Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pekka Poikanen (Peter Pan)
Author: Barrie, J. M. (James Matthew)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pekka Poikanen (Peter Pan)" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PEKKA POIKANEN (Peter Pan)

Kirj.

J. M. Barrie


Englannista mukaillen suomensi Tyyni Haapanen-Tallgren



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

 Kotona.
 Mikä-Mikä-Mikä-Maa.
 Merenneitojen järvi.
 Maanalaisessa kodissa.
 Rosvolaiva.
 Kotona taas.



KOTONA.


Olipa kerran -- Lontoon suuressa kaupungissa -- ihmeen hauska
lastenkamari, jossa oli kolme pientä sänkyä kolmea lasta varten.
Lasten nimet olivat Jukka Napoleon, Vendi Moira Angela ja Mikael, ja
heidän vanhempansa olivat herra ja rouva Darling. Lastenkamari oli
suuri ja ilmava, siinä oli leveä ikkuna, ja takassa paloi iloinen
tuli. Nurkassa tikutti iso kello, ja seinällä oli koreanvärisiä
satukuvia.

Herra ja rouva Darlingilla kyllä oli pieni palvelustyttö Liisa, mutta
lapsia hoiti iso, kiltti koira, jonka nimi oli Nana. Se riisui ja
kylvetti lapset joka ilta, ja sen kopin paikka oli lastenkamarissa.

Sinä iltana, josta kertomuksemme alkaa, torkkui Nana kaikessa
rauhassa tulen ääressä, pää painettuna käpäliin. Herra ja rouva
Darling olivat lähdössä päivälliskutsuihin, ja Nanan piti jäädä
hoitamaan lapsia. Sitten rupesi kello pärisemään ja löi -- yksi,
kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi -- ja silloin oli aika ruveta
panemaan lapsia levolle.

Nana nousi, oikoili jäseniään ja väänsi hampaillaan sähkön palamaan.
Olisittepa nähneet vain, kuinka hyvin ja taitavasti se osasi tehdä
tuon tempun. Sitten se käänsi peitot kauniisti auki ja levitti
pienet yöpaidat tulen ääreen. Ja sitten se meni kylpyhuoneeseen ja
laski vettä ammeeseen. Se koetti käpälällään, oliko vesi sopivan
lämmintä, ja lähti hakemaan Mikaelia, joka oli nuorin lapsista
ja jonka ensimäisenä piti päästä nukkumaan. Mikael sai ratsastaa
kylpyhuoneeseen Nanan selässä kuin ponihevosen. Mikael, niinkuin
pojat tavallisesti, ei ollenkaan olisi tahtonut mennä kylpyyn, mutta
Nana oli luja ja pani hänet muitta mutkitta ammeeseen. Sitten Nana
sulki oven, ettei Mikael saisi vetoa. Äiti tuli katsomaan, kun poika
läiskytteli hyvässä, lämpimässä vedessä.

Kun äiti palasi lastenkamariin, kuuli hän ikkunan takaa heikkoa
rapinaa. Hento poika, noin Jukan kokoinen, koetti avata ruutua,
mutta katosi heti kun rouva Darling huudahti hämmästyneenä. Rouva
Darling avasi kiireesti ikkunan, mutta mitään ei näkynyt, ei muuta
kuin naapuritalojen himmeät katot ja tummansininen taivas niiden
yläpuolella. Äitiä alkoi hiukan peloittaa, sillä hän oli nähnyt
tuon saman pojan edellisenäkin iltana ikkunan takana. Silloin oli
Nana juossut ikkunaan ja sulkenut sen niin äkisti, että pojan varjo
oli jäänyt väliin. Äiti oli löytänyt varjon Nanan suusta, käärinyt
sen huolellisesti kokoon ja pannut talteen. Äiti muisteli nyt
kaikenlaisia juttuja tontuista ja keijukaisista, ja satumaa tuntui
tulevan liian lähelle. Hän olisi mieluummin jäänyt päivälliskutsuista
pois.

Mutta hän rauhoittui taas, kun lapset yhdessä juoksivat sisään. Jukka
ja Vendi leikkivät isää ja äitiä, mikä heidän mielestään oli kaikista
hauskin leikki, ja rouva Darlingin kauniit kasvot säteilivät, kun hän
katseli heitä. Äkkiä syöksyi isä huoneeseen hyvin hermostuneena. Hän
ei osannut solmita kravattiaan -- tiedättehän kaikki kuinka vaikeata
se on! Äiti auttoi hänet pulasta helposti, ja sitten isä alkoi
harppailla ympäri huonetta Mikael selässään. Viimein hän paiskasi
pojan sänkyyn niin että mojahti vain!

Mutta sitten tapahtui niin ikävästi, että kun herra Darling
meni kylpyhuoneeseen, tuli Nana ovessa vastaan ja törmäsi hänen
hyvinsilitettyihin mustiin housuihinsa niin että niihin jäi pari
harmaata, tarttuvaa koirankarvaa. Isot ihmiset eivät pidä karvoista
vaatteissaan, ja herra Darling oli hyvin vihainen Nanalle, uhkasipa
vallan erottaa sen virasta. Mutta silloin äiti Darling kertoi hänelle
pienestä satupojasta, joka oli yrittänyt tulla sisään ikkunasta.
Äiti kertoi kuinka Nana oli haukkunut sitä ja sulkenut ikkunan niin
nopeasti, että pojan varjo oli jäänyt sisäpuolelle. Hän näytti
varjon isälle ja sanoi olevansa kovin onnellinen, kun hänellä oli
lapsenhoitajana sellainen aarre kuin Nana.

"Näet nyt kuinka paljon hyötyä Nanasta on", sanoi rouva Darling, kun
viisas koira samassa tuli sisään ja toi Mikaelin yskänlääkkeen.

Mutta Mikael oli tuhma eikä tahtonut ottaa lääkettä, ja siitä nousi
aika meteli. Vendi, joka oli viisas pikku tyttö, keksi silloin
loistavan keinon.

"Isäpä ottaa omaa lääkettään Mikaelin seuraksi."

"Hyvä on", sanoi isä, "saammepa nähdä kumpi on urhoollisempi." Kaksi
lasia tuotiin ja pantiin täyteen lääkettä. "Yksi, kaksi, kolme!"
laski Vendi, ja Mikael tyhjensi lasin kuin mies.

Mutta isä oli vain tyhjentävinään ja piilottikin oman lasinsa selän
taa. Jukka sai hänet kiinni ja huusi: "Isä ei juonutkaan." Ja Mikael
rupesi itkemään ja parkumaan, kun huomasi, että hänet olikin petetty.

Silloin isä teki jotakin, joka hänen mielestään oli hyvin sukkelaa.
Hän kaatoi lääkkeensä Nanan ruokakuppiin. Nana parka luuli, että se
oli jotakin hyvää ja riensi heti latkimaan. Isä vallan ulvoi naurusta
nähdessään Nanan moittivan katseen. Mutta lapset, jotka pitivät
vanhasta hoitajastaan hyvin paljon, olivat ihan onnettomia, kun se
vetäytyi koppiinsa niin murheellisen ja loukkaantuneen näköisenä
kuin koira ikinä saattaa olla. Isää harmitti, kun ei kukaan nauranut
hänen pilalleen, ja kostoksi hän houkutteli Nanan kopista ulos ja
veti sen kaulanahasta pihalle, joka muka oli koirien oikea paikka. Ja
sinne hän jätti Nana paran, kahleisiin ja epäsuosioon, vaikka lapset
itkivät ja pyysivät sen puolesta.

Äiti koetti lohduttaa lapsia ja suuteli heitä hellästi niinkuin
äitien tapa on. Sitten hän peitti heidät, lauloi uneen ja jätti
yölamput palamaan heidän seurakseen. Ja lopuksi hän hiipi hiljaa
huoneesta ja lähti päivälliskutsuihin isän kanssa.



PEKKA POIKANEN TULEE.


Suuressa lastenkamarissa oli nyt aivan hiljaista. Äkkiä yölamput
rupesivat lepattamaan, himmenivät ja sammuivat yksitellen. Samassa
singahti huoneeseen pieni tulipallo, joka hyppeli levottomana sinne
tänne ja katosi viimein pesukannuun.

Sitten ilmestyi pimeän ikkunan taakse tuo sama hento, notkea olento,
jonka rouva Darling oli nähnyt. Kuului vain napsaus, ikkuna aukeni ja
eräs pieni poika tuli varovasti sisään.

Hän näytti hakevan jotakin, ja helppohan on arvata, että hän haki
varjoansa.

"Heli, missä olet?" kuiskasi hän. Ja kun valopallo loisti
pesukannusta, jatkoi poika: "Heli, tiedätkö mihin se on pantu?"

Tuo pieni valopallo oli keijukaistyttö, joka tiesi kaiken mitä vain
tietää voi. Sellaisia keijukaiset ovat. Koko tyttö ei näyttänyt
muulta kuin tulipallolta, mutta hänen äänensä kuului selvästi ja se
oli kuin hopeakellojen helinää. Senvuoksi oli hänen nimensä Helikello.

Helikello pysähtyi vihdoin piirongin toisen laatikon eteen. Poika
juoksi riemuissaan paikalle, avasi laatikon ja veti esiin varjonsa.
Se oli vielä kauniissa käärössä, aivan niinkuin rouva Darling oli
jättänyt sen.

Varjo oli nyt löytynyt, mutta se oli saatava paikoilleen takaisin.
Poika keksi mielestään mainion keinon: hänpä kiinnittää varjon
saippualla jalkaansa!

Hän istahti matolle, saippuoi jalkansa ja saippuoi varjon. Mutta
varjo ei vain tarttunut jalkaan. Mitä hyötyä on sellaisesta varjosta,
joka ei pysy ihmisessä kiinni? Tehtyään monta turhaa yritystä tuo
pieni miesparka painoi kasvot käsiinsä ja nyyhkytti ääneen.

Silloin Vendi heräsi ja nousi istumaan vuoteessaan. Hän ei ollenkaan
pelännyt, kysyi vain: "Pikku poika, miksi itket?"

Poika hypähti pystyyn, otti lakin päästään ja kumarsi hyvin syvään.
Vendi niijasi, vaikka sängyssä onkin hyvin vaikea niijata.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi pieni poika.

"Vendi Darling. Entä sinun?"

"Pekka Poikanen."

"Missä sinä asut?"

"Toisesta kadunkulmasta oikealle ja sitten suoraan eteenpäin aamuun
asti."

Tämä oli Vendin mielestä hyvin lystikäs osoite, mutta hän oli hyvin
pahoillaan kun kuuli, ettei Pekalla ollut äitiä. Ihmekö sitten,
että hän itki! Mutta Pekka ei itkenyt sitä, hän itki vain, kun ei
saanut varjoansa tarttumaan kiinni. Vendi hymyili sellaiselle ja
selitti pontevasti, että saippuasta ei ollut mitään hyötyä. Varjo oli
ommeltava jalkaan kiinni.

"Ompelenko minä?" kysyi hän ja nousi hakemaan ompelulippaansa. Sitten
hän heti ryhtyi työhön, ja vaikka tekeekin aika lailla kipeätä, kun
varjo ommellaan jalkaan kiinni, kesti Pekka kaiken hyvin urheasti. Ja
nyt varjo pysyikin hyvin paikallaan. Pekka oli kovin mielissään ja
tanssi onnellisena ympäri huonetta. Varjo hyppeli hänen mukanaan ja
teki kauniita kuvioita lattialle.

"Voi kuinka olin viisas!" huusi Pekka haltioissaan ja kiekui aivan
kuin kukko.

"Senkin itserakas", sanoi Vendi loukkaantuneena. "Enkö minä sitten
tehnyt mitään?"

"No niin, teithän sinäkin hiukan."

"Hiukan! Jollei minusta ole mitään hyötyä voin ainakin vetäytyä
pois", sanoi Vendi. Ja hän hypähti takaisin sänkyyn ja painoi päänsä
peiton alle.

"Oi, Vendi, älä mene pois", pyysi Pekka hädissään. "Minä en voi olla
kiekumatta, kun olen tyytyväinen itseeni. Yksi tyttö tekee enemmän
hyötyä kuin kaksikymmentä poikaa."

Pekka oli viisas tällä kertaa, ja nuo järkevät sanat saivat Vendin
taas nousemaan. Hän lupasi antaa Pekalle suukonkin, mutta Pekka ei
tietänyt mitä hän tarkoitti. Hän näki Vendin sormessa sormustimen ja
luuli, että Vendi aikoi antaa sen hänelle.

Silloin Vendille selvisi, ettei tuo poika parka edes tietänyt, mikä
suukko on. Mutta koska hän oli kiltti ja äidillinen pikku tyttö, ei
hän tahtonut loukata Pekan tunteita ja ruveta nauramaan, vaan pani
sormustimen hänen sormeensa.

Pekka piti sormustimesta paljon. "Annanko minäkin sinulle suukon?"
kysyi hän. Hän irroitti napin takistaan ja lahjoitti sen juhlallisena
Vendille.

Vendi kiinnitti napin vitjoihin, jotka olivat hänen kaulassaan.
Sitten hän unohti, ettei Pekka tietänyt, mikä suukko on ja pyysi
häneltä taas suukkoa. Pekka antoi sormustimen takaisin hiukan
suruissaan.

"Oi, en minä tarkoittanut _suukkoa_, minä tarkoitin sormustinta",
korjasi Vendi kiltisti asian.

"Mikä se sitten on?" kysyi Pekka.

"Se on tällainen", vastasi Vendi ja suuteli kauniisti hänen poskeansa.

"Oi!" huudahti Pekka, "kuinka hauskaa!" Ja hän rupesi nyt vuorostaan
antamaan Vendille _sormustimia_, ja tämän jälkeen hän aina sanoi
suukkoa sormustimeksi ja sormustinta suukoksi.

"Kuinka vanha sinä olet, Pekka?" kysyi Vendi.

"En tiedä tarkoin", vastasi Pekka, "mutta kyllä kai minä olen ihan
nuori. Minä karkasin kotoa samana päivänä kuin synnyin."

"Karkasit kotoa -- miksi sitten?"

"Siksi että kuulin isän ja äidin puhelevan, mitä minusta pitää tulla,
kun kasvan mieheksi. Minä en tahdo kasvaa mieheksi. Minä tahdon
aina olla pieni poika ja pitää lystiä. Minä karkasin ja olen asunut
keijukaisten joukossa."

Vendi tuli vallan sanattomaksi riemusta, kun huomasi istuvansa pojan
vieressä, joka tunsi keijukaisia. Sitten hän sanoi: "Pekka, ihanko
totta sinä tunnet keijukaisia?"

"Tunnen kyllä, mutta he ovat kuolleet jo melkein kaikki. Katsos,
Vendi, kun maailman ensimäinen pikkuvauva nauroi ensimäisen kerran,
särkyi sen nauru tuhansiksi kappaleiksi, ja kaikki kappaleet
muuttuivat keijukaisiksi. Siitä saivat keijukaiset alkunsa. Ja
aina kun uusi vauva syntyy maailmaan, tulee sen ensimäisestä
naurusta keijukainen. Pitäisi siis olla yksi keijukainen jokaista
pikku poikaa ja tyttöä kohti, mutta niin ei ole. Tämän ajan lapset
saavat oppia jos jotakin ja tietävät niin paljon. He lakkaavat pian
uskomasta keijukaisiin, ja aina kun joku lapsi sanoo: 'Minä en usko
keijukaisiin', kaatuu jossakin keijukainen kuolleena maahan."

Pekka alkoi katsella ympäri huonetta ikäänkuin häneltä olisi kadonnut
jotakin. Helikello oli poissa! Ennenkuin Pekka kuitenkaan ehti
tulla levottomaksi, rupesi kuulumaan kellojen helinää. Pekka osasi
keijukaisten kieltä ja tiesi heti, mikä oli hätänä. Hän veti auki
saman laatikon, jossa hänen varjonsa oli ollut, ja sieltä Helikello
hyppäsi lattialle. Keiju oli hyvin suuttunut Pekalle, joka oli
vahingossa sulkenut hänet laatikkoon. Hän hyppeli ympäri huonetta,
mutta silloin pääsi Vendiltä sellainen ihastuksen huuto, että Heli
pelästyi ja meni piiloon kellon taakse.

"Mutta, Pekka", sanoi Vendi nyt, "jollet enää asu keijukaisten
joukossa, niin missä sitten asut?"

"Minä asun Kadonneitten poikain kanssa."

"Keitä he ovat?"

"He ovat lapsia, jotka putoavat vaunuistaan, kun hoitajatar katsoo
muualle. Jollei heitä tulla perimään seitsemän päivän kuluessa,
lähetetään heidät Mikä-Mikä-Mikä-maahan kustannusten välttämiseksi.
Minä olen heidän kapteeninsa."

"Voi kuinka hauskaa teillä mahtaa olla!"

"On kyllä", sanoi viekas Pekka, "mutta me olemme vähän yksinäisiä.
Meillä ei ole ollenkaan naisseuraa."

"Eikö kukaan kadonneista lapsista ole tyttö?"

"Ei toki, pikku tytöt ovat vallan liian viisaita -- eivät he putoa
vaunuistaan."

Vendi oli tuosta kovin mielissään. "Mutta, Pekka, minkätähden sinä
tulit lastenkamarin ikkunan taakse?" kysyi hän sitten.

Pekka sanoi tulleensa kuulemaan niitä hauskoja satuja, joita Vendin
äiti kertoi lapsilleen. Kadonneilla pojilla ei ollut äitiä, eikä
kukaan kertonut heille satuja.

"Tiedätkö, mitä varten pääskyset rakentavat pesänsä kattojen räystään
alle? Ne tahtovat kuulla satuja. Oi, Vendi, äitisi kertoi eilen niin
hauskaa satua."

"Mitä sitten?"

"Prinssistä, joka etsi tyttöä, joka oli pudottanut lasikengän."

"Pekka", huusi Vendi innoissaan, "se oli Tuhkimo, ja prinssi löysi
hänet, ja he elivät onnellisina siitä lähtien."

Pekka tuli niin iloiseksi, että hän nousi lattialta ja juoksi
ikkunalle. "Minne lähdet"? kysyi Vendi epäluuloisena.

"Kertomaan toisille pojille."

"Älä mene, Pekka", pyysi Vendi. "Minä osaan niin paljon satuja. Minä
kerron sinulle vaikka kuinka monta, jos vain jäät."

"Voi, Vendi, sinähän tuletkin minun kanssani kertomaan meille
satuja!" huusi Pekka ja rupesi vetämään Vendiä ikkunaan päin.

Vendi oli tietysti mielissään, kun häntä pyydettiin, mutta hän sanoi
kuitenkin: "Pekka, minä en voi! Ajattele äitiä! Ja minähän en osaa
lentää!"

"Minä opetan."

"Voi kuinka hauskaa!"

"Minä opetan sinua hyppäämään tuulen selkään, ja sitten mennään! Ja
sen sijaan, että nukkuisit vaivaisessa sängyssäsi, voit lentää minun
kanssani ja puhella hauskoja asioita tähdille."

"Oi", huusi Vendi hurmaantuneena.

"Ja tiedätkö, Vendi, että siellä meillä on merenneitojakin."

"Oikeinko niillä on pyrstö?"

"Pitkä pyrstö. Ja, Vendi", lisäsi viekas Pekka, "sinä saisit peittää
meidät yöksi! Ketään meistä ei koskaan ole peitetty. Kaikki pojat
ikävöivät äitiä. Ja sinä saisit parsia sukat ja paikata vaatteemme ja
ommella meille taskut. Kellään meistä ei ole taskuja!"

Silloin ei Vendi enää voinut vastustaa. "Pekka, opetatko sinä Jukkaa
ja Mikaeliakin lentämään?"

"Opetan kyllä, jos tahdot."

Vendi herätti kohta Jukan ja Mikaelin. Kun he kuulivat, että
Mikä-Mikä-Mikä-maassa oli merirosvojakin, alkoivat he äänekkäästi
tahtoa mukaan. Pekka näytti heille nyt kuinka lennetään, ja hekin
koettivat lentää, mutta siitä ei tullut mitään.

"Kuinka sitä oikein pitää tehdä?" kysyi Jukka.

"Ajattele vain kauniita, ihmeellisiä ajatuksia, niin ne nostavat
sinut ylös", sanoi Pekka.

Mutta ei siitäkään tullut mitään. Lapset vain hyppivät huoneessa ja
heiluttelivat käsivarsiaan kuin kömpelöt linnunpoikaset.

"Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua", sanoi Pekka.
"Liikuttakaa nyt hartioitanne niinkuin minä."

He koettivat ja huomasivat osaavansa lentää, ensin ihan pikkuisen,
sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki
ja lopulta melkein yhtä vapaasti kuin Pekka itse.

"Heli, näytä tietä!" huusi Pekka, ja keijukainen kiiti lentoon
kuin pieni tähti. Kellään lapsista ei ollut aikaa pukeutua
päivävaatteisiin, mutta Jukka sieppasi hattunsa lentäessään ulos
ikkunasta. Pekka Poikanen piti Vendiä kädestä, ja niin sitä
lennettiin tummansiniseen tähtiyöhön.

Minuuttia myöhemmin syöksyivät isä ja äiti huoneeseen. Uskollinen
Nana oli vaaraa vainuten temponut kahleensa auki ja juossut hakemaan
heitä kotiin.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lapset olivat jo matkalla
Mikä-Mikä-Mikä-maahan.



MIKÄ-MIKÄ-MIKÄ-MAA.


Kaukana Mikä-Mikä-Mikä-maassa asuivat Kadonneet pojat syvällä
metsässä. Lähellä oli merenneitojen järvi, jossa nyt oli jäitä.
Puissa ei ollut ainoatakaan kesän lehteä.

Sudet ulvoivat vähän kauempana metsässä ja villejä eläimiä piileskeli
pensaikossa. Merirosvot väijyivät laivassaan, mieli täynnä ilkeitä
ajatuksia, ja Punanahka-intiaanit, jotka olivat poikien ystäviä,
elelivät wigwamiensa kätköissä metsän pimennoissa.

Kadonneet pojat olivat puettuina paksuihin karvaturkkeihin ja
muistuttivat enemmän karhunpoikia kuin ihmisiä. He odottivat
jännittyneinä kapteeniansa Pekkaa kotiin. Heitä oli kuusi:
Hoikkajalka oli vanhin, sitten oli Totteli ja Piikki ja Pörrö ja
Kaksoset, jotka olivat niin toistensa näköiset, että sama nimi
kelpasi kummallekin.

Pojat asuivat kuin myyrät pienessä huoneessa maan alla, jossa he
parhaiten olivat turvassa pedoilta ja merirosvoilta. Jokaisella oli
oma rappukäytävänsä, joka oli kaivettu puun runkoon. Siihen he voivat
helposti pujahtaa ja pääsivät puun juuria pitkin kotiinsa.

Tällä hetkellä he olivat ulkona talostaan ja leikkivät kaikessa
rauhassa, vaikka eivät voineetkaan käsittää, miksi Pekka viipyi
niin kauan. Hoikka puhalteli pilliin ja tanssi suuren strutsilinnun
kanssa. Mutta silloin rupesi äkkiä kuulumaan merirosvojen karkeita
ääniä. Piikki, joka oli hyvin rohkea poika, lähti vakoilemaan
puiden väliin, mutta toiset ehtivät hädintuskin livahtamaan alas
maanalaiseen kotiinsa.

Suuret, rumat merirosvot tulla tömistivät paikalle vetäen isolla
kelkalla kapteeniaan, joka istui siinä mahtavana ja pöyhkeänä. Ette
voi ajatella ilkeämmän näköistä roistoa kuin tuo kapteeni. Hänen
nimensä oli Janne Koukkunen, ja se nimi sopi hänelle. Hänen toinen
kätensä oli poikki, ja sen sijalla oli kaksinkertainen rautakoukku.
Hänellä oli häijyt, mustat silmät, hänen julmat partaiset kasvonsa
olivat mustat kuin muste, ja sysimusta tukka riippui kasvoilla
pitkinä, rasvaisina suortuvina. Hän lauloi kauheata laulua ja
löi tahtia rumalla koukkukädellään. Tämä mies oli ilkein rosvo
mitä koskaan on elänyt. Hän suorastaan ui pahuudessa! Hänen omat
miehensäkin pelkäsivät häntä, ja he olivat melkein yhtä ilkeitä.
Ihmekö siis, jos Kadonneet pojat juoksivat koloonsa kuin kaniinit.

Kapteeni Koukkunen tahtoi ennen muita saada käsiinsä Pekka Poikasen.
Pekka se oli joka kerran, kauan sitten, Kadonneitten poikain ja
merirosvojen välisessä taistelussa oli hakannut poikki hänen oikean
käsivartensa ja heittänyt sen krokotiilille. Krokotiilin suussa
Janne Koukkusen käsi oli maistunut niin hyvältä, että peto kovin
mielellään olisi ottanut lisää. Se oli siitä saakka vaeltanut maasta
maahan ja merestä mereen lipoen kieltään ja toivoen saavansa loputkin
kapteenista.

Olihan kapteenilla siis syytäkin vihata Pekkaa. Oli kauhean
vaivalloista aina vain juosta pakoon ahnasta krokotiilia. Peto
vainusi hänen jälkensä ja tuli hirmuisena ja pelottavana hänen
perässään, minne hän ikinä meni. Kapteeni pääsi edelle vain silloin
kun krokotiili nukkui. Ja koska hänellä oli nopeakulkuinen laiva, oli
hän tähän saakka aina onnistunut pääsemään pakoon. Mutta kauheata
elämää se oli!

Kapteeni Koukkusen onneksi oli krokotiili kerran vahingossa sattunut
nielemään herätyskellon. Se oli niin hyvä kello, että se ei koskaan
lakannut käymästä, oli se sitten missä tahansa. Krokotiilin
vatsassakin se kävi ja tikutti niin kovaa, että kapteeni aina saattoi
kuulla, kun krokotiili oli tulossa, ja tiesi livistää pakoon.

Janne Koukkunen nousi kelkasta ja istahti suurelle sienelle
(Mikä-Mikä-Mkä-maassa sienetkin kasvavat jättiläiskorkuisiksi). Hän
ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi vahingoittaa Pekkaa.

Samassa hän huomasi, että sieni oli lämmin, eikä vain lämmin, vaan
suorastaan polttava, eikä se ollut ihmekään. Kun kapteeni raivoissaan
hyppäsi pystyyn, huomasi hän, että sieni, jolla hän oli istunut,
olikin Kadonneitten poikien talon savupiippu, jonka Pekka niin oli
koettanut piilottaa. Hän arvasi kohta, että Kadonneet pojat asuivat
kaikessa rauhassa tuolla alhaalla.

Kapteeni Koukkusella oli heti paikalla valmiina ilkeä suunnitelma.
Hän päätti leipoa suuren, ihanan kaakun, joka päältäpäin olisi
kauniisti koristeltu vihreällä sokerilla ja sisältä myrkytetty. Hän
oli varma, että Kadonneet pojat, joita ei kukaan äiti paimentanut,
ahmisivat kaakun suoraa päätä ja kuolisivat hirvittäviin tuskiin.

Kapteeni Koukkusen lähin mies, jonka nimi oli Kiero, oli kovin
mielissään tästä tuumasta, ja nauraa hohotti suureen ääneen.

"Kättä päälle", sanoi Koukkunen, mutta Kiero ei tahtonut ja koetti
keksiä esteitä.

"Tassu tänne, Kiero", huusi Kapteeni hirmuisella äänellä.

Ja Kieron ei auttanut muu kuin ottaa tuo kauhea koukku käteensä, ja
sitten he tanssivat. Koukkunen irvisteli ilkeästi ja lauloi rumalla
äänellään.

Mutta juuri kun hän oikein iloitsi häijystä tuumastaan, alkoi kuulua
omituista ääntä. Oli kuin ruisrääkkä olisi lentänyt kahisevan laihon
läpi ja tullut yhä lähemmäksi. "Tik tak tik tak tik tak."

"Krokotiili! Krokotiili!" ulvoi rosvokapteeni ja lähti juoksemaan
henkensä edestä.

Kun rosvot olivat kadonneet metsän syvyyksiin krokotiili
kintereillään, tulivat intiaanit paikalle hiljaa hiipien ja lähtivät
ajamaan takaa rosvoja. Etunenässä oli Tiikeri-Lilja, heidän
kuningattarensa, joka juoksi ketterästi puiden lomitse ja painoi
korvansa maahan kuullakseen, mitä tietä viholliset olivat menneet.
Tiikeri-Lilja piti paljon Pekka Poikasesta, niinkuin Helikello ja
Vendi, ja Pekan viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.

Punanahat hiipivät rosvojen jäljissä ja heidän askelensa olivat
niin hiljaiset, että kovakuoriaiset ruohikossa eivät liiku sen
hiljaisemmin. Pian he olivat kokonaan hävinneet näkyvistä ja silloin
rupesivat Kadonneet pojat yksitellen kurkistelemaan puunrunkojensa
alta.

Kun pojat näkivät, että kaikki oli rauhallista, palasivat he
vähitellen leikkipaikalleen pensaikossa. Mutta kauan he eivät saaneet
olla rauhassa. Rupesi kuulumaan vihaista susien ulvontaa, ja Piikki,
joka oli lähtenyt yksin ulos, juoksi takaisin vallan hengästyneenä.

Hän syöksyi toisten poikain joukkoon, ja hänen kintereillään tuli
lauma laihoja ja nälkäisiä susia, joiden silmät kiiluivat kuin
hehkuvat hiilet.

Mitä piti Kadonneitten poikien nyt tehdä? He olivat joutuneet pahaan
kiipeliin, ja johtajakin oli poissa. Onneksi joku heistä muisti, mitä
Pekan oli tapana tehdä, kun tällaista sattui. Aina kun villit eläimet
hätyyttivät Pekkaa, juoksi hän niitä vastaan selkä edellä ja kovasti
tömistellen ja katsella mulkoili niihin jalkainsa välistä.

Kadonneet pojat tekivät nyt tämän tempun kaikki yhdessä, ja
tosiaankin sudet säikähtivät siitä niin, että pakenivat kauhusta
ulisten takaisin koloihinsa.

Sitten Piikki kertoi toisille pojille, että hän oli nähnyt
ihmeellisen kauniin valkoisen linnun.

"Se lensi tänne päin", sanoi Piikki. "Se näytti niin väsyneeltä ja
sanoi: 'Vendi parka!'"

"Oletko varma, että se oli lintu?" kysyivät toiset.

Piikki oli siitä aivan varma, ja melkein samassa he näkivät Vendin,
joka valkeassa yöpaidassaan lensi metsän läpi. Helikello lensi hänen
vieressään, mutta syöksähti edelle ja tuli sanomaan pojille, että
Pekka tahtoi heitä ampumaan tuon linnun. Helikello oli väliin oikein
ilkeä pieni keijukainen. Hän ei pitänyt Vendistä, koska Pekka oli
suudellut Vendiä.

Totteli sieppasi kohta jousensa ja nuolensa ja ampui tuota
kummallista lintua. Lintu putosi maahan. Silloin pojat huomasivat,
että se ei ollutkaan lintu, vaan pieni tyttö, ja kenties juuri se
äiti, jonka Pekka oli luvannut tuoda heille.

Pojat säikähtivät kovin ja ymmärsivät heti tehneensä hyvin pahasti.
Ja juuri silloin tuli Pekka lentäen Jukan ja Mikaelin kanssa ja kysyi
Vendiä.

"Hän lensi tänne, oletteko nähneet häntä?" kysyi Pekka.

"Olemme kyllä", sanoi Totteli ja viittasi Vendiin, joka makasi maassa
liikkumattomana.

Pekka kumartui katsomaan ja näki, että Vendi oli kuollut. Hän huomasi
nuolen ja tunsi sen Tottelin nuoleksi. Pekka oli kovin vihoissaan
ja aikoi samalla nuolella lyödä Tottelin kuoliaaksi. Kahdesti
hän jo kohotti kätensä, mutta hän ei voinut lyödä, jokin pidätti
hänen kättään. Ihmeellistä kyllä se oli Vendi, joka oli heikosti
liikauttanut käsivarttaan. Silloin he kaikki tulivat hyvin iloisiksi,
sillä he näkivät, että Vendi ei ollutkaan kuollut, niinkuin he olivat
luulleet. Hän oli vain pyörtynyt. Nuoli oli sattunut samaan nappiin,
jonka Pekka oli hänelle antanut ja jota hän kantoi kaulassaan.

Vendi toipui pian, mutta hän oli vielä kovin heikko ja väsynyt
pitkän lentonsa jälkeen. Pojat eivät oikein tietäneet, mitä tehdä
hänelle. Heidän mielestään ei olisi ollut oikein sopivaa viedä häntä
maanalaiseen taloon, mutta eivät he voineet häntä siihenkään jättää.
Viimein he päättivät rakentaa talon hänen ympärilleen. He eivät vain
oikein tietäneet, minkälainen talo heidän piti rakentaa. Silloin
Vendi puolinukuksissa lauloi, minkälaisen talon hän tahtoisi.

    "Kun sievän talon saada vois
    ja vallan pikkuisen!
    Sen katto sammalvehryt ois
    ja seinä punainen."

Pojat rupesivat paikalla rakentamaan. He kantoivat metsästä puuta ja
sammalta ja toivat maanalaisesta asunnostaan parasta mitä keksivät.
He ahersivat kuin räätälit ennen häitä, ja pian nousi Vendin
ympärille kaunis, pieni talo. Sen seinät olivat oksista, joissa oli
kirkkaan punainen kaarna, ja katto oli vihreätä sammalta. Pojat
löivät nyrkillään seinään reikiä, joista tuli ikkunat, ja suurista
keltaisista lehdistä saatiin ikkunaverhot. Ei enää puuttunut muuta
kuin savupiippu. Se oli tietenkin saatava jostakin, ja silloin Pekka
keksi hatun, jonka Jukka oli ottanut päähänsä kotoa lähdettäessä.
Pekka löi hatusta pohjan pois, ja siinähän se oli savupiippu! Hattu
pantiin katolle, ja voi ihmettä! Uudesta savupiipusta alkoi kohta
nousta savu.

Kun talo nyt oli valmis, asettuivat pojat juhlallisesti oven eteen
ja Pekka koputti. Vendi oli nyt noussut ylös ja tuli avaamaan ovea.
Kaikki pojat nostivat hattua, ja Vendi oli hyvin ihastunut taloonsa.

Pojat polvistuivat nyt hänen eteensä ja pyysivät hartaasti, että
hän rupeaisi heille äidiksi. He pyysivät, että hän peittäisi heidät
iltaisin ja kertoisi satuja. Vendi oli kovin mielissään, mutta
pelkäsi vain, ettei hänellä ollut tarpeeksi kokemusta. Hän lupasi
kuitenkin koettaa parhaansa.

"Tulkaa heti sisään, tuhmat lapset", sanoi hän. "Ihan varmaan teillä
on jalat märkinä. Ja ennenkuin panen teidät nukkumaan, ehdin juuri
kertoa Tuhkimon loppuun."

Pojat menivät sisään. He olivat hyvin isoja, ja talo hyvin pieni,
niin että he mahtoivat olla sullottuina kuin sardiinit purkissaan.
Mutta Mikä-Mikä-Mikä-maassa on kaikki mahdollista, ja luulen että
he olivat kaivanneet juuri sellaista kodikkuuden tunnetta. Lamppu
sytytettiin ja he olivat hyvin onnelliset. Vähitellen vei Vendi
heidät kaikki nukkumaan maanalaiseen taloon ja peitti heidät sänkyyn.
Itse hän meni nukkumaan omaan uuteen taloonsa.

Pehmeä ilta lankesi yli metsän. Oli pimeätä ja hiljaista, joskus vain
kuului suden ulvahdus. Kaikki muut nukkuivat, mutta Pekka Poikanen
tuli ulos miekka vyöllä ja asteli Vendin tuvan edustalla kuin
vahtisotilas. Hän vartioi kaikilta vaaroilta uutta pikku äitiä, jonka
hän oli tuonut Kadonneille pojille.



MERENNEITOJEN JÄRVI.


Eräänä kauniina kesäiltana Pekka vei pienen perheensä katsomaan
merenneitojen järveä.

Niinkuin huomaatte, on Mikä-Mikä-Mikä-maa täynnä kummallisia
olentoja. Näistä toiset ovat pelottavia, niinkuin merirosvot,
sudet ja krokotiilit, toiset taas hauskoja ja kauniita, niinkuin
keijukaiset ja merenneidot.

Vendi ja hänen veljensä, jotka eivät koskaan olleet nähneet oikeata
pyrstöllistä merenneitoa, olivat hyvin uteliaita ja innoissaan.
Sattuikin niin hyvin, että juuri kun he pääsivät järvelle, istui
kalliolla merenneito, joka kampasi pitkää tukkaansa.

Aurinko paistoi hänen kutreihinsa, jotka kimaltelivat kuin kulta
ja pronssi. Niissä hiuksissa oli kaunis, vihreävivahteinen väri.
Kammatessaan hän lauloi niin ihmeellistä laulua, että pojille tuli
halu ottaa hänet kiinni. He syöksyivät suinpäin veteen uimaan, mutta
merenneito kiljahti: "Kuolevaisia!" ja sukelsi heidän ulottuviltaan
kauas syvimpiin syvyyksiin.

"Mutta kas tuossa on toinen pieni merenneito! Hänet me varmasti
saamme kiinni!" huusi Jukka, ja vähältä pitikin ettei hän onnistunut.

Mutta merenneitoja on vaikea saada kiinni ja vielä vaikeampi pitää
käsissään. Jukka sai tuon pikku velhon käsiinsä, mutta sekös
luikerteli kuin ankerias ja pääsi livahtamaan tiehensä. Kaikki
lapset nousivat nyt kalliolle hengästyneinä ja innoissaan, kun äkkiä
kuului huuto: "Merirosvot!" Oli kuin koko järvi olisi pimentynyt.
Lapset näkivät veneen, joka lähestyi aika vauhtia. Veneessä istuivat
molemmat rosvoluutnantit Kiero ja Vahva, ja keulaan oli köytetty
vanki, joka ei ollut kukaan muu kuin poikien hyvä ystävä, intiaanien
kuningatar Tiikeri-Lilja. Pekka ymmärsi heti rosvojen ilkeän
tarkoituksen. He aikoivat jättää Tiikeri-Liljan noissa köysissä
kalliolle, joka aina nousuveden aikana joutui kokonaan veden alle.
Siihen Tiikeri-Lilja saisi hukkua.

Mutta Pekka päätti pelastaa hänet. Ykskaks hän ensin komensi väkensä
sukeltamaan veden alle. Kun koko järvi sitten näytti tyhjältä,
rupesi Pekka matkimaan rosvokapteenin ääntä. Rosvot luulivat, että
itse Janne Koukkunen tuli uimalla heidän luokseen. Pekka käski heitä
paikalla katkaisemaan köydet ja päästämään Tiikeri-Liljan vapaaksi.
Rosvot kyllä kovin ihmettelivät, mutta eivät uskaltaneet vastustaa
peljätyn Koukku-Jannen ääntä. He päästivät Tiikeri-Liljan vapaaksi,
ja tämä hyppäsi veteen ja pelastui.

Pekka, joka yhä oli vedessä lähellä Vendiä, aikoi juuri kiekua
riemusta, kun äkkiä kuului _oikean_ Koukku-Jannen ääni. Rosvokapteeni
oli kuin olikin vedessä ja ui rosvovenettä kohti. Kiero ja Vahva
huomasivat kauhukseen, että he olivat antaneet narrata itseään.
Ja pian tuli selville, että Pekka Poikanen se taaskin oli tehnyt
kepposet.

Nyt nousi ankara taistelu poikien ja rosvojen välillä. Toiset pojat
pitivät huolta Kierosta ja Vahvasta ja ajoivat heidät viimein pakoon.
Pekka taas joutui tuolla pienellä kalliolla yksinään vastatusten
Koukun kanssa. Hän oli jo siepannut rosvokapteenin oman veitsen
käteensä ja aikoi lyödä, kun hän huomasikin seisovansa korkeammalla
kuin kapteeni, ja se ei hänen mielestään ollut rehellistä peliä.
Hän ojensi kätensä auttaakseen kapteenia ylemmäksi, mutta samassa
tuo ilkimys jo iski häneen koukullaan ja haavoitti häntä. Sellainen
epäritarillisuus koski Pekkaan enemmän kuin koko kipu, eikä tiedä
kuinka taistelu olisi päättynyt, jollei krokotiilin tikutus taas
olisi ruvennut kuulumaan. Kapteeni pakeni kasvot valkeina, ja Pekka
oli sillä kertaa pelastunut.

Toiset pojat ja Tiikeri-Lilja olivat sillä välin jo lähteneet
soutamaan kotia kohti. He olivat riemuissaan, kun näkivät kapteeni
Koukkusen pakenevan, mutta heitä vähän huolestutti, kun Pekka
ja Vendi eivät olleet veneessä. He olivat kuitenkin tottuneet
rajattomasti luottamaan Pekkaan, ja arvelivat nyt, että Pekka ja
Vendi joko uivat tai lensivät heidän perässään.

Mutta Pekka ja Vendi olivatkin joutuneet suureen vaaraan. He
löysivät toisensa kalliolta, ja Vendi oli niin väsynyt, ettei voinut
ajatellakaan uimista tai lentämistä. Pekka taas oli haavoittunut,
niin ettei hänkään päässyt uimaan eikä lentämään. Venettä ei ollut,
ja vesi nousi minkä ennätti. Kallio pieneni pienenemistään.

Lapset panivat kädet silmilleen, etteivät näkisi. He luulivat
hukkuvansa vallan pian. Silloin jokin kevyt esine kosketti Pekkaa
ikäänkuin apua tarjoten. Se oli suuren leijan häntä. Mikael oli
tehnyt leijan pari päivää sitten, mutta se oli lähtenyt karkuun.

Pekka tuli hyvin iloiseksi, sillä hän muisti, että tuo leija oli
nostanut Mikaelin maasta ylös. Sehän voisi kantaa Vendin maihin.
Pekka tiesi, että leija ei kannattaisi kahta, mutta Vendin
pelastuminen oli hänelle pääasia. Hän sitoi leijan hännän Vendin
ympärille ja lähetti Kadonneitten poikien pikku äidin turvassa
purjehtimaan maihin. "Hyvästi, Vendi!" huusi Pekka urheasti ja jäi
yksin kalliolle.

Vesi nousi, ja Pekka seisoi suorana kalliolla ja ajatteli, että
kuolema sentään olisi hirmuisen suuri seikkailu. Silloin hän
näki oudon veneen ajautuvan kalliolle. Se oli suuri linnunpesä,
Mikä-linnun pesä, jonka myrsky oli puhaltanut kalliolta mereen.
Mikä-lintu itse makasi vielä pesässä ja koetti suojella muniaan,
mutta se oli hyvin vaikeata. Pekka pani munat suureen hattuun, jonka
joku rosvoista oli unohtanut kalliolle. Siinä ne olivat turvassa,
ja Mikä-lintu oli tyytyväinen. Mutta Pekka itse istui tyhjään
pesään, levitti takkinsa purjeeksi ja lähti iloisesti ja nopeasti
purjehtimaan kotiin.



MAANALAISESSA KODISSA.


Päivät kuluivat hauskasti Kadonneitten poikain pienessä kodissa
maan alla. Vendi oli herttaisin pikku äiti ja Pekka paras isä mitä
kuvitella voi. Huone oli suuri ja tilava. Siinä oli tummanruskeat
kallioseinät, ja nurkassa oli kaunis iso takka. Katosta riippui
koreja ja kalastusvehkeitä ja kaikenlaisia kapineita, joista luolan
asukkailla oli hyötyä.

Vendi oli lyhyessä ajassa tehnyt kaikenlaisia parannuksia pikku
talossa, niin että se nyt oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin
lastenkamari kotona. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea viisaat tytöt
osaavat tehdä halvimmistakin aineista. Huoneessa oli nyt iso, leveä
sänky, jossa kaikki pojat nukkuivat, ja vauvan kori Mikaelia varten,
koska hän oli pienin ja koska vauvan kori on niin kovin hauska ja
kodikas kapine. Ja eräässä huoneen nurkassa, pienen punaisen verhon
takana, oli Helikellon oma pikkuruinen huone. Se oli laitettu niin
siroksi ja somaksi kuin keijukaistyttö ikinä voi toivoa.

Poikia varten oli huoneessa sienituoleja, mutta Pekkaa ja Vendiä
varten oli tehty kaksi mukavaa nojatuolia suurista pumpuista. Niissä
saivat vain isä ja äiti istua.

Eräänä lauantai-iltana Vendi ja pojat istuivat alhaalla
luolahuoneessa odottaen Pekkaa kotiin metsästysretkeltä. Luolan
ulkopuolella asteli uskollinen Tiikeri-Lilja punanahkoineen
vartioimassa Pekan taloa merirosvoilta.

Äkkiä kuului oksien rapinaa pensaikosta, ja siitä tiedettiin, että
Pekka oli tulossa. Tiikeri-Lilja meni häntä vastaan, ja Kadonneet
pojat juoksivat puunrunko-portaisiin toivottamaan Pekka-isän
tervetulleeksi.

Pekka oli isistä parhain, eikä hän koskaan kuitenkaan unohtanut, että
hän itsekin oli pieni poika. Hän oli nytkin poiminut taskut täyteen
pähkinöitä niitä poikia varten, jotka olivat olleet kilttejä ja hän
antoi poikien vapaasti myllertää taskuissa ja ottaa niin paljon kuin
tahtoivat.

Sitten hän meni Vendin luo, joka istui takan ääressä niin ahkerana
ja parsi lastensa sukkia. Pikku äiti oli hyvin herttaisen näköinen
ruskeassa hameessaan, joka oli saman värinen kuin syksyn lehdet, ja
punaisia marjoja hiuksissa. Pekka oli onnellinen, kun he antoivat
toisilleen _sormustimia_. Sitten he rupesivat puhelemaan pojista ja
heidän hommistaan ihan kuin todella olisivat olleet isä ja äiti.

Sitten pojat tahtoivat ruveta tanssimaan ja pyysivät isää ja äitiä
mukaan. Mutta Pekka sanoi, että hän on aivan liian vanha sellaiseen
hullutteluun, hänen vanhat säärensä muka vain naksahtelisivat, ja
Vendin mielestä olisi ollut vallan sopimatonta, jos noin suuren
lapsijoukon äiti olisi mennyt lattialle hyppelemään. Mutta koska
he sentään itse olivat pieniä lapsia, teki heidän kovasti mieli
tanssimaan muiden mukana. He huomasivat, että oli lauantai-ilta,
jolloin isä ja äitikin voivat vähän hullutella, ja lähtivät mukaan.
Pekka lauloi: "Piiri pieni pyörii", jota laulua ei Vendin mielestä
kukaan osannut laulaa niin kauniisti kuin Pekka, hänen poikiensa
isä. Ja lapset lauloivat ja tanssivat, kävivät sotaa tyynyillä ja
heittelivät kuperkeikkaa sängyssä ja tekivät kaikenlaisia lystikkäitä
temppuja, joita on hauskin tehdä juuri maatapanon aikana, jolloin
pitäisi ajatella vain nukkumista.

Viimein he rauhoittuivat, ja Vendi lupasi kertoa vielä yhden ainoan
sadun, ennenkuin peittäisi lapset sänkyyn. Pojat painautuivat
innokkaina hänen ympärilleen ja kysyivät yhtäpäätä "minkätähden",
niinkuin lapset aina tekevät.

Satu, jonka Vendi kertoi, oli tuttu Jukalle ja Mikaelille ja Pekalle.
Siinä puhuttiin herra ja rouva Darlingista, noista raukoista, jotka
olivat kadottaneet lapsensa eräänä talvi-iltana. He olivat kovin
suruissaan, ja heillä oli niin yksinäistä. Lastenkamarin ikkuna oli
aina auki siltä varalta että lapset lentäisivät takaisin.

Kun Vendi oli lopettanut, nousi Pekka surullisena tuolistaan. "Ei,
Vendi", sanoi hän. "Niin minäkin kerran luulin, mutta ei sitä voi
olla varma, että ikkuna on auki. Kun minä palasin takaisin äitini
luo, oli ikkuna kiinni, ja minun korissani nukkui toinen pieni
poika." Tämä ajatus sai Vendin hypähtämään kauhuissaan pystyyn.

"Ehkä äiti ei enää surekaan meitä", huusi hän.

"Vendi, mennään heti kotiin!" huusivat Jukka ja Mikael.

Mitä he tekisivätkään, jos huomaisivat tulleensa takaisin liian
myöhään? Entä jos ikkuna olisi kiinni ja heidän sängyissään nukkuisi
toisia lapsia? Entä jos Nana kylvettäisi toisia lapsia? He eivät
uskaltaneet jäädä enää hetkeksikään Mikä-Mikä-Mikä-maahan.

Kadonneet pojat painautuivat kaikki Vendin ympärille ja rukoilivat,
että hän ei lähtisi pois. Mutta Vendi oli luja. Hän ei kuitenkaan
aikonut lähteä takaisin vain Jukan ja Mikaelin kanssa, vaan hän
tahtoi viedä _kaikki_ pojat mukanaan. Äiti kyllä ottaisi heidät
kaikki kasvateiksi.

Kun pojat kuulivat, että he pääsisivät mukaan, tulivat he iloisiksi
kuin leivoset. Nythän he saisivat oikean äidin rouva Darlingista ja
voisivat asua oikeassa talossa niinkuin muutkin pojat. He rupesivat
paikalla pakkaamaan vaatteitaan ja olivat valmiit lähtemään.

Pekka vain ei tahtonut lähteä. Hänestä oli kauhean ikävää, kun Vendi
ja kaikki pojat lähtivät, mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan
suureksi ja vanhaksi ja saamaan parran, ja hän tiesi, että kaikki
tämä olisi pakostakin edessä, jos hän jättäisi Mikä-Mikä-Mikä-maan.
Ei koskaan, ei koskaan voinut hän suostua siihen! Hänellä ei siis
ollut muuta neuvoa kuin jäädä.

Vendi, kuten huolellinen pikku äiti ainakin, tiputti ennen lähtöään
Pekalle lääkettä lasiin ja otti häneltä lupauksen, että hän joka ilta
muistaisi nauttia lääkettä ja muuttaa liinavaatteita kerran viikossa.

Mutta juuri kun lapset olivat lähdössä, rupesi heidän päänsä päältä
kuulumaan kovaa töminää ja paisketta ja ryskettä. Kuului siltä
kuin joukko isoja, painavia ihmisiä olisi tapellut ja juossut
edestakaisin. Merirosvot olivatkin äkkiarvaamatta hyökänneet
intiaanien kimppuun.

Lapset kuuntelivat henkeä pidättäen ja olivat hiljaa kuin hiiret ja
aika lailla peloissaan. Pekka odotti paljastetuin miekoin.

Taistelu päättyi hyvin pian. Punanahat joutuivat häviölle ja pötkivät
pakoon kuin jänikset. Merirosvot jäivät seisomaan luolan katolle
voitonriemuisina, vaikka hiukan hengästyneinä.

Koukkunen, heidän kapteeninsa, painoi vielä tavallista ilkeämpänä
korvansa sieneen, joka oli luolan savupiippu. "Jos intiaanit ovat
voittaneet", kuuli hän Pekan sanovan alhaalla luolassa, "niin he
lyövät rumpuaan."

"Ahaa", ajatteli Koukkunen ja sieppasi käteensä rummun, jonka joku
pakeneva intiaani oli jättänyt jälkeensä. Ja sitten hän paukutti:
"taratam, taratam, tam, tam, tam!"

"Eläköön!" huusivat lapset luolassa. "Intiaanit ovat voittaneet!"

"Nyt ei ole mitään vaaraa", sanoi Pekka. "Voitte lähteä jo! Heli
näyttää tietä." Lapset sanoivat hyvästi Pekalle ja nousivat kaikki
puunrunko-portaita pitkin metsään.

Rosvot olivat valmiina. Sitä mukaa kun lapset nousivat maanpinnalle,
tarttui heti jokaiseen joku ilkeä, musta rosvo. Heidät siepattiin
kiinni yksitellen ja niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan.
Sitten heidät sullottiin veneisiin ja vietiin rosvolaivaan, joka
odotti ankkurissa järvellä.

Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei Pekalla ollut aavistustakaan
ystäviensä surullisesta kohtalosta. Hän tiesi vain, että hän nyt oli
vallan yksin. Vendi oli jättänyt hänet, Vendi ja Jukka ja Mikael
ja kaikki Kadonneet pojat, jotka olivat olleet hänen tovereitaan,
olivat nyt matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maasta tavallisten ihmisten
maahan, sinne, missä pannaan korkea hattu päähän ja hännystakki ylle
niin pian kuin suinkin sopii ja missä kaikki vuoronperään kasvavat
suuriksi. Pekka parka heittäytyi sänkyyn ja itki itsensä nukuksiin.

Koukku-kapteeni oli vieläkin väijyksissä luolan katolla. Häntä
kiukutti kovasti, kun Pekka ei ollutkaan lähtenyt luolasta toisten
lasten mukana, vaan oli vielä turvassa. Hän koetti ryömiä alas
luolaan, mutta ovi oli liian ahdas hänelle.

Janne Koukkusen ilkeissä aivoissa oli jo herännyt kavala tuuma.
Hän oli kuullut Vendin viimeiset sanat Pekalle: "Muista vain juoda
lääkkeesi, Pekka!"

Tämä oli nyt kapteenin viimeinen keino. Hän kurkotti käsivartensa
ovenraosta luolan sisäpuolelle ja otti Pekan lääkelasin käteensä.
Siihen hän tiputti pari pisaraa hirmuisen väkevää myrkkyä, joka
varmasti tappaisi Pekan. Voitonriemuinen irvistys rumilla kasvoillaan
hän hiipi sitten pois.

"Tap, tap, tap." Joku koputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyi Pekka
puolinukuksissa.

"Tap, tap, tap."

Pekka nousi avaamaan. Helikello syöksähti huoneeseen ja helisi
kiihkeästi: "Rosvot ottivat heidät! Rosvot ottivat heidät!"

Pekka sieppasi tikarinsa ja rupesi heti terottamaan sitä. Ennen
lähtöään hän muisti Vendin lääkkeen ja aikoi juoda sen.

"Älä juo, Pekka, se on myrkkyä!" huusi Helikello, joka oli nähnyt
Janne Koukkusen hommat.

"Mitä vielä", sanoi Pekka ja nosti jo lasin huulilleen, mutta samassa
Helikello lensi ja joi lääkkeen.

"Kuinka uskallat juoda lääkkeeni!" huusi Pekka, mutta Helikello ei
vastannut mitään. Hän hoippui jo ilmassa.

"Mikä sinun on?" kysyi Pekka pelästyneenä.

"Se _oli_ myrkkyä", sanoi Helikello heikolla äänellä, "ja nyt minä
kuolen."

Helikello raukka oli pelastanut Pekan hengen. Hän tiesi liiankin
hyvin kuinka paljon Pekka piti Vendistä. Hän tiesi ettei mikään
varoitus olisi voinut estää Pekkaa täyttämästä lupaustaan.

Pieni keijukaistyttö oli kuolemaisillaan, ja kuollut hän olisikin,
jollei Pekka vuorostaan olisi pelastanut häntä. Kiihkeästi, kyynelet
silmissä huusi Pekka kaikille maailman lapsille: "Uskotteko
keijukaisiin? Taputtakaa käsiänne, jos uskotte, ja Helikello raukka
pelastuu!"

Pekan ääni kuului kautta koko maanpiirin, ja kuin kaikuna seurasi
sitä miljoonien kätten taputus. Oli kuin kaikille maailman lapsille
yhtäkkiä olisi selvinnyt, että _tietysti_ he uskovat keijukaisiin.

Seuraus tästä kättentaputuksesta oli ihmeellinen. Helikello oli
pelastettu. Hänen valonsa, joka jo oli käynyt hyvin himmeäksi,
kirkastui kirkastumistaan. Iloinen, helisevä ääni, jolla hän aina
puhui Pekalle ja jota oli voinut tuskin kuulla enää, vahvistui taas.

Hän oli taaskin tuo loistava pikku keiju, joka oli saattanut Pekan
Darlingin lastenkamariin Vendin luo, ja hänen johdollaan Pekka nytkin
lähti pelastamaan Vendiä ja poikia.



ROSVOLAIVA.


Lapset oli nyt siis viety rumaan rosvolaivaan. Se oli todella
hirmuisen ilkeän näköinen alus. Siinä oli värjätyt purjeet ja paksut,
mustat köydet. Lippu, johon oli maalattu pääkallo ja kaksi luuta
ristiin, liehui julmana perässä.

Lapsiraukat sysättiin suoraa päätä likaiseen, pimeään ruumaan.
Kapteeni Janne Koukkunen käveli kannella hykerrellen käsiään ja
virnistellen tyytyväisenä. Olivathan lapset nyt vihdoinkin hänen
vallassaan.

"Ovatko kaikki vangit kahleissa niin, että eivät pääse lentämään
pakoon?" kysyi kapteeni Kierolta.

"Ovat, ovat, kapteeni", vastasi Kiero.

"Tuo heidät tänne sitten!" ärjäisi kapteeni.

Hän asettui mahtavasti istumaan valkoisella karhuntaljalla peitettyyn
nojatuoliin. Pojat vedettiin yksitellen ruumasta hänen eteensä.
Heidän ranteensa oli kytketty yhteen.

"Hei pojat!" huusi rosvokapteeni. "Kuusi teistä marssii lankulle tänä
iltana, mutta kaksi saa jäädä tänne laivapojiksi. Kuka tahtoo jäädä?"

Totteli astui kohteliaasti esiin ja selitti: "Hyvä herra, minä en
usko, että äitini tahtoisi minun rupeavan merirosvoksi. Tahtoisikohan
sinun äitisi, Hoikka?"

"En luule", sanoi Hoikka alakuloisena ikäänkuin olisi toivonut
päinvastaista. "Tahtoisikohan sinun äitisi sinun rupeavan
merirosvoksi, Kaksonen?"

"Sitä en luule", vastasi toinen Kaksonen. "Piikki, tahtoisikohan,
sinun äitisi --"

"Lopettakaa jo", ärjäisi Koukkunen ja kääntyi Jukka Napoleon
Darlingiin. "Sinussa taitaa olla vähän enemmän sisua, häh? Eikö
mielesi koskaan ole tehnyt ruveta merirosvoksi?"

Jukka epäröi. Koulupoikapäivinään hän oli kuvitellut
merirosvojen elämää hyvinkin hauskaksi. "Rupeatteko sanomaan minua
Punakäsi-Jaakoksi?" kysyi hän. Rosvokapteeni nauroi mielissään ja
lupasi antaa hänelle sen nimen, jos hän liittyisi laivaväkeen.

Sitten tuli Mikael kapteenin luo ja löi häntä olalle. "Minkä nimen
minä saan, jos liityn laivaväkeen?"

"Sinä saat olla Mustaparta-Mikko", sanoi kapteeni, ja Mikael oli
toistaiseksi hyvin tyytyväinen.

Mutta sitten Jukka tuli ajatelleeksi erästä asiaa. "Olemmeko sitten
vielä kuninkaan rehellisiä alamaisia?" kysyi hän.

"Teidän pitää vannoa: 'Alas kuningas'", mutisi Koukkunen hampaittensa
välistä.

"Silloin minä kieltäydyn", huusi Jukka.

"Ja minä kieltäydyn", huusi Mikael.

"Eläköön Englanti", vikisi Pörrö.

Rosvot olivat raivoissaan, ja kapteeni käski heti paikalla panna
lankun kuntoon.

"Tuokaa heidän äitinsä tänne!" huusi kapteeni.

Pojat olivat vain poikia, ja he tulivat vallan kalpeiksi nähdessään
rosvojen panevan kuntoon tuon hirvittävän lankun, jolta heidät kaikki
ammuttaisiin mereen. Mutta he koettivat näyttää urheilta, kun Vendi
tuotiin sisään.

Kapteeni Koukkunen kysyi Vendiltä, oliko hänellä mitään sanottavaa
lapsilleen, joiden nyt piti kuolla. Ja sinä hetkenä Vendi oli
suuremmoinen.

"Nämä ovat viimeiset sanani, rakkaat pojat", sanoi hän. "Minusta
tuntuu, että tuon teille terveiset oikeilta äideiltänne. Ja he kaikki
tahtovat, että te kuolette englantilaisten gentlemannien tavoin."

Vendin rohkeus innostutti poikia niin, että he kaikki huusivat
tahtovansa tehdä niinkuin äidit toivovat. Ja sitten Vendi sidottiin
julmasti mastoon siksi aikaa kun kapteenin määräykset pantaisiin
täytäntöön.

Näytti siltä kuin ei mikään voisi pelastaa poikia, ja
Koukku-kapteenilla oli oikein hauskaa. Mutta silloin tapahtui jotakin
odottamatonta, joka muutti Koukun riemun kauhuksi. Rupesi kuulumaan:
"Tik, tik, ter-ik, tik, tik", ja kapteeni parkaisi: "Krokotiili!
Krokotiili! Piilottakaa minut!" Surkeasti peloissaan hän syöksyi
erääseen laivan nurkkaan, ja miehet keräytyivät hänen ympärilleen
ajattelematta muuta kuin että kapteenia oli suojeltava hirviöltä.

Pojatkin odottivat kauhusta jännittyneinä. Mutta suuri oli heidän
ilonsa, kun he krokotiilin asemasta näkivätkin rakastetun kapteeninsa
Pekka Poikasen, joka ilmestyi laivan laidan takaa. Hän piti toista
käsivarttaan suorana ja kädessä hänellä oli herätyskello --
krokotiilin kello, jonka peto vihdoinkin oli oksentanut ulos. Pekka
oli löytänyt kellon ja ottanut mukaansa.

Pekka viittasi toisia poikia olemaan hiljaa ja livahti rosvojen
huomaamatta kajuuttaan. Tikutus lakkasi heti, ja Koukku uskalsi
vähitellen tulla esiin piilostaan.

Koska krokotiili näytti menneen matkoihinsa, aikoi rosvokapteeni
toteuttaa julman aikeensa. "Hei lankulle, hei lankulle!" rupesi
hän hoilaamaan, mutta pojat, joiden mieli taas oli täynnä toivoa
ja innostusta, tukahduttivat hänen äänensä laulamalla Englannin
kansallislaulua "Rule Britannia".

Koukku suuttui niin, että aikoi antaa pojille selkään ennenkuin
heidät pantaisiin marssimaan lankkua. Eräs rosvo lähetettiin
kajuuttaan hakemaan "kissaa", mutta tuskin hän oli päässyt
ovesta sisään, kun kuului kova huuto ja heti sen jälkeen iloinen
"kukkokiekuu!" Pekka, joka oli kajuutassa, oli kaatanut rosvon ja
kiekui nyt riemusta.

Mutta toiset rosvot joutuivat taikauskoisen pelon valtaan. Pelko
nousi aivan hirmuiseksi, kun toinenkin mies, joka lähetettiin
kajuuttaan katsomaan, jäi sille tielle ja taas kuului kimakka, kaamea
"kukkokiekuu!"

"Jonkun täytyy tuoda tuo kukko minulle!" mylvi kapteeni raivoissaan,
mutta kukaan ei tahtonut lähteä.

"Olin kuulevinani Vahvan tarjoutuvan", sanoi kapteeni ja viittasi
koukullaan Vahvaan. Vahva parka, joka yhtä mielettömästi pelkäsi
Koukkua kuin tuota kammottavaa elukkaa kajuutassa, juoksi hurjana
ympäri kantta ja heittäytyi vihdoin mereen päästäkseen molemmista.

"Minä haen sen kukon itse!" huusi Koukku raivoissaan. Mutta hänellä
ei ollut parempaa onnea. Hän syöksyi raukkamaisena takaisin jo ovelta
ja huusi: "Joku puhalsi kynttilän sammuksiin."

Mutta sitten välähti hänen päähänsä mainio ajatus. "Ajakaa pojat
sisään -- antakaa heidän taistella kukon kanssa. Jos he tappavat sen,
sitä parempi, ja jos se tappaa heidät, ei vahinko ole suuri."

Tätähän lapset juuri toivoivatkin, mutta he salasivat ilonsa ja
olivat muka hyvin peloissaan, kun heidät ajettiin kajuuttaan. Sillä
välin rosvot painautuivat yhteen pelosta hytisten ja peittivät kasvot
käsillään. Merimiehet ovat yleensä hyvin taikauskoisia, ja nyt
luulivat kaikki, että laiva oli noiduttu. He olivat niin kauhuissaan,
ettei kukaan huomannut, kun Pekka tuli kajuutasta, ja hänen jälessään
muut pojat, jotka kiipesivät hiljaa yläkannelle. Kukaan ei huomannut,
kun Pekka tuli Vendin luo, joka yhä oli sidottu mastoon, katkaisi
hänen kahleensa ja asettui itse hänen paikalleen maston juureen
peittäen itsensä kokonaan Vendin ruskealla vaipalla. Kukaan ei
huomannut, kun Vendi meni yläkannelle poikain luo. Mutta kun tämä
kaikki oli tapahtunut, ei Pekka taaskaan voinut olla kiekumatta
riemusta. Silloin rosvot luulivat, että tuo kaamea kukko oli tappanut
kaikki pojatkin, ja heidän pelollaan ei ollut rajoja.

"Se on tytön vika!" huusi Koukku. "Nainen ei koskaan tuo onnea
rosvolaivaan. Heitetäänpäs tyttö mereen."

Rosvojen mielestä tämä oli aivan oikeata puhetta, ja eräs heistä
rupesi puimaan nyrkkiä ruskeapukuiselle olennolle maston juurella.
"Nyt ei mikään voi pelastaa sinua, neitiseni", huusi hän.

"Voipa kyllä!" huusi heleä ääni. Ruskea vaippa heitettiin pois, ja
heidän edessään seisoi Pekka Poikanen. "Hei pojat, taisteluun!" huusi
Pekka, ja pojat tulla suhahtivat alakannelle, käsissään aseet, jotka
Pekka oli antanut heille kajuutassa.

Rosvot joutuivat oikean pakokauhun valtaan. Hehän olivat luulleet,
että kukko oli tappanut kaikki pojat, ja nyt pojat hyökkäsivätkin
heidän kimppuunsa, asestettuina kiireestä kantapäähän.

Osa laivaväestä juoksi laidalle ja hyppäsi suinpäin mereen. Toiset
rupesivat taistelemaan. Koukkunen itse peräytyi kajuuttaa kohti
taistellen henkensä edestä. "Pois tieltä, pojat, tuo mies on minun!"
huusi Pekka.

Muut pojat taistelivat laivaväkeä vastaan, ja rosvot ajettiin
yksitellen mereen. Pekka ja hänen verivihollisensa Koukkunen
taistelivat kajuutan ovella elämästä ja kuolemasta. Kumpikin oli
päättänyt tappaa toisen. Mutta Koukun oli pakko askel askeleelta
peräytyä laivan laitaa kohti. Hän tunsi voimiensa vähenevän.
Epätoivoissaan hän huusi: "Kuka velho minua ahdistaa? Kuka sinä olet,
Pekka Poikanen?"

"Minä olen nuoruus!" huusi Pekka. "Minä olen pieni lintu, joka on
puhkaissut munankuoren. Minä olen nuoruus! Minä olen ilo!"

Ja samassa hän väänsi miekan Koukun kädestä ja lykkäsi hänet mereen.
Mutta siellä odotti krokotiili, jolla nyt ei enää ollut kelloa.
Koukkunen putosi suoraa päätä krokotiilin kitaan, ja sen pituinen se.

Pojat puhkesivat raikuviin eläköön-huutoihin. Kaikki keräytyivät
Pekan ympärille, joka seisoi kannella kuin mikäkin Napoleon ja
katsoi, kun rosvolippu hinattiin alas.

       *       *       *       *       *

_Merirosvojen kohtalo_.


Kaikki muut rosvot hukkuivat paitsi Kiero ja Vahva.

Kiero, joka ei ollut niin paha kuin toiset rosvot, pääsi uimalla
rantaan, ja hänestä tuli vähitellen uusi ihminen, ja kelpo merimies
kuninkaan laivastoon.

Vahva, joka ei koskaan ollut vuodattanut verta, mutta joka kyllä oli
syypää moneen muuhun ilkityöhön, joutui punanahkojen vangiksi. Hän
sai viettää melko murheellista elämää. Valkea Pantteri, intiaanien
päällikkö, teki hänestä heimon kaikkien kapalovauvojen hoitajan. Se
on kovaa työtä merirosvolle!



KOTONA TAAS.


Mutta kotona Darlingilla oli koko tämän ajan vallinnut syvä suru.
Isä oli mielestään kokonaan syypää lasten katoamiseen, hän kun
tuona iltana oli ajanut Nanan pihalle, ja rangaistukseksi hän oli
päättänyt asua Nanan kopissa siihen asti kunnes lapset palaisivat.
Kuukausimääriä hän oli jo asunut koirankopissa, ja koirankopissa
hänet oli joka aamu kannettu virastoon -- suureksi harmiksi talon
nenäkkäälle pikku palvelustytölle Liisalle.

Herra Darlingista oli tullut oikea kuuluisuus ja hienot suuren
maailman naiset pitivät häntä niin ihmeellisenä ja hänen
rangaistustaan niin liikuttavana, että huusivat hänelle aina
ohikulkiessaan: "Oi, tulkaa meille päivällisille, tulkaa
koirankopissa, olkaa kiltti!" Kaikenlaiset sanomalehdet pyysivät
häntä avustajakseen, ja hänen postikorttikuvansa oli joka
paperikaupan ikkunassa.

Oli taaskin ilta, ja isä Darling kannettiin kotiin virastaan. Hänet
vietiin autioon lastenkamariin, jossa äiti Darling nyt vietti
suurimman osan ajastaan muistellen kadonneita pienokaisiaan.
Uskollinen Nana koetti turhaan lohduttaa häntä. Ja lastenkamarin
ikkuna _oli_ auki, eikä sitä koskaan pantu kiinni. Tänä iltana isä
pyysi äitiä soittamaan jotakin. Äiti meni viereiseen huoneeseen ja
rupesi soittamaan pianoa ja isä nukahti pian koppiinsa lastenkamariin.

Ja kun hän nukkui, lensi sisään -- ei Vendi ja Jukka ja Mikael, vaan
Pekka Poikanen ja Helikello.

"Pian, pian, Heli!" kuiskasi Pekka. "Me suljemme ikkunan! Sitten me
menemme ulos ovesta. Ja kun Vendi tulee ja näkee, että ikkuna on
kiinni, palaa hän takaisin minun luokseni."

Pekka ei ollenkaan huomannut, kuinka pahasti hän teki. Hän hyppeli
riemusta vain, ja sitten hän kurkisti katsomaan, kuka soitti
viereisessä huoneessa.

"Se on Vendin äiti", kuiskasi Pekka. "Hän on hyvin kaunis, mutta ei
niin kaunis kuin minun äitini. Hänen suunsa on täynnä sormustimia,
mutta ei niin täynnä kuin minun äitini suu."

Vendin äiti soitti, ja Pekan mielestä hänen soittonsa sanoi: "Tule
kotiin, Vendi!" Sitten soitto lakkasi, ja Pekka näki kaksi suurta
kyyneltä Vendin äidin poskella.

"Hän tahtoo, että minä avaisin ikkunan, mutta minäpäs en avaa,
en!" Ja Pekka rupesi taas hyppelemään, mutta se ei tahtonut oikein
onnistua. Sitten hän kurkisti ovesta uudelleen, ja näki kaksi uutta
kyyneltä Vendin äidin poskella.

"Hän pitää kovasti Vendistä", tuumi Pekka, "mutta niin minäkin pidän.
Me emme voi molemmat saada häntä."

Mutta sitten Pekan kuitenkin tuli paha mieli ja tuntui aivan kuin
jokin olisi koputellut ja naputellut hänen sisässään. Viimein hän
nielaisi jotakin ja sanoi: "Olkoon sitten. Tule pois, Heli, me emme
välitä tyhmistä äideistä." Ja Pekka avasi ikkunan ja lensi tiehensä
Helikellon kanssa. Näin oli ikkuna kuitenkin auki, kun Vendi ja Jukka
ja Mikael hetken päästä lensivät sisään, ja se oli kyllä enemmän kuin
he olisivat ansainneet.

Lapset tulla tupsahtivat lattialle vähääkään häpeämättä tekoaan, ja
nuorin oli jo unohtanut kotinsa.

"Jukka", sanoi Mikael katsellen epäröiden ympärilleen, "minä luulen,
että olen ollut täällä ennen."

"Tietysti olet ollut, senkin tyhmeliini", vastasi Jukka. "Siinä on
sänkysi."

"Niin onkin", sanoi Mikael, mutta ei erittäin varmana.

"Kas siinä!" huudahti Jukka. "Koirankoppi!"

"Ehkä Nana on kopissa", arveli Vendi, mutta Jukka vihelsi pitkään.
Koirankopissa nukkui iso mies.

"Se on isä", huudahti Vendi.

"Mutta ei suinkaan isä ennen nukkunut koirankopissa", sanoi Jukka
pinnistellen muistiaan.

"Ehkä emme sittenkään muista tätä vanhaa elämää niin hyvin kuin
luulimme", sanoi Vendi.

Samassa alkoi äiti Darling taas soittaa.

"Se on äiti", sanoi Vendi kurkistaen ovesta.

"Niin se on", vahvisti Jukka.

"Etkö sinä sitten olekaan meidän äitimme, Vendi?" kysyi Mikael, jonka
mahtoi olla uni.

"Voi hyvä ihminen, kyllä oli aika meidän palata kotiin", sanoi Vendi
ja tunsi ensi kerran pistoksen omassatunnossaan.

Jukka ehdotti, että he hiipisivät äidin taakse ja panisivat kätensä
hänen silmilleen. Mutta Vendin mielestä ei äitiä saanut säikyttää,
ja Vendi oli viisas tyttö. Niinpä he kaikki menivät sänkyihinsä ja
olivat nukkuvinaan, ikäänkuin eivät koskaan olisi olleetkaan poissa.

Kun äiti sitten tuli katsomaan, nukkuiko isä, näki hän, että lapset
makasivat sängyissään. Mutta hän ei huudahtanut ilosta, niinkuin
lapset odottivat. Hän ei suorastaan voinut uskoa, että lapset todella
olivat tulleet kotiin. Vasta sitten kun kaikki kolme hyppäsivät
sängyistään ja juoksivat hänen syliinsä, vasta sitten hän uskoi,
että hän ei nyt nähnytkään unta niinkuin monesti ennen. Lasten
kasvot olivat vielä raikkaat ja kylmät pitkän lennon jälkeen, ne
painautuivat äidin kasvoja vastaan, jotka olivat kuumat kyynelistä.
Voi kuinka äidin oli ihanaa taaskin pitää heitä sylissään ja kuulla
heidän ääniään, jotka kaikki puhuivat samalla kertaa! Isäkin heräsi
ja yhtyi iloon, ja Nana syöksyi sisään. Viimein, kun kaikki olivat
vähän rauhoittuneet, kertoi Vendi Pekka Poikasesta ja Kadonneista
pojista, jotka kaikki odottivat ulkona. Kohta kun rouva Darling näki
heidät ja kuuli, ettei heillä ollut äitiä, otti hän heidät suoraa
päätä kasvateiksi. Vähän ahdasta siitä kyllä tulisi, mutta saliin hän
saattoi laittaa ylimääräisiä vuoteita, ja kun niiden eteen pantaisiin
vieraskäyntien ajaksi varjostin, järjestyisi kaikki vallan mukavasti.

Vaikeuksia aiheutti vain Pekka Poikanen. Me kaikki tiedämme kuinka
paljon hän piti Vendistä, ja Vendin äidistä hän rupesi pitämään
melkein yhtä paljon. Mutta hän ei _voinut_ suostua kasvamaan
suureksi. Eikä siinä auttanut muu, kuin että hänen piti palata
takaisin Mikä-Mikä-Mikä-maahan, mutta Vendin äiti lupasi, että Vendi
saisi kerran vuodessa lentää sinne hänen luokseen kevätsiivoja
tekemään ja viipyä kokonaisen viikon.

       *       *       *       *       *

_Puiden latvoissa_.


Vendin pieni talo, jonka pojat olivat rakentaneet, nostettiin
korkealle Mikä-Mikä-Mikä-maan puiden latvoihin, ja Helikello järjesti
sen Pekkaa varten. Puiden latvat ovat pehmeät kuin sametti, ja
iltahämärissä kimaltelee niissä hentoisia valoja, sinipunervia,
valkoisia ja sinisiä. Sinipunervat valot ovat keijukaispoikia,
valkoiset keijukaistyttöjä, ja siniset valot ovat noita herttaisia
pikku tyhmyreitä, jotka eivät vielä oikein tiedä, ovatko poikia vai
tyttöjä.

Ja hiljaisen ilman täyttää lintujen laulu ja tuhansien pienten
satukellojen helinä. Mutta kauneimmin helisee Pekka Poikasen huilu,
kun hän istuu pikku talonsa ovella ja pyytää kevättä kiirehtimään,
sillä kevään mukana tulee Vendi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pekka Poikanen (Peter Pan)" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home