Title: Jenkkejä maailmalla I - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jenkkejä maailmalla I - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle" ***


JENKKEJÄ MAAILMALLA I

Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle

Kirj.

MARK TWAIN

Suomentanut I. K. Inha



WSOY, Porvoo, 1922.



ESIPUHE.


Tämä kirja on kertomus huvimatkasta. Jos se olisi kertomus
juhlallisesta tieteellisestä retkestä, olisi se tietenkin sen
mukaisesti vakavakin, syvällinen ja niin vaikuttavan vaikeasti
käsitettävä, kuin senkaltaiset teokset yleensä ovat, ja samalla yhtä
puoleensakin vetävä. Mutta vaikka se onkin vain huviretkijuttu, on
sillä kuitenkin tarkoituksensa, se näet tahtoo lukijalle kuvailla,
miltä Eurooppa ja Itä _hänestä_ näyttäisivät, jos hän katselisi
niitä omilla silmillään, eikä niitten silmillä, jotka ovat noissa
maissa matkustaneet ennen häntä. Minä en vähääkään väitä kykeneväni
kenellekään osoittamaan, kuinka hänen _pitäisi_ katsella meren
takaisia nähtävyyksiä -- sen tekevät muut kirjat, eikä se siis ole
tarpeen, vaikka voisinkin sen tehdä.

En puolustele itseäni, vaikka minua voitaisiinkin syyttää siitä, että
olen poikennut tavanmukaisesta matkakertomustyylistä, sillä luulen
katselleeni asioita puolueettomilla silmillä, ja varmasti tiedän
kirjoittaneeni rehellisesti, kirjoitinpa sitten viisasta tai en.

Olen tätä teosta varten osaksi käyttänyt kirjeitä, joita kirjoitin
San Franciscon "Daily Alta Californiaan", tämän lehden omistajain
luovuttua oikeuksistaan ja annettua minulle vapaan vallan. Olen
myös käyttänyt osia niistä kirjeistä, joita kirjoitin New Yorkin
"Tribunelle" ja saman kaupungin "Heraldille".

San Franciscossa.

_Tekijä_.



I OSA.



I LUKU.

Retki yleisenä puheen aiheena -- Ohjelma -- Tiketit kunnossa --
Kuuluisuudet jäivätkin kotiin.


Kuukausia oli suuresta huviretkestä Eurooppaan ja Pyhälle maalle
kirjoiteltu kaikissa Amerikan sanomalehdissä ja lukemattomien
kotiliesien ääressä sitä oli pohdittu. Se oli uudenlaatuinen retki
-- semmoista ei kukaan ollut ennen ajatellut -- ja niinpä se
herätti semmoista huomiotakin kuin mielenkiintoisten uutuuksien
on tapana herättää. Siitä piti tulla oikein jättiläis-piknikki.
Nämäpä huviretkeilijät eivät aikoneet vuokrata kömpelöä höyrylauttaa
ja nuorikkojen ja kaunottarien, paistosten ja leivosten kanssa
räpylöidä johonkin tuntemattomaan jokipahaseen ja purkautua siellä
vihannalle nurmelle ja koko kesäisen päivän pitkän väsyttää itseään
rasittavilla kisoilla siinä käsityksessä, että se on hauskaa, vaan
heidän piti lähteä matkaan suurella valtamerilaivalla, liehuvin
lipuin ja jyrisevin tykein, ja viettää ruhtinaalliset lomapäivät
leveän valtameren tuolla puolen, monessa oudossa ilmanalassa ja
maissa, jotka ovat historiassa kuulut. Heidän piti kuukausimääriä
viillettää viileää Atlanttia ja päivänpaisteista Välimerta; heidän
piti tallustella päivät laivan kansilla ja täyttää laiva huudoillaan
ja naurullaan -- taikka lukea romaaneja ja runoja savutorvien
varjossa, taikka katsella meduusoja ja nautilusta parraspuulta, ja
haikaloja, valaita ja muita syvyyden ihmeellisiä kummituksia; ja
öisin, heidän piti tanssia taivasalla yläkannella, tanssia keskellä
tanssisalia, joka ulottui taivaanrannasta taivaanrantaan, kattonaan
taivaan kaarto, lamppuinaan ei sen vähemmät kuin tähdet ja tuo uljas
kuu -- tanssia ja kävellä, ja tupakoida ja laulaa ja kuherrella ja
etsiä taivaalta uusia tähtitarhoja "Suuren sukeltajan" (Otavan)
sijaan, johon oli niin perin kyllästytty; ja heidän piti nähdä
kahdetkymmenet sotalaivastot -- kahdenkymmenen omituisen kansan puvut
ja tavat -- puolen maailman suuret kaupungit -- heidän piti juoda
maljoja ylhäisten kanssa ja tuttavallisesti keskustella kuninkaitten
ja prinssien, suurmogulin ja mahtavain valtakuntain voideltujen
hallitsijain kanssa!

Mainiohan se oli tuuma; mitä kekseliäimmästä aivokopasta
lähtenyt. Hyvin sitä ilmoiteltiinkin, vaikka se tuskin olisi sitä
tarvinnut, sillä rohkean omintakeisuutensa, harvinaisuutensa,
houkuttelevaisuutensa ja suurenmoisuutensa ansiosta se oli kaikkialla
puheen alaisena ja herätti mielenkiintoa joka perheessä kautta maan.
(Me emme silloin tienneet, että tämänkaltaisten retkien aloite oli
Englannista lähtenyt ja sieltä lainattu.) Ja kukapa olisi voinut
lukea retken ohjelman haluamatta päästä mukaan? Painatan sen tähän.
Se melkein käy kartasta. Ja tämän kirjan tekstinä se kerrassaan pitää
paikkansa.

_Retki Pyhään maahan, Egyptiin, Krimille, Kreikkaan ja välillä
oleville mieltäkiinnittäville paikoille._

    Brooklyn, 1 p. helmik. 1867.

    Allekirjoittanut tekee tulevana matkailijakautena yllä mainitun
    retken ja pyytää saada Teille esittää seuraavan ohjelman:

    Hän valitsee ensiluokan höyrylaivan, joka kokonaan on hänen
    komentonsa alainen ja johon mahtuu vähintään sataviisikymmentä
    hyttimatkustajaa, ja tähän ottaa hän mukaan valitun seuran, ei
    kuitenkaan enempää kuin kolmeneljännestä siitä mitä laivaan
    sopisi. On hyvä syy luulla, että tämä seura saadaan kokoon
    lähimmästä ympäristöstä, keskinäisistä ystävistä ja tuttavista.

    Höyrylaivaan hankitaan kaikki tarpeelliset mukavuudet, muun
    muassa kirjasto ja soittokoneita.

    Kokenut lääkäri mukana laivalla.

    New Yorkista lähdetään kesäk. 1 p:n vaiheilla ja kuljetaan
    Atlantin poikki miellyttävää keskeisiä reittiä Azorien kautta;
    St Michaeliin saavutaan noin kymmenen päivän kuluttua. Siellä
    viivytään päivä tai pari nauttien näiden saarien hedelmistä
    ja jylhästä kauneudesta, minkä jälkeen matkaa jatketaan ja
    Gibraltariin saavutaan kolmen tai neljän päivän kuluttua.

    Siellä vietetään päivä tai pari katsellen paikan ihmeellisiä
    maanalaisia varustuksia, johon lupa helposti saadaan.

    Gibraltarista kulkee matka pitkin Espanjan ja Ranskan rannikkoa
    ja Marseilleen saavutaan kolmen päivän kuluttua. Siellä suodaan
    runsaasti aikaa sekä tämän, kuusisataa vuotta ennen ajanlaskumme
    alkua perustetun kaupungin että sen keinotekoisen sataman
    katselemiseen, joka on laatuaan Välimeren kaunein, jota paitsi
    retkeilijät saattavat käydä Pariisin maailmannäyttelyssä ja
    kauniissa Lyonissa, joka on keskivälillä ja jonka mäiltä selvänä
    päivänä vaivatta näkyvät Mont Blanc ja Alpit. Matkustajat,
    jotka tahtovat viipyä Pariisissa kauemmin, voivat sieltä jatkaa
    Sveitsin kautta ja Genovassa taas tulla laivaan.

    Marseillesta Genovaan on yhden yön matka. Retkeilijöillä on
    hyvä tilaisuus katsella tätä "palatsien uljasta kaupunkia"
    ja kaunista, Napoleon I:n rakentamaa tietä käydä Columbuksen
    syntymäpaikalla, joka on kaksitoista mailia kaupungin
    ulkopuolella. Täältä voidaan tehdä retkiä Milanoon, Lago di
    Comolle ja Lago Maggiorelle, taikka Milanoon, Veronaan (joka on
    kuulu suurenmoisista linnoituksistaan), Padovaan ja Veneziaan.
    Taikka voivat matkustajat kulkea junalla Firenzeen, jos haluavat
    käydä Parmassa, joka on kuulu Correggion freskoista, ja
    Bolognassa, sekä yhtyä sitten Livornossa laivaan. Täten he voivat
    viettää kolmisen viikkoa Italian kuuluisimmissa taidekaupungeissa.

    Laiva kulkee Genovasta Livornoon yhdessä yössä, ja viipyy se
    viimeksimainitussa paikassa niin kauan, että sieltä ehtii hyvin
    käydä tutustumassa Firenzeen, sen palatseihin ja taidekokoelmiin;
    Pisaan ja sen katedraaliin ja "vinoon torniin", Luccaan ja sen
    kylpylaitoksiin ja roomalaiseen amfiteatteriin. Firenzeen, joka
    näistä paikoista on etäisin, on rautateitse vain kuudenkymmenen
    mailin matka.

    Livornosta Napoliin (poiketen Civita Vecchiassa, jos kuka
    mieluummin tahtoo lähteä sieltä Roomaan) kuljetaan noin
    kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa; reitti kulkee pitkin Italian
    rannikkoa, aivan läheltä Capreran, Elban ja Corsican ohi. On
    pidetty huoli siitä, että Livornosta saadaan luotsi Capreraan ja
    siellä poiketaan Garibaldin kodissa, jos suinkin mahdollista.

    Matkustajat voivat käydä Roomassa (rautateitse), Herculaneumissa,
    Pompeijissa, Vesuviuksella, Virgiliuksen haudalla ja ehkä
    Paestumin raunioillakin ja tutustua Napolin kauneihin
    ympäristöihin ja sen viehättävään lahteen.

    Seuraava viehätyskohta on Palermo, Sisilian kaunein kaupunki,
    johon Napolista saavutaan yhdessä yössä. Siellä vietetään yksi
    päivä ja illalla lähdettäessä suunnataan kulku Ateenaan.

    Matka käy pitkin Sisilian pohjoisrannikkoa. Aiolisten saarien
    kautta kahden toimivan tulivuoren, Strombolin ja Vulcanian ohi,
    Messinan salmen kautta, "Skylla" toisella puolella, toisella
    "Kharybdis", pitkin Sisilian itärantaa, Etna näkyvissä,
    sitten Italian etelärantaa seuraillen, pitkin Kreikan itä- ja
    etelärantaa, näkyvissä muinainen Kreeta, kunnes saavutaan
    Ateenan mutkaan ja Piraioon. Kahden ja puolen tai kolmen päivän
    kuluttua saavutaan Ateenaan. Kun siellä on viivytty joku
    aika, kuljetaan Salamiin lahden poikki ja oleskellaan päivä
    Korinthossa, josta matkaa jatketaan Konstantinopoliin läpi
    Aigeian meren saaristojen, Dardanellien ja Marmarameren Kultaisen
    sarven suuhun, ja suoritetaan tämä matka Ateenasta lukien
    neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa.

    Kun Konstantinopolista lähdetään, käy matka ensin kautta
    kauniin Bosporon, sitten Mustan-meren poikki Sevastopoliin ja
    Balaklavaan noin neljässäkolmatta tunnissa. Siellä aiotaan
    viipyä pari päivää, käydä satamissa, linnoituksissa ja Krimin
    tappotanterilla; sieltä takaisin Bosporoon ja poiketen uudelleen
    Konstantinopoliin ottamaan matkaan ne, jotka ehkä ovat mieluummin
    sinne jääneet; alas Marmara-meren ja Dardanellien kautta, pitkin
    Aasian puolta, muinaisen Troian ja Lydian rantaa Smyrnaan, jonne
    Konstantinopolista on kahden tai kahden ja puolen päivän matka.
    Täällä viivytään sen verran, että halukkailla on aikaa käydä
    Efesossa, jonne on viidenkymmenen mailin rautatiematka.

    Smyrnasta Pyhälle maalle kuljettaessa käy tie Aigeian meren
    saariston kautta aivan Patmos-saaren ohi pitkin Aasian, muinaisen
    Pamfylian ja Kypron rantaa. Beirutiin saavutaan kolmen päivän
    kuluttua. Beirutista voivat retkeilijät tehdä matkan Damaskoon,
    jonka jälkeen höyrylaiva lähtee Joppeen.

    Jopesta käsin voidaan käydä Jerusalemissa, Jordanin virralla,
    Tiberiaan järvellä, Nasaretissa, Bethaniassa, Betlehemissä
    ja Pyhän maan muilla nähtävillä paikoilla, ja siellä voivat
    höyrylaivaan taas palata ne, jotka mieluummin ovat kulkeneet
    Beirutista maitse Damaskon, Galilean, Kapernaumin, Samarian,
    Jordanin joen ja Tiberiaan järven kautta.

    Kun Jopesta lähdetään, on seuraava merkkipaikka Aleksandria,
    johon saavutaan vuorokauden kuluttua. Siellä ansaitsee
    käydä katsomassa Caesarin palatsia, Pompeijuksen patsasta,
    Kleopatran neulaa ja katakombeja sekä vanhan Aleksandrian
    raunioita. Muutamassa tunnissa päästään sieltä Kairoon, jonne on
    sadankolmenkymmenen mailin rautatie-matka ja josta voidaan käydä
    muinaisessa Memfiissä, Joosefin vilja-aitoissa ja pyramiideilla.

    Aleksandriasta lähdetään paluumatkalle poiketen Maltassa,
    Cagliarissa (Sardiniassa) ja Parmassa (Mallorcassa), jotka kaikki
    ovat oivallisia satamia, luonnonkauniita ja hedelmistä rikkaita.

    Kussakin paikassa viivytään päivä tai pari, ja kun Parmasta
    illalla lähdetään, saavutaan seuraavana aamuna Espanjan
    Valenciaan. Tässä Espanjan kauneimmassa kaupungissa vietetään
    muutamia päiviä.

    Valenciasta jatketaan paluumatkaa Espanjan rannikkoa sivuillen.
    Alicanten, Carthagenan, Paloksen ja Malagan ohi kuljetaan mailin
    tai parin päässä ja neljänkolmatta tunnin kuluttua saavutaan
    Gibraltariin.

    Siellä viivytään yksi päivä ja jatketaan sitten matkaa Madeiraan,
    jonne saavutaan kolmisen päivän kuluttua. Kapteeni Marryat
    kirjoittaa: "En tiedä maailmassa toista paikkaa, joka ensi
    näkemällä siihen määrään hämmästyttäisi ja viehättäisi kuin
    Madeira." Siellä viivytään päivä tai pari, mutta jos aika sallii,
    voidaan viipyä kauemminkin, ja Canarian saariston läpi mennen,
    arvatenkin Teneriffan Pic näkyvissä, kuljetaan Atlantin poikki
    nyt eteläisempää suuntaa koillispasaadin leveysasteilla, joilla
    aina voidaan toivoa leutoa ja kaunista säätä ja tyyntä merta.

    Vihdoin poiketaan Bermuda-saarilla, jotka ovat aivan tämän
    kotimatkan varressa ja jonne Madeirasta on kymmenen päivän matka,
    ja kun on vietetty vähän aikaa ystäväimme bermudalaisten luona,
    käännetään kokka suoraan kotia kohti, jonne saavutaan noin kolmen
    päivän kuluttua.

    Olemme jo saaneet tilauksia Euroopassa olevilta maanmiehiltä
    jotka siellä aikovat liittyä retkeen.

    Laiva on kaiken aikaa oleva koti, jossa retkeläisiä ympäröivät
    herttaiset ystävät, jos he sattuvat sairastumaan, jossa he saavat
    kaiken mahdollisen hoidon ja myötätunnon.

    Jos jossain yllä mainituista satamista sattuisi olemaan tarttuvia
    tauteja, niin sivuutetaan ne ja niiden sijaan poiketaan muihin
    mieltä kiinnittäviin paikkoihin.

    Matkan hinnaksi on määrätty 1,250 dollaria aikuisilta. Hytit ja
    pöytäpaikat jaetaan sen mukaan kuin matkustajat saapuvat, eikä
    tilausta pidetä sitovana, ennenkuin kymmenen prosenttia hinnasta
    on rahastonhoitajalle maksettu.

    Matkustajat voivat jäädä höyrylaivaan joka satamassa, jos
    haluavat, mitään lisämaksua suorittamatta; kaikki venemaksut
    suoritetaan laivasta.

    Koko maksu on suoritettava etukäteen, ennenkuin matkaan
    lähdetään, jotta lähdöstä määrätyllä ajalla voitaisiin pitää mitä
    paras huoli.

    Komitean tulee hyväksyä paikkatilaukset ennenkuin pilettejä
    annetaan. Tilaukset voidaan lähettää allekirjoittaneelle.

    Mieltäkiinnittävät ja omituiset esineet, joita matkustajat ehkä
    matkalla hankkivat, he saavat tuoda kotia mitään rahtimaksua
    suorittamatta.

    Viisi dollaria kullassa päivältä riittää runsaasti _kaikkiin_
    matkakustannuksiin maalla ja kaikkialla, missä matkustajat
    haluavat useammaksi päiväksi lähteä, höyrylaivasta.

    Matkustajain _yksimielisen_ päätöksen mukaan voidaan retkeä
    pidentää ja matkareittiä muuttaa.

    _Chas. C. Duncan_ 117, Wall Street, New York.

    P.S. Retkeä varten on vuokrattu sangen kaunis ja vahva,
    siipihöyry "_Quaker City_", joka lähtee New Yorkista 8 p. kesäk.
    Hallitus on lähettänyt kirjeitä, joissa retkikunta ulkomailla
    suljetaan asianomaisten suosioon.

Mikä tästä ohjelmasta enää puuttui, eikö se ollut kerrassaan
vastustamaton? Ei mitään, mitä äärellinen mieli saattoi keksiä.
Pariisi, Englanti, Skotlanti, Sveitsi, Italia -- Garibaldi!
Aigeian meren saaret! Vesuvius! Konstantinopoli! Smyrna! Pyhä maa!
Egypti ja "ystävämme bermudalaiset!" Maanmiehiä Euroopassa, jotka
halusivat liittyä retkikuntaan -- tarttuvat taudit vältettäisiin
-- venemaksut suoritettaisiin laivasta -- lääkäri mukana -- matkaa
jatkettaisiin vaikka maan ympäri, jos matkustajat yksimielisesti
haluaisivat -- erityinen komitea, joka pitäisi huolta, että seura
olisi mitä ankarimmin valittu -- ja yhtä ankara asiantuntijain
komitea vastaamassa siitä, että laiva olisi yhtä luotettavasti
valittu. Ihmisluonto ei voinut vastustaa näitä viettelyksiä, jotka
kerrassaan panivat pään pyörälle. Juoksin rahastonhoitajan luo ja
maksoin kymmenen prosenttia etukäteen. Ilokseni kuulin, että vielä
oli muutamia hyttejä vapaana. Minä tosiaan pelastuin tuon ankaran
komitean kynsistä sen pääsemättä persoonallisesti ja kriitillisesti
luonteenominaisuuksiani tutkimaan, mutta minä kehoitin heitä
kuulustelemaan kaikilta yhteiskunnan ylhäisiltä henkilöiltä, mitä
mieleeni juolahti ja joista saatoin arvata, että he eivät ainakaan
minusta mitään tietäisi.

Pian sitten julkaistiin ohjelmaan jatkoakin, jossa sanottiin, että
laivalla käytettäisiin "Plymouthin virsikokoelmaa." Maksoin nyt loput
piletin hinnasta.

Minulle annettiin kuitti ja niin olin virallisesti ja asianmukaisesti
hyväksytty retkeilijäksi. Se oli hauska juttu, mutta vähäistä oli se
hauskuus sen uutuuden rinnalla, että tiesi kuuluvansa "valikoituihin."

Tämän ohjelman jatko niinikään kehoitti retkeilijöitä ottamaan
mukaansa keveitä soittokojeita, niillä ylläpitää laivalla rattoa;
satuloita Syyriaa varten; viheriäiset silmälasit ja päivänvarjot:
hunnut Egyptiä varten ja lämpöiset vaatteet vaivalloisia toivioretkiä
varten Pyhässä maassa. Lisäksi viitattiin siihen, että vaikka laivan
kirjastossa olisikin melko laaja valikoima luettavaa, olisi jokaisen
matkustajan hyvä ottaa mukaansa muutamia oppaita, raamattu ja
parhaita matkakertomuksia. Lueteltiin sitten varsinkin Pyhää maata
koskevia teoksia, koska Pyhä maa sisältyi retken ohjelmaan, vieläpä
näytti olevan sen pääosa.

Pastori Henry Ward Beecherin piti tulla retkelle, mutta kiireelliset
toimet pakottivat hänet luopumaan tuumasta. Oli muita matkustajia,
joita paitsi olisi tultu paremmin toimeen ja jotka olisi jätetty
maalle paljon mieluummin. Kenraaliluutnantti Shermanin piti myös
tulla mukaan, mutta intiaanisota pakotti hänet jäämään Mississipin
taa lakeuksille. Muuan suosittu näyttelijätär oli kirjoittanut
nimensä laivan kirjoihin, mutta sitten sattui jotain, joka esti häntä
mukaan tulemasta. "Potomacin rumpalipoika" karkasi ja niinpä meille
ei enää jäänyt ainoatakaan kuuluisuutta!

Mutta pitihän meidän ainakin saada meriministeriöstä "tykkipatteri"
(niin seisoi ilmoituksessa), jotta voitaisiin vastata kuninkaitten
kunnialaukauksiin; ja meriministerin antama suosituskirja, jonka
piti tasoittaa "kenraali Shermanille ja hänen seuralleen" tietä
Vanhan maailman hoveissa ja leireissä, senkin saimme pitää, vaikka
sekä asiakirjaa että tykkipatteria luullakseni oli jonkun verran
typistetty siitä mikä alkuaan oli luvassa. Mutta olihan vielä
jäljellä houkutteleva ohjelma, Pariisi, Konstantinopoli, Smyrna,
Jerusalem, Jeriko ja "ystävämme bermudalaiset". Eikö sitä jo siinä
ollut!



II LUKU.

Suuria valmistuksia -- Kunnioitusta herättävä suuruus -- Kaikki
lähtevät Eurooppaan -- Mr Blucherin mielipide -- Hytti n:o 10 --
Nurkkakuntain kokoontuminen -- Vihdoinkin merellä.


Silloin tällöin poikkesin seuraavan kuun kuluessa Wallstreetin
117:ään kysymään, miten laivan korjaus ja varustelu edistyivät; miten
matkustajaluettelo täyttyi; kuinka monta pyrkijää komitea päivittäin
oli hylännyt "epävalioina" ja täten jättänyt surun ja mieliapean
omaksi. (Pian kyllä tuli ilmi, että jokainen oli riittävästi
"valittu", joka vain kykeni matkan maksamaan.). Ilokseni sain kuulla,
että meidän piti saada matkaan pieni kirjapaino, jotta voisimme
painaa joka päivä oman sanomalehden. Ja ilolla kuulin, että pianomme,
harmoniomme ja melodeonimme olivat parasta, mitä yleensä rahalla
sai. Ja ylpeänä totesin, että retkeilijöihimme kuului kolme sanan
julistajaa, kahdeksan tohtoria, kuusi- tai kahdeksantoista naista,
monta sotilas- ja meriylhäisyyttä kauniisti helähtävine arvonimineen
ja runsas sato erilaisia "professoreja" ja eräs herra, jonka nimen
perässä jyrisi "AMERIKAN YHDYSVALTAIN ASIAMIES EUROOPPAA, AASIAA
JA AFRIKKAA VARTEN" kammottavan mahtavasti! Olin varovasti aikonut
tyytyä laivassa syrjäiseen paikkaan sen seuran erikoisen valittuun
laatuun nähden, joka suosituksineen kykenisi kulkemaan tuon mainitun
komitean kameelinsilmän läpi; olin totutellut itseäni näkemään
peloittavan valikoiman sotilas- ja merisankareita, minkä vuoksi minun
täytyisi syrjäisestä paikastani ehkä siirtyä vieläkin syrjemmäksi,
mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että _tämmöistä_ moukarin iskua
minä en osannut odottaa.

Tämä arvonimivyöry nujersi minut aivan maan tasalle. Minä sanoin,
että jos moisen mahtimiehen _täytyy_ kulkea meidän laivassamme meren
yli -- varmaan hänen todella täytyi -- että jos Yhdysvallat näkivät
tarpeelliseksi lähettää meren poikki moisen tonniston virka-arvoa,
niin olisi ollut hienotunteisempaa ja varmempaa hajoittaa hänet osiin
ja kuljettaa osat erikseen, monella laivalla.

Ah, olisinpa vain silloin tiennyt, että hän oli vain tavallinen
kuolevainen ja ettei hänen tehtävänsä ollut sen valtavampi kuin koota
siemeniä ja tuntemattomia juuria ja erinomaisia kaaliksia ja kummia
ojakonnia tuolle köyhälle, hyödyttömälle, viattomalle, homehtuneelle
vanhalle kivettymälle Smithsonian Institutille (Washingtonin
kansalliselle tieteelliselle laitokselle), niin olisi se tuntunut
_hyvin_ keventävältä.

Tämän ikimuistettavan kuukauden kuluessa paistattelin itseäni siinä
onnen tunteessa, että kerrankin elämässäni olin päässyt uimaan suuren
kansallisen liikkeen kantamana. Jokainen aikoi matkustaa Eurooppaan
-- ja minä, minä myös aioin matkustaa Eurooppaan. Jokainen aikoi
matkustaa Pariisin kuuluun maailmannäyttelyyn -- ja minäkin aioin
matkustaa Pariisin näyttelyyn. Höyrylaivalinjat veivät amerikkalaisia
maan eri satamista summassa sanoen neljä tai viisi tuhatta viikossa.
Mahdoinko koko kuukauden kuluessa tavata kahtatoistakaan ihmistä,
jotka eivät aikoneet piakkoin matkustaa Eurooppaan, en varmaan
muista. Kuljeskelin paljon kaupungilla erään nuoren mr Blucherin
kanssa, joka niinikään oli lunastanut paikan. Hän oli luottavainen,
hyväluontoinen, mutkaton ja seurasopuinen mies; mutta hän ei ollut
niitä miehiä, joita mainitaan ruudin keksijöinä. Hänellä oli mitä
liioitelluimmat käsitykset tästä kansainvaelluksesta Eurooppaan ja
luuli lopulta koko Amerikan kansan säälivän kapineitaan kapsäkkiin
Ranskaan muuttaakseen. Poikkesimme kerrankin erääseen puotiin
Broadwayn varrella, josta hän osti kaulaliinan, ja kun myyjällä ei
ollut antaa takaisin, sanoi mr B.:

"Ei tee mitään, maksan sen teille Pariisissa."

"Mutta en minä aio lähteä Pariisiin."

"Mitä -- kuinka te sanoittekaan?"

"Minä sanoin, etten minä aio lähteä Pariisiin."

"Ette aio lähteä Pariisiin! Ette läh... -- no hyvä, mutta minne
ihmeeseen te sitten aiotte lähteä?"

"En minnekään."

"Ette ihan minnekään? -- ette minnekään muuanne kuin tänne?"

"En minnekään muuanne kuin juuri tänne -- olen täällä koko kesän."

Toverini otti ostoksensa ja sanaakaan sanomatta lähti puodista --
lähti loukkaantunut ilme kasvoillaan. Kun oli katua vähän matkaa
astuttu, katkaisi hän äänettömyyden ja sanoi vaikuttavasti: "Se oli
vale -- se on minun vakaumukseni!"

Kun aika oli täytetty, oli laivakin valmiina ottamaan vastaan
matkustajansa. Minut esitettiin sille nuorelle herralle, jonka olin
saanut hyttitoverikseni, ja huomasin hänet älykkääksi, rattoisaksi,
epäitsekkääksi, kaikin puolin jalomieliseksi, kärsivälliseksi ja
ihmeteltävän hyväntahtoiseksi nuoreksi mieheksi. Ei ainoakaan niistä
matkustajista, jotka seurasivat mukana "Quaker Cityllä", kieltäne
näiden sanaini oikeutusta. Valitsimme hytin, joka oli tyyrpuurin
puolella, siipien etupuolella, välikannella. Siinä oli kaksi
vuodetta, murheellinen paksulasinen akkuna, pesukaappi astioineen
ja pitkä, ylellisesti pehmustettu kaappi, joka samalla teki sohvan
virkaa -- ja osaksi oli kamssujemme säilytyspaikkana. Huolimatta
kaikista näistä huonekaluista mahtui siinä vielä kääntymään, vaikka
ei kissaa olisi mahtunut kieputtamaan, ei ainakaan isoa kissaa. Mutta
olihan tuo kuitenkin melkoinen hytti laivan hytiksi ja kaikin puolin
tyydyttävä.

Laivan lähtöpäiväksi oli määrätty eräs lauantai kesäkuun alkupuolella.

Vähän puolenpäivän jälkeen minä tänä merkillisenä lauantaina saavuin
satamaan ja lähdin laivaan. Pelkkää kiirettä ja sekamelskaa. (Olen
nähnyt tämän huomautuksen jossain muualla.) Rantasilta oli täynnään
ajoneuvoja ja ihmisiä; matkustajia saapui ja kiirehti laivaan; laivan
kansi oli täynnään arkkuja ja kapsäkkejä. Vihmasateessa kulki ja
töllisteli retkeilijäryhmiä huomiota herättämättömiin matkapukuihin
puettuina, ja he näyttivät niin lakastuneilta ja surkeilta kuin
kananpoikaset sulkasadossaan. Uljas lippumme, saman surkeuden uhri,
riippui märkänä ja alakuloisena pitkin mastoa. Se kaiken kaikkiaan
oli noloin näky, mitä ajatella saattoi. Tämä oli huvimatka -- sitä ei
käynyt kieltäminen, seisoihan se ohjelmassa -- olihan se piletissäkin
mainittu -- mutta ei totisesti se ylimalkaan siltä näyttänyt.

Kaiken tämän mäiskeen ja jyryn ja pauhun ja huudon ja höyryn pihinän
jälkeen kajahti vihdoinkin käsky "irti maasta!"-- äkillinen hyökkäys
porrassillakkeille -- saattajat purkautuvat maalle -- siivet alkavat
pyöriä ja olemme liikkeellä -- matka on alkanut! Kaksi sangen mietoa
hurraata kohosi rantasillalta vettä tiukkuvasta yleisöstä; me
vastasimme yhtä siivosti livettävältä kannelta; lippu teki yrityksen
liehua, mutta siitä ei tullut mitään; ja "tykkipatteri" vaikeni -- ei
ollut ruutia. Keksimme nyt, että tähän "patteriin", josta olimme niin
riemuinneet, kuuluikin tarkalleen yksi tykki, kun kaikki luettiin, ja
minä luin ne itse -- yksi tykki, joka oli liian pieni kenttätykiksi,
mutta kyllin pieni kynttilänjalaksi.

Ajoimme alas sataman suuhun ja kävimme siellä ankkuriin. Satoi
yhä. Eikä vain satanut, vaan vielä myrskysikin. "Ulkopuolella",
sen näimme itse, oli kauhea aallokko. Meidän täytyy pysyä
alallamme tyynessä satamassa, kunnes myrsky asettuu. Matkustajia
on viidestätoista valtiosta; vain harvat heistä ovat ennen olleet
merellä; ilmeisestikin olisi varomatonta usuttaa heidät rintansa
täydeltä puhaltavaa myrskyä vastaan, ennenkuin ovat ennättäneet
päästä merijaloilleen. Meitä oli saatellut kaksi höyryhinaajaa, sillä
laivalla oli vielä iloinen nuori newyorkilainen samppanjaseurue,
joka oli lähtenyt mukaan asianmukaisesti ja vanhan kansan tapaan
hyvästelläkseen erään heikäläisensä, ja nämä palasivat iltapuoleen
takaisin ja nyt olimme yksinämme syvyyksillä. Viiden sylen
vedellä vain ja pohjaan lujasti ankkuroituina. Ja kaiken lisäksi
juhlallisessa sateessa. Huvia ettei paremmasta väliä.

Tuntui kerrassaan huojennukselta, kun malmirumpu kutsui
rukouskokoukseen. Jonkun toisen huviretken ensimmäinen lauantai-ilta
olisi varmaan omistettu kortinpeluulle ja tanssille; mutta jätän
ennakkoluulottoman mielen päätettäväksi, olisiko _meille_ sopinut
tämmöinen kevytmielisyys, siihen nähden mitä olimme kokeneet ja missä
mielentilassa olimme. Hautajaistilaisuudessa olisimme loistaneet,
mutta emme missään sen juhlallisemmassa.

Merellä kuitenkin aina on reipastuttava vaikutuksensa, ja yöllä,
nukkuessani liekkuuni aaltojen tahdikkaaseen tuuditteluun ja etäisten
hyökyjen pauhuun, vaivuin rauhallisesti täydelliseen tiedottomuuteen
päivän ikävystyttävistä kokemuksista ja rankaisevista tulevaisuuden
varoituksista.



III LUKU.

Matkustajat ylipäätään -- Kaukana merellä -- Ahdistusta patriarkkain
kesken -- Huvituksen etsiminen vaikeissa oloissa -- Laivan viisi
kapteenia.


Koko sunnuntain olimme ankkurissa. Myrsky oli laimentunut koko
lailla, aallokko ei. Yhä kiipeili tuolla "ulkona" korkealle ilmaan
vaahtoisia mäkiä, kuten kiikareillamme selvään näimme. Ei olisi
ollut sopivaa alkaa huvimatkaa sunnuntaina; emme voineet viedä
koettelemattomia vatsojamme noin armottomalle aallokolle alttiiksi.
Meidän täytyi jäädä alallemme maanantaihin. Ja me jäimme. Mutta
olihan meillä saarnat ja rukouskokoukset; ja niinpä me tietenkin
olimme täällä yhtä hyvässä tallessa kuin missä muualla tahansa.

Sapatin aamuna nousin ylös ja aikaisin söin suurusta. Tunsin sangen
luonnollista halua luoda matkustajiin pitkän, ennakkoluulottoman
kunnon silmäyksen semmoisella hetkellä, jolloin he olisivat
itsetietoisuudesta vapaat -- joka juuri on aamiaisen aika, jos
semmoista hetkeä yleensä on ihmisolentojen elämässä.

Hämmästyin suuresti nähdessäni niin paljon vanhanpuoleisia ihmisiä
-- voisin melkein sanoa kunnianarvoisaa väkeä. Kun loi silmäyksen
päitten pitkään riviin, niin melkein teki mieli luulla, että ne
olivat _paljasta_ harmaata. Niin ei laita sentään ollut. Oli siinä
seassa koko hyvä sekoitus nuortakin väkeä ja toinen melko hyvä
sekoitus semmoisia herroja ja naisia, joiden ikä oli epämääräinen, he
kun eivät olleet oikeastaan vanhoja, eivätkä ehdottomasti nuoriakaan.

Seuraavana aamuna vivuttiin ankkuri pohjasta ja lähdettiin merelle.
Suuri ilo oli päästä matkaan tämän pitkästyttävän, mieltä lannistavan
viivytyksen jälkeen. Minusta tuntui kuin ei ilmassa olisi koskaan
ollut semmoista rattoa, auringossa moista kirkkautta, kauneutta
meressä. Minä siis olin tyytyväinen piknikkiin ja kaikkeen, mitä
siihen kuului. Kaikki häjyt vaistot olivat minussa kuolleet; ja
Amerikan kadotessa taaksemme näkymättömiin tuntui minusta kuin olisi
niiden sijan saanut armeliaisuuden tunne, joka, ainakin toistaiseksi,
oli yhtä rajaton kuin aava valtamerikin, joka ympärillämme paisutteli
aaltojaan. Minun teki mieleni purkaa tunteitani -- minun teki mieleni
korottaa ääneni ja laulaa; mutta minä en tiennyt, mitä laulaisin, ja
sentakia täytyi siitä tuumasta luopua. Ei tainnut olla laivalle juuri
vahinkokaan.

Vilpasta oli ja miellyttävää, mutta aallokko oli vielä aika tyly.
Jos mieli käyskennellä, niin niskansa kaupalla; yhtenä hetkenä
keulapuomi ampui suoraan päin aurinkoa, joka kaartoi keskitaivaalla,
seuraavana yritti keihästää haikalan meren pohjasta. Kuinka kummalta
tuntuukaan, kun laivan perä sukkelaan vaipuu alta ja samalla keula
lähtee kiipeämään pilviin! Turvallisinta oli tuona päivänä takertua
parraspuuhun kiinni ja pysyä siinä; käveleminen oli liian epäiltävää
huvia.

Mikä lienee ollut onnen potkaus, mutta minä en ollut merikipeä.
-- Tässä oli ylpeyden syytä, en ollut sitä aina välttänyt. Jos
maailmassa mikään tekee ihmisen ihmeellisen ja sietämättömän
itserakkaaksi, niin ainakin se, kun huomaa vatsansa pitävän puoliaan
ensimmäisenä päivänä merellä, kaikkien toverien ollessa merikipeitä.
Pian ilmestyi peräkannelle salongin oveen eräs kunnianarvoisa
fossiili, saalitettuna leukojaan myöten ja käärittynä kuin muumio,
ilmestyi ja laivan seuraavan kerran kyljelleen kuukahtaessa ampui
suoraan syliini. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herrani. Kaunis päivä."

Hän laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja sitten
hoiperteli pois ja kukistui erään kailetin puurille.

Kohta syytää sama ovi sisästään toisenkin vanhan, herran, lujalla
voimalla. Minä sanoin:

"Rauhoittukaa, hyvä herra -- ei ole kiirettä. Kaunis päivä."

Hänkin laski kätensä vatsalleen ja sanoi: "_Voi_, mun!" ja hoippui
pois.

Vähän ajan kuluttua purki sama ovi taas äkillisesti sisästään
veteraanin, joka kynsi ilmaa kiinni pitääkseen. Minä sanoin:

"Hyvää huomenta, herra. Mainio huviretkipäivä. Te juuri aioitte sanoa
--"

"_Voi_, mun!"

Sitä minä ajattelinkin. Ennätin ainakin ennenkuin _hän_. Taisin
seisoa siinä tunnin, ja koko ajan minua pommitettiin vanhoilla
herroilla; mutta minä en saanut heistä muuta lähtemään kuin "_Voi_,
mun!"

Lähdin silloin pois, miettiväisenä. Ja sanoin, tämä on hyvä
huviretki. Minä pidän siitä. Matkustajat eivät ole riitaisia, mutta
siitä huolimatta he ovat seurallisia. Minä pidän näistä vanhoista
herroista, mutta syystä taikka toisesta heidän "Voi munsa" näyttää
olevan koko lailla epäkunnossa.

Tiesinhän minä mikä heidän oli. Merikipeitä. Ja se ilahutti minua.
Meistä on kaikista hauskaa nähdä toiset merikipeinä, kun emme itse
ole. Hauskaa on pelata vistiä salongin lampun ääressä, kun yöllä
myrskyää; hauskaa on kävellä peräkannella kuutamossa; hauska polttaa
tupakkaa keulamaston tuulisessa kopassa, kun uskaltaa sinne nousta;
mutta kaikki nämä huvit ovat heikkoja ja jokapäiväisiä verrattuna
siihen iloon, jota tuntee muiden väännellessä meritaudin kurjuudessa.

Iltapäivän kuluessa kokosin koko joukon tietoja. Kiipesin kerrankin
peräkantta, juuri kun laivan perä oli korkealla ilmassa; poltin
sikaria ja tunsin itseni tyytyväiseksi. Joku huusi:

"Te siellä, hei, _tuo_ ei käy laatuun. Lukekaa kirjoitus --
TUPAKANPOLTTO KIELLETTY SIIPIEN PERÄPUOLELLA!"

Se oli kapteeni Duncan, retken päällikkö. Lähdin tietenkin
keulapuoleen. Yläkannella näin ohjaushytin takana eräässä hytissä
hyllyllä pitkän kiikarin ja tavoittelin sitä -- näkyi laiva
etäisyydessä:

"Ah, ah -- heittäkää se. Tulkaa pois sieltä!"

Ja minä tulin pois. Sanoin kannen lakaisijalle -- matalalla äänellä
tietysti:

"Kuka on tuo mittava huligaani tuolla, jolla on viikset ja niin
soriseva ääni?"

"Se on kapteeni Bursley -- toimeenpaneva upseeri -- purjehdusopas."

Käyskelin taas jonkun aikaa, ja kun ei ollut parempaakaan tehtävää,
aloin siitä veitselläni vuoleskella porraspuuta. Joku sanoi nyt
vakavalla, varoittavalla äänellä:

"_Kuulkaahan_ -- hyvä ystävä -- eikö teillä ole parempaa tehtävää
kuin vuolla tuolla tavalla koko laiva piipuiksi? _Teidän_ sentään
luulisi enemmän ymmärtävän."

Palasin takaisin ja löysin kannen lakaisijan:

"Kuka on tuo silkonaama huhtova kuvatus tuolla hienoissa vaatteissa?"

"Se on kapteeni L------, laivan omistaja -- se on yksi pääpomoista."

Ajan kuluessa ajelehdin lopulta ohjaushytin "tyyrpuurin" puolelle
ja satuin siellä näkemään penkillä sekstantin. Tosiaan, sanoin,
tällä kojeella ne "ottavat auringon"; enköhän minä sillä näkisi
tuota laivaa. Tuskin olin saanut sen silmälleni, kun joku kosketti
olkapäätäni ja sanoi nuhtelevalla äänellä:

"Minun pitää -- antakaapa minulle tuo, hyvä herra. Jos teitä haluttaa
tietää, kuinka aurinko otetaan, niin ei minulla ole mitään sitä
vastaan, vaikka sanoisinkin -- mutta tuota kojetta en mielelläni usko
kenellekään. Jos tahdotte, että lasken -- Kohta, kohta!"

Hän katosi, häntä kutsuttiin toiselle laidalle. Minä menin kannen
lakaisijan luo:

"Kuka on tuo hämähäkinsäärellinen gorilla tuolla, jolla on tuo
tekopyhä naama?"

"Se on kapteeni Jones -- ensimmäinen perämies."

"Hyvä. Tämä jättää kauas jälkeensä kaikki, mitä olen koskaan
kuullut. Luuletteko -- minä kysyn teiltä nyt ihmisenä ja veljenä --
_luuletteko_ te, että minä voisin tässä mihinkään suuntaan nakata
tiilikiveä tapaamatta jotakuta tämän laivan kapteeneista?"

"Mene tiedä -- kun ei vain mahtaisi käydä vahtikapteeniin, hän
näyttää seisovan tuolla aivan keskitiellä."

Minä lähdin kannen alle -- miettivänä ja hieman nyrpeissäni. Minä
ajattelin, että jos viisi kokkia voi pilata liemiruoan, niin mitä
voineekaan viisi kapteenia tehdä huviretkelle.



IV LUKU.

Pyhiinvaeltajat kotiutuvat -- Pyhiinvaeltajain elämä merellä --
"Hevosbiljardi." -- "Synagooga" -- Kirjoituskoulu. -- Jackin
päiväkirja -- "Q.C. Klubi" -- Taikalyhty -- Tanssiaiset kannella --
Leikkikäräjöimistä -- Arvoittelua -- Pyhiinvaellusjuhlallisuutta --
Hidasta musiikkia -- Toimeenpaneva upseeri lausuu mielipiteen.


Urheasti kynnimme merta viikon päivät ilman minkäänmoisia
mainitsemisen arvoisia oikeudellisia kahnauksia kapteenien kanssa.
Matkustajat oppivat pian mukautumaan uusiin oloihin ja laivalla elämä
kävi melkein yhtä järjestelmällisen yksitoikkoiseksi kuin kasarmissa.
Sillä en suinkaan tarkoita, että se olisi ollut ikävystyttävää, sillä
sitä se ei suinkaan joka suhteessa ollut -- mutta siinä kuitenkin
oli koko joukon yhtä ja samaa. Matkustajat alkoivat piankin oppia
merimiessanoja, kuten merellä tapana on -- merkki siitä, että he
alkoivat kotiutua. Puoliseitsemän ei enää ollut puoliseitsemän näille
Uudesta Englannista, Etelästä ja Mississipin laaksosta lähteneille
pyhiinvaeltajille, vaan se oli "seitsemän lasia"; kello kahdeksan,
kaksitoista ja neljä oli "kahdeksan lasia"; kun kapteeni määräsi
pituusasteen, ei kello ollut yhdeksän, vaan "kaksi lasia". Sujuvasti
puhuivat kaikki peräsalongista ja etusalongista, paapuurista ja
tyyrpuurista ja kanssista.

Kun soitettiin seitsemän lasia, raikui malmirumpu ensi kerran.
Kahdeksan lasin aikaan syötiin suurusta, ne nimittäin, jotka olivat
siksi terveitä, että saattoivat syödä. Tämän jälkeen kaikki terveet
kävelivät edestakaisin pitkällä kävelykannella nauttien kauniista
kesäaamuista ja merikipeätkin kömpivät kannelle ja varustautuivat
siipikojujen suojaan, nielläkseen siellä vaivaisen teensä ja
vehnäpullansa, ja näyttivät surkeilta. Kello yhdestätoista lunshiin
ja lunshista päivälliseen, joka syötiin kuuden aikaan illalla,
hommattiin ja huviteltiin mikä mitenkin. Jotkut lukivat; hyvin
monet polttivat tupakkaa ja neuloivat, vaikk'eivät samat kumpaakin;
syvyyden kummituksia tietenkin katseltiin ja ihmeteltiin; vieraita
laivoja tutkittiin teatterikiikareilla ja tehtiin niihin nähden
viisaita päätelmiä; ja vielä lisäksi jokainen aivan persoonallisella
mielenkiinnolla huolehti siitä, kohosiko meillä lippu mastoon ja taas
kolmesti kohteliaasti laskettiinko alas vastaukseksi näiden vieraiden
tervehdykseen; tupakkahuoneessa aina tapasi herroja, jotka pelasivat
korttia, tammea ja dominoa, varsinkin dominoa, tuota ihastuttavan
viatonta peliä; ja alhaalla pääkannella, kanakoppien ja lehminavetan
etupuolella -- siellä on "hevosbiljardin" paikka. Hevosbiljardi oli
mainiota peliä. Se suo hyvää vilkasta ruumiinliikettä, hupia ja on
erinomaisen jännittävää. Se on kahden vanhan kisan yhdistelmä ja sitä
kisataan koukkusauvalla. Kanteen piirretään suuri tarha, samanlainen,
jolla lapset kiveä hyppäävät, ja jokainen osasto merkitään numerolla.
Kisaaja seisoo kolmen tai neljän askeleen päässä, edessään muutamia
isoja puisia kiekkoja, jotka hän koukkusauvallaan tuimasti sysäten
työntää tarhaan. Jos kiekko pysähtyy liituviivalle, ei työnnistä
saa mitään, jos se jää 7:ään, saa siitä 7, jos 5:een, 5 ja niin
edelleen. Joka ensin pääsee 100:aan, voittaa pelin; neljä voi
ottaa siihen osaa samalla haavaa. Tämä kisa olisi ollut sangen
yksinkertaista, jos tarha olisi pysynyt paikallaan, mutta meiltä
se vaati kerrassaan tieteellistä taitoa. Meidän täytyi myös ottaa
lukuun laivan kallistelu oikealle ja vasemmalle. Sangen usein kisaaja
arviolaskussaan otti huomioon kallistumisen oikealle, mutta laiva
heittäytyikin toiselle kyljelleen. Seuraus siitä oli, ettei kiekko
osunut koko tarhaan, vaan meni askeleen tai pari sivu, ja tästä
johtui toiselle puolelle nöyryytys, toiselle nauru.

Sateella matkustajain tietenkin täytyi pysyä kannen alla -- tai
ainakin kansisalongissa -- ja kisailla siellä, lueskella, katsella
akkunasta aaltoja, jotka alkoivat näyttää sangen tutuilta, ja jutella
niitä näitä.

Seitsemän aikaan illalla päivällinen alkoi olla syötynä; seurasi
tunnin kävely yläkannella; sitten helähti gongongi ja suuri osa
retkeläisistä lähti rukoilemaan ylempään peräsalonkiin, joka oli
suuri, viisi- tai kuusikymmentä jalkaa pitkä huone. Parantumattomat
kutsuivat tätä salonkia "synagoogaksi". Hartaushetkeen kuului
vain kaksi virttä "Plymouth-kokoelmasta" ja lyhyt rukous ja se
harvoin kesti muuta kuin viisitoista minuuttia. Virsiä säestettiin
harmoniolla, jos meri sattui olemaan siksi tyyni, että soittaja
saattoi istua soittokoneen ääressä tarvitsematta köyttää häntä
tuoliin kiinni.

Hartaushetken jälkeen synagooga tuota pikaa muuttui kuin
kirjoituskouluksi. Onko missään laivassa mahdettu koskaan
sen tapaista nähdä! Pitkäin ruokapöytäin ääressä salongin
kummallakin puolella, hajallaan pitkin sen pituutta, istui pari
kolmekymmentä herraa ja naista heiluvain lamppujen alla ja pari
kolme tuntia ahkeraan kirjoitteli päiväkirjaansa. Voi voi! että
niin laajasti aloitetut päiväkirjat sentään saivatkin niin velton
ja saamattoman lopun kuin useimmat niistä saivat! Epäilen, onko
koko joukossa ainoatakaan pyhiinvaeltajaa, jolla olisi näyttää
sataakaan kunnollista päiväkirjasivua kahdenkymmenen ensi päivän
matkasta "Quaker Cityllä"; ja olen siveellisesti varma siitä,
ettei kymmenenkään koko seurasta voisi näyttää kahtakymmentä
päiväkirjasivua niitten kahdenkymmenentuhannen mailin matkoista,
jotka sitten seurasivat! Erikoisina aikoina ihmisen rakkaimmaksi
haluksi käy kaikkien töittensä uskollinen kirjaan kirjoittaminen;
ja hän hyökkää työhönsä käsiksi innolla, joka häneen istuttaa sen
käsityksen, että päiväkirjan kirjoittaminen on paras ajanvietto
maailmassa ja hauskin kaikista. Mutta jos hän sen jälkeen elää
yksikolmattakaan päivää, huomaa hän piankin, että vain ne harvinaiset
luonteet, joiden kokoomus on paljasta urhoollisuutta, kestävyyttä
ja velvollisuudentuntoa velvollisuuden vuoksi ja lannistumatonta
päättäväisyyttä, voivat uskaltaa ryhtyä niin hirmuiseen yritykseen
kuin päiväkirjan pitäminen on, kärsimättä häpeällistä tappiota.

Jack, eräs suosituimmista nuorukaisistamme, mainio nuori mies,
jonka pää on täynnään tervettä järkeä ja jonka sääret pituuteensa,
suoruuteensa ja hoikkuuteensa nähden ovat kerrassaan ihmeelliset,
kuvaili joka aamu mitä hehkuvimpia ja innostuneimpia sanoja käyttäen
edistystään ja sanoi:

"Ah, se käy kuin rasvattu!" (hän käytti hieman alhaista kieltä
hyvällä päällä ollessaan), "eilen illalla kirjoitin päiväkirjaani
kymmenen sivua -- ja niinkuin tiedätte, kirjoitin edellisenä iltana
yhdeksän ja sitä edellisenä kaksitoista. Sehän on kerrassaan huvia!"

"Mitä te siihen kirjoitatte, Jack?"

"Kaikki tietysti. Leveys- ja pituusasteet joka päivä kello
kaksitoista, ja kuinka monta mailia me kuljimme edellisen vuorokauden
kuluessa; ja montako peliä dominoa olen voittanut, ja montako
hevosbiljardia; ja valaista ja haikaloista ja delfiineistä; ja
sunnuntaisin saarnan tekstin (se kun tiedättekös tekee kotona hyvän
vaikutuksen); ja mitä laivoja olemme tervehtineet ja mitä kansakuntaa
ne ovat; ja mistä tuuli käy ja onko aallokko kova ja mitä purjeita
meillä on mastossa, vaikka meillä ei ole niitä koskaan _ainoatakaan_
pääasiassa siitä syystä, että kuljemme vastatuuleen -- mikä ihme
siihenkin lienee syynä? -- ja, montako valetta Moult on sanonut
-- kaikki, kaikki! Kaikki minä olen kirjoittanut kirjaan. Isäni
käski minua pitämään tätä päiväkirjaa. Isä ei möisi sitä tuhannesta
dollarista, kun se on valmis."

"Ei, Jack; se on enemmän kuin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis."

"Niinkö? -- Niinkö te tosiaan luulette?"

"Tietysti, se on ainakin tuhannen dollarin arvoinen -- kun se on
valmis. Ehkä enemmänkin."

"Well, minä vähin luulen niin itsekin. Se ei olekaan mikään
hutiluspäiväkirja."

Mutta pian siitä kuitenkin tuli mitä surkein "hutiluspäiväkirja".
Eräänä iltana minä Pariisissa sanoin, ankaran
kaupunginkatsomispäivätyön päätyttyä:

"Minä lähden ja käyn nyt vähän kahviloita katsomassa, Jack, ja annan
sinulle tilaisuuden kirjoittaa päiväkirjaasi."

Hänen naamansa menetti intonsa. Hän sanoi:

"Well, ei, älkää välittäkö siitä. Taidan heittää sikseen koko
päiväkirjan pitämisen. Se on kamalan ikävää. Tiedättekös --
olen laskenut, että minä olen jäänyt ainakin neljätuhatta sivua
jälkeen. Ranskaan en ole päässyt ensinkään. Ensin ajattelin, että
jättäisin Ranskan pois ja alkaisin taas alusta. Mutta se ei kävisi
päinsä, vai _kävisikö se_? Ukko sanoisi: 'Kuules, poika -- etkö
sinä nähnyt Ranskassa mitään?' _Se_ kissa ei tappelisi. Ensin minä
ajattelin, että jos ma kopioisin Ranskan matkaoppaasta, samoin kuin
etukajuutassa vanha Badger, joka kirjoittaa kirjaa, mutta siinä on
sitä enemmän kuin kolmesataa sivua. Niin, _minun_ mielestäni ei
päiväkirjasta ole mitään hyötyä -- vai mitä? Ei niistä ole muuta kuin
harmia, _eikö_ niin?"

"Kyllä, kyllä, epätäydellinen päiväkirja ei ole paljonkaan arvoinen,
mutta kunnollisen päiväkirjan arvo on tuhat dollaria -- kun se on
valmis."

"Tuhat! -- well, kyllä varmaan. Minä en sitä jatkaisi loppuun
miljoonastakaan."

Hänen kokemuksensa ei ollut sen kummempi kuin useimpainkaan niistä,
jotka salongin iltakoulussa niin uutteraan kirjoittivat. Jos
nuorelle ihmiselle tahdotte määrätä sydämettömän ja ilkeämielisen
rangaistuksen, niin velvoittakaa hänet vuodeksi pitämään päiväkirjaa.

Keksittiin koko paljon keinoja retkeläisten huvittamiseksi ja
pitämiseksi hyvällä tuulella. Kaikki matkustajat muodostivat klubin,
joka hartaushetkien jälkeen piti kokouksiaan kirjoituskoulussa ja
jossa luettiin ääneensä niistä maista, joita nyt lähestyttiin, ja
pohdittiin täten saatuja tietoja.

Retkikunnan valokuvaaja moneen kertaan otti esiin läpikuultavat
kuvansa ja antoi meille sangen soman taikalyhty-näytöksen. Hänen
maisemansa olivat melkein kaikki ulkomaalaisia, mutta oli joukossa
yksi tai pari kotimaastakin. Hän ilmoitti "näytännön alkavan
peräsalongissa toista lasia soitettaessa (klo 9 j.p.p.), jolloin hän
aikoi retkeläisille näyttää, minne nyt tultaisiin" -- mikä kaikki
oli kuin olla pitikin, mutta hullunkurisen sattuman vuoksi olikin
ensimmäinen kuva, joka kankaalle välähti, Greenwoodin hautausmaa!

Useana tähtikirkkaana yönä tanssimme yläkannella päiväteltan alla
ja ripustimme sen kannattimiin lamppuja, niin että se melkein
oli kirkkaasti valaistu kuin tanssisali. Soitannon puolta hoiti
melodeoni, jolla oli sangen tyydyttävä sekaohjelma, vaikka sitä
hieman vaivasikin hengenahdistus, niin että se pidätti henkeään
silloin kun sitä olisi pitänyt oikein kovaa puhaltaa; klarinetti,
jonka korkeat äänet olivat hieman epäluotettavat, matalat koko
lailla surumieliset; ja sangen moitittava akkordeoni, jolla oli
jossain vuoto ja joka hengitti kovemmin kuin naukui -- en satu tällä
haavaa muistamaan hienompaa sanaa. Tanssi oli kuitenkin rajattomasti
huonompaa kuin musiikki. Kun laiva kallistui tyyrpuurikyljelleen,
hyökkäsi koko tanssijaplutoona sen mukaan tyyrpuurille ja päätyi
joukolla parraspuulle; ja kun se kallistui paapuurille, ryöppysivät
kaikki paapuurille samaa yksimielisyyttä osoittaen. Valssijat
pyörähtelivät ympäri epävakaasti viisitoista sekuntia ja sitten
laskivat mäkeä parraspuulle, ikäänkuin aikeissa mereen hypätä.
Virginia-riili semmoisena kuin sitä "Quaker Cityssä" tanssittiin
oli enemmän riiliä kuin ainoakaan riili, mitä olen ennen nähnyt, ja
katsojalle se tarjosi yhtä paljon mielenkiintoa kuin tanssijoillekin
epätoivon mahdollisuuksia ja täperiä pelastumisia. Lopulta luovuttiin
koko tanssista.

Vietimme erään naisen syntymäpäivää maljoilla, puheilla, runoilla
ja niin edespäin. Oli meillä leikkikäräjätkin. Onkohan koskaan
laivaa lähtenyt merelle, ettei olisi leikkikäräjiäkin toimeenpantu.
Rahastonhoitajaa syytettiin siitä, että hän oli hytistä n:o 10
varastanut päällystakin. Valittiin tuomari, kirjurit, konstaapelit,
sheriffit, yleinen syyttäjä ja syytetyn asianajaja. Todistajia
haastettiin sakon uhalla ja valatuomarit saatiin paljon jääväilyn
jälkeen täysilukuisiksi. Todistajat olivat tyhmiä ja epäluotettavia
ja puhuivat ristiin, kuten todistajain on aina tapa, syyttäjä ja
asianajaja olivat kaunopuheliaita, vakuuttavia ja kostonhimoisesti
letkauttelivat toisiaan, kuten asiaan oikeudella kuuluukin. Juttu
lopulta jätettiin oikeuden ratkaistavaksi, minkä jälkeen tuomari sen
asianmukaisesti päätti mahdottomalla päättelyllä ja naurettavalla
tuomiolla.

Useana iltana näyttelivät nuoret herrat ja naiset salongeissa
kuva-arvoituksia, ja kaikista huvitteluyrityksistä ja tämä kaikkein
hienoin ja onnistunein.

Yritettiin saada kokoon väittelyklubi, mutta se meni myttyyn.
Laivalla ei ollut ainoatakaan puhujakykyä.

Kaikilla meillä oli hauska -- luulen voivani huoletta tämän
vakuuttaa, mutta ilomme oli rauhallista. Me soitimme pianoa sangen,
sangen harvoin; soitimme yhdessä huilua ja klarinettia, ja soitimme
hyvin, mitä soitimme, mutta soitimme aina samaa vanhaa nuottia; se
oli sangen kaunis nuotti -- kuinka hyvin sen muistan -- ihmettelen
itsekseni, mahdanko koskaan päästä siitä erilleni. Me emme koskaan
soittaneet melodeonia emmekä harmoonia, paitsi hartaushetkinä --
mutta minä pidän liiaksi kiirettä: nuori Albert _osasi_ osan eräästä
nuotista -- jotain sen tapaista kuin "Voi ihme ja kumma kuinka
suloista on tietää että hän on hänen olipahan mikä tahansa" (en
tarkkaan muista sen nimeä, mutta se oli sangen valittava ja täynnään
tunnetta); Albert soitteli sitä hyvin usein koko ajan, kunnes teimme
hänen kanssaan välipuheen, että hän hillitsisi itseään. Mutta
ei kukaan laulanut kuutamossa yläkannella, ja seurakunnan laulu
kirkonmenossa ja hartaushetkinä ei ollut arkkitehtuuriltaan kaikkein
parasta. Minä vältin sitä niin kauan kuin saatoin ja sitten yhdyin
joukkoon ja koetin parantaa sitä, mutta tämä rohkaisi nuoren Yrjönkin
joukkoon yhtymään, ja se pilasi kaikki; Yrjön ääni kun oli juuri
kesken sorrosta, niin että kun hän paraillaan lauloi jonkinmoista
kolkkoa bassoa, niin se singahtikin käsistä ja säikäytti kaikki mitä
soraäänisimmillä kiekuvilla ylä-äänillä. Yrjö ei sitä paitsi osannut
nuotteja, joka sekin haittasi hänen esiintymistään. Minä sanoin:

"Tule pois, Yrjö, älä improvisoi. Se näyttää liian itserakkaalta.
Tekevät huomautuksia. Pidä sinä vain kiinni 'kruunauksesta', niinkuin
muutkin. Se on hyvä nuotti -- _sinä_ et ainakaan voi sitä parantaa,
noin vain, käden käänteessä."

"Mitä kanssa, enhän minä koetakaan parantaa sitä -- minähän _laulan_
niinkuin muutkin -- juuri niinkuin nuoteissa seisoo."

Ja niin hän rehellisesti luuli tekevänsäkin; eikä hän sen vuoksi
voinut syyttää muita kuin itseään, kun hänen äänensä toisinaan
takertui keskikorkeuksille ja loppui kuin naulaan.

Parantumattomain kesken oli niitä, jotka luulivat ainaisen
vastatuulemme johtuvan mieltä masentavasta köörilaulustamme. Oli
niitä, jotka avoimesti sanoivat, että moinen kaamea musiikki oli
kylläkin arveluttava silloinkin, kun se oli parhaimmillaan; mutta
että synnin maljan yli vuotavaksi täyttäminen siten, että annettiin
Yrjönkin auttaa, oli Kaitselmukselle kerrassaan isku vasten
kasvoja. Nämä sanoivat, että kööri varmaan aikoi jatkaa raatelevia
yrityksiään, kunnes jonain päivänä yllyttäisi niskaamme myrskyn, joka
hukuttaisi koko laivan.

Rukoileminenkin herätti nurkumista. Toimeenpaneva upseeri sanoi,
ettei pyhiinvaeltajilla ollut lähimmäisen rakkautta.

"Sinne menevät kannen alle joka ilta kahdeksannella lasilla ja
rukoilevat myötätuulta -- vaikka tietävät juuri yhtä hyvin kuin
minäkin, että tämä on ainoa laiva, joka tähän aikaan vuodesta kulkee
itää kohti, mutta että on tuhatkunta, jotka kulkevat länttä kohti
-- ja että se mikä on meille myötätuuli, on näille _vastatuuli_.
-- Kaikkivaltias antaa myötätuulen tuhannelle laivalle, mutta tämä
seurakunta vaatii häntä kääntämään sen aivan ympäri _yhden_ mieliksi
-- joka päälle päätteeksi on höyrylaiva! Se ei ole kohtuullista,
eikä se ole tervettä järkeä eikä hyvää kristillisyyttä eikä edes
tavallista lähimmäisenrakkautta. Pois se semmoinen joutavuus!"



V LUKU.

Kesä Keski-Atlantilla -- Oikullinen kuu - Mr Blucher menettää
luottamuksensa -- "Laiva-ajan" salaisuus -- Syvyyden asukkaat
-- "Maata!" -- Ensimmäinen maihinmeno vieraalle rannalle --
Alkuasukkaitten yllätys -- Vähän Azorien saarista -- Blucherin
tuhoisa juhlapäivällinen -- Sen onnellinen päättyminen.


Kaiken kaikkiaan meillä oli miellyttävä kymmenen päivän matka New
Yorkista Azorien saarille -- ei tosin nopea, sillä väliä on vain
kaksituhattaneljäsataa mailia -- mutta pääasiassa aika miellyttävä.
Tosin meillä oli vastatuuli _koko_ ajan ja useita myrskykokemuksia,
jotka ajoivat viisikymmentä prosenttia matkustajista kannen alle
sairastamaan ja saivat laivan näyttämään kaamealta ja hylätyltä
-- myrskykokemuksia, jotka jokainen muistaa, joka ne koki alati
kaatuvalla kannella ja sai osansa niistä mahtavista tyrskyläikistä,
joita tuon tuostakin syöksähti korkealle ilmaan keulan tuulen
päälliseltä puolelta ja huuhtoi laivaa kuin ukkosvaaru; mutta
enimmäkseen meillä oli virkistävää kesäilmaa ja yöt olivat vielä
päiviäkin kauniimmat. Saimme nähdä sen kumman, että täysikuu joka
yö samalla hetkellä oli aivan samalla paikalla taivaalla. Ensin
emme älynneet syytä tähän kuun omituiseen käytökseen, mutta se
selvisi perästäpäin, kun ajattelimme, että joka päivä voitimme aikaa
parikymmentä minuuttia, me kun niin nopeaan kuljimme itää kohti --
voitimme joka päivä juuri sen verran, että pysyimme kuun rinnalla.
Se oli muuttunut vanhaksi kuuksi ystäville, jotka olivat rannalle
jääneet, mutta meille Joosuoille se seisoi alallaan samalla paikalla
ja pysyi aina samana.

Nuorelle mr Blucherille, joka on Kaukaisesta Lännestä ja ensi
matkallaan, tuotti muuttumistaan muuttuva "laiva-aika" paljon
päänvaivaa. Hän oli alussa ylpeä uudesta kellostaan ja veti sen
taskustaan paikalla, kun puolenpäivän aikaan soitettiin kahdeksan
lasia, mutta jonkun ajan kuluttua hän alkoi näyttää siltä kuin olisi
hän menettänyt luottamuksensa siihen. Kun oli oltu matkalla New
Yorkista seitsemän päivää, tuli hän kannelle ja sanoi jyrkästi ja
varmasti:

"Tämä on petoskauppa!"

"Mikä on petoskauppa?"

"Mikä, tämä kello tietysti. Ostin sen Illinoisissa -- annoin siitä
150 dollaria -- ja otaksuin, että se oli hyvä. Ja Yrjön nimessä, se
_on_ hyvä maalla, mutta mikä lienee kun se ei pidä kutiaan veden
päällä -- taitaa tulla merikipeäksi. Se hyppää; käy ensin kylläkin
säännöllisesti siksi kuin kello on puoli kaksitoista, mutta sitten
aivan äkkiä laskee takaperoa. Olen kääntänyt rukkuuvartta yhä
nopeampaan ja lopulta aivan ympäri koko kehän, mutta siitä ei ole
apua; se jättää nyt jälkeensä joka kellon mitä on koko laivalla ja
mennä huristaa ihmeteltävää luikua puoleenpäivään asti, mutta ne
kahdeksan lasia vain aina pääsevät siitä kymmenkunnan minuuttia
edelle. En ymmärrä, mitä sille tekisin. Se koettaa parastaan -- käy
kaikkein parasta luikuaan, mutta siitä ei pelastusta. Tiedättekös,
ei ole koko laivassa kelloa, joka joutuisi paremmin kuin tämä: mutta
mitä se merkitsee? Kun kahdeksan lasia soitetaan, niin aina siltä
puuttuu melkein tarkkaan kymmenen minuuttia oikeasta ajasta."

Laiva voitti aikaa täyden tunnin aina kolmessa päivässä, ja tämä
mies koetti saada kellonsa kulkemaan siksi, nopeaan, että pysyisi
rinnalla. Mutta hän oli nyt työntänyt rukkuuviisarin niin pitkälle
kuin se meni ja kello kulki "parasta luikuaan", eikä hänellä nyt sen
vuoksi ollut muuta neuvoa kuin panna kätensä ristiin ja antaa laivan
voittaa kilpailussa. Lähetimme hänet kapteenin luo, joka hänelle
selitti "laiva-ajan" salaisuuden ja rauhoitti hänen häiriintynyttä
mieltään. Tämä nuori mies kyseli koko joukon meritaudista, ennenkuin
matkaan lähdettiin, ja halusi saada tietää, mitkä sen luonnepiirteet
olivat, ja mistä hän saattoi tietää, koska hän oli sen saanut. Ei
hänen tarvitse enää kysyä.

Näimme tavanmukaiset haikalat, mustekalat, delfiinit y.m.,
tietysti, ja vähitellen liitettiin suuret parvet portugalilaisia
"manuvaarejakin" säännöllisten meri-ihmeitten luetteloon. Toiset
olivat valkoisia, toiset kirkkaan veripunaisia. Nautilus ei ole
muuta kuin läpikuultava hyytelökudos, joka levittää itsensä tuulen
kannettavaksi ja perässään uittelee jalan tai parin mittaisia
hilamaisilta näyttäviä nauhoja, jotka pitävät sitä vedessä vakavana.
Se on täysin oppinut merimies ja sillä on hyvä merimiehen älli. Kun
myrsky uhkaa tai käy navakankinlainen tuuli, reivaa se purjeensa
ja käärii ne aivan kokoon täyden myrskyn raivotessa ja sukeltaa
syvyyteen. Tavallisesti se kasteleekin purjeensa kääntymällä ympäri
ja upottamalla sen hetkeksi veteen. Merimiehet sanovat, että
nautilusta on vain näissä vesissä 35:nnen 45:nnen leveysasteen
välillä.

Kello kolmen aikaan aamulla kesäkuun 21 p:nä meidät herätettiin
sillä tiedolla, että Azorit olivat näkyvissä. Minä sanoin, etteivät
minua huvittaneet mitkään saaret kello kolmen aikaan aamulla. Mutta
sitten tuli toinen kiusaaja ja sitten taas yksi ja lopulta tultuani
vakuutetuksi siitä, ettei yleinen innostus sallisi kenenkään nukkua,
pääsin minäkin jalkeilleni ja lähdin unisena kannelle. Kello oli nyt
puoli kuusi; raaka, pauhaava aamu. Matkustajat olivat sulloutuneet
savupiippujen luo ja varustautuneet ilmatorvien taa ja kaikki olivat
pukeutuneet talvivaatteisiin ja näyttivät unisilta ja onnettomilta
armottomassa myrskyssä ja kastavassa roiskeessa.

Näkyvissä oleva saari oli Flores. Se ei näyttänyt sen kummemmalta
kuin kuraläjältä siellä meren kolkkojen huurujen keskellä. Mutta kun
ajoimme päin sitä, tuli aurinko näkyviin ja teki siitä kauniin taulun
-- kaikki vihantina viljelyksinä ja niittyinä, jotka kumpusivat
viidentoista sadan jalan korkeuteen ja yläreunallaan sekaantuivat
pilviin. Teräviä, jyrkkiä harjanteita kaartoi rinteillä, kapeat
rotkot halkoilivat niitä, ja siellä täällä kukkuloilla matkivat
ilmaan pistävät kallioryhmät linnoja ja muureja; ja pilvien
repeämistä syyti päivä leveitä valosääriä, jotka kirkastivat kukkulat
ja kaltaat ja syvät notkot tulivyöhykkeihin, jättäen väliin syviä
varjovöitä. Ikäänkuin olisi hyisen navan revontulet karkoitettu tänne
kesän maahan!

Kiersimme kaksi kolmannesta saaren ympäryksestä neljän mailin
päässä rannasta, ja kaikkia teatterikiikareita, mitä laivalla oli,
vaadittiin nyt ratkaisemaan semmoisia kiistan alaisia asioita kuin
olivatko ylämaan sammalen tapaiset pälvet lehtoja vai rikkaruohoa,
taikka olivatko nuo valkoiset kylät alhaalla meren paarteessa
todella kyliä, vaiko vain kalmistojen hautapatsasrykelmiä! Lopulta
taas käännettiin kokka ulos merelle ja suunnattiin San Migueliin,
ja Flores tuota pikaa taas oli vain kurakeko ja vaipui huuruihin ja
katosi. Mutta monesta merikipeästä matkustajasta tuntui kovin hyvältä
taas katsella vihantia mäkiä ja kaikki olivat tämän välikohtauksen
jälkeen taas rattoisemmalla päällä kuin kukaan olisi osannut odottaa
heidän olevan siihen nähden, miten syntisen varhain oli noustu ylös.

Mutta San Migueliin nähden meidän täytyi luopua aikomuksestamme,
sillä puolenpäivän aikaan puhkesi myrsky, joka siihen määrään
heitteli ja reutoi alusta, että tavallinen järki vaatimalla vaati
suojaa etsimään. Käänsimme sen vuoksi saariston lähintä maata --
Fauyalia kohti. Kävimme ankkuriin Hortan avoimelle redille, puolen
mailin päähän rannasta. Kaupungissa on kahdeksasta kymmeneentuhanteen
asukkaaseen. Lumivalkoiset talot kurkistelevat somasti raikkaan
vihannan kasvuvaipan poimuista, eikä voisi kylä näyttää somemmalta
eikä puoleensa vetävämmältä. Amfiteatteri kukkuloita sulkee sen
helmaansa ja näiden rinteet kohoavat mikä kolme, mikä seitsemän sataa
jalkaa korkeuteen ja ovat huolellisesti viljellyt laelle saakka -- ei
jalan vertaakaan maata ole vapaata. Jokainen tila, joka tynnörinala
maata on jaettu pieniin nelikulmaisiin lokeroihin kiviaidoilla,
joiden tehtävä on suojella kasvajia täällä puhaltavilta tuhoisilta
myrskyiltä. Nämä sadat viheriöitsevät, mustilla laava-aidoilla
piirretyt ruudut saavat rinteet muistuttamaan suuria sakkilautoja.

Saaristo kuuluu Portugalille ja Fayalissa onkin kaikessa
portugalilaisuuden leima. Siitä kohta enemmän. Parvi mustanpuhuvia,
meluavia, valehtelevia, olkapäitään kohottelevia, käsillään viittovia
portugalilaisia venemiehiä, messinkirenkaat korvissaan ja petos
sydämessään, kapusi laivaan ja meikäläisiä joukolla heidän kanssaan
kauppoja tekemään maihin pääsystä, sopien hinnan päätä myöden,
minkä maan hopearahassa tahansa. Siinä paikassa, jossa meidät
vietiin maihin, oli pieni linna muurineen ja patterineen, joita
Horta kahdentoista ja kolmenkymmenen naulan tykkineen piti sangen
hirmuisena laitoksena, mutta jos meidän joskus pitäisi lähteä sitä
tunnustelemaan jollain torniniekalla monitorillamme, niin saisivat
varmaan muuttaa sen pois jonnekin maaseudulle, jos tahtoisivat
viedä sen semmoiseen paikkaan, mistä löytäisivät, kun taas
tarvitsisivat. Se joukko, joka oli rantasillalla, oli ruostunutta
romua -- miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, kaikki repaleisia,
paljain jaloin, kampaamattomia ja likaisia, ja vaistoltaan,
kasvatukseltaan ja ammatiltaan kerjäläisiä. Ne parveilivat
perässämme, emmekä sen koommin päässeet heistä erillemme, niin kauan
kuin Fayalissa viivyimme. Lähdimme nousemaan pääkadun keskustaa,
ja ne piirittivät meidät joka puolelta ja mulkoilivat meitä; ja
vähän väliä ampui kiihtyneitä pareja tämän jonon edelle nähdäkseen
paremmin taakseen, aivan samoin kuin meillä kylän pojat tekevät
saatellessaan elefanttia sen reklaamikävelyllä kadulta kadulle.
Minusta tuntui erikoisen mairittelevalta, kun kuuluin näin suurta
huomiota herättävään kokoelmaan. Siellä täällä näimme ovissa naisia,
joilla oli päässään muodin mukainen portugalilainen myssynsä. Tämä
myssy on tehty paksusta sinisestä vaatteesta, kiinnitetty samasta
vaatteesta tehtyyn kaapuun, ja se on rumuuden ihme. Se törröttää
korkeana ja rehentelee leveänä ja on mittaamattoman syvä. Se sopii
kuin sirkusteltta ja naisen pää katoo siihen samalla tavalla kuin
teatterissa kuiskaajan pää koppiinsa. Tässä luonnottomassa kapotissa,
joksi sitä sanotaan, ei ole ainoatakaan somaa kohtaa -- se ei ole
muuta kuin koruton ruma kuolleensininen paljous purjetta, ja kun
naisella on semmoinen päässään, niin voineeko poiketa kahdeksaakaan
viivaa tuulen suunnasta; hänen täytyy kulkea myötätuuleen tai olla
kokonaan kulkematta. Kapotin yleinen malli on kaikilla saarilla sama
ja jää siksi seuraavaksi vuosikymmeneksi, mutta joka saari muodostaa
kapottinsa kuitenkin sen verran erikoiseksi, että katsoja yhdellä
silmäyksellä huomaa, mikä erikoinen saari saa hienohelman omakseen
sanoa.

Portugalin pennit eli _reit_ ovat oikeita tuhlaripojan rahoja. Niitä
menee tuhannen reitä yhteen dollariin, ja kaikki kustannusarviot
lasketaan reissä. Me emme tästä tienneet, ennenkuin Blucherin
toimesta pääsimme asian perille. Blucher sanoi olevansa niin
mielissään ja kiitollisuutta täynnään, kun taas oli päässyt kovalle
maalle, että hän halusi sitä juhlia -- sanoi kuulleensa, että tämä
oli halpa maa, minkä vuoksi hänen täytyi panna toimeen suuret pidot.
Hän kutsui niihin kymmenen miestä, ja me söimme parhaassa hotellissa
erinomaisen päivällisen. Kesken hyväin sikarien, hyvän viinin ja
mukiin menevien kaskujen synnyttämää iloisuutta isäntä toi laskun.
Blucher vilkaisi siihen ja hänen naamansa piteni. Hän silmäsi siihen
toisenkin kerran vakuuttaaksensa itsensä siitä, etteivät hänen
aistimensa olleet pettäneet, ja sitten luki ääneensä postit, äänen
pettäessä ja ruusujen muuttuessa tuhkaksi hänen poskillaan.

"'Kymmenen päivällistä à 600 reitä, 6000 reitä!' Tuho ja hävitys!

"'Viisikolmatta sikaria, à 100 reitä, 2,500 reitä!' Voi pyhä äiti!

"'Yksitoista pulloa viiniä, à 1,200 reitä, 13,200 reitä!' Ole meidän
kaikkien kanssamme!

"'YHTEENSÄ, KAKSIKYMMENTÄYKSI TUHATTA SEITSEMÄN SATAA REITÄ!' Voi
kärsivä Mooses! -- Koko laivassa ei ole niin paljon rahaa, että
tämä lasku voitaisiin maksaa! Menkää -- jättäkää minut, pojat,
kurjuuteeni, minä olen kukistunut yhteiskunta."

Se oli luullakseni kalpeanaamaisin seura, mitä olen koskaan
nähnyt. Ei kukaan saanut sanaa suustaan. Oli kuin olisi joka sielu
halvaantunut mykäksi. Viinilasit laskettiin hitaasti pöydälle,
sisällystä maistamatta. Sikarit putosivat huomaamatta hervottomista
sormista. Joka mies etsi naapurinsa silmää, mutta ei siitä löytänyt
ainoatakaan toivon, ei rohkaisun sädettä. Vihdoin tämä kamala
vaitiolo keskeytettiin. Kuin pilvi vaipui Blucherin kasvoille
epätoivoisen päättäväisyyden varjo ja hän nousi ja sanoi: --

"Isäntä, tämä on alhaista, halpamaista petosta, minä en koskaan,
koskaan myönny siihen. Tässä on sataviisikymmentä dollaria, hyvä
herra, enempää ette saa -- minä uin veressä, ennenkuin maksan
senttiäkään enempää."

Meidän rohkeutemme nousi ja isännän laski -- ainakin meistä näytti
siltä; ainakin hän oli ymmällään, vaikk'ei hän ymmärtänyt sanaakaan
siitä, mitä oli sanottu. Hän vilkaisi pienestä kultakasasta
Blucheriin moneen kertaan ja lähti sitten ulos. Varmaankin hän oli
käynyt jonkun amerikkalaisen luona, sillä hän toi takaisin laskunsa
käännettynä kielelle, jota kristitty ymmärsi -- näin: --

    10 päivällistä, 6000 reitä, eli............. Doll. 6.00
    25 sikaria, 2500 reitä, eli ................. " .. 2.50
    11 pulloa viiniä, 13,200 reitä, eli ......... " . 13,20
                    Yhteensä, 21,700 reitä, eli Doll. 21.70

Taas vallitsi ilo Blucherin päivällisseurassa. Tilattiin lisää
virvoituksia.



VI LUKU.

Kiinteitä tosiasioita -- Fossiilinen yhteiskunta -- Ihmeellisiä teitä
ja tapoja -- Jesuiitta-humpuukia -- Haaveellista pyhiinvaellusta --
Erään kivityksen alkuperä -- Tilinteko fossiilien keralla -- Jälleen
merellä.


Azorit luullakseni ovat Amerikassa sangen vähän tunnetut. Ei koko
laivassa ollut ainoatakaan, joka olisi niistä mitään tiennyt. Jotkut
seuramme jäsenistä, jotka olivat paljon lukeneet useimmista muista
maista, tiesivät Azoreista sen verran, että niihin kuului yhdeksän
tai kymmenen pientä saarta ja että ne olivat kaukana Atlantin meren
keskellä, vähän enemmän kuin puolitiessä New Yorkista Gibraltariin
mentäissä. Siinä kaikki. Tämän seikan huomioon ottaen pistän juuri
tähän väliin pykälän kuivia tosiasioita.

Tämä yhteiskunta on silmäänpistävän portugalilainen -- se toisin
sanoen on hidas, köyhä, kykenemätön, uninen ja laiska. Siellä
on sivilikuvernööri, jonka Portugalin kuningas nimittää, ja on
sotilaskuvernöörikin, joka voi ottaa ylijohdon käsiinsä ja antaa
sivilikuvernöörille virkavapautta, koska hyväksi näkee. Saarilla
asuu 200.000 ihmistä, melkein paljaita portugalilaisia. Kaikki
on asuttua ja vakaantunutta, sillä maa oli sadan vuoden vanha jo
silloin kun Columbus löysi Amerikan. Tärkein vilja on vehnä, ja
sitä viljellään ja jauhetaan aivan samoin kuin iso-iso-iso-isoisän
aikana. He kyntävät laudalla, joka on vähään matkaan raudoitettu;
heidän mitättömiä piskuisia karhejaan vetävät miehet ja naiset;
pienet tuulimyllyt jauhavat viljan, kymmenen bushelia päivässä, ja
erikoinen superintendentin apulainen syöttää viljaa tuuttiin ja
kenraalisuperintendentti seisoo vieressä ja pitää huolta siitä,
että hän pysyy hereillä. Kun tuuli kääntyy, valjastetaan myllyn
eteen moniaita aaseja ja käännetään ympäri myllyn koko yläosa,
kunnes siivet ovat oikeassa asennossa, sen sijaan että juttu
järjestettäisiin sillä tavalla, että käännettäisiin siipiä, ei
myllyä. Härät tallaavat vehnän irti tähkistä sen mallin mukaan,
joka oli yleinen Methusalemin aikana. Ei ainoitakaan työntörattaita
ole koko maassa -- kaikki kannetaan pään päällä, tai aasin selässä,
tai vasukärryillä, joiden pyörinä ovat täysinäiset puunkappaleet
ja akselit pyörivät pyöräin keralla. Ei ole koko saaristossa
ajanmukaista auraa eikä puimakonetta. Kaikki yritykset tuoda niitä
maahan ovat menneet myttyyn. Katolinuskoinen harras portugalilainen
teki ristinmerkin ja rukoili Jumalaa varjelemaan häntä kaikelta
jumalaapilkkaavalta halulta tietää enemmän kuin mitä hänen isänsä
tiesi ennen häntä. Ilmasto on lauhkeata; siellä ei koskaan jäädy eikä
sada lunta, enkä nähnyt kaupungissa savupiippuja. Aasit ja miehet,
vaimot ja perheen lapset, kaikki syövät ja nukkuvat samassa huoneessa
ja ovat likaisia, syöpäläisten raatelemia ja todellisesti onnellisia.
Kansa valehtelee ja pettää vierasta ja on toivottoman tietämätöntä,
ja vainajiaan kohtaan sillä tuskin on mitään kunnioitusta.
Viimeksimainittu piirre osoittaa, kuinka vähän parempia he ovat kuin
aasit, joiden kanssa he syövät ja nukkuvat. Ainoat hyvin puetut
portugalilaiset koko yhteiskunnassa ovat puolenkymmentä varakasta
perhettä, jesuiittapapit ja pienen varusväen sotamiehet. Työmiehelle
maksetaan kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenneljään senttiin
päivässä ja niille, joiden koneisto toimii tavallista paremmin, kaksi
sen vertaa. Kaikki he laskevat reissä, joita menee tuhat dollariin,
ja se tekee heidät rikkaiksi ja onnellisiksi. Oivallisia rypäleitä
kasvoi näillä saarilla ja niistä puserrettiin mainiota viiniä, jota
vietiin maasta. Mutta viisitoista vuotta takaperin tauti tappoi
kaikki köynnökset eikä viiniä ole sen koommin tehty. Kun saaret
ovat kokonaan tulivuorien tuotteita, niin on maanlaatukin tietenkin
sangen lihavaa. Melkein joka jalanleveys maata on viljelyksessä
ja kustakin kasvajasta saadaan vuodessa pari kolme satoa, mutta
maasta ei viedä mitään, paitsi vähän oransseja -- pääasiallisesti
Englantiin. Ei ketään käy täällä, ei ketään täältä lähde. Uutinen
on Fayalissa tuntematon asia. Ja yhtä tuntematon intohimo on niiden
jano. Muuan portugalilainen, jonka äly näytti edustavan keskitasoa,
kysyi meiltä, oliko sisällinen sotamme jo päättynyt, joku kun oli,
hän sanoi, maininnut sen päättyneen -- taikka ainakin hänen mieleensä
johtui, että joku oli hänelle maininnut jotain sen tapaista! Ja kun
eräs matkustajista antoi muutamalle varusväen upseereista "Tribunen",
"Heraldin" ja "Timesin" numeroita, hämmästyi tämä siitä, kun niistä
luki myöhempiä Lissabonin uutisia kuin mitä hän vast'ikää oli saanut
pienellä, kuukausivuorollaan poikenneella höyrylaivalla. Hänelle
kerrottiin, että ne oli saatu kaabelilla. Hän sanoi tietävänsä, että
kymmenen vuotta takaperin oli yritetty laskea kaabeli, mutta hänen
mieleensä oli jäänyt, ettei siitä syystä tai toisesta tullut mitään!

Tämänkaltaisissa yhteiskunnissa rehoittaa jesuiittapetos. Kävimme
eräässä jesuiittakatedraalissa, joka oli lähes kahdensadan vuoden
vanha, ja näimme siinä kappaleen siitä samaisesta rististä, jolle
Vapahtajamme ristiinnaulittiin. Se oli kiilloitettu ja kova ja
erinomaisesti säilynyt, ikäänkuin Golgathan synkkä surunäytelmä olisi
tapahtunut eilen, eikä kahdeksantoista vuosisataa takaperin. Mutta
nämä luottavat ihmiset uskovat arvelematta tuohon puupalaan.

Eräässä katedraalin kappelissa on alttari, jonka sivut ovat selvää
hopeaa -- ainakin niin sanotaan, ja minä itse luulen, että sitä olisi
ainakin parisataa tonnia (puhuakseni hopeakaivosmalliin) ja sen
edessä palaa aina pieni lamppu. Eräs hurskas rouva jätti jälkeensä
rahoja ja tilasi niillä loppumattomat määrät messuja sielunsa
autuudeksi ja sääti samalla, että tämän lampun piti aina palaa yöt,
päivät. Se on sangen pieni lamppu ja sangen himmeäkin, enkä luulisi
hänen ikuista lepoaan paljoakaan häiritsevän, vaikka se saisi
aivan sammuakin. Katedraalin suuri pääalttari ja kolme tai neljä
pienempääkin alttaria ovat paljasta kullattua joulukuusikorua. Ja
sitten siellä oli koko liuta ränstyneitä, pölyttyneitä, koin syömiä
apostoleita tämän rihkaman ympärillä seisomassa, toisilla vain toinen
jalka, toisilta toinen silmä poissa, mutta toisessa pönäkkä ilme,
ja toisilta oli katkennut pari kolme sormea, ja kaikkikin olivat
raajarikkoisia ja rempallaan ja olisivat paljon paremmin olleet
paikallaan jossain lasaretissa kuin tuomiokirkossa.

Saarnastuolin seinät ovat posliinia, maalattu täyteen henkilökuvia,
jotka ovat melkein luonnollista kokoa. Puvut ovat sitä haaveellista
kuosia, joka oli pari vuosisataa takaperin vallalla, suoritus sangen
taiteellista. Juoni oli kertomusta jostain tai jostakusta, mutta
meidän joukossamme ei ollut ainoatakaan niin oppinutta, että olisi
sen perille päässyt.

Palatessamme takaisin rantaan tapasimme lauman pieniä, valmiiksi
satuloituja aaseja. Satulat olivat lievimmin sanoen omituiset. Ne
olivat jonkunlaisia sahapukkeja, joilla oli pieni patja, ja tämä
huonekalu peitti melkein puolet aasista. Jalustimia ei ollut, mutta
semmoista tukea ei toden teolla tarvittukaan -- moisessa satulassa
istuminen oli kuin olisi ratsastanut ruokapöydällä -- tukea oli
siinä yllin kyllin aina polvitaipeisiin saakka. Ympärillämme
tunkeili liuta repaleisia portugalilaisia muulin ajajia, jotka
tarjoilivat elukoitaan puolesta dollarista tunti -- siinäkin
kehveltäen ulkomaalaiselta, sillä käypä hinta on kuusitoista senttiä.
Puolentusinaa meikäläisistä kiipesi näihin kömpelöihin laitoksiin ja
antautui siihen häpeään, että kymmentuhantisen kaupungin valtakatu
sai meistä maksuttoman ilveilyn.

Lähdettiin matkaan. Se ei ollut ravia, ei nelistämistä, ei pikku
laukkaa, vaan ryöstökarkua, jossa kaikki mahdolliset menon tyylit
olivat edustettuina. Kannuksia ei siinä tarvittu. Jokaisella aasilla
oli oma ajajansa ja molemmin puolin vielä tusina vapaaehtoisia, ja
nämä takoivat aaseja sauvoillaan ja tuikkivat niitä rautapiikeillä
ja huusivat jotain sen tapaista kuin "_Sekki-jah_!" pitäen melua
ja elämää kuin olisi kokonainen hulluinhuone päässyt valloilleen.
Kaikki nämä masinistit kulkivat jalan, mutta mitäs siitä, eivät
kertaakaan ne myöhästyneet aikataulusta -- ne voittavat juoksussa ja
kestävyydessä aasinkin. Niin että prosessionimme oli kaiken kaikkiaan
sangen vilkas ja maalauksellinen.

Blucher ei voinut kerrassaan mitään muulilleen. Elukka mennä porhalsi
tien poikki ristiin rastiin ja toiset törmäsivät hänen päälleen;
se hankasi Blucheria kärryihin ja nurkkiin; tien kahden puolen oli
korkeat kiviaidat ja elukka antoi vähän poleerausta ensin hänen
toiselle ja sitten toiselle kyljelleen, mutta ei vahingossakaan
hairahtunut keskeä kulkemaan; lopulta se saapui siihen taloon, jossa
se oli syntynyt, ja törmäsi oikopäätä vierashuoneeseen, raapaisten
ovipielen avulla Blucherin selästään. Noustuaan uudelleen satulaan
Blucher sanoi ajajalle: "Kas niin, tämä jo riittää; nyt kuljette
siivolla." Mutta eihän mies englannin kieltä osannut eikä ymmärtänyt,
hän vain huutamaan "_Sekki-jakia_" ja aasi oikaisi taas matkaan
suinpäin. Eräässä mutkassa se teki äkkikäännöksen, ja Blucher putosi
päistikkaa sen pään yli tielle. Ja totta puhumakseni kompastui
joka muuli näihin molempiin ja koko ratsuseuramme purkautui siihen
yhteen kasaan. Vahinkoa ei minkäänlaista. Kun putoo näiden aasien
selästä, ei siitä juuri ole arveluttavampia seurauksia kuin sohvalta
kierähtäessä. Aasit seisoivat kaikki siivosti alallaan tuhoturmion
jälkeen ja odottivat, elämöivien ajomiesten paikatessa hajonneita
satuloita ja pannessa ne uudelleen selkään. Blucher oli aika lailla
äkeissään ja tahtoi kirota, mutta joka kerta kun hän avasi suunsa,
teki hänen elukkansakin samoin ja päästi jakson kiljahduksia, joihin
kaikki muut äänet hukkuivat.

Se oli hauskaa se rientelemisemme vilppailla kukkuloilla ja kauniissa
rotkoissa. Siinä oli kaikessa uutuuden harvinaista nautintoa; tämä
aasinratsastuksemme oli raikas, uusi, ilostuttava kokemus, parempi
kuin sata kulunutta, nukkavierua kotoista huvia.

Tiet olivat kerrassaan ihmeteltävät, se täytyy tunnustaa. Tässä
saaressa, jossa oli vain kourallinen asukkaita -- 25.000 -- oli siitä
huolimatta semmoiset tiet, ettei Yhdysvalloissa missään Central
Parkin ulkopuolella. Minne, mille suunnalle vain lähdettekin,
kaikkialla tapaatte joko kovan, sileän, tasaisen valtatien, jolle
on vast'ikään siroteltu mustaa laavahiekkaa, kahden puolen pienet,
vähäisillä mukulakivillä somasti kivetyt katuojat, taikka sitten
sileät kivitykset kuin New Yorkin Broadwaylla. New Yorkissa puhutaan
niin paljon venäläisestä kivityksestä ja sanotaan sitä uudeksi
keksinnöksi -- mutta tässä etäisessä meren keskellisessä saaressa
sitä on käytetty kaksisataa vuotta! Hortassa on joka katu somasti
laskettu noilla isoilla venäläisillä paasilla, ja pinta on tarkka
ja tasainen kuin permanto, eikä reikiä täynnään kuten Broadway. Ja
joka tie on aidattu korkeilla vankoilla laavamureilla, jotka tässä
maassa, missä pakkanen on tuntematon, kestävät tuhannen vuotta. Ne
ovat sangen paksut ja usein rapatut ja liidulla valkaistut, selkä
hakatuilla, ulos pistävillä laakakivillä katettu. Takana olevista
puutarhoista puut soutelevat häälyviä riipuksiaan, joiden kirkas
vihannuus raikkaasti eroaa valkaistuista tai laavamustista muureista
ja tekevät ne kauneiksi. Toisin paikoin puut ja köynnökset kokonaan
kattavat nämä kapeat tiet ja pidättävät päiväpaisteen, ikäänkuin
ratsastaisi tunnelissa. Kivitykset, tiet, sillat, kaikki on
hallituksen työtä.

Silloissa on vain yksi tukematon kaari, hakatusta kivestä tehty,
selkä laavapaasilla laskettu ja mukulasommitteluilla koristettu. Joka
puolella on muureja, muureja, muureja -- aistikkaita ja somia kaikki
-- ja iankaikkisen kestäviä; ja kaikkialla on noita ihmeteltäviä
kivityksiä, jotka ovat niin siroja, sileitä ja häviämättömiä. Ja jos
missään tiet ja kadut ja talojen ulkopuolet ovat täydelleen vapaat
kaikesta mikä vähänkään vivahtaa likaan tai pölyyn tai kuraan tai
minkäänlaiseen törkeyteen, niin on Horta, on Fayal se paikka. Alemman
rahvaan kodit eivät ole siistit, sen enempää kuin he itsekään --
mutta siinä onkin raja: kaupunki ja saaret ovat puhtauden ihmeitä.

Saavuimme lopulta taas kotiin kymmenen mailia samoiltuamme ja
parantumattomat aasinajajamme ravasivat kantapäillämme pitkin
pääkatua, pistellen aaseja ja huutaen ainaista "Sekki-jahiaan" ja
laulaen "John Brown's Bodya" murhaavalla englannin kielellä.

Kun olimme maahan astuneet ja ryhdyttiin tilintekoon, niin syntyi
siitä huuto ja jankutus, kiroileminen ja riiteleminen aasinajajain
ja meidän keskemme, että korvat olivat mennä lukkoon. Yksi pyysi
dollaria tunnilta aasistaan, toinen vaati puolta dollaria siitä että
oli sitä pistellyt, toinen neljännesdollaria siitä, että oli ollut
tässä työssä avullisena, ja osapuilleen neljätoista opasta esitti
meille laskuja siitä, että olivat näyttäneet meille tietä kaupungissa
ja sen ympäristössä. Ja jokainen kadunkuljeksija kirkui, pauhasi,
viittoi riivatummin kuin hänen naapurinsa.

Muutamilla näistä saarista on sangen korkeita vuoria. Laskimme pitkin
Pico saaren rantaa, komean vihannan pyramidin alle, joka aivan
jalkaimme juuresta katkeamatta, yhdellä rupeamalla nousi 7,613 jalan
korkeuteen ja pisti kukkulansa valkopilvien yläpuolelle, josta se
näkyi kuin sumussa uiskenteleva saari!

Saimme näillä Azoreilla tietenkin yllin kyllin tuoreita oransseja,
limooneja, aprikooseja, viikunoita y.m. Mutta jääköön tuo. En minä
ole tähän ryhtynyt patenttiselostuksia kirjoittaakseni.

Olemme matkalla Gibraltariin ja saavumme sinne viiden tai kuuden
päivän kuluttua Azoreilta lähdettyämme.



VII LUKU.

Myrsky-yö -- Espanja ja Afrikka näytteillä -- Tervehdimme
majesteetillista vierasta -- Herkuleen patsaat -- Gibraltarin
kallio -- Väsyttäviä toisteluita -- "Kuningattaren tuoli" --
Voitettu tyyneys -- Salaisen luolan kummia -- Gibraltarin ihmiset
-- Eräitä kummia luonteita -- Yksityishuvit Afrikassa: Maurilaista
linnaväkeä revitään parrasta (ilman ihmishengen hukkaa) -- Kuritettu
turhamaisuus -- Maihintulo Marokon keisarikunnassa.


Viikko myrskyisen, säälimättömän meren paiskeltavina; viikko
meritautia ja salonkien tyhjyyttä; yksinäisiä tyrskyn huuhtomia
yläkansia -- niin uhmailevan tyrskyn, että se silasi paksulla
valkoisella suolakuorella savutorvemmekin hamaan päähän saakka;
viikon värjöttelyä pelastusveneiden ja kansihyttien suojassa
päivällä, ja tukahuttavien savupilvien pöllyyttelyä ja isoäänistä
dominon pelaamista tupakkahuoneessa iltaisin.

Ja viimeinen näistä seitsemästä yöstä oli myrskyisin kaikista.
Ukkosta ei ollut, ei muuta meteliä kuin laivan jyskivä keula, myrskyn
kimakka vihellys köysistössä ja sihiseväin vetten pauhu. Ja laiva se
kiipesi korkeuteen, ikäänkuin aikoen kiivetä taivaaseen -- sitten
herkesi hetkeksi, joka oli kuin vuosisata, ja sukelsi taas päistikkaa
alas kuin äkkijyrkänteen partaalta. Täysinä läikkinä huuhtoi tyrsky
kansia. Pimeyden mustuus oli kaikkialla. Pitkin väliajoin repäisi
sen salaman leimaus värisevällä tulijuovalla, joka paljasti kohoovan
ja laskevan vesimaailman siinä, missä ei ollut mitään ennen,
sytytti pimeihin köysiin hopean kiiltoa ja valaisi ihmisten kasvot
aavemaisella hohteella!

Pelko ajoi kannelle monenkin, jonka tapana oli ollut karttaa
yötuulia ja tyrskyjä. Toisten mielestä laiva ei voisi säilyä aamuun
asti, ja tuntui vähemmän kamalalta seisoa hurjan myrskyn keskellä
ja _nähdä_ uhkaava vaara kuin olla kaameaan hyttiin suljettuna
himmeitten lamppujen alla ja kuvitella hirmuja, jotka raivosivat
ulkona valtamerellä. Ja kerran ulos tultuaan -- tultuaan ja nähtyään
laivan taistelun myrskyn kovassa kouristuksessa -- kuultuaan tuulten
kiljunan ja koettuaan lentävän tyrskyn ja nähtyään majesteetillisen
kuvan, jonka salamat paljastivat katseelle, he joutuivat
vastustamattoman julman lumouksen kahleihin ja jäivät ulos. Se oli
kurja yö -- ja sangen, sangen pitkä.

Jokainen kompuroi kiireellä kannelle kello seitsemän tänä kesäkuun
30 päivän ihanana aamuna, sillä oli kuultu iloinen uutinen, että
maa oli näkyvissä! Oli aivan harvinaista ja riemastuttavaa nähdä,
että laivaperheen jäsenet _kaikki_ jälleen olivat ulkona, vaikkapa
kaikilla kasvoilla asuva onnen tunne saattoikin vain osaksi peittää
ne hävitykset, jotka tuo pitkä myrskypiiritys oli niin monessa
saanut aikaan. Mutta rauenneet silmät alkoivat taas säteillä
mielihyvästä, kalpeat posket jälleen punoittaa, ja taudin heikontamat
vartalot saivat uutta eloa säteilevän raikkaan aamun virkistävästä
vaikutuksesta. Niin, ja vielä voimallisemmastakin vaikutuksesta:
näiden riutuneitten, murtuneitten raukkain piti taas saada nähdä
siunattu maa! -- ja sen näkeminen palautti kaikille maaäidin, joka
oli jokaisen ajatuksissa.

Tunnin kuluttua me olimme aivan Gibraltarin salmessa, oikealla
kädellämme Afrikan korkeat keltaläikkäiset kukkulat, joiden liepeet
olivat sinisissä auerharsoissa, kukkulat pilvikääreissä, mikä käykin
yhteen piplian sanain kanssa että "pilvet ja pimeys ovat maan
päällä". Luullakseni sanottu juuri tästä Afrikan osasta. Vasemmalla
puolella olivat vanhan Espanjan graniittisärmäiset vuoritemppelit.
Salmen leveys on kapeimmalta kohdalta vain kolmetoista mailia.

Espanjan rannalla oli aina vähän matkan päässä omituisen näköisiä
vanhoja kivitorneja -- maurilaisiksi luulimme niitä -- mutta saimme
myöhemmin oikeamman tiedon. Marokon merirosvojen tapana oli ennen
vanhaan aluksineen purjehtia pitkin Espanjan rantaa, kunnes tarjoutui
hyvä tilaisuus ja he saattoivat hyökätä jonkun espanjalaisen kylän
kimppuun, valloittaa sen ja viedä mukanaan kaikki kauniit naiset,
mitä siitä löysivät. Se oli hauskaa bisnessiä ja sangen suosittua.
Espanjalaiset rakensivat siksi kukkuloilleen vahtitorneja voidakseen
pitää marokkolaisia bisnessmiehiä tarkemmin silmällä.

Näköala tuntui kovin kauniilta alati kaltaisensa meren uuvuttamista
silmistä, ja laivassa oleva seurue muuttui vähitellen aivan
ihmeteltävän rattoisaksi. Mutta meidän siinä seisoessa ja
ihmetellessä pilvihatullisia kukkuloita ja autereisen hämäryyden
verhoamia alamaita ilmestyi äkkiä eteemme vielä ihanampi näky, joka
lumosi Puoleensa joka silmän kuin magneetti -- uljas laiva, johon oli
kasattu purjetta purjeen päälle, niin että se oli yhtenä pullistuvana
valtavana purjepaljoutena! Se tuli meren poikki kiitäen kuin suuri
lintu. Afrikka ja Espanja unohtuivat. Kaikkien ihailu kääntyi kauniin
vieraan puoleen. Ja jokaisen sitä katsellessa se suurenmoisena
pyyhkäisi ohi ja "tähdet ja raidat" lensivät sen kahvelin nokkaan!
Nopeammin kuin ajatus välähtivät nenäliinat ja hatut ilmaan ja
puhkesimme hurraa-huutoon! Se oli ollut ennen kaunis -- nyt se oli
säteilevä. Kannellamme monikin silloin ensi kerran tunsi, kuinka
vähän merkitsevä oman maan lippu on kotona sen rinnalla, mitä se on
vieraassa maassa. Sen nähdessään on näkevinään sielussaan kodin itse
ja kaikki mitä siinä on pyhää ja tuntee tunnesykähdyksen, joka panisi
sykkimään kokonaisen virran hidasta verta!

Lähestyimme kuuluja Herkuleen patsaita, Afrikan puoleinen,
"Apinavuori", oli jo näkyvissä, jyhkeä vanha vuori, kukkula
graniittiportaista juovaisena. Toinen, Gibraltarin suuri kallio,
oli vielä näkymättömissä. Vanhalla ajalla pidettiin Herkuleen
patsaita purjehduksen päätekohtana ja maailman loppuna. Se tieto,
mitä vanhoilla ei ollut, oli sentään sangen laaja. Profeetatkin
kirjoittivat kirjan toisensa jälkeen, mutta eivät kertaakaan
hiiskahtaneetkaan siitä, että meidän puolellamme vettä oli suuri
maanosa; mutta luultavasti he kuitenkin tiesivät, että se oli
olemassa, kuinkas muutoin.

Tuota pikaa kohosi uljaasti näkyviin yksinäinen, suunnaton
kallioröykkiö, joka näytti seisovan aivan leveän salmen keskellä,
meren huuhtelemana joka puolelta, eikä kenenkään ikävystyttävän,
paljon matkustaneen papukaijan tarvinnut tulla meille sanomaan,
että se oli Gibraltar. Yhdessä kuningaskunnassa ei voi olla kahta
semmoista kalliota.

Gibraltarin kallio on noin puolitoista mailia pitkä, ja luullakseni
1,400 tai 1,500 jalkaa korkea ja tyvestä neljännesmailia leveä.
Toinen kylki ja toinen pää nousee merestä jotakuinkin yhtä suoraan
kuin huoneen seinä, toinen pää on epäsäännöllinen ja toinen kylki
jyrkkä rinne, jota armeijan olisi sangen työläs kiivetä. Tämän
rinteen juurella on Gibraltarin kaupunki, muurin ympäröimänä --
taikka oikeammin sanoen kaupunki jo on itse rinteellä. Kaikkialla,
mille suunnalle vain katseenne luottekin -- rinteillään,
jyrkänteillään meren reunassa, kukkuloillaan -- Gibraltar on
muurauksella verhottu, kaikkialta pistää esiin tykkejä. Se on
mieleen painuva, eloisa näky, miltä suunnalta sitä katsookin. Se on
mereen työnnettynä matalan kapean maankielekkeen päässä ikäänkuin
kattopäreen päässä savikokkare. Muutama satakunta askelta vain tätä
matalaa maata sen juurelta kuuluu Englannille ja sen perästä tulee
"puolueeton maa", joka ulottuu kannaksen poikki -- matkaa neljännes
mailia -- Atlantin merestä Välimereen ja on pari kolmesataa askelta
leveä ja kummallekin puolelle vapaa.

"Aiotteko lähteä Espanjan kautta Pariisiin?" Tätä kysymystä nakeltiin
laivassa edes ja takaisin yöt ja päivät Fayalista Gibraltariin
saakka, enkä mielestäni ollut koskaan siihen määrään kyllästynyt
kuulemaan aina vain samaa sanayhdistelmää tai siihen määrään väsynyt
vastaamaan "enkä tiedä". Viime hetkessä oli sitten kuudella tai
seitsemällä riittävästi luonteen lujuutta lähtöpäätöksen tekoon ja
lähtöön, ja minusta se paikalla tuntui huojennukselta -- nythän se
oli auttamattomasti liian myöhäistä ja minä saatoin kaikessa rauhassa
päättää, etten lähtisi. Minulla mahtaa olla mahdoton määrä mieltä;
toisinaan sen malttamiseen voi kulua kokonainen viikko.

Mutta nähkääs, kuinka kiusat uudistuvat. Tuskin olimme tästä
Espanjan-murheesta päässeet erillemme, kun Gibraltarin oppaat panivat
liikkeelle uuden -- alkoivat tuskastuttavasti hokea erästä juttua,
joka ei itsessään ollut kovin merkillinen, ei edes ensi kädessäkään:
"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin eräs Espanjan kuningatar antoi viedä tuolinsa, kun Ranskan
ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren joko täytynyt valansa rikkoa tai sinne vuorelle kuolla."

Ratsastimme aaseilla ja muuleilla jyrkkiä kapeita katuja vuorelle
ja menimme niihin maanalaisiin käytäviin, joita englantilaiset ovat
kallioon ampuneet. Nämä käytävät ovat kuin avaria rautatietunneleita,
ja tuon tuostakin katselee niistä merelle ja kaupungin yli suuria
julmia tykkejä aukoistaan, jotka ovat viisi tai kuusisataa jalkaa
merta korkeammalla. Näitä maanalaisia laitoksia on mailin verta tai
sille vaiheille ja varmaan ne ovat maksaneet paljon rahaa ja työtä.
Näitten käytävien tykit vallitsevat niemimaata ja molempain merten
satamia, mutta yhtä hyvin, luulisin, tultaisiin toimeen ilmankin
niitä, sillä ei mikään armeija sittenkään voisi kiivetä näitä
äkkijyrkkiä vuorenseinämiä. Mutta suurenmoisia näköaloja merelle on
näistä korkeista tykinrei'istä. Eräässä paikassa oli ulos pistävään
kallionpolvekkeeseen koverrettu huone, jossa sisustuksena oli valtava
tykki ja akkunoina ampumareiät, ja sinne näkyi eräs läheinen kukkula
ja muuan sotamies sanoi --

"Tuota kukkulaa tuolla sanotaan 'Kuningattaren tuoliksi'; sinne
nimittäin Espanjan kuningatar antoi kantaa tuolinsa kerran, kun
Ranskan ja Espanjan armeijat piirittivät Gibraltaria, ja lupasi istua
siinä siksi, kunnes Englannin lippu oli laskettu linnasta alas.
Elleivät englantilaiset olisi olleet niin kohteliaita, että olisivat
eräänä päivänä laskeneet lippunsa alas muutamaksi tunniksi, olisi
kuningattaren täytynyt joko rikkoa valansa tai sinne vuorelle kuolla."

Gibraltarin ylimmällä huipulla viivyimme hyvän aikaa, epäilemättä
muulit olivat uupuneet. Siihen niillä olikin oikeus. Sotilastie oli
hyvä, mutta jotenkin jyrkkä, ja sitä oli jommoinenkin matka. Kapealta
kallioportaalta oli suurenmoinen näköala; kun sieltä teleskoopilla
katselimme aluksia, jotka näyttivät kaikkein piskuisimmilta
leikkiveneiltä, muuttuivatkin ne uljaiksi laivoiksi; ja näillä
samoilla kaukoputkilla selvään erotti muita laivoja, joitten
sanottiin olevan viidenkymmenen ja kuudenkymmenen mailin päässä ja
joita ei paljaalla silmällä vähääkään nähnyt. Allamme näimme toisella
puolella päättömän paljon pattereita ja toisella puolella katselimme
suoraan alas mereen.

Minun siinä istuessani kaikessa rauhassa ja mukavuudessa vallilla ja
jäähdytellessä suloisessa tuulahduksessa kiehuvan kuumaa päätäni,
lähestyi toiselle joukolle kuuluva virallinen opas ja sanoi:

"Senor, tuota korkeata kukkulata tuolla sanotaan 'Kuningattaren
tuoliksi'" --

"Hyvä herra, minä olen turvaton orpo vieraassa maassa. Armahtakaa
minua. Älkää -- _älkää_ kiduttako minua tuolla kirotulla vanhalla
jutulla enää tänäpäivänä!"

Siinä se -- minä olin käyttänyt voimakkaita sanoja, luvattuani
ensin, että se olisi viimeinen kerta; mutta kiusaus oli niin suuri,
ettei sitä ihmisluonto enää kestänyt. Jos teitä olisi sillä tavalla
ikävystytetty, juuri kun Espanja ja Afrikka ja sininen Välimeri
jalona panoraamana levisi jalkainne juuressa ja te tahdoitte vain
katsella ja nauttia, hiljaisuudessa ahmia sen ihanuutta, niin teistä
ehkä olisi puhjennut voimakkaampiakin sanoja kuin minusta.

Gibraltar on kestänyt monta pitkällistä piiritystä, joista yksi
kesti lähes neljä vuotta (epäonnistuen) ja englantilaiset saivat sen
haltuunsa vain sotajuonella. Ihmettä, kuinka kukaan voi uneksiakaan
mitään niin mahdotonta kuin sen valloittamista väkirynnäköllä -- ja
sitäkin on kuitenkin koetettu enemmän kuin yhden kerran.

Paikka oli maurien hallussa tuhatkaksisataa vuotta takaperin, ja
kaupungin keskellä seisoo vielä kulmiaan rypistellen heikäläinen
jäykkä vanha linna sammalta kasvavine sakaroineen ja seinineen,
jotka ammoin unhotetuissa taisteluissa ja piirityksissä ammutuista
laukauksista ovat arpia täynnään. Joku aika takaperin löydettiin
sen takaa kalliosta salakammio, jossa oli erinomaisen hienotekoinen
miekka ja vanha haarniska muinaistutkijoille tuntematonta mallia,
ehkä roomalaisajalta. Gibraltarin merenpuoleisesta päästä on eräästä
luolasta löydetty Rooman aikaisia haarniskoita ja monenlaisia muita
esineitä. Historia kertoo, että Rooma ajanlaskumme alussa piti tätä
maata hallussaan, ja nämä esineet näyttävät vahvistavan tuon tiedon
oikeaksi.

Luolasta on niinikään löydetty sangen paksun kivettymäsilauksen
verhoomia ihmisluita, ja tietoviisaat ovat uskaltaneet väittää, että
nuo ihmiset elivät ennen vedenpaisumusta, vieläpä kymmenentuhatta
vuotta ennen sitä. Voi olla totta -- tuntuu kylläkin otaksuttavalta
-- mutta kun asianomaiset eivät enää pysty äänestämään, ei asialla
näytä olevan sen enempää yleistä merkitystä. Ja vielä tuosta samasta
luolasta löydettiin semmoisten eläinten kivettyneitä luurankoja
ja muita fossiilijäännöksiä, joita on Afrikassa kaikkialla, mutta
joita ei muiston ja perintätiedon mukaan ole ollut Espanjassa
missään muualla kuin tällä Gibraltarin yksinäisellä kukkulalla!
Ja siitä on päätetty, että Gibraltarin ja Afrikan välinen salmi
on kerran ollut kuivaa maata ja että tuo matala, asiaankuulumaton
kannas Gibraltarin ja takana kohoavien kukkulain välillä kerran on
ollut merta, ja tietenkin että nämä afrikkalaiset eläimet suuren
mullistuksen tapahtuessa tulivat erotetuiksi ja jäivät tälle
kalliolle. Salmen toisella puolella ovat Afrikan mäet täynnään
apinoita ja samoin Gibraltarin kalliolla on apinoita ja on aina ollut
-- mutta muualla Espanjassa ei missään! Asia on mieltäkiinnittävä.
Apinat tietysti _voisivat_ matkustaa pitkin Espanjaa, jos mieli
tekisi, ja epäilemättä niiden tekee mieli; kuinka kilttiä, kuinka
kieltäytyvää niiden puolelta on se, että ne kaikesta huolimatta
pysyvät tällä ikävällä kalliolla, tuli mikä tuli, ei muuta kuin
tieteellistä teoriaa tukeakseen. Missä maailmassa on moista puhdasta
laimentamatonta epäitsekkäisyyttä ja uskollisuutta kristinuskon
periaatteita kohtaan kuin Gibraltarin apinoissa.

Gibraltarissa on englantilaista sotaväkeä 6000 tai 7000 miestä, ja
niinpä on siellä paljon tulipunaisia univormuja; ja punaisia ja
sinisiä; ja lumivalkoisia sivilipukuja; ja paljaspolvisten Skotlannin
ylämaalaisten omituisia univormuja; ja siellä näkee sulosilmäisiä
San Roquen espanjattaria ja Tarifan hunnullisia maurilaisia
kaunottaria (minä otaksun, että ne ovat kaunottaria) ja Fezistä
turbaanipäisiä, kirjovöisiä, roimahousuisia maurilaisia kauppiaita,
ja pitkäkauhtanallisia, paljassäärisiä, repaleisia muhamettilaisia
maankulkureita Tetuanista ja Tangerista, toiset ruskeita, toiset
keltaisia, toiset mustia kuin veres kirjoitusmuste -- ja juutalaisia
jos jostain, päässään gabardini-patalakki, jalassa tohvelit, aivan
kuin kuvissa ja teatterissa ja kuten heillä epäilemättä oli jo
kolmetuhatta vuotta takaperin. Helposti ymmärrätte, että semmoinen
heimo kuin meidän on (pyhiinvaeltajistamme syystä tai toisesta
tekee mieli käyttää tuota sanaa, ehkä sen vuoksi, että he näiden
ulkomaisten paikkain kautta kulkevat hajanaisessa jonossa muodossaan
semmoinen intiaaninen tyytyväisyys ja suositteleva tietämättömyys),
joka on viidestä- tai kuudestatoista unionivaltiosta koottu, tapasi
jos kuinka paljon töllistelemisen aihetta tässä vaihtelevassa
muotipanoraamassa.

Pyhiinvaeltajista puhuessani johtuu mieleeni, että meillä joukossamme
on yksi tai kaksi, joista toisinaan on todellista harmia. Oraakkelia
en kuitenkaan lue näitten joukkoon. Sallittakoon minun selittää,
että oraakkeli on viaton vanha aasi, joka syö yhtä paljon kuin neljä
muuta ja näyttää viisaammalta kuin koko Ranskan akatemialla olisi
oikeutta näyttää, eikä koskaan käytä yksitavuista sanaa, kun muistaa
pitemmän, eikä milloinkaan sattumaltakaan tiedä minkään pitkän
sanan merkitystä, mitä hän käyttää, taikka milloinkaan osaa sitä
oikeaan paikkaan: mutta siitä huolimatta hän rauhallisesti tokaisee
mielipiteensä mitä oudoimmistakin asioista ja itse tyytyväisenä
tukee sitä sitaateilla auktoreista, joita ei ole milloinkaan
ollut olemassakaan, ja lopulta ahtaalle pantuna luiskahtaa asian
päinvastaiselle puolelle ja sanoo olleensa sillä puolella koko
ajan, ja käy sitten uudelleen kimppuunne teidän omilla vastikään
lausumillanne argumenteilla, suuret sanat vain kaikki yhtenä
sekasotkuna, ja heittää ne vasten naamaanne omina alkuperäisinä
mielipiteinään. Hän lukee matkaoppaista luvun, sekoittaa huonossa
muistissaan kaikki asiat ja lähtee sitten rankaisemaan jotakuta koko
tällä sekasotkulla, esittäen sen viisautena, joka on vuosikausia
hänen aivoissaan märkinyt, jonka hän muka on yliopistossa koonnut
oppineista, nykyään jo kuolleista ja loppuunmyydyistä auktoreista.
Tänä aamuna hän aamiaista syötäessä viittasi akkunasta ja sanoi:

"Näettekö te tuota mäkeä tuolla Afrikan rannalla? -- It's one of them
Pillows of Herkeleus, I should say -- ja tuolla on äärimmäinen sen
vieressä."

"Äärimmäinen -- hyvä sana kyllä -- but the Pillars are not both
on the same side of the strait." (Minä huomasin, että matkaoppaan
huolimattomasti kirjoitettu lause oli vienyt hänet harhaan.)

"Well, sitä ette voi sanoa te, sen enempää kuin minäkään. Muutamat
auktorit sanovat niin, toiset näin. Vanha Gibbons ei sano siitä
mitään -- kiertää koko jutun -- Gibbons aina tekee niin, kun takertuu
kiinni -- mutta onhan Rolampton, mitä _hän_ sanoo? Hän sanoo, että
ne olivat molemmat samalla puolella, ja samoin tekee Trinculian ja
Sobaster ja Syraccus ja Langomargaubl --"

"So so, jo riittää --. Jos teidän täytyy tässä ruveta auktoreita
ja todistuksia keksimään, ei minulla ole enää mitään sanottavaa --
olkoot _vaan_ samalla puolella."

Emme ole oraakkelista millämmekään. Paremminkin pidämme hänestä.
Suvaitsemme oraakkelia vallan helposti; mutta laivallamme on eräs
runoilija ja eräs hyvänluontoinen toimihaluinen idiootti ja nämä ne
_tuottavat_ harmia seuralle. Toinen antaa runojensa jäljennöksiä
konsuleille, upseereille, hotellinisännille, arabialaisille,
alamaalaisille -- sanalla sanoen vaikka kenelle, ken vain antautuu
mitä ystävällisimmin tarkoitetun kidutuksen alaiseksi. Hänen
runoilunsa käy vallan hyvin laatuun laivalla, vaikka aiheiden
valintaa pidettiinkin vähän liian jyrkkänä, kun hän ensin kirjoitti
"oodin myrskyävälle merelle" ja sitten ennen puolen tunnin kulumista
"apostrofin kukolle, joka on laivan vyötärössä", mutta kun hän
lähettää otteen runojaan Fayalin kuvernöörille ja toisen Gibraltarin
ylipäällikölle ja muille arvon miehille ja vielä laivan "poeta
lauraetuksen" terveisin, ei tämä saavuta matkustajain suosiota.

Se toinen mainitsemani on nuori ja keltainen, vailla sukkeluutta,
oppia ja järjen paljouttakin. Mutta varmaan hänessä vielä on näitä
avuja viljaltakin, jos hän muistaa kaikki kysymyksiinsä saamansa
vastaukset. Laivalla häntä sanotaan "kysymysmerkiksi", joka paljossa
käytännössä on kulunut "kysymykseksi." Jo kahdesti hän on kunnostanut
itseään. Fayalissa näyttivät hänelle kukkulaa ja sanoivat, että se
oli kahdeksansataa jalkaa korkea ja tuhat ja sata jalkaa pitkä. Ja
he kertoivat hänelle, että kukkulan päästä päähän kulki tunneli,
joka oli kaksituhatta jalkaa pitkä ja tuhat korkea. Hän uskoi sen.
Kertoi sitä sitten jokaiselle ja luki taskukirjastaan. Lopulta hän
otti oppia seuraavasta huomautuksesta, jonka eräs ajatteleva vanha
pyhiinvaeltaja sanoi:

"Well, yes, se _on_ hieman merkillistä -- tosiaan ihmeellinen tunneli
-- kohoo kukkulan laesta ilmaan parisataa jalkaa ja toinen pää pistää
kukkulasta ulos yhdeksänsataa jalkaa!"

Täällä Gibraltarissa hän ahdistelee näitä valistuneita brittiläisiä
upseereja ja pommittaa heitä kaikenlaisella kerskauksella Amerikasta
ja siitä, mitä ihmeitä se kykenisi tekemään. Eräälle heistä hän
sanoi, että jos tänne lähetettäisiin pari meikäläistä tykkivenettä,
niin ne läimäyttäisivät koko Gibraltarin Välimereen!

Juuri nyt on meitä puolisen tusinaa lähtenyt yksityiselle itse
keksimällemme huviretkelle. Pieni höyrylaiva potkii salmen poikki
Afrikan puolelle, Tangerin kunnioitettavan vanhaan maurilaiseen
kaupunkiin. Valkoisista matkustajista olemme me enemmistönä. Ei
mikään voisi olla ehdottomasti varmempaa kuin että me olemme
yritykseemme tyytyväiset. Ei kukaan voisikaan muuta olla rientäessään
näiden kimaltelevien vesien poikki ja hengittäessään tämän
päiväpaisteisen maan leutoa ilmaa. Huoli on meitä vastaan täällä
voimaton. Olemme sen tuomiovallan ulkopuolella.

Ja uhkarohkeasti me ajoimme Malabatin ankaran linnan ohi (se on
Marokon keisarin varustuksia) tuntematta hitustakaan pelkoa. Koko
linnaväki marssi aseineen esiin ja asettui uhkaavaan asentoon --
me vaan emme pelänneet. Koko linnaväki marssi vallilla eteenpäin
ja marssi takaisin, täydelleen näkyvissä -- mutta kaikesta tästä
huolimatta emme silmääkään räpäyttäneet.

Minä luulen, ettemme oikeastaan tiedä, mitä pelko onkaan. Minä
tiedustelin Malabatin linnoituksen karnisuunin nimeä ja sanottiin sen
olevan Mehemet Ali Ben Sancom. Minä sanoin, ettei olisi hullumpaa
hankkia vähän enemmänkin karnisuuneja häntä auttamaan; mutta minulle
vastattiin, että ei; hänellä ei ollut mitään muuta tehtävää kuin
pitää paikka hallussaan, ja siihen hän oli pätevä; oli jo kaksi
vuotta tehnyt niin. Se oli todistus, jota vastaan en voinut keksiä
juuri mitään. Ei ole mitään, joka olisi maineeseen verrattavissa.

Vähän väliä tunkee aina mieleeni eilisiltainen hansikaskauppani
Gibraltarissa. Dan ja laivan lääkäri ja minä olimme olleet suurella
torilla kuulemassa mainioiden sotilassoittokuntien soitantoa
ja katselemassa englantilaista ja espanjalaista naissuloa ja
muoteja ja olimme kello 9 aikaan menossa teatteriin, kun vastaamme
tuli kenraali, tuomari, kommodööri, eversti ja Yhdysvaltain
kommissionari Eurooppaa, Aasiaa ja Afrikkaa varten, jotka olivat
olleet klubitalossa rekisteröimässä arvonimensä ja ruokalistaan
aukkoja tekemässä; ja nämä kehoittivat meitä käymään pienessä
pukuesine-kaupassa oikeustalon vieressä ostamassa silohansikkaita.
Ne olivat perin hienoja, he sanoivat, ja sangen halpoja. Tuntui
sangen tyylikkäältä lähteä teatteriin silohansikkaissa, minkä vuoksi
otimme neuvon onkeemme. Myymälässä oli sangen soma nuori nainen,
joka tarjosi minulle parin sinisiä hansikkaita. Minä en olisi
sinisistä huolinut, mutta hän sanoi, että ne minun käsiini sopisivat
kovin hyvin. Huomautus koski hellimpiin tunteisiini. Vilkaisin
salavihkaa käteeni, ja miten ollakaan, se näyttikin sangen somalta
jäseneltä. Koetin hansikasta vasempaan käteeni ja punastuin hiukan.
Ilmeisestikin koko oli minulle liian pieni. Mutta sitä suurempi oli
mielihyväni, kun hän sanoi:

"Ah, ne ovat juuri parhaan kokoiset!" -- mutta tiesinhän minä, ettei
siinä ollut perää.

Minä kiskoin uutteraan, mutta se oli masentavaa työtä. Hän sanoi:

"Ah! Näkee, että kyllä _te_ olette tottunut käyttämään
silohansikkaita -- mutta toiset herrat ovat _niin_ kömpelöitä
hansikkaita käteensä pannessaan."

Tuota kohteliaisuutta kaikkein vähimmin osasin odottaa. Mutta sitä
kiihkeämmin minä koetin saada vuohennahkaisen vaatekappaleen parhaani
mukaan käteeni. Tein uuden yrityksen -- hansikas repesi peukalon
juuresta keskelle kämmentä -- minä koetin salata repeämän. Nainen
yhä sanoi kohteliaisuuksia ja minä päätin myös ansaita ne tai kuolla
siihen paikkaan:

"Ah, teillä tosiaan on tottumusta!" (Ratkesivat pitkin selkää.) "Ne
ovat teille aivan parhaan kokoiset -- teillä on sangen pieni käsi --
jos ne repeävät, ei teidän tarvitse maksaa niitä." (Repesivät keskeä
halki.) "Minä heti huomaan, kuka herra osaa panna silohansikkaat
käteensä. Siinä näkyy hienous, jota ei saavuteta muuta kuin pitkällä
kokemuksella." (Koko peräpuoli repesi pois, rystäillä saumat
ratkesivat auki eikä hansikkaasta jäänyt muuta kuin surkea raunio.)

Olin imartelusta liian hyvilläni näyttääkseni, mitä oli tapahtunut,
ja nakatakseni kauppatavaran enkelin käsiin. Olin kiihtynyt,
tuskissani, hämilläni, mutta siltä mielissäni; mutta minua suututti,
että toiset pojat niin syvällä mielenkiinnolla seurasivat tapausta.
Olisivat saaneet mennä vaikka Jerikoon. Minusta tuntui kerrassaan
erikoisen ilkeältä reippaasti sanoessani:

"Tämä sopii sangen hyvin -- mainiosti. Minun hansikkaitteni todella
pitää sopia. Ei, ei, rouvani, ei tarvitse, panen toisen kadulla
käteeni. Täällä on hyvin lämmin."

Siellä _oli_ lämmin. Se oli lämpöisin paikka, missä olen milloinkaan
ollut. Maksoin laskun ja lähtiessäni puodista lumoavasti kumartaen
olin huomaavinani naisen silmissä välähdyksen, joka oli lievästi
pilkallinen; ja kun katsoin kadulta taakseni ja hän itsekseen nauroi
ja nauroi, mitä lienee nauranut, niin sanoin itselleni murhaavan
ivallisesti: "Oo, epäilemättä; _sinä_ tiedät, kuinka silohansikkaita
käteen pannaan, eikö totta? -- itserakas aasi, jolta vaikka mikä
hienohelma imartelullaan vie järjen, kun vain viitsii sen vaivan
nähdä!"

Poikain hiljaisuus harmitti minua. Vihdoin Dan sanoi miettiväisenä:

"Toiset herrat eivät osaa panna käteensä silohansikkaita; mutta
toiset osaavat."

Ja tohtori sanoi (kuulle, kuten minusta näytti):

"Mutta sen aina paikalla huomaa, kuka herra on tottunut panemaan
käteensä silohansikkaita."

Dan, pienen paussin jälkeen, jatkoi yksinpuheluaan:

"Ah, niin; siinä näkyy hienous, joka tulee vain pitkästä, sangen
pitkästä tottumuksesta."

"Niin todellakin, minä olen huomannut, että kun mies kiskoo käteensä
silohansikasta, ikäänkuin kiskoisi hännästä tuhkatorveen mennyttä
kissaa, niin _hän_ ymmärtää, kuinka silohansikkaita pannaan käteen;
_hänellä_ on --"

"Pojat, tämä jo riittää tästä asiasta! Te pidätte Itseänne kovin
sukkelina, mutta minä olen toista mieltä. Ja jos te hiiskutte
tästä mitään laivan vanhoille lörpöille, niin en koskaan anna sitä
anteeksi; siinä kaikki."

He jättivät minut rauhaan siksi kertaa. Me noudatimme aina sitä,
että jätimme toisemme ajoissa rauhaan, ettei suuttumus päässyt
leikkiä turmelemaan. Mutta hekin olivat ostaneet hansikkaita. Tänä
aamuna nakkasimme kaikki ostoksemme hiiteen. Ne olivat karkeata,
heikkoa lajia, täynnään keltaisia leveitä länttejä, eivät ne
kestäneet kädessä eikä niitä kehdannut julkisesti käyttää. Olimme
huomaamattamme huvittaneet enkeliä, emmekä osanneet häntä narrata.
Hänpä osasi.

Tanger! Heimokunta jänteviä maureja kahlaa ulos mereen kantamaan
meidät pienistä veneistä selässään maihin.



VIII LUKU.

Tangerin vanha kaupunki -- Outoja nähtävyyksiä -- Historian kehtoja
-- Me rikastumme -- Kuinka posti Afrikassa ryöstetään -- Rikkauden
vaara Marokossa.


Tämä on kuninkaallista. Antaa niiden, jotka lähtivät Espanjan kautta,
huvitella itseään vaikka kuinka -- nämä Marokon keisarin maat pätevät
kyllä hyvin _meidän_ pienelle joukollemme. Gibraltarissa olemme
toistaiseksi saaneet Espanjasta aivan tarpeeksemme. Tanger on se
paikka, jota olemme kaiken aikaa ikävöineet. Olemme muualla tavanneet
ulkolaisilta näyttäviä esineitä ja ulkolaisilta näyttäviä ihmisiä,
mutta aina sekaantuneina esineihin ja ihmisiin, jotka olivat meille
tuttuja, ja niinpä tilanteen uutuus aina menetti osan voimastaan.
Kaipasimme jotain kauttaaltaan, vastaansanomattoman ulkomaalaista --
ulkomaalaista kiireestä kantapäähän -- ulkomaalaista keskipisteestä
hamaan kehään -- ulkomaalaista sisältä ja päältä ja ylt'ympärinsä
-- ei mitään missään sen ulkomaalaisuutta miedontamassa -- ei
mitään muistuttelemassa mitään muuta kansaa tai mitään muuta maata
auringon alla. Ja kas! Tangerista olemme sen löytäneet. Täällä ei ole
vähintäkään, mitä olisimme milloinkaan nähneet muuta kuin kuvissa
-- emmekä koskaan ole uskoneet kuvia. Nyt meidän täytyy. Kuvat
tavallisesti näyttivät liioitteluilta -- ne näyttivät liian kummilta
ja haaveellisilta ollakseen todellisuutta. Mutta kas, ne eivät olleet
edes kylläksi hurjia -- ne eivät olleet kyllin haaveellisia -- ne
eivät kertoneet asiasta puoltakaan. Tanger ainakin on ulkomaalainen
maa, jos semmoista yleensä on olemassa; ja mahdotonta on sen oikeata
luonnetta koskaan löytää mistään muusta kirjasta kuin "Tuhannesta
ja yhdestä yöstä". Täällä ei näy ainoatakaan valkoista ihmistä,
mutta ihmisiä siltä kiehuu ympärillämme. Ahdinkoon asti täyteen
sullottu kaupunki, jykevillä kivimuureilla piiritetty, nuo muuritkin
yli tuhannen vuoden ikäiset. Melkein kaikki talot ovat yksi- tai
kaksikerroksiset; paksuista kivimuureista tehdyt; ulkopuolelta
rapatut; nelikulmaiset kuin pakkalaatikko; katto lakea kuin lattia,
ilman kattolistoja; liidulla valkaistut ylt'yleensä -- täpötäysi
kaupunki lumivalkeita hautakammioita! Ja ovet ovat kaarretut
tuohon omituiseen kaareen, jonka tunnemme maurilaisista kuvista;
lattiat on ladottu värikirjaviin kivisiin ruutukuvioihin; Fesin
uuneissa valmistetuista posliinipaasista monivärisiin tarhoihin;
niissä on punaista tiiltä ja leveätä kaakelia, johon ajan hammas
ei pysty; huoneissa (juutalaisten asunnoissa) ei ole minkäänlaisia
huonekaluja, paitsi divaanit -- mitä maurilaisten huoneissa on, sitä
ei kukaan kuolevainen saa tietää; ei ainoakaan koira pääse heidän
pyhäin seinäinsä sisäpuolelle. Ja kadut ovat itämaalaisia -- toiset
kolmea jalkaa leveät, toiset kuutta, ja vain kaksi on, jotka ovat
leveämmät kahtatoista; yksi mies voi tukkia niistä useimmat, kun käy
poikkipuolin maata. Eikös se ole aika itämaalainen kuva?

Täällä on jänteviä erämaan beduiineja ja komeita maureja, jotka
ylpeilevät hamaan aikain yöhön ulottuvasta historiastaan; ja
juutalaisia, joiden isät pakenivat tänne jos kuinka monta vuosisataa
takaperin; ja vuoristosta mustanpuhuvia riffiläisiä -- synnynnäisiä
maantierosvoja -- ja alkuperäisiä väärentämättömiä neekereitä, mustia
kuin itse Mooses; ja ulvovia dervishejä ja arabialaisia senkin
seitsemää rotua -- kaikennäköisiä ja -mallisia ihmisiä, jotka ovat
sangen ulkomaalaisen ja kumman näköisiä katsella.

Jo heidän pukunsa ovat oudot yli kaiken ymmärryksen. Tuossa tulee
pronssinaamainen mauri, jolla päässään on mahdottoman suuri turbaani,
jakku omituisesti kirjailtu, vyö tulipunainen, kultaompeluksellinen,
monilaskoksinen ja vyötärön ympäri kiedottu jos kuinka moneen
kertaan, jalassa housut, jotka ulottuvat vain vähän polvien
alapuolelle ja joissa kuitenkin on kuusikymmentä jalkaa kangasta, ja
vielä kirjailtu simitari, paljaat sääret, sukattomat jalat, keltaiset
tohvelit ja kammottavan pitkä pyssy -- paljas sotamies! ja minä kun
luulin miestä vähintään keisariksi. Ja tässä on vanhoja maureja,
joilla on pitkät aaltoilevat parrat ja pitkät valkoiset kauhtanat
laajoine kaapuineen; ja beduiineja, joilla on pitkät raidalliset
kaapuviitat; ja neekereitä ja riffiläisiä paljaiksi ajelluin kalloin,
lukuunottamatta sukkelannäköistä nylkytukkaa korvan takana taikka
oikeammin takaraivon kulmalla; ja jos jonkinlaisia barbaareja
kaikennäköisissä kummissa puvuissa ja kaikki mikä missäkin määrässä
repaleisia. Ja täällä on maurilaisia naisia, kiireestä kantapäähän
karkeihin valkoisiin mekkoihin verhottuja, joiden sukupuolen voi
arvata vain siitä, ettei heistä näy kuin toinen silmä ja etteivät
he koskaan katso omaan rotuunsa kuuluvaa miestä ja etteivät nämä
julkisuudessa katso heihin. Juutalaisia on täällä viisituhatta,
siniseen gaberdinikauhtanaan puettuja, vaatevyöt vyötäisillään,
tohvelit jalassa, takaraivolla pienet patalakit, hiukset otsaan
kammatut ja otsan poikki suoraan leikatut puolesta toiseen -- aivan
samaan malliin kuin heidän tangerilaisilla esi-isillään herra tiesi
kuinka pyörryttävän monta vuosisataa, takaperin. Jalat ja nilkat
heillä on paljaat. Nenä on könkö ja kaikilla aivan samaan malliin.
Kaikki he ovat siihen määrään toistensa näköisiä, että melkein
luulisi heidän kaikkien kuuluvan samaan perheeseen. Heidän naisensa
ovat pyöreähköt ja somat, ja hymyilevät kristitylle tavalla, joka on
mitä suurimmassa määrässä lohdullinen.

Mikä hullunkurinen vanha kaupunki! Tuntuu melkein pyhyyden
häväisyltä, kun nauraa, laskee leikkiä ja pitää meidän aikanamme
tavallista kevytmielistä suukopua sen ajasta harmaitten jäännösten
keskellä. Vain profeetan poikien juhlallinen puheenparsi ja
täsmälliset sanat soveltuvat tämmöiseen kunnianarvoiseen vanhuuteen.
Täällä on hajoava muuri, joka oli vanha Columbuksen löytäessä
Amerikan; oli vanha, kun Pietari erakko nostatti aseihin keskiajan
ritarillisia miehiä ensimmäiselle ristiretkelle; oli vanha Kaarle
Suuren sankariensa keralla piirittäessä lumottuja linnoja ja
taistellessa jättiläisiä ja haltioita vastaan muinaisina taruaikoina;
oli vanha, kun Kristus opetuslapsineen vaelsi maan päällä; seisoi
siinä missä se seisoo tänä päivänäkin Memnonin huulien sanoja
lausuessa ja ihmisten ostaessa ja myydessä hävinneen Babylonin
kaduilla!

Foinikialaiset, karthagolaiset, englantilaiset, maurit, roomalaiset,
kaikki ovat Tangerista taistelleet -- kaikki ovat sen valloittaneet
ja menettäneet. Tuossa on repaleinen, itämaisen näköinen neekeri
jostain Afrikan sisäosain erämaan paikasta ja täyttää vuohennahkaansa
tahraantuneesta ja ränstyneestä kaivosta, jonka roomalaiset
rakensivat tuhatkaksisataa vuotta takaperin. Tuolla on hajonneen
sillan raunioiksi raukeava kaari, jonka Julius Caesar rakennutti
tuhatyhdeksänsataa vuotta takaperin. Sillä ehkä on seisonut ihmisiä,
jotka olivat nähneet Jeesus-lapsen Neitsyen käsivarrella.

Lähellä on sen telakan raunioita, jolla Caesar korjautti laivansa
ja otti niihin viljaa purjehtiessaan Britanniaa valloittamaan
viisikymmentä vuotta ennen kristittyä ajanlaskua.

Täällä rauhallisten tähtien alla tuntuu siltä kuin vilisisi näillä
vanhoilla kaduilla unhotettujen aikain haamuja. Siinä paikassa,
johon katseeni nyt on kiintynyt, seisoi kerran muistomerkki, jonka
roomalaiset historiankirjoittajat näkivät ja kuvasivat lähes
kaksituhatta vuotta takaperin ja johon oli kirjoitettu:

"ME OLEMME KANAANILAISIA. ME OLEMME NIITÄ, JOTKA JUUTALAINEN ROSVO
JOOSUA KARKOITTI KANAANIN MAASTA."

Joosua ajoi heidät maasta ja he tulivat tänne. Ei ole monta
penikulmaa täältä juutalaisheimon luo, jonka esivanhemmat pakenivat
tänne tehtyään epäonnistuneen kapinan kuningas Davidia vastaan, ja
heidän jälkeläisensä ovat vielä kirouksen alaisia ja elävät erikseen.

Tangeria on mainittu historiassa kolmetuhatta vuotta. Jo se
oli kaupunki, vaikkapa kummanlainen, kun Herkules neljätuhatta
vuotta takaperin astui tässä maihin, leijonan nahka hartioillaan.
Näillä kaduilla hän tapasi maan kuninkaan Anitoksen ja löi hänen
aivokoppansa nuijallaan hajalle, kuten hienojen miesten kesken oli
niihin aikoihin tapana. Tangerin asukkaat (siihen aikaan paikkaa
sanottiin Tingikseksi) asuivat mitä yksinkertaisimmissa majoissa,
heillä oli nahasta vaatteet ja nuijat aseinaan, ja yhtä villejä he
olivat kuin ne villieläimetkin, joiden kanssa heidän täytyi käydä
ainaisia sotia. Mutta he olivat herraskaista rotua, eivätkä tehneet
työtä. He elivät maansa luonnollisista tuotteista. Maan kuningas
asui tuossa kuulussa Hesperidien puistossa, jonne täältä on rantaa
pitkin seitsemänkymmentä penikulmaa. Tämä puisto kultaomenineen
(oranssineen) on hävinnyt -- ei merkkiäkään siitä ole säilynyt.
Muinaistutkijat ovat yksimieliset siitä, että Herkuleen kaltainen
mies on muinaisuudessa ollut olemassa ja että hän oli yritteliäs ja
ponteva mies, mutta eivät ota uskoakseen, että hän oli jumala, bona
fide jumala.

Kap Spartelin luona onkin täällä Herkuleen kuulu luola, johon sankari
pakeni, kun hänet voitettiin ja ajettiin Tangerin maasta pois. Se
on täynnään kirjoituksia, joissa on käytetty kuolleita kieliä,
joka seikka panee ajattelemaan, ettei Herkules varmaankaan ole
voinut paljon matkustaa, muutoin hän ei varmaankaan olisi pitänyt
päiväkirjaa.

Viiden päivämatkan -- parin sadan mailin -- päässä täältä on erään
vanhan kaupungin rauniot, jonka historiasta ei ole kirjoitettua eikä
muistotietoa säilynyt. Ja kuitenkin sen kaaret, pylväät, kuvapatsaat
todistavat, että se oli valistuneen rodun rakentama.

Myymälän suuruus Tangerissa on osapuilleen sama kuin tavallisen
kotiryöppykomeron sivistyneessä maassa. Muhammedilainen kauppias,
tinaaja, suutari tai rihkamakauppias istuu maassa sääret ristissä
ja ulottuu kädellään joka esineeseen, mitä vain ostaa haluatte.
Viidelläkymmenellä dollarilla kuussa voitte vuokrata kokonaisen
kortteerin näitä lokeroita. Kansaa tunkeilee torilla, tuoden
vasuissaan kaupaksi viikunoita, taateleita, melooneja, aprikooseja
y.m. ja rahvaan kesken kulkee jonoittain aaseja, tuskin paljoakaan
suurempia kuin Newfoundlandin koira, mutta selässään sitä
enemmän kuormaa. Näky on vilkas, maalauksellinen ja haisee kuin
poliisioikeus. Lähellä vieressä on juutalaisilla rahanvaihtajilla
komeronsa; aamusta iltaan he laskevat pronssirahoja ja siirtävät
niitä vakkavasusta toiseen. Ei näytä täällä nykyään lyötävän rahaa.
En nähnyt ainoatakaan, joka ei olisi ollut neljää tai viittäsataa
vuotta vanha ja pahoin kulunut ja kolhittu. Nämä rahat eivät ole
kovin arvokkaita. Jack lähti vaihtamaan yhtä kulta-napoleonia (neljän
dollarin arvoinen) saadakseen rahaa, joka soveltui kaiken yleiseen
halpuuteen, ja takaisin tullessaan kertoi tyhjentäneensä koko pankin;
ostaneensa yksitoista tuoppia vaskirahaa, minkä vuoksi pankin
päätirehtöörin oli täytynyt lähteä kadulle lainaamaan, mitä häneltä
puuttui summasta. Yhdellä killingillä minä itse ostin lähes puoli
korttelia heidän rahaansa. Minä en kuitenkaan ole ylpeä siitä, että
minulla on niin paljon rahaa. Rikkaudesta minä en suuria välitä.

Maureilla on joitakuita pieniä hopearahojakin ja muutamia
hopeapötköjäkin -- dollarin arvoisia kappale. Nämä viimemainitut ovat
tavattoman harvinaisia -- jopa siihen määrään, että köyhät repaleiset
arabialaiset pyytävät saada sitä suudella, kun sattuvat joskus
näkemään.

Ja on täällä pieni kultarahakin, jonka arvo on kaksi dollaria.
Ja siitä johtuu mieleeni eräs asia. Kun Marokossa soditaan,
kuljettavat arabialaiset postimiehet kirjeet paikasta toiseen ja
ottavat vaivastaan runsaan postimaksun. Aina vähän väliä heitä
joutuu rosvojoukkojen käsiin ja nämä ryöstävät heidät putipuhtaiksi.
Kokemuksesta viisastuneina he sen vuoksi, paikalla kun ovat saaneet
kokoon kahden dollarin verran rahaa, vaihtavat ne tämmöiseen
kultarahaan ja rosvojen tavatessa nielevät sen. Tämä sotajuoni
menestyi mainiosti, niin kauan kuin se pysyi salassa, mutta se tuli
tunnetuksi, ja sen jälkeen rosvot vain antoivat Yhdysvaltain konsulin
kekseliäälle postimiehelle ulostusainetta ja istuivat viereen
odottamaan.

Marokon keisari on sieluton hirmuhallitsija, ja hänen korkeimmat
upseerinsa ovat hirmuhallitsijoita pienemmässä mittakaavassa.
Säännöllistä verotusta ei ole, mutta kun keisari tai pasha tarvitsee
rahaa, vippaavat he sitä joltain rikkaalta, jonka täytyy marssia
tyrmään, ellei tahdo antaa. Harva Marokossa sen vuoksi uskaltaa
olla rikas. Se on liian vaarallista ylellisyyttä. Turhamaisuus
joskus saa ihmiset rikkauksillaan ylpeilemään, mutta ennemmin tai
myöhemmin keisari keksii heitä vastaan syytä -- minkälaista tahansa,
kaikki kelpaa -- ja panee sinetin rikkaan tavaroille. Valtakunnassa
on tietenkin enemmänkin rikkaita, mutta he kaivavat rikkautensa
maahan ja teeskentelevät köyhyyttä. Vähän väliä keisari pistää
tyrmään miehen, jota epäillään siitä rikoksesta, että hän on rikas,
ja ikävystyttää häntä siihen määrään, että hänen lopulta täytyy
ilmaista, kuhun on rahansa kaivanut.

Toisinaan maurit ja juutalaiset rupeavat ulkomaiden konsulien
suojeluksen alaisiksi ja voivat silloin vaaratta näytellä
rikkauksiaan keisarin nenän edessä.



IX LUKU.

Pyhiinvaeltaja hengenvaarassa -- Kuinka kello korjuutettiin --
Maurilaisten rangaistuksia -- Häätapoja -- Erilaista sunnuntain
viettoa -- Muhammedilaisten pyhiinvaeltajain neuvokkuutta --
Kunnioitus kissoja kohtaan -- Mikä siunaus ylikonsulin virka on.


Ensimmäiset seikkailut, mitä meillä oli eilen täällä maihin tulomme
jälkeen, olivat vähällä tehdä lopun tuosta päättömästä Blucherista.
Olimme juuri nousseet muulien ja aasien selkään ja lähteneet
matkaan komean, ruhtinaallisen, uhkean Hadji Mohammed Lamartyn
siipien suojassa (lisääntyköön hänen heimonsa!), kun satuimme
kauniin maurilaisen moskean kohdalle, jossa oli korkea torni ja
monivärisestä posliinista tehtyjä ruutusommitteluja ja rakennuksen
joka kohta koristettu Alhambran omituiseen tyyliin, ja Blucher yritti
ratsastaa sisään avoimesta portista. Säikähtynyt "Hi-hi!", joka
pääsi vartijoiltamme, ja erään mukana olevan englantilaisen äänekäs
"seis!" seisauttivat seikkailijan ja sitten meille, ilmoitettiin,
että niin kamalana häväistyksenä pidetään sitä, jos kristitty koira
astuu jalkansa maurilaisen moskean kynnyksen yli, ettei mikään
puhdistus enää sinä ilmoisna ikänä voi tehdä sitä arvolliseksi
paikaksi uskovaisten rukoilla. Jos Blucherin olisi onnistunut päästä
sisään, olisi häntä epäilemättä ajettu takaa kautta kaupungin ja
kivitetty. Ja on ollut semmoinenkin aika, eikä siitä vielä ole monia
vuosia kulunutkaan, jolloin kristitty olisi armotta murhattu, jos
hänet olisi moskeassa saatu kiinni. Näimme vilaukselta sivustan
siroja ruudullisia kivilaskoksia ja uskovaisia, jotka altaiden luona
peseytyivät; mutta maurilaiset, joita oli siinä ääressä, pitivät jo
tätäkin liikana.

Muutamia vuosia takaperin joutui moskean tornissa oleva kello
epäkuntoon. Tangerin maurit ovat siihen määrään rappeutuneet, että
on kauan kulunut siitä, kun heidän joukossaan oli ainoatakaan
siksi taitavaa, että hän olisi kyennyt auttamaan niin hellävaroin
pideltävää potilasta kuin vanha kello on. Kaupungin suuret miehet
tulivat koolle juhlalliseen konklaaviin pohtiakseen, miten pulasta
oli suoriuduttava. Asia pohdittiin juurta jaksain, voimatta
kuitenkaan keksiä ratkaisua. Lopulta nousi muuan patriarkka ja sanoi:

"Voi te profeetan lapset, teille on tunnettu, että portugalilainen
kristitty koira, kellojen korjaaja, saastuttaa Tangeria
läsnäolollaan. Ja te myös tiedätte, että kun moskeoja rakennetaan,
kantavat aasit kiviä ja laastia ja kulkevat pyhän kynnyksen poikki.
Lähettäkää siis tuo kristitty koira pyhään paikkaan paljain jaloin ja
nelin kontin kelloa korjaamaan ja käyköön hän aasista!"

Ja tällä tavalla tehtiinkin. Jos Blucher siis tahtoo milloinkaan
nähdä moskean sisustan, täytyy hänen luopua ihmisyydestään ja
mennä sisään oikeassa luonnossaan. Kävimme tyrmässäkin ja siellä
maurilaiset vangit tekivät mattoja ja vasuja. (Tämä tapa käyttää
hyödyllisellä tavalla rikollisuutta haiskahtaa sivistykseltä.)
Murha rangaistaan kuolemalla. Joku aika takaperin vietiin kolme
murhamiestä kaupungin ulkopuolelle ammuttaviksi. Maurilaisilla on
huononlaiset pyssyt ja huononlaisia he ovat ampumaankin. Tällä
kerralla he asettivat murhamiesparat tavallista pitemmän matkan
päähän maalitauluiksi ja alkoivat ampua pilkkaan -- ja siinä poloisten
sitten täytyi hyppiä ja väistellä luoteja puolen tuntia, ennenkuin
sattui paikalle.

Kun joku saadaan kiinni karjan varkaudesta, hakataan häneltä poikki
oikea käsi ja vasen reisi ja nämä naulataan Markkinapaikalle
julki kaikille varoitukseksi. Leikkaustaito ei täällä ole kovin
taiteellista. Vähän viilletään auki luun ympäriltä, jonka jälkeen
jäsen murretaan poikki. Joskus potilas paranee, useimmiten hän
sentään kuolee. Mutta maurilla on jäykkä sydän. Maurit ovat aina
olleet urheita. Nämä rikolliset kestävät tuon kamalan operation
ääntäkään päästämättä, vapisematta millään tavalla, valittamatta!
Ei ole sitä kärsimystä, joka voisi maurin ylpeyden lannistaa taikka
saada hänet huudolla häpäisemään arvonsa.

Naimiskaupan sopivat täällä asianomaisten vanhemmat. Ei tarvita
minkäänlaisia rakkauskirjeitä, salaisia kohtauksia, ei yhteisiä
ratsastusretkiä, ei hakkailua hämärissä saleissa, ei rakastavain
riitoja eikä jälleen sopimisia -- ei mitään semmoista, jota me
pidämme avioliittoon mentäessä asiaan kuuluvana. Nuori mies ottaa
tytön, jonka hänen isänsä on hänelle valinnut, menee hänen kanssaan
naimisiin ja vasta tämän jälkeen nainen esiintyy hunnutta ja
nuori aviomies saa nähdä hänet ensi kerran. Jos mies asianomaisen
tutustumisen jälkeen mieltyy tyttöön, niin hän pitää tämän; mutta
jos hän epäilee tämän puhtautta, lähettää hän hänet muitta mutkitta
takaisin isän luo; jos hän huomaa hänessä tautia, samoin; taikka jos
nainen kohtuullisen väliajan jälkeen laiminlyö lapsen synnyttämisen,
niin mars vain takaisin lapsuuden kotiin. Kuinka omituisia
nämä barbaarit sentään ovat; meidän sivistyneemmässä maassamme
hedelmätöntä vaimoa pidetään onnena.

Täkäläiset muhammedilaiset pitävät monta vaimoa, kenellä vain varoja
on. Niitä sanotaan vaimoiksi, vaikka koraani luullakseni myöntää vain
neljä laillista vaimoa -- loput ovat jalkavaimoja. Marokon keisari
ei tiedä, montako vaimoa hänellä on, mutta luulee niitä olevan
viisisataa. Osapuilleen tuo luku lieneekin oikea -- tusina sinne tai
tänne ei suuria merkitse.

Sisämaassa on juutalaisillakin monta vaimoa.

Olen vilaukselta nähnyt monenkin maurilaisen naisen kasvot (sillä
ihmisiähän ovat hekin ja näyttävät kasvonsa kristitylle koiralle,
kun ei miehistä mauria ole näkyvissä), ja minä olen täynnään
kunnioitusta sitä viisautta kohtaan, joka saa heidät peittämään niin
anteeksiantamattoman rumuuden.

Lapsiaan he kantavat selässään pussissa, kuten muutkin raakalaiset
kautta maailman.

Neekereistä suurin osa on maurien orjia. Mutta paikalla kun naisorja
pääsee herransa jalkavaimoksi, katkeavat orjan kahleet, ja heti kun
miesorja pystyy lukemaan koraanin ensimmäisen luvun (joka sisältää
uskontunnustuksen), ei häntä enää voida pitää orjuudessa.

Tangerilaisilla on viikossa kolme sunnuntaita. Muhammedilaisten
sunnuntai on perjantaina, juutalaisten lauantaina ja kristittyjen
konsulien sunnuntaina. Juutalaiset ovat radikaalisimmat. Maurilainen
menee sabattinaan moskeaansa puolenpäivän aikaan, samoin kuin
muinakin päivinä, riisuu ovipieleen kenkänsä, suorittaa pesut ja
sitten salaamit siten että moneen kertaan painaa kivitykseen päänsä,
lukee rukouksensa ja palaa sitten takaisin työhönsä.

Mutta juutalainen sulkee puotinsa, ei koskekaan vaski- tai
pronssirahaan, ei saastuta käsiään millään kultaa ja hopeaa
halvemmalla; käy uskollisesti synagoogassa; ei keitä eikä muutoinkaan
mitenkään käsittele valkeata, ja hartaasti karttaa ryhtymistä
mihinkään uuteen yritykseen.

Mauri saa suuren kunnian tehtyään pyhiinvaelluksen Mekkaan. Semmoista
miestä sanotaan hadjiksi, ja hän on siitä pitäen suuri henkilö.
Tangeriin kokoontuu joka vuosi sadoittain maureja kulkeakseen sieltä
Mekkaan. Osan matkasta he suorittavat englantilaisella höyrylaivalla;
kymmenen tai kaksitoista dollaria maksaa matka, mutta siinä ovatkin
kustannukset. He ottavat mukaansa suuret määrät eväitä, ja kun
muonitusosasto alkaa olla tyhjä, niin he ottavat, mistä saavat. Siitä
hetkestä, kun he matkaan lähtevät, aina siksi kunnes kotiin palaavat
he eivät kertaakaan peseydy maalla sen enempää kuin merelläkään.
Matkalla ollaan viidestä seitsemään kuukauteen, ja kun he eivät tällä
ajalla vaihda vaatteitaan, niin ovat he palatessaan salonkiin aivan
mahdottomat.

Monen heistä täytyy kauan säästää, ennenkuin on koossa ne kymmenen
dollaria, jotka laivapiletti maksaa; ja kun pyhiinvaeltaja vihdoin
takaisin palaa, on hän sitten koko loppuikänsä vararikkoinen. Harva
mauri voi enää loppuiällään parsia asioitaan näin suhdattoman
rahanmenon jälkeen. Keisari on määrännyt, ettei pyhiinvaellukselle
saa lähteä muut kuin sinisimmät ylimykset, joilla on ainakin sadan
dollarin arvo kovia kolikoita; tällä hän on tahtonut säilyttää
hadjin arvon maan ylimystölle ja rikkaille. Mutta ah, monet keinot
on vääryydellä lain kiertämiseksi! Juutalainen rahamies esim. lainaa
pyhiinvaeltajalle sata dollaria siksi, että hän on ennättänyt vannoa
itsensä kaikkien muodollisuuksien läpi, ja saa rahan takaisin,
ennenkuin laiva lähtee satamasta!

Espanja on ainoa maa, jota maurit pelkäävät. Syynä siihen on se,
että Espanja lähettää suurimmat sotalaivansa ja järeimmät tykkinsä
peloittamaan näitä moslemeja; jota vastoin Amerikka ja muut kansat
vain lähettävät halveksittavan tykkiveneen, pienen kuin pesuammeen,
silloin tällöin. Maurit ottavat samoin kuin muutkin raakalaiset oppia
siitä, mitä näkevät; ei siitä mitä kuulevat ja lukevat. Meillä on
suuria laivastoja Välimeressä, mutta Tie poikkeavat harvoin Afrikan
satamiin. Maureilla on huonot luulot Englannista, Ranskasta ja
Amerikasta ja he pakottavat näitä aika lailla juttelemaan pöytäveran
ympärillä, ennenkuin heille myöntävät tavallisen oikeudenkaan,
suosiosta puhumattakaan. Mutta heti kun Espanjan edustaja jotain
pyytää, suostutaan siihen paikalla, oli pyyntö oikeutettu tai ei.

Espanja kuritti maureja viisi tai kuusi vuotta takaperin
riidanalaisen maakaistaleen vuoksi, joka on Gibraltaria vastapäätä,
ja valtasi Tetuanin kaupungin. Espanja vaati alueensa suurentamista
ja kaksikymmentä miljoonaa dollaria rahaa. Sitten se luovutti
takaisin kaupungin. Ei kuitenkaan ennenkuin espanjalaiset
sotamiehet olivat syöneet kaupungin kaikki kissat. Maurit eivät
tahtoneet suostua rauhaan, niin kauan kuin kissat pitivät
puoliaan. Espanjalaiset pitävät kovin paljon kissan lihasta.
Maurit sitä vastoin kunnioittavat kissoja kuin pyhiä olennoita.
Espanjalaiset siis sillä kerralla koskettivat hellään kohtaan. Heidän
epäkissamainen menetelmänsä, kun he söivät Tetuanin kissat, sytytti
maurien rinnassa heitä vastaan vihan, jonka rinnalla Espanjastakin
karkoitus oli joutavaa ja intohimotonta. Maurit ja espanjalaiset
ovat nyt ainaiset vihamiehet. Ranskalla oli täällä kerran ministeri,
joka mitä viattomimmalla aiheella katkeroitti koko kansan itseään
vastaan. Hän tappoi pari pataljoonaa kissoja (Tanger on niitä
täynnään) ja teetti nahoista vastaanottohuoneeseensa lattiamaton.
Maton hän teetti kehiin -- ensiksi kehä harmaita kollikissoja, joiden
kaikkien hännät osoittivat keskustaan, sitten kehä keltaisia kissoja;
tämän jälkeen kehä mustia ja toinen valkoisia kissoja; sitten kehä
kaikenkarvaisia kissoja; ja keskuskappaleiksi vihdoin lajiteltu
valikoima kissanpoikasia. Se oli ylen kaunis; mutta maurit kiroovat
hänen muistoaan vielä tänä päivänä.

Käydessämme tänään tapaamassa amerikkalaista ylikonsuliamme panin
merkille, että hänen seurapöydillään näyttivät kaikki mahdolliset
seurapelit olevan edustettuina. Minun mielestäni tuo viittasi
yksinäisyyden tunteeseen. Olinkin oikeassa. Hänen perheensä on ainoa
amerikkalainen, mitä Tangerissa on. Kaupungissa on tosin monta
ulkomaan konsulia; mutta seurustelua on vähän. Tanger on kerrassaan
maailman ulkopuolella; ja mitä hyötyä olisi seurustelemisesta, kun
ihmisillä ei ole tämän taivaallista, mistä keskustella? Sitä ei
todellakaan ole. Jokaisen konsulin perhe sen vuoksi enimmäkseen pysyy
kotonaan ja huvittelee itseään miten parhaiten taitaa. Tangerissa
on yhdeksi päiväksi jos kuinka paljon mieltäkiinnittävää, mutta sen
jälkeen se on ikävystyttävä vankila. Ylikonsuli on ollut täällä
viisi vuotta, mutta on saanut Tangerista tarpeekseen vuosisadaksi
ja lähtee pian kotiin. Hänen perheensä hyökkää postin saavuttua
kirjeittensä ja sanomalehtiensä kimppuun, lukee niitä pari kolme
päivää jos kuinka moneen kertaan, keskustelee niistä puhki ja poikki
toiset pari kolme päivää, kunnes ne ovat aivan loppuun kuluneet
ja sen jälkeen syövät, juovat ja makaavat monet päivät ja käyvät
ratsastamassa samalla vanhalla tiellä ja katselevat samoja vanhoja
ikävystyttäviä asioita, joita eivät kymmenetkään vuosisadat ole
sanottavasti muuttaneet, eivätkä sano halaistua sanaakaan! Heillä
ei sanan kirjaimellisessa merkityksessä ole mitään, mistä puhua.
Amerikkalaisen sotalaivan saapuminen on heille armolahja. "Oi
yksinäisyys, missä en se viehätys, jonka viisaat ovat kasvoissasi
nähneet?" Tämä on täydellisin maanpako, mitä voin kuvitella. Minä
täydellä todella esittäisin Yhdysvaltain hallitukselle, että kun mies
tekee niin katalan rikoksen, ettei laissa ole siitä asian vaatimaa
rangaistusta, niin lähettäkööt hänet Tangeriin ylikonsuliksi.

Olen hyvilläni, että olen nähnyt Tangerin, maailman toisen kaupungin
ikäjärjestyksessä. Mutta luullakseni olen nyt valmis sanomaan sille
jäähyväiset.

Lähdemme illalla tai huomisaamuna Gibraltariin; ja luultavasti
"Quaker City" ennen parin vuorokauden päättymistä taas lähtee matkaan.



X LUKU.

Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli
lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska
näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel
-- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --
Ranskalaisia nähtävyyksiä.


Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä
merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --
moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä
auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin
pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin
ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se
viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.

Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä
ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona
läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio
kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,
niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,
tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi
päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!

Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole
siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät
johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista
Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te
arvelette?"

"Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.

"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla
arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä
arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin
tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"

"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla
sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te
_minun_ olla rauhassa."

"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki
pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää
puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin
tyytyväinen?"

Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.

"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en
minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään
runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii
neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta
ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai
kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,
että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun
pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko
runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla
on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki
muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"

"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,
nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun
te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,
kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta
kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne
auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin
minäkin alan epäillä."

Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä
jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta
häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia
hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei
kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin
tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto
puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;
ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen
kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun
tyytyväisenä!

Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon
tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä
-- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai
sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin
mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan
alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin
juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin
kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä
kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,
hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti
virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja
Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia
laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.

Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei
ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,
joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,
julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan
itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet
kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän
jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja
piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon
me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme
käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten
vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto
häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla
villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki
rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.
Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin
Välimerellä.

Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti
hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa
juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja
-- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_
poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;
hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän
sanoi:

"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan
ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori
samppanjaa."

Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.

Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen
tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan
laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken
kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.

Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen
suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen
kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille
ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja
tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät
maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)

Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta
rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --
tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen
erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään
siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski
rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos
satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta
tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne
hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä
sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen
ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,
mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä
selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt
minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:

"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"

Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha
puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä
asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän
oli.

"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta.
En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle
puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,
minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."

Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme
me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi
ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:

"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.
Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme
osaa ranskaa."

Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki
tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin
keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun
virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_
oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet
mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan
virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät
ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.
Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja
astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen
istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:

"Avez-vous du vin?"

Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä
huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:

"Avez-vous du -- vin!"

Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:

"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä
koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua
-- näettehän nyt itse."

"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa
pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,
hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä
kristityn vatsa kestää!"

Hän vastasi:

"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa
koko ranskaa ollenkaan!"

Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko
illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin
pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa
-- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme
kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti
puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,
kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti
toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään
epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme
itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,
ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa
ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä
veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa
kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.

Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin
tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen
ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan
onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat --
mutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja
me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä
ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla
levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:

"Mitä se merirosvo sanoi?"

"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon
tullaksemme."

"Yes, mutta mitä hän _sanoi?"_

"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä
ovat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."

"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat
ihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme
tunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan
rohdoskaupan ohi."

Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä
tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää
sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä
edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia,
jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.

Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden
puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman
värisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen
samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla,
ja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin
valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia
kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia
miehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa,
juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du
Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme,
missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme,
olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti,
kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme
sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon
isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja
ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta
Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä
paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä
ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me
vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina
vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen
myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme
väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä
siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä
oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka
oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta,
seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut.
Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi
puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui
parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi
illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka
kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö
ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin
koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja
lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään
Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta,
kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan
paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että
ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.



XI LUKU.

Me alamme "tottua siihen" -- Saippuattomuus -- Ruokalista,
table d'hote -- "Amerikkalainen, sir"! -- Omituinen löytö --
"Pyhiinvaeltaja"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta --
Pitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun
"Rautanaamarin" vankikoppi.


Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua
saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot
eikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä
kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen
mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti
liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät
täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan
ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista
kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei
vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä
vielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka
ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin
keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja
samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat
sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän,
joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on
ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua
kaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme
omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme
omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus,
että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä,
ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme
ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri
kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä
tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset
tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko
maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä
liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.

Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko
verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä,
tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman
minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on
vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan;
jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä
pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin
kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita,
päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi
kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan
Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista
ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella --
ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa
aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten
siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja
koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia
ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään --
mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko
ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut
mahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.

Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs
amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja
nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa
ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella
kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman
viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön
paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien
kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset
pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! --
maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi!
Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir,
amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut
sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä
jokainen älysi hänen sanomattaankin.

Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka
kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten
takana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa
museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös
ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee
kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa,
kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta
tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin
pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa
syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille.
Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi
tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui
tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä
foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.

Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä
kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari
ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia
karvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo
ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin
ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet.
Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa
ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten
alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta,
itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui
tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan
luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin
kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta
siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman
tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella
saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan --
niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken
kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä
lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos
unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan
meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä
tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme.
Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti
raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan
juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain
näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä
käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi
"Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:

"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."

Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä
kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja
maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja
puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti
elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas,
mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se
itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot,
ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin
etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se
paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain
tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.

Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä
saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on
sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty
valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät
uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka
täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa
kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset.
Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille
lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä
kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina
komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa
alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten,
toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä,
ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli --
he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää
yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan
ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet
kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä
he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa,
oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä
ainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa,
ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä
olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän
vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä
ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta
kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia,
sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi
vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset
ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi --
käydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän
miesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä
muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta
tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen
ei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien
vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta;
jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki
muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä
viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.

Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli
raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä
-- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet
hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä,
johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan --
kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi,
että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.

Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut
makuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit,
joissa kaksi Dumas'n sankaria -- "Monte Christon" sankaria -- vietti
vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti
kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja
valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa
riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten
kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän
oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai
pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että
niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.

Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" --
erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun
ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo
salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla
oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut,
jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja
mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä
ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili.
Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän,
joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta,
jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat
olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka
surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli
lumouksensa.



XII LUKU.

Huvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan
suurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia --
Ranskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat --
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" -- Miks'ei satu tapaturmia
-- "Vanhat matkustajat" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa
-- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla
-- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset
biljardit.


Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan
sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain
kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan
ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan.
Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat
nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo
pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman
kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja
luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu.
Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka
päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi
voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja
järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia
kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei
törkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei
mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä
järjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.

Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä
välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta;
omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine
keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden
keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia
ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia
maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!

Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta
Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista
viinitarhoista.

Se _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan,
ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa,
että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö
tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme
tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen
huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan
luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt
en sitä ihmettele.

Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin
junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme
huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska
siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään
maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on
liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman
paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja
vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan
kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta
mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt
ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä!
Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka
nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään
merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien
varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä,
eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään
postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden
polttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki
oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin
aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden
kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen
rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan
kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta;
tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa
tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea
hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki
kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten
tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja
hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia
katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja
jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä
korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien
keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat
jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme
revittyine lippuineen!

Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele
suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien
ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien
keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia
haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa
poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni
oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä
ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin
erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki
New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki
ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset
ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli
erikaltaisuutensa.

Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin.
Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että
niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa.
Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on
vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte
tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia;
olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on
kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun,
kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole
minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi
saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen
sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea,
jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella
istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa
kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja
raihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken
armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua.
Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole
niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on
kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka
kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka
tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan
kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis
sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan
ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette
kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette
lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta,
ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan
päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu --
kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa
pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta
sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan
virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja
kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne
tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa
junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä,
jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen
sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen,
miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein
on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen
junankuljettajan tapa.

Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on --
kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin
karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin
munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja
suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille,
joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään --
se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin
mahdoton ääntää -- ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen
viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan
päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen,
sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme
taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä.
Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.

Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia,
ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos
oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan
kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin
päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa,
kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin
päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan
rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina
hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.

Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia,
joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä,
että onnettomuuden tapahtuessa aina _joku_ joutuu siitä kiikkiin!
[Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton
kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka
sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen
vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat
kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" -- tämä
valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset
juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen.
Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän
virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä
jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa
ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.

Vanhat matkustajat -- nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet
täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää
nyt tai on milloinkaan tiennyt -- kertovat meille näitä asioita,
ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne
tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja
järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.

Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme
kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat
omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme.
He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät
milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista
tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut.
Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja
ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden
pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa
on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät
tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen
kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään.
Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti
unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja
tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi
mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne
ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne
viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi
luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista.
Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän
ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan
aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan
rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen
valheellisuutensa vuoksi!

Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta
emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan,
Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien
muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei
näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja,
maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että
kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa
ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden,
kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman
pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin -- vierimme ja
vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön
lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme
niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä
käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin
keskellä uljasta Pariisia.

Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei
minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa,
ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan
tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella -- seisoivat
rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan.
Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta.
Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen
tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille,
minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä,
ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota
pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä,
huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme
kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet,
kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren
laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun
kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä
se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli
sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta,
tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat
uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin
moni kunnon sydän murtunut.

Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen
huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä,
ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput
oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan
päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli
niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin
kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä,
niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin
ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä.
Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja
maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja
ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa
kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!

Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin
erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa
voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin
kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja
jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.

Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia,
jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille
kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan
niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me
lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla
kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.

Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli
kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä".
Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme
asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene
erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa
hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten
toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput,
joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät
jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi
olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan
saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. -- Totisesti,
ihmeellinen maa on Ranska!

Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani
saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin
pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi.
Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään
pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni
freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia
pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani
huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa.
Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni
sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin
käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon,
poikani."

Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme
löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain
tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia
ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia,
kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä
naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä
kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät
varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata
ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme
ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.

Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi,
missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä
halusin tulla ajelluksi -- siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän
niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi
nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin
sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä
paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten
meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin
kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan,
takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!

Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena.
Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen
tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta
saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä
englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!"
Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui
päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski
kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu
irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani.
Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain,
että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen,
minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan
kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin
kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti
vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja
pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla
tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään
kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta
minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin
myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi
-- minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.

Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua
koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista
pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin
selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan
parturinliikettä, jota kannattaisi mainita -- eikä sen puolesta
partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina,
tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne
ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä
asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt
täällä Pariisissa, mutta odottakaahan -- vielä tulee se aika, jona
tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee
pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä
saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.

Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti
biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia
palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka
oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi -- se oli yksi noita kehnoja
ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään,
joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet
saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia
mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan
panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla,
jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori -- ja
kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin
huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri
erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja
pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä
vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja
kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä
piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle
tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun
pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut
lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään
kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme.
Maksoimme suuren laskun -- noin kuusi senttiä -- ja lupailimme
keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme
pelin loppuun.

Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan
ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten
meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja
kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos
olisimme juoneet niitä kynäksemme.

Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi
lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja
kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme -- mutta
voi!

    It was pitiful,
    In a whole city-full,
    Gas we had none.

Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea -- ei muuta kuin kurjia
kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella
seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla
Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan
vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien
hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme
suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme -- sitten lievästi
ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme
kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen
mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken
sanotaan uneksi.



XIII LUKU.

Vieläkin vastoinkäymisiä -- Monsieur Billfinger -- Ranskalaisen
uudelleen ristiminen -- Pariisilaisen oppaan kynsissä --
Kansainvälinen näyttely -- Komea sotaväen katselmus. -- Vilaukselta
keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.


Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme
hotellin _commissairen_ luo -- en tiedä, mikä _commissaire_ on,
mutta se se mies oli, jonka luo menimme -- ja sanoimme hänelle
tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen
Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli
melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli
niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti
näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla
hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen
täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:

"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in
hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to
look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."

Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän
taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan
hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen
tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä
sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain
kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä
siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut
englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.

Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen
olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu,
joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu.
Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja
kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen
kädensija -- naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin
kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan;
ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään
tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui
hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia
omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä
ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti
hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen
lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen,
ääntämiseen -- kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän
ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet --
haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies
oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin
gentlemanni -- sen helposti huomasimme -- jota vastoin noista
molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen
petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan
lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:

          A. BILLFINGER.

 Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa
          y.m. y.m. varten.

       _Grand Hôtel du Louvre_.

BILLFINGER!

Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat
sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen
vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan
helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme
tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta
ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään.
Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi
silloin:

"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle,
kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle
Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi
joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain
muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta
ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on
aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä
Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi:
sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"

"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.

"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.

Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta
mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä
Fergusoniksi.

Ajoneuvot -- avoimet vaunut -- tulivat portaitten eteen. Ferguson
nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr
Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen
kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi -- se
viekas kettu -- että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me
olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman
häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina
ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän
kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän
sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme
häntä istumaan meidän seuraamme.

Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.

Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa
palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän
tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista
viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan
oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä
saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin
täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa;
mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että
hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet
tyydytetyiksi.

Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä
ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän
koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin,
räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin -- kaikkialle, missä aavan
taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi
meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että
kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta
siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin
tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan
sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai
neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin
nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin
kuluttua vaunut pysähtyivät.

"Mitä nyt?"

"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa -- se kaikki paras
tunnettu."

"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin
luo."

"Mine luule herra sano osta silkki."

"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua
rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän
helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme
välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen
silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:

"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"

"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne
pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis
silkki --"

"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme
aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin
ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan
Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa,
Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."

Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme -- uuden silkkimyymälän
eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui
aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:

"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! --
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus --"

"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre -- teme on --"

"_Mikäs_ se on?"

"Minulla idea -- tule mieli heti -- teme magasängi silkki --"

"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni
oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa
silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme
halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni,
joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän
neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella
mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat.
Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."

"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut --
yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo -- herra
vaan _katsele_ silkki -- _katsele_ kaunis kangas." (Rukoilevalla
äänellä.) "_Sair_ -- yksi _lyhyt_ minuut!"

Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella
silkkikankaita, ja minä _en_ katsele niitä. Antaa mennä."

Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän
sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa -- jatketaan matkaa."

"Mutta _doktöör!_ se otta vaan yks minuut -- yksi pikku minuut. Ja se
aika on kyllä -- aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt -- liian myöhä.
Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä --
_yksi_ pieni minuut vaan, doktöör!"

Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa
samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä
päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista
taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei
Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.

Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin,
sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista
nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän
lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä
laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me
olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä,
sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista
amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee
kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin
hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran
ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani --
tomahawkki kerallani.

Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan.
Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa
maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä
kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme -- ja viivyimme siellä
_lähes kaksi tuntia_. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme.
Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa
laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja -- jopa kuukausiakin --
jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä
näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin
kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin,
että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin
ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi
kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta,
mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja
omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin
hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly
-- katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä,
kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa -- katselin,
kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja
suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput --
mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia
tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti
minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan
pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen,
mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli
rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä
hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa -- näimme tavallista
enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin -- yleisön
kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi,
ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti
_Arc de l'Etoilen_ luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä.
Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä
miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.

Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan
ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden
tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan.
Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan,
joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen,
sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja
mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua
pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas
ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset
majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous
heilutti hattujaan ja huusi -- koko laajan ympäristön akkunoista ja
katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden
heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se
oli sangen vaikuttava näky.

Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme.
Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä
vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna -- pitkävartaloinen,
lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät
puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva
ilme! -- Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille
suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta
kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin
keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet
todellisia ja lähteneet sydämestä.

Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias -- puettuna
tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman
minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen
fessi -- lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen,
typerä, ei minkään näköinen -- mies, jonka koko ulkomuoto teki sen
vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään
ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut
hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako
tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"

Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja
hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen
ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko,
kykenemättömyys edistykseen -- ja hallituksen edustaja, jonka kolme
sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa,
tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen
vuosisata yhdeksättätoista!



XIV LUKU.

Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali -- Jean Sanspeurin
lisärakennus -- Aarteita ja pyhiä reliikkejä -- Ristin taru -- La
Morgue -- Blondin liekeissä -- _Cancan_ koko julkeudessaan -- Louvre
-- Suuri puisto -- Upeata loistoa -- Kuulujen esineiden säilyminen.


Lähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. -- Olimme kuulleet siitä
ennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella
tiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon
ruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen.
Seisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta,
katselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti
koristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä
pyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta
aikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli
seisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina
ja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta
on siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja
rauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia,
komeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina
ovat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät
vanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät
monen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat
takaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan
käskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät
teurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan,
vallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja
molempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen,
joka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan -- ja
ehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin
huone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen
raunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne
kertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.

Sanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä
vuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen
temppeli -- sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että
kristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla
j.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin
perustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa
vähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta
muistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin
herttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen - hän kun oli
murhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja
menneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja
tunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla,
että otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.

Suuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia
jaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa
sen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan --
mutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se
takaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.

Kuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen
pää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä
ja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja
koetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän
jälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne
suurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan
Napoleon I:n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä
esineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa
ja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä
ja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä
kirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei
ollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa,
joka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti
alttiiksi pyhitetyn persoonansa ja uhmasi kapinallisia, nousi
barrikaadeille ja kohotti korkealle öljypuun oksaa toivoen siten
tekevänsä murhaamisesta lopun. Tämä jalo yritys maksoi hänen
henkensä. Hänet ammuttiin kuoliaaksi. Saimme nähdä valinkuvan hänen
kasvoistaan, kuoleman jälkeen otetun, luodin, joka hänet tappoi, ja
molemmat kylkiluut, joitten väliin se tarttui. Näillä ihmisillä on
pyhiinjäännöksiin nähden ihmeellisenlainen maku. Ferguson kertoi
meille, että hopearisti, joka hyvällä arkkipiispalla oli vyöllään,
riistettiin irti ja heitettiin Seineen, jossa se viisitoista vuotta
makasi lietteeseen hautautuneena, kunnes eräälle papille ilmestyi
enkeli ilmaisten hänelle, miltä kohdalta hän sukeltamalla sen
löytäisi; ja hän _sukelsi_ ja löysi sen, ja nyt se on Notre Damessa
näytteillä ja sitä saa vapaasti katsella jokainen, jota ihmeellisesti
keksityt elottomat esineet huvittavat.

Kävimme sitten Morguessa, tuossa kamalassa paikassa, johon
salaperäisesti kuolleet viedään, jos kuka jäännöksistä voisi auttaa
kaamean hämäryyden selville saamista. Seisoimme rautaristikon edessä
ja katselimme sen läpi huoneeseen, jonka seinät olivat täyteen
ripustetut kuolleitten vaatteita; karkeita, vedessä viruneita
puseroita; naisten ja lasten ohuita vaatekappaleita; ylimyksen
vaatteita, jotka olivat piestyt, puukotetut ja punatahraiset; hattu,
joka oli lyttyyn lyöty ja verinen. Kaltevalla kivellä makasi uponnut
mies, alastomana, pöhöttyneenä, sinipunaisena; kouristaen katkenneen
pensaan oksaa vielä kuolemassakin puristaen niin kivettyneellä
voimalla, ettei ihmisvoima olisi kyennyt hänen kättään irti saamaan
-- se yksin oli ollut hänen viimeisten epätoivon ponnistustensa
todistajana, kun hän koetti tuhoon tuomitun henkensä pelastaa.
Vettä lakkaamatta virtasi hänen rumain kasvojensa yli. Me tiesimme,
että ruumis ja vaatteet olivat siinä, jotta ystävät voisivat sen
tuntea, mutta siltä ajattelimme, saattoiko kukaan rakastaa moista
kamalaa esinettä tai surra sen menetystä. Me kävimme miettiväisiksi
ja ihmettelimme, mahtoiko neljäkymmentä vuotta takaperin, kun tämän
hirmuisen olennon äiti piti sitä polvellaan ja suuteli ja hyväili
sitä ja tyytymyksen ylpeydellä näytteli sitä ohikulkeville, mahtoiko
silloin koskaan hänen aivojensa läpi vilahtaa profeetallinen aavistus
tästä kamalasta lopusta. Minä puolittain pelkäsin, että meidän siinä
seistessämme voisi tulla vainajan äiti tai vaimo tai veli, mutta ei
mitään sentapaista tapahtunut. Tuli miehiä, tuli naisia ja jotkut
katsoivat uteliaasti sisään ja painoivat kasvojaan ristikkoa vastaan;
toiset loivat huolimattoman silmäyksen ruumiiseen ja kääntyivät pois
pettyneen näköisinä -- arvatenkin ihmisiä, jotka hakevat väkeviä
mielenliikutuksia ja säännöllisesti käyvät Morguen näyttelyissä aivan
samoin kuin toiset joka yö käyvät teattereissa. Kun eräs tämmöinen
vilkaisi ristikon taa ja taas meni menojaan, täytyi minun pakostakin
ajatella -- "Tämä ei näytä tuottavan teille mitään tyydytystä --
murhattu perhe, vähempi mielenvirkistys ei _teille_ kelpaa."

Eräänä iltana kävimme kuulussa _Jardin Mabillessa_, mutta viivyimme
siellä vain vähän aikaa. Halusimme kuitenkin nähdä vähän tämänkin
laatuista Pariisin elämää ja lähdimme sen vuoksi seuraavana iltana
Asnièresin esikaupunkiin samanlaiseen huvittelupaikkaan. Iltasella
lähdimme rautatieasemalle ja Ferguson osti toisen luokan piletit.
En ole useinkaan nähnyt niin taajassa ihmisiä -- mutta siitä
huolimatta ei pidetty pahaa elämää, ei ollut epäjärjestystä eikä
raakaa reuhaamista. Muutamista vaunuun tulleista naisista ja nuorista
tytöistä tiesimme, että ne olivat _demimondea_, mutta toisista emme
ensinkään olleet varmoja.

Vaunussamme olevat tytöt ja naiset käyttäytyivät vaatimattomasti
ja säädyllisesti koko ajan, paitsi että he polttivat tupakkaa.
Saavuttuamme Asnièresin puistoon maksoimme frangin tai pari
pääsymaksua ja pääsimme puutarhaan. Siellä oli kukkamaita, nurmikoita
ja pitkiä kaarevia pensaskujia, siellä täällä suljettu lehtimaja,
jossa olisi mainiosti sopinut syödä hyytelöä. Kuljimme mutkaisia
sorakäytäviä lukemattomien impien ja nuorten miesten seurassa, ja
äkkiä puhkesi eteemme, puhkesi kuin pudonnut aurinko, kupukattoinen,
kirjokoristeinen valkoinen temppeli, joka oli kaasuliekkejä
ylt'yleensä, ylt'yleensä täyteen tähditettynä. Lähellä oli iso kaunis
rakennus, jonka väljä edusta oli samalla tavalla valaistu, ja sen
katolla liehui "the Star Spangled banner", Amerikan tähtilippu.

"Well!" sanoin. "Mitäs tämä on?" Vähältä ettei henki salpautunut.

Ferguson sanoi, että isäntä oli amerikkalainen -- New Yorkista, ja
että hän tuimasti kilpaili Jardin Mabillen kanssa.

Puutarhassa sipsutteli seuroja, joihin kuului kumpaakin sukupuolta
ja melkein joka ikääkin, taikka istui heitä taivasalla lipputangon
ja temppelin edustalla juoden viiniä, kahvia ja tupakoiden. Tanssi
ei ollut vielä alkanut. Ferguson sanoi, että pian saataisiin nähdä
esiintymistäkin. Kuulun Blondinin piti esiintyä jännitetyllä köydellä
toisessa puutarhan osassa. Lähdimme sinne. Siellä valaistus oli
hämärä ja ihmiset olivat sangen taajaan sulloutuneet. Ja nyt tein
tuhmuuden, jonka vaikka mikä aasi voi tehdä, järkevä mies ei koskaan.
Minulle sattui erehdys, jonka huomaan uudistuvan elämäni jok'ikisenä
päivänä. -- Seisoessani siinä nuoren hienon naisen vieressä sanoin:

"Dan, katsopas tätä tyttöä, eikös ole kaunis!"

"Kiitän teitä, hyvä herra, enemmän kohteliaisuutenne ilmeisestä
vilpittömyydestä kuin siitä tavattomasta julkisuudesta, jonka olette
sille suonut." Hyvällä puhtaalla englannin kielellä.

Lähdimme pienelle kävelylle, mutta mieleni oli kovin, kovin
lannistunut. En pitkään aikaan sen jälkeen tahtonut rauhoittua ja
tyytyä. Miksi _ovat_ ihmiset niin tyhmiä, että luulevat itseään
ainoiksi ulkomaalaisiksi kymmentuhantisessa joukossa?

Mutta pian esiintyi sitten Blondin. Ilmestyi jännitetylle köydelle
korkealle heiluvien hattujen ja nenäliinojen meren yli, ja satain
rakettien sähistessä hänen sivuitseen taivasta kohti hän niiden
loistossa oli kuin pieni hyönteinen. Tangollaan tasapainoaan
hoitaen hän kulki köyden päästä päähän -- pari kolmesataa jalkaa;
palasi sitten takaisin, otti miehen ja kantoi hänet poikki; palasi
taas keskelle köyttä ja tanssi jonkun tanssin; suoritti sitten
muutamia voimistelu- ja tasapainotemppuja, jotka olivat liian
vaarallisia, jotta niitä olisi ollut hauska katsella; ja hyväksi
lopuksi hän itseensä kiinnitti tuhatkunnan roomalaista kynttilää,
Kathariina-pyörää, käärmettä ja kaiken näköistä ja väristä rakettia,
sytytti ne kaikki yhtaikaa tuleen ja käveli ja valssasi köydellään
jälleen häikäisevässä loistossa ja kirkkaudessa, joka valaisi koko
puiston ja ihmisten kasvot kuin yösydännä suuri tulipalo.

Tanssi oli alkanut, ja me lähdimme temppeliin. Tässä oli juomasali;
ja ympäri joka puolella oli leveä kehän muotoinen lava tanssijoita
varten. Peräydyin temppelin seinälle ja odotin. Tanssijat
järjestyivät kahteenkymmeneen ryhmään, soitto alkoi ja sitten
-- kohotin käteni kasvojeni eteen häpeästä. Mutta minä katselin
sormieni lomista. He tanssivat kuulua "Can-cania." Edessäni olevasta
ryhmästä sipsutti soma tyttö keveästi esiin kohtaamaan vastassa
olevan herran -- sipsutti takaisin taas, tarttui voimakkaasti kahden
käden hameittensa helmoihin, kohotti ne melko korkealle ja tanssi
aivan merkillisen jigin, jossa oli enemmän tointa ja rohkeutta,
kuin ainoassakaan jigissä, mitä minä olin nähnyt, ja sitten edeten
reippaasti keskelle potkaisi vallattoman potkun vis-à-vitaan vastaan
ja olisi varmaan potkaissut häneltä nenän pois, vaikka hän olisi
ollut seitsemää jalkaa pitkä. Se oli miehen onni, että hänen mittansa
oli vain kuusi.

Semmoista se on can-can. Sen idea on tanssia niin hurjasti,
suurella melulla ja vallattomasti kuin suinkin; näyttää itseänsä
niin paljon kuin suinkin, jos olette nainen; ja potkia niin
korkealle kuin voitte, kuuluittepa kumpaan sukupuoleen tahansa.
Tässä ei ole sanaakaan liioittelua. Jokainen niistä vakaantuneista,
kunnianarvoisista, iäkkäistä henkilöistä, joita siellä oli, voi
todistaa tämän väitteen todeksi. Semmoisia henkilöitä oli läsnä koko
paljon. Minä otaksun, ettei ranskalainen moraali ole sitä piukkaan
nyöritettyä laatua, joka vähästä säikähtää.

Siirryin vähän syrjemmälle ja loin can-caniin yleissilmäyksen.
Huutoja ja naurua, rajua soittoa, hurja sekamelska sikin sokin
kiitäviä muotoja, iloisten pukujen myrskyistä ravistelua ja
nykimistä, päitten keikkumista, käsivarsien heittoa, valkosukkaisten
pohkeitten ja hienojen kenkäin salamanvälähtelyä ilmassa ja sitten
suuri loppusekasorto, kamala meteli ja hurja rynnistys paikoilleen!
Kautta taivaan! Ei mitään tähän verrattavaa ole ollut maan päällä
siitä kuin tutiseva Tam O'Shanter näki pirun noitain kanssa elämöivän
sinä myrsky-yönä "Allowayn kummittelevassa kirkossa."

Kävimme Louvressa semmoiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut
minkäänlaisia silkkiostoksia mielessämme, ja katselimme
virstakaupalla sen vanhain mestarien maalauksia. Jotkut niistä
olivat kauniita, mutta samalla ne siihen määrään todistivat noitten
suurten miesten matelevaa henkeä, että heidän teostensa katseleminen
tuotti meille vähän nautintoa. Niistä puhui selvemmin, kiinnitti
enemmän huomiota ruhtinaallisten suojelijain ytelä jumaloiminen, kuin
värin ja ilmeen viehätys, jota heidän tauluissaan väitetään olevan.
Kiitollisuus hyvyydestä on paikallaan, mutta minusta näyttää, että se
muutamissa näistä taiteilijoista meni niin pitkälle, että se lakkasi
olemasta kiitollisuutta ja muuttui jumaloimiseksi. Jos ihmisten
jumaloimista voidaan millään hyväksyttävällä syyllä puolustaa,
antakaamme sitten vain kaikin mokomin anteeksi Rubensille ja hänen
veljilleen.

Mutta jätän tämän asian, etten vanhoista mestareista sanoisi
semmoista, joka olisi parempi jättää sanomatta.

Tietysti me kävimme ajelemassa _Bois de Boulognessa_, tuossa
rannattomassa puistossa, jossa on paljon metsiä, järviä, könkäitä
ja leveitä teitä. Siellä oli ajoneuvoja jos kuinka monin tuhansin,
joka puolella iloa ja vilkkautta. Siellä oli sangen vaatimattomia
ajurinvaunuja, joissa isä ja äiti ja kaikki lapset istuivat; huomiota
herättäviä avoimia pieniä vaunuja ja niissä tunnettuja naisia, joiden
maine oli hieman niin ja näin; siellä oli liikkeellä herttuoita Ja
herttuattaria, kirjavat lakeijat vaunujen takana kököttäen ja yhtä
kirjava ratsumies jokaisella kuudesta hevosesta; siellä oli sinistä
ja hopeista ja viheriäistä ja kultaista ja punaista ja mustaa ja
kaikennäköisiä ja -karvaisia yllättäviä ja päätä pyörälle panevia
livreitä, ja minä melkein halusin passariksi itsekin, moisten
kauniitten vaatteitten vuoksi.

Mutta sitten tuli keisari ja hän pimitti kaikki muut. Hänen edellään
ratsasti komeihin univormuihin puettu henkivartiasto ja hänen
vaunuhevosillaan (niitä näytti olevan tuhannen vaiheille) ratsastivat
komeat miehet, tyylikkäihin univormuihin puettuina hekin, ja vaunujen
perässä tuli toinen osasto henkivartioita. Kaikki antoivat tietä,
kaikki kumarsivat keisarille ja hänen ystävälleen sulttaanille.
Rivakkaa ravia he ajoivat ohi ja katosivat.

En yritä kuvata Boulognen metsää. En voi sitä kuvata. Se sanalla
sanoen on kaunis, sivistynyt, rannaton, ihmeteltävä erämaa. Se on
lumoava paikka. Nyt se on, voisi sanoa, itse Pariisissa, mutta siinä
on mureneva vanha risti joka muistuttaa, ettei asian laita aina ole
ollut niin. Risti on pystytetty paikalle, jossa neljännellätoista
vuosisadalla eräs kuulu trubaduuri ryöstettiin ja murhattiin. Tässä
puistossa se junkkari, jolla on se nimi, jota on mahdoton lausua,
viime kevännä yritti pistoolilla ampua kuoliaaksi Venäjän tsaarin.
Luoti sattui puuhun. Ferguson näytti meille paikan. Amerikassa
tämä merkillinen puu olisi kaadettu ja unohdettu vähemmässä kuin
viidessä vuodessa, mutta täällä se pyhitetään. Oppaat näyttävät sitä
matkailijoille kahdeksansataa vuotta tämän jälkeen, ja kun se lahoo
ja vanhuuttaan kaatuu, siirtävät he siihen toisen puun ja jatkavat
samaa vanhaa juttua aivan kuin ennenkin. Soisin, että mekin voisimme
maahamme tuoda hiukan tätä miellyttävää eurooppalaista kunnioitusta
historiallisia esineitä kohtaan.



XV LUKU.

Ranskan kansallinen hautausmaa -- Suurien vainajien joukossa --
Onnettoman rakkauden hauta -- Abelardin ja Heloisen historia --
"Täällä puhutaan englantia" -- "Täällä sekoitetaan amerikkalaisia
juomia" -- Keisarillisia kunnianosotuksia amerikkalaiselle --
Grisetin liiallinen maine -- Lähtö Pariisista -- Vakaantunut
mielipide naisten kauneudesta.


Hauskimpia retkiämme oli käynti Père la Chaisen kalmistossa,
Ranskan kansallisella hautausmaalla, muutamain sen suurimpain ja
parhaitten lasten kunnioitetussa lepopaikassa, monen miehen ja
naisen viimeisessä kodissa, jolla ei ole ollut korkeita arvonimiä,
vaan joka on oman voimansa, oman neronsa ansiosta mainetta saanut.
Se on juhlallinen kaupunki kiertelevine katuineen ja vainajille
rakennettuine marmoritemppeleineen ja huoneineen, jotka valkoisina
loistavat reheväin lehväin ja raikkaitten kukkasten keskeltä. Eivät
olekaan kaikki kaupungit yhtä taajaan asutut kuin tämä, eikä ole
kaikkien muurien piirissä näin laajalta alaa. Vähän on missään
kaupungissa palatseja, jotka olisivat yhtä siroja rakenteeltaan, yhtä
runsaalla taiteella koristetut, yhtä kalliista aineesta rakennetut,
yhtä täynnään suloa, yhtä kauniit.

Olimme seisoneet St. Denis'n vanhassa kirkossa, jossa hautain päällä
makasi kolmekymmentä polvea kuninkaita ja kuningattaria marmoriin
kuvattuna, ja vaikutus, jonka siitä saimme, oli hämmästyttävä ja
suuri; omituiset asepuvut, vanhanaikaiset vaatetukset, rauhalliset
kasvot, kaunopuheineen rukoukseen vastakkain asetetut kädet -- se
oli hämärän muinaisuuden näky. Tuntui omituiselta täten seisoa ja
tavallaan katsella kasvoista kasvoihin vanhaa Dagobert I ja Klodvigia
ja Kaarle Suurta, noita hämäriä suurenmoisia sankareita, noita
haamuja, noita tuhannen vuoden taruolennoita! Kosketin sormellani
heidän tomuttuneita kasvojaan, mutta Dagobert oli kuolleempi kuin ne
kuusitoista vuosisataa, jotka ovat hänen ylitseen kulkeneet. Klodvig
nukkui lujasti Kristuksen hyväksi tekemänsä työn jälkeen ja vanha
Charlemagne uneksi edelleen urhoistaan, paladineistaan, verisestä
Roncesvallesista, eikä vähääkään välittänyt minusta.

Père la Chaisenkin suuret nimet tekevät vaikutuksen, mutta se
vaikutus on toisenlainen. Siellä kaikki koko ajan muistuttaa mieleen,
että tämä paikka on pyhitetty jalommille ruhtinaille -- sydämen ja
neron ruhtinaille. Jokaista hengen lahjaa, jokaista ihmisluonnon
jaloa piirrettä, jokaista korkeata alaa, jolle ihmiset voimansa
omistavat, näyttää täällä edustavan kuulu nimi. Seuraus siitä on
omituinen sekoitus. Davoust ja Massena, jotka vaikuttivat niin monen
taistelutragedian ratkaisuun, ovat täällä, ja täällä on myös Rachel,
joka näyttämötragedian alalla saavutti yhtä suuren maineen. Täällä
lepää apotti Sicard -- mykkäin ja kuurojen ensimmäinen suuri opettaja
-- mies, jonka sydän oli avoin jokaiselle onnettomalle ja joka
pyhitti koko elämänsä onnettomain auttamiselle; ja vain lyhyen matkan
päässä hänestä sai vihdoinkin levon ja rauhan marsalkka Ney, jonka
myrskyiselle mielelle paras soitanto oli torven taistelupuhallus.
Se mies, joka sai aikaan julkisen kaasuvalaistuksen, ja eräs toinen
hyväntekijä, se, joka pani alulle perunanviljelyksen ja siten
tuotti siunauksen miljoonille nälkää näkeville maanmiehilleen,
he makaavat täällä, seuranaan Masseronon ruhtinas ja Taka-Intian
maanpakoon tuotuja kuningattaria ja ruhtinaita. Kemisti Gay-Lussac,
tähtitieteilijä Laplace, haavalääkäri Larrey, asianajaja Sèze ovat
täällä ja heidän seuranaan ovat Talma, Bellini, Rubini, de Balzac,
Beaumarchais, Béranger, Molière ja Lafontaine ja kymmeniä muita,
joiden nimet ja arvokas työ ovat yhtä tunnetut sivistyksen etäisissä
syrjäseuduissa kuin niiden kuninkaitten ja ruhtinaitten nimet, jotka
St. Denis'n marmoriholveissa nukkuvat iäistä unta.

Mutta Père la Chaisen tuhansien hautain joukossa on yksi, jonka
ohitse ei ainoakaan mies, nainen, nuorukainen tai impi kulje
pysähtymättä sitä katsomaan. Se on Abelardin ja Heloisen hauta --
hauta, jota on enemmän kunnioitettu, joka on laajemmalta tunnettu,
josta on enemmän kirjoitettu ja runoiltu, jonka vuoksi enemmän
itketty seitsemänsataa vuotta kuin ainoankaan toisen haudan vuoksi
kristikunnassa vain Vapahtajan hautaa lukuunottamatta. Kaikki, jotka
hautausmaalla käyvät, viivähtävät miettiväisinä sen luona; kaikki
nuoret ottavat siitä lähtiessään jonkun muiston mukaansa; kaikki
Pariisin nuorukaiset ja immet, joita vaivaa onneton rakkaus, tulevat
haudalle suremaan ja huokailemaan; moni onneton rakastaja tulee tänne
toivioretkelle etäisistäkin maakunnista itkemään ja valittamaan
suruaan ja eternellejä ja kukkaumppuja uhraamalla ostamaan tämän
haudan puhdistettujen henkien myötätunnon.

Menkää sinne milloin tahansa, aina tapaatte tällä haudalla jonkun
suruaan valittamassa. Menkää sinne milloin tahansa, aina näette
siellä näitä umppuvihkoja ja lakastumattomia eternellejä. Menkää
sinne milloin tahansa, aina tapaatte siellä Marseillesta tulleen
sorajunan korvaamassa, mitä ovat vieneet muistoesineitä anastavat
vandaalit, joiden lempi on karille ajanut.

Mutta kuka oikeastaan tuntee Abelardin ja Heloisen historian? Niitä
on sangen vähän. Nimet ovat jokaiselle tutut, mutta siinä onkin
melkein kaikki. Sanomattomalla vaivalla olen tähän historiaan
perehtynyt ja aion tässä kertoa sen, osaksi ilmaistakseni yleisölle
rehellisen totuuden, osaksi vakuuttaakseni osalle tästä yleisöstä,
että se on kuluttanut aivan hukkaan suuren määrän kauppansa tekevää
tunnetta.

KERTOMUS ABELARDISTA JA HELOISESTA.

Heloise syntyi seitsemänsataakuusikymmentäkuusi vuotta takaperin.
Luultavasti hänellä oli vanhemmat. Siitä ei kuitenkaan ole mitään
tietoa. Hän asui setänsä Fulbertin luona, joka oli Pariisin
katedraalin kanonikko. Mikä katedraalin kanonikko on, sitä en
oikein tiedä, mutta se hän vaan oli. Tuskinpa hän kuitenkaan oli
muuta kuin jonkinlainen vuorimörssäri, sillä raskaita kanuunia ei
siihen aikaan ollut. Riittäköön se, että Heloise asui tämän mörssäri
setänsä luona ja oli onnellinen. -- Suurimman osan lapsuudestaan hän
vietti Argenteuilin luostarissa. Tyttö sitten palasi setänsä luo
ja tämä opetti hänet kirjoittamaan ja lukemaan latinaa, joka oli
kirjallisuuden ja hienostuneen seuraelämän kieli niihin aikoihin.

Aivan samaan aikaan Pierre Abelard, joka jo oli tullut laajalta
kuuluksi puhetaidon opettajana, saapui Pariisiin perustamaan
puhetaidon koulun. Hänen aatteittensa alkuperäisyys, hänen
kaunopuheliaisuutensa, suuri ruumiin voimansa ja kauneutensa tekivät
sangen syvän vaikutuksen. Hän näki Heloisen ja immen kukoistava
nuoruus, kauneus ja viehättävä olento voittivat hänen tunteensa. Hän
kirjoitti immelle ja impi vastasi. Hän kirjoitti toisenkin kerran ja
impi jälleen vastasi. Hän oli nyt rakastunut ja tahtoi päästä immen
kanssa tuttavaksi -- puhua hänen kanssaan.

Abelardin koulu oli lähellä Fulbertin taloa. Hän pyysi Fulbertilta
lupaa saada käydä hänen luonaan. Tämä kunnon vanha tyhmeliini keksi
tässä harvinaisen tilaisuuden: hänen veljentyttärensä, jota hän niin
paljon rakasti, saisi samalla oppia tältä mieheltä, eikä hänen,
sedän, tarvitsisi maksaa siitä penniäkään. Semmoinen oli Fulbert --
kitupiikki.

Fulbertin etunimeä ei ainoakaan auktori mainitse. Mutta sopisihan
esimerkiksi George W. Fulbert siinä kuin jokin toinenkin nimi.
Pitäköön sen. Hän pyysi Abelardia opettamaan impeä.

Abelard otti ilolla tilaisuudesta vaarin. Hän tuli usein ja viipyi
myöhään. Eräästä hänen kirjeestään heti ensi lauseesta näkyy, että
hän, kylmäsydäminen konna kun oli, tuli tämän ystävällisen katon alle
nimenomaan ja vartavasten turmelemaan luottavan viattoman immen. Näin
hän kirjeessään sanoo:

    "Minä en voi lakata ihmettelemästä Fulbertin yksinkertaisuutta:
    Minä olin yhtä hämmästynyt, kuin jos hän olisi uskonut karitsan
    nälkäisen suden valtaan. Heloise ja minä opiskelun varjolla
    antauduimme kokonaan rakkaudelle ja opintomme meille hankki sen
    yksinäisyyden, jota rakkaus etsii. Kirjat olivat edessämme auki,
    mutta useammin puhuimme lemmestä kuin filosofiasta ja helpommin
    tulivat huulillemme suutelot kuin sanat."

Ja pitäen täten pilkkana kunniallista luottamusta, jota hänen
turmeltunut vaistonsa piti "naurettavana yksinkertaisuutena", tämä
epämiehuullinen Abelard vietteli sen miehen veljentyttären, jonka
vieras hän oli. Pariisi pääsi asian perille. Fulbertille kerrottiin
se -- kerrottiin monelta taholta -- mutta hän ei ottanut sitä
uskoakseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka mies voisi olla niin
turmeltunut, että käyttäisi vierasvaraisuuden pyhää suojelusta ja
turvallisuutta tehdäkseen tämänlaisen rikoksen. Mutta kun hän kuuli
katupoikain laulavan lemmenlauluja, joita Abelard oli Heloiselle
kirjoittanut, oli asia jo liian selvä -- lemmenlaulut eivät kuulu
kaunopuheliaisuuden ja filosofian opetukseen.

Hän karkoitti Abelardin talostaan. Abelard kuitenkin palasi salassa
ja vei Heloisen Palais'hen Bretagneen, josta hän oli kotoisin.
Siellä Heloise pian sen jälkeen synnytti pojan, jolle harvinaisesta
kauneudestaan annettiin liikanimeksi Astrolabe -- William G. Immen
pako sai Fulbertin raivoihinsa ja hän janosi kostoa, mutta pelkäsi
kostaa, koska Heloise olisi voinut tulla siitä kärsimään -- hän kun
vielä hellästi rakasti veljentytärtään. Lopulta Abelard tarjoutui
naimaan Heloisen -- mutta häpeällisellä ehdolla: avioliitto oli
pidettävä maailmalta salassa, jotta hänen papillinen maineensa jäisi
tahrattomaksi (jotavastoin Heloisen maine olisi jäänyt edelleenkin
häväistyksi). Se oli konnamaista. Fulbert huomasi tässä hyvän
tilaisuuden ja suostui. Saatuaan avioliiton toimeen hän päätti
pettää sen miehen luottamuksen, joka oli hänelle tämän juonen
opettanut: hän päätti paljastaa salaisuuden ja siten poistaa jonkun
verran siitä häpeästä, joka hänen veljentyttärensä maineen tahrasi.
Mutta veljentytär aavisti hänen juonensa. Hän ei alussa tahtonut
suostua avioliittoon; sanoi Fulbertin sitten ilmaisevan salaisuuden
pelastaakseen hänet, ja toiseksi hän ei tahtonut painaa alas
rakastajaa, joka oli niin lahjakas, jota maailma piti niin suuressa
kunniassa ja jolla edessään oli niin loistava rata. Se oli jaloa,
uhrautuvaa rakkautta, Heloisen puhtaan mielen mukaista, mutta se ei
ollut tervettä järkeä.

Mutta hänen täytyi suostua ja vihkimys toimitettiin salassa. Nyt
tuli Fulbertin vuoro! Hänen haavoitettu sydämensä oli vihdoinkin
saava parannuksen; kidutettu ylpeä mieli jälleen pääsevä lepoon;
nöyryytetty niska voisi jälleen oikaista itsensä. Hän julisti
avioliiton kaupungin korkeimmissa paikoissa ja iloitsi, kun häpeä oli
hänen huoneensa jättänyt. Mutta katso! Abelard kielsi avioliiton!
Heloise kielsi sen! Ihmiset, asian entisyyden tietäen, ehkä olisivat
Fulbertia uskoneet, jos vain Abelard olisi kieltänyt, mutta kun se
henkilö, jota se etupäässä koski -- tyttö itse -- kielsi, niin joutui
epätoivoinen Fulbert naurun ja pilkan alaiseksi.

Pariisin katedraalin kanonikkoparan suu jälleen tukittiin.
Viimeinen keino korjata hänen huonettaan kohdannut vääryys oli
menetetty. Mitäpä nyt? Ihmisluonto kuiskasi, miten kostaa. Hän kuuli
kuiskauksen. Historioitsija sanoo:

    "Fulbertin palkkaamat roistot kävivät yöllä Abelardin kimppuun ja
    silpoivat hänet kamalalla tavalla, jota ei voi kertoa."

Minä tästä lähden ja haen näiden "roistojen" viimeisen leposijan.
Kun löydän sen, vuodatan paikalle muutamia kyyneliä ja lasken
sille jonkun kukkavihkon ja eternellejä ja hankin työntökärryt ja
kuljetan sieltä pois jonkun verran soraa muistaakseni sitä, että
kuinka rikoksen tahraama näiden roistojen elämä lieneekin ollut,
yhden oikean teon he kuitenkin tekivät, vaikk'ei lain puustavi ehkä
antanutkaan sille tukea.

Heloise meni luostariin ja sanoi ikuiset hyvästit tälle maailmalle ja
sen huvituksille. Kahteentoista vuoteen hän ei kuullut Abelardista
mitään - ei kuullut edes hänen nimeään mainittavan. Hänestä
oli tullut Argenteuilin abbedissa ja siellä hän eli kokonaan
eristäytyneenä. Eräänä päivänä hän sattui näkemään Abelardin
kirjoittaman kirjeen, jossa tämä kertoi historiansa. Heloise itki ja
kirjoitti hänelle. Abelard vastasi ja puhutteli häntä "sisarenaan
Kristuksessa". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman
tunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä
fraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin
lauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu
lukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise
tuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä,
Abelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä "Kristuksen
morsiamena"! Mokoma häpeämätön jäävuori!

Heloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden
keskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St.
Denis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli
St. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi
Heloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista
(kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään)
ja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen
kappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa
aikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja
nähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän
saavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi
rikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten
suuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti
esiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä
toimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea
niin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa
pään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen
väittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan
voimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä
korkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja
tämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana
mittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa
ja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien
läsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa,
katseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten
hänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta
puhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään
joutununeena taistelijana.

Abelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin
v. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja
kun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin
hänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen.
Abelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise
kuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään
ruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin
ja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja
muutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja
rauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä
liikkeelle.

Historia ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista.
Sanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, _minä_ ainakin aina kunnioitan
tuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa,
särkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän
rauhassa!

Semmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu,
jonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia.
Mutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen
aiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi
pitänyt padota. Semmoinen se historia on -- ei semmoinen,
jommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä
sentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi
tahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän.
En ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä
enkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä
yksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet
hänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla
ei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta
mielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai
Paracleten, tai mikä se lienee ollut.

Voi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut
sille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa
tämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut
ja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö.
Toivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin
juurikasvejanikaan.

Pariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen "_English
Spoken Here_" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee "_Ici on
parle Française_". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin
-- ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan
kielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin
kielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi
-- tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo
kielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä
me emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi
vähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian
todellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta --
ansa tietämättömien pyydystämiseksi -- liimapaperi linnunpoikasten
kiinnisaamiseksi. Heillä _ei ollut_ englanninkieltä raatelevaa
apulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi
ulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla
sanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.

Paljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen -- kirjoituksen, jonka
tuon tuostakin näki akkunoissa: "KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA
VALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI." Hankimme avuksemme herrasmiehen,
joka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme
hyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva,
esiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi:

"Que voulez les messieurs?" ("Jaha, mitä saa luvan olla?")

Kenraalimme sanoi: "Antakaa meille whisky-straight."

(Tuijotus ranskalaisen puolelta.)

"Well, ellette tiedä, mitä se on, niin antakaa meille
samppanja-kukonhäntä."

(Tuijotus ja olkain kohotus.)

"Well, antakaa sitten sherry-suutari (sherry cobbler)."

Ranskalainen oli nolattu.

"Antakaa meille brandy smash!"

Ranskalainen alkoi tehdä takaperoa, viimeisen tilauksen peloittavaa
voimaa epäillen, kohautteli olkapäitään ja onnettomana levitteli
käsiään.

Kenraali jatkoi hyökkäystä ja sai täydellisen voiton. Tämä tietämätön
muukalainen ei edes voinut antaa meille Santa Cruz punssia, silmäin
aukaisijaa, kiviaitaa eikä maanjäristystä. Ilmeinen petkuttaja.

Muuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli
ainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut
se suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut.
Minä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä,
kuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän
näköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi
tämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut.
Hän sanoi joku aika takaperin olleensa _Mars-kentällä_ suuressa
sotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan
taajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän
oli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko
tällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun
paikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän
valmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan
keisari ja Itävallan keisari kuulujen _Cent Gardien_ saattamana
tulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta
kaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti
miesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti
sotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen
mielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia,
mutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus
nousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen
hänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella
mahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina
keisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi
takaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran
hänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain
yksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille
kädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!

Kuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään
tunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle
kuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin
peloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi
hänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa
asioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa
mittaamattoman paljon parempia kuin me.

Kiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet
koko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan,
Madeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret
kirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja
taulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan,
sirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, _grisetit_ --

Ah niin, _grisetit!_ Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen
pettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin
kauniita -- niin somia ja siistiä, niin siroja -- niin naiveja
ja luottavaisia -- niin vienoja ja viehättäviä -- niin tarkat
puotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle
joutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan -- niin hellät Quartier
Latinin köyhille ylioppilaille -- niin kevytmielisiä ja iloisia
sunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa -- ja oh, niin viehättävän,
niin ihastuttavan epäsiveellisiä!

Kolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:

"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?"

Ja hän aina vastasi "ei".

Vihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän
osoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin
kaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt -- eivät paljon
minkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri
suu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä
kasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa
suoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he
eivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä
suloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun
epäsiveellisyyteensä tulee, kuinka _voisivat_ he olla epäsiveellisiä?
Eläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.

Siten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.

Me olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia
näemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä
taas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille
kaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit
täältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta
emme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.

Toiset joukostamme ovat lähteneet Englantiin aikoen tehdä
kiertoretken ja palata laivaan Livornossa tai Napolissa monen viikon
kuluttua. Olimme vähällä lähteä täältä Genèveen, mutta olemmekin
päättäneet palata Marseilleen ja Genovasta lähteä retkeilemään kautta
Italian.

Tahdon päättää tämän luvun eräällä huomautuksella, tuntien itseni
erikoisen ylpeäksi siitä, että voin tämän huomautuksen tehdä -- ja
iloiseksi, että toverini sydämestään sitä kannattavat: että nimittäin
verrattomasti kauneimmat naiset, mitä olemme Ranskassa nähneet,
olivat Amerikassa syntyneet ja kasvaneet.

Tunnen itseni nyt mieheksi, joka on yhdellä oikealla teolla
yhdennellätoista hetkellä pelastanut katoavan maineen ja antanut
uutta loistetta himmenevälle kilvelle.

Pudotkoon esirippu hitaan soitannon soidessa.



XVI LUKU.

Versailles -- Paratiisi takaisin saatu -- Ihmeteltävä puisto --
Menetetty paratiisi -- Napoleonimaista sotataitoa.


Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään
ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä,
ettei se olekin Edenin puutarha -- mutta päätänne alkaa pyörryttää,
ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi
jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii
kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta
jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä,
ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen
kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja
pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita,
joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta
näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla;
leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston
matalampiin osiin -- portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia
rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia
suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan
kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja
verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita,
joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän
mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat
rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat
niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä
ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä
metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään.
Ja kaikkialla -- palatsin portailla, suurella kävelypaikalla,
lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien
kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä,
toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat
tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa,
mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken
arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei
mitään pientä -- ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat
ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni
kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet
ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat
liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että
ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka
voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä
vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää
Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun
tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan
tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla
hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta
ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on
kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan
tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka
päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli
ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen
rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että
"se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan
tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."

Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa
ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi
luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä
suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin
asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan _yleistä_ vaikutusta.
Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin
pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne
kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan
parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen
riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa
kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat
haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja
laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu
moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus
on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa,
ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia
ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat
aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen
yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan
toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit
korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja
kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään;
kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara
saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan
holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään
tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous
ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen -- sillä
minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole
onnistunut.

Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja
sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa
paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta
käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi
pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia
voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin,
nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin
surullinen historia -- liittyyhän niihin muistoja Napoleon
ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan.
Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt
siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä
Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän
jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään
palvelematta -- pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin
maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen
Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä,
johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa
ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät
koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita
ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa -- ajoneuvoja,
joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka
nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai
keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita
omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä
joutsenen tai muun muotoinen -- ajoneuvoja, jotka somine koristeineen
ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä
vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa.
Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän
madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi,
vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi
tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen -- muutoin hän ei tyytyisi.
Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus -- oli
kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla -- saada lähteä
rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna
oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja
sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan
iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!

Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista
ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen
antipodien luona -- Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja;
likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä
kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa,
niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri
lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan
vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän,
ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia
koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita -- myytiin viiden pennin
arvosta kerralla -- viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston
tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla
kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin
Seineen. Ja eräitten toisten -- luullakseni useimpien -- katujen
varrella asuu naikkosia.

Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys,
pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia
kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat
vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat
valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin
kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen.
Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain
upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun
kuningas on tilille vaadittava.

Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä
nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä
huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan
jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli -- kujanteita,
joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta
mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä -- bulevardeja,
joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät
kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen.
Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä
keskustasta -- keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan
tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana
mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja,
mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa
kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen
peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja --
käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En
voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III
kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian
Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin,
hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä
ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti
vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule -- mutta minä ihailen
hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.



XVII LUKU.

Sota -- Amerikan sotavoima voittanut -- "Jälleen kotona" -- Italia
näkyvissä -- "Palatsien kaupunki" -- Genovan naisten kauneus
-- "Pätkäjääkärit" -- Palatsien keskellä -- Lahjakas opas --
Kirkkokomeutta -- "Naisilta pääsy kielletty" -- Kuinka Genovassa
eletään -- Jykevää rakennustapaa -- Vähän vanhaa historiaa -- Hautoja
60.000:lle.


Paluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että
laivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila.
Ensimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet,
rommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet
meidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin,
lähtivät rantasillalle ja saivat -- osansa ratkaisemattomasta
tappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä
jäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan
aamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat
tappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän
käskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin,
mutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä
pahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään),
että meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he
lähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan
loukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja
pitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein
tyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme
vastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää
ihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme
maalle -- sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät
brittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti
minä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin
päättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei
Versaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.

Oli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme
ja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä
se kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen
jäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja,
jotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli
korttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää.
"Moult" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher
oli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä,
jälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin
väljältä tilaa.

Aikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella
varhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki,
heijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.

Täällä me nykyään lepäämme -- taikka oikeammin, täällä olemme
koettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian
paljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.

Tänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa
ehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan
väkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan
naisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat
niin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä
voivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti
puettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, -- niillä ei ole
muuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät
viehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen
pilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka
itseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei
päässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena
utuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella
on siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat
kuitenkin tavallisimmat.

Genovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään
illalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä
keskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai
pari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli
koolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja.
Herrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja
naisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö
kulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat,
suihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä
ja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin
kasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne
kaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista
kauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain
tavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin
hän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut
johonkin toiseen.

Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö
sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea
siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää,
etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko
mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin
nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko
sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti
erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli
käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa.
Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin
puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina
hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista
oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä
omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska
hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät
anastaa.

Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään
piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut
ostaessanne armonne.

"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut
kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit
ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden
rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen
sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.

Olemme käyneet useassa näistä palatseista -- ne ovat suunnattomia
paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset
marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin
upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia),
ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin,
Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia
töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden
vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset
tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat
meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja
niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen,
kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita
peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan
huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja
mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista
kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina
hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka
meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen
siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja
vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit
lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä
ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin.
Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden
ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan
palatsia enkä tauluja.

Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas.
Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras
kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä
paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua
kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan
ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista
minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen
mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään,
kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian
tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa.
Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme
hänestä lähtemään.

En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime
viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot
oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan
asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina
on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee
päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja
pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta
iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan
kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna,
nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan
avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti
tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita
nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.

San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä
muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja
pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus
kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin.
En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan -- siihen tarvittaisiin koko
joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet
siitä -- pääovesta puoliväliin alttarille päin -- oli juutalainen
synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen
muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti.
Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian
hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.

Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni
kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä
sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan
oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa
sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä
oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu.
Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää
niitä aivan luotettavinakaan -- osaksi siitä syystä, että olisimme
voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut
tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa
nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme
uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät
meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut,
eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin
jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin
vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan
maininnut, että hän osasi maalatakin.

Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille
näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa,
jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa
pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni
me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä
orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa
Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan
luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että
niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.

Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois
aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä
kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä
on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan
täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi
perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä
on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi
moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.

Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä
ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka
kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa
korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat,
ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja
kivet kaikkein jykevintä laatua -- permannot, portaat, pesät, penkit
-- kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut
yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja
väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman
pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla
päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin
puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte
jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla
yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä
salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista
enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen
käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot,
mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette
jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta
-- näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on
kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin
ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta
kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin
kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi
viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät
viileinä. Ja muistaessani -- miesten, iho on sangen tumma, naisten
taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?

Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin,
mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja
Genovan kukoistusajan mahtavuudesta -- niistä ajoista, jolloin se,
monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka
nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä
päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan
saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia
Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja
aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois,
on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter,
joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa
tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä
mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla
ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla
kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen
seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat
tällä tavalla freskotut.

En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja,
vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita
leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja
varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu,
eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen
porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.

Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat.
Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian
kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne
suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet
lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja
uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin
vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät
Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan
kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja
piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia
itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen
voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja
jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken.
Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen
jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin
noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän
komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne
huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet
tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.

Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista
suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet
ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja
kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.

Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja
hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka
kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan
erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä
kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä
ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja,
joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista
hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit
ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat
veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin
verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja
tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.

Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan
vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin
korridooreihin. Luola onkin hyvä sana -- puhuttaessa Genovasta
tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa,
joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä
kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja
ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas
salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät
kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina
mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät,
sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä
ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen
ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein
vähimmän kaipasi.

Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin
juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä
pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä
heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha
tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea
väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä
huolimatta meidän täytyy lähteä.

Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000
ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme
palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä,
joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä
permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi -- sillä joka
laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin
puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä
huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat
uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan
piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän
mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon
viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat,
joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin
veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.

Olimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.



XVIII LUKU.

Lennossa kautta Italian -- Marengo -- Kuulu katedraali ensi näkemältä
-- Muutamia sen ihmeitä -- Hyvä mies -- Saarna haudasta -- Kultaa ja
hopeaa tonnittain -- Vähän lisää pyhäinjäännöksiä -- Tosi Salomonin
temppeli.


Koko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat
kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa
ja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja
varjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä
yläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.

Oli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka
hillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä
minuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli
kolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.

Alessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen
poikki.

Iltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja
siniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet
-- ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut
kuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme
odotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme,
kurkistelimme -- suuntaan ja toiseen -- joka puolelle -- kaikkialle.
Emme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään -- emme tahtoneet,
että kukaan sen sormellaan osoittaisi -- tiesimme tuntevamme sen
vaikka Saharan suuressa erämaassa.

Vihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa
hohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle,
samoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven
etäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen
autiuden -- katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.

Puolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen
itsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.

Mikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla
kuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma
jykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan
vain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi
katoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen
metsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot
lankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys
henkimaailmasta! -- ihme! -- kiveen laulettu hymni, marmoriin
muovailtu runo!

Miten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja
kaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä
Milanosta, kaikkialle se näkyy -- ja kun se on näkyvissä, ei mikään
muu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne
minuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät
sitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla
noustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.

Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme
tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on
keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja
hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista
niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän -- ja näitä
olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että
sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa
tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli
-- näiden tornien sisäpuolella -- ovien ja ikkunain päällä --
nurkissa ja kulmauksissa -- kaikkialla, missä tässä suunnattomassa
rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka,
on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen
arvoinen! Rafael, Angelo, Canova -- sen kaltaiset jättiläiset
suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin.
Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa
täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan
vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen
kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen
torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto
parveilevain rannikkopursien keskeltä.

Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat
(tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta,
rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä
puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta
ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta
oli kehoittaa meitä seisahtumaan -- olisimme tehneet sen joka
tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla.
Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja,
jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä
vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli
jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen
olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen
onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen
marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.

Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia
marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia,
ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja
kukkia ja hedelmiä -- kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia
edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät
sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan
umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on
silmälle erinomaisen viehättävä.

Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen
pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen
leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi
kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko
oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta
koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin
luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät
liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme
valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät
kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut
näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden
tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos
on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa
laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja
kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.

Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan
kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat
kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa
liikkeettä maanneet.

Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä
oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen
viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin
auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle;
puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki.
Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen
elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen
hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten
riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki
kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat
pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun
hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista
muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa,
auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän
aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui
ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä
valittivat hänen korvissaan.

Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi
häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme
hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin
valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia,
jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen
valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin,
kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku
jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja
näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin
itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin
vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas
tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt
tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä,
poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn!
Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan
irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä
briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja,
jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.

Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti
kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin
läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington
olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi
lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien
timanttihelyihin puettuina.

Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli:
Te, jotka palvelette maailman turhuutta -- te, jotka himoitsette
maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa -- katsokaa,
minkä arvoisia ne ovat!

Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin
yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan
haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta,
ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä
viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka
äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen,
oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja
lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon
kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston
tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut
ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden.
Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että
häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta
pelastui. Suom. muist.]

Meidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi
näyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan
kuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa
frangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään
siitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me
seurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria
kaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso,
Nevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi
mielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista
suuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli
hopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja
ja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita,
jotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä
oli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja
kallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.

Papit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli
kuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta)
ja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt
Vapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä
jäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua
(Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka
Vapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva,
joka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama
Neitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä
jäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.

Rakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä
leveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on
7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku
kymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa
korkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi -- ja yksikolmatta
rakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on
kuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja
marmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin
lahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.

Kaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo
ovat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja
valkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran
liian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.

Sanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin
kirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin
rakennettu voisi siitä voiton viedä.

Ja sitten sanoimme sille hyvästit -- ehkä ainiaaksi. Ja varmaan
joskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa,
luulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan
hereillä olevan silmillä.



XIX LUKU.

"Do You Wis zo Haut can be?" -- La Scala -- Petrarca ja Laura
-- Lucrezia Borgia -- Kekseliäitä freskoja -- Vanha roomalainen
amfiteatri -- Taitava petos -- Biljardisurkeutta -- Euroopan elämän
pääviehätys -- Italialainen sauna -- Saippuaa! -- Raajarikkoista
ranskaa -- Runneltua englantia -- Maailman kuuluin maalaus --
Amatööri-ihastusta -- Puolueetonta arvostelua Kasku -- Ihmeellinen
kaiku -- Suutelo frangilla.


"Do you wis zo haut can be?"

"Tahto te nin höög voi olla?" näin opas kysyi meidän katsellessa
Rauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko
nousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne
tekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan
pysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä
on se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä
käsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai
vanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat
muistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat
pyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan
kymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin
tuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen
hauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus
seistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli
mieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa
maantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko
maailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja
jättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.

Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La
Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi.
Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua
ihmispaljoutta -- kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton
"permanto."

Halusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme
siellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin
kirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen
Lauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin
oli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta
huonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta
ja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen,
joka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra
Laura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa
hänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa?
Kuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että
_hän_ ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut
niin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle
seurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille
silmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan
suuhun kautta Italian? _He_ saivat mainetta ja myötätuntoa -- hän ei
kumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan
runolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä
tai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana.
Se on liian yksipuolista -- liian epäjaloa. Antaa maailman vain
kiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun
tulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei
kukaan ole lauluja sepittänyt.

Näimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli
kirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen
harvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli
niin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja
että hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi
tilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme
myös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian
päästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena;
arvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli
päässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon
piirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin
nähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.

Toisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi
vaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan
seinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi.
Viekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän
oli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti
olisi laskeutunut. Terävä mies -- jos sitä voi sanoa teräväksi, että
pettää muukalaisia.

Jossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka
kivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä
nyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä
villipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin
milanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat
tanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia.
Opas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin
uhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän
englannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu
paikalla lukossa.

Eräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja,
jonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään.
Katselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän
pitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin
suostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei
ollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos -- jonkun kekseliään
taiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä
uupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin.
Ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva.
Alussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.

Hämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita
muun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja
söimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista,
kukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen
vilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä
ja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään
näköisiä.

Lähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja
minä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa
pussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni
pussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia -- patjat
hervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa
kunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista
kolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan,
eikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata
näillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko
huvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä
hoitanut kirjanpitoa.

Jäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä
vilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta
ja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille
rauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville
markkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan
elämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire -- ja
onhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain
edelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää
varten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden
vuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää
ränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun
voimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme
kehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa
sanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin
tuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään.
Emme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa,
joissa hän matkaan lähtee -- vaunut asetetaan jossain lakeuksilla
muutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan
jäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo
pitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään
ja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme
harkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä
ajattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme
itsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden
eurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat
he sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan
ja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi
olutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset
ajelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille
koristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta
ja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa -- ei ole Euroopassa sitä
kaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi;
ja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö
jäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi.
Hyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina
levollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja
antavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä
ei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo
ennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me
menetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän
sitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme
levollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme
nopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.

Olemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa.
Aikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me
teimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila
selässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät
olisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme
kolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta -- ammeita, jotka todella
soveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän
arvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun
ryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa,
joka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä
Italiassa ja Ranskassa -- ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni
huutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä
oven eteen -- seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä.
Minä sanoin:

"Varokaa, vaimo! Menkää pois täältä -- pois heti, taikka teidän käy
huonosti. Minä olen turvaton mies, mutta puolustan kunniaani henkeni
kaupalla!"

Nämä sanat mahtoivat häntä peloittaa, koska hän sangen nopeaan
kiirehti pois.

Danin ääni kohosi ilmaan:

"Voi, tuokaa saippuaa, miks'ette jo tuo!"

Vastaus italian kielellä. Dan jatkoi.

"Saippuaa, kuuletteko -- _Soap_. Sitä minä tarvitsen -- saippuaa.
_S-o-a-p, soap; s-o-p-e, soap; s-o-u-p, soap_. Joutuun nyt! Minä
en tiedä, kuinka te iiriläiset sen kirjoitatte, mutta sitä minä
tarvitsen. Kirjoittakaa, kuinka mielenne tekee, mutta tuokaa sitä.
Minua viluttaa."

Kuulin tohtorin sanovan ja painavasti:

"Dan, kuinka usein me olemme sinulle sanoneet, etteivät nämä
muukalaiset ymmärrä englantia? Miks'et pyydä meitä auttamaan?
Miks'et sano _meille_, mikä sinulta puuttuu ja anna meidän pyytää
sitä maan kielellä? Se meidät säästäisi monelta nöyryytykseltä,
johon tietämättömyytesi on syynä. Tahdon kääntyä tämän henkilön
puoleen hänen äidinkielellään: 'Hei, cospetto! corpo di Bacco!
Sacramento! Solferino! -- Saippuaa, senkin vihannes!' Dan, olisit
antanut _meidän_ puhua puolestasi etkä olisi taas paljastanut
tietämättömyyttäsi."

Ei tämäkään sujuva italiankielinen purkaus hankkinut saippuaa
paikalla, mutta siihen oli hyvä syy. Sitä tavaraa ei ollut koko
laitoksessa. Ja minun vakaumukseni on, ettei sitä ollut koskaan
ollutkaan. Heidän täytyi lähettää kauas kaupungille ja moneen
eri paikkaan hakemaan, ennenkuin sitä löytyi, niin he sanoivat.
Meidän täytyi odottaa pari-kolmekymmentä minuuttia. Sama juttu oli
tapahtunut edellisenä iltana hotellissa. Luulen lopulta päässeeni
tämän asianlaidan perille. Englantilaiset tietävät, miten matkustaa
mukavasti, ja he kuljettavat saippuaa mukanaan; muut ulkomaalaiset
eivät koko tavaraa käytä.

Joka hotellissa, mihin poikkeamme, meidän aina viime hetkellä,
päivällisille pukeutuessamme, täytyy lähettää saippuaa hakemaan
ja se kirjoitetaan laskuun kynttilän ja muun tyhjän kanssa.
Marseillessa valmistetaan puolet niistä hienoista saippuoista, mitä
Amerikassa käytämme, mutta marseillelaisilla itsellään on vain hämärä
teoreettinen käsitys siitä, miten sitä käytetään, jonka käsityksen
he ovat saaneet matkakertomuksista, samoin kuin he ovat saaneet
epämääräisiä aavistuksia puhtaasta paidasta, gorillan omituisuuksista
ja muista ihmeellisistä asioista. Tästä muistuu mieleeni Blucher
paran kirjelappu hotellinisännälle Pariisissa: --

    PARIS, le 7 Juillet.

    _Monsieur le Landlord_. -- Sir: _Pourquoi_ te ette _mettez_
    vähän _savon_ makuuhuoneihimme? _Est-ce que vous pensez_, että
    minä varastan sen? _La nuit passee_ te veloitte minua _pour deux
    chandelles_, vaikka minulla oli vain yksi; _hier vous avez_
    velkoneet minua _avec glace_, vaikk'en ole tilannut; _toot les
    jours_ te keksitte jonkun uuden metkun, _mais vous ne pouvez
    pas_ tehdä minulle tätä _savon_ metkua kahdesti. _Savon_ on
    _necéssaire de la vie_ kaikille muille paitsi ranskalaisille, _et
    je l'aurais hors de cet hôtel_, taikka minä nostan melun. Siinä
    sen kuulitte. _Allons_.

                                                  BLUCHER.

Minä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista
sotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville;
mutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä
oli ranskaa, ja arvaisi lopun.

Täällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä
maailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset
-- "Viimeinen ehtoollinen", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole
erehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme
kuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran
on ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin
suuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä
lakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme
plakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.

Entä itse taulu? "Viimeinen ehtoollinen" on maalattu pienen kappelin
rappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului
pääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan
ryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki
useimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset)
käyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa
takaperin.

Minä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen -- Vapahtajan, joka
pää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän
takana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja
kuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan,
keskustelemassa toistensa kanssa -- taulun, josta kaikki kaiverrukset
ja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan
kristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi
yritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen
uskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista
voittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin
kopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on
jäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä
maalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät
kankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia
ja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin
tavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat
jäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä
nähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel
Angelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka
päivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja
jäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat
kauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.

Tämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni
kymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin
luonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.

Värit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet
ja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä
seinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain
asennot ovat varmat.

Kaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä
mestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään
pidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin
hurmauksen tarttuvia huudahduksia: --

"Oi ihanaa!"

"Kuinka vaikuttavaa!"

"Kuinka sulavat asennot!"

"Mikä arvokkuus!"

"Kuinka täydellistä on tuo piirustus!"

"Kuinka verratonta väritys!"

"Mikä tunteen syvyys!"

"Mikä vivahdusten delikaattisuus!"

"Mikä sommittelun subliimisuus!"

"Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!"

En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä
ihailuaan, jos se on rehellistä -- heidän iloaan, jos he tuntevat
iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla
minun _täytyy_ suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat
nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka
jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa
katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus!
Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa
auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma!
Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena
ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta,
onpa tuossa jalo metsä!'"

Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky
nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin
seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten
huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka
ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta
ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden,
joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme
kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi
_nähdä_ näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen
taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa
sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä
sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen
haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen
vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina,
tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin
mestarin kädestä tullessaan. Mutta _minä_ en voi saada aikaan tätä
ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä,
vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?

Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se
kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.

Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan
"tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti
hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on
niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei
ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka
pystyisi sanomaan, _mitä_ kuvattujen kasvojen oikeastaan on
tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden
istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy
luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi
murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset
siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen
"ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka
hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja
ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan
ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.

"Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani -- mitä ne esimerkiksi nyt
ilmaisevat?"

"Epätoivoa!"

"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! _Entä nyt?"_

"Raivoa!"

"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! _Ja nyt?_"

"Typeryyttä!"

"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! _Entä nyt?_"

"Iloa!"

"Kirous! _Kuka_ aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"

Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan,
vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät
osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit -- mutta toden teolla
he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä
kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta
sikiämisestä". Toinen sanoi:

"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista
-- jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"

Toinen sanoi:

"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat --
ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä
pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun
tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"

Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo
tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat
mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden
kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä
enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen
ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä.
Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä
arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö
kumpikaan.

Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka
paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei
katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia
vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet
vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat
maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia,
ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria -- ei kukaan
heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä,
mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet
New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai
Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla
taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut
amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli
allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista.
Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja
taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset
univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin
kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea
(Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti
tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä
tutkittuani huomasin, mikä se oli -- nuo varjomaiset sotamiehet
olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli
saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman
kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes
Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin
siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on
italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit
tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa
irlantilaisen?

Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso
se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden
puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu.
Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille,
ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja
saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni
hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita
pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista
runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä
valheena.

Ajeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän
kiertokatselun jälkeen.

Se ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä
hyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten,
joissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä
saimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei
opas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.

Saavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään,
jota sanottiin Palazzo Simonettiksi -- se oli hakatuista kivistä,
jykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia.
Hyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle
akkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten
ympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti.
Kaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö
otti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:

"Ha!" Kaiku vastasi!

"Ha! -- -- -- ha! -- -- ha! -- ha! -- ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!"
lopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä
ajatella saattaa. Se oli niin iloista -- sitä kesti niin kauan -- se
oli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä
siihen. Oli aivan suotta vastustella.

Sitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme
pamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi,
kaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa
muistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme
tuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt
perässä, mutta tein minkä voin.

Merkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku
vei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta
sitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut
erottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein
kuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman
merkillisin kaiku.

Tohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja
hätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista!
Yksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan,
jonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi.
Hän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä
vaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle
kokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela
liikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän
maksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.



XX LUKU.

Italian maaseutu junan ikkunasta -- Savustetut -- Yö Comojärvellä
-- Kuulu järvi -- Sen maisemat -- Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa
verrattuina.


Lähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän
mailia etäällä -- suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret
kaksikymmentä mailia edessäpäin -- ne olivat maisemain valtapiirteet.
Lähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun
ulkopuolella ja hirmuisen suuripäinen kääpiö ja viiksellinen
vaimo sen sisäpuolella. Nämä viimeksimainitut eivät olleet mitään
näyttelyväkeä. Ah, epämuodostuneet ja parrakkaat naiset ovat
Italiassa liian yleisiä huomiota herättääkseen.

Kuljimme villien maalauksellisten kukkulain lomitse, joiden jyrkistä,
keilamaisista metsärinteistä siellä täällä pisti esiin rosoisia
kallioita ja joilla kohosi asumuksia ja raunioiksi sortuvia linnoja
korkealle kohti ajelehtivia pilviä. Söimme lunchin Comon omituisessa
vanhanaikaisessa kaupungissa, joka on alhaalla järven rannassa, ja
nousimme sitten pieneen höyryyn ja teimme iltapäiväretken tänne --
Bellaggioon.

Kun astuimme rantaan, oli vastassa joukko poliiseja (joiden
kolmikulmainen hattu ja muhkea univormu saattaisi häpeään
kauneimmankin sotilasunivormun, mitä Yhdysvalloissa näette) ja nämä
pistivät meidät pieneen kivikoppiin ja lukitsivat sinne. Meillä
oli koko matkustajajoukko seuranamme, eikä siellä ollut valoa, ei
akkunoita eikä ilmanvaihtoa. Kaikki reiät kiinni ja kuuma. Kovin,
kovin ahdasta. Se oli Calcutan "Musta luola" pienoiskoossa. Sitten
alkoi jaloistamme kohota savua. Savua, joka haisi kaikelle mädälle,
mitä on maailmassa, kaikelle turmelukselle, mitä ajatella saattaa.

Olimme siinä viisi minuuttia ja kun läksimme ulos, niin vaikeata
olisi ollut sanoa, kuka löyhkäsi ilkeimmältä.

Tätä nuo hylkiöt sanoivat "savustamiseksi", mutta se sana toden
totta oli liian lievä. Meitä savustettiin, ettemme toisi koleraa,
vaikkemme tulleetkaan saastutetusta satamasta. Olimme kaiken aikaa
jättäneet koleran taaksemme. Niin totta, mutta heidän täytyy tavalla
tai toisella pitää ruttoja loitolla, ja savustaminen on halvempaa
kuin saippua. Heidän täytyi joko pestä itsensä tai savustaa muita
ihmisiä. Alemmista luokista toiset mieluummin kuolisivat kuin
pesisivät itsensä, mutta muukalaisten savustaminen ei tuota heille
tuskaa. Itse he eivät ole savustuksen tarpeessa. Heidän tapansa
tekevät sen tarpeettomaksi. He kuljettavat vastakeinonsa mukanaan;
he hikoilevat ja savustavat päivän pitkän. Luulen voivani vakuuttaa,
että olen nöyrä ja vakaa kristitty. Koetan tehdä sen, mikä on oikein.
Minä tiedän, että velvollisuuteni on "rukoilla niiden puolesta,
jotka kopeasti minua kohtelevat"; ja sen vuoksi koetan, vaikka se
onkin kovin vaikeata, aina eteenkinpäin rukoilla näiden savustavain,
makaronia itseensä mättäväin posetiivinvääntäjäin puolesta.

Hotellimme on veden äärellä -- ainakin sen etupuutarha on -- ja me
käyskentelemme pensaitten keskellä ja vetelemme haikuja iltahämyssä;
katselemme täältä etäisyydestä Sveitsiä ja Alppeja ja tunnemme
velttoa halua jättää ne lähempää katsomatta; astumme alas portaita
ja uimme järvessä; otamme pienen soman veneen ja soutelemme ulompana
tähtien peilikuvain keskellä; makaamme teljoilla ja kuuntelemme
etäistä naurua, laulua, huiluja ja kitarain suloisia säveliä,
joita kantautuu veden poikki huvigondoloista; päätämme illan
tuskastuttavalla biljardipartialla tuommoisella vanhalla kirotun
kehnolla pöydällä. Puoliyön aikaan lunchi väljässä makuuhuoneessamme;
vihoviimeiset savut sen suppealla parvekkeella, vesi, puistot ja
vuoret edessämme; siinä tilinteko päivän tapauksista. Sitten unen
päästä kiinni, mutta unisia aivoja raatelee villitty panoraama,
joka sotkee yhteen kuvia Ranskasta, Italiasta, laivalta, mereltä ja
kodista hullunkuriseksi ja päätä pyörryttäväksi kompotiksi. Sitten
tuttujen kasvojen, kaupunkien ja liekuttavain aaltojen sulautumista
ja raukeamista unhon ja rauhan suureen suvantoon.

Ja tämän jälkeen yöpainajainen.

Huomeneksella aamiainen ja sitten järvi.

Minä en pitänyt siitä eilen. Minun mielestäni Tahoejärvi (Californian
vuorimaassa) on _paljon_ kauniimpi. Minun täytyy kuitenkin nyt
tunnustaa, että arvosteluni kävi jonkun verran harhaan, vaikkei
ylöttömästi. Minä aina kuvittelin, että Como olisi iso järvi, kuten
Tahoekin, suurien vuorien piirittämä. Niin, vuorimuuri tässä kyllä
on, mutta järvi ei ole mikään oikea järvi. Se on yhtä väärä kuin mikä
puro tahansa ja sen leveys on vain neljäsosasta kahteenkolmannekseen
Mississippin leveydestä. Ei askeleenkaan vertaa ole tasaista maata
kummallakaan rannalla -- ei muuta kuin päättömiä vuorijonoja, jotka
kohoavat aivan pystyyn veden reunasta ja ryntäävät korkeuksiin,
jotka vaihtelevat tuhannen ja kahdentuhannen jalan välillä.
Vuorien kalliorinteet ovat kasvullisuuden peittämät, ja kaikkialla
pilkottaa rehevän lehvästön keskeltä valkoisia taloja. Jopa niitä
kyyröttää tuhannenkin jalan korkeudessa ulkonevain maalauksellisten
kallionpolvekkeitten päässä.

Ja rannoilla taas virstoittain somia maalaistaloja puutarhain ja
puistikoiden kehyksissä aivan vedessä kiinni, toisinaan lymyten
nurkkauksissa, joita luonto on kovertanut viiniköynnöksellisiin
jyrkänteihin ja joista ei pääse pois, sen enempää kuin sinnekään,
muuten kuin veneellä. Toisista on leveät kiviportaat aivan
alas veteen saakka ja jykevät kiviset kaiteet kuvapatsaineen,
köynnöskasvilleen ja helakkoine kukkineen -- kerrassaan kuin
alaslaskettava näyttämöverho, ei puutu muuta kuin pitkävyötäisiä
korkeakorkoisia naisia ja silkkihousuihin puettuja sulkahattuisia
kavaljeereja, joita laskeutuisi porraspäässä odottavaan upeaan
gondolaan, serenaadille lähteäkseen.

Suurena tekijänä Comon viehättävyydessä ovat nuo somain talojen ja
puutarhain ryhmät, joita on taajassa rannoilla ja vuoririnteillä.
Ne näyttävät niin viihdykkäiltä ja kodikkailta, ja kun iltamyöhällä
kaikki näyttää uinuvan ja vesperkellojen soitto hiipii yli veden,
niin tuntuu melkein siltä kuin ei missään muualla kuin Comon
rannoilla voisi olla näin rauhallista levon paratiisia.

Akkunastani täältä Bellaggiosta katselen nyt järven toista puolta,
ja se on kaunis kuin taulu. Uurteinen, ryppyinen jyrkänne kohoo
tuhannenkahdeksansadan jalan korkeuteen; pienoisella penkillään istuu
sen mahtavalla seinämällä korkealla puolitiessä kirkko kiinni kuin
lumihiutale eikä näytä olevan pääskyn pesää suurempi. Vuorenseinämän
juurta paartaa satakunta oranssilehtoa ja puutarhaa, joiden uumenista
valkoisia asumuksia pilkottaa. Rannassa kelluu joutilaana kolme tai
neljä gondolaa -- ja järven sileä peili jäljentää vuoren, kappelin,
talot, lehdot ja veneet niin kuulakkaasti ja selvästi, että tuskin
huomaa, missä todellisuus päättyy, missä kuvastus alkaa!

Taulun ympäristötkin ovat ihanat. Mailin päässä pistää järveen
lehtokirjainen niemi kuvastaen palatsiaan sen sinisiin syvyyksiin.
Järven keskellä leikkaa vene hohtavaa pintaa, jättäen jälkeensä
pitkän piirron kuin valonsäteen. Etäämmillä vuorilla uinailee
purppuraista auerta hienona huntuna. Etäällä vastakkaisella suunnalla
sulkee järven myllertelevä paljous vuoritorneja ja vihantia rinteitä
ja laaksoja, ja tässä todella etäisyys kohentaa näköalan viehätystä
-- sillä tälle leveälle kankaalle ovat aurinko ja pilvet ja mehevän
mehevä ilma sulattaneet yhteen tuhansia värivivahduksia ja sen
pinnalla ajelehtivat kalvomaiset valot ja varjot tunnista tuntiin ja
valavat sille kauneuden, joka on kuin kajastusta jumalten asunnoilta.
Arvelematta tämä on herkullisin näköala, mitä vielä olemme nähneet.

Viime yönä oli näköala hyvin omituinen ja maalauksellinen.
Vastakkaisella puolella järveen kuvastui vuorenhuippuja ja puita ja
lumivalkoisia huoneita ihmeteltävän selvästi, ja valovirtoja sädehti
monesta etäisestä akkunasta kauas yli tyynten vetten. Tällä puolella,
aivan lähellä, paistoi suuria, kuutamossa lumivalkoisia taloja
sankoista lehvistöistä, jotka mustina ja muodottomina lepäsivät
vuorenseinämän luomassa varjossa -- ja alhaalla järven kalvoon
kuvautui uskollisesti tämän haaveellisen näyn joka piirre.

Tänään olemme istuskelleet erään herttuallisen tilan ihmeteltävässä
puutarhassa -- mutta taisi jo tulla kuvailluksi riittämään saakka.

Comossa epäilemättä on kirkkaampi vesi kuin hyvin monessa
muussa järvessä, mutta kuinka sameata senkin vesi on Tahoe-järven
ihmeteltävään läpinäkyväisyyteen verraten! Tarkoitan Tahoen
pohjoisrannikkoa, jossa voi lukea taimenen suomut
sadankahdeksankymmenen jalan syvyyteen. Olen koettanut saada tämän
väitteen kaupan täällä al pari, mutta huonolla menestyksellä
-- minun on sen vuoksi täytynyt luovuttaa se viidenkymmenen
prosentin alennuksella. Sillä hinnalla se on johonkuhun mennyt;
ehkä se menee lukijaan samoilla ehdoilla -- yhdeksänkymmentä
jalkaa sadanjakahdeksankymmenen asemesta. Mutta muistakoon
jokainen, että nämä ovat pakkoehtoja -- pakkohuutokauppahintoja.
Mitä minuun yksityisesti tulee, en tingi i:n pilkkuakaan
alkuperäisestä väitteestäni, että nimittäin tuossa kummasti
isontavassa vedessä todella voi lukea taimenen suomut (isokokoisen
taimenen) sadankahdeksankymmenen jalan syvyydessä -- moni näkee
joka kiven nokareen mitä pohjassa on. Puhutaan siitä, kuinka
kirkasta vesi on Mexicon lahdessa Acapulcon kohdalla, mutta omasta
kokemuksestani tiedän, ettei se ole ollenkaan verrattavissa siihen
veteen, josta tässä puhun. Olen Tahoesta onkinut taimenia ja
kahdeksankymmenenneljän jalan mittasyvyydessä olen nähnyt niiden
koskettelevan täkyä kuonollaan ja nähnyt kiduksien aukenevan ja
sulkeutuvan. Kuivassa ilmassa tuskin olisin edes nähnytkään taimenta
niin pitkän matkan päästä.

Kun hengessäni siirryn taapäin ja johdan mieleeni tuon jalon järven,
joka lepää lumihuippujen keskellä kuudentuhannen jalan korkeudessa
merestä, vahvistuu minussa taas lujaksi se vakaumus, että Como
näyttäisi vain hämmästyneeltä pieneltä hoviherralta tämän juhlallisen
valtiaan rinnalla.

Surut ja kova onni kohdatkoon lainsäätäjiä, jotka vielä vuodesta
vuoteen sallivat Tahoen pitää epämusikaalisen liikanimensä!
Tahoe! Kuuluuko tämä kristilliseltä, maalauksellisilta rannoilta,
ylevyydeltä! _Tahoe_ nimenä järvellä, joka on ylhäällä pilvissä;
järvellä, jolla on luonnetta, joka sen osoittaa toisin ajoin
juhlallisella tyyneydellään, toisin ajoin rajuilla myrskyillä;
järvellä, jonka kuninkaallista eristymistä vartioi ketju
huurreotsaisia vahtikukkuloita, kohoten yhdeksäntuhatta jalkaa yli
tasaisen maailman; järvellä, jonka joka haahmo on vaikuttava, jonka
kaikki omistukset ovat kauniita, jonka yksinäinen majesteettisuus on
kuin kuva jumaluudesta.

Tahoe merkitsee heinäsirkkaa. Se merkitsee heinäsirkkarokkaa; se
on intiaanilainen ja intiaanilaisluontoinen sana. Toiset sanovat
olevan piuten, toiset kaivajain kieltä. Minä puolestani olen varma
siitä, että nimen antoivat kaivajat -- nuo alhaiset villit, jotka
paistavat kuolleet omaisensa, sitten sekoittavat ihmisrasvaan ja
luitten tuhkaan tervaa ja sivelevät sitä paksulta yli päänsä, otsansa
ja korvansa ja kulkevat sitten mäillä naukumassa ja sanovat sitä
_suremiseksi. Nämä_ jalot olennot ne antoivat tuolle järvelle nimen.

Como on vähän syvempi kuin Tahoe, jos täkäläiset ihmiset puhuvat
totta. He väittävät sen olevan tuhatkahdeksansataa jalkaa syvän
tällä kohdalla, mutta sen sini ei näytä olevan siksi syvää. Tahoe
on keskeltä tuhannen viidensadan ja viidenkolmatta jalan syvyinen
valtion geologien mittauksen mukaan. Tätä kaupunkia vastapäätä olevan
suuren kukkulan sanotaan olevan viidentuhannen jalan korkuisen;
mutta olen melkein varma siitä, että mitta sitä mitattaessa
luiskahti. Järvi on tältä kohdalta mailin levyinen ja pysyy näin
leveänä tästä pohjoispäähänsä saakka -- sinne on matkaa kuusitoista
mailia; tästä eteläpäähänsä -- noin viidentoista mailin matkan --
se ei luullakseni miltään kohdalta ole puolenkaan mailin levyinen.
Sen lumipeitteiset vuoret, joista niin paljon puhutaan, näkyvät
vain toisinaan ja silloin vasta etäisyydessä -- Alpit. Tahoe on
kymmenestä kahdeksaantoista mailiin leveä ja vuoret sulkevat sen
helmaansa kuin seinä. Niiden huipuilta ei lumi kesälläkään koskaan
katoa. Yksi seikka siinä on sangen omituinen: sen pinnalle ei koskaan
muodostu hiventäkään jäätä, vaikka samassa vuoristossa on alempana
ja lämpimämmässä ilmastossa toisia järviä, jotka talvella jäätyvät
kauttaaltaan.



XXI LUKU.

Soma Lago di Lecco -- Ajeluretki maaseudulla -- Ajurin hämmästyttävä
tuttavallisuus -- Nukkuva maa -- Verisiä pyhättöjä -- Pappisvallan
sydän ja koti -- Jännittävä keskiaikainen tarina -- Harlekiinin
synnyinseutu -- Lähestyessä Veneziaa.


Palatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman
kautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa
maihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka
Bergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa
junaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn
näköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset
olivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä
kohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina
vähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri
poimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa.
Kun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin
minä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle
tulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän
pisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt
tuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka
olisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Näimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein
hyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se
oli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa
ja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti
matkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi
maannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti
kolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen
tai muun pyhätölle -- hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli
tien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. --
Jotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne
esittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä.
Orjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista
käsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista -- hänen olemuksensa joka
käden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan
näyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului
myös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää
vaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä,
jotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu;
vasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin;
etikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla
Vapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista
okasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa
italialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on
Vapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat
maalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja
nurinkurinen.

Siellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä
marttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se
vain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti
kuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä -- pappiuden
ja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden,
taikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen
pyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme
hartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän
nauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas,
ettei heitä häirittäisi. _Me_ emme kanna kaunaa noita pimittäjiä
vastaan.

Kuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien
läpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä
istuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa
vähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne
eivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko.
_Heillä_ ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä,
ja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja
pitämään heitä valveilla. _Heille_ ei makseta palkkaa ajattelemisesta
-- _heille_ ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman
asioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia -- he eivät ole
arvon miehiä -- he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä
kansalaisia -- mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän
typerän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat
ihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä
alennuksessa ja olemaan niin onnelliset?

Ajoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi,
jonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja
murattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun
ristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista
ja sanoi (minä käännän hänen sanansa):

"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon
sortuvan tornin korkeimman räystään alla?"

Me sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se
epäilemättä mahtoi olla siellä.

"No niin", hän sanoi, "siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda.
Lähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen
kreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova --"

"Mikä hänen toinen nimensä oli?" kysyi Dan.

"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa
nimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli -- --"

"Köyhää, mutta kunniallista sukua -- tietysti -- älkää välittäkö
sivuseikoista -- antaa legendan luistaa."


_Legenda_.

Hyvä -- koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän
haudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa
ja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan
suuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään.
Kreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä
leutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine
umpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan
niin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa.
Vyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori
tytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta
ja kreivi karautti pois iloisella mielellä.

Hän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi
varustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata
myöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia
poikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule
enää koskaan.

Kreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain
tappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti
hänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin.
Hänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa:
hän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä
ruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin
jääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta
hänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.

Yhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin.
Gottfried hallitsi Jerusalemissa -- kristityt sotajoukot kohottivat
ristin lipun Pyhälle haudalle!

Oli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina
tätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän
vaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan
ohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja
vieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja
mahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta --
"sillä", sanoivat he, "tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi
loukata vaateliaintakaan aistia."

"Pyhän Neitsyen nimessä", vastasi talonpoika, "jos teidän arvonne
suvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat
ilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan."

"Kuinkas nyt, senkin moukka!" huudahti päämunkki, "selitä rivo
puheesi taikka, Pyhän Neitsyen nimessä, sinun käy huonosti."

"Rauhoitu, hyvä komeljantti, en minä sanonut muuta kuin totuuden,
joka oli sydämelläni. Pyhä Paavali olkoon todistajani, että jos
vain tapaatte paksun kreivi Leonardon hiprakassa, niin linnansa
korkeimmalta muurilta hän nakkaa teidät kaikki! Voi kumminkin, hyvä
Luigi herra ei enää hallitse täällä näinä surkeina aikoina."

"Hyvä Luigi herra?"

"Niin, juuri hän, teidän arvonne luvalla. Hänen ajallaan köyhät
elivät yltäkylläisyydessä ja rikkaita hän sorti; veroja ei tietty
olevankaan, kirkon isät lihoivat hänen anteliaisuudestaan;
matkustajia tuli ja meni, eikä heille kukaan mitään tehnyt. Ja
hänen salissaan oli sydämellisesti tervetullut ken tahansa ja sai
syödä hänen leipäänsä ja juoda hänen viiniään. Mutta voi meitä!
Yhdeksäntoista vuotta sitten hyvä kreivi ratsasti täältä taistelemaan
pyhän ristin puolesta, ja monta vuotta on kulunut siitä, kun olemme
saaneet häneltä sanaa tai merkkiä. Ihmiset sanovat, että hänen luunsa
makaavat Palestiinan kentillä valkenemassa."

"Entä nyt?"

"_Nyt!_ Jumala armahtakoon, julma Leonardo isännöi linnassa. Hän
kiristää köyhiltä veroja; ryöstää kaikki matkustajat, jotka kulkevat
hänen porttiensa ohi; viettää päivänsä vainoissa ja murhissa ja yönsä
juomingeissa ja irstaudessa; kirkon isiä hän paistaa keittiössään
vartaassa ja iloitsee siitä, kutsuen sitä ajanvietoksi. Näinä
kolmenatoista vuotena Luigin kreivitärtä ei kukaan ole nähnyt ja
moni kuiskailee, että hän kituu linnan vankiluolissa siitä syystä,
ettei hän tahdo mennä Leonardon kanssa naimisiin, vaan sanoo rakkaan
herransa vielä elävän ja mieluummin kuolevansa kuin pettävänsä hänet.
Kuiskataan sitäkin, että hänen tyttärensäkin on vankina. Ei, hyvät
ilveilijät, hakekaa te virvoituksia muualta. Parempi teidän on kuolla
kristityllä tavalla kuin hypätä alas tuosta pyörryttävästä tornista.
Hyvästi, hyvästi."

"Jumalan haltuun, hyvä mies -- hyvästi."

Mutta talonpojan varoituksesta huolimatta näyttelijät kulkivat suoraa
päätä linnaan.

Kreivi Leonardolle vietiin sana, että ilveilijäjoukko oli tullut
pyytämään häneltä vieraanvaraisuutta.

"Hyvä. Menetelkää heidän suhteensa tavalliseen tapaan. Mutta seis!
Minä tarvitsenkin heitä. Antakaa heidän tulla tänne. Sitten myöhemmin
heittäkää ne alas muurilta -- vai -- montako pappia meillä on
varalla?"

"Tämän päivän saalis on pieni, hyvä herra. Yksi apotti ja tusina
kerjäläismunkkeja, siinä kaikki."

"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää
tänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien
kanssa."

Kaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat
sisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa
ympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes
satakunta aseellista miestä.

"Ahaa, konnat!" sanoi kreivi, "mitä osaatte tehdä ansaitaksenne
vieraanvaraisuuden, jota pyydätte?"

"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille
ponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään.
Joukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu
Rodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt
vaivoja eikä kuluja --"

"Kirous! Mitä voitte te _tehdä?_ Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi."

"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja
korkeita hyppyjä olemme harjoitelleet -- ja koska teidän korkeutenne
minulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että
todella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa --"

"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! -- olenko
minä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla
herjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin!
Tomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa
menen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy
kuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja
maankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne.
Tuokaa tänne pappi!"

Linnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.

"Ei, pelastakaa minut!" hän huudahti. "Pelastakaa minut kotitalosta,
joka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä
kuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen
tämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!

"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka
voimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä
pitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään!
Kuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän,
jonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt
meitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää
vuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten
ole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista
rakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee
Pyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa
naimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua
rukoilemme!"

Hän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.

"Ha!-ha!-ha!" karjui raaka Leonardo. "Pappi, tee tehtäväsi!", ja hän
raastoi itkevän naisen luokseen. "Sano kerta kaikkiaan, _tahdotko_
tulla omakseni? -- sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka
kieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!"

"EN KOSKAAN!"

"Sitten kuole!", ja miekka lensi tupestaan.

Nopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi
viisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua
ritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti
ilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita
säihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman
Leonardon kourasta!

"Luigin miehet, apuun! Uhuup!"

"Leonardon miehet! Hei nyt hei!"

"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!"

"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!"

"Isäni!"

"Kultaseni!" (Tabloo.)

Kreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta
tulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja
paloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen.
Kaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären
puolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!

"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?"

"Oh, ei mitään -- muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta
puhuin. Leuasta."

"Kuinka?"

"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa."

"Jättivät hänet siihen?"

"Moniaaksi vuodeksi."

"Ah -- onko -- onko hän kuollut?"

"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille."

"Mainio legenda -- mainio vale -- antaa mennä."


Saavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin,
historiassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna
oli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta
asukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin
syntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme
uuden merkityksen.

Levänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä
junaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen
komeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen
ajan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en
mahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes
vanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista
enkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon
haudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin,
Adrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen
pitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin
tietoisinakaan siitä, missä olimme -- vaipuneina siihen miettiväiseen
tyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä -- joku
huudahti:

"VENEZIA!"

Ja niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan
päässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui
auringonlaskun kultaisessa auteressa.



XXII LUKU.

Yö Veneziassa -- "Upea gondolieri" -- Suuri juhla kuutamossa --
Venezian nähtävyydet -- Tasavaltain hyljätty äiti.


Tämä Venezia, joka lähes tuhat neljäsataa vuotta oli ylpeä,
voittamaton, loistava tasavalta, jonka armeijoille koko maailman
täytyi paukuttaa käsiään, koska tahansa ja missä tahansa ne
tappelivat, jonka laivastot hallitsivat melkein kaikkia meriä ja
jonka kauppalaivat purjeillaan valkaisivat etäisimmätkin väylät
ja kantoivat näille kivimöljille joka ilmanalan tuotteita, tämä
ylpeä mahti on kukistunut köyhyyden, laiminlyönnin ja surumielisen
rappion saaliiksi. Kuusisataa vuotta takaperin Venezia oli kaupan
yksinvaltias; sen markkinat olivat maailman suuri kauppakeskus,
jakeluhuone, josta Itämaiden suunnaton kauppa hajaantui kautta
Lännen maailman. Nykyään sen rantasillat ovat autiot, tavaratalot
tyhjät, sen kauppalaivastot ovat kadonneet, sen armeijat ja laivastot
ovat vain muistoja. Sen kunnia on mennyt ja satamarakennustensa
ja palatsiensa sortuva suuruus ympärillään se lepää hidasvetisten
laguuniensa keskellä hylättynä ja kerjäläistyneenä, maailman
unhottamana. Se, joka kunnian päivinään hallitsi kokonaisen
pallonpuoliskon kauppaa ja mahtavan sormensa osoituksella määräsi
kokonaisten kansain kohtalot, on vaipunut maailman halvimpain kansain
joukkoon -- rihkamakauppiaaksi, joka myy naisten lasihelmiä ja
koulutyttöjen ja lasten mitättömiä leluja ja koruja.

Tasavaltain kunnianarvoisa äiti tuskin on sovelias aihe
kevytmieliselle puheelle tai matkailijan joutavanpäiväiselle
lavertelulle. Tuntuu melkein pyhyyden loukkaamiselta häiritä sitä
vanhaa romanttista hohtoa, joka etäältä nähden saa sen kuvastamaan
kuin värikkään autereen vienontaman aja esiripun tavoin salaa rappion
ja autiuden. Pitäisi todella ummistaa silmänsä sen ryysyille,
köyhyydelle ja alennukselle ja ajatella sitä vain semmoisena,
jommoisena se upotti Kaarle Suuren laivastot, jommoisena se nöyryytti
Fredrik Barbarossan tai kohotti voitokkaat lippunsa liehumaan
Konstantinopolin muureille.

Saavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel
d'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun
kuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen
olikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! -- se
runollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit
viillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen
kaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin,
upean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa
niin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja
tuoko upea gondolieri! -- toinen musta, ränstynyt vanha kanootti,
jonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas
avojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa
niin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota
pikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa
kaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin
väliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille
uskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:

"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja
ja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan
tuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy
jommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi,
että rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet
romanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä
järjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun,
vastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta
tahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa."

Aloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi
ollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin
kuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen,
ja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun
Venezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja
pitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi
äkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat
varjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja
liikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo,
salainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja
lemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden
verhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan
uhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin
tämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa
virtasi vetten yli -- Venezia oli täydellinen.

Se oli kaunis taulu -- sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta
mitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään.
Vietettiin juhlaa -- suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi,
joka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa
torjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut
mikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin
tienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen
apua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle
-- lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä -- oli
kokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta
kymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen
lamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä
väritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä --
se oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella
vain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat
herkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat
katsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista
liikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä
suurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla,
viheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti
ympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme
koukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen
ja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten
olioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin,
jotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin
monivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta,
muodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka
monta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti
koristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista,
jota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät
olivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu
kalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta
paikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin
ja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain
plebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja
kuulemaan.

Soitantoa oli kaikkialla -- kuoroja, jouhisoittokuntia,
torvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen
musiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin
ja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain
liukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin
vaikenin.

Juhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole
milloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.

Mikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita
katuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin
huurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata
ei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita.
Jos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy
teidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä
täällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.

Päivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää
Arkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen
kynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä
veneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten
minä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva
ja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin
likaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.

Päivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen,
mutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat
jälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen
verhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden
kruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On
sen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville
sulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia -- Shylockeja
gabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja
kauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan -- Othelloja ja
Desdemonoja, Jagoja ja Roderigoja -- uljaita laivastoita ja
voitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa
sitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä
ja kaupattomana -- unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä
menettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä
verhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin
maailman kansoista.

Entä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten
sillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja
San Marcon kuulun leijonan.

Aikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin
joutumaan doogin palatsiin -- rakennukseen, jolla tietysti on
suuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan
senaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja
Paolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla,
mutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs
seikka, joka voimakkaasti vaikuttaa _kaikkiin_ muukalaisiin -- musta
neliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli
pitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja,
joilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta
tähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti
valittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus --
kunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi
olla, mutta se oli tyhjä ja musta -- tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä
kirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen
kuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä
saa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua
haudassaan viisisataa vuotta.

Jättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin
poikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin
kiviseinässä kahta rakoa -- kahta viattoman näköistä, mitään
merkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet
vieraan huomiota -- mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat
Leijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki
pitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin
nimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön
pimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten
sillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut
toivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä
vanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa --
yhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja
oli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria;
senaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella
äänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen
neuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen
urkkija oli itsekin urkinnan alainen -- ihmiset puhelivat Veneziassa
kuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa -- ei aina edes omaan
veljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat -- ei
edes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet
kokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina
ja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä
tunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa
oli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan
voitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään
salin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki
vankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä
hänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli
vihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen
neuvostolle ilmianto: "Tuo mies juonii hallitusta vastaan." Elleivät
nuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa
yhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet
vielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli
mahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit,
joilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät
tuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä
henkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.

Kuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen
neuvoston kamalaan koppiin.

Pöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja
samoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen
seisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja
sitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois
käskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa
määrässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa,
halleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät
kultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja
uljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten
esiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten
Vapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat
loivat kaiken yli pyhyyden hohteen -- mutta täällä kohtasi sitä
kaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten
esityksiä! -- Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen
tuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren
tahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat
siltä hengen vieneet!

Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel -- melkein
voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen
tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta -- silta, joka
oikeastaan on katettu tunneli -- on mahdoton nähdä niitä, jotka sen
yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat
ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä
ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa
kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen
salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme
savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit,
joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt
monenkin ylpeän patriisin elämän -- pimeässä, ilman, kirjain
puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään
syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen
kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika
hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista
äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin
unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena,
menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä,
kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden
veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta
enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja
vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia
ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja
alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan
lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää
kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.

Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin
monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen
vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen
naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä
akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin
etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.

Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston
oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia -- katalia koneita
peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana
veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi
yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje,
johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti
ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli
sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle
kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas
korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.

Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden
kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka
kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat
kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta
tuoduista marmoreista -- kotoista ei sen sommittelussa ole mitään.
Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän
mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja
tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En
voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista
bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta
sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta.
Kaikki oli lopen kulunutta -- jokainen kivilohkare oli sileä ja
melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten
lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat
täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv-- ei, minä
vain tarkoitan: kuolleet.

Alttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut -- ja Mattheuksen,
Luukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut.
Venezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään
muuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen
suojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä
nimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy
häneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein
päämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä
Markuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän
matkusti -- ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi
ehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä,
kirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura,
jolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa
kaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla
se luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain
vapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää
vuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla -- eikä luultavasti
täällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.

Pyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä.
Mutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun
Venezian kaupunki perustettiin -- noin neljäsataaviisikymmentä vuotta
jälkeen Kristuksen -- (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu
Italian kaupungeista) -- kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa
sanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen
mahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan.
Pyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen
kirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset
sallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi
Venezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi
paikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa
jälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei
luovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen
avulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään
venezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti
luut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin.
Mahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain
siasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät
kristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin
vasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta
silavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat
oli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin
voitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä
turvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee
Veneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja
vietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen
perustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.



XXIII LUKU.

Kuulu gondola -- Gondolan epärunollinen puoli -- Pyhän Markon suuri
tori ja siivekäs leijona -- Keikarit meillä ja muualla -- Suurten
vainajain hautoja -- Letkaus "vanhoille mestareille" -- Oppaamme --
Salaliitto -- Jälleen liikkeellä.


Venezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin
käärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea
ja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä
ylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman
lievennettynä.

Keula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus
uhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä
kuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että
Venezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä
vuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla
loppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos
totuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat
plebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa
Suurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta.
Pyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa
muotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain
minun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.

Veneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on
vain yksi airo -- pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein
suorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista
jalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa
yksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen
sen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai
laskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii --
ja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan
eteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään
näissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen
mielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin
ihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden
keskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin
tällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää
hiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan
kuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa
hän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein
vilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras
pika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.

Toisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin
vilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa
taas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen,
happanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin
taloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan
mietiskelyn henkeen.

Gondolieri _on_ maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan
satiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on
uljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa
täynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä
olevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan,
on siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen
painuva.

Istumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä,
ja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä
veneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän
kuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on
sujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.

Mutta kummalta -- kovin kummalta -- näyttää, kun venettä käytetään
yksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa
ovelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä
konttoriinsa.

Näemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella
ja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan
viuhkaansa ja sanovan: "Tule pian -- tulekin -- olet taas ollut niin
häijy kuin suinkin -- et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt
-- ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se
on! -- niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten
Kristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja
uimme kilpaa takapihassa -- ah, sinun _täytyy_ tulla -- mikä matka
tämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan
ali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle
ja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole _vähääkään_ virtaa -- _tule_
nyt, Sally Maria -- hyvästi, kultaseni!" ja sitten tuo pikku humpuuki
sipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä:
"Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän _ei_ tule!" ja mennä
pyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni
ulko-oven ja sanoo: "Hyvä, _tuosta_ kiusankappaleesta nyt ainakin
pääsi -- mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä
-- väsyttävä nenäkäs houkka!" Ihmisluonto näyttää olevan aivan
samanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen,
silkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä
kuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan _hänen_ isänsä
talolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan,
pelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan "vanhan herran"
aivan kynnyksellä! -- kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi
brittiläinen pankki on -- ikäänkuin hän olisi _sitä_ varten tullut --
ja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä,
pelkurimainen sydän aivan saappaissaan! -- näemme hänen tuota pikaa
hiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran
katoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi
pieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee
hänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.

Näemme rouvain lähtevän ostoksilleen, mitä luonnollisimmin, ja
juoksevan kadulta kadulle ja myymälästä myymälään, aivan siihen
tunnettuun hyvään tapaan, sillä erotuksella vain, että he yksityisten
vaunujensa asemesta jättävätkin gondolansa kynnyksen eteen pariksi
tunniksi odottamaan -- odottamaan sen aikaa kuin he antavat nuorien
hienojen apulaisten vetää hyllyiltä alas tonnikaupalla silkkejä ja
sametteja ja moareita ja muita. Ja sitten he ostavat paperillisen
nuppineuloja ja meloskelevat pois suomaan tuhoisan suojeluksensa
jollekin toiselle myymälälle. Ja aina pitää ostokset lähettää heille
kotiin siihen vanhaan tunnettuun tapaan. Ihmisluonto, on _hyvin_
samanlaista kaikkialla maailmassa; ja se on _niin_ oman rakkaan
synnyinkotini kaltaista, kun näen venezialaisen rouvan menevän
myymälään ostamaan kymmenellä sentillä sinistä nauhaa ja antavan
sen tulla proomulla kotiin. Ah, nämä luonnon pikku piirteethän ne
liikuttavat kyyneliin näissä etäisissä vieraissa maissa.

Näemme pienien tyttöjen ja poikain hoitajattariensa keralla lähtevän
gondolalla raikasta ilmaa saamaan. Näemme vakavien perheitten
rukouskirjoineen ja helmi nauhoineen parhaissa pyhävaatteissaan
astuvan gondolaansa ja viilettävän kirkkoon. Ja puolenyön aikaan
näemme teatterien lopettavan näytäntönsä ja purkavan sisästään
tulvanaan iloista nuoruutta ja kauneutta; kuulemme ajuri-gondolierien
huutelevan ja näemme tepastelevan ihmispaljouden löytävän kukin
omansa ja veneitten mustan parven vaahtoavin keuloin pyyhkäisevän
pitkin kuutamoisia katuja; näemme, kuinka veneitä siellä
täällä eroilee ja katoaa poikkikujiin; heikkoa naurun ääntä ja
jäähyväishuudahduksia kantaa vettä pitkin luoksemme etäisyydestä;
ja sitten, tämän omituisen juhlayleisön hälvettyä, meillä on taas
autioita matkoja kimaltavaa vettä -- juhlallisia rakennuksia --
mustia möhkälevarjoja -- kummia, kuutamoon esiin hiipiviä naamoja
-- hylättyjä siltoja -- liikkumattomia veneitä kytkyissään. Ja yli
kaiken vaanii tuo salaperäinen hiljaisuus, hiipivä lepo, joka niin
hyvin sopii tälle unelmain vanhalle Venezialle.

Olemme gondolallamme kuljeksineet melkeinpä kaikkialla. Olemme
myymälöistä ostaneet helmiä ja valokuvia ja vahatikkuja San Marcon
suurella torilla. Viimeksimainittu huomautus antaa aihetta pieneen
syrjäpoikkeukseen. Kaikki lähtevät iltaisin tälle suurelle torille.
Sotilassoittokunnat soittavat sen keskellä ja kummallakin puolella
käyskentelee edestakaisin naisia ja herroja lukemattomat parit ja
plutoonittain niitä kaiken aikaa ajelehtii vanhaa tuomiokirkkoa kohti
ja ohi ikäarvoisen patsaan, jonka päässä Pyhän Markuksen siivekäs
leijona on, ulos rantaan kytketyille veneille; ja gondoloista kaiken
aikaa tulee uusia plutoonia suureen ihmisvilinään yhtyäkseen.
Kävelijäin ja syrjäkäytäväin välillä istuskelee sadoittain ihmisiä
pienien pöytäin ääressä tupakoiden ja nauttien _granitaa_ (se on
jäähyytelön lähin orpana); syrjäkäytävillä on toisia, jotka ovat
samassa toimessa. Torin kolmella sivulla on muurit korkeita taloja,
joiden alakertain myymälät ovat kirkkaasti valaistut, ilma on
täynnään soitantoa ja iloisia ääniä ja kaiken kaikkiaan tämä on
niin kirkasta ja rattoisaa ja hauskuutta pulppuavaa kuin suinkin
toivoa saattaa. Se ilahuttaa meitä kerrassaan. Nuorista naisista
monet ovat erinomaisen sieviä ja pukeutuvat harvinaisen hyvällä
aistilla. Vähitellen ja suurella vaivalla alamme oppia sen pahan
tavan, että silmääkään räväyttämättä katselemme heitä kasvoihin --
emme sen vuoksi, että moinen käytös olisi meille mieluinen, vaan
koska se on maan tapa ja neitosten sanotaan siitä pitävän. Tahdomme
oppia kaikkien eri maitten omituiset ulkomaalaiset tavat, niin että
voimme loistaa niillä ja hämmästyttää ihmisiä, kun tulemme kotiin.
Tahdomme herättää matkustamattomain ystäväimme kateutta kummilla
ulkomaalaisilla tavoillamme, joita emme enää voi karistaa itsestämme
pois. Kaikki matkustajamme pitävät tätä asiaa tarkkaan mielessään
yllä mainitsemallani tarkoituksella. Ystävällinen lukijani ei
koskaan, koskaan aavista, mikä maailmanlopun aasi hänestä voi tulla,
ennenkuin hän lähtee ulkomaille. Puhun nyt tietysti edellyttäen,
ettei ystävällinen lukija ole ollut ulkomailla ja ei siis jo ole
maailmanlopun aasi. Jos asian laita kuitenkin on toinen, niin pyydän
anteeksi ja ojennan hänelle toveruuden sydämellisen käden ja sanon
häntä veljekseni. Olen aina ilolla, matkani päätettyäni, kohtaava
aasin, joka on oman mieleni mukainen.

Tästä puheen ollessa sallittakoon minun huomauttaa, että Italiassa
tapaa amerikkalaisia, jotka kolmessa viikossa ovat unohtaneet
äidinkielensä -- unohtaneet sen Ranskassa. He eivät voi englannin
kielellä edes nimeään kirjoittaa hotellin vieraskirjaan.

Minä pidän tuonkaltaisista ihmisistä... Muuan tuommoinen huvittava
idiootti, jonka nimi oli Gordon, antoi kadulla huutaa nimeään
kolme kertaa, ennenkuin suvaitsi kuulla, ja sitten pyysi _mille
pardons_ ja sanoi tottuneensa niin kuulemaan itseään kutsuttavan
M'sieu Gor-r-_dong_iksi, r:ää tärähyttäen, ettei hän enää tuntenut
nimeään, kun se lausuttiin hänen omalla kielellään! Hän käytti ruusua
napinreiässään; hän tervehti ranskalaiseen tapaan -- kaksi kertaa
vilkuttaen kädellään kasvojensa edessä, sanoi Parisia _Pärriiksi_,
piti rintataskussaan kirjekuoria, joissa oli ulkomaalaiset
postimerkit, viljeli viiksiä ja imperiaalia (leukapartaa) ja koetti
kaikin tavoin uskotella katsojalle, että hän oli Louis Napoleonin
näköinen...

... Nauramme kotona englantilaisille, kun he niin jäykästi pitävät
kiinni kotimaansa tavoista, mutta ulkomaalla arvostelemme tuota hyvin
anteeksiantavalla mielellä. Ei ole hauskaa nähdä amerikkalaisen
_tungettelevaisesti_ näyttelevän ulkomailla kansallisuuttaan, mutta
voi, aivan säälittävää on nähdä hänen tekevän itsestään olennon, joka
ei ole uros eikä naaras, ei kala eikä lintu -- surkea, säälittävä
hermafrodiitti ranskalainen vain!

Niistä monista kirkoista, taidekokoelmista ja muista, joissa
Veneziassa kävimme, mainitsen vain yhden -- Santa Maria dei
Frarin kirkon. Se on luullakseni noin viittäsataa vuotta vanha ja
kaksitoistatuhatta paalua kannattaa sitä. Siinä lepäävät Canovan
ruumis ja Tizianin sydän loistavain muistopatsaitten alla. Tizian oli
kuollessaan melkein satavuotias. Siihen aikaan raivosi rutto, johon
sortui viisikymmentätuhatta henkeä, ja suuren maalarin nauttimaa
kunnioitusta todistaa se seikka, että hän oli ainoa, jolle tasavalta
tuona hirmun ja kuoleman aikana myönsi valtion hautauksen.

Tässä kirkossa on myös doogi Foscarin muistopatsas, jonka nimen lordi
Byron Veneziassa asuessaan runoili kuuluksi.

Doogi Giovanni Pesaron muistopatsas, joka niinikään on tässä
kirkossa, on koristuksiltaan kumma. Se on kahdeksankymmenen jalan
korkuinen, julkipuoli kuin haaveellinen pakanallinen temppeli. Sitä
vastassa seisoo neljä jättiläiskokoista nuubialaista, mustaa kuin yö,
valkoisiin marmorivaatteihin puettuina. Mustat sääret ovat paljaat
ja hihain ja housujen haloista näkyy iho, joka on hohtavaa mustaa
marmoria. Taiteilijan kekseliäisyys ei ollut pienempi kuin hänen
sommittelunsa luonnottomuus. Kaksi luurankoa on kuvattu paperikääröt
kädessä ja kaksi suurta lohikäärmettä kannattaa arkkua. Korkealla,
kaiken tämän kumman keskellä, istuu doogi vainaja.

Luostarirakennuksissa, jotka liittyvät tähän kirkkoon, ovat Venezian
valtion arkistot. Emme käyneet niitä katsomassa, mutta niissä
sanottiin olevan miljoonia asiakirjoja. "Näihin asiakirjoihin
kirjoitettiin muistiin mitä valppaimman, huomaa vimman ja
epäluuloisimman hallituksen teot ja toimet vuosisatain kuluessa
-- niihin kätkettiin kaikki, eikä mitään julkaistu." Ne täyttävät
melkein kolmesataa huonetta. Niiden joukossa on asiakirjoja
lähes kahdentuhannen perheen ja luostarin arkistosta. Niissä on
Venezian salainen historia tuhannelta vuodelta -- sen salaliitot,
salaiset oikeudenkäynnit, salamurhat, sen palkattujen vakoojain ja
naamioitujen pyövelien teot -- valmista aineistoa vaikka kuinka
moneen synkkään ja salaperäiseen romaaniin.

Niin, luulen nähneemme, mitä Veneziassa on nähtävää. Olemme näissä
vanhoissa kirkoissa nähneet ylenpalttisen määrän kalliita taidokkaita
hautakoristuksia, runsauden moisen, ettemme olisi osanneet semmoista
aavistaakaan. Olemme seisoneet näiden ikäarvoisten pyhättöjen
hämärässä uskonnollisessa valossa, Venezian suurten vainajain
tomuttuneiden muistopatsaitten ja kuvain pitkäin rivien keskellä,
kunnes tunsimme vaipuvamme takaisin, takaisin, takaisin juhlalliseen
menneisyyteen ja katselevamme näiden etäisen muinaisuuden ihmisten
elämää ja seurustelevamme heidän kanssaan. Olemme kaiken aikaa
kuin puolivalveilla nähneet unta. En tiedä, miten muutoin voisin
tämän tunteen kuvata. Osa olemuksestamme on edelleenkin jäänyt
yhdeksänteentoista vuosisataan, mutta toinen osa on tuntunut jollain
selittämättömällä tavalla vaeltavan kymmenennen haamujen keskellä.

Olemme nähneet kuuluisia tauluja, kunnes silmämme ovat väsyneet
niitten katselemiseen, eivätkä enää suostu niissä mitään
mielenkiintoista huomaamaan. Mutta onko se ihme, kun Veneziassa
on tuhatkaksisataa Palma nuoremman taulua ja Tintoretton
tuhatviisisataa? Ja muistakaamme, että Tizianin ja muitten
taiteilijain tauluja on samassa suhteessa. Olemme nähneet Tizianin
kuulun "Kainin ja Abelin", hänen "Davidin ja Goljatinsa" ja hänen
"Abrahamin uhrinsa". Olemme nähneet Tintoretton jättiläismaalauksen,
joka on seitsemääkymmentäneljää jalkaa pitkä, enkä tiedä kuinka monta
jalkaa korkea, ja minusta se oli sangen tilava taulu. Olemme nähneet
kylläksemme marttyyrien tauluja ja pyhimysten tauluja varustaaksemme
niillä vaikka koko maailman. Minun ei pitäisi sitä tunnustaa,
mutta koska Amerikassa ei ole tilaisuutta oppia kriitillisesti
taidetta arvostelemaan ja koska en voinut toivoa siihen perehtyväni
Euroopassakaan muutaman lyhyen viikon kuluessa, niin voin huoletta
myöntää, asianmukaisesti itseäni puolustellen, että minun mielestäni
kun olin nähnyt yhden näistä marttyyreistä, niin olin nähnyt ne
kaikki. Ne kaikki ovat huomattavassa määrässä keskenään sukua, niillä
on kaikilla samanlainen puku, karkea munkkikaapu ja sandaalit, kaikki
ne ovat kaljupäisiä, kaikki seisovat melkein samassa asennossa, ja
kaikki ilman poikkeusta katselevat taivasta kohti kasvoilla, joiden
amerikkalaiset matkailijat minulle ilmoittavat olevan täynnään
"ilmettä". Minusta näissä mielikuvituksen muotokuvissa ei ole mitään
todellista, ei mitään, mihinkä voisin tarttua ja minkä vuoksi tuntea
vilkasta mielenkiintoa. Jos suurella Tizianilla vain olisi ollut
profeetan lahjat ja hän olisi heittänyt hiiteen kaikki marttyyrit
ja lähtenyt Englantiin ja maalannut Shakespearesta kuvan, vaikkapa
vain poikana, johon kuvaan kaikki nyt voisimme luottaa, olisi maailma
viimeiseen sukupolveensa saakka hänelle antanut anteeksi jonkun
menetetyn marttyyrin saatuaan sen sijaan runoilijasta luotettavan
kuvan. Eiköhän jälkimaailma olisi voinut luvusta jättää vielä jonkun
toisenkin marttyyrin kuvaa, jos olisi saanut Tizianin omalta ajalta
ja hänen itsensä maalaaman historiallisen taulun -- esimerkiksi
löytämästään Uudesta maailmasta palanneen, kahleihin pannun
Columbuksen. Vanhat mestarit maalasivat joitakuita tauluja Venezian
historiasta, ja niitä me emme väsyneet katselemaan, vaikka semmoiset,
joissa kuvattiin kuolleitten doogien juhlallinen esittely Neitsyt
Maarialle pilvien takaisissa seuduissa, mielestämme olivat koko
pahasti ristiriidassa sopivaisuuden kanssa.

Mutta vaikka olemmekin taideasioissa nöyrät ja vaatimattomat, eivät
tutkimuksemme maalattujen munkkien ja marttyyrien kesken kuitenkaan
ole olleet aivan turhat. Olemme ponnistelleet kovasti oppiaksemme.
Meillä on ollut jonkun verran menestystä. Olemme päässeetkin
muutamain asiain perille, joilla ehkä on oppineitten silmissä vähän
merkitystä, mutta meille ne tuottavat tyydytystä, ja me olemme yhtä
ylpeät pienistä saavutuksistamme kuin muut, jotka ovat oppineet
paljon enemmän, ja me yhtä suurella nautinnolla niitä julistamme.
Kun näemme munkin, joka vaeltaa leijonan kanssa ja rauhallisesti
katselee taivaaseen, tiedämme hänet Pyhäksi Markukseksi. Kun näemme
munkin, jolla on paperia ja kynä ja joka rauhallisesti katselee
taivaaseen ja etsii sanaa, niin tiedämme Pyhän Matheuksen olevan
edessämme. Kun näemme munkin istuvan kalliolla ja rauhallisesti
katselevan taivaaseen, vieressään ihmisen pääkallo, mutta ei mitään
muita kapistuksia, niin tiedämme hänet Pyhäksi Hieronymukseksi. Sillä
tiedämmehän hänen aina juoksennelleen vähillä matkakapistuksilla.
Kun taas näemme asianomaisen kuvattuna rauhallisesti katselemassa
taivaaseen vähääkään tuntematta, että nuolia ammutaan aivan hänen
ruumiinsa läpi, tiedämme hänet Pyhäksi Sebastianiksi. Kun näemme
muita munkkeja, jotka rauhallisesti katselevat taivaaseen, mutta
joilla ei ole firmamerkkiä, kysymme aina, ketä he ovat. Me teemme
sen siitä syystä, että nöyrästi haluamme oppia. Olemme nähneet
kolmetoistatuhatta Pyhää Hieronymusta ja kaksikymmentäkaksituhatta
Pyhää Markusta ja kuusitoistatuhatta Pyhää Mathiasta ja
kuusikymmentätuhatta Pyhää Sebastiania ja neljä miljoonaa lajiteltua
munkkia, nimittämätöntä, ja tämä rohkaisee meitä luulemaan, että
kun olemme nähneet enemmän näitä kaikenlaisia maalauksia ja saaneet
laajemman kokemuksen, niin alamme syventyä niihin samanlaisella
mielenkiinnolla kuin Ranskassa käyneet hienostuneet maanmiehemmekin.

Minulle tuottaa todellista tuskaa, kun täytyy näin
vähällä ymmärtämyksellä puhua vanhoista mestareista ja heidän
marttyyreistään, sillä laivalla ovat hyvät ystäväni -- ystävät,
jotka perinpohjin ja tunnollisesti ymmärtävät niitä ja ovat joka
suhteessa pätevät erottamaan hyvät taulut ala-arvoisista -- ovat
vaatineet minua omaksi parhaakseni olemaan saattamatta julkisuuteen
sitä seikkaa, että minulta puuttuu tämä ymmärrys ja kriitillinen
arvostelukyky. Minä luulen, että se, mitä olen kirjoittanut ja ehkä
vielä kirjoitan tauluista, on tuottava heille tuskaa, ja minä olen
siitä vilpittömästi pahoillani. Jo tulin luvanneeksi senkin, että
kätkisin kömpelöt tunteeni omaan rintaani. Mutta ah! En ole koskaan
kyennyt pitämään lupausta. En syytä itseäni tästä heikkoudesta,
koska vika varmaan lienee ruumiinrakennuksessani. Luultavasti
annettiin niin kovin runsaalla mitalla tilavuutta sille elimelleni,
jonka toimesta kykenen _antamaan_ lupauksia, että se elin, jonka
pitäisi tehdä minulle mahdolliseksi pitää niitä, jäi tilanpuutteen
vuoksi pois. Mutta minä en valita. Minä en pidä puolinaisuuksista.
Mieluummin pidän yhden kyvyn, joka on jalosti kehittynyt, kuin kaksi
tavallisen puoleista. Minä varmaan aion pitää tuon lupauksen, mutta
nyt huomaan, etten voikaan. Italian läpi on mahdoton matkustaa
tauluista puhumatta, ja voinko minä nähdä niitä toisten silmillä?

Ellen niin ihailisi niitä suuria tauluja, joita kaikkien vanhain
mestarien ruhtinas, luonto, joka elämäni päivä eteeni levittelee,
niin alkaisin toisinaan jo uskoa, etten minä kauneutta ymmärrä
ensinkään.

Minusta tuntuu, että milloin tahansa minä ylpeydekseni olen luullut
keksiväni vanhan maalauksen, joka on kaunis ja kaiken kiitoksen
arvoinen, aina on se nautinto, jonka se minulle tuottaa, pettämätön
todistus siitä, että se _ei_ ole kaunis taulu eikä missään suhteessa
suosituksen arvoinen. Juuri näin minulle on Veneziassa käynyt
useamman kerran kuin saatan mainita. Jok'ainoassa tapauksessa opas on
musertanut paisuvan innostukseni huomauttamalla:

"Ei se ole mitään -- se on _renessanssia_."

Minä en tietänyt, mitä hittoa tuo renessanssi oli, jonka vuoksi minun
joka kerta vain täytyi tyytyä sanomaan:

"Ah! niinpä onkin -- minä kun en huomannut." En voinut tunnustaa
tietämättömyyttäni sivistyneelle neekerille, etelä-carolinalaisen
orjan jälkeläiselle. Mutta kun se sattui siksi usein tuo "ei se ole
mitään -- se on renessanssia", ettei minunkaan itsetyytyväisyyteni
enää sitä kestänyt, niin sanoin lopulta:

"_Kuka_ on tuo Renessanssi? Mistä hän oli tullut? Kuka antoi hänelle
luvan tupata koko tasavallan täyteen kehnoja töherryksiään?"

Saimme silloin tietää, ettei renessanssi ollut ihminen; että
_renessanssi_ vain oli oppisana, jota käytettiin vaillinaisesta
taiteen nuorennuksesta. Opas sanoi, että Tizianin jälkeen ja sen
jälkeen kun nuo muut kaikille tutut suuret nimet kukoistivat, korkea
taide oli rappeutunut; sitten se oli jälleen osaksi noussut -- oli
kasvanut ala-arvoisempi maalaripolvi, ja nämä tuhrustaulut olivat
heidän käsialaansa. Minä silloin sanoin kiivaudessani, että minä
"toivoin että korkea taide herran nimessä olisi rappeutunut jo
viittäsataa vuotta aikaisemmin." Renessanssitaulut käyvät minusta
sangen hyvin laatuun, vaikka totta puhuen tuo koulu liian mielellään
maalasi todellisia ihmisiä eikä kylliksi harrastanut marttyyrejä.

Tässä mainitsemani opas on ainoa kaikista niistä, mitä meillä on
ollut, joka on tiennyt jotain. Hän oli syntynyt Etelä-Carolinassa
orjavanhemmista. Perhe tuli Veneziaan jo hänen lapsuudessaan. Hän
on täällä kasvanut. Hän on saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hän
osaa lukea, kirjoittaa ja puhua englantia, italiaa, espanjaa ja
ranskaa aivan sujuvasti; hän on harras taiteen ihailija ja siihen
perinpohjin perehtynyt. Hän osaa ulkoa Venezian historian eikä
koskaan väsy puhumaan sen mainehikkaasta menneisyydestä. Hänen
pukunsa on luullakseni parempi kuin kenenkään meistä, ja hän on
hienosti kohtelias. Veneziassa neekereitä pidetään yhtä hyvinä kuin
valkoisiakin, eikä tällä miehellä sen vuoksi ole vähintäkään halua
palata synnyinmaahansa. Hän arvostelee asian oikein.

Olen taas ajattanut partani. Kirjoittelin nyt iltapäivällä
etuhuoneessamme ja ponnistin kovasti mieltäni kiinnittääkseni sen
työhön, jotten katselisi kanavaa. Vastustin ilmaston veltostuttavia
vaikutuksia niin hyvin kuin taisin ja koetin voittaa haluni
laiskotella ja olla iloinen. Toverit lähettivät hakemaan parturia.
Kysyivät minulta tahdoinko minäkin ajattaa partani. Muistutin heille,
miten minua oli kidutettu Genovassa, Milanossa ja Comossa; ja että
valani velvoitti minua olemaan kärsimättä Italian maassa enempää.
Sanoin siis: "Ei kiitoksia, en minä."

Jatkoin kirjoitusta. Parturi alkoi tohtorista. Kuulin tämän sanovan:

"Dan, näin kepeästi minua ei ole ajeltu siitä kuin laivasta lähdin."

Ja vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:

"Dan, kuulitko, sitä melkein voisi nukahtaa tämän ajellessa."

Dan asettui vuorostaan tuoliin. Sitten hän sanoi:

"Kah, tämähän on itse Tizian. Yksi niistä vanhoista mestareista."

Minä jatkoin kirjoitustani. Vähän päästä Dan sanoi:

"Tohtori, tämä on todellista nautintoa. Laivan parturi ei ole mitään
tähän verraten."

Karkea parransänkeni vaivasi minua sietämättömiin. Parturi paraillaan
kokoili kapineitaan. Viettelys oli liian voimallinen. Sanoin:

"Seis, ajelkaa minunkin partani."

Istuin nojatuoliin ja suljin silmäni. Parturi saippuoi kasvoni, otti
partaveitsensä ja raapaisi sillä vedon, joka oli vähältä, saada
minut kouristuksiin. Hypähdin ylös tuolista: Dan ja tohtori molemmat
pyyhkielivät kasvoistaan verta ja nauroivat.

Minä sanoin, että tämä oli kehno, häpeällinen petos.

He sanoivat, että tämän ajelun kurjuus oli siihen määrään voittanut
kaikki, mitä he olivat ennen kokeneet, että heidän täytyi ottaa vaari
tilaisuudesta kuullakseen asiasta minunkin vilpitön mielipiteeni.

Tämä oli häpeällistä. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Nylkeminen
oli alettu ja se oli loppuun saatettava. Kyyneleeni virtasivat joka
vedolla ja sama oli hehkuvain sadatustenkin laita. Parturi hämmästyi
ja vuodatti verta joka vetäisyllä. Tovereitani tämä näytti huvittavan
enemmän kuin mikään muu mitä he olivat nähneet tai kuulleet siitä
kuin kotoa lähdimme.

Olemme käyneet katsomassa Campanilea, Byronin kotia ja maantieteilijä
Balbin asuntoa ja Venezian kaikkien entisten herttuain ja doogien
palatseja ja olemme nähneet heidän veltostuneitten jälkeläistensä
tuulettavan jalosukuisuuttaan muodin mukaisessa ranskalaisessa
puvussa San Marcon suurella torilla ja syövän jäätelöä ja juovan
halpoja viinejä, sen sijaan että kävisivät upeissa rautapaidoissa
ja hävittäisivät laivastolta ja armeijoja, kuten heidän suuret
esivanhempansa tekivät Venezian kunnian aikoina. Emme ole nähneet
salamurhaajia myrkkystiletteineen, emme naamareita, emme hurjaa
karnevaalia. Mutta me olemme nähneet Venezian muinaisen ylpeyden,
tuimat pronssihevoset, joista tuhannet legendat kertovat. Venezialla
on täysi syy suosia niitä, sillä ne ovat ainoat hevoset, mitä
sillä on koskaan ollut. Tässä kummassa kaupungissa sanotaan olevan
sadoittain ihmisiä, jotka eivät ole eläissään elävää hevosta nähneet.
Se kai on totta, epäilemättä.

Ja täten kylliksi katseltuamme lähdemme huomenna matkoihimme ja
jätämme tasavaltain ikäarvoisen kuningattaren kutsumaan aseihin
kadonneita laivojaan ja johtamaan haamuarmeijojaan ja jälleen unessa
tuntemaan muinaisen kunnian ylpeyttä.



XXIV LUKU,

Halki Italian junalla -- Laiskottelua Firenzessä -- Dante ja
Galilei -- Kiittämätön kaupunki -- Häikäisevää jalomielisyyttä --
Ihmeteltäviä mosaikkeja -- Historiallinen Arno -- Jälleen kadotettuna
-- Taas löydettynä, mutta syöttövasikkaa ei varalla -- Pisan vino
torni -- Vanha duomo -- Vanhin heiluri, mikä on koskaan heilunut
-- Lumoava kaiku -- Uusi pyhä hauta -- Muinaismuisto -- Kukistunut
tasavalta -- Livornossa -- Jälleen kotona ja laivalla, kylläisinä --
Laivamme vakavain epäluulojen alaisena -- Käynti kenraali Garibaldin
luona -- Karanteeniuhkauksia.


Jotkut "Quaker Cityn" matkustajista olivat tulleet Veneziaan
Sveitsistä ja muista maista ennen poistumistamme ja toisia odotettiin
joka päivä. Emme kuulleet, että olisi sattunut tapaturmia tai
sairastumisia.

Olimme kiertokatselusta hieman väsyneet ja kulkea retuutimme junalla
paljon matkaa yhteenmittaan, viitsimättä pysähtyä. En kirjoittanut
montakaan muistiinpanoa. Bolognasta en taskukirjassani ole maininnut
muuta kuin että saavuimme sinne oikeaan aikaan emmekä nähneet
ainoatakaan niistä makkaroista, joista paikka on niin hyvällä syyllä
kuulu.

Pistoia vain ohimennen herätti huomiotamme.

Firenze miellytti meitä jonkun aikaa. Hyväksyimme muistaakseni
Davidin suuren kuvapatsaan, joka on suurella torilla, ja
veistosryhmän, jota sanotaan "Sabiinitarten ryöstöksi". Tietysti
vaelsimme Pittin ja Uffizzin taulugalleriain päättömän pitkäin
taulu- ja veistoskokoelmani läpi. Totean tämän itsepuolustukseksi;
mutta siihen jääköönkin. En voinut jäädä sille moitteelle
alttiiksi, että olin käynyt Firenzessä, mutta jättänyt käymättä sen
väsyttävät virstat taulukokoelmia. Koetimme välinpitämättömästi
johtaa mieleemme jotain Gelfeistä ja Gibelliineistä ja muista
historiallisista puukkojunkkareista, joiden riidat ja salamurhat
täyttävät niin suuren osan Firenzen historiasta, mutta aineelta
puuttui viehätystä. Pienellä matkallamme oli meiltä riistänyt kaikki
kauniit vuoristomaisemat rautatien rakennusmalli, johon kuuluu aina
kolme mailia tunnelia ja sata askelta päivänvaloa, eivätkä tunteemme
Firenzeä kohtaan olleet ystävälliset. Olimme nähneet sen paikan,
se oli jossain kaupungin ulkopuolella, jossa nämä ihmiset olivat
antaneet Galilein luitten levätä pyhittämättömässä maassa monet ajat
sen hänen suuren löytönsä johdosta, että maailma pyörii ympäri,
jota oppia kirkko piti rangaistavana harhaoppina. Ja me tiedämme,
että vielä kauan sen jälkeenkin, kun maailma oli tämän käsityksen
hyväksynytkin ja kohottanut hänen nimensä korkealle suurmiestensä
luettelossa, antoivat he hänen edelleenkin siinä levätä. Se että
olemme saaneet nähdä hänen tomunsa kunniallisesti haudattuna Santa
Crocen kirkkoon, on erään kirjallisen yhdistyksen ansio, eikä
Firenzen eikä sen vallanpitäjäin. Näimme Dantenkin haudan samassa
kirkossa, mutta olimme hyvillämme siitä, ettei hänen ruumiinsa
ollut siinä ja että vaikka tämä kiittämätön kaupunki, joka oli
hänet karkoittanut ja häntä vainonnut, antaisikin paljon saadakseen
hänet takaisin, on sen suotta toivoa itselleen koskaan niin suurta
kunniaa. Medicit saavat kelvata Firenzelle. Viljelköön se Medicejä
vaan ja rakentakoon suuria muistomerkkejä heidän päälleen todistamaan
maailmalle, kuinka kiitollisena Firenzen oli tapa nuolla kättä, joka
sitä kuritti.

Jalomielinen Firenze! Sen jalokivimarkkinat ovat täynnään
mosaiikkiteoksia. Firenzen mosaiikit ovat maailman valioimmat.
Firenze sallii mielellään näin sanottavan. Firenze on siitä ylpeä.
Firenze tahtoisi edistää tätä erikoisuuttaan. Se on kiitollinen
taiteilijoille, jotka sille tuottavat tämän suuren maineen ja
täyttävät sen raha-arkut ulkomaalaisilla kolikoilla, ja se sen
vuoksi antaa heille kehoitukseksi eläkkeitä. Eläkkeitä! Kuulkaahan,
kuinka anteliasta. Se tietää, että ne ihmiset, jotka sommittelevat
kokoon näitä kauniita pikkukoruja, aikaisin kuolevat, työ kun on
niin alallista, niin kättä ja aivoja uuvuttavaa, ja sen vuoksi se on
päättänyt, että kaikki nämä taiturit kuusikymmentä vuotta täytettyään
saavat loppuiäkseen eläkkeen. En ole kuullut kenenkään heistä
vielä käyneen osinkoaan perimässä. Muuan ponnisteli, kunnes täytti
kuusikymmentä vuotta, ja lähti eläkettään nostamaan, mutta hänen
syntymäkirjassaan näyttää olleenkin vuoden erehdys, jonka vuoksi hän
luopui koko yrityksestä ja kuoli.

Nämä taiteilijat ottavat kiven ja lasin siruja, jotka eivät ole
sinapinsiementä suuremmat, ja sommittelevat ne paidan nappiin tai
kalvosimennappiin niin tarkkaan ja sulattelemalla niin täsmälleen
yhteen sirujen hienot värivivahdukset, että siitä syntyy pienoinen
ruusu varsineen, okineen, lehtineen ja terineen, ja kaikki on niin
täydellistä, niin pehmeästi ja todesti väritetty, kuin olisi sen
luonto itse rakentanut. He jäljentävät kärpäsen tai kirkkaanvärisen
kovakuoriaisen tai Colosseumin rauniot rintaneulan ahtaaseen kantaan
ja tekevät sen niin sirosti ja taitavasti, että sitä voisi luulla
suuren mestarin maalaukseksi.

Näin Firenzen suuressa mosaiikkikoulussa pienen pöydän --
vähäpätöisen yksijalkaisen sohvapöydän -- jonka levy oli tehty
jonkinlaisesta kalliista kiilloitetusta kivestä, ja kiveen oli
upotettu huilun kuva, jolla oli kellomaisesti laajeneva suu ja
monimutkainen läppäjärjestelmä. Ei mikään maalaus maailmassa olisi
voinut olla pehmeämpi ja rikkaampi, vivahduksia ei olisi ollut
mahdollinen saada täydellisemmin toista toiseensa sulamaan, taideteos
ei olisi voinut olla täydellisempi kuin tämä huilu. Mutta jos olisi
pitänyt laskea ne lukemattomat pienet kivensiruset, joista tämän
kuvan vakuutettiin olevan kootun, olisi vaikka kenen laskutaito
siinä tehnyt vararikon. En luule, että kukaan tavallisen tarkoilla
silmillä olisi voinut erottaa, missä kaksi sirua liittyi toisiinsa.
Emme ainakaan _me_ olisi voineet semmoista vikaa huomata. Tämä
pöytälevy oli maksanut yhden miehen kymmenen pitkän vuoden työn, niin
sanottiin, ja siitä tahdottiin kolmekymmentäviisituhatta dollaria.

Kävimme Firenzessä ollessamme tuon tuostakin Santa Crocen kirkossa
itkemässä Michel Angelon, Rafaelin ja. Machiavellin haudoilla
(otaksun heidän olevan sinne haudatut, mutta onhan mahdollista sekin,
että he asustavat muualla ja ovat jollekulle toiselle hautansa
vuokranneet -- Italiassa tämä on muotina), ja aika ajoin meidän
oli tapana käydä silloilla seisoskelemassa ja ihailla Arnoa. Arnon
ihaileminen on suuressa suosiossa. Se on suuri historiallinen oja,
jonka uomassa on neljä jalkaa vettä ja jonka pinnalla uiskentelee
jokunen lautta. Se olisi varsin mukiinmenevä joki, jos siihen
pumputtaisiin jonkun verran vettä. Kaikki sitä sanovat joeksi ja
rehellisesti luulevat, että se _onkin_ joki ... nämä tummat ja
veriset firenzeläiset. Paremmin itseään pettääkseen he rakentavat
sen poikki siltojakin. En ymmärrä, miksi he olisivat liian hyvät
kahlaamaan.

Kuinka matkan rasitukset ja harmit toisinaan täyttävät mielen
katkerilla ennakkoluuloilla! Voisin kuukauden päästä ehkä tulla
Firenzeen paremmilla edellytyksillä ja silloin pitää sitä kauniina
ja kerrassaan viehättävänä. Mutta nyt minua ei haluta ajatella sitä,
ei vähääkään, eikä sen tilavia myymälöitä, jotka ovat kattoa myöden
täynnään lumivalkoisia marmori- ja alabasterijäljennöksiä kaikista
veistokuvista, mitä Euroopassa on kuuluisia -- jäljennöksiä, jotka
siihen määrään lumoavat silmän, että minua ihmetyttää, ovatko ne
todella samoja kuin ne ryöttyneet kivettyneet yöpainajaiset, joista
ne on jäljennetty. Eksyin Firenzessä eräänä iltana yhdeksän aikaan ja
kuljin eksyksissä sen kapeitten katujen ja laajain talojen pitkäin
rivien sokkelikossa ... talot ovat kaikki toistensa näköisiä... aina
kello kolmen aikaan aamulla. Se oli miellyttävä yö ja aluksi oli koko
paljon ihmisiä liikkeellä, ja paljon kirkkaita tulia paloi. Myöhemmin
totuin hiiviskelemään salaperäisissä rotkoissa ja komeroissa ja
ihmettelemään ja utelemaan, kun kadunkulmain ympäri pujahtaen aina
odotin äkkiä hotellin ilmestyvän ja mulkoilevan minua vasten naamaa,
eikä tapahtunutkaan mitään sinnepäinkään. Yhä myöhemmin aloin väsyä.
Aloin pian olla aivan huomattavan väsyksissäni. Mutta nyt ei enää
ollut ketään liikkeellä -- ei edes poliisia. Kävelin, kunnes olin
menettänyt kaiken kärsivällisyyteni ja minun tuli sangen kuuma ja
jano. Vihdoin, mihin aikaan lienee ollut kello yhden jälkeen, tulin
odottamatta eräälle kaupungin porteista. Tiesin silloin olevani
sangen kaukana hotellista. Sotamiehet luulivat minun aikovan poistua
kaupungista, hyppäsivät ylös ja salpasivat tieni musketeillaan. Minä
sanoin:

"Hotel d'Europe!"

Siinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma
siitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät
tyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja
ottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia.
He eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja
kopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita.
Löysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua
matkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän
pitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel
d'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin
eräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain.
Hän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska
vahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan
tai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes _hän_ eksyi.
Hän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko
etsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää
löytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski,
että vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se
olikin hotelli!

Se oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi
edes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen
noudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee
sotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet
tutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan
ja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni
Firenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.

Pisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on
-- Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen
jalan vaiheille korkea -- ja minä pyydän saada huomauttaa, että
satakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä
tavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen
huomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa
se seisoo aivan pystyssäkin -- mutta tämä kun on enemmän kuin
kolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan
vuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan
kerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko
yksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se
koskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava
ja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta
ympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista.
Niiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on
kellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto.
Tornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva
kuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin
kulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta
puolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset
porraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain
toisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo
alas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan
olevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä,
koskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin
ei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta
kun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa
kaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se
nahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen
filosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte
itseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman
lumoissa, että _vaikkei_ se kaatuisikaan, niin riittää teidän
hiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso,
miten liikutte.

Duomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja.
Se on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt
kauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen
mahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin
mahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se
kouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan
muinaisesta suuruudesta.

Kastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon
vanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus.
Siinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai
aatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä
siihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan
aloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä
olin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän
alallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin
älyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se
ollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen
pendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä
tarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan
vanha alkuperäinen heiluripatriarkka -- maailman Aatami heiluri.

Battisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista,
mistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä,
joiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä
lumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen
sekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä
akordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa
liioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani -- ei kynäni. Kuvaan
muistoa -- ja muistoa, jonka säilytän kauan.

Vanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti
uskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen
vartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen
syntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin
ominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin
esineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota
herättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen
vanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät
hautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona
kuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä
Neitsyelle.

Pisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan
Etrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka
on erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä
ja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan
muinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun,
jonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se
oli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen
sanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty
niinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria,
Damasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta
ei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan
kyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen
haudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella
kuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta
vuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä
istuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä,
miellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt,
hävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin
hämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso,
kuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia
olisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja
ihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä
yhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli
keskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja
laivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa
ikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan.
Sanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta
ihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja
armeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja
peittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut
syvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on
vähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt
kuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan
toinen kaupunki.

Saavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä
halusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja
lähdimme sitten laivaan.

Meistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen
aikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen
miellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka
hupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa
salongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla
kielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan,
mitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana
niinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta
kuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa
puhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme
lähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista
kaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme
tutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.

Tämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka
niin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman
mitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän
huviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään
antaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon
kaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan
paperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me
olemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia
garibaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet
tykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä
heti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista
liikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken
aikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita
päälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa
tuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta
laivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen
hämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän
ala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja
kiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä
eilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon
vahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä
vastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton
verhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä
laivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin
konnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.

Kuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni.
Pari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme
sen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä
Roomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa
ne saaneet matkustajansa mistä tahansa.



XXV LUKU.

Vararikkoinen rakentaja -- Rautatiekomeutta -- Miten täyttää valtion
tyhjä kukkaro -- Kirkko-äidin uhkeutta -- Kirkollista loistoa --
Komeutta ja kurjuutta -- Yleistä sadattelua -- Yhä komeutta -- Hyvä
sana pappien puolesta -- Kaamea Civita Vecchia -- Matkalla Roomaan.


Täällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä
-- varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella
hallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja
tämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat
timantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja
valkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee
vielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat,
että niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä
ei kanneta veroa.

Mitä taas rautateihin tulee -- ei meillä ole ainoatakaan rataa,
mitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin
olisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista
rakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja
katot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia
sulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla
marmorilevyillä lasketut.

Nämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat
kokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän,
jälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä,
asemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa
bulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen,
taikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta
Louis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa
on tosi pohja ja perustus -- rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä
tukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan
heikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta
täällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei
ole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota
niiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät
ja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat.
Italia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut
itsenäinen valtio -- mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut
elefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia.
Tottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin
menoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi
miljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi
kerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin
semmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija --
pyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.

Mutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan.
Vuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa
ja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat
painetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän
epätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille
liian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset!
Tässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut
papillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli
Italialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen
vankilansa seinät murtamaan.

Sitä ei sanota kirkon omaisuuden _takavarikoimiseksi_. Tämä vielä
kuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa
on tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita
komeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se
elättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset -- penikulmittain parhaita
peltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista
kirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa
valtiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä
kirkko omistaa _kaiken_ omaisuuden -- maat, vedet, metsät, myllyt ja
tehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin
kuka voi sen kanssa kilpailla?

Mutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä
muodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin
puolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen
valtionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita
apulähteitä -- ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi
aikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m.
tuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan
ja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo
jättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta
kaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista
ja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja
antaa lopulle matkapassit.

Katsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista
nähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa,
kaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään
tuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli,
ennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa
jesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen
kuusikymmentä pappia -- hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut
on viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain
kurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä
hattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä
monta kättä ojennettiin pennejä pyytämään -- niitä pyydettiin
vieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös
surulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet
sanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten
sisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet
olevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta
veistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia,
kalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja
kuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine,
laskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli
mitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine
pintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta
agaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä,
joiden nimiäkään tuskin tunnemme -- ja kaikkialla arvaamattoman
kalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi
ollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät
täydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta
ja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen
omaisuuden.

Mutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata
joutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään
tuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa
yhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka
monia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja
annetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?

Sen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan
vuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken
ahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja
näännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko
maa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona.
Tavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät
riittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen
ostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan
kerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata -- ryysyjä ja syöpäläisiä
sen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.

Katsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa -- valtavaa
rakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa
vuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut
ihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia
kerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä,
liian kaunopuhelias ja minä sanoin: "Oi te klassillisen Italian
pojat, _onko_ yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen
henki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?"

Kolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä
katedraalissa toimessa.

Firenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme
ja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu
jumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin.
Kuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka
olivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina
kallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta
tuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan,
kohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja
mausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan,
että koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin
perhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn
-- mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista
Mediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he
olisivat sisään päässeet. -- Mitä _ne_ eivät juljenneet tehdä, se
ei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista
tavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä
suuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja
ja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse
taivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka
maalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael --
kutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, "vanhat mestarit".

Andrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti
ainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he
antoivat hänen nähdä nälkää -- joka kyllä saattoi olla paikallaan.
Rafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen
istumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien
kanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni
morkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja "vanhoja
mestareita" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän
tuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin,
mutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka
sai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten
liehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat
olivat kolmisensataa vuotta sitten.

Minulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt
leipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen
ainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä
ja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää
ja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä.
Samalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos
he olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.

Mutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni.
Se on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi
vaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen
seinät tehdyt -- mistä? Marmoristako? -- vai laastista? -- puusta? --
paperista? Ei. Punaisesta porfyyristä -- viheriäisestä marmorista --
jaspiksesta -- itämaisesta agaatista -- alabasterista -- helmiäisestä
-- kalsedonista -- punaisesta korallista -- lapis latsulista! Kaikki
nuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä,
jotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita
ja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin
suuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja
erään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu -- jossa
on niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä
melkein ostaisi suuren sotalaivan -- jos ne nimittäin ovat oikeita.
Tämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen
päivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.

Ja nyt --. Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona
tuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun
sisunpurkauksia.

Syötyäni tuon ystävättömän orvon -- karkoitettuani pois hänen
toverinsa -- lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen
miettiväiseksi -- alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan
tuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee
minun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain
hyvääkin. Minä _olen_ kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät
olevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt
muistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime
vuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja --
munkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa
ilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät
luullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan,
kun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa
Napolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten
yksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja
kaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana
silmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät
pitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa.
Moni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he
siitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat
uskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti
välttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin
armeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten
ihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan
uskontunnustukseen nähden -- siihen, joka on meidän -- olisivatkin
vararikkoisia.

Eräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita
Vecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa.
Salongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki
kuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition
verenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan
kapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat
oopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat
itselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille
hullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa
kerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi,
vaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut
sanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.

Tämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja
tietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta
tuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on
juuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla,
jotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on
omituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat
ole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin
ihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin
mahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä
lasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita
ryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja,
joka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä
tuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä
huolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään
työtä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja
pyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei
tarvitse kuin hairaista -- ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee
joku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia
suosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.

Niillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole
ylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän
tämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät
siltä kersku.

He ovat kovin likaisia -- nämä ihmiset -- naama likainen, vaatteet
likaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on
puhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen
päivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti
ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku,
jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole
päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä
pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä
tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa
vastaan ja iloitsevat.

Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan
ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella
kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput
suutariksi.

Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita
Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin
Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain
pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa
varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu
laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten
lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista
tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin
pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä.
Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he
minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla
matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista
kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja
sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä.
Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se
vei heistä kaikista voiton.

Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri
veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai
neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli
kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin
paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten
minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja
kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he
eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt
sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli,
joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti,
että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä
tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta
ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin
nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä,
mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin
se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja
siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi
kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet
yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja
luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta
paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.

Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja
talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta
vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt,
jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys
kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa
vaunuissa.

Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä
yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa.
Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia
rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat
Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun
tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten
jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan.
Täällä ei ole mitään nähtävää.



XXVI LUKU

Nykyinen roomalainen matkoilla -- Pietarin kirkon suuruus --
Pyhäinjäännöksiä -- Suurenmoinen näköala kirkon katolta -- Pyhä
inkvisiitio -- Mielenkiintoista munkkipetkutusta -- Colosseum
raunioina -- Colosseum mahtinsa valta-aikoina -- Colosseumin ohjelma
-- Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.


Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka
ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset
voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan
ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen
nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole
hengittänyt. Se, että luotte idean -- keksitte suuren aatteen --
älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla,
minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että
löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien,
miten saada salamat viestejänne viemään. Olla _ensimmäinen_ -- se
on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin
_kukaan_ muu -- tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki
muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut
haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti
salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla
seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle
ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä
saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea
isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti,
että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut
neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin,
muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli
valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon
keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja
sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän
heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa
tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella
_eläneet_ -- jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on -- jotka
ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan
hetkeen.

Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi
nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut
eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa,
opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni,
ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? -- En mitään. En yhtään
mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas
roomalainen! -- Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen
laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman
tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä
maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla
syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. _Silloin_
minä vasta matkustelisin.

Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja
seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:

"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä,
ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan
ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden
palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon.
Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin
tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos
rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan
kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa,
joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia
ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai
Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita
lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei
ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat
puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan -- palavat
todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin
vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi
siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä
on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään
virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi
paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän,
mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään
kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se
pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa,
maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken
tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi.
Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee
synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä.
Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman
asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen
paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja
hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori,
vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa -- aivan samoin kuin
meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat,
vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle
annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä
kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas
aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein
joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan
vallan luonnoton.

"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja
jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen
muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia;
hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa,
kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin.
Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat
nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja
toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on
valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä
elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa.
He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa
huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä,
eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät
kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät
silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita
vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa
lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava,
joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan
housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä,
jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista.
Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat
he _minun_ pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei
niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään.
Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia
tunnissa.

"Näin siellä tavallisia miehiä -- miehiä, jotka eivät olleet pappeja
sen enempää kuin ruhtinaitakaan -- mutta jotka siitä huolimatta
täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut
vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani
vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen
kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista.
-- Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä.
Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä
sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti.
Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He
voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia
tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa
lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin
puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan,
kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei
tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat
asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan
heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne,
mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut
juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen
karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole
satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten
heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan
tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää,
hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin
ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle
mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko
joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti
hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan;
jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta
dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he
muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan
dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat
jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa.
He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei
hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle
ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä
sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä
koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän
kerjäävät munkkikuntamme -- heillä on pari kolme vaatekertaa ja
aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat
Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on
sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on
todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme
Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja
jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei
ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi -- eikä
edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on
ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät.
_He_ eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella
puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä
tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta
vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta
esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä
rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä
kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä
kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä
joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn
voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa -- mutta
-- mutta -- minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron.
Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten
puhujaksi!"

Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa
ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli
mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin
Capitolin pituinen -- seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin
sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se
siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin
olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa
tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin
kupolan huippu. -- Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin
muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä
se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt.
Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt
likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut
kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.

Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta
käsittää, että se oli _hyvin_ suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla
koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt
löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä
sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin
Capitolia päällekkäin asetettuna -- jos Capitoli olisi leveämpi.
Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia
päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko _on_ niin suuri,
mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä
ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa,
ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella -- muuta
kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä.
Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita,
ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän
ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja
valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat
pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset
näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan
ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi.
Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli
aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se
oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota _baldacchinoksi_
sanotaan -- suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa
sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta
sängyltä -- ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko
joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona
on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu
mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä
kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään
vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä
niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi
sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä
kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat
kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät
pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella,
pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko
on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu
mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän
ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.

Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo
kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan
päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi.
Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan
mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin
jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin
vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä
silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä
yhä poispäin -- näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi
ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään
vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu
Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja
paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia
ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin
korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä
köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi
galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä
jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla -- Amerikassa olisi hyvin vähän
kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne
ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan
käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme
lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän
köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen _voisi_ näyttää
siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja
hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän
täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin
kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä
sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan,
löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet
vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat -- olivat eräässä
ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin
kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin.
Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan -- hyvin suuri luku
ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään -- se
melkein riittää.

Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat
Salomon temppelistä. Siellä on myös -- ja tämä paljon enemmän
kiinnittää minun mieltäni -- pala todellisesta ristinpuusta ja
muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.

Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös
kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. -- Siinä oli tilaa
parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin,
ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin
mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut
siellä ennen meitä -- miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin
kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä
Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne
seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja
sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana
aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen
yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat
kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu
vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja
katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa
rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat.
Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat
ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on
vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin
Euroopassa ainoakaan toinen. -- Hänen jalkainsa juuressa leviävät
jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta;
ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita,
pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman
kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin
ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta
kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen
syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia
on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin
keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja
kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää
näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia
rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto
näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin
kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa,
joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition.
Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai
kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten
tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja
päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla
opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja
pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat.
Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat
ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat
vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se
tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei,
se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua
Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille,
ja vaati barbaareja rakastamaan häntä -- ensin siten, että ruuvilla
väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan
nipistimillä -- ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat
paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran
elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina
tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten
kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava.
Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä
villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella
inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen
valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri
vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.

Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen
ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut
lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä
tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa
häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa
hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät.
Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan
kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että
apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San
Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi
suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin
puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin
kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin
vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa
myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan
takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi,
jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin
selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu
tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli
tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero
kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.

Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja
Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan
gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen;
ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle
hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme -- Laokonille. Ja kävimme
tietysti Colosseumissakin.

Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota
"reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on
purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin
kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin,
jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka
Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään
vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain
hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta
Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt
tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on
majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen
jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä
riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä
kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin
paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden
muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat
kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella
liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään
kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman
rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja.
Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea
uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä
itsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi
teatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja
näiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen
huvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä
itsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli
tuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja
sataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.

Amerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä,
samalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme
heitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa
tekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn
ja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa
Roomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli
välttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään
kristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten,
että se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia.
Gladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin
aina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin
areenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu,
että seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa
marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain
silmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet,
joilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän
on jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin
varmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi
henkensä heittänyt.

Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum
oli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia
näytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat
virkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli
täällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja
vastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin
monesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman -- koko maailman
-- pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään
erikoista tarkoittamatta saattanut mainita "yksityisaitiostaan
Colosseumissa", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun
valmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella
olevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän
ennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien
kesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan
noudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä
rahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin
ja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä
näytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella
kepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen.
Roomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui
pilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin
tuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita,
kun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti
hänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten
päässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja
sanoi:

"_Tuoko_ tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika!
Maaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!"

Iloista oli se nuori joukko, joka lauantaisin kokoontui permannolle,
ja onnellisia roomalaiset katupojat, jotka paratiisin pyörryttävässä
korkeudessa söivät maapähkinöitä ja härnäsivät gladiaattoreja.

Minulle oli suotu se suuri kunnia, että raunioiksi rauenneen
Colosseumin ruuhkista löysin ainoan näytäntöohjelman, mitä on meidän
aikoihimme säilynyt. Siitä tuoksui vielä sangen aatteluttavaa mintun
tuoksua, yhtä sen kulmista oli ilmeisestikin pureskeltu ja reunaan
oli sirolla naisen käsialalla puhtaimmalla latinalla kirjoitettu
seuraavat sanat:

    Tule tapaamaan minua Tarpejilaisella kalliolla huomisiltana,
    armaani, tarkalleen kello seitsemän. Äiti on silloin kotoa poissa
    ystäväinsä luona Sabiinilaisilla kukkuloilla.

                                                 _Claudia_.

Ah, missä on nyt se onnen poika ja missä se pieni käsi, joka
kirjoitti nuo sirot rivit? Tomuna ja tuhkana he ovat olleet
seitsemäntoista vuosisataa!

Ohjelma kuuluu näin:

          _ROOMAN COLOSSEUM._

          VERRATON VETOVOIMA!

    UUDET VARUSTUKSET! UUDET JALOPEURAT!
          UUDET GLADIAATTORIT!

          Esiintyy kuuluisa

    _MARCUS MARCELLUS VALERIANUS!_

          AINOASTAAN KUUTENA ILTANA!

Johto pyytää saada yleisölle tarjota huvitusta, joka loistossa
voittaa kaikki, mitä tähän saakka on millään näyttämöllä yritetty.
Ei mitään kuluja ole säästetty avauskauden tekemiseksi sen jalon
ja auliin suosion arvoiseksi, jota johto varmasti toivoo saavansa
ponnistustensa palkaksi. Johto pyytää saada ilmoittaa, että sille
on onnistunut palvelukseensa kiinnittää todellinen

          TÄHDISTÖ KYKYJÄ!

    jommoisia Roomassa ei ole vielä milloinkaan nähty.

          Näytäntö alkaa tänä iltana

    SUURENMOISELLA LEVEÄKALPATAISTELULLA!

kahden nuoren ja lupaavan harrastelijan ja kuulun Parthialaisen
gladiaattorin välillä, joka juuri on tuotu vankina Veruksen leiristä.

    Tätä seuraa suuri ja vaikuttava

          SOTATAPPARA-OTTELU!

jossa esiintyvät kuulu Valerianus (toinen käsi taakseen sidottuna)
ja kaksi jättiläismäistä raakalaista Britanniasta.

Jonka jälkeen kuulu Valerianus (jos hän jää henkiin) taistelee
leveäteräisellä miekalla

          VASEMMALLA KÄDELLÄÄN!

Kuutta Sofomooria ja yhtä Gladiaattori-opiston kokelasta vastaan
Seuraa pitkä jakso loistavia otteluita, joihin valtakunnan parhaat!

          kyvyt ottavat osaa.

    Jonka jälkeen kuulu Ihmelapsi, joka tunnetaan nimellä

          "NUORI AKHILLES",

taistelee neljää tiikerin penikkaa vastaan ilman muuta asetta
kuin pikku keihonsa!

    Koko näytäntö päättyy siveällä ja kauniilla

          YLEISELLÄ VERILÖYLYLLÄ!

jossa kolmetoista Afrikan leijonaa ja kaksikymmentä kaksi Barbaarilaista
vankia tappelee keskenään, kunnes kaikki ovat tuhotut.

          PILETTIEN MYYNTI ALKANUT

Ensi Rivi Yksi Dollari; Lapset ja Palvelijat maksavat puolet.
Tehokas poliisivoima ylläpitää järjestystä ja estää villipetoja
hyppäämästä kaiteitten yli ja tuottamasta kuulijakunnalle ikävyyksiä.

    Ovet avataan kello 7. Näytäntö alkaa kello 8.

    VAPAAPAIKAT EHDOTTOMASTI EVÄTÄÄN.

          Diodoruksen tilapäistöiden paino.

Merkillisen ja samalla ilahuttavankin sattuman kautta oli minulla
myös onni samalla löytää areenan ruuhkista tahraantunut ja repaleinen
kappale "Rooman Jokapäiväistä Sota-Tapparaa", jossa oli arvostelu
juuri tästä samasta näytännöstä. Se on jo niin monta vuosisataa
vanha, ettei sitä tietysti voi pitää uutisen arvoisena, ja käännän
sen tähän vain osoitukseksi siitä, kuinka vähän teaatteriarvostelun
yleinen tyyli ja fraseologia on muuttunut niiden pitkäin aikain
kuluessa, jotka ovat hitaasti laahustaneet päättymystään kohti siitä,
kuin jakajat tämän kappaleen vielä kosteana ja uuden uutukaisena
kantoivat roomalaisille tilaajilleen:

    "AVAJAISNÄYTÄNNÖT. -- COLOSSEUM. -- Huolimatta epätyydyttävästä
    säästä olivat kaupungin ylhäisö ja vallaspiirit huomattavan
    monilukuisina eilen illalla saapuneet katselemaan nuorta
    näyttelijää, joka viime aikoina on niittänyt niin kauniita
    laakereita maakuntain amfiteattereissa. Saapuvilla lienee
    ollut kuuteenkymmeneentuhanteen henkeen, ja epäilemättä olisi
    huone ollut aivan täysikin, elleivät kadut olisi olleet niin
    mahdottomassa kunnossa. Hänen Ylhäinen Majesteettinsa, Keisari
    Aurelius, oli keisarillisessa aitiossa, ja häneen kääntyivät
    kaikkien katseet. Monet valtakunnan kuuluisimmista ylimyksistä ja
    kenraaleista kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan, eikä vähin
    heistä ollut se nuori patriisiupseeri, jonka laakerit, 'Ukkosen
    legioonassa' voitetut, vielä ovat niin vihannat hänen otsallaan.
    Suosionhuudot, joilla häntä tervehdittiin hänen tullessaan,
    kuuluivat Tiberin taa!

    "Hiljakkoin suoritetut korjaukset ja koristeet suuresti
    kohottavat Colosseumin näköä ja mukavuutta. Marmori-istuinten
    uudet patjat ovat erinomainen parannus siihen nähden, että niin
    kauan olemme saaneet tottua kovaan kiveen. Nykyinen johto pitää
    yleisöstä hyvää huolta. Se on jälleen hankkinut Colosseumiin
    ne runsaat kultaukset ja upeat pehmustukset ja läpikotaisen
    loisteliaisuuden, joka oli Rooman ylpeys viitisenkymmentä vuotta
    takaperin, kuten vanhat Colosseumin kävijät vielä muistavat.

    "Eilisillan avauskohtaus -- kohden nuoren harrastelijan taistelu
    leveäteräisellä miekalla kuuluisaa Parthialaista gladiaattoria
    vastaan, joka on lähetetty tänne sotavankina -- oli mitä
    onnistunein. Vanhempi nuorista herroista harrastelijoista hoiti
    asettaan sulavuudella, joka ilmaisi erinomaisia luonnonlahjoja.
    Hänen valepistoansa, jonka suojassa hän silmänräpäyksessä sivalsi
    onnistuneen iskun, lyöden Parthialaisen päästä kypärin, yleisö
    tervehti sydämellisin kättentaputuksin. Syrjäisku ei häneltä
    vielä sujunut aivan mallikelpoisesti, mutta hänen lukuisille
    ystävilleen tuotti suurta tyydytystä se tieto, että hän käytännön
    koulussa vielä olisi tämän puutteen voittanut. Hän sai kuitenkin
    surmansa. Hänen sisarensa, jotka olivat saapuvilla, osoittivat
    melkoista mielipahaa. Hänen äitinsä lähti Colosseumista
    kokonaan pois. Toinen nuorukaisista jatkoi taistelua
    semmoisella reippaudella, että yleisö puhkesi haltioituneihin
    suosionosoituksiin. Kun hän vihdoin ruumiina kaatui, juoksi hänen
    iäkäs äitinsä huutaen ja hiukset hajallaan, silmät kyyneliä
    valuen, alas ja pyörtyi samalla kun sai käsillään kaidepuista
    kiinni. Poliisi pikimmiten poisti hänet. Asianhaaroihin nähden
    vaimon käytös ehkä oli anteeksiannettava, mutta me uskallamme
    huomauttaa, että semmoiset kohtaukset ovat omiaan loukkaamaan
    näytännön aikana noudatettavaa sopivaisuutta ja varsinkin ne ovat
    Keisarin läsnäollessa suuressa määrin säädyttömät. Parthialainen
    sotavanki taisteli urhoollisesti ja hyvin; ja siihen hänellä
    olikin täysi syy, sillä hän taisteli sekä elämänsä että
    vapautensa puolesta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuvilla
    terästämässä hänen kättään rakkaudellaan ja muistuttelemassa
    hänelle vanhaa kotia, jonka hän saisi nähdä, jos voittaisi.
    Kun hän kaatoi toisen vastustajansa, puristi vaimo lapsiaan
    rintaansa vastaan ja itki ilosta. Mutta se oli vain ohimenevää
    onnea. Vanki hoiperteli häntä kohti ja vaimo älysi, että vapaus,
    jonka hän oli voittanut, oli voitettu liian myöhään. Mies oli
    saanut surmaiskun. Ensimmäinen näytös täten päättyi yleiseksi
    tyydytykseksi. Johtaja kutsuttiin verhon eteen ja kiitti hänelle
    osoitetusta kunniasta puheella, joka uhkui sukkeluutta ja
    huumoria, ja lopuksi lausui toivovansa, että hänen vaatimattomat
    ponnistuksensa hankkia rattoisaa ja opettavaista ajanviettoa yhä
    edelleenkin saavuttaisivat Rooman yleisön suosion.

    "Tämän jälkeen esiintyi laitoksen uusi tähti, jota tervehdittiin
    äänekkäillä suosionosoituksilla ja kuudenkymmenentuhannen
    nenäliinan heilutuksella. Marcus Marcellus Valerianus
    (näyttämönimi -- hänen oikea nimensä on Smith) on loistava
    esimerkki ruumiillisesta kehityksestä ja harvinaisen ansiokas
    taiteilija. Tapa, jolla hän käyttelee sotakirvestä, on
    ihmeteltävä. Hänen rattoisuutensa ja leikillisyytensä ovat
    vastustamattomat koomillisissa asioissa, mutta silti ne jäävät
    varjoon hänen yleväin luomainsa rinnalla tragedian vakavilla
    aloilla. Kun hänen kirveensä hämmentyneitten barbaarien pään
    päällä piirsi tulisia kehiään tarkkaan samassa tahdissa kuin
    hänen joustava ruumiinsakin ja ponnistavat säärensä, puhkesi
    yleisö vastustamattomiin naurun puuskauksiin; mutta kun hänen
    aseensa hamara ruhjoi yhden vastustajan kallon ja sen terä
    melkein samassa silmänräpäyksessä leikkasi toisen ruumiin
    kahtia, räjähtivät kaikki niin innostuneeseen suosion ulvontaan,
    että koko rakennus tärisi, ja näin oli mitä kriitillisin
    yleisö tunnustanut hänet ammattinsa kaikkein jaloimman osan
    mestariksi. Jos hänellä vikaa on (olemme pahoillamme siitä, että
    meidän täytyy tämmöiseen mahdollisuuteen viitatakaan), olisi
    semmoisena mainittava tuo yleisöön vilkuminen keskellä esitysten
    kiihoittavimpia kohtia, ikäänkuin hän kaipaisi ihailua. Paussit
    kesken taistelua kumarruksia varten, kun hänelle heitetään
    kukkavihkoja, osoittavat nimikään huonoa makua. Suuressa vasemman
    käden tappelussa hän näytti puolen aikaa katsovan yleisöön
    sen sijaan että olisi leikellyt vastustajiaan; ja kun hän oli
    kaatanut kaikki sofomoorit ja leikitteli oppilaan kanssa, kumarsi
    hän ja otti maasta kukka vihkon, joka juuri putosi, ja tarjosi
    tämän vastustajalleen, juuri kun hänen päätään kohti putosi isku,
    joka kaikin puolin suositteli itseään hänelle surmaiskuksi.
    Tämmöinen kevytmielisyys olkoon paikallaan maaseudulla, mutta
    pääkaupungin arvolle se on sopimaton. Olemme vakuutetut siitä,
    ettei nuori ystävämme loukkaannu näistä huomautuksista, sillä
    tarkoitamme niillä yksinomaan hänen parastaan. Kaikki, jotka
    meidät tuntevat, tietävät hyvin, että vaikka toisinaan olemmekin
    ankarat tiikereitä ja marttyyrejä kohtaan, emme koskaan
    tahallamme loukkaa gladiaattoreita.

    "Ihmelapsi teki ihmeitä. Helposti hän suoriutui neljästä
    tiikerin pennustaan saamatta muuta vammaa, kuin että menetti
    osan päänahkastaan. Yleinen verilöyly suoritettiin detaljeihin
    nähden tarkkuudella, joka on mitä suurimmaksi kunniaksi siihen
    osaa-ottaneille vainajille.

    "Kaiken kaikkiaan eilinen esitys oli kunniaksi sekä johdolle
    että koko sille kaupungillekin, joka rohkaisee ja kannattaa
    tämmöisiä terveellisiä ja opettavaisia ajanviettoja. Pyydämme
    vain saada huomauttaa, että raakamaisten nuorten poikain
    tapa nakella paratiisista tiikerin päälle maapähkinöitä ja
    paperitolloja ja huudella 'Hei! hei!' ja ilmaista mielihyväänsä
    tai tyytymättömyyttään huutelemalla 'antaas nyt leijonan
    koettaa!' 'no nyt, klatiaattori!' 'keltanokka, saapastas nyt
    vähän sukkelampaan!' ja niin edespäin, ovat suurimmassa määrin
    moitittavia Keisarin läsnäollessa ja tulisi poliisin kaikin
    mokomin estää ne. Monta kertaa eilen illalla, kun palvelusväki
    tuli areenalle ruumiita ulos vetämään, huutelivat poika-roikaleet
    heille paratiisista kaikenlaisia sopimattomia huomautuksia
    tehdäkseen heidät naurettaviksi. Tämmöiset häiriöt ovat yleisölle
    ylen vastenmielisiä.

    "Tänään iltapäivällä on pienokaisia varten luvassa matinea,
    jossa tilaisuudessa tiikereille syötetään useita pyhäkoululapsia
    siitä uskonlahkosta, jota sanotaan Kristityksi. Säännöllisiä
    näytännöitä on joka ilta, kunnes toisin ilmoitetaan.
    Valerianuksen lahjanäytäntö tiistaina t.k. 29 p., jos hän elää.

    "Huom. -- Teaatterin johto haluaa ostaa kolme- tai neljäkymmentä
    ensi luokan jalopeuraa ja tiikeriä. Hyeenoja niinikään.
    Marttyyreista maksetaan hyvä hinta."

Olen itse ollut teatteriarvostelija aikanani ja ihmeekseni silloin
huomasin, kuinka paljon enemmän tiesin Hamletista kuin Forrest;
ja nyt minulle tuottaa iloa huomata, kuinka paljon paremmin
kuin gladiaattorit virkaveljeni ennen vanhaan tiesivät, miten
leveäteräistä miekkaa on tappelussa käytettävä.



XXVII LUKU.

"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän" -- Eräs, joka ei koskaan
valittanut -- Tuskastuttava asia -- Aasimaisia oppaita -- Rooman
katakombit -- Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan --
Ihmeellinen verta vuotava sydän -- Ara Coeli-legenda.


Sikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta
tuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla.
Sillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista,
marttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia
"teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän". Minä olen ainoa vapaa
valkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut
sitten kun Byron tuon sananparren keksi.

Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä
ensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa,
minkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää.
Olen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa -- ja tässä
se nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori
lakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan
erämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu,
jota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi
Uuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen
villapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni
läskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa
Nevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että
vaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle
surua, hän ei koskaan valittanut -- toisin sanoen, hän ei koskaan
valittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse
lähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille -- hän
olemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka
oli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen
vaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa,
jauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi
surkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi
nurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin
moskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki.
Mutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi
mailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen
työnsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi
perässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä
ja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja
palellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme
vaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme
pahalle osalle -- neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American
Desertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä
miehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut.
Lähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi
hiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien
vaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin
lukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää
Washingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten,
joita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain.
Kurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä
verisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina -- niin
uupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme
hiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä
-- Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen
aikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme
pari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä,
että lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että
lumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme
aamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme,
että olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta
vaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme
päähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko
mikään _saattoikaan_ tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan.
Se tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen
neliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja
niiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan
sitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin
maahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä
ja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo
tehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui
eräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn
valkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo
runojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat
kovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä;
kivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen
viereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi "Hoi! -- menetkös sieltä,
hoi hoi!" -- aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä
torkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli
lensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa
kului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen
alkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli
jälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään
melkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli
potkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista
ja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin
lienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan
valittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella
puolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja.
Eräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä,
kun sisään vierähti kivi -- sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka --
sitten lehmästä toinen puoli -- peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui
taapäin ja huusi "Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!" ja lehmä ponnisteli
urhoollisesti -- menetti jalansijaa kaiken aikaa -- multaa ja pölyä
ryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko
lehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!

Silloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:

"_Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!_"

Hän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista.
"Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän" on käynyt minulle
yksitoikkoiseksi.

Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin
ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa -- tuon miehen, joka
oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina --
suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo
aamiaiseksi -- lunshiksi -- päivälliseksi -- teen särpimeksi --
illalliseksi -- välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa
kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa
käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa,
Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta
kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli
kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä
hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille
tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa
haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi
niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja
Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä -- täällä
hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko,
hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut,
Tiber, Vatikaani, -- Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio,
Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via
Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen
akvedukti, Cloaca Maxima -- eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko
Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele,
maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää,
riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa,
että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"

En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin
lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen
kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.

Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on
näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin
loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia
kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille
Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että
niillä voisi varustaa kaikki taivaat -- ja melkein kaikki tuntui
olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan
pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta
voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile -- heillä ei ole
käsitystäkään ivasta.

Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen
kuvapatsas.)

Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon
tekemä!"

"Ei -- ei tiedä kenen."

Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:
"Michelangelon tekemä?"

Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei -- tuhannen vuosi ennen hän
synty."

Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"

"Oh, _mon dieu_, hyvä herra! Tämä _kaksi_ tuhannen vuosi ennen hän
synty!"

Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn
johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on
kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada
meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa
maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä
siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja
kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa,
taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy
sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi
hänelle, Meitä se huvittaa.

Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista,
eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että
hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän
koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa
tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän
esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin
mokomin koettamaan.

Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki
asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat
sanottavansa ulkoa -- jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen,
katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat
sitä kuin papukaija -- ja jos keskeytätte ja suistatte heidät
radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko
elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä
ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on
iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan
voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin
herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut
lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen
ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen.
Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy,
hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä,
jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä
pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa
ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan
joutuneet haltioihimme -- emme enää koskaan ihailleet mitään -- emme
koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää
välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka
yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä
pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan
olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole
koskaan järkkynyt.

Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää
vakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja
äänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä
ihminen. Hänelle se on luontaista.

Genovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia
seuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia
Columbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta
ja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään
vilkkautta -- täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:

"Tule minu kanssa, hyvä herra! -- tule! Minä teille näyttä
Christoforo Colombo käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta! -- hän itse
kirjoitta oma käsi kanssa! -- tule!"

Hän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen
ja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja
levitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi
ympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan:

"Mitä minä sano, herra! Onkko se niin? Katso! Christoforo Colombo
käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta!"

Teeskentelimme välinpitämättömyyttä. Tohtori tutki asiakirjaa sangen
tarkkaavasti, kiusallisen paussin vallitessa. -- Sitten hän sanoi,
minkäänlaista mielenkiintoa osoittamatta:

"Ah -- mitä -- mikä se olikaan sen asianomaisen nimi, joka tämän
kirjoitti?"

"Christoforo Colombo! se suuri Christoforo Colombo!"

Uusi tarkka tutkistelu.

"Ah -- kirjoittiko hän sen itse, vai -- vai mitä?"

"Hän itse kirjoitta! -- Christoforo Colombo! Häne oma käsikirjoitus,
hän itse kirjoitta!"

Tohtori sitten laski asiakirjan kädestään ja sanoi:

"Mitä, minä olen Amerikassa nähnyt tuskin neljätoistavuotiaitten
poikain kirjoittavan paremmin kuin tuo. --"

"Mutta teme ole se suuri Christo--"

"Mitä minä huolin siitä, kuka se on! Se on huonointa käsialaa, mitä
olen milloinkaan nähnyt. Älkää luulko voivanne meitä pettää, vaikka
olemmekin muukalaisia. Me emme aio kärsiä semmoista kohtelua. Jos te
voitte meille todella näyttää hyvää kaunokirjoitusta, niin tutustumme
siihen mielihyvällä, mutta ellette voi, niin älkäämme viivytelkö
täällä."

Kuljimme edelleen. Oppaan mieli oli melkoisesti järkkynyt, mutta tämä
teki vielä toisen yrityksen. Hänellä oli varalla jotain muuta, jonka
hän toivoi voittavan meidät. Hän sanoi:

"Ah, hyvä herra, tule minu kanssa! Minä näyttä kaunis, oi, suuremoine
Christoforo Colombo kuvapatsas! -- ihana, mainio, loistava!"

Hän vei meidät kauniin kuvapatsaan eteen -- se todella _oli_ kaunis
-- ja hypähti taapäin ja asettui takakenoon:

"Ah, katso, hyvä herra! -- kaunis, suuremoine -- Christoforo Colombo
kuvapatsas! -- kaunis patsas, kaunis pedestaal!"

Tohtori pisti silmään monokkelin -- jonka hän oli tämmöisiä
tilaisuuksia varten hankkinut:

"Ah -- mikä tämän herran nimi olikaan?"

"Christoforo Colombo! -- se suuri Christoforo Colombo! Christoforo
Colombo -- se _suuri_ Christoforo Colombo. Well, mitäs _hän_ on
tehnyt?"

"Löytä Ameerika! -- löytä Ameerika, oh helvetti!"

"Löytänyt Amerikan. Ei. Tuo väitös ei mene meihin. Me olemme juuri
itse tulleet Amerikasta. Emme ole siitä mitään kuulleet. Christoforo
Colombo -- kaunis nimi -- onko -- onko hän kuollut?"

"Oh, corpo di Bacho! -- kolmesata vuosi!"

"Mihin hän kuoli?"

"Ei minä tiedä! -- Ei minä voi sanoa."

"Ehkä isoonrokkoon?"

"Ei minä tiedä, hyvä herra! -- Ei minä tiedä, _mihin_ kuole."

"Luultavasti tuhkarokkoon?"

"Ehkä -- ehkä -- minä _ei_ tietä -- minä luule hän johonki kuoli."

"Elävätkö vanhemmat?"

"Mahtoton!"

"Ah -- mikä on kuvapatsas ja mikä pedestaali?"

"Santa Maria! -- _teme_ se kuvapatsas! -- _teme_ se pedestaal!"

"Ah, kyllä näen, kyllä näen -- onnistunut yhdistelmä -- sangen
onnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko -- onko tämä ensi kerta, kun
tälle herralle yleensä on patsasta tehty?"

Tämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen -- hän oli saanut kylläkseen.

Olemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan
mielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia
Vatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme
jo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan -- ja ihastustakin
-- oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille
kuitenkin. Opas oli ymmällään -- ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi
itsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia
nähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta
yhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista
mielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti
suurimpana ihmeenä -- kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä
parhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo.
Hän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta
innostuksesta palasi häneen takaisin:

"Hyvä herra katso! -- Muumio! Muumio!"

Monokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin
koskaan.

"Ah -- minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?"

"Nimen? -- ei hänellä ole nimi! -- Muumio! -- egyptiläine muumio!"

"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?"

"Ei! Egyptiläine muumio!"

"Ah, aivan niin. Luultavasti ranskalainen?"

"Ei! -- _ei_ ranskalainen, ei roomalainen! -- syntynyt Egyptassa!"

"Syntynyt Egyptassa. En ole koskaan ennen kuullut Egyptasta.
Arvatenkin joku ulkomainen paikka. Muumio -- muumio. Kuinka
rauhallinen hän on -- kuinka maltillinen. Onko, ah -- onko hän
kuollut?"

"Oo, _sacre bleu_, kuollu kolme tuhannen vuosi!"

Tohtori kääntyi hänen puoleensa vihaisesti:

"Kuulkaas nyt, mitä tarkoitatte tuommoisella käytöksellä? Pidätte
meitä narrinanne, kun me olemme muukalaisia ja koetamme oppia!
Koetatte tyrkyttää vanhaa kehnoa romuraatoanne _meille!_ -- tuli
ja leimaus, minun tekee mieleni teille -- teille -- jos teillä on
näytettävänä hyvä _veres_ ruumis, niin tuokaa tänne! -- tai kautta
Yrjön me väännämme teiltä niskat nurin!"

Me pidämme tämän ranskalaisen mielenkiintoa kaikin puolin vireillä.
Hän on kuitenkin, ainakin osaksi, maksanut meille samalla mitalla,
vaikkei tiennyt siitä. Hän tuli tänä aamuna hotelliin kysymään,
olimmeko jo liikkeellä, ja koetti parhaan taitonsa mukaan kuvata
meitä, jotta ravintolan isäntä tietäisi, kenestä oli kysymys. Lopuksi
hän sivumennen huomautti, että me olimme hulluja. Tämä huomautus oli
niin viaton ja niin rehellinen, että se oppaan sanaksi oli kaikin
puolin kunnioitusta herättävä.

Olemme käyneet katakombeissa. Se oli kuin olisi laskeutunut hyvin
syvään kellariin, se vain oli kellari, jolla ei ollut päätä
ensinkään. Kapeat käytävät on karkeasti kalliosta louhittu ja
kummallekin puolelle on seinämiin louhittu hyllyjä; kullakin hyllyllä
on kerran ollut ruumis. Melkein joka ruumisarkkuun on kaiverrettu
nimiä ja kristittyjä symboleja ja rukouksia tai kristillisiä toiveita
ilmaisevia lauseita. Päivämäärät ovat tietysti kaukaa kristillisen
ajanlaskun alkuajoilta saakka. Täällä syvällä maanalaisissa luolissa
ensimmäiset kristityt aika ajoin piilivät vainoa välttääkseen. Öisin
he hiipivät ulos ruokaa hakemaan, päivät pysyivät piilossa. Pappi
kertoi meille Pyhän Sebastianon eläneen maan alla jonkun aikaa häntä
takaa ajettaessa. Eräänä päivänä hän lähti ulos, mutta sotamiehet
keksivät hänet ja ampuivat hänet nuolillaan kuoliaaksi. Viisi tai
kuusi vanhimmista paaveista -- ne jotka hallitsivat noin kuusitoista
vuosisataa takaperin -- piti paavillista hoviaan ja opetti papistoaan
syvällä maan uumenissa. Seitsemääntoista vuoteen -- armon vuodesta
235 vuoteen 252 -- paavit eivät ensinkään nousseet maan pinnalle.
Neljä tällä ajalla valittiin tuohon korkeaan toimeen. Kukin hallitsi
nelisen vuotta tai niille vaiheille. Tuo puhuu kylläkin selvää kieltä
näiden maanalaisten kalmistojen epäterveellisyydestä asuinpaikkana.
Myöhemmin eräs paavi vietti katakombeissa koko pontifikaattinsa --
kahdeksan vuotta. Eräs toinen saatiin siellä kiinni ja murhattiin
piispanistuimeensa. Paavina ei ollut hauska olla niihin aikoihin.
Ikävyyksiä oli liian paljon. Rooman alla on satakuusikymmentä
katakombia, jokaisessa sokkelo ristiinrastiin risteileviä käytäviä
ja jokaisen käytävän seinät päästä päähän ja permannosta kattoon
täynnään kallioon koverrettuja hautoja. Tarkan laskun mukaan on
kaikkien näiden hautakäytäväin pituus, yhteensä yhdeksänsataa mailia
ja hautain luku on seitsemän miljoonaa. Emme kulkeneet kaikkien
katakombikäytäväin läpi. Olisimme kovin mielellämme sen tehneet
ja olimmekin sitä varten ryhtyneet asianmukaisiin valmistuksiin,
mutta ajan niukkuus pakotti luopumaan tuumasta. Haparoimme sen
vuoksi vain Pyhän Calixtuksen kammottavan käytäväsokkelikon läpi,
joka on Pyhän Sebastianon kirkon alla. Kaikissa katakombeissa on
pieniä, kallioon karkeasti hakattuja kirkkoja, joissa ennen muinoin
kristityt hämärässä, aavemaisessa valossa pitivät jumalanpalvelusta.
Kuvitelkaahan messua ja saarnaa tuolla syvällä maan alla mutkikkaissa
sokkeloissa!

Katakombeihin haudattiin Pyhä Cecilia, Pyhä Agnes ja useita muita
kuuluimmista pyhimyksistä. Pyhän Calixtuksen katakombissa oli Pyhän
Brigitan tapana viettää monet tunnit pyhissä tutkisteluissa ja Carlo
Borromeon oli tapa viettää siellä yökausia rukouksissa. Siellä
tapahtui sangen ihmeellisiäkin asioita.

    "Tässä Pyhän Philip Nerin sydämen täytti jumalallinen rakkaus
    siihen määrään, että se mursi hänen kylkiluunsa."

Olen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New
Yorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut "Past. William H. Neligan,
oikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity
Collegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen."
Täytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias
kuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.

Sama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle
koetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta,
jonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon --
pappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian
ilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: --

    "Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan
    kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta
    kanonisoitavaksi, säilytetään yhä vielä lasilaatikossa ja kahden
    vuosisadan kuluttua sydän vielä oli ehjä. Kun ranskalaiset joukot
    marssivat Roomaan ja Pius VII vietiin pois vankina, tippui siitä
    verta."

Jos lukisi tämän jonkun munkin varhain keskiajalla kirjoittamasta
kirjasta, ei se ketään ihmetyttäisi. Se tuntuisi luonnolliselta
ja hyvin ymmärrettävältä. Mutta kun yhdeksännentoista vuosisadan
keskivaiheilla mitä parhaimman kasvatuksen saanut mies, lakitieteen
tohtori, filosofian maisteri ja yksi muinaistieteen suurmiehiä
vakavissaan puhuu tämmöisiä, niin kuuluu se kylläkin kummalta. Ilolla
siitä huolimatta vaihtaisin oman epäuskoni Neliganin uskoon ja
antaisin hänen asettaa vaikka kuinka kovat ehdot.

Tuon vanhan herran epäilemätön tutkiskelematon yksinkertaisuus tuntuu
niin harvinaisen raikkaalta näinä rautateiden ja sähkölennätyksen
proosallisina aikoina. Kuulkaa, mitä hän sanoo "Ara Coeli" kirkosta:

    "Kirkon kattoon on aivan pääalttarin yläpuolelle kaiverrettu
    '_Regina Coeli laetare Alleluia_.' Roomassa raivosi kuudennella
    vuosisadalla kauhea rutto. Gregorius Suuri vaati kansaa
    katumuksen tekoon ja muodostettiin yleinen juhlakulkue. Sen
    piti kulkea Ara Coelista Pyhän Pietarin kirkkoon. Kun se kulki
    Hadrianuksen mausoleon ohi, joka nykyään on San Angelon linna,
    kuului taivaallisten äänien laulua (se oli pääsiäisaamu,)
    '_Regina coeli, laetare alleluia! quia quem meruisti portare,
    alleluia! resurrexit sicut dixit; alleluia_!' Paavi, joka
    kädessään kantoi Neitsyen kuvaa (se on pääalttarin yläpuolella ja
    sitä sanotaan Pyhän Luukkaan maalaamaksi) vastasi hämmästyneen
    kansan kanssa '_Ora pro nobis Deum, alleluia_!' Samalla nähtiin
    enkeli, joka pisti miekkansa tuppeen, ja rutto samana päivänä
    lakkasi. On neljä seikkaa, jotka _vahvistavat_ [kursiveeraus
    minun -- _M. T_.] tämän ihmeen: vuotuinen juhlakulkue
    länsikirkossa Pyhän Markuksen juhlapäivänä; Pyhän Miikaelin
    kuvapatsas, joka on Hadrianuksen mausoleon päällä, jota
    rakennusta siitä pitäen on sanottu San Angelon linnaksi; antifoni
    Regina Coeli, jota katolinen kirkko pääsiäisen aikaan laulaa, ja
    kirkossa oleva kirjoitus."



XXVIII LUKU.

Maalauksellista hirmua -- Tuomas veljen legenda -- Suru
tieteellisesti esitettynä -- Kuolleiden juhlaseura -- Vatikaanin
suuret mestarit -- Paavi taiteen suojelijana -- Korkeita hintoja
vanhoista mestareista -- Raamatun korjaus -- Rooman pyhimysten
arvojärjestys -- Heille osoitetun kunnioituksen järjestys --
Lähestymme Napolia.


Pyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja
Katakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta
siirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme
hetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka
kuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta -- taulua, joka on niin
kaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun
"renessanssiin", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun
vanhan mestarin maalaama -- ja sitten astuimme alla olevaan laajaan
holvistoon.

Täällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat
vanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja
joka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu -- ja kaikki
nämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria,
jotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia
pyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista
rakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia
sommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja
kyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat
köynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen
selkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista,
kukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin
pysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa
(luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat
sangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu
tarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen
taitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta
munkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: "_Me_ olemme tämän
tehneet" -- tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään.
Saatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta
näyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla
mielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.

"Keitä nämä ihmiset ovat olleet?"

"Meitä -- jotka asumme tuolla ylhäällä -- Kapusiinien munkkikunnan
jäseniä -- veljiäni."

"Kuinka monta elämästä eronnutta munkkia on tarvittu näiden kuuden
kammion koristamiseen?"

"Tässä on neljäntuhannen luut."

"Tarvittiin varmaankin paljon aikaa niiden kokoamiseen?"

"Monta, monta vuosisataa."

"Niiden eri osat ovat kauttaaltaan erotetut -- kalloja yhdessä
huoneessa, sääriluita toisessa, kylkiluita kolmannessa -- täällä
tulisi varmaan kova kiire vähäksi aikaa, jos tuomiopasuuna soisi.
Jotkut veljistä voisivat sekamelskassa saada väärän jalan tai väärän
kallon ja lähteä matkaan ontuen tai katsellen maailmaa silmillä,
jotka ovat kauempana toisistaan tai lähempänä toisiaan kuin alkuaan.
Luultavasti ette tunne näistä erikseen ainoatakaan?"

"Kyllä, tunnen heistä montakin."

Hän kosketti sormellaan erästä kalloa. "Tämä oli veli Anselmo --
kuoli kolmesataa vuotta takaperin -- hyvä mies."

Hän kosketti toista. "Tämä oli veli Aleksanteri - ollut vainajana
kaksisataakahdeksankymmentä vuotta. Tämä oli veli Carlo -- kuoli
samaan aikaan."

Sitten hän otti erään kallon ja piti sitä kädessään ja katseli sitä
miettiväisenä, samaan tapaan kuin haudankaivaja Yorickista puhuessaan.

"Tämä", hän sanoi, "oli veli Tuomas. Hän oli nuori prinssi, kuului
ylpeään sukuun, jonka juuret olivat hamassa vanhan Rooman ajassa,
ulottuen pari tuhatta vuotta taapäin. Hän rakasti halvempaan säätyyn
kuuluvaa. Suku siitä vainosi häntä ja vainosi neitoakin. He ajoivat
neidon pois Roomasta; hän meni perässä, etsi kadonnutta läheltä
ja kaukaa, eikä löytänyt. Hän palasi takaisin ja uhrasi murtuneen
sydämensä alttarillemme ja väsyneen henkensä Jumalan palvelukseen.
Mutta nähkääs, miehen isä pian sen jälkeen kuoli ja äiti niinikään.
Neitonen palasi iloiten takaisin. Kaikkialta hän etsi sitä
nuorukaista, jonka silmät olivat hellästi katsoneet hänen silmiinsä
tästä kurjasta pääkallosta, mutta ei löytänyt häntä. Lopulta hän
näki nuorukaisen kadulla -- puettuna tähän meidän karkeaan pukuumme.
Nuorukainen tunsi immen. Se oli liian myöhään. Hän kaatui siihen
missä seisoi. Ihmiset nostivat hänet ylös ja toivat tänne. Hän ei
sen koommin milloinkaan puhunut. Ennen viikon päättymistä hän kuoli.
Näette hänen hiustensa värin -- hieman haalistuneena -- tästä ohuesta
tupsusta, joka vielä on ohimoissa kiinni. Tämä" (ottaen käteensä
reisiluun) "on hänen. Siinä koristuksessa, joka on päänne päällä,
näkyy suonia, jotka olivat hänen käsiniveliään sataviisikymmentä
vuotta sitten."

Tämä koruton tapa kuvata liikuttavaa sydämen tarinaa panemalla
eteemme rakastajan maallisia jäännöksiä sieltä täältä ja
nimittelemällä ne tuntui niin nurinkuriselta ja kaamealta, että
harvoin olen samanlaista kokenut. Tuskin tiesin, pitikö minun
hymyillä, vaiko kauhistua. Ruumiissamme on hermoja ja lihaksia,
joiden tehtävien ja toimintatapojen selostaminen kylmillä
fysiologisilla nimityksillä ja haavurin teknillisillä sanoilla
tuntuu kuin pyhyyden loukkaamiselta, ja jotain tämäntapaista munkin
puhe minussa vaikutti. Kuvitelkaa, että haavalääkäri nipistimillään
nostaa näkyviin suonia, lihaksia ja muita senkaltaisia ruumiin
monimutkaisesta koneistosta ja huomauttaa: "Nyt tämä pieni hermo
värisee -- värinä kulkee tähän lihakseen -- tästä se kulkee tähän
säieaineeseen; tässä sen aineosat veren kemiallisen vaikutuksen
johdosta hajaantuvat -- osa menee sydämeen ja sykäyttää sitä sillä,
mitä yleistajuisella sanalla sanotaan tunteeksi, osa kulkee tätä
hermoa pitkin aivoihin ja vie sinne hälyyttävän luontoisia tietoja --
kolmas osa luistaa tätä tiehyettä pitkin ja koskettaa jousta, joka
hallitsee silmän takana olevia nestesäiliöitä. Tämän yksinkertaisen
ja kauniin toiminnan kautta asianomainen saa tietää, että hänen
äitinsä on kuollut, ja itkee." Hirveää!

Kysyin munkilta, aikoivatko kaikki päällä asuvat munkit kuoltuaan
päästä tähän paikkaan. Hän vastasi rauhallisesti:

"Meidän täytyy kaikkien lopulta tulla tänne."

Kas vaan, mihin sitä voi tottua. Se aate, että hänet jonain päivänä
hajoitetaan kappaleiksi kuin joku kone tai kello, taikka talo, joka
on menettänyt omistajansa, ja kootaan uudelleen holvikaariksi ja
pyramideiksi ja kamaliksi freskoiksi, ei vähintäkään huolestuttanut
tätä munkkia. Minusta päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän
itsetyytyväisellä turhamaisuudella ajatellut, että hänen oma kallonsa
näyttäisi hyvältä keon ylimpänä ja hänen omat kylkiluunsa lisäisivät
freskoihin viehätyksen, joka niiltä nyt puuttui.

Siellä täällä makasi koristeellisissa alkooveissa luuvuoteilla
kuolleita ja kuivuneita munkkeja, hinterät vartalot käärittyinä
mustiin kaapuihin, joihin tavallisesti papit pukeutuvat. Tutkimme
erästä tarkemminkin. Nahistuneet kädet olivat rinnan päällä ristissä;
kallossa oli kiinni kaksi sameata hiustukkoa; iho oli ruskea ja
kuopalle painunut; poskipäillä se oli kireällä, niin että ne terävinä
pistivät esiin; syvällä kuopissaan olivat tuikeat kuolleet silmät;
sieraimet olivat tuskallisen silmäänpistävät, nenän pää kun oli
kadonnut; huulet olivat keltaisista hampaista käpertyneet pois;
ja vierivien vuosien takaa, niiden kivettämänä, tervehti meitä
vuosisataa vanha nauru!

Se oli hyvätuulisin ja samalla hirvittävin nauru, mitä ajatella
saattaa. Varmaankin, niin ajattelin, oli se mitä erinomaisin
sukkeluus, jonka tämä veteraani lausui viimeisen kerran
hengähtäessään, kun hän sitä nauraa vielä tänäpäivänä.

Päätäni pyörryttää, kun ajattelen Vatikaania -- sen kuvapatsaitten,
maalauksien ja kaikenlaisten ja kaiken ikäisten muitten ihmeitten
rannattomuutta. "Vanhoja mestareita" (etenkin kuvanveistäjiä)
oikein vilisee siellä. En voi kirjoittaa Vatikaanista. Luullakseni
en koskaan ole selvään muistava siitä mitä siellä näin muuta kuin
muumiot ja Rafaelin "Kristuksen kirkastuksen" ja muutamia muita
seikkoja, joita on tarpeeton nyt mainita. "Kristuksen kirkastuksen"
muistan osaksi siitä syystä, että se oli asetettu melkein yksinään
omaan huoneeseensa ja osaksi koska kaikki tunnustavat sen maailman
ensimmäiseksi öljymaalaukseksi ja osaksi siitä, että se oli kaunis.
Värit ovat tuoreet ja mehevät, "ilme" on oiva, niin sanotaan,
"tunne" vilkas, "sävy" hyvä, "syvyys" syvä ja leveys noin neljä
ja puoli jalkaa minun arvioni mukaan. Se on taulu, joka virittää
mielenkiintoa; sen kauneus on lumoava. Se oli kyllin kaunis ollakseen
vaikka "renessanssia". Huomautus, jonka lausuin joku aika takaperin,
johtaa erääseen ajatukseen -- ja toivoon. Eikö ole mahdollista,
että syy, miksi tässä taulussa näen niin paljon viehättävää, on sen
yksinäisyys, se että se on eristetty galleriain hurjasta kaaoksesta?
Jos joitakuita muitakin eristettäisiin itsekseen, niin eivätkö
nekin olisi kauniita? Jos tämä asetettaisiin keskelle sitä taulujen
erämaata, jonka Rooman gallerioissa tapaamme, niin näyttäisikö se
minusta yhtä kauniilta? Jos tähän saakka olisin joka palatsissa
nähnyt vain yhden "vanhan mestarin", enkä eekerikaupalla seiniä ja
kattoja aivan paperoituina niillä, niin eiköpähän minulla olisi
vanhoista mestareista sivistyneempi käsitys kuin tämä nykyiseni?
Melkeinpä luulen. Kun olin koulupoika ja minun piti ostaa uusi
puukko, en voinut muodostaa itselleni mielipidettä siitä, mikä
näytelaatikossa olevista oli sievin, eivätkä ne mielestäni ainoakaan
olleet erikoisen sieviä. Tein senvuoksi vaalini raskaalla sydämellä.
Mutta kun katselin ostostani kotona, jossa ei ollut muita kiiltäviä
teriä sen kanssa kilpailemassa, niin aivan hämmästyin sen kauneutta.
Aivan tähän päivään saakka ovat uudet hattuni aina näyttäneet
kauniimmilta puodista päästyään kuin puodissa muitten uusien hattujen
seurassa. Minulle alkaa nyt hämärtää, että se, mitä kokoelmissa olen
pitänyt yleisenä rumuutena, ehkä oikeastaan onkin yleistä kauneutta.
Minä toivon vilpittömästi, että se olisi sitä muille, mutta minulle
se ei ainakaan sitä ole. Ehkä oli syynä siihen, että tapani oli
niin mielelläni käydä New Yorkin taideakatemiassa, se, ettei
siellä ollut kuin muutamia satoja maalauksia, minkä vuoksi niihin
kaikkiin tutustuminen ei käynyt yli voimaini. Akatemia oli kai kuin
papuruoka ja läski neljänkymmenen mailin erämaassa, eurooppalainen
galleria taas juhla-ateria, johon kuuluu kolmetoista ruokalajia.
Yhdestä ruokalajista ei jää pienintäkään näkyväistä merkkiä, mutta
kolmetoista ruokalajia karkoittaa pois ruokahalun tuottamatta mitään
tyydytystä.

On kuitenkin yksi asia, josta olen aivan varma. Kaikista
Michelangeloista, Rafaeleista, Guidoista ja muista vanhoista
mestareista huolimatta Rooman suurenmoinen historia on jäänyt
maalaamatta! Neitsyitä kyllä ja paaveja ja pyhiä variksenpelättimiä
maalattiin niin paljon, että niillä melkein olisi voinut kansoittaa
paratiisin, mutta muuta he eivät maalanneetkaan. "Nero soittaa
Rooman palaessa", Caesarin murha, taikka semmoinen järkyttävä
kohtaus, kun satatuhatta ihmistä Colosseumissa hurmauksen kiihkossa
kumartui eteenpäin nähdäkseen kahden taitavan gladiaattorin kolhivan
toisiaan murhamielellä, tiikerin hyppäävän polvistuvan marttyyrin
kimppuun -- näitä ja tuhansia muita aiheita, joista luemme elävällä
mielenkiinnolla, täytyy meidän tyytyä etsimään vain kirjoista -- emme
vanhain mestarien jättämästä romusta -- mestarien, joita ei enää ole
olemassa, kuten mielihyvällä muistan.

He maalasivat ja veistivät marmoriin vain yhtä historiallista
kohtausta (joka on jossain määrin kuulu), yhtä ainoata. No mikähän
se sitten oli ja minkä vuoksi he erikoisesti sen valitsivat? Se
oli "Sabiinitarten ryöstö" ja rintain ja säärien vuoksi he sen
valitsivat. Minun täytyy punastua heidän tähtensä.

Minä kuitenkin katselen mielelläni kuvapatsaita ja katselen
mielelläni taulujakin -- yksinpä pyhässä haltioitumisessa taivasta
kohti katselevia munkkejakin ja munkkeja, jotka mietiskelyssä
katsovat alaspäin, ja munkkeja, jotka nuuskivat, mistä saisivat
jotain syödäkseen -- ja sen vuoksi minä heitän mielestäni kaiken
kaunan ja kiitän paavillista hallitusta siitä, että se niin
kateellisesti vaalii näitä esineitä ja niin uutteraan niitä kokoo;
ja että se sallii minun, muukalaisen, joka en edes ole aivan
ystävällinen, liikkua niiden kesken mielin määrin ja häiritsemättä,
ottamatta minulta mitään maksua, vaatien ainoastaan sen, että
käyttäydyn niin hyvin kuin minun tulee käyttäytyä kenen toisen
talossa tahansa. Kiitän Pyhää isää oikein sydämellisesti ja toivotan
hänelle pitkää ikää ja yllinkyllin onnea.

Paavit ovat kauan olleet taiteen suojelijoita ja säilyttäjiä aivan
samalla tavalla kuin uusi käytännöllinen tasavaltamme on tekniikan
edistyksen ja menestyksen suojelija. Heidän Vatikaaniinsa on koottu
säilöön kaikki, mitä taiteen alalla on omituista ja kaunista, meidän
patenttivirastomme säilyttää kaikki, mitä mekaniikan alalla on
kummaa ja hyödyllistä. Kun joku keksii uuden mallisen riimun tai
uuden entistä etevämmän sähkölennätysmenetelmän, antaa hallituksemme
hänelle patentin, joka on suuren omaisuuden arvoinen; kun taas
joku Campagnalla kaivaa maasta vanhan kuvapatsaan, antaa paavi
hänelle suuren omaisuuden verran kultakolikolta. Voimme johonkin
määrään arvata ihmisen luonteen siitä, minkälainen nenä hänellä on
naamassaan. Vatikaani ja patenttivirasto ovat hallinnollisia neniä ja
niissä on koko lailla luonnetta.

Opas näytti meille Vatikaanissa valtavaa Jupiterin patsasta, jonka
hän sanoi näyttävän näin vahingoittuneelta ja kuluneelta -- niin
kulkuripoikain jumalalta -- siitä syystä, että se aivan hiljakkoin
oli kaivettu esiin Campagnan mullasta. Hän kysyi, paljonko arvoiseksi
tämän Jupiterin otaksuimme? Minä vastasin, oikopäätä kuin älymies
ainakin, että sen arvo oli noin neljä dollaria -- ehkä puoliviidettä.
"Satatuhatta dollaria!" sanoi Ferguson. Ferguson lisäksi sanoi, ettei
paavi salli viedä tämänkaltaisia muinaistuotteita alueeltaan pois.
Hän asettaa komissionin tutkimaan tämänkaltaisia löytöjä ja antamaan
lausuntonsa niiden arvosta. Paavi sitten maksaa löytäjälle puolet
arvioidusta määrästä ja ottaa kuvapatsaan. Hän sanoi, että tämä
Jupiter oli löydetty vainiosta, jonka joku vast'ikään oli ostanut
kolmellakymmenellä dollarilla, ja oli ensimmäinen sato uudelle
viljelijälle siis ollut sangen tyydyttävä. En tiedä, puhuuko Ferguson
aina totta vai eikö, mutta otaksun hänen puhuvan. Tiedän, että
kaikille vanhain mestarien maalaamille tauluille on pantu suunnaton
vientitulli, jottei niitä yksityisistä kokoelmista myytäisi. Olen
myös tullut vakuutetuksi siitä, ettei oikeita vanhain mestarien
tauluja ole Amerikassa juuri nimeksikään, koska halvimmistakin ja
vähäpätöisimmistä vaaditaan hyvänlaisen maatalon hinta. Aioin vähin
itsekin ostaa erään pienen vähäpätöisyyden, Rafaelin käsialaa, mutta
hinta oli kahdeksankymmentätuhatta dollaria, vientitullin kanssa se
olisi noussut joukon toisellesadalletuhannelle, jonka vuoksi vain
tutkiskelin sitä vähän aikaa ja sitten päätin, etten huolikaan.

Tekee mieleni tässä mainita näkemäni kirjoitus, ennenkuin unhotan sen:

"'Kunnia Jumalalle korkeudessa, rauha maassa _ihmisille, joilla
on hyvä tahto_!' Se ei ehkä ole hyvää Jumalan sanaa, mutta se on
väärentämätöntä katolilaisuutta ja ihmisluontoa." [Verratessani tätä
rovasti Alfordin Uuden Testamentin käännökseen huomaan kuitenkin
nöyryytettynä, että se _on_ hyvää Jumalan sanaa. No niin, ehkä olen
tietämätön, mutta paha en ole. -- _M. T_.]

Tämä on kultakirjaimilla kirjoitettu erään mosaiikkiryhmän ympäri,
joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa;
tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja
valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa,
Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa
_palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa
avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan
ei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa
olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "_Siunattu
Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_." Siinä
ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö
Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, _anna se_ meille."

Kaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta
olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä
-- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden
arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:

Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.

Toinen Jumaluus.

Kolmas Pietari.

Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle
paaville ja marttyyrille.

Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin
sylilapsena).

Voin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten
muittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten
hyvä tai paha.

Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää
omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen
enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut.
Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa
näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian
mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella
toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten
on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä
Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella,
Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä
Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla,
Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden
nimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä,
kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta:
toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!

Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman
sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen
olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä --
olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes
joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme
silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun
muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme
"ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät
nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin
kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset
vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta
joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.



XXIX LUKU.

Napoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu
-- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia
-- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras
ja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua
jatketaan.


Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut
täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin.
Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden
välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä
tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti
viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen
alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat.
Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka
päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa
heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme
heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi
ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa;
ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin
napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata
pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.


_Vesuviolle nousu_.

Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi
ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin
matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian
saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista
mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää.
Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli
lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle
asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin
menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä.
Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli
lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran
eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja
kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla.
Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua
saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen
paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset
makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä
jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia
maksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden
rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat
sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja
vaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja
vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi
senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne
olivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä.
Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi
senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit
tulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra --
kaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne
-- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat
teitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja
haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä
tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni
perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen
niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai
pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai
parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset
kerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.

Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään
ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän
urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista,
että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä
oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen
teatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen
kustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa
näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka
kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa
menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti.
Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan.
Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että
ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin.
Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat
-- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä,
he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari
hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja
vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja
naurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin
toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja
kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja
naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat
käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo
nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta
-- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa
-- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar
olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin
urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti
jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja
lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä
ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan
missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja
avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän
ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous
pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin.
Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla
sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt
saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä
luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet
tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä,
ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti
nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet
mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni
vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin
ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla
sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista
uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän
Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti
vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos
tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan
nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja
kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren
joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan
kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa
neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi
ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat.
Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin,
sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena
päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa
neljässä minuutissa.

Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue,
johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja
kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset
tekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan,
joka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken
hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista
kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä
keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille
kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen
tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja
juhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi,
sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä
runsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että
Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja
kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.

Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista --
kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä
huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja
toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten
tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö
uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat
kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti
pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen
kykenevät.


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin
mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he
ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät
paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava,
väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä.
Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria
ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä
vaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää
aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää
hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä
hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi
ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä
yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin --
pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä
kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä,
antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin
tehdä" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä
paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua
ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme
tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa,
ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö,
joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin
kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani
hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö
minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi
muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin
hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.

Eräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin
suurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään
muuta kuin kaasulamput -- kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren
lahden ympärillä -- timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta
etäisyydestä kimalsi läpi pimeyden -- ei yhtä säteilevänä kuin
tähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana
-- ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin,
muodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja
kaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta
ympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä,
jotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta
ottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni
kulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista
tarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin
neljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden
satumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä
olin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen
kirjoitan.



XXX LUKU.

_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Vesuviolle nousua jatketaan -- Kaunis näköala auringon noustessa --
Ei aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Sadan jalan korkuisia taloja -- Kirjava kulkue -- Kaupustelijain
ruokaseteli -- Ruhtinaallisia palkkoja -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Hintamietelmiä -- Ihmeteltävä "Sininen luola" -- Käynti Napolin
lahden kuuluilla paikoilla -- Myrkyllinen "Koiraluola" -- Kivettynyt
laavavirta -- Nousua jatketaan -- Saavutaan kukkulalle -- Kraaterin
kuvaus -- Vesuviolta laskeudutaan.


"Nähdä Napoli ja kuolla". No niin, enpä kuitenkaan tiedä,
tarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman
toiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan.
Nähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten
me sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä
nähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta -- ja niin ne
rivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä
merestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon
valtavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna
antoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä.
Ja kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi -- kun se auringon ensi
suutelosta punastui -- oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin
sangen hyvin olisi saattanut sanoa "nähdä Napoli ja kuolla". Taulun
kehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri - suunnattoman laajana
monivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat
haaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme
Vesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja
saumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti
-- vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä
ja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten
kylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä
epämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee "Napoli nähdä
ja kuolla".

Mutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se
hieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja
siitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä
ja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen
määrään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt.
Kolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään,
sillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua
tautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran
päivässä ja ovat melko siistit.

Katujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä
kuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla,
joka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset
vilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa!
Jalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein
niin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä
vastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla -- ja missä kadut ovat
kyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne.
Kuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy
raajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt
selvittämään.

Mutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia
kuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että
runsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden
jykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta
yhdeksät portaat, ennenkuin on ensi "kerroksessa". Ei, ei yhdeksiä,
mutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen
linnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka,
jossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos
-- tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä
kerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka
näyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta -- ja siitä ylöspäin
ne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi
ja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin
mitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen
pesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka
etäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee
kadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään
alla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita
kyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan
taivaaseen -- tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella
kannattaa lähteä Napoliin katsomaan.


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Napolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa
kaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei
se alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan
kaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle
kuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus.
Tahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden,
loiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät
kuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos
mieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein
komeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta,
kurjuutta, repaleita ja likaa -- mutta Napolin valtakaduilla on tämä
kaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten
korupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja,
aasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja
tyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta
lähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee)
ja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa,
joka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat
milloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin
poliiseja -- niitä on vaivaksi asti) -- prinssit, jotka asuvat
kahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia,
pitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat,
mekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä
syömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin
hunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille
retkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa
suurempi, ja _hekin_ ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet
upeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät
niinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari
tuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes
takaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia
tyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.

Katselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista
porraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa,
ja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa.
Minusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa
mukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata.
Ja sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään
tyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä
-- leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa
olikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa
kanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen
kotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani
Italian elämän silkkisyyteen nähden.

Tämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä
palkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä,
tavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin
-- hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja
puoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs
työnjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen
on tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen
suhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.

Ja palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa
saatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria
tusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella
tai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa
viisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään
kahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria
ensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta
Livornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä
saatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä
kahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista
dollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa
seitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan
dollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan
Amerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä
silkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten
viety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten
viety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa
niin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa
viisisataa dollaria -- niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat
luonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni --


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Ja siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on
Caprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme
pienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan
ja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta
kannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten
hyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman
naurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä
silmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme.
Luulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se
kyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea
ja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn
nousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä
ja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä.
Kunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka
on noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä
ja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei
kukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen
maanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä
ajatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri
saattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan
kaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella.
Kun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet
ilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin
siniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa
uhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä
veteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa
ei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.

Sitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin
nyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä "levätä" pari päivää
ja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan
hotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä
Pozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui
maihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali
oli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli
merkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille
seitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.

Neron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa
Cumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa
syvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki -- näitä ja useita
muita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä,
mutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä
kuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin
ovat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva
se matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa
jaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista
minuutissa -- kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka
ryömivät siihen nukkumaan, herää, ennenkuin heitä kutsutaan. Eivätkä
he herää sittenkään. Vieras, joka panee sinne maata, aikoo jäädä
vakinaiseksi asukkaaksi. Minua halutti nähdä tämä luola. Päätin ottaa
mukaan koiran ja antaa sen hiukan tukehtua ja katsoa ajan, antaa sen
tukehtua enemmän ja sitten lopettaa sen. Saavuimme luolaan kolmen
aikaan iltapäivällä ja ryhdyimme paikalla kokeita tekemään. Mutta nyt
esiintyi huomattava vaikeus. Meillä ei ollut koiraa.


_Vesuviolle nousua jatketaan_.

Erakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli
merenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään.
Seuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista -- toisin paikoin nousu oli
jyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken
aikaa, erehtymättä -- ilman muunteluita -- se oli hellittämättömän ja
sanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki
vanhan laavavirran yli -- yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt
tuhansiin haaveellisiin muotoihin -- hurja kaaos raunioita,
autiutta ja karuutta -- erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia,
rikkirevenneitä pienoisvuoria -- pahkaista, solmuista, ryppyistä ja
kiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria
köynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut
yhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä
melskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva
musta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen
ja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! -- kaikki
kuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä!
-- kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi
tuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!

Vihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen
kohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle
meidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin
kahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian
pystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi
sitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa
kyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta
otaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte
-- onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa
ainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme
kyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut,
kahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi
suoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme
kaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin
ylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen
askeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme
toverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan
suoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin.
Vihdoin seisoimme huipulla -- tunti ja viisitoista minuuttia oli
kulunut tähän kapuamiseen.

Siellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin
-- ympyriäisen kuopan, jos haluatte -- joka oli noin kaksisataa
jalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä
oli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon
keskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö,
kauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja
kauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin
vallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta,
jos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli
äärettömän väriloistava -- siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa
punaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en
tiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai
väriyhdistelmän vivahdusta -- ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut
ja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen
Vesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!

Kraateri itse -- kuoppa -- ei ollut väritykseltään niin vaihteleva,
mutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan
se oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja
jaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään "huutavaa". Kysytte
oliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka
viikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja
samettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus
asteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä
edelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä
kirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen
ruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja
toisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten
rotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat
hentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat,
ja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja
kuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.

Kuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja
monenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt
missään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista
kohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus
toi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan
vain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.

Kumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja,
joten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset
keittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.

Kukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin
harvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita
näimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi
oikullisia ja epätyydyttäviä.


_Vesuviolta lasku_.

Vuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan
että olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme
nousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä
tuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka
melkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.

Meidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston
mahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että
kävin sillä.

Sanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen
tonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja
sen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti
kolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana
ja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin
päässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella
alennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia
savua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää
mielenkiintoa.



XXXI LUKU.

_Pompejin haudattu kaupunki_.

Pompejin haudattu kaupunki -- Asuntoja, joissa ei tuhanteen
kahdeksaansataan vuoteen ole ollut asukkaita -- Tuomioistuin --
Autiutta -- Menneitten jalanjäljet -- "Naisilta pääsy kielletty"
-- Teatterit, leipäpuodit, koulut j.n.e. -- Tuhkan säilyttämiä
luurankoja -- Urhea velvollisuutensa marttyyri -- Maineen
katoavaisuutta.


Minulla oli aina se käsitys, että Pompejiin laskeuduttiin soihtujen
valossa kosteita pimeitä portaita aivan kuin hopeakaivoksiin ja
että siellä kuljettiin pimeissä tunneleissa, joissa oli kattona
laavaa ja kahden puolen kovasta maasta kaivettu kuin sortuneita
vankiloita, jotka heikosti muistuttivat asumuksia. Mutta se ei ollut
sinnepäinkään. Ainakin ehkä puolet tästä haudatusta kaupungista on
täydelleen esiin kaivettu ja paljastettu päivän täydelle terälle. Ja
siellä seisovat vankasti rakennetut (katottomat) tiilitalot pitkissä
riveissä aivan samoin kuin tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin,
hehkuvan auringon helteestä kuumina. Ja siellä ovat niiden permannot
puhtaaksi laastuina ja ainoankaan kirkkaan sirusen himmentymättä
tai puuttumatta isotöisistä mosaiikeista, joihin kuvattiin
eläimiä, lintuja ja kukkia samaan tapaan kuin meidän aikoinamme
nopeaan turmeltuviin mattoihin. Ja siellä Venukset ja Bakkukset
ja Adonikset salien ja makuuhuoneitten seinillä armastelevat
ja juopuvat monivärisissä freskoissa. Ja kadut ovat kapeat ja
jalkakäytävät vielä kapeammat, hyvillä kovilla laavalaa'oilla
lasketut, kaduissa on vaununpyöräin kuluttamat syvät kourut ja
jalkakäytävät ovat muinaisten pompejilaisten anturain kuluttamat.
Siellä ovat leipurinmyymälät, temppelit, oikeuspalatsit, kylpylät,
teatterit -- kaikki puhtaiksi kaavittuina ja siroina ja millään
tavalla muistuttamatta maan uumeniin louhittua hopeakaivosta.
Murtuneet pylväät, joita makasi kaikkialla, ovettomat oviaukot ja
seinäin erämaan sortuneet yläreunat muistuttivat merkillisesti
meidän kaupunkiemme "palanutta kaupunginosaa", ja jos täällä olisi
ollut hiiltyneitä hirsiä, hajonneita akkunanpuitteita, kasoittain
kaikenlasta rauskaa ja kaikki yleiseen mustunutta ja savustunutta,
olisi yhdennäköisyys ollut täydellinen. Mutta ei -- aurinko paistaa
vanhan Pompejin päälle tänä päivänä yhtä kirkkaasti kuin se paistoi
Kristuksen syntyessä Betlehemissä, ja sen kadut ovat sata vertaa
puhtaammat kuin minä pompejilaiset itse milloinkaan näkivät niitä
kaupunkinsa loistoaikanakaan. Minä tiedän, mitä sanon -- sillä
enkö ole suurilla valtakaduilla (Kauppiaitten kadulla ja Onnen
kadulla) omin silmin nähnyt, kuinka kivilaskoksia ei oltu korjattu
ainakaan kahteen sataan vuoteen! -- kuinka petetyt veronmaksajat
kautta sukupolvien olivat rattaanpyörillään kuluttaneet viiden ja
kymmenenkin tuuman syvyisiä kouruja paksuihin laakakiviin? Ja enkö
näistä merkeistä tiedä, etteivät Pompejin katukomisarjukset koskaan
hoitaneet tehtäviään ja että kun he eivät koskaan korjauttaneet
kivilaskoksia, niin eivät he niitä koskaan siivonneetkaan? Ja sitä
paitsi, eikö katukomisarjusten luonteelle ole ominaista laiminlyödä
velvollisuuksiaan milloin siihen on vähänkään tilaisuutta? Tekisi
mieleni tietää sen miehen nimi, joka viimeksi hoiti tätä virkaa
Pompejissa, niin saisi hän minulta kuulla kunniansa. Puhun tästä
asiasta todellisella tunteella, sillä jalkani tarttui erääseen pyörän
kouruun, ja mielihaikea, joka minut valtasi nähdessäni ensimmäisen
onnettoman luurangon, jossa vielä oli kiinni takertunutta tuhkaa ja
laavaa, lauhtui koko joukon, kun mieleeni johtui, että ehkä juuri tuo
sama olikin katukomisarjus.

Ei -- Pompeji ei enää ole haudattu kaupunki. Se on monen, monen sadan
katottoman talon kaupunki ja katusokkelojen kaupunki, jossa oppaatta
helposti eksyisi ja saisi yönsä nukkua jossain aavepalatsissa, jossa
ei ole elävää asukasta ollut jälkeen tuon kamalan marraskuun yön
tuhatkahdeksansataa vuotta takaperin.

Kuljimme sen kadun, joka on Välimeren puolella (sitä sanottiin
"Merikaduksi") ja Minervan ränstyneen, murtuneen kuvan ohi, joka
vielä uupumatta vartioi omaisuuttaan, vaikkei voinutkaan sitä tuholta
turvata, ja nousimme sitten pitkää katua, kunnes seisoimme leveällä
Oikeus-Forumilla. Permanto oli tasainen ja puhdas ja kummallakin
puolella oli jalo rivi sortuneita pilareita, kauniita joonilaisia ja
korintholaisia kapiteeleja joka puolella hajallaan. Yläpäässä olivat
tuomarien tyhjät sijat ja niiden takana laskeuduimme vankilaan,
jossa tuhkat ja rakeet tuona ikimuistettavana marraskuun yönä olivat
tavanneet kaksi vankia kahleissaan ja kiduttaneet heidät kuoliaaksi.
Kuinka he mahtoivat raastaa armottomia siteitään julmain tulten
raivotessa heidän ympärillään!

Kuljimme sitten monen upean yksityisasunnon läpi, joihin emme olisi
ennen vanhaan, omistajain eläessä, päässeet ilman käsittämättömällä
latinalla kirjoitettua nimenomaista kutsua -- jota kutsua me
arvatenkaan emme olisi saaneet. Nuo ihmiset rakensivat talonsa
koko lailla samanmallisiksi. Permannot olivat monivärisistä
marmoripaloista koottuja mosaiikkeja, kuvat mielikuvituksellisia
sommitelmia. Kynnyksellä silmään ensimmäiseksi sattui joskus
latinalainen tervetulolause tai koiran kuva, jonka alla seisoi "Varo
koiraa", ja toisinaan karhun tai faunin kuva, johon ei kuulunut
minkäänlaista kirjoitusta. Sitten astutaan jonkinlaiseen eteiseen,
jossa oli tapana pitää hattutelinettä -- luultavasti. Seuraava
järjestyksessä oli huone, jonka keskellä oli suuri marmoriallas ja
suihkulähteen torvet. Kahden puolen on makuuhuoneita. Suihkulähteen
takana on vastaanottohuone, sitten pieni puutarha, ruokahuone ja niin
yhä edespäin. Permannot olivat kaikki mosaiikkia, seinät stukolla
verhotut tai varustetut freskoilla tai korkokuvilla koristellut
ja siellä täällä oli kuvapatsaita, suuria ja pieniä, ja pieniä
kala-allikoita ja kimaltelevia vesikaskaadeja, jotka juoksivat
pihaa ympäröivän kauniin pylväskäytävän kätköistä ja pitivät
kukkalavoja tuoreina ja ilmaa raikkaana. Nämä pompejilaiset olivat
maultaan ja tavoiltaan sangen ylellisiä. Hienoimmat pronssiteokset,
mitä olemme Euroopassa nähneet, ovat olleet kotoisin Pompejin
ja Herculaneumin esiin kaivetuista kaupungeista, samoin kuin
hienoimmat kameatkin ja hienoimmat jalokivikaiverrukset. Heidän
maalauksensa ovat kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuosisadan
iästä huolimatta usein paljon miellyttävämmät kuin kolme vuosisataa
takaperin eläneitten vanhain mestarien kuulut yöpainajaiset. He
olivat taiteessa sangen edistyneet. Näistä ensimmäisen vuosisadan
teoksista aina yhdenteentoista vuosisataan saakka taidetta ei näytä
sanottavasti olleen olemassakaan -- ei siitä ainakaan ole mitään
säilynyt -- ja omituista oli nähdä, kuinka suuresti nämä vanhan
ajan pakanat (ainakin muutamissa suhteissa) voittivat ne etäiset
mestarisukupolvet, jotka tulivat heidän jälkeensä. Maailman ylpeys
kuvanveiston alalla näyttää olevan Laokoon ja "Kuoleva gladiaattori",
jotka näimme Roomassa. Ne ovat yhtä vanhat kuin Pompeji ja kaivettiin
esiin maasta kuten Pompejikin. Mutta niiden tarkkaa ikää ei voida
muuta kuin arvata, samoin kuin ei sitäkään, kuka niiden tekijä
on. Mutta kuluneina, halkeilleina, historiattomina ja päällään
luvuttomain vuosisatain tahratkin ne yhä vielä mykkinä uhmaavat
kaikkia yrityksiä kilpailla katoamattoman täydellisyytensä kanssa.

Kummalta ja omituiselta tuntui käyskennellä tässä kuolleiden vanhassa
hiljaisessa kaupungissa -- vaellella pitkin tyhjän tyhjiä katuja,
joissa kerran tuhannet ihmisolennot olivat ostaneet ja myyneet,
käyskennelleet ja ratsastaneet ja täyttäneet paikat liikkeen ja
ilomielen melulla ja hyörinällä. He eivät olleet laiskoja. Niihin
aikoihin pidettiin kiirettä. Löysimme siitä todistuksen. Eräässä
kulmauksessa oli temppeli ja oli lyhempi kulkea kadulta toiselle
tämän temppelin pylväitten välitse kuin ympäri -- ja katso!
aikaa säästävät jalat olivat monen miespolven aikana kuluttaneet
rakennuksen vankkaan laakakivipermantoon syvän uoman! Ei ollut aikaa
kiertää, missä oikaisemalla pääsi sukkelampaan.

Kaikkialla näkee seikkoja, jotka saavat ihmettelemään, kuinka vanhoja
nämä vanhat talot olivat, ennenkuin tuhoyö tuli -- ja nämäkin seikat
palauttavat nuo ammoin kuolleet asukkaat mieleemme ja asettavat
ne ilmielävinä silmäimme eteen. Ne portaat esimerkiksi (kahden
jalan vahvuisia laavamöhkäleitä), jotka kulkevat pois koulusta
ja samanlaiset portaat, jotka johtavat pääteatterin hienoimmille
riveille, ovat melkein poikki kuluneet! Kautta sukupolvien olivat
pojat kiiruhtaneet pois tuosta koulusta ja heidän vanhempansa
kiiruhtaneet teatteriin ja hermostuneet jalat, jotka ovat olleet
tomua ja tuhkaa kahdeksantoista vuosisataa, ovat jättäneet merkkinsä,
jotka me voimme tänä päivänä lukea.

Käännyimme pois ja katselimme verstaan toisensa jälkeen, myymälän
toisensa jälkeen Kauppiaitten pitkää katua alas kulkien ja kysyimme
mielikuvituksessamme Rooman ja idän tuotteita, mutta kauppiaat olivat
menneet, torit olivat, tyhjät eikä ollut mitään muuta jäänyt kuin
särkyneet ruukut, kaikki tuhkan ja tomun yhteen kivettämänä: viini ja
öljy, jotka kerran olivat ne täyttäneet, olivat tuhoutuneet samalla
kuin omistajatkin.

Eräässä leipomossa oli mylly viljan jauhamiseksi ja uunit leivän
leipomiseksi. Ja sanotaan Pompejin esiin kaivajain näistä samoista
uuneista löytäneen kauniita, hyvin leivotuita kyrsiä, joita leipuri
ei ollut ennättänyt ottaa uuneista, kun hän viimeisen kerran lähti
puodistaan, asianhaarat kun pakottivat hänen poistumaan niin suurella
kiireellä.

Eräässä talossa (Pompejin ainoassa rakennuksessa, johon naisilta
on pääsy kielletty) oli pienet kammiot ja lyhyet vuoteet vankasta
kivestä aivan samanlaisina kuin ennen vanhaankin, ja siellä oli
kuvia, jotka näyttivät melkein yhtä tuoreilta, kuin olisi ne eilen
maalattu, mutta joita ei kynä rohkenisi selostaa. Ja siellä täällä
oli latinalaisia kirjoituksia -- ruokottomia neron pilkistyksiä, ehkä
samain käsien riipustamia, jotka ennen aamun valkeamista kohotettiin
apua rukoillen taivasta kohti keskellä tuiskivan tulen myrskyä.

Eräällä valtakadulla oli jykevä kiviallas ja vesisuihku, josta siihen
juoksi vettä. Ja missä Campagnan uupuneitten hikisten työntekijäin
oli ollut tapa lepuuttaa oikeata kättään kumartaessaan huulensa
suihkuun, siihen oli Vankkaan kiveen kulunut tuumaa tai kahta syvä
leveä kouru. Ajatelkaahan, kuinka lukemattomat tuhannet kämmenet
olivat noina ammoin olleina aikoina tätä kohtaa painaneet, kun raudan
kovuiseen kiveen oli kuoppa kulunut!

Pompejissa oli suuri julkinen ilmoitustaulukin -- paikka johon
kiinnitettiin ilmoitukset gladiaattoritaisteluista, vaaleista ja
muista sen tapaisista asioista -- ei nopeaan turmeltuvaa paperia,
vaan kestäviä, kaiverrettuja kivitauluja. Eräs nainen, joka
nähtävästi oli rikas ja hyvin kasvatettu, ilmoitti vuokrattavaksi
asumuksen tai muuta sen tapaista kylpylöineen ja muine ajanmukaisine
parannuksineen, ja monta sataa puotia, pannen ehdoksi, ettei
asumuksia käytettäisi siveettömiin tarkoituksiin. Vuolluista
ovitauluista on helppo saada selkoa monenkin Pompejin talon asukkaan
nimestä. Ja samoin on helppo nähdä, keitä oli haudoissa. Kaikkialla
näkee ympärillään esineitä, jotka ilmaisevat jotain tämän unhotetun
väestön tavoista ja vaiheista. Mutta mitä jättäisi tulivuori
amerikkalaisesta kaupungista, jos se sataisi jonkun päälle tulta ja
tuhkaa. Tuskin merkkiäkään, josta myöhemmin sen kohtalot voitaisiin
selville saada.

Pompejin pitkistä saleista löydettiin eräästä miehen luuranko,
jolla oli toisessa kädessä kymmenen kultarahaa, toisessa iso avain.
Hän oli ottanut rahansa ja juossut ovea kohti, mutta tulimyrsky
oli yllättänyt hänet aivan kynnyksellä ja hän oli vaipunut alas ja
kuollut. Vielä yksi minuutti kallista aikaa olisi ehkä ollut hänen
pelastuksensa. Näin miehen, naisen ja kahden nuoren tytön luurangot.
Naisen kädet olivat leveälle levitetyt kuin kuolon tuskassa ja
kuvittelin vielä näkeväni hänen muodottomissa kasvoissaan saman
hurjan epätoivon ilmauksen, joka ne silloin ammoin muodottomiksi
väänsi taivaan sataessa tulta näille kaduille. Tytöt ja mies
makasivat kasvoja käsivarsillaan peitellen, ikäänkuin he olisivat
tahtoneet suojella niitä ympäröivältä tuhkalta. Eräästä huoneistosta
löydettiin kahdeksantoista luurankoa, kaikki istuvassa asennossa,
ja seinillä mustuneet kohdat vielä ilmaisevat heidän muotoaan ja
asennoitaan kuin varjot. Eräällä heistä, joka oli nainen, oli vielä
luurankokaulassaan helmet, joihin hänen nimensä oli kaiverrettu --
Julie di Diomede.

Mutta ehkä runollisin muisto, mitä Pompeji on nykyaikaiselle
tutkimukselle antanut, on se uljas, täyteen rautapukuun puettu
roomalainen sotilas, joka velvollisuudelleen uskollisena, uskollisena
roomalaisen soturin uljaalle maineelle ja täynnään sitä horjumatonta
rohkeutta, josta tuo maine sai suurimman kunniansa, seisoi
vartiopaikallaan kaupungin portilla, suorana ja väistymättä, kunnes
ympärillä raivoava helvetti _poltti pois_ pelkäämättömän hengen, jota
se ei voinut lannistaa.

Aina kun luemme Pompejista, muistamme tuon sotilaan. Emme voi
kirjoittaa Pompejista tuntematta luonnollista halua antaa hänelle
tunnustusta, jonka hän niin hyvin ansaitsi. Muistakaamme, että
hän oli soturi -- eikä poliisi -- ja soturina häntä kiittäkäämme.
Soturina hän pysyi paikoillaan -- soturin luonto kun kielsi häntä
pakenemasta. Jos hän olisi ollut poliisi, olisi hän niinikään jäänyt
paikoilleen -- koska hän olisi vetänyt makeita unia.

Koko Pompejissa ei ole puoltakaan tusinaa portaita eikä muitakaan
merkkejä, jotka osoittaisivat talojen olleen muuta kuin
yhdenkertaisia. Ihmiset eivät siellä asuneet pilvissä, kuten nykyiset
venezialaiset, genovalaiset ja napolilaiset.

Lähdimme sitten tämän ikäarvoisen menneisyyden kaupungin
juhlallisista mysteereistä -- tämän kaupungin, joka kaikkine vanhoine
menoineen ja omituisine vanhoine tapoineen tuhoutui niin kaukana
menneisyydessä, siihen aikaan, jolloin opetuslapset saarnasivat uutta
uskoa, joka nyt on meistä yhtä vanha kuin vuoret ja kukkulat -- ja
haaveilimme puitten keskellä, joitten alla vielä lepää monet eekerit
esille kaivamattomia katuja ja aukioita, kunnes räikeä vihellys ja
huuto "_kaikki vaunuun -- viimeinen juna lähtee Napoliin_!" herätti
minut ja muistutti, että kuuluin yhdeksänteentoista vuosisataan enkä
ollut kahdeksantoista vuosisataa tuhkaan ja ruuhkiin piintyneenä
maannut tomuinen muumio. Siirtyminen nykyisyyteen oli yllättävä. Se
tosiseikka, että vanhassa kuolleessa Pompejissa todella oli rautatie,
joka siellä hihkaisi epäkunnioittavan vihellyksensä ja meluisasti ja
arkimielisesti kutsui kokoon matkustajia, tuntui sangen kummalta ja
yhtä runottomalta ja epämiellyttävältä kuin se oli kummaa.

Verrattakoon tämän päivän rattoisaa elämää ja auringonpaistetta
hirmuihin, jotka Plinius nuorempi näki täällä marraskuun 9 p.
armon vuonna 79, urheasti ponnistelussaan äitinsä pelastamiseksi
vaaran ulottuvilta ja äidin taas, äidin kaikella epäitsekkyydellä,
rukoillessa poikaansa jättämään hänet ja pelastamaan itsensä.

    "Tällöin oli synkeä pimeys saonnut siihen määrään, että olisi
    luullut olevansa ulkona pilkkopimeänä ja kuutamottomana yönä
    tahi huoneessa, jossa kaikki valot oli sammutettu. Joka puolelta
    kuulimme naisten valituksia, lasten itkua ja miesten huutoja.
    Yksi kutsui isäänsä, toinen poikaansa ja kolmas vaimoaan ja vain
    äänistään he saattoivat tuntea toisensa. Moni epätoivossaan
    rukoili, että kuolema tulisi ja tekisi lopun heidän kurjuudestaan

    "Toiset rukoilivat jumalilta apua ja toiset luulivat tätä yötä
    viimeiseksi, ikuiseksi yöksi, joka hukuttaisi koko maailman!

    "Siltä minustakin tuntui -- ja lohdutukseksi lähestyvää kuolemaa
    vastaan ajattelin: Katso, maailma katoaa tyhjyyteen!"

       *       *       *       *       *

Kierreltyämme Rooman, Baiaen ja Pompejin mahtavain raunioitten
keskellä ja vilkaistuamme ajan kalvamiin nimettömiin keisarillisiin
marmoripäihin, joita Vatikaanin käytävissä on pitkät rivit, tunnen
yhden vaikutelman kolkuttavan mieltäni voimalla, jota sillä ei
ole koskaan ennen ollut: maineen tyhjyyden ja hataruuden. Ihmiset
ovat muinaisaikoina eläneet vanhoiksi ja kaiken pitkän elämänsä
tehneet työtä kuin orjat, mikä puhujana, mikä sotapäällikkönä,
mikä kirjailijana, ja sitten kallistuneet vuoteelleen ja kuolleet
onnellisina siinä ajatuksessa, että heidän työnsä kestää historiassa
ja heidän nimensä on saavuttanut kuolemattomuuden. Kyllä kai,
parikymmentä lyhyttä vuosisataa lepattelee tiehensä ja mitä tästä
kaikesta jää? Mustaan kiveen mieletön kirjoitus, jota muinaistutkijat
nuuskivat ja saivartelevat ja sekoittelevat saamatta siitä muuta
selville kuin paljaan nimen (jonka he lukevat väärin) -- ei
historiaa, traditiota, ei runoutta -- ei mitään, joka sille antaisi
ohimenevääkään mielenkiintoa. Mitä mahtaa olla jäljellä kenraali
Grantin suuresta nimestä neljänkymmenen vuosisadan kuluttua? Ehkä
tämä -- vuoden 5868 tietosanakirjassa:

    "URIAH S (tai Z) GRAUNT -- suosittu muinaisuuden runoilija
    Brittiläisen Amerikan Yhdysvaltain Azteekkiläisissä maakunnissa.
    Jotkut tutkijat sanovat hänen eläneen vuoden 742 vaiheilla j.Kr.
    Mutta oppinut Ah-ah Foo-foo vakuuttaa hänen olleen englantilaisen
    runoilijan Scharkspyren aikalaisen ja eläneen vuoden 1328
    vaiheilla j.Kr., kolmisen vuosisataa Troijan sodan _jälkeen_,
    eikä ennen sitä. Hän kirjoitti: 'Liekuta minut uneen, äiti'."

Nämä ajatukset tekevät minut alakuloiseksi. Minä menen maata.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jenkkejä maailmalla I - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.