Title: Robinson Crusoe
Author: Defoe, Daniel
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Robinson Crusoe" ***


ROBINSON CRUSOE

Kirj.

Daniel Defoe


Suomentanut Samuli S.



Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomen kielellä
Kustannusosakeyhtiö Otavan kustantamana 1905.



Ensimmäinen luku

Robinsonin syntyperä. -- Halu merille. -- Vanhempain varoitukset. --
Käynti Hullissa. -- Lähtö merelle. -- Myrsky. Haaksirikko. -- Ei
vieläkään kotia.


Synnyin vuonna 1632 Yorkin kaupungissa Englannissa. Bremenistä
kotoisin oleva isäni oli ensin asettunut kauppiaaksi Hulliin, päässyt
siellä varoihinsa ja siirtynyt sittemmin Yorkiin, jossa hän vietti
hiljaista elämää. Siellä hän meni naimisiin äitini kanssa, joka oli
omaa sukua Robinson ja jonka mukaan minä sain nimeni. Sukunimemme oli
Kreutznaer, mutta koska Englannissa nimiä käännellään ja väännellään,
niin tuli meidän nimeksemme Crusoe, ja niinpä nyt itsekin nimeni
kirjoitan.

Minulla oli ollut kaksi veljeä. Toinen palveli everstiluutnanttina
englantilaisessa jalkaväessä ja kaatui Dunkerquen taistelussa. Toinen
oli jo aikaisin lähtenyt kotoa maailmalle; en ole hänestä milloinkaan
mitään kuullut, eivätkä vanhempammekaan saaneet hänestä sen jälkeen
minkäänlaisia tietoja.

Isä, vanhan kansan miehiä, oli kouluttanut minua, kolmatta poikaansa,
säätymme mukaisesti. Hän halusi minusta lakimiestä, mutta minun
mieleni -- jo aikaisin täynnä kaikenlaisia haaveiluja ja
pilventavoitteluja -- paloi kovasti merille. En ottanut kuuleviin
korviinikaan isän neuvoja, en äidin rukouksia enkä sukulaisten
varoituksia. Minulle oli jo mennyt veriin tuo kovan onnen mielihalu,
joka vastustamatta veti minua ankaria koettelemuksia kohti.

Kerran taas isä kutsui minut huoneeseensa, josta hän kovalta
leiniltänsä ei päässyt mihinkään. Siellä hän sitten ystävällisesti ja
samalla vakavasti otti puheeksi omituisen mielihaluni ja pyrkimykseni.
Hän selitti minulle varsin vakuuttavalla tavalla, kuinka muille maille
seikkailemaan pyrkivät ainoastaan ne, jotka taloudellisesti ovat aivan
rappiolla, ja ne, jotka ovat hyvin varakkaita. Kotoa ja pois omasta
maasta he tahtovat päästäkseen aivan tavallisuudesta poikkeavia teitä
myöten rikkauteen tai kunnian kukkuloille. Moiset yritykset olivat
isän mielestä minulle sekä liian halvat että liian korkeat.

-- Sinä olet keskisäädyn lapsia, puheli hän, -- ja minä olen pitkän
elämäni aikana kokenut, että keskisääty se juuri on paras kaikista: ei
siinä ole alhaisen säädyn raskasta raatamista vaikeine vastuksineen ja
monine murheineen, eikä sitä toiselta puolen kalva ylhäisen säädyn
ylpeys, mässäys, kunnianhimo ja kateus. Tämän keskisäädyn
onnellisuutta kaikki kadehtivat, ja moni kuningaskin, korkeata
asemaansa tuskitellen, soisi olevansa juuri tuossa keskivälissä. Sen
onnellisuuttahan todistaa sekin viisas mies, joka rukoili Jumalalta:
Älä anna minulle köyhyyttä äläkä rikkautta.

Hän selitti edelleen, kuinka minun ei ole pakko lähteä maailman
markkinoille epävarmaan leivänhankintaan. Hän pitäisi huolta siitä,
että murheitta saattaisin valmistua hänen ehdottamaansa ammattiin. Hän
tekisi kaiken voitavansa auttaakseen ja kannattaakseen minua, jos
kotona pysyisin, mutta jos pois lähden, hän ei millään muotoa tahdo
edistää minun syöksymistäni turmioon. Niin hän oli varoitellut
vanhintakin poikaansa lähtemästä sotaan Alankomaihin, mutta sinnepä
tämä vain läksi ja sodassa sai surmansakin.

-- En minä, virkkoi isä vihdoin, -- en minä lakkaa sinun puolestasi
rukoilemasta, mutta sen sanon, että jos toteutat mielettömän aikeesi,
ei Jumala anna sinulle siunaustaan, ja joskus, kun olet ypöyksin,
avutonna ja neuvotonna, muistat vielä, että hylkäsit isän neuvot.

Ja vanha isäni purskahti itkuun täten puhuessaan. Hänen ennustuksensa
oli käyvä toteen.

Isän vakava varoitus ja äidinkin neuvot saivat hetkeksi hillityksi
matkustushaluni. Mutta ei kulunut vuottakaan, niin jo panin aikeeni
toimeen.

Sattumalta läksin kerran Hulliin. Aikomukseni ei ollut tosin lähteä
sieltä karkuteille, mutta niin kuitenkin kävi. Siellä tapasin erään
entisen koulutoverini, joka juuri oli lähdössä isänsä laivalla
Lontooseen. Hän houkutteli minua mukaan käyttäen merimiesten
tavallista syöttiä: pääset ilmaiseksi. Ja silloin, vanhemmiltani lupaa
kysymättä, lähdöstäni heille edes tietoa antamatta, kokonaan sattuman
varaan jättäen, saisivatko he minusta sanomaa lainkaan, Jumalan ja
vanhempain siunausta vailla ja tekoni seurauksia sen enempää
harkitsematta löin kättä päälle. Niinpä minä kovan onnen hetkenä
Jumala paratkoon! -- astuin laivaan syyskuun 1. päivänä 1651.

Nuoren seikkailijan kärsimykset eivät luullakseni milloinkaan ole
alkaneet sen aikaisemmin ja kestäneet sen kauemmin kuin minun.

Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta, niin jo nousi tuuli. Ankara
aallokko alkoi käydä, ja ennen pitkää minä, ensikertalainen merellä,
rupesin voimaan pahoin. Ja siinäkös minä miettimään mieletöntä
tekoani: tämähän on selvää Jumalan rangaistusta tottelemattomalle
pojalle! Isän itku ja äidin varoitukset muistuivat nyt elävästi
mieleen, ja omatunto nuhteli minua ankarasti. Se ei silloin vielä
ollut ennättänyt paatua, niin kuin myöhemmin kävi.

Tuuli yltyi vähitellen kovaksi myrskyksi. Jokainen aalto oli
mielestäni niin kauhean korkea, että tuntui kuin laiva joka hetki
olisi syöksemässä sen syliin. Joka kerta kun painuttiin aallon pohjaan
luulin, ettei enää harjalle päästäkään. Tässä kuoleman tuskassa tein
sen tuhannetkin lupaukset: jos Jumala minut tästä vielä hengissä
auttaa kuivalle maalle, niin riennän kotiin suoraa päätä enkä ikinä
enää laivaan astu; palaan kotiin kuin tuhlaajapoika muinoin.

Näitä viisaita ja järkeviä ajatuksia kesti niin kauan kuin myrskyäkin.
Sitä mukaa kuin seuraavana päivänä tuulen raivo vaimeni, sitä enemmän
minäkin totuin merelläoloon. Illalla tuuli tyyntyi, taivas kirkastui,
ja ilma oli mitä ihanin. Aurinko laski mereen täydessä loistossaan, ja
seuraavana aamuna se nousi sieltä yhtä komeana. Tuuli tuskin lainkaan
liikutteli meren välkkyvää pintaa. Näky oli viehättävin, mitä silmieni
eteen milloinkaan oli auennut.

Katsellessani ihaillen ja ihmetellen kaunista merta, joka vielä eilen
oli ollut niin raivoisa ja kauhea, tuli ystäväni luokseni.

-- No Bob! virkkoi hän. -- Miltäs tuntuu? Kai sinua eilinen tuulen
tuhaus hieman säikytti?

-- Vai tuhaus vain? vastasin minä. -- Sehän oli hirmuinen myrsky.

-- Sekö? Voi sinua, poika parka! Eihän sellainen ole mitään, kun laiva
on luja ja ollaan väljillä vesillä. Mutta sinähän oletkin vain
semmoinen maakrapu. Tule pois! Tehdään punssia ja unohdetaan kaikki
vaivat ja vatsanväänteet. Katsos nyt, miten kaunis ilma tuli!

Niin tehtiinkin sitten, oikein aimo merimiesten tapaan. Ja sen yön
hummauksiin minulta hukkui katumus ja kaikki parannuksen aikeet.
Tiessään olivat taas vahvat valat ja lujat lupaukset. Ja niinpä
viiden, kuuden päivän kuluttua olin saanut omantuntoni äänen kokonaan
vaikenemaan.

Kuudentena päivänä saavuttiin Yarmouthin ulkopuolelle. Siellä meidän
täytyi sopimattoman lounaistuulen tähden laskea ankkuri ja viipyä
seitsemäs ja kahdeksas päivä. Sillä välin oli ulapalle tullut
Newcastlesta koko joukko muitakin laivoja parempaa tuulta odottamaan.

Me olisimme nousuveden mukana kyllä pyrkineet satamaan, mutta kun
tuuli oli vastainen, emme päässeet. Ulappakin oli sentään varsin
turvallinen olopaikka, niin että huoleti kelluimme siinä ankkurin
varassa. Tuuli yltyi kuitenkin yltymistään ja oli kahdeksannen päivän
aamulla taas kiihtynyt ankaraksi myrskyksi. Puolenpäivän aikaan
alkoivat jo aallot vyöryä laivan yli. Varmemmaksi vakuudeksi kapteeni
käski laskea keula-ankkurin.

Myrskyn raivo kävi yhä hirveämmäksi. Merimiesten kasvoilla kuvastui
kauhuja hämmästys. Kuulin kuinka kapteenikin ohitseni kulkiessaan
virkkoi: "Jumala armahtakoon meitä! Hukka meidät tässä perii joka
miehen!" Kahdesta läheisestä, raskaslastisesta laivasta olivat mastot
menneet poikki. Meidän merimiehemme huusivat toisilleen, että
meripeninkulman päässä meistä muuan laiva oli tehnyt haaksirikon.
Kaksi muuta laivaa oli mastot menetettyään ajautunut kauas ulapalle.

Illan suussa perämies ja ylipuosu kysyivät kapteenilta, eikö olisi
parasta hakata kokkamasto poikki. Kapteeni ei olisi suostunut siihen,
mutta kun ylipuosu vakuutti, että laiva muutoin joutuu haaksirikkoon,
hän vihdoin myöntyi. Kokkamaston jälkeen täytyi pian hakata poikki
päämastokin.

Sanomattakin on selvää, kuinka kauhistunut minä, ensikertalainen,
kaikesta tuosta olin. Paljon enemmän kuin kuolemanpelko ahdisti minua
se ajatus, että niin jumalattomasti olin luopunut äskeisistä hyvistä
aikeistani. Ja myrsky vain pauhasi niin vimmatusti, että sain nähdä,
mitä harvoin näkee: kapteeni, ylipuosu ja muutamat merimiehetkin
olivat polvillaan rukoilemassa peläten joka hetki laivan suistuvan
meren pohjaan. Puolenyön aikana ilmoitti eräs merimies, että laiva oli
saanut vuodon: ruumassa oli jo neljä jalkaa vettä. Koko väki riensi
pumpuille; siihen työhön minutkin pakotettiin ja parastani koetin
pannakin. Ei aikaakaan, niin jo käski kapteeni ampua hätälaukauksen.
Kun en ymmärtänyt sen merkitystä, luulin laivan lohjenneen kahtia ja
säikähdin niin, että menin tainnoksiin.

Myrsky alkoi hieman heiketä, mutta vettä pulppusi laivaan niin
kovasti, ettei ollut toivoakaan satamaan pääsemisestä. Hätälaukauksia
ammuttiin edelleen, kunnes vihdoin muuan kevyt alus, joka sattui
ajelehtimaan lähellä meitä, uskalsi laskea veneen meitä kohti, mutta
sen oli kuitenkin mahdotonta päästä meidän laivamme viereen. Meiltä
heitettiin vihdoin ankkuripoijulla varustettu köysi veneeseen.
Soutajat ottivat siitä kiinni, ja siten saatiin vene laivan kylkeen,
minkä jälkeen me kaikki laskeuduimme veneeseen. Koska nyt ei
kuitenkaan ollut mahdollista enää päästä sen laivan luo, josta meille
oli apua lähetetty, päätettiin jättäytyä tuulen ja aaltojen varaan ja
koettaa suunnata vene rantaa kohti. Kapteeni lupasi korvata veneen,
jos se sattuisi rannalla särkymään. Vuoroin soutaen, vuoroin antaen
aaltojen viedä venettä saavuttiin vihdoin lähelle rantaa Wintertonin
niemen lähellä.

Tuskin olimme olleet veneessä neljännestuntiakaan, kun jo näimme
laivamme vaipuvan mereen.

Aallonharjoille noustessamme näimme koko joukon ihmisiä juoksentelevan
edestakaisin meren rannalla, valmiina auttamaan meitä. Maihin emme
kuitenkaan voineet vielä laskea, ennen kuin olimme kiertäneet
Wintertonin majakkaniemen. Siellä pääsimme hiukan tuulen suojaan,
laskimme sitten onnellisesti maihin ja läksimme sieltä jalkaisin
Yarmouthiin, jossa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Kaupungin
viranomaiset majoittivat meidät parhaimpansa mukaan, ja kauppiaat ja
laivanvarustajat toimittivat meille rahaa, jotta voimme palata joko
Hulliin tai jatkaa matkaa Lontooseen.

Jos nyt olisin ollut niin järkevä, että olisin lähtenyt takaisin
kotiin, olisi isä varmaankin minun palaamiseni johdosta, aivan niin
kuin Vapahtaja vertauksessaan sanoo, teurastuttanut juotetun vasikan.
Mutta kova kohtalo ajoi minua vastustamattomalla voimalla yhä kauemmas
kotoa. Järki ja omatunto kyllä käskivät palaamaan, mutta minussa ei
ollut sen vertaa tarmoa, että olisin niitä totellut. Pois minun täytyi
päästä vain, yhä kauemmas.



Toinen luku

Kaksi matkaa Guineaan, toinen onnellinen, toinen onneton. --
Maurilaisten orjana. -- Pako Xuryn kanssa. -- Leijona.


Koska minulla oli hiukan rahaa taskussani, lähdin jalkaisin
Lontooseen.

Matkalla sinne sekä perillä sain taas taistella monet kovat taistelut
itseni kanssa. Mille uralle nyt antautuisin? Kääntyisinkö kotiin vai
menisinkö merille jälleen? Kovin minua hävetti palata takaisin.
Kuvittelin mielessäni, miten joutuisin kaikkien naapurieni
hämmästeltäväksi ja miten masentavaa olisi astua vanhempieni ja
tuttavieni silmien eteen. Sittemmin olen usein huomannut, kuinka
mielettömiä ja lyhytjärkisiä ihmiset ovat varsinkin nuoruutensa
päivinä: ei heitä synti hävetä, mutta synnin katumus kyllä: ei teko,
joka heitä halventaa, vaan parannus, joka heidät jälleen kohottaisi.

Neuvottomana epäröin ja emmin jonkin aikaa, kunnes muisto
vastakestetyistä vastuksista vähitellen himmeni ja hälveni ja sen
mukana koti-ikäväkin. Entinen seikkailunhalu sai minussa jälleen
vallan ja saattoi minut yrityksiin, joista myöhemmin seurasi sulaa
turmiota.

Astuin laivaan, jonka oli määrä purjehtia Afrikan itärannikolle eli,
niin kuin merimiehet meillä sanovat, käydä Guineassa.

Siinä tein tyhmästi, etten jo alun pitäen pestautunut laivamieheksi.
Siten minun olisi kyllä ollut pakko tehdä raskasta työtä, mutta
samalla olisin juurta jaksaen perehtynyt merimiehen ammattiin. Minusta
olisi aikaa voittaen saattanut tulla perämies, luutnantti, vaikkapa
merikapteenikin. Mutta kohtaloni oli valita aina pahin osa. Olihan
minulla hyvä nuttu ylläni ja rahaakin taskussani. Herroiksi sitä siis
mentiin laivaan, tyhjäntoimittajaksi.

Lontoossa olin tutustunut erääseen laivankapteeniin, rehelliseen,
kunnon mieheen, joka vastikään oli palannut Guineasta. Hänen oli
siellä onnistunut tehdä edullisia kauppoja, ja sinne hän aikoi pian
palatakin. Kuultuaan että minun mieleni teki päästä matkustamaan hän
pyysi minua toverikseen ja seuralaisekseen tarjoten minulle vapaan
matkan. Hän neuvoi minua ottamaan mukaani jonkin verran sellaisia
kauppatavaroita, joilla sielläpäin on hyvä menekki. Kirjoitin
kotiseudulleni muutamille ystävilleni ja sain sieltä yhteensä
neljäkymmentä puntaa. Niillä rahoilla ostin sitten kapteenin neuvon
mukaan kaikenlaista rihkamaa.

Pian lähdettiin matkalle, ja tämä olikin minun matkoistani ainoa, joka
tuotti minulle hyötyä. Ystäväni kapteenin johdolla perehdyin jossakin
määrin matematiikkaan ja purjehdusoppiin, harjaannuin pitämään laivan
päiväkirjaa sekä laskemaan, millä pituus- ja leveysasteella milloinkin
oltiin. Sanalla sanoen opin sen, mikä merimiehen välttämättömästi
täytyy tietää ja taitaa. Ja niin minusta tällä matkalla tuli sekä
merimies että kauppias. Ostamillani tavaroilla sain naulan ja yhdeksän
unssia kultahiekkaa, josta minulle Lontoossa palattuani maksettiin
lähes kolmesataa puntaa.

Tämä ensimmäinen menestys synnytti minussa jos minkälaisia
korkealentoisia suunnitelmia -- suureksi turmiokseni. Päätin tehdä
jälleen matkan Guineaan.

Kapteeni, hyvä ystäväni, tosin sairastui heti Lontooseen tultuamme ja
kuoli muutaman päivän perästä. Laivan päälliköksi tuli nyt entinen
perämies, ja hänen kanssaan minä läksin onnettomimmalle matkalle, mitä
ihminen milloinkaan on tehnyt. Kapteenivainajan leskelle jätin
talletettavaksi kaksisataa puntaa ja sadalla ostin uusia tavaroita.

Laiva oli juuri kääntymässä Kanarian saarten ja mannermaan välisille
väylille, kun huomasimme aamuhämärissä maurilaisen merirosvolaivan,
joka Salésta päin lasketteli täyttä vauhtia meitä kohti. Me nostimme
kaikki purjeet, mutta havaitsimme pian rosvojen pääsevän yhä
lähemmäksi meitä. Täytyi varustautua taisteluun.

Meillä oli kaksitoista tykkiä, rosvoilla kahdeksantoista. Kello kolmen
aikaan iltapäivällä rosvolaiva oli meidät saavuttanut. Nähtävästi sen
aikomuksena oli hyökätä kimppuumme perän puolelta, mutta se asettuikin
erehdyksessä meihin sivuttain, ja silloin laukaisimme kahdeksan tykkiä
yhtaikaa sitä kohti. Se peräytyi hiukan, mutta vastasi heti taas
tuleemme, ja sen parisataa miestä laukaisi muskettinsa meitä kohti
saamatta kuitenkaan vahinkoa aikaan, koska me olimme hyvässä suojassa.
Se hyökkäsi sitten uudestaan, kävi laitaamme kiinni, jolloin
kuusikymmentä miestä syöksyi meidän kannellemme ja rupesi heti
katkomaan köysiä ja viiltämään purjeita rikki. Kahdesti saimme heidät
karkotetuksi takaisin, mutta vihdoin ylivoima voitti meidät. Ei
auttanut muu kuin antautua, kun meitä oli kuollut kolme ja
haavoittunut kahdeksan miestä. Meidät otettiin vangiksi ja vietiin
Salé-nimiseen maurilaiseen satamaan.

Nyt olin siis vankina minäkin. Niin masentava kuin olikin tieto, että
minusta, uljaasta kauppiaasta, oli tullut viheliäinen orja, täytyy
minun kumminkin tunnustaa, ettei kohtelu, jonka alaiseksi jouduin,
ollut niin ankara kuin ensin olin pelännyt. Minua ei viety, niin kuin
muita, sisämaahan, hallitsijan hoviin, vaan jäin rosvolaivan päällikön
luokse. Orja kuin orja sittenkin. Luulin jo isäni ennustuksen käyneen
toteen, mutta voi! Tämä oli vasta kärsimysteni esimakua.

Sanomattakin on selvää, että ainaisena ajatuksenani oli, miten
pääsisin vapaaksi vankeudesta, mutta pienintäkään tilaisuutta ei
ilmaantunut.

Verraten helppoja töitä sain toimitella: hoitaa isäntäni puutarhaa ja
kalastella. Kun minulla useinkin oli hyvä kalaonni, hän otti minut
pari kolme kertaa viikossa mukaansa Salén ulapalle onkimaan, ja
soutajanani oli nuori maurilainen, nimeltä Xury. Milloin isäntäni ei
itse joutanut, hän lähetti minut ja Xuryn erään sukulaisensa seurassa
onkimatkoille.

Kerran olimme tuollaisella kalastusmatkalla vähällä joutua surman
suuhun. Äkkiä levisi niin sakea sumu, ettemme tienneet missä olimme.
Saimme soutaa koko sen päivän ja seuraavan yönkin, ja kun aamun
koittaessa sumu hälveni, huomasimme joutuneemme pari peninkulmaa
ulapalle päin. [Tässä kirjassa on aina puhe Englannin peninkulmasta
tahi meripeninkulmasta. -- Edellinen = 1,6 km; jälkimmäinen = 1,85
km.] Kun alkoi käydä melko navakka tuulikin, meillä oli täysi työ,
ennen kuin pääsimme rantaan, puhumattakaan siitä, että ankara nälkä
vaivasi meitä.

Tämän otti isäntä opikseen ja päätti tästä puolin olla milloinkaan
lähtemättä kalalle ilman kompassia ja eväitä. Hänellä kun oli tallella
meidän entisestä laivastamme saatu isopursi, hän laitatti sen keskelle
kajuutan, johon sopi pari miestä pitkälleen ja johon asetettiin pöytä
ja muutamia ruoka- ja juomatavarain säilytyspaikkoja. Tällä purrella,
joka oli varustettu niin sanotulla lampaanlapapurjeella, me siitä
lähtien aina kävimmekin kalassa.

Näin kului kaksi vuotta.

Sattuipa sitten kerran, että isäntäni päätti lähteä purrellaan
kalastelemaan parin kolmen ylhäisen maurilaisen kanssa, jotka olivat
tulleet vierailemaan hänen luokseen. Edellisenä iltana hän lähetti
purteen tavallista enemmän ruokatavaroita ja juomia ja käski minun
myös ottaa mukaan kolme pyssyä ampumatavaroineen, hän kun vieraineen
aikoi huviretkellä ampua vesilintujakin.

Minä tein työtä käskettyä, varustin ja puhdistin purren, nostin liput
ja viirit ylös ja aamusta varhain istuin odottelemassa isäntää
vieraineen. Mutta hänpä tulikin yksin ilmoittaen, etteivät vieraat
voineetkaan tulla huviretkelle, heidän kun välttämättä täytyi lähteä
asioilleen. Illaksi he kyllä tulisivat takaisin, ja minun pitäisi
lähteä Xuryn ja hänen sukulaisensa kanssa ongelle hankkimaan tuoretta
kalaa illalliseksi.

Silloin palasivat mieleeni jälleen entiset vapauden ajatukset: nythän
oli hallussani alus, ruokatavaroita ja juomavettä runsaasti. Minne
lähteä, sitä en tiennyt; sen vain tiesin, että pois minä yritän. Tuuli
oli epäsuotuisa, se kun puhalsi koillisesta. Jos olisi ollut
etelätuuli, olisin helposti päässyt Espanjan rannoille ja Gibraltarin
salmen kautta Cadizin lahteen. Mutta siitä huolimatta olin päättänyt
lähteä, menköön syteen tai saveen.

Kalastettuamme jonkin aikaa rannalla saalista saamatta huomautin
seuralaisilleni, että huonostihan me muka tällä tapaa täytämme isännän
käskyt; meidän täytyy lähteä ulommaksi. Maurilainen suostui
vähintäkään vaaraa aavistamatta ja astui kokkaan vetämään ylös
purjetta. Minä ohjasin purren noin peninkulman päähän ulapalle, jätin
sitten peräsimen Xurylle ja menin itse kokkaan. Siellä asetuin
maurilaisen taakse, sieppasin häntä vyötäisistä ja -- yks kaks oli
mies meressä. Hetken perästä hän pulpahti pintaan, kohosi kuin korkki
ja läksi uimaan purtta kohti. Sen hän olisi pian saavuttanutkin, tuuli
kun oli kovin laimea, mutta minä sieppasin pyssyn ja uhkasin ampua
hänet, jos hän lähemmäksi yrittäisi.

-- Meri on tyyni, sanoin minä, -- olet hyvä uimari, käänny rantaan!
Minä aion paeta, kävi miten tahansa.

Hän huomasi parhaaksi palata takaisin, ja olen varma siitä, että hän
saapui onnellisesti rantaan, sillä hän oli todella mainio uimari.
Senjälkeen käännyin Xury pojan puoleen sanoen:

-- Xury, jos lupaat olla minulle uskollinen, niin teen sinusta suuren
miehen, mutta ellet vanno sitä Muhammedin ja isäsi parran nimessä,
niin heitän sinutkin mereen.

Poika vannoi minulle uskollisuutta luvaten lähteä kanssani vaikka
maailman ääriin.

Niin kauan kuin maurilainen oli näkyvissä koetin suunnata purtta
pohjoiseen ikäänkuin pyrkien Gibraltaria kohti. Ja kukapa järkevä
ihminen olisi osannut luullakaan, että kääntyisin etelää kohti,
outoihin seutuihin, missä villit neekerit tekisivät minusta piankin
lopun. Mutta hämärän tultua muutin kurssia ja käännyin kuin
käännyinkin etelään, joutumatta kuitenkaan kovin kauaksi rannasta.
Tuuli oli jokseenkin navakka, meri verraten rauhallinen, ja siksipä
matka joutuikin niin, että seuraavana päivänä, noin kello kolmen
tienoissa, kun jälleen sain rannan näkyviin, olimme noin 150
peninkulmaa etelään Salésta, siis ulkopuolella Marokon keisarin
alueiden.

Maihin en sentään uskaltanut laskea enkä ankkuriakaan heittää yhä
vieläkin peläten joutuvani maurilaisten kynsiin. Kun tuulikin oli
edelleen myötäinen, jatkoin purjehtimista etelää kohti viisi päivää
yhtä mittaa. Vihdoin tuuli kääntyi eteläiseksi, ja koska nyt ei enää
ollut pelkoa takaa-ajostakaan, laskin illan suussa ankkuriin erään
pienen joen suun kohdalle.

Millä leveysasteella oltiin, siitä ei minulla ollut vähintäkään
tietoa; en osannut arvata, minkä maan rannalle olimme joutuneet, en
tiennyt joen nimeä. Pimeän tultua päätimme uida rannalle
tarkastelemaan seutua ja noutamaan juomavettä. Mutta tuskin oli
aurinko mennyt mailleen, niin jo alkoi rannalta kuulua niin kauheata
petojen ärjyntää ja ulvomista, että Xury parka kauhusta vavisten
pyysi, ettei yön aikana mentäisi rannalle. Ja parasta olikin olla
menemättä sinne. Parin kolmen tunnin kuluttua näimme monenmuotoisten
suurten eläinten, emme tienneet minkä nimisten, lähenevän meren rantaa
ja heittäytyvän veteen uimaan ja pulikoimaan, ja siinä ne pitivät niin
kamalaa karjuntaa, etten moista ollut ennen kuullut.

Ei aikaakaan, niin jo kuului yksi eläin uivan meidän purttamme kohti.
Emme sitä erottaneet pimeässä, mutta pärskynnästä ja huohotuksesta
päättäen se mahtoi olla tavattoman suuri peto. Xury luuli sitä
leijonaksi. Tuokion kuluttua huomasin sen lähestyneen meitä parin
aironmitan päähän. Silloin sieppasin kajuutasta kiväärin ja laukaisin
sitä kohti. Peto kääntyi heti ympäri ja kuului uivan maihin.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata melua ja kiljuntaa, mikä nyt
nousi rannalla sekä kauempanakin: ensi kertaa kaiketi näillä seuduilla
oli kajahtanut pyssyn pamaus. Maihin ei nyt tietysti ollut menemistä,
ja mene tiedä, olisko tässä hyvä odotella aamunkaan valkenemista,
sillä villejä ihmisiä täytyi pelätä ainakin yhtä paljon kuin villejä
petoja.

Oli miten oli, mutta aamun tultua meidän täytyi päästä maihin hakemaan
juomavettä, joka oli meiltä kokonaan lopussa. Xury pyysi päästä
rannalle vesileilin kanssa: hän muka kävisi etsimässä vettä sieltä.

-- Miksi en minä tulisi mukaan? kysäisin minä. Hän vastasi:

-- Jos villi tuli, se hotki minä ja te pääse pois.

-- No niin, sanoin minä liikuttuneena pojan uskollisuudesta, --
mennään sitten yhdessä, Xury. Jos villit tulevat, niin ammumme ne; ei
meitä syödä kumpaakaan.

Me työnsimme purren niin lähelle rantaa kuin suinkin mahdollista,
otimme pyssyt ja vesileilit mukaan ja kahlasimme rannalle. Minä en
uskaltanut jättää venettä näkyvistä, mutta poika läksi kauemmaksi
maalle, missä oli nähnyt jonkin alankopaikan. Hetken kuluttua hän tuli
juoksujalkaa luokseni. Minä luulin jo villien tai metsänpetojen ajavan
häntä takaa, mutta pian huomasin hänen olallaan jonkin otuksen, jonka
hän oli ampunut. Se oli jäniksen näköinen, mutta turkispeite oli
toisenlainen ja jalatkin pitemmät. Mikä eläin lienee ollutkaan, me
olimme iloisia, kun olimme saaneet lisää matkaeväitä.

Vettä ei meidän tarvinnutkaan lähteä kovin kaukaa hakemaan, sillä
hiukan ylempänä huomasimme joen veden olevan luoteen aikana makeaa. Ja
niinpä täytimme leilit ja palasimme purteemme näkemättä jälkeäkään
ihmisistä.

Koska olin ennenkin purjehtinut näillä seuduin, arvasin, etteivät
Kanarian ja Kap Verden saaret olisi täältä kovinkaan kaukana.
Leveysastetta en kuitenkaan pystynyt tarpeellisten kojeitten
puutteessa laskemaan. Sen verran osasin sentään arvata, että nämä
tienoot olivat asumattomia. Neekerit ovat näiltä seuduilta siirtyneet
maurilaisten tieltä etelämmäksi, ja maurilaiset taas eivät ole
katsoneet maksavan vaivaa ottaa haltuunsa näin karuja maita.

Olin pari kertaa kirkkaalla ilmalla näkevinäni Pico di Teneriffan
huipun ja koetinkin purjehtia sitä kohti, mutta vastatuuli ja kova
aallokko pakottivat minut yhä edelleen pysymään lähellä rantaa.
Silloin tällöin täytyi laskea maihin täyttämään vesileilejä.

Kerran laskimme aamulla varhain ankkurin erään korkean niemennenän
kohdalle. Nousuveden mukana lähestyimme rantaa, kun Xury, jolla oli
sirkeämmät silmät kuin minulla, äkkiä virkkoi hiljaa, että parasta
olisi lähteä loitommaksi täältä.

-- Tuolla, virkkoi hän, -- makata juuri yksi pitkä peto. Minäkin näin
nyt tavattoman suuren leijonan makaavan kallionkielekkeen alla.

-- Xury! sanoin minä. -- Mene rannalle ja tapa se.

-- Minäkö tappa! hän huudahti säikähtäen. -- Se syö minun suuta. (Syö
suuhunsa, tarkoitti poika.)

Minä käskin nyt hänen olla aivan hiljaa, otin suurimman pyssyn, pistin
siihen aimo panoksen ruutia ja työnsin kaksi kuulaa päälle. Samoin
tein toisellekin pyssylle. Kolmannen latasin viidellä pitkällä
luodilla. Koetin osua petoa päähän, mutta se makasi käpälä kuonollaan,
niin että luodit mursivat siltä polven. Se kavahti pystyyn, mutta
vaipui jälleen maahan, nousi sitten kolmelle jalalleen päästäen mitä
kamalimman karjunnan. Minä sieppasin toisen pyssyn ja tällä kertaa
osuin petoa suoraan päähän. Se kaatui möristen ja vain hiljaa
nytkäytellen ruumistaan. Nyt Xurykin rohkaisi mielensä ja pyrki
maihin. Hän otti kolmannen pyssyn ja pitäen toisessa kädessään sitä
veden yläpuolella ui rantaan. Siellä hän laukaisi pyssynsä petoon,
ihan korvan juureen, jolloin se kokonaan heitti henkensä.

Olihan tuo uljas saalis, mutta ruoaksi siitä ei ollut, ja siksi minun
kävi sääliksi kolmea turhaan tuhlattua panosta. Me nyljimme siltä
nahan, mihin työhön kului melkein koko päivä, ja levitimme sen sitten
kajuutan kannelle, jossa se kuivui parissa päivässä.



Kolmas luku

Yhä kauemmas etelään. -- Ystävällisiä neekereitä rannalla. --
Leopardi. -- Portugalilainen laiva. -- Tilanomistajana Brasiliassa. --
Uusille matkoille. -- Haaksirikko. -- Ensimmäinen yö puussa.


Matkaa jatkettiin taas etelään päin kymmenen tai kaksitoista päivää.
Ruokatavarat vähenivät vähenemistään, niin että meidän täytyi olla
laihanpuoleisella muonalla. Maihin ei poikettu kuin vettä hakemaan.
Aikomukseni oli päästä vihdoin Gambian tai Senegalin virran suuhun,
toisin sanoen Kap Verden tienoille, missä toivoin kohtaavani
eurooppalaisia laivoja. Tiesin näet, että kaikki laivat, jotka
Euroopasta kulkivat Guinean rannikolle. Brasiliaan tai Itä-Intiaan,
poikkesivat Kap Verden niemeen taikka samannimisiin saariin. Ellei
minun onnistuisi kohdata tällaista laivaa, niin joutuisin neekerien
käsiin, siis surman suuhun.

Vähitellen alkoivat seudut, joiden ohi purjehdittiin, näyttää
asutuilta: parissa kolmessa paikassa huomasimme rannalla ihmisiä,
mustia ja alastomia. Eräässä kohden he juoksivat rantaa pitkin meidän
perässämme. Xuryn kiellosta huolimatta ohjasin purteni lähemmäksi
rantaa päästäkseni pakinoille heidän kanssaan. Aseita ei ollut
kenelläkään heistä, yhdellä ainoalla vain pitkä sauva kädessä. Xury
sanoi sen olevan keihäs, jota he osaavat heittää hyvinkin kauas sangen
tarkasti. Pysyttelin senvuoksi tarpeeksi pitkän matkan päässä ja
koetin viittauksilla tehdä heille selväksi, että tahtoisin jotain
syötävää. He taas puolestaan viittasivat minua pysähtymään.
Laskettuani purjeet alas juoksi pari kolme heistä kauemmas maalle,
eikä kulunut puoltakaan tuntia, niin he jo toivat tullessaan kuivattua
lihaa ja jyviä. Mutta miten saada ne purteen? En uskaltanut nousta
maihin, ja kovin hekin näkyivät pelkäävän meitä. Keksivätpä viimein
keinon: laskivat tuomisensa rannalle ja menivät itse hyvin pitkän
matkan päähän, kunnes me olimme nostaneet tavarat veneeseen. Sitten he
jälleen tulivat lähemmäksi.

Viittauksin me sitten osoitimme heille syvää kiitollisuuttamme, sillä
eihän meillä ollut mitään vastalahjaksikaan antaa. Ennen pitkää me
kumminkin saimme tilaisuuden tehdä heille erittäin hyvän palveluksen.
Ollessamme vielä lähellä rantaa tuli äkkiä vuorilta päin kaksi petoa
vimmattua vauhtia merta kohti, toinen ajaen toista. Vihoissaanko
lienevät olleet vai leikkiä lyöneet, en tiedä, mutta outoa se oli,
sillä pedot liikkuvat harvoin keskipäivällä. Ihmiset rannalla
säikähtivät pahanpäiväisesti, varsinkin naiset, mutta heistä
välittämättä pedot hyökkäsivät suoraa päätä mereen, ja sielläkös alkoi
tuima temmellys, ilmeisestikin iloinen kisa. Nähdessäni toisen
lähenevän purttani latasin pyssyni kiireimmän kaupalla, ja niin pian
kuin peto oli tullut pyssynkantaman päähän ammuin sitä silmien väliin.
Se upposi samassa, mutta kohosi taas heti pinnalle, ja vuoroin
vaipuen, vuoroin nousten, koetti uida maihin, kunnes vihdoin vajosi
veteen vähän matkan päässä rannasta.

En osaa sanoin selittää sitä kauhua ja hämmästystä, minkä pyssyn
pamaus sai aikaan noissa ihmisparoissa. Muutamat kaatuivat maahan
puolikuolleina säikähdyksestä. Nähtyään pedon uponneen ja huomatessaan
minun viittailevan heitä lähemmäksi, he rohkaisivat kuitenkin mielensä
ja riensivät petoa hakemaan. Helppo se oli löytääkin siitä kohdasta,
missä veri punasi vedenpintaan. Minä heitin heille köyden, ja sen
avulla he vetivät raadon ylös. Se oli hyvin kaunis, suuri leopardi.
Neekerit nostivat kätensä ylös ihmeissään pedon kummallisesta
kaadannasta. Mikä toinen peto oli, en tiedä, sillä laukauksen
kuultuaan se ui heti maihin ja pakeni vuorille, mistä oli tullutkin.

Minä viittasin nyt neekereille kehottaen heitä pitämään saaliin
omanansa, ja ylen kiitollisina he heti rupesivat sitä nylkemään. Ei
heillä ollut puukkoja eikä muita veitsiä, mutta teroitetuilla
puuaseilla he saivat sen ihmeellisen lyhyessä ajassa nyljetyksi. He
tarjosivat sitten osan lihoja minulle, mutta kieltäydyin viitaten
heitä pitämään kaiken hyvänään ja pyysin saada vain vuodan. Sen he
antoivatkin, toivatpa vielä ruokavaroja entisten lisäksi. Näytin
heille sitten tyhjän vesileilin ja käänsin sen alassuin. Siitä he
ymmärsivät, että meillä ei ollut vettä. Ei aikaakaan, niin jo kaksi
naista kantoi rannalle suuren astian -- nähtävästi se oli
päivänpaisteessa poltettua savea -- täynnä vettä. Siitä Xury nouti
purteen kolme täyttä leilillistä.

Sanottuamme jäähyväiset näille ystävällisille neekereille lähdimme
taas hyvin varustettuina purjehtimaan edelleen. Yksitoista päivää
kuljettiin yhtämittaa etelää kohti, kunnes vihdoin edessämme näkyi
niemi, joka ulottui neljä, viisi peninkulmaa länttä kohti. Koska meri
oli rauhallinen, lähdin suuressa kaaressa kiertämään tuota nientä.
Kuljettuamme sitten parin peninkulman päässä olevan niemen ohitse,
näin oikealla puolen taaskin maata. Nyt arvasin olevani Kap Verden
niemen ja Kap Verden saarten välisessä salmessa. Kovin kaukana ne
vielä kumminkin olivat nuo saaret, enkä tiennyt minne päin olisi
oikein lähdettävä, sillä jos nousisi kova tuuli, en pääsisi
mantereelle enkä saarillekaan.

Jätettyäni näissä mietteissä peräsimen Xuryn käsiin menin kajuuttaan.
Mutta tuskin olin ennättänyt sinne, kun jo kuulin Xuryn huutavan: --
_Master! master!_ Laiva ja purtta (purje)!

Poika parka oli aivan suunniltaan, sillä hän luuli, että nyt entisen
maurilaisen isäntämme laiva oli kintereillämme. En käsittänyt
poloinen, että me olimme jo aikaa sitten ehtineet hänen alueidensa
ulkopuolelle. Riensin kannelle ja nähtyäni laivan tunsin sen
portugalilaiseksi alukseksi, jolla oli matka nähtävästi Guineaan.
Mutta pian huomasin erehtyneeni: sen suunta olikin toinen. Päätin
silloin koettaa päästä sitä niin lähelle kuin mahdollista.

Vedin ylös kaikki purjeemme, mutta näytti siltä kuin laiva menisi
ohitse, ennen kuin sain annetuksi sille mitään merkkiä meistä. Olin jo
joutumaisillani epätoivoon, kun vihdoin huomasin heidän vähentävän
purjeitaan. Arvatenkin he olivat kaukoputkellaan nähneet veneemme ja
luulleet meitä jonkin eurooppalaisen laivan haaksirikkoisiksi. Nostin
entisen isäntäni lipun hätämerkiksi mastoon ja laukaisin pyssyn.
Perästäpäin sain tietää, että laivalla oli merkki kyllä nähty, pyssyn
savu samoin, mutta laukausta ei kuultu, siksi kaukana olimme vielä
heistä. Laiva pysähtyi, ja parin kolmen tunnin kuluttua purteni laski
sen laitaan.

Saatuaan tietää minun olevan englantilainen ja kuultuaan lyhykäisen
kertomuksen kohtalostani laivan kapteeni otti meidät tavaroinemme
ystävällisesti laivaansa.

Olin riemuissani pelastuksestamme -- arvaahan sen. Tarjosin kaiken,
mitä minulla oli, kapteenille, mutta tämä ylevämielinen mies otti
tavarani vain talteen ja lupasi antaa ne minulle takaisin saavuttuamme
Brasiliaan.

-- Minä saatan, hän lausui, -- milloin hyvänsä joutua samanlaiseen
tilaan kuin tekin ja silloin en muuta toivoisi kuin että minutkin
pelastettaisiin, niin kuin minä pelastin teidät nyt. Niin, niin
_seignore inglese_ (= herra englantilainen). Mielelläni vien teidät
perille, ja nämä tavarat tarvitsette kyllä tullaksenne vieraassa
maassa toimeen ja päästäksenne kotiinne jälleen.

Ja niin hän antoi minulle kirjallisen luettelon kaikista tavaroistani,
jotka sen mukaan olin saava takaisin perille tultuamme. Siitä ei ollut
unohtunut kolme vesileiliänikään. Purteni hän otti laivaansa ja
pakotti minut vastaanottamaan siitä kahdeksankymmenen piasterin
velkakirjan. Jos Brasiliassa joku siitä enemmän tarjoaisi, hän lupasi
maksaa enemmän. Xuryn hän olisi ostanut omakseen ja tarjosi hänestä
kuusikymmentä piasteria, mutta kun minä en olisi luopunut uskollisesta
apulaisestani, hän teki ehdotuksen: hän sitoutui päästämään Xuryn
kymmenen vuoden kuluttua vapaaksi, jos tämä kääntyisi kristinuskoon.
Xury poika suostui mielellään tähän ja niin hän jäi kapteenin
palvelukseen.

Onnellisesti purjehdittiin sitten edelleen ja kahdenkolmatta päivän
kuluttua laskettiin Todos los Santosiin, eli Pyhäin miesten lahteen.

Kapteenin hyvyyttä en osaa kyllin kiitellä. Matkastani hän ei ottanut
äyriäkään, vieläpä maksoi minulle kaksikymmentä dukaattia
leopardinnahasta ja neljäkymmentä leijonannahasta. Muut tavarani hän
niinikään osti rahalla, niin että minulla Brasiliaan tullessani oli
kaksisataakaksikymmentä piasteria.

Ennen pitkää tutustuin siellä erääseen kunnon mieheen, jolla
oli oma _ingenio_, miksi siellä päin sanotaan viljelysmaata ja
sokerikeittämöä. Nähdessäni kuinka tuottavaa tuollainen työ oli ja
kuinka miellyttävää moinen rauhallinen elämä päätin minäkin hankkia
itselleni tiluksia, asettua maanviljelijäksi ja tilata Lontoosta sinne
jättämäni pienen pääoman.

Jonkin ajan kuluttua tapasin ystäväni kapteenin, jonka oli täytynyt
viipyä siellä kolme kuukautta lastia odotellessaan. Kuultuaan
aikeistani hän kehotti minua kirjoittamaan leskelle, jolle olin
jättänyt pääomani talteen, että hän jonkun lontoolaisen kauppiaan
välityksellä lähettäisi täältä kaupaksi käyviä tavaroita kapteenin
nimellä Lissaboniin. Hän lupasi sitten ensi matkallaan tuoda tavarat
tänne.

-- Mutta, hän lisäsi, -- koska kaikki ihmistoimi on epävarmaa ja
horjuvaa, niin neuvoisin teitä käyttämään tähän yritykseen ainoastaan
puolet omaisuuttanne, siis sata puntaa. Jos hanke onnistuu, saatte
toisen puolen tänne samalla lailla; ellei niin on teillä ainakin
puolet vielä jäljellä.

Noudatin hänen neuvoaan, ja kaikki yritykseni onnistuivat paremmin
kuin olin osannut luullakaan. Tavaroita Lissabonista odotellessani
olin hankkinut itselleni jonkin verran maata ja pannut sokeri- ja
tupakkaistutukseni alulle. Ja kun kapteeniystäväni jälleen palasi
Brasiliaan, hän toi tullessaan minulle koko joukon tavaroita,
parhaasta päästä verkkoja ja muita kankaita, joilla tässä maassa oli
erinomainen menekki. Ne minä kaikki sain myydyksi niin edullisesti,
että voittoni oli lähes nelinkertainen. Pyytämättäni -- minä kun olin
vielä nuori ja kokematon -- kapteeni toi minulle kaikenlaisia aseita
ja työkaluja, joita istutuksillani tarvittiin. Sitä paitsi hän oli
tullessaan tuonut minulle palvelijan, jonka oli pestannut kuudeksi
vuodeksi. Lisäksi ostin vielä yhden neekeriorjan ja palkkasin toisen
palvelijan.

Kaikesta tästä tämä erinomainen ystävä ei tahtonut ottaa mitään
korvausta. Tyrkyttämällä sain hänet ottamaan hiukan tupakkaa, oman
maani tuotteita muka.

Myötäinen onni minua silloin näytti alkavan suosia. Maat kasvoivat,
viljat versoivat, työ tuotti hedelmiä, varallisuus lisääntyi. Tulin
olleeksi jo neljä vuotta Brasiliassa, olin oppinut maan kieltä, saanut
tuttavia ja ystäviä sekä naapurieni että San Salvadorin kauppiaitten
joukossa. Mutta kuka ei onneansa osaa oikein käyttää, se turmiollensa
tietä tasoittaa. Ja niin kävi minunkin. Jos olisin pysynyt silloisessa
asemassani, olisi minulla ollut mahdollisuus päästä juuri siihen
keskisäädyn rauhalliseen, huolettomaan tilaan, josta isäni niin
kauniisti oli puhunut. Mutta toisenlainen osa odotti minua, ja siihen
oli syynä onneton haluni päästä kiertämään maita mantereita, vastoin
sekä luonnon että kohtalon ilmeisiä viittauksia.

Olin kerran kauppiaitten seurassa kertonut kahdestikin käyneeni
Afrikan länsirannikolla kuvaillen samalla, kuinka edullista siellä on
käydä kauppaa: mitättömät esineet niin kuin napit, veitset, sakset,
kirveet, lasihelmet ja sen semmoiset ovat siellä kovin haluttua
tavaraa; niitä vastaan ei saa ainoastaan kultahiekkaa, jyviä ja
norsunluuta, vaan neekereitäkin, joita käytetään työntekijöinä
Brasiliassa. Kauppiaat höristelivät korviaan minun kertomuksilleni ja
mieltyivät varsinkin viimeksi mainitsemaani seikkaan. Neekerikauppa
oli siihen aikaan vielä vähäistä, koska siihen joka kerta tarvittiin
_assiento_, ts. Espanjan ja Portugalin kuninkaitten lupa. Siitä syystä
neekerit olivatkin sangen kalliita.

Seuraavana päivänä tuli kolme kauppiasta luokseni, otti minulta
vaitiololupauksen ja teki sitten seuraavan salaisen ehdotuksen. Heillä
oli kullakin suuria viljelysmaita, mutta työväestä oli tuntuva puute.
Sen vuoksi he aikoivat varustaa laivan, joka lähtisi Guineaan hakemaan
sieltä lastillisen neekereitä. Heillä ei ollut aikomusta julkisesti
myydä näitä täällä, se kun ei ollut sallittuakaan; he aikoivat vain
yhden ainoan kerran hakea neekereitä ja jakaa nämä sitten keskenään,
työväeksi viljelysmailleen. Kysymys oli vain siitä, lähtisinkö minä
hankkeen johtajana tälle matkalle. Minun ei tarvitsisi osallistua
mihinkään kustannuksiin. Palattuani saisin oman osani neekereistä.

Olisiko minun ollut pakko ryhtyä moiseen uhkarohkeaan ja epävarmaan
yritykseen, minun, jolla oli niin edullinen asema täällä ja joka
kolmen, neljän vuoden perästä epäilemättä olisin ollut kolmen-,
neljäntuhannen punnan omistaja? Mutta kohtaloni näkyi määränneen minut
oman onneni tuhoojaksi. Kuuntelin enemmän mielikuvitustani kuin
järkeäni ja suostuin kuin suostuinkin esitykseen sillä ehdolla, että
nuo kauppiaat sillä välin pitäisivät huolta viljelyksistäni. Samalla
tein jälkisäädöksen, jossa määräsin kuolemani varalta puolet
omaisuudestani ystävälleni kapteenille ja toisen puolen lähetettäväksi
hänen toimestaan Englantiin.

Ja niin astuin laivaan kovan onnen hetkenä, 1. päivänä syyskuuta 1659,
täsmälleen kahdeksan vuotta siitä kun olin ensi kertaa lähtenyt
merille vanhempieni tietämättä.

Laivamme, joka oli sadankahdenkymmenen tonnin vetoinen, oli varustettu
kuudella tykillä. Laivaväkeä oli neljätoista miestä, heihin luettuina
kapteeni, jungmanni ja minä. Lastina oli laivantäysi neekereille
mieluista vaihtotavaraa kuten helmiä, lasiesineitä, peilejä, veitsiä,
kirveitä ynnä muuta sellaista.

Purjehdittuamme kaksitoista päivää pohjoiseen ja saavuttuamme 7.
asteen 20. minuutin kohdalle pohjoista leveyttä nousi äkkiä hirmuinen
rajumyrsky, joka sekoitti kokonaan suuntamme. Se alkoi kaakosta,
kääntyi äkkiä luoteeseen ja pyörähti siitä koilliseen kieputellen
meitä niin hirvittävällä voimalla, ettemme kahteentoista päivään
voineet muuta kuin alistua tuulen heiteltäväksi. Tuho ja turmio oli
alati silmiemme edessä. Kenelläkään ei ollut vähintäkään pelastumisen
toivoa. Kaiken tämän lisäksi meiltä vielä kuoli mies kuumeeseen, ja
toisen merimiehen ja jungmannin huuhtaisi ankara hyökyaalto kannelta
mereen.

Kahdentoista päivän kuluttua hirmumyrsky hiukan laimeni. Kapteenin
mittausten mukaan oli laivan asema silloin noin 11 astetta pohjoista
leveyttä, mutta samalla hän huomasi meidän ajautuneen hyvin kauaksi
länteen, pohjoiseen Amazonasvirran suistosta ja lähelle Orinocon, niin
sanotun Suuren virran suuta.

Kapteeni tuli neuvottelemaan kanssani siitä, mitä nyt tekisimme. Koska
laiva oli saanut vuodon, hän ehdotti, että palattaisiin suoraa päätä
Brasiliaan. Minä olin eri mieltä. Otettiin esille merikartta. Osoitin
ettei sielläpäin ollut mitään hätäsatamaa, minne voitaisiin mennä.
Meidän täytyi minun mielestäni päästä niin pian kuin mahdollista
Pienten Antillien piiriin ja pyrkiä nimenomaan Barbados-saaren
turviin. Jos välttäisimme joutumasta Meksikonlahden virtaan pääsisimme
sinne noin viidentoista päivän kuluttua. Afrikan länsirannikolle
lähtemistä ei voitu ajatellakaan. Ja niin otettiin nyt laivan
suunnaksi WNW jotta pääsisimme aluksi johonkin Englannin omistamaan
saareen.

Mutta toisin oli säädetty.

Saavuttuamme 12° 11':lle pohjoista leveyttä nousi uusi myrsky, joka
jälleen kiidätti meidät kauhealla vauhdilla kauaksi länttä kohden,
kaikkien tunnettujen kauppaväylien ulkopuolelle. Nyt oli se vaara
tarjona, että jos henkiin jäisimmekin, niin pikemmin täällä joutuisi
villien raakalaisten syötäväksi kuin keksisi minkään mahdollisuuden
päästä takaisin omaan maahan.

Tuulen yhä vimmatusti puhaltaessa kuului kerran aamulla äkkiä mastosta
huuto: "Maata näkyvissä"! Tuskin olimme kaikki ennättäneet kannelle,
kun laivamme jo törmäsi hiekkasärkälle ja pysähtyi siihen. Ja nyt
alkoivat raivoisat hyökyaallot lyödä kannen yli sellaisella voimalla,
että meidän täytyi paeta kajuuttoihin, jotteivät ne olisi pyyhkäisseet
meitä mereen.

Sen, joka ei itse ole tällaista kokenut, ei ole helppoa käsittää
meidän hätäämme ja tuskaamme. Emme tienneet missä päin olimme,
olimmeko ajautuneet saaren vai mannermaan rantaan, olivatko seudut
asuttuja vai asumattomia. Tuuli tuntui tosin hiukan laimenevan, mutta
pelkäsimme sittenkin, että laiva minä hetkenä hyvänsä hajoaisi
kappaleiksi. Äkkiä, kuin ihmeen kautta, tuuli kääntyi päinvastaiseen
suuntaan. Me katselimme toisiamme odottaen joka silmänräpäys kuolemaa
ja valmistautuen lähtemään toiseen maailmaan, sillä tässä maailmassa
ei meillä enää ollut mitään tekemistä.

Ainoana lohdutuksena oli se, ettei laiva vielä ollut särkynyt ja että
kapteeni sanoi tuulen tyyntyvän. Myrsky hiljenikin hiukan, mutta laiva
oli yhä karilla eikä ollut vähintäkään toivoa saada sitä irti. Miten
vain saada henkensä pelastetuksi -- siinä kysymys. Toinen laivan vene
oli myrskyssä paiskautunut säpäleiksi, toinen oli tosin jäljellä,
mutta aivan mahdottomalta näytti saada se vesille.

Aika oli täpärällä. Muutamat näkivät jo laivan ruvenneen halkeilemaan.
Perämiehen onnistui viimein muun laivaväen avulla saada vene mereen,
me hyppäsimme siihen, yhteensä yksitoista henkeä, ja antauduimme
Jumalan armon turvissa pauhaavan meren valtaan. Myrsky oli tosin ollut
koko lailla hiljentynyt, mutta meri raivosi yhä edelleen. Se oli
todellakin den wild zee, joksi hollantilainen nimittää myrskyävää
merta.

Kauhea oli meidän poloisten tila. Purjetta ei meillä ollut, emmekä
sillä olisi mitään tehneetkään. Turvauduimme airoihin, mutta --
kohtalomme oli ilmeinen: rantaa kohti meidän täytyy pyrkiä, ja sinne
meitä tuulikin työntää, mutta rannan särkkiin vene auttamattomasti
särkyy. Jätimme henkemme Jumalan huomaan ja lähdimme omin käsin
jouduttamaan matkaa ilmeistä perikatoamme kohti.

Pienenä toivon kipinänä tuikahti mielessämme vielä se ajatus, että
onnellisen sattuman ansiosta pääsisimme johonkin lahdenpoukamaan tai
joensuuhun tuuulensuojaan, mutta mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sitä
kauheammalta se näytti, hirveämmältä vielä kuin meri.

Kiidettyämme noin puolentoista peninkulman verran tuli äkkiä suunnaton
hyökyaalto takaapäin. Vuorenkorkuisena se vyöryi meitä kohti. Siitä
tulisi meille armonisku, sen näki nyt joka mies. [Armoniskuksi
sanottiin teloituksen viimeistä, kuolettavaa iskua, jolla pyöveli
lopetti teloitettavan tuskat.] Se karkasi sellaisella vimmalla veneen
kimppuun, että tämä samassa silmänräpäyksessä kaatui kumoon. Tuskin
ennätimme huudahtaa: "Jumala varjelkoon!" kun aalto oli jo nielaissut
meidät kitaansa.

Mahdotonta on kuvailla niitä ajatuksia, joita mielessäni sävähti
ristiin rastiin vaipuessani veteen. Taitava uimari kyllä olin, mutta
en päässyt aallon sisästä pintaan hengittämään, ja ennen kuin se
heitti minut hyvän matkaa rannalle päin ja jälleen painuin takaisin.
Olin läkähtymäisilläni, mutta saatuani hiukan hengitetyksi oli minussa
sen verran tarmoa että huomatessani olevani lähempänä maata kuin
luulinkaan, nousin pystyyn ja läksin pyrkimään rantaa kohti, ennen
kuin toinen aalto tulisi ja tempaisi minut mukaansa. Ja se tuli
korkeana kuin vuori ja raivoisana kuin vihamies. Hengitystäni
pidättäen peityin jälleen aallon syliin parin-, kolmenkymmenen jalan
syvyyteen. Sanomattomalla voimalla se heitti minut rantaa kohti, ja
minä, ponnistaen kaikki voimani, koetin uida samaan suuntaan. Rintani
oli jo pakahtumaisillaan, kun äkkiä tunsin käsieni ja pääni olevan
vedenpinnan yläpuolella. Vain pari sekuntia ennätin hengittää, mutta
jo sekin antoi minulle uusia voimia. Pian peitti aalto minut jälleen,
tällä kerralla ei kuitenkaan niin pitkäksi aikaa kuin ennen. Sen
mentyä riensin taas minkä ennätin rantaan päin.

Mutta raivoisa meri ei jättänyt minua vieläkään rauhaan. Kahdesti
vielä hyökkäsi aalto päälleni, työntäen minua yhä enemmän rantaa
kohti. Viimeisellä kerralla se paiskasi minut niin ankarasti kalliota
vastaan, että menin tainnoksiin. Siitä toinnuttuani tunsin, etten enää
kykenisi vastustamaan meren voimaa, mutta silloin kiersin käsivarteni
kallion ympärille ja siten vältyin joutumasta aallon mukana takaisin
mereen. Kiiruhdin rannalle ja pääsin vihdoin ylemmäksi kalliolle,
jossa vesi ei enää voinut minua saavuttaa.

Nyt olin pelastunut ja ensi työkseni kiitin Jumalaa, joka oli
tempaissut minut ihan ilmeisesti surman suusta.

Mahdotonta on selittää sen ihmisen iloa ja riemua, joka sanan täydessä
merkityksessä on nostettu haudasta. Nyt minä käsitin, miksi
kuolemaantuomitulta vangilta, jolla jo on hirttosilmukka kaulassa,
mutta jolle äkkiä julistetaan armahdus, samassa lyödään suonta:
äkillinen mielenliikutus saattaisi pysäyttää hänen sydämensä sykinnän.

    "Mutt äkki-ilo niin kuin äkkisurukin,
    ne tuhon voivat tuottaa kumpikin."

Kädet yhä kurotettuina taivasta kohti kuljin rannalla. Olemukseni
pohjia myöten olin kiitollinen pelastumisestani. Ja sitten muistuivat
mieleeni toverit: he olivat hukkuneet joka mies. En sen koommin nähnyt
heistä jälkeäkään, paitsi kaksi hattua, yhden lakin ja kaksi paritonta
kenkää.

Loin silmäni haaksirikkoiseen laivaan. Meri hyökyi vielä niin tuimasti
sen ympärillä, että se väliin kokonaan katosi silmistäni. Nähdessäni
kuinka kaukana se oli, en saattanut olla huudahtamatta: "Hyvä Jumala!
Kuinka olikaan mahdollista, että pääsin rantaan!"

Aloin sitten vähitellen silmäillä ympärilleni nähdäkseen millaiseen
paikkaan olin joutunut, ja päättääkseni, mitä ensiksi tekisin. Lyhyt
oli iloni: huomasin tilani varsin surkeaksi. Olin läpimärkä. Muita
vaatteita ei minulla ollut kuin ne, mitkä oli ylläni. Ei ollut
muruakaan syötävää, ei vesitippaa juotavaa. Täällä kuolisin varmasti
nälkään, tai villipedot raatelisivat minut. Pahinta oli se, ettei
minulla ollut mitään asetta, millä olisin tappanut jonkin eläimen
henkeni pitimiksi tai puolustautunut metsänpetoja vastaan. Ei minulla
ollut muuta kuin puukko, piippu ja hiukan tupakkaa kukkarossa.
Onnettomuuteni saattoi minut sellaiseen epätoivoon, että jonkin aikaa
juoksentelin kuin mielipuoli edestakaisin. Ilta alkoi pimetä, ja tuska
sydämessä mietin: mikähän minut perii, jos täällä on villejä
metsäneläimiä, jotka tavallisesti öiseen aikaan lähtevät
tyyssijoiltansa.

Ei ole muuta neuvoa, arvelin, kuin nousta lähellä olevaan tuuheaan
honkaan. Sinne kiipeän yöksi. Huomenna mietin sitten, millä kuolemalla
kuolen, sillä elämästä ei ole pienintäkään toivoa. Kuljin jonkin
matkaa sisämaahan etsimään juomavettä, jota suureksi ilokseni
löysinkin. Juotuani ja pistettyäni tupakkaa suuhuni hillitäkseni
nälkääni palasin jälleen hongan luokse, kiipesin ylös ja asetuin sen
oksille niin, ettei ollut pelkoa putoamisesta, jos sattuisin
nukkumaan. Leikkasin sitten aseekseni vahvan sauvan ja asetuin
paikoilleni.

Hyvin väsynyt kun olin, vaivuin pian sikeään uneen enkä luule
kenenkään muun nukkuneen samanlaisessa tilassa niin makeasti kuin minä
tässä korkeassa kammiossa.



Neljäs luku

Uimalla laivalle. -- Lautta. -- Ensimmäinen otus. -- Useamman kerran
laivalla. -- Varastot lisääntyvät. -- Vuohi. Almanakka. -- Pakko paras
opettaja.


Herätessäni oli ilma kirkas, myrsky oli tyyntynyt, meri ei enää
pauhannut eikä raivonnut niin kuin eilen. Eniten minua kuitenkin
ihmetytti se, että laiva oli yön aikana siirtynyt karilta lähemmäksi
rantaa. Nousuvesi oli irroittanut sen ja kuljettanut sitä maata kohti,
melkein sen kallion lähelle, johon aalto oli minut eilen viskannut.
Koska se ei ollut nyt rannasta kuin peninkulman päässä ja näytti yhä
vieläkin olevan pystyssä, alkoi mieleni tehdä sinne, koska saisin
sieltä yhtä ja toista tarpeellista.

Puolenpäivän aikana meri tyyntyi kokonaan. Luodevesi pakeni niin
kauas, ettei rannan ja laivan välillä ollut vettä enää kuin
neljännespeninkulma.

Mieleni muuttui haikeaksi katsellessani laivaa. Jos olisimme pysyneet
siinä eilen, niin hengissä olisimme nyt joka mies. Olisimme
pelastuneet rannalle, eikä minustakaan olisi tullut tällaista kurjaa
erakkoa, vailla ihmisseuraa ja kaikkea lohdutusta. Kyyneleet
kiertyivät väkisinkin silmiini. Mutta nyt ei auttanut antautua murheen
valtaan. Päätin lähteä käymään laivalla. Riisuin vaatteet yltäni, ilma
kun oli tavattoman lämmin, ja heittäydyin mereen. Yks kaks olin uinut
laivan luo, mutta siellä oli pulma edessä: miten pääsisin laivaan. Se
oli yhä matalikolla ja hyvin korkealla vedenpinnasta; ei ollut mitään,
jota myöten olisin voinut nousta kannelle. Kahdesti uin laivan ympäri
ja vasta toisella kerralla huomasin köydenpään riippuvan kokasta --
kumma etten sitä jo ensi kerralla huomannut! Ankarasti ponnistaen sain
vihdoin köydenpäästä kiinni ja kiipesin kokkaan.

Huomasin laivan saaneen vuotoja ja ennättäneen vetää vettä sisäänsä jo
koko lailla. Myrsky oli iskenyt sen perä edellä kovan hietasärkän
laitaan, niin että perä oli kohonnut hyvin korkealle, kokka sitä
vastoin vaipunut alas. Kannet olivat vapaina, ja kaikki mitä laivalla
oli, näkyi jääneen kuivaksi. Ensi työkseni rupesin tarkastamaan, mikä
laivalla oli vielä kunnollista ja mikä turmeltunutta. Kaikki laivan
ruokatavarat olivat säilyneet kuivina. Nälkäinen kun olin, menin
ruokavarastoon, pistin housuntaskuni täyteen laivakorppuja ja niitä
pureskellen ryhdyin jatkamaan työtäni, sillä kiirettä oli pidettävä.
Isosta kajuutasta löysin jonkin verran rommia, jota otin aimo
kulauksen vahvistuakseni vastaisiin ponnistuksiin. Nyt olisi ollut
tarpeen vene, millä olisin vienyt tavaroita maihin. Mutta kun sitä ei
ollut, täytyi ryhtyä muihin keinoihin.

Laivalla tiesin olevan muutamia vararaakoja, pari kolme paksua parrua
ja useita varalla pidettyjä mastopuita. Otin niistä muutamia, joita
jaksoin liikutella, sidoin toiseen päähän köyden, heitin ne mereen ja
kiinnitin köyden laivaan. Laskeuduin sitten alas laivankylkeen, vedin
puut luokseni ja sidoin neljä raakaa molemmista päistä yhteen niin
hyvin kuin osasin, niin että siitä muodostui jonkinlainen lautta.
Panin sitten pari kolme lautaa poikkipuolin ja jopa kannatti lautta
miestä. Koska se oli kuitenkin vielä kovin heikko raskaammalle
lastille, sahasin käsisahalla mastopuun kolmeen kappaleeseen ja liitin
nämä lauttani vahvikkeeksi. Vaikeaa ja hankalaa tämä työ kyllä oli,
mutta tieto siitä, että nyt on hankittava välttämättömiä elintarpeita,
rohkaisi ja opetti minua saamaan aikaan sellaistakin, mihin muissa
oloissa tuskin olisi pystynyt.

Lautta oli nyt kyllin luja kantamaan suurtakin kuormitusta. Kysymys
oli vain siitä, mitä siihen ensiksi panisin ja miten saisin tavarat
tyrskyjen läpi maihin. Mutta tässä ei ollut aikaa pitkiin arveluihin.
Ensiksi laskin lautan pinnalle niin monta lautaa ja lankkua kuin
kokoon sain, otin sitten kolme merimiesarkkua, tyhjensin ne ja vein
lautalle. Ensimmäiseen panin ruokatavaroita: leipää, riisiä, kolme
Hollannin juustoa, viisi kimpaletta kuivattua vuohenlihaa ja jonkin
verran eurooppalaisia jyviä, ohraa ja riisiä, jota oli käytetty
laivalla olleen siipikarjan ruoaksi. (Linnut oli jo aikaa sitten
syöty, ja mielipahakseni huomasin jälkeen päin, että rotat olivat
jyrsineet siemenistä suurimman osan kelvottomiksi.) Juomia löysin
useita laatikollisia, muutamia hienoja liköörejä ja viisi kuusi
nassakkaa arrakkia. Ne minä nostin sellaisenaan lautalle, kun arkuissa
ei enää ollut tilaa.

Tällä välin alkoi vuoksi nousta, ja harmikseni näin, kuinka rannalle
jättämäni takki, liivit ja paita kelluivat veden pinnalla. Uimaan
lähtiessäni ei minulla ollut kuin liinaiset polvihousut ja sukat
jalassa. Laivassa kyllä oli vaatetta hyvinkin runsaasti, mutta ylleni
sieppasin vain kaikkein tarpeellisimmat, minulla kun oli kiire saada
paljon tärkeämpää mukaani, nimittäin työaseita. Kauan aikaa
haeskeltuani löysin viimein kirvesmiehen arkun. Se oli verraton aarre
ja tällä haavaa minulle arvokkaampi kuin laivanlastillinen kultaa.
Laskin sen lautalle sisällystä sen tarkemmin tutkimatta, sillä
tiesinhän suunnilleen, mitä siinä oli.

Nyt oli saatava ampuma-aseita ja ampumatarpeita. Suuressa kajuutassa
oli kaksi sangen hyvää lintupyssyä ja kaksi pistoolia. Ne minä otin
ensin ja samalla muutamia ruutisarvia ja haulipusseja sekä kaksi
vanhaa, ruostunutta miekkaa. Sitä paitsi löysin vielä pitkän etsimisen
perästä kolme ruutitynnyriä, joista kaksi oli säilynyt ihan kuivana,
kolmas oli kostunut. Nämä aseet, kaksi sahaa, kirveen ja vasaran
laskin lautalle.

Olipa lastini lisänä kolme elävääkin olentoa, nimittäin laivan kaksi
kissaa ja koira. Edelliset kyllä pysyivät lautalla koreasti, mutta
koira hyppäsi heti kohta mereen ja ui edelläni rantaan.

Nyt oli lautta täyteen lastattu. Mutta kuinka päästä maihin, kun ei
ollut purjetta, ei airoja, ei peräsintä? Heikoinkin tuulenpuuska
saattoi tehdä koko hankkeen tyhjäksi.

Kolme edullista seikkaa oli kyllä olemassa: ensiksi meri oli tyyni,
toiseksi vuoksi nousi ja liikkui rantaa kohti, kolmanneksi tuuli,
vaikka hiljainenkin, puhalsi mereltä päin. Löydettyäni pari kolme
katkonaista airoa läksin vihdoin lautallani liikkeelle.

Peninkulman verran lautta kulki varsin hyvin. Huomasin sen vain
suuntautuvan hiukan syrjään siitä kohdasta, missä ensi kertaa olin
noussut maihin. Siitä päätin, että tässä mahtoi käydä virta. Toivoin
siis pääseväni johonkin lahdelmaan tai joensuuhun, johon lautta olisi
hyvä ohjata. Oikein olin arvannutkin. Edessäpäin tuli näkyviin pieni
poukama, jonne vuoksi virtasi jokseenkin kovalla vauhdilla. Koetin
niin hyvin kuin osasin ohjata lauttaani keskeltä virtaa.

Mutta siellä olin vähällä joutua toisen kerran haaksirikkoon, ja jos
niin olisi käynyt, olisi minulta varmaankin sydän murtunut. Kun en
lainkaan tuntenut rantaa, törmäsi lautan toinen pää äkkiä matalikolle,
jolloin tavarat olivat liukumaisillaan toiseen, matalammalla olevaan
päähän; siitä ne tietystikin olisivat solahtaneet veteen. Ponnistin
selkäni kaikin voimin arkkuja vasten, etteivät ne siirtyisi
paikoiltaan, ja koetin saada lauttaani irti, mutta se oli mahdotonta.
En uskaltanut liikahtaakaan paikaltani, vaan tässä tukalassa asemassa
minun täytyi olla runsas puoli tuntia, kunnes vuoksi oli kohottanut
lautan toisenkin pään väljille vesille. Airolla sauvoin sitä sitten
eteenpäin, kunnes sain sen uomaan, jossa nousuvesi lähti kulkemaan
ylös virtaa. Kovin kauas merenrannasta en olisi mielelläni joutunut,
sillä täältä rannaltahan näkisin ulapalle: kukaties vielä joskus
saisin näkyviini laivan, joka pelastaisi minut.

Huomasin joen äyräässä viimein pienen lahdelman ja sinne sain lauttani
suurella vaivalla ohjatuksi. Mutta siinä oli taas se vaara tarjona,
että koko lastini solahtaisi veteen. Äyräs oli näet jyrkkä; ei näkynyt
mitään sopivaa laituripaikkaa. Jos lautan toinen pää olisi käynyt
rantaan, olisi toinen pää vaipunut veteen ja tavarat menneet sitä
tietään. Ei auttanut muu kuin iskeä airo pohjaan ja koettaa pidättää
lautta yhdessä kohdin lähellä tasapohjaista paikkaa, jonka arvasin
pian joutuvan nousuveden alle. Niin kävikin. Kun vesi oli sanotun
paikan kohdalla noussut tarpeeksi -- lauttani oli noin jalan
syvyydessä -- työnsin lautan siihen ja löin airon kummassakin päässä
pohjaan, niin ettei se enää päässyt mihinkään. Odottelin sitten,
kunnes vesi jälleen laski, jolloin lautta hiljalleen painui tasaiselle
tantereelle.

Lähdin nyt maihin etsimään soveliasta asuinpaikkaa itselleni ja
turvallista suojaa tavaroilleni. En tiennyt, minne olin joutunut,
mannermaalle vaiko saarelle, oliko täällä metsänpetoja vai ei. Vajaan
peninkulman päässä kohosi korkea ja jyrkkärinteinen vuori. Se oli
korkein kohta eräässä pohjoista kohti kulkevassa selänteessä. Otin
mukaani toisen lintupyssyn, ruutisarven ja pistoolin ja läksin
kulkemaan vuoren huippua kohti. Työllä ja tuskalla vihdoin pääsin
sinne, ja siellä suureksi surukseni huomasin joutuneeni saarelle:
vettä oli ympärillä, muutamia kallioita meressä vain siellä täällä ja
noin kolmen peninkulman päässä länteen kaksi vielä pienempää saarta.

Hedelmätön näkyi saari olevan ja arvattavasti asumatonkin, ellei siinä
asunut villipetoja, joita en kuitenkaan missään huomannut. Lintuja
näkyi olevan suuret laumat, mutta ne olivat kaikki minulle outoja. Jos
niistä muutamia ampuisikin, niin ties mikä niistä ruoaksi kelpaisi.

Takaisin tullessani ammuin erään suuren linnun, joka istui korkean
puun latvassa, tiheän metsän rinteellä. Tuskin oli pyssy lauennut,
niin pyrähti lentoon lukemattomat laumat monenlaisia lintuja, jotka
kirkuivat ja rääkyivät kukin omalla tavallaan. Ampumani lintu oli
väristä ja nokasta päätellen haukka, mutta kynnet olivat toisenlaiset
kuin haukalla. Sen liha haisi raadolta eikä siis kelvannut syötäväksi.

Palasin lautalle ja rupesin nostamaan tavaroitani rannalle. Siihen
työhön loput päivää kuluikin. En tiennyt, missä viettäisin yöni.
Maassa en uskaltanut nukkua, sillä pelkäsin petoja, vaikka tuo pelko,
kuten sittemmin ilmeni, oli aivan turha. Rakensin itselleni
tavara-arkuista ja laudoista jonkinlaisen majan. Miten täällä alkaisin
elatustani hankkia, en tiennyt lainkaan. Äskeisellä matkallani en
ollut nähnyt kuin pari kolme jäniksen kaltaista eläintä, jotka olivat
hypähtäneet edestäni pyssyn pauketta säikähtäen.

Seuraavana aamuna johtui mieleeni, että laivastahan voisi saada tänne
maihin vielä paljonkin kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, köysiä,
purjeita ja sen sellaista. Siksipä päätinkin käydä vielä toistamiseen
siellä, jos suinkin mahdollista. Ja kun otin lukuun, että ensimmäinen
myrsky saattoi särkeä laivan säpäleiksi, päätin jättää kaikki muut
työt sikseen, kunnes olisin saanut korjatuksi laivasta pois kaikki,
mikä suinkin oli mahdollista. Kutsuin sitten kokoon neuvoston, ts.
omat ajatukseni, ja siinä sitä punnittiin, olisiko paras lähteä
laivalle lautalla, mutta koska se huomattiin sopimattomaksi, päätin
lähteä sinne ensi pakoveden aikana samalla tavalla kuin ennenkin.
Tällä kertaa riisuuduin jo majassa jättäen ylleni vain kirjavan paidan
ja jalkaani liinahousut ja kengät.

Laivan kannelle noustuani rakensin toisen lautan. Nyt kun minulla oli
jo kokemusta, en tehnyt sitä enää niin kömpelöksi enkä lastannut sitä
niin raskaaksi kuin edellisellä kerralla. Paljon hyödyllistä tavaraa
sain nytkin kerätyksi. Kirvesmiehen kojusta löysin ensinnäkin pari
kolme pussillista isoja ja pieniä nauloja, pari tusinaa veistokirveitä
ja erään tärkeän työkalun, tahkon. Tykkimestarin kajuutasta sain pari
kolme rautakankea, kaksi nassakkaa musketinluoteja, seitsemän
muskettia sekä entisten lisäksi vielä yhden lintupyssyn ja jonkin
verran ruutia, samoin suuren pussillisen hauleja ja ison harkon
lyijyä. Viimeksimainittu oli kumminkin niin raskas, etten jaksanut
nostaa sitä laivan laidan yli. Keräsin myös kaikki vaatteet, mitä
suinkin löysin, varapurjeen, riippumaton ja muutamia patjoja.

Kaikki nämä aarteet sain onnellisesti maihin. Laivalla ollessani olin
pelännyt, että metsäneläimet sillä välin kävisivät hävittämässä
ruokatavarani, mutta perille tultuani näin, ettei kuokkavieraita ollut
käynyt lainkaan. Eräällä arkulla vain istui palatessani metsäkissan
näköinen eläin, joka lähetessäni karkasi jonkin matkan päähän, mutta
pysähtyi jälleen. Siinä se sitten istua kökötti katsellen minua,
ikäänkuin olisi mielinyt päästä lähempään tuttavuuteen. Ojensin
pyssyni sitä kohti, mutta se ei ollut siitä millänsäkään eikä lainkaan
yrittänyt pakoon. Heitin sille sitten palasen korppua -- vaikka
suoraan sanoen en kovin runsaskätinen ollut, sillä eiväthän omatkaan
varastoni olleet kovin suuret -- no niin, palasen sille heitin. Se
tuli lähemmäksi, haisteli sitä, söi sen suuhunsa ja katsoa murjotti
minuun: eikö tulisi lisää? Mutta kun ei enää mitään näkynyt heruvan,
se luikki tiehensä.

Uusia tavaroita rannalle siirtäessäni täytyi minun avata ruutitynnyrit
ja kantaa ruuti vähissä erin maihin, tynnyrit kun olivat hyvin
raskaita. Nostettuani sitten kaikki kuivalle maalle rupesin
rakentamaan itselleni telttaa purjeista ja veistämistäni riu'uista.
Tähän telttaan nostin kaikki sellaiset tavarat, mitkä saattoivat
pilaantua sateessa tai päivänpaisteessa, ja kasasin teltan ympärille
arkkuja ja tynnyreitä suojaksi ihmisten ja petojen hyökkäyksien
varalle.

Telkesin sitten teltan oven: pystytin ulkopuolelle tyhjän arkun ja
nostin sisäpuolelle lautoja. Levitin vihdoin maahan patjan, panin
kaksi pistoolia pääpuoleen ja yhden pyssyn viereeni ja niin laskeuduin
pitkästä aikaa taas oikealle vuoteelle. Edellisenä yönä en ollut
sanottavasti saanut unta silmiini ja koko pitkän päivän olin ollut
ahkerassa työssä -- ei siis kumma, että heti vaivuin uneen.

Tuskin on kauppiaalla konsanaan ollut liikkeessään niin monipuolista
tavaravarastoa kuin minulla teltassani. Mutta ei se minua sittenkään
vielä tyydyttänyt, sillä niin kauan kuin laiva yhä vielä oli entisessä
asennossaan, pidin velvollisuutenani tuoda sieltä maihin kaikki, minkä
suinkin saatoin saada. Menin sinne joka päivä luoteen aikana tuoden
mitä milloinkin tullessani. Kolmannella kerralla lastasin lautalle
kaikki purjeet, köydet ja nuorat, mitkä vain irti sain, samoin
purjekangasta, jota oli ollut varalla purjeitten paikkaamista varten.
Kastuneen ruutitynnyrin toin niinikään pois laivasta. Purjeet minun
täytyi leikellä pienemmiksi, niitä kun en tietenkään enää voinut
käyttää laivan purjeina, vaan tavallisena kankaana.

Viisi kuusi kertaa laivalla käytyäni luulin jo keränneeni sieltä
kaikki, mistä minulle olisi hiukankin hyötyä, mutta suuri oli iloni ja
hämmästykseni, kun eräänä päivänä löysin laivan säiliöstä suuren
tynnyrin täynnä laivakorppuja, kolme suurta nassakkaa rommia, tynnyrin
sokeria ja säkillisen jauhoja. Käärin korput kangasmyttyihin ja
kannoin ne sillä tavoin lautalle.

Seuraavalla kerralla päätin ottaa paksut touvit. Ison touvin katkaisin
niin suuriksi paloiksi, että parahiksi jaksoin kantaa, otin myös kaksi
ohuempaa touvia ja ankkuritouvit sekä kaikki rautaesineet, mitkä sain
vain irti. Lautan laitoin raakapuista, sille lastasin nämä raskaat
esineet ja lähdin maihin.

Mutta nytpä onni näkyi alkavan kääntää minulle selkäänsä. Lautta oli
tällä kertaa kutakuinkin kömpelösti kokoonkyhätty ja raskaaksi
lastattu. Siksipä en osannutkaan kotilahdelmaan tullessani ohjata sitä
niin taitavasti kuin edellisiä. Se keikahti toiselle laidalleen, ja
minä solahdin tavaroineni päivineni veteen. Minulla ei siinä mitään
hätää ollut, ranta kun oli lähellä, mutta suuri osa tavaroista meni
mereen, varsinkin kaikki esineet, joissa oli rautaa. Pakoveden aikana
sain kyllä suurimman osan touveja maihin ja samoin muutamat
rautaesineet, mutta niistä piti useimmat etsiä sukeltamalla, ja se oli
varsin vaivalloista.

Tämänkin jälkeen kävin vielä joka päivä laivalla ja aina sieltä jotain
toin tullessani.

Nyt olin ollut saaressa kolmetoista päivää ja käynyt laivalla
yksitoista kertaa. Olin tuonut sieltä kaiken, mihin kahden käden
voimalla vain suinkin pystyin, mutta luulenpa, että jos tyyniä ilmoja
olisi kestänyt kauemmin, olisin lopulta tuonut maihin koko laivan
palan palalta.

Kahdettatoista kertaa hankkiutuessani lähtemään laivalle huomasin
tuulen alkavan puhaltaa. Lähdin sinne kuitenkin tapani mukaan
pakoveden aikana. Olin etsinyt ja penkonut kaikki paikat niin tarkoin,
ettei olisi luullut löytyvän enää mitään, mutta löytyipäs! Kajuutassa
huomasin pienen seinäkaapin, jonka laatikosta löysin pari kolme
partaveistä, suuret sakset ja tusinan verran veitsiä ja haarukoita.
Toisesta laatikosta löysin rahoja, osaksi eurooppalaisia, osaksi
brasilialaisia kulta- ja hopearahoja. Näitten arvo oli yhteensä noin
kuusineljättä Englannin puntaa.

Myhähdin rahakasaa katsellessani. Jonninjoutavaa tavaraa! Mitä hyötyä
sinusta minulle olisi? Ei sinussa ole sen vertaa arvoa, että sinut
maasta viitsisin nostaa. Yksi ainoa veitsi on paljon arvokkaampi
minulle. Ole siinä, missä olet, ja mene meren pohjaan niinkuin eläin,
jonka henkeä ei kannata pelastaa.

Hetkisen mietittyäni käärin rahat kuitenkin kangaspalaseen ja otin
mukaani.

Rupesin jälleen rakentamaan lauttaa, mutta kesken kaikkea huomasin
taivaan vetäytyneen pilveen ja neljännestunnin kuluttua alkoi jo
navakka tuuli puhaltaa maalta päin. Lautta täytyi jättää sikseen,
sillä minun oli jouduttava rantaan ennen nousuveden palaamista. Ei
auttanut muu kuin heittäytyä uimaan. Se ei ollut helppoa, sillä
taskuissani oli runsaasti painoa ja aallot alkoivat käydä sangen
korkeina. Tuuli yltyi yltymistään, ja ennen nousuveden tuloa pauhasi
jo täysi myrsky.

Mutta silloin olin jo pienessä teltassani, turvassa tavaroitteni
keskellä. Myrsky raivosi koko yön, ja kun aamulla loin silmäni
merelle, niin -- laivaa ei näkynytkään enää. Apeaksi muuttui mieleni
silloin, mutta lohdullista oli kuitenkin ajatella, että olinhan
hetkeäkään turhaan kuluttamatta kaikin voimin koettanut saada sieltä
pelastetuksi kaiken mahdollisen.

Nyt rupesin todenteolla miettimään, miten puolustautua villejä
ihmisiä, jos sellaisia milloin ilmaantuisi, tai petoja vastaan, jos
sellaisia saarella olisi. Olin kahden vaiheilla: kaivaisinko luolan
mäen rinteeseen vai rakentaisinko teltan maan päälle. Päätin tehdä
molemmat.

Huomasin heti aluksi, ettei nykyinen teltan kohta ollut oikein sopiva,
koska se sijaitsi alavassa, suoperäisessä paikassa. Juomavesikin oli
siitä kovin pitkän matkan päässä. Täytyisi hakea sopivampi ja
terveellisempi paikka.

Neljä näkökohtaa minun tuli ottaa varteen: ensiksi paikan
terveellisyys ja raikkaan veden läheisyys, kuten jo mainitsin;
toiseksi suoja helteeltä; kolmanneksi turva vihollisia vastaan, olkoot
ne ihmisiä tai metsänpetoja; neljänneksi näköala merelle, jotta, jos
Jumala lähettäisi jonkin laivan näille vesille, voisin vielä päästä
täältä pois, sillä siitä toivosta en tahtonut suinkaan luopua.

Jonkin aikaa haeskeltuani löysin tasaisen paikan vuoren rinteellä. Sen
takana kohosi vuori äkkijyrkkänä, niin että sen huipulta oli aivan
mahdotonta päästä penkereelle. Vuoren kupeessa oli pieni aukko, joka
johti umpiseinäiseen luolaan.

Penkereelle juuri tämän aukon eteen päätin rakentaa telttani. Penger
oli noin sata yardia [1 yardi = 91 cm] leveä ja kaksi kertaa niin
pitkä, se levittäytyi kuin ihana keto oven edessä ja laskeutui joka
puolelta säännöttöminä askelmina alas. Kun se sijaitsi vuoren
pohjoisrinteellä, oli siinä suojaa kovimmalta helteeltä aamusta alkaen
aina auringon laskuun.

Ennen kuin rupesin telttaa rakentamaan, merkitsin luolan eteen
puoliympyrän kymmenen yardin pituisella säteellä aukosta lukien. Tähän
puoliympyrän kaareen pystytin vahvoja paaluja kahteen rinnakkaiseen
riviin lyöden ne lujasti maahan. Ne olivat neljän ja puolen jalan
korkuisia ja päistään veistetyt teräviksi. Rivien väliä oli
korkeintaan kuusi tuumaa. Tämän välin täytin laivasta tuomillani
köydenpätkillä ylös asti ja pönkitin paalut sisäpuolelta
puolenkolmatta jalan pituisilla tukipuilla. Paljon työtä ja vaivaa
tämän lujan aidan rakentaminen kyllä kysyi, varsinkin kun paalut piti
hakata metsässä, kantaa paikalle ja lyödä lujasti maahan kiinni.
Oviaukkoa en tähän aitaan tehnyt, vaan tein lyhyet nuoraportaat, jotka
kotiin tullessani nostin joka kerta sisäpuolelle.

Näin olin nyt vallittanut ja linnoittanut asuntoni lujan muurin
suojaan ja nyt saatoin nukkua rauhassa.

Tähän linnoitukseeni siirsin suurin ponnistuksin runsaan omaisuuteni
ja sitten rakensin teltan, teinpä sen kaksinkertaiseksikin, jotta
olisin sateelta suojassa -- osan vuotta täällä näet sataa varsin
rankasti. Tein ensin pienemmän teltan ja sen ulkopuolelle avaramman,
jonka katoin tervatulla kankaalla. Enkä nyt enää maannut patjalla,
niin kuin tähän asti, vaan paljon mukavammin entisen perämiehemme
riippumatossa.

Kannettuani sitten telttaan kaikki sellaiset ruoka- ja muut tavarat,
mitkä kosteudesta kärsivät, rupesin laajentamaan luolan suuta.
Irroittamani mullan ja kivet kannoin teltan kautta aitauksen
sisäpuolelle, kunnes siihen muodostui terassin tapainen, puolentoista
jalan korkuinen lava. Teltan taakse sain vähitellen tilavan alan, jota
pidin kellarina.

Monta pitkää ja raskasta työpäivää oli kulunut, ennen kuin kaikki oli
kunnossa. Siirryn siis kertomuksessani hiukan taaksepäin mainitakseni
muutamia seikkoja, jotka mieltäni askarruttivat.

Luolan suuta laajentaessani sattui kerran nousemaan ankara ukkosilma.
Ei aikaakaan, niin jo leimahti kirkas salama, jota seurasi hirmuinen
jyrähdys. Mutta salamaakin nopeammin sävähti silloin mielessäni
ajatus: "Voi ruutiani!" Ihan sydäntäni kouristi ajatellessani, että
yksi ainoa salama olisi saattanut silmänräpäyksessä räjäyttää ilmaan
koko ruutivarastoni, josta ei riippunut ainoastaan turvallisuuteni
vaan elatuksenikin. En ensinkään tullut ajatelleeksi, kuinka suuressa
vaarassa itsekin olin.

Ukkosilman mentyä ohi jätin kaikki muut työt syrjään ja rupesin
valmistamaan pusseja ja rasioita, mihin panin ruudit, sillä ajattelin,
että jos osa sattuikin syttymään, niin ei koko varasto silti hukkaan
menisi. Tähän työhön meni minulta parin viikon verran. Ruutia oli
minulla yhteensä lähes sataneljäkymmentä naulaa, ja nyt jaoin sen
luullakseni sataan osaan. Kastuneen ruutitynnyrin syttymisestä ei
ollut pelkoa, ja siksi vieritinkin sen luolaan, jota tästä lähtien
nimitin keittiökseni. Muut ruutipussit ja -rasiat kätkin luolan
sopukkoihin sellaisiin paikkoihin, missä ne eivät päässeet kostumaan.

Ainakin kerran päivässä lähdin samoilemaan pyssy olalla ympäri saarta
sekä huvikseni että nähdäkseni, olisiko jokin ruoaksi kelpaava otus
saatavissa. Samalla oli tilaisuus ottaa selvää, mitä kotieläimiksi
mahdollisesti kesytettäviä eläimiä saaressa oli. Ensi kerralla jo
huomasin vuohia ja siitä olin mielissäni, mutta ne olivat niin arkoja,
ketteriä ja varovaisia, ettei ollut lähelle yrittämistäkään. Ennen
pitkää kiintyi huomioni seuraavaan seikkaan: jos vuohet olivat
kallioilla ja minä lähestyin niitä laakson puolelta, ne säikähtäen
juoksivat tiehensä, mutta jos ne itse olivat laaksossa ja minä
ilmestyin kallioille, ne eivät olleet minusta tietääkseenkään. Siitä
päättelin niiden silmän rakenteen olevan sellainen, etteivät ne
nähneet mitään yläpuolellaan olevaa.

Tällä tavoin pääsin niistä pyssynkantaman päähän. Ensi kerralla ammuin
emävuohen, jolla oli pieni imevä kili vieressään. Kovin oli tuosta
mieleni paha, sillä kili parka jäi seisomaan kuolleen emänsä ääreen,
ja nostettuani otuksen olalleni se lähti mukaani ja tuli teltalleni
saakka. Laskin kantamukseni maahan, otin kilin syliini ja nostin sen
aidan yli. Toivoin sen aikaa voittaen tulevan kesyksi, mutta en saanut
sitä syömään, niin että minun lopulta täytyi teurastaa sekin. Nyt
minulle riitti lihaa pitkäksi aikaa, varsinkin kun käytin
ruokavarojani säästellen.

Saatuani itselleni asunnon oli suurimpana huolenani löytää sellainen
paikka, mihin voisin virittää valkean. Polttopuista oli myös pidettävä
huoli. Tästä kaikesta myöhemmin enemmän. Kerron tässä välillä mitä
mietin yksinäisyydessäni.

Tulevaisuuteni näytti synkältä. Myrsky oli työntänyt minut kauas,
satain peninkulmain päähän kaikista tavallisista kulkuväylistä,
heittänyt minut syrjäiseen saareen. Taivas oli ilmeisestikin
päättänyt, että minun oli tällä yksinäisellä saarella elettävä päiväni
loppuun saakka. Ja katkerat kyyneleet vierähtivät poskilleni näin
ajatellessani. Vuoroin taas sydämessäni kyselin, kuinka saattoikaan
sallimus tuomita niin täydelliseen turmioon oman luomansa olennon ja
tehdä hänet niin sanomattoman viheliäiseksi, hyljätä hänet kokonaan,
jättää niin kerrassaan avuttomaksi, että tuskin hänen enää kannatti
olla kiitollinen hengestäänkään.

Vuoroin taas ajatukseni kääntyivät toisaalle. Nuhtelin itseäni
moisista mietelmistä. Kerran, kulkiessani pyssy olalla merenrantaa
pitkin tuumiskellen tilaani, alkoi järki katsella asiaa toiseltakin
näkökannalta: "Kovahan sinun kohtalosi on, totta sekin, mutta sano,
missä sinun toverisi ovat? Yksitoistahan teitä oli veneessä? Missä nuo
kymmenen nyt? Miksi he eivät pelastuneet ja miksi et sinä yksin
hukkunut? Miksikä sinut yksin koko joukosta valittiin? Täälläkö on
parempi olla vai tuolla?" ja minä viittasin merelle. Ennen kuin kovan
onnen kovaksi tuomitsee, pitäisi punnita, eikö siihen liity jotain
hyvääkin, ja eikö se saattaisi olla vieläkin kovempi?

Ja sitten johtui mieleeni, kuinka paljon kaikenlaista minulla sentään
oli toimeentuloni varalta. Ellei laiva olisi sattumalta siirtynyt
haaksirikkopaikastaan lähemmäksi rantaa, joten minun oli mahdollista
saada kaikki nämä varustukset, niin miten minun silloin olisikaan
käynyt.

-- Mikähän, virkoin ääneen itsekseni, -- mikähän minut olisikaan
perinyt, ellei minulla olisi pyssyä ja ampumavaroja, ellei minulla
olisi työkaluja, pukua, vuodevaatteita ja muita vaatteita ruumiin
verhona?

Ja nythän minulla on kaikkia näitä yltäkyllin, ja rohkeasti saatan
toivoa, että tulen täällä toimeen edelleenkin, vaikkapa ampumavaratkin
loppuisivat enkä voisi enää pyssyäkään hyväkseni käyttää. Pahemmitta
puutteitta täällä varmaankin voin elää ja olla niin kauan kuin minulle
on suotu elinaikaa. Minun täytyy tunnustaa, ettei ukkosilma silloin
vielä ollut tuonut mieleeni ajatusta, että yksi ainoa salama saattaisi
tuhota koko ruutivarastoni. Ilmankos ensimmäinen leimaus niin kipeästi
koskikin minuun!

Ja nyt käyn jälleen jatkamaan surumielistä kertomusta hiljaisesta,
yksinäisestä elämästä, jonka kaltaista tuskin kukaan muu koko
maailmassa on kokenut.

Laskuni mukaan olin ensi kertaa astunut tähän kovan onnen saareen
syyskuun 30. p:nä. Meillä Englannissa on niihin aikoihin syyspäivän
tasaus; täällä aurinko puolenpäivän aikaan paistoi kohtisuoraan
päälleni. Saaren asema oli näet minun laskujeni mukaan 9° 22'
pohjoista leveyttä.

Asuttuani saaressa kymmenen tai kaksitoista päivää johtui mieleeni,
että täällähän pian unohtaa ajanlaskun eikä enää osaa erottaa
sunnuntaita arkipäivistä. Siksipä pystytin suuren, ristinmuotoisen,
nelisärmäisen pylvään siihen paikkaan meren rannalle, missä ensin olin
noussut maihin, ja koversin siihen puukolla suurin kirjaimin:

_Täällä nousin maihin 30. p. syyskuuta 1659_.

Tämän pylvään kylkeen vedin sitten puukolla kunakin päivänä viivan,
sunnuntaina kahta pitemmän muita, kuukauden ensimmäisenä päivänä taas
sunnuntaiviivaa kahta pitemmän. Siinä minun almanakkani viikko-,
kuukausi- ja vuosilaskuineen.

Minun on tämän yhteydessä mainittava, että laivasta olin tuonut maihin
yhtä ja toista sellaista, mitä en ensi kiireessä ollut ennättänyt sen
huolellisemmin tarkastaa, koska en ollut pitänyt sitä tärkeänä. Olin
käärinyt nämä tavarat kokoon ja vienyt lautalle semmoisinaan. Lähemmin
tutkiessani huomasin niiden joukossa paljon hyödyllistä. Niinpä olin
tuonut paperia, kyniä ja mustetta, edelleen kolme, neljä kompassia,
muutamia matemaattisia koneita, aurinkokelloja, kiikareita, karttoja
ja merenkulkukirjoja. Samoin löysin kolme hyvin säilynyttä Raamattua,
jotka olivat tulleet Englannista minun tilaamieni tavaroiden mukana,
muutamia portugalinkielisiä kirjoja, pari kolme katolista rukouskirjaa
sekä pinon muitakin kirjoja. Kaikki ne panin huolellisesti talteen.

Paperia, kynää ja mustetta koetin käyttää hyvin säästäväisesti.
Kirjoittelin muistiin näkemiäni ja kuulemiani niin kauan kuin mustetta
riitti, mutta kun se loppui, muistiinpanotkin keskeytyivät, sillä
uutta mustetta en pystynyt valmistamaan.

Niin kuin ennen jo olen maininnut, olin ensi kertaa laivalla
käydessäni tuonut mukanani kaksi kissaa ja koiran. Niiden
merkillisistä vaiheista kerron myöhemmin enemmän. Koira oli minulle
monen pitkän vuoden kuluessa uskollinen ystävä. Kaikki ampumani
otukset se kantoi luokseni, mitkä suinkin jaksoi. Siinä minulla oli
ainainen seurakumppani. Ei puuttunut muuta kuin että se olisi osannut
puhua.

Ajan kuluessa oli minulla syytä kaivata muutakin kuin mustetta. Ei
ollut lapiota eikä kuokkaa, ei neuloja eikä lankaa. Mitä
alusvaatteisiin tulee, niin totuin jo aikaisin olemaan niitä vailla.

Vähitellen alkoi tila teltassa tuntua ahtaalta, kun se oli hujan hajan
sullottu täyteen kaikenlaista tavaraa. Saadakseni enemmän tilaa
rupesin laajentamaan keittiötäni. Eikä se varsin vaikeata ollutkaan,
kun vuori oli haurasta hiekkakiveä. Laajensin luolaa oikealle jonkin
matkaa ja siitä yhä enemmän oikealle, kunnes sain puhkaistuksi aukon
vuoren toiseen kylkeen. Ja siten oli minulla nyt mukava käytävä
linnaani.

Kohta sen jälkeen rupesin rakentamaan tarpeellisia huonekaluja.
Istuimista ja pöydästä minulla varsinkin oli puute. Tässä sain taas
sen kokemuksen, että pakko on paras opettaja. Minulla oli tähän saakka
ollut, kuten sanotaan, peukalo keskellä kämmentä; en ollut ikinä vielä
kunnon työkalua kädessäni pidellyt, mutta nyt, kun tarve vaati, kapine
toisensa perästä pyörähti kuin pyörähtikin valmiina käsistäni. Syntyi
pöytä ja tuoleja. Luolan seiniin ilmestyi vähitellen hyllyjä eri
tarve-esineille ja talouskaluille. Seiniin löin koukkuja, joihin
ripustin pyssyt ja muut esineet. Loppujen lopuksi oli luolani kuin
hyvin varustettu kauppa. Ja näin oli kullakin esineellä oma paikkansa.

Myöhemmin rupesin pitämään päiväkirjaa ja pidin niin kauan kuin
mustetta riitti. Liitän muutamia otteita tähän.



Viides luku

Otteita päiväkirjasta. -- Uusia havaintoja ja askarteluja. Luolan
laajentaminen. -- Kesy vuohi. -- Ohran ja riisin oraita. -- Ankara
maanjäristys.


PÄIVÄKIRJASTANI

_Vuonna 1659 syyskuun 30. p_. Jouduttuani haaksirikkoon kauheassa
myrskyssä minä viheliäinen Robinson Crusoe pääsin vähissä hengin
maihin tähän kolkkoon ja karuun saareen, jonka nimitin "Epätoivon
saareksi". Kaikki muut laivalla olleet hukkuivat. [Päiväkirjasta
jätämme tästä lähtien pois ne kohdat, joista edellä on jo mainittu.
(Toimittaja.)]

_Lokakuun 1.-24. p_. Kävin monta kertaa laivalla ja toin sieltä
lautoilla, mitä suinkin voin. Näinä päivinä on satanut paljon, vaikka
välistä on ollut kauniitakin ilmoja. Näkyy olevan sadeaika käsissä.

_Lokakuun 26.-29. p_. Olen ollut ankarassa työssä, nimittäin
siirrellyt tavaroita uuteen asuntooni. Välistä on satanut hyvinkin
rankasti.

_Marraskuun 1. p_. Nukuin yöni ensi kertaa teltassa.

_Marraskuun 3. p_. Ammuin kaksi sorsan näköistä lintua. Sangen
maukaslihaisia.

_Marraskuun 4. p_. Tänään päätin, mitä mihinkin aikaan päivästä teen.
Ja tällainen tuli päiväjärjestyksestäni: aamulla kävelen pari kolme
tuntia pyssy mukanani, milloin ei sada; sitten teen työtä kello
yhteentoista asti; sen jälkeen syön, mitä milloinkin sattuu olemaan;
kahdestatoista kahteen lepään, sillä silloin on kova helle;
iltapäivällä askaroin jälleen.

_Marraskuun 5. p_. Kävin koirani kanssa metsällä ja ammuin metsäkissan.
Liha ei kelvannut ruoaksi, mutta nahka oli sangen pehmeä. Minulla on
tapana nylkeä kaikki eläimet, mitkä saan ammutuksi, ja säilyttää
niiden nahat. Palatessani takaisin pitkin merenrantaa näin
kaikenlaisia vesilintuja, mutta en tuntenut niitä. Hämmästyin, jopa
säikähdinkin, huomattuani kaksi hyljettä. Menin katsomaan niitä, mutta
ne puikahtivat veteen ja pääsivät tällä kerralla käsistäni.

_Marraskuun 7. p_. Pouta-aika näkyy alkavan. Tämän kuun 8., 9., 10. ja
osittain 12. (11. oli sunnuntai) meni minulta tuolin tekemiseen.
Syntyihän siitä jonkinlainen, mutta ei se minua oikein miellytä. Tällä
välin paiskasin monta tekelettä säpäleiksi.

_Muist_. Pian minulta jäivät sunnuntaitkin viettämättä. En näet tullut
joka päivä vetäneeksi piirtoa almanakkapylvääseen, niin etten lopulta
ollut selvillä, mikä päivä milloinkin oli.

       *       *       *       *       *

_Marraskuun 13. p_. Tänään satoi. Se virkisti minua sanomattomasti ja
vilvoitti ilman.

_Marraskuun 17. p_. Päätin ruveta laajentamaan luolaani, mutta minulta
puuttui kolme työkalua, nimittäin teräkuokka, lapio ja työntökärryt
tai kori. Minä miettimään, millä keinoin saisin nämä tarpeelliset
kalut. Teräkuokaksi kelpasi kyllä rautakanki, vaikka olikin hiukan
raskas. Vaikeampaa on lapion hankkiminen.

_Marraskuun 18. p_. Metsässä samoillessani löysin puun, jota
Brasiliassa sanotaan rautapuuksi, koska se on hyvin kovaa. Suurella
vaivalla sain siitä hakatuksi palasen, vaikka kirveeni olikin siinä
hommassa mennä rikki, ja raahasin sen kotiin. Kauan kesti, ennenkuin
sain veistetyksi jonkinlaisen lapion. Olisihan se tarvinnut
hieman rautaa tueksi varteensa, mutta kesti se minun töissäni
sellaisenaankin. Tuskin on niin suuritöistä lapiota missään muualla
nähty.

Koria en saattanut tehdä, koska minulla ei ole siihen tarvittavia
pajuja valmiina, eikä niitä saarella näkynyt kasvavankaan.
Työntökärryjen kopan ja aisat olisin kukaties osannut tekaista, mutta
pyörää en olisi pystynyt laatimaan, ja mistäpä siihen olisin
rauta-akselin ottanut? Luovuin koko hommasta ja tein sen sijaan
sellaisen laatikon, jossa apulaiset meillä kantavat savea muurareille.
Tämä tosin ei ollut läheskään niin vaikea tehdä kuin lapio, mutta
kuitenkin minulta meni sen sekä kärryjen suunnittelemiseen yhteensä
kokonaista neljä päivää, lukuun ottamatta tietysti aamuhetkiä. Harvoin
näet jätin metsälle menemättä ja harvoin sieltä saaliitta palasin
kotiin.

_Marraskuun 23. p_. Nyt ryhdyin luolaani laajentamaan, ja tätä työtä
kesti yhtämittaa kahdeksantoista päivää. Koetin näet saada siitä
aitan, keittiön, ruokasalin ja kellarin. Yöt nukuin teltassa, paitsi
silloin kun satoi niin rankasti, ettei kaksinkertainenkaan teltta enää
pitänyt vettä. Myöhemmin laitoinkin koko aitaukseni yli katoksen,
jossa pitkien seipäitten toinen pää oli kiinni vuoressa, toinen
pyöreällä vallilla. Katteeksi panin oksia ja suuria lehtiä.

_Joulukuun 10. p_. Luulin luolani jo olevan kyllin tilava, kun äkkiä
-- olin kaiketikin tehnyt sen liian avaraksi -- sen toisessa päässä
suuri määrä soraa putosi katosta maahan. Säikähdin kovasti eikä
kummakaan, sillä jos silloin olisin sattunut olemaan kohdalla, en
ikinä enää olisi haudankaivajaa tarvinnut. Siitä sain uutta työtä;
irtaantunut sora oli kannettava ulos ja, mikä vieläkin vaikeampaa,
katto oli pönkitettävä, jottei moista vahinkoa enää sen koommin
sattuisi.

_Joulukuun 11. p_. Pystytin luolan kattoa vasten kaksi pylvästä,
kummankin yläpäässä on kaksi lautaa ristikkäin. Seuraavana päivänä
panin vielä muutamia pylväitä lisäksi, niin että katto oli viikon
perästä aivan taattu. Riviin pannut pylväät jakoivat nyt luolankin
useaan eri osastoon.

_Joulukuun 20. p_. Täytyi laittaa monille tavaroilleni toinenkin
pöytä.

_Joulukuun 24. p_. En päässyt lainkaan ulos, sillä satoi yhtä mittaa
koko yön ja päivän.

_Joulukuun 25. p_. Satanut koko päivän.

_Joulukuun 26. p_. Sade lakannut. Ilma paljon raittiimpi ja kauniimpi.

_Joulukuun 27. p_. Ammuin nuoren vuohen ja haavoitin toista. Sain
viimeksimainitun kiinni ja talutin sen metsästä kotiin. Sorkka oli
mennyt siltä poikki. Panin sen lastoihin.

_Muist_. Pidin hellää huolta vuohesta, ja niinpä se jäi eloon;
sorkkakin parani täydellisesti. Olin hoitanut sitä niin kauan, että se
tuli vihdoin kesyksi, kävi syömässä nurmea penkereellä eikä enää
yrittänytkään karata. Tästä sain aiheen ruveta ajattelemaan, että
minun pitäisi vähitellen kasvattaa karja, jotta minulla olisi ruokaa,
kun ruudit ja lyijyt loppuvat.

_Joulukuun 28.-31. p_. Kovaa hellettä ja tyyntä. Ei ollut
menemistäkään ulos muulloin kuin illalla. Asettelin sillä aikaa
tavaroitani järjestykseen.

       *       *       *       *       *

_Tammikuun 3. p_. Tänään rupesin rakentamaan jo ennen mainitsemaani
vallia penkereelleni. Mainittakoon tässä, että tätä raskasta työtä
kesti 14. päivään huhtikuuta, jolloin sen lopullisesti sain valmiiksi.

Sillä välin kävin joka päivä metsällä, milloin vain sateelta saatoin,
ja aina havaitsin jotain uutta ja hyödyllistä. Niinpä kerrankin
tapasin eräänlaisia metsäkyyhkysiä, jotka eivät tehneet pesäänsä
puuhun, niin kuin meillä, vaan kallionkoloihin. Otin pesästä muutamia
poikasia ja toin ne kotiin muka kesyttääkseni ne, mutta suuremmaksi
kasvettuaan ne lensivät tiehensä, kenties siitä syystä, ettei minulla
ollut niille soveliasta ruokaa. Usein kuitenkin löysin yhä uusia pesiä
ja kannoin monta makeata paistia kotiin.

Koettaessani saada talouteni yhä parempaan kuntoon huomasin tuon
tuostakin, kuinka paljon tarpeellisia esineitä minulta sentään
puuttui. Enkä niitä kaikkia pystynyt tekemäänkään. Niinpä en
milloinkaan onnistunut valmistamaan tynnyriä. Olihan minulla mallina
muutamia nassakoita, kuten jo olen maininnut, ja viikkomääriä
koetinkin niitä jäljitellä, mutta turhaan. En osannut panna pohjaa
enkä liittää lautoja niin tarkasti toisiinsa, että astia olisi pitänyt
vettä. Hylkäsin pian koko homman.

Kipeästi kaipasin kynttilöitäkin. Nukkumaan minun täytyi käydä heti
pimeän tultua, joka täällä tavallisesti alkaa jo kello seitsemän
tienoissa. Muistui nyt mieleeni vahakimpale, joka minulla oli
Afrikassa seikkaillessani, mutta täällähän ei vahaa ollut saatavissa.
Ainoa keino oli kerätä ampumieni vuohien rasvaa. Sitä panin sitten
savesta tekemääni ja päivänpaisteessa polttamaani maljaan, kiersin
siihen tappuroita sydämeksi ja siten sain lampun, vaikkei sen liekki
niin tasainen ollut kuin kynttilän.

Tavaroita penkoillessani sattui kerran käsiini muuan pieni pussi,
josta jo ennen olen maininnut. Siinä oli ollut ohran ja riisin jyviä
laivassa olleita lintuja varten, mutta rotat olivat syöneet ne melkein
kaikki, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin kuoret ja tomua. Kun
niinä aikoina tarvitsin pusseja, muistaakseni ruutivarastoni jakamista
varten pienempiin osiin -- pudistelin silloin siemenpussin tyhjäksi
toiselle puolelle linnaani, mäen juurelle.

Tämä tapahtui juuri ennen kuin edellämainitut sateet alkoivat. En
kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota ja olin jo ennättänyt unohtaa
koko asian, kun kerran -- taisi olla kuukautta myöhemmin -- näin
maassa vihreitä taimia, joita ennen en ollut täällä nähnyt. Kuinka
suuri olikaan hämmästykseni hiukan myöhemmin, kun huomasin maasta
nousevan kymmenkunta vihreää tähkää, ilmeisesti eurooppalaisia,
tarkemmin sanoen englantilaisia ohrantähkiä.

En osaa sanoin selittää hämmästystäni. Kaikki uskonnolliset tunteet
olivat tähän saakka olleet minulle outoja; tuskin milloinkaan olin
asioita uskonnolliselta kannalta harkinnut. Kaikki, mitä minulle tähän
saakka oli tapahtunut, oli mielestäni ollut vain pelkkää sattumaa,
eli, niinkuin ihmiset tavallisesti sanovat, Jumalan sallimaa. En ollut
yrittänytkään tutkiskella Sallimuksen tarkoituksia tai sitä
säännönmukaisuutta, jota Jumala noudattaa hallitessaan maailmaa. Mutta
nyt, nähdessäni tuon ohran kasvavan tässä ilmanalassa, mikä ei
lainkaan ole viljankasvulle suotuisa, ja varsinkin kun en tiennyt,
miten se oli täällä idulle noussut, vavahti sydän rinnassani. Minusta
alkoi tuntua, että Jumala oli ihmeellisellä tavalla pannut
kylvämättömän siemenen täällä itämään, nimenomaan minun elatuksekseni
tässä karussa, viheliäisessä seudussa.

Tämä liikutti mieltäni ja kyyneleet kiertyivät silmiini. Miekkonen
minä, ajattelin, jonka tähden moinen luonnonihme oli tapahtunut! Ja
yhä suuremmaksi kävi kummastukseni, kun vähän matkan päässä näin
muitakin korsia. Siinä kasvoi riisiä, minä tunsin sen, sillä Afrikassa
olin kyllä nähnyt tuon viljalajin kasvavan.

Eikä siinä kyllin, että pidin näitä Sallimuksen lähettäminä yksin
minua varten; olinpa vakuutettu siitä, että niitä kasvoi täällä
runsaammaltikin.

Lähdin tarkastelemaan saarta ristiin rastiin, tähystelin jokaiseen
soppeen ja sopukkaan, jokaikisen mäen juurelle, mutta viljaa ei
näkynyt missään. Viimein muistinkin karistaneeni vanhan siemenpussin
tähän paikkaan, ja samassa tuli ihmeestäkin loppu, ja -- se täytyy
minun tunnustaa -- rupesi kiitollisuus Jumalaa kohtaan sydämessäni
sammumaan: minä huomasin muka, ettei tämä mikään ihme ollutkaan, vaan
aivan tavallinen asia. Kyllä minun olisi pitänyt olla yhtä kiitollinen
näin oudosta ja odottamattomasta huolenpidosta kuin ihmeestäkin, sillä
olihan ilmeistä Jumalan työtä minua kohtaan, että nuo kymmenkunta
siementä olivat säilyneet rotilta, tulleet kuin taivaasta. Ja Jumalan
ohjaustahan oli sekin, että minä tulin pudistelleeksi ne juuri
tällaiseen siimespaikkaan, missä ne heti itivät. Jos ne tähän aikaan
vuodesta olisin muualle karistanut, niin päivä olisi ne polttanut
pilalle.

Sanomattanikin on selvä, että kun tähkät olivat kypsyneet -- se
tapahtui kesäkuun lopulla -- korjasin huolellisesti jokaikisen jyvän
siemeniksi tuleville viljasadoille, joista toivoin ajan mittaan
saavani niin runsaasti jyviä, että niistä riittäisi minulle leiväksi.
Mutta vasta neljän vuoden kuluttua uskalsin syödä oman pellon viljaa,
silloinkin vain varsin niukalti. Syynä oli se, että ensimmäisen sadon
siemen meni minulta melkein kokonaan hukkaan, kun kylvin juuri ennen
pouta-ajan alkua. Vain muutamat siemenet koko kylvöstäni jaksoivat
itää.

Paitsi ohraa, oli minun tietämättäni noussut pari-, kolmekymmentä
riisinkin orasta. Niistäkin saamani siemenet otin talteen uutiskylvöä
varten.

Mutta palaanpa jälleen päiväkirjaani.

_Huhtikuun 16. p_. Saatuani linnoitukseni parhaiksi valmiiksi olin
vähällä menettää kaikki monikuukautisten töitteni ja vaivojeni
hedelmät; olinpa itsekin joutua surman suuhun. Työskennellessäni
kerran teltan takana aivan luolan oven suulla tapahtui jotakin
kauheata. Kuului kumea jyrähdys: suuret määrät soraa putosi alas
luolan katosta ja samoin vuoren huipulta pääni yläpuolella; kaksi
katon kannattimiksi pystytettyä pylvästä murtui hirveällä ryminällä.
Minä säikähdin tavattomasti. Tietämättäni vielä syytäkään tähän
tapaukseen, luullen vain luolan katon luhistuneen niinkuin kerran
ennenkin ja peläten joutuvani itsekin alas putoilevan soran alle,
riensin kiireimmän kaupalla portaille ja hyppäsin alas vallin toiselle
puolelle. Siellä luulin nyt olevani turvassa, mutta tuskin olin
päässyt sinne, niin jo huomasin, että saarella kävi ankara
maanjäristys: maassa jalkojeni alla tunsin kolme hirveää tärähdystä,
noin kahdeksan minuutin väliajoin, ja niin valtavaa, että vahvinkin
rakennus olisi kutistunut maan tasalle. Erään vuoren huipulta, puolen
peninkulman päässä merelle päin, irtaantui suuri kivilohkare ja tuli
alas niin kamalalla jyskeellä, etten moista ollut vielä elämässäni
kuullut. Merikin oli ankarassa liikkeessä: tärähdykset meren alla
näyttivät olevan vielä kovempia kuin maan sisässä.

Ensi kertaa näin nyt maanjäristyksen omin silmin, ilmankos se
hämmästytti minua niin, että olin kuin puolikuollut tai kivettynyt.
Minusta tuntui aivan samalta kuin meritaudin alkaessa. Irtaantuneen
vuorenhuipun pauhina herätti minut vihdoin huumauksestani.
Säikähdyksissäni en osannut luulla muuta kuin että vuori kukistuu
telttani yli ja hautaa allensa kaikki, mitä minulla on. Ja tämä ajatus
sai veren hyytymään suonissani.

Kolmannen tärähdyksen jälkeen järistys näkyi taukoavan, ja minä
rohkaisin mieleni. En uskaltanut kuitenkaan vielä mennä vallin yli,
vaan istahdin maahan epätoivoissani ja neuvottomana -- mitä minun nyt
pitäisi tehdä? Mieleeni ei tullut koko aikana ainoatakaan
uskonnollista ajatusta, paitsi tuota tavanmukaista: "Herra, armahda
minua!" Mutta kun hätä oli ohi, niin meni sekin tunnelma ohi.

Taivas vetäytyi nyt paksuun pilveen, nousi tuuli, joka paisui
paisumistaan, eikä kulunut puolta tuntiakaan, niin oli jo mitä hirvein
rajumyrsky valloillaan: meri pauhasi lakkapäissä ja tyrskyt pieksivät
hurjasti rantaa. Kolme tuntia raivosi myrsky yhtämittaa, kunnes se
alkoi vähitellen hiljetä ja tyyntyi vihdoin kokonaan. Kahden tunnin
kuluttua alkoi sataa hyvin rankasti. Käsitin nyt, että kaikki tämä oli
yhteydessä maanjäristyksen kanssa, ja koska itse järistys oli nyt
mennyt ohitse, uskalsin vihdoin palata linnaani. Istuin telttaani,
mutta sade oli niin ankara, että uhkasi lyödä koko teltan maahan.
Täytyi välttämättä mennä luolaan, vaikka minua pelottikin, että katto
putoaisi päälle.

Tämän sateen aikana, jota kesti koko yön ja seuraavan päivänkin,
päätin puhkaista valliini reiän ja kaivaa vallin läpi kourun, jota
myöten linnoituksen sisään keräytynyt sadevesi pääsisi valumaan pois;
muutoinhan luola joutuisi tulvan alle.

Maanjäristys meni menojaan, rajuilma tyyntyi, sade lakkasi ja
mielenikin tuli entiselleen. Rupesin mietiskelemään, miten nyt elämäni
järjestäisin. Arvelin että koska saarella näkyy tapahtuvan
maanjäristyksiä, on luolassa asuminen sangen vaarallista. Luolahan
saattaisi seuraavan järistyksen aikana sortua, vuorenhuippu juuri
linnoituksen yläpuolelta saattaisi lohjeta irti ja haudata alleen
kaiken omaisuuteni ja minut itsenikin. Minun oli siis välttämättä
etsittävä muualta turvallisempi paikka. Haikealta tuntui tosin
ajatella, että minun täytyi siirtyä pois asunnostani, jossa kaikki jo
oli niin hyvässä järjestyksessä ja johon olin jo ennättänyt tottua.
Mutta minun oli pakko luopua siitä. Niin pian kuin löydän sopivan
paikan, rupean rakentamaan itselleni uutta linnaa. Siihen saakka minun
täytyy pakostakin asua täällä. Sellainen oli päätökseni.



Kuudes luku

Tahko. -- Laivanhylky rannalla. -- Hyödyllisiä tavaroita laivasta. --
Kuumetauti. -- Kauhea uni. -- Raamattu. -- Saan lohdutusta siitä.


_Huhtikuun 22. p_. Tänään minun piti ryhtyä työhön, niin kuin eilen
olin päättänyt, mutta kovin tuntuva oli taas työkalujen puute. Olihan
minulla kolme piilua ja suuret määrät kirveitä (aikoinaan aiotut
vaihtotavaraksi intiaaneille), mutta nämä teräaseet olivat kovien
puitten hakkaamisesta käyneet tylsiksi. Oli tahkokin, mutta kukapa
sitä olisi minulle vääntänyt? Siinä oli minulla miettimistä ja
pohtimista kuin hyvälläkin valtiomiehellä tärkeää valtiollista pulmaa
selvitellessä tai tuomarilla, joka harkitsee kuolemantuomiota.
Vihdoin, monen puuhan ja ponnistuksen jälkeen sain valmiiksi pyörän,
joka oli hihnalla yhdistetty polkimeen. Täten sain tahkon käymään
jalkavoimalla, niin että kumpikin käsi oli vapaana. Mutta kokonainen
viikko minulta meni sen rakentamiseen, ja raskaanpuoleinen siitä
sittenkin tuli.

_Huhtikuun 28.-29. p_. Nämä päivät menivät teräaseitten tahkoamiseen.

_Huhtikuun 30. p_. Raskaaksi kävi mieleni huomattuani leipävarojeni
alkavan tuntuvasti vähetä. Päätin tästä puolin syödä vain korpun
päivässä.

_Toukokuun 1. p_. Tänä aamuna satuin pakoveden aikana katsahtamaan
merelle ja huomasin rannalla jonkin tavattoman suuren esineen. Lähdin
katsomaan ja löysin pienen tynnyrin ja kolme palasta särkyneestä
laivastamme. Viime myrsky oli nähtävästi ajanut laivanjäännöksen
lähemmäksi rantaa ja irroittanut siitä osia. Itse laivanhylky oli
entistä korkeammalla. Kävin heti tarkastamassa tynnyriä ja huomasin
sen olevan täynnä ruutia, joka kuitenkin oli kastunut ja kovaa kuin
kivi. Vieritin sen maihin ja lähdin lähemmin tutkimaan laivanhylkyä.

Ennen oli minun täytynyt uida laivan luokse; nyt oli niin paljon
hiekkaa noussut laivan ja rannan väliin, että pääsin sinne kuivin
jaloin. Kummalliselta tämä ensin vaikutti, mutta sitten muistin
maanjäristyksen ja arvelin, että se oli saanut aikaan muutoksia
merenpohjassa. Laivan asemakin oli muuttunut. Kokka, joka ennen oli
ollut painuneena hiekkaan, oli nyt kohonnut ainakin kuusi jalkaa. Jo
aikoja sitten irti lohjennut peräpuoli oli kallistunut kyljelleen. Ja
siksipä aallot katkoivat siitä nyt yhä useampia palasia ja toivat
rantaan.

Muuttohommat jäivät nyt syrjään, kun aloin miettiä, miten pääsisin
laivan sisään. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä hiekka oli tukkinut
kaikki aukot. Olin kuitenkin jo oppinut, ettei milloinkaan saa lakata
toivomasta, ja niinpä päätin koettaa saada laivan pala palalta maihin,
sillä kaikesta mitä omakseni siitä saan, on minulle oleva hyötyä
tavalla tai toisella.

_Toukokuun 3. p_. Sahasin poikki paksun palkin, joka näkyi kannattavan
kokan kantta. Koetin sitten luoda hiekkaa pois korkeimmalta kohdalta,
mutta palaava nousuvesi pakotti minut keskeyttämään työni.

_Toukokuun 4. p_. Lähdin kalastamaan, mutta en pitkään aikaan saanut
yhtään ruoaksi kelpaavaa kalaa. Olin jo heittämäisilläni sikseen koko
puuhan, kun viimeinkin sain kalan, jonka tiesin kelpaavan syötäväksi.
Minulla oli pitkä, puretusta köydestä tehty siima, ja vaikka
koukkujakin puuttui, niin sain kuitenkin kaloja riittämiin asti.
Kuivasin ne päivänpaisteessa ja söin kapakaloina.

_Toukokuun 5. p_. Sahasin toisenkin palkin ja sain hylystä irti kolme
kansilankkua. Sidoin ne yhteen ja laskin nousuveden mukana ajautumaan
rantaan.

_Toukokuun 6. p_. Olin laivanhylyllä. Sain irti muutamia rautapultteja
ja muita rautaesineitä. Kotiin tultuani olin niin väsynyt, että
ajattelin jättää nämä ponnistukset kokonaan.

_Toukokuun 7. p_. Menin taas aikani kuluksi laivanhylylle. Se oli
omasta painostaan lohjennut kahtia, koska sidepalkit eivät enää olleet
pitämässä kiinni. Sisus oli näkyvissä, mutta melkein täynnä vettä ja
hiekkaa.

_Toukokuun 8. p_. Kansi oli puhdas vedestä ja hiekasta. Kangella
irrotin kaksi lankkua ja uitin ne rantaan. Kangen jätin sinne
huomiseksi.

_Toukokuun 9. p_. Pääsin kangen avulla laivan sisään. Siellä tuntui
olevan useitakin tynnyreitä. Irrotin ne paikaltaan, mutta en saanut
niitä murretuksi auki. Näin myös suuren kiskon englantilaista terästä,
mutta se oli liian raskas liikutella.

Toukokuun 10:nnestä kesäkuun 15:nteen kävin laivalla harva se päivä.
Tuuli oli sillä välin ennättänyt hajoittaa laivan ja ajanut sen
jäännökset vielä entistä lähemmäksi rantaa. Paitsi lautoja, lankkuja
ja hirsiä sain sieltä vielä rautaa ja lyijylevynpalasia. Nyt minulla
oli tarpeeksi veneen aineksia. Kunpa vain tietäisin, miten vene
tehdään!

_Kesäkuun 17. p_. Eilen sain ammutuksi merenrannalla suuren
kilpikonnan. Tänään koetin keittää sitä. Löysin sen sisältä
kuusikymmentä munaa. Liha oli makeinta mitä milloinkaan olen syönyt.

_Kesäkuun 18. p_. Satoi koko päivän. Sade tuntui kylmältä, omituista
kyllä näillä leveysasteilla. Vilutti hiukan.

_Kesäkuun 19. p_. Vilunpuistatuksia. Tuntuu kuin ilma olisi kylmennyt.

_Kesäkuun 20. p_. Yö oli levoton. Päätä kivistää kovasti. Kuumetta.

_Kesäkuun 21. p_. Tänään olen voinut hyvin huonosti. Tämä tuskallinen
tila tuntuu kauhealta: olen sairas enkä saa apua mistään. Rukoilin
Jumalaa -- ensi kertaa sen myrskyn jälkeen, jossa olin ollut Hullin
edustalla. Tuskin tiesin mitä sanoinkaan, sillä ajatukseni olivat niin
sekavat.

_Kesäkuun 22. p_. Vointini on hiukan parempi, mutta yhä pelottaa, että
täytyy asettua vuoteeseen.

_Kesäkuun 23. p_. Vointini varsin huono, vilunpuistatuksia ja ankaraa
päänsärkyä.

_Kesäkuun 24. p_. Voin jo paljon paremmin.

_Kesäkuun 25. p_. Kovia puistatuksia ja kuumetta taas. Kohtaus kesti
seitsemän tuntia yhtämittaa. Sen jälkeen hikoilin ankarasti.

_Kesäkuun 26. p_. Tuntuu taas paremmalta. Koska kotona ei ollut mitään
tuoretta ruokaa, lähdin pyssyineni metsälle, mutta olin kovin heikko.
Ammuin vuohen ja sain sen suurella vaivalla kannetuksi kotiin.
Paistoin palasen vartaalla ja söin. Olisin keittänyt lihalientä, mutta
ei ollut astiaa.

_Kesäkuun 27. p_. Tänään oli taas niin ankaraa vilutusta ja kuumetta,
että minun täytyi koko päivän olla vuoteessa, syömättä, juomatta. Olin
nääntymäisilläni janoon, mutta olin niin heikko, etten kyennyt
hakemaan vettä. Rukoilin jälleen, mutta ajatukseni olivat sekavia ja
vaikka ne selvisivätkin, en osannut muuta kuin voivotella: "Katso
puoleeni, Herra! Herra, armahda minua!" Tätä kesti luullakseni pari
kolme tuntia. Senjälkeen meni kuumeenpuuska ohitse, minä nukuin
myöhään yöhön asti. Herättyäni tuntui paljon paremmalta, mutta janotti
kauheasti. En kuitenkaan jaksanut nousta vettä hakemaan. Siinä täytyi
vain virua, kunnes aamulla jälleen nukuin. Ja nyt näin kauhean unen.
Olin istuvinani aitauksen ulkopuolella samassa paikassa, missä
maanjäristyksen aikana olin istunut. Paksusta mustasta pilvestä astui
alas mies kirkkaissa tulenliekeissä, jotka valaisivat koko maan. Niin
räikeä oli valo hänen ympärillään, että silmäni tuskin sietivät sitä
katsella, ja niin kauheat miehen kasvot, etten sitä kykene sanoin
selittämään. Kun hän laski jalkansa tantereelle, tuntui kuin maa olisi
tärähdellyt kuten maanjäristyksessäkin tuonnoin, ja ilma tuntui
värisevän salamoiden leimauksista. Tuskin oli mies ennättänyt astua
maahan, kun hän jo lähti kulkemaan minua kohti kädessään pitkä keihäs,
valmiina pistämään minut kuoliaaksi. Läheiselle mäenkukkulalle
saavuttuaan hän lausui minulle -- ainakin olin kuulevinani hirmuisen
äänen puhuvan -- mutta muuta en hänen puheestaan ymmärtänyt kuin nämä
sanat: "Vaikka kaikki nämä nähnyt olet, et kuitenkaan ole katumusta
tehnyt; siitä syystä pitää sinun nyt kuoleman." Ja näin sanottuaan hän
ojensi keihäänsä minua kohti tappaakseen minut.

Ei kai kukaan, joka tämän lukee, olettane, että kykenisin kuvailemaan
sieluni tuskaa sillä hetkellä. Samassa heräsinkin, mutta yhä vielä
kauhusta vavisten.

Uskonnollista ajattelutapaa ei minulla valitettavasti ollut lainkaan.
Kaikki tieto jumalisuuden asioissa, minkä olin isältäni saanut, oli
ennättänyt kahdeksan pitkän vuoden aikana haihtua merimieselämän
moninaisissa vaiheissa ja sellaisten ihmisten seurassa, jotka olivat
yhtä kelvottomia ja jumalattomia kuin minä itsekin. En muista koko
tämän ajan kuluessa kertaakaan ajatelleeni Jumalaa enkä tutkiskelleeni
itseäni. Minut oli vallannut jonkinlainen hengen tympeys: minussa ei
ollut pahan tuntemusta, ei hyvän kaipausta. En pelännyt Jumalaa hädän
hetkenä, en kiittänyt häntä hädästä päästyäni.

Mutta nyt, kärsiessäni taudin kovissa kourissa, nähdessäni kuoleman
verkalleen astuvan eteeni, tuntiessani ruumiini voimien raukeavan ja
ajatusteni harhailevan sekavina, kauan nukuksissa ollut omatuntoni
heräsi. Nyt johtuivat mieleeni isäni viimeiset varoitussanat minulle:
"Jos mielettömän aikeesi toteutat, ei Jumala sinulle siunaustaan anna,
ja joskus kun olet ypöyksinäsi, avuttomana ja neuvottomana, olet kyllä
pahoillasi muistaessasi, että hylkäsit isäsi neuvot." Isän ennustus
oli käynyt toteen. Olisin saattanut elää hiljaista, rauhallista
elämää, mutta olin itse sysännyt sellaisen onnen luotani ja joutunut
nyt tähän viheliäiseen tilaan, jossa olin niin yksin, niin neuvoton,
niin avuton. Ja minulta pääsi huuto: "Herra, auta minua, sillä olen
suuressa murheessa!" Tämä oli ensimmäinen rukous, mikä vuosikausiin
oli sydämestäni kohonnut. Mutta palaanpa taas päiväkirjaani.

_Kesäkuun 28. p_. Herättyäni tunsin olevani paljon virkeämpi, vaikka
äskeinen uneni minua yhä vieläkin hirvitti. Peläten taudinpuuskan taas
uudistuvan huomenna päätin jollain tavoin vahvistaa voimiani. Ensi
työkseni kaasin suuren lasipullon täyteen vettä ja asetin sen viereeni
käden ulottuville. Siltä varalta, ettei vesi olisi puhdasta ja
terveellistä, sekoitin siihen rommia. Hain sitten palasen vuohenlihaa
ja paistoin sen hiilillä, mutta en syönyt kuin pienen palasen.
Illalliseksi paistoin tuhkassa kolme kilpikonnan munaa, ja tämä oli
muistaakseni elämässäni ensimmäinen ateria, jolle rukoilin Jumalan
siunausta.

Ilta alkoi pimetä. Kun ei minua vielä lainkaan nukuttanut, sytytin
lampun ja istahdin tuolille. Ajattelin mennyttä elämääni. Mietin
siinä, miten Jumala, joka on kaiken luonut, kaikesta myös pitää
huolta. Hän tietää kaikki. Hän tietää minunkin viheliäisen tilani,
sillä hänen tahdostaan tämäkin on tapahtunut. Ja koska niin on, olen
hänen vallassaan ja huomassaan.

Mielessäni yhä edelleen tuo kaiketi huomenna uudistuva taudinpuuska
satuin muistamaan, että brasilialaiset käyttävät tupakkaa lääkkeenä
melkein kaikkiin tauteihin ja että minulla eräässä arkussa oli sekä
valmista tupakkaa että vihreitä tupakanlehtiä.

Lähdin noutamaan sitä, ja itse taivas silloin askeleitani johti, sillä
tuosta arkusta löysin lääkettä sekä ruumiilleni että sielulleni.
Avasin arkun ja löysin sieltä etsimäni tupakat, mutta samalla huomasin
siellä ne monet kirjatkin, jotka olin laivasta pelastanut, ja otin
esiin yhden Raamatun. Tähän saakka minulla ei ollut ollut tilaisuutta
eikä haluakaan lukea sitä.

En ollenkaan tiennyt, millä tavoin tupakkaa oli käytettävä lääkkeenä,
mutta koetin menetellä useallakin tavalla. Pistin ensin palasen
tupakanlehteä suuhuni ja rupesin sitä pureskelemaan, mutta päätäni
rupesi pyörryttämään, koska olin siihen tottumaton. Panin sitten
hiukan tupakkaa rommiin tunniksi tai pariksi aikoen nukkumaan
mennessäni juoda sen. Koetin vielä polttaa tupakkaa hiilillä ja vetää
sen savua henkeeni niin paljon kuin jaksoin sietää.

Näitten kokeilujen välillä koetin lukea Raamattua. Päätäni huimasi
kuitenkin niin, ettei lukemisesta tahtonut tulla mitään. Umpimähkään
avattuani Raamatun sattuivat nämä sanat silmieni eteen: "Avuksesi
huuda minua hädässäsi, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää
kunnioittaman minua." Nämä sanat soveltuivat juuri minun tilaani. Ne
tekivät minuun ensi lukemalta vaikutuksen, mutta eivät kuitenkaan niin
syvää kuin myöhemmin, sillä sanalla "auttaa" ei vielä ollut
vastakaikua minussa. Kun Israelin lapsille luvattiin lihaa, napisivat
he sanoen: "Voiko Jumala kattaa meille pöydän korvessa?" Samoin
minäkin sanoin: "Voiko Jumala itse tulla auttamaan ja pelastamaan
minut tältä saarelta?"

Oli jo myöhä. Tupakka oli huumannut minua niin, että minua alkoi
nukuttaa. Jätin lampun palamaan ja menin vuoteeni ääreen. Mutta ennen
kuin kävin nukkumaan, tein jotain, mitä en ikinä ennen ollut tehnyt:
lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa täyttämään lupauksensa ja
auttamaan minua, kun häntä hädässäni huudan.

Tämän lyhyen ja katkonaisen rukouksen jälkeen join tupakalla
väkevöitettyä rommia, mutta se oli niin kitkerää ja voimakasta, että
tuskin pariakaan kulausta sain sitä alas. Heti sen jälkeen kävin
vuoteeseen. Juoma nousi heti päähäni, mutta pian vaivuin syvään uneen
enkä herännyt siitä ennen kuin seuraavana päivänä kello kolmen
tienoissa iltapäivällä. Oikeastaan -- siitä olen varma vielä tänäkin
päivänä -- nukuin koko seuraavankin päivän ja yön ja heräsin siis
vasta kahden päivän kuluttua kello kolmen tienoissa, sille muuten en
osaa selittää, miten olisin ajanlaskussani jäänyt yhden päivän
jäljelle, niin kuin monta vuotta jälkeenpäin kävi selville.

Oli miten oli, herättyäni tunsin olevani sangen virkeä ja reippaalla
mielellä. Eikä taudinpuuska seuraavana päivänä uudistunutkaan.
Voimanikin alkoivat vähitellen palata.

_Kesäkuun 30. p_. Tänään kykenin menemään metsälle. Ammuin pari
hanhentapaista vesilintua, mutta niiden liha ei miellyttänyt minua.
Söin jälleen muutamia kilpikonnan munia. Otin uudestaan tupakkarommia,
joka nähtävästi oli tehnyt minulle hyvää.

_Heinäkuun 1. p_. Tänään taas puistatuksia, paljon lievempinä
kuitenkin kuin eilen.

Taudin kourista olin nyt päässyt, mutta viikkoja kesti vielä, ennen
kuin tulin aivan entiselleni. Usein palasivat mieleeni nuo sanat:
"Minä tahdon auttaa sinua." Yhä vain näytti pelastukseni
mahdottomalta, kunnes vihdoin apeimmillani ollessani tulin
ajatelleeksi, että liian paljon murehdin pelastumistani tältä saarelta
ja unohdin kokonaan, mistä kaikesta jo olin pelastunut. Olin
pelastunut ankarasta taudista, ja mitä minä puolestani olin tehnyt?
Jumala oli minut pelastanut -- entä minä? Olinko ollut kiitollinen
hänelle siitä? Kuinka voisin toivoa vielä suurempaa pelastusta? Tämä
pisti sydämeeni, ja silloin lankesin polvilleni ja kiitin häntä, joka
oli minut päästänyt taudistani.

Rupesin nyt lukemaan Raamattua aamuin illoin, en määrättyjä lukuja
kerrallaan, vaan minkä verran milloinkin jaksoin. Mitä enemmän luin,
sitä enemmän mieleni sai rohkaisua ja sitä lujemmaksi kävi
vakaumukseni, että Jumala kuulee minun rukoukseni. Tästä lähtien
käsitin tuon luvatun pelastuksen toisella tavalla: pelastuminen
synnistä on paljon tärkeämpää kuin pelastuminen hädästä.

Heinäkuun 4.-14. p:nä vain pistäydyin metsällä päivittäin, sillä olin
yhä edelleenkin heikko. Käyttämäni lääke oli aivan uutta; tuskin sitä
siinä muodossa on koskaan kuumetta vastaan käytetty. Enkä sitä juuri
muille suosittele, sillä vaikka se minut paransikin, tunsin vielä
kauan aikaa jälkeenpäin itseni heikoksi.

Nyt olin ollut tässä kovan onnen saaressa kymmenen kuukautta. Minulla
ei ollut pienintäkään toivoa päästä täältä pois, ja olin varma siitä,
ettei ihmisjalka vielä koskaan ollut tallannut tämän saaren tannerta.
Saatuani nyt valmiiksi kelvollisen asunnon päätin tutkia perinpohjin
koko saaren, saadakseni selville, oliko siellä muitakin
luonnontuotteita kuin ne, joihin tähän mennessä olin tutustunut.



Seitsemäs luku

Samoiluja saarella. -- Monenlaisia hedelmäpuita. -- Huvila. --
Perheenlisäys. -- Oppirahoja. -- Vuodenajat.


Heinäkuun 15. p:nä rupesin lähemmin tutkimaan saarta.

Lähdin ensin kulkemaan ylöspäin sen joen rantaa, johon lauttani ensi
kerralla olin ohjannut. Kuljettuani pari peninkulmaa huomasin, ettei
nousuvesi enää ulottunut sinne saakka. Siellä joki olikin pieni puro,
jossa raikas vesi juosta lirisi. Nyt, kuivana vuodenaikana se oli
paikoitellen aivan vedetön. Kummallakin rannalla levisi vihantia,
ruohoa kasvavia niittyjä. Ylävimmillä paikoilla, jonne tulva ei
nähtävästi ulottunut, kasvoi pitkää, paksuvartista tupakkaa. Siellä
kasvoi muitakin, kenties hyvinkin arvokkaita kasveja, mutta en
tuntenut niitä.

Seuraavana päivänä menin samaa tietä vähän kauemmaksi. Purosta en enää
nähnyt jälkeäkään. Vuorimaitten takana alkoi maisema käydä
metsäisemmäksi. Täällä oli monenlaatuisia hedelmiä, varsinkin meloneja
ja viinirypäleitä. Köynnökset luikertelivat puusta puuhun, ja tertut
olivat kypsimmillään, makeita ja mehukkaita. Tämä oli hauska löytö. En
kuitenkaan syönyt niitä kovin paljon, sillä muistin vielä hyvin, miten
muutamat orjat Afrikassa ollessani olivat niistä sairastuneet, jopa
kuolleetkin. Keksin niille paremman käyttötavan: kuivasin ne
päivänpaisteessa rusinoiksi ja sain siten terveellistä ruokaa niiksi
ajoiksi, jolloin rypäleitä ei kasva.

Siellä sitten vietin koko sen illan ja nukuin yöni puussa. Tämä oli
ensimmäinen yö, minkä olin kotoani poissa. Kodiksi asuntoani tästä
lähtien sanoinkin.

Seuraavana päivänä kuljin neljän peninkulman verran pohjoista kohti,
kahden vuorenselänteen välisen laakson poikki, ja saavuin aukiolle,
josta maa näkyi alenevan länteen päin. Muuan pieni, kirkasvetinen
puro, joka lähti vuoren rinteestä, juoksi päinvastaiseen suuntaan.
Kaikki oli täällä niin raikasta, vihantaa ja kukoistavaa, että saatoin
kuvitella olevani ihmiskätten hoitamassa puutarhassa. Kuljin jonkin
matkaa tähän rehevään laaksoon. Salaista mielihyvää tuntien ihailin
kaunista maisemaa edessäni, vaikka samalla olin hiukan haikealla
mielellä. Näin siinä itsekseni ajattelin: minä olen kaiken tuon
kuningas ja valtias, minä omistan tuon kaiken, ja jos voisin viedä sen
mukanani kotimaahan, niin olisi minulla yhtä uljas perintömaa kuin
jollakin aatelisella Englannissa.

Siellä kasvoi runsaasti kookospalmuja, appelsiini- ja sitruunapuita,
mutta ei niissä ollut hedelmiä kuin varsin niukalti, ainakaan tähän
aikaan vuodesta. Vihreät sitruunat olivat kuitenkin hyvänmakuisia.
Tiesin niiden olevan terveellisiä ja myöhemmin pusersin niiden mehua
juomaveteen, joka siitä sai raikkaan maun.

Työtä näkyi tulevan yltäkyllin, ennen kuin saisin hedelmät kerätyksi
ja kannetuksi kotiin. Päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaani säkin
ja kokosin nyt viinirypäleet yhteen läjään, appelsiinit ja sitruunat
toiseen. Mutta saavuttuani parin kolmen päivän kuluttua takaisin
kohtasi minua harmillinen näky: suuri osa viinirypäleistä oli syöty,
muut hedelmät oli viskelty hujan hajan ja poljettu piloille.
Nähtävästi oli eläimiä käynyt täällä mellastamassa, en vain tiennyt
minkälaisia. Vahingosta viisastuneena keräsin jälleen suuret määrät
rypäleitä, mutta ripustin ne puitten oksille kuivumaan. Sitruunoita ja
appelsiineja kannoin kotiin niin suuren säkillisen kuin suinkin
jaksoin.

Suloinen oli mielestäni tämä hedelmällinen laakso, niin rauhallinen ja
niin kokonaan metsän suojassa rannan raivoavilta myrskyiltä, etten
sitä voinut verratakaan nykyiseen asuinpaikkaani. Kotiin tultuani en
vähään aikaan muuta miettinytkään kuin siirtymistä sinne. Tarkemmin
asiaa harkittuani pidin kuitenkin parhaana pysyä entisessä paikassani.
Täällähän toki olin meren rannalla ja oli siis ainakin pieni
mahdollisuus päästä saarelta pois, jos näköpiiriini tulisi laiva. Jos
taas muuttaisin saaren sisäosaan, merkitsisi se samaa kuin että
vapaaehtoisesti lähtisin elinkautiseen vankeuteen. Päätin siis asua
edelleenkin alussa rakentamassani linnassa. Mutta olin sittenkin niin
ihastunut tuohon laaksoon, että vietin enimmän aikani siellä aina
heinäkuun loppuun saakka rakennettuani sinne pienen teltan
purjekankaasta ja pystytettyäni sen ympärille miehenkorkuisista
seipäistä kaksinkertaisen aidan, jonka välin täytin puitten oksilla.
Aidan yli johtivat täälläkin nuoraportaat. Siellä olin turvassa ja
siellä vietin usein pari kolmekin yötä peräkkäin. Kuvittelin
mielessäni, että minulla oli päärakennus merenrannalla ja huvila
sisämaassa.

Elokuun 3. päivänä kävin katsomassa puitten oksille ripustamiani
rypäleitä: ne olivat päivänpaisteessa kuivuneet, ja niin sain sieltä
kotiini pari sataa suurta tertullista hyviä rusinoita. Hyvään aikaan
ne sainkin korjatuksi, sillä heti sen jälkeen alkoi sadeaika, ja minun
täytyi pysytellä kokonaan vanhassa asunnossani, sillä vuoressahan olin
hyvässä turvassa ja luola oli paras pakopaikka rajumyrskyjen ja
pahimpien sateitten aikana. Varsinaista sadekautta kesti elokuun
14:nnestä lokakuun keskivaiheille saakka. Vettä tuli taivaasta
yhtenään, milloin hiljemmin, milloin kovemmin, väliin niin rankasti,
etten moneen päivään päässyt ulos.

Noihin aikoihin sattui minulle suuri yllätys: perhe lisääntyi. Kauan
aikaa oli toinen kissani ollut kateissa. Luulin sen jo joutuneen
surman suuhun. Mutta eräänä päivänä elokuun lopulla se suureksi
hämmästyksekseni tuli kotiin kolme poikasta mukanaan. Hauskaahan se
tavallaan oli, mutta ajan mittaan kissat lisääntyivät siinä määrin,
että niistä oli vain vaivaa ja vastusta. Minun täytyi lopuksi alkaa
hävittää niitä kuin mitäkin metsänpetoja.

Elokuun 13.-16:ntena jatkui rankkasade. En päässyt pistäytymäänkään
metsälle, sillä mieleni ei tehnyt kastua läpimäräksi; mutta kun
ruokavaroista jo alkoi olla puute, täytyi pakostakin lähteä jotain
riistaa pyytämään. Kerran sain ammutuksi vuohen, toisen kerran
kilpikonnan. Nyt oli taas ruokaa, jopa herkkuakin, yltäkyllin. Ja
tällaiseksi nyt muodostui ruokajärjestys: aamiaiseksi rusinoita;
päivälliseksi vartaalla paistettua vuohen tai kilpikonnanlihaa;
illalliseksi pari kolme kilpikonnanmunaa. Valitettavasti minulla ei
ollut astioita, missä olisin voinut keittää ruokaani.

Sadeajan kestäessä käytin pari kolme tuntia päivässä luolani
laajentamiseen vielä suuremmaksi, kunnes vähitellen sain vuoren
toiseenkin laitaan aukon, ja siitä minä sen jälkeen kuljin sisään ja
ulos. Nyt pääsi luolaani tosin muualtakin kuin aidan yli, mutta mitäpä
vaaraa siitä olisi ollut? Eihän täällä ollut sen pahempia petoja kuin
vuohia!

_Syyskuun 30. p._ Tänään on onnettoman haaksirikon vuosipäivä. Luin
näet piirut almanakkapylväästäni: niitä oli 365. Määräsin tämän päivän
paastopäiväksi. Nöyränä notkistin polveni Herran edessä, tunnustin
hänelle syntini, taivuin hänen oikeihin tuomioihinsa ja rukoilin armoa
Jeesuksen Kristuksen kautta. Kahteentoista tuntiin en syönyt mitään.
Vasta auringon laskettua söin korpun ja tertun rusinoita ja kävin
sitten nukkumaan päättäen päiväni niin kuin olin alkanutkin. Koko
täällä oloni aikana en ollut pitänyt pyhäpäiviä: ensin en ollut
tuntenut siihen tarvetta, sitten olin jättänyt pylvääseeni vetämättä
pitempiä viivoja sunnuntain kohdalle, niin etten pitkään aikaan ollut
osannut erottaa viikon päiviä. Mutta nyt, laskettuani piirut, pääsin
taas päiväin lukuun.

Näihin aikoihin alkoi mustekin loppua, niin että sitä täytyi käyttää
hyvin säästäväisesti. Tästä lähtien kirjoitinkin muistiin vain
kaikkein tärkeimmät tapahtumat.

Vähitellen selvisi minulle sade- ja pouta-aikojen säännöllinen
vaihtelu, ja sitä mukaa koetin järjestää elämäni ja erilaiset työni.
Mutta oppirahoja minun oli maksettava, ennen kuin näissä asioissa
todella viisastuin. Siitä olkoon esimerkkinä seuraava kiusallinen
tapaus.

Niinkuin muistettaneen, olin ottanut tähkät talteen niistä ohran- ja
riisinkorsista, jotka olivat nousseet maasta ikäänkuin ihmeen kautta.
Niitä lienee ollut pari-, kolmekymmentä kortta kumpaakin laatua. Nyt
kun sade oli loppunut ja aurinko kääntynyt etelään, arvelin parhaan
kylvöajan olevan käsissä. Muokkasin puisella lapiollani jonkin verran
maata, jaoin sen kahteen osaan ja kylvin siemenet. Kesken kylvämistä
johtui äkkiä mieleeni: enpä kylväkään kaikkia siemeniä yhtaikaa, sillä
eihän ollut varmaa, oliko nyt paras kylvöaika. Niinpä panin talteen
kourallisen jyviä kumpaakin lajia.

Hyvin siinä tein, sillä näistä nyt kylvämistäni jyvistä ei noussut
idulle ainoakaan, sillä kun sadekausi oli loppunut, sitä seurasi
kolmen kuukauden yhtämittainen pouta. Vasta seuraavana sadeaikana ne
nousivat oraalle, niin kuin olisivat olleet juuri kylvettyjä.
Huomattuani ensimmäisen yrityksen menneen aivan hukkaan etsin
kosteamman paikan läheltä huvilaani ja kylvin sinne loput siemenet
vähää ennen kevätpäivän tasausta. Kun maalis- ja huhtikuussa taas tuli
sateita, nousi tämäkin kylvö oraalle. Sato oli niukka, sain ainoastaan
noin puoli peckiä [n. 4,5 litraa] kumpaakin viljalajia. Näistä
kokeista oli kuitenkin se etu, että nyt tiesin, milloin oli otollisin
kylvöaika. Tiesin senkin, että täällä voi kylvää kahdesti vuodessa ja
korjata kaksi satoa.

Viljan kasvaessa tein erään havainnon, josta minulla myöhemmin oli
paljon hyötyä. Lähdin näet kerran huvilalleni, jossa en ollut käynyt
muutamaan kuukauteen. Kaikki oli siellä hyvässä kunnossa, jopa entistä
paremmassakin: riu'ut, joista kaksinkertainen aitaus oli tehty, olivat
tällä välin alkaneet versoa pitkiä oksia, niinkuin pajupuu
tavallisesti tekee ensimmäisenä vuotena, kun se katkaistaan latvasta.
Olin hyvin mielissäni nähdessäni aidaksien vihannoivan. Karsin ja
leikkasin niitä saadakseni ne leviämään yhdenmukaisesti, ja ne
versoivatkin niin runsaasti, että kolmen vuoden kuluttua aitauksen
sisäpuolella oli täydellisesti suojassa päivän polttavilta säteiltä ja
se muodosti tiiviin, vettä pitävän katoksen sateittenkin aikana.
Samanlaisen vihannoivan kaksoisaidan rakensin ennen pitkää
ensimmäisenkin asuntoni ympärille entisen paaluaidan lisäksi, ja siitä
oli minulle myöhemmin verraton hyöty, kuten saadaan nähdä.

Ennen pitkää olin selvillä siitä, ettei täällä niinkuin Euroopassa voi
puhua talvesta ja kesästä, vaan vuosi jakaantuu sadekausiin ja
poutakausiin seuraavassa järjestyksessä:

Puolivälistä helmikuuta puoliväliin huhtikuuta sateita; aurinko
lähellä kevätpäivän tasauspistettä.

Huhtikuun puolivälistä elokuun puoliväliin poutaa; aurinko
päiväntasaajan pohjoispuolella.

Puolivälistä elokuuta puoliväliin lokakuuta sateita; aurinko lähellä
syyspäivän tasauspistettä.

Lokakuun puolivälistä helmikuun puoliväliin poutaa; aurinko
päiväntasaajan eteläpuolella.

Poikana olin kotona usein seisoskellut katselemassa korinpunojan työtä
ja, niinkuin poikain tapa on, väliin pyrkinyt auttamaan mestaria, niin
että itsekin pääsin aina jotain näpertelemään. Sitten oli vähitellen
oppinut korinpunomisen ja tämä taito oli nyt täällä hyvään tarpeeseen.
Aineksia sain samoista pajuista, joista olin ottanut salkoja
aitauksiini. Ja niin oli minulla jonkin ajan kuluttua joukko suurempia
ja pienempiä korjeja ja vasuja.

Korinpunontaan ja pajuaitauksen rakentamiseen minulta kului koko
pouta-aika, niin etten muihin töihin ennättänyt ryhtyäkään. Kovasti
kaipasin astioita, kun minulla ei ollut muita kuin laivalta saamani
kattila, joka oli liian suuri, ja muutamia lasipulloja sekä pari
nassakkaa, jotka vielä olivat täynnä rommia.



Kahdeksas luku

Tutkimusmatka saaren toiselle rannalle. -- Papukaija. -- Karjan alku.
-- Elonkorjuun huolia ja iloja.


Päätin kerran taas lähteä lähemmin tarkastamaan saartani siltä puolen,
missä huvilani sijaitsi. Otin mukaani kirveen, pyssyn ja runsaasti
ampumatarvikkeita, pistin laukkuuni kaksi laivakorppua ja tertun
rusinoita ja niin lähdin koirani kanssa taipaleelle. Kuljettuani sen
laakson poikki, missä huvilani oli, aukeni lännessä meri eteeni.
Kaukana taivaanrannassa erotin maata. Mannertako lienee ollut vai
saari, en osannut sanoa, mutta korkealle merenpinnasta se kohosi,
ulottuen lännessä länsilounaaseen. Minun laskuni mukaan se oli ainakin
viidentoista, ehkäpä kahdenkymmenen meripeninkulman päässä.

Amerikkaan tuo maa kaiketikin kuuluu ja sijaitsi minun harkintojeni
mukaan melko lähellä Espanjan siirtomaita. Jos niin on, arvelin, niin
tottahan näillä vesillä ennemmin tai myöhemmin huomaan jonkin laivan
purjehtivan joko sinne tai sieltä; ellen, se on Espanjan siirtomaitten
ja Brasilian välistä rannikkoa. Siellä asuu kaikkein hurjimpia
villejä, ihmissyöjiä, jotka surmaavat ja syövät suuhunsa jokaisen,
joka heidän käsiinsä vain joutuu. Kuinkahan minun olisi käynyt, jos
olisin ajautunut heidän rannalleen?

Näissä mietteissä astuskelin eteenpäin huomaten, kuinka maisemat
täällä olivat paljon miellyttävämpiä kuin sillä puolen saarta, missä
minun linnani oli: silmäini edessä avaroita, reheviä kukkaniittyjä ja
yltympärillä kauniita metsiä. Siellä asusti paljon papukaijoja, ja
mieleni alkoi tehdä sellaista itselleni: kesytän ja opetan sen
puhumaan. Monen yrityksen jälkeen minun vihdoin onnistui saada
lyödyksi yhtä papukaijaa kepillä, niin että se putosi huumautuneena
maahan. Hetken kuluttua se virkosi, ja vein sen kotiini. Muutamia
vuosia kesti kuitenkin, ennenkuin se oppi puhumaan. Myöhemmin tulee
tästä kumppanista vielä puhe.

Hyvin hauskaa oli minulla tällä matkalla. Alavilla paikoilla tapasin
jäniksiä -- jäniksiksi niitä ainakin luulin -- ja kettuja, vaikka
nekin olivat toisenlaisia kuin ennen näkemäni. Ammuin niitä muutamia,
mutta niiden lihasta ei ollut syötäväksi. Ei minulla nyt puutetta
ravinnosta ollut. Minulla oli runsaasti riistaa, nimittäin vuohia,
kyyhkysiä ja kilpikonnia. Ja kun rusinat ja muut hedelmät otetaan
lukuun, ei minulta puuttunut herkkujakaan.

Päivässä en mennyt milloinkaan kahta peninkulmaa kauemmaksi siltä
paikalta, minkä kulloinkin olin yöpaikakseni määrännyt, mutta sen
sijaan kuljeskelin tienoota niin moneen kertaan ristiin ja rastiin,
tutkien ja tarkastellen, mitä uutta siellä olisi nähtävänä, että
väsyneenä aina saavuin yöleiriini ja nukuin makeasti yöni joko puussa
tai pylvästen suojassa, jotka löin pystyyn maahan tahi puitten väliin.

Tällä rannalla liikkui lukemattomia kilpikonnia, kun taas omalla
puolellani saarta en ollut puoleentoista vuoteen tavannut kuin kolme.
Lintujakin oli täällä suunnattomasti, vaikka outoja minulle kaikki,
paitsi pingviinit. Muutamilla oli varsin maukas liha. Vuohia oli
runsaammin kuin toisella puolen saarta, vaikka täällä lakeilla mailla
oli paljon vaikeampaa päästä pyssynkantaman päähän.

Kauniimpikin tämä puoli saarta kieltämättä oli, mutta sittenkään
mieleni ei tehnyt muuttaa tänne. Olin jo niin ennättänyt kotiutua
ensimmäiseen paikkaani, että pidin sitä aivan luonnollisena
asuinsijanani; muualla tuntui vieraalta. Kuljin kuitenkin merenrantaa
eteenpäin noin kaksitoista peninkulmaa, pystytin rannalle merkiksi
pitkän seipään ja päätin lähteä kotiinpäin.

Koska nyt mielestäni tunsin saareni jo niin hyvin, ettei eksymisestä
enää ollut pelkoa, päätin lähteä takaisin toista tietä kuin olin
tullut. Mutta siinä erehdyin. Tuskin näet olin vaeltanut paria kolmea
peninkulmaa, niin jouduin laajaan, korkeiden, metsäisten kallioiden
ympäröimään laaksoon, jossa en osannut suunnata matkaani muuten kuin
auringon mukaan, mutta pahaksi onneksi laskeutui niin sakea sumu,
ettei kolmeen, neljään päivään näkynyt aurinkoa lainkaan. Harhailin
sinne tänne ja lopulta minun oli pakko palata takaisin rannalle
pystyttämäni seipään luokse, josta sitten käännyin kotia kohti samaa
tietä kuin olin tullutkin. Kuljin sitten verkalleen lyhyitä
päivämatkoja, kun ilma oli tavattoman helteinen ja kantamukseni olivat
sangen raskaita.

Tällä matkalla yllätti koirani kerran pienen vuohenkilin ja hyökkäsi
sen kimppuun, mutta ennätin väliin ja sain sen elävänä kiinni. Mieleni
teki viedä se kotiin, sillä usein olin mietiskellyt, eikö olisi
mahdollista saada kesytetyksi pari vuohta suvun aluksi vuohikarjalle,
joka olisi hyvä olemassa vastedes, kun ruutini loppuisi. Sidoin sen
kaulaan nuoran, jota aina kannoin laukussani metsämatkoilla, ja lähdin
sitä kuljettamaan, mutta kesti kauan, ennen kuin sain vuohen kotiin.
Huvilalle päästyäni jätin sen aitauksen sisään, ja lähdin itse kotia
kohti, josta olin ollut poissa jo kuukauden päivät.

Olin oikein mielissäni, kun taas pääsin vanhaan linnaani ja sain
jälleen levätä riippumatossa. Ja kaikki täällä tuntuikin niin
kodikkaalta, niin omalta ja mukavalta, että yhä lujemmaksi tuli
päätökseni olla milloinkaan siirtymättä täältä pois, kestäköönpä oloni
tällä saarella kuinka kauan hyvänsä.

Viikon verran lepäilin matkan vaivoista rakennellen häkkiä Pollille,
papukaijalleni, joka jo alkoi tottua minuun. Sitten johtui mieleeni
kili parka, jonka olin sulkenut huvilaan, ja lähdin hakemaan sitä.
Siellä se oli entisessä paikassaan mihin se olisi aitauksen sisästä
päässytkään? -- mutta nälkään eläin parka oli jo nääntymäisillään,
siellä kun ei enää ollut mitään syötävää sille. Kiireimmiten karsin
lehtiä ja oksia puista ja pensaista ja heitin sen eteen. Nähtyäni sen
saaneen jo tarpeekseen kytkin sen jälleen nuoraan ja lähdin
taluttamaan kotiin, mutta tuskin olisin nuoraa tarvinnutkaan, sillä
nälkä oli sen tehnyt aivan kesyksi: mielellään se astua keputteli
perässä. Jonkin ajan kuluttua se kiintyi ruokkijaansa ja vaalijaansa
niin lujasti, että siitä tuli minulle asuintoveri, joka ei koskaan
lähtenyt luotani.

Syyssadekausi oli vähitellen taas alkanut. Tuli syyskuun 30.,
täälläoloni vuosipäivä. Olin siis asunut saaressani kaksi vuotta, ja
yhtä vähän minulla oli nyt poispääsemisen toiveita kuin ensimmäisenä
päivänä. Toisen vuosipäivän vietin juhlallisesti niinkuin
edellisenkin, nöyränä ja kiitollisena. Hartaasti kiitin Jumalaa, joka
oli tahtonut selvittää minulle, että täällä yksinäisyydessäni kukaties
olen onnellisempikin kuin ihmisten seurassa keskellä maailman turhia
huvituksia ja riemuja. Kaiken mikä minulta puuttuu yksinäisyydessäni
-- näin mietin silloin -- kaiken ihmisseuran hän on täydellisesti
korvannut omalla läsnäolollaan ja vuodattamalla armoansa minun
sieluuni. Hän on minua hoivannut, lohduttanut ja rohkaissut luottamaan
johtoonsa täällä ja iankaikkiseen rakkauteensa, joka jatkuu haudan
toisella puolellakin. Uuden suunnan saivat minussa nyt sekä huolet
että riemut; toisaanne kuin ennen tähtäsivät nyt pyrintöni ja
toiveeni.

Ennen -- kesken metsästystä, kesken kävelyretkiä, kesken töitäni --
oli minut usein vallannut äkillinen sielunahdistus. Sydän oli pakahtua
rinnassani katsellessani metsiä ja vuoria, jotka pitivät minua täällä
vankinaan.

Toisin oli nyt. Luin joka päivä Jumalan sanaa ja sain siitä yhä uutta
lohdutusta. Kerran aamulla avattuani Raamatun sattui seuraava kohta
silmiini: "En koskaan, en koskaan minä sinua jätä enkä hylkää." Nuo
sanat tarkoittivat epäilemättä juuri minua, minua, joka vastikään olin
valittanut tilaani pitäen itseäni sekä Jumalan että ihmisten
hylkäämänä raukkana. "No niin", ajattelin, "koska Jumala ei minua
hylkää, niin mikäpä minulla hätänä, vaikka ihmiset olisivat minut
hyljänneetkin? Ja toiselta puolen: jos voittaisin koko maailman ja
menettäisin Jumalan rakkauden ja siunauksen, kuinka sanomattoman
onneton olisinkaan."

Tällaisessa mielentilassa aloitin kolmannen vuoteni tässä saaressa.

En tahdo väsyttää lukijaa tekemällä hänelle toisen vuoden töistä niin
tarkkaa selkoa kuin ensimmäisen. Mainittakoon kuitenkin ohimennen,
etten milloinkaan ollut työttömänä. Päiväni olin jakanut tarkoin eri
töiden suorittamiseen. Raamattua luin joka päivä kolme kertaa;
metsästykseen meni säännöllisesti kolme tuntia, milloin sade ei
estänyt lähtemästä ulos; metsänriistan nylkemiseen, puhdistamiseen,
säilöönpanoon ja ruoaksi laittamiseen meni useita tunteja päivässä.
Puolenpäivän aikana en voinut mennä ulos lainkaan, koska aurinko
täällä paistaa silloin suoraan päälakeen. Iltapäiväksi ei niin muodoin
jäänyt kuin neljä tuntia työaikaa.

Töitäni hidastutti usein suuresti sekä tarpeellisten työkalujen että
tarpeellisen taidonkin puute. Niinpä minulta meni esimerkiksi
kokonaista kaksikolmatta päivää valmistellessani lautaa hyllyksi
luolaani. Kaksi puuseppää olisi kunnollisin työvälinein saanut
puolessa päivässä kuusikin sellaista lautaa samasta puusta! Mutta näin
se minulta kävi. Ensiksi minun täytyi kaataa varsin iso puu, sillä
hyllystä piti tulla aika leveä. Siihen meni kolme päivää. Oksain
karsiminen vei minulta kaksi päivää. Tavatonta työtä ja vaivaa kysyi
rungon hakkaaminen kummastakin päästä niin lyhyeksi, että jaksoin sitä
liikutella. Ja sitten alkoi veistäminen puolelta ja toiselta, kunnes
vihdoin olin saanut noin kolme tuumaa paksun laudan.

Niin meni marraskuu. Joulukuussa rupesin odottamaan ohra- ja
riisisatoa. Peltoni ei ollut suuri, sillä kuten jo olen maininnut, ei
kylvöäkään ollut kuin puoli peckiä. Kauniisti laiho kyllä kasvoi,
mutta suureksi surukseni huomasin, että suuri joukko vihollisia uhkasi
tehdä lopun koko viljasta. Vuohet ja nuo jäniksen kaltaiset eläimet
olivat näet yötä päivää laihon kimpussa. Ei auttanut muu kuin
kiireimmän kaupalla rakentaa aita ympärille. Päivän sitä rakentelin
väliin aina ammuskellen kärkkäitä kuokkavieraita. Yöksi sidoin koirani
pellon laitaan, ja siinä se haukunnallaan pidätti viholliset loitolla.
Kolmen viikon kuluttua oli vihdoin luja aita valmiina pellon
ympärillä.

Mutta tuskin oli yksi vaara vältetty, niin jo ilmestyi toinen.
Nelijalkaiset eivät enää päässeet viljaa hävittämään, mutta kun tähkä
rupesi jyvää tekemään, alkoivat taivaan linnutkin pyrkiä osalle.
Kerran näet ulkona käyskennellessäni huomasin pellon ympärillä suuret
parvet kaikenlaisia lintuja. Minä laukaisin pyssyni niitä kohti, ja
silloin pyrähti kokonainen pilvi lintuja itse pellosta ilmaan.

Siitä olin hyvin pahoillani: muutamassa päivässähän nuo tekisivät
lopun koko vainiosta. Ja jos viljanviljelyksen täällä aina näin
kävisi, niin nälkäähän minä lopulta saisin nähdä. Päätin suojella
peltoani viimeiseen asti, vaikka minun täytyisi vartioida sitä yötä
päivää. Menin ensin katsomaan, minkä verran vahinkoa linnut jo olivat
ennättäneet saada aikaan. Paljon sieltä jo oli syöty, mutta sen verran
oli vielä jäljellä, että jos loput saisin säilytetyksi, niin voisin
vielä toivoa runsaanlaista satoa.

Aidan vieressä latasin pyssyni uudestaan ja sieltä huomasin, kuinka
pellon ympärillä puut olivat täynnä noita siivekkäitä varkaita, jotka
näkyivät odottelevan vain minun siirtymistäni loitommaksi. Olin
lähtevinäni pois ja tuskin olin kadonnut niiden näkyvistä, kun ne jo
alkoivat yksitellen laskeutua viljapeltoon. Ajatellessani nyt, että
jokainen jyvä, minkä ne minulta ryöstävät, tekisi minut
tulevaisuudessa kokonaista peckiä köyhemmäksi, en malttanut odottaa,
kunnes suurempi lauma olisi laskeutunut alas, vaan käännyin takaisin
ja laukaisin pyssyni, jolloin kolme lintua putosi maahan. Muuta en
toivonutkaan. Ja nyt tein niinkuin Englannissa tehdään ihmisvarkaille:
vedin ne hirteen pelotukseksi muille. Vaikutus oli kerrassaan valtava:
enää ei yksikään pahantekijä uskaltanut laskeutua viljapeltoon, ja
pian ne lähtivät tiehensä koko tästä osasta saarta. En sen koommin
nähnyt ainoatakaan lintua lähitienoilla, niin kauan kuin pelätit
roikkuivat puussa. Siitä olin tietysti mielissäni ja niinpä joulukuun
lopulla leikkasin viljani.

Sadon korjaamisessa minulla oli paljon vaivaa, koska minulla ei ollut
sirppiä eikä viikatetta. Tekaisin sentähden jonkinlaisen aseen
lyhyestä miekasta, jollaisia olin laivasta tuonut maihin. Sillä sitten
niitin viljan omalla tavallani: katkoin pelkät tähkät korsien päästä
ja keräsin ne suureen vasuun. Käsissäni hieroin sitten jyvät tähkistä
irti, ja kun tämä työ oli suoritettu, huomasin saaneeni puolesta
peckistä siemeniä lähes kaksi bushelia [Busheli = 3,3 litraa.] ohria
ja puolenkolmatta bushelia riisiä, arviolta nimittäin, sillä eihän
minulla varsinaisia mittoja ollut. [Busheli = 3,3 litraa.]

Tämä rohkaisi mieltäni taas melkoisesti, sillä nythän saatoin toivoa,
että Jumalan avulla saisin syödä leipää omasta viljastani. Mutta
ymmälle jouduin jälleen: miten erottaisin jyvät ruumenista, mitenkä
saisin jyvät jauhoiksi, miten paistaisin jauhoista leipää? Päätin
käyttää kaiken viljani siemeniksi ensi kylvökautena ja sitten uutta
satoa odotellessani koettaa kaikin voimin keksiä keinoja, millä saisin
jyvät leiviksi.

Nyt voin sanan täydessä merkityksessä sanoa tekeväni työtä leipäni
edestä. Tokkopa kukaan oikein täydellä todella on ottanut
harkitakseen, miten senkin seitsemän työtä ja puuhaa on kysytty, ennen
kuin leipä valmiina pöytään tuodaan? Mitä enemmän minä asiaa mietin,
sitä monimutkaisemmalta se minusta tuntui.

Muitten töitten ohella koetin aikani kuluksi opettaa papukaijaani
puhumaan. Pitkien ponnistusten perästä minun onnistuikin saada se
lausumaan oma nimensä "Poli", ja tämä oli ensimmäinen sana minkä tässä
saaressa kuulin toisen olennon lausuvan. Tämä työ oli kumminkin vain
jonkinlaista puhdetyötä. Varsinaisena työnäni oli siihen aikaan saada
laitetuksi itselleni saviastioita, joita minulla ei ollut ensinkään.
Pulmana oli vain, mistä saisin sopivaa savea. Siitä olin varma, että
saisin ne päivänpaisteessa kuivatuksi.



Yhdeksäs luku

Saviastioita. -- Huhmar ja seula. -- Vihdoinkin omaa leipää. --
Kanoottia tekemässä. -- Hukkaan mennyt vaiva. -- Tyytyväisyyttä. --
Räätälinä.


Ja niin sitä nyt ryhdyttiin savenvalajan ammattiin, mutta lukija ei
voisi muuta kuin sääliä ja nauraa minua, jos alkaisin kertoa kaikista
vastoinkäymisistäni, jos kävisin kuvailemaan mitä kaikkea kömpelöitä,
hassunkurisia, muodottomia tekeleitä käsistäni valmistuikaan! Mikä
romahti kokoon, mikä lohkesi, savi kun ei ollut tarpeeksi lujaa eikä
jaksanut kestää omaa painoansa, mikä haljeta paukahti, kun oli ennen
aikojaan joutunut liian kovaan helteeseen, mikä taas hajosi palasiksi,
kun vain vähänkin siihen kävi käsiksi. Pari kuukautta tein tätä
ankaraa työtä hiki hatussa enkä sittenkään saanut valmiiksi kuin kaksi
suurta ja rumaa saviastiaa. Leileiksi tai ruukuiksi niitä ei juuri
voinut sanoa.

Saatuani ne sitten kuiviksi auringonpaisteessa kannoin ne varovasti
luolaani ja pistin varta vasten tekemieni vasujen sisään, täyttäen
välit oljilla. Näissä astioissa aioin tästä puolin säilyttää jyviä ja
ehkä jauhojakin.

Paremmin minulta onnistui pienempien saviastioiden tekeminen, ja
niinpä minulla jonkin ajan kuluttua olikin koko joukko lautasia,
vateja, pieniä patoja ynnä muita taloudessa tarvittavia kapineita.

Mutta yhä vieläkään ei minulla ollut vedenpitäviä ja tulenkestäviä
astioita. Kerran sattui, että tulin paistaneeksi lihaa suurenlaisella
roviolla. Tulta sammutellessani löytyi tuhasta särkyneen saviastian
palanen, joka oli palanut punaiseksi kuin tiili ja kovaksi kuin kivi.
Eiköhän, arvelin silloin, eiköhän voisi koko astiaakin polttaa samalla
tavalla?

Eihän minulla ollut oikeata savenvalajan uunia enkä osannut saada
astioihin lyijykiiltoakaan pintaan, vaikka lyijyä kyllä oli, mutta en
tästä sen enempää välittänyt. Asetin kolme suurta vatia ja pari kolme
savipataa päällekkäin ja laitoin niiden ympärille joka puolelle vahvan
valkean. Sivulta ja päältä lisäilin yhä polttoainetta, kunnes astiat
hehkuivat tulipunaisina. Annoin niiden sitten olla viisi, kuusi tuntia
yhtä mittaa kovassa kuumuudessa, kunnes huomasin yhden niistä rupeavan
sulamaan: saveen yhtynyt hiekka oli nähtävästikin tulen vaikutuksesta
alkanut muodostua lasiksi.

Silloin rupesin vähentämään valkeata, niin että astiat lakkasivat
hehkumasta. Valvoin siinä sitten koko yön, jottei tuli pääsisi
sammumaan liian äkillisesti, ja niinpä minulla aamun tullen oli kolme
varsin hyvää -- en sano kaunista vatia ja kaksi pataa, niin kovaa ja
lujaa, etten parempia kaivannut. Toisen pinnalle oli sulaneesta
hiekasta muodostunut kirkas lasituskin.

Nyt ei minulla enää ollut puutetta saviastioista, vaikka täytyykin
tunnustaa, että niiden ulkomuoto oli hieman epämääräinen kuin lasten
savikakkujen.

Ei varmaankaan ole kukaan halvoista esineistä niin riemuinnut kuin
minä, jolla nyt oli tulenkestäviä savipatoja. Tuskin maltoin odottaa
niiden jäähtymistä. Heti panin tulelle yhden, täytin vedellä ja keitin
vuohenlihasta voimakasta lientä. Ei minulla tosin ollut jauhoja eikä
muutakaan suurusta liemeen, mutta mainiota siitä silti tuli.

Nyt oli saatava huhmar, missä survoa jyviä jauhoiksi. Kauan aikaa
haeskelin kiveä, jonka voisin kovertaa huhmareksi, mutta sellaista ei
ollut saatavissa, kivilajit kun täällä ovat haurasta lajia. Päätin
vihdoin laittaa puisen huhmaren. Siihen sovelias puu löytyikin paljon
helpommin. Hakattuani siitä niin suuren rungon kuin jaksoin liikutella
veistin sen ensin piilulla ja kirveellä pyöreäksi ja polttamalla
koversin sen sitten ontoksi, siihen tapaan kuin Brasilian intiaanit
kanoottinsa. Senjälkeen tein rautatammesta petkelen ja panin nämä
esineet talteen ensi elonkorjuuksi.

Mutta monia muita esineitä oli minun vielä saatava: ei ollut seulaa,
millä olisin puhdistanut jauhot kuorista ja leseistä. Kauan aikaa
tuumailtuani muistin vihdoin, että olihan minulla laivalta
saamieni tavarain joukossa muutamia merimiesten karttuuni- ja
musliinikaulaliinoja. Niistä tein seulan, joka varsin hyvin sopi
tarkoitukseensa.

Ja sitten leivän paistaminen, kun kaikki muut valmistukset oli
suoritettu! Eihän minulla ollut hiivaa, ja mahdotonta minun oli sitä
mistään saadakaan. Entäs leivinuuni? Mutta keinotpa siihenkin
keksittiin. Laitoin ensin muutamia mataloita, suuria vateja, pari
jalkaa läpimitaltaan ja noin yhdeksän tuumaa syviä, ja poltin ne yhtä
koviksi kuin entisetkin saviastiat. Poltin sitten tiiliä, vaikka
niistä ei tullut läheskään nelipuut olivat palaneet, levitin hiilloksen
tasaisesti yli koko arinan, kunnes se oli kuumennut joka paikasta.
Lakaisin sitten kuuman tuhkan pois, laskin leivät arinalle, peitin ne
mainituilla suurilla savivadeilla ja työnsin vihdoin kuumaa tuhkaa
joka puolelta niiden ympärille. Näin minun ohrakyrsäni paistuivat kuinskulmaisia, ja rakensin arinan. Sytytin
vahvan valkean siihen, ja kun
hyvänkin leipurin uunissa, ja ajan kuluessa minusta tulikin aika
mestari paistamaan piirakoita ja laittamaan vanukkaita.

Älköön kukaan hämmästykö, jos sanon, että minulta näihin puuhiin kului
melkein koko kolmas vuosi, sillä olihan minulla samaan aikaan täysi
työ elonkorjuussa ja muissakin puuhissa.

Kun sato tällä kertaa oli niin runsas, että minulla nyt oli lähes
kaksikymmentä bushelia ohria ja ainakin saman verran riisiä,
harkitsin, miten paljon vuodessa tarvitsisin leiväkseni, ja
riittäisikö, jos kylväisin vain kerran vuodessa. Laskuni osoittivat,
että nämä neljäkymmentä bushelia riittäisivät minulle mainiosti
vuodeksi, minkä vuoksi päätin tästä puolin kylvää saman määrän kuin
viimeksikin.

Sanomattakin lukija arvaa, että mieleeni usein tuli kaukainen maa,
jonka olin nähnyt saaren toiselta rannalta. Kunpa sittenkin -- niin
minä välistä mietiskelin -- kunpa sittenkin olisin siellä! Se on
varmaankin mannermaata. Sieltä ehkä pääsisin kulkemaan yhä kauemmas ja
siten kukaties vihdoin jollain keinoin joutuisin pois tästä
vankeudesta.

Mieleeni ei silloin juolahtanutkaan, mitä kaikkia vaaroja siellä olisi
ollut edessäni. Siellähän olisin helposti saattanut joutua villien
käsiin, jotka -- kuten minulla oli täysi syy uskoa -- ovat julmemmat
Afrikan leijonia ja tiikereitä. Jos heidän käsiinsä olisin joutunut,
he olisivat varmaan tappaneet ja syöneet minut. Myöhemmin näitä
epäilyjä minussa kyllä heräsi, mutta silloin aivan ikävöimällä ikävöin
tuolle kaukaiselle rannalle.

Kuinka kaipasinkaan nyt Xury poikaani ja silloista purtta
lampaanlapapurjeineen, sitä, jolla olimme niin pitkät matkat
purjehtineet itäisen Afrikan rantavesiä! Lähdin katsomaan venettä,
jolla haaksirikkoon jouduttuamme olimme lähteneet laivasta ja joka,
kuten olen kertonut, sittemmin oli ajautunut saaren rantaan. Aallot
olivat paiskanneet sen korkealle maihin alassuin. Jos halusin saada
sen käyttökuntoon, olisi minun ensinnäkin pitänyt saada käännetyksi
tuo raskas vene, korjata se ja työntää sitten vesille. Ennen pitkää
huomasin kuitenkin moiset yritykset aivan mahdottomiksi, mutta halu
päästä tuntemattomaan seutuun kiihtyi minussa kiihtymistään.

Aloin vähitellen tuumia, enkö omin käsinkin kykenisi rakentamaan
kanoottia, jollaisia sen puolen alkuasukkaat tekevät yhdestä puusta.
Tuo ei ollut mielestäni ainoastaan mahdollista, vaan tuntuipa
helpoltakin saada aikaan: olihan minulla muka parempiakin apuneuvoja
kuin alkukantaisilla neekereillä tai intiaaneilla. En vain tullut
ajatelleeksi, mitä kaikkea minulta puuttui ja mitä heillä oli. Vene
olisi kenties helposti tehty, mutta mahdotontahan minun olisi saada se
yksinäni vesille!

Olisi luullut minun venettä tehdessäni yhtämittaa ajatelleen juuri
tätä seikkaa, mutta mieleni paloi niin kiihkeästi merelle, etten tuota
epäkohtaa tullut kertaakaan tarkoin punninneeksi. Hurjalla innolla
ryhdyin työhön varmana siitä, että kun vene on kerran valmis, niin
kyllä sen aina saa jollain keinoin vesillekin.

Kaadoin metsästä uljaan setrin miettien mielessäni: mahtoikohan
Salomolla olla yhtään näin uhkeata puuta hänen rakentaessaan
Jerusalemin temppeliä? Se oli viisi jalkaa ja kymmenen tuumaa
läpimitaltaan tyvestä ja kahdenkolmatta jalan korkeudessa vielä neljä
jalkaa ja yksitoista tuumaa. Siitä kohden se alkoi hoiketa ja muodosti
tuuhean latvan. [Tyvi = 175 cm, latva = 150 cm, pituus = 6,60 m.]
Sanomattoman paljon työtä meni minulta jättiläispuun kaatamiseen.
Kaksikymmentä pitkää päivää sain hakata nalkutella sen juurella, ennen
kuin se vihdoin kaatui, ja kaksi viikkoa meni sen jälkeen latvan
hakkaamiseen ja oksain karsimiseen. Ja sitten kului kokonainen
kuukausi ennen kuin sain sen veistetyksi edes hiukan veneen
muotoiseksi, jotta se pysyisi veden pinnalla pystyssä. Ryhdyin vihdoin
kovertamaan sisusta. Kun siinä en lainkaan käyttänyt tulta apunani,
vaan suoritin koko työn kirveellä, taltalla ja kurikalla, niin se vei
minulta kokonaista kolme kuukautta.

Ja nyt minulla viimeinkin oli valmiina vene, joka olisi kantanut
kuusikolmatta henkeä. Se riitti siis vallan hyvin minulle ja kaikille
tavaroilleni.

Kovin oli mieleni hyvä katsellessani kanoottiani. Se oli suurin
yhdestä puusta tehty alus, mitä milloinkaan olin nähnyt. Oli se jo
toisenkin kädenkäännähdyksen minulta kysynyt, totta tosiaankin, ja jos
sen nyt tällä rupeamalla olisin saanut veteen, niin olisin epäilemättä
lähtenyt nurjimmalle matkalle, mitä mieletön milloinkaan on tehnyt.

Mutta siinäpä suurin pula olikin: saada vene veteen. Se ei tosin ollut
kuin sadan yardin päässä rannasta, mutta pahin vastus oli siinä, että
jokeen päin oli täältä ylämäki. Päätin ensi työkseni kaivaa maata sen
alta pois, niin että saisin sille viettävän uoman. Tämä kysyi taas
suunnatonta työtä ja vaivaa, mutta mitä välittää vaivoista se, jolle
vapaaksi pääseminen kangastaa toivona? Vihdoin tämäkin työ tuli
valmiiksi, mutta nyt olin yhtä pitkällä kuin alkaessanikin: kanoottia
en jaksanut saada liikkeelle sen paremmin kuin toisella rannalla
olevaa laivaa!

En hellittänyt vieläkään. Ajattelin että koska en kykene viemään
venettä vesille, niin tuodaanpa vesi itse sitä hakemaan. Päätin kaivaa
joesta kanavan veneelle asti. Tuumasta toimeen siekailematta. Jonkin
aikaa ponnisteltuani aloin kuitenkin lähemmin harkita tehtävääni:
maaperä oli kovaa savikkoa ja joen äyräs niin korkea, että kanavan
olisi pitänyt olla yläpäästään vähintään kaksikymmentä jalkaa syvä;
muuta työvoimaa minulla ei ollut käytettävänäni kuin kaksi kättäni.
Kaikesta tästä päättelin, että kanavan kaivamiseen minulta menisi
vähintään kymmenen, ehkä kaksitoistakin vuotta! Loppujen lopuksi minun
täytyi siis luopua koko yrityksestä.

Hukkaan olivat menneet nuo monen pitkän kuukauden työt ja
ponnistukset! Voi, kuinka karvastelikaan sydän parkaani silloin!
Huomasin nyt liian myöhään, että mieletöntä on ryhtyä työhön, ennen
kuin on laskenut kustannukset ja tarkoin punninnut, kuinka pitkälle
omia voimia riittää.

Kesken näitä töitäni kului neljäskin vuosi täälläolostani loppuun.
Vuosipäivän vietin nöyrässä hartaudessa niin kuin edellisetkin.

Raamatun lukemisen ja Jumalan armollisen avun kautta oli
maailmankatsomukseni kokonaan muuttunut entisestään. Toisin silmin
kuin ennen katselin nyt kohtaloni vaiheita. Maailma oli minulle
kaukainen, en enää mitään toivonut enkä vaatinut siltä. Ajattelin
maailmaa niin kuin me ehkä ajattelemme sitä haudan toisella puolen:
olin siellä aikani elänyt ja lähtenyt viimein pois. Teki mieleni sanoa
kuin Abraham rikkaalle miehelle: "Meidän välillemme on juopa
avautunut."

Tyytyväisenä ja Herralle kiitollisena elelin saaressani. Puutetta en
kärsinyt, päinvastoin minulla oli yltäkyllin kaikkea. Täällä opin
senkin elämänviisauden, että tavaralla on arvoa vain siinä määrin kuin
sitä saattaa hyödykseen käyttää. Olen jo maininnut, että minulla oli
kolmekymmentäkuusi puntaa kulta- ja hopearahoja. Arvotonta tavaraa
kerrassaan! Kourallisen kolikoita olisin mielelläni vaihtanut
pahanpäiväiseen piippuun tai käsimyllyyn. Olisin antanut kaikki
parista pivollisesta nauriin- tai porkkanansiemeniä, pussillisesta
herneitä tai papuja tai mustepullosta. Olisin voinut kasvattaa täällä
viljaa laivanlastit täyteen, mutta minulla ei ollut minne lähettää;
itse tarvitsin sitä verraten vähän. Kilpikonnia oli saatavissa niin
paljon kuin halusin, mutta yksi ainoakin riitti minulle pitkäksi
aikaa. Metsää oli täällä niin runsaasti, että olisin voinut rakentaa
kokonaisen laivaston, ja viinirypäleitä niin viljalti, että olisin
niillä voinut lastata koko tuon laivaston, mutta tuo ylenpalttisuus
oli nyt arvotonta!

Yksinäistähän elämäni täällä tosin oli, mutta samalla se oli
armoitettua elämää, ja hartaasti kiitin Herraa, joka ihmeellisellä
tavalla oli minut pelastanut ja ihmeellisesti piti minusta huolta.

Ajan kuluessa alkoi yksi ja toinen laji laivalta saamiani tavaroita
kulua loppuun. Ensiksi muste. Lisäilin siihen tuon tuostakin vettä,
kunnes se vihdoin kävi niin vaaleaksi, että tuskin enää jätti näkyvää
jälkeä paperille.

Sitten loppuivat laivakorput, vaikka niitä söin säästäväisesti.
Leivättä olinkin lähes vuoden päivät, ennen kuin pääsin ohrasta
paistamaan leipää.

Kulumaan rupesivat jo vaatteetkin. Kirjavia merimiespaitoja olin
tuonut laivalta maihin kolme tusinaa, mutta niistä ei enää ollut
ehjänä kuin muutama, sillä enimmäkseen minulla oli vain pelkkä paita
ylläni. Arkuissa oli muutamia merimiestakkejakin, mutta ne olivat
liian paksuja tässä helteessä. Luulisin ettei näin kuumassa
ilmanalassa tarvitse vaatteita ensinkään, mutta se on erehdys. Paidan
ja ihon välinen ilma on sentään jonkin verran liikkeessä, niin ettei
helle tunnu aivan sietämättömältä.

Lakki tai hattu oli kuumalla ilmalla välttämätön sekin. Milloin
hatutta päin liikuin päivänpaisteessa, alkoi päässäni tuntua heti
kivistystä.

Täytyi koettaa korjailla ja paikkailla vaatteita minkä suinkin osasin,
vaikka niissä ei valitettavasti silmänruokaa koskaan ollut. Olin huono
kirvesmies, mutta vielä huonompi räätäli. Sain kuitenkin ommelluksi
muutamia liivejä, mutta housuja oli vaikeampi tehdä.

Olen jo ennen maininnut panneeni talteen jokaisen ampumani eläimen
nahan. Muutamat olivat auringonpaisteessa kuivaneet liian koviksi ja
kankeiksi, mutta oli sellaisiakin, joita voi käyttää. Ensi työkseni
laitoin itselleni karvalakin, jossa oli karvat ulospäin. Tämä onnistui
niin hyvin, että myöhemmin tein itselleni puvun eläimenvuodista,
nimittäin takin ja lyhyet, avonaiset polvihousut, kaikissa karvat
ulospäin. Tällaisessa puvussa voin sateillakin liikkua kastumatta.

Pitkän ajan vei minulta sitten päivänvarjon kyhääminen. Olin nähnyt
sellaisia Brasiliassa, jossa ne ovat varsin tarpeellisia sikäläisessä
kovassa helteessä. Vielä tarpeellisempi se oli minulle täällä, sillä
sijaitsihan saareni vielä lähempänä päiväntasaajaa. Välttämätön suoja
se olisi minulle sekä päivän polttavilta säteiltä että rankkasateilta.
Kauan kesti ennen kuin syntyi mitään sentapaistakaan. Pari kolme
tekelettä meni aivan pilalle, ennen kuin viimein sain kokoon
päivänvarjon tapaisen. Mutta oli työ ja tekeminen saada se
kokoonpantavaksi, sillä työlästähän olisi ollut kuljettaa sitä
avoimena. Sekin onnistui viimein, ja sitten päällystin päivänvarjon
nahalla, karvat siinäkin ulospäin.



Kymmenes luku

Pieni vene. -- Vaarallinen matka ulapalle. -- "Robin Crusoe, missä
olet?" -- Piippu. -- Vuohikarja. -- Voita ja juustoa. Majesteetti
aterioitsee.


Näin elelin saarellani hiljaista, yksinäistä elämääni, tyytyväisenä ja
Herraan turvaten. Usein kyllä tuntui tyhjältä, kun ei ollut kenen
kanssa sanaa vaihtaa, mutta silloin aina kysäisin itseltäni:
eivätköhän keskustelut oman itseni ja Jumalan kanssa korvaa minulle
kaikkea ihmisseuran suomaa iloa?

Seuraavat viisi vuotta kuluivat ilman sen suurempia tapauksia: sama
asuinpaikka, samat työt ja toimet. Sitäpaitsi minulla oli huomattava
työ, johon käytin kaikki väliajat: rakentelin jälleen venettä.
Vahingosta viisastuneena ryhdyin tällä kertaa tekemään varsin pientä
ruuhta, jonka vihdoin, tosin suurella vaivalla, sain valmiiksi.
Kaivoin kuusi jalkaa leveän ja neljä jalkaa syvän ojan, jota myöten
työnsin sen vesille.

Kaksi vuotta oli kulunut tähänkin työhön, mutta suuri oli iloni, kun
vene vihdoin kellui joen pinnalla, ja melomalla ja sauvomalla pääsin
liikkumaan jokea ylös ja alas.

Ei ollut ajattelemistakaan lähteä näin mitättömällä aluksella tuohon
kaukaiseen maahan, neljänkymmenen peninkulman pituiselle vaaralliselle
taipaleelle. Mutta koska minulla nyt kerran oli vene, niin päätin
käydä katselemassa saareni rantoja laajemmaltikin.

Pystytin purteeni ensinnäkin maston ja laitoin siihen sopivan purjeen
-- kangastahan minulla oli sitä varten yllin kyllin varastossa.
Koeteltuani sitten venettä ja huomattuani sen purjehtivan sangen hyvin
tein sekä perään että kokkaan arkkuja säilytyspaikoiksi eväille ja
ampumavaroille. Veneen laitaan sijoitin laatikon pyssyäni varten.
Päivänvarjon panin perään suojaksi auringonsäteiltä.

Näin tein sitten pieniä huviretkiä rantavesillä, alussa milloinkaan
yrittämättä kovin kauaksi joen suusta. Mutta vähitellen heräsi minussa
halu tehdä kiertomatka koko kuningaskuntani ympäri. Eipä aikaakaan,
niin jo rupesin hankkiutumaan matkalle. Panin purteen kaksitoista
ohraleipää, leilillisen paahdettua riisiä, pienen pullon rommia, puoli
vuohta, ruutia ja luoteja sekä makuuvaatteiksi kaksi paksua
merimiestakkia, toisen alustaksi, toisen peitteeksi.

Kuudentena päivänä marraskuuta, vankeuteni tai, jos niin haluatte,
hallitusaikani kuudentena vuotena, lähdin tälle retkelle, joka kesti
kauemmin kuin olin luullutkaan. Saari itse tosin ei ollut kovin suuri,
mutta sen itäiseen päähän tultuani huomasin pitkän jonon kallioita,
osaksi veden päällä, osaksi alla, pistävän pari meripeninkulmaa ulos
rannasta. Kallioitten ulkopuolella oli vielä puolen peninkulman
pituinen hietamatalikko. Täytyi siis tehdä pitkä kierros matalikon
ulommaisen niemen ympäri.

Olin jo kääntymäisilläni takaisin, mutta laskin sentään ankkurin, otin
pyssyn ja nousin maihin tähystelemään. Kiipesin korkean mäen huipulle,
josta näki joka puolelle, ja huomasin kovan, melkein rajun merivirran
käyvän itään kallioitten kohdalla. Jos olisin veneineni joutunut sen
kohdalle, se olisi varmasti vienyt minut niin kauaksi ulapalle, että
palaaminen olisi ollut mahdotonta, sillä samanlainen merivirta kävi
toisellakin puolen saarta, vaikka paljon kauempana. Lähempänä rantaa
kulki päinvastaiseen suuntaan toinen virta; minun tuli siis välttää
ensinmainittua päästäkseni rannanpuoleiseen.

Koska kumminkin ankara itäkaakkoistuuli parhaillaan puhalsi vasten
rantavirtaa muodostaen tuimia hyrskyjä niemen kohdalla, olisi minun
ollut yhtä vaarallista lähteä ulapalle kuin purjehtia rantavesiäkin.

Minun oli siis pakko pysähtyä tänne peräti kahden päivän ajaksi.

Koitti kolmannen päivän aamu. Tuuli oli yöllä lakannut, meri oli
tyyni. Silloin lähdin ulommaksi. Mutta tässäkin olen varoittava
esimerkki kaikille kokemattomille ja huimapäisille purjehtijoille.
Tuskin olin päässyt kallioiden uloimman niemen kohdalle -- veneen
pituus erotti minut kallioista -- kun äkkiä huomasin joutuneeni
syville vesille, pauhaavan virran valtaan. Veneeni kiiti niin kiivasta
vauhtia, etten päässyt virran laitaankaan. Yhä kauemmas jouduin nyt
rantavirrasta vasemmalle. Ei tuulenhenkäystäkään, jota olisin voinut
hyödykseni käyttää; melasta ja airoista ei ollut vähääkään apua. Olin
jo mennyttä miestä mielestäni, sillä arvasin, että nuo kaksi
merivirtaa saaren kummallakin puolen epäilemättä yhtyivät jonkin
peninkulman päässä, ja jos joudun sinne, olen auttamattomasti hukassa.

Ilmeinen tuho oli silmieni edessä: merestä ei pelkoa, sehän oli aivan
tyyni, mutta nälkään minun lopulta täytyisi kuolla. Olin tosin
rannalta saanut niin suuren kilpikonnan, että tuskin jaksoin sitä
kantaa; vettäkin oli purressa täysi leilillinen, mutta mihin se
riittäisi valtamerellä, missä ei ole rantaa, ei saarta, vaan pelkkää
aukeata ulappaa tuhannen ja taas tuhannen peninkulmaa!

Kuinka tuskallisen kaihon vallassa katselinkaan nyt taakse jäävää
yksinäistä saartani! Nyt se oli mielestäni ihanin paikka koko
maailmassa. Sinne, sinne paloi jälleen mieleni. "Voi sinua rakas, oma
saareni!" huusin kurottaen käsiäni sitä kohti. "En näe sinua enää
milloinkaan. Voi, minua poloista, minne joutunenkaan nyt!"

Ihminen ei milloinkaan osaa oikein käsittää todellista tilaansa, ennen
kuin hänelle näytetään, että toisinkin voisi olla. Hän ei osaa antaa
elämälleen oikeata arvoa, ennen kuin se uhataan ottaa häneltä pois.

Voineeko kukaan mielessänsä kuvitella tuskaa, joka minut valtasi
nähdessäni joutuneeni jo parin peninkulman päähän saarestani! Soudin
itseni melkein näännyksiin koettaessani pyrkiä pohjoista kohti, siis
rannanpuoleisen merivirran tienoille. Puolenpäivän ajoissa, kun
aurinko jo oli kulkenut meridiaanin yli, tunsin äkkiä kasvoillani
tuulen lehahduksen eteläkaakosta. Siitä tuli mieleni hyväksi,
varsinkin kun puolen tunnin kuluttua sangen navakka tuuli alkoi
puhaltaa. Nostin maston ja vedin purjeen ylös ohjaten venettä niin
paljon kuin mahdollista pohjoista kohti päästäkseni pois merivirrasta.
Puoli peninkulmaa purjehdittuani näkyi idästä tyrskyjä kallioita
vastaan. Siinä kohden jakaantui merivirta kahtia: päävirta kulki
edelleen etelämmäksi, mutta osa kääntyi takaisin virraten kiivaasti
luoteeseen.

Sain veneeni suunnatuksi viimeksimainittuun, ja suuri oli riemuni, kun
tuulen yhä yltyessä purteni alkoi kulkea aika vauhtia suoraa päätä
saarta kohti, vaikka aivan päinvastaiselle puolen sitä paikkaa, mistä
olin lähtenyt.

Kello neljän maissa pääsin vihdoin merivirran ulkopuolelle ja laskin
pian sen jälkeen maihin.

Rannalle noustuani kiitin ensi työkseni Herraa pelastuksestani ja
samalla päätin, etten enää milloinkaan yrittäisi päästä veneelläni
saaresta pois. Syötyäni eväitäni vedin veneeni turvalliseen paikkaan
puitten suojaan ja kävin levolle, koska olin nääntynyt matkan
vaivoista.

Aamulla en lainkaan tiennyt miten saisin veneeni takaisin kotirantaan.
Samaa tietä en ruvennut yrittämäänkään, niin paljon olin eilen
oppinut. Lähdin kävelemään rantaa pitkin länteen päin ja kuljettuani
kolmen peninkulman verran saavuin virran suulle, joka vähitellen
kapenee maahan päin pieneksi joeksi. Sen äyräässä oli pieni poukama,
ikään kuin varta vasten telakaksi tehtyjä sinne veinkin veneeni
turvaan.

Sieltä nousin kukkulalle katselemaan, millä tienoin saarta oikein
olin, ja pian huomasin olevani lähellä seutuja, joissa ennenkin olin
liikkunut vaeltaessani tutkimusmatkoilla. Hain veneestä pyssyn ja
päivänvarjon ja lähdin kulkemaan kotiin päin. Mieluinen tämä
jalkamatka olikin eilisen tuskallisen seikkailun jälkeen, ja illan
suussa saavuin huvilalleni, jossa kaikki oli hyvässä kunnossa.

Menin aitauksen sisään, laskeuduin levolle ja vaivuin pian sikeään
uneen. Mutta voiko kukaan kuvitella hämmästystäni, kun äkkiä olin
kuulevinani nimeäni mainittavan useita kertoja: "Robin, Robin, Robin
Crusoe? Robin Crusoe raukka! Missä olet, Robin Crusoe! Missä olet?
Missä olet ollut?"

Luulin ensin näkeväni unta, mutta kun huudot yhä jatkuivat, kavahdin
säikähtäen pystyyn. Tuskin olin saanut silmäni auki, kun huomasin Poll
poikani, papukaijan, istua kököttävän aidan harjalla. Nyt tiesin, että
se oli minua puhutellut, sillä juuri tuollaisella ruikuttavalla
tavalla minäkin olin puhutellut sitä ja opettanut sitä puhumaan. Se
oli tottunut istumaan sormellani, painamaan päänsä minun kasvojani
vasten ja huutelemaan: "Robin Crusoe raukka? Missä olet? Missä olet
ollut? Miten sinä tänne tulit?" ja sen sellaista.

Hetken aikaa olin yhä vielä hiukan hämmästynyt siitä, että Poll oli
osannut tulla juuri täältä minua hakemaan. Toinnuttuani kutsuin
ystäväni luokseni. Se lensi peukalolleni ja aloitti taas: "Robin
Crusoe parka? Miten tänne tulit? Missä olet ollut?"

Lähdin sitten kotiin kantaen Pollia kädelläni.

Olisi ollut hauskaa saada veneeni takaisin omalle rannalle, mutta
itäpuolitse en enää uskaltanut yrittää tuoda sitä enkä taas tiennyt,
millaista olisi ollut saaren toisella puolella: kenties sielläkin
kulki kiivaita merivirtoja. Jätin sen äsken löytämääni poukamaan,
vaikka tuntuikin haikealta luopua niin monen kuukauden työn ja vaivan
tuloksista.

Niin sitten taas elelin lähes kokonaisen vuoden hiljaista elämääni.
Turvasin Jumalaan ja olin onnellinen, mitään muuta en kaivannut kuin
ihmisseuraa.

Aikaa myöten opin yhä taitavammaksi kaikenlaisissa käsitöissä ja
muissa näpertelyissä. Savenvalajan ammatissa edistyin koko lailla
siitä lähtien kun keksin savenvalupyörän. Nyt astioista tuli siloisia
ja siroja. Mutta suurin oli iloni silloin, kun sain valmiiksi piipun.
Savesta se tosin vain oli eikä juuri kauniskaan, punaiseksi poltettu
kuten muutkin saviastiat, mutta hauskaa sillä oli vedellä savuja.
Tupakkaa kasvoi saarella yllin kyllin.

Vasuja ja koreja kerääntyi minulle samoin niin runsaasti, ettei
säilytysastioista milloinkaan ollut puutetta.

Ruutivarastoni hupenivat huolestuttavasti. Aloin jo vakavasti miettiä,
miten sitten eläisin, kun ruuti kerran loppuisi. Uuttahan en saisi
mistään.

Kolmantena vuotena, niin kuin muistettaneen, olin saanut kiinni vuohen
ja aikonut kasvattaa siitä itselleni vähitellen kesyn vuohilauman.
Mutta se oli saanut jäädä yksin ja kuoli vihdoin vanhuuttansa.

Oltuani saaressa yhdeksäntoista vuotta ja huomattuani ruutivarastojeni
vähentyneen päätin jälleen ruveta pyytämään vuohia elävinä. Asettelin
ensin ansoja eri paikkoihin, mutta ne eivät olleet kyllin vankkoja,
koska minulla ei ollut metallilankaa. Koetin loukkuja ja hautoja,
mutta hukkaan menivät nekin yritykset. Viritin viimein lujia
lankapyydyksiä ja kerran aamulla pyydyksille tultuani näin yhdessä
vanhan pukin ja toisessa kolme kiliä, joista kaksi uuhta.

Pukki oli niin tavattoman vihainen, etten uskaltanut yrittääkään viedä
sitä kotiin. Siksipä päästinkin sen menemään. Vuonat sen sijaan sain
suurella vaivalla telttaani.

Pitkään aikaan ne eivät välittäneet ruoasta lainkaan, mutta viimein ne
rupesivat syömään, eikä aikaakaan, niin ne jo tulivat aivan kesyiksi.
Minulla oli siis hyviä toiveita oman vuohikarjan saamisesta.

Mutta jos halusin vuohikarjaa, täytyi välttämättömästi ryhtyä
toimenpiteisiin, jotta vuoheni eivät pääsisi metsävuohien pariin,
sillä silloin ne villiintyisivät jälleen ja karkaisivat tiehensä. Ei
auttanut muu kuin ruveta rakentamaan aitausta, jossa karjallani olisi
runsaasti ruohoa ja vettä ja jossa se olisi suojassa paahteelta.
Kahden käden varaan tosin tämäkin tehtävä jäi, mutta rohkein mielin
ryhdyin työhön. Löysin sopivan laidunmaan, jossa oli pari, kolme
lähdettä ja jonka toisessa laidassa oli tuuhea viidakko. Erotin siitä
aluksi sataviisikymmentä yardia pitkän ja sata yardia leveän alueen.
Jos tämä ajan mittaan kävisi ahtaaksi, ajattelin, niin voisinhan
laajentaa sitä.

Kolmen kuukauden kuluttua aitaus oli valmis. Sillä välin kilit olivat
aina olleet lieassa lähelläni ja siten tottuneet yhä enemmän minuun.
Tuon tuostakin vein niille ohran- tai riisinjyviä, joita ne tottuivat
syömään kädestä. Kun saatuani aitauksen valmiiksi päästin ne
valloilleen, ne juoksivat aina jäljessäni määkien jyviä.

Puolentoista vuoden kuluttua minulla oli kymmenkunta vuohta; kolmen
vuoden kuluttua oli tarhassani neljäkymmentäkolme, niiden lisäksi,
jotka olin teurastanut. Ajan mittaan täytyi laittaa yhä uusia
aitauksia, niin että niitä lopulta oli viisi.

Mutta ei siinä kyllin, ettei pöydästäni nyt milloinkaan puuttunut
vuohenlihaa; nyt oli minulla runsaasti maitoakin. Välistä sain sitä
kaksikin gallonaa päivässä [gallona = 4,5 litraa]. Omituista miten
luonto itse opettaa ihmistä käyttämään sen tarjoamia lahjoja. Minä,
joka en ollut koskaan lypsänyt lehmää ja pikku poikana vain jonkin
verran nähnyt, miten voita ja juustoa tehdään, lypsin nyt vuoheni,
kirnusin voita ja valmistin juustoa! Monta turhaa yritystä sain ensin
tehdä, mutta viimein onnistuin, varsinkin kun olin oppinut löytämään
suolaa kallionkoloista merenrannalla, jossa auringon helle sitä oli
kuivattanut merivedestä.

Olisipa tuikea stoalainen filosofikin myhähtänyt nähdessään minut
päivällispöydässäni, keskellä perhettäni. Siinä istuin minä, ylhäinen
majesteetti, tämän saaren herra ja valtias, jonka käsissä oli
alamaisteni onni ja elämä. Ympärilläni olivat kuninkaalliset
palvelijani. Poll oli erityinen suosikkini, ja vain sillä oli lupa
puhella pöydässä majesteetin kanssa. Koirani, joka nyt jo alkoi käydä
vanhaksi ja raihnaiseksi, istui oikealla puolellani, ja kaksi kissaa,
yksi kummallakin pöydän laidalla, odotteli suosionosoituksia,
nimittäin makupaloja omasta kädestäni.



Yhdestoista luku

Muotokuvani. -- Uusi vaihe. -- Ihmisen jälki rannan hiekassa. --
Säikähdys. -- Kaksoismuuri.


Tutkimusretki saaren ympäri vesitse oli jäänyt sikseen, mutta yhä
paloi mieleni tutustua perusteellisesti valtakuntaani, ja niinpä
päätin kerran lähteä rantoja myöten kiertämään saaren ympäri.

Matkalle lähtiessäni tulin ajatelleeksi: Mitähän ihmiset sanoisivat
Englannissa, jos näkisivät äkkiä ihmisolennon tällaisissa tamineissa?
Säikähtäisivät varmaankin tai nauraisivat hänelle vasten silmiä. En
saattanut olla myhähtämättä itsekään kuvitellessani vaeltavani näin
puettuna halki Yorkshiren kreivikunnan.

Kas tällaiselta minä näytin:

Päässä suuri, muodoton, pukinnahasta tehty karvalakki, siitä riippui
harteille pitkä läppä, joka suojasi auringonsäteiltä ja esti sadeveden
valumasta niskaani.

Yllä lyhyt takki, pukinnahasta sekin, karvat ulospäin. Sen liepeet
ulottuivat takana melkein polviin. Jalassa avolahkeiset housut, vanhan
pukin pitkävillaisesta nahasta, jonka karvat roikkuivat pitkinä.
Sukkia ja kenkiä ei ollut ensinkään. Niiden asemesta oli jonkinlaiset
töppöset, joitten varret ulottuivat sääriin ja olivat nauhoilla
kiinnitettävät. Hyvin kömpelötekoiset ne olivat, niinkuin muutkin
tamineeni.

Vyötäisillä leveä, edestä solmittava hihnavyö. Siihen oli pistetty
miekan ja tikarin sijasta pieni saha toiselle ja käsikirves toiselle
puolelle. Toinen vähän kapeampi hihna kulki oikean olan yli, ja siinä
riippui vasemmalla puolella kaksi nahkakukkaroa, toisessa ruutia,
toisessa hauleja ja luoteja. Selässä oli pajusta tehty vasu ja olalla
pyssy. Kaiken tämän yli levitin suuren, hirmuisen ruman,
pukinnahkaisen päivänvarjoni, joka oli lähinnä pyssyä tärkein
varusteeni.

Kasvojeni väri oli tumma, mutta ei kuitenkaan yhtä musta kuin
mulatilla, vaikka elinkin yhdeksännellä tai kymmenennellä eteläisellä
leveysasteella. Parran olin aluksi antanut kasvaa pitkäksi, mutta
myöhemmin -- saksista ja partaveitsistähän minulla ei ollut puutetta
-- leikkasin sen lyhyemmäksi. Vain viikset jätin pitkiksi, niin kuin
olin nähnyt turkkilaisilla Saléssa. Eiväthän ne tosin niin pitkiksi
kasvaneet, että niihin olisin voinut ripustaa hattuni, mutta olivat ne
sentään niin hirmuiset, että Englannissa niitä olisi säikähdetty.

Mutta vähätpä siitä, miltä näytin, kukapa minua täällä olisi
katsellut?

Tällaisena lähdin matkalleni ja viivyin kotoa poissa viisi, kuusi
päivää. Ensi työkseni nousin mäenhuipulle, josta venematkalla
ollessani olin tähystellyt maastoa. Meri oli nyt, ihmeellistä kyllä,
rasvatyyni. Merivirtoja ei näkynyt missään. Lähemmin asiaa tutkittuani
huomasin, että lännestä lähtevä pakovesi yhdessä jonkin suuren
mannermaalta tulevan virran kanssa aiheutti nuo merivirrat, jotka
tuulista riippuen kulkivat milloin lähempänä rantaa, milloin kauempana
siitä.

Jos silloin olisin tuon tiennyt, olisin nousu- ja pakovettä hyväkseni
käyttäen päässyt takaisin omille rantavesille. Mutta oli miten oli,
toista kertaa ei enää mieli tehnyt lähteä purjehdusmatkalle.

Mutta nyt alkaa uusi vaihe elämässäni.

       *       *       *       *       *

Kerran puolenpäivän aikaan kulkiessani sinnepäin, missä kanoottini oli
suojassa, hämmästyin sanomattomasti nähtyäni rannan hiekassa selvän
_ihmisjalan jäljen_. Tuntui kuin salama olisi iskenyt minuun, kuin
olisin nähnyt hirvittävän aaveen. Kuuntelin ja tähystelin ympärilleni,
mutta en nähnyt enkä kuullut mitään. Nousin kukkulalle katselemaan,
mutta vieläkään en huomannut mitään. Juoksentelin rannalla
edestakaisin, mutta en nähnyt muuta kuin tämän yhden ainoan jäljen.
Luulin nähneeni väärin, mutta ei! Siinä oli selvä ihmisjalan jälki:
kantapää, jalkapohja ja varpaat ihan selvästi. Miten se oli tähän
painunut, sitä minun oli mahdotonta käsittää.

Tuhansia ajatuksia alkoi risteillä aivoissani, mutta yhä sekavammalta
tuntui tämä kummallinen ilmiö, ja silloin lähdin juoksemaan linnaani
päin. Juoksin niin että tuskin tunsin maata jalkaini alla hirveässä
ahdistuksessani, aina parin kolmen askeleen perästä vilkaisten
taakseni ja luoden epäluuloisia katseita joka puuhun ja pensaaseen.
Mieheltä näytti matkan päästä jokainen kanto ja kivi.

Syöksyin sitten hurjaa vauhtia linnaani niin kuin joku olisi ajanut
minua takaa. Nuoraportaitako myöten lienen sinne noussut vai kalliossa
olevan aukon kautta, sitä en muista enää ensinkään. Jänis ei ole
milloinkaan piiloutunut pensaaseen eikä kettu puikahtanut koloonsa
pahemmin säikähtäneenä kuin minä linnaani.

En koko yönä ummistanut silmiäni. Mitä pitemmälle yö kului, sitä
enemmän minua hirvitti. Välistä luulin koko ilmiötä paholaisen työksi.
Miten jälki saattaisi olla ihmisen tekemä? Missä oli laiva, joka olisi
hänet tuonut tänne? Missä olivat muut jäljet? Mutta jos paholainen
olisi tahtonut minua säikäyttää, niin olisihan se osannut sen tehdä
muullakin tavalla kuin polkemalla jäljen sellaiseen paikkaan, missä
hyvin harvoin liikuin ja missä ensimmäinen tuuli olisi saattanut
lakaista jäljen näkymättömiin.

Ei! Varmaankin on mannermaalta tullut villejä kanooteissaan tänne,
joko merivirran tai tuulen ajamina, ja sitten jälleen soutanut pois
ulapalle. Kuinka kiitollinen olin mielessäni siitä, etten samaan
aikaan sattunut olemaan sen puoleisella rannalla! Mutta entä, jos
villit ovat löytäneet veneeni? Siitähän he ovat huomanneet, että
saaressa on asukkaita. Seuraavalla kerralla he tulevat tänne miehissä,
löytävät minut, tappavat ja syövät suuhunsa. Ja elleivät minua
löytäisi, niin keksivät asuntoni, hävittävät viljapeltoni, raastavat
koko karjani! Hirvittäviä ajatuksia!

Omituista tämä ihmiselämän kirjavuus ja ristiriitaisuus! Mitä tänään
rakastaa, sitä huomenna vihaa. Mitä tänään etsii, sitä huomenna
vieroo. Olin koko täällä oloni aikana surrut sitä, että olin yksin,
ilman ihmisseuraa. Suurin riemuni -- niin ajattelin aina -- olisi
saada joku ihmisolento seuralaisekseni. Ja nyt? Vapisin pelosta, että
ihmisiä olisi käynyt saarella! Yksi ainoa ihmisen askelen jälki rannan
hiekassa oli saattaa minut suunniltani.

Alussa oli hetkiä, jolloin luottamukseni Jumalaan horjahti. En kyennyt
hurjalta peloltani käsittämään hänen tarkoituksiaan. Raamattu johti
minut kumminkin taas oikealle tielle. Antauduin kokonaan Herran
huomaan, yhtä varmana kuin ennenkin siitä, että hän tarkoittaa vain
parastani. Mieleni tyyntyi ja rohkeuteni palasi jälleen.

Pariin kolmeen päivään en liikkunut linnastani mihinkään. Mutta kun
muona oli lopussa ja vuohet lypsämättä, minun oli viimein lähdettävä
ulos ja lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että koko jälki oli ollut
harhanäky. Menin huvilalleni, mutta yhä vieläkin arastellen ja
ympärilleni tähystellen, joka hetki valmiina pujahtamaan piiloon.
Vuohiparat olivat jo kovasti kaivanneet minua. Muutamaan päivään ei
näkynyt mitään epäilyttävää, ja siitä kasvoi rohkeuteni yhä. Käväisin
vielä kerran rannalla tutkimassa kummallista jälkeä. Siinä se oli yhä
edelleen. Olikohan se sitten oma jälkeni, joka oli painunut hiekkaan
silloin, kun vein venettä suojaan? Ei! Venehän oli kaukana täältä.
Mittasin jälkeä omalla jalallani: jälki oli paljon suurempi. Silloin
minut valtasi jälleen pelko ja kauhistus; minua puistatti kuin
horkassa. Täällä on kuin onkin käynyt joku tai joitakuita. Kenties
saari onkin asuttu ja minut yllätetään, ennen kuin luulenkaan. En
tiennyt, miten olla, mitä tehdä.

Miten omituisia päätöksiä ihminen tekeekään jouduttuaan säikähdyksen
valtaan, aivan päinvastaisia kuin hänen turvansa ja pelastumisensa
vaatisi! Ensi kiihkossani aioin hajoittaa vuohitarhani ja ajaa eläimet
kauas metsiin, jottei vihollinen niitä löytäisi eikä lähtisi lisää
saalista hakemaan. Edelleen aioin kääntää molemmat viljapeltoni ja
hävittää huvilani maan tasalle, jottei vain vihollinen vainuaisi
asukkaita täällä.

Näissä hurjissa ajatuksissa kului yö, ja vasta aamupuolella vaivuin
sikeään uneen. Herättyäni tunsin olevani koko lailla rauhallisempi.
Mietin näin: saari ei olekaan niin asumaton kuin olen tähän saakka
luullut. Joskus täällä näkyy käyvän ihmisiä mannermaalta.
Viiteentoista vuoteen en ollut nähnyt ainoatakaan. Luultavaa on siis,
että he vain sattumalta, kenties pakosta, nousevat rannalle ja ensi
tilassa taas kiirehtivät pois. Minulla ei ole siis muuta tehtävää kuin
pysytellä piilossa, jos satun heitä näkemään.

Minua kadutti nyt, että olin tehnyt toisen aukon luolaani. Tarkoin
punnittuani päätin rakentaa entisen vallituksen ympärille
puoliympyrään toisen samaan paikkaan, johon kaksitoista vuotta sitten
olin istuttanut puita kahteen riviin. Nämä olivat niin lähellä
toisiaan ja olivat muodostaneet niin tiheästi oksia, että vahvikkeeksi
tarvitsi vain lyödä pylväitä rivien väliin. Minulla oli nyt
kaksinkertainen valli linnani edustalla, ja ulomman vahvistin niin
kuin edellisenkin köydenpätkillä, seipäillä ynnä muilla sopivilla
esineillä. Sen sisäpuolelle rakensin kymmenen jalkaa paksun seinän
luolasta tuomastani mullasta ja sorasta. Uloimpaan aitaukseen tein
seitsemän niin suurta aukkoa, että käsivarsi juuri mahtui läpi, ja
niihin asetin seitsemän laivalta tuomaani muskettia, jotka kiinnitin
lavetintapaisille alustoille niin lujasti, että saatoin tarpeen tullen
kahdessa minuutissa laukaista ne kaikki perätysten.

Tähän työhön minulta meni useita kuukausia, mutta en hellittänyt ennen
kuin olin saanut sen valmiiksi, sillä vasta nyt uskoin olevani
täydessä turvassa.

Äärimmäisen vallin ulkopuolelle istutin sitten pajuja, sillä tiesin,
että niistä jonkin ajan kuluttua kasvaisi tiheä viidakko. Sen ja
vallin väliin jätin laajan aukon, niin että helposti saatoin vallin
takaa nähdä jokaisen, joka aikoi pyrkiä linnaani meren puolelta.

Kahden vuoden kuluttua kasvoikin jo paikalla taaja viidakko, ja
viiden, kuuden vuoden kuluttua oli siihen muodostunut niin
läpipääsemätön tiheikkö, ettei kenenkään ihmisen päähän saattanut
juolahtaakaan, että sen takana piili ihmisasunto.

Saatuani toisenkin vallin valmiiksi ryhdyin vielä muihin varokeinoihin
mahdollisesti tapahtuvien hyökkäysten varalta. Rakensin keskelle
metsää sijaitsevalle aukiolle saaren itäosaan pienen varatarhan vuohia
varten. Se olikin verraten helppo tehdä, koska puita kasvoi tiheässä.
Sinne vein kaksi pukkia ja kymmenen emävuohta.



Kahdestoista luku

Venekö ulapalla? -- Kaamea nuotio. -- Tuhoisia aikeita. Vaara ohi. --
Säikähdys luolassa. -- Verraton tyyssija.


Oli kulunut kaksi vuotta siitä kun olin nähnyt askelen jäljen.
Kulkiessani kerran saaren läntisessä päässä ja silmäillessäni eräältä
mäeltä ulapalle olin äkkiä näkevinäni kaukana merellä jotakin veneen
tapaista. Kotona minulla oli parikin kiikaria, jotka olin löytänyt
laivalta pelastamistani arkuista, mutta en koskaan kuljettanut niitä
mukanani. Koetin teroittaa katsettani, mutta en voinut saada selvää
siitä, oliko näkemäni vene vai jokin muu esine, siksi kaukana se oli.
Alempaa en nähnyt sitä enää ensinkään, mutta päätin tästä lähtien
ottaa aina kiikarin mukaani.

Menin niemeen, mutta siellä minut valtasi kammo ja kauhistus. En osaa
sanoin selittää säikähdystäni, kun näin rannalla joukon ihmisten
käsiä, jalkoja ja muita ruumiinosia. Nuotio ei ollut vielä kokonaan
sammunut, ja keskellä sitä näin pyöreän kuopan, paistinhaudan
tapaisen. Sen ympärillä nuo hirviöt varmaankin olivat istuneet julmaa
juhla-ateriaansa nauttimassa.

Olin niin hämmästynyt moisesta näystä, etten vähään aikaan muistanut
lainkaan omaa turvallisuuttani. Ajattelin vain ihmisluonnon
kammottavaa alennustilaa, petomaista raakuutta, josta tämä nuotio oli
todistuksena. Olin kuullut sellaisesta puhuttavan, mutta en ollut
milloinkaan näin läheltä nähnyt mitään siihen viittaavaa. Käänsin
pääni tuosta hirvittävästä näystä; minua alkoi kuvottaa, olin vähällä
mennä tainnoksiin. Mutta minun oli mahdotonta viipyä tässä kaameassa
paikassa. Laahustin mäen törmälle takaisin ja sieltä kotiin niin
kiireesti kuin jaksoin.

Siellä mieleni taas rauhoittui enkä enää pelännyt oman turvallisuuteni
puolesta. Selväähän oli, että nuo hurjat olennot vain pistäytyivät
näillä rannoilla. Kahdeksaantoista vuoteen en ollut heitä kertaakaan
nähnyt ja luultavasti saisin toisetkin kahdeksantoista vuotta olla
heistä rauhassa, ellen vain itse antaisi itseäni ilmi. Minun ei
tarvitse muuta kuin pysyä linnassani, jos Luoja ei lähetä luokseni
muita ihmisiä kuin ihmissyöjiä.

Niin sanomattoman kammon ja inhon olin saanut noita petomaisia
ihmissyöjiä kohtaan, etten kahteen vuoteen juuri mennyt oman piirini
ulkopuolelle. Tällä tarkoitan linnaa, huvilaa ja karjatarhojani.

Vähitellen palasi entinen rauhallinen turvallisuudentunteeni. Noudatin
vain entistä suurempaa varovaisuutta. Näinä kahtena vuotena laukaisin
tuskin kertaakaan pyssyäni peläten, että noita hirtehisiä sattuisi
olemaan saarella ja pamaus saisi heidät miehissä tutkimaan saarta
tarkemmin. Eikä minun tarvinnut pyssyä käyttääkään, sillä sain niin
paljon lihaa kuin tarvitsin omasta karjastani, ja jos milloin mieli
teki metsälle, pyydystelin ansoilla. Laivalta tuomistani kolmesta
pistoolista oli minulla kaksi aina vyöllä ulkona liikkuessani.
Sitäpaitsi olin hionut teräväksi miekan, laivan saaliita sekin, ja
kannoin sitä olkahihnassa kupeellani. Sangen sotilaalliselta mahdoin
näyttääkin kaikissa varustuksissani. Miekka oli tosin tuppea vailla,
mutta sitä uljaamman näköinen!

Yhä enemmän alkoi minulle selvitä, ettei elämäni ollut ensinkään
onnetonta verrattuna monen muun elämään. Tulin ajatelleeksi, miten
paljon vähemmän tyytymättömyyttä olisi maailmassa, jos ihmiset
muistaisivat, että moni muu on vielä pahemmassa tilassa kuin he, ja
jos he oppisivat olemaan kiitollisia vähästä sen sijaan, että vain
valittavat ja vaikeroivat.

Kekseliäisyyteni alkoi näinä aikoina askarrella varsin omituisella
alalla. Yötä ja päivää näet ajattelin, miten saisin noita raakalaisia
tuhotuksi kesken heidän julmia juhla-aterioitaan ja samalla
pelastetuksi onnettomat uhrit heidän käsistään. Tulisipa siitä paksu
kirja, paksumpi kuin koko tämä teos, jos kävisin kertomaan, mitä
kaikkia keinoja mieleeni johtui villien säikyttämiseksi niin, ettei
heidän mielensä enää milloinkaan tekisi tämän saaren rannoille. Mutta
kaikki ne huomasin mahdottomiksi, sillä mitä yksi ainoa mies mahtaa
parille-, kolmellekymmenelle rajulle villille, jotka keihäillään ja
nuolillaan osuvat yhtä tarkasti maaliin kuin minä pyssylläni?

Väliin ajattelin, että entä jospa kaivaisin kuopan heidän
nuotiopaikkansa alle ja pistäisin siihen viisi, kuusi naulaa ruutia?
Kun villit sitten istuisivat nuotionsa ympärillä, ruuti räjähtäisi ja
lennättäisi heidät ilmaan joka miehen. Mutta hylkäsin tämänkin keinon,
sillä ensinnäkin oli sääli tuhlata heidän tähtensä niin paljon ruutia,
jota minulla muutenkaan ei ollut enää jäljellä kuin tynnyrillinen;
toiseksi: kuka tietää, syttyisikö ruuti juuri parhaaseen aikaan? Eihän
siitä ole apua, jos he vain säikähtävät ja naama heiltä kärventyy; se
ei estä heitä tulemasta tänne uudestaan. Hylkäsin kuin hylkäsinkin
siis tämän keinon.

Entä jos kävisin väijyksiin mukanani kolme pyssyä, joissa olisi
kaksoispanokset, ja laukaisisin heihin kesken heidän verisiä kemujaan?
Pari kolme villiä kaatuisi tai haavoittuisi joka laukauksella, ja
sitten hyökkäisin heidän kimppuunsa varustettuna kolmella pistoolilla
ja miekalla. Vaikka heitä olisi kaksikymmentä miestä, niin tappaisin
heidät kaikki.

Tämä keino tuntui minusta niin käytännölliseltä, etten muutamaan
viikkoon juuri muuta miettinytkään. Unissakin olin joskus
hyökkäävinäni villien kimppuun. Löysin vihdoin rannalta mäenrinteestä
sopivan paikankin, josta saatoin tähystellä heidän veneittensä tuloa.
Nähtyäni ne ennättäisin varsin hyvin piiloutua tiheään metsään ja
kätkeytyä siellä erääseen onttoon puuhun, joka olisi sopiva
väijymäpaikaksi. Sieltä voisin seurata heidän liikkeitään ja tähdätä
tarkkaan, kun he keräytyisivät yhteen. Sieltä en ampuisi harhaan
ainoatakaan laukausta. Niinpä varustinkin sitä varten kaksi muskettia
ja lintupyssyn. Edellisiin pistin pari metallipalasta ja neljä, viisi
pientä luotia; lintupyssyn latasin kourallisella karkeita hauleja.
Kuhunkin pistooliin panin neljä luotia ja varustin vielä muutamia
panoksia kutakin ampuma-asetta varten. Näin olin nyt valmis
vastaanottamaan juhlilleen saapuvia ihmissyöjiä.

Tästä lähtien kävin joka aamu tähystysmäellä, joka oli linnastani
parin, kolmen peninkulman päässä, ja sieltä tarkastelin kiikarillani,
oliko veneitä tulossa mereltä päin. Kolme kuukautta jatkoin
uskollisesti tätä tiedustelutyötä, mutta kun joka kerta palasin tyhjin
toimin, väsyin viimein koko hommaan.

Niin kauan kuin kävin villejä vaanimassa kesti suuttumuksenikin heidän
julmia tapojansa kohtaan, ja joka hetki olin valmis ampumaan ja
lyömään pari-, kolmekymmentä alastonta villiä kuoliaaksi. Mutta ajan
mittaan aloin rauhallisemmin pohtia asiaa. Mikä oikeus minulla oli
nousta tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi näille ihmisille, jotka
vuosisatoja olivat saaneet jatkaa hirmutöitään joutumatta taivaan
rangaistuksen alaisiksi? Minullehan he eivät olleet tehneet mitään
pahaa. Olinko minä oikeutettu vaatimaan heitä tilille verestä, jota he
keskenänsä vuodattivat? Mistä minä tiesin, minkä tuomion Jumala tässä
asiassa antaisi? Eiväthän nuo ihmisparat edes tienneet tekoansa
rikolliseksi, eikä heillä ollut omantunnon vaivoja. Sotavangin
tappaminen oli heidän käsityksensä mukaan yhtä vähän rikollista kuin
meistä härän teurastaminen. He söivät ihmislihaa yhtä hyvällä
ruokahalulla kuin me lampaanlihaa.

Niinpä luovuinkin aikeistani käydä heidän kimppuunsa, niin kauan kuin
he eivät ahdista minua. Päähuolenani oli nyt pysyä heiltä piilossa.
Jos he sittenkin huomaisivat minut ja ryhtyisivät minua ahdistamaan,
niin kyllä sitten keinot keksin.

Näin kului kokonainen vuosi. En käynyt kertaakaan toisella rannalla
tähystelemässä merelle. Ainoa toimenpide villien hyökkäyksen varalta
oli se, että siirsin veneeni saaren itäiseen päähän, jossa kätkin sen
pieneen poukamaan korkeitten kallioitten väliin. Merivirtojen tähden
villit eivät voisi tulla sinne milloinkaan, siitä olin varma.

Suurta varovaisuutta noudatin muutoinkin. Linnasta lähdin harvoin
muualle kuin välttämättömiin töihin, vuohia lypsämään ja metsässä
olevaa tarhaani hoitamaan.

Lukija kai ihmettelee kuullessaan, että tämä alituinen pelko ja
vaarojen uhka tukahdutti minussa kerrassaan kaiken keksimisinnon ja
esti minua hoitamasta monia asioita, jotka ennen olivat tehneet
elämäni mukavaksi. Oma turvallisuuteni oli nyt ainoa huoleni. Tuskin
uskalsin lyödä naulaa seinään tai halkaista puuta, jottei pauke ja
kolina olisi kuulunut rannalle. Vielä vähemmän uskalsin laukaista
pyssyä. Eniten pelkäsin sytyttää valkeata, sillä korkealle nouseva
savu olisi saattanut helposti ilmaista minut. Sen vuoksi suoritin
sellaiset työt, joissa tarvitaan tulta, niinkuin saviastiain ja
piippujen polttamisen, kaukana rannalta saaren sisäosissa. Sieltä
löysin suureksi ilokseni syvän ja tarpeeksi avaran luolan. Siinä
minulla oli erinomainen kätköpaikka.

Luolan suu oli korkean vuoren kupeessa. Löysin sen sattumalta
hakatessani kerran puista oksia, joista aioin polttaa hiiliä. Niitä
näet käytin paistaessani leipää ja keittäessäni ruokaa, koska niistä
ei lähtenyt savua kuin nimeksi. Sitä tehdessäni huomasin tiheän ja
matalan pensaan takana jonkinlaisen aukon. Ryömittyäni uteliaana siitä
sisään jouduin niin avaraan luolaan, että saatoin seisoa siinä
pystyssä. Mutta äkkiä tuli minulle kiire päästä sieltä pois nopeammin
kuin olin tullut, sillä pimeän luolan perällä huomasin kaksi kiiluvaa
silmää, joihin aukon suusta tuleva himmeä valo heijastui. Ensi
säikähdyksestä päästyäni rohkaisin mieleni, hain ulkoa hehkuvan
kekäleen ja menin jälleen luolaan.

Kauhistuin yhä enemmän: luolan perältä kuului aivan kuin tuskissaan
olevan ihmisen syvä huokaus. Sitä seurasi muutamia katkonaisia
äännähdyksiä ja sitten taas syvä huokaus. Peräydyin, kylmä hiki nousi
otsalleni, selkäpiitäni karmi. Hetken perästä rohkaisin kuitenkin
jälleen mieleni ajatellen, että Jumalahan on läsnä joka paikassa ja
voi kyllä suojella minua. Kuljin eteenpäin pitäen palavaa kekälettä
pääni päällä ja huomasin suuren, vanhan pukin, joka oli
henkihieverissään. Kosketin sitä jalallani, se koetti nousta pystyyn,
mutta ei jaksanut. Jätin sen rauhaan.

Katsoin nyt tarkemmin ympärilleni. Luola oli etuosastaan noin
kaksitoista kertaa kaksitoista jalkaa, säännötön, sellaisenaan kuin
oli luonnon käsistä lähtenyt. Perällepäin luola kapeni kapenemistaan
niin matalaksi ja pieneksi aukoksi, että minun täytyi ryömien
tunkeutua siitä sisään. Koska en tiennyt ensinkään, minne tämä matala
aukko vei, eikä minulla ollut kynttilöitä mukanani, päätin kääntyä
takaisin ja tulla seuraavana päivänä uudestaan mukanani kynttilöitä ja
tulukset, joihin olin ottanut piin musketin hanasta.

Seuraavana aamuna menin uudestaan luolalle, mukanani kuusi paksua
kynttilää. Ne olin tehnyt vuohen talista, ja niiden sydäminä oli
rievun kaistaleita tai nokkosen tapaisen kasvin kuivattuja syitä.
Päästyäni luolan taka-aukosta nelinkontin sisälle huomasin joutuneeni
toiseen, lähes kaksikymmentä jalkaa korkeaan luolaan. Silmäni eivät
olleet tällä saarella vielä koskaan kohdanneet niin ihanaa näkyä:
kahden kynttiläni liekit heijastuivat seinistä tuhansina ja taas
tuhansina säihkyvinä valoina. Timanttejako sieltä välkähteli vai muita
kalliita kiviä vai kultasuonetko siellä kimaltelivat, en tiedä. Luola
oli kerrassaan ihmeellinen, mutta pilkkosen pimeä. Pohja oli kuiva ja
tasainen, aivan kuin pienillä piikivillä päällystetty. Mitään
inhottavia matelijoita ei näkynyt missään. Ei noussut kosteita kaasuja
ja katto ja seinät olivat aivan kuivat.

Tämähän oli verraton piilopaikka, ja tänne päätin heti tuoda kaikki
kallisarvoisimmat tavarani, nimittäin ruudit, kaksi lintupyssyä, joita
minulla oli kolme, ja samoin kolme muskettia, joita yhteensä oli
kahdeksan. Viisi niistä jätin aikaisemmin laittamiini ampumareikiin
linnan uloimmassa vallissa. Käsitellessäni ampumavaroja tulin
avanneeksi senkin tynnyrin, jossa oli kastunutta ruutia. Vesi oli
tunkeutunut sisään kolme neljä tuumaa joka puolelta muodostaen kovan
kuoren, mutta sen sisällä oleva ruuti oli säilynyt aivan kuivana ja
kelvollisena. Täten sain ruutivarastooni lisää lähes kuusikymmentä
naulaa, ja siitä olin iloinen. Linnaani jätin kotitarpeiksi vain noin
pari kolme naulaa ruutia. Luolaan kannoin myös kaiken lyijyn, mitä
minulla oli.



Kolmastoista luku

Ajanvietteeni. -- Villejä näkyvissä. -- Tykin laukaus mereltä. --
Jälleen laivanhylyllä. -- Kaikenlaista saalista.


Nyt olin kuin joku muinaisajan jättiläinen. Taruhan kertoo, että
jättiläiset asuivat muinoin luolissa ja vuorenrotkoissa ja niiden
luokse ei päässyt kukaan. Pääsköön minun jäljilleni vaikka viisisataa
villiä, täältä he eivät ikinä minua löytäisi, ja jos löytäisivätkin,
niin ei yksikään heistä uskaltaisi pistää tänne päätänsä.

Vanha, kuolemaisillaan oleva pukki heitti henkensä seuraavana aamuna
luolan suulle, ja minä hautasin sen luolaan, koska se oli helpompaa
kuin pukin raahaaminen ulos kapeasta aukosta.

Olin nyt asunut saarella kolmekolmatta vuotta ja olin niin perehtynyt
siihen ja tottunut elämääni täällä, että jos vain olisin voinut tietää
olevani täydessä turvassa villeiltä, olisin kernaasti tahtonut täällä
päättää päiväni. Kuvittelin että ajan tultua laskeutuisin luolan
kivilattialle ja vetäisin viimeisen henkäykseni niin kuin pukkikin.

Minulta ei puuttunut hauskaa ajanvietettäkään. Hupaista oli kuunnella
Poll poikani, papukaijani puhelua. Selvästi ja sujuvasti se oli
oppinut lausumaan sanoja elettyään täällä minun kanssani kokonaista
kuusitoista vuotta. Miten kauan se mahtaisi elää minun jälkeeni?
Brasiliassa kertoivat papukaijan elävän sata vuotta. -- Hauska ja
uskollinen toveri oli koiranikin ollut kuusitoista pitkää vuotta,
kunnes se viimein vanhuuttaan kuoli. -- Laivalta tuomani kissat olivat
jo aikoja sitten kuolleet, mutta niiden jälkeläiset, kuten jo olen
kertonut, olivat lisääntyneet niin runsaasti, että minun täytyi ampua
niistä useita, muutenhan ne olisivat syöneet minut puille paljaille.
Muita minä alinomaan häädin pois, ja koska ne eivät saaneet minulta
enää ruokaa, ne pakenivat metsiin, jossa kokonaan villiintyivät. Pari
kolme lempikissaa kuitenkin pidin ja kohtelin niitä kuin
perheenjäseniä, vaikka hukutinkin aina niiden poikaset. -- Oli minulla
pari kolme kesyä vuohtakin, jotka totutin syömään kädestä. -- Kaksi
muutakin papukaijaa minulla oli, ja nekin osasivat sanoa "Robin
Crusoe", mutta ei se niiltä niin liukkaasti sujunut kuin Pollilta. --
Muutamia muita kesyjä lintuja minulla myös oli. Ne olin poikasina
ottanut kiinni merenrannalta ja leikannut niiltä siivet. Pian ne
kesyyntyivät ja elelivät sitten linnani läheisessä viidakossa pesien
sen puissa.

Oli joulukuu, täällä oloni kolmantenakolmatta vuotena, parhaillaan
elonkorjuun aika. Kerran aamulla lähdin ulos jo ennen päivänkoittoa
peltojani katsomaan, mutta tuskin olin montaakaan askelta ennättänyt
ottaa, niin huomasin nuotiosavun nousevan rannalta parin peninkulman
päässä linnastani. Tällä kertaa se ei noussut siltä puolen saarta,
minne villejä oli ennen kokoontunut, vaan kauhukseni juuri minun
puoleiseltani rannalta.

Säikähdyksissäni pysähdyin vallin sisäpuolelle uskaltamatta kulkea
eteenpäin. Olin varma, että nyt he löytävät viljavainioni ja
vuohitarhani, huomaisivat siitä, että saarella on asukkaita, eivätkä
hellittäisi, ennen kuin olisivat löytäneet minut. Kiiruhdin takaisin
linnaani ja vedin tikapuut sisäpuolelle.

Asetuin sitten puolustusasemaan. Latasin kaikki tykit, joiksi sanoin
muskettejani, samoin pistoolini, päättäen puolustautua viimeiseen
hengenvetoon ja hartaasti rukoillen Jumalaa pelastamaan minut
raakalaisten käsistä.

Kaksi pitkää tuntia odottelin, mitä tapahtuisi, mutta kun ei mitään
kuulunut, en malttanut enää pysyä piilossa, vaan nostin tikapuut
vuoren seinää vasten ja nousin kiikari kädessä linnan yläpuolella
olevalle penkereelle. Kävin siellä pitkäkseni vatsalleni ja rupesin
tähystelemään. Kaukana rannalla näin yhdeksän alastonta villiä
istumassa nuotion ympärillä eikä suinkaan lämmittelemässä, sillä päivä
oli helteinen, vaan nähtävästi syömässä julmaa ateriaansa.

Rannan hiekalla oli kaksi kanoottia. Parhaillaan oli pakoveden aika,
villit näkyivät vain odottelevan nousuvettä lähteäkseen saarelta pois.
Helppoa on kuvailla, kuinka hämmästynyt olin nähdessäni, että villejä
saattoi tulla tällekin puolelle saarta. Lohdullista oli kuitenkin
samalla havaita, että he tulivat tänne ainoastaan pakoveden ajaksi.
Nousuveden aikana saisin siis olla heiltä rauhassa.

Näin todella olikin. Nousuveden tultua he astuivat veneisiinsä ja
lähtivät soutamaan ulapalle tanssittuaan sitä ennen huimia tanssejaan
nuotion ympärillä. Ilkialastomia he näkyivät olevan kaikki.

Tultuani penkereeltä alas otin kaksi ladattua pyssyä, pistin vyöhöni
kaksi pistoolia, sidoin kupeelleni miekan ja näin varustettuna lähdin
sille korkealle mäelle, josta ensiksi olin villit huomannut. Koska
matka sinne oli pitkä ja minulla oli raskas kantamus, kesti pari
tuntia, ennen kuin pääsin perille. Sieltä näin kiikarilla, että
rannassa oli ollut kolme muutakin kanoottia, sillä viisi veneellistä
heitä nyt souti kaukana mannermaata kohti.

Kaamea oli tuo näky ja vielä kaameampi kohtasi minua, kun rannalle
tultuani näin kauhistavan aterian jäännökset: verta, ihmisen luita ja
lihanpalasia. Vimmastuin siitä niin, että päätin ensi kerralla surmata
heidät kaikki, olkoon heitä kuinka monta hyvänsä.

Ilmeistä siis oli, etteivät villit käyneet saaressa kuin hyvin
harvoin. Kuluikin kokonaista viisitoista kuukautta, ennen kuin heidät
taas näin. Sadekautena he eivät lähteneet liikkeelle, eivät ainakaan
näin kauas. Mutta vaikka tiesinkin villien käyvän saarella vain
aniharvoin, oli elämäni tästä lähtien taas yhtämittaista
levottomuutta, koska heidän palaamisensa oli aina mielessäni. Ja kovan
onnen odotteleminenhan on paljon pahempaa kuin sen kärsiminen.

Kuinka hyvä olikaan, että olin hankkinut itselleni karjaa, sillä
entistä enemmän pelkäsin nyt laukaista pyssyäni metsässä. Olisihan
mahdollista, että he lähtisivät ensimmäistä laukausta pakoon, mutta
yhtä mahdollista, että heitä sitten saapuisi saareen vaikkapa sadoin
kanootein, ja silloin olisin auttamattomasti hukassa. Mutta kuten jo
mainitsin, kului vuosi ja kolme kuukautta, ennen kuin taas näin
heidät. Tämä väliaika oli minulle alituista mielenjännitystä. Usein
olin unissanikin taistelevinani villien kanssa ja välistä kavahdin
keskellä yötä ylös vuoteeltani. Mutta siitä kerron myöhemmin enemmän.

       *       *       *       *       *

Oli toukokuun 16., mikäli pylväskalenteristani laskin oikein. Koko
päivän oli raivonnut ankara myrsky, oli jyrissyt ja salamoinut. Ilta
pimeni ja yhä ulvoi ulkona rajuilma. Istuin luolassani lukemassa
Raamattua syviin ajatuksiin vaipuneena, kun äkkiä kuului mereltä tykin
laukaus. Tämä oli niin tavatonta ja outoa, ja sitä paitsi oli
vuosikausia siitä, kun olin kuullut sellaista, ettei ihmekään, jos
uusia, kauan kätkössä olleita ajatuksia nyt alkoi tulla mieleeni.
Silmänräpäyksessä riensin ulos, asetin tikapuut vuorta vasten,
kiipesin penkereelle ja siitä vuoren huipulle saakka. Sinne päästyäni
välähti mereltä päin leimaus, ja puolen minuutin kuluttua kuului
laukaus siltä puolen saarta, minne aallot olivat heittäneet minut
rannalle.

Ajattelin että ulapalla oli varmaankin laiva, joka ampui
hätälaukauksia pyytäen apua. Sen verran mielenmalttia minulla vielä
oli, että keräsin nopeasti kuivista puista ja risuista suuren röykkiön
ja sytytin sen palamaan. Kovasta tuulesta huolimatta roihusi pian
rovio vuoren huipulla. Laivan täytyy huomata tämä, ajattelin. Ja
oikeassa olinkin, sillä heti kuului laukaus jälleen ja sen jälkeen
vielä useita, yhä vain samalta suunnalta. Poltin roviota koko yön
aamunkoittoon saakka. Päivän valjettua huomasin kaukana ulapalla
saaresta suoraan itään jonkin esineen, mutta kiikarillakaan en osannut
erottaa, oliko se purje vai laivanrunko, koska välimatka oli pitkä ja
ilma sumuinen.

Tähystelin sitä sitten koko päivän. Se näkyi pysähtyneen yhteen
kohtaan, johon se oli varmaankin ankkuroitu. Saadakseni varmuuden
asiasta sieppasin pyssyni ja riensin saaren eteläiselle rannalle
niiden kallioiden luo, joille merivirta kerran oli minut ajanut. Ilma
oli kokonaan selvinnyt, ja suureksi surukseni näin laivanhylyn, jonka
myrsky oli nähtävästi yöllä paiskannut kallioita vasten. Katselin
edessäni olevaa murheellista näkyä ja mietin jos jotakin. Kenties
laivaväki oli nuotiotulen huomattuaan laskeutunut yöllä veneisiin ja
koettanut pyrkiä maihin, mutta kova aallokko oli paiskannut veneet
kumoon. Tai kenties hyökylaineet olivat lyöneet laivan yli niin
hurjasti, että kaikki veneet olivat särkyneet. Vai olisiko jokin
toinen laiva hätälaukaukset kuultuaan tullut sen avuksi ja pelastanut
miehet? Vai olisivatko veneet miehineen päivineen joutuneet merivirran
valtaan ja ajautuneet kauas ulapalle, jossa poloisten täytyisi kuolla
nälkään ja janoon?

Mutta mitäpä muuta saatoin tehdä kuin syvästi surkutella noita
ihmisparkoja. En osaa sanoin kuvata, kuinka haikeaksi tunsin mieleni.
Olisipa edes pari henkeä tai vaikkapa vain yksi pelastunut rannalle,
niin olisi minullakin ihmisolento, jonka kanssa saisin puhua! En ollut
yksinäisyydessäni milloinkaan vielä niin katkerasti kaivannut
ihmisseuraa kuin juuri nyt.

-- Kunpa edes yksi olisi pelastunut! toivoin ikävissäni. Yksi ainoa
edes!

Mutta mistäpä olisin voinut tietää, oliko laivalta pelastunut ketään.
Parin päivän kuluttua ilmestyi silmieni eteen sydäntäsärkevä näky:
rannalla laivanhylyn kohdalla makasi aaltojen tuoma hukkuneen pojan
ruumis. Hänellä oli yllään vain merimiestakki, sen alla sininen,
liinainen paita ja jalassa avaralahkeiset housut. Hänellä ei ollut
mitään, mistä olisin voinut päätellä hänen kansallisuutensa. Taskussa
oli pari piasteria ja piippu. Jälkimmäinen oli minulle monin verroin
arvokkaampi kuin rahat.

Ilma oli nyt kokonaan tyyntynyt, ja mieleni teki lähteä lähemmin
tarkastelemaan laivanhylkyä. Arvelin että epäilemättä löytäisin sieltä
yhtä ja toista, mistä olisi minulle hyötyä, mutta vielä enemmän
kiihotti minua ajatus, että kenties siellä olisi vielä joku elävä
olento, jonka voisin pelastaa. Tämä ajatus vaivasi minua niin kauan,
että viimein päätin lähteä yrittämään.

Hain linnasta leipää, suuren leilin vettä, kompassin ja pullon rommia
sekä korillisen rusinoita. Työnsin veneen vesille ja laskin tavarat
siihen. Toisella kerralla toin pussillisen riisiä, päivänvarjon,
toisenkin vesileilin, parikymmentä pientä leipää sekä kulhollisen
vuohenmaitoa ja palan juustoa. Annoin itseni Herran huomaan ja lähdin
melomaan rantavesiä pitkin saaren koillisen niemen kärkeen. Sieltä
minun oli uskallettava ulapalle tai palattava tyhjin toimin takaisin.
Raju merivirta kulki taas saaren kummallakin puolella. Mieleeni
muistui, missä vaarassa näillä vesillä kerran ennen olin ollut, ja
rohkeuteni pyrki lannistumaan. Miten minulle kävisi, jos merivirta
jälleen tempaisi minut ja kiidättäisi kauas ulapalle? Jos tuuli
hiukankaan yltyisi, olisi veneeni auttamattomasti kumossa.

Näiden masentavien ajatusten vallassa palasin rantaan ja astuin
maihin. Siellä istahdin mättäälle miettimään sydän täynnä pelkoa ja
toivoa. Nousuvesi oli parhaillaan tulossa: en voinut siis lähteä vielä
moneen tuntiin. Nousin korkean mäen huipulle tarkastelemaan
merivirtain vaihtelua. Huomasin että merivirta pakoveden aikana käy
etelästä ja nousuveden aikana pohjoisesta. Minun olisi siis
palatessani pysyteltävä pohjoisenpuoleisilla rantavesillä. Päätin
lähteä liikkeelle varhain aamulla pakoveden tultua ja nukuin yön
purressa.

Aamulla työnsin veneeni vesille ja purjehdin pohjoiseen, kunnes pääsin
itäänpäin kulkevaan merivirtaan ja saatoin suunnata veneeni suoraan
laivaa kohti, jolle saavuin vajaassa kahdessa tunnissa. Surullinen
näky kohtasi minua: laiva, muodosta päättäen espanjalainen, oli
törmännyt kahden kallion väliin. Perän ja keskiosan oli meri runnellut
rikki, ja kurjassa kunnossa oli jäljellä oleva etuosakin: keski- ja
kokkamasto olivat taittuneet. Kokka oli kuitenkin vielä paikoillaan.
Laivaa lähestyessäni ilmestyi kannelle koira haukkuen ja ulvoen.
Vihellettyäni sille se hyppäsi heti mereen ja ui luokseni. Nostin
veneeseeni tuon nälästä melkein puolikuolleen eläin paran ja annoin
sille palasen leipää, jonka se syödä hotaisi kuin susi. Annoin sille
raikasta vettäkin, jota se latki niin ahnaasti, että olisi haljennut,
jos vain olisi saanut juoda niin paljon kuin halusi.

Nousin sitten laivaan. Ensimmäinen näky, mikä minua täällä kohtasi,
oli kaksi miehen ruumista sylityksin. He olivat luultavasti
tukehtuneet hyökyaaltoihin, joita oli vyörynyt laivan yli. Paitsi
koiraa laivalla ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Suurimman osan
tavaroistakin meri oli tärvellyt. Ruuman pohjalla oli muutamia
viina- ja viinitynnyreitä, mutta ne olivat liian raskaita minun
liikutella. Oli siellä muutamia merimiesarkkujakin, joista kaksi
laskin veneeseeni lähemmin tutkimatta niitten sisällystä. Jos laiva
olisi törmännyt perä edellä kallioihin, olisi saaliini ollut hyvin
runsas, sillä päätellen siitä, mitä myöhemmin arkusta löysin, oli
sillä ollut mukanaan sangen kallisarvoinen lasti. Suunnasta arvelin,
että se oli ollut matkalla Buenos Airesista tai Rio de la Platasta
Havannaan, Meksikon lahteen tai kukaties Espanjaankin. Mutta sen
aarteet olivat nyt meren pohjassa.

Paitsi arkkuja löysin laivasta vielä parinkymmenen gallonan vetoisen
viinitynnyrin, jonka sain suurella vaivalla purteeni. Kajuutasta
löysin muutamia musketteja, mutta koska en ollut niiden tarpeessa,
jätin ne sinne. Sen sijaan otin mukaani suuren ruutisarven, jossa oli
kolme, neljä naulaa ruutia. Edelleen sain saaliikseni hiilikoukun ja
pihdit, varsin tervetulleita esineitä minulle, sekä kaksi
messinkipataa, kuparikattilan ja paistinvartaan.

Nämä tavarat ja koira purressani lähdin nousuveden tullessa soutamaan
takaisin saarta kohden, jonne saavuinkin illan suussa uupuneena
matkasta. Sen yön nukuin veneessäni päätettyäni aamun tultua viedä
tavarat äsken löytämääni luolaan eikä linnaan. Herättyäni ja
aterioituani nostin tavarat veneestä maihin ja rupesin tarkastamaan
niitä. Tynnyrissä oli rommia, mutta paljon huonompaa kuin
brasilialainen. Arkuista sen sijaan löysin joukon hyödyllisiä
tavaroita: niinpä toisessa oli laatikollinen hienoja liköörejä, kaksi
ruukullista hedelmäsäilykkeitä, muutamia hyviä paitoja -- tarpeellisia
ja tervetulleita vaatekappaleita minulle -- puolitoista tusinaa
liinaisia nenäliinoja ja kirjavia kaulahuiveja. Arkun laatikosta
löysin kolme suurta pussillista piastereita, yhteensä toista tuhatta
kappaletta. Yhdessä pussissa oli paperiin käärittynä kuusi
kultadublonia ja pieniä kultaharkkoja, jotka painoivat yhteensä naulan
verran. Toisessa arkussa oli nähtävästi laivan tykkimiehelle
kuuluneita huonompia vaatteita. Siitä löysin myös kolme pullollista
erittäin hienoa metsästysruutia.

Tämänkertainen saaliini ei kaiken kaikkiaan ollut kovin runsas.
Rahoilla en tehnyt mitään. Ne olivat silmissäni yhtä arvottomia kuin
sora jalkojeni alla. Olisin kernaasti antanut ne muutamasta parista
englantilaisia kenkiä tai sukkia, joita minulla ei ollut ensinkään.
Olin kyllä tuonut laivalta mukanani kaksi paria kenkiä, jotka olin
riisunut ruumiitten jaloista, mutta ne muistuttivat enemmän
tanssikenkiä kuin kunnollisia merimiehen jalkineita. Rahat vein
kuitenkin luolaan ja panin ne talteen omasta laivastani saamieni
rahojen joukkoon.



Neljästoista luku

Haluan päästä saaresta pois. -- Uni. -- Villejä näkyy tämänpuoleisella
rannalla. -- Unen alkupuoli toteutuu. Perjantai. -- Verraton
palvelija.


Saatuani kaikki tavarani hyvään suojapaikkaan meloin veneeni takaisin
entiseen poukamaan ja läksin sitten suoraa päätä linnaani, jossa
kaikki oli entisellään.

Elämäni alkoi taas sujua vanhaan, tuttuun tapaansa. Entistä
varovaisempi vain olin, tähystelin usein ulapalle, enkä liikkunut
ulkona enempää kuin vuohien hoitamiseksi oli välttämätöntä. Saaren
itäiseen päähän uskalsin kuitenkin huoleti mennä, sillä olin varma
siitä, ettei villejä sillä rannalla käynyt koskaan, enkä sinne
mennessäni ottanut niin paljon aseitakaan kuin muualla liikkuessani.

Näin kului kaksi vuotta, ja koko sen ajan mietin, miten pääsisin pois
saaresta. Jos minulla olisi ollut samanlainen pursi kuin se, jolla
Salésta karkasin, olisin aivan varmaan lähtenyt sillä merelle
suunnaten kulkuni -- en itsekään tiedä minne. Olin näet yhä edelleen
niitä, joiden helmasyntinä on tyytymättömyys oloihin, joihin Sallimus
on heidät määrännyt, ja jotka yhä uutta etsien vihdoin aiheuttavat
oman turmionsa. Muutteleva mielihän oli ajanut minut pois kotoani,
sehän oli pakottanut minut myös lähtemään Brasiliasta, jossa nyt
olisin saattanut olla jo suurten maatilain omistaja ja rikas mies.

Oli neljäskolmatta vuoteni tässä saaressa. Maaliskuu oli käsissä ja
sadeaika oli parhaillaan. Loikoilin kerran illalla riippumatossa. Ei
ollut huolta huomisesta, terve olin myös kaikin puolin, mutta uni ei
vain ottanut tullakseen. Ajatuksissani kävin läpi koko pitkän elämäni
siitä lähtien, kun olin tullut saareen. Kuinka tyyntä, rauhallista ja
huoletonta olikaan elämäni ollut ensimmäisinä vuosina ja kuinka täynnä
levottomuutta, pelkoa ja alituista varuillaan olemista siitä saakka,
kun olin hiekalla nähnyt ihmisen jalanjäljen! Aamupuolella yötä
vihdoin nukahdin ja näin omituisen unen:

Olin tapani mukaan lähtevinäni ulos linnasta ja tähystelevinäni
merelle. Rantaan laskee kaksi kanoottia, ja yksitoista villiä nousee
maihin raahaten mukanaan yhtä, nähtävästi tappaakseen ja syödäkseen
hänet. Mutta äkkiä tämä riuhtaisee itsensä irti heidän käsistään ja
lähtee karkuun. Minusta hän näyttää juoksevan linnani edessä olevaan
tiheään viidakkoon. Koska kukaan ei aja häntä takaa, minä astun
esille, myhäilen hänelle ystävällisesti ja koetan kaikin tavoin
rohkaista hänen mieltään. Silloin hän lankeaa polvilleen, aivan kuin
pyytäen minulta apua. Näytän hänelle nuoraportaat, hän kiipeää vallin
yli, ja minä vien hänet linnaan. Samalla juolahtaa mieleeni: Nytpä
otan tämän villin luotsikseni ja lähden hänen kanssaan mannermaalle.
Hän kyllä tietää, mistä saa ruokavaroja ja neuvoo tien, ettemme joudu
ihmissyöjien käsiin.

Sitten heräsin. Suloiselta oli tuntunut ajatus, että nyt viimeinkin
pääsisin saarelta pois, mutta huomattuani, että kaikki olikin vain
pelkkää unta, tuntui mieleni hyvin raskaalta.

Uneni jälkeen selvisi minulle kuitenkin, että ainoa mahdollisuus
päästä saarelta pois oli saada kiinni joku villi, mieluimmin
sellainen, joka oli toisten vankina ja oli määrätty tapettavaksi.
Mutta tehtävä oli hyvin vaikea, sillä sitä vartenhan minun pitäisi
ampua tai lyödä kuoliaaksi koko muu joukko, ja minua hirvitti
ajatuskin, että minun pitäisi vuodattaa niin paljon ihmisverta. Mutta
kerran herännyt pelastumisen toivo voitti kaiken epäröimisen. Päätin
taas alkaa valppaasti pitää silmällä saaren rantoja siltä varalta,
että villejä jälleen laskisi maihin. Seuraavan puolentoista vuoden
aikana kävin melkein joka päivä saaren läntisellä ja lounaisella
rannalla tähystelemässä, mutta en nähnyt enkä kuullut mitään.

Mutta kerran aamulla säpsähdin nähdessäni viiden kanootin laskevan
maihin minun puoleiselleni rannalle. En voinut nähdä, kuinka monta
miestä niistä nousi maihin, mutta koska tavallisesti oli neljä, joskus
kuusikin miestä veneessä, arvelin joutuvani tekemisiin kahden-, ehkäpä
kolmenkinkymmenen rajun villin kanssa. Piilottauduin ensin luolaani
ankarassa mielenjännityksessä ja koetin päästä selville siitä, mitä
minun oli tehtävä tässä tukalassa tilanteessa. Jonkin ajan kuluttua
päätin kuitenkin ryhtyä kaikkiin niihin puolustuskeinoihin, jotka jo
vuosia sitten olin suunnitellut, ja käyttää jokaista minulle edullista
tilaisuutta hyödykseni.

Pitkään aikaan ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Vihdoin loppui
kärsivällisyyteni. Laskin molemmat pyssyni maahan, nousin tikapuita
myöten vuoren huipulle, kuten ennenkin, asetuin siellä piiloon, niin
ettei pääni pistänyt näkyviin, ja aloin kiikari kädessä tähystellä.
Rannalla oli vähintään kolmekymmentä villiä. Nuotio roihusi
parhaillaan, ruokaa oli nähtävästi keitetty -- mistä, sen kyllä
näkemättäkin tiesin -- ja hurja tanssi riehui parhaillaan nuotion
ympärillä.

Hetken kuluttua näin muutamien tanssijoiden raahaavan rannalta päin
kahta onnetonta, arvatenkin teurastettavaksi. Toinen heistä kaatui
pian maahan, nähtävästi nuijan tai puisen miekan iskusta. Pari, kolme
miestä kävi heti hänen kimppuunsa silpoen hänet palasiksi. Toinen
raukka jäi paikoilleen odottamaan vuoroaan. Mutta tuskin hän oli
tuntenut olevansa siteistä vapaa ja seisovansa erillään muista, kun
hänessä heräsi vaistomaisesti halu elää ja hän lähti juoksemaan minkä
suinkin jaksoi ja juuri minun asuntoani kohti.

Minun täytyy tunnustaa, että ensin säikähdin kauheasti, varsinkin kun
olin näkevinäni koko lauman lähtevän hänen jäljessään. Nythän uneni
ensimmäinen osa toteutuukin, ajattelin: mies parka pakenee arvatenkin
viidakkoon! Mutta toteutuneeko toinenkin: pääseekö hän piiloon
vainoojiensa käsistä? Rohkeuteni alkoi vähitellen kasvaa huomattuani,
ettei takaa-ajamassa ollut kuin kolme miestä ja että karkulainen oli
jo päässyt hyvän matkaa edelle ja joutuisi ennen heitä viidakkoon.

Miesten ja linnan välillä oli joki, kuten olen maininnut; sen suuhun
olin laivasta saamani tavarat nostanut maihin. Ellei karkuri pääsisi
joen yli, hän joutuisi kiinni. Mutta joen rantaan saavuttuaan hän
heittäytyikin hetkeäkään empimättä uimaan, vaikka nousuvesi oli
ylimmillään. Hetken kuluttua hän oli jo toisella rannalla ja lähti
taas jatkamaan huimaa juoksuansa. Jonkin ajan kuluttua takaa-ajajatkin
saapuivat joen rannalle, mutta yksi heistä ei näyttänyt osaavan uida,
koska pysähtyi toisten heittäydyttyä veteen. Siinä hän seisoi hetken
ja palasi sitten takaisin meren rantaan. Toiset kaksi uivat virran
poikki, mutta olivat paljon huonompia uimareita kuin heidän
takaa-ajamansa mies.

Nyt huomasin sen hetken lyöneen, jolloin Sallimus käski minun pelastaa
tuon poloisen ja samalla salli minun saada itselleni palvelijan tai
seuralaisen. Juoksin alas, sieppasin pyssyn tikapuiden juurelta,
riensin jälleen vuoren huipulle ja sieltä oikopäätä toista rinnettä
rannalle päin. Pian jouduin vainoojain ja vainottavan väliin ja huusin
viimeksimainitulle. Hän katsahti taakseen ja näytti kammoavan aluksi
minua yhtä paljon kuin vihollisiaankin. Viittasin hänelle ja lähestyin
samalla verkalleen takaa-ajajia. Heti kun ensimmäinen näistä oli
joutunut kohdalleni, hyökkäsin hänen kimppuunsa ja kaadoin hänet
pyssynperällä maahan. En tahtonut laukaista peläten, että pamaus
kuuluisi rannalle, vaikka tuskinpa se niin pitkän matkan päähän olisi
kuulunut, yhtä vähän kuin savukaan olisi sinne saakka näkynyt.

Kun toinen takaa-ajaja oli nähnyt toverinsa kaatuvan, hän pysähtyi
ikään kuin olisi säikähtänyt, jolloin minä menin lähemmäksi häntä.
Mutta pian huomasin hänen virittävän joustansa ja aikovan ampua nuolen
minuun. Silloin minun ei auttanut muu kuin laukaista pyssyni. Mies
kaatuikin heti kuolleena maahan. Vanki oli pysähtynyt, mutta vaikka
hän näki kumpaisenkin vihollisensa makaavan maassa, hän oli kuitenkin
niin pahanpäiväisesti säikähtänyt pamausta, ettei uskaltanut tulla
lähemmäksi eikä jatkaa pakoaan. Huusin hänelle jälleen viitaten häntä
tulemaan luokseni. Hän ymmärsi viittaukseni ja astui muutaman askelen,
mutta pysähtyi, kulki taas pari askelta ja seisahtui jälleen. Mies
parka vapisi pelosta varmana siitä, että joutuisi saman kohtalon
alaiseksi kuin nuo toisetkin. Viittailin taas ja tein niin rohkaisevia
merkkejä kuin suinkin osasin. Vähitellen hän alkoi vitkastellen kulkea
minua kohti langeten aina kymmenen tai kahdentoista askelen päässä
polvilleen, ikäänkuin kiitollisuuden osoitukseksi henkensä
pelastamisesta. Vihdoin hän tuli aivan lähelleni, vaipui polvilleen,
suuteli maata ja nosti toisen jalkani päänsä päälle, ilmeisestikin
merkiksi siitä, että hän tahtoi olla orjani koko ikänsä.

Nostin hänet ylös ja puhelin hänelle niin ystävällisesti ja
rohkaisevasti kuin osasin. Mutta äkkiä huomasin, ettei maahan
kaatamani mies ollutkaan kuollut. Isku oli vain lyönyt hänet
tainnoksiin, sillä hän alkoi liikahdella. Viittasin villilleni, miten
asianlaita oli, ja silloin hän lausui minulle muutamia outoja sanoja.
En ymmärtänyt niistä ainoatakaan, mutta suloisesti sittenkin hiveli
korvaani ihmisääni, jollaista en ollut, omaani lukematta, kuullut
lähes viiteenkolmatta vuoteen.

Mutta moisiin mietelmiin ei nyt ollut aikaa, sillä tainnoksissa ollut
mies kohosi jo istuvilleen. Villini -- siksi häntä tästä lähtien
nimitän -- näkyi jälleen joutuvan kauhistuksen valtaan, ja silloin
ojensin toisen pyssyni ensinmainittua vihollista kohti, mutta villini
rupesi tekemään minulle kiihkeitä merkkejä, joista ymmärsin hänen
pyytävän lainaksi vyölläni riippuvaa paljasta miekkaa. Saatuansa sen
hän syöksyi vihollisensa luo ja sivalsi yhdellä ainoalla iskulla
häneltä pään poikki.

Eniten kaikesta villiäni kummastutti se, että olin niin pitkän matkan
päästä saanut tapetuksi hänen toisen takaa-ajajansa. Kaikenlaisin
merkein hän pyysi minulta lupaa päästä katsomaan ruumista ja saikin
mennä. Hämmästyneenä hän katsoa tuijotti siihen kotvan aikaa
käännellen sitä puolelle ja toiselle ja huomasi vihdoin rinnassa
pienen reiän, jonka luoti oli siihen tehnyt. Vertakaan siitä ei ollut
sanottavasti tullut, sillä mies oli kuollut sisäiseen verenvuotoon.

Otettuaan sitten kaatuneen vihollisen jousen ja viinen hän palasi
luokseni. Minä lähdin palaamaan ja viittasin häntä tulemaan mukaani
koettaen merkeillä osoittaa, että rannalta päin tulisi kenties vielä
muita vihollisia. Silloin hän puolestaan osoitti merkeillä minulle,
että tapetut pitäisi kaivaa maahan, jotta perässä tulijat eivät niitä
huomaisi. Viittasin että hän saisi tehdä mitä tahtoisi, ja heti hän
ryhtyikin toimeen: yhtäkkiä hän oli käsillään kaivanut maahan kaksi
niin suurta matalaa kuoppaa, että ruumiit mahtuivat niihin, yksi
kumpaankin, ja peittänyt kuopat hiekalla. Koko työhön kului tuskin
neljännestuntiakaan.

Sen jälkeen vein hänet mukaani, en linnaani vaan saaren sisäosassa
olevaan luolaan. Sinne tultuamme annoin hänelle leipää ja tertullisen
rusinoita sekä vettä. Kovin näkyi mies parka jo olevankin ruoan ja
juoman tarpeessa, eikä ihmekään. Levitin sitten olkia luolan lattialle
ja niiden päälle vaipan ja kehoitin häntä käymään levolle. Minun ei
tarvinnut häntä kahta kertaa käskeä: ennen pitkää hän oli vaipunut
sikeään uneen.

Hän oli solakka, siro nuori mies, iältään noin kuusikolmatta, jäsenet
lujat ja sopusuhtaiset. Kasvonpiirteissä oli jotain miehekästä ja
samalla miellyttävää, eurooppalaista, varsinkin hänen hymyillessään.
Tukka oli pitkä ja musta, ei kähärävillainen, otsa korkea ja leveä,
silmät kirkkaat ja vilkkaat. Ihon väri ei ollut pikimusta eikä
vaaleanruskeakaan, niin kuin Brasilian ja Virginian alkuasukkailla,
vaan kauniin oliivinruskea. Kasvot olivat pyöreät ja pulleat, nenä
pieni, ei kuitenkaan litteä kuin neekereillä, huulet ohuet ja hampaat
valkoiset kuin norsunluu.

Tuskin oli kulunut puolta tuntiakaan, kun hän oli jo jälleen pystyssä
ja tuli ulos juuri palatessani vuohia lypsämästä. Takatarhanihan, niin
kuin lukija muistanee, oli täällä. Minut nähtyään hän riensi luokseni,
heittäytyi maahan eteeni ja pani taas toisen jalkani päänsä päälle,
täten ja monin muin omituisin merkein osoittaen, että hän tahtoi olla
elinkautinen orjani. Minä puolestani näytin merkeillä olevani varsin
mielissäni siitä.

Jonkin ajan kuluttua aloin puhua hänelle ja opettaa hänelle omaa
kieltäni. Ensi työkseni ilmoitin hänelle, että hänen nimensä on oleva
_Perjantai_. Tämän nimen annoin hänelle sen päivän muistoksi, jolloin
pelastin hänen henkensä. Edelleen opetin häntä sanomaan minua
_masteriksi_. [Master merkitsee: isäntä, herra.] Ennen pitkää hän oppi
myös sanomaan "kyllä" ja "ei".

Annoin hänelle saviruukullisen maitoa ja palan leipää ja näytin
sitten, miten kastelin leipääni maitoon. Hän oppi heti tekemään samoin
ja näytti pitävän tällaista ruokaa varsin maukkaana. Nukuimme yön
luolassa. Aamulla kutsuin hänet luokseni ja osoitin merkeillä aikovani
antaa hänelle vaatteita, ja siitäkös hän tuli iloiseksi, sillä hänellä
ei ollut vaateriepuakaan yllään.

Kulkiessamme sen paikan ohi, johon hän oli kätkenyt eiliset kuolleet
vihollisensa, hän viittasi kädellään hautoihin ja ilmoitti merkeillä,
että meidän pitäisi kaivaa viholliset maasta ja keittää niistä ruokaa.
Osoitin kauhistustani ja syvää suuttumustani moisesta ehdotuksesta ja
näytin hänelle, kuinka jo pelkkä ajatuskin siitä tuntui minusta
inhottavalta. Viittasin häntä vain tulemaan jäljessäni, ja nöyrästi
hän heti tottelikin. Nousimme sitten vuorenhuipulle katsomaan, oliko
villejä vielä rannalla. Kiikarillani näin selvästi sen paikan, missä
he olivat eilen mellastaneet, mutta heitä itseään enempää kuin heidän
kanoottejansakaan ei näkynyt missään. He olivat lähteneet tiehensä
kahdesta kumppanistaan välittämättä.

En tyytynyt vielä siihen. Nyt olin entistä rohkeampi, ja siksi
uteliaisuutenikin oli kasvanut. Otin Perjantain mukaani annettuani
hänelle miekan ja pyssyn kannettavaksi ja käskettyäni häntä heittämään
selkäänsä viinen ja jousen, jota hän näkyi osaavan käyttää hyvin
taitavasti. Itse otin kaksi pyssyä ja niin lähdimme rantaan. Veri oli
hyytyä suonissani ja sydän pakahtua rinnassani katsellessani kauheata
näkyä. Perjantai ei ollut tietääkseenkään. Veren tahraama maa nuotion
ympärillä oli ihmisluita täynnään, suuria lihakimpaleita oli hujan
hajan, puoleksi syötyjä, rikkiraastettuja, käristettyjä, sanalla
sanoen: kaikkialla oli jälkiä riemuateriasta, jolla oli juhlittu
vihollisesta saatua voittoa. Perjantai ilmoitti minulle
merkkikielellä, että villit olivat eilen tuoneet rantaan neljä
sotavankia, joista kolme oli nyt syöty. Hän itse oli ollut neljäs.
Sitä ennen oli käyty ankaraa sotaa heidän ja naapuriheimon välillä.
Heitä oli joutunut vangiksi melkoinen määrä, joka sitten oli jaettu
useihin ryhmiin voittajien kesken. Syötäviksi he olivat joutuneet joka
mies.

Käskin Perjantain koota yhteen kasaan kaikki pääkallot, luut ja muut
jäännökset, rakentaa kasan päälle ison nuotion ja polttaa kaikki
poroksi. Kovin näkyivät muutamat palat olevan mieleisiä Perjantaille,
sillä hänhän oli vielä luonnostaan ihmissyöjä, mutta huomatessaan
minun kasvoillani inhon ja kauhistuksen, hän ei uskaltanut väittää
vastaan.

Sitten lähdimme linnaan, jossa aloin etsiä pukua Perjantaille. Ensiksi
annoin hänelle merimiesarkusta löytämäni housut, jotka hiukan
korjattuina sopivat hänelle hyvin. Sitten laitoin hänelle
vuohennahasta takin. (Minusta olikin ajan mittaan kehittynyt taitava
räätäli.) Päähän tein hänelle jäniksennahasta mukavan lakin. Näin oli
pojalla nyt täydet tamineet, ja mielissään hän olikin saatuaan
samanlaisen puvun kuin masterillakin oli. Kömpelösti hän kyllä ensin
liikkui uudessa puvussaan. Housut varsinkin näkyivät tekevän suurta
haittaa, takin liepeet olivat aina tiellä ja kainaloista se puristi
aika lailla, mutta ennen pitkää hän tottui täysin uusiin
vaatteisiinsa. Seuraavana päivänä aloin miettiä, mistä saisin sopivan
yösijan Perjantaille, niin että meidän kumpaisenkin olisi mukava.
Rakensin hänelle vihdoin teltan linnoitukseni kahden vallin väliin.
Luolan aukon suuhun pystytin ovipielet ja laitoin niiden väliin oikean
lautaoven, jonka saattoi pönkittää sisäpuolelta. Kaikki aseet otin
yöksi luolaan. Turhia varokeinoja kaikki nuo olivat, sillä kenelläkään
ei ole koskaan ollut uskollisempaa ja vakavampaa palvelijaa kuin
Perjantai. Rauhallinen hän oli, ei vihoitellut milloinkaan, oli aina
nöyrä ja kuuliainen. Hän oli kiintynyt minuun kuin lapsi isäänsä ja
olisi -- sen uskallan sanoa -- uhrannut oman henkensäkin minut
pelastaakseen, jos niikseen olisi tullut.



Viidestoista luku

Perjantai tottuu uusiin tapoihin. -- Ensimmäiset kristinopin alkeet.
-- Perjantain kotimaassa valkoisia haaksirikkoisia. -- Koti-ikävä.


Seuralaisestani olin hyvin mielissäni ja päätin totuttaa häntä
kaikenlaisiin hyödyllisiin askareisiin, ennen kaikkea opettaa häntä
ymmärtämään ja vähän puhumaankin englanninkieltä. Lieneekö kenelläkään
koskaan ollut niin ahkeraa ja tarkkaavaista oppilasta kuin Perjantai?
Hän oli iloinen, milloin ymmärsi sanani tai sai senkin verran
sanotuksi, että minä hänet ymmärsin. Elämä alkoi pian olla niin
hauskaa, että ellei minun olisi tarvinnut yhä pelätä muita villejä,
olisin tahtonut asua täällä edelleenkin.

Perjantai oli ensinnäkin saatava vieraantumaan entisistä
ihmissyöjäntavoista ja totutettava käyttämään ruoakseen muuta lihaa.
Siksi otin hänet parin, kolmen päivän kuluttua mukaani karjatarhaani
hakeakseni sieltä vuohen, jonka aioimme teurastaa ja valmistaa
ruoaksi. Matkalla sinne huomasin kaukana erään puun juurella
metsävuohen ja sen vieressä kaksi kiliä. Käskin nyt Perjantain olemaan
aivan hiljaa ja liikahtamatta, ojensin pyssyni ja laukaisin. Luoti
tappoi toisen kilin. Perjantai parka oli niin suunniltaan
säikähdyksestä, että luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Hän ei
ollut nähnyt eläimiä eikä laukauksen tulostakaan. Hän repäisi takkinsa
auki ja alkoi koetella, mistä kohdin hän muka oli haavoittunut.
Luullen minun aikoneen tappaa hänet poika parka loikkasi luokseni,
lankesi maahan ja syleillen polviani puhua paapatti minulle jotakin.
Hänen sanojaan en ymmärtänyt, mutta selvästi käsitin hänen rukoilevan,
etten vain surmaisi häntä.

Tartuin häntä ystävällisesti käteen, näytin sitä paikkaa, mihin kili
oli jäänyt, ja käskin hänen noutaa sen. Hän totteli, ja siinäkö oli
ihmettelemistä, missä kohden kilissä oli kuolettava haava. Sillä välin
minä hänen huomaamattaan latasin pyssyni uudestaan.

Jonkin ajan kuluttua näin suurehkon haukkaa muistuttavan linnun
istuvan korkean puun latvassa. Kutsuin luokseni Perjantain, osoitin
hänelle linnun, viittasin sitten pyssyyni ja maahan osoittaakseni,
että nyt tuo lintu putoaa puusta. Käskin hänen sitten pitää lintua
silmällä, tähtäsin ja laukaisin. Perjantai näki linnun samassa
silmänräpäyksessä putoavan puusta. Hän oli yhtä kauhistunut kuin
edelliselläkin kerralla, paljon enemmänkin, kun hän ei ollut nähnyt
minun panevan pyssyyni mitään. Hän ajatteli varmaankin, että mahtoi
tuossa kapineessa olla merkillinen kuoleman ja hävityksen taika, koska
se tappoi ihmisiä ja eläimiä läheltä ja kaukaa. Ellei hän pian olisi
päässyt asiasta perille, hän olisi varmaankin ruvennut jumalinaan
kumartamaan niin pyssyä kuin minuakin. Pyssyyn hän ei uskaltanut
kajota vielä pariin päivään, vaan puheli sille myötäänsä jotakin
omalla kielellään. Myöhemmin vasta sain tietää hänen pyytäneen
pyssyltä, ettei se tappaisi häntä. Vasta muutaman päivän kuluttua hän
oppi tuntemaan aseen salaisuuden.

Karitsan kannoimme kotiin. Nyljettyäni sen paistoin siitä muutamia
paloja ja keitin lientä toisista. Perjantaista tuntui tämä ruoka
olevan sangen maukasta, mutta kovin häntä kummastutti se, että minä
käytin suolaa ruoassa. Hän pisti muutaman suolarakeen suuhunsa, mutta
silloinkos mies parka alkoi irvistellä ja syljeskellä. Vedellä hänen
oli huuhdeltava suunsa, ennen kuin sai pois katkeran maun. Minä
puolestani näytin hänelle, että jos pistän suolattoman palan suuhuni,
niin se panee minut paikalla irvistämään ja syljeksimään. Vasta
pitkien aikojen kuluttua hän tottui käyttämään suolaa, mutta
silloinkin hyvin niukalti.

Seuraavana päivänä annoin Perjantain maistaa vartaassa paistettua
vuohenlihaa, ja se oli hänestä niin hyvää, että hän rupesi taas
vilkkaasti puhumaan. Ymmärsin vihdoin hänen koettavan tehdä minulle
selväksi, ettei hän enää ikinä aio syödä ihmisenlihaa. Ja siitä olin
iloinen.

Seuraavana päivänä panin hänet survomaan jyviä ja seulomaan jauhoja.
Hän tottuikin tuohon työhön sangen pian, varsinkin kun huomasi, kuinka
niistä sitten paistetaan leipää. Jonkin ajan kuluttua hän osasi
suorittaa nämä työt omin päinsä yhtä hyvin kuin minäkin.

Koska minulla nyt oli talossani yksi suu enemmän kuin ennen, täytyi
ruveta laajentamaan viljankin viljelystä. Siksi määräsin pelloksi
suurenpuoleisen alan ja rupesin sitä aitaamaan niin kuin entisiäkin.
Perjantai auttoi minua uskollisesti tässä työssä ja kuultuaan
tarkoituksena olevan täten hankkia enemmän leipävaroja, koska on
enemmän syöjiäkin, hän sanoi käsittävänsä, että minä juuri hänen
tähtensä saan entistä enemmän työtä, ja lupasi ponnistella puolestaan
voimiensa mukaan, jos vain hänelle neuvotaan, mitä milloinkin piti
tehdä.

Tämä vuosi oli miellyttävin kaikista, mitkä saaressa olin viettänyt.
Perjantai osasi jo vähän puhua kieltäni, tunsi nimeltä melkein kaikki
esineet, mitä näkyvissä oli, osasi mennä minne milloinkin käskettiin.
Ja paljon kertomista hänellä oli kaikesta. Nyt omallakin puheellani
oli käytännöllistä merkitystä, jota sillä ei ollut ollut moneen
pitkään vuoteen. Paitsi sitä hauskuutta, mikä minulla oli
juttelemisesta Perjantain kanssa, hän miellytti minua muutenkin
ihmisenä: päivä päivältä huomasin yhä paremmin, kuinka vilpitön ja
uskollinen hän oli, ja siksi hän kävi minulle päivä päivältä
rakkaammaksi. Toisaalta taas luulen hänenkin kiintyneen minuun
uskollisella rakkaudella.

Koetin kerran ottaa selville, vieläkö hänellä oli ikävä omaa maataan.
Hän osasi siihen aikaan välttävästi englantia. Kysäisin häneltä, oliko
hänen kansansa joskus voittanut sodassa. Ja näin muodostui seuraava
keskustelu:

_Perjantai_. Niin, niin! Minun kansa on hyvempi tappelemaan.

_Master_. Vai on sinun kansasi taitavampi taistelemaan! Mitenkä sinä
sitten vangiksi jouduit, Perjantai?

_Perjantai_. Minun kansa hakkaa kaikki maha (maahan).

_Master_. Mutta jos sinun kansasi lyö vihollisen maahan, mitenkäs sinä
sitten jouduit kiinni?

_Perjantai_. Paha väki oli enempi kuin Perjantain väki. Ja ne ottaa
yks, kaks, kolme ja Perjantai, mut minun kansa voittaa se paha väki
toinen paikka, missä minä ei; siellä minun kansa ottaa yks, kaks, ja
monta tuhat.

_Master_. Mutta miksi eivät teidän miehet pelastaneet teitä vihollisen
käsistä?

_Perjantai_. Paha väki juoksee ja ottaa mukaan yks, kaks, kolme ja
Perjantai ja pistää kanootti, mut minun kansa ei kanootti silloin.

_Master_. No niin Perjantai, mutta mitä sinun kansasi teki niin
monella vangilla? Syövätkö ne vankinsa niinkuin nämä toisetkin?

_Perjantai_. Jaa-a. Minun kansa syö ja; syö kaikki loppu.

_Master_. Minnekäs ne heidät vievät?

_Perjantai_. Toinen paikka, minne vaan mieli tekee.

_Master_. Käyvätkö he täälläkin?

_Perjantai_. Kyllä, kyllä! Tämä paikka ja toinen paikka ja.

_Master_. Oletkos sinäkin käynyt täällä heidän kanssaan?

_Perjantai_. Kyllä, tuolla noin.

Täten sain tietää, että Perjantai oli aikaisemmin ollut niitten
villien mukana, joilla oli ollut tapana käydä saaren kaukaisimmassa
päässä. Ja käydessäni kerran hänen kanssaan sillä rannalla hän tunsi
paikan hyvin ja tiesi kertoa heidän silloin pitäneen siellä julmia
juhla-aterioitaan.

Olen kertonut tämän keskustelun siitä syystä, että se antoi aihetta
seuraavaan.

Kysyin häneltä, kuinka pitkä matka lienee täältä heidän rantaansa ja
eikö paljon kanootteja huku merellä. Hän vastasi, ettei siitä ole
mitään pelkoa: kanootteja ei ole siellä milloinkaan hukkunut, sillä
ulompana merellä käy aina sama virta ja sama tuuli, aamulla yhteen
suuntaan, illalla toiseen. Ensin luulin sitä vain nousu- ja pakoveden
liikkeiksi, mutta myöhemmin huomasin virtojen johtuvan mahtavasta
Orinoco-joesta. Minulle selvisi, ettei saareni ollut kovinkaan kaukana
sen suusta, ja lännestä tai luoteesta tänne siintävä maa oli suuri
Trinidadin saari, joka on vastapäätä Orinocon suuta. Tiedustelin
sitten Perjantailta tarkoin, millainen maa se on, millaisia sen
asukkaat, minkälainen ranta ja minkämuotoisia meren virrat ja tuulet.
Kysyttyäni minkänimisiä kansoja siellä asuu, hän ei osannut mainita
muuta kuin karibit. Kartoissamme on näiden asuttamaksi alueeksi
merkitty Etelä-Amerikan rannikko Orinocon suulta Guyanaan ja St.
Marthaan saakka.

Hän kertoi myös, että kaukana kuun toisella puolen -- se tarkoittaa
läntistä ilmansuuntaa, minne kuu laskee -- asuu valkoisia, partasuita
miehiä, samanlaisia kuin minäkin, ja että he ovat surmanneet paljon
ihmisiä. Ymmärsin näiden olevan espanjalaisia, joitten julmuus oli
tunnettu koko maanosassa. Siitä kulki siellä kauheita kertomuksia
polvesta polveen, suvusta sukuun.

Kyselin taas, millä keinoin hän luulisi minun pääsevän saaresta noiden
valkoisten miesten luokse.

-- Kyllä, kyllä! hän vastasi -- Se pääsee sinne kaks kanootti. En
pitkään aikaan voinut ymmärtää, mitä hän tarkoitti noilla kahdella
kanootilla, kunnes viimein monen kyselyn perästä sain selville hänen
tarkoittavan kahden tavallisen kanootin suuruista venettä.
Keskusteluni Perjantain kanssa oli minulle sangen mieluisa, sillä se
herätti minussa jälleen toiveita. Ennemmin tai myöhemmin, ajattelin
itsekseni, ilmaantunee minulle tilaisuus päästä pois saaresta.

Perjantain yhä enemmän kehityttyä ja opittua ymmärtämään ja puhumaan
kieltäni aloin opettaa hänelle uskonopin alkeita. Kerran kysäisin
häneltä, tietääkö hän, kuka hänet on luonut. Poika parka ei näyttänyt
lainkaan tajuavan minua, luuli minun kysyneen, mikä mies hänen isänsä
oli. Koetin kysyä toisella tavalla: kuka on luonut meren ja maan,
jossa asumme, vuoret ja metsät? Hän vastasi, että sen on tehnyt
Benamukke, joka asuu "tuolla toisella puolella". Hän ei osannut sen
enempää kertoa hänestä; tiesi vain, että hän on paljon vanhempi kuin
meri ja maa, kuu ja tähdet.

-- No niin, jatkoin minä, -- koska nyt tuo vanha olento on kaikki
tehnyt, miksi eivät kaikki sitten palvele ja kumarra häntä?

-- Kyllä! hän vastasi vakavasti luoden minuun vilpittömän katseen. --
Kaikkihan sanoo hänelle: Oo!

-- Kun teillä ihminen kuolee, niin minne hän joutuu vai joutuuko
minnekään?

-- Kyllä! Ne tulee kaikki Benamukke luo.

-- Entäs ne, jotka on syöty?

-- Ne ja!

Siitä lähtien aloin opettaa hänelle elävän Jumalan tuntemista. Selitin
hänelle, että kaiken maailman Luoja asuu taivaassa, että hän
edelleenkin hallitsee maailmaa voimallansa. Hän on kaikkivaltias:
kaiken hän voi meidän edestämme tehdä, kaiken meille antaa, mutta
kaiken hän voi meiltä ottaa poiskin. Hän kuunteli minua tarkkaan
iloiten suuresti, kun kerroin hänelle Vapahtajasta, joka on tullut
meitä pelastamaan. Edelleen selitin hänelle, että saamme rukoilla
Jumalaa ja että Jumala kuulee meitä, vaikka asuukin taivaassa.

Kerran hän sanoi minulle, että jos meidän Jumalamme saattaa kuulla
meitä auringon toiselle puolelle asti, niin kyllä hän varmasti on
suurempi Benamukkea, joka ei asu kuin vähän matkan päässä heistä,
korkeitten vuorten takana, eikä sittenkään kuule heitä, ellei nousta
vuorille häntä puhuttelemaan.

-- Oletko sinäkin käynyt siellä puhumassa hänen kanssaan?

-- Ei! vastasi hän. -- Ei sinne koskaan pääse nuori mies, vanha vaan,
ne _uvukake_.

Sen verran sain selville, että heilläkin on omat erityiset pappinsa,
jotka käyvät vuorilla, sanovat Benamukelle: "Oo!" (sellainen on heillä
rukous) ja sieltä tulevat alas ilmoittamaan kansalle, mitä Benamukke
on sanonut.

Onnellisia olivat nämä keskustelut Perjantain kanssa. Meillä ei ollut
muuta oppikirjaa kuin Raamattu, mutta kun se on niin verrattoman
yksinkertainen ja selvä, että lapsikin ymmärtää, niin tästä
opetuksesta oli seurauksena, ettei ainoastaan tämä pakana päässyt
iankaikkisen totuuden tuntoon, vaan minä itsekin imin siitä yhä
enemmän voimaa. Kuinka kiitollinen olinkaan Jumalalle, joka oli
lähettänyt tämän pakanan minulle opastettavakseni ja opastajakseni
samalla! Kolmen vuoden kuluttua oli Perjantaista tullut harras
kristitty, parempikin kristitty kuin minä olin.

Mutta palaanpa taas kertomukseeni.

Opetuksen ja tarpeellisten töitten lomassa kerroin Perjantaille
vähitellen elämäntarinani, ainakin siitä saakka kun olin tähän saareen
tullut. Annoin hänelle tarpeenmukaiset selitykset ampuma-aseista,
ruudista ja luodeista ja opetin häntä ampumaan. Annoin hänelle puukon,
josta hän oli hyvin mielissään, ja laitoin hänelle vyön ja siihen
solmun, jossa hän sai kantaa kirvestä. Se oli samalla sekä aseena että
työkaluna. Kerroin hänelle Euroopasta, varsinkin Englannista, siitä
miten siellä eletään ja palvellaan Jumalaa, miten ihmiset siellä
seurustelevat ja sieltä käsin purjehtivat laivoilla kaikkiin maailman
ääriin. Näytin hänelle paikan, missä laivani oli joutunut
haaksirikkoon, ja vein hänet katsomaan venettä, jonka aallot olivat
heittäneet rannalle ja joka nyt oli jo kokonaan rappeutunut. Veneen
nähtyään Perjantai kävi vakavan näköiseksi eikä vähään aikaan
virkkanut mitään. Kun kysyin, mitä hän mietiskeli, hän vastasi:

-- Se vene on tule meidän ranta.

Lähemmin tiedusteltuani sain kuulla samanlaisen veneen kerran
ajautuneen rantaan siinä maassa, missä hän asui. Otaksuin jonkin
eurooppalaisen laivan joutuneen siellä haaksirikkoon ja veneen
ajautuneen rantaan, mutta olin niin tyhmä, etten tullut lainkaan
kysyneeksi, oliko kenties ihmisiäkin ajautunut veneessä rannalle ja
mistä päin he olivat. Koetin vain saada selville, minkä muotoinen vene
oli.

Perjantai antoi siitä sangen tarkan kuvauksen ja lisäsi sitten
innokkaasti:

-- Ja me pelastaa valkea mies hukkumasta.

Nyt vasta johtui mieleeni kysäistä, oliko veneessä ollut valkoisia
miehiä.

-- Kyllä, vakuutti hän, -- vene täys valkea mies.

-- Kuinka monta heitä oli?

Hän näytti sormillaan: seitsemäntoista.

-- Minne he ovat joutuneet?

-- He elää ja asuu minun kansan luo.

Minä miettimään. Varmaankin he olivat siitä laivasta, joka joutui
haaksirikkoon saareni lähellä. Laivan jouduttua karille he astuivat
varmaankin veneeseensä ja ajautuivat rantaan villien maahan.
Tiedusteltuani tarkemmin haaksirikkoisten kohtaloa Perjantai kertoi
heidän asuneen siellä jo neljä vuotta. Villit eivät tehneet heille
mitään pahaa, hankkivatpa ruokavarojakin heille.

-- Miksi ei sinun kansasi tappanut heitä ja syönyt?

-- Ei! He tule veli valkean miehen kans.

Minä arvasin villien ja valkoisten miesten solmineen ystävyysliiton
keskenään.

-- Niin, lisäsi Perjantai, -- ne ei syö kuin ne kun tappelee ja
voittaa.

Toisin sanoen: eivät syö muita kuin sotavankejaan.

Pari päivää tämän keskustelun jälkeen menin Perjantain kanssa sille
vuorelle saaren itäisessä päässä, mistä kerran, niin kuin edellä olen
kertonut, selkeänä päivänä olin nähnyt kaukaisen maan. Ilma oli nytkin
erittäin kirkas. Perjantai katseli hetken aikaa kaukaista rantaa,
mutta äkkiä hän rupesi hyppimään ja tanssimaan ja huusi minua
luokseen.

-- Mitä nyt? kysäisin minä.

-- Voi ilo! huudahteli hän. -- Voi ilo ja riemu! Tuolla minun maa,
tuolla minun kansa!

Sanomaton mielihyvä loisti hänen kasvoillaan, silmät säihkyivät, koko
hänen olemuksensa näytti hehkuvan halusta päästä takaisin hänen oman
kansansa luo. Tuo kiihkeä ilo herätti minussa ensi hetkenä sangen
masentavia ajatuksia. Jos Perjantain todellakin onnistuisi päästä
omaan maahansa, niin eikö olisi luultavaa, että hän unohtaisi
uskontonsa ja kiintymyksensä minuun. Hän kertoisi heille tässä
saaressa olevasta valkoisesta miehestä; heitä saapuisi tänne satakunta
miestä, ehkäpä parikin sataa. Ja kuinka kävisi minun silloin?

Sain myöhemmin todeta, kuinka paljon vääryyttä tein ajatuksissani
tuolle kiitolliselle ystävälle.

Eräänä päivänä olimme samalla vuorella. Ilma oli silloin niin samea,
ettei vastaista rantaa näkynyt. Kutsuin Perjantain luokseni.

-- Perjantai! sanoin. -- Tahtoisitko palata takaisin omaan maahasi,
oman kansasi luokse?

-- Kyllä! vastasi hän. -- Se on suuri ilo, oi niin suuri ilo, jos
Perjantai pääsee sinne.

-- Mitä sinä siellä tekisit? Sinusta tulisi siellä samanlainen villi
kuin ennenkin; ihmisen lihaakin taas söisit.

Hän kävi hyvin murheelliseksi ja päätänsä puistellen vastasi:

-- Ei, ei! Perjantai sanoo heille: pitää olla hyvä, pitää rukoilla
Jumalaa, pitää syödä ohraleipää, vuohilihaa, vuohimaitoa; ei syö enää
mies.

-- Mutta tappaisivathan ne sinut!

-- Ei! sanoi hän vakavasti. -- Ei he tappaa, he tahtoo oppia. Ja
samalla hän kertoi heidän oppineen yhtä ja toista parrakkailta
valkoisilta miehiltä, joita oli tullut heidän maahansa.

Kysyin sitten, tahtoisiko hän lähteä takaisin omaan maahansa. Hän
naurahti ja vastasi, ettei hän jaksa uida niin pitkää matkaa. Entä jos
tekisin hänelle kanootin? No silloin hän oli valmis lähtemään, jos
nimittäin minä tulisin mukaan.

-- Minäkö? huudahdin minä. -- Söisiväthän ne minut!

-- Ei, ei! vakuutteli hän. -- Perjantai tekee, ne ei syö _master_,
Perjantai tekee, ne rakastaa _master_.

Hän tarkoitti aikovansa kertoa heille, kuinka minä surmasin hänen
vihollisensa ja pelastin hänen henkensä, siitä syystä he rakastaisivat
minua. Ja jälleen hän kertoi, kuinka ystävällisesti he olivat
kohdelleet niitä seitsemäätoista miestä, jotka tuuli oli ajanut heidän
rannoilleen.



Kuudestoista luku

Lähdön hankkeita. -- Uusi vene. -- Taas villejä rannalla.
Espanjalainen. -- Perjantain isä.


Tästä lähtien aloin lakkaamatta hautoa mielessäni, miten pääsisin
toiselle rannalle Perjantain mainitsemien eurooppalaisten luo, jotka
kaikesta päättäen olivat espanjalaisia tai portugalilaisia. Siellä
mannermaalla me miehissä paremminkin saisimme keksityksi jonkin keinon
päästä pois näiltä oudoilta seuduilta kuin minä yksin tällä saarella.

Niinpä vein Perjantain kerran katsomaan viimeksi tekemääni venettä ja
työnsimme sen vesille.

-- Mitä sanot, Perjantai? Lähdetäänkö tällä kotiseudullesi?
Epäilevästi hän pudisti päätään: hän piti sitä nähtävästi liian
pienenä moiselle matkalle. Ilmoitin hänelle, että oli minulla
suurempiakin, ja vein seuraavana päivänä hänet katsomaan ensimmäistä
venettäni, jota en ollut jaksanut saada rantaan. Se olisi Perjantain
mielestä kokoonsa nähden ollut kyllä riittävä, mutta pahaksi onneksi
se oli ollut kaikkea hoitoa vailla kolmekolmatta vuotta ja oli nyt
niin lahonnut ja ränsistynyt, ettei siitä enää ollut vesille
vietäväksi.

Kun mielessäni yhä vain paloi matka täältä pois, sanoin Perjantaille
rakentavani uuden, yhtä suuren veneen, jolla hän pääsisi omaan
maahansa takaisin. Hän ei puhunut mitään, näytti vain kovin
murheelliselta. Kysyttyäni, mikä hänelle nyt tuli, hän vastasi:

-- Miks master suuttuu Perjantai? Mitä Perjantai tekee? Vakuutin etten
ensinkään ollut häneen suuttunut.

-- Eikö suuttuu? hän kysyi. -- Eikö suuttuu? Mut miks lähettää
Perjantai pois oma maa?

-- Mutta sanoithan kernaasti lähteväsi sinne.

-- Kyllä, kyllä kernas, mut me kaks: ei Perjantai sinne yks, ei
_master_ sinne yks.

-- Mitäpä minä siellä?

Hän kääntyi vilkkaasti minuun päin huudahtaen:

-- _Master_ tekee moni hyvä, opettaa villi mies: olla hyvä, olla
lempeä, _master_ opettaa villi tuntemaan Jumalaa, rukoilemaan Jumalaa,
elämään uusi elämä.

-- Voi Perjantai parka! Et sinä tiedä, mitä puhut! Tietoa ja taitoa
vailla minä itsekin olen.

-- Ei, ei! Master opettaa Perjantai olla hyvä ja opettaa villi mies
olla hyvä.

-- Ei niin, Perjantai! Parasta on, että lähdet yksin ja jätät minut
tänne.

Hän tuli jälleen murheelliseksi, sieppasi sitten äkkiä kirveen
vyöltäni ja ojensi sen minulle.

-- Mitäs minä tällä? kysäisin.

-- _Master_ tappaa Perjantai.

-- Miksi minä sinut tappaisin?

-- Miks lähettää Perjantai pois? _Master_ tappaa Perjantai, mut ei
lähettää Perjantai pois.

Poika puhui niin vakavasti, että hänelle kiertyivät vedet silmiin.
Huomasin kuinka sydämellisesti hän oli minuun kiintynyt ja sanoin
hänelle nyt, niin kuin monesti myöhemminkin, etten milloinkaan aikonut
lähettää häntä pois, jos hän vain tahtoi pysyä luonani.

Samalla selvisi minulle, että Perjantain koti-ikävä perustui siihen
hartaaseen haluun, että minäkin tulisin hänen maahansa opettamaan ja
neuvomaan hänen kansaansa. Sellaiseen työhön minä puolestani tiesin
olevani aivan kykenemätön enkä siihen tuntenut kutsumustakaan. Mutta
sittenkin sinne veti minua toivo päästä yhteyteen siellä asuvien
eurooppalaisten kanssa.

Ja niinpä ryhdyimmekin Perjantain kanssa rakentamaan uutta venettä
yhdestä puunrungosta niin kuin entisiäkin. Sopivista aineksista
saarella ei suinkaan ollut puutetta. Kokonaisen laivastonkin olisi
saattanut siellä rakentaa. Kuukauden päivät raadoimme ahkerasti
aamusta iltaan, kunnes veneen runko oli valmis, mutta kului vielä
kaksi viikkoa, ennen kuin saimme sen rantaan, sillä meidän oli
työnnettävä se veteen telojen päällä. Matka edistyi vain tuuma
tuumalta.

Runko meillä nyt kyllä oli, mutta kului vielä kaksi kuukautta, ennen
kuin saimme mastot, purjeet ja peräsimen valmiiksi ja paikoilleen.
Silloin muistutti veneeni suuresti purtta, jolla olin Salésta
purjehtinut pois.

Perjantai, joka kyllä oli taitava soutaja ja meloja, mutta ei ollut
milloinkaan nähnyt purjeita, katseli hämmästyneenä, miten vene minun
ohjaamanani soutamatta eteni vedenpinnalla käännähdellen ja
puikkelehtien milloin puoleen, milloin toiseen. Mutta pian hänkin
tottui purjeveneeseen, ja ennen pitkää hänestä tuli varsin taitava
merimies. Kompassia vain hänen oli vaikea käsittää.

Nyt alkoi seitsemäskolmatta vuosi täällä oloni ajasta, josta kolme
viimeistä vuotta olin viettänyt yhdessä Perjantain kanssa.
Kiitollisena Jumalan armollisesta huolenpidosta aloitin tämänkin uuden
vuoden hänen apuunsa turvaten. Sadeaika alkoi taas kuten tavallista,
me panimme uuden purtemme suojaan joen poukamaan ja rakensimme
vedenpitävän katoksen sen ylle. Seuraavan marras- tai joulukuun aikana
meidän oli määrä lähteä yrittämään ulapalle.

Pouta-ajan tultua ryhdyin valmistautumaan matkalle. Ensiksi varustin
eväät. Kerran aamulla näissä puuhissa ollessani lähetin Perjantain
merenrannalle katsomaan, olisiko siellä kilpikonnia, joita
tavallisesti saimme viikossa yhden. Hetken kuluttua näin hänen
juoksevan hirmuista vauhtia takaisin, hyppäävän vallin yli ja
rientävän luokseni. En ennättänyt kysyä syytäkään tähän kiireeseen,
kun hän jo huudahti:

-- _Master, master!_ Voi suru! Voi hirmu!

-- Mitä nyt, Perjantai?

-- Tuolla, tuolla yks, kaks, kolme kanootti, yks, kaks, kolme.

Luulin hänen tarkoittavan kuutta, mutta lähemmin kyseltyäni sain
tietää hänen nähneen vain kolme.

-- Niitäkö sinä noin säikähdit?

Koetin rauhoittaa häntä minkä taisin, mutta mies parka oli aivan
suunniltaan. Hän ei kyennyt muuta ajattelemaan kuin että viholliset
olivat tulleet häntä hakemaan. Nyt he saisivat kiinni, tappaisivat ja
söisivät hänet. Koetin rauhoittaa häntä kaikin tavoin. Selitin
hänelle, että olinhan minä yhtä suuressa vaarassa kuin hänkin: jos he
hänet surmaisivat, niin eivät he minuakaan henkiin jättäisi.

-- Mutta, lisäsin minä, -- meidän täytyy taistella heidän kanssaan.
Osaatko taistella, Perjantai?

-- Kyllä minä ampua, vastasi hän, -- mutta ne on niin hirmun moni.

-- Vähät siitä! minä vakuutin. -- Me ammumme heidät, ja kuka henkiin
jää, se pakenee pyssyn pauketta.

Kysyin sitten, puolustaisiko hän minua, jos minä puolustaisin häntä,
ja lupaisiko hän pysyä rinnallani ja tehdä kaiken, mitä vain käsken.
Hän vastasi:

-- Jos _master_ vaikka käskee Perjantai kuolla, niin Perjantai kuolla.

Annoin hänelle kulauksen rommia ja käskin tuoda molemmat lintupyssyt,
jotka latasin karkeilla hauleilla. Panin panokseen neljä muskettia
pistäen kuhunkin kaksi metallipalasta ja viisi pientä luotia. Samoin
latasin molemmat pistoolit, sidoin sitten miekan vyölleni ja käskin
Perjantaita ottamaan kirveensä. Näin varustettuna lähdin kiikari
mukanani vuoren huipulle.

Rannalla näkyi olevan yksikolmatta villiä ja heillä oli kolme vankia
mukanaan. Hiekalle oli vedetty kolme kanoottia. He eivät olleet
nousseet maihin samaan paikkaan, josta Perjantai aikoinaan oli
karannut, vaan lähemmäksi joen suuta, missä metsä ulottui melkein
rantaan saakka. Heillä oli nähtävästi aikomus taas käydä syömään
kaameita verisiä aterioitansa, ja tämä saattoi minut niin vimmoihini,
että alas tultuani ilmoitin Perjantaille aikovani ampua tai lyödä
heidät kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Kysyin häneltä, lupaisiko hän
auttaa minua. Hän oli nyt toipunut ensimmäisestä säikähdyksestään ja
vakuutti olevansa valmis vaikka kuolemaan, jos niin käskisin.

Yhä vieläkin vimmoissani jaoin aseet meidän kahden kesken. Käskin
Perjantain pitämään pistoolin vyöllään ja ottamaan kolme pyssyä
olalleen. Itse otin myös pistoolin ja kolme pyssyä. Pistin taskuuni
pienen pullon rommia sekä vähän leipää ja annoin Perjantain huostaan
ruuti- ja luotipussin käskien hänen kulkemaan jäljessäni aivan ääneti
ja laukaisemaan vasta silloin, kun minä määrään. Teimme sitten lähes
mailin pituisen kierroksen joen yli, niin että pääsimme metsän
suojassa villien huomaamatta heidän lähelleen.

Matkalla aloin vähitellen lieventää äskeistä ankaraa päätöstäni.
Siihen ei ollut syynä se, että olisin pelännyt villien monilukuisuutta
-- minähän olisin yksinänikin ollut voimakkaampi kuin nuo alastomat
aseettomat raukat -- vaan se, että tulin jälleen ajatelleeksi: mitä
syytä, mikä oikeus minulla on tahrata käsiäni ihmisverellä? Perjantain
vihollisia he kyllä olivat, Perjantailla oli lainmukainen oikeus
hyökätä heidän kimppuunsa, mutta mitä pahaa he minulle olivat tehneet?
Oliko minulla oikeus, sanoin itsekseni, käydä heitä rankaisemaan
heidän kansallisten syntiensä tähden? Ja niin päätin mennä vain
läheltä katsomaan, mitä he tekivät, ja ryhtyä toimenpiteisiin vasta
siinä tapauksessa, että saisin jonkin erityisen merkin.

Hiljaa ja varovasti kuljin eteenpäin Perjantai kintereilläni, kunnes
pääsimme niin lähelle villejä, että meidät erotti heistä vain pieni
metsänniemeke. Viittasin Perjantain luokseni, käskin hänen hiipiä
erään suuren puun taakse aivan metsän reunaan ja tuoda minulle tietoja
näkemästään. Pian hän tulikin takaisin kertoen villien istuvan nuotion
ympärillä. Yksi vangeista oli tapettu ja häntä he parhaillaan söivät.
Toinen oli rannassa sidottuna odottamassa vuoroaan. Tämä sai jo vereni
kuohumaan, mutta ylimmilleen vimmani yltyi kuultuani Perjantailta,
ettei tuo vanki ollutkaan hänen kansalaisiaan, vaan niitä valkoisia,
partasuisia miehiä, joita hänen maassaan asui. Kauhistuneena menin
omin silmin tutkimaan asiaa ja näin todellakin kiikarillani valkoisen
miehen makaavan rannassa, eurooppalainen puku yllään, sidottuna
käsistä ja jaloista.

Noin puolisataa yardia lähempänä heitä kasvoi tiheän ryteikön laidassa
toinen puu. Sen taakse hiivin nyt ja pääsin noin kahdeksankymmenen
yardin päähän villeistä. Perjantai oli uskollisesti seurannut minua
askel askelelta.

Yksitoista julmuria istui maassa yhdessä, ja oli juuri lähettänyt
kaksi teurastajaa maassa makaavan kristityn kimppuun. Nämä olivat
parhaillaan päästämässä hänen jalkojaan siteistä irti. Nyt emme
voineet viivytellä enää silmänräpäystäkään. Käännyin Perjantain
puoleen sanoen:

-- Tee nyt samoin kuin näet minun tekevän ja tottele jokaista
käskyäni!

Laskin maahan yhden musketin ja molemmat lintupyssyt. Perjantai
noudatti esimerkkiäni. Yhden musketin ojensin villejä kohti ja rupesin
tähtäämään käskien Perjantain tehdä samoin.

-- Oletko valmis nyt?

-- Kyllä.

-- Ammu sitten! Samassa laukaisin minäkin.

Perjantai oli tähdännyt paremmin kuin minä, sillä hänen puolellaan
kaatui kuolleena maahan kaksi ja haavoittui kolme; minun puolellani
kuoli yksi ja haavoittui kaksi. Kauhea hämmästys valtasi haavoitetut.
Muutkin kavahtivat pystyyn, mutta eivät tienneet, minne paeta, minne
katsoa, sillä eiväthän he tienneet, mistäpäin tämä tuho ja turmio oli
tullut.

Laskin musketin maahan ja sieppasin toisen lintupyssyn. Perjantai teki
samoin. Minä ojensin ja viritin hanan; hän samoin.

-- Oletko valmis, Perjantai?

-- Kyllä.

-- Laukaise sitten Jumalan nimeen! käskin minä ampuen samassa itsekin.

Lintupyssyt olivat ladatut pelkillä raehauleilla, ja siksi ei tällä
kertaa kaatunut kuin kaksi miestä. Sitä useampi haavoittui, ja nämä
alkoivat nyt huutaen ja parkuen juosta verissään sinne tänne kuin
mielipuolet. Pian heistäkin kolme vaipui maahan, vaikka ei aivan
hengettömänä.

-- Nyt, Perjantai! komensin minä laskien käyttämäni pyssyn maahan ja
tarttuen muskettiin. -- Seuraa nyt minua!

Samassa hyökkäsin piilostani esiin, Perjantai jäljessäni. Heti kun
villit olivat nähneet meidät, aloin huutaa minkä jaksoin, käskin
Perjantain tehdä samoin ja riensin suoraa päätä vanki paran luokse.
Teurastajat, jotka olivat säikähtäneet ensimmäisiä laukauksia,
jättivät hänet rauhaan ja pakenivat hurjaa vauhtia merenrannalle päin.
Siellä he ja kolme muuta villiä hyppäsivät kanoottiin. Minä käännyin
Perjantain puoleen ja käskin häntä juoksemaan heidän jäljessään ja
ampumaan. Hän ymmärsi heti, juoksi kolme-, neljäkymmentä yardia
lähemmäksi ja laukaisi muskettinsa kanoottia kohti.

Luulin hänen jo ampuneen kuoliaaksi siellä joka miehen, sillä kaikki
viisi kaatuivat yhtaikaa veneen pohjaan. Mutta kaksi heistä nousi heti
reippaina ylös. Kaksi oli kuollut, kolmas haavoittunut.

Sillä välin sieppasin puukkoni, katkoin vanki poloisen siteet, nostin
hänet pystyyn ja kysyin portugalin kielellä, kuka hän oli. Hän vastasi
latinaksi: "_Christianus_" (kristitty), mutta oli niin heikko, että
tuskin jaksoi seisoa ja puhua. Otin rommipullon taskustani, annoin
hänen ryypätä siitä ja ojensin hänelle sitten palasen leipää, jonka
hän söi hyvin halukkaasti. Tiedusteltuani, mitä kansallisuutta hän
oli, hän vastasi: "_Espanol_" (espanjalainen) osoittaen samalla
kaikenlaisin merkein, kuinka syvästi kiitollinen hän oli henkensä
pelastumisesta.

-- _Seignior!_ sanoin minä huonolla espanjallani, -- puhutaan siitä
myöhemmin, nyt meidän täytyy taistella. Jos teillä on vähänkin vielä
voimia, niin ottakaa tämä pistooli ja miekka.

Kiitollisena hän otti ne vastaan, ja tuskin olivat aseet hänen
käsissään, niin hän tunsi jo voimiensa elpyneen ja ryntäsi hurjalla
vimmalla murhaajiensa kimppuun. Kaksi villiä hän löi maahan heti.
Villi parat olivat todellakin niin kauhuissaan pyssyjen laukauksista,
jollaisia he eivät vielä ikinä olleet kuulleet, että heitä jo pelkästä
säikähdyksestäkin kaatui maahan. Niin kävi veneeseenkin paenneitten:
kaikki viisi kaatuivat, vaikka kolmeen vain oli sattunut.

Laukaisematta vielä omaa muskettiani käskin Perjantain kiireimmiten
tuoda kätköpaikasta pyssyt, jotka olimme sinne jättäneet. Saatuani ne
annoin muskettini Perjantaille ja rupesin lataamaan tyhjiä pyssyjä
käskien hänen sekä espanjalaisen hakea minulta ladattuja aseita,
milloin tarvitsivat. Ei aikaakaan, niin huomasin espanjalaisen
joutuneen kovaan taisteluun erään kookkaan villin kanssa, joka uhkasi
häntä suurella puisella miekallaan. Espanjalainen, joka heikkoudestaan
huolimatta taisteli erittäin uljaasti ja taitavasti, oli jo iskenyt
vastustajansa päähän kaksi suurta haavaa, mutta villi, roteva ja
väkevä mies, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, kaatanut hänet maahan ja
koetti nyt vääntää miekkaa hänen kädestään. Espanjalainen veti sillä
välin toisella kädellään pistoolin vyöltään ja irrottautui miehestä,
mutta laukaisi samalla pistoolinsa tappaen hänet siihen paikkaan,
ennenkuin minä ennätin avuksi.

Perjantai, joka minun lähdettyäni oli jäänyt yksin, lähti ajamaan
villejä takaa ilman muuta asetta kuin pelkkä kirves kädessään. Ensi
työkseen hän löi kuoliaaksi ne kolme, jotka olivat haavoittuneet
ensimmäisestä laukauksesta, ja sitten jokaisen, jonka vain saavutti.
Espanjalainen tuli hakemaan minulta uusia aseita ja saatuaan käteensä
lintupyssyn lähti ajamaan takaa kahta villiä, joita hän haavoitti
kumpaistakin. He pakenivat metsään, jonne espanjalainen vähillä
voimillaan ei jaksanut heitä seurata, mutta Perjantai juoksi heidän
jäljessään ja löi toisen kuoliaaksi. Toinen oli kovin ketterä
jaloistaan ja pakeni rantaan. Siellä hän heittäytyi veteen ja ui
kanootin luo, jossa oli kolme muuta henkiin jäänyttä villiä. Nämä
neljä olivat ainoat, jotka yhdestäkolmatta miehestä olivat päässeet
meiltä pakoon.

Kanoottiin pelastuneet soutivat nyt kaikin voimin ulapalle ja
pääsivätkin pyssyn kantamattomiin, sillä vaikka Perjantai ampuikin
heitä kohti muutamia laukauksia, en huomannut yhdenkään sattuneen.
Perjantai vaati nyt kiihkeästi, että lähdettäisiin ajamaan heitä
takaa. Minäkin ajattelin, että jos nuo neljä pääsisivät meidän
käsistämme, niin he veisivät kotipuoleensa sanoman tästä tapauksesta,
ja ennen pitkää saisimme pari-, kolmesataa villiä kimppuumme. Sen
vuoksi riensin rantaan, käskin Perjantain mukaani ja hyppäsin
kanoottiin. Mutta suuri oli hämmästykseni nähtyäni veneen pohjalla
miehen, jonka kädet ja jalat olivat sidotut. Hän oli kuolemaisillaan
pelosta ja kauhistuksesta, sillä hän ei voinut nostaa päätään eikä
siis tiennyt, mitä rannalla vallinnut kova pauke ja melu merkitsi.
Mies parka oli niin lujasti sidottu ja niin kauan ollut tässä
vaikeassa asemassa, että hän oli melkein henkitoreissaan.

Hetkeäkään epäröimättä katkaisin hänen siteensä ja yritin auttaa häntä
ylös, mutta hän ei pysynyt pystyssä eikä kyennyt puhumaan. Hän
voivotteli vain surkeasti luullen nyt joutuvansa teurastettavaksi.
Käskin Perjantain ilmoittaa hänelle, että hän oli nyt pelastettu, ja
annoin hänelle muutaman tipan rommia pullostani. Tämä vahvisti häntä,
ja kuultuaan sen iloisen sanoman, että hän jäisi henkiin, hän elpyi
kerrassaan ja nousi istumaan. Mutta tuskin oli Perjantai mennyt hänen
luokseen ja nähnyt hänen kasvonsa, niin -- kukaan ei olisi kyynelittä
voinut heitä katsella! Perjantai sulki hänet äkkiä syliinsä, suuteli
häntä, hyväili häntä, huusi sitten riemuissaan, nauroi, hyppi ja
tanssi, väänteli käsiään, löi kasvoihinsa ja huusi ja hyppi taas kuin
mieletön. Aivan mahdotonta oli saada häntä puhumaan yhtään selvää
sanaa. Vasta pitkän ajan kuluttua hän hiukan tyyntyi, ja silloin sain
tietää, että mies oli hänen isänsä.

En kykene kuvailemaan sitä rajatonta riemua ja hellää lapsen
rakkautta, jota tämä villi parka osoitti nähtyään kuolemasta
pelastetun isänsä. Hän hyppäsi veneeseen, hyppäsi siitä pois, riensi
jälleen siihen, istahti isänsä viereen, avasi sylinsä ja painoi isänsä
pään rintaansa vasten painellen ja hieroen käsillään isän
jäykistyneitä ja siteistä pöhöttyneitä jäseniä. Tämän huomattuani
annoin Perjantaille hiukan rommia, millä hieroa, ja se näkyi tekevän
varsin hyvää.

Nyt ei voitu enää ajatellakaan takaa-ajoa. Villejä ei enää näkynyt.
Hyvä olikin ettemme lähteneet, sillä parin tunnin kuluttua nousi
ankara tuuli, jota kesti koko yön. Se puhalsi luoteesta ja oli heille
siis aivan vastainen. En usko heidän koskaan enää päässeen rantaan.



Seitsemästoista luku

Vieraille eri teltta. -- Ensimmäinen neljän miehen päivällinen. --
Suuren matkan varustuksia. -- Espanjalainen ja Perjantain isä
lähettiläiksi.


Oli liikuttavaa nähdä, miten hellää huolta Perjantai piti vanhasta
isästään, joka vieläkin istui kanootin pohjalla. Hän kantoi hänelle
minulta saamansa leivän ja rommin. Omasta puolestaan hän vei sinne
leilillisen vettä, ja tämä näytti virkistävän vanhusta enemmän kuin
mikään muu.

Käskin hänen sitten viedä virvokkeita espanjalaisellekin, joka oli
kovin näännyksissä istahtanut nurmelle tuuhean puun siimekseen,
jäsenet vielä kovista siteistä hellinä ja pöhöttyneinä ja kykenemättä
omin voimin nousemaan pystyyn. Perjantai alkoi hieroa rommilla
hänenkin jäseniään tuon tuostakin vilkaisten sinne päin, missä isä
oli. Äkkiä hän huomasi isän kadonneen näkyvistä ja sanaakaan sanomatta
hän lähti juoksemaan rantaa niin hurjaa vauhtia, että tuskin näki
jalan koskettavan maata. Ei vanhuksella mitään hätää ollut, hän oli
vain oikaissut itsensä pitkäkseen kanootin pohjalle.

Sen jälkeen pyysin häntä taluttamaan espanjalaisenkin veneeseen ja
soutamaan hänet sekä isän kotiin. Mutta Perjantai, roteva ja väkevä
mies, nosti espanjalaisen selkäänsä ja kantoi rantaan laskien hänet
sitten varovasti isänsä viereen kanootin pohjalle. Vastatuulesta
välittämättä hän sitten sauvoi veneen lyhyessä ajassa joen poukamaan,
jonne minä lähdin jalan. Jätettyään vieraat veneeseen hän kiiti
takaisin entiseen paikkaan samaa hurjaa vauhtia ja toi sieltä
toisenkin kanootin saapuen joen rantaan melkein samaan aikaan kuin
minä. Soudettuaan sitten minut joen yli kotirantaan hän auttoi
veneessä olijat maihin, mutta nämä poloiset olivat niin heikkoja,
etteivät he jaksaneet kävellä.

Tuota pikaa tein Perjantain kanssa paarit, joilla kannoimme vieraat
uloimman vallin juurelle. Mutta siinäpä oli taas pulma: mahdotonta oli
saada heidät nostamalla vallin yli, enkä tahtonut valliakaan murtaa.
Ei auttanut muu kuin ryhtyä teltan tekoon, ja parissa tunnissa me
kahden saimmekin teltan pystytetyksi uloimman vallin ja istuttamani
viidakon väliselle aukiolle. Sinne laitoimme riisin oljista vuoteet,
panimme vuoteisiin alus- ja päällyspeitteitä ja nostimme niihin
väsyneet vieraamme.

       *       *       *       *       *

Nyt oli saaren väkiluku lisääntynyt, ja minä olin kuin kuningas: saari
oli valtakuntani ja itse olin sen herra ja lainsäätäjä. Alamaisiakin
minulla oli, uskollisia alamaisia, jotka vakuuttivat olevansa valmiita
panemaan henkensä alttiiksi minun puolestani. Oli omituista, että
kaikki alamaiseni olivat eri uskontoa: Perjantai oli protestantti,
hänen isänsä pakana ja espanjalainen katolilainen. Täydellinen
omantunnonvapaus meillä kuitenkin vallitsi.

Perjantain kanssa teurastimme vuoden vanhan vuohen ja keitimme siitä
lihalientä ja laitoimme paistia. Telttaan kannettiin pöytä, ja niin
söimme yhdessä päivällistä Perjantain toimiessa tulkkina minun ja
vieraitteni välillä. Espanjalainenkin oli näet jo ennättänyt oppia
villien kieltä varsin hyvin.

Päivällisen jälkeen käskin Perjantain keräämään meren rannalta kaikki
sinne jääneet aseemme. Seuraavana päivänä hän sai tehtäväkseen haudata
kaatuneiden ruumiit ja peittää hiekkaan pienimmätkin jäännökset
villien julmasta ateriasta. Tämän kaiken hän suoritti niin
tunnollisesti ja tarkasti, että myöhemmin siellä käydessäni tuskin
olisin paikkaa entiseksi hävityksen tantereeksi tuntenut.

Illemmalla käskin Perjantain kysyä isältään, luuliko hän noiden neljän
karkulaisen päässeen kotiin, ja olisiko meillä sieltäpäin
odotettavissa hyökkäys. Vanhus arveli, että ankara tuuli oli joko
kaatanut heidän veneensä, jolloin miehet olivat hukkuneet, tai ajanut
heidät muille rannoille vieraitten heimojen luo, ja mennyttä kalua he
siinäkin tapauksessa olivat. Mutta vaikka he olisivat päässeet omaan
kotirantaansakin, oli heillä niin paljon kauheita asioita kerrottavana
täältä, ettei muiden suinkaan enää tekisi mieli lähteä samoja kauhuja
kokemaan. He kertoisivat kotonaan, että salama ja ukkonen oli tappanut
heistä suurimman osan ja että saaressa oli kaksi kamalaa olentoa,
jotka putosivat taivaasta heitä tuhoamaan. Sellaista hän oli kuullut
heidän hädissään huutelevan toisilleen, eikä ihmekään, sillä
mahdotontahan heidän oli käsittää, että tavallinen ihminen saattoi
saada jyrinää ja salamoita aikaan ja tappaa ihmisiä pitkän matkan
päästä. Ukko oli oikeassa: villit eivät sen koommin uskaltaneet tulla
saareeni, sillä kuultuaan karkurien kertomuksen he pitivät saarta
pahan hengen tyyssijana. Nuo neljä olivat näet, niin kuin jälkeenpäin
sain tietää, todellakin päässeet kotiinsa. Nyt sitä en vielä tiennyt
ja päätin joka tapauksessa olla yhä edelleenkin varuillani.

Koska pitkään aikaan ei näkynyt kanootteja, alkoi pelkonikin
vähitellen haihtua, ja niinpä rupesin jälleen miettimään, millä
keinoin voisin päästä pois täältä, varsinkin kun Perjantain isä
vakuutti, että minut otettaisiin hänen kotimaassaan ystävällisesti
vastaan. Intoni laimeni sentään koko lailla keskusteltuani asiasta
espanjalaisen kanssa.

Hän kertoi, että siellä oli kuusitoista espanjalaista ja
portugalilaista haaksirikkoista miestä. Rauhassa he kyllä elivät
villien kesken, mutta kärsivät kaikenlaista puutetta. Heidän matkansa
vaiheista hän kertoi seuraavaa. Heidän laivansa oli matkalla Rio de la
Platasta Havannaan, lastina parhaasta päästä vuotia ja hopeaa. Mutta
heillä oli viisi portugalilaista, jotka he olivat pelastaneet toisesta
haaksirikkoisesta laivasta. Sitten oli heidän omakin laivansa joutunut
haaksirikkoon, jolloin viisi miestä oli hukkunut. Muut olivat
laskeutuneet veneisiin ja suurten ponnistusten ja seikkailujen jälkeen
vähissä hengin vihdoin päässeet maihin.

Kysyin sitten, miten hän luuli heidän siellä lopulta käyvän ja
olivatko he koskaan miettineet keinoja päästä sieltä pois. Hän kertoi
heidän useinkin neuvotelleen asiasta, mutta kun ei heillä ollut laivaa
eikä työkaluja sellaisen rakentamiseen, ei tietoa eväistä eikä muista
varustuksista, niin oli keskustelujen lopputuloksena joka kerta ollut
mielenmasennus ja epätoivo. Minä puolestani huomautin, että jos heidät
saataisiin tänne, niin me täällä miehissä kyllä saisimme rakennetuksi
laivan. Mutta, sanoin suoraan, uskallanko antaa niin suuren joukon
vierasta väkeä tulla tänne ja siten kukaties joutua kokonaan heidän
valtaansa? Kiitollisuushan, minä virkoin, valitettavasti ei ole pysyvä
avu ihmisessä: etuja odotellessaan hän tuntee kiitollisuutta, mutta
edut saatuaan unohtaa sen. Sanoin kyllä tietäväni, millä tavoin
espanjalaiset olivat kohdelleet englantilaisia, ja sen vuoksi olisin
mieluummin halunnut joutua ihmissyöjäin käsiin kuin katolisten pappien
ja inkvisition armottomiin kouriin.

Espanjalainen puolestaan selitti yhtä avomielisesti heidän elämänsä
villien maassa olevan niin viheliäistä, etteivät he ikinä saattaisi
pahasti kohdella sitä, joka auttaisi heidät jälleen vapauteen. Hän
lupasi, jos vain niin toivoin, lähteä heidän luokseen puhumaan asiasta
ja tuoda minulle heidän vastauksensa. Siellä hän vaatisi heidät
juhlallisesti vannomaan, että he pitäisivät minua päällikkönään ja
johtajanaan ja ehdottomasti tottelisivat minua. Heidän täytyisi pyhien
sakramenttien ja evankeliumin nimessä valallansa vahvistaa, että
pysyvät uskollisina minulle ja suostuvat lähtemään siihen kristittyyn
maahan, mihin minä heidät vien. Hän lupasi tuoda nimenomaisen, heidän
allekirjoittamansa sopimuksen. Ensimmäiseksi hän itse vannoi minulle
uskollisuutta luvaten koko ikänsä pysyä luonani, ellen itse käskisi
häntä pois, ja sitoutuen puolustamaan minua viimeiseen veripisaraan
asti, jos niin kävisi, että hänen maanmiehensä rikkoisivat valansa.
Hän oli kumminkin vakuuttunut siitä, että he kerran tänne päästyään
tahtoisivat elää ja kuolla minun kanssani. Olivathan he sivistyneitä
miehiä kaikki ja siksi paljon puutetta nähneet ja kovaa kokeneet,
etteivät millään muotoa saattaneet olla kiittämättömiä pelastajaansa
kohtaan.

Nämä vakuutukset kuultuani päätin koettaa pelastaa heidät villien
maasta ja lähettää espanjalaisen ja Perjantain isän heidän luokseen
asiasta keskustelemaan. Mutta tuskin oli näin päätetty, kun
espanjalainen itse huomautti eräästä seikasta, joka siirsi koko
hankkeen ainakin puolta vuotta tuonnemmaksi. Asia oli näin:

Hän oli nyt ollut kuukauden päivät saaressa ja nähnyt, miten minä
Jumalan avulla olin pitänyt huolta elatuksestani. Viljaa ja karjaa hän
näki minulla olevan enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta kuinka
kävisi, jos tulisi kuusitoista henkeä lisää? Ja tarvitaanhan eväitä
laivallakin, jos sellainen joskus rakennetaan. Elintarpeita oli siis
ehdottomasti hankittava lisää ja sitä varten oli raivattava uusi
pelto. Uusia tulokkaita, niin hän arveli, ei voitaisi ottaa vastaan
ennen kuin ensi sadon jälkeen. Muutoin jouduttaisiin ennen pitkää
pulaan, ja vierailla olisi silloin kiusaus ruveta valittamaan, että he
olivat joutuneet ojasta allikkoon. Niinhän, hän sanoi, niinhän oli
Israelin lastenkin laita: he riemuitsivat päästyään Egyptin
orjuudesta, mutta napisivat sitten Herraa Jumalaa vastaan siitä, että
olivat tulleet korpeen muka nälkään kuolemaan.

Neuvo oli kerrassaan järkevä, ja sitä ryhdyttiin heti noudattamaan. Ei
kulunut kuukauttakaan, niin jo oli neljän miehen voimalla saatu
raivatuksi uusi pelto ja kylvetty siihen kaksikolmatta bushelia ohria
ja kuusitoista leilillistä riisiä. Kotitarpeiksi oli tietysti jätetty
tarpeellinen määrä kumpaakin. Metsästä kaadettiin sopivia
laivanrakennuspuita, ja niistä tehtiin -- samalla vaivalla, vaikka
suuremmilla voimilla kuin ennen -- kaksitoista leveää lankkua,
viisineljättä jalkaa pitkiä, kaksi jalkaa leveitä ja kahden, jopa
neljän tuuman paksuisia. Minun ei tarvinne korostaa, miten suunnaton
työ siinä oli.

Karjaakin lisättiin. Sitä varten käytiin metsällä, vuoroin Perjantai
ja espanjalainen, vuoroin minä Perjantain kanssa. Siellä ammuttiin
joukko emävuohia, kilit otettiin elävinä kiinni ja vietiin sitten
tarhoihin entisten lisäksi.

Pian läheni rypäleittenkin korjuuaika, ja niitä kuivasimme
päivänpaisteessa suuret määrät. Yhteensä olisi niistä tullut täyteen
parikymmentäkin tynnyriä.

Viljasato ei ollut tällä kertaa kaikkein parhaimpia, mutta sittenkin
korjattiin kahdenkolmatta bushelin kylvöstä kaksisataakaksikymmentä
bushelia. Meillä oli nyt siis riittävästi viljaa laivamatkankin
varalle. Heti senjälkeen rupesimme punomaan suuria koreja, missä
säilyttäisimme jyvät, ja siinä työssä oli espanjalainen erittäin
taitava.

Ja nyt, kun elatusvaroja oli riittävästi päästin espanjalaisen ja
Perjantain isän lähtemään jo kauan suunnitellulle matkalle. Annoin
espanjalaiselle nimenomaisen määräyksen, ettei hän saa tuoda tänne
yhtään miestä, joka ei ensin ole hänen ja vanhan villin edessä
vannonut ehdotonta uskollisuutta ja kuuliaisuutta minulle. Siitä oli
tehtävä kirjallinen ja kunkin allekirjoittama sitoumus. Miten se
kävisi päinsä paperitta ja musteetta, sitä ei tullut silloin kukaan
meistä ajatelleeksikaan. Annoin sitten kummallekin musketin sekä
ruutia ja luoteja.

Eväitä pantiin mukaan heille itselleen ja sitä paitsi kuudentoista
miehen varalle kahdeksaksi päiväksi. Sovittiin niinikään merkistä,
minkä he paluumatkalla nostavat saarta lähestyessään, jotta heidät
tuntisimme.

Ja niin he lähtivät navakalla tuulella matkaan yhdellä niistä
kanooteista, joilla olivat tänne tulleet tai joissa heidät paremminkin
oli tänne vankeina tuotu.

Kalenteri oli mennyt sekaisin, mutta otaksuin, että silloin oli
lokakuu, ja myöhemmin asiaa tutkiessani huomasin olleeni oikeassa.

Mieltäni ilahdutti tämän suunnitelman toteutuminen, koska se oli
ensimmäinen yritys päästä pois saarestani seitsemäänkolmatta vuoteen.



Kahdeksastoista luku

Englantilainen laiva ankkurissa. -- Purjevene laskee saareen. -- Kolme
vankia. -- Taisteluja voitto. -- Miten laiva olisi vallattava?


Kahdeksan päivää kului eikä matkamiehiä vieläkään kuulunut kotiin.
Mutta silloin sattui kummallinen ja odottamaton tapaus.

Kerran aamulla varhain, ollessani vielä sikeimmässä unessa, Perjantai
hyökkäsi sisään huutaen kovalla äänellä: _Master, master!_ Ne tulee
jo, ne tulee jo!

Hyppäsin vuoteeltani, sieppasin hiukan vaatetta ylleni ja riensin ulos
kiiruhtaen varomattomasti kyllä, suoraa päätä viidakon (nyt jo tiheän
metsän) halki rantaan, vastoin tapaani aivan aseetonna. Sinne
päästyäni hämmästyin sanomattomasti nähdessäni ulapalla, noin
puolentoista meripeninkulman päässä veneen, joka lampaanlapapurje
pystyssä tuli myötätuulessa täyttä vauhtia saarta kohti. Se ei tullut
siltä puolen, mistä olin kanoottiamme odottanut, vaan saaren
eteläpuolelta.

Käskin Perjantain pysyä piilossa, sillä vene oli vieras enkä lainkaan
vielä tiennyt, tuliko siinä ystäviä vai vihollisia. Heti sen jälkeen
juoksin hakemaan kiikarini ja kiipesin vuoren huipulle niin kuin
monesti ennenkin. Tuskin olin sinne ennättänyt, kun jo huomasin
kauempana ulapalla laivan, joka oli laskenut ankkurin noin
puolenkolmatta meripeninkulman päähän eteläkaakkoon. Se näkyi olevan
englantilainen alus niinkuin venekin oli englantilainen purjevene.

Sekavat tunteet valtasivat minut sillä hetkellä. Toisaalta olin
riemuissani nähtyäni laivan, jossa todennäköisesti oli maanmiehiäni,
siis ystäviä. Toisaalta taas minussa nousi kaikenlaisia epäluuloja --
ties mistä syystä -- ja ne vaativat minua olemaan varuillani. Ensiksi
juolahti mieleeni: mitä tekemistä englantilaisella laivalla oli näillä
seuduilla, jotka eivät olleet edes englantilaisten kauppaväylien
varrella? Eihän äskettäin ollut ollut myrskyäkään, joka olisi laivan
ajanut tänne. Jos se todellakin oli englantilainen alus, niin tuskinpa
se täällä liikkui hyvissä aikeissa. Parempi on pysyä erakkona
edelleenkin kuin joutua merirosvojen ja murhamiesten käsiin.

Älköön ihminen milloinkaan ylenkatsoko salaisia sisäisiä merkkejä ja
aavistuksia, joita hänelle välistä annetaan hetkinä, jolloin hän
kaikista vähimmin luulee vaaran uhkaavan. Ne ovat varmaankin
tiedonantoja salatusta maailmasta. Ellen olisi ottanut niitä varteen,
olisin ollut auttamattomasti hukassa, niin kuin lukija saa pian nähdä.

Hetken kuluttua näin veneen kulkevan rantoja myöten hakien kaiketi
jotain lahdelmaa tai joensuuta, mihin laskisi maihin. Koska vene ei
kuitenkaan tullut tarpeeksi lähelle, niin se ei päässytkään siihen
joensuuhun, johon minä ensi kerran olin lauttani laskenut, vaan se jäi
rannan hiekalle puolen peninkulman päähän minusta. Siitä olin
kiitollinen, sillä muuten nuo oudot vieraat olisivat nousseet maihin
miltei oveni kynnyksellä ja aivan varmasti karkottaneet minut
asunnostani ja ryöstäneet kaiken, mitä minulla oli.

Miesten noustua maihin tunsin ainakin useimmat heistä
englantilaisiksi. Pari kolme näytti hollantilaisilta. Kaikkiaan heitä
oli yksitoista miestä, kolme aseetonta ja mikäli osasin päättää,
edellisten vankeja, sillä he näyttivät tekevän kiihkeitä liikkeitä
käsillään, milloin rukoilevia, milloin epätoivoisia. Olin aivan
ymmällä enkä osannut aavistaakaan, mitä heillä oli mielessä. Äkkiä
Perjantai sanoa tokaisi:

-- Voi master! Villi mies syö vanki ja englantilainen syö vanki myös.

-- Mitä? huudahdin minä. -- Luuletko heidän aikovan syödä nuo vangit?

-- Syö ne, syö ne.

-- Ei Perjantai, eivät he syö vankejaan, mutta pahoin pelkään, että he
aikovat murhata heidät.

Pelko kasvoi minussa kasvamistaan, ja vapisin ajatellessani noiden
kolmen poloisen kohtaloa, varsinkin sen jälkeen kun olin huomannut
erään noista kahdeksasta merimiehestä puukolla uhkaavan yhtä
vankiansa. Kuinka kaipasinkaan nyt espanjalaista ja Perjantain isää!
Miehissä me kyllä olisimme voineet pelastaa nuo onnettomat, varsinkin
kun heidän vangitsijansa olivat aseettomia. Mutta asiat muuttuivatkin
itsestään vangituille edullisiksi.

Hetken kuluttua huomasin merimiesten hajaantuvan eri tahoille: he
lähtivät arvatenkin saarta tarkastelemaan. Nuo kolme istahtivat puun
juurelle murheellisina, epätoivoisina. Mieleeni muistui nyt selvästi
se hetki, jolloin itse ensi kertaa olin astunut tähän saareen täynnä
epätoivoista pelkoa. Niin vähän tietää ihminen tulevista
kohtaloistaan, mutta joka Luojaansa luottaa, ei joudu hukkaan.

Vene oli laskenut rantaan nousuveden ollessa korkeimmillaan. Tällä
välin merimiesten kuljeskellessa saaressa vesi oli alkanut taas
laskea, niin että vene ennen pitkää jäi kuivalle maalle. Kaksi miestä
oli jätetty venettä vartioimaan, mutta he olivat -- kuten sittemmin
sain tietää -- juoneet itsensä humalaan ja nukkuneet. Toinen heräsi
kuitenkin jonkin ajan kuluttua ja huomattuaan veneen olevan kiinni
hiekassa hän alkoi huutaa ja huhuilla muita. He tulivatkin, mutta vene
oli liian raskas heidän liikutella, meren pohja kun tässä kohden oli
liejusavea. Niinpä he eivät saaneetkaan venettänsä siirretyksi veden
rajaan, vaan -- huolettomina kuin merimiehet ainakin -- jättivät sen
siihen ja lähtivät nyt kaikki saarta samoilemaan.

-- Mitäpä sillä on väliä, Jack! virkkoi yksi heistä mennessään. --
Kelluupahan taas veden pinnalla, kun nousuvesi tulee.

Nämä sanat sanottiin selvällä englanninkielellä, ja siitä tiesin nyt
varmasti, mitä kansallisuutta merimiehet olivat.

Olin koko ajan pysytellyt piilossa uskaltamatta lähteä linnastani
muualle kuin vuoren huipulle, jossa myös saatoin olla aivan
näkymättömissä. Nousuvesi -- sen tiesin -- palaa vasta kymmenen tunnin
perästä. Silloin on jo pimeä. Minulla on siis tilaisuus tarkastella
heidän puuhiaan ja kenties kuulla heidän puheitaankin. Aloin kuitenkin
varustautua taisteluun pitäen silmällä sitä, että nyt joutuisin
tekemisiin toisenlaisten vastustajien kanssa kuin äskettäin.
Perjantain kanssa latasin pyssyt. Itse otin kaksi lintupyssyä. Hänen
huostaansa jätin kolme muskettia. Asuni oli kerrassaan kauhistava:
tahrainen pukinnahkatakki yllä, tuuhea karvalakki päässä, kaksi
pistoolia vyöllä, paljas miekka kupeella ja kaksi pyssyä olalla.

Aikomukseni oli, kuten jo viittasin, ryhtyä taisteluun vasta pimeän
tultua, mutta kello kahden tienoissa, auringon paahtaessa täydeltä
terältään, huomasin kaikkien merimiesten hajaantuneen metsään ja
arvatenkin nukahtaneen sinne. Kolme jäljelle jäänyttä istui yhä puun
juurella, heitä ei nukuttanut, poloisia. Päätin silloin mennä heidän
luokseen saamaan lähempiä tietoja heidän kohtalostaan. Ja niin lähdin
jäljessäni Perjantai yhtä sotaisessa asussa, vaikkei niin kerrassaan
metsänpeikon näköisenä kuin isäntänsä.

Menin lähemmäksi niin huomaamatta kuin suinkin ja sitten, ennen kuin
kukaan oli ennättänyt huomata minua, lausuin kovalla äänellä
englanniksi:

-- Keitä olette, hyvät herrat?

He kavahtivat ylös ja näyttivät sanomattomasti hämmästyneen outoa
asuani. He eivät saaneet sanaakaan suustaan, vaan olivat juuri
lähtemäisillään pakoon, kun virkoin heille englanninkielellä:

-- Älkää hämmästykö, hyvät herrat! Teillä on kenties ystävä lähempänä
kuin luulettekaan.

-- Sitten hänet on lähetetty meille suoraan taivaasta, lausui yksi
heistä vakavasti nostaen samassa hattuansa minulle, sillä turhaa olisi
tässä ihmisten apu.

-- Kaikki apu tulee ylhäältä, vastasin minä, -- mutta saatatteko
sanoa, millä keinoin muukalainen voisi olla teille avuksi? Näytätte
olevan suuressa hädässä! Näin teidän nousevan maihin, näin teidän
pyytävän jotain noilta tylyiltä miehiltä, näinpä yhden heistä uhkaavan
teitä puukollaankin.

Mies parka, jota puhuttelin, katseli minua hämillään vavisten ja
kyynelet silmissä.

-- Itse Jumalako minua nyt puhuttelee vai ihminen? hän kysyi. --
Todellinen ihminenkö vai enkelikö?

-- Olkaa huoleti, _sir!_ minä vastasin. -- Jos teidän luoksenne olisi
lähetetty enkeli, niin hän olisi varmasti ilmestynyt jalommassa
puvussa, ja hänellä olisi ollut toisenlaiset aseetkin kuin minulla.
Ihminen minä vain olen, englantilainen, ja valmis auttamaan teitä.
Niinkuin näette, ei minulla ole kuin yksi palvelija mukanani. Aseita
meillä on ja ampumavaroja myös. Sanokaa suoraan, voiko meistä olla
teille mitään apua? Millainen on teidän tilanne?

-- Tarinamme on liian pitkä, virkkoi puhuteltu, -- ja murhamiehet
liian lähellä. Siis muutama sana vain. Olen tuon laivan kapteeni.
Laivaväkeni nousi kapinaan minua vastaan. He päättivät murhata minut,
ja töin tuskin heidät saatiin suostumaan siihen, että he jättävät
minut tähän autioon saareen, minut ja nämä kaksi miestä, joista toinen
oli alikapteenini ja toinen matkustaja. Me emme voineet odottaa muuta
kuin että meidän täytyy kuolla täällä, sillä emmehän tienneet saaren
olevan asuttu.

-- Missä ovat nuo konnat, teidän vihollisenne? kysäisin minä. --
Tiedättekö minne he ovat menneet?

-- Tuolla he makaavat, sir, hän vastasi viitaten tiheikköön metsässä.
-- Sydämeni vapisee pelosta, että he ovat nähneet teidät ja kuulleet
teidän puhuvan. Ja jos niin on, silloin he murhaavat meidät joka
miehen.

-- Onko heillä aseita?

-- Kaksi pyssyä vain. Niistä toinen on jätetty veneeseen.

-- No niin, minä sanoin, -- jättäkää loput minun huolekseni. He
näyttävät nyt nukkuvan, ja helppoa olisi ampua heidät siihen paikkaan
kaikki, mutta eiköhän olisi parempi vangita heidät?

Kapteeni kertoi kahden heistä olevan paatuneita konnia, joille tuskin
kannattaisi antaa armoa, mutta jos heidät saataisiin vangituksi, niin
muut varmaankin palaisivat pahoilta teiltään. Kysyin ketkä nuo kaksi
olivat. Hän ei sanonut voivansa erottaa heitä näin pitkän matkan
päästä, mutta lupasi kaikessa noudattaa määräyksiäni heidän
kiinnisaamisekseen.

-- Hyvä, sanoin minä. -- Nyt vetäydymme syrjään, niin etteivät he näe
eivätkä kuule mitään, ja mietimme miten menetellä.

Ja niin me peräydyimme, kunnes pääsimme kokonaan metsän suojaan.

-- Kuulkaahan nyt, _sir_, minä lausuin kapteenille. -- Jos minä oman
henkeni uhalla ryhdyn pelastamaan teitä, lupaatteko suostua kahteen
ehtoon?

Hän ennätti edelleni vakuuttaen, että niin hän kuin hänen laivansakin,
jos se saadaan takaisin, on oleva kokonaan minun käytettävissäni,
mutta ellei sitä saada, niin hän tahtoo elää ja kuolla minun kanssani
missä maanääressä vain mielin. Samoin vakuuttivat hänen
seuralaisensakin.

-- Hyvä, minä vastasin. -- Minulla on vain kaksi ehtoa. Ensiksi: niin
kauan kuin asutte tällä saarella, on teidän pidettävä minua
ylipäällikkönänne. Jos annan aseita käytettäväksenne, niin ne on aina
annettava minulle takaisin! Te ette jaa omistusoikeuttani tähän
saareen, joten se kuuluu yhä edelleen minulle. Sallin teidän tietysti
jäävän saarelle. Toiseksi: jos laiva saadaan takaisin, niin teidän on
maksutta vietävä minut ja palvelijani Englantiin.

Hän vakuutti minulle niin lujasti ja luotettavasti kuin kunnon mies
ikinä voi vakuuttaa olevansa valmis täyttämään kohtuulliset ehtoni ja
sitäpaitsi altis palvelemaan minua koko ikänsä.

-- Niinpä sitten, sanoin minä, -- tässä on teille musketti mieheen
sekä ruutia ja luoteja. Sanokaa nyt, mitä teidän mielestänne olisi
ensiksi tehtävä.

Kiitollisena hän otti vastaan aseet, mutta sanoi tahtovansa noudattaa
minun määräyksiäni. Minun mielestäni olisi parasta ampua kapinalliset
heidän levätessään metsässä. Kuka silloin jäisi henkiin ja lupaisi
antautua, se armahdettaisiin. Sallimus itse siis määrätköön luotien
suunnan. Kapteeni sanoi siihen, ettei hän puolestaan tahtoisi miehiä
surmata, jos sen suinkin voisi välttää, vaikka heidän joukossaan
olikin nuo kaksi perinpohjaista konnaa, koko kapinan alkuunpanijat.
Jos he pääsisivät pakoon, niin hukka meidät perisi joka miehen: he
palaisivat laivalle ja toisivat sieltä koko laivaväen meitä tuhoamaan.

-- No niin, minä sanoin, -- tilanne on sellainen, että voimme pelastaa
henkemme vain, jos toimimme minun suunnitelmani mukaan.

Koska hän kuitenkin yhä edelleen näytti kammoavan verenvuodatusta,
jätin hänen kahden toverinsa valtaan tehdä, minkä hyväksi näkivät.

Kesken kaiken näkyi pari miestä heräävän ja kavahtavan pystyyn. Kysyin
olivatko he yllyttäjiä. -- Eivät, vastasi kapteeni. -- Pääskööt
sitten, minä sanoin, -- pääskööt karkuun. Itse Sallimus näkyy tahtovan
säästää heidän henkensä, koska herätti heidät ennen muita. Mutta jos
nuo toisetkin pääsevät pakoon, niin syy on teidän.

Tästä rohkaistuneena hän otti musketin käteensä, pisti pistoolin
vyöhönsä ja lähti miehiä kohti kahden toverinsa kanssa, joilla
kummallakin oli musketti kädessä. He eivät kuitenkaan osanneet kulkea
aivan hiljaa, ja siitä oli seurauksena, että toinen heränneistä
merimiehistä kääntyi taakseen ja huomattuaan tulijat huusi muutkin
hereille. Mutta se oli liian myöhäistä, sillä samassa kun hän huusi,
kapteenin toveritkin laukaisivat muskettinsa. Kapteeni oli varovasti
kyllä säästänyt laukauksensa viimeiseksi. Ensinmainitut olivat
tähdänneet kumpikin niin tarkasti joukon johtajiin, että toinen näistä
kuoli heti, toinen haavoittui. Jälkimmäinen hyppäsi pystyyn ja alkoi
huutaa tovereitaan avuksi, mutta kapteeni meni hänen luokseen sanoen,
että nyt oli jo liian myöhäistä kutsua apua, vaan parasta oli pyytää
Jumalalta anteeksi pahoja tekojaan. Sen sanottuaan hän löi hänet
pyssyn perällä maahan, niin ettei toinen enää äännähtänytkään. Samassa
tulin minäkin paikalle.

Joukossa oli vielä kolme muuta miestä, yksi näistä lievästi
haavoittunut, mutta huomattuaan, ettei vastustaminen enää auta, he
alkoivat rukoilla armoa. Kapteeni lupasi säästää heidän henkensä, jos
he katuisivat kapinoimistaan ja vannoisivat koettavansa uskollisesti
auttaa häntä saamaan laivan jälleen valtaansa. Pyhästi miehet silloin
vannoivat täyttävänsä hänen vaatimuksensa, ja kapteeni puolestaan
lupasi jättää heidät henkiin. Siihen minäkin suostuin, kuitenkin sillä
ehdolla, että miehet sidotaan käsistä ja jaloista siksi aikaa kun he
ovat saarella.

Sitten lähetin Perjantain ja alikapteenin rantaan viemään veneen
talteen ja ottamaan airot ja purjeet siitä pois. Jonkin ajan kuluttua
palasi metsästä vielä kolme merimiestä, jotka kuultuaan
pyssynlaukaukset riensivät paikalle. Nähtyään nyt kapteenin, entisen
vankinsa, olevan herrana ja käskijänä, heidän ei auttanut muu kuin
antautua armoille ja suostua sidottaviksi. Meidän voittomme oli siis
täydellinen. Jotakin juotuamme ja syötyämme aloimme miettiä, miten
saisimme laivan vallatuksi. Kapteeni ei tietänyt mitään keinoa.

-- Laivassa, selitti hän, -- on vielä kuusikolmatta miestä, jotka
kyllä tietävät tehneensä hengenrikoksen noustuaan laivalla kapinaan
päällikköänsä vastaan ja joutuvansa hirsipuuhun Englannissa tai
ensimmäisessä englantilaisessa satamassa. Siksi he puolustautuvat
epätoivon vimmalla viimeiseen saakka. Heitä vastaan emme voi hyökätä
näin vähillä voimilla.

Kapteeni oli oikeassa mielestäni, mutta nopeaa toimintaa tässä
tarvittiin. Meidän täytyi jollakin keinoin saada laivaväki ansaan,
ennenkuin he miehissä hyökkäisivät meidän kimppuumme. Varmaa oli, että
laivallaolijat kummastelivat toveriensa viipymistä, lähtisivät ennen
pitkää toisella veneellä heitä hakemaan ja nousisivat maihin ties
kuinka lujasti varustettuina ja kuinka suurella joukolla. Sen vuoksi
oli mielestäni rannalla oleva purjevene tehtävä käyttökelvottomaksi,
etteivät kapinalliset sillä enää pääsisi palaamaan laivalle. Niinpä
menimmekin rantaan ja otimme veneestä sinne jätetyt aseet sekä muut
tavarat, nimittäin pullon viinaa, toisen rommia, laivakorppuja,
ruutisarven ja viisi, kuusi naulaa sokeria, jotka kaikki olivat
minulle sangen tervetullutta tavaraa.

Vietyämme nämä maihin, jonne Perjantai alikapteenin kanssa jo äsken
oli piilottanut airot, peräsimen ja purjeet, puhkaisimme purjeveneen
pohjaan suuren reiän. Vaikka laivasta nyt tulisikin lisää miehiä
maihin, he eivät voisi käyttää venettä laivaan palatessaan. Tosin en
jaksanut toivoa, että saisimme laivan valtaamme. Ennemmin tai
myöhemmin, arvelin minä, se purjehtisi tiehensä, mutta silloin me
korjaisimme purjeveneen ja pääsisimme sillä villien maahan.



Yhdeksästoista luku

Saarelle saapuu toinenkin purjevene. -- Onnistunut sotajuoni. --
Kahdeksan uutta vankia.


Vedettyämme purjeveneen maalle nousuveden rajan yläpuolelle istahdimme
rannalle miettimään, mitä nyt olisi tehtävä. Äkkiä kuului laivalta
tykinlaukaus, ja samassa vedettiin mastoon lippu merkiksi siitä, että
purjeveneen oli tultava takaisin. Mutta kun venettä ei näkynyt eikä
kuulunut, seurasi useampia laukauksia ja monenlaisia merkkejä.
Vihdoin, kun mistään käskyistä ei ollut apua, laskettiin laivasta
toinen vene vesille -- sen näin kiikarillani -- ja se lähti heti
soutamaan saarta kohti. Veneessä oli kymmenen ampuma-asein varustettua
miestä.

Pakovesi vei veneen hiukan syrjään entisen purjeveneen paikasta, niin
että miesten täytyi soutaa jonkin matkaa aivan lähellä rantaa. He
menivät ohitsemme niin läheltä, että hyvin erotimme heidän kasvonsa.
Kapteeni tunsi heidät jokaisen ja sanoi joukossa olevan myös kolme
kunnon miestä, jotka vain muitten yllyttäminä ja pelottamina olivat
yhtyneet kapinaan, mutta perämies, joka näkyi olevan päällikkönä, ja
muut olivat paatunutta väkeä. Siksi kapteeni pelkäsi, ettei meistä
olisi heidän kukistajikseen. Siihen minä huomautin, että kun ihminen
kerran on joutunut sellaiseen tilanteeseen kuin me, niin hänen on
turhaa enää pelätä, koska se ei tämän vaikeammaksi voisi enää tulla.
Meillä ei ollut kuin kaksi mahdollisuutta: voittaa tai kuolla.

-- Yksi seikka minua vain huolestuttaa, minä lisäsin, -- se nimittäin,
että noiden joukossa on kolme, neljä kunnon miestä, jotka pitäisi
saada pelastetuksi. Jos he olisivat yhtä suuria konnia kaikki, niin
uskoisin Jumalan määränneen heidät joutumaan meidän käsiimme, sillä
saatte olla varma siitä, että kuka ikinä tähän saareen saapuu, hän on
meidän vallassamme! Hän kuolee tai jää eloon riippuen siitä, miten hän
käyttäytyy meitä kohtaan.

Tämä näkyi rohkaisevan kapteenin mieltä, ja entistä tarmokkaammin
valmistuttiin nyt taisteluun.

Heti kun olimme nähneet toisen veneen lähtevän saarta kohti, olimme
vieneet vangitut turvasäilöön. Kaksi pahinta, joihin kapteeni kaikista
vähimmän luotti, lähetettiin saaren toisessa päässä olevaan luolaan,
vartijoina Perjantai ja yksi äskeisistä vangeista vapautettu merimies.
Luola oli niin kaukana, ettei heitä sieltä kukaan olisi osannut mennä
etsimään. Sinne Perjantai vei heidät sidottuina ja jätti heille
lähtiessään ruokatavaroita ja kynttilöitä. Jos he pysyvät siellä
hiljaa ja rauhallisina -- sellaiset ehdot Perjantai heille antoi, niin
he pääsevät parin päivän kuluttua pois, mutta jos yrittävätkään lähteä
karkuun, niin heidät ammutaan siihen paikkaan. Vangit vakuuttivat
pysyvänsä nöyrästi luolassa, he kun sitä paitsi luulivat, että luolan
suulle oli pantu vartijat. Muista vangeista pidettiin kaksi sidottuna
piilossa lähempänä linnaa. Toiset kaksi päästettiin vapaaksi ja
otettiin meidän joukkoomme, sen jälkeen kun he olivat juhlallisesti
luvanneet elää ja kuolla yhdessä meidän kanssamme.

Näin meitä oli yhteensä seitsemän lujasti aseilla varustettua miestä.
En lainkaan enää epäillyt, ettemme nyt kykenisi pitämään puoliamme
tulossa olevaa kymmentä miestä vastaan, varsinkin kun kapteeni tiesi
heidän joukossaan olevan kolme, neljä luotettavaa miestä.

Heti kun uudet tulokkaat olivat saapuneet ensimmäisen purjeveneen
kohdalle, he laskivat rantaan ja vetivät veneensä hiekalle. Siitä olin
hyvilläni, koska olin jo pelännyt heidän heittävän ankkurin ja
jättävän vartijoita veneeseen. Ensi työkseen he riensivät toisen
veneen luo, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät,
että se oli aivan tyhjä ja että sen pohjassa oli reikä. He ampuivat
silloin pari, kolme yhteislaukausta ja rupesivat huutamaan ja
huhuilemaan tovereitaan, mutta turhaan. Sama temppu uudistettiin,
mutta yhtä huonolla menestyksellä, sillä luolassa olijat eivät voineet
heitä kuulla ja toiset taas eivät uskaltaneet vastata.

Tämä kummastutti vastatulleita niin, että he -- kuten jälkeenpäin sain
tietää -- päättivät niine hyvineen palata laivalle takaisin
ilmoittamaan, että toverit oli saaressa murhattu ja heidän
purjeveneensä lyöty rikki. Ja he työnsivät todellakin veneensä vesille
ja astuivat siihen.

Kapteenille tuli nyt hätä: hän arveli, että nyt he soutaisivat
takaisin, laiva nostaisi ankkurin ja purjehtisi tiehensä, ja niin se
jäisi meiltä valloittamatta. Mutta ei aikaakaan, niin hän sai jo muita
pelon syitä.

Vene ei ollut ennättänyt vielä kauaksikaan, kun miehet näyttivät
muuttaneen päätöksensä. He palasivat takaisin maihin ja jättivät kolme
miestä veneen vartijoiksi. Se oli suuri pettymys meille, sillä mitä
hyötyä meille siitä olisi, vaikka saisimmekin nuo seitsemän miestä
vangiksi, jos muut kuitenkin pääsisivät käsistämme? He palaisivat
laivalle, ja laiva olisi silloin mennyt meiltä iäksi. Meidän ei
auttanut muu kuin jäädä odottamaan, mihin suuntaan asiat alkaisivat
kehittyä.

Vartijat työnsivät veneen jälleen vesille ja laskivat ankkurinsa niin
kaukana rannasta, ettemme voineet ajatellakaan pääsyä veneen luokse.
Muut seitsemän lähtivät miehissä kulkemaan kohti lähellä linnaa olevaa
vuorta. Näimme heidät selvästi, vaikka itse olimmekin näkymättömissä.
Mäen huipulle päästyään he alkoivat taas huutaa ja huhuilla
tovereitaan, kunnes vihdoin uupuneina kerääntyivät puun juurelle,
nähtävästi neuvottelemaan. Kapteeni ehdotti silloin, että jos he,
niinkuin oli luultavaa, vielä kerran ampuvat yhteislaukauksen,
hyökkäämme heidän kimppuunsa ja vangitsemme heidät, ennen kuin he
ennättävät uudestaan ladata. Neuvo oli mielestäni sangen järkevä; paha
vain, ettei heidän laukauksestaan tullut mitään. Siinä he yhä istuivat
yhtä neuvottomina.

Huomasin ettei meidän kannattanut ryhtyä hyökkäysvalmisteluihin ennen
pimeän tuloa. Elleivät he palaisi rannalle, asettuisimme heidän ja
veneen väliin. Päätimme myös keksiä jonkinlaisen sotajuonen, jolla
saisimme veneen houkutelluksi rantaan. Kärsimättöminä odottelimme
jonkin aikaa, kunnes näimme heidän pitkän keskustelun jälkeen nousevan
ilmeisesti aikoen marssia rantaa kohti. Harmillista. Heistä oli
kaiketi saaressa oleminen alkanut näyttää niin vaaralliselta, että he
olivat päättäneet kumppaniensa kohtalosta enää välittämättä palata
takaisin laivalle ja purjehtia pois näiltä mailta.

Kapteeni oli aivan masentunut. Mutta silloin välähti mieleeni varsin
onnistunut sotajuoni. Lähetin Perjantain ja alikapteenin joen yli
länteen päin sille rannalle, minne Perjantai oli ensi kertaa tuotu
vankina, ja käskin heidän tarkoin noudattaa käskyäni: tultuaan noin
puolen peninkulman päässä meistä olevalle mäelle huutakoot niin kovaa
kuin suinkin ja kuultuaan toisten vastaavan siirtykööt heidän
huomaamattaan saaren sisäosiin ja alkakoot uudestaan huhuilla. Toisten
vastattua menkööt yhä kauemmas, kunnes saavat heidät houkutelluksi
niin syvälle metsän helmaan kuin mahdollista. Sen tehtyään palatkoot
ääneti meidän luoksemme.

Miehet olivat juuri astumassa veneeseensä, kun Perjantain ja
alikapteenin ensimmäinen huuto kajahti. He vastasivat heti ja lähtivät
juoksemaan ääntä kohti. Mutta heillä oli edessä joki. Sen huomattuaan
he huusivat veneessä oleville miehille, että nämä tulisivat soutamaan
heidät toiselle rannalle. Sitä juuri olin toivonutkin.

Vene saapui, vei heidät yli ja asettui pieneen poukamaan joen
rannalle, jossa se sidottiin puuhun kiinni. Miehet lähtivät nyt
huutoja kohti otettuaan yhden venemiehistä lisäksi joukkoonsa, niin
ettei venettä jäänyt vartioimaan kuin kaksi miestä. Jättäen nyt
Perjantain ja alikapteenin jatkamaan tehtäväänsä me muut lähdimme
liikkeelle, menimme joen yli kenenkään huomaamatta ja astuimme äkkiä
vartijain eteen, joista toinen loikoi rannalla, toinen istui veneessä.
Edellinen oli puolitorkuksissa ja meidät nähtyään kavahti pystyyn,
mutta kapteeni, joka kulki edellä hyökkäsi häntä kohti ja yhdellä
iskulla kaatoi hänet maahan huutaen samalla veneessä olevalle, että
ellei tämä antaudu, niin hän on kuoleman oma. Tuon yksinäisen ei
auttanut muu kuin totella, kun hän näki kumppaninsa kaatuneen ja viisi
aseellista miestä edessään. Hän oli sitä paitsi yksi niistä kolmesta,
jotka väkisin oli saatu kapinaan osallisiksi. Hän ei antautunut vain
vangiksi, vaan tuli kaikesta sydämestään meidän puolellemme. Jonkin
ajan kuluttua Perjantai ja alikapteeni palasivat perin väsyneinä.
Heidän tehtävänsä oli onnistunut. He olivat saaneet laivamiehet
houkutelluksi mäeltä mäelle ja metsiköstä toiseen niin kauas, ettei
heitä voitaisi odottaa tänne ennen pimeän tuloa.

Kului useita tunteja. Vähitellen alkoi metsästä kuulua ääniä: edellä
kulkeva mies huuteli jäljessä tulijoille kiirehtien heitä joutumaan,
mihin toiset valittivat olevansa kovin väsyksissä. Tämä sopi hyvin
suunnitelmiimme. Vihdoin he saapuivat veneensä luo. Mutta kuka osaisi
kuvailla heidän hämmästystään, kun he näkivät veneensä olevan kuivalla
maalla, sillä nyt oli pakoveden aika, ja vartijain kadonneen. Siinä he
sitten valittelivat ja vaikeroivat toisilleen sangen surkealla
äänellä, että olivat muka tulleet noiduttuun saareen; täällä oli
varmaankin asukkaita, jotka surmaavat heidät joka miehen, tai pahoja
henkiä, ja hukka heidät siinäkin tapauksessa perii. Niin he
päivittelivät tuon tuostakin huudellen kahta kadonnutta vartijaansa
mutta turhaan. Illan hämärissä me näimme heidän epätoivoissaan
juoksentelevan pitkin rantoja käsiään väännellen, välistä istahtaen
veneeseen lepäämään ja hetken kuluttua taas kavahtaen siitä pois.
Väkeni olisi heti tahtonut hyökätä heidän kimppuunsa, mutta en
sallinut sitä, koska aikomukseni oli saada nuo roistot kiinni
äkkinäisellä yllätyksellä välttääkseni tarpeetonta verenvuodatusta
niin paljon kuin mahdollista. Omiakin miehiä tahdoin suojella
tietäessäni, kuinka hyvin varustettuja viholliset olivat. Hiljaa
lähestyimme heitä. Perjantain ja kapteenin käskin hiipiä edellä yhä
lähemmäksi heitä ja laukaista vasta sitten, kun varmasti osuisivat.

Ei kestänytkään kauan ennen kuin perämies, kapinan alkuunpanija ja nyt
rohkeutensa kokonaan menettänyt raukka, alkoi kahden merimiehen kanssa
kulkea heitä kohti. Kapteeni olisi tahtonut laukaista heti, kun oli
kuullut tuon pahimman roiston äänen, niin kovin kiihkoissaan hän oli,
mutta jaksoi sentään hillitä mielensä. Tuokion kuluttua tulikin
perämies kahden seuralaisensa kanssa tarpeeksi lähelle, ja silloin
kavahtivat kapteeni ja Perjantai pystyyn ja laukaisivat. Perämies
kaatui heti hengettömänä maahan ja toinen seuralaisista sai pahan
haavan ja kuoli parin tunnin perästä. Kolmas juoksi pakoon. Laukaukset
kuultuani riensin muun joukkoni kanssa paikalle, ja nyt oli meitä
yhteensä kahdeksan miestä, mutta vihollinen ei pimeässä voinut nähdä
lukuamme.

Viimeksi saamamme vangin, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt meihin,
panin nyt keskustelemaan vihollisen kanssa siinä toivossa, että se
antautuisi ilman verenvuodatusta. Asia onnistuikin. Meidän vankimme
huusi kovalla äänellä:

-- Tom Smith! Tom Smith!

-- Sinäkö siellä, John? kysyi Tom Smith.

-- Niin olen. Laskekaa Jumalan tähden aseenne maahan ja antautukaa,
muuten olette kuoleman omat joka mies.

-- Kenelle meidän pitäisi antautua? Keitä ne ovat?

-- Täällä on meidän kapteenimme ja hänellä on viisikymmentä miestä,
jotka jo kaksi tuntia ovat ajaneet teitä takaa. Perämies on saanut
surmansa, Will Fry on haavoittunut, minä olen vankina. Hukka teidät
perii, ellette antaudu.

-- Armahdetaanko meidät? kysäisi taas Tom Smith. -- Sillä ehdolla me
antaudumme.

-- Minä käyn kysymässä, vastasi John. Silloin kapteeni astui esiin
lausuen:

-- Smith! Sinä tunnet minun ääneni. Jos heitätte aseenne ja jätätte
itsenne meidän käsiimme, niin saatte armon kaikki paitsi Will Atkins.

Silloin kuului Will Atkinsin surkea ääni:

-- Jumalan tähden, kapteeni, armahtakaa minutkin! Mitä minä olen
tehnyt? Yhtä kehnoja ovat olleet muutkin.

Tämä ei ollut totta, sillä Will Atkins oli kapinan puhjettua
ensimmäisenä käynyt kapteeniin käsiksi ja sitonut hänet, kohdellut
raa'asti ja sättinyt häntä. Kapteeni vastasi, että Atkinsin täytyi
ehdottomasti antautua kuvernöörin armoille. Kuvernöörillä hän
tarkoitti minua.

Silloin he laskivat aseensa maahan armoa rukoillen. Lähetin Johnin ja
kaksi muuta miestä sitomaan heidät, minkä jälkeen koko armeijani astui
esille ja otti haltuunsa niin vangit kuin veneenkin. Minä, arvoisa
kuvernööri muka, en tahtonut vielä tulla esiin.

       *       *       *       *       *

Ensi työksemme laitoimme veneen kuntoon ja rupesimme neuvottelemaan
siitä, miten laiva olisi vallattava. Kapteeni selitti sillä välin
vangeilleen, kuinka konnamaisesti he olivat häntä kohdelleet ja kuinka
he nyt rikoksellaan olivat ansainneet hirsipuun. Miehet näyttivät
katuvan pahoja tekojaan ja pyysivät, että heidän henkensä
säästettäisiin. Siihen vastasi kapteeni, etteivät he olleet hänen
vankejaan, vaan saaren kuvernöörin. Kapinalliset olivat luulleet,
lausui kapteeni, jättävänsä hänet autioon saareen, mutta Jumala oli
ohjannut asiat niin, että saari olikin asuttu ja sen kuvernöörinä oli
englantilainen, jolla oli oikeus hirttää heidät, jos hyväksi näki.
Mutta koska hän oli heidät armahtanut, niin hän lähettäisi heidät
Englantiin tuomittavaksi kaikki paitsi Atkinsin, jota kapteeni nyt
kuvernöörin käskystä kehottaa valmistautumaan kuolemaan, sillä hänet
hirtetään huomenna.

Will Atkins lankesi polvilleen rukoillen kapteenia puhumaan hänen
puolestaan kuvernöörille. Muut pyysivät Jumalan nimessä, ettei heitä
suinkaan lähetettäisi Englantiin.

Nyt tuntui minusta, että meidän vapahduksemme hetki oli lyönyt, sillä
arvelen, että nämä miehet saataisiin helposti auttamaan meitä laivan
valtaamisessa. Vetäydyimme kauemmaksi, jotta he eivät näkisi, minkä
näköinen mies täällä kuvernöörinä hallitsi, ja lähetin lähimmän miehen
kutsumaan kapteenin puheilleni. Hän meni kapteenin luo sanoen:

-- Kapteeni! Kuvernööri kutsuu teitä luokseen. Kapteeni vastasi:

-- Sanokaa hänen ylhäisyydelleen, että tulen heti paikalla. Tämä
hämmästytti vankeja vielä enemmän. Nyt he eivät enää lainkaan
epäilleet, ettei kuvernööri viidenkymmenen miehensä kanssa ollut
lähistöllä.

Kapteenin tultua ilmoitin hänelle suunnitelmani laivan valtaamiseksi,
ja hän hyväksyi sen täydellisesti. Varovaisuuden vuoksi päätettiin
kuitenkin lähettää Atkins ja kaksi muuta pahinta konnaa sidottuina
samaan luolaan, missä entisiäkin vankeja säilytettiin. Tämä tehtävä
uskottiin Perjantain, alikapteenin ja laivassa olleen matkustajan
huostaan. Muut vangit vietiin linnan vallien väliselle aukiolle ja
sidottiin siellä.



Kahdeskymmenes luku

Panttivangit. -- Laiva vallataan. -- Pahantekijät jäävät saareen. --
Vihdoinkin pääsen lähtemään.


Aamulla varhain lähetin kapteenin keskustelemaan vankien kanssa ja
ottamaan selvää siitä, saisimmeko heistä luotettavia apulaisia laivan
valtaamisessa. Hän ilmoitti heille, että jos he uskollisesti
ryhtyisivät meitä auttamaan, niin kuvernööri tekee kaiken voitavansa
hankkiakseen heille armahduksen Englannissa. Muussa tapauksessa heidät
hirtetään siellä ehdottomasti.

Sanomattakin on selvää, minkä vaikutuksen moinen ehdotus teki
vankeihin. He lankesivat polvilleen ja lupasivat palvella häntä
viimeiseen veripisaraan saakka ja seurata häntä vaikka maailman
ääriin. Kapteeni toi heidän vastauksensa minulle vakuuttaen, että hän
puolestaan nyt luottaa heidän uskollisuuteensa. Ollakseni kuitenkin
aivan varma asiasta pyysin kapteenia menemään uudestaan heidän
luokseen ja valitsemaan heistä viisi kaikkein luotettavinta meille
apulaisiksi sekä ilmoittamaan, että kuvernööri pitää muut viisi miestä
panttivankeinaan täällä, jos edelliset hiukankaan rikkovat
uskollisuuslupaustansa, niin panttivangit hirtetään kahleissa
lähimpiin rannan puihin.

Meitä oli nyt, minua ja Perjantaita lukuunottamatta, yhteensä
kaksitoista miestä, joiden kanssa kapteeni sanoi uskaltavansa lähteä
laivalle. Minä ja Perjantai jäimme saarelle, koska meillä oli
seitsemän vankia vartioitavana ja ruokittavana. Tultuani
panttivankien luo kapteeni selitti heille minun olevan juuri se mies,
jonka kuvernööri oli asettanut heidän vartijakseen. Kuvernööri, sanoi
hän, oli määrännyt, etteivät he saaneet liikkua minnekään ilman minun
lupaani, muutoin heidät pantaisiin rautoihin ja teljettäisiin linnaan.

Kapteenin tehtävänä oli nyt varustaa molemmat purjeveneet, tukkia
toisen pohjassa oleva reikä ja määrätä miehistö kumpaankin. Toiseen
meni neljä miestä ja näiden päälliköksi matkustaja, toiseen kävivät
kapteeni, alikapteeni ja viisi matruusia.

Puolenyön tienoissa veneet lähenivät laivaa. Päästyään kuulomatkan
päähän kapteeni käski Johnin huutaa laivallaolijoille ja ilmoittaa,
että veneet olivat tulleet saaresta ja tuoneet mukanaan sinne
lähteneet miehet. Keskustelua jatkettiin niin kauan, että veneet
pääsivät laivan kylkeen. Silloin kapteeni ja alikapteeni nousivat
ensimmäisinä kannelle ja löivät heti muskettiensa perällä toisen
alikapteenin ja kirvesmiehen maahan. Miestensä auttamina he sitten
vangitsivat keski- ja peräkannella olevat kapinalliset ja sulkivat
luukut, jottei kannen alta kukaan pääsisi ylös. Sillä välin oli
toisenkin veneen väki noussut laivaan ja hyökännyt keittiöruumaan
vangiten siellä kolme miestä. Kun laivankansi oli vallattu, käski
kapteeni alikapteeninsa murtautua kolmen miehen kanssa peräkajuuttaan,
johon kapinallisten nykyinen kapteeni oli sulkeutunut kahden matruusin
ja laivapojan kanssa. Alikapteeni noudatti käskyä ja mursi
rautakangella kajuutan oven, mutta samassa laukaisivat sisälläolijat
pistoolinsa haavoittaen kaikkia kolmea, pahimmin itse alikapteenia,
jonka vasempaan olkavarteen kuula sattui. Siitä huolimatta hän huusi
miehiä avukseen, ryntäsi sisään ja ampui pistoolilla kapinallisten
johtajaa päähän, niin että tämä kaatui heti hengettömänä maahan. Muut
antautuivat, ja niin oli laiva vallattu ilman sen suurempaa
verenvuodatusta.

Heti tämän jälkeen käski kapteeni ampua seitsemän tykinlaukausta
sopimuksen mukaisesti merkiksi minulle siitä, että retki oli
onnistunut. Jokainen arvaa, millä riemulla kuuntelin noita laukauksia
odoteltuani niitä kello kahteen asti aamulla. Kauan jännityksessä
olleet voimani raukenivat nyt, ja vaivuin sikeään uneen.

En tiedä kuinka kauan lienen nukkunutkaan, mutta aamulla heräsin
tykinlaukaukseen. Kavahdin pystyyn ja kuulin samalla huudettavan:
"Kuvernööri! Kuvernööri!" Tunsin kapteenin äänen ja näin hänen
seisovan vuorenhuipulla. Sinne riennettyäni hän sulki minut syliinsä
ja lausui viitaten laivaan:

-- Rakas ystäväni ja pelastajani! Tuolla on teidän laivanne, se on
teidän omanne kaikkine lasteineen niin kuin mekin.

Katsoin merelle: siellä keinui laiva laineilla ankkuroituna vain
puolen peninkulman päähän rannasta. Kapteeni oli näet heti laivan
valtaamisen jälkeen käskenyt nostamaan purjeet ja ohjannut laivan
aivan joensuun kohdalle. Itsensä hän oli soudattanut veneessä maihin.

Niin valtava oli hämmästykseni, etten ensi hetkessä kyennyt lausumaan
sanaakaan. Tuossa se nyt oli, pelastukseni välikappale, suuri laiva,
valmiina viemään minut minne ikinä halusin. Minun täytyi pidellä
kapteenista kiinni, muuten olisin hervahtanut maahan. Hän veti pullon
taskustaan ja tarjosi siitä minulle kulauksen. Se vahvisti minua,
mutta maahan minun sittenkin täytyi istahtaa enkä kyennyt vielä
hetkeen saamaan sanaa suustani. Syvästi liikuttunut oli kapteenikin.
Monta hellää ja ystävällistä sanaa hän puhui minulle rohkaistakseen
mieltäni, kunnes tunteeni purkautui hillittömään itkuun.

Vasta sen jälkeen sain puhelahjani takaisin. Syleilin nyt vuorostani
häntä pelastajaani, ja suuri oli meidän kumpaisenkin riemu. Sanoin
että itse taivas näytti lähettäneen hänet luokseni, johtamaan minut
täältä, ja että kaikki tämä oli kuin pitkä sarja suuria ihmeitä. Siinä
oli jälleen todistus niistä salaisista keinoista, joilla Sallimus
hallitsee maailmaa. Kaikkivaltiaan silmä näkee pienimpiinkin
paikkoihin, kaukaisimpiinkin kätköihin, ja hän lähettää apunsa
aikanaan. En unohtanut ylentää sydäntäni kiittämään Jumalaa.

Jonkin aikaa keskusteltuamme kapteeni sanoi tuoneensa minulle hiukan
tuomisia, sellaisia kuin laiva saattoi tarjota. Sen sanottuaan hän
huusi miehilleen käskien heitä tuomaan kuvernöörin tavarat. Niitä oli
korillinen pulloja, joissa oli mitä hienointa likööriä, sitten kuusi
pulloa madeiraa, kaksi naulaa erittäin hienoa tupakkaa, kaksitoista
kimpaletta häränlihaa, kuusi viipaletta porsaanpaistia, pussillinen
herneitä, toinen jauhoja, lähes sata naulaa korppuja, laatikollinen
sokeria ja paljon muuta hyödyllistä tavaraa. Mutta tuhat kertaa
arvokkaampia olivat seuraavat esineet: kuusi uutta palttinaista
paitaa, kuusi kaunista kaulaliinaa, kaksi paria käsineitä, pari
kenkiä, hattu, pari sukkia ja täydellinen puku kapteenin omasta
vaatevarastosta, varsin hyvässä kunnossa kaikki. Hän puki minut
sanalla sanoen uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän asti. Hauskaa
ja mieluistahan tämä minulle kyllä oli, mutta minun täytyy tunnustaa,
että uudet tamineet tuntuivat näin oudokseltaan ahtailta ja
epämukavilta.

Sitten kun kaikki tavarat oli viety asuntooni, neuvottelin kapteenin
kanssa siitä, mitä oli tehtävä vangeille. Miettimistä siinä olikin,
uskaltaisimmeko ottaa vankeja mukaan, varsinkaan niitä kahta, joita
kapteeni piti auttamattomasti paatuneina konnina ja joihin ei voinut
luottaa hiukkaakaan. Jos heidät otetaan mukaan, hän arveli,
niin heidät on pantava rautoihin ja jätettävä ensimmäisessä
englantilaisessa satamassa viranomaisten käsiin. Huomattuani kuinka
kapteeni pelkäsi heitä tarjouduin selittämään noille miehille, että
heille itselleen olisi edullisinta jäädä saareen. Hän sanoi olevansa
siitä minulle sydämellisesti kiitollinen.

Perjantai ja kaksi vapautettua panttivankia lähetettiin noutamaan
vangit luolasta ja viemään heidät lehtimajaan. Siellä heidän oli määrä
odottaa tuloani. Jonkin ajan perästä saavuinkin sinne uudessa
puvussani kapteenin kanssa ja käskin tuoda vangit enteeni. Ilmoitin
heille tietäväni tarkoin, kuinka halpamaisesti ja rikollisesti he
olivat käyttäytyneet kapteeniansa kohtaan ja kuinka heillä oli ollut
aikomus saatuaan laivan käsiinsä lähteä sillä edelleen ryöstöretkille.
Mutta Jumala oli kääntänyt heidän pahat aikomuksensa niin, että he
kietoutuivat omiin verkkoihinsa pudoten siihen kuoppaan, minkä olivat
toiselle kaivaneet. Nyt on, ilmoitin heille edelleen, laiva otettu
minun käskystäni takavarikkoon, ja pian he saavat nähdä, minkä palkan
heidän johtajansa saa: hänet hirtetään kohta raakapuun nenään. Samaan
rangaistukseen sanoin olevani oikeutettu tuomitsemaan heidätkin ja
kysyin lopuksi, oliko heillä siihen jotain sanomista.

Yksi heistä astui esiin puhumaan toistenkin puolesta. Ei heillä, hän
sanoi, ole muuta sanomista kuin että kapteeni oli luvannut jättää
heidät henkiin, ja sitä armoa he nyt nöyrimmästi rukoilivat. Siihen
vastasin, etten tiedä, missä muodossa tämä armo saattaisi heidän
osakseen tulla. Minä puolestani olen päättänyt ottaa väkeni mukaan,
lähteä täältä pois ja purjehtia kapteenin kanssa laivalla Englantiin.
Kapteeni taas ei sano voivansa ottaa vankeja laivalle muuten kuin
rautoihin pantuina pahantekijöinä. Sellaisina hän jättää heidät
oikeuden käsiin, ja mikä siitä on seurauksena, sen he itsekin sangen
hyvin tietävät: hirsipuu. Näin ollen en tiedä neuvoa heille muuta
keinoa kuin jäädä tähän saareen. Siinä tapauksessa saattaisin jättää
heidät henkiin.

Miehet olivat tästä hyvin kiitollisia ja sanoivat mieluummin
tahtovansa jäädä tänne kuin lähteä Englantiin ja joutua siellä
hirteen.

Ilmoitin suostuvani heidän päätökseensä ja päästin heidät vapaaksi
käskien heidän mennä siihen osaan metsää, mistä heidät oli tänne
tuotu. Lupasin samalla jättää lähtiessämme heille ampuma-aseita ja
neuvoa, miten he vastedes tulisivat täällä toimeen.

Nyt ei ollut muuta jäljellä kuin hankkiutua lähtöön. Sanoin
kapteenille aikovani olla yötä saaressa varustautuakseni matkaan ja
pyysin häntä laittamaan laivan lähtökuntoon seuraavaksi aamuksi,
jolloin hän lähettäisi veneen noutamaan minua. Pyysin häntä myös
vetämään kapinallisten kapteenin ruumiin raakapuun nenään, jotta
saarelle jääneet miehet omin silmin saisivat nähdä, miten heidän
entisen johtajansa oli käynyt.

Pari tuntia sen jälkeen kun kapteeni oli lähtenyt, kutsuin vangit
luokseni ja puhelin heidän tulevasta kohtalostaan lausuen olevani sitä
mieltä, että he olivat valinneet oikean osan. Samalla käskin heitä
katselemaan laivaa, jossa kapinallisten kapteeni roikkui raakapuun
nenässä.

Sen jälkeen kerroin heille, miten minä täällä saaressa olin elänyt ja
tullut toimeen. Kerroin heille tänne tulostani, näytin linnani ja
peltoni sekä neuvoin heitä korjaamaan viinirypäleitä. Ilmoitin
samalla, että ennen pitkää saapuu saareen seitsemäntoista
espanjalaista ja kehotin heitä elämään sovussa heidän kanssaan. Jätin
heille kirjeenkin annettavaksi uusille tulokkaille.

Annoin heille edelleen kolme miekkaa ja kaikki ampuma-aseet, mitä
minulla oli, ja samoin noin puolitoista tynnyriä ruutia. Neuvoin heitä
hoitamaan vuohia, lypsämään ja valmistamaan voita sekä juustoa.
Lupasin hankkia heille laivalta vielä pari tynnyrillistä ruutia lisää
ja jätin heille äsken saamani pussillisen herneitä siemeniksi.

Varhain aamulla lähdin sitten uskollisen ystäväni Perjantain kanssa
laivaan, joka ei kuitenkaan vielä sinä päivänä nostanut ankkuriaan.
Seuraavana aamuna vietiin saareen lupaamani tavarat, joihin kapteeni
liitti vielä miesten arkut ja vaatteet. Siitä he olivat erittäin
kiitollisia.

Saarelta lähtiessäni otin muistoksi vuohennahkaisen takkini,
päivänvarjon ja papukaijan. En jättänyt rahojakaan, jotka vuosien
vieriessä olivat jo kovin himmenneet, jopa mustuneetkin.

Ja niin lähdin saareltani 19. päivänä joulukuuta 1686 asuttuani siellä
kahdeksankolmatta vuotta, kaksi kuukautta ja yhdeksäntoista päivää.
Tästä pitkällisestä vankeudestani pääsin samana kuukauden päivänä,
jona olin karannut ensimmäisestä vankeudestani Salésta.

Kauan kesti kotimatka: Englantiin päästiin vasta 11. päivänä kesäkuuta
1687.

Kotimaassani olin kuin outo muukalainen. Minua ei tuntenut siellä enää
kukaan. Eikä ihmekään, sillä olinhan ollut Englannista poissa
kokonaista kolmekymmentäviisi vuotta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Robinson Crusoe" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.