Title: Jenkkejä maailmalla II - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jenkkejä maailmalla II - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle" ***


JENKKEJÄ MAAILMALLA II

Kirj.

MARK TWAIN



WSOY, Porvoo, 1922.



I LUKU.

Jälleen merellä -- Pyhiinvaeltajat kaikki tallella -- Uljas Stromboli
-- Sisilia kuutamossa -- Skylla ja Kharybdis -- Oraakkelin erehdys --
Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" -- Läpi Kreikan saariston
-- Vanha Ateena -- Karanteeni, kielto lähteä maihin -- Murramme
saarroksen -- Veretön yöllinen seikkailu -- Pakko tekee meistä
rosvoja -- Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä -- Hukkayritys
-- Menneisyyden muistojen keskellä -- Veistokuvain sortunut maailma
-- Näköala unelmain maasta -- Kuuluja paikkoja -- Peräydymme hyvässä
järjestyksessä -- Vahdit pidättävät -- Matkustamme sotilaallisin
kunnianosoituksin -- Jälleen turvassa laivassa.


Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe
jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta
ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan
puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä
mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen
oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen
vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä
kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki
istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella
vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä
kuin ennen vanhaankin -- ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin
oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään
tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat
vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo
nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen
mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan
vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä
korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa
tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa
ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli
näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli
mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen
tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä
siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä
näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta
tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja
häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti
olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.

Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin
kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella
puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme
katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme.
Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan
kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri
joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme
nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle,
ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan
kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän
aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän
mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan
nuoremmista sanoi:

"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? -- Mitä
varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"

"Mitäkö varten _minä_ olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies,
vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon
nähdä _kaikki_ paikat, mitä raamatussa mainitaan."

"Mitä -- eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."

"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! -- eikö _tätä_ paikkaa ole
mainittu -- no mikäs paikka tämä sitten _on_, kun tiedätte siitä niin
paljon?"

"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."

"Skylla ja Kha-- mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"

Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla
kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa
se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä
ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen.
Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa
mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään
voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on
nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että
hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi
(pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen
Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on
vapaasti kääntänyt Iliadin.)

Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton
tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa.
Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin
ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia
kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän
ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä
purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta
parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi
Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:

"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"

"Hori -- hori -- mihin?"

"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja
oikein pahoin!"

"Horisonttaaliseen parallaksiin" -- (päätään kynsien) --
"horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont -- kuules nyt, Harry,
mitä varten rääkkäät sinä _minua_ tällä, kun se koskee merimiehiä.
Eiväthän merimiehet _minuun_ kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin
puoleen? ... Se on _hänen_ asiansa."

"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen
luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."

"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti _on_ sillä
tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan
-- pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin
hän koko vuonna. Horisonttaalinen -- Harry, minäpä sanon, mitä sinun
tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen
verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin
tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen,
että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä --
se on idea. _Aktiivisuutta_. Näes hänellä on verentungos ja hän vain
tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.

"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle
iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."

Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren
toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat
harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä
valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla
äkkijyrkillä rantakallioilla.

Auringonlasku oli ihana -- lämmin veripunainen hehku, joka punasi
koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta.
Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan
puolessa -- ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja,
aistillisia, viehättäviä -- ne ovat valioita, hienostuneita,
veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet
ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka
leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla
leveyksillä.

Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme,
kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä
välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles
ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena
vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut,
kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse
Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja
julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta
ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai
Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.

Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan.
Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista.
Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni
tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme
piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten
linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen
Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että
kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät
pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi
tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla
silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat
täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin
suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan
ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä
harrastusta.

Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja
sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman
ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa
karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi
ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan
muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli
katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä
Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä!
Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.

Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen
ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne"
oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja
niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä
kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat
liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä
Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki
oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme
jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta -- että tuo
tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella
Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.

Kyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko
Piraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta
välttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille
todennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen
ja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto
tai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja
jokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi
huomiota -- kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että
rangaistus olisi "kova", ja kun häneltä kysyttiin "kuinka kova?"
sanoi hän että se olisi "sangen ankara" -- muuta selitystä emme
häneltä saaneet siitä asiasta.

Kello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät
rauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain
maihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja
kaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain
parien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää
koko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten
hiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui
minusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin
varkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä
karanteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut
vähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta.
Olin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme
kanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä
lieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä
saanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia
takaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni
veneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman
ulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen,
ja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta
vankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä
varoittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan.
Tästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että
se karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa,
ja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin
ympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana
tuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä
ihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden
yli kuljimme, kenenkään heräämättä -- mutta koiria heräsi, totta
puhuen, enemmän kuin tarpeeksi -- niitä aina kulki yksi tai pari
haukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja
kerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että
ihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa,
miten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä
pilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko
kierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi
kuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa.
Lähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä
omistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen
uinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani
tässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.

Kun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin
vasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan
sitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan
kuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan
valtiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa --
astuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät.
Toinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja
vielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä,
joka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme
karhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja
lukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata -- mitä se
sitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta
ennen Kristuksen syntymän?

Yhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja
suu janosta kuivana, Denny huudahti: "Kas, nämä rikkaruohothan ovat
viiniköynnöksiä!" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme
parikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä
ja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme
salaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: "hoi!", ja me otimme
lähdön.

Kymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin
kuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan.
Seurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen -- kaunis ja
mitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja
myös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme
rypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä
paikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin
antautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.

Pian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli
holvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken
aikaa raunioita ympärillämme -- lähestyimme matkamme päämäärää.
Emme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja
minä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden
kohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme
suurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle --
ja näimme sen laelta toisen -- kiipesimme sille ja näimme taas
uuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille
haudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon -- yhdessä
niistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina -- kuljimme
kallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa
suurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon
poikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla
Akropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme
yli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia
emmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden
tavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia
muistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta
pääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin
näytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin.
Kuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven --
se oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea -- sisäpuolelta kymmentä tai
kahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan
hänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle,
mutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella
paukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin
ovia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta
ja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän
mahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen
syntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään
ja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla
edes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen
valloittaneet.

Linnaväki -- neljä kreikkalaista -- oli marssinut ulos. Me portille
riitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).

Kuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme
nyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle
kulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa
jaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet
-- Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja
ylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin
puhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn.
Mutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa
kekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin
viittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten
rakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä
doorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja
kapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista,
jotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet.
Parthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä,
sataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä
kahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin
rivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin
rivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia
rakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.

Useimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä,
mutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä.
vuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan
ruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja
varsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä
tiedot olen ottanut matkaoppaasta.

Vaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla
ja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli
ylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita
marmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman
sääriä, toiset puuttuen päätä -- mutta kaikki kuutamossa surevain
näköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili
ja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle -- tuijottaen heihin
kivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen
kappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä
aukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä
tie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu
kirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja
murtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.

Mikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme!
Riveihin pönkitettyinä -- pinoihin ladottuina -- hajallaan pitkin
Akropoliin laajaa aluetta -- oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä
hienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman
suuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin,
korkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä,
sotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen,
juhlakulkueineen ja koruineen -- mitä vain ajatella saattoi.
Historian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään
Praksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta
muusta kuvanveiston mestarista -- ja varmasti nämä hienot jäännökset
sen todistavat.

Menimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös
oli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset
kivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla
silmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin
näkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten
sankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin,
jonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla
ylpeydellä.

Täysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme
huolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin
reunalle ja katsoimme alas -- mikä ilmestys! Ateena kuutamossa!
Varmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle
näytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla
aivan jalkaimme juuressa -- levitettynä kaikkineen kuin taulu --
ja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme
nähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka
suikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja
teräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään
loistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää -- äänetön kaupunki
ui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut,
ja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen
kallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot
pilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän
kuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset
seinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä
kylvetty täyteen ambramaisia valoja -- kuin olisi siihen suihkunnut
kultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja
vienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat
tähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin
majesteettiset -- jalkaimme juuressa uinuva kaupunki -- etäisyydessä
hopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.

Käännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin
suonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä
istuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille -- Platonin,
Aristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan,
Euklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen
ja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä!
Mutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin
kärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö
maailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin
nähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme.
Minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi
tulensa sammuttanut.

Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli
tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme
jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo
ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja
aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes
jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain
maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi
istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja
alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten
ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä
Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla,
jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen
asiasta -- mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni.
Olen ne sittemmin löytänyt:

    "Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen
    henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa
    epäjumalanpalvelukselle alttiina.

    "Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja
    hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa,
    joita hän kohtasi.

       *       *       *       *       *

    "Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko
    saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?

       *       *       *       *       *

    "Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te
    Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette
    liian taikauskoiset.

    "Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin
    huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle
    Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä
    teille selitän." -- Ap. teot, XVII.

Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä
kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras
lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme
tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja
näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan
niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena,
mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.

Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki
huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme
rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan
päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä
tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä
voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni
riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan
viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää
rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin
viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä
edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat
minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle
tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta,
niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen
viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti
häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle
ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti --
emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti.
Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä,
eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä:
"Ne junkkarit tulevat perässämme!"

Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen
näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että
he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini
ja pudottelin ne -- järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti,
tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin,
ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan
ollessa, lähimailla -- eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä
keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri
Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta
löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka
eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen
harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät
melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he
varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän
vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me
jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale
ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä
kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle,
joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan
seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli
kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen
matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.

Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun
sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja
sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se
talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt
meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon
saakka.

Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies,
joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta
olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on --
sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät
olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan,
vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy
muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat
muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat
syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä,
jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon,
että se pitää.

Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla
ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi
helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin
mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla
merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista
kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka
oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme
silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan
ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme -- sen me
täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään -- ja kun vahdit saapuivat
sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa.
He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa
hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat
laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin
poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä
turvassa.

Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa
katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me
olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet
olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin
kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja
sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.



II LUKU.

Nykyinen Kreikka -- Kukistunutta suuruutta -- Matka läpi
Arkipelaagin ja Dardanellien -- Historian jalanjälkiä -- Ensimmäinen
gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo -- Ankkuroimme
Konstantinopolin edustalle -- Kummia muoteja -- Kekseliäs
hanhikauppias -- Ihmeellisiä rampoja -- Suuri moskeija -- Tuhat yksi
pylvästä -- Stambulin suuri basaari.


Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet
sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita,
joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta
temppelistä -- hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä
häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan.
Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita,
emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin
milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata,
kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa.
Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä
hallitus saa toimeentulonsa.

Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa,
niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä
ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa.
Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia
virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan
kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka
olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet
niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa,
joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on
tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen
Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan
rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään
vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä
siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin
jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa
dollaria -- ne saatiin ottamalla _kymmenes osa_ maanviljelyksen
tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin
selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan
matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa.
Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää
kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat
hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston
suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat
itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän
ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään
maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen
ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea
oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi
ohraisesti.

Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti
repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä
kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata,
ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita
mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta
kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin
useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei
ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi
armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat
siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua
sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä
sen alennuksen aikoina -- kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen
Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen
uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja
sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.

Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen
kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin
Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista
ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja
sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin
suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä
se ei ole nykyään -- kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun
maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet.
He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian
varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa
Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa
vuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään
näimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin
ja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan
sitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton
kapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin
levyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja
kuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella
voisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos
armeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin
oli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle.
Vanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen
hyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen
yli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä
luultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi
meidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä.
Hellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron
uivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin
hartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain
turhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen
hautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.

Hellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja,
joista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen,
ja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme
katsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa
pian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.

Huomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun
ankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä
ottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää
kannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain
kuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään
taivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka
makaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi
kannelle ennenkuin aamiainen on syöty.

Kultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä
virran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren)
ja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat
samalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen
Byzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari
ja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa
on miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin
yhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet
New Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin
päästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein
kaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden
partaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot,
joita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja
lukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle
pääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme
piirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo
taulu katsella.

Mutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä
alkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen
saakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon
hän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen,
johon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu,
mutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla
vuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa
pitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan
alallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki),
toinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä
pää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat
sitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin
eikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn
paikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne
pääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin
molemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan
saattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle.
Venemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on
maan päällä. Aivan varmaan.

Rannalla oli -- niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta.
Ihmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja
miehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin,
jumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu
räätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin
mieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin
nurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista
ryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä,
joilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen
tepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia
vastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät
valtavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet
käyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi.
Loput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on
mahdoton kuvata.

Täkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai
kylpyhuoneita, vaatekammioita -- taikka mitä muuta tahansa -- kaikki
ensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja
työskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat
-- kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla
kerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa
mitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset,
että niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia
laiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita,
rypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten
esineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina,
rauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut
koirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia
naisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja
lumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät
näkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta.
Liikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa
ne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään
liikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen
ja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan
Kaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin
katu on näky, joka pitää nähdä kerran -- ei useammin.

Ja sitten on vielä mainittava hanhikauppias -- ukkeli, joka edellään
ajoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan.
Hänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero,
ja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti
tuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja
kaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän
otti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman
kylmäverisesti -- pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi
hanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä
helposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme
hänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen
makeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai
väistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua,
ja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu
tai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella
tavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän
kiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen
ja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.

Jos teille pitää olla kääpiöitä -- tarkoitan, että vain joku harva
kääpiö kumman vuoksi -- niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte
ostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää
Milanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa
mielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä
hyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää
Napoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte
nähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin
menkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi
näyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen
jalan, voi pitää itseään rikkaana -- mutta Konstantinopolissa ei
semmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi
siellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin
niiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen
sarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain
partailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi
kolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä
on poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla,
jolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun
kääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei
ollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa
majesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta
mitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain
Peran ja Stambulin syrjäkaduilla.

Tuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten
järjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen -- yksi
luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa
oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas
oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään
kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta --
niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä,
ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä
teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli
aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman
mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä
jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi
Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee
erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa.
Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin
että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä
joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla
kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.

Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän
epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu
siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin
melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat
maan.

Pyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista
vuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon
vanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon
ihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä
ihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa
on sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja
kaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin
Baalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä
ja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää
tämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää
-- elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon
sisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin
laadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma.
Perspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita
riippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty,
kuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia
öljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen
oli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia,
jotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta
kuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja
kumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja
laskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia
ja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän,
elleivät ehkä väsyneetkin.

Kaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla
oli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää
tai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä
räikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet --
ei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai
herättänyt hänen ihastuksensa.

Ihmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin
saavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta
kirkosta sanotaan, että "päteväin asiantuntijain mielestä monessa
suhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan
nähnyt"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja
taiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja
palohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään
etuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään
maalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.

Kävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta.
He olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui
kantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he
olivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja
sitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään
kukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen.
Kun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen -- he olivat viiden kuuden
jalan päässä toisistaan -- hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain
kehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta
minuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja
antoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja
ponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat
uskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä
kertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia.
Ilma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin
ilmapallot.

He eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä
takakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa
haltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta
soittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän
sisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme
nähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot
toivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan)
ja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen
luultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa
tai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu
ihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai
turmelevan kaikki heidän asiansa -- jättiläisten, maanhaltijain ja
henkien -- ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia "tuhannen ja
yhden yön" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs
älykäs lähetyssaarnaaja.

Kävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se
alkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi.
Se on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan
alle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä,
neljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä
pitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä.
Asettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa,
aina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä
ja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään
puolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään
muutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle
ristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni
hän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen
turkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan.
Mutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä
ymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi
mitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että
ehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä
mielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)

Riisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen
mausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla,
joka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset
kaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka
lienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli
kynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä
oli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste -- muuan
vartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi,
että mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen
timantin alla.

Kävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen
enempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja
-- eikö niitä liene tuhansia -- jotka kaikki ovat saman katon alla ja
holvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi
korttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa,
toisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin,
on siinä kadun mitta valitsemisen varaa -- ei tarvitse kävellä
itseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama
on silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa
on alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on
runsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari
todella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se
on täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä,
aaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä,
ylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja
kummannäköisiä ja kummapukuisia muhammedilaisia vuoristoista ja
etäisistä maakunnista -- ja se ainoa haju, jota ei tunnu isossa
basaarissa, on hyvä haju, vaikka minkälainen.



III LUKU.

Siveyden ja viskyn puute -- Tyttömarkkinat -- Kauppasiveys --
Konstantinopolin parjatut koirat -- Sanomalehdentoimittamisen ilot
Turkissa -- Kekseliäitä italialaisia sanomalehtimiehiä -- Ei meille
turkkilaisia lunsheja -- Turkkilainen sauna petosta -- Nargili
petosta -- Minut höylätään -- Turkkilainen kahvi petosta.


Moskeijoja on paljon, kirkkoja on paljon, hautausmaita on paljon,
mutta siveyttä ja viskyä on vähän. Juomasta kieltää muhammedilaisia
koraani, ja luontaiset vaistot estävät heitä olemasta siveellisiä.
Sulttaanilla sanovat olevan kahdeksansataa vaimoa. Tämä jo lähentelee
monivaimoisuutta. Meidän poskillemme nousee häpeän puna nähdessämme
täällä Turkissa moista suvaittavan. Suolajärven kaupungissa se ei
niinkään loukkaa meitä.

Cirkassilaiset ja georgialaiset vanhemmat vielä myyvät
Konstantinopolissa tyttäriään, vaikkeivät julkisesti. Suuret
orjamarkkinat, joista kaikki olemme niin paljon lukeneet -- joilla
hentoja tyttöjä riisuttiin alasti tarkastettaviksi ja arvosteltiin
ja moitittiin aivan kuin hevosia maanviljelysnäyttelyssä -- ne ovat
lakanneet. Näyttelyt ja kaupat ovat nyt yksityisiä. Varastot ovat
juuri tällä haavaa vähissä, osaksi sen vilkkaan kysynnän johdosta,
jonka sulttaanin seurueen äskettäinen paluu Euroopan hoveista
synnytti, osaksi leipäviljan tavattoman runsauden johdosta, joka
säästää tavaran omistajat nälän kidutuksilta ja sallii heidän odottaa
hintain nousua, ja osaksi siitä syystä, että ostajat ovat liian
heikot ja myyjät kaikin puolin valmistuneet taistelemaan korkeampain
hintain puolesta. Jos suuret amerikkalaiset päivälehdet painettaisiin
Konstantinopolissa, saataisiin niiden kauppatiedoissa arvatenkin
lukea suunnilleen seuraava kertomus markkinain tilasta:

    TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.

    "Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852,
    £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole
    markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista
    valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista
    £ 130--150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin
    erin loppuun -- hinnoista ei anneta tietoja.

    "Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854,
    hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias --
    vahingoittunut -- £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria,
    sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi.
    Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden
    satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran
    myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun
    nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä
    voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen
    hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt
    haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa
    täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja
    antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen
    hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät
    tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että
    aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.

    "Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.

    "Eunukit -- tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan
    kuitenkin tänään Egyptistä."

Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat
ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari
kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria
tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun
eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään
kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä
puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.

Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää.
Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta
kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo
kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen
on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä
parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan
kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että
hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua
ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia
kolikoita -- sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa
joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista
niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta?
Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat
ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah,
hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"

Jokainen valehtelee ja pettää -- ainakin jokainen, joka liike-elämän
alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin,
eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin
valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen,
koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina.
Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan,
väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta
sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja,
joita voisi huomata -- ei ainakaan ilman tulikoetta.

Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja
koiria on esitetty väärässä valossa -- parjattu. Olin aina saanut sen
käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien,
että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja
rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä
tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan
ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja,
joista olen lukenut.

Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen
tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät
veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet,
näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole
eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä,
surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta
syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa
mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai
itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki -- en luule nähneeni ainoankaan
vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja
silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt
niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat
uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa
päällään kantaa -- viheliäisimmät -- säälittävimmät. Niiden kasvoilla
asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen
ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin
kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista.
Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään -- kärpänen
herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu
kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli
alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta
paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena
käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.

Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä
päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa
korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista
kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden
kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne
ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä
omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai
kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua
rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista.
Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.

Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani.
Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten,
hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden
ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka
varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella
kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään
varansa -- jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä
täytyy väistää monia ajoneuvoja -- ja tämän vaeltaja paikalla huomaa.
Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise
samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne
eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.

Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä)
näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan.
Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan
koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta
lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään
tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa,
kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat
niiden selässä oleviin haavoihin -- huokasivat ja kävivät uudelleen
rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset
lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin
tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma
oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta
ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni
laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin
verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa,
jossa on miljoona asukasta?

Nämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema,
ja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät
ne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa
puhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä
suinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä
alkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina
omiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka -- mutta siitä
huolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella
mielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa -- eivätkä sitten
todella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys
kaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta
he kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja
kivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita,
kunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja
kitumaan.

Eräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat
ja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että
teurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että.
ne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu
ja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta
kun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan
päässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat,
nousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.

Koirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa,
etteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen
kimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon,
että olisi halpamaista, jos _minä_ syyttäisin niitä moisista
sopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin
korvin kuullut niiden sitä tekevän.

Olin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten
leikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa
"Tuhannen ja yhden yön" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin
asustaneet -- jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet
ovat vahtineet lumottuja linnoja -- jossa prinssit ja prinsessat
lensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä
talismania -- jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi
kaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken
vilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi
tai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri
semmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut
satakunta vuotta!

Omituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä
unelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet.
Sanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi
takaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.

Täällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti -- "The Levant
Herald", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta.
Ne nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas
lankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa.
Se ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että "tuntematon on
aina suurta". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen
ja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän
väliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä,
ja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu
harhaan, lakkautetaan se -- sen kimppuun käydään ilman varoitusta,
se nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta,
aletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa,
koska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta.
Kuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa
valtakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja
ja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: "Tässä on jotain
pirullista kujetta -- se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta
-- lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää
tuommoista. Toimittaja tyrmään!"

Sanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi
kreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä
muutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista
mitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää
kaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan
kukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean
laidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. "Levant Herald"
puhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin
suosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia
kohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden
olla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran
toimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen,
että kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan
toisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta
Kretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä
dollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä
saamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta.
Saisin luullakseni "Levant Heraldissa" aputoimittajan paikan, mutta
taidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.

Sanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein
vararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla
onnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä
ja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä.
Niiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä
viivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi
ylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä,
samoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön
heikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he
salavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa:
"Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on
juuri lakkautettu!" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään.
Sanotaan -- en takaa, että se on totta -- sanotaan, että siellä
joskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan
kapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain
kesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes
hallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria
merkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.

Napolissa on vain yksi englanninkielinen lehti. Sillä on
seitsemänkymmentä tilaajaa. Julkaisija mahtaa rikastua.

En koskaan enää syö turkkilaista aamiaista. Keittopaikka oli pienessä
aamiaishuoneessa, lähellä basaaria, ja katua kohti aivan avoin. Kokki
oli likainen ja samoin oli pöytäkin, eikä sillä ollut liinaa. Mies
otti kourallisen makkaralihaa ja litisteli sitä rautalangan ympäri ja
pani sen sitten hiillokseen kypsymään. Kun se oli valmis, laski hän
sen syrjään, ja sisään astui alakuloisen näköinen koira ja näykkäsi
sitä. Se haisteli sitä ensiksi ja luultavasti tunsi sen jonkun
ystävänsä jäännöksiksi. Kokki otti sen pois koiran edestä ja pani
meidän eteemme. Jack sanoi "minä passaan" -- hän joskus lyö korttia
-- ja me passasimme kaikki vuoron mukaan. Kokki sitten leipoi leveän
latuskan vehnäleivän, rasvasi sen hyvin makkaranrasvalla ja lähti
sitä meille kantamaan. Se putosi likaan, mutta hän nosti sen ylös ja
kiilloitti sen housuihinsa ja toi sen meidän eteemme. Jack sanoi:
"minä passaan". Me kaikki passasimme. Hän pani munia paistinpannuun
ja seisoi miettiväisenä ja haarukalla kaiveli lihapaloja hampaittensa
välistä. Sitten hän samalla haarukalla käänsi munat -- ja toi ne
meille. Jack sanoi "passi taas minun puolestani". Kaikki seurasimme
esimerkkiä. Emme tienneet mitä tehdä, jonka vuoksi tilasimme uuden
annoksen makkaraa. Kokki otti rautalankansa, erotti kohtuullisen
määrän makkaralihaa, litisti sen käsiinsä ja alkoi muokata!
Tällä kertaa me kaikki kuin yhdestä suusta passasimme. Maksoimme
ja poistuimme. Siinä kaikki, mitä sain tietooni turkkilaisista
lunsheista. Turkkilainen lunshi on hyvä, epäilemättä, mutta on sillä
vain pienet puutteensakin.

Ajatellessani, kuinka minua on itämaisilla matkakertomuksilla
petetty, tekisi mieleni syödä matkailija suurukseksi. Kuinka monia
vuosia lienenkään uneksinut turkkilaisen saunan ihmeistä; kuinka
monia vuosia olenkaan itselleni luvannut, että vielä kerran siinä
kylven. Monen monet kerrat olen mielikuvituksessani loikonut
marmoriammeessa ja hengittänyt idän ryytien hurmaavia tuoksuja, jotka
täyttivät ilman. Sitten suorittanut jonkun kumman ja monimutkaisen
vetelemis- ja muokkaamis-, peukaloimis- ja hieromismenetelmän
alastomain villi-ihmisten käsissä, jotka olin näkevinäni suurina
ja epämääräisinä, kuin satuhenget läpi höyryäväin huurujen.
Sitten levännyt hetkisen divaanilla, joka olisi kelvannut vaikka
kuninkaalle; sitten käynyt uuden monimutkaisen kiirastulen kautta,
jonka joka seuraava koetus aina oli edellistään vaikeampi; ja vihdoin
antanut pehmeihin kankaihin kiedottuna viedä itseni ruhtinaalliseen
saliin ja laskea itseni haahkanuntuvavuoteelle, jossa loistavasti
puetut eunukit leyhyttelivät päälleni viileyttä minun uinahtaessani
ja unelmoidessani tai tyytyväisenä katsellessani huoneen reheviä
riippuvia verhoja ja uutimia, pehmeitä mattoja, ylellisiä
huonekaluja, tauluja, ja maistellessa mitä valiointa kahvia,
polttaessani viihdyttävää nargilia, lopulta vaipuen rauhalliseen
lepoon näkymättömäin tuoksuttajain aistillisten tuoksujen, nargilin
persialaisen tupakan miedon vaikutuksen ja kesäistä sadetta matkivain
suihkulähteitten tuudittamana.

Semmoinen oli kuva, aivan semmoinen, minkä sytyttävistä
matkakirjoista olin saanut. Se oli surkean kehno petos. Todellisuus
ei ole parempi sen rinnalla kuin St. Giles's Edenin puutarhan
rinnalla. Minut otettiin vastaan suuressa pihassa, jossa oli
marmorilaatoista permanto. Pihan ympärillä oli leveät pylväskäytävät,
toinen toisensa päällä, joiden matot olivat likaiset, kaidepuut
maalaamattomat, suuret leposohvat puoleksi rauskat, niiden patjat
vanhat ja huonot ja kuoppaiset yhdeksän sukupolven niissä lepäiltyä
ja jätettyä niihin painalmuksensa. Tämä paikka oli avara, alaston
ja kolkko, sen piha kuin lato, pylväskäytävät kuin tallin pilttuut.
Ne haaskan näköiset puolialastomat hylkiöt, jotka olivat laitoksen
palvelevat henget, eivät ulkokuorensa puolesta olleet vähääkään
runollisia, eivät vähääkään romanttisia, eikä heissä ollut vähääkään
itämaista loisteliaisuutta. He eivät levittäneet mitään sulotuoksuja
-- aivan päinvastoin. Heidän nälkäiset silmänsä ja hinterät ruumiinsa
joka hetki muistuttelivat sitä räikeää, epäsenttimenttaalista
tosiasiaa, että heille ennen kaikkea olisi pitänyt olla kunnon ateria.

Kävin erääseen pukuhäkkiin ja riisuuduin. Muuan likainen nälkimys
kietaisi räikeän kirjavan pöytäliinan lanteilleen ja ripusti
valkoisen rääsyn minun harteilleni. Minut sitten vietiin portaita
alas märkään, livettävään pihaan, ja ensimmäiset esineet, jotka
herättivät huomiotani, olivat omat kantapääni. Kaatumiseni ei
aiheuttanut mitään huomautuksia. Epäilemättä sitä odotettiin. Se
kuului niihin veltostuttaviin, aistillisiin vaikutelmiin, jotka ovat
tälle itämaisen ylellisyyden kodille ominaisia. Veltostuttava se
epäilemättä kylläkin oli, mutta sen käytäntö ei ollut onnistuneesti
osattu. Nyt minulle annettiin puiset pakkulat -- kuin pienoispenkit,
joiden päällä oli nahkapäläät pitämässä kiinni jalkojani (minkä ne
olisivatkin tehneet, jos minä olisin käyttänyt 13 numeron kenkiä).
Nämä kappaleet killuivat sangen epämukavasti hihnoissaan, kun nostin
jalkojani, ja sattuivat sopimattomiin ja odottamattomiin paikkoihin,
kun taas laskin ne maahan, ja toisinaan keikahtivat kyljelleen, niin
että nyrjäytin nilkkani sijoiltaan. Kuitenkin kaikitenkin, olihan se
itämaista ylellisyyttä ja minä nautin siitä parhaan taitoni mukaan.

Sitten veivät minut toiseen osaan latoa ja laskivat minut
jonkinmoiselle pehmustetulle lepovuoteelle, joka ei ollut verhottu
kultakankaalla eikä persialaisilla saaleilla, vaan oli samanlainen
vaatimaton kappale, mitä saa nähdä Arkansaan neekerikortteereissa.
Tässä hämärässä marmorivankilassa ei ollut mitään muuta kuin
vielä viisi muuta samanlaista paaria. Se oli sangen juhlallinen
paikka. Minä odotin, että Arabian ryytimäiset hajut nyt hiipisivät
aistimiini, mutta vielä mitä. Kuparinvärinen luuranko, jolla oli
rääsy ympärillään, toi minulle lasisen vesikannun, jonka päällä
oli valmiiksi sytytetty tupakkapiippu, ja kolmen jalan mittaisen
taipuisan letkun, jossa oli messinkinen suupala.

Se oli Idän kuulu "nargili" -- se piippu, jota Suurturkki polttelee
kuvissa. Tämä alkoi tuntua vähän ylellisyydeltä. Minä vetäisin
siitä savun ja se riitti. Savua meni suuri paljous alas vatsaani,
keuhkoihini, jopa koko ruumiini etäisimpiinkin osiin. Räjähdin
valtavaan yskän purkaukseen ja se oli kuin olisi itse Vesuvio
puhjennut toimeen. Seuraavat viisi minuuttia minä savusin joka
huokoisesta kuin lautainen talo, jonka sisällä on tulipalo. En
kaivannut enää nargilia. Savulla oli ilkeä maku ja vielä ilkeämpi
oli niiden tuhansien epäuskoisten kielien maku, jota oli siinä
messinkisessä suupalassa. Minä aloin tuntea mielenmasennusta. Aina
kun tämän jälkeen connecticutilaisen tupakkakäärön kuoressa näen
Suurturkin sääret ristissä allaan polttavan nargiliaan ja näyttävän
niin autuaalliselta, tiedän hänet häpeämättömäksi humpuukiksi.

Tämä vankihuone oli täytetty kuumalla ilmalla. Kun olin lämmennyt sen
verran, että olin valmistunut vielä kuumempaan lämpötilaan, veivät
minut sinne -- marmoriseen huoneeseen, joka oli märkä, livettävä
ja höyryävä, ja panivat minut keskellä olevalle korkealle lavalle.
Siellä oli sangen lämmin. Mies pani minut sitten säiliön viereen,
jossa oli kuumaa vettä, kasteli minut perusteellisesti, otti käteensä
karkean rukkasen ja alkoi sillä kiilloittaa minua ylt'yleensä. Aloin
haista ilkeältä. Kuta enemmän hän kiilloitti, sitä enemmän minä
haisin. Aloin käydä levottomaksi ja sanoin hänelle:

"Minä huomaan, että minä jo olen koko lailla pahentunut. Minut
pitäisi haudata ilman tarpeetonta ajanhukkaa. Ehkä teidän olisi paras
nyt heti lähteä hakemaan ystäviäni, ilma kun on niin lämmin, enkä
minä enää voi kauan säilyä."

Hän vain hinkkasi ja hinkkasi eikä ollut tietävinäänkään. Minä
piankin näin, että hän vähensi kokoani. Hän painoi kovasti
rukkastaan, ja sen alta kieri pieniä lieriöitä kuin makaroneja. Se ei
voinut olla likaa, kun se oli niin valkoista. Pitkän ajan hän tällä
tavalla kaapi minua vähemmäksi. Lopulta sanoin:

"Tämä on ikävystyttävää hommaa. Siihen kuluu monta tuntia, ennenkuin
saatte höylätyksi minut sen kokoiseksi kuin tahdotte. Minä odotan.
Menkää ja hakekaa pitkähöylä."

Hän ei ollut kuulevinaankaan.

Jonkun ajan kuluttua hän toi vadin, saippuaa ja jonkin esineen,
joka näytti olevan hevosenhäntä. Sitten hän teki suunnattoman
määrän saippuavaahtoa, upotti minut siihen kiireestä kantapäähän,
varoittamatta vähääkään silmiä sulkemaan, ja sitten hirveästi huosi
minua hevosenhännällä. Sitten hän jätti minut siihen lumivalkeaksi
vaahtopatsaaksi ja lähti pois. Väsyttyäni odottamaan lähdin ja etsin
hänet. Hän seisoi toisessa huoneessa seinään nojaten ja nukkui.
Herätin hänet. Hän ei siitä hämmästynyt. Vei minut takaisin ja
kaatoi päälleni vedenpaisumuksen kuumaa vettä, teki sitten päähäni
turbaanin, kääri ympärilleni kuivia pöytäliinoja ja vei minut
eräälle parvekkeelle säleistä tehtyyn kanakoppiin ja osoitti erästä
mainitsemistani Arkansas-vuoteista. Kävin sille pitkäkseni ja
epämääräisesti taas odottelin Arabian sulotuoksuja. Ne jäivät kuin
jäivätkin tulematta.

Alaston, koruton kanakoppi ei missään suhteessa muistuttanut
sitä itämaista hekkumallisuutta, josta niin paljon luemme. Se
muistutti enemmän maalaislasarettia kuin mitään muuta. Nahistunut
palvelija toi nargilin, mutta minä toimitin, että hän heti kantoi
sen taas ulos, kuluttamatta siihen aikaa. Sitten hän toi tuota
maailmanmainiota turkkilaista kahvia, jonka ylistystä runoilijat ovat
kautta sukupolvien laulaneet niin hurmaavasti, ja minä kävin siihen
käsiksi kuin viimeiseen toivoon, mitä oli jäänyt vanhoista idän
ylellisyysunelmistani. Se oli uusi petos. Kaikista epäkristillisistä
juomista, mitä milloinkaan on huulieni yli valunut, on turkkilainen
kahvi kehnointa. Kuppi on pieni, laidat poron tahraamat. Kahvi
mustaa, paksua, pahanhajuista ja hirvittävän makuista. Kupin
pohjalla on liejuista sakkaa puolta tuumaa vahvalta. Tämä valuu alas
kurkustanne, mutta osa sijoittuu jo tielle synnyttäen pistelevää
kutkaa, joka panee teidät haukkumaan ja yskimään tuntikauden.

Tähän päättyvät kokemukseni kuuluista turkkilaisista kylvyistä ja
tähän myös päättyy unelmani siitä autuudesta, jota kuolevainen muka
hekkumoi sen suorittaessaan. Se on ilkeämielistä petkutusta. Se mies,
joka siitä nauttii, kykenee nauttimaan kaikesta, mikä on silmälle tai
tunteelle tympäisevää, ja se, joka voi sen verhota runouden lumoihin,
kykenee yleensä tekemään runoa kaikesta mitä maailmassa on ikävää ja
kurjaa ja kaameata ja ilkeätä.



IV LUKU.

Kuljemme Bosporon kautta Mustalle-merelle -- "Maailmanrannan-Mooses"
-- Surumielinen Sevastopol -- Vieraanvarainen vastaanotto Venäjällä
-- Miellyttäviä englantilaisia -- Epätoivoista taistelua --
Muistoesineitten etsijät.


Jätimme Konstantinopoliin paritoistakymmentä matkustajaa ja
purjehdimme kauniin Bosporon kautta kauas Mustalle-merelle. Jätimme
heidät turkkilaisen oppaan, "Maailmanrannan-Mooseksen", kynsiin
ja varmaan hän viettelee heidät ostamaan laivanlastin ruusuöljyä,
loistavia turkkilaisia vaatteita ja kaikenlaisia outoja esineitä,
joita he eivät milloinkaan tarvitse. Murrayn korvaamattomat
matkaoppaat ovat maininneet Maailmanrannan-Mooseksen nimen ja hän
on nyt pohjattu mies. Joka päivä hän saa ilokseen huomata olevansa
tunnustettu kuuluisuus. Kun hän on saanut päälleen kustannuksia
katsomatta hankkimansa puvun, uhkeat roimahousut, keltaiset
suipot tohvelit, tulipunaisen fessin, sinisen silkkisen jakun,
persialaisesta kirjokankaasta tehdyn avaran vyön ja siihen pistänyt
kokonaisen patterin hopeahelaisia ratsuväen pistooleja ja vyölleen
kauhean turkkilaisen koukkusapelinsa, pitää hän sanomattomana
halventamisena sitä, että sanomme häntä Fergusoniksi. Emme voi sille
mitään. Meille kaikki oppaat pakostakin ovat Fergusoneja, kun emme
kykene lausumaan heidän kamalia ulkomaisia nimiään.

Sevastopol luultavasti on pahimmin runneltu kaupunki mitä on
Venäjällä tai missään muuallakaan. Mutta siitä huolimatta meillä on
syytä olla tyytyväisiä siihen, sillä ei vielä missään maassa meitä
ole otettu niin ystävällisesti vastaan. Paikalla kun ankkuri putosi
pohjaan, lähetti kaupungin kuvernööri upseerin laivaan kysymään,
saattoiko hän mitenkään olla meille avullinen, ja kehoittamaan
meitä olemaan Sevastopolissa kuin kotonamme! Jos Venäjän tunnette,
niin tiedätte samalla, että tämä oli hurjan pitkälle menevää
vieraanvaraisuutta. Tavallisesti täällä muukalaisia epäillään ja
monimutkaiseen passijärjestelmään kuuluvilla viivytyksillä ja
rettelöillä kiusataan. Jos olisimme jostain toisesta maasta, emme
varmaankaan olisi saaneet lupaa astua Sevastopolissa maihin ja
taas lähteä kolmen päivän kuluttua -- mutta nyt saimme vapaasti
tulla ja mennä milloin ja miten vain halusimme. Konstantinopolissa
olivat kaikki varoittaneet meitä pitämään tarkan huolen passistamme,
katsomaan, että ne olivat tarkkaan asetusten, mukaiset, eikä
koskaan hetkeksikään unohtamaan niitä. Kerrottiin jos kuinka monta
esimerkkiä englantilaisista ja muista, joita oli Sevastopolissa
viivytelty päiviä, viikkoja ja kuukausiakin pienien puutteiden
vuoksi, mitä heidän passeissaan oli ollut heidän syyttään. Minä
olin hukannut passini ja matkustin nyt Konstantinopoliin jääneen
hyttikumppanini passilla. Kuka tahansa, joka luki selostuksen
hänen passituntomerkeistään ja sitten katsoi minuun, saattoi
huomata, etten ollut enemmän hänen näköisensä kuin Herkuleen.
Lähdin siis Sevastopolin satamaan pelolla ja vavistuksella --
täynnään epämääräistä kamalaa tunnetta, että minut keksittäisiin ja
hirtettäisiin. Mutta kaiken tuon aikaa oli oikea passini uljaasti
liehunut päämme päällä -- se ei ollut sen kummempi kuin -- lippumme.
Muuta passia ei meiltä kukaan kysynyt.

Tänään kävi laivallamme koko joukko venäläisiä ja englantilaisia
herroja ja naisia ja aika on kulunut rattoisasti. Ne olivat kaikki
iloisia ihmisiä enkä ole koskaan kuullut äidinkielemme sointuvan
suloisemmalta kuin noiden englantilaisten huulien lausumana tässä
etäisessä maassa. Puhuin koko paljon venäläisille, ollakseni yleensä
vain ystävällinen, ja he puhuivat minulle samasta syystä. Olen varma
siitä, että keskustelu tuotti tyydytystä kummallekin puolelle,
mutta emme sanaakaan siitä ymmärtäneet kummatkaan. Enimmän puhelin
kuitenkin noitten englantilaisten kanssa ja olen pahoillani siitä,
ettemme voi ottaa muutamia heistä mukaamme.

Tänään olemme käyneet kaikkialla, minne vain suinkin halusimme, eikä
osaksemme ole tullut muuta kuin mitä huomaavinta ystävällisyyttä. Ei
kukaan ole kysynyt, oliko meillä passia vai eikö.

Useat valtion virkamiehet ovat ehdottaneet, että laivallamme
lähtisimme pieneen kylpypaikkaan, jonne täältä on kolmekymmentä
mailia, ja kävisimme tervehtimässä Venäjän keisaria. Hän viettää
siellä maalaiselämää. Nuo upseerit vakuuttivat pitävänsä huolta
siitä, että osaksemme tulisi sydämellinen vastaanotto. He lupasivat,
jos lähtisimme, sekä ilmoittaa keisarille sähkösanomalla tulomme
että vielä lähettää maitse erityisen airuen. Aikamme on kuitenkin
niin lyhyt ja varsinkin ovat hiilemme niin loppumaisillaan, että me
päätimme parhaaksi luopua siitä harvinaisesta nautinnosta, jonka
seurustelu todellisen keisarin kanssa tuottaisi.

Pompejin rauniokaupunki on hyvässä kunnossa verrattuna Sevastopoliin.
Katselittepa siellä mihin suuntaan tahansa, kaikkialla katsettanne
kohtaavat vain rauniot, rauniot, rauniot! -- talojen rauskoja,
sortuneita muureja, risaisia revenneitä mäkiä, hävitystä kaikkialla.
Näyttää siltä kuin olisi valtava maanjäristys tällä pienellä paikalla
kaiken voimansa raivonnut. Kahdeksantoista pitkää kuukautta sodan
myrskyt purkautuivat tätä avutonta kaupunkia vastaan, kunnes se
lopulta oli kauheimpana rauniokasana, mitä koskaan on auringon alla
ollut. Ei ainoakaan talo säilynyt ehjänä -- eikä edes asuttavana.
Tämmöistä pohjatonta, täydellistä hävitystä on melkein mahdoton
käsittää. Talot olivat kaikki olleet jykevät, hakatusta kivestä
rakennetut. Useimmat olivat tykinluotien kyntelemät puhki ja poikki
-- ne olivat menettäneet kattonsa ja repeilleet, lohkeilleet
räystäistä perustuksia myöten -- ja puolen mailin mittainen rivi
niitä näyttää nyt päättömältä jonolta pahoin runneltuja savupiippuja.
Ne eivät edes näytä enää taloilta. Joistakuista suuremmista
rakennuksista on nurkat rouskutettu puhki, pilareita katkeillut,
kattolistoja ammuttu säpäleiksi ja reikiä oijeti läpi seinäin. Monet
näistä rei'istä ovat niin pyöreät ja puhtaasti tehdyt kuin kairatut.
Toiset ovat puhkaisseet seinän vain puoleksi ja kiveen on jäänyt niin
sileä ja kaunis kuoppa kuin olisi se ollut kittiä. Siellä täällä on
seinässä vielä luoti, josta pisartelee rautaisia kyyneliä, värittäen
kiven.

Taistelutantereet olivat sangen lähellä toisiaan. Malakovin torni
on kukkulalla aivan kaupungin syrjässä. Redan on siitä pyssyn
kantomatkan päässä. Inkerman oli mailia kauempana ja Balaklavaan oli
tunnin ratsastusmatka. Ranskalaiset juoksuhaudat, joiden puolelta
Malakovia lähestyttiin ja se sitten saarrettiin, olivat edenneet
niin lähelle sen kaltevia rinteitä, että venäläisten tykkien äärestä
olisi voinut heittää niihin kiven. Kerran toisensa jälkeen he kolmena
hirmun päivänä hyökkäsivät Malakovin pienelle mäelle ja aina heidät
lyötiin takaisin ja heille tuotettiin kauhea mieshukka. Lopulta he
kuitenkin saivat paikan haltuunsa ja ajoivat ulos venäläiset, jotka
sitten koettivat peräytyä kaupunkiin. Englantilaiset olivat kuitenkin
valloittaneet. Redanin ja sulkivat heiltä tien tuliseinällä. Heillä
ei ollut muuta neuvoa kuin palata ja valloittaa Malakov takaisin tai
kuolla sen tykkien alla. He palasivat. He valloittivat Malakovin
takaisin, valloittivat sen pari kolme kertaa, mutta tämä epätoivoinen
urheus ei auttanut, vaan lopulta heidän täytyi lannistua.

Nämä kauhun kentät, joissa kerran raivosi semmoiset surman myrskyt,
ovat nyt kylläkin rauhalliset. Ei ainoatakaan ääntä kuulu, tuskin
liikkuu niillä ainoatakaan elävää olentoa, ne ovat yksinäiset ja
hiljaiset -- niiden autius on täydellinen.

Ei ollut muuta nähtävää, jonka vuoksi kaikki alkoivat etsiä
muistoesineitä. Niitä on sullottu koko laiva täyteen. Niitä on tuotu
Malakovista, Redanista, Inkermanista, Balaklavasta -- kaikkialta.
On tuotu tykinluoteja, murtuneita laastikkuja, pomminsiruja --
venekuorma romurautaa. Jotkut toivat murtuneita luitakin -- toivat
ne suurella vaivalla pitkäin matkain päästä, ja olivat sitten kovin
pettyneitä, kun lääkäri sanoi niitten olevan vain muulien ja härkäin
luita. Minä tiesin, ettei Blucher päästäisi tämmöistä tilaisuutta
käsistään. Hän toi laivaan säkillisen ja aikoi lähteä toista
hakemaan. Minä sain hänet siitä luopumaan. Hänen hyttinsä on jo kuin
museo täynnään kaikenlaista arvotonta romua, mitä hän on matkoillaan
koonnut. Hän kiinnittää paraillaan voitonmerkkeihinsä nimilippuja.
Satuin äskettäin ottamaan eräänkin niistä käteeni ja siinä seisoi
"venäläisen kenraalin jäännöksiä." Vein sen ulos paremmin nähdäkseni
-- se ei ollut sen kummempi kuin kappale hevosen leukaluuta ja pari
hammasta. Sanoin jotenkin ankarasti:

"Venäläisen kenraalin jäännöksiä! Tämähän on mieletöntä. Etkö koskaan
aio mitään oppia?"

Hän vain sanoi: "Rauhoitu, rauhoitu, ei eukko (hänen tätinsä) huomaa
eroa."

Tämä henkilö kokoaa nykyään muistoesineitä vähääkään mistään
välittämättä, sekoittaa ne kaikki sikin sokin sitten kaikessa
rauhassa varustaa niihin nimiliput vähääkään välittämättä totuudesta,
sopivaisuudesta tai edes mahdollisuudesta. Olen nähnyt hänen
murtavan kiven kahtia ja toiseen puoleen kirjoittavan "Demostheneen
puhujalavasta lohjennut pala" ja toiseen "Sirpale Abelardin
ja Heloisan haudasta". Olen nähnyt hänen ottavan tiensivusta
kourallisen kivenmukuloita ja tuovan ne laivaan ja varustavan ne
nimikirjoituksilla, joissa mainittiin kaksikymmentä kuuluisaa,
viidensadan mailin päässä toisistaan olevaa paikkakuntaa. Minä
tietysti kiivailen näitä järjellisyyden ja totuuden törkeitä
loukkauksia vastaan, mutta siitä ei ole vähääkään apua. Joka kerta
saan saman rauhallisen, suuni tukkivan vastauksen:

"Ei se tee mitään -- ei eukko huomaa eroa." Aina siitä kun me kolme
tai neljä onnen poikaa kävimme yöllisellä retkellämme Ateenassa, on
hän vilpittömällä mielihyvällä lahjoitellut jokaiselle kautta laivan
kivennokareen Areksen kukkulalta, jolla Pyhä Paavali saarnasi. Kaikki
nämä kivennokareet hän noukki laivan kohdalta rannalta, mutta väittää
saaneensa ne eräältä retkikuntamme jäseneltä. Joka tapauksessa
minun olisi aivan suotta ryhtyä petosta paljastamaan -- se tuottaa
hänelle huvia, eikä vahingoita ketään. Häneltä eivät, niin hän sanoo,
koskaan lopu Pyhän Paavalin muistot, niinkauan kuin hän pääsee
johonkin sorakasaan käsiksi. No hyvä, mutta onko hän muita huonompi?
Olen huomannut kaikkien matkustavain samalla tavalla täydentävän
kokoelmainsa aukkoja. En eläissäni enää luota semmoisiin esineihin.



V LUKU.

Yhdeksäntuhatta mailia idässä -- Odessan amerikkalaisuus --
Kiitollisuutta, joka on tullut liian myöhään -- Lähdössä Venäjän
itsevaltiaan vieraaksi.


Olemme nyt kulkeneet niin kauas itään -- sataviisikymmentä
pituusastetta San Franciscosta -- ettei kelloni enää pysy ajan
tasalla. Se on uupunut ja seisahtunut. Luullakseni se siinä menetteli
viisaasti. Sevastopolin ja Tyynenmeren rannikon välinen aikaerotus
on suunnaton. Kun täällä kello on kuusi aamulla, on se Californiassa
jotain toisella viikolla. On anteeksiannettavaa, että ajanlaskumme
tahtoo mennä vähän sekaisin. Nämä huolet ja harmit ajasta ovat
kiusanneet minua paljon, niin että luulin mieleni saaneen vähän
vikaa: pelkäsin, etten enää koskaan saisi takaisin oikeata käsitystä
ajasta. Mutta kun huomasin, kuinka ovela yhä vielä olin hoksaamaan
päivällistunnin, tuli minuun siunattu rauhallisuus, eivätkä
epäilykset tai pelko enää minua kiduta.

Odessa on Sevastopolista parinkymmenen tunnin matkan päässä ja on
se Mustan-meren pohjoisin satama. Tulimme tänne etupäässä hiiliä
ottamaan. Kaupungin väkiluku on satakolmekymmentäkolmetuhatta
ja kasvaa se nopeammin kuin mikään muu pieni kaupunki Amerikan
ulkopuolella. Se on vapaasatama ja tämän maailmanpuolen tärkein
viljamarkkinapaikka. Sen redi on laivoja täynnään. Paraillaan ovat
insinöörit työssä muuttaakseen avoimen redin avaraksi keinotekoiseksi
satamaksi. Se aiotaan melkein kokonaan sulkea vankoilla kivisillä
aallonmurtajilla, joista yhden on määrä pistää ulos mereen
suoraviivaisesti yli kolmetuhatta jalkaa.

En ole pitkään aikaan tuntenut olevani siihen määrään kotonani kuin
seisoessani ensi kerran Odessassa. Se oli aivan kuin amerikkalainen
kaupunki, kadut kauniit ja leveät ja suoratkin, talot matalat, kahden
tai kolmenkertaiset, avarat, puhtaat ja aivan vapaat kaikenlaisesta
rakennustaiteellisesta koristelusta. Katukäytävät akaasiakujain
reunustamat, kaduilla ja myymälöissä vilkas liike, jalkamiehillä
aina kiire, talot ja kaikki niin tuttavallisen uuden näköistä, niin,
ja lentävä, tukahuttava pöly, joka siihen määrään tuntui olevan
tervehdys omasta rakkaasta synnyinmaastamme, että tuskin saatoimme
pidättää itseämme vuodattamasta muutamia kiitollisia kyyneleitä
ja sadattelemasta vanhaan ikäarvoiseen amerikkalaiseen tapaan.
Katselimmepa katuja ylös tai alaspäin, tuonne tai tänne, kaikkialla
näimme vain Amerikkaa! Ei ainoakaan seikka meille muistuttanut, että
olimmekin Venäjällä. Kävelimme vähän matkaa, ahmien näitä kotoisia
näkyjä, kunnes tapasimme kirkon ja pika-ajurin... presto! illusioni
hävisi! Kirkolla oli hoikkatorninen kupukatto, joka juureltaan oli
sisäänpäin pyöristetty, niin että se oli kuin ylösalaisin käännetty
räätikkä, ja pika-ajuri näytti olevan puettu pitkään hameeseen,
jossa ei ollut vanteita ensinkään (matkakertomus liikkuu krinoliinin
loppuajoilla). Nämä esineet olivat täydelleen ulkomaalaiset, ja
samoin olivat vaunutkin -- mutta nämä asiat ovat kaikille tunnetut ja
suotta on minun ruveta niitä kuvaamaan.

Meidän piti viipyä täällä vain päivä ja yö ja ottaa hiiliä. Tutkimme
matkaoppaita ja ihastuimme huomatessamme, ettei Odessassa ollut
mitään nähtävää. Ja niin meillä oli käytettävänämme yksi hyvä
esteetön lupapäivä, jona ei tarvinnut muuta kuin kulkea jouten pitkin
kaupunkia ja pitää hauskaa. Kävelimme ja katselimme kauppatorit ja
ihmettelimme ylämaalaisten hirveitä kummallisia pukuja, tarkastelimme
asukkaat, mikäli se silmänäön mukaan oli mahdollista, ja lopetimme
hauskuutemme ylellisillä jäähyytelöpidoilla. Me emme saa jäähyytelöä
kaikkialla, jonka vuoksi me sitä saadessamme helposti hairahdumme
irstailuun. Kotona emme koskaan välittäneet jäähyytelöstä, mutta nyt
me melkein jumaloimme sitä, se kun on näissä Idän punahehkuvissa
ilmastoissa niin harvinaista.

Tapasimme vain kaksi kuvapatsasta, ja se oli uusi siunaus. Toinen oli
kenraali de Richelieun, loistavan kardinaalin veljenpojan. Se oli
avaralla kauniilla kävelypaikalla, josta oli näköala merelle, ja sen
juurelta kulki alas satamaan mahtavan leveät kiviportaat -- siinä oli
kaksisataa porrasta, aina kahdenkymmenen portaan jälkeen hyvin laaja
porras. Portaitten leveys oli viisikymmentä jalkaa. Ne ovat sangen
kauniit portaat ja etäältä nähden niillä kämpivät ihmiset ovat kuin
hyönteisiä. Mainitsen tämän kuvapatsaan ja nämä portaat siitä syystä,
että niillä on oma historiansa. Richelieu perusti Odessan -- vaali
sen kohtaloita isällisellä huolella -- työskenteli hedelmällisellä
nerollaan ja viisaalla asiantuntemuksellaan sen parhaaksi -- kulutti
auliisti omaisuutensa samaan tarkoitukseen -- hankki sille vankan
toimeentulon ja mahdollisuuden vielä kohota yhdeksi Vanhan maailman
suurkaupungeista -- rakennutti nämä jalot portaat omilla yksityisillä
varoillaan - ja -- --. No niin, ne ihmiset, joiden hyväksi hän
oli niin paljon tehnyt, antoivat hänen sitten kovan onnen päivän
tultua kulkea nämä samat portaat alas avuttomana, vanhana, köyhänä,
ilman päällystakkiakaan suojakseen. [Mark Twainin historialliset
tiedot käyvät tässä harhaan. Herttua Richelieu palasi Ranskaan ja
vaikutti sitten m.m. maansa pääministerinä ratkaisevalla tavalla
sen kohtaloihin. _Suom_.] Ja kun hän sitten vuosien kuluttua kuoli
Sevastopolissa köyhänä ja unhotettuna, niin pidettiin kokous,
koottiin suuri summa rahaa ja viipymättä pystytettiin hänen
muistokseen tämä kaunis muistomerkki ja annettiin eräälle kadulle
hänen nimensä! Siitä johtuu mieleeni, mitä skotlantilaisen runoilijan
Robert Burnsin äiti lausui, kun hänen muistokseen pystytettiin komea
muistopatsas: "Ah, Robbie, sinä pyysit heiltä leipää ja he antoivat
sinulle kiven."

Odessalaiset ovat, samoin kuin sevastopolilaisetkin, lämpimästi
kehoittaneet meitä käymään keisarin luona. He ovat kysyneet hänen
majesteetiltaan asiaa sähkösanomalla ja saaneet vastaukseksi, että
hän suostuu ottamaan meidät vastaan. Me siis nostamme ankkurin ja
lähdemme hänen suvihuvilalleen. Mikä pään raapiminen nyt alkaakaan!
mikä tärkeiden kokousten pitäminen ja juhlallisten komiteain
valitseminen! -- ja mikä hännystakkien ja valkoisten liinain
penkominen! Kun se kauhea koettelemus, joka meitä odottaa, kuvautuu
mielikuvituksessani kaikessa pelätyssä ylevyydessään, alan tuntea
rajun haluni saada keskustella oikean keisarin kanssa jäähtyvän ja
hupenevan. Mitä tulee minun tehdä käsilläni? Mitä tulee minun tehdä
jaloillani? Mitä ihmettä tulee minun itselläni tehdä?



VI LUKU.

Keisarillisten kesäasunto -- Valmistuksia pelättyä tulikoetta varten
-- Komitea laatii adressin -- Keisari perheineen ottaa meidät vastaan
-- Keisarillisten puvut -- Keskitettyä voimaa -- Suuriruhtinaitten
luona -- Viehättävä huvila -- Ritarillinen ilmiö -- Suuriruhtinatar
-- Suuriruhtinaan aamiainen -- Leipurin poika saa aikaan nälänhädän
-- Teatterihallitsijat petosta -- Kenraalikuvernööri käy laivalla --
Virallinen "tyyli" -- Ylhäisiä vieraita -- "Munkhausijuttelua" heidän
kanssaan -- Loppumenot.


Kävimme ankkuriin täällä Jaltassa pari kolme päivää takaperin.
Minusta paikka muistuttaa meidän sierrojamme. Korkeat harmaat vuoret
taustassa, niiden rinteet mäntymetsineen, rotkoineen, harmaine
kallionpolvineen, joita siellä täällä kohoo näkyviin, ja nuo pitkät
viirut, joita kulkee kukkuloilta suoraan alas mereen, ilmaisten
jonkun entisen maavyöryn uraa -- kaikki tämä oli niin samanlaista,
kuin mitä oman maamme sierroilla näkee, ikäänkuin toinen olisi ollut
toisensa valokuva. Jaltan pieni kylä on amfiteatterin juurella, joka
kohoo taapäin ja ylöspäin vuorimuuriin ja näyttää siltä kuin se olisi
voinut rauhallisesti laskea nykyiseen asemaansa jostain korkeammalta.
Tämä alho on täynnään ylimysten suuria puistoja ja puutarhoja ja
vihantain sakeiden lehväin keskeltä puhkeavat heidän palatsiensa
kirkkaat värit näkyviin kuin kukat. Se on kaunis paikka.

Meillä oli laivalla Yhdysvaltain konsuli -- Odessan konsuli.
Kokoonnuimme laivan salonkiin ja käskimme häntä sanomaan, mitä
meidän oli pelastukseksemme tehtävä ja sanomaan sen sukkelaan.
Hän piti puheen. Ensimmäinen asia, mitä hän sanoi, lankesi kuin
halla jokaiseen toiverikkaaseen mieleen: hän ei ollut koskaan
ollut missään vastaanottotilaisuuksissa hovissa. (Kolmenkertainen
mutina konsulille.) Mutta hän sanoi olleensa vastaanotoissa
kenraalikuvernöörin luona Odessassa ja oli usein kuullut ihmisten
puhuvan vastaanottokokemuksistaan Venäjän ja muiden maiden hoveissa
ja luuli sangen hyvin tietävänsä, minkälaisen koetuksen läpi meidän
nyt oli mentävä. (Toivo alkoi jälleen versoa.) Hän sanoi, että meitä
oli monta; kesäpalatsi oli pieni -- tavallinen maalaiskartano vain;
epäilemättä meidät vastaanotettaisiin kesämaihin -- puutarhassa.
Seisoisimme siellä rivissä, kaikki herrat puettuina hännystakkeihin
ja valkoisiin hansikkaihin ja liinoihin ja naiset vaaleihin
silkkihameihin tai muuhun sentapaiseen. Määrätyllä ajalla -- auringon
kulkiessa puolipäiväpiirin kautta -- tulisi keisari loistaviin
univormuihin puetun seurueensa kanssa ja kulkisi hitaasti rivimme
ohi, toisille kumartaen ja toisille lausuen pari kolme sanaa.
Samalla kuin Hänen Majesteettinsa saapuu, tulisi yleisen ihastuneen,
innokkaan hymyn kuin päivänpaisteen puhjeta matkustajain kasvoille
-- rakkauden, kiitollisuuden, ihailun hymyn -- ja kuin sopimuksen
mukaan olisi seuran ruvettava kumartamaan -- ei ylöttömästi, vaan
kunnioittavasti ja arvonsa tunnolla. Viidentoista minuutin kuluttua
keisari palaisi huoneihinsa, ja me saisimme jälleen lähteä kotia.
Tunsimme sanomatonta kevennystä. Tuohan tuntui melkein helpolta.
Koko joukossa ei ollut ainoatakaan sielua, joka ei olisi luullut
osaavansa vähällä harjoituksella seisoa rivissä, etenkin jos mukana
oli muitakin. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi luullut osaavansa
kumartaa tallaamatta takinliepeilleen ja niskaansa taittamatta.
Sanalla sanoen, me aloimme luulla pystyvämme tehtävän kaikkiin osiin,
lukuunottamatta tuota monimutkaista hymyä. Konsuli niinikään sanoi,
että meidän pitäisi laatia keisarille pieni adressi ja antaa se
jollekulle hänen adjutanteistaan, joka sitten sopivassa tilaisuudessa
antaisi sen hänelle. Viisi herraa sen vuoksi valittiin tätä
asiakirjaa laatimaan ja muut viisikymmentä kulkivat pitkin laivaa
surkeasti hymyillen -- he harjoittelivat. Seuraavain kahdentoista
tunnin kuluessa näytimme jotakuinkin siltä, kuin olisimme olleet
hautajaisissa, joissa jokainen oli suruissaan kuolemantapauksesta,
mutta iloissaan, että se oli ohi -- joissa jokainen hymyili, vaikka
murtuneella mielellä.

Maihin lähetettiin komitea tapaamaan hänen ylhäisyyttään
kenraalikuvernööriä ja kuulemaan kohtaloamme. Kolmen tunnin uhkaavan
odotuksen jälkeen he palasivat takaisin ja sanoivat keisarin ottavan
meidät vastaan seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan -- lähettävän
vaunuja meitä hakemaan -- vastaanottavan itse adressin. Suuriruhtinas
Miikael oli lähettänyt kutsun tulla hänenkin palatsiinsa. Ken tahansa
saattoi nähdä, mikä tässä oli aikomuksena: tuli osoittaa Venäjän
ystävyys Amerikkaa kohtaan niin vilpittömäksi, että yksityiset
kansalaisetkin ansaitsivat ystävällistä huomaavaisuutta.

Määrätyllä hetkellä ajoimme nuo kolme mailia ja kokoonnuimme keisarin
palatsin edustalle kauniiseen puutarhaan.

Asetuimme piiriin oven edessä olevain puitten alle, sillä talossa ei
ollut ainoatakaan huonetta, johon kuusikymmeninen joukkomme olisi
väljästi mahtunut, ja muutaman minuutin kuluttua keisarillinen
perhe tuli ulos kumarrellen ja hymyillen ja seisahtui keskuuteemme.
Heidän kerallaan tuli valtakunnan korkeimpia virkamiehiä
arkiunivormuihin puettuina. Joka kumarruksella Hänen Majesteettinsa
lausui jonkun tervetulosanan. Jäljennän nämä sanat. Niissä on
luonnetta -- venäläistä luonnetta -- joka on kohteliaisuus itse ja
kaikin puolin vilpitöntä. Ranskalaisetkin ovat kohteliaita, mutta
heidän kohteliaisuutensa usein on vain muotoja. Venäläinen valaa
kohteliaisuuksiinsa, sekä sanoihin että töihin, sydämellisyyttä,
johon täytyy uskoa. Tsaari, kuten sanoin, painosti lauseitaan
kumarruksilla:

"Hyvää huomenta -- olen iloinen nähdessäni teidät luonani -- olen
ihastunut -- olen hyvilläni -- olen onnellinen, kun saan ottaa teidät
vastaan!"

Kaikki ottivat hatun päästään ja konsuli luki ikävystyttävän
adressimme. Keisari kesti sen järkähtämättömän urhoollisesti,
otti sitten vastaan vaivaisen näköisen asiakirjamme ja antoi sen
jollekin korkealle virkamiehelle liitettäväksi Venäjän arkistoihin
-- tai pesään heitettäväksi. Hän kiitti meitä adressista ja sanoi
olevansa sangen hyvillään, kun sai ottaa meidät vastaan, etenkin
kun Venäjän ja Yhdysvaltain välillä vallitsi niin ystävälliset
suhteet. Keisarinna sanoi, että amerikkalaiset Venäjällä olivat
erittäin suositut ja että hän toivoi venäläisiä katseltavan samoilla
silmillä Amerikassa. Siinä olivat kaikki puheet, mitä pidettiin, ja
minä suosittelen niitä yhtymille, jotka lahjoittelevat poliisille
kultakelloja, lyhyyden ja asiallisuuden perikuvina. Tämän jälkeen
keisarinna tuli ja puheli tuttavallisesti (keisarinnaksi) useiden
piiriin kuuluvain naisten kanssa. Useat herrat puuttuivat siellä
täällä puheisiin keisarin kanssa. Ruhtinaat ja prinssit, amiraalit
ja hovineidit antautuivat vapaaseen ja kevyeen keskusteluun milloin
minkin seuraamme kuuluvan henkilön kanssa, ja ketä vain halutti astui
esiin ja puhui vaatimattoman pikku suuriruhtinattaren Marian, tsaarin
tyttären kanssa. Hän on neljäntoista vuoden ikäinen, vaaleatukkainen,
sinisilmäinen, vaatimaton ja sievä. Kaikki puhuvat englantia.

Keisarin lakki, lievetakki ja housut olivat kaikki jonkinlaisesta
yksinkertaisesta valkoisesta reivaasta -- lieneekö ollut puuvillaa
vai liinaa -- eikä hänellä ollut minkäänlaisia jalokiviä eikä
korkeita arvomerkkejä. Tuskin olisi mahdollista pukeutua vähemmän
huomiota herättävästi. Hän on sangen pitkä ja laiha ja päättäväisen,
mutta siitä huolimatta miellyttävän näköinen. Helppo oli nähdä, että
hän on ystävällinen ja herttainen. Hänen ilmeessään on jotain sangen
jaloa, kun hän on lakitta päin. Hänen silmissään ei ole vähääkään
sitä viekkautta mitä Louis Napoleonin silmissä huomaa.

Keisarinnalla ja pikku suuriruhtinattarella oli yksinkertaiset puvut
fulardista (tai fulardisilkistä, kumpi lienee oikeammin), jossa
oli pieniä sinisiä pilkkuja. Puvut olivat sinisellä reunustetut.
Molemmilla oli vyötäisillä leveät siniset vyöt, liinaiset kaulukset,
musliiniliinat, matalat, sinisellä sametilla reunustetut olkihatut,
päivänvarjot ja lihanväriset hansikkaat. Suuriruhtinattaren kengissä
ei ollut korkoja ensinkään. En tiedä tätä omasta tiedostani, mutta
eräs naisistamme sanoi minulle. Minä en katsellut hänen kenkiään.
Minua ilahutti nähdä, että hänellä oli omat hiuksensa, jotka olivat
päälaella vahvoissa palmikoissa, eikä semmoisena rumana laitoksena,
jota sanotaan vesiputoukseksi ja joka on yhtä vähän vesiputouksen
näköinen kuin vaatteella peitetty kinkku on Niagaran näköinen.
Kun ottaa huomioon keisarin kasvojen ystävällisen ilmeen ja hänen
nuoren tyttärensä sulouden, tekisi mieleni epäillä, eikö tsaarin
lujuus joutuisi liian kovalle koetukselle, jos hänen pitäisi tuomita
Siperian erämaitten kurjuuteen armoa rukoileva raukka ja tytär tämän
puolesta puhuisi. Aina kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näin
yhä enemmän ja enemmän, kuinka valtava voima tällä hennolla kainolla
koulutytöllä olisi ollut, jos hän olisi tahtonut sitä käyttää.
Monen monta kertaa hän saattaisi käskeä Venäjän itsevaltiasta,
jonka pieninkin sana on laki seitsemällekymmenelle miljoonalle
ihmisolennolle! Hän oli vain tyttö ja näytti samanlaiselta kuin
tuhannet muut, mitä olen nähnyt, mutta ei koskaan ennen ole tyttö
minussa herättänyt niin outoa ja omituista mielenkiintoa. Omituinen
uusi tunne on harvinainen asia tässä jokapäiväisessä elämässä,
ja minä ko'in sen nyt. Ne ajatukset ja tunteet, joita tilanne ja
olosuhteet herättivät, eivät todellakaan olleet kuluneita eivätkä
väljähtyneitä. Tuntui niin omituiselta -- omituisemmalta kuin voin
kertoa -- että tämän miesten ja naisten kokouksen keskushenkilö,
joka tässä puiden siimeksessä jutteli kuin maan kaikkein tavallisin
yksilö, oli mies, jonka ei tarvinnut kuin suunsa avata saadakseen
laivat kyntämään aaltoja, veturit kiitelemään tasangoilla, airuet
laukkaamaan kylästä kylään, sadat sähkölennättimet kipinöimään
hänen sanansa kautta valtakunnan, jonka laajat rajat käsittävät
seitsemännen osan maapallon asuttavasta alasta, ja lukemattoman
ihmisjoukon kilvan rientämään täyttämään hänen käskynsä. Minulla
oli jonkinlainen epämääräinen halu tutkia hänen käsiään nähdäkseni,
olivatko ne lihaa ja verta, niinkuin muittenkin ihmisten. Tuossa oli
se mies, joka saattoi tehdä nämä ihmeet, ja kuitenkin olisin voinut
iskeä hänet maahan, jos olisin tahtonut. Asia oli aivan ilmeinen,
mutta se tuntui kuitenkin aivan järjettömältä, -- yhtä järjettömältä
kuin jos olisi tahtonut iskeä nurin vuoren tai pyyhkäistä pois
maanosan. Jos tämä mies sattuisi nilkkansa nyrjäyttämään, veisi
miljoona mailia sähkölennätinlankaa tiedon yli vuorten --
laaksojen -- asumattomani erämaitten -- alitse tiettömän meren -- ja
kymmenentuhatta sanomalehteä juttelisi siitä. Jos hän sairastuisi
arveluttavasti, tietäisi sen koko maailma ennen auringonnousua. Jos
hän kaatuisi hengetönnä siihen paikkaan, voisi hänen kaatumisensa
järkyttää puolen maailman valtaistuimia! Jos olisin voinut varastaa
hänen lakkinsa, olisin tehnyt sen. Kohdatessani tämän kaltaisen
miehen haluan saada jotain, mistä muistaa hänet.

Yleensä ovat meitä palatseissa opastelleet milloin minkinlaiset
plyyssikoipiset hopeahelaiset pikentit, vaatien aina frangin
vaivoistaan. Mutta puolen tuntia kanssamme keskusteltuaan Venäjän
keisari itse perheensä keralla näytti meille oman talonsa. Eikä se
maksanut mitään. Se näytti heitä oikein huvittavan.

Puolisen tuntia kuljeskelimme näin pitkin palatsia ihaillen sen
viehättäviä huoneita ja upeita, mutta samalla erinomaisen kodikkaita
laitoksia, ja sitten keisarillinen perhe ystävällisesti hyvästeli
meitä.

Saimme sitten kutsun käydä keisarin vanhimman pojan -- Venäjän
perintöruhtinaan palatsissa, joka oli lähellä. Nuori kruununprinssi
oli kotoa poissa, mutta herttuat ja kreivittäret ja prinssit kulkivat
kerallamme kautta palatsin yhtä vapaasti kuin keisarinkin luona ja
keskustelu jatkui yhtä vilkkaasti kuin ennenkin.

Kello oli nyt vähän yli yhden. Ajoimme suurherttua Miikailin luo,
jonne oli mailin matka, hän kun oli meidät jo ennen kutsunut.

Saavuimme sinne parinkymmenen minuutin kuluttua sen jälkeen kun
olimme keisarin luota lähteneet. Se on viehättävä paikka. Kaunis
palatsi lymyy puiston ihanain vanhain lehtojen keskellä, puisto on
maalauksellisten kallioiden ja kukkulain ympäröimä ja molemmatkin
antavat viileälle merelle. Puistossa on siellä täällä maalaisistuimia
hämärissä varjoisissa kolkissa. Siinä on kristallikirkkaita
pikkupuroja, allikoita vehmaine, houkuttelevine rantoineen,
kimaltelevia koskia pilkoittaa reheväin lehväin aukoista, kirkkaita
vesivirtoja kumpuaa suurten metsäpuitten tekopahkoista, harmailla
vanhoilla kallionpolvekkeilla on pienoisia marmoritemppeleitä ja
ilmavilta näköpaikoilta silmä käsittää laajalta maisemia ja merta.
Palatsi on rakennettu parhaita, kreikkalaisia esikuvia noudattaen ja
sen laajat pylväistöt ympäröivät keskuspihaa, jonka harvinaisilta
kukkapenkeiltä kantaa kaikkialle sulotuoksuja, ja niiden keskellä
suihkuaa lähde, joka jäähdyttää suvista ilmaa ja ehkä siittää
sääskiä, vaikk'en minä sitä luule.

Suuriruhtinas ja ruhtinatar tulivat ulos ja esittelymenot olivat
yhtä yksinkertaiset kuin ne olivat keisarinkin luona olleet.
Muutaman minuutin kuluttua keskustelu oli täydessä käynnissä kuten
ennenkin. Keisarinna ilmestyi verandalle ja pikku suuriruhtinatar
tuli ulos seuraan. Muutaman minuutin kuluttua tuli keisari itsekin
ratsain. Meistä tuntui sangen hyvältä. Voitte arvata sen, jos koskaan
olette olleet kuninkaallisten luona ja teistä välistä on tuntunut
siltä, kuin alkaisitte ehkä tuntua rasittavilta -- vaikka luulenkin
ruhtinaallisten yleensä monitta mutkitta lähettävän vieraansa
matkoihinsa, kun heistä ei enää ole taikaa.

Suuriruhtinas on keisarin kolmas veli, ehkä noin
kolmenkymmenenseitsemän ikäinen ja ulkomuodoltaan ruhtinaallisin
mies koko Venäjällä! Hän on vielä keisariakin pitempi, suora kuin
intiaani ja käyttäytyy samaan laatuun kuin nuo upeat ritarit, joista
olemme ristiretkiromansseissa lukeneet. Hän näyttää suurisydämiseltä
mieheltä, joka käden käänteessä nakkaisi vihollisensa virtaan ja
sitten itse hyppäisi perässä ja oman henkensä uhalla vetäisi hänet
taas kuivalle maalle. Jutuista päättäen, mitä hänestä kerrotaan,
hän on luonnostaan urhea ja jalomielinen. Varmaan hän halusi
näyttää, että amerikkalaiset olivat tervetulleita vieraita Venäjän
keisarillisissa palatseissa, koska hän ratsasti koko matkan Jaltaan
ja itse saattoi seuramme keisarin luo, ja lähetti adjutanttinsa
pitämään tien auki ja auttamaan meitä, missä ikinä apua ehkä
tarvittiin. Kohtelimme häntä silloin koko lailla tuttavallisesti,
kun emme tienneet, kuka hän oli. Nyt näimme, mikä hän oli miehiään,
ja pidimme suuressa arvossa sitä, että hän niin ystävällisesti oli
meille tehnyt palveluksen, johon ei varmaankaan ainoakaan toinen
suuriruhtinas koko maailmassa olisi antautunut. Hänellä oli yllin
kyllin palvelijoita, joita hän olisi voinut lähettää, mutta hän
mieluummin hoiti asian itse.

Suuriruhtinas oli puettuna kasakkaupseerin kauniiseen ja muhkeaan
univormuun. Suuriruhtinattarella oli valkoinen alpakkapuku, saumat
ja paarteet mustilla pitseillä somistetut, ja pieni harmaa hattu,
jossa oli samanvärinen sulka. Hän on nuori, sangen kaunis, kaino ja
vaatimaton, täynnään suostuttelevaa kohteliaisuutta.

Seuramme katseli kaikki talon paikat, jonka jälkeen ylhäisyydet
näyttivät meille puiston ja lopulta saattelivat meidät takaisin
palatsiin puolikolmen aikaan aamiaiselle. Sanoivat sitä aamiaiseksi,
mutta me olisimme sanoneet sitä lunshiksi. Siihen kuului kahta lajia
viiniä, teetä, leipää, juustoa ja kylmää paistia ja se tarjottiin
vastaanottohuoneessa ja verandoilla keskuspöydillä -- missä vain
sopi, kaikki oli vapaata. Se oli jonkinlainen piknikki. Olin jo ennen
kuullut, että meidän tuli syödä täällä aamiaista, mutta Blucher
sanoi puolestaan uskovansa, että Leipurin poika oli ehdottanut sitä
hänen keisarilliselle korkeudelleen. Minä en luule sitä -- vaikka
olisi se hänen tapaistaan. Leipurin poika on laivan "nälänhädän
tekijä". Hänen on aina nälkä. He sanovat hänen kulkevan hytistä
hyttiin matkustajain ollessa poissa ja syövän kaikki saippuat.
Ja sanovat hänen syövän tervariiveitäkin. Sanovat hänen syövän
mitä tahansa voi aterian välillä saada, mutta varsinkin riiveitä.
Päivälliseksi hän ei tahdo riiveitä, mutta hän syö niitä mielellään
lunshiksi, välipalaksi ja niin edespäin. Se tekee hänet sangen
epämiellyttäväksi, koska hänen hengityksensä alkaa siitä löyhkätä
ja hänen hampaansa aina ovat tervaiset. Leipurin poika ehkä ehdotti
aamiaisen, mutta minä kuitenkin toivon, ettei asia niin ollut.
Muutoin se sujui sangen hyvin. Ylhäinen isäntämme liikkui paikasta
paikkaan ja auttoi tuhoamaan muonavarastoita ja ylläpitämään vilkasta
keskustelua, ja suuriruhtinatar jutteli verandalla olevain ryhmäin
kanssa ja semmoisten kanssa, jotka olivat tyydyttäneet ruokahalunsa
ja siirtyneet ulos vastaanottohuoneesta.

Suuriruhtinaan tee oli oivallista. Teen kanssa tarjottiin sitruuna,
joka puristetaan sisään, tai jäistä kermaa, ken piti siitä enemmän.
Edellinen on parempaa. Tämä tee tuodaan maan poikki Kiinasta. Tee
huononee, jos se kuljetetaan meritse.

Kun oli aika lähteä, lausuimme ylhäiselle isäntäväellemme
jäähyväiset. Olimme viettäneet päivän jälkipuoliskosta suurimman
osan keisarillisten kodissa, ja meidän oli kaiken aikaa ollut yhtä
rattoisa ja hauska kuin jos olisimme olleet omassa laivassamme.
Minä melkein olisin luullut viihtyväni yhtä hyvin Abrahamin
helmassa kuin palatsissa, jonka isäntä oli keisari. Minä otaksuin,
että keisarit olisivat hirmuisia. Minä ajattelin, että heillä
kai aina on komeat kruunut päässään ja punaiset juhlaviitat
täpliin neulottuine villatupsuineen päällään, ja että he kai aina
istuvat valtaistuimellaan ja toruvat lakeijojaan ja parketilla
sipsuttelevia hovilaisiaan ja lähettävät ruhtinaita ja ruhtinattaria
mestattaviksi. Mutta minä huomaankin, että jolla on se onni,
että pääsee, kurkistamaan kulissien taa ja näkee heidät kotonaan
ja oman kotilietensä ääressä, se huomaakin heidän olevan aivan
ihmeellisesti tavallisten kuolevaisten näköisiä. He ovat siellä
paljon miellyttävämmät kuin teatteri-osissaan. Heille näyttää olevan
aivan yhtä luontevaa pukeutua ja olla kuten muut ihmiset kuin
kenelle hyvänsä pistää liivintaskuunsa ystävänsä lyijykynä saatuaan
sen hetkiseksi lainaksi. Mutta tämän jälkeen en enää koskaan usko
teatterin korukuninkaihin. Se on suuri tappio. Minulle ne aina
tuottivat semmoista pöyristyksen sekaista huvia. Mutta tämän jälkeen
käännyn heistä alakuloisena pois ja sanon:

"Tämä ei kelpaa -- tämä ei ole sen tapainen keisari, mihin _minä_
olen tottunut."

Kun he näyttämöllä komeilevat upeissa viitoissaan ja jalokivikruunut
päässään, niin tekee minun mieli muistuttaa, että kaikki keisarit,
joiden kanssa minä olen seurustellut, ovat käyneet mitä tavallisimman
laatuisissa vaatteissa eivätkä ole komeilleet. Ja kun he tulevat
näyttämölle ympärillään valtava kypäripäinen ja tinahaarniskoitu
henkivartiasto, niin on velvollisuuteni -- mieluisa velvollisuuteni
ilmoittaa tietämättömille, ettei ainoallakaan kruunatulla päällä,
joka kuuluu minun tuttavapiiriini, ole talossaan eikä ympärillään
ainoatakaan sotamiestä.

Ehkä luullaan seuramme viipyneen liian kauan tai muutoin
käyttäytyneen sopimattomasti, mutta niin ei suinkaan ollut
asianlaita. Seura tunsi, että se oli saanut tavallista
vastuunalaisemman tehtävän -- se edusti Amerikan kansaa eikä sen
hallitusta -- ja sen vuoksi oli joka miehen huolena parhaan taitonsa
mukaan kunnialla suorittaa korkea tehtävänsä.

Toiselta puolen keisarilliset perheet epäilemättä ottivat huomioon,
että ne meidän kanssamme seurustellessaan enemmän seurustelivat
Amerikan kansan kanssa kuin osoittamalla huomaavaisuutta vaikka
kokonaiselle plutoonalle täysivaltaisia ministereitä. Ja siitä
syystä he tapaukselle antoivat sen parhaan merkityksen, että se
oli suopeuden ja ystävällisten tunteitten ilmaus kokonaista maata
kohtaan. Näin käsitimme ystävyyden, jota meille osoitettiin, emmekä
itseemme, seuraamme kohdistuvaksi. Emme kiellä, ettemmekö tunteneet
ylpeyttä sen johdosta, että meidät otettiin vastaan kansamme
edustajina. Ja epäilemättä tunsimme kansallista ylpeyttä, kun
vastaanotto oli niin sydämellisen lämmin.

Runoilijamme on ollut ankaran silmälläpidon alainen aina siitä
kuin laskimme ankkurin. Kun tuli tietoon, että lähtisimme Venäjän
keisarin vieraiksi, puhkesivat hänen suuren syvyytensä lähteet, ja
hän tihkui sanomatonta pötyä neljäkolmatta tuntia. Alkuperäinen
huolestuksemme siitä, mitä meidän piti tehdä itsellemme, muuttui
äkkiä huolestukseksi siitä, mitä meidän piti tehdä runoilijallemme.
Probleema tuli kuitenkin lopulta ratkaistuksi. Hänelle esitettiin
kaksi vaihtoehtoa -- joko hänen tuli vannoa hirmuinen vala, ettei
julkaisisi ainoatakaan säettä omaa runouttaan niin kauan kuin oltiin
tsaarin valtakunnassa, taikka jätettäisiin hän laivaan vartioituna,
kunnes jälleen olisimme onnellisesti saapuneet Konstantinopoliin. Hän
piti kauan puoliaan, mutta mukautui kuitenkin lopulta. Se oli suuri
helpotus. -- -- --

Meri on ollut harvinaisen levoton kaiken päivää. Mutta siitä
huolimatta on meidän ollut aika hauska. Vieraita on käynyt
tulvimalla. Kenraalikuvernöörikin kävi luonamme, ja me tervehdimme
häntä yhdeksällä tykinlaukauksella. Hänellä oli perhe kerallaan.
Panin merkille, että rantasillan päästä hänen vaunuihinsa asti
levitettiin mattoja, joita pitkin hän sitten käveli, vaikka olen
nähnyt hänen kävelevän siellä ilmankin mattoja, kun hän ei kulkenut
virantoimituksessa. Minä ajattelin, että ehkä hänellä oli erikoisen
ylenmäärin hyvin kiilloitetut saappaat ja että hän tahtoi suojella
niitä, mutta sitten katsoin, enkä voinut huomata, että ne olisivat
kiiltäneet vähääkään tavallista paremmin. Voi olla, että hän ennen
oli unohtanut mattonsa, mutta ei hänellä ainakaan ollut sitä silloin
kanssaan. Hän oli sangen miellyttävä vanha herra.

Laivalla kävi niinikään ruhtinas Dolgoruki ja yksi tai pari
suuramiraalia, jotka olimme tavanneet eilisessä vastaanotossa.
Pysyttelin alussa hieman etäällä näistä, sillä vierailtuani
keisarillisten luona en mielelläni rupea liian tuttavalliseksi
ihmisten kanssa, jotka tunnen vain nimeltä ja joiden maineesta ja
yhteiskunnallisesta asemasta en ole aivan selvillä. Katson parhaaksi
pitää heitä alussa jonkun verran etäällä itsestäni. Sanoin itselleni,
että ruhtinaat ja kreivit ja suuramiraalit ovat kyllä hyviä miehiä,
mutta eivät he ole keisareita eikä sitä voi olla kyllin tarkka, kenen
kanssa seurustelee.

Paroni Wrangel tuli myös. Hänen tapanaan oli ollut edustaa Venäjää
Washingtonissa. Kerroin hänelle, että minulla oli ollut setä, joka
vuosikauden ennen sitä oli pudonnut kaivokseen ja katkennut kahtia.
Se oli vale, mutta en mitenkään voinut sallia sitä, että joku toinen
voittaisi minut hämmästyttäväin seikkailujen kertojana, jos siitä
pienellä tekaistuksella selvisi. Paroni on miesten parhaita ja
sanotaan keisarin suuresti luottavan häneen ja pitävän häntä suuressa
arvossa.

Paroni Ungern-Sternberg, äänekäs ehyttunteinen vanha ylimys, tuli
muiden mukana. Hän on edistyksen ja yritteliäisyyden mies -- aikaansa
edustava henkilö. Hän on Venäjän rautateitten ylitirehtori --
jonkinlainen rautatiekuningas. Hän se tavallaan pitää huolta siitä,
että maassa kaikki kulkee eteenpäin. Amerikassa hän on matkustanut
laajalti. Hän sanoo koetelleensa vankityötä ja tehneensä sen
erinomaisella menestyksellä. Hän sanoo vankien tekevän ahkerasti
työtä ja olevan hyväntapaisia ja rauhallisia. Hän huomautti nykyään
käyttävänsä heitä lähes kymmentätuhatta. Tämä näytti olevan uusi
vetoaminen minun kykyyni. Mutta minä olin hetken vaatimusten
tasalla. Minä sanoin, että meillä oli Amerikan rautateillä työssä
kahdeksankymmentätuhatta vankia -- kaikki kuolemaan tuomittuja
törkeästä murhasta. Enempää _hän_ ei kaivannut.

Luonamme kävi kenraali Totleben (Sevastopolin puolustuksen
kuulu johtaja piirityksen aikana) ja paljon maaupseereja ja
meriupseerejakin ja koko joukko virattomia venäläisiä naisia ja
herroja. Tietysti oli samppanja-aamiainen varalla ja se syötiin ilman
ihmishengenhukkaa. Maljoja ja leikkipuheita lauottiin runsaasti,
mutta puheita ei pidetty, paitsi että Keisaria ja suuriruhtinasta
kenraalikuvernöörin kautta kiitettiin vieraanvaraisesta
vastaanotosta, ja että kenraalikuvernööri piti vastauspuheen,
kiittäen keisarin puolesta puheesta j.n.e., j.n.e.



VII LUKU.

Jälleen Konstantinopolissa -- Lähdemme Aasiaan -- Merimiesten
ilvehtelyä -- Vanha Smyrna -- "Itämainen loisto" petosta -- Piplian
"elämän kruunu" -- Pyhiinvaeltajain ennustusviisautta -- Smyrnan
armeenialaiset -- Suloinen muisto -- "Kameelit tulossa, hö-hö!"


Palasimme Konstantinopoliin ja vietettyämme päivän tai pari
uuvuttavassa retkeilyssä pitkin kaupunkia ja kajikilla soutelussa
Kultaisella sarvella lähdimme taas matkaa jatkamaan. Laskimme
Marmarameren halki Dardanelleihin ja ohjasimme sitten uuteen maahan
-- ainakin meille uuteen -- Aasiaan. Tähän saakka olimme siihen
tutustuneet vain hyvän-päivän verran tehdessämme huviretkiä Skutariin
ja sen ympäristöön.

Kuljimme Lemnoksen ja Mytilenen välitse ja näimme ne -- samoin
kuin olimme nähneet Elban ja Balearien saaretkin -- vain kookkaina
hahmoina, etäisyyden vienontavain autereitten verhoamina -- kuin
valaskaloina sumussa. Sitten suuntasimme kulkumme etelää kohti ja
aloimme lukea tuloamme varten kuuluun Smyrnaan.

Kaikkina päivän ja yön hetkinä huvittelivat merimiehet kanssissa
itseään ja meille tuottivat harmia sillä, että tekivät pilaa meidän
käynnistämme keisarillisten luona. Keisarille antamamme adressin
johdanto kuului seuraavasti:

"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen, kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden
tunteemme sen valtakunnan herralle, joka valtakunta myötä- ja
vastoinkäymisessä on ollut sen maan vankka ystävä, jota niin
rakastamme."

Kolmas kokki, kruununa kiiltävä peltikannu ja keisarillisena
verhonaan rasvalänteistä ja kahvitahroista pilkullinen pöytäliina
ja kädessään valtikka, joka kummasti muistutti kauhaa, asteli
ränstynyttä mattoa pitkin ja istahti ankkurivintturille,
lentävästä tyrskystä huolimatta. Hänen tervaiset ja säiden
ahavoittamat kamariherransa, herttuansa ja lordiyliamiraalinsa
asettuivat hänen ympärilleen puettuina niin juhlallisesti kuin
vanhoilla presenningeillä ja purjeen riekaleilla oli mahdollista.
Sitten vieraileva "lomavahti", muutettuaan itsensä sulottomiksi
rouviksi ja kömpelöiksi pyhiinvaeltajiksi törkeästi jäljiteltyine
niskaputouksineen, vannehameineen, valkoisine hansikkailleen ja
hännystakkineen, juhlallisesti nousi kannelle ja syvään kumartaen
esitti yhdistelmän monimutkaisia ja mitä ihmeellisimpiä hymyjä,
joita harva hallitsija olisi voinut katsella pakahtumatta. Sitten
valekonsuli, kalkkivedellä maalattu kansijätkä, veti esiin töhryisen
paperirepaleen ja alkoi vaivalla lukea:

"Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, Aleksanteri II:lle, Venäjän
Keisarille:

"Olemme kourallinen yksityisiä Amerikan kansalaisia, jotka
matkustamme vain virkistykseksemme -- ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu -- eikä meillä sen vuoksi ole
esitettävänä minkäänlaista puolustusta siihen, että tulemme Teidän
Majesteettinne eteen --"

Keisari: -- "No mitä pirua te sitten tulitte?"

-- "Kuin halumme esiintuoda kiitollisuuden tunteemme sen valtakunnan
herralle, joka --"

Keisari: -- "Ah, h----ttiin koko adressi! -- lukekaa se poliisille.
Hovimestari, viekää nämä ihmiset veljieni suuriruhtinaitten luo ja
antakaa heille kelpo ateria. Adieu! Olen onnellinen -- olen hyvilläni
-- olen ihastunut -- olen ikävystynyt. Adieu, adieu -- paidjom!
Palatsin ylikamariherra lukekoon kaikki irtaimet arvoesineet, mitä
taloon kuuluu."

Ilveily tähän päättyi, mutta se toistettiin joka kerta, kun
vahtia vaihdettiin, ja kaunistettiin uusilla ja vielä kummemmilla
pukukeksinnöillä ja kohteliaisuuksilla.

Pitkin päivää ja yötä tämän tuskastuttavan adressin fraasit
rääkkäsivät korviamme. Ryvettyneitä merimiehiä laskeutui alas
etumastosta tyynesti ilmoittaen olevansa "kourallinen yksityisiä
Amerikan kansalaisia, jotka _matkustivat vain virkistyksekseen_
ja vaatimattomasti" j.n.e. Hiilipassarit kulkivat työhönsä laivan
salattuihin syvyyksiin puolustellen naamainsa mustuutta ja pukunsa
tuhruisuutta sillä, että _he_ olivat "kourallinen yksityisiä
kansalaisia, jotka matkustivat vain virkistyäkseen", j.n.e., ja kun
puolenyön aikaan kautta laivan kuului huuto "_Kahdeksan lasia! --
paapuurin vahti kannelle_!" niin tuli paapuurin vahti komeroistaan
haukotellen ja jäseniään oikoen ja hokien tuota iankaikkista: "Joo
joo, herra! Me olemme kourallinen yksityisiä kansalaisia Amerikasta,
jotka matkustamme vain virkistyäksemme ja vaatimattomasti, kuten
epäviralliseen asemaamme kuuluu!"

Minä olin ollut komitean jäsen ja ollut avullisena adressin
laatimisessa ja iva sattui sen vuoksi erikoisesti minuun. En ole
koskaan kuullut merimiehen julistavan olevansa kourallinen Amerikan
kansalaisia, jotka matkustavat virkistyksekseen, mutta minä toivoin,
että hän kompastuisi ja putoisi mereen ja siten vähentäisi tätä
kourallista edes yhdellä yksilöllä. En ole koskaan siihen määrään
kiusaantunut mistään lauseparresta kuin näistä Venäjän keisarille
annetun adressin alkusanoista, ja siitä saan kiittää merimiehiämme.

Tämä Smyrnan satama, ensimmäinen huomattava tuttavuutemme Aasiassa,
on taajaan sullottu kaupunki, jossa on satakolmekymmentätuhatta
asukasta ja samoin kuin Konstantinopoli on sekin vailla
esikaupunkeja. Sen laidat ovat aivan yhtä taajaan ahdetut kuin
keskustakin ja asunnot sitten yht'äkkiä lakkaavat ja alkaa lakeus,
joka näytti olevan aivan asumukseton. Se on aivan samanlainen kuin
mikä muu itämaalainen kaupunki tahansa. Sen moslemilaiset talot
toisin sanoen ovat raskaat ja pimeät ja ilottomat kuin hauta.
Kadut ovat koukkuiset, kömpelösti ja epätasaisesti kivetyt eivätkä
tavallisia portaita leveämmät. Kadut järjestään vievät kulkijan
johonkin toiseen paikkaan kuin siihen, mihin hän aikoo, ja yllättävät
häntä saattelemalla hänet mitä odottamattomimpiin paikkoihin. Kauppaa
käydään pääasiallisesti suurissa katetuissa basaareissa, joissa
on kuten mehiläiskennossa lukemattomia puoteja, tuskin muuta kuin
tavallisen vaatekomeron suuruisia. Ja koko pesä on leikattu ristiin
rastiin kulkevilla kujilla, joihin nipin näpin mahtuu kuormattu
kameeli ja jotka ovat kuin luodut saattamaan muukalaisen ymmälle
ja ehkä eksyksiinkin. Kaikkialla on likaa, kaikkialla on kirppuja,
kaikkialla hoippuvia masentuneita koiria. Joka kuja on tupaten
täynnään ihmisiä. Minne vain katsotte, kaikkialla katseenne kohtaa
kummia pukuja kuin hurjissa naamiaisissa. Verstaat ovat kaikki katua
kohti avoimet ja työmies näkyvissä. Kaikenlaisia ääniä tunkee korviin
ja muita kaikkia ylempänä kaikuu muessinin huuto jostain korkeasta
minareetista kutsuen uskovaisia tyhjäntoimittajia rukoukseen.
Ja voiton tästä rukoukseen kutsustakin, katujen metelistä,
mielenkiintoisista puvuista, voiton kaikesta vie ja pääosan huomiosta
vaatii ensimmäiseksi, viimeiseksi ja joka aikana yhdistelmä
muhammedilaisia löyhkiä, joiden rinnalla kiinalaiskortteerinkin
haju on yhtä mieluinen kuin lihoitetun vasikan paistosavut palaavan
tuhlaajapojan sieraimissa. Semmoista on itämaalainen ylellisyys --
semmoista itämaalainen loisto! Luemme siitä joka päivä, mutta emme
käsitä sitä, ennenkuin näemme sen. Smyrna on sangen vanha kaupunki.
Sen nimi seisoo pipliassa monessa kohden, yksi tai pari Kristuksen
opetuslapsista kävi siinä ja Smyrnalle kuului yksi niistä seitsemästä
kirkosta, joista ilmestyskirjassa puhutaan. Näitä kirkkoja verrattiin
pyhässä sanassa kynttilänjalkoihin ja eräillä ehdoilla oli toteutuva
jonkinlainen lupaus, että Smyrnalle annettaisiin "elämän kruunu". Sen
tuli "olla uskollinen hamaan kuolemaan" -- ne olivat sanat. Se ei ole
pysynyt tasaisesti uskollisena, mutta pyhiinvaeltajat, jotka tänne
tulevat, arvelevat sen tulleen kyllin lähelle sitä pelastaakseen
itsensä, ja he siis viittaavat siihen seikkaan, että Smyrnalla
nykyään on elämän kruununsa ja että se on suuri kaupunki, täynnään
tarmoa ja käypä laajaa kauppaa, jota vastoin ne kaupungit, joissa
olivat ne muut kuusi kirkkoa ja joille ei mitään elämän kruunua
luvattu, ovat maan päältä kadonneet. Smyrnalla siis todella on vielä
kruununsa, liikkeen kannalta katsoen. Kahdeksantoista vuosisadan
kuluessa on sen rata tosin ollut sangen monivaiheinen ja monen
uskoiset ruhtinaat ovat sitä hallinneet, mutta koko tällä ajalla ei
ole ollut ainoatakaan jaksoa, mikäli tiedämme (nimittäin semmoista
ajanjaksoa, jona siinä yleensä on ollut asukkaita), jolloin sillä ei
olisi ollut pientä "hamaan kuolemaan uskollista" kristittyä pikku
seurakuntaansa. Se oli ainoa kirkko, jota vastaan ei ilmestyskirja
sisältänyt uhkauksia, ja ainoa, joka on jäänyt eloon.

Toisin oli Efeson laita, jonne täältä on neljäkymmentä mailia ja
jossa on toinen noista seitsemästä kirkosta. "Kynttilänjalka" on
viety Efesosta. Sen valo on sammutettu. Pyhiinvaeltajamme, jotka
aina ovat kärkkäät etsimään pipliasta ennustuksia, semmoisistakin
paikoista, joissa niitä ei ole, puhuvat iloisesti ja tyytyväisesti
raunioiksi sortuneesta Efeso raukasta; joka on ennustuksen uhri. Eikä
kuitenkaan ole ainoatakaan lausetta, joka selvään uhkaisi kaupunkia
hävityksellä. Nuo sanat kuuluvat:

    "Muista siis, mistä olet pudonnut, ja kadu ja tee ensimmäiset
    työt; taikka tulen muutoin nopeaan luoksesi ja poistan
    kynttilänjalan paikastaan, ellet kadu."

Siinä kaikki. Muut värsyt järjestään ovat Efesolle erinomaisen
suosiolliset. Uhkaus on ehdonalainen. Ei ole mitään historiallista
todistusta, etteikö se olisi katunut. Mutta meidän aikamme viisaitten
julma tapa on se, että he kylmästi ja mielivaltaisesti pukevat
profeetanpaidan väärän miehen päälle. He tekevät sen välittämättä
vähääkään siitä, mikä on järjellistä. Molemmat vast'ikään
mainitsemani tapaukset ovat siitä esimerkkejä. Nuo "ennustukset"
selvään tarkoittavat "Efeson, Smyrnan y.m. _kirkkoja_", mutta
siitä huolimatta pyhiinvaeltajat aina ja alati kohdistavat ne
itse _kaupunkeihin_. Ei mitään elämän kruunua luvattu Smyrnan
kaupungille eikä sen kaupalle, vaan sille kouralliselle kristittyjä,
joka muodosti "kirkon". Jos _he_ pysyisivät "uskollisina hamaan
kuolemaan", niin heillä nyt on kruununsa -- mutta ei mikään määrä
uskollisuutta eikä lakiin perustavaa kekseliäisyyttä yhteisvoiminkaan
voi kohtuudella sekoittaa _kaupunkia_ osalliseksi ennustuksen
lupauksista. Piplian juhlalliset sanat tarkoittavat elämän kruunua,
jonka loisto heijastaa iankaikkisuuden loppumattomain aikain
päivänsäteitä eikä ihmiskäsin rakennetun kaupungin perhoslyhyttä
elämää, sillä tämän täytyy rakentajineen hajota tomuksi ja unohtua
senkin vuosisatakourallisen kuluessa, joka kiinteälle maailmallemme
itselleen on suotu aikaa kehdosta hautaan.

Tuo tapa leipoa ennustusten täyttymyksiä tapauksissa, joissa
ennustukset ovat täynnään "jos'ia", lähentelee jo luonnottomuutta.
Otaksukaamme, että tuhannen vuoden kuluttua Smyrnan matala satama
on vilutaudin saastuttama suo taikka että kaupunki jostain muusta
syystä kuolee. Ja otaksukaamme myös, että saman ajan kuluessa suo,
joka on täyttänyt Efeson kuulun sataman ja saanut aikaan, että vanha
kaupunki tappavan ilmanalansa vuoksi nykyään on asumaton, muuttuu
kovaksi ja terveelliseksi maaksi. Otaksukaamme, että tästä on
luonnolliset seuraukset: Smyrnasta tulee surullinen rauniokaupunki,
Efeso rakennetaan uudelleen. Mitä ennustusten selittäjämme silloin
sanoisivat? He kylmäverisesti hyppäisivät meidän maailmanaikamme yli
ja sanoisivat: "Smyrna ei ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja sen
vuoksi siltä kiellettiin elämän kruunu. Efeso katui ja katso! sen
kynttilänjalkaa ei otettu pois. Katsokaa näitä todistuksia! Kuinka
ihmeteltävä on ennustus!"

Smyrna on kuudesti perinpohjin hävitetty. Jos sen elämänkruunu olisi
ollut vakuutuskirja, olisi sillä ollut tilaisuus kantaa vakuutusmaksu
ensi kerran kukistuessaan. Mutta se on sillä ehdonalaisena ja
selittelyn varassa, joka ei oikeastaan koske sitä. Kuusi eri kertaa
luulen kuitenkin omahyväisten ennustusintoilijain pahoin hairahtuneen
ja Smyrnan ja smyrnalaisten sanomattomaksi harmiksi sanoneen:
"Totisesti, tässä on ennustus ihmeteltävästi toteutunut! Smyrna ei
ole ollut uskollinen hamaan kuolemaansa ja katso, sen elämänkruunu on
sen päästä otettu. Totisesti, nämä ovat ihmeellisiä asioita!"

Semmoisilla asioilla on paha vaikutus. Ne yllyttävät maailmallisia
ihmisiä puhumaan kevytmielisesti pyhistä asioista. Paksupäiset
raamatunselittäjät, tyhmät saarnamiehet ja opettajat tuottavat
uskonnolle enemmän vahinkoa kuin järkevät, kiihkotta arvostelevat
papit voivat perata pois, vaikka miten ponnistelisivat. Ei ole
tervettä harkintaa elämän kruunun omistamisessa kaupungille, joka on
kuudesti hävitetty. Ne päinvastaisen suunnan viisastelijat, jotka
vääntelevät ennustukset sillä tavalla, että ne päinvastoin uhkaavat
samaa kaupunkia hävityksellä ja autioksi jäämisellä, harkitsevat
asioita yhtä epäonnistuneesti, sillä onhan kaupunki, heidän
onnettomuudekseen, nyt sangen kukoistavassa tilassa. Näistä asioista
saa uskottomuus aseita.

Osa kaupungista on melkein kokonaan turkkilainen. Juutalaisilla
on oma kortteerinsa; frankeilla niinikään kortteerinsa, samoin
kuin armenialaisillakin. Armenialaiset tietysti ovat kristittyjä.
Heidän talonsa ovat suuret, puhtaat, ilmavat, somasti permannoidut
mustilla ja valkoisilla marmoriruuduilla ja monen talon keskellä
on neliskulmainen piha, pihassa rehevä kukkatarha ja kimalteleva
suihkulähde. Kaikkien huoneitten ovet antavat siihen. Sangen leveä
halli kulkee katuovelle ja siinä naiset istuvat suurimman osan
päivää. Illan viileässä he pukeutuvat parhaisiin vaatteisiinsa ja
ilmestyvät ovelle. Kaikki he ovat kasvoiltaan hyvän näköisiä ja
erinomaisen siroja ja puhtaita; näyttävät siltä, kuin olisi heidät
juuri otettu liinakauppiaan pahvirasiasta. Jotkut nuorista neidoista
-- suuri osa heistä, voinen sanoa -- ovat sangen kauniitakin. He
ovat keskimäärin hiukkasta paremman näköiset kuin amerikkalaiset
tytöt -- jotka puolueettomat sanat pyydän antamaan minulle
anteeksi. He ovat erittäin seuranrakkaita ja nauravat takaisin,
jos muukalainen heille hymyilee, kumartavat takaisin, jos hän
kumartaa, ja vastaavat puheeseen, jos hän puhuu heille. Esittelyä
ei tarvita. Tunnin juttelu ovella soman tytön kanssa, jota ei ole
koskaan ennen nähnyt, on helppo saada ja sangen miellyttävä. Olen
itse koettanut. En osannut mitään muuta kuin englantia, eikä tyttö
osannut mitään muuta kuin kreikkaa tai armeniaa tai jotain muuta sen
tapaista barbaarikieltä, mutta juttuun me tulimme sangen hyvin. Olen
huomannut, ettei tämänkaltaisissa tapauksissa se seikka, ettette voi
toisianne käsittää, tuota suurtakaan haittaa. Tuossa venäläisessä
Jaltan kaupungissa tanssin tuntikauden sangen ihmeellistä tanssia
ja tanssia, josta en ollut ennen kuullutkaan, tanssin sen sangen
soman tytön kanssa ja me puhuimme yhtämittaa ja nauroimme vallan
uuvuksiin saakka, eikä kumpikaan vähääkään tiennyt siitä, mitä
toinen tarkoitti. Mutta se oli mainiota. Lattialla oli kaksikymmentä
henkeä, ja tanssi oli sangen vilkasta ja monimutkaista. Se oli
kylläkin mutkikasta ilman minua -- minun kanssani vielä sitäkin
mutkikkaampaa. Silloin tällöin pistin sekaan jonkun tarkoituksettoman
tempun, joka oli meille kaikille yllätys. Mutta minä en ole koskaan
lakannut ajattelemasta sitä samaista venäläistä tyttöä. Olen
kirjoittanut hänelle, mutta en saa kirjeisiini osoitetta, hänen
nimensä kun on semmoinen yhdeksänliitoksinen venäläinen juttu eikä
meidän aakkosissamme ole niin paljon kirjaimia, että ne koko nimeen
riittäisivät. En ole niin varomaton, että hereilläni koettaisin sitä
lausua, mutta unissani minä olen yrittänyt. Mutta se ei koskaan
pääse suustani repäisemättä mukaansa vanhaa torahammasta. Ja silloin
leukaloukkuni loksahtaa kiinni ja puraisee poikki pari viimeistä
tavua, mutta ne maistavat hyviltä.

Dardanellien läpi laskiessamme näimme kaukoputkillamme rannalla
kameelijonoja, mutta läheltä emme saaneet nähdä niitä, ennenkuin
tulimme Smyrnaan. Nämä kameelit ovat paljon suurempia kuin ne
hontelot yksilöt, joita näkee eläintarhoissa. Ne kulkevat näillä
kaduilla yksinkertaisessa jonossa, toistakymmentä peräkkäin,
selässään raskaat taakat ja naamiaismainen neekeri turkkilaisen
puvussa tai arabialainen edellä ratsastaen pienellä aasilla,
valtavain kuormaeläinten rinnalla aivan mitättömän näköisenä.
Kameelijono kuormineen, jossa ovat Arabian mausteet ja Persian
harvinaiset kankaat, marssiessaan basaarin kapeilla käytävillä
kuormia kantavain ihmisten, rahanvaihtajain, lamppukauppiaitten,
lasitavaraa kaupustelevain alnaskarien, pyyleväin, jalat allaan
ristissä istuvain ja kuulua nargiliaan polttavain turkkilaisten
keskellä, keskitse idän kirjaviin pukuihin puettu, edestakaisin
sahailevan rahvaan, on todella itämainen ilmestys. Taulusta ei puutu
mitään. Se oikopäätä heittää teidät takaisin unhotettuun poikaikäänne
ja alatte uudelleen uneksia "Tuhannen ja yhden yön" ihmeistä. Jälleen
ovat tovereinanne prinssit, herrananne kalifi Harun Al Rashid ja
palvelijoinanne hirmuisia jättiläisiä ja henkiä, jotka tulevat
savussa, salamoissa ja ukkosen jyrinällä ja lähtiessään lähtevät kuin
myrsky!



VIII LUKU.

Smyrnan "leijonat" -- Marttyyri Polykarpos -- Ne "seitsemän kirkkoa"
-- Mennyttä suuruutta -- Salaperäiset osterisuonet -- Osterit
matkailijoina -- Maailmanloppu, jota ei tullutkaan -- Joutilas
rautatie.


Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin
vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana
katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta
(pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon
paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian
seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä
vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa
Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi
uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.

Saimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen
haudan ja riensimme sitten edelleen.

Seuraavina olivat listalla ne "seitsemän kirkkoa", kuten täällä
lyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne -- puolentoista mailin
verran paahtavassa auringonpaisteessa -- ja saimme nähdä pienen
kreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla.
Maksettuamme pienen pääsyrahan antoi pyhä vartia meille kullekin
pienen vahakynttilän muistoksi tästä paikasta, ja minä pistin omani
hattuuni, jossa aurinko sulatti sen ja rasva juoksi kaikki niskaani
ja pitkin selkääni. Joten minulle ei jäänyt mitään muuta kuin sydän
ja sangen surkean ja kuihtuneen näköinen sydän se on.

Useat meistä koettelivat parhaan taitonsa mukaan todistella, että
pipliassa mainittu "kirkko" tarkoittikin kristittyjen joukkoa eikä
rakennusta, että piplia kuvasi heitä ylen köyhiksi -- niin köyhiksi,
mikäli käsitin, ja niin vainon alaisiksi (kuten Polykarpoksen
marttyyrikuolema osoittaa), ettei heillä ensinnäkään olisi ollut
varoja rakentaa kirkkoa ja toiseksi että he eivät olisi uskaltaneet
rakentaa sitä kaikkien nähtäväksi, vaikka olisivat voineetkin. Ja
viho viimeiseksi, että jos he olisivat voineet sen rakentaa, niin
olisi yleinen mielipide vaatinut rakentamaan sen Annekin kaupungin
läheisyyteen. Mutta retkeilijä-perheemme vanhemmat kumosivat
mielipiteemme ja halveksivat todisteluamme. Siitä he kuitenkin
perästäpäin saivat ansaitun palkkansa. He huomasivat, että heidät
oli johdettu harhaan ja että he olivat menneet väärään paikkaan. He
huomasivat, että paikka onkin kaupungissa.

Ratsastaessamme kaupungin läpi näimme merkkejä niistä kuudesta
Smyrnasta, jotka ovat olleet ja joko palaneet tai maanjäristysten
vaikutuksesta sortuneet. Toisin paikoin ovat kukkulat ja vuoret
halkeilleet, kaivauksien kautta on päivän valoon saatettu suuria
rakennuspaasia, jotka ovat täällä maanneet haudattuina kautta
aikain, ja tien varassa ovat nykyisen Smyrnan kaikki halvat talot ja
muurit kirjavinaan katkenneita pilareita, kapiteeleja ja veistettyjä
marmorijäännöksiä, jotka ennen muinoin koristivat kaupungin ylpeitä
palatseja ja temppeleitä.

Linnavuorelle oli sangen jyrkkä polku, ja nousimme jotenkin
hitaasti. Mutta paljon mieltäkiinnittävää näimme ympärillämme.
Eräässä paikassa, viisisataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli
tien yläpuolella äkkijyrkkä, kymmentä tai viittätoista jalkaa korkea
seinämä ja leikkauksessa oli paljastunut kolme simpukankuorisuonta
aivan samalla tavalla kuin olemme nähneet Nevadassa tai Montanassa
tieleikkauksien paljastavan kvartsisuonia. Suonien vahvuus oli noin
kahdeksantoista tuumaa ja niiden välillä oli maata pari tai kolme
jalkaa ja ne kulkivat viistoon alaspäin kolmekymmentä jalkaa tai
enemmänkin ja katosivat sitten siinä paikassa, jossa leikkaus yhdytti
tien. Taivas yksin tietää, kauasko niitä voitaisiin seurata, jos ne
paljastettaisiin. Siinä oli puhtaita kauniita osterinkuoria, suuria
ja aivan samanlaisia kuin muutkin osterinkuoret. Niitä oli vahvalta
päällekkäin, mutta suomen ylä- tai alapuolella ei ollut hajallaan
ainoatakaan. Joka suoni oli selvä ja naapurikerroksista erillään.
Ensimmäinen päähänpistoni oli pystyttää tavanmukainen --

    TIEDONANTO:

    "Me allekirjoittaneet varaamme itsellemme viisi klaimia,
    kahdensadan jalan mittaisia kukin (ja yksi löydöstä) tästä
    osterisuonesta kaikkine poimuineen, taskuineen, kulmineen,
    vaihteluineen ja mutkineen ja viisikymmentä jalkaa niiden
    kummaltakin puolelta hyödyntääksemme niitä etc. Smyrnan
    kaivoslakien mukaisesti."

Ne olivat niin kaikin puolin luonnollisen näköisiä suonia, että minun
oli vaikea niistä luopua. Osterinkuorien seassa oli kaikenlaisia
jäännöksiä vanhoista murtuneista savenvalajan teoksista. Miten
ovat nämä osterinkuoripaljoudet tänne tulleet? Siitä en ole voinut
päästä selvyyteen. Murtuneet saviastiat ja osterinkuoret saavat
ajattelemaan ravintoloita -- mutta eihän meidän aikoinamme ole
voinut olla semmoisia laitoksia täällä kaukana vuorenrinteellä siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ketään asunut. Ravintola
ei kannattaisi tämmöisessä kivisessä, autiossa ja toivottomassa
paikassa. Sitäpaitsi ei kuorien joukossa ollut samppanjakorkkeja.
Jos täällä yleensä on koskaan ollut ravintolaa, on se ollut Smyrnan
loistoaikana, jolloin mäet olivat palatseja täynnään. Voisin uskoa
yhden ravintolan niillä edellytyksillä; mutta kun niitä pitäisi
olla kolme? Onko täällä ollut ravintoloita kolmena eri maailman
aikakautena? -- koska osterisuonien välissä on kaksi tai kolme jalkaa
kovaa maata. Ilmeisestikään ei ravintolaratkaisu kelpaa.

Kukkula on joskus voinut olla merenpohjana ja maanjäristys on
voinut kohottaa sen korkeuteen simpukkakerroksineen -- mutta entä
saviastiat? Ja vielä, mitenpä se, kun simpukkakerroksia on _kolme_
päällekkäin ja niiden välillä on paksut kerrokset pätevää kunnon
maata?

Se teoria ei kelpaa. On kun onkin mahdollista, että tämä kukkula
on Araratin vuori ja että Noan arkki pysähtyi tähän ja että hän
söi ostereita ja nakkeli kuoret veteen. Mutta ei, ei kelpaa
sekään. Niitähän on kolme kerrosta ja kovaa maata välissä -- ja
sitäpaitsi, Noan perheeseen kuului vain kahdeksan henkeä, eivätkä
he olisi voineet syödä kaikkia näitä ostereita niinä parina kolmena
kuukautena, jotka he tämän vuoren laella viipyivät. Niin, mutta
eläimet -- niin, mutta onhan aivan nurinkurista otaksua, että hän
olisi ruvennut ruokkimaan eläimiä ostereilla.

Se on tuskallista -- jopa nöyryyttävää -- mutta minulle ei lopulta
jää kuin yksi heikko teoria: että simpukat ovat omin voimin sinne
kiivenneet. Mutta mikä olisi niiden tarkoitus voinut olla? -- mitä ne
luulivat sieltä löytävänsä? Mitä syytä on millään osterilla lähteä
mäkeä kiipeämään? Mäelle kiipeäminen ehdottomasti on osterille
väsyttävä ja ikävystyttävä voimanponnistus. Luonnollisin johtopäätös
olisi, että osterit kiipeisivät sinne näköalaa katselemaan. Mutta
kun tulee ajatelleeksi osterin luonnonlahjoja, niin näyttää
selvältä, ettei se välitä maisemista. Osterilla ei ole vaistoja
siihen suuntaan, se ei välitä mitään siitä mikä on kaunista. Osteri
on taipumuksiltaan syrjäisyyttä suosiva eikä se ole vilkas -- ei
edes hilpeämielinen muuta kuin kohtalaisesti, eikä se ole koskaan
yritteliäs. Mutta ennen kaikkea, osterilla ei ole minkäänlaista
mielenkiintoa näköaloja kohtaan -- se halveksii niitä. Mihin olen
nyt sitten tullut? Ei muuta kuin siihen kohtaan, josta lähdinkin,
nimittäin että _nuo osterinkuoret ovat siellä_ säännöllisissä
kerroksissa viiden sadan jalan korkeudessa merestä eikä kukaan tiedä,
kuinka ne ovat sinne tulleet. Olen penkonut kaikki matkaoppaat, ja
summa kaikesta siitä, mitä ne sanovat, on se että: "Siellä ne ovat,
mutta kuinka ne ovat sinne päässeet, se on salaisuus."

Viisikolmatta vuotta takaperin paljon ihmisiä Amerikassa pukeutui
ylösnousemusvaatteihinsa, hyvästeli kyynelsilmin ystävänsä ja
varustautui lentämään taivaaseen heti tuomiopasuunan ensi kerran
törähtäessä. Mutta enkeli ei puhaltanutkaan pasuunaansa. Millerin
tuomiopäivä kärsi haaksirikon. Minä en osannut aavistaa, että
Vähässä-Aasiassakin oli milleriläisiä, mutta eräs herrasmies kertoi
minulle, että Smyrnassa eräänä päivänä kolme vuotta takaperin
odotettiin maailmanloppua ja että sitä varten oli ryhdytty kaikkiin
valmistuksiin. Jo paljon ennen oli ryhdytty hommaamaan ja varustamaan
ja määrähetken tullen vallitsi hurja kiihtymys. Muuan väkijoukko
nousi varhain aamulla linnavuorelle välttääkseen siten yleisen
hävityksen ja moni saman hullaantumisen valtaama sulki puotinsa
ja heitti kaikki maalliset huolet. Mutta omituisinta asiassa oli,
että kolmen aikaan iltapäivällä, herrasmiehemme syödessä ystävineen
päivällistä hotellissa, puhkesi hirmuinen myrsky ja rankkasade
salamoineen ja ukkosineen ja kamalalla raivolla tätä ilmaa kesti
pari kolme tuntia. Tämä oli siihen vuoden aikaan Smyrnasta
aivan luonnonvastaista ja jotkut suurimmistakin epäilijöistä
säikähtivät. Kaduilla vesi juoksi virtanaan ja hotellin permanto
oli veden vallassa. Päivällinen täytyi keskeyttää. Kun myrsky
taukosi ja kaikki olivat kauttaaltaan likomärkinä ja alakuloisina
ja puoleksi hukkuneita, palasivat ylösnousijat vuorelta alas
yhtä kuivina kuin yhtä monta hyväntekeväisyyssaarnaa! He olivat
katselleet alhaalla raivoavaa hirveätä myrskyä ja luulleet, että
heidän maailmanloppusuunnitelmansa todella oli saavuttanut suuren
menestyksen.

Rautatie täällä Aasiassa -- Idässä, unelmain valtakunnassa --
"Tuhannen ja yhden yön" tarumaassa -- tuntuu sangen oudolta
ajatukselle. Mutta rautatie täällä siitä huolimatta on ja toista
rakennetaan. Tämä nykyinen on hyvin rakennettu ja hyvässä
hoidossa, mutta englantilainen yhtiö, joka sen omistaa, ei korjaa
kovinkaan suuria voittoja. Ensimmäisenä vuotena sillä kulki koko
paljon matkustajia, mutta tavaroita ei kaikkiaan kuljetettu kuin
kahdeksansataa naulaa viikunoita!

Se menee melkein Efeson porteille saakka -- kaupunkiin, joka on
ollut suuri kaikkina maailman aikoina -- kaupunkiin, joka on
kaikille piplian lukijoille tuttu ja joka jo oli vanha kuin itse
vuoret Kristuksen opetuslapsien saarnatessa sen kaduilla. Sen
juuret ovat kaukana tarujen hämärissä ajoissa ja se oli Kreikan
jumaluustarustossa kuulujen jumalain syntymäkoti. Se ajatus, että
veturi ajaa porhaltaisi tämänkaltaisen paikan kautta ja herättäisi
sen vanhain romanttisten aikain haamut kuolleitten ja menneitten
vuosisatain unesta, se tuntui kylläkin kummalta.

Matkustamme sinne huomenna kuuluja raunioita katsomaan.



IX LUKU.

Matkalla muinaiseen Efesoon -- Vanha Ajassaluk -- Aasin kataluutta
-- Hullunkurinen kulkue -- Mennyttä loistoa -- Historian rippeitä --
Legenda seitsemästä unikeosta.


Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan
käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että
saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta.
Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa
aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet
rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia,
mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen
sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin
mieletön, että yrittäisin.

Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä
raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen
suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että
lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme
aasien selkään kutsuvieraittemme -- miellyttäväin nuorten miesten
keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.

Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut
satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino
ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia
ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu.
Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään.
Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin
vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti
teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä
huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa,
nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle
puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se
kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli
mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin
pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet
juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme
näytti kahta haaveellisemmalta -- sillä minun täytyy sanoa, että
naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he
eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua -- miehet
hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä,
aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan,
josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina
leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä,
ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain
on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin
vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa
vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa
taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä -- ja paikalla aasit
asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat
miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun
aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut
makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.

Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa -- tarkoitan
kivi-istuimellisessa amfiteatterissa -- ja annoimme valokuvata
itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin
missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä
tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille
viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei
merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.

Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.

Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista
marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan
Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina.
Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli,
jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan
temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty,
että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.

Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan
suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on
oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä
lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut
(se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty
kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa
ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä.
Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja
rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio -- sillä
tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä
ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita
sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea
luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine
on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat,
jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat
kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin
legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta -- he syntyivät täällä,
Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi -- se tapahtui täällä, suuresta
Pan jumalasta -- hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista
-- tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta
-- molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan,
kykloopeista -- he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet,
joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta -- tämä oli yksi
hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta,
Lysanderista, Agesilaoksesta -- he kävivät täällä, ja sen teki
Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja
Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius
oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa,
asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran
jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat
lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla,
joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana
palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa.
Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että
se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali
uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan
tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä
kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:

    "Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa
    Efesossa" j.n.e.

kun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen.
Täällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä
Johanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa
hänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin
-- melkein kuin eilen -- tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin
haarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo
puhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme,
että sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander
joesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä
vanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten
verhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea
pyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen
teatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä
siinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin
pitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: "Suuri on
efesolaisten Diana!" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on
huudettu, melkein pöyristyttää.

Se oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin
tällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä
hienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen
keskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita
uurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta
kalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja
kapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja
laattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma
arvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja
mitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan
kätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on
suuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on
tuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse
kuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä
ruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä,
mitä loisto on.

Kaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on
syvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä
emmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on
tässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin
vuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan
puettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä,
ettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen
saatu kivestä esiin.

Mitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä
näkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla,
jotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista
marmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai -kaivoja,
joiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas
on täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet
kaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet
kolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys
on niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden
vierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä
ovat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten
jättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo
ryhtyä Efesoa esiin kaivamaan -- ja, silloin!

Mutta nyt muistuukin mieleeni


_Legenda seitsemästä unikeosta_.

Tuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista
vuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin
seitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun
lahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen
tämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin,
minä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan
kristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin
kuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen,
nouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes
hyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja.
He vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli,
ja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä
muistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat
myös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta,
sillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä
kantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti.
Ja he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä
naapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia,
jotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan
akkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat
Pionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen
ja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he
unohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät
ne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa
seikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet
ainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa.
Heidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: "huomiseksi
jättäminen on ajan varas". Ja milloin he vain tapasivat miehen,
joka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on
varallisuutta -- etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden
vuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja
ikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään
kasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä
he etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä
he kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin
Efesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon
ja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä
päivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli
Pionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä
ja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa,
kun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja
sanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he
olivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne
olivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden
oivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän
päänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa
ja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja
laskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.

Kun he heräsivät, sanoi heistä Johannes -- liikanimeltään Sminthianus
-- me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat
hävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta
mieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa
syöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira
hävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli
ollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he
ottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan
laelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä
temppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita
he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä,
joilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.

Johannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on
Kimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla
seitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo,
johon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän
Paavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä
vanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten
vammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä
on tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa
Efeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta,
jolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja
puhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat
mereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja
katsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen
laaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet
ovat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi
Efeso on käynyt!

Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät
alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun
heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka
he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä
uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja
sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä
Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat
ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat
ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja
ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat
suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja
punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja
Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat
avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat:
Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja
minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat
sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme
olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan.
Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla -- ja ne, joille
ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja
laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen
määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät
ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut
lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla
nukkumaan.

Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja
vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti
ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat,
ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta
kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan
ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella
mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat:
Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette,
kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat
toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten
on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään,
ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet
hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas,
josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.

Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi
että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet
ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta.
Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on
loppunut -- menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he
lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.

Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin,
ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko
ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran
oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla
kirjaimilla tämmöisiä sanoja -- vanhain pakanajumalien nimiä kuten
nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.

Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä
tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.

Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että
vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta
takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa.
Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan
jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä
ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin
kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät
hevillä lähde siihen nukkumaan.



X LUKU.

Estettyä vandalismia -- Pyhiinvaeltajat vihoissaan -- Lähestymme
Pyhää maata! -- Kiireellisiä valmistuksia -- Huoli dragomaaneista
ja juhdista -- Lähdemme "pitkälle reitille" -- Syyriassa --
Vähän Beirutista -- Kreikkalainen "Ferguson" -- Varustukset --
Hevoskehnoutta -- Aladdinin lamppu.


Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt
olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on
pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet
muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja
murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne
sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä
rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli
semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista
käsketty _pitämään retkikuntaamme silmällä_ ja katsomaan, ettemme
saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin
ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin
vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni
aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla
tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana
ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin
ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut
huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja
naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske."
Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä
kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn
kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön
sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren
edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia -- sangen paha. Jos se
olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain
ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä
hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut
kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö,
niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita
sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui
sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin
varokeinoihin olisi ryhdytty _kaikkia_ matkustavaisia vastaan, koska
se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa
kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu
saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että
matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin
kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen
halveksivat säädyllisiä tapoja.

Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia,
matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata!
Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat
siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen
alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin
esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen
paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä
ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä,
asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja
harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja
suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka
puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja!
Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä!
Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja
Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka
epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin
hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon
pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin
salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin
viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus
itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä
mokomaa nähty!

Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan
hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla
ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on
uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" -- nimittäin Syyriaan,
Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan
päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka
tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille
miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan
ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.

Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet
päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan
kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa,
jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka
tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä
saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka
mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja
Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme
aivan epätoivoissamme -- olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin,
kameleopardeihin, kenguruihin -- mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin
taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme
sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia
Baalbekin raunioille.

Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin,
että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät
meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä
maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan -- ja kun siis eilen
saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja
heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa
Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin -- me kun aioimme palata
laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille
paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi
mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille",
niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet
millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme
olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi,
etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja
avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme
kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin
suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.

Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme
kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä
muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista
kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle
verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan
verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria,
jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä
vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että
siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin
kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja
haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa
ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan.
Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on
ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin),
mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai
mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan
paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies
(luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille
kaupungin -- se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun
opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme
kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa -- sanoi toivovansa,
että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin
viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi
tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin
ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku,
jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi
dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.

Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki
oli valmiina -- että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme,
kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon,
Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten
raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin -- ja sieltä luultavasti
Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei -- ja sitten palata
merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon
kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin
hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin
hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut
saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En
kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin
vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa,
salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja
saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta -- jotta minua
luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.

Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä
Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella
juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin
kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden
varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa.
Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi
kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin
kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi
sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli
kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli
selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja
rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan
ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua -- matkalla kulkueemme
oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli
päätään ja sanoi:

"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat
rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."

Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja
emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni
sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei
kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.

Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle,
josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui
kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme
niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita
Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai
seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.

Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään
sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli
yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se
oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden
keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille
kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän
aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja
papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin
ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni
selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja
selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta,
ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli
saatu pystyyn -- niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista
ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani.
Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja
kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi
lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille
kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat
ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat -- joka miehelle eri laitokset.
Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että
niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos
tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä
kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka -- permannolle levitettiin
matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin
miksei minun puolestani -- mutta ei se ole sitä laatua, johon minä
olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan
alennetuin hinnoin."

Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät -- kynttilät, jotka oli
pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian
helähti kello -- oikea puhdasääninen kello -- ja meidät kutsuttiin
"salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku
teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä
aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se
oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe,
ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se
oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan
kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous
saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet
suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat
lautaset -- kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat
_tätä_ leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja
turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului
lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää,
teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä.
Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin
syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine
ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä
ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham,
kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi
koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa
pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!

On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.

Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä
maassa todellista nautintoa.



XI LUKU.

"Jacksonville" Libanonin vuoristossa -- Aamiainen näköalapaikalla
-- Kadonnut kaupunki -- "Jeriko", kumma hevoseni -- Pipliallisia
maisemia -- Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. -- Noan hauta --
Kansoista kurjin.


Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa -- toverit ovat tehneet
nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi
kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran
oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli,
että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.

Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli
kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa
pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin,
minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia,
ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla
tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut
tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee
miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi -- etenkin jos ilma, jota
hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.

Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo
puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois,
niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten
katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen
laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi
hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.

Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja
perunoita ja kahvia -- kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli.
Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara
ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet.
Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas,
valkoinen kylämme oli kadonnut -- komeat telttamme olivat kadonneet
kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä
arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää
oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet
pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.

Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti
niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä
kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa
koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet
siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan
kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja
kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen
jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan
alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat
valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät
jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden
ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen
pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset
piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos
satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota
lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne
pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa
mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että
se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan
koskematta.

Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on
hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt
merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä.
Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki
kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen
merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman
hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä
puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin
sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni
on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan
putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin
samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka
on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään,
heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä
rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi
ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää
mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava
tuolle hevoselle kuoleman.

Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut
kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu
poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä
vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki
paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen
päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille
vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra
minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en
pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.

Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide.
Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä
ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli
arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen
tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian
kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka
ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän
taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut
nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään
säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin.
Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!

Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä
leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä
Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme
alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon.
Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen
laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan
laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt
päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.

Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin,
luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät
ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa,
jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan
siitä tietoja -- tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka
toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä
tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan
kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua,
jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat
liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä
parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin
kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo
valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein
rakkaimpia kuvitelmia.

Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa,
Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon
kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä
oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu
kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi
saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä
vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo
lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös
Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä,
kunne hän haudattiin -- sillä

    ... "ei kenkään kaivanut sitä hautaa,
    Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä --
    Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen
    ja laskivat sinne kuolleen miehen!"

Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan
kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka.
Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän
kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin.
Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä
niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään
saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa
hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän
jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on
aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja
sitten hävinneet siitä.

Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän
läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen
näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka
arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli
kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta
jäänyt.

En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.

Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella
katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla
pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja
kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja
nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin.
Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat
epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin
mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti
paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän
jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa
linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä
näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta
saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.

Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva
persoonallista mielenkiintoa.

Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka
näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin,
että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen -- ei paljoa,
mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää
ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin
köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä,
joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa.
Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat
-- mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen
nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on
ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen
puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että
asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen
pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle.
Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa
pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille
ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä
verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan
vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan,
eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen.
Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja
viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta
köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo:
"Ota neljäsosa -- ota puolet -- ota kaksikolmannesta siitä, jos
tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.

Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos
he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja
tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen,
eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on
Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen
alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.

Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on
saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat
salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?



XII LUKU.

Patriarkallisia tapoja -- Suurenmoinen Baalbek -- Kertomus raunioista
-- Nimensä ikuistajia nekin -- Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain
kirjaimelle -- Bileamin aasin kunnioitettu lähde.


Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki
auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen
kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen
peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä.
Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet
kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen
paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia
ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme
tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että
ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt
kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä
vähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa.
Israelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina
pyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä
suoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan
melkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se
ei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä
yön pimeydessä.

Näiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia
siis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla
tavalla kuin hän -- kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat
sitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He
eivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.

Meillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä
istuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja
niiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja
pysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien
asianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja
laukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan
kilpa-ajon.

Kello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin
ja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden
historia on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia
matkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska
se rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan
vastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun
suurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin
temppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin
ainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.

Suuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää
temppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää,
näyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit
on rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren.
Käytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia -- hyvin
vähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä
-- ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden
läpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek
tämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli
on lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan
levyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain
kuusi on enää pystyssä -- muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä
sekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat
täydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset
kapiteelit ja simssit -- ja kuutta komeampaa pilaria ei ole
maailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan
korkuiset -- tosiaan valtava korkeus rivipatsaille -- eikä katsoja
kuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden
niitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta,
simssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta
kun olette katselleet korkeutta kohti silmänne väsyksiin asti,
luotte katseen niihin suuriin pylväänjäännöksiin, joitten keskellä
seisotte, ja huomaatte, että ne ovat kahdeksan jalkaa läpimitaten. Ja
niiden seassa makaa kauniita, pienen mökin kokoisia kapiteeleja. Ja
niinikään yksityisiä, mitä jaloimmin veisteltyjä kivilaakoja, joiden
vahvuus on neljästä viiteen jalkaan ja jotka täydelleen peittäisivät
tavallisen arkihuoneen lattian. Ja te ihmettelette, mistä nämä
hirmuiset kappaleet ovat tulleet, ja vasta vähän aikaa ajateltuanne
käsitätte, että tuo ilmava ja siro rakennus, joka kohoo yllänne,
onkin tehty samanlaisista. Se tuntuu aivan luonnottomalta.

Jupiterin temppeli on pienempi raunio kuin tämä, josta yllä olen
puhunut, ja kuitenkin on sekin suunnaton. Se on säilynyt verraten
hyvin. Yksi rivi pylväitä, jossa on yhdeksän pylvästä, seisoo
melkein vahingoittumattomana. Niiden korkeus on kuusikymmentäviisi
jalkaa ja ne kannattavat jonkinlaista porttaalia eli kattoa, joka
yhdistää ne rakennuksen kattoon. Tämä porttaali on koottu valtavista
kivilaa'oista, jotka ovat alapuolelta niin hienosti veistellyt, että
ne maasta katsoen näyttävät freskolta. Yksi tai pari näistä laa'oista
on pudonnut maahan, ja jälleen ihmettelin, eivätkö todellakaan
nämä jättiläismäiset veistellyt kallionkappaleet, jotka vieressäni
makasivat, olleet suurempia kuin nuo pääni päälliset. Temppelin
sisustan ornamentit olivat mitä taidokkaimmat ja valtavan suuret.
Mikä rakennustaiteellisen kauneuden ja suuruuden ihme tämä rakennus
mahtoikaan olla, kun se oli uusi! Ja minkä kauniin taulun se ja sen
vielä mahtavampi toveri mahtavine rauniosekasortoineen yhä vielä
kuutamossa tarjoavat!

En voi käsittää, kuinka nämä suunnattomat kivilohkareet saatiin
louhimoista tänne kulkemaan ja kuinka ne voitiin nostaa noihin
huimaaviin korkeuksiin, joissa ne nyt temppeleissä ovat. Ja kuitenkin
ovat nämä veistetyt paadet kooltaan vähäpätöisiä verrattuina niihin
karkeasti hakattuihin paasiin, joista suuren temppelin leveä alusta
on rakennettu. Yksi osa tätä alustaa on kahta sataa jalkaa pitkältä
muodostettu raitiovaunun kokoisista kivistä ja suuremmistakin. Niitä
kannattaa kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen seinä. Minä
pidin jo näitä isoina kivinä, mutta ne jäivät aivan mitättömiksi
verrattuina paasiin, joista eräs toinen osa siltamaa oli rakennettu.
Näitä oli kolme, ja mielestäni olivat ne kukin yhtä pitkät kuin kolme
perättäin asetettua raitiovaunua, mutta tietysti ne ovat kolmatta
osaa leveämmät ja kolmatta osaa korkeammat kuin raitiovaunu. Ehkä
kaksi peräkkäin asetettua kaikkein suurinta rautatien tavaravaunua
antaisi koosta paremman käsityksen. Yhteensä on näiden kolmen kiven
pituus lähes kaksisataa jalkaa. Sivujen leveys on kolmetoista
jalkaa. Kahden pituus on 64 jalkaa kummankin, yhden 69. Ne on
jykevään seinään sovitettu parikymmentä jalkaa korkealle maasta.
Siinä ne ovat, mutta kuinka ne on sinne saatu, siihen ei ole helppo
löytää vastausta. Kaikki nämä kivet ovat tarkkaan ja kauniisti
yhteen liitetyt. Varmaan Baalbekissa ennen muinoin asui jumalia tai
jättiläisiä.

Kävimme kivilouhoksessa, josta Baalbekin paadet oli tuotu. Se oli
noin neljännesmailin päässä ja alempana. Suuressa kuopassa oli
raunioiden suurimman kiven kumppani. Se makasi siinä aivan siten
kuin tuon vanhan unhotetun ajan jättiläiset olivat sen jättäneet,
kun heidät täältä kutsuttiin -- ja maannee samoin vielä tuhansia
vuosia eteenkin päin kaunopuheliaana muistuttajana semmoisille,
jotka mielellään halveksivat ennen heitä eläneitä. Siinä makaa
tämä suunnaton paasi, tahoiltuna ja valmiina rakentajalle --
yhtenä ehyenä kappaleena, jonka paksuus ja leveys ovat neljätoista
ja seitsemäntoista jalkaa, pituus taas muutama tuuma vaille
seitsemänkymmentä! Kahdet vaunut mahtuisivat sen pintaa rinnan
kulkemaan ja vielä jäisi tyhjää tilaa sen verran, että mies tai pari
mahtuisi kulkemaan kummallakin puolella.

Olisi melkein voinut vannoa, että kaikki John Smithit ja Georg
Wilkinsonit ja muut pienet mitättömyydet, mitä on Suuren Suolajärven
ja Baalbekin välillä, kirjoittaisivat pienet nimipahasensa Baalbekin
suurenmoisten raunioitten seiniin ja perään vielä kaupungin,
kauntin ja valtionkin, mistä ovat. Vahinko, etteivät jotkut suuret
rauniot hautaa allensa jotakuta näistä itikoista ja peloita muita
heidän kaltaisiaan, etteivät he milloinkaan enää hankkisi nimelleen
kuuluisuutta riipustelemalla sitä seiniin ja muistomerkkeihin.

Oikeastaan oli meillä Damaskoon kolmen päivän matka, niin kurjat
olivat ne eläinrauniot, joilla ratsastimme. Mutta meidän oli pakko
kulkea tuo matka vähemmässä kuin kahdessa päivässä. Se oli pakko
siitä syystä, ettei kolme pyhiinvaeltajaamme suostunut matkustamaan
sabattina. Olimme kaikkikin aivan halukkaita pyhittämään sabatit,
mutta on tilaisuuksia, jolloin on synti pitää kiinni kaikin puolin
oikeutetun pyhän lain _kirjaimesta_, ja niin oli nyt asian laita.
Rukoilimme uupuneiden, pahoin pideltyjen hevosten puolesta ja
koetimme osoittaa, että niiden uskollinen apu ansaitsi palkaksi
hyvää kohtelua ja niiden kohtalo sääliä. Mutta koska on omahyväisyys
tuntenut sääliä? Mitä merkitsi se, että muutamain liiaksi
rasitettujen elukkain vaivoja jatkettiin muutamalla pitkällä tunnilla
-- kun näiden ihmissielujen autuus oli kysymyksessä? Meidän seuramme
ei ollut semmoista seuraa, josta saattoi toivoa saavansa korkeampaa
kunnioitusta uskontoa kohtaan uskon tunnustajien esimerkkinä. Me
sanoimme, että Vapahtaja, joka sääli sieluttomia eläimiä ja opetti,
että härkä on pyhänäkin kaivosta nostettava, ei olisi hyväksynyt
tämänkaltaista pikamarssia. Me sanoimme, että "pitkä trippi" oli
uuvuttava ja siitä syystä vaarallinen kesän polttavassa kuumuudessa,
vaikkapa kuljettiin vain tavallisiakin päivämatkoja, ja että jos me
itsepintaisesti jatkoimme tämmöistä tuimaa kulkua, niin ehkä jotkut
sen johdosta sairastuisivat maassa vallitseviin kuumeihin. Ei mikään
vaikuttanut pyhiinvaeltajiin. Heidän _täytyi_ pyrkiä eteenpäin.
Vaikka kuolisivat miehet, vaikka kuolisivat hevoset, heidän täytyi
päästä Pyhään maahan seuraavalla viikolla ilman minkäänlaista
sabatin rikkomusta tahranaan. He siis olivat valmiit tekemään syntiä
uskonnollisen lain henkeä vastaan voidakseen sen kirjaimen pitää.
Aivan suotta oli heille huomauttaa, että "kirjain" tappaa. Puhun
nyt persoonallisista ystävistä, miehistä, joista pidän, miehistä,
jotka ovat hyviä kansalaisia, jotka ovat kunniallisia, rehellisiä,
tunnollisia, mutta joiden käsitys Vapahtajan uskonnosta minusta on
nurja. Armotta he läksyttävät meitä puutteittemme vuoksi ja joka
ilta kutsuvat meidät kokoon ja lukevat meille testamentista lukuja,
jotka huokuvat paljasta lempeyttä, armeliaisuutta ja sääliä. Ja
sitten he koko seuraavan päivän istuvat kuin liimatut satuloissaan
aina näiden rosoisten vuorien laelle saakka ja aivan juurelle saakka
niinikään. Testamentin lempeyttä ja armeliaisuutta ja sääliäkö
sovittaa ponnistelevaan, riutuneeseen ja uupuneeseen hevoseen?
-- Lorua -- ne kuuluvat Jumalan luomille ihmisille, eivät Hänen
sieluttomille elukoilleen. Mitä pyhiinvaeltajat vain suvainnevatkin
tehdä, kunnioitus heidän melkein pyhää olentoaan kohtaan vaatii, että
minä sallin sen tapahtua -- mutta oi kuinka mielelläni soisin saavani
kiinni jonkun toisen retkikunnan jäsenistä ratsastamassa hevosellaan
jollekulle näistä uuvuttavista kukkuloista vaikka vain kerrankin!

Olemme antaneet pyhiinvaeltajille monta hyvää esimerkkiä, joista
heillä voi olla hyötyä, mutta se on hukkaan heitettyä hyvyyttä. He
eivät ole kuulleet meidän virkkavan kenellekään heistä ainoatakaan
pahaa sanaa, mutta _he_ ovat riidelleet kerran tai pari. Meitä
huvittaa kuulla heidän sitä tekevän, he kun ovat meitä läksyttäneet.
Heti ensi työkseen he Beirutissa maihin tullessaan veneessä
riitelivät. Minä olen sanonut pitäväni heistä -- mutta joka kerta kun
he läksyttävät minua luennoillaan, saavat he painetun vastauksen.

Ei sillä hyvä, että he pakottivat ajamaan kaksinkertaiset
päivämatkat, vaan vielä he poikkesivat syrjään valtatiestä ja tekivät
suuren mutkan käydäkseen eräällä lähdepahasella, jota sanottiin
Figiaksi, ja syynä oli se; että Bileamin aasi oli siitä kerran
juonut. Me siis teimme vaan taivalta kautta kamalain kukkulain ja
erämaitten ja paahtavan auringonpaisteen ja sitten kauas yön selkään
etsien lätäkköä, joka on kuulu Bileamin aasista, kaikista meidän
kaltaisten pyhiinvaeltajain suojeluspyhästä. Muistikirjassani on vain
tämä:

    "Ratsastimme tänään kaikkiaan kolmetoista tuntia osaksi erämaata,
    osaksi paljaita ikäviä mäkiä ja lopuksi jylhiä vuorisia seutuja
    ja leiriydyimme yhdentoista aikaan yöllä kirkkaan joen partaille
    lähellä erästä syyrialaista kylää. En tiedä sen nimeä -- en
    tahdokaan tietää -- tahdon nukkumaan. Kaksi hevosta rampana
    (minun ja Jackin), muut kovin uupuneet. Jack ja minä kävelimme
    kolme tai neljä mailia yli mäkien ja talutimme hevosia. --
    Vaivaisen lystiä."

Kaksi- tai kolmetoista tuntia satulassa on kristillisessäkin maassa
ja kristillisessä ilmastossa ja hyvällä hevosella väsyttävä matka.
Mutta Syyrian kaltaisessa uunissa, rääsyisessä satulassa, joka on
kuin lusikka ja luistelee edes ja takaisin kyljeltä kyljelle ja
yleensä joka tavalla, ja hevosella, joka on uupunut ja rampa ja
jota kuitenkin on piiskattava ja kannustettava melkein hetkeksikään
hellittämättä koko päivän, kunnes veri kyljistä tihkuu, ja kun
omatuntonne rankaisee teitä joka kerran kun lyötte, jos olette
puoleksikaan mies -- se on matka, jota on muisteltava mielen
katkeruudella ja mahtipontisesti sadateltava enemmän kuin puolet
tavallisesta ihmiseniästä.



XIII LUKU.

Otteita muistikirjastani -- Mahometin paratiisi ja piplian -- Kaunis
Damasko, maailman vanhin kaupunki -- Itämaisia näkyjä tässä vanhassa
kaupungissa -- Damaskon raitioliikenne -- Pyhän Paavalin kääntymys
-- Se "katu, jota sanotaan suoraksi" -- Mahometin hauta -- Miten
kristittyjä vihataan -- Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta
-- Naamanin talo -- Spitaalitaudin kauhut.


Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia
kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan
luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja
paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili
ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa
ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä.
Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli
päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja
tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon
äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme
joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan.
Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista
kokemuksista:

    "Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen
    Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki -- hevoset
    ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa,
    joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia
    edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda -- eikö hänestä
    _koskaan_ lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen
    taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja,
    ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla
    lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan
    ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella --
    matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä
    lähteestä -- joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä
    -- Jack ja minä. Yhden sekunnin vain -- vesi jäistä. Se on Abana
    joen päälähde -- se laskee siihen puolen mailin päässä tästä.
    Kaunis paikka -- jättiläispuita ympäriinsä -- _niin_ varjoisaa ja
    viileää, kun vain pysyisi hereillä -- suuri virta kuohuu koskena
    aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei
    ole tiettyä historiaa -- otaksutaan siinä palvellun lähteen
    jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä
    ihmissyöpäläisineen lähteen luona -- repaleita, likaa, kuoppaisia
    poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita,
    silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias
    suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka
    he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka
    heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja
    vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee
    joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten
    palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan -- kiiruhtakaa
    karavaania -- en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä
    tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä
    täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä _tämmöisissä_
    oloissa -- se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko
    päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä
    lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden
    sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1
    j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään)
    ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa,
    siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia,
    ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää
    tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."

Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme
leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen
ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana
kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli
Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei
ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän
mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli
silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten
pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni
ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.

Damasko _on_ kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään
kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin
helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla
silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian
karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan
haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran
avautuessa hänen eteensä.

Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria,
joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa.
Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan,
joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina
tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee
hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala
vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen
kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari
smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä
allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen
ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa,
ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa
sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta
kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme
käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja
kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea
päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää,
inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne
kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää
lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä
Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle
viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien
sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun
hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.

On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton
puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden
ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen,
että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi
jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin,
mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken
tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin
koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa
siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta
tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut
oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin
runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle,
että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän
auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien
kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että
ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä
sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka
neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja)
juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla
kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine
vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme.
Damasko on vain keidas -- keidas juuri se on. Neljään tuhanteen
vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys
ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se
ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena
tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä
hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.

    "Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin
    kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva
    kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"

Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen
perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy
harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka
kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa,
niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on
kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä
saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina
on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on
joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen
ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain
lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin
eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan
ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden
perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki
näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän
maailmaa suurenmoisuudellaan -- ja se on nähnyt niiden kukistuvan
ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki
israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan.
Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja
sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki
sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin.
Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat
vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota
tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa
on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan
valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan
vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on
"ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.

Saavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa
pääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn
kaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on
ylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon
vanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään,
vaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan
lyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin "tuhannen ja
yhden yön" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai
taikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.

Tuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien
sisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen
vääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan
ja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella
seurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä
kiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan
kaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään
kuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta
maahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin.
Seisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita
ympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta
juoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka
oli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli
suuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon
puolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä
vettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä
paahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin
kuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka
olisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä
tekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme
olivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu
pehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä
jälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää,
kuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja
makuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin
huoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen
leveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja
vastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret
peilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa
väsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun
se oli aivan odottamatonta -- sillä kuka olisi voinut arvata, mitä
turkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa,
vaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.

En oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa
juomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei
kuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni
upottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin
sitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin
pahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään
isännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla
hajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä
samassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut
sen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen
vesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois,
miten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto
oli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen
onnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa
vietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla
divaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja
ja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta
ratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus
ennenkin -- että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen
tuntuu niin sanomattoman suloiselta.

Aamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että
meidän täytyi _lähettää_ niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että
Damasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla
meidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia,
oppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä -- mutta Damaskossa vihataan
ulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen
kanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari
takaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon
kaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä
on Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän
hadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen
arvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä
Damaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja
häjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki
hunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä
verhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen
peittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen
näyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman
silmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme
pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat
sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät
ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai
"näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä
virkkaneet sanaakaan.

Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia
kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain
aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän
kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain
perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien
täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan
väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme
niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen
ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin,
kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli
niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei
meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme
läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan
Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään
vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme
kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei
minua miellytä.

Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin.
Noin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka
oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa
vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja
kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki
ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."

    "Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
    että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";

    ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul,
    Saul, miksi vainoat minua?"

    Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus,
    jota sinä vainoat."

Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa
hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä
seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen
äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että
kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että
hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet
Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.

Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla
syönyt eikä juonut.

Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille
kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul
nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."

Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä
Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian"
suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä
totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi"
sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten
taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää
muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen
alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä
saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet
ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan
Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa
ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen
opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta.
Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan
toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen
toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme
tiedä hänestä enempää.

Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille,
jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät
tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan
edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista
tehtävääni.

Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se
ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei
puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka _on_
suora, vaan että "se on se katu, jota _sanotaan_ Suoraksi." Se on
hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus,
mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota
sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan
mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö
osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone,
joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät
ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin
aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan
kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo
olisi eilen kaivettu.

Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa
opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta
-- hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti,
että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta
asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä
kaupungista ja paeta Jerusalemiin.

Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka
osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja
niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa
Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon.
Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset
v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan
silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin
teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin
sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki
kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista,
eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että
olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin
ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin
vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa
hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! -- ja
melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha
tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!

Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä,
että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan
tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa
ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain
kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä
astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta,
jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun
ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen
kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä
turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on
valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja
Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena
astua väliin.

Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia,
jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen.
Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten
kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui
kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar,
Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi
niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani
lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli
Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja
eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän
oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen
talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen
sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat
kätensä bakshiishia pyytämään.

Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko
hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat
vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret
kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois -- hirmuista!



XIV LUKU.

Vaihteeksi koleraa -- Kuumuus -- Taas kumma kulkue -- Kynäpiirros
Syyrian "Jonesboroughista" -- Nimrodin, valtavan metsämiehen
hauta -- Raunioitten uhkein -- Astumme Pyhän maan rajan yli --
Jordanin lähteillä -- Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä
-- Kansa, jonka opetuslapset tunsivat -- "Tälle kalliolle rakennan
kirkkoni" -- Kurjuutta-- Jalo ratsuni "Baalbek" -- Arabialaisten
hevos-senttimentaalisuus.


Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin
ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka
vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä
divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta
tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja.
Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se
ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä
-- aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen.
Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin
matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai
koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.

Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa
tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa
pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään,
Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet -- aurinko syyti
liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet
olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas
kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan
-- mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni,
milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli.
Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni
koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot,
jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne
olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin
oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt
kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman
päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka
aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa
Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.

Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale
missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei
ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa
eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän
tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä.
Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt,
on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin -- näyttävät niin
perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät
kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka
on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin
päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä
silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä
valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa
ovat poikkeuksetta liian lyhyet -- he ovat kehnoin ratsumiesjoukko,
mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan
kovaa -- ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen
riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat
korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja
jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se
aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon
tapaisesti ylös ja alas -- kun näkee tämän raivostuttavan taulun
armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva
esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin
ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani
kautta kulkemaan.

Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat
päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua,
mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.

Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta.
Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa
tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen
Kristuksen syntymää -- patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat
ympärillänne -- patriarkkain tavat ovat ympärillänne -- sama kansa
samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki
-- samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät -- sama
vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan
ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen
ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko
viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja
pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.

Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi,
jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme
silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen
kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön
pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen,
ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El
ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka
kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän
olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki
syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat
samanlaiset -- niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen
äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista.
Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia
(miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on
ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan
laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli
puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta
leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi,
tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja
ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä
se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei
ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" --
hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan
tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on
mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla
on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja
lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on
rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja
ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio,
jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin
viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa
näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla
tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun
kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen
vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella
on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja
soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava
harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä
ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa
sopusoinnussa.

En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei
Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu
Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä
hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän
viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa
oikea ja varma paikka.

Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin
hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai
neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin
Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin.
Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan
kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on
pystyssä -- valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat
keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja
lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet
ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt.
Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod
lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen
yrityksensä paikoilta.

Lähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja
yhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten
ja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme.
Olimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin.
Puolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen
kaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani
sanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko
heimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi
kulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen
vuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna,
komein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen
mukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa
leveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla
jykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat
yli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa
korkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain
tammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä
linna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja
koska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta
kuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin
välitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon
kuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien
satain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat.
Kuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja
vankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän
terästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit
olivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.

Ihmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä
muureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi
kukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän,
ja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain
muurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet,
hennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot
kovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla
painostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat
varman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin
kestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita
kaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä
omavaltaisilla lehvillään.

Näistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas
ulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja,
jotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon
erämaan jälkeen.

Ja kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin
raamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme
rajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan
sen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon
Baniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle
kimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut,
granaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen
paratiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.

Kaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa
palavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta
ylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista,
kuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että
luulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen
päälähde.

Pyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet
leiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin,
että tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan
haudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen
ja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän
haudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista
kirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin
kiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä
täkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He
kyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.

Täkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on
suuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät
muurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen
määrään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja
vahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen
Jordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren
rakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia -- vielä on säilynyt osia
sen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen
vanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen
aikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia
kapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten
kappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu
esiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia
kirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista
roomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta
puita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista.
Muinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia
arabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on
torkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että
tällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki,
vaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin
sattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa
jälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä
paikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:

    "Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni
    ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan
    sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa
    sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa
    päästät, olkoon päästetty taivaassa."

Näille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava
rakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten
ja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä
valkeiksi. Rooma väittää olevansa "ainoa oikea kirkko" ja tämän
asemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt
työtä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan
suuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat
antavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon,
mitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.

Meistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan
jalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja
koskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden,
salaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu
jumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä
jumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala
on katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia,
joiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista
kasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä
muukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka
ovat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet
sangen etäällä.

Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin
ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista
ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi
heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta,
ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja
jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä
miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät
kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta.
Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän,
mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja
haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä
vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se
herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja
väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat
niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka
on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin
hermostuneeksi ja levottomaksi.

Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia,
jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta
syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se
melkein kävi kaarnasta.

Pienet lapset olivat surkeassa tilassa -- kaikkien silmät olivat
kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät,
että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet
silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin
silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen
paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia
lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että
amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa
satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt
tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava
nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että
lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin,
kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme
näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä,
joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi
kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen,
eikä äiti siis puuttunut asiaan.

Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi
ihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen
ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut
sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti
liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi
kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset -- kaikki laiskuuden,
lian ja puutteen synnyttämät vaivat -- olivat edustettuina tässä
kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja
yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi
sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka
kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa,
salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos
pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he
katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten
tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta.
Heidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei
mikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä
olevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun
hän oli saanut rohtoannoksensa -- vaikka he luonnostaan ovatkin
kiittämätöntä ja tylyä ihmislajia -- ja sairaan kasvoista puhui
järkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt
paranemasta.

Kristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille,
taikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat.
Niitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka
vain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt
sairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään,
vaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai
eikö. Näiden esi-isät -- ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän
kaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa
puolesta -- seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät
Hänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme,
että he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen
teoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin
suuri, että eräänkin kerran -- kolmenkymmenen mailin päässä täältä
-- sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun
ovesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa
olivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta,
vähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun
autioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja
Hänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan
uskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä
päivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri
selitti sen toiselleen sanoen: "Sanovat natsarealaisen Jeesuksen
tulleen!"

Niin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin
hänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri.
Hänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi -- sillä
tälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä
on kuninkaallinen sheikkinsä -- kurja vanha muumio, joka paremminkin
näytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman,
paidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa --
tarkoitan sheikin tytär -- oli vain kolmentoista tai neljäntoista
ikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän
oli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei
ollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana
kymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa
oli sangen arveluttava näyte -- siinä ei ollut niin paljoa, että se
olisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin
rukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt,
että nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät
säälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.

Mutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa
telttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se.
Jeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni
ole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu
väärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko.
Hampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin
yölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja
se on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin
kameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli
alussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin
ristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi
olla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja
ikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein
yhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.

Pyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet
Baalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin
kehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava
uudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein
hevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen
kanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin
tarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta
sen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt
sen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten
hevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan
sierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten
hyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa
tämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä
on minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on
se lohdutus, etten tiedä sitä.

Toivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta
korupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana
haaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi
kaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai
Mohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen
telttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan
minua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että
joku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä
satatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset
-- epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani
kuitenkin lopulta sanoa: "Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni!
En eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!" ja sitten
hyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.

Mutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat
toisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita
tammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät
vähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä
eivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava.
Syyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen
täytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä
eikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy
välttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä
pestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa,
vaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan.
Katsokaa typöhäntää, raihnasta "Baalbek" raukkaa ja itkekää, että
tarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!



XV LUKU.

Dan -- Bashan -- Genesaret -- Kuulu näköala -- Palestiinan pienuus
-- Historiallisia muistoja -- Maan luonne -- Beduiinipaimenia --
Vilauksia harmaasta muinaisuudesta -- Grimesin beduinit -- Eräs
Joosuan tappotanner -- Tämän soturin sodankäynti -- Barakin tappelu
-- Kaiken pienuus.


Ratsastettuamme tunnin verran epätasaista kivistä tietä, joka oli
puoleksi tulvaveden vallassa, ja kuljettuamme Bashanin tammimetsän
läpi, saavuimme Daniin.

Tältä lakeudelta lähtee pienestä kummusta leveä virta kirkasta vettä,
joka muodostaa laajan matalan allikon ja sitten rajulla voimalla
ja lisääntyneellä vedellä lähtee matkaan. Tämä allikko on yksi
Jordanin tärkeimpiä lähteitä. Sen partaat, samoinkuin puronkin, ovat
kunnioitettavassa määrässä kauniina kukkivia oleandereita, mutta
paikan sanoin kuvaamaton ihanuus ei kuitenkaan järkytä rauhallista
mieltä pois suunniltaan, kuten Syyrian matkaoppaista saattaisi
odottaa.

Siitä paikasta, josta nyt puhun, kantaisi tykinluoti yli Pyhän maan
rajan ja putoisi pyhittämättömään maahan kolmisen mailia rajan taa.
Vasta yhden pienen tunnin matkan olimme kulkeneet Pyhän maan rajain
sisäpuolella -- emme vielä olleet ennättäneet oikein eläytyä siihen,
että nyt olimme toisenlaisella maalla kuin olimme kaiken aikaa olleet
siihen saakka, ja kuitenkin alkoi historiallisia nimiä jo olla oikein
paksulta ympärillämme! Dan - Bashan -- Hulehin järvi -- Jordanin
lähteet -- Galilean meri. Ne olivat kaikki näkyvissä lukuunottamatta
viimeksimainittua, eikä tämä ollut kaukana. Bashanin pikku kaupunki
oli ennen muinoin se kuningaskunta, joka oli Raamatussa niin kuulu
häristään ja tammistaan. Hulehin järvi on piplian "Meromin vesi". Dan
oli Palestiinan pohjoisraja, Beersheba eteläinen -- siitä sananparsi
"Danista Beershebaan". Se vastaa meikäläisiä sananparsia "Mainesta
Texasiin" tai "Baltimoresta San Franciscoon". Meidän sananpartemme
ja israelilaisten sananparsi merkitsevät molemmat samaa -- suurta
etäisyyttä. Heidän hitailla kameeleillaan ja aaseillaan oli
Danista Beershebaan noin seitsemän päivän matka -- suunnilleen
sataviisi- tai -kuusikymmentä mailia -- koko heidän maansa mitta,
eikä sille lähdetty ilman suuria valmistuksia ja monia menoja.
Tuhlaajapoika matkustaessaan "etäiseen maahan" ei luultavasti mennyt
kuin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen mailin päähän. Palestiinan leveys
on vain neljästäkymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin. Missourin
valtiosta voisi leikata kolme Palestiinaa ja vielä jäisi koko joukon
ainetta neljänteenkin -- ehkäpä tulisi neljäs kokonaankin.
Baltimoresta San Franciscoon on monta tuhatta mailia, mutta kun saan
vielä eläneeksi pari kolme vuotta, voi tämän matkan junalla kulkea
seitsemässä päivässä. (Siihen aikaan kun tämä kirjoitettiin ei
pasifikratoja vielä ollut). Jos elän, niin varmaan kuljen maanosamme
poikki junalla aina silloin tällöin, mutta epäilemättä yhdessäkin
matkassa Danista Beershebaan on kylliksi. Tämä varmaan on näistä
molemmista rasittavampi. Jos sen vuoksi satumme huomaamaan, että
Danista Beershebaan israelilaisten mielestä oli valtava matka, niin
älkäämme silti naurako heille, vaan muistakaamme, että se _oli_ ja
_on_ valtava matka, kun sitä ei voi junalla kulkea.

Sillä pienellä kummulla, jonka äsken mainitsin, oli kerran Laishin
foinikialainen kaupunki. Zorahista ja Escholista lähti rosvojoukko ja
valloitti tämän kaupungin eläen siellä sitten rennosti ja vapaasti,
palvellen omatekoisia jumaliaan ja varastaen naapureilta epäjumalia,
milloin heidän omansa alkoivat lopen kulua. Jerobeam laati täällä
kultaisen vasikan kansaansa lumoamaan ja pidättämään, etteivät he
tekisi Jerusalemiin vaarallisia hartausretkiä, jotka voisivat saada
heidät jälleen alistumaan laillisen esivaltansa alle. Kaikella
kunnioituksella noita vanhoja israeliittoja kohtaan en kuitenkaan
voi jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, etteivät he aina
olleet kyllin lujia vastustaakseen kultaisen vasikan viettelyksiä.
Ihmisluonto ei ole sen jälkeen paljoakaan muuttunut.

Nelisenkymmentä vuosisataa takaperin Mesopotamian arabialaiset
ruhtinaat hävittivät Sodoman kaupungin ja muiden vankien keralla
veivät mukanaan patriarkka Letinkin ja matkallaan omille mailleen
toivat hänet tänne. He toivat hänet Daniin ja Arbaham, joka ajoi
heitä takaa, hiipi hiljaa yösydännä kuiskailevain oleanderien
keskitse, mahtavain tammien varjossa, ja hyökkäsi makaavain
voittajain päälle ja havautti heidät unestaan teräksen kalskeella.
Hän sai takaisin Lotin ja kaiken muun ryöstösaaliin.

Lähdimme taas liikkeelle. Olimme nyt vihannassa laaksossa, joka oli
viittä tai kuutta mailia leveä ja viittätoista pitkä. Ne joet, joita
sanotaan Jordanin lähteiksi, juoksevat sen läpi Hulehin järveen,
matalaan, läpimitaten kolmea mailia leveään järveen, ja järven
eteläpäästä lähtee koko Jordanin vesi yhdessä uomassa matkaan.
Rämeen ja laaksoa paartavain vuorien välillä on melkoinen vyöhyke
hedelmällistä maata. Laakson Danin puoleisessa päässä on puolet
maasta kovaa ja hedelmällistä ja Jordanin lähteitten kastamaa.
Sitä on riittävästi yhdeksi maatilaksi. Se melkein oikeuttaa Danin
valloittajain, seikkailevan rosvojoukon, lähettämäin vakoojain
innostuksen. He sanoivat: "Me olemme nähneet sen maan ja katso se on
sangen hyvä... Se on paikka, jossa ei mitään puutu siitä mitä maan
päällä on."

Heidän ihastuksensa oli oikeutettu ainakin siinä mielessä, etteivät
he olleet koskaan nähneet näin hyvää maata. Ja sitä oli riittävästi
runsaan elannon antajaksi heidän kuudellesadalle miehelleen ja näiden
perheille.

Kun olimme saapuneet alas Danilaisen maatilan lakealle osalle,
tulimme paikoille, joissa saatoimme kerrassaan ajaa juosten. Se oli
huomattava asianhaara.

Olimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet
yli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle
hämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies
hevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti
itsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut
turha koettaa käsittää.

Tässä oli viljelyksenkin merkkejä -- tässä maassa harvinainen näky
-- eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden
vehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana
toisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä
virkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran
partaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita
mielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana -- minä
vain _otaksun_, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt
olevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat,
olivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole
vähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen
tummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat,
silmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava
päähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät
harteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla
kaistaleilla poikittain juovittu -- sama puku siis, johon aina
näkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät
siltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi
tilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja
höllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä
ole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja,
joita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa "Pyhän
perheen pakoa Egyptiin" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi
ratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen
aasin olkain yläpuolelle.

Mutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo
kävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi
seinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me
pitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty
ei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän
jälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.

Emme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan
päähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme
sen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei
missään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa,
ja me olimme paistua kuoliaaksi. "Niinkuin suuren kallion varjo
nääntyneessä maassa." Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä
eikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet,
joka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä
tulikuuma, paljas, puuton maa.

Täällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte.
Löysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin
löysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme
ja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt
päivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi
hän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa
tästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä
nukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin,
varmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut,
säissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin
mies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin
tiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa,
jonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on
kaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka
ovat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet -- aseita, joiden
palamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte
kulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja
repäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia
todella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani,
kuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä.
Mutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä
kananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit
todella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä
pahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden
lähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä
tavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan
mahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat
uupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja
ajatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa
ja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä
niin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten
iski "Mohammedin" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa
vihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin
suinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun
hän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään,
vaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua.
Mutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin
kamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla,
enkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut
Wm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo
beduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä
hän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että
hän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.

Noin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä
meidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään
teurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin
seuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan
taisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.

    "Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne
    ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia
    vastaan.

    "Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan,
    paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren
    rannalla", j.n.e.

Mutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen.
Se oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt
sanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli
taistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin
tyyni, löyhkävän teurastustarhan.

Jossain tässä maanpuolessa -- en varmaan tiedä missä -- Israel sata
vuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta
Deborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään
toista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak
tuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai
viidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa
vastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin
kun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä,
kuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein
nääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka
tuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut
soturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen.
Hän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan
maljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena
ja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa
menetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut,
hiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen
aivoihinsa!

"Sillä hän makasi sikeässä unessa ja oli uupunut. Niin hän kuoli".
Näin kuuluu piplian liikuttava kertomus. "Deboran ja Barakin" laulu
kiittää Jaelia ylistelevin sanoin tästä muistettavasta teosta:

    "Siunattu yli kaikkien vaimojen on Jael Keniittalaisen Heberin
    vaimo, siunattu hän on oleva yli kaikkien vaimojen, mitä on
    teltassa.

    "Hän pyysi vettä ja tämä toi hänelle maitoa, toi voita kalliilla
    kupilla.

    "Jael otti naulan käteensä ja oikeaan käteensä työmiehen vasaran
    ja vasaralla hän iski Siseran ja puhkaistuaan hänen ohimonsa
    hakkasi poikki hänen päänsä.

    "Hän lyyhistyi Jaelin jalkain juureen, putosi pitkäkseen. Jaelin
    jalkain juureen hän lyyhistyi ja putosi. Siihen mihin hän
    lyyhistyi, siihen hän kuolleena putosi."

Kumma kyllä on Comanche intiaaneilla samat omituiset patriarkalliset
tavat kuin valitulla kansallakin oli.

Tämänkaltaisia järisyttäviä kohtauksia ei tässä laaksossa enää satu.
Siinä ei ole koko matkalla ainoatakaan kylää -- ei kolmenkymmenen
mailin matkalla kumpaankaan suuntaan. Siinä on beduiinien telttoja
kaksi tai kolme pientä ryhmää, mutta ei ainoatakaan vakinaista
asumusta. Näillä seuduin voi ratsastaa kymmenen mailia näkemättä
kymmentäkään ihmisolentoa.

Tätä seutua koskee eräs profeettain ennustuksista.

    "Minä tahdon saattaa sen maan häviöön; ja vihamiehenne, jotka
    siinä asuvat, hämmästyvät sitä. Ja minä hajoitan teidät pakanain
    joukkoon ja paljastan miekan teidän jälkeenne; ja teidän maanne
    on oleva autio ja teidän kaupunkinne hävitetyt."

Ei kukaan, joka seisoo tässä hylätyn Ain Mellahahin luona, voi sanoa,
etteikö ennustus ole toteutunut.

Eräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan
"kaikista näistä kuninkaista". Se paikalla herätti huomiotani, koska
se mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin
mitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon
hyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät
mielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti
karsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai
toisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä
järjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka
vakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden
kaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut
niistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina
epämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja.
Syytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä,
etten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri
historia. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin
suursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun
täytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan
muotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan
sitten saa taistella koko elämänsä. "Kaikki nämä kuninkaat". Aina
kun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten
kuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat
puettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien
juhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut.
Mutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon
ja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi
"kaikki nämä kuninkaat" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista
pikkupäälliköitä -- huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä
raakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet
silmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat
suuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku
parituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi
kolmenkymmenen "kuninkaan" valtakunnat, jotka yhteensä eivät
käsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista
kauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä
sadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut "kuningas" noina
muinoisina aikoina.

Kello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon
kimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen
laulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja,
ei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana
karuja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät
kuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään
myttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja
nopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä,
kymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä
jonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi
noustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen
jälkeä jättämättä.



XVI LUKU.

Arabialaisen huilu -- Jackin seikkailu -- Joosefin kaivo -- Joosefin
historia -- Joosefin ja Esaun jalomielisyys -- Genesaretin pyhä järvi
-- Pyhiinvaeltajain innostus -- Miksi me emme purjehtineet Galilean
merellä -- Kapernaum -- Vapahtajan veljet ja sisaret -- Matkalla
Magdalaa kohti.


Kuljimme muutamia maileja autioita seutuja, joiden maanlaatu olisi
ollut kylläkin hedelmällistä, mutta joka on jätetty kokonaan
rikkaruohojen valtaan. Se oli hiljaista, alakuloista maisemaa, jossa
näimme vain kolme ihmistä -- arabialaisia, joilla ei ollut päällään
mitään muuta kuin pitkä karkea paita, samanlainen kuin neekeripojilla
etelävaltioittemme plantaaseissa ainoana kesäpukunaan. Ne olivat
paimenia ja tavanmukaisella paimenpillillä he lumosivat laumaansa --
ruokosoittimella, jonka soitanta oli yhtä valikoidun helvetillistä
kuin näiden samaisten arabialaisten laulukin.

Heidän huiluissaan ei ollut etäistä kangastustakaan siitä
ihmeellisestä soitannosta, jota heidän paimen-esi-isänsä kuulivat
Betlehemin lakeuksilla enkelien laulaessa "rauha maassa, ihmisille
hyvä tahto".

Osa siitä maasta, jonka poikki kuljimme, ei ollut maata ensinkään,
vaan kallioita -- kermanvärisiä, kuin veden uurtamia kallioita.
Harvassa niissä näki särmää tai pykälää, mutta sen sijaan ne olivat
täynnään kuoppia, komeroita ja reikiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä
muotoja, joista pääkallojen kömpelöt jäljennökset olivat aika
tavallisia. Tällä tienosalla näkyi silloin tällöin vanhan roomalaisen
via Appian kaltaisen tien jäännöksiä, jonka kivet vielä pysyivät
kiinni paikoillaan aito roomalaisella sitkeydellä.

Harmaita liskoja, noita sortumisen, hautain ja autiuden
perillisiä livisti edes takaisin kivien keskellä tai makasi
päivää paistattamassa. Missä vauraus on vallinnut ja kukistunut,
missä kunnia on loistanut ja sammunut; missä kauneus on asunut ja
tyyssijansa hylännyt, missä ilo on vallinnut ja suru asettunut sen
tiloille, missä elämän loisto on uhkunut ja hiljaisuus ja kuolema
nyt vaanivat sen korkeilla istuimilla, sinne tämä matelija asettuu
ja ilkkuu inhimillistä turhuutta. Sen takki on tuhkan värinen ja
tuhka on sortuneitten toiveitten, rauenneitten pyyteitten, haudan
vaatiman lemmen symboli. Jos se voisi puhua, sanoisi se: Rakentakaa
temppeleitä ja minä hallitsen niiden raunioissa; rakentakaa palatseja
ja minä asun niissä; perustakaa valtakuntia ja minä perin ne;
haudatkaa kauneimpanne ja minä katselen, kuinka madot tekevät työtä;
ja te, jotka seisotte tässä ja filosofeerailette minusta, vielä minä
kerran ryömin _teidänkin_ ruumiinne yli.

Muutamia muurahaisiakin oli tässä autiossa paikassa, mutta vain kesää
viettämässä. Eväänsä ne toivat Ain Mellahahista -- yhdentoista mailin
päästä.

Jack ei voi tänään kovinkaan kiitettävästi, se on helppo nähdä; mutta
vaikka hän onkin vielä poika, on hän kuitenkin liian paljon miestä
siitä puhuakseen. Hän antoi auringon paistaa päälleen liiaksi eilen,
mutta kun se johtui hänen vakaasta halustaan oppia ja saada tästä
matkasta niin paljon hyötyä kuin tilaisuudet sallivat, niin ei kukaan
koeta häntä moitteilla masentaa. Kaipasimme häntä leirissä tunnin
verran ja löysimme hänet sitten jonkun matkan päästä puron partaalta
ilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos
hän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän
tuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut
asianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka
paistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme:

"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?"

"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi
sen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin."

Me kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme
vielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan
tahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui
miettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:

"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta
päivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä _minä_ en kerro mitään,
joka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään
pitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme
pyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin
olisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja
ja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta
tuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta
minä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli,
ja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi
myös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa
tuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta
en kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni
kahmalollisen hikeä -- minä _tiedän_, että hikosin -- se kun juoksi
silmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että
minun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen -- pariisilaista
hullutusta -- ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä
läpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä
-- se oli kamalaa -- mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan.
Lopulta minä sanoin: Tämä on -- tämä on petosta -- niin juuri,
petosta se on -- ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin
olisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin,
etten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin
hänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa.
Kymmenen minuuttia -- ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas
koko komento. Mutta tiedättekös, se _ei_ alkanut. Olin odottanut
siinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa
kohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen
minuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä
tässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet
ja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä
alas oksalle ja nukkui sikeään uneen".

"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut."

"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa,
niin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte
jättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan
luunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna.
Mutta nyt se ei merkitse mitään -- olkoon mitä on. Niskastani on
kaikki nahka lähtenyt."

Kymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on
keskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa
on suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja
tähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin.
Luotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä,
sijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän
matka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun
luulevat, että se on se oikea.

Vaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä
on, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä.
Mutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan
kohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo
vanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä,
sattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan
kadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse
sanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen
kirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia
lauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme
salatut.

Jos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen
muinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin
pojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä
alkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti
suosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa.
Tämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta
seitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon
pitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on
koko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli
hänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen
veljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten,
että hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle,
se oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison
viatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut
veljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet
keskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi
tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat
he hänet ja iloitsivat. He sanoivat: "Kas tässä tulee se unennäkijä
-- tappakaamme hänet." Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään
otettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni,
kiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon.
_He_ aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi
salaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla
veljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille,
jotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru.
Ja se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne
se jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä
"Quaker Cityn" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään
epäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei
mitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä
kohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.

Joosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies -- piplian mukaan
"koko Egyptin maan herra". Joosef oli valtakunnan todellinen
kuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi
vanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta
lukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää
sanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta
häntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki
kiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan
säästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti
kiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä
vääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää
riistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon,
joka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä
heidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan,
vaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob
kohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja
surkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän
oli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas
raakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob,
joka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta -- vielä epäili,
vielä pelkäsi ja tahtoi "löytää armon herransa luona" tarjoamalla
hänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?

"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!"

Esau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana,
ja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja
kameeleineen -- mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä,
joksi tämä veli oli hänet tehnyt.

Kolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut,
tulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä
tehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan
"vähän ruokaa", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä
rikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he
olivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä -- hän
mahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka
jättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla?
Kenelle annamme ensi sijan -- hylätylle Esaulleko, joka antoi
anteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan
valtaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden
onnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?

Juuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle
ja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai
pensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat
uskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen
omaisuudestaan -- Galilean pyhä meri!

Emme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme
hevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan
vanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi,
mutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine
pyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä
eikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän
suolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa,
jonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet
nähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen
riepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se
ulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen.
Ja lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka
Vapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.

Puolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä -- se oli autuaallinen
nautinto tässä polttavassa ilmastossa -- ja sitten söimme
lunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota
sanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta
Kapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa
tihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti "lähteeksi"
ja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin,
joutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa
kuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin
kirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän
seudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä
arvokkain nide.

Lunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän
oli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat
pyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat
syödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia
sillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut.
Heidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä,
kunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä
mielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki
järjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia,
millä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi
tunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin
ajatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat
käydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta
sitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet
unohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi
kerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani
oikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle
niin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu
kunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla
heidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu
väikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän
unissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan -- nähdä se kuten he
nyt sen näkivät -- purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella
sitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita
he olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine
vuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän
kasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa
ja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja
rakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja
harmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily
kalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä
täydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin -- kuka
puhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?

Tässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin
pyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja
paisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he
luikkasivat rannasta lähteneen "haaksen" jälkeen. Menestys oli
täydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat
aluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.

"Kuinka paljon? -- kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon!
-- Kuinka paljon meistä kaikista -- kahdeksasta ja teistä --
Bethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan,
kussa siat juoksivat mereen -- sukkelaan! -- ja me tahdomme kulkea
rantoja pitkin kaikkialle! -- kaikkialle! -- Koko päivän! -- _minä_
voisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! -- ja kertokaa
hänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa!
-- kysykää kuinka paljon? -- vaikka mitä -- kuinka paljon tahansa!
-- kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!" (Minä
sanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)

Ferguson -- (kääntäen) -- "hän sanoo kaksi napoleonia -- kahdeksan
dollaria."

Yksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.

"Liian paljon! -- annamme yhden!"

En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui -- minua vielä
pöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis -- mutta
minusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen
askeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus!
Kahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä!
tämä -- tämä -- kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah,
mikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun
jälkeen! Se muistutti liian paljon tuota "annas kun saan hänet
käsiini!" ja sitä seuraavaa varovaista "kaksi teistä pitelemään häntä
-- yksi pidelköön minua."

Leirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne
kaksi napoleonia -- enemmänkin jos tarpeellista -- ja pyhiinvaeltajat
ja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia
haaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan
eivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko
elämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä
vedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka
olivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja -- sitten
päättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset
arabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista
kunnon miehistä!

Niin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta
purjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina
maapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja
täällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä -- mutta
nyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista
vuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä
sotalaivasto -- satakolmekymmentä uljasta venettä -- mutta nekin
ovat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä
ei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu
vain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin
käyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet,
toinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me
siis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen
Magdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja,
millä päästä sen yli.

Kuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja
jokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet
sanaakaan -- lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla
vaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on
esitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet
luennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja
vakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin
ahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään
kiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi,
tämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi
pyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja
iloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia -- sillä se ei
juolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen
kumminkin -- ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla
pyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen
tyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska
se osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja
niinkuin mekin.

Me siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn
vuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät
Galilean pyhää rauhaa.

Jottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani
näin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei
asian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita,
joista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi
väittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän
opetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena,
taikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He
ovat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he
ovat minun hyviä ystäviänikin -- ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi
silloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi
lähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun
anteliaisuuteni -- että minä mielelläni suon sekä annettavan että
otettavan -- kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs
heistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani,
ei hän todella aikonut tehdä niin -- minä tiedän hänen kiihkeän
luontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö
kuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän
välittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, _hän_ jäisi minun
luokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut
arkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko
minä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? -- ja onko
luultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain
vähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.

Olimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana
rauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut
mitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan
kaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se
kuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka
leveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun
paholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja
alkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen
jälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän
alkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle,
että sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin,
monen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi
sadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja
sokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti
kuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen,
ja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti
hän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki
toiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti
kaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan
hän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita
ja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa.
Sitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi
Tyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja
lähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja
Betsaidassa ja Korasinissa -- nämä kylät olivat parin kolmen mailin
päässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan
saadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa
paikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla
ruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin
samoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria
voimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt
kaikki raunioina -- joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren
tyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten
ikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että
Kristus tarkoitti _kansaa_, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi,
että heidän kävisi huonosti "tuomiopäivänä" -- mutta mitä yhteyttä on
kurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi --
se ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan --
vaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä
vain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä
Kapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa
kodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja
Jaakobin ja Simonin -- nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan
puhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka
on milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä
saarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat,
makasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen
kanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä
esineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee,
mitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana
ja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen
varmat, ja sitten sanoessaan: "Tämä _on_ Jeesus?" Ken arvailee, mitä
heidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille
oli _vain_ veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras
ja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista
kasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen
nähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä
kotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa
surivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos
jälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan
muistaa Jeesuksen sisaria? -- kuitenkin hänellä oli sisaria.
Ja varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin
kohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut
"kuhun päänsä kallistaisi", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin,
ja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.

Kristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen
ajan. Kansa sanoi: "_Tämäkö_ Jumalan poika! Hänen isänsähän on
vain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö
hänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja
eikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on
mahdotonta." Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut
jaloistaan ja lähti pois.

Kapernaum on tämän pienen meren reunassa kiinni pienellä, ehkä viiden
mailin pituisella ja mailin tai parin levyisellä lakeudella. Tällä
lakeudella on kohtuullinen oleanderikoristelu ja nämä oleanderit
näyttävät sitä paremmilta, kun niiden vastakohtana ympärillä on
paljaita kukkuloita ja ulvovia erämaita, mutta eivät ne ole niin
hurmaavan kauniita kuin miksi kirjat niitä maalailevat. Joka pysyy
rauhallisena ja päättäväisenä, voi katsella niiden somuutta ja
säilyttää järkensä.

Kaikkein hämmästyttävimpiä asioita, mitä vielä olemme tulleet
huomanneeksi, on sen maanpaikan tavaton pienuus, josta kristinuskon
nykyään niin rehoittava kasvi on versonut. Pisin matka, mitä
Vapahtajamme koskaan kulki, oli täältä Jerusalemiin -- noin satakunta
tai satakaksikymmentä mailia. Sen jälkeen pisin oli täältä Sidoniin
-- noin kuusi- tai seitsemänkymmentä mailia. Amerikkalaisten
etäisyyskäsitteiden mukaan luulisi niiden paikkain, jotka Kristuksen
läsnäolon vuoksi ovat tulleet erikoisen kuuluiksi, olevan verraten
kaukana toisistaan, mutta sen sijaan ne ovatkin täällä melkein
näkyvissä kaikki, tykin kantomatkan päässä Kapernaumista. Jos jätämme
luvusta pois kaksi tai kolme lyhyttä matkaa, vietti Vapahtaja
elämänsä, saarnasi evankeliuminsa ja teki ihmeensä alueella,
joka ei ollut tavallista amerikkalaista kauntia laajempi. Töin
tuskin kykenen käsittämään tätä ällistyttävää tosiasiaa. Kuinka se
matkamiestä rasittaa, kun hänen jokaista paria kolmea mailia kohti
täytyy lukea sata sivua historiaa -- sillä totisesti ovat Palestiinan
kuuluisat paikat näin lähekkäin! Kuinka väsyttävästi, kuinka päätä
pyöryttävästi niitä vilisee tiellämme!

Aikanaan saavuimme sitten Magdalan vanhaan kylään.



XVII LUKU.

Omituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä -- Pyhiinvaeltajain
julkinen vastaanotto -- Maria Magdaleenan talo -- Tiberias ja sen
omituiset asukkaat -- Galilean pyhä meri -- Galilea yöllä.


Magdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen,
mikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen,
epämukava ja törkyinen -- juuri samanlainen kaupunki kuin tämän
maan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat
ovat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin.
Magdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla
ja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään
jalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman
mukaan -- ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty
sileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä
ylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu
kuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin
se olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin
sotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on
koristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin
kuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä,
kun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi
asti minkäänlaista puutavaraa -- ei vähääkään poltettavaksi, eikä
siellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole
akkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut
sairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta,
että hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni
kolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen
kaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he
olisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja
nakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään
paljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista
tapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden
paljoakaan muuttunut.

Ei ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan
ratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät
asukkaat ja kaikki työntäysivät ulos -- ukot ja akat, pojat ja
tytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä,
vähissä vaatteissaan ja kaikki olivat parantumattomia kerjäläisiä
luonnostaan, vaistoltaan ja kasvatukseltaan. Kuinka niitä hyöri ja
pyöri! Kuinka ne näyttelivät haavojaan ja paiseitaan ja surkeasti
osoittelivat taudin rikkomia vääntyneitä jäseniään ja rukoilevilla
silmillään kerjäsivät almua! Me olimme herättäneet toiveita, joita
emme voineet tyydyttää. Niitä riippui hevosten hännissä, piteli
kiinni niiden harjoista ja jalustimista, tunkeili yhä lähemmäksi joka
puolelta välittämättä vaarallisista kavioista -- ja kuin välipuheen
mukaan puhkesi heidän uskottomista kurkuistaan yht'aikaa hurja,
korvia vihlova huuto: "Hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish!
hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi bakshiish!
bakshiish!" En koskaan ole ennen ollut mokomassa myrskyssä.

Maksaessamme bakshiishia kipeäsilmäisille lapsille ja ruskeille
iloisille tytöille, joilla oli ilkeästi tatuoidut huulet ja leuka,
kuljimme jonossa kaupungin läpi, kunnes tulimme pihaan, jossa oli
haitaksi asti okapensaita ja roomalaisen näköiset rauniot, ja tämä
muka oli Pyhän Maria Magdaleenan, Jeesuksen ystävän ja seuralaisen
todellinen asumus. Opas uskoi sen ja niin tein minäkin. Mitäs muuta
olisinkaan voinut, kun talo oli aivan nenäni edessä selkeänä kuin
päivä. Pyhiinvaeltajat repivät osan etuseinästä muistoesineiksi,
niinkuin heidän kunnioitettava tapansa on, ja sitten lähdimme matkaan.

Olemme nyt leiriytyneinä tähän paikkaan, heti Tiberiaan muurien
sisäpuolelle. Menimme kaupunkiin ennen yön tuloa ja katselimme kansaa
-- taloista emme suuria välittäneet. Asukkaita on paras katsella
matkan päästä. Ne ovat erikoisen huonon näköisiä juutalaisia,
arabialaisia ja neekereitä. Lika ja köyhyys ovat Tiberiaan ylpeys.
Nuoret naiset pujottelevat myötäjäisensä vahvaan rautalankaan, joka
päälaelta kaartuu alas leukaan -- kaikki turkkilaiset hopearahat,
mitä ovat saaneet kokoonhaalituksi tai perineet. Useimmat näistä
tytöistä eivät ole rikkaita, mutta muutamille harvoille onnetar on
ollut sangen suosiollinen. Näin siellä perijättäriä, joiden arvo oli
-- niin, enkö uskaltane sanoa puolikymmentä dollaria. Mutta semmoiset
tapaukset olivat harvinaisia. Kun satutte semmoisen kohtaamaan,
kohtelee hän tietenkin teitä arvonsa tuntevasti. Hän ei pyydä
bakshiishia. Ei hän edes suvaitse liian suurta tuttavallisuutta.
Muutamat ihmiset eivät kestä rikkautta.

Meille sanottiin, että ne pitkänenäiset, hontelot, vatsatautiset
kuvatukset, joilla oli päässään se sanoin kuvaamaton hattu ja
kummankin korvan edustalla roikkuva pitkä suortuva, olivat niitä
vanhoja, meille kaikille tuttuja, omahyväisiä farisealaisia,
joista olemme raamatussa lukeneet. Siltä he tosiaan näyttivät.
Paljaasta yleisestä mallista päättäen ja ilman minkäänlaisia muita
tietoja saattaisi helpostikin epäillä, että omahyväisyys on heidän
erikoisuutensa.

Olen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi
Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai
keisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen
kaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten
kautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat
kauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan
uurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat
uurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan
ja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin
huomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki
-- Tiberias -- mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.

Sanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta
Tiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi
israelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa
kuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut
ja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä
haudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän
uskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän
läheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan.
Kuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen
vuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.

Galilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan
osaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi
sitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja.
Niinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta
sitäkin. _M.T._] järven kokoinen likimainkaan -- se on siitä vain
kaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä
järvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen
verrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen
hohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut,
keltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu
perspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla,
jotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla
rintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän,
kuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille
saapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys
ja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat
niinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on
saman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja
vieroittavaa.

Aamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä
taistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot
vastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen
kehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet
sinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain
ja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä
makaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini
alkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini
alta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene
ajelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla
ja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille
kivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka
jonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun
ja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine
esivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat
kaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti
kuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine
yksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto
asteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa
korkeimpansa vastustamattomana lumouksena.

Se on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat
ainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista
autiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät
nämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka
eivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta
ulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi,
elleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva
kylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne,
josta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät
parempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle
kuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava
taivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin
kukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää
niin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen
ylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö --
elleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua,
niin ei sitten mikään.

Mutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja
jättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:

    "Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle.
    Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en
    voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain
    silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet
    vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen
    suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on.
    Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta
    paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä
    vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka
    kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja
    tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä
    äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden
    ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja
    haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin
    olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat
    heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään
    suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat
    syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen
    puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle
    kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on
    nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla
    oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä
    järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia
    yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää
    enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä
    näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä
    siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja
    rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia." (Hän varmaan on
    tottunut vuoriin, jotka hyppivät. _M. T.)_

Se on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan
harhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy
alta luuranko.

Tämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia
pitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita,
jotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on
paljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä)
lokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella
"jylhiä autioita vuoria" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt
sanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on
lunta. Taulun omituisuus on "rauhallisuus", sen silmäänpistävin
piirre yksi puu.

Ei mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi
-- omilla silmillä nähden.

Vaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen
vuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin
järven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja
viiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja
purjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä
sitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni,
vaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole
huomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä
melkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä,
että todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä
kohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan
paikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.

"C.W.E" (kirjassa "Pyhässä massa") todistaa seuraavasti:

    "Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata,
    jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan
    sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja
    viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa
    kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä
    kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä
    näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat
    kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä
    kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa
    paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja
    vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky
    viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää
    laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää
    mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä
    oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin
    ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli
    hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt
    se on autiutta ja kurjuutta."

Tämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan
nähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo
"maalliseksi paratiisiksi", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla,
että tämä paratiisi on "_autiuden ja kurjuuden näyttämö_".

Olen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat
kirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: "Maiseman kauneutta
en voi kyllin kiittää", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa
nähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin
vain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi
puu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista
rakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain "vakavan uhkean
haikaran", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean
totuuden.

Melkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu,
kuvaa maiseman kauniiksi. Ei -- ei kuitenkaan aina niin suoraan.
Toisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla
kuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti _sanoo_, ettei se sitä
olekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin
nähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään
ole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita
kannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa
kirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan,
kiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän
arvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita
he kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä.
Toiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista
kuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät
tahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että
oli _aina_ oikein ja aina _paras_ lausua julki totuus.

Joka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin
suuntaan kysymys tähtää.

Mutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus
turmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala
teki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko
herra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?

Lukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri
osa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet,
on presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia
erikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen
Palestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät
muuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa
ehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat
baptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat
katolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat
kukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai
episkopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset
ovat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään
puolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine
mielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta
eivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja
lapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin
omat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina
siitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin
lauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin,
Jerikon ja Jerusalemin -- _koska minulla, on ne kirjat, joista
he lunttaavat ajatuksensa_. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja
ylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät
auktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se
mitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti
minua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin "Robinsonista". Se mitä
he sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti
minua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta "Maa ja
kirja". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole
koskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä
kallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet
silmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta
tikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon
väsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen -- ja
sanat -- ja lauseen -- ja välimerkit -- Grimesistä. Kotia palattuaan
pyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti
_heistä_, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista
ja Grimesistä -- vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.

Pyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki
makuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä
ikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani
olen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin
Galilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret
ei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen
kimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin
pinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän
räikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen
silmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko
auringon armottomassa valossa. _Silloin_ tuskin tunnemme siteitä.
Ajatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin
eivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä
ja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy
välinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon
uinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät
hänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen
mielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen
lipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön
salaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä
näkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen
vuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen
valitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.

Tähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara
piiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö;
arvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman;
ja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty
seisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä.
Mutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita
tehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä
yhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa
takaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä
saarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan
pallomme ympäristöä?

Se on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki
ristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.



XVIII LUKU.

Vanhat kylpylät -- Kumma ilmestys -- Kuulu näköala -- Turvavartiamme.
-- Kuulu näköala -- Kerakin herran kohtalo -- Taborin vuori -- Mitä
sen laelle näkyy -- Muisto ihmeellisestä puutarhasta -- Naisprofeetta
Deborahin talo.


Uimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna
auringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy
yhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja,
mutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia
apuneuvoja kuin "Telttaelämää Pyhässä maassa", "Maa ja kirja" ja
muuta samanlaista kirjallisuutta -- kalastusvehkeitä meillä ei ollut.
Tiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä
näimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he
eivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.

Emme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta
olisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä
tuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada
selville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi
osoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut
jonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää
Paavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi
paikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi,
että Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on
"maininnut" sen.

Aamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan.
Ja nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä -- rosvo,
mielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän
oli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori -- ehkä
noin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut
uhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine
tupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa.
Kaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli
täynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin
oma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä
varsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän
poikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy,
Saladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina
mittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän
oli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti
haalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja
etupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen
patteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten
veitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty
huotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja
persialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä,
että ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain
mahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten
rautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa
kohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka
mitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi
toivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään
ja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan
tai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna
tähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen
turhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna
tämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen
itsetyytyväisyyteen.

"_Kuka_ tuo on? _Mitä_ tämä tietää?" tämä kysymys kulki väreillen
pitkin koko linjaamme.

"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka
maassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa
maailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia
kristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!"

"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät
matkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän
hetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?"

Dragomaani nauroi -- ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei
ole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt,
joka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe
olisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi
hänet kuin postimerkin -- dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä
aivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen
kuulumattomaan -- iski silmää.

Kun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa;
kun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta
hän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta
että yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan
muka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin,
ettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava
maankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja
arabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä
osastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään
epäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi
-- ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat
lukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän
naamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi
kaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku
joskus _lähtisi_ häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne.
Minkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme
meriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan
ruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin
suotta -- dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.

Minä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas
Salomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään
tuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko.
Pyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä
päähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit
vuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa
kaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin
että se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen
silmäni ja kurkistin sisään -- se oli täynnään ruostehilsettä kuin
vanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin
laukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia
tunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja
käännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän
hylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus
olikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä.
Hän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki
pakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä
maksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa
valtion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.

Nyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten
lelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista
itsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja
uhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden
uhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että
muka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.

Saavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun
tulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta
alempana -- ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella
kirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja
ikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta
sitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki
ne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle,
peittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan.
Niistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon
Hermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan,
Jordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin
kaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan
pitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen
suuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen,
Jordanin suu ja niska, Safed, "kukkulalle rakettu kaupunki", yksi
juutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he
luulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan,
osa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät
taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä
poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa,
Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus
tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni
seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):

    "Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan
    saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin
    tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän
    aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti
    heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen
    voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja
    käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut
    sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa,
    eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet
    sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät
    vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä
    päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla
    ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."

Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie
Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten
Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin
kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia
(arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä
kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin
taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn
sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi
ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan
vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta
matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra,
rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut
luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin
vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti
sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään,
löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat
varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa
taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän
pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa
auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai
muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot
oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen
ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain
eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin
hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat
ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta
turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän
voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat
moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin
toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten
ratsujoukkojen hyökkäykset.

Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa
Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa
kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja
Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin
kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski
tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä
sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän
muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.

Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla
kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen
miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella
hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen
parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata
suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä
nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla
vilkastuttamaan.

Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin
tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla
nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia
beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin
jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan
jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä
keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa -- se on kauas näkyvä
maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon
yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua
sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen
korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis.
Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin
sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat
pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja
polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen
vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen
eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa
Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor,
yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin
laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori.
Hermon pohjoisessa -- Bashanin pöytämämaa -- pyhä kaupunki Safed,
joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella
-- terässininen kolkka Galilean merta -- satulahuippuinen Hattin,
perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä
todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä --
nämä täydentävät taulun.

Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen
kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen
holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on
vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa
vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis
auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan
jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se
luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden
oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa
puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain
ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti
sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä.
Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille
ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa
ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten
pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden
jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin.
Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden
marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt,
on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette
äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista
kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden
ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty
siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä
lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa.
Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten
triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa
näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja
joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne.
Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista
riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte
vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat
viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset,
ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä
kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan,
uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa
syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken
aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja
tosiaan, tärkein ihme _onkin_ säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette
näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien,
joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte
vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa
taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja
kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman,
keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette
väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen
päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti -- luonnossahan
semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään
epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista -- ja porttikäytävän
pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä
ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta
porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta
taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin
Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä.
Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän,
mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen
sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia"
puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan
vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta,
ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita,
jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa,
niitty, vuori, taivas -- kaikki on kullasta -- runsasta, mehevää
ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi
kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan
ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa
sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki
epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen
vallannut.

Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka
aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta
maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai
toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että
Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) -- ei mitään muuta kuin vähän
vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan
kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme
vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien
aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa,
jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan
oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka
olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia
ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman
pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.

Esdraelonin kenttä -- "kansain taistelutanner" -- saa vain
ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania,
Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita,
Egyptin sankareita ja Napoleonia -- sillä kaikki he ovat täällä
taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain
ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka
ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja
pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja
lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen
ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä
miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on
tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa,
saa tuntea surua ja pettymystä.

Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen
lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli,
Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.



XIX LUKU.

Nasaretia kohti -- Purevia kameeleja -- Marian ilmestyksen luola
-- Nasaret -- Kuuluista luolista yleensä -- Joosefin verstas --
Pyhä paasi -- Neitsyen lähde -- Grimes Palestiinassa -- Kirjallisia
näytteitä.


Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki
ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin
tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä
mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein
vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina
kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä
se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on
perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut
nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin
ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat
jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla
käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat
arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään,
mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö
on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." --
"Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" -- "Neljännes tunti." --
"Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" -- "Neljä minuuttia." En tosin
voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä
mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja
vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.

Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia -- ja koska se oli tavallista
kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki
kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä
kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla.
Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että
niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua,
mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä
tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa -- joka merkitsee, että
kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin
tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen
tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin
puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin
tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan
kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi
kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen
pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä
heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken
mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla
säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin
väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä
noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut
kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet
ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta
vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne
näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni
kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä
ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs
kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan,
tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän
majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia
päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä
olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska
tapaus.

Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt
Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli
kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta
kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut
näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen,
mutta se ei tullut lukuunkaan -- jos täällä palkkaatte miehen
aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin
täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka
näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan
heille "_rahatta ja ilman hintaa_". Jos tämän maan tavat, kansa tai
kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla
eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.

Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu
sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme
viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka
oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla
ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti
ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen,
sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin
yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen
näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui -- tapaus,
jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla
kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys
kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se
paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin
joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan
etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset
kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin
maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta
helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin
istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän
läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn
virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn
sanoman kohdatessa hänen korvansa -- jokainen voi sen kuvitella
valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta
enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit,
mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia -- ne eivät
sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten
etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa
ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.

Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä,
jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin
valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten
sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin
se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme,
että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut
vaikea uskoa.

Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään
puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka
erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä
myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin,
jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja
aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on
Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa
katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla
tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla
ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta,
että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat
luolissa, -- Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa
-- vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa
vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin
ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy
ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet.
Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä
luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain
lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi
luolassa -- molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen
omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa
-- ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan
pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on
ainainen. Se on tietysti petosta -- tämä luolajuttu -- mutta petosta,
josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia.
Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku
raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat
jykevän -- melkein häviämättömän -- kirkon ja säilyttävät paikan
muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä
arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin
tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka
voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian
viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa
siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä
valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella
luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa
uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan
milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään
varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi
työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi
silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat
munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen
perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.

Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli
puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta
kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia
kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä.
Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään
uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin
kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit
muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä
paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman
kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset
ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan
saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä
ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa
kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos
olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata
nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he
ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän
totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme
usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka
eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen
tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen.
Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja
tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista
syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen
kokonaan pois.

Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan
tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä,
kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on
vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin
nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin,
nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole
juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta
sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään
vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen.
Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä
riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja
vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä
ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä
olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole
epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole
surkean rumia.

Muuan pyhiinvaeltajista -- "Intoilija" -- sanoi: "Katsokaa tuota
pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista
kauneutta!"

Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko
huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen,
madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."

Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan
sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta
pitää koko lailla isoa ääntä."

Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi:
"Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden
madonnamainen sulous!"

Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä
lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen
kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:

    "Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä
    kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti
    kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa
    astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö,
    tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset
    ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa
    madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä
    janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan
    reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä,
    jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä.
    Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän
    sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi
    pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan
    impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään
    leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä
    ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin
    mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut
    saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin
    Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."

Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain.
Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta
intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa.
Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät
arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli
kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä,
että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä
naisissa?

Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen.
Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko
totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä
kateutta tai ihailua.

Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin
kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin
puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan
jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia
kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai
missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.

Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä
ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi,
rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi
suden. Dramaattisesti hän kuvaa -- lukijaa säikäyttääkseen, kuten
tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:

    "Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion
    pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen
    olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa
    humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin
    olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."

Varomaton olento!

Ratsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja "me
tarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään
virkkamatta", j.n.e. Aina kylmäverinen.

Samariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän
ampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:

    "_En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta_, milloin saatoin
    arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten
    aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen
    frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa
    vaikutustaan."

Beitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea
mielenlaatuaan ja sitten:

    "Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos
    käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin
    syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut
    mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin
    ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla
    kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä."

Täydelleen peloton mies, kuten näkyy.

Hän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua
täyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi "kolmekymmentä jalkaa" joka
harppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä
todistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli
mitätön teko tähän verraten.

Kuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena -- katselee
Jerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa
pistoolin kahvalta.

    "Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni
    koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo
    kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat
    kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset
    palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi
    juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin."

Jos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan
hevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.

Mutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin
laaksossa eräs arabialainen nuorukainen -- kristitty, sillä hän
nimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta -- ryösti
häneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän
antoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean
raipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:

    "Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen,
    kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta
    saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi
    mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu
    pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin
    jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska,
    mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi,
    tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta
    päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit _jäävät
    moniksi ajoiksi_. -- Saman kirjoittajan eräästä toisesta
    teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright
    parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti
    ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen,
    milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli
    ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin
    Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho
    viimein Betunikin -- se roisto oli heidän talossaan menettänyt
    syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt
    -- rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa."

Mutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus "keskeytettiin"
_viidennellätoista iskulla_, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten
Grimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn
perheen _muhammedilaisen sheikin_ sakotettavaksi ja niin ankarasti
rangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.

    "Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan
    asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon
    tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin
    pisaraa heitä kohtaan."

Kuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka
muodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.

Vielä yksi kappale:

    "Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa.
    Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani
    Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla
    rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista,
    sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani
    sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo
    kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään
    heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani
    pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä
    mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa."

Huomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti.
On kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä
"Vaelluksia Palestiinassa" on edustava kirja -- se edustaa kokonaista
_luokkaa_ Palestiinan kirjoja -- ja sen arvostelu on samalla niiden
kaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin
edustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että
sen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on
hienotunteisempaa menetellä niin.



XX LUKU.

Vapahtajan lapsuus -- Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä
-- Endorin noidan koti -- Nain -- Tavallinen itämaalainen näky --
Piplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi -- Shunemin ihme
-- "Erämaan vapaa poika" -- Nabotin viinamäki -- Gideonin voitto --
Samaria ja sen kuulu piiritys.


Nasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu
siltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus
siitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken
aikaa: "Poika Jeesus on seisonut tällä ovella -- leikkinyt tällä
kadulla -- kosketellut käsillään näitä kiviä -- kiipeillyt näillä
liituvuorilla:" Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen
lapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä
vilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret
meitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean
mereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en
voinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä
majesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin
kovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan
ylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla
muutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v.
1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.

    "Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee,
    parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa
    spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle
    palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.

    "Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee
    ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen
    selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka
    jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.

    "16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia,
    maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole
    puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin
    kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi
    vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan
    vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä -- käskee häntä
    vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja
    valtaistuin saa oikeat suhteet.

    "19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan
    alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta
    puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo
    äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden
    viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät
    Jumalaa.

    "Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan,
    ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä
    kuihtui."

Tässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän
Clemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista
vuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä
kertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:

    "1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on
    nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.

    "2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole
    koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta
    Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee
    se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se
    aikansa täytyttyä menee ja kuolee.

    "3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka
    kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja
    kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen
    synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka
    nimi on Heliopolis.

    "4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen
    auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.

    "5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on
    palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua."

Bisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin
feenikslintuun nähden.

Ne muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät
monta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta
säilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin
tuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi
pitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa
Yhdysvaltain kongressien yleistä menoa:

    "199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka
    he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."

Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni
sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla
tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja
ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä
apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu
poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen
pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin
ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on
luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa,
joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.

Nasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon --
toisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen
silmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin
valkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme
matkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua,
joka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän
olevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen
pahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta
erästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan
vuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa
tarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa
reunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän
kautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin
kohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa
päällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta.
Vihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin
Esdraelonin suurta lakeutta.

Joku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus
on päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat "Vaeltajan elämää" ja se
pitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden
mielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja
aina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät
sen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat
puukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja.
Minä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset
ovat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska
pitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan
pyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin,
on Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat
nimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen
olisi mitään sanottavaa -- koska sillä miehellä ei olisi mitään
hätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En
halua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa
on lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain
päähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni
tyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä
asioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi
kiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään,
kunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja
heidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy
revolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti
mennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen
aion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan
epätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana
päätöksessäni. En välitä beduiineista -- niitä en pelkää, sillä
eivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet
minkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä
todella pelkään.

Saavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän
matkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin.
Hänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma
puolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet.
Niitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista
savitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan
halkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään
paikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten
jaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien
tien. "Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!" Siis
taas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain
paloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä
ja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio
ja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan
Magdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi
kuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan
torjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu,
joka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon
luolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin
noita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul
sydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä
vuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan
henki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan
pimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo
häntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin
murtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.

Lähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän
oli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne
menemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät
syöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä
villiydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää,
mutta he _tahtovat_ olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa
hän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein
kalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat
lähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa.
Meillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes _heidän_ tunteitaan
tai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi
jo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin
ja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut
kuuluksi. Minä sanoin: "Hätä ei kysy lakia." Me menimme sisään ja
joimme.

Pääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen
niitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa
kulkiessamme -- vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen
nuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman
ja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä
viimeisenkin piasterin bakshiishia.

Tunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista
lesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei
kannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli
minä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa
juutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään
pystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla
silattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke,
jossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei
hautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on
huolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu,
ilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten
kaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen
eläissään.

Meille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan
toinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken
kuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:

    Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin
    ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja
    hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.

    Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä
    itke".

    Ja hän meni ja koski arkkuun; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän
    sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse."

    Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi
    hänet äidilleen.

    Ja heidät kaikki valtasi pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen:
    "On noussut suuri profeetta meidän keskuuteemme", ja: "Jumala on
    tullut katsomaan kansaansa."

Pieni moskeija on sillä paikalla, missä perimätiedon mukaan oli
lesken asunto. Kaksi tai kolme iäkästä arabialaista istui sen ovella.
Menimme sisään, ja pyhiinvaeltajat mursivat näytteitä perusmuureista,
vaikka heidän sitä tehdessään täytyi koskettaa rukousmattoja, jopa
astuakin niille. Se oli melkein saman arvoista kuin murtaa paloja
näiden vanhain arabialaisten sydämestä. Astuessaan raa'asti saapas
jalassa pyhille rukousmatoille -- mitä ei kukaan arabialainen tekisi
-- he tuottivat tuskaa miehille, jotka eivät olleet loukanneet meitä
millään tavalla. Kuvitelkaahan, että aseistettu joukko ulkomaalaisia
tunkeutuisi Amerikassa johonkin kyläkirkkoon ja murtaisi alttarin
kaidepuista muistoesineiksi koristeita ja kiipeisi ylös ja kävelisi
raamatulla ja saarnastuolin pehmustuksilla. Mutta onhan asiassa
kuitenkin eroa. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä meidän uskomme
temppelin -- toisessa vain pakanatemppelin häväiseminen.

Laskeuduimme jälleen lakeudelle ja pysähdyimme hetkeksi eräälle
kaivolle -- epäilemättä Abrahamin aikuiselle. Se oli erämaisessa
seudussa. Kolme jalkaa korkea, tahoilluista jykevistä lohkareista
rakennettu muuri ympäröi sitä, pipliallisten kuvain tapaan. Sen
ympärillä osaksi seisoi, osaksi polvistui kameeleja. Oli siinä
myös ryhmä somia pieniä aaseja, joista riippui kiinni alastomia
tummaihoisia lapsia, ne, jotka eivät mahtuneet pitkin selkää
hajareisin istumaan tai hännästä kiskomaan. Ruskeaihoisia,
mustasilmäisiä paljasjalkaisia impiä, ryysyihin puettuja,
kuparirenkaat käsivarsissaan, korvissaan valekultahelyt, asetteli
vesiruukkuaan päälaelleen tai ammensi vettä kaivosta. Vieressä seisoi
lammaslauma odottamassa, että paimenet täyttäisivät kivikaukalot
vedellä ja se pääsisi juomaan -- jotka kivikaukalot olivat samoin
kuin kaivon kehäkivetkin kuluneet kuopalle ja sileiksi janoisten
eläinten satakunnan miespolven aikana hangatessa niitä leuoillaan.
Maassa istui ryhmissä maalauksellisia arabialaisia ja juhlallisina
kiskoi haikuja pitkävartisista tshibukeistaan. Toisia arabialaisia
oli täyttämässä mustia siannahkoja vedellä -- kun ne oli hyvin
täytetty ja vesi oli pullistanut niiden lyhyet sääret hajalleen,
näyttivät ne hukkuneilta ja veden turvottamilta sian ruhoilta.
Tässä oli semmoinen mainio itämaalainen taulu, joita tuhansia
kertoja olin hienoissa mehevissä teräspiirroksissa ihaillut! Mutta
teräspiirroksissa ei ollut autiutta, ei likaa, ei repaleita, ei
kirppuja, ei rumia naamoja, ei kipeitä silmiä, ei syöviä kärpäsiä,
ei typerää tietämättömyyttä naamoissa, ei haavoja aasien selässä, ei
tuntemattomien kielien ilkeätä mongerrusta, ei kameelien löyhkää,
eikä minkäänlaista tuntoa siitä, että jos ryhmän alla polttaisi pari
tonnia ruutia, niin se suuresti kohentaisi vaikutusta ja antaisi
tälle nähtävyydelle todellista mielenkiintoa ja viehätystä, jota aina
olisi mieluinen muistella, vaikka eläisi tuhannen vuotta.

Itämaiset nähtävyydet näyttävät parhailta teräspiirroksissa. Minuun
ei ainakaan enää vaikuta tuo taulu, joka kuvaa Saban kuningattaren
vierailua Salomon luona. Sanon itselleni: te majesteetti olette kyllä
hyvän näköinen, mutta jalkanne ovat likaiset ja te löyhkäätte kuin
kameeli.

Samalla eräs villi arabialainen, joka kuljetti kameelijonoa, huomasi
Fergusonissa vanhan ystävän, ja he juoksivat ja lankesivat toistensa
kaulaan ja suutelivat toistensa likaisia parrakkaita naamoja
molemmille poskille. Se paikalla selitti erään asian, joka aina
oli näyttänyt vain kaukaa etsityltä itämaalaiselta puheenparrelta.
Tarkoitan sitä, kun Kristus nuhteli farisealaista tai jotakuta muuta
senkaltaista ja muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut hänelle
antanut "tervehdyssuuteloa". Minusta ei tuntunut luonnolliselta, että
miehet suutelisivat toisiaan, mutta nyt minä tiedän, että he sen
tekivät. Siihen oli syytäkin. Tapa oli luonnollinen ja paikallaan,
koska ihmisten täytyy suudella eikä mies juuri vapaaehtoisesti ja
omasta tahdostaan voisi taipua suutelemaan tämän maan naisia. Joka
matkustaa, se oppii. Joka päivä nyt vanhat raamatunlauseet, jotka
mielestäni ennen olivat aivan merkityksettömät, saavat sisällystä.

Kuljimme vuoren -- "Vähän Hermonin" -- juuren ympäri, El Fulehin
vanhan ristiretkeläislinnan ohi ja saavuimme Shunemiin. Tämä oli
säntilleen toinen Magdala, freskoineen ja kaikkineen. Täällä
perimätiedon mukaan profeetta Samuel syntyi ja täällä shunemilainen
vaimo kaupungin muurille rakensi profeetta Elishalle pienen
majan. Elisha kysyi häneltä, mitä hän tahtoi palkakseen. Tämä
oli luonnollinen kysymys, sillä näiden ihmisten tapana on ja oli
silloinkin ensin tarjota apuaan ja palveluksiaan ja sitten odottaa ja
kerjätä maksua. Elisha tunsi heidät hyvin. Hän ei voinut ymmärtää,
että kukaan olisi hänelle rakentanut tämän matalan pienen majan
vain vanhan ystävyyden vuoksi ja ilman minkäänlaista itsekästä
tarkoitusta. Minusta tuntui ennen kovin epäkohteliaalta, jopa
karkealtakin, kun Elisha vaimolta kysyi sitä, mutta nyt se ei enää
tunnu siltä ensinkään. Vaimo vastasi, ettei hän tahtonut mitään.
Hänen hyvyytensä ja epäitsekkyytensä palkaksi profeetta silloin
ilahutti hänen sydäntään sillä tiedolla, että hän synnyttäisi pojan.
Se oli suuri palkka -- mutta vaimo ei olisikaan kiittänyt häntä
tyttärestä -- tyttäret ovat aina olleet täällä huonossa suosiossa.
Poika syntyi, kasvoi, varttui voimalliseksi, kuoli. Elisha Shunemissa
herätti hänet jälleen elämään.

Tapasimme täällä sitruunapuulehdon -- viileän, varjoisan, täynnään
hedelmiä. Olemme taipuvaisia liioittelemaan kauneutta, kun se on
harvinaista, mutta minusta tämä lehto tuntui sangen kauniilta. Se
_oli_ kaunis. Minä en liioittele. Minun täytyy aina pitää Shunemia
kiitollisessa muistossa paikkana, joka soi meille tämän lehväisen
varjon pitkän kuuman ratsastuksen jälkeen. Söimme lunshimme,
lepäsimme, juttelimme, polttelimme piippua tuntikauden, sitten
nousimme hevosen selkään ja jatkoimme matkaa.

Ratsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme
puolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli
kädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla
variksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia.
Kiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa
käyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis
vihdoinkin olivat "erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli
kuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan", joista olemme niin
paljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä
siis olivat nuo "maalaukselliset puvut!" Tämä oli se "uljas näky!"
Kuljeskelevia ryysyläisiä -- joutavia kerskureita -- "arabialaiset
tammat" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa
ja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse
kuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi
menettäisi kaiken romanttisuutensa -- eikä muuta kuin nähdä hänen
hevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan
ja saisi hajota kappaleiksi.

Saavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi
sortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.

Samarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi
sangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin
kaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot
niminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä,
ja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen.
Mutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin
miltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla -- ja vaikka
mies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen
perillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa
kuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen
kasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka
oli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä
meidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä
hän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen
viinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti
vääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan
paaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan
kaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He
tekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon
hän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso,
Nabotia ei ole enää -- nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin
viinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija
tuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja
Jesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat
nuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä -- ja hän
sanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona.
Kuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät
pestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu,
joka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan
käskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka
sen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta
kuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne,
näki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi
ulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen
luokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet
jalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän
ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän
on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä
ennustus oli jo toteutunut -- koirat olivat syöneet hänet, "eikä
hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."

Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja
Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki
perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi
töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän
kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat.
He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät.
Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän
oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat,
jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja
toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa
eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten
Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.

Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä
tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa
jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan
alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä.
Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat
"midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin
paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat
lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla."
Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä
ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.

Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja
seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes
satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.

Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen
liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan
ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon
veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen
vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja
joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme
monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti
mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat
kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille
mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta
Samariaan.

Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta
ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut
vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen.
Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin
ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja
kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä
paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun
rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä
ei olisi pidetty kauniina.

Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari
takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota,
jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan
näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää -- Kaukaisessa
Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä
olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa
territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen
tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin
hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan.
Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.

Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain
vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja
katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa
holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset.
Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.

Samarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys
Syyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin
suunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä
hopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.

Tuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa
sangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella
silloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli
varustuksilla, "huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi
kuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi:
'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään,
ja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme
hänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että
nyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'."

Profeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa
elintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin
kävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai
toisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn
lannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.

Olimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä
vanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan
pysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme.
Se on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä,
joilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta
luettiin alla olevalle juutalaisväelle.



XXI LUKU.

Omituinen entisyyden jäännös -- Maailman vanhin "ensimmäinen perhe"
-- Vanhin käsikirjoitus -- Joosefin oikea hauta -- Jaakobin kaivo --
Shiloh -- Leiriytyneinä arabialaisten keralla -- Jaakobin tikapuut --
Lisää autioita maita -- Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde
-- Kärsimättömyyttä -- Lähestyessämme Jerusalemia -- Pyhä kaupunki
näkyvissä -- Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja --
Majautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.


Se kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty,
ja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti
ja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin
vastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville
karuille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten
vuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat
ennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen
ihmeen -- että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen
ja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet
huomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.

Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin
asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat
israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet
yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia
on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen
kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä
mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei
heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan
henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja
noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista
suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita
voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee
näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman
ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia --
suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset,
jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan
hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää!
Tässä teille on ikäarvoisuutta -- tässä "sukua" -- tässä jaloa rotua,
josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta
yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään.
He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät
samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin
he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat
maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella
tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä
vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta
tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein
samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia,
joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen
salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.

Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään
huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista
ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä.
Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta
vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on
näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa
kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä
sen alkuperäisyydestä.

Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä
ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen.
Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä
etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä
vartioivan.

Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella
pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu
muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten
tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole
paremmin todettu.

Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä
lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän
kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään
ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä
vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.

    "Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he
    hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan
    Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."

Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa
tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät
yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja
kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on
kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava,
anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija.
Egypti koki hänen vaikutuksensa -- maailma hänen historiansa."

Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta
sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan
kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa
syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti
saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja
talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin
Parthenon, vanhempi pyramidejakin.

Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen,
vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan
kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä
vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset
yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä
seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin
samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä
anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa
keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen
kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät
halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että
he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.

Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat
kaikki Sikemin asukkaat.

Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan
illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa
yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet.
Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä
arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet
suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä
asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei
missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe
ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia
haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä
kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka
puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä
meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme
uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton
saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen
aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme
uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden
ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.

Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli
kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja
"katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen
hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta
ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon
ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei
ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan
ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme
oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja
meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.

Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota
vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin
unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin
ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta
heidän siunatut asuntonsa.

Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt,
kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.

Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä
kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi
maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä
ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla
olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin
missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo
arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet
tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi
kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun
maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä
paartavalla maalla.

Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla
vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei
vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen
viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin
janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan
kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa --
me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja
tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin
olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys -- takana
yhä toisia tuhmia mäkiä -- yhä lisää, aaltoilevaa maata -- eikä vain
Pyhää kaupunkia.

Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja
muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria -- ponnistelimme vielä yhden
mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti
hattunsa korkealle! Jerusalem!

Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena,
kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten
harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti
auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi
amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista
Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta.
Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.

Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta
puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja
panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat
kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan.
Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin,
Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan
-- ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen
toisen paikan, joita emme voineet nähdä.

Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan
tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule
joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi
kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan
ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut
heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".

Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois
paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään
runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille
ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias
ilmaisu.

Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja
väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt
olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen
siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa
Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä
ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.



XXII LUKU.

"Koko maailman ilo" -- Kuvaus Jerusalemista -- Pyhän haudan kirkko
-- Voitelemisen kivi -- Jeesuksen hauta -- Nikodemuksen ja Arimatian
Joosefin haudat -- Ilmestyksen paikat -- Ne kolme ristiä löydetään --
Legenda -- Munkkien pieniä petoksia -- Ruoskimisen pylväs -- Erään
pyhänjäännöksen paikka -- Gottfriedin miekka -- "Kristuksen siteet"
-- "Maailman keskusta" -- Tomu, josta Aatami luotiin -- Aatamin hauta
-- Sotamies-marttyyri -- Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty --
Hyvä Pyhä Helena -- Paikka, jossa vaatteet jaettiin -- Pyhä Dimas,
katuva varas -- Keisari Maksimilian vainajan lahja -- Luola, josta
ristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu -- Pilkkaamisen
kappeli -- Melkisedekin hauta -- Kahden kuuluisan ristiretkeläisen
haudat -- Ristiinnaulitsemisen paikka.


Ripeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja
tunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin
tehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on
omituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen
kuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä
puoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä
kupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja
kun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä
talonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja
huomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta),
näkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän
kaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka
katettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta
keskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari
muuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.

Talot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut,
päältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on
puinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää
siten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen
kiinnittäisi kumotun kanahäkin.

Kadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat
kohtuullisen mutkikkaat -- siihen määrään, että joka katu näyttää
kaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan
edessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin
talon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto,
jonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt
toisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta
toiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin
matkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan
antaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa
voi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on
tuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian
kapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.

Jerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista,
kreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista,
kopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja
kourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä
viimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon
syntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun,
niin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan.
Minusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet
varmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen
hengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta,
köyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat
puolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan.
Spitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka
puolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan
yhdestä kielestä -- tuon iankaikkisen "bakshiishin". Kun näkee
näiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat
tunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi
mieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä
jälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on
surullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.

Luonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle.
Se on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja
ristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka
läheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi
koottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla -- Pyhän
haudan kirkon katolla.

Astuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme
vasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita -- sillä eri
uskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin
keskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme
on marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle
Vapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli
pakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä.
Pyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja,
viedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide
sen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis
"öljyttiin".

Suureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan
-- Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren
kuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä
tehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä
temppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois
haudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne "varhain
aamun koittaessa". Matalaan kumartaen astuimme holviin -- itse
hautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode,
jolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja
täyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota
pyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on
nykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä
kulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on
täynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.

Kaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia
lukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja
jokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde
toisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi
rauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan
haudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten
on vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren
kallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on
hakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin
Nikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.

Kulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten
keskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä
italialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain
latinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon
upotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut
Vapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä
oli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena
itse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin
paikalla. He pitävät menoja kaikkialla -- kautta tämän valtavan
rakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee
alati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon
vielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.

Meille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen
ylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla,
mistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit
kolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan
tämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei
kestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: "Mikä oli se, jossa
Vapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?" Surkeata ja onnetonta
oli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta -- epätietoiseksi
siitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta
mikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin
yksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon,
joka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa
pahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä
oli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun
hänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka
kuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen
Öljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen
pyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat
toisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että
kuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää.
Heitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä,
että ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei
oikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti
kuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että
kolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää
hänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen
ponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin
puolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta
kuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri
se osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä.
Niin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.

Papit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen
oikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna,
kun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon
takana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja
saattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin
täytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole
mitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän
tuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.

Jotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää
pyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin
kappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit
sanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen
uskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta
tiedämmehän me sangen hyvin, että se todella _on_ varastettu, sillä
me olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja
Ranskassa.

Se pyhä jäännös, joka meitä enin liikutti, oli kuitenkin vankan
vanhan ristiretkeläisen Bouillonin Gottfriedin -- Jerusalemin
kuninkaan -- koruton vanha miekka. Ei koko kristikunnassa ole toista
säilää, joka samassa määrin viehättäisi -- ei ainoakaan toinen
miekka, mitä Euroopan sukulinnoissa ruostuu, kykene katsojan mielessä
herättämään samanlaisia romanttisia näkemyksiä -- ei ainoakaan voi
kertoa semmoisista ritarillisista urotöistä eikä semmoisia entisten
sota-aikain sankaritarinoita. Se herättää miehen mielessä jokaisen
muiston, mitä hänen päässään on kautta vuosien uinaillut noista
pyhistä sodista, ja hänen ajatuksiinsa kohoo kuvia rautapukuisista
ritareista, marssivista armeijoista, taisteluista ja piirityksistä.
Se puhuu hänelle Balduinista, Tankredista, ruhtinaallisesta
Saladinista ja suuresta Rikhardista, jolla oli leijonan sydän.
Juuri semmoisilla säilillä kuin tämä noitten loistavien sankariajan
urhojen oli tapana jakaa mies, niin että toinen puoli kaatui
toiselle, toinen toiselle puolelle. Tämä samainen miekka halkaisi
satoja saraseenilaisia ritareita päälaesta leukaan saakka niinä
ammoisina aikoina, jolloin Gottfried sitä käytteli. Se oli silloin
hengen lumoama, joka oli Salomo kuninkaan käskyn alainen. Vaaran
lähestyessä omistajan telttaa se aina iski kilpeen ja kalskutti
ankaran hälyytyksen yön säikähtyneisiin korviin. Epäilyksen aikoina
tai sumussa tai pimeydessä se huotrastaan vedettynä paikalla kääntyi
vihollista kohti ja siten osoitti tietä, ja koettipa se itsestään
lähteä vihollista vastaankin. Kristityn oli mahdoton pukeutua
semmoiseen valepukuun, ettei se paikalla olisi tuntenut häntä ja
kieltäytynyt häneen käymästä -- eikä moslemi voinut siten puvulla
salata, mitä hän todella oli, ettei se paikalla hypännyt tupestaan
ja lyönyt häntä kuoliaaksi. Kaikki nämä väitteet perustuvat moniin
legendoihin, jotka ovat luotettavimpia niistä, mitä hyvät vanhat
katolilaiset munkit säilyttävät. Minä en tämän jälkeen koskaan unhota
vanhan Gottfriedin miekkaa. Koetin sitä erääseen moslemiin ja se
halkaisi hänet kahtia kuin piirakkaan. Grimesin henki oli tullut
minuun, ja jos minulla olisi ollut hautausmaa, niin olisin hävittänyt
kaikki uskottomat, mitä Jerusalemissa oli. Pyyhkielin veren vanhasta
miekasta ja annoin sen takaisin papille -- en kaivannut verestä
hurmetta hävittämään noita pyhiä tahroja, jotka punasivat sen
kirkkauden eräänä päivänä kuusisataa vuotta takaperin ja siten
varoittivat Gottfriediä siitä, että hänen elämänsä oli ennen päivän
mailleen menoa päättyvä.

Kulkien edelleen Pyhän haudan kirkon pimennoissa tulimme pieneen,
kallioon hakattuun kappeliin -- paikkaan, jota on sanottu "Herramme
vankilaksi" monet vuosisadat. Perimätiedon mukaan pidettiin
Vapahtajaa tässä vankina juuri ennen ristiinnaulitsemista. Oven
suussa oli erään alttarin alla ihmissääriä varten kiviset jalkapuut.
Näitä sanotaan "Kristuksen siteiksi", ja nykyisen nimensä ne ovat
saaneet siitä, mihin niitä on aikoinaan käytetty.

Kreikkalainen kappeli on Pyhän haudan kirkon kappeleista avarin,
rikkain ja komein. Sen alttari on, samoin kuin kreikkalaisten
kirkkojen yleensäkin, korkea väliseinä, joka ulottuu aivan kappelin
poikki ja on kultauksilla ja tauluilla erinomaisen upeasti
koristettu. Ne lukuisat lamput, jotka sen edessä riippuvat, ovat
kultaa ja hopeaa ja maksavat paljon rahaa.

Mutta paikan merkillisin nähtävyys on lyhyt patsas, joka kohoo
kappelin marmorilattian keskeltä ja tarkalleen osoittaa _maailman
keskustaa_. Mitä luotettavimmat perimätiedot meille kertovat, että
tämän jo aikoja sitten tiedettiin olevan maan keskustan ja että
Kristus maan päällä vaeltaessaan kaikiksi ajoiksi poisti siihen
nähden kaikki epäilykset omalla suullaan vakuuttamalla, että
perimätieto oli oikea. Muistakaa, Hän sanoi, että juuri tämä patsas
seisoo aivan maailman keskustassa. Jos maailman keskusta muuttuu,
muuttaa patsaskin sen mukaan paikkaansa. Tämä patsas onkin itsestään
kolmesti muuttanut paikkaansa. Syynä on se, että kolmessa suuressa
luonnonmullistuksessa suuria maakappaleita -- luultavasti kokonaisia
vuoristoita -- on lentänyt ilmaan, joten maan laajuus on muuttunut
ja keskustan tarkka paikkakin siitä pisteen tai pari siirtynyt. Tämä
on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen seikka ja tuhoava todistus
niitä filosofeja vastaan, jotka väittävät mahdottomaksi, että mikään
osa maasta voisi lentää avaruuteen.

Tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä paikka todella oli maan
keskusta, oli eräs epäilijä kerran suuret lunnaat maksettuaan päässyt
kiipeämään kirkon kupolan päälle katsomaan, loiko aurinko hänestä
puolenpäivän aikaan varjoa millekään suunnalle. Alas tullessaan hän
oli täydelleen vakuutettu. Taivas oli ylt'yleensä pilvessä eikä
aurinko luonut varjoa ensinkään; mutta mies oli nyt varma siitä,
että vaikka aurinko olisi tullut esiin ja luonut varjoja, ei se
olisi voinut luoda varjoa hänestä. Moittijain joutilaat kielet eivät
voi syrjäyttää tämmöisiä todistuksia. Semmoisiin, jotka eivät ole
tekopyhiä, vaan ovat valmiit vakaumuksensa muuttamaankin, on niillä
vakuuttava voima, jota ei mikään voi järkyttää.

Jos joku kaipaa vielä suurempia todistuksia kuin nämä mainitsemani
saadakseen kovapäiset ja houkat vakuutetuiksi siitä, että tässä
on maan todellinen keskusta, niin tulevat ne tässä. Suurin niistä
on se tosiasia, että aivan tämän pylvään alta otettiin se _tomu,
josta Aatami luotiin_. Tätä kieltämättä voi katsella ratkaisevan
todistuksen valossa. Ei ole todenmukaista, että alkuperäinen
ensimmäinen ihminen olisi tehty halvemmanlaatuisesta mullasta, kun
oli niin mukavaa saada aivan ensiluokkaista aivan maan keskustasta.
Tämän täytyy vaikuttaa vakuuttavasti jokaiseen miettivään mieleen.
Että Aatami luotiin juuri tästä paikasta otetusta kurasta, sen
todistaa runsaasti se tosiasia, ettei kuuteentuhanteen vuoteen kukaan
ole kyennyt todistamaan, että kuraa, josta hän tehtiin, _ei_ otettu
tästä.

Omituisena seikkana mainittakoon vielä, että aivan tämän saman suuren
kirkon katon alla eikä aivan kaukana tuosta kuuluisasta kivestä,
Aatami, ihmiskunnan isä, lepää haudattunakin. Ei epäilystäkään,
etteikö hän todella lepäisi siinä haudassa, jota hänen haudakseen
sanotaan -- siitä ei voi olla epäilystä -- sillä ei ole vielä
milloinkaan todistettu, ettei tämä hauta olisi se, johon hänet
haudattiin.

Aatamin hauta! Kuinka liikuttavaa oli täällä vieraassa maassa,
kaukana kotoa ja ystävistä ja kaikista, jotka minusta vähääkään
välittivät, tavata sukulaisen hauta. Tosin etäisen sukulaisen, mutta
sukulaisen sittenkin. Luonnon erehtymätön vaisto sykähti sille
vastaukseksi. Lapsen rakkauteni lähde liikkui syvimpiä syvyyksiään
myöden ja päästin myrskyiset tunteeni valloilleen. Nojauduin
pylvääseen ja puhkesin kyyneliin. En ensinkään häpeä sitä, että
täten itkin sukulaisraukkani haudalla. Sulkekoon se, joka ottaa
mielenliikutuksestani pahastuakseen, tämän kirjan tällä kohdalla,
sillä häntä eivät retkeilyni Pyhässä maassa mahda juuri huvittaa.
Jalo vanha mies -- hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt minut
-- hän ei elänyt niin kauan, että olisi saanut poikansa nähdä. Enkä
minä -- minä -- ah, enkä minä elänyt niin, että olisin saanut nähdä
_hänet_. Surun ja pettymyksen murtamana hän kuoli, ennenkuin minä
synnyin -- kuusituhatta lyhyttä kesää ennenkuin minä synnyin. Mutta
koettakaamme kestää se urheasti. Luottakaamme siihen, että hänen on
parempi olla siellä, missä hän on. Lohduttakaamme itseämme sillä
ajatuksella, että hänen menetyksensä on meidän ikuinen voittomme.

Seuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs
alttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului
ristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn
sotilasvartioon ja joka -- temppelin esiripun revetessä
sitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion
maanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä
ja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa
Jerusalemin kaduilla -- vapisi pelosta ja sanoi: "Varmasti tämä oli
Jumalan poika!" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin
tuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä --
täydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat
Kalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit
mestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän
oli lausunut.

Tällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta
pyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella --
esinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä
tavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se
ei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti
Vapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: "TÄMÄ ON JUUTALAISTEN
KUNINGAS". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän
ihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla.
Hän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi.
Milloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa
tai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä
etsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli
Aatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin,
jos Goljat tai Joosua, niin hän löysi _ne_. Luultavasti hän löysi
tämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan
tältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman
kärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään
eräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus
on sangen selvä.

Kuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli
rakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien
mukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.

Sitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät
ennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli -- Pyhän
Helenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja
neljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan
oli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat
maasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle,
katuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin
on täällä -- Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille
kovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän
lahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan
vastaanottamaan.

Säiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan,
joka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen
etsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä
kauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun
naulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin.
Luullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta
silloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli
onneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin
rosvon risti.

Tämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä
Kalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat
voihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat
heidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä
luolaa "Ristin keksimisen kappeliksi" -- joka nimi on kylläkin
epäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko
juttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua --
keksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset
epäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.

Kaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit
saavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja
palvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei
lasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.

Kulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin
karkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen
väristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin
puettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten
alitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta
tuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista
raskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä
äkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti
ajelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia
virvatulia -- tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan
"Pilkkaamisen kappeliksi". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale;
siinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla
kruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin
ruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät
häntä ja sanoivat ilkkuen: "Profeteeraa, kuka se oli, joka löi
sinua". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on
sangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen
mainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä
vastaanottamasta hänen todistustaan -- ei kukaan meistä voi.

Meille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt
kuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen
levänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he
olivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen
sen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat
sisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt
tyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety -- kreikkalaisen
kirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja
Balduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu
kristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän
kristinuskostaan.

Kuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen!
Epäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja
otti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä
takaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä
tapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli
vähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä
kunnossa.

Joka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä
pyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava,
mitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja
ristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin
kunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan
pienessä haudassa -- kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa
paikassa -- mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että
Herra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen
mielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän
näkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä
Johannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa;
missä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea
risti; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi -- kaikkia näitä paikkoja
vaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka
hauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan
että ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta
Ristinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen
uskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti
henkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon
ennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa
oli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän
tietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja
että hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä
ei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli
Jerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan
pojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan
tekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän
lisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun
repeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan
kiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin
näkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja
osoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen
ja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta -- joiden kuluttua
Helena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran
kuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan
ihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole
mahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty.
Lieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja
haudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä
tapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan
paikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden
kuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta
Amerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä
Warren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa
huomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu
unohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa
olevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän
ja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut,
paljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään
maallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat
kolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat
seisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat
seisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat,
mitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet
mitään.

Seisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin,
katsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei
Kristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy
vähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona
taivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa
mahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä -- komerossa, joka
on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon
mauttomilla ornamenteilla.

Pöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa
pyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea
risti seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän
katsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa
vakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka
ei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä
Vapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty
vahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi
koristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu.
Hänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän
nousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan
riippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat,
monenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan
niiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin.
Tämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen
aikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt
jatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia,
jossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien
ruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että
ne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen
loukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se
väkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen
paikka -- Golgata -- Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän
katsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi -- se paikka, jossa
oikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo,
ja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään
mielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja
katsomistaankin katsomaan.

Ja tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta -- pyhimmästä
paikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille
ja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja
vapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on
kristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä
sivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se
kuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä
Jumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja
ovat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat
kyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja
käyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan
sen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja
meidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja
miljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa
kumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen
haudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa
-- täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja
hartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan
viimeistä lepopaikkaa kohtaan!



XXIII LUKU.

"Murheen tie" -- Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta -- Kuulu kivi
-- Vaeltavan juutalaisen talo -- Vaeltajan taru -- Salomon temppeli
-- Omarin moskeija -- Moslemien perimätietoja -- "Naisilta pääsy
kielletty" -- Juoruilijan kohtalo -- Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä
-- Davidin ja Saulin tuomioistuin -- Todellisia kalliita jäännöksiä
Salomon temppelistä -- Kyllästyneet katselemiseen -- Siloamin allikko
-- Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.


Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla
kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti
ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti
huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo"
kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo
varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan
miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen
suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli
toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä
häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme
päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja
tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen
yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla
löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui
ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut
johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja
raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä
kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen
pylvään eteen.

Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica
muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään
naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon
uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan
pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta
niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että
tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta
tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä
kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi,
on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva
jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä
päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä
Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa.
Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta
Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään
perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä
kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.

Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän
kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas
olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä
kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo,
jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja
kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.

Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita,
joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä
rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle
johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu
kivi -- kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan
muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka
edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista
tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme
"miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin
kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan
ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että
hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi:
"Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat --
Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa,
niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena.
Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat
huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen
yksinkertaista uskoa -- se oli helppo huomata.

Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle -- sille samaiselle
talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja
kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu
vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona
ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella
kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja
kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt,
tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!"
Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä
päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät,
kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on
aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien
lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä -- pyytäen kuolemaa, mutta
aina hukkaan -- haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla
mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn -- kulje
-- kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että
kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti
yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen
aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän
taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän
juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille,
sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat
kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki -- haavaakaan
saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan
hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän
kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen
häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen
laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle
paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei
sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa
ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle
ja rutolle. Jälleen hän pelastui -- hän ei voinut kuolla. Näillä
yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi
vaikutus -- ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava
juutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä
kaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä
ilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran
ja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä
huomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja
vakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia
kevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja
erikoisesti suosii hautajaisia.

Yksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän
vaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi
tulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari
sitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä
kuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin
täkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin.
Hän näyttää alati samalta -- vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat
syvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta
jotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta,
odottaisi jotakuta -- ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee
samoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä
seiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia
jonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen
talonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria
kyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen
matkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän
haudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut
semmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi
sisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa
järisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä
liekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua
yrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea
luopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa
tottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä
maissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä
itsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina
kiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.

Kaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on
kaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.

Omarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät
_neljännen osan_ Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä
muhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin
oli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän
rahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla
pääsimme helposti sisään.

Mutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja
erinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet
tämän moskeijan niin kuuluksi -- koska minä en niitä nähnyt.
Semmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä -- usein vasta
melkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis
todella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran
putouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista -- eritoten
moskeijoista.

Omarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen
pyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata
Iisakin -- tämä ainakin on varma tieto -- tai ainakin se on paljon
luotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli
niinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään
kaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi
taivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan
onnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen
kiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on
semmoinen koura kuin Gabrielilla -- kalliossa vielä tänä päivänä
näkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.

Vaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se
ei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä.
Siinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä
kovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että
kallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he
näyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää,
joka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska
se vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee
taivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä
ja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä,
mutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten
käy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi
itseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi
päänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi
uudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi
kuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta
vähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.

Moniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan,
jossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin
sukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli
manan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä
tapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu
pitää salassa -- ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien
kadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa.
Oli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä
tekikin lopun -- pyöveli.

Suuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine
marmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen.
Turkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin.
Opas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja
jälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin.
Kalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu
tuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu.
Näiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi
palvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein
yhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.

Heti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa
Daavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs
pyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat,
vaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni -- opas
kertoi minulle niin ja hän kai tietänee).

Kaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita,
ihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä
marmoripalasia -- Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on
kaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit
ovat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla
huolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota
sanotaan "juutalaisten itkun paikaksi" ja jonka ikivanhoja kiviä
heprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin
kukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä
osan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on
siinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa
pitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin
semmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole
kulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin,
joka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta
Omarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita,
jotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten
kirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden
itsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen.
Joka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el
Aksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on
muurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä
kivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään
muuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme
oppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa
nähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen
mielikuvitukselle tunnettu -- ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja
kameeleja -- kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin --
pitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita -- ja ennen
muita Saaban kuningattaren tämän "itämaisen loiston" kauneimpana
kukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa
kuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset "Valitusten paikalla"
suutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.

Alhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien
oliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä -- vanhan temppelin
jäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja
holvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä "aura" kulki mitään
tekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme
koskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon
temppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä,
että ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.

Olemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään
muu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet
siellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen
muuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä
vilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä
sen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa
mieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa
astua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka
kivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen
päivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.

Tuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani
muurin raunioihin ja _kuuntelematta_ katselevani alas Betesdan
historialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä
_voivan olla_ niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta
vakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri
käyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta
kuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin
usein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan
kuuluista paikoista.

Pyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä
voi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä
kuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon,
että siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos
olisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella.
Kävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan
kylpemästä ja rakastui häneen.

Menimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla
paljon asioita Hippikoksen tornista.

Ratsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse
ja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin
vettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä
hopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon
hän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.

Laskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka
törmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: "Tämä
oli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin
pyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin
portti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin
laakson haara -- oikealla puolellanne on Jobin lähde." Poikkesimme
Josafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. "Tämä on Öljymäki; tämä
Loukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä,
tuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla
ylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin
muuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta;
toisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta;
tässä on Siloamin allikko ja --"

Me sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa
janomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien
päivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä
meistä voiton. Kaikki suostuivat.

Allikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa
kirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen
lähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän
muuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan
samanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset
itämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja
kantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin
kolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he
tekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän
sukuaan silloin vielä on.

Lähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei
ollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja
tyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä
bakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän
rahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat
nälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että
olimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen,
ja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.

Astuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka
molemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt.
Toiste tullee parempi tilaisuus.

Enkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen
Jerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista
enkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää
olla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista.
En voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson
yli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat
Mahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa
tuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta
omassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua _meidän_
pyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti --
portti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on
sitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos
syntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan
kahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus
menemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin
täkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen.
_He_ eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä
oikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja
pelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa
mukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen
valtakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo
vanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.

Olemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä
kärventää meidät.

Eräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa
saavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus
unohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu,
kerjäläisten ahdistelut -- ja lopuksi jää vain miellyttäviä
muistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati
kasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka
vielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme
on haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut,
ollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia
kuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska
olemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme
hukatessamme marmorikuulamme tai leijamme -- koska olemme unohtaneet
tuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen
puutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket.
Me olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva.
Vuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille
lumoava muisto -- muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.



XXIV LUKU.

Kapina leirissä -- Paimentolaiselämän viehätyksiä -- Kaameita huhuja
-- Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle -- Pyhiinvaeltajain
sotatemppuja -- Betania ja Lasaruksen talo -- "Beduiineja!" --
Vanha Jeriko -- Kurjuutta -- Yömarssi -- Kuollut meri -- Mitä
palestiinalainen "erämaa" on -- Mar Saban pyhät erakot -- Hyvä Pyhä
Saba -- Naisilta pääsy kielletty -- Maailmalta haudatut kaikiksi
ajoiksi -- Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta -- Gaselleja
-- Paimenten lakeus -- Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka --
Syntymisen kirkko -- Sen sata pyhää paikkaa -- Kuulu "maitoluola" --
Perimätietoja -- Paluu Jerusalemiin -- Uupumusta.


Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei
enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen
ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja
tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin
kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran
ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko
historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja
viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri
osissa siitä.

Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan.
Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa
luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta
ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä,
ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta,
aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva
meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään
aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta
oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa
ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme
suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella
ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi
takaperin -- sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin
harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi
aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien
tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli
hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin
huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne
nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa
ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä
kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä
ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin
ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän
tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän
taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät
muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne
ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä
taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut
hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli
koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa.
Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista
oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla
hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan --
pois lakeuksille -- makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta
rajoitti -- mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita.
Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet
miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään.
Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja
kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä
vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan
pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut,
uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa
kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.

Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla
tieto dragomaanillemme.

Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me
aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili
huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen
meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja
aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen
ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut.
He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen
lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin
luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä
vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain
siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja
kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme
oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty
keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi
ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista
pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme
hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa
vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa
ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut
perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei
pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan
kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään
suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista
voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset
olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu,
niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä
peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun
saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin:
sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia --
tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua
jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.

Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa,
sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla
oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai
toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin
pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän
vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään
satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat
maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista
huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli
kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet
epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni
ruumiinliikuntoa -- en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa
hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko
kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista
minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen
johtaa. Se oli sangen masentavaa.

Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle.
Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta.
Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä
kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin
suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha
asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat
tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen,
ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet
on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota
kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa
kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä
muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden
ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät
ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin,
joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän
kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista
suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita
huoneita.

Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren,
joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme
alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään
elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se
oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa",
jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan -- vaatetta
siinä oli kylläkin -- mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä
heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa -- sen enempää
kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan
seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme -- kaksi
muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja,
pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan -- kulkivat jouten
etupäässä.

"BEDUIINEJA!"

Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna.
Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo
beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan,
tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin.
Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä
ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti
maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin.
Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi
kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän
olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin
kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet.
Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan,
missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi
tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi
voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut
ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes
ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan,
sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan,
mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni
hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka
beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät
pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen
pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään
paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin
huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt
beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt -- ehkä ampunut? Hän
hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt
puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet
kappaleiksi -- nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun
nimessä, mitä _olisi_ hän tehnyt?

"Syönyt hänet!"

Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin
sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen
näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme
kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet
tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä
arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan
ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään
kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat
beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että
asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten
lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan --
noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina
tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita,
ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme
arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet
kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin
rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat
näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat
ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti
beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät
ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt
juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin!
Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja
beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan,
heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon
perää.

Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi
(se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa
korppien ruokkimana.

Vanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan
kolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja
puhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin
hyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle
mitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen
jälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan
kuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta
se kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä
asumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin
paikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.

Ajoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla -- taas tuota
anteeksiantamatonta julmuutta -- taas dragomaanimme koettaa päästä
jonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin
matka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin
kenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme
torkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä
vuoteista ja muusta mieluisasta.

Keskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä
viluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin
torkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme,
että matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja
ankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat
näkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:

"Sulkekaa rivi -- sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!"

Saavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin
pimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä.
Toiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme
päivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin
pensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen
puolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava
pääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden
ja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin
ensiksi näkisimme pyhän joen.

Aamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti
joka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:

    "Ma rannalla Jordanin myrskyisen
    Nyt seison ja kaiholla katselen
    Kanaanin maata kaunoista
    Ja muistain Herran lupausta..."

Mutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän
täytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he
seisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina,
että he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt
muuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen
lupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin
Israelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä
pyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä
kohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen
muistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella
tuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki
kulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen
kiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän
ennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet
toiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian
kylmää!

Nyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää
välinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja
joka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen
ja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua.
Itsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla.
Vettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä
olisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä
virta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja
hukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä
olisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu,
istahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan
aurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea.
Mutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä
joesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme
hevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin
olisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen
hämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat
varjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä
"myrskyisiksi", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä
silmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin
kahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat
kahta vertaa leveämmät kuin Jordan.

Päivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja
tunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa,
palavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin
rikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat
olevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun
murratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan
ne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi,
etteivät ne vielä olleet kypsiä!

Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat
päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä
partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa,
joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa
erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa
ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.

Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on
soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret
määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta
paikka haisee koko lailla ilkeältä.

Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että
ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset
-- ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia
punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia,
jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä
kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta.
Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa
kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan
edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä
niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi.
Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että
aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun
olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla
silatuksi.

Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä
limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää
tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme
tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen,
kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan
huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on
ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla
samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa
aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä
taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken
aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme
itse.

Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista
itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko
ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki
leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi
nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut
mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri,
ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata
vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden
alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että
koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne,
mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen
tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei
pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi
pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle.
Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään,
koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät
eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin
peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen,
ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla
kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme
vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin
jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun
ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se
ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta
viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti
meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa.
Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.

Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että
Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia
leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee
niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla
rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se
ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään
leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja
tässä Kuollut meri -- ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia
pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni
luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.

Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät
meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo
nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion
kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja
jokien koosta.

Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme
ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri
pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut
meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten
kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen
hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten
muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.

En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä
Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko
kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet
valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen
henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme
olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko _painoi_.
Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki
kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä
"erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan
taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit,
kun ne ensin välähtivät silmiimme!

Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten
pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke,
on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään
kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka
pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin
kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain
faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa.
Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus
ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa
olevassa luolassa -- luolassa, joka nykyään on luostarin muurien
sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä
erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain
leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja
maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli
pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon
opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa
on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä
elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen
vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa
lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä.
He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin
vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien
ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen -- ainoakaan nainen ei pääse Mar
Sabaan millään syyllä.

Jotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä
vuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet
lapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet
ihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja,
eivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään
muistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden
unelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat
sysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit
katsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he
ovat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat
kivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet
vain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat
huulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän
sydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan
rakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo
tunne "minulla on maa ja lippu". He ovat käveleviä ruumiita.

Kirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat
luonnollisia -- en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai
että edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo
sanoa, "minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä"
-- vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot
ajatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla
aivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä
kirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen
mukaisesti. Nämä erakot _ovat_ kuolleita monessa suhteessa, mutta
eivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä
alussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa
puhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei,
siksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain
kipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia
ja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä
tunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän
laajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun
semmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme
nälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa
ja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä
eivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät
pyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan,
kantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla
saatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun
sanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä
kerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat.
Meidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä.
Perästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja
istuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme
ilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta.
Yksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta
paimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri
kulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista
ja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.

Noustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta
tästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme
antaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa
mitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat
saavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin
kuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea
katolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon
helpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita.
Mutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa:
sitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki
pyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän
ovensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo
tervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset
luostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja,
olipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta
Palestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa
ja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat
tautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten
vaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman
näitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia,
johon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme,
pyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa
Palestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi
iäksi.

Lepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa
kuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita
ja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus
ja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut
paimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet
pitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää
olentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne
näyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin
pikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei
ehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.

Yhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle
ja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet
kahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan
enkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt.
Neljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat
ottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.

Paimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla
kasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien
soitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat
jälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi
taika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.

Betlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen
Pyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät
vietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli
"seimi", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka
latinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven
kuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet.
Rotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan,
joka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin
kuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja
tylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet
eivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan
syntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä,
ettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.

Minulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi
kerran maailmassa "iloista joulua!" lausuttiin ja josta Santta Klau,
lapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja
yhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä
monessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista
paikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele -- mitään.

Ette _voi_ ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään
muussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin
aihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat
teidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte
jotain muuta, paikan luonteen mukaista.

Olin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet
niiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus
paastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet
paritoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt
olimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen
sullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko.
On siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin
Herodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.

Kävimme tietysti Maitoluolassa -- siinä Maria jonkun aikaa piili,
ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin
hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle
pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät
yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä
kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei
hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa,
kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä
mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.

Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat
ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin
haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En
koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni.
En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä
tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli
lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta,
painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan
voi olla missään muualla maailmassa. Ja _semmoista_ väsymystä!

Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi
kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä
vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan
paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen
jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan,
etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme
kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä
ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt
täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja
miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia
maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista,
että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa
tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat
hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja
takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen
hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita
he näyttelevät. _Iloinen_ sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut
häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain
iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä
ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi
villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan
kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset
rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan
musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme
_sitten_, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä
teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte
vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka
aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että
te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella
ensinkään -- vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena
sanoa sitä eikä runollisenakaan.

Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin
vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat
hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden
muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.



XXV LUKU.

Lähtö Jerusalemista -- Simson -- Saaronin lakeus -- Joppe -- Simson
nahkurin talo -- Pitkä pyhiinvaellus päättynyt -- Palestiinan
maisemain luonne -- Kirous.


Kävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla,
jotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille,
ja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja
marssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit
sulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella,
loimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin,
joka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme
sen.

Nelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa
polkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme,
väistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme
voineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva
kuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai
vei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan
ja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä
kallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie
kuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä
parhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.

Joskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja
granaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli
rosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä
täällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan
pääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina
itsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia
vastaan.

Kuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän
tappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka
samainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme
maalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden
kivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset
kantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka
asukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.

Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja
huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan
luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea
kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme
Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja
uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä
oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi
Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä
Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä
kilparatsastus -- jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut
ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.

Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan
itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja
ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien
keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia,
jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta
viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme!
Pistän tähän huutomerkin, sillä me _tunsimme_ huutomerkin nähdessämme
laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta
taisimmekin olla siitä hyvillämme.

(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä
ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat
käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan,
kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja
epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi
hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli
tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi
hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin
Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän
aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä
hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin.
Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut
nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on
sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään
kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista
hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.

Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä,
ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä
luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä --
ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs
kirjoittaja huomauttaa:

    "Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja
    luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme
    kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja
    vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä
    näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä
    vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."

Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella _on_
"yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä
sitä toisin kuvata.

Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu
luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään
elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita
paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut
meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain
keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri,
ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva,
joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema.
Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu,
etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä,
mieltä masentava maa.

Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen
kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden
ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas
ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin
partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat -- mutta
silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on
ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.

Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii
kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen
toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran
katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka
katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen -- jonka
aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja
kuolleena -- jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja
hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa
virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu
tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka
poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa
nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu
Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen
Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin.
Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan
ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen
Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet
yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa
rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon
läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen
siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on
menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön
kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät
vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli,
Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu
on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain
muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean
meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan
opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan
että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata.
Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten
koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä
ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat
Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä,
jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.

Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?
Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?

Palestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on
pyhitetty runoudelle ja muistotiedolle -- se on unelmain maa.



XXVI LUKU.

Ilomme ollessamme jälleen merellä -- "Koti" huviretkilaivassa --
Puristamme laivan kättä -- Jackin puku -- Hänen isänsä jäähyväisneuvo
-- Lähestymme Egyptiä -- Maihin Aleksandriassa -- Aasian ansaittu
kiittely -- Amerikan hävinneitten heimojen hyökkäys -- Kuulun "Jaffan
siirtokunnan" loppu -- Kairo -- Shepherdin hotelli verrattuna
erääseen amerikkalaiseen hotelliin -- Lähtöhommissa pyramideille.


Maksoipa kuningaskunnan olla jälleen merellä. Tuntui huojennukselta,
kun jälleen sai heittää kaikki huolet -- kaikki kysymykset, minne
lähdettäisiin, kauanko viivyttäisiin, kannattaisiko siellä käydä,
kaikki huolet hevosten kunnosta, kaikki sen tapaiset kysymykset kuin
"pääsemmekö _koskaan_ veden luo?", "saammeko _koskaan_ aamiaista?"
"Ferguson, kuinka monta miljoonaa mailia täytyy meidän _vielä_
laahustaa tämän kärventävän auringon alla, ennenkuin teemme leirin?"
Huojentavaa oli heittää kauas kaikki nämä kiduttavat pikku huolet
-- teräsköysiä ne olivat ja jokainen kiristäen omalla erikoisella
tavallaan -- ja tuntea sitä hetkellistä tyytyväisyyttä, joka lähtee
kaiken huolen ja edesvastuuntunteen karkoittamisesta. Emme katselleet
kompassia, emme välittäneet nyt siitä, mihin laiva meni, kunhan
vain katosi maa näkyvistä niin sukkelaan kuin suinkin. Kun jälleen
lähden matkalle, valitsen huviretkilaivan. Emme millään rahalla olisi
vieraassa laivassa ja tuntemattomien kasvojen kesken voineet ostaa
sitä täydellistä tyytyväisyyttä ja _koto_-tunnetta, jonka tunsimme
jälleen astuessamme "Quaker Cityyn" -- _meidän omaan laivaamme_ --
tämän uuvuttavan pyhiinvaelluksen jälkeen. Aina olemme tunteneet
jotain erikoista siihen palatessamme, jotain, jota emme olisi
halunneet mistään hinnasta luovuttaa pois.

Riisuimme päältämme siniset villapaitamme, kannuksemme ja raskaat
saappaamme, verenhimoiset revolverimme ja kauriinnahkalla
vahvistetut ratsuhousumme, ajatimme partamme ja esiinnyimme jälleen
kristillisissä vaatteissa. Kaikki muut paitsi Jack, joka vaihtoi
kaikkia muita vaatekappaleita paitsi matkahousujaan. Ne vielä
säilyttivät ehoina laajat säämiskäiset istuinvahvistuksensa ja
yhdessä lyhyen jakun ja hänen pitkäin ohuitten sääriensä kanssa ne
suuressa määrin kohensivat hänen maalauksellisuuttaan, kun hän seisoi
korkealla keulakanssilla ja kaiteen yli katseli merta. Tämmöisinä
hetkinä muistin hänen isänsä viimeiset lähtövaroitukset. Hän oli
sanonut:

"Jussi, poikani, lähdet nyt loistavaan seuraan, herrain ja naisten
seuraan, jotka ovat hienostuneet ja valistuneet ja täydelleen
perehtyneet hyväin seurapiirien tottumuksiin ja tapoihin. Kuuntele
heidän keskusteluaan, tutki heidän tapojaan ja opi. Ole kohtelias
ja avulias kaikkia kohtaan, äläkä moiti kenenkään mielipiteitä,
puutteita tai ennakkoluuloja. Koeta saavuttaa kaikkien nuorien
matkustajatoveriesi oikeutettu arvonanto, vaikk'et saavuttaisikaan
heidän ystävällistä suosiotaan. Ja Jack -- älä eläissäsi koskaan
rohkene esiintyä julkisesti laivan kannella kauniilla säällä puvussa,
joka ei sopisi äitisi vierashuoneeseen!"

Olisipa siitä melkein maksanut vaikka mitä, jos tämän toivehikkaan
nuorukaisen isä olisi voinut joskus ilmestyä laivaan ja nähdä hänen
seisovan korkealla etukeulassa merimiesnuttuineen, tupsullisine
punaisine fessineen, säämiskäpaikkoineen ja kaikkineen --
rauhallisena katsellen merta -- mitä valikoiduimpana nähtävyytenä
vaikka kenen vierashuoneessa.

Miellyttävän matkan ja hyvän levon jälkeen lähestyimme Egyptiä
ja näimme kaikkein vienoimmasta auringonlaskusta Aleksandrian
kirkkojen ja minareettien kohoavan taivaanrannalle. Heti kun ankkuri
oli pohjassa, otimme Jack ja minä veneen ja lähdimme maalle. Oli
yö ja muut matkustajat mieluummin jäivät laivaan, lähteäkseen
vasta aamiaisen jälkeen vanhaan Egyptiin. Juuri niin he tekivät
Konstantinopolissakin. Uudet maat herättivät heissä mitä vilkkainta
mielenkiintoa, mutta heidän koulupoika-malttamattomuutensa oli
kulunut pois ja he olivat oppineet, että oli viisainta ottaa asiat
rauhalliselta kannalta ja matkustaa mukavasti -- eivät nuo vanhat
maat yöllä minnekään mene, ovat ne paikallaan vielä aamiaisenkin
jälkeen.

Satamalaiturille päästyämme oli siellä kokonainen sotajoukko
egyptiläisiä poikia aaseineen, jotka eivät olleet heitä suuremmat,
matkustajia odottamassa -- aasit kun toimittavat Egyptissä omnibusin
virkaa. Olisimme mieluummin kävelleet, mutta emme saaneetkaan olla
juuri niinkuin itse tahdoimme. Poikia tunkeili ympärillämme huutaen
ja kiskoen aasejaan tiellemme poikkipuolin, minne vain käännyimme. He
olivat hyväluontoisia veitikoita ja niin olivat aasitkin. Nousimme
selkään ja pojat juoksivat perässä ja pakottivat aasit hurjaan
laukkaan, juuri samoin kuin Damaskossakin. Luullakseni ratsastan
mieluummin aasilla kuin millään muulla eläimellä, mitä on koko
maailmassa. Se kävelee reippaasti, ei ole ylpeä, on hyväoppinen,
vaikka itsepäinen. Ei piru itsekään voisi sitä säikäyttää, ja se on
käytännöllinen -- kovin käytännöllinen. Kun ratsastaminen väsyttää,
niin voitte laskea jalkanne maahan ja antaa sen juosta pois altanne.

Löysimme hotellin ja tilasimme huoneet ja suureksi mielihyväksemme
kuulimme, että Walesin prinssi oli joskus asunut siinä. Se oli
kaikkialle kirjoitettu. Sen jälkeen ei siinä ole muita prinssejä
asunut, kunnes Jack ja minä tulimme. Kävimme sitten kaupungilla
ja näimme valtavia liiketaloja ja leveitä kauniita katuja, kaikki
kaasuliekeillä kirkkaasti valaistuina. Yöllä se oli jonkinlainen
Pariisin muisto.

Aamulla tulivat Amerikan kadotetut heimot maalle ja täyttivät
hotellit ja anastivat kaikki aasit ja vaunut, mitä oli tarjolla.
He ajoivat maalauksellisena saattona Amerikan konsulin luo,
kävivät suurissa puistoissa, Kleopatran neulalla, Pompeijuksen
patsaalla, Egyptin varakuninkaan palatsilla, Niilillä, uhkeissa
taatelipalmulehdoissa. Eräällä piintyneimmällä muistoesineiden
kokoojalla oli kerallaan vasaransa ja hän koetti murtaa palan
pystyssä seisovasta neulasta, mutta ei voinut; sitten hän koetti
murtaa kaatuneesta, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sitten hän
eräältä muurarilta lainasi suuren moukarin, mutta ei sittenkään
saanut mitään irti lähtemään. Hän kävi nyt Pompeijuksen patsaan
kimppuun, mutta sekin uhmasi hänen yrityksensä. Suuren monoliitin
ympärillä oli joka puolella hajallaan jalokasvoisia sfinksejä,
jotka oli kaikki veistetty Egyptin graniitista, sinisen teräksen
kovuisesta, ja joiden sulaviin muotoihin ei viiden vuosituhannen
riuduttava voima ollut jälkeä jättänyt. Muistoesineiden kokooja
takoi näitä kaikkia itsepintaisesti ja vuodatti työssään runsaat
hikikarpalot. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta kuuta pirstomaan. Ne
katselivat häntä rauhallisesti ja hymyilivät sitä ylevää hymyä, jota
olivat niin kauan hymyilleet ja joka näytti sanovan: "Nakuta, nakuta,
hyönteisraukka, ei meitä ole luotu pelkäämään sinun kaltaistasi.
Kahdenkymmenen hitaasti laahustavan vuosisadan kuluessa me olemme
nähneet enemmän sinun kaltaisiasi kuin on hiekkajyväsiä jalkaisi
alla. Ovatko ne jättäneet meihin tahraa?"

Mutta minä unohdan Jaffan siirtolaiset. Jaffassa olimme ottaneet
laivaan nelisenkymmentä sangen kuulun yhteiskunnan jäsentä. Niitä
oli mies- ja naispuolisia, sylilapsia, nuoria poikia ja tyttöjä,
nuoria aviopuolisoita ja joitakuita, jotka olivat jo elämän kukkeuden
tuolla puolella. Tarkoitan "Adamsin Jaffan siirtokuntaa". Toisia oli
lähtenyt jo ennen. Jätimme Jaffaan herra Adamsin ja hänen vaimonsa
ja viisitoista onnetonta, joilla ei ollut rahoja ja jotka eivät
edes tienne, kunne kääntyä, minne mennä. Niin meille vakuutettiin.
Meidän neljäkymmentä oli kylläkin kurjassa kunnossa ja koko matkan
he makasivat laivan kansilla merikipeinä, ja matka näyttikin
lisäävän sen, mitä heidän kurjuudestaan vielä puuttui. Yksi tai
kaksi nuorta miestä pysyi kuitenkin pystyssä ja heitä hellittämättä
ahdistelemalla saimme heistä tiirikoitua hieman tietoja. He kertoivat
ne vastahakoisesti ja kovin katkonaisina paloina, sillä jouduttuaan
profeettansa häpeällisen humpuukin uhreiksi he tunsivat itsensä kovin
nöyryytetyiksi ja onnettomiksi. Ihmiset eivät semmoisessa tilassa ole
taipuvaisia puheliaisuuteen.

Siirtokunta oli täydellinen "fiasko". Olen jo sanonut, että
semmoiset, jotka saattoivat päästä pois, myös lähtivät. Niitä lähti
tuon tuostakin. Profeetta Adams -- hän oli alkuaan ollut näyttelijä,
sitten paljon muuta, ja lopulta mormoni ja lähetyssaarnaaja ja aina
seikkailija -- jää Jaffaan sen kourallisen keralla, mitä hänellä
vielä on surullisia alamaisia. Ne neljäkymmentä, jotka olimme
mukaamme ottaneet, olivat enimmäkseen aivan varattomia, vaikk'eivät
kuitenkaan kaikki. He halusivat päästä Egyptiin. Miten heidän sitten
kävisi, sitä he eivät tienneet eivätkä luultavasti välittäneetkään
siitä -- kunhan vain pääsivät pois vihatusta Jaffasta. Suurta
toivomisen varaa heillä ei enää ollut. Bostonista peräisin olleet
tuntemattomat henkilöt olivat sanomalehtien välityksellä pyytäneet
Jaffan siirtolaisille yleisön apua ja mainitussa kaupungissa oli
avattu toimisto rahoja vastaanottamaan, mutta kaikkiaan niitä oli
kertynyt vain yksi dollari. Egyptissä oleva pääkonsulimme näytti
minulle sanomalehtiuutisen, jossa tämä kerrottiin, samoin kuin sekin,
että keräys oli keskeytetty ja toimisto suljettu. Ilmeisestikään ei
käytännöllinen Uusi Englanti ollut ensinkään pahoillaan, kun pääsi
erilleen tämmöisistä haaveilijoista, eikä sillä ollut vähääkään halua
hellittää kukkaronsa nauhoja auttaakseen heitä palaamaan. Onnettomain
siirtolaisten mielestä oli kuitenkin parempi päästä edes Egyptiin,
vaikk'ei näyttänytkään olevan toiveita päästä sieltä matkaa jatkamaan.

Näissä oloissa he siis Aleksandriassa lähtivät maihin laivastamme.
Eräs matkustajistamme kysyi pääkonsulilta, paljonko maksaisi lähettää
nämä ihmiset Liverpoolin kautta kotiaan Maineen, ja hän sanoi, että
tuhat viisisataa dollaria riittäisi. Mr B. antoi hänelle shekin tälle
summalle ja Jaffan siirtolaisten huolet siihen päättyivät.

Aleksandria oli liiaksi eurooppalaisen kaupungin kaltainen
tarjotakseen uutuuden viehätystä, jonka vuoksi pian väsyimme
siihen. Nousimme junaan ja saavuimme tänne vanhaan Kairoon, joka
_on_ itämaalainen kaupunki, vieläpä täydellisintä mallia. Vähänpä
siellä olisi, joka ilkkuisi matkailijan erehdystä, vaikkapa hän
alkaisi kuvitella olevansa sydän-Arabiassa. Juhlallisia kameeleja
ja dromedaareja, tummia egyptiläisiä ja samoin turkkilaisia ja
mustia etiooppialaisia turbaaneineen, kirjovöineen ja muotorehevine
itämaalaisine pukuineen, joista kaikki mahdolliset kirkkaat värit
ja vivahdukset loistavat, näitä -- näkee joka puolella tunkeilevan
kapeilla kaduilla ja basaarin kennokopeissa. Asumme Shepherdin
hotellissa, joka on kehnoin, mitä on maan päällä, lukuun ottamatta
erästä, jossa kerran majailin amerikkalaisessa pikkukaupungissa.
Hauska on nyt lukea muistikirjastani tuo kynäpiirros ja tietää, että
vielä suoriutuisin Shepherdin hotellistakin, koska olin majaillut
aivan samanlaisessa Amerikassakin ja säilynyt:

    Asuin Bentonin hotellissa. Sen tapoja oli olla hyvä hotelli,
    mutta sehän ei todista mitään -- olihan minunkin tapojani olla
    hyvä poika. Molemmat olemme viime vuosina luisuneet alaspäin.
    Benton ei ole hyvä hotelli. Bentonilta puuttuu sangen paljon
    ollakseen hyvä hotelli.

    Oli jo sangen myöhä, yösydän, kun tulimme sinne, ja sanoin
    konttoristille tarvitsevani hyvän valaistuksen, koska aioin
    vielä lukea tunnin tai pari. Kun tulin N:o 15:een vahtimestarin
    keralla (kuljimme hämärän hallin kautta, jonka vanhat matot
    olivat aivan haalistuneet ja monesta kohden puhki kuluneet ja
    paikatut vanhoilla öljykankaan kappaleilla -- hallin, joka notkui
    jalkain alla ja kaameasti rääkäisi joka askelella) sytytti
    hän kynttilän -- kahden tuuman mittaisen likaisen, surkean,
    kalvetustautisen talikynttilän, joka paloi sinisellä liekillä ja
    pihahteli ja lannistui kokonaan ja sammui. Vahtimestari sytytti
    sen uudelleen ja minä kysyin, siinäkö kaikki valaistus, mitä
    konttoristi lähetti. Hän vastasi: "Eihän toki, tässä minulla on
    toinen", ja hän otti esiin toiset kaksi tuumaa talikynttilää.
    Minä sanoin: "Sytyttäkää molemmat -- toisenkin pitää palaa, että
    näkee toisen". Hän teki niin, mutta tulos oli vielä pimeyttäkin
    kolkompi. Hän oli rattoisa, käsityskykyinen veitikka. Hän sanoi
    lähtevänsä "jonnekin" varastamaan lampun. Minä kaikin tavoin
    vahvistin häntä tässä rikollisessa aikomuksessa. Kuulin hotellin
    isännän kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäävän hänen perässään
    halliin.

    "Minne viette tuota lamppua?"

    "Viisitoista on pyytänyt sitä, hyvä herra."

    "Viisitoista! onhan hän saanut kahdenkertaiset kynttilät --
    aikooko hän panna toimeen ilotulituksen? -- puuhaako hän
    soihtukulkua? -- mitä _ihmettä_ hän tuumaa?"

    "Hän ei tykkää kynttilöistä -- tahtoo lampun."

    "Mitä riivattua hän -- onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä
    kehnoa hän tekee sillä lampulla?"

    "Well, tahtoo vain lukea -- niin hän sanoo."

    "Tahtoo lukea, vai tahtoo? -- eikö hänelle riitä tuhannen
    kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! -- tekisi mieleni
    tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä
    yksi kynttilä, ja ellei hän sitten -- --"

    "Mutta hän tahtoo lampun -- sanoo, että hän polttaa tämän kirotun
    vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!" (huomautus, jota en koskaan
    lausunut).

    "Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se -- mutta minä
    vannon, että nyt minun malttini loppuu -- ja koeta saada
    selville, mihin herran nimessä hän _tarvitsee_ tuota lamppua."

    Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli
    N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se
    paljasti muutamia ikäviä asioita -- vuoteen, joka oli jossain
    huone-erämaan esikaupungissa -- vuoteen, jossa oli mäkiä ja
    laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen,
    jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä
    saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä;
    alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä
    nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta
    nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta
    katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta
    hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka
    puolella.

    Minä huokasin ja sanoin: "Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö
    luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?"

    Vahtimestari sanoi: "Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja."
    Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista
    kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen
    kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän
    mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko
    hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.

    "Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?"

    "Viisitoista tarvitsee, herra."

    "Viisitoista, vai viisitoista? Pian kai hänellä pitää olla
    lämmityspannu -- ja sitten sairaanhoitaja! Vie hänelle kaikki,
    mitä tässä talossa on -- vie ylivahtimestari -- vie pakaasivaunu
    -- vie kamaripiika! Onko herran nimessä mokomaa nähty? Mihin hän
    sanoi tarvitsevansa noita kirjoja?"

    "Tahtoo niitä lukeakseen, arvatenkin; ei hän luultavasti niitä
    syödäkseenkään tarvitse, minun luullakseni."

    "Tahtoo niitä lukeakseen -- tahtoo lukeakseen tähän aikaan yöstä,
    hulluko hän on! Niin, mutta hän ei voi saada niitä."

    "Mutta hän sanoo, että hänen täytyy saada ne. Hän sanoo, että
    hän lähtee ja penkoo ja kääntää talon mullin mallin -- niin,
    ei ole takeita mitä hän tekee, ellei hän saa niitä, sillä hän
    on humalassa ja hurjistelee, raivoo, eikä mikään muu saa häntä
    rauhoittumaan kuin nuo kirotut kirjat." (Minä en suinkaan ollut
    uhkaillut enkä ollut siinä tilassa kuin vahtimestari kertoi.)

    "Vai niin vai. Mutta minä aionkin olla paikalla, kun hän rupeaa
    penkomaan ja kääntämään mullin mallin, ja heti kun hän rupeaa
    penkomaan, niin minä mullistan hänet akkunasta ulos mäelle." Ja
    vanha herra meni matkoihinsa toruen itsekseen kuten ennenkin.

    Vahtimestarin neroa täytyi kerrassaan ihmetellä. Hän laski
    sylillisen kirjoja vuoteelle ja sanoi "hyvää yötä" niin
    tyytyväisenä, ikäänkuin hän olisi tarkalleen tiennyt, että nämä
    kirjat juuri olivat niitä, joita halusin lukeakseni. Eikä syyttä.
    Hänen valikoimansa käsitti luvallisen kirjallisuuden kaikki
    alat. Siinä, oli pastori t:ri Cummingsin "Viimeinen tuomio"
    -- teologiaa, "Missourin valtion korjattu perustuslaki" --
    lakitiedettä, "Täydellinen hevoslääkäri", lääketiedettä, Victor
    Hugon "Meren ahertajat", proosakaunokirjallisuutta, "William
    Shakespearen teokset", runoutta. En koskaan lakkaa ihailemasta
    tuon lahjakkaan edeskäyvän älyä ja tahdikkuutta.

Mutta kaikki kristikunnan aasit ja suurin osa Egyptin pojista
taitavat olla ulko-ovella ja siellä melutaan, lievää sanaa
käyttääkseni. -- Olemme lähdössä Egyptin kuuluille pyramideille ja
matkalle otettavat aasit ovat tarkastettavina. Menen ja valitsen
yhden, ennenkuin muut saavat parhaat.



XXVII LUKU.

Hurja ratsastus -- Egyptiläistä kainoutta -- Mooses kaislikossa
-- Paikka, missä pyhä perhe oleskeli -- Pyramiidit etäältä nähden
-- Ja lähempää -- Pyramideille nousu -- Kaunis näköala huipusta
-- "Bakshiish! Bakshiish!" -- Arabialaisen ketteryys -- Pyramidin
sisuksissa -- Sotajuoni -- Poikamainen yritys -- Muistoja "Lupapäivän
mäeltä" -- Majesteettinen sfinksi -- Asioita, joita tekijä ei kerro
-- Mainio vanha Egypti.


Aasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja
hyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne
olivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa
hiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva
keritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty
tupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu
puutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella
puolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt
sänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat
erinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla
siniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat
kirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan
ja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä
palauttivat italialaisia muistoja "vanhoista mestareista". Satulat
olivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä,
joihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat
vilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä
ja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti
vaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan
ohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien,
effendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka
aasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun
käännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos
Vanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat
komeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä
viileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui
hurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin
kauan, että saisin vielä kerran kokea saman.

Jossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen
yksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli
vastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva
ennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista
vuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista
vuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita.
Toisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa,
eivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän
lystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä
se sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin
uutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin
kyllästyneihin vaeltajiin.

Saavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit
ja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli
kolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin
matkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla
lyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja
ali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä
tai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää
ruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme
heidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään
muuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja
liikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.

Oikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan
nilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen,
ja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen
nälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee
neljäkymmentä jalkaa tuottaakseen runsautta, vai nouseeko se
neljäänkymmeneen kolmeen ja tuottaa laumoille ja viljoille kuolemaa
ja tuhoa -- mutta kuinka se saa tämän kaiken aikaan, sitä meille
ei osattu selittää, niin että olisimme sen ymmärtäneet. Samalla
saarella vielä näytetään paikkaa, jossa faaraon tytär löysi Mooseksen
kaislikosta. Lähellä sitä paikkaa, josta lähdimme jokimatkalle, pyhä
perhe oleskeli Egyptiin paettuaan, kunnes Herodes olisi lopettanut
viattomain lasten teurastuksen. Se samainen puu, jonka alla he
lepäsivät, oli siellä vielä hiljakkoin, mutta varakuningas lähetti
sen lahjaksi keisarinna Eugenielle. Se tapahtuikin viime nipukassa,
muutoinhan pyhiinvaeltajamme olisivat sen vieneet.

Niili on tällä kohdalla liejuinen, vuolas ja samea eikä paljoa puutu,
etteikö se ole Mississipin levyinen.

Ghizehin kurjan kaupungin kohdalla kiipesimme jyrkän törmän päälle,
nousimme jälleen aasien selkään ja ajaa karautimme matkaan. Neljä
tai viisi mailia matka kulki pitkin korkeaa pengertä, jonka
sulttaanin sanottiin rakentaneen rautatietä varten, ei missään
muussa tarkoituksessa kuin että keisarinna Eugenie tullessaan hänen
vieraakseen voisi mukavasti käydä pyramideilla. Se on oikeata
itämaalaista vieraanvaraisuutta. Olen hyvilläni, että me saamme
kulkea aaseilla eikä rautatievaunussa.

Muutaman mailin päästä katsoen näyttivät palmujen takaa kohoavat
pyramidit sangen puhdaspiirteisiltä, sangen suurilta ja mahtavilta
ja samalla sangen lauhoilta ja haamumaisilta, uiden mehevässä
autereessa, joka niistä kokonaan hävitti tunnottoman kiven tunnun
ja sai ne näyttämään vain unennäön ilmavalta tyhjyydeltä --
rakennuksilta, joiden olisi luullut voivan puhjeta kukkaan ja
muodostaa epämääräisiä holvikaaria tai koristeltuja pylväistöjä ja
muunteleida ja vaihtua kaikenlaisiksi siroiksi rakennustaiteellisiksi
muodoiksi meidän katsellessamme ja sitten hienosti sulautua pois ja
sekaantua väreilevään ilmaan.

Rantapenkereen päähän heitimme muulit ja kuljimme purjealuksella
yhden Niilin haaran tai tulvaputaan yli ja astuimme maihin siinä,
missä suuren Saharan hiekka muodosti seinän kaltaisen suoran äyrään
pitkin joen hetemaan reunaa. Vaivalloisen kävelymatkan jälkeen
tulisessa päivänpaisteessa tulimme Kheopsin suuren pyramidin
juurelle. Nyt se ei enää ollut mikään utukuva. Röykkiöinen,
ruma paasivuori se oli. Jokainen sen hirmuisista sivuista oli
leveä portaikko, joka askel askeleelta kohosi ylöspäin, kaiken
aikaa kaveten, kunnes se korkealla ilmassa suippeni pisteeksi.
Hyönteismäisiä miehiä ja naisia -- "_Quaker Cityn_" pyhiinvaeltajia
-- ryömi sen pyörryttävillä pykälillä ja yksi pieni musta parvi
heilutteli postimerkkejä ilmavalla kukkulalla -- nenäliinojaan
tietysti.

Tietysti piiritti meitä roskajoukko rotevia egyptiläisiä ja
arabialaisia, jotka kauppasivat apuaan laahatakseen ruhomme huippuun
-- se on kaikkien matkailijain kova kohtalo. Tietysti on mahdotonta
kuulla omaa ääntään ympärillä pauhaavalta meteliltä. Tietysti sheikit
sanoivat, että _he_ olivat ainoat oikeat asianomaiset, että kaikki
sopimukset oli tehtävä heidän kanssaan, kaikki rahat maksettava
heille, ja että kenellään muulla ei ollut oikeutta kiristää meiltä
mitään. Tietysti he suostuivat siihen, ettei niiden hylkyjen, joiden
tuli meidät pyramidin päähän laahata, pitänyt saada kertaakaan
mainita bakshiishia. Semmoinen on nimittäin tavanmukainen rutiini.
Me tietysti teimme sopimuksen heidän kanssaan, maksoimme heille,
meidät annettiin laahaajien käsiin ja laahattiinkin pyramidien
päähän ja jouduimme tietysti loppumattomaan bakshiishikiristykseen
ja puristukseen, jota kesti juurelta ihka huipulle saakka. Ja me
maksoimme, sillä meidät oli ehdointahdoin hajoitettu sangen kauas
toisistamme pyramidin laajalle kyljelle. Ei ollut lähellä apua,
vaikka olisimmekin huutaneet, ja niillä Herkuleilla, jotka meitä
kiskoivat ylös, oli oma tapansa pyytää bakshiishia sulosuulla ja
niin mairittelevasti, että se kerrassaan hurmasi, ja myös katsella
julmasti ja uhkaavasti, ikäänkuin nakatakseen alla ammottavaan
kuiluun, joka sekin tuntui sangen kehoittavalta ja vakuuttavalta.

Kun joka porras oli hyvinkin ruokapöydän korkuinen ja näitä portaita
oli kovin, kovin monta ja yksi arabialainen piti toisesta ja toinen
toisesta kädestämme kiinni ja he hyppäsivät ylöspäin portaalta
portaalle ja sieppasivat meidät perässään ja pakottivat meidät joka
kerta nostamaan jalkaamme aina rintaan saakka ja tekemään sen nopeaan
ja jatkamaan, jatkamaan, kunnes olimme vähällä pyörtyä, niin kuka
uskaltaa väittää, ettei se ollut vilkasta, virkistävää, raatelevaa,
lihaksia venäyttävää, luita nyrjäyttävää ja sietämättömän rääkkäävää,
tykkänään uuvuttavaa ajanviettoa tämä pyramideille kiipeäminen? Minä
rukoilin arabialaisiani, etteivät he vääntäisi sijoiltaan _kaikkia_
niveliäni. Minä toistin ja uudistin ja _vannoinkin_ heille, etten
minä halunnut voittaa ketään kiipeämisessä. Tein kaikki mitä voin
vakuuttaakseni heille, että jos pääsisin sinne kaikkein viimeisenä,
niin tuntisin itseni siunatuimmaksi kaikista ihmisistä ja heille
ikuisesti kiitolliseksi. Minä kerjäsin, rukoilin, vannotin heitä,
että antaisivat minun pysähtyä ja levähtää hetkisen -- vain yhden
lyhyen hetkisen. Mutta he vastasivat vain yhä kamalammilla hypyillä
ja takanani pestaamaton vapaaehtoinen alkoi pommittaa minua
päättäväisillä pään tuuppauksilla, jotka uhkasivat ruhjoa koko
valtiotalouteni rauskaksi ja raunioiksi.

Kahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka
kiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua
lentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki
muut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen,
oli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. -- Mutta
murheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä
sain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä
muhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi.
Mutta _he_ eivät milloinkaan kadu -- he eivät milloinkaan luovu
pakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja
vaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä,
sisällisesti _niin_ tyytyväisenä ja rauhallisena.

Toisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas
maan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla
kasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta
sen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden --
leveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana,
kylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan
ilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja
uinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä.
Keskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen
sakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi
hohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä
jyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä,
umpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli
maisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä
samoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.

Kärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten
bakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä
ja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa
palauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita,
miksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen
pyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan
poikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta.
Täytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai
leikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.

Tavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan
juosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia
hiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja
palata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun -- kaikki yhdeksän
minuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä
kiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua
ja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin
kolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta
kuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti
taittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme
hänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas
pyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris.
Hän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee
kaukana alhaalla pyramidin juurella -- sitten katosi. Käännyimme
ja katselimme toiselle puolelle -- neljäkymmentä sekuntia --
kahdeksankymmentä sekuntia -- sata -- iloitkaa, hän on jo kuollut!
-- kaksi minuuttia -- ja neljännes -- "Tuolla hän menee!" Liiankin
totta -- liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta
varmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja
kiivetä. Ylös, ylös, ylös -- saapui vihdoin sileälle verholle -- nyt
vihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin
kärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne -- nyt oikealle, luisuen
ylöspäin -- nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen -- ja seisoi lopulta
kuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään!
Sitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui
sukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme.
Mutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin
vähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän
hyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan
minuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa
olivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin
itsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa
pyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.

Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti
sileällä verholla -- hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako
pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas -- ja aivan terveenä. Aika
kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.

Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari -- vielä minä tämän pelin
voitan".

Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia
neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys
kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään.
Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos
hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy
tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa.
Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään
kukkarossaan".

Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli
häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni
olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui
asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua -- en koskaan voi
välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä -- ja minä
lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.

Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa
hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille
villi-ihmisille.

Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani
sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme
hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat
meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää
kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme
ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja
korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto
ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista,
joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa
suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa
pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin
huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen
jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja.
Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä,
jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat
tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli
suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille
oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja
ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan
kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät
muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden
kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli
ikäarvoista arkkua.

Vaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen
auringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia
vastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja
plutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita
he vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta
joista meillä ei ollut ennen mitään tietoa -- ja kun kukin joukko
oli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja
sopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä
palveluslaskun tilitettäväksi.

Söimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja
epätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä
lähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä --
ympäröi meidät -- melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli
sheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja
moniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta
me olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta -- vaikka miljooneja
puolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä,
suostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle.
Hän sanoi, että kyllä -- kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan
ja sanoimme --

"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään."

Hän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista
haistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen
iskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina
käpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja
sanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa
vain. -- Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa
ja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen
kehoituskyky oli aivan merkillinen.

Jokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa
ja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa
korkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran
eläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New
Orleansin välillä olevaa törmän polvea -- se oli lähellä Selmaa,
Missourissa -- maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli
neljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä
korkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi
ja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa
rinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla.
Tämä Kheopsin symmetrinen pyramidi -- tämä täysi kivivuori, ihmisten
kärsivällisten käsien rakentama -- tämä unhotetun hallitsijan
mahtava hauta -- saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin
neljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina
vuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän
mäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan
pilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin
paljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se
koonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista
otsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten
tapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa
ahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten
selkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden
alta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen
liikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme
tähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden
vihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas
ja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä
pitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois -- ja sitten
päästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä
laskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita
kuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan -- se
särki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta
penkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle -- neekeri katsahti
ylös ja väisti -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen
pientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi
purkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se
oli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun
hyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.

Tuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut
mitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa
ainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden
hirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen,
joka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin
neljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko
asian ja astelin alas sfinksin luo.

Vuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret
kasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja
kärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän
kuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan
mikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti
tuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli.
Se katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään --
ei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken
nykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli
ajan valtameren -- yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka
poistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän
lähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi
vuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli
menneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt
kehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän,
joiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille,
viidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää
ja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut
yksi inhimillinen kyky -- ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli
"muisto", "silmäys menneisyyteen" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa.
Kaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja
kadonneitten kasvojen muistoissa -- vaikkapa ne eivät olisikaan kuin
parin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä -- se jonkun verran käsittää
paatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä,
jotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa,
vielä historiaakin vanhempiin asioihin -- vanhempiin perimätietoakin
-- asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa
runoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa
jälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen
haaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä
tapauksia.

Sfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se
vaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen
kivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä
muistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa
aavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan
Jumalan ylevyyden edessä.

On muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen
nimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan
olemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi
ovat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa
katselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä.
Kuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla.
Eräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme -- tarkoitan
muistoesineitten kokoojistamme -- oli ryöminyt sinne ylös ja koetti
nyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen
luova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi
kuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään
tietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen
leukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain
myrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni
huviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen
nupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin
vangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan
häntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se
yritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai
selkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.

Tuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella
merellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea
kuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat
kauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan,
kuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain
suurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko
paikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus
sallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita
puuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin
jäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta
juttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä,
että mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo
herättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo
yksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan
korkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna
-- sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta,
jonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä
yhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän
osti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät
vettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin
vilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin
pörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä "hankintakauppoja" --
tietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää
hankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen
merkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen
kaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja
liioiteltuna -- itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En
kerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä
se jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan
pitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan
johtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten
antaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta
näkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä
muu rautatie tahansa -- mainitaan vain, että veturia lämmitetään
kolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten
ostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen
koneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: "Kirotut
plebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa -- tuokaa kuninkaita."
[Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin.
Olen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. -- M.T.]
En tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä
ylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko
Egyptin maan -- alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean
rannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa
silmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä
ilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä,
sillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä
voi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain
kokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille,
myydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan.
En tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista
puvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt
markkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko
tällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme
mitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme
Aleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan,
jätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta
sieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme
keulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan
auringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja
Moult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat
menetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En
lausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään.
Olkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä
suljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta
sinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on
käytettävä, sillä se on vakaantunut.

Olimme hyvillämme siitä, että olimme nähneet sen maan, joka oli
sivistyksen äiti -- joka opetti kreikkalaisille tiedon alkeet
ja Kreikan kautta Roomalle, Rooman kautta koko maailmalle, sen
maan, joka olisi voinut opettaa ihmisyyttä ja sivistystä israelin
onnettomille lapsille, mutta salli heidän poistua rajainsa yli ei
paljoakaan raakalaisia parempina. Olimme hyvillämme siitä, että
olimme nähneet tämän maan, jolla oli valistunut uskonto ja ikuiset
tulevaisuuden palkat ja rangaistukset, vaikkei edes israelilaisten
uskonto käsittänyt tulevaisuuden lupausta. Olimme hyvillämme
nähtyämme sen maan, joka tunsi lasin kolmetuhatta vuotta ennenkuin
Englanti ja jossa osattiin sille maalata paremmin kuin nykyään
missään. Sen maan, jossa kolmetuhatta vuotta takaperin lääketieteestä
ja haavain parantamisesta tiedettiin melkein kaikki, mitä tiede
on viime aikoina selville saanut, jolla oli kaikki ne omituiset
haavalääkärikojeet, jotka tiede on muka keksinyt meidän ajallamme,
joka oli korkealle kehittänyt tuhatkunnan edistyneen sivistyksen
ylellisyystavaraa ja käytäntöesinettä, mitä me nykyaikoina olemme
vähitellen saaneet kehitetyiksi ja väitämme uutuuksiksi, jolla
oli paperia jos kuinka monta vuosisataa ennen kuin me siitä
uneksuimmekaan -- ja hiusputous niskassa, ennenkuin meidän naisemme
olivat niitä ajatelleetkaan, joilla oli täydellinen kansakoululaitos
niin kauan ennen kuin me olemme voineet kerskata saavutuksistamme
tällä alalla, että se tuntuu iankaikkisen etäiseltä; joka balsamoi
kuolleet siten, että liha kävi melkein kuolemattomaksi -- jota taitoa
me emme taida; jonka rakentamat temppelit uhmaavat ajan hammasta ja
ivaten hymyilevät meidän kiitetyille pienille rakennusihmeillemme;
tuon vanhan maan, joka tiesi kaikki mitä me tiedämme ja ehkä
enemmänkin, joka vaelsi sivistyksen leveätä valtatietä luomisen
harmaassa aamuhämärässä jo niin monen monet aikakaudet ennen meidän
syntymistämme; joka jätti ylevän valistuneen mielen leiman sfinksin
ikuiselle otsalle saattamaan häpeään kaikki pilkkaajat, jotka, maan
kaikkien muitten todistuksien hävittyä, ehkä koettavat maailmalle
uskotella, että keisarillinen Egypti korkean maineensa aikoina
haparoi pimeässä.



XXVIII LUKU.

Matkalla kotia -- Väsähtynyt muistokirja -- Pojan päiväkirja -- Vanha
Espanja.


Olimme jälleen merellä, sangen pitkä matka edessämme -- meidän kun
piti kulkea Levantti päästä päähän, koko varsinainen Välimeri päästä
päähän ja sitten koko leveän Atlantin poikki -- monen viikon matka.
Itsestämme vakaannuimme hyvin hitaaseen koturielämänlaatuun ja
päätimme olla hiljaista, mallikelpoista väkeä, emmekä enää harhailla
pariin-, kolmeenkymmeneen päivään. Emme ainakaan pitemmältä kuin
laivan kokasta perään. Tämä oli sangen viihdyttävä tulevaisuudenkuva,
sillä olimme uupuneet ja kaipasimme pitkää lepoa.

Olimme nyt kaikki laiskoja ja kyllästyneitä, kuten muistikirjani
laihat lisäykset (jotka minulle olivat niin varma osoittaja
mielentilastani) todistavat. Miten tyhmä kapine muistikirjasta
sentään tulee merellä. Olkaa hyvä, päättäkää itse:

    "_Sunnuntaina_ -- Jumalanpalvelus kuten tavallisesti, neljän
    lasin aikaan. Jumalanpalveluksia illallakin. Korttia ei lyöty.

    "_Maanantaina_ -- Kaunis päivä, mutta satoi rankasti. Eläimet,
    jotka ostettiin Aleksandriasta pihviksi, olisi tehtävä
    kattopäreiksi. Taikka lihoitettava. Niiden lanteilla vesi
    muodostaa syviä lätäköitä. Ja sinne tänne pitkin selkääkin. Hyvä,
    etteivät ole lehmiä -- se vuotaisi sisään ja pilaisi maidon.
    Syyrialainen kotka parka näyttää sateessa sangen surkealta ja
    nololta istuessaan ankkuri vintturilla. Sillä näyttää olevan
    merimatkoista oma mielipiteensä, ja jos se lausuttaisiin sanoiksi
    ja sanat muutettaisiin kiinteiksi kappaleiksi, niin voisi niillä
    luultavasti tukkia maailman suurimmankin virran.

    "_Tiistaina_ -- Jossain Maltan saaren lähettyvillä. Emme voi
    poiketa sinne. Kolera. Sää sangen myrskyistä. Paljon matkustajia
    merikipeinä ja näkymättöminä.

    "_Keskiviikkona_ -- Sää yhä edelleenkin kovin paha. Myrsky
    puhalsi merelle kaksi maalintua ja ne tulivat laivaan. Muuan
    haukkakin tuli tuulen mukana. Se kierteli ja kaarteli laivan
    ympäri ja halusi istahtaa, mutta pelkäsi ihmisiä. Se oli
    kuitenkin niin uupunut, että sen täytyi istahtaa lopulta, ellei
    tahtonut tuhoutua. Moneen kertaan se istahti etumaston päähän ja
    yhtä monta kertaa tuuli puhalsi sen pois. Lopulta Harris sai sen
    kiinni. Meri täynnään lentokaloja. Niitä kohoilee kolminsadoin
    samalla kertaa ja liidettyään salaman nopeudella aallonharjain
    poikki pari kolmesataa jalkaa putoavat alas ja katoavat.

    "_Torstaina_. -- Ankkuroimme Algierissa, Afrikassa. Kaunis
    kaupunki, kaunis vihanta kukkulamaisema sen takana. Olimme
    siellä puolen päivää ja lähdimme sitten pois. Emme saaneet lupaa
    lähteä maihin, vaikka terveydentila laivallamme oli moitteeton.
    Pelkäsivät Egyptin ruttoa ja koleraa.

    "_Perjantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
    käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja.

    "_Lauantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
    käveltiin kannella. Myöhemmin dominoa.

    "_Sunnuntaina_. -- Aamujumalanpalvelus neljän lasin aikaan.
    Iltajumalanpalvelus kahdeksan lasin aikaan. Yksitoikkoisuutta
    puoleenyöhön. -- Jonka jälkeen dominoa.

    "_Maanantaina_. -- Aamulla dominoa. Iltapäivällä dominoa. Illalla
    käveltiin kannella. Myöhemmin charaadeja ja t:ri C. Dominon
    luento.

    "_Ilman päivämäärää_. -- Ankkuroimme Cagliarin maalauksellisen
    kaupungin edustalle, Sardiniassa. Viivyimme puoleen yöhön, mutta
    nämä sydämettömät ulkomaalaiset eivät laskeneet meitä maihin. He
    haisevat kamalasti -- kammoavat pesuvettä -- pelkäävät koleraa.

    "_Torstaina_. -- Ankkuroimme Espanjan Malagan, kauniin
    katedraalikaupungin edustalle. -- Lähdimme maihin kapteenin
    veneessä -- emme sentään maihinkaan, sillä maalle meitä ei
    laskettu. Karanteeni. Lähetin sanomalehtikirjoitukseni, jotka
    he ottivat vastaan pihdeillä, kastoivat meriveteen, leikkoivat
    täyteen reikiä ja sitten savustivat katalilla höyryillä,
    kunnes ne haisivat kuin oikea espanjalainen. Kysyin, mitä
    mahdollisuuksia oli pujahtaa saarroksen poikki ja käydä
    Granadassa ja Alhambrassa. Liian vaarallista -- voisivat hirttää.
    Lähdimme merelle -- iltapäivän puolitiessä.

    "Ja niin edespäin ja niin edespäin ja edelleen monta päivää.
    Kävimme lopulta ankkuriin Gibraltariin, joka näyttää tutulta ja
    kodikkaalta."

Se minulle muistuttaa päiväkirjaa, jonka kerran aloitin eräänä
uudenvuoden päivänä ollessani vielä poikanen ja luottava ja aulis
uhri noille mahdottomille parannussuunnitelmille, joita hyvää
tarkoittavat vanhat immet ja isoäidit virittävät varomattomain
nuorukaisten kompastuskiviksi tähän aikaan vuodesta -- antaen
heille ylivoimaisia tehtäviä, jotka pakostakin kärsivät haaksirikon
ja ehdottomasti heikontavat pojan tahdonvoimaa, vähentävät hänen
itseluottamustaan ja vahingoittavat hänen menestysmahdollisuuksiaan
elämässä. Suvaitkaa vastaanottaa pieni näyte:

    "Maanantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Tiistaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Keskiviikkona -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Torstaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Seuraavana perjantaina -- Nousin ylös, peseydyin, panin maata.

    "Perjantaina kahden viikon päästä -- Nousin ylös, peseydyin,
    panin maata.

    "Seuraavassa kuussa -- nousin ylös, peseydyin, panin maata."

Sitten heitin, masentuneena. Huomattavia tapauksia näytti minun
elämässäni sattuvan liian harvoin, että niiden vuoksi olisi tarvinnut
ruveta päiväkirjaa pitämään. Muistelen kuitenkin yhä vieläkin
ylpeydellä, että minä jo niin varhaisellakin iällä peseydyin ylös
noustessani. Se päiväkirja teki minusta lopun. En ole milloinkaan
sen jälkeen uskaltanut toiste semmoista yrittää. Silloinen
itseluottamukseni pettäminen on jäänyt pysyväksi.

Laivan piti jäädä Gibraltariin viikoksi tai enemmäksikin ottamaan
hiiliä kotimatkaa varten.

Olisi ollut kovin ikävystyttävää odottaa täällä, minkä vuoksi meistä
neljä mursi karanteenisaarroksen ja vietti seitsemän ihanaa päivää
Sevillassa, Cordovassa, Cadizissa ja vaeltaen Andalusian, vanhan
Espanjan miellyttävillä maalaisseuduilla. Tämän hauskan viikon
kokemukset olivat liian vaihtelevat ja lukuisat mahtuakseen yhteen
lyhyeen lukuun, ja pitkään minulla taas ei ole tilaa. Jätän ne sen
vuoksi pois kaikki.



XXIX LUKU.

Lähtö Cadizista -- Ansaittu ojennus -- Kaunis Madeira -- Tabu
-- Ihanat Bermudat -- Englantilaiset tervetuliaiset -- Hyvästit
"ystävillemme bermudalaisille" -- Matka-arkut kuntoon, koti lähestyy
-- Ensimmäinen tapaturmamme -- Pitkä retkemme päättymässä -- Kotona
-- Amen.


Kymmenen tai yhdentoista aikaan saavuimme eräänä aamuna Cadizissa
aamiaiselle. Meille kerrottiin laivan jo olleen satamassa pari
kolme tuntia. Meille tuli kiire. Laiva ei karanteenin vuoksi voinut
odottaa kuin vähän aikaa. Pääsimmekin pian laivaan ja ennen tunnin
kuluttua vaipuivat valkoinen kaupunki ja Espanjan miellyttävät rannat
aaltoihin ja katosivat näkyvistä. Emme ainoankaan maan olleet nähneet
hälvenevän silmistämme niin kaihomielin.

Meluisassa julkisessa kokouksessa oli pääsalongissa jo aikoja sitten
päätetty, ettei lähdettäisi Lissaboniin, koska meitä siellä varmaan
odotti karanteeni. Me teimme aina, vanhaan hyvään kansalliseen
tapaan, yleisissä kokouksissa päätöksen, kun oli ohjelmasta joku
valtakunta huikattava toiseen tai muuta yhteistä tehtävä, jopa ruoan
huonouden ja pyyhinliinain vähyyden moittimiseen saakka. Mieleeni
muistuu nyt muuan valitus, jonka eräs matkustajista teki keittopuolta
vastaan. Kahvi oli kolmen viikon ajan käynyt yhä katalammaksi ja
katalammaksi, kunnes se lopulta oli kerrassaan lakannut olemasta
kahvia ja käynyt vain värinsä muuttaneeksi vedeksi -- niin tämä
henkilö sanoi. Hän sanoi sen olevan niin heikkoa, että se kupin
laidoilla oli tuumaa syvältä läpinäkyvää. Kun hän eräänä aamuna
lähestyi pöytää, huomasi hän tuon läpinäkyvän reunan -- hänellä kun
oli niin erikoisen tarkat silmät -- paljon ennen kuin hän ennätti
tuolinsakaan luo. Hän palasi takaisin ja äänekkäästi valitti asiasta
kapteeni Duncanille. Sanoi, että kahvi oli kelvotonta. Kapteeni
näytti omaansa. Se näytti välttävän hyvältä. Typerä kapinoitsija
suuttui silloin vielä entistäänkin enemmän, kuuluttaen julkisesti,
että kapteenin pöytää suosittiin laivan muihin pöytiin verraten.
Hän pyörähti takaisin ja otti kuppinsa ja laski sen kapteenin eteen
voitonriemuisena ja sanoi:

"Maistakaapa tuota sekoitusta, kapteeni Duncan."

Kapteeni haistoi -- maistoi -- hyvänsuopeasti hymyili -- sitten sanoi:

"Se _on_ ala-arvoista -- _kahviksi_ -- mutta vallan mukiinmenevää
_teetä_."

Nolostunut kapinoitsija haistoi, maistoi ja palasi tuolilleen.
Hän oli auttamattomasti osoittanut aasimaisuutensa koko seuran
edessä. Hän ei tehnyt sitä toiste. Sen jälkeen hän tyytyi asioihin
semmoisinaan. Se henkilö olin minä.

Laivalla alkoi taas vanha elämänlaatu, kun maa katosi näkyvistä.
Päivän toisensa jälkeen se jatkui samana, toinen päivä oli tarkkaan
toisensa näköinen ja minulle ne kaikki olivat miellyttäviä. Vihdoin
kävimme ankkuriin Funchalin avoimelle redille Madeiran kauniin saaren
edustalle.

Sen vuoret näyttivät ylenmäärin kauniilta vehmaan vihannuuden
peittäminä, laavariuttain ruodoittamina, täpläisinä valkoisista
taloista, syväin, tummanpurppuraisten rotkojen uurtamina, valtavat
rinteet helottaen auringon paisteessa ja taivaan ajelehtivain
laivastojen varjoista kirjavina ja tämän suurenmoisen taulun
arvoisena kruununa avaruutta kohti ponnistavat huiput, joiden otsia
pilvien laahustavat reunat lakaisivat.

Mutta meitä ei laskettu maalle. Olimme siinä koko päivän ja
katselimme ja sätimme sitä ihmistä, joka karanteenin keksi, pidimme
puolen tusinaa yleistä kokousta, ahdoimme ne täyteen keskeytettyjä
puheita, ehdotuksia, jotka hylättiin kapaloonsa, muutosehdotuksia,
joista ei tullut mitään, ja päätöksiä, jotka kuolivat sulasta
uupumuksesta koettaessaan saavuttaa kokouksen hyväksymisen. Yöllä
lähdimme matkaan.

Keskimäärin pidimme neljä yleistä kokousta viikossa matkalla
ollessamme -- me näytimme aina olevan tässä suhteessa ankarassa
hommassa, ja kuitenkin niin usein näkö petti, että aina kun pitkäin
väliaikain jälkeen pääsimme onnellisesti päätökseen asti, oli se
yleisen ilon aihe ja lippu vedettiin mastoon ja ammuttiin kanuunalla.

Kuluivat päivät -- ja yöt. Ja sitten ylenivät merestä kauniit
Bermudat. Laskimme koukkuiseen väyläkanavaan, ohjailimme sinne ja
tänne kirkkaitten kesäisten saarien keskellä ja asetuimme vihdoin
lepoon Englannin lipun suojaan ja olimme tervetulleet. Täällä, jossa
vallitsi sivistys ja äly espanjalaisen ja italialaisen taikauskon,
lian ja koleeran pelon asemesta, emme olleet yöpainajaisia.
Muutama päivä saariston tuulivilpaissa lehdoissa, kukkatarhoissa,
koralliluolissa ja sen kauniit näköalat sinisille vesille, joita
mutkaili sinne ja tänne, katoili ja jälleen ilmestyi kirkkaan
vehmaitten tiheäin lehväseinäin keskelle, palauttivat ennalleen
tarmomme, jota pitkällinen torkkuminen valtamerellä oli raukaissut,
ja vahvistivat meitä lopullista retkeämme varten -- tuota pientä
tuhannen mailin trippiämme varten New Yorkiin -- Amerikkaan -- KOTIIN.

Lausuimme jäähyväiset "ystävillemme bermudalaisille", kuten
ohjelmassamme sanottiin -- suurin osa niistä, joitten, lähintä
tuttavuutta teimme, oli neekereitä -- ja etsimme taas ulappain
suosiota. Sanoin suurin osa. Me tunsimme enemmän neekereitä
kuin valkoisia, koska meillä oli paljon pesua, mutta valkoisten
kesken saimme muutamia mitä parhaita ystäviä, joita mieluisa
velvollisuutemme on kauan säilyttää kiitollisessa muistossa.

Laskimme ulapalle ja siitä hetkestä päättyi kaikki laiskottelu.
Semmoista yleistä kokoilua, yleistä hyttien etsiskelyä ja arkkujen
pakkausta emme olleet nähneet siitä, kun laskimme ankkuriin Beirutin
satamassa. Jokainen oli hommassa. Kaikista ostoksista oli tehtävä
luettelot ja niihin kirjoitettava hinnat, jotta tullaus olisi
helpompi. Kaiken päivää jatkui puuhaa ja epäjärjestystä.

Ja nyt sattui ensimmäinen tapaturmamme. Eräs matkustaja myrskyisenä
yönä juoksi välikannella käytävää pitkin, jolloin hänen jalkansa
tarttui huolimattomuudesta auki jätetyn oven rautaiseen hakaan ja
hänen sääriluunsa nilkan kohdalta katkesi. Se oli ensimmäinen vakava
tapaturmamme. Olimme matkustaneet paljon yli kahdenkymmenen tuhannen
mailin maata ja merta ja monessa rasittavassa ilmastossa, ilman että
ainoakaan oli loukkaantunut tai vakavasti sairastunut ja ilman että
kuudenkymmenenviiden matkustajan kesken oli sattunut ainoatakaan
kuoleman tapausta -- vanhin oli 70 vuoden ikäinen. Hyvä onnemme oli
ollut ihmeteltävä. Muuan merimiehistä oli Konstantinopolissa eräänä
yönä hypännyt mereen, eikä häntä sen koommin nähty, mutta epäiltiin
hänen karanneen, ja olihan joka tapauksessa mahdollista, että hän
saavutti rannan. Mutta matkustajain luettelo oli täydellinen.
Luettelosta ei puuttunut ainoatakaan nimeä.

Vihdoin me eräänä miellyttävänä aamuna laskimme New Yorkin satamaan,
kaikki kannella ja kaikki puettuina kristittyihin vaatteihin --
erikoisen käskyn johdosta, sillä eräillä tahoilla oli salaisia
haluja esiintyä turkkilaisina -- ja odottavain ystäväin viuhtoessa
nenäliinoillaan tervetuloaan pyhiinvaeltajat panivat merkille kannen
täräyksen, joka ilmoitti laivan ja rantasillan jälleen paiskanneen
kättä toisilleen, ja pitkä omituinen matkamme oli päättynyt. Amen.



JÄÄHYVÄISSANA.


Vuosi saa pian kuluneeksi siitä kun tämä huomattava toivioretki
päättyi. Ja istuessani täällä kotona San Franciscossa ja
ajatellessani tekee minun mieleni tunnustaa, että päivä päivältä
ovat muistoni retkestämme käyneet yhä mieluisammiksi, sitä mukaa
kuin matkan ikävät elämykset, jotka ovat niihin kietoutuneet, toinen
toisensa jälkeen ovat mielestäni haihtuneet -- ja jos "Quaker City"
nyt jälleen nostaisi ankkurinsa lähteäkseen aivan samalle retkelle,
niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa, kuin jälleen lähteä
matkustajana mukaan. Saman kapteenin ja samain pyhiinvaeltajainkin,
samain synnintekijäinkin keralla. Olin mitä parhaissa väleissä
kahdeksan tai yhdeksän retkeläisen kanssa (he ovat yhä vieläkin
vankkoja ystäviäni) ja muittenkin kanssa puhelusuhteissa. Olen ollut
merellä aivan riittävästi tietääkseni, että tämä oli sangen hyvä
keskimäärä. Sillä pitkä merimatka sekä paljastaa ihmisestä kaikki
häjyt puolet, mitä hänessä on, liioittelee niitä, että kohottaa
pinnalle vielä muitakin, joita hän ei osannut itsessään aavistaakaan,
jopa luo aivan uusiakin. Kahdentoista kuukauden merimatka tekisi
tavallisesta ihmisestä kerrassaan häjyyden ihmeen. Toiselta puolen,
jos kenessä on hyviä ominaisuuksia, niin harvoin henki saa häntä
osoittamaan niitä laivalla, ei ainakaan erikoisen tarmokkaasti. Nyt
tiedän, että pyhiinvaeltajamme maalla ovat miellyttävää vanhaa väkeä.
Ja tiedän senkin, että he olisivat hauskempia, jos lähtisimme yhdessä
toiselle matkalle, ainakin jonkun verran hauskempia kuin suurella
retkellämme, ja minä sen vuoksi arvelematta sanon, että mielihyvällä
lähtisin heidän kanssaan uudelle retkelle. Ainakin voisin muutamain
vanhain ystäväini keralla nauttia elämästä. Ja he voisivat samoin
nauttia elämästä _omain_ klikkiensä keralla -- matkustajat aina
jakautuvat klikkeihin, _kaikilla_ laivoilla.

Ja sanon tässä, että mieluummin lähden huviretkelle
Metusael-seurankin kanssa, kuin yhtä mittaa vaihdan laivaa ja seuraa,
kuten ihmisten täytyy tehdä tavalliseen tapaan matkustaessaan. Nämä
viimeksimainitut aina surevat jotain _toista_ laivaa, jossa ovat
olleet, jonka ovat jättäneet, ja _toisia_ matkatovereita, jotka
eroavat reitit ovat heiltä vieneet. He alkavat pitää laivasta,
vasta kun se pitää vaihtaa toiseen, ja he kiintyvät miellyttävään
matkatoveriin vain menettääkseen hänet. He saavat kokea tuon
kolkoimman kaikista elämyksistä, että ovat vieraalla laivalla
vieraitten ihmisten seurassa, jotka eivät heistä, vähääkään välitä,
ja joka kuukausi saavat yhä uudelleen ja uudelleen kokea vieraitten
laivaupseerien nolailut ja vieraitten palvelijain hävyttömyyden.
Ja heidän täytyy vielä kärsiä, tuo arkkujenkin purkaus- ja
pakkauskurjuus -- monien tullitarkastusten harmilliset rettelöinnit
-- ja huolet matkatavarain lähetyksestä maateitä paikasta paikkaan.
Mieluummin lähden laivaretkelle vaikka kokonaisen patriarkkabrigadin
kanssa, kuin antaudun näihin kärsimyksiin. Meidän ei tarvinnut
pakata arkkujamme kuin kahdesti -- New Yorkista lähtiessämme ja
sinne palatessamme. Aina maaretken alkaessamme laskimme, montako
päivää viipyisimme retkellä ja mitä kaikkia vaatteita tarvitsisimme,
laadimme laskumme matemaattisen tarkasti, pakkasimme kapsäkin tai
pari sen mukaisesti ja jätimme arkut laivaan. Valitsimme toverimme
vanhoista koetuista ystävistämme ja lähdimme heidän kanssaan.
Emme koskaan olleet riippuvaisia vieraista tovereita etsiessämme.
Meillä oli usein tilaisuus sääliä amerikkalaisia, joita näimme
ikävissään vieraitten kanssa matkustamassa ilman ainoatakaan ystävää,
jonka kanssa vaihtaa sanaa harmista ja iloista. Aina palatessamme
joltain maamatkalta etsimme katseellamme ensimmäiseksi etäisyydestä
laivaamme, ja kun näimme sen ankkurissaan pyörimässä, lippu mastossa,
tuntui meistä aina samalta kuin palaavasta matkamiehestä kotinsa
nähdessään. Laivaan astuessamme huolemme hälvenivät, vastuksemme
siihen päättyivät, sillä laiva oli meille koti. Aina meitä odotti
sama tuttu hyttimme, jossa tunsimme olevamme turvassa, rauhassa ja
hyvässä korjuussa kaikin puolin.

En huomaa mitään moitteen syytä retkemme johdossa. Ohjelma
suoritettiin uskollisesti -- asia, joka hämmästytti minua, sillä
tavallisesti suuret yritykset lupaavat mahdottoman paljon enemmän
kuin aikaansaavat. Olisi hyvä, jos tämmöinen retki voitaisiin
saada aikaan joka vuosi ja siitä tulisi säännöllinen järjestelmä.
Matkustaminen on tuhoisaa ennakkoluuloille, hurskastelulle ja
ahdasmielisyydelle ja meilläkin on paljon ihmisiä, joille se tästä
syystä tulisi kipeään tarpeeseen. Laajoja, terveitä ja ihmisrakkaita
käsityksiä ihmisistä ja asioista ei hankita siten, että koko elinaika
nuhjastellaan jossain pienessä nurkkakunnassa.

Toivioretki on päättynyt ja vaipunut olleitten asiain seuraan. Mutta
sen vaihtelevat nähtävyydet ja monenlaiset tapaukset säilyttävät
muistossamme mieluisan sijan monet vuodet tämän jälkeenkin. Kun
olimme herkeämättä jalkeilla ja aina vain lyhyeksi hetkeksi
pysähtelimme nähdäksemme ohimennen vilaukselta puolen maailman
ihmeet, niin emme voineet toivoa saavamme tai säilyttävämme eläviä
vaikutelmia kaikesta, mitä meidän oli onni nähdä. Mutta siltä ei
lomaretkemme ole ollut turha -- sillä epämääräisten muistelmien
sekaannuksesta kohoavat muutamat sen kalleimmista tauluista ja nämä
säilyttävät värinsä ja piirteensä täydellisinä senkin jälkeen, kuin
niiden ympäristöt ovat haihtuneet mielestä.

Säilytämme jonkun muiston kauniista Ranskasta ja Pariisistakin,
vaikka se eteemme leimahti kuin uhkea meteori, kohta jälleen
kadotakseen, tuskin edes tiedämme kuinka tai minne. Ja muistamme,
kuinka näimme majesteettisen Gibraltarin espanjalaisen auringonlaskun
mehevissä väreissä uivan kuin sateenkaarien muodostamassa meressä.
Mielikuvituksessamme näemme uudelleen Milanon ja sen juhlallisen
katedraalin marmorisine torni- ja sakarametsineen. Ja Paduan --
Veronan -- Comon tähdentuikkeineen; ja ylimyksellisen Venezian
alallisilla vesillään leväten -- vaieten, autiona, ylväänä --
halveksien alennuksensa tilaa -- menetettyjen laivastojensa,
taisteluittensa ja voittojensa ja kaiken menneen loisteensa
muistoihin piintyneenä.

Emme voi unohtaa Firenzeä -- Napolia -- emmekä Kreikan suloista
ilmastoa, joka on taivaan esimakua -- emmekä ainakaan Ateenaa
emmekä Akropoliin sortuneita temppeleitä. Varmasti emme unohda
ikäarvoista Roomaa -- emmekä vehmasta lakeutta, joka sitä ympäröi
ja jonka vihannuus muodostaa niin vaikuttavan vastakohdan sen
harmaalle rappeutumiselle -- emmekä raunioihin sortuvia holvikaareja,
joita tällä lakeudella on ja joiden ränstyneitä aukkoja ja kaaria
köynnökset kiertelevät. Muistamme Pietarin kirkon, emme semmoisena,
miltä se näyttää Rooman katuja kävellessä, jonne kaikki kaupungin
kupolit näyttävät samoilta, vaan semmoisena, jolta se näyttää kauas
Campagnalle, kaikkien halvempien rakennuksien kadottua näkyvistä
ja sen yksinään kohottaessa kupukattoaan ylväänä auringonlaskun
ruskoihin, täynnään arvoa ja suloa, varmapiirteisenä kuin vuori.

Muistamme Konstantinopolin ja Bosporon -- Baalbekin valtavan komeuden
-- Egyptin pyramidit -- sfinksin ihmeellisen muodon ja hyväntahtoiset
kasvot -- itämaisen Smyrnan -- mykän Jerusalemin -- Damaskon, "Idän
helmen", Syyrian ylpeyden, tarujen Edenin puiston, "tuhannen ja yhden
yön" prinssien ja henkien kodin, maailman vanhimman valtakaupungin,
sen ainoan maailman kaupungin, joka on säilyttänyt nimensä ja
pitänyt paikkansa ja tyynesti katsellut, kuinka neljän vuosituhannen
kuningaskunnat ja valtakunnat ovat nousseet elämään, iloinneet lyhyen
ylpeytensä ja mahtinsa ajan ja sitten kadonneet ja unohtuneet!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jenkkejä maailmalla II - Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.