Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Näyttelijättären tarina - Romaani
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Näyttelijättären tarina - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NÄYTTELIJÄTTÄREN TARINA

Romaani


Kirj.

SELMA ANTTILA



G. W. Edlund, Helsinki, 1917.



I



1.


Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut
suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun
aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja
palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen
luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä
ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta
sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.

Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli
aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli
perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi
tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus
tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.

Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla
kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana
itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä
persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle.
Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä
sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan
siihen ihanteitaan.

Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä
kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta
moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet
hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.

Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä
sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa
runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.

Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä,
olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.

Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa
kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut
tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.

Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.

Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli
hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:

-- Eikö vieläkään kuulu Katria?

-- Eikä kuulu, -- tiuskaisi Miina kärsimättömänä. -- Ja nytkös sitä
kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä
olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin
ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni
sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas
on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin
nasapuljukset! -- sätti Miina.

Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa
äkäilemään.

Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä
polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen
pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja
kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui
kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.

Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin
saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista
tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita
mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan
ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys
lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan
ja puron hiljaisen lorinan kanssa.

Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin
estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.

Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi
kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.

Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain
piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan
tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se
menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.

Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän
matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria,
Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen
kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.

Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen
pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.

-- Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? -- kysyi hän.

-- Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, -- sanoi nuorukainen
näyttäen ampuma-asettaan.

-- Oletko nähnyt Katria? -- kysyi Alpre Harju.

-- En tunne koko tyttöä, -- kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.

Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja
Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.

-- Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, -- sanoi Tuomas.

He astuivat sisään.

Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä.
Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan
suortuvat pois silmiltään.

-- Missä on isäsi? -- kysyi Alpre Harju.

-- Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, -- sanoi Katri nousten
seisaalle.

-- Miksi sinä tulit pois Mattilasta? -- kysyi Alpre Harju. -- Olisit
voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin
sovittu toistaiseksi.

Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli
lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin
sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman
kaihon.

Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja
sanoi ruotsiksi toverilleen:

-- Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä
on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo
arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja
itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää
leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään
hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi
tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.

-- Tahdotko tulla kylään? -- kysyi Alpre Harju vastaamatta
nuorukaisen puheeseen.

-- En! -- tokaisi Katri varmasti.

-- Kuinka sitten lukujen käy?

-- Kun en minä voi tulla kylään! -- huusi Katri. Tuomaan silmät
levisivät.

-- Mitä me sitten teemme? -- sanoi maisteri Harju hymyillen.

-- Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!

-- Neuloisit, -- innostui maisteri. -- Tietysti sinun pitää neuloa.
Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.

Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa
laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen
kokoon.

-- Siinä voi olla ainesta, -- myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, --
mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.

-- On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, -- päätteli Alpre
Harju.

-- Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? --
kysyi Tuomas.

-- Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen
sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa
käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi
ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä
ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin
paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.

-- Mitä sinä sitten arvelet?

-- Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen
näyttelijän.

-- Mitä? -- huudahti Tuomas. -- Tyttöhän on kouluttamaton, oikea
villi-ihminen!

-- Mitä siitä! -- Alpre huitaisi kädellään. -- Kirjatiedotko ne
nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta
pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla
varuillaan.

-- Lukea hänen kuitenkin pitäisi! -- väitti Tuomas.

-- On niin haluton ja arka. Yritä sinä! -- sanoi Alpre äkkiä.

-- Niin, -- innostui Tuomas, -- jos sinä autat.

-- Totta kai.

-- Sellainen tyttö -- luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! -- intoili
Tuomas.



2.


Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita
ompelutarpeita.

Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei
pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan
sijaan.

-- Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt,
-- ihmetteli Miina.

Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen
antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta
tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan
autuaaksi.

-- Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, -- selitti tyttö
nauttien ruuasta.

-- Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.

Katri nauroi.

-- Et sinä varsin koreasti naura, -- muistutti Miina.

Katri peitti suunsa kädellään.

-- Enhän minä sitä pahalla, -- ennätti Miina sanoa, -- mutta voisit
pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä
pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.

Miina jäi siunailemaan.

Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi.
Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen
metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin
ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt.
Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn
sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista
paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja
ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen
eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen
juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni
käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin
hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta.
Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä
sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea
hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa,
kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä
ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen
ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon
seuduissa -- selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää
eikä muista mitään -- ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja
muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan
juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti
metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle,
ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran
vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina -- hän näki jo
kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi
uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja
hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli
viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin
paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi
säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna
vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:

-- Jestas, mitä sinä täällä?

-- Katsoin puseroa, -- sanoi Katri selviten pelostaan.

-- Kuka sinun tietää, mene pois täältä!

-- Menen, -- sanoi Katri heittäen niskojaan, -- käskemättäkin menen.

-- Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, -- ja kuin piloillaan
hän huusi koiralle pihassa: -- Ot kii!

Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti
tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan,
mutta koira ei hellittänyt.

-- Katsokaas tuota ottelua, -- sanoi Anna Kaivolan nuorelle
isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.

Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:

-- Puriko se?

-- Kun Anna usutti, -- sanoi Katri.

-- Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit,
-- sanoi Anna.

Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin
edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen
avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:

-- Älä sellaisia puhu.

-- Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, -- sanoi Katri
ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. -- En muistanut
kainaloneulosta.

-- Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.

-- Minä en keksi, se on totta, -- huusi Katri.

-- Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota
vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!

Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.

-- Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! -- huusi hän polkien
paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.

Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn
ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.

Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku
morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.

Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei
kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.

Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat
samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia
ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei
huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen!
Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja
tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun
hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö
parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka.
Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi,
ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän
tutkistellut.

Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.
Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.

-- Jos olisikin väijymässä!

Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken
henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei
mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen
aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.

Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi
syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että
kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä
ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän
oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista
silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille
saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia.
Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys
puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi
kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian
kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti.
Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun
hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota
tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät,
kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen,
sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja
hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja
Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.

-- Isäkö! -- huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä
kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja
tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja
kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.



3.


Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla,
mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva
olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä,
missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi
saada herruutensa tunnustetuksi.

Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin,
missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän
hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä
hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja
suunnitellut.

Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili
niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen,
kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä
syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli
rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä
ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: -- mitäs vielä?
tyttären kiihkoisille olettamuksille.

Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä
entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein
totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita
ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! -- se oli neulojan
kiihkoinen tahto, -- nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti
tuomarina, -- isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan
varmasti.

-- Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? -- kysyi soittaja hymyillen
ja katsellen Katrin puuhaa.

Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.

-- Harjun maisteri täällä ... sanoi isä levottomana. -- No, mitäs
se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu
pesästään ulos maailmalle.

Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat
tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti
luotaan.

Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään
ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi
keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen
hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava
kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula,
jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä,
nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.

-- Katsos nyt sinua, -- puhui soittaja, -- olethan kuin mikäkin
karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin
kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen
metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden
peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.

Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.

-- Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai,
vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin
keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin
naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on
hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita
onkin.

Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia
sukkia.

Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla,
nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja
laski ne varovasti pöydälle.

-- Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, -- sanoi isä.

-- Kun ne on niin kauniit, -- ihmetteli Katri ja katseli
sierettyneitä jalkojaan. -- Ei ne taida mahtua. -- Kyyneleet nousivat
silmiin.

No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, -- sanoi isä.

-- Mikä mitta? -- epäili Katri.

Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat
pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.

Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka
ja kenkä.

-- En minä raaski.

-- Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen
sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä
soitan.

Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja
kosketellen.

-- Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,
sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.
Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.
Osaatko sinä tanssia polkkaa?

-- Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! -- Niin, nythän Juonalan
pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, -- puheli hän
herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.

Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi
ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja
kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja
auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja
hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti,
pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja
niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.

Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus,
katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin
lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään,
huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan
ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta
onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut,
poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt
kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä
surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne,
nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt,
siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski
viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.

-- Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, -- sanoi Katri.

-- Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.

-- Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! -- nauroi tyttö.

-- Mitä kenkiä, tallukoita!

-- Äidin vanhoja.

Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä
esineitä.

-- Niitä survottuja, navettakenkiä, -- lisäsi Katri. -- En minä niitä
hyviä ole ottanut.

-- Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen
touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.

-- Te osaatte soittaa.

-- Osaankos minä? -- huudahti soittaja nöyrällä ilolla. -- Oliko se
polkka kaunis?

-- Oli se minun mielestäni.

-- Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, -- sanoi isä katsellen
pihaan.

-- Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan
sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut,
isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä
tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt,
tahtoi aina tulla minun mukaani.

-- Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!

-- Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin
hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni,
mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan
ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti
minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä
ruohoakaan. Tiedättekös, isä?

-- No...?

-- Minä luulen, että se kuoli nälkään!

-- Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli
kuollakseen, niin se kuoli.

Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa
Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä
hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti
siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.

-- Rahaa! -- huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.

-- Eletään sillä vähän aikaa, -- sanoi soittaja lapsellisella
tyytyväisyydellä.

-- Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! -- huusi Katri hypellen
harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.

Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti,
että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän
kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli
pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois,
mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski
sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle
nurkkahyllylle.

-- Mikä kirja se on? -- kysyi isä.

Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli
lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä
pään ympärillä.

Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:

    Irvihammas,
    taivaanlammas,
    piikkipäinen pässi!

saneli Katri harmissaan.

-- Älä pilkkaa Jumalan sanaa, -- sanoi isä, otti kirjan pois ja laski
sen hyllylle.

-- Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.

-- Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.

-- Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.

-- Olin tullessani pappilassa, -- sanoi soittaja. Se nuori herra
tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä.
Lupasi tulla tänne.

Pappilan ylioppilasko? -- kysyi Katri suurin silmin.

Niin, sellainenhan sillä on se lakki.

Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!

-- Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, -- sanoi
soittaja katsellen ympärilleen.

-- Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.

-- Kun ei vain viulu kastu, -- sanoi soittaja läheten kallista
soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.

-- Ei nyt sentään, -- nauroi Katri. -- Minä olen levitellyt tuohia
rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.

-- Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.

-- Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja
silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.

-- Enhän minä, -- esteli isä.

-- Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna
usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.

-- Onhan sinulla ase, -- sanoi isä.

-- On se tuon vanhan nahan taskussa, -- nauroi Katri.

-- Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se
kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan
sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan,
kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se
vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä
tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten
taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä,
niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen
sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja
niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle
karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun
soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole
sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.

-- En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja
ihmisiä minä pelkään, -- sanoi Katri.

-- Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.

-- Kaivola, -- sanoi Katri.

Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.

-- Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei
suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen.
Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.

Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen
pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti
viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.

-- Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette
vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.

Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.

-- Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?

-- On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.

Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan
hän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti
ja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan
mikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita
ja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta
ihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan
keskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki
heille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma
käki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä
Katrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos
koettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.

Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan
letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.
Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.
Se kukkui, mutta vaikeni samassa.

-- Tietysti se hämmästyi, -- nauroi Katri itsekseen, -- kun se ei
nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat
paljaina. Se nolostui ja huh! -- tuossa se nyt lensi pois! Käki,
käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame
ja isän tuomat kengät!

Kaiku vastasi: kengät!

Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:

    Tukuni, tuku,
    punainen on puku,
    on kengät mulla uudet
    ja rahaa markat kuudet,
    kun tulee meille kerran
    se pappilan nuori herra!

Kaiku vastasi: -- Nuori herra!

Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi
kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi
oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.

-- Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä
tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole.
Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi
niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat!
Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa
ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan
viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!

Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä
kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle
syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti
suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.

-- Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!

Katri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas
pihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.

-- Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta
Katria?

Iltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli
mentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa
aitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen
antanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se
kuluu.

Hän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki
kamarinsa oven.

Hän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:

-- Nouse nyt, täällä on vieras!

Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka
oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi
tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.



4.


Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä
se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja
tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli
kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei
ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas
hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä
yritti naurattaa.

-- Laitahan kahvia, -- sanoi isä. -- Noustiin juuri.

-- Onkos herrakin ollut täällä yötä?

-- Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.

Vieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!

-- Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan
sänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, -- puolusteli isä.

--- Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, --
puhui vieras.

-- Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! -- sanoi Juonala
ja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä.
Mutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.

Katri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras
olivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin
ulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun
hän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa,
keitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja
vei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan
kannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti.
Kaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli
vähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää
kengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan
hän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli
jo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä
samassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli
juuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista
osaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se
kukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.

-- Sinä osaat paremmin, -- sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan
silmiin.

He olivat samalla kuin vanhat tutut.

-- Onko isäsi opettanut?

-- Ei isä osaa viheltää.

-- Hän soittaa viulua ihanasti.

Katri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se
mielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja
katseli noin kauniisti.

-- Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi
kalastamaan ja uimaan.

-- Meillekö?

-- Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?

-- Kun meillä on niin meikäläistä.

-- Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä
missään koko kylässä.

-- Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? -- kysyi Katri arasti.

-- Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle
vuode.

-- Ladossa on lautoja, -- sanoi Katri.

He juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista
kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn
luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky
lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.

-- Nyt tuli vahinko, -- sanoi Tuomas.

-- Minä neulon, -- kiirehti Katri rauhoittamaan.

-- Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, -- kehui poika.

-- Te olette niin kuin -- -- hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.

-- Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, -- sanoi Tuomas
katsellen kömpelöä neulan pitelyä.

-- Minä olen tehnyt hameen, -- sanoi Katri nykäisten niskojaan.

-- Tämänkö ylläsi?

-- Niin, tämän.

-- Sinä olet soma.

-- Taikka hame.

-- Niin ja hame, -- vahvisti Tuomas.

-- Älkää tehkö pilaa, -- sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.

-- Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?

-- En.

-- Osaatko laulaa?

-- Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.

-- Oletko sinä käynyt koulua?

-- En, -- sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.

-- Osaatko sinä kirjoittaa?

-- En, -- vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.

-- Tahtoisitko osata?

-- Tahtoisin.

Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen
ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan
ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.

-- Pannaan se kiehumaan, -- sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja
Katri kaatoi padan vettä täyteen.

-- Tuleekohan siitä nyt paistia? -- epäili Tuomas.

-- En minä tiedä, -- myönsi Katri hämillään. -- Kalasoppaan pannaan
perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.

Tuomas puuhaili sängynteossa.

-- Tästä uhkaa tulla hyvä, -- sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi
Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se,
että Tuomas vihelsi väärin.

Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.

-- Se pentele petti! -- huusi hän kuin mies.

Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika
kirosi.

-- Mitä sinä naurat? -- sanoi Tuomas äkeissään. -- Kun he-herra
kirosi! -- sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.

-- Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! -- Ja sitten hän
otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.

Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin
veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.

--- Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules
polkkaa!

Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja
katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut
kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.

Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri
haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat
varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan,
Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.

-- Se oli tanssia! -- sanoi Tuomas.

-- Ette saa puhua siitä.

-- Miksei saisi puhua?

-- Se on niin kaunista ja -- salaista.

Nuorukainen katsoi tyttöön.

-- Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.

-- Niinkuin vesisaavissa, -- hymyili Katri.

-- Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin
toisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.

-- Kuka minua opettaisi?

-- Minä opetan.

Katrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle
alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla
hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon
pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri
sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.

Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi
eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai
sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua,
mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä.
Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.

Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena,
kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä
ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti
tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli
kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä
hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.

-- En minä opi koskaan!

-- Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.

He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen
alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat
kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä
voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään
rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun
oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä
tarvinnut kiittää.

He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin
hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä
astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ
oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi
malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata
hänen ylen lennokkaita esitelmiään.

Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui
kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan
nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille
historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta
Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.

-- Onhan se kuin Jumalan sanaa, -- myönsi Juonala, -- mutta eihän
meikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi -- ja
kyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.

Katri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin
laskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului
kylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia
voittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen
velvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän
hän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus
hiipi välille.

-- Ettekö te sitä ymmärrä? -- huudahti hän epätoivoisena.

-- Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille,
joille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista
korkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja
kuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä
kätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme,
ellei ole sallittu.

Nuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä
alhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän
katsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan
sydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa.
Hän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: -- Mitäpä sitä sanoisi
uskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut
käsittää isänmaallisuutta.

Juonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko
iloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa
epäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät
sävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja
vaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy
kuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien
sydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja
inhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu
tyhjälle helinälle.

Näin he yhä lähenivät, toisiaan.

-- Miten teistä on tullut soittaja? -- kysyi hän Juonalalta.

-- Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt
niinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa
sitä huulilleni.

-- Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla
ihmisillä on oma tarinansa.

-- Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin,
sellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin
erottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen
tuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa
viulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta
pelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan,
kun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta
viulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas,
Katri?

-- Sanokaa vaan, -- nyökkäsi Katri.

-- No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole
koskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin
korea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri
sitä sitten oppi vihaamaan. -- Soittaja silitteli viuluaan ja
kasvoilla pälyili hellyys. -- Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä
koje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon
pahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut
terveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.

Ja soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja
vaikeni.

Sydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva
kesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.

Tuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja.
Sattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli
saksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin
kun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen
reunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen
mieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.

Hän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle
mielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että
jos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja
Juonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja
luuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa -- niinkuin
hän itse sanoi -- ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään
jotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka
olivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.

Nuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet
samalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala
oli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen
pakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan
lukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa
ja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja
otaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi,
joka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut
vain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää
eivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan
ollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään
muistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi
luonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa
johtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri
vielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.

Näille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän
tuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi
ja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.

Oli jo ilta, valoisa kesäyö tulossa. Hetki hänen mielestään siis hyvä
Atalan lukemiseen. Juonala tuli sisään ja riisui kalanuttunsa, otti
lusikkapuun uunilta, jonne sen oli hahmoitettuna pannut kuivamaan, ja
valitsi koveron veitsihyllyltä, istui veistintukille muurin viereen
ja alkoi kovertaa. Kevyt haapapuu pyöri hänen tottuneissa käsissään,
ja kovero puraisi ahnain ottein puuron lusikasta. Lusikkapuu painui
rintaa vasten, ja soittajan kasvot saivat tarmokkaan ilmeen.

-- Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä
tarmoa? -- sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.

Samassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista,
mitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen
sydämensä löi tavallista nopeammin.

Katrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli
määrä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat
painuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi
raudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva
eikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin
kuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä,
harvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden
tarkkaavaisuuden.

Olihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja
ja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen
oma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen
mieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus
eksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin
tietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren
meren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta
kaikkea hyvää ja rikasta.

Katrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan
joskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty.
Erämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä
ja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa,
käsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä
edessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän
sulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu
samalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen
neitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.

Tuomaan yksitoikkoinen ääni ja kankeat lauseet antoivat kylliksi
aikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä
pidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja
hiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun
polvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois
tolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he
kerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät
kokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus
ja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen
leimansa.

-- Lukekaa vielä, -- pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt,
ja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen.
Metsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman
sydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.

Tuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut
jonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren
hiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta
tuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.

Katri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta
lattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen?
Olikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja
Chactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja
muisti äitinsä viimeiset sanat: -- Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei
ollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa
ja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen
salaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne
hän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan,
laulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin
hyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen
lehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä
Aubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa
tähden -- hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki
hänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt
uskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon
auringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan
alusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän
sen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän
saisi sulkea silmänsä ja rukoilla -- rukoilla hänen puolestaan --
ja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi
kuolla siellä eikä koskaan herätä.

Hänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen
yön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu
noudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan
elämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi
jäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta
seuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen
herkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu
hänelle, vaikka liian hitaasti -- nopeammin, nopeammin ja sitten
uudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi
kuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi -- aina kuolemaan saakka
eikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen
sanoisi Tuomaalle.

Kesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan
syvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen
sanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt
puhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin
mielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti
hyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas
kävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen
painoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa
metsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä
sanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat
voimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli
ylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka
Katri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen.
Nuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan
uskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi
lakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.

Hän totesi -- muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin
leikin näkijäksi -- tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui
kuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein
enimmin.

Katri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää
hypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin
mitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt
aiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki
ovensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut
taloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä.
Tytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula
ja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin
valkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi
valkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan
äyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.

Sisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat
olivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui
tottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.

Tuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan
täydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä
vakaumuksella.

He elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä,
ampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta.
Nuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla
kaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten
parissa.

Tuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut
niinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan
pahojen ja hyvien.

Sitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia
olentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen
luontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja
pidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli.
Veli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti
jokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin
tehdä voi.

Nuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat vielä tuoreet eikä hän
ollut tiedoilleen saita, jakoi avoimin sydämin itsekään aavistamatta,
minkä valoloisteen hän antoi yksinäiselle tytölle. Tahallaan hän
penkoi alkeellisimpiakin asioita vaistomaisesti noudattaen kuulijansa
kantaa, ehkä myöskin siksi, että hän nyt jo tunsi Katrin tiedot
ja tiesi, minkä verran toinen voi omaksua. Nuorukainen hämmästyi
itseäänkin -- milloinkaan ennen ei luonto häntä ollut viehättänyt
sillä tavalla kuin nyt. Päiväkaudet he elivät metsässä tai järvellä,
useimmiten kahden, toisinaan Juonalan kanssa. He olivat siihen niin
tottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja
arkailu kahlehti heitä sisällä.

Juonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:

-- Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, -- ja
sitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.

Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan
liikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen
korkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi,
liiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi,
uhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen
liverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin
valonsäde lämmittäen ja sytyttäen.

Nuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja
punastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri
ei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi
kädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä,
erosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä
auringonpaisteessa.

Hetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut
surun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa,
että se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen
oli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa
vaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa
taittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin
erämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja
itki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.

Niissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa
kasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken,
jota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään
siunasi lapsensa onnea.

-- Minä olen aivan pyörryksissä, -- sanoi Tuomas pyyhkien hikeä
otsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun
kiihkeydestä.

Katri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki
ensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin
suloista, katkeraa ja -- äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi
päästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin,
kaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän
unohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän
salaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa
viruivat.

Tuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen
ohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.

-- Ei se ole sillä tavalla, -- valitti Juonala vilkaisten kärsivänä
poikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja
iloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika
tuossa oli valoisa ja onnellinen. -- Ei suinkaan se nuori herra niin
välitäkään tästä soittelemisesta, -- päätti hän. -- Olen taas aikonut
lähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne
ja kai Tuomas herrakin...

Tuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys?
Hän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka
hän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia
vaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa
tasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon.
Nyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on
samaa kuin: -- Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! -- Voiko hän
jäädä tänne yksin Katrin kanssa? -- Tuomas naurahti, sovinnaisuus
tunkeutui tännekin korven kolkkaan.

-- Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?

-- En tiedä, ei ole täällä kiireitä.

-- Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.

-- Mitä siitä meikäläisen opista, -- sanoi Juonala lysähtäen kokoon
ja kääntäen pois kasvonsa.

-- Olette hyvin itsekäs mies! -- huudahti nuorukainen, nähdessään
Juonalan harhailevan katseen. -- Minä olen kuitenkin päättänyt
opettaa Katria ja minä teen sen! -- sanoi hän laskien kätensä
Juonalan olalle.

-- Mitäs, mitäs sitä ... tapaili Juonala ja laittoi viulua
nahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.

Tuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle
Katria tapaamaan.

-- Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden
kotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa
vaikka joka päivä.

-- Uskallanko minä?

-- Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, -- sanoi
Tuomas. -- Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä
muut kymmenessä.

-- Onko? -- huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen,
mutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: -- Ne luulevat minua
vähämieliseksi.

-- Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!

Juonala ja Tuomas lähtivät.

Katri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes
he peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli
yksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä
päivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat
kuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi
niitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan
koko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian,
ja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen
huikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli
suonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin
kyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt
saisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut -- kuolema! Hän
ihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin
hänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.



5.


Katri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.

Kohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret
olivat suunnitelleet.

Kirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt
matkustaa pois paikkakunnalta.

Hän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja
siksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.

    Hyvä Katri!

    Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä
    on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään
    tukea ei hänestä sinulle ole.

    En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova,
    ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli
    ajateltu.

    Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen
    puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.

    Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy
    pyrinnöissäsi uskollisena.

                                                _Tuomas._

Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. -- "Pysyä pyrinnöissäni
uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?

Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä
tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."

Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi
kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän
eteisestä.

Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: -- Kuka siellä?

Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.

-- Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No,
miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi
täällä maalla.

-- Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, -- sanoi Katri
ujosti.

Maisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti
Tuomaan kirjeen maisteri Harjulle.

-- Saanko minä lukea tämän? -- kysyi maisteri. Katri kumarsi,
niinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.

Maisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi
sanoi:

-- Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä.
Tuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me
jatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko
jäädä heti tänne?

-- Minne minä menisin? -- kysyi lapsi luottavaisena.

-- Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.

Katri sävähti ja punastui.

-- Etkö pidä Miinasta?

Katri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa
luulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja
rohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta
ja sanoi:

-- En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni --
lu-lukemisesta! -- lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian
kovaääninen.

-- No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.

Näin alkoi Katrin koulunkäynti.

Opettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin
laajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien
sitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli
tyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen
lämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta
ylläpitivät tasapainoa.

Katrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia,
joita maisteri hänelle antoi, ja -- ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi
Katri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa
sen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää
unta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina
ahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut
kosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän,
kuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä
vaikka ylioppilaaksi.

Katri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän
vanhaan hameeseensa ja läksi.

Jalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja
omaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle
ja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli
kaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten
loukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut,
lepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä
koloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan
jalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit
pyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan
ja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään
tiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään
hengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä
huumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui
sammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen
helliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä,
hyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja
viileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän
niitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen
ylitsensä.

Kauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi
hiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset
muistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi
jälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä
jälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet
-- kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän
oli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja
unissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi
sellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti
nopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä
piti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin
kiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut
enää lapsi!

Kas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli
haasia -- Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan
puolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi
puolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi
olla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan
ja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri
kilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa
tuli näkyviin.

-- Kaivola! -- huudahti Katri.

Katrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi
uhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja
silmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen
puiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän
palaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi
ottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.

Kaivola ei liikahtanut.

-- Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, -- sanoi
hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän
nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. -- Jos sinä taas pelkäät,
niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi
sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? -- Ja sanansa todistaakseen
hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. --
Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, -- sanoi hän ja heitti ne
matkan päähän. -- Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on
umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? -- puhui mies ja nauroi.

Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.
Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.

-- Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten
joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.

Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli
kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.

-- Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.

Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat
ja vaaleat viikset.

-- Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida
olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää
asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä
tuossa värjötä.

-- Ei minulla ole mitään sanomista.

-- No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.

Katri hypähti ylös.

-- No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo
äköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet
sinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.

-- Ei se kehenkään kuulu! -- sanoi Katri heittäen niskojaan ja
hypähti toiselle kivelle.

-- Älä nyt kiirettä pidä. Minulla on vielä puhumista. Mitäs sanoisit,
jos tekisin sinusta Kaivolan emännän?

-- Älkää pilkatko! -- huusi Katri.

-- Ei, mutta oikein totta, olenko minä koskaan sinua narraillut,
katsellut olen ja aina kaukaa, ja sittenkin sinä pelkäät.

-- Kun te aina katselette sillä tavalla.

-- Milläs tavalla minä sitten katselen?

-- En minä osaa sanoa.

-- Tule nyt ja anna kättä, niin teemme hyvän sovinnon. Kun nyt kerran
on juttusille ruvettu, niin anna kättä.

Katri heitti nuoran kädestään, oli niin hullunkurista sitä pidellä,
aivan kuin Kaivola olisi ollut nauta. Taisi olla oikea ihminen.

Samassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään.
Katri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola
äkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti
Katri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut
edes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen.
Kaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän
kiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän
jyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän
taskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän
metsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista.
Hän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään
tarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.

Samassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja
hän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä
irti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin
nykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut
tavoittaa häntä uudestaan.

Silmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen,
ja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan
ranteeseen.

Katri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta,
mutta mies huusi:

-- Älä mene, minä kuolen!

Lapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi
kauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.

-- Yritä sitoa! -- pyysi Kaivola. -- Revi riepua paidastani!

-- Ei se ole puhdas, -- sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.

Hän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan
pitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.

-- Se valuu riivatusti, -- manasi Kaivola, -- juokse sinä hakemaan
apua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin
aseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!

Katri ei juossut, hän liiti kiveltä kivelle halki metsän
linnuntietä, tuntien joka kannon, puun ja mättään, ja saapui Harjuun
menehtymäisillään. Hän vapisi ja itki hiljaa koputtaessaan maisterin
ovelle. Sali oli pimeä ja valo tulvahti sivuhuoneen ovesta maisterin
avatessa, joten Katri ensin huikaistui ja sopersi:

-- Onnettomuus, Kaivola kaatui!

-- Missä ja miten? -- kysyi maisteri Harju säikähtyen nähdessään
Katrin kiihtymyksen.

-- Metsässä veitseen, haavasta valuu verta.

-- Mihin paikkaan sattui?

-- Ranteeseen!

Maisteri Harju veti sormellaan poikki ranteen. -- Näinkö?

-- Ehkä se sattui valtimoon, -- sanoi Katri. -- Se niin vuotaa.

-- Riennetään toki, Löydätkö sinä sinne takaisin? Tulee pimeä.

-- Vaikka keskiyöllä, paikka on lähellä kotiani. He ottivat
lyijyvettä ja haavavaatetta mukaansa, ja Miina antoi navettalyhdyn.

He olivat jo kaukana metsässä, kun Katri arasti sanoi seuralaiselleen:

-- Jos se Kaivola nyt kuolee!

-- Näyttikö se niin vaaralliselta?

-- Se jäi maahan makaamaan. Voi, kuoleekohan se?

Katrin liina oli pudonnut ja mustat suortuvat valuivat kalpeille
kasvoille.

Maisteri Harju näki ensi kerran Katrin katseessa sääliä ja
inhimillistä surua. Se vaikutti häneen elvyttävästi ja jotakin
poistui heidän väliltään.

-- Lapsi alkaa kehittyä naiseksi, -- päätteli hän itsekseen.

-- Oletko hädissäsi? -- sanoi hän tyynnyttäen. -- Mitä sitten
tapahtuisi, jos hän nyt kuolisi? -- kysyi Katri yhä kiihtyneemmin.

-- Miksi niin?

-- Kun se oli onnettomuus!

-- Katri, sinä näyt tietävän, miten onnettomuus tapahtui. Kerro se.

-- Minun teki mieleni käydä kotona ja tapasin Kaivolan. Hän puhui
kanssani ja kiusoitteli ja tarttui takaapäin hameeseeni. Minä
nykäisin itseni irti ja kaaduin, mutta Kaivola taisi kompastua
kiveen. Hänkin kaatui ja satutti kätensä veitseen.

-- Mihin veitseen?

-- Minun veitseeni.

-- Miten sinulla oli veitsi esillä?

-- Minä vedin sen taskustani samassa kun Kaivola otti hameestani
kiinni.

-- Katri! -- huudahti maisteri Harju.

-- Minä en ennättänyt lyödä.

-- Olisitko lyönyt?

-- En tiedä.

-- Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.

Tuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi
nopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen
kiirehtiä pysyäkseen jäljillä.

-- Tässä se rinne on, -- kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja
ääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: -- Täällä!

He riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.

-- Nyt on aika täpärällä, -- sanoi maisteri. -- Käydään tupaan.

He vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa
pestiin haava ja sidottiin lujasti.

Todellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu.
Nyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi
hakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään
kehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa -- lepoa
miesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin
koko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja
vilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.

Säälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun
haavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän
hymyillen:

-- Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.

Katria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka
niin häpesi maisteria.

-- Sinun pitäisi nyt lähteä kylään -- kotiin, -- sanoi maisteri
Harju. -- Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.

-- Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. -- On niin paljon tekemistä.

-- Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.

Katri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista,
teki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.

-- Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, -- sanoi hän silittäen
puista päätyä ja katsoi maisteriinsa.

Hämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui,
jäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.

Kaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri
Harju tupakoi takkavalkean ääressä.

Katri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. -- Metsä
humisee kuin itkisi, -- ajatteli hän. -- Se on niin uhkaavasti vakava
ja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä
ei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin
samanlainen. Nyt sen tiedän. -- Hän nukkui kesken mietteitään.

Tuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi
levottomaksi.

-- Tuleeko läpi siteen? -- kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta
pimeässä nähdä.

-- On se märkä, -- sanoi Kaivola.

-- Lienee sittenkin parasta, että menen hakemaan hevosen ja reen.
Kärryillä ei tänne hiivatin soppeen pääse.

-- Ei ole vahinko suuri, vaikka kuolenkin, -- sanoi Kaivola.

-- Tänne ette saa kuolla.

-- En, jaksan kyllä huomiseen, jos saan aamulla heti apua, -- sanoi
sairas.

-- Herätän Katrin, olkaa hiljaa paikallanne, -- sanoi maisteri.

-- Tottelen, -- vastasi sairas alistuvasti.

Maisteri Harju herätti Katrin valvomaan, otti lyhdyn ja läksi
taipaleelle.

Katri läheni liikkumatonta miestä ja katsoi suuriin punertaviin
silmiin, joihin kuu loi kaameaa valoaan. Tyttö hytkähti kuin olisi
tuntenut kipua.

-- Onko vaarallista? -- kuiskasi hän pelon vallassa.

-- Luulen, että kyllä se vie! -- sanoi mies.

-- Kuoletteko? -- huudahti tyttö tarttuen äkisti ja varomattomasti
terveeseen käteen.

-- Tahdotko tehdä minulle mieliksi?

-- Tahdon, tahdon!

-- Suutele minua.

Katri kääntyi pois.

Kyyneleet valuivat miehen poskille ja hän sanoi tukehtuneella äänellä:

-- Minä kuolen ehkä piankin eikä kukaan naisihminen ole minua vielä
rakastanut eikä suutakaan antanut. Olen vasta kahdenkymmenen viiden
vanha.

-- Eikö kukaan ole teitä säälinyt? -- kysyi Katri, kääntäen kasvonsa
sairaaseen ja nähden hänen itkevän. -- Te osaatte itkeä! -- huudahti
hän läheten sairasta.

-- Minä olen syypää teidän onnettomuuteenne, ja tahtoisin olla teille
oikein hyvä! -- jatkoi hän lämmin sointu äänessään, joka teki sairaan
onnelliseksi ja sai unohtamaan kovan kohtalon.

-- Anna minulle suuta, se on sairaan ja kuolevan rukous.

Katri käänsi jälleen päänsä pois.

-- Niin, älä anna, minä en ole sinulle millään tavalla otollinen enkä
saa sinua kiusata, sinua, hyvä ja kaunis lapsi. Sinä olet paljon
parempi kuin kukaan -- niin kukaan sellainen, jonka minä tunnen. Ja
sinä olet oppinut ja koulua käyt maisterilla. Ethän sinä voi minua
suudella.

Katri painoi äkkiä huulensa sairaan suulle ja poistui huoneesta.

Hän ei kuitenkaan kauaa viipynyt, toi vettä ja auttoi sairasta hänen
juodessaan.

-- Puhu minulle, -- pyysi sairas.

-- Mitä minä puhuisin, en osaa Jumalan sanaa.

-- En minä tahdo Jumalan sanaa, puhu sinä itsestäsi.

-- Eihän minusta itsestäni ole mitään puhumista.

-- Puhu ajatuksistasi. Mitä sinä itse ajattelet, kun et lue kirjoja?

-- Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut
itselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista
taloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.

-- Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.

-- En minä sellaista todeksi, usko.

-- Minä annan sinulle rahat.

-- Oletteko te hullu? -- huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella
oli sairas.

-- En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.

-- Ettehän te voi kuolla! -- kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi
ympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt
oudon vaaran salassa vaanivan.

-- Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain
särkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee
hyvää. Puhu nyt siitä talostasi.

-- Mitä siitä, olette väsynyt.

-- En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella
sinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä
talostasi.

-- Siitäkö talostani pilven reunalla?

-- Niin, siitä talostasi.

-- En minä sitä rakentaisi tänne Harjuun.

-- Miksi et?

-- Minua aina niin naurattaa, kun mehiläinen puskee päänsä ruutuun
ja surisee ja purisee hengen edestä. Se luulee pääsevänsä ulos. Se
on niin hullunkurista, kun ei se koskaan sillä tavalla pääse. Jos
minä nyt rupeaisin asumaan Harjussa, niin en koskaan pääsisi suureen
maailmaan, ja sinne minä tahdon. Minä tahdon oikein kauas, tahdon
nähdä paljon ihmisiä!

-- Jos minä jäisin eloon, etkös tulisi minulle emännäksi?

-- Enhän minä sitten voisi päästä maailmalle.

-- Et, etkös tulisi?

-- En, en minä tulisi.

-- Minä olen rikas. Metsä on hyvin suuri, olen laskenut sen
sadantuhannen arvoiseksi.

-- En minä sittenkään tulisi. -- Sinä annoit minulle suuta. Katri
punastui ja sanoi:

-- Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.

-- Suutelisitko minua vielä, jos -- jos minun pitäisi kuolla!

Katri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen
käsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin
silmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa
toisen sisimpiin ajatuksiin.

-- Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.

-- En! -- kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan
silmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho
olisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä
miehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää
jaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä
olisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina
sairaan avoimelle povelle.



6.


Aamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi
yksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä.
Sen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli.
Keskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. -- Jos
äiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti
tietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin
minun mielessäni on se pohjaton kaipuu?

Näissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.

Maisteri sanoi: -- Kaivolan tila on hyvin vaarallinen.

-- Minkä vuoksi? -- kysyi Katri kiihkeästi.

-- Lääkäri sanoi, ettei hän oikein voi saada syytä selville. Haava
ei missään tapauksessa ole kuoleman syynä, jos niin tapahtuukin,
pikemmin sitten hänen yleinen heikkoutensa ja veren vähyys.

-- Kaivola ei ole vahva! -- sanoi Katri kuin itseksensä. -- Hän on
niin köyhä, ei kukaan hänestä pidä.

-- Hän pyysi sinua tulemaan sinne Kaivolaan.

-- Nytkö?

-- Kohta kun olen tullut sieltä takaisin. Kaivola lähetti hakemaan
nimismiestä ja tohtori jäi sinne odottamaan. Kysymyksessä on
testamentti. Kaivolalla ei ole läheisiä perillisiä. Isä ja äiti
olivat ulkokuntalaisia ja nähtävästi ilman sukua. Kaivola on perinyt
heiltä talon aivan yksin ja määrää siitä nyt mielensä mukaan.

Katri meni Kaivolaan iltahämärässä ja vietiin heti sairaan kamariin.

Kaivola ojensi hänelle kätensä ja hymyili, ja Katri tarttui siihen
istuen tuolille sängyn viereen. Olihan täällä niin tutunomaista.
Samanlainen kamari tuvan päässä kuin hänen kotonaan. Samanlainen
ruskea piironki oviseinällä ja akkunan pielessä peili, sellainen
vanhanaikainen, kultapuitteinen, kaksi akkunaa ja vuode.

Kaivola ojensi hänelle vasenta kättään, oikea oli nyt sidottu, ettei
se liikkuisi ja vaikuttaisi häiritsevästi haavaan.

-- Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, -- sanoi
Kaivola. -- Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä
toisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.

Katri antoi kätensä ja istui.

-- Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi
kuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan
morsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun
tarvitse olla aivan yksin.

---Ei, -- sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.

Taaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät
puhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei
niin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea
ja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.

-- Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, -- sanoi hän yhä
katsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.

-- Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu
enää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista
tahtoisi.

-- En, -- sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti.
Katri ajatteli yhä vain katsetta.

-- Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut
pienestä tytöstä saakka.

-- Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? -- Kuka sen tietää,
vaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla,
etten minä oikealla tavalla...

-- Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?

-- Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa,
vaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon
välitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa
sellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?

-- Välitän, -- sanoi Katri hätäisesti. -- Teidän silmänne ovat niin
syvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?

-- Suutele minua nyt!

Katri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin
ei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin
nyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen
silmissä oli.

-- Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt
paljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein
ymmärtää ... sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän
sinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.

Katri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon
eikä hän saanut kiinni mistään.

-- Minua niin ahdistaa, -- sanoi hän, -- en saa sanoista kiinni, on
niinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt
sanoisi ja valaisisi.

-- Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, -- sanoi
Kaivola. -- Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten
selvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua
ihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt
näen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että
se on paljon enemmän. -- Kaivola sulki silmänsä.

Katri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.

-- Tahdotteko kuolla? -- huudahti hän kuin pakosta.

Mies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi.
Äkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä
kädellään ja suuteli kiihkeästi. -- Minä tahdon kaikki, kaikki,
taikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! --
sanoi hän huohottaen.

Hänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri
säikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi
takaisin.

-- Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin
olit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen
hameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä
pienikään.

-- Rakentaisittekos? -- huudahti Katri ja hymyili. -- Vaikka en minä
siitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä
asiasta, jota en ymmärrä.

-- Mitä se on?

-- Mikä silmissänne voi olla niin syvää?

-- En minä tiedä.

-- Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se
tietää?

-- Sinä utelet kuin lapset -- ehkä -- ehkä se on sielu.

-- Ehkä se on teidän sielunne, -- sanoi Katri hiljaa.

-- Minä en usko sieluun.

-- Mitä se syvyys sitten olisi? -- kysyi Katri kiihkeämmin.

-- Minä en tiedä! -- sanoi sairas palavassa tuskassa,

-- Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko
olevan, -- valitti Katri kuiskaten.

-- Minä en tiedä, en tiedä, -- sopersi sairas.

Kaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä,
tuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.

-- Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo
ylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.

Katri teki niin ja toi kukkaron.

-- Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen
otan minä. Pane se tuohon! -- Hän ojensi sormensa.

Katri teki niin.

Lääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria
käskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa.
Oikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.

Katri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei
käsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin
ilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.

Hän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin
Kaivolan pihassa.

Maisteri tuli vastaan. -- Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain
sisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan
kuin kirkastunut, -- sanoi hän.

-- En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos
Kaivola kuolee, -- sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.

-- Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain
ihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.

Kaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli
hiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.

Sama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin
sairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.

-- Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa
syy -- olen -- olen kerran pikapäissäni lyönyt -- surmannut... ei,
ei, älä usko että se oli murha ... se oli kuitenkin isku ja -- --
seuraus...

-- Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, -- varoitti Katri.

Hän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.

-- Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä
minun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!

Katri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen
sydäntään.

-- Olenko minä...? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?

-- Et, lapsi, et. Minä itse olen! -- sanoi sairas keräten kaikki
voimansa noustessaan istumaan.

Katrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut
hänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui
kuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen
tajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi
ihmiseksi.

Hän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin
isäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa.
Hämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.

Katri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi,
ja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä
hereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä
hänet liikkumattomana.

Hän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. -- Sinä olet niin
kaukana -- -- en minä jaksa -- en jaksa! -- puhui sairas tuskin
kuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.

Katri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.

Kynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen
valvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.

Varjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana
kattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta
syleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen
yläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei
eronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä
näyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.

Kynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen.
Katri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha
lääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.

-- Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! -- sanoi lääkäri.

Katri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta
tarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina
hapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui
uudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.

Tytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain
silmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.

Lääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.

Hän jäi huoneeseen.

-- Oliko tämä kuolema? Oli, se oli kuolema! -- sanoi hän itselleen
eikä kuitenkaan uskonut, että Kaivola oli kuollut.

Ihmiset tulivat ja hoitelivat Kaivolaa antaen Katrin olla. Kaikki
olivat itkettyneitä ja hiljaisia. Tuotiin kuusia ja avattiin akkunat
ja keskelle kuusia laitettiin Kaivolalle lepotila.

Maisteri Harju tuli hakemaan Katria ja vei hänet huoneeseensa. Siellä
Katri tahtoi päästä selville, mutta ajatukset olivat kuin lukossa.
Elleivät ne ajatukset aukeaisi ja jos hänen täytyisi olla kuin
tönkkä, niin miten hän voisi elää? Kuolema voisi tulla niinkuin oli
tullut Kaivolalle, ja silloin täytyi tietää. Kuolema vaati elämän
sellaisen, missä ei ollut valhetta mitään, ei vääryyttä yhtään, ei
salaista hymyäkään.

Äkkiä hän pysähtyi mietteissään ja näki ajatuksissaan kysymyksen:
-- Miksi Kaivola kuoli? kuin tulikirjaimilla piirrettynä. -- Miksi
Kaivola kuoli?

Nyt hän ei enää voinut viipyä yksinäisyydessä ja kiihkeällä innolla
hän kysyi maisteri Harjulta:

-- Miksi Kaivola kuoli?

-- Tapausten kulun kyllä tunnen ja tiedän kaikki mitä Kaivolan
elämässä sitä ennen on ollut. Siinä on paljon sellaista, mitä sinä et
vielä ymmärtäisi. Voinhan kuitenkin sanoa, että Kaivolan elämä oli
kohtalokas.

-- Mitä se merkitsee? -- kysyi Katri.

-- Hän sai elämällään ja kuolemallaan maksaa hetken hairahduksen...

-- Hän kertoi ... yritti Katri sanoa, mutta vaikeni samassa.

-- Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa.
Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai
kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?

-- En, -- sanoi Katri.

-- Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien
kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa
peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti
kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.

-- Oliko Kaivola lyönyt? -- kysyi Katri kiihkeästi.

-- Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen
aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan
pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä
koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten
kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen
muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi,
ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä
lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.

-- Olisiko se sitten parantunut, se kipu?

-- Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian
raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan
tästä toiste, -- päätti maisteri Harju.

-- Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, -- sanoi Katri
suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen
toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin
etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat
olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.

Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja
väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa
hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus,
vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä
tai oudosta liikkeestä ympärillään.

-- Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja
kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, -- sanoi maisteri
Harju.

-- Kyllä, -- myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.

-- Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.
Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.

Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi
pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti,
silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo
ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.

-- Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty.
Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää
käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi,
olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset
mietteet.

-- Minä en voi elää, ellen tiedä...

-- Mitä et tiedä? -- sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin
silmiin.

-- Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi!
-- huudahti Katri.

-- Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, -- sanoi opettaja
varmasti.

Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.

Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua
maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti.
Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen
lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä
vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu
ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha
värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän
aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.

Hän naurahti. -- Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja
kohtalo on silloin leppymätön! -- päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan
nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän
nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.

Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi
neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin
päätään: -- Katri, lakatkaa!

Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.

Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei
tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut
ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä
käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää
huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä.
Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä
uutterassa työssä.

Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa
elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun
sanaa.

-- Lopettakaa Herran nimessä! -- huusi hän ja huitoi käsin.

Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa.
Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät
punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa
heräsi luullessaan itseään vihattavan.

-- Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen,
olen pakosta!

Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen
nähdä kotinsa.

Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän
oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä
mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä
painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen
kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea
täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä
vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se
sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä
ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle
rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa
hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut
hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen
ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä
ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja
kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.

Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa
istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea
järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa
tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet --
kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet.
Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa
päänalusella oli verta -- haavasta ja oljissa syvennys sairaan
ruumiista.

Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen.
Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan
rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan
ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen
ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta.
Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia
vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä
kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois
ainaiseksi -- ainaiseksi.

Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä.
Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut
yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat
uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.

Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli
aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja
uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä ... Samassa hän
tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan
samentamaan katsetta.

-- Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se
oli niin paljon. Mitä oikeastaan? -- kysyi lapsi itseltänsä. -- Olen
siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava
Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi
silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en
voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi
tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen.
Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!

Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä
maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.

Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään
Katrin.

-- Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas,
niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.

-- Olette ryypyssä, isä.

-- Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että
sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.

-- Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.

Soittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.

-- Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen
eikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa,
kymmenen markkaa, sain häissä soitosta.

-- En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui
kivelle ja otti repun selästään.

-- Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan -- ja sitten
taas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää.
Sinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja
tahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas
Juonalaan.

Isä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.

Katri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä
kuin ulkoläksyn.

-- Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.
Ehkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.

Kasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä
murahduksessaan:

-- Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä.
Vai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden
tästä myös.

Nyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.

-- Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä
läsnä.

-- En minä tiedä, -- esteli Katri.

-- Niin, mutta minä tiedän, -- sanoi maisteri Harju ja nouti
papereita viereisestä huoneesta.

-- Lukekaa! -- sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.

Tyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.

-- Onko se totta? Isä puhui siitä.

-- On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset
tervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne
hän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat
penkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.

Hänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha
häipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai
vertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.

Hänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän
vapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja
alistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.



II



1.


Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle.
Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti
pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju
oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.

-- Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, -- oli maisteri sanonut,
-- joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja
missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.

-- Miten minä sitten osaan? -- oli Katri kysynyt.

-- Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette,
-- kuului vastaus.

Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja
soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut
mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.

Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria
seuraamaan itseään huoneeseen.

Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain
toisellainen, yksinäisyys oli sama, -- ajatteli erämaan lapsi.

Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit
seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari
tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin
kiinni piirongissa.

Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki
väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea,
niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.

Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi
pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat
hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden
huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.

-- Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo
matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja
sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?

-- Täällä on ihanaa, -- sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.

-- Sinä asut tässä huoneessa.

Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti
pistää niitä taakseen, minkä voi.

Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän
vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.

Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.

-- Antakaa anteeksi, -- sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.

Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.

-- Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain
hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!

Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän
ääreen istumaan.

-- Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?

-- Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä
vaatteista.

Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen
naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana
hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi
nousta.

Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui
ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon
kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa.
Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa
itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.

Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari
innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen
puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa,
mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään
salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä
häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän
kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan,
tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan,
kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.

Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa.
Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä
tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein
kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot,
joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain
kirjojen avulla muototarkassa koulussa.

Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit,
oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa
hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei
varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.

Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän
oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle.
Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian
aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin.
Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina
hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina
päivinä.

Rouva Kaari kysyi aina: -- No, mitä pidit?

-- Olihan se, -- sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan
huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän
Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä
päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän
milloinkin oli nähnyt.

Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.

-- Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni
hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa,
huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen
suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt,
minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla
hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että
saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa.
Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli
ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin
luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin
aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin
tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!

-- Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän
teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen.
En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut
ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja
vaarallisesti keikaileva. Hänellä on väriaistia. Mikään neuloja ei
osaa olla hänelle mieliksi. Pikku tempuilla hän muuttaa pukuansa
milloin miksikin. Mutta sellainen huolimattomuus! Hänen huoneensa
on aina mahdoton. Nähtävästi on hänellä myös taipumus komentaa.
Lienee parin otteen hutaissut sisätyttöä sukallaan, kun ei heti tuotu
neidille vettä.

Olemme hiukan jo joutuneet julkisuuteen. Katri luki muutaman runon
eräässä kirjallisessa illanvietossa. Lehdet eivät tietenkään mitään
maininneet ohjelman suorituksesta, ja se tuntui olevan aika pettymys.
Olemme myöskin kunnianhimoisia. Tervetuloa kaupunkiin! --



2.


Seuraava kesä oli Katrille yhä samaa opintojen ahertamista. Rouva
Kaari alkoi pelätä hänen terveytensä puolesta.

-- Se ei ole enää laitaa, tuollainen työn into, -- sanoi hän
maisteri Harjulle. -- Tyttö laihtuu ja elää vain sankareissaan ja
sankarittareissaan. Meidän pitäisi saada hänet elämään niinkuin
muutkin hänen ikäisensä.

-- Niin, mitä te neuvotte? Minä olen ajatellut samaa.

-- Lähetetään tyttö johonkin kesäsiirtolaan, missä on nuoria, --
ehdotti rouva Kaari.

Sovittiin sitten lähdöstä meren rannikolle. Rouva Kaari ottaisi
Katrin mukaansa.

Ennen lähtöään tuli maisteri Harju kaupunkiin tervehtimään
holhokkiansa.

Katri odotti jännityksellä opettajansa tuloa. Hän oli pukeutunut
omasta mielestään aistikkaimpaan asuunsa.

Pusero oli kukillista musliinia, joka vaipan tavoin verhosi tytön
ryhdikkäitä hartioita, ja kerääntyi suureksi umpisolmuksi rinnan
päälle. Hameen laajat poimut painuivat kiinteän vyön alle, joka
leveänä näytti solakan ja hennon vartalon. Lapsekkaat kasvot,
kulmikkaat ja jyrkät liikkeet ilmaisivat kehityksen keskeneräisyyttä.
Hän harppasi pitkin askelin ja heilutteli innoissaan laihoja
käsivarsiaan eteensä ja taaksensa aivan kuin ei olisi tiennyt, minne
piilottaa liian suuret ja luisevat kätensä.

-- Olet niin levoton tänään, -- sanoi Anna Kaari hänelle. -- Anna
käsiesi olla, miksi sinä huidot?

Katri veti tuolin lähemmäksi pöytää äkkinäisellä nykäyksellä ja istui
työntäen pitkän selkänsä kaarelle ja vetäen hartiansa kasaan, jalat
sojossa ja pää käsien varassa.

Anna Kaari nauroi: -- Sinä olet mainio, kuin mikäkin suuri
koiranpenikka.

-- Pitäisikö olla kissa, -- murahti Katri ja vetäytyi äkkiä
hyppäysasentoon tuijottaen alta kulmain.

-- Hyi, jätä nuo temput, olethan jo täysi nainen etkä mikään
villikissa.

-- Nainen, hyh, naisia on maailma täynnä. Minä en tahdo ikinä olla
nainen, en, en, en!

Hän olisi tahtonut mieluummin purkaa sisuansa alituisia muistutuksia
torjuakseen, mutta nyt hän ei voinut kiihdyttää rouva Kaarta.

Kello soi, ja Katri hypähti parilla askeleella ovelle työntäen
sisätytön ruokasaliin ja sulkien oven kuin estääkseen ketään
näkemästä hänen vierastaan.

Hän pysähtyi avatulle ovelle väistämättä ja hämmästyneenä. Hänen
isänsä, Juonalan soittaja, seisoi porraskäytävässä ja hänen takanaan
maisteri Harju.

Katri näki ensi kerran isänsä ilman viuluaan vieraalla alueella.

Ukko oli hämillään ja katseli hajamielisenä ympärilleen. Hänen
maalainen asunsa, vaikka olikin aivan uuden uutukainen puku
yllä ja jonkinlainen valkea kauluskin, oli silmiinpistävä tässä
kaupunkilaisessa ympäristössä, mutta ukon lempeät kasvot ja
herttaisuutta säteilevät silmät voittivat ensi näkemällä rouva Kaaren
sydämen, ja todellisella ilolla hän vei ukon saliinsa.

-- Katrin isä, Juonalan soittaja. Minä arvaan -- ei sinun tarvitse
sanoakaan. Katri on tavallaan näköisenne ja kuitenkin aivan
erilainen. Käykää sisään, tuhannesti tervetulleita! -- huudahteli
rouva Kaari.

Maisteri Harju näki Katrin ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli
Harjusta lähtenyt Helsinkiin. Talvi oli muuttanut tytön aivan
toiseksi, lapsesta oli tullut nainen ja villi-ihmisestä sivistynyt
neiti.

-- Etkö ole tyytyväinen, kun sait isäsi tänne? -- kysyi rouva Kaari
Katrilta yrittäen silittää hänen tukkaansa.

Katri nykäisi niskaansa joko välttääkseen hyväilyä tai osoittaakseen,
että hänellä oli isän saapumisesta toiset ajatukset. Hän katseli
ukkoa uteliaana ja ihmetellen.

-- Mitä siellä kotona nyt on hommattu? -- kysyi hän pääsemättä
selville, mitä isälle oikein oli tehty, kun oli hänet noin
arvokkaaksi saatu.

-- Soittaja on muuttanut Kaivolaan asumaan, -- sanoi maisteri Harju.

-- Ei suinkaan isä taloa hoida?

-- Minäkö sitä, vielä vai ... voutihan siinä on ja väki, -- hymähti
Juonalan soittaja. -- Minulla on vain se toinen peräkamari.

-- Mitä te nyt sitten teette? -- uteli Katri.

-- Mitä muuta kuin soittelen.

-- Juonalan soittaja antaa täällä konsertin, -- sanoi maisteri.

Katri sävähti tulipunaiseksi ja silmät iskivät kiinni isään vihaisina
kuin haukan saaliiseensa hyökätessä.

-- Isä, isä, isäkö? -- huudahti hän. -- Ei suinkaan!

Hän olisi tahtonut sanoa: narraatte, mutta Harjun maisterille ei
hänen mielestään voinut niin sanoa.

--- Kyllä siitä tosi tulee. Eilen illalla oli jo kenraaliharjoitus.

-- Eihän isä osaa soittaa säestyksen mukaan, -- sanoi Katri.

-- Kuka on sanonut, että pitää soittaa säestyksen mukaan? Juonalan
soittajalla on oma tapansa soittaa ja säveltää. Ettekö ole huomannut,
että hän soittaa ja säveltää samalla hetken mielialoja? -- puhui
maisteri Harju.

-- Se on nyt sellaista .. kelpaa siellä maalla, -- sanoi Katri
punastellen ja leppymättömänä.

-- Jos Katri sitä häpeää, niin enhän minä sitten, -- puuttui soittaja
puheeseen.

-- Katri ei ymmärrä asiaa oikein. Saatte nähdä, kun konsertti on
ohitse, on Katri teistä ylpeä, -- vakuutti maisteri Harju.

Soittaja kävi levottomaksi ja silmäili salavihkaa tytärtään. Kaikki
olivat levottomia ja huoneessa vallitsi painostava tunnelma.

-- Älkää huoliko, sali on jo tilattu ja ilmoitukset lehdissä. Ohjelma
on tässä.

Maisteri Harju ojensi Katrille painetun lehden. Katri silmäili sitä
ahnaasti.

-- Perhospolkka, sekö, jonka isä soitti, kun minä sain kengät ja
punaiset sukat?

-- Sehän se on.

-- Surulaulu, mikä se on?

-- Kyllä sinä sen olet usein kuullut. Juonala hyräili.

-- Äidin kuolemasta? -- huudahti Katri. -- Niin, niin, se menee.

-- Entäs tämä: Jäniksen hypyt?

-- No, se on taas sellaista, kun ne talvella hangella koikkii ja
leikissä laukkaa. Se on lystikästä.

-- Se on kai ihan uutta?

-- On. Et ole kuullut.

-- Tunnenko minä näitä valsseja ja polkkia?

-- Tunnet etkä tunne. Se on uutta ja vanhaa.

-- Mikä se on tämä: Ilon ilmaisu? -- kysyi Katri antaessaan maisteri
Harjulle ohjelman takaisin. -- Viimeinen numero.

-- Sitä se vaan, mitä sanoo, -- selitti soittaja, ja Katri ymmärsi
eikä kysynyt enää.

Kaikki olivat vaiti, ja jännitys kasvoi.

-- Niin että -- soitankos minä? -- kysyi Juonalan soittaja arasti
Katrilta.

-- Älkää sitä minulta kysykö, en minä sitä ymmärrä.

-- Sinä sen sentään määräät, niin minä sen olen päättänyt.

Maisteri Harju katsoi isää ja tytärtä jääden sanattomaksi vanhan
soittajan alistuvaisuudesta. Katri pyörähti äkkiä ympäri huomatessaan
opettajansa katseen ja pakeni huoneeseensa.

Aika olikin. Hän ennätti tuskin sulkea oven, kun kyyneleet valuivat
pitkin poskea. Ja nyrkit kokoon puristettuina hän jupisi: -- Isä saa
esiintyä, minä vaan en! Se on julmaa, se on väärin!

Rouva Kaari pistäytyi huoneeseen.

Kaikki kapinanhenget nousivat Katrissa.

-- Se on väärin, se on tahallista. Maisteri Harju tahtoo näyttää
minulle, etten ole mitään, en osaa mitään, olen vain nainen --
nainen, uh. Minä väännän niskat itseltäni, jos olen vain nainen! --
äkäili tyttö.

Hänellä oli helminauha kaulassaan. Sen hän heitti toiselle puolelle
huonetta, jotta seinäpaperi rasahti.

-- Mikä sinua nyt äköittää? Vanha isäsi ihan säikähti. Maisteri Harju
on myös ymmällä. Lapsi raukka...

-- Minä en ole raukka enkä lapsi. Olen jo aikaihminen ja tahdon tulla
joksikin.

Rouva Kaari vihelsi hiljaa: -- Ahaa, ystäväiseni, vai niin.

Hän kääntyi ovelta aikoen poistua ja sanoi: -- Ehkä sinä tahtoisit
antaa näytteen opinnoistasi?

-- Minäkö näytteen, kelle ja mistä? -- huusi Katri iskien silmänsä
rouva Kaareen, kuin olisi koko elämä ollut riippuvainen vastauksesta.

-- Minä puhun maisteri Harjulle.

-- Ei, ei vielä ... Minä harjoitan. Isän konsertti tulee pian.
Sitten...

Katrin silmät paloivat ja kasvot hehkuivat kuin kuumeessa.

Rouva Kaari jätti hänet yksin hyvin tietäen, ettei mikään kutsuminen
toisten luo saliin onnistuisi, ellei Katri itsestään tulisi.

Mutta Katri oli kuin muuttunut. Hän seurasi emäntäänsä ja meni
pianolle pyytelemättä, soitti muutamia pikkukappaleita, joita oli
talven kuluessa oppinut. Juonalan soittaja kuunteli haltioituneena ja
ravisti väliin päätään, kun Katri otti liian hitaasti ja kankeasti
vaikeat kohdat.

-- Siinä on niinkuin liikaa ääniä eikä sittenkään niin paljon kuin
viulussa, tuossa soittokaapissa, -- sanoi hän.

-- Piano se on, -- oikaisi Katri.

-- Piano, niinhän ne sanoo, mutta niin se on kuin mikäkin kaappi, --
päätteli Juonalan soittaja.

Ukko oli vapautunut painostuksesta, sillä Katrin muuttunut mieliala
kirkasti heidät kaikki.

Juonalan soittaja hypisteli nuotteja ja uteli. Maisteri Harju selitti
ollen aivan väsymättömän alkeellinen ja poikamaisesti iloinen
opettaessaan vanhalle soittajalle musiikin ensimäisiä alkeita. Hän
näytti pianolla vastaavat nuotit, ja maalaissoittaja unohti ajan ja
paikan, Katrin ja koko maailman.

-- Aijai, kun sillä on varma korva! -- huudahti hän väliin. -- Ja se
pysyy vireessä! Kattos tota!

-- Eikös kelpaa virittää viulu sen mukaan?

-- Eikä maisteri ennen puhunut, olisin mennyt ihan pakanana lavalle,
-- sanoi vanha soittaja ja huokasi kuin olisi välttänyt pahan vaaran.

-- Olettehan te lukemattomia kertoja soittanut ilman tätä.

-- Sellaisille ihmisille!

-- Enkö minä sitten mitään ymmärrä? -- naurahti maisteri Harju.

Ukko kävi hämilleen.

Ennen konserttia kirjoitti nimimerkki A. H. Juonalan soittajasta
pienen elämäkerran, ja sivistynyt suomalainen yleisö heristi korviaan.

-- -- -- Juonalan soittaja on ainoa nykyään elävistä kansan miehistä,
joka viulullaan tulkitsee omintakeista ja samalla täydellisesti
suomalaista kansanomaista musiikkia, -- kirjoitti hän muun ohella.
Sitten seurasi selostus kunkin kappaleen synnystä ja aiheesta.

Vanha ylioppilastalo kerääntyi puolilleen yleisöä. Ukon herttainen
olemus voitti heti konsertin alussa sydämet. Hänen tuuhea, harmahtava
tukkansa ja kasvojensa lempeä ilme, arka hymynsä ja kömpelö kumarrus,
josta hän ei ollut luopunut, vaikka Katri oli moneen kertaan
sanonut, ettei pidä kumartaa, kun tulee lavalle, voittivat yleisön
täydellisesti. He taputtivat käsiään hymyillen kuin soittajakin.
Siinä mielentilassa soi Juonalan Katrille sepittämä polkka, ja yleisö
siirtyi halukkaasti metsän sydämeen.

Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö
tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai
polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien
suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa
ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu
tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon
mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi
omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.

Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut
vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen
kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi
nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat
suosionosoitukset kättentaputuksina.

Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja
hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta
Juonalan soittaja ei suostunut.

-- En soita kahdesti samaa, -- sanoi hän itsepäisesti. -- Katrin
vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan
metsänotuksia sentään! -- kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta.
-- Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä
omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.

Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan
soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.

Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja
sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski
rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja
kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen
kuin olisi pelännyt seteleitä.

-- Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun
on minut tänne kustantanut.

-- Minulle ne ovat myös syntirahoja, -- sanoi maisteri Harju.

-- Onkos? -- äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.

-- Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein
hyvä, -- ehdotti Alpre Harju.

Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.

-- Kai tämä saa kelvata minulle, -- jupisi hän kuin anteeksi
pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.

Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta
kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: -- Vaikka
Juonalassa!

-- Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten
laulaa, -- sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.



3.


Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta
täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet
kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa
holhokkiaan.

-- Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän
tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua
hylätyksi, -- sanoi hän Katrille.

Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti
Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai
harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa
rauhoittava ja lohduttava turva.

Kesäsiirtolassa asui viikon aikaa eräs näyttelijä, ja Katri
kadehti hänen varmuuttaan. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, hänen
tulevaisuutensa taattu. Hän oli jo saanut näytellä Daniel Hjortiakin.

Katri rohkaisi kerran itsensä ja kysyi, oliko Sigridin osa herra
Arvon mielestä mielenkiintoinen.

Näyttelijä hymähti: -- Eipä juuri.

-- Ettekö sentään tahtoisi ottaa kohtauksia Hjortista näytelläksenne
minun kanssani?

-- Miksi ei, jos se teitä huvittaa. Mutta miksi ei jotakin hauskempaa
ja ihan yleisölle?

-- Täälläkö?

-- Niin, sopisi varsin hyvin.

-- En minä yleisölle.

-- Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä.
Harjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen,
sanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa
kehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli
kuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten
arvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla,
kun vain saisi työtä!

-- Ettekö näyttele usein?

-- Näyttelen melkein joka ilta, mutta -- mitä osia.

-- Kertokaa teatterista -- mitä osia?

-- Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan.
Hänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä
sain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat
olivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä,
missä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.

-- Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee
ympärilleen, herran linnassa on taidetta. -- Näyttämö oli Rooman
tori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli -- taidetta ei missään. Sama
tekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli
pötyä. Olin nyreissäni.

-- No, mitä hän, eikö suuttunut? -- Eihän toki. Tuli ja pukkasi
kylkeeni ja sanoi: -- Te saatte punaisen takin. -- Minä siirryin
hänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.

-- Tai kujeilla.

-- Ei, oli ihan tosissaan. Hän oli yksinkertainen siinä suhteessa.
Niin, tuli taas luokseni, pukkasi kylkeen ja sanoi: -- Se on silkkiä!

-- Te näyttelette tuon varsin hyvin, ehkä olette sen sepittänytkin.
Siinä on onnitteluni kaksipuolinen, -- sanoi Katri ärsytellen.

-- Sepittänytkö? Ei maksa vaivaa. Tässä maailmassa -- tarkoitan
teatteria -- on niin paljon...

-- Mitä? -- heitti Katri väliin, varomattomasti paljastaen
tiedonhalunsa.

-- Eipä juuri mitään -- suuremmoista ... tietysti!

-- Se on suuremmoista, -- päätti Katri juhlallisesti. -- Minäkin aion
teatteriin!

-- Onnittelen, -- sanoi herra Arvo laimeasti.

Katria harmitti avomielisyytensä, ja samassa hän aiheettomasti sanoi
hyvästit jättäen nolostuneen seuralaisensa yksin.

-- Kuinka viihdytte täällä? -- kysyi herra Arvo toisena päivänä
tavatessaan Katrin siirtolan ruokasalissa suuruksella.

-- Täällä on äitelää. Ei yhtään ainoata ihmistä.

-- Hauskaa kuulla, ettei olla ihmisten sukua.

-- Paitsi te -- luonnollisesti, -- lisäsi Katri happamesti. Nyt
hän oli tyytyväinen. Miehen kylmä vastaus hänen innokkaaseen
huudahdukseensa, teatterista: -- Se on suuremmoista! oli kostettu.

-- Ovathan nuokin lyseon laiskurit aikaa tappamassa, -- sanoi herra
Arvo -- laiskuus on etuoikeutta nykyään. Laiskuus ja muu kelvottomuus.

-- Muu kelvottomuus? Mitä te sillä tarkoitatte? -- huudahti Katri
suurin silmin. He asettuivat samaan pöytään.

-- Luetteko sanomalehtiä?

-- En, ei ole aikaa.

-- Nykyään on velvollisuus lukea, -- väitti Arvo.

-- Velvollisuus on niin ikävää.

-- Ja kuitenkin!

-- Ehkä te sopisitte sanomalehtimieheksi, -- sanoi Katri.

-- Olen ollut pääkaupungin lehdessä pari vuotta, -- sanoi herra Arvo
säyseästi.

-- Juoksupoikanako?

-- En, teatteriarvostelijana.

-- Hoo! -- pääsi Katrilta. -- Senkö vuoksi te menitte teatteriin?

-- No, en juuri sen vuoksi.

-- Osaatteko kirjoittaa näytelmiäkin?

-- Osaan, jos tunnen, että täytyy.

-- Että on sellainen tulipalo mielessä tai koko olemuksessa, ettei
muuta voi! -- huudahti Katri unohtaen olla varovainen.

-- Niin, sellaisen tulipalon se teatteri sytyttää meikäläisiin.

-- Ehkä olette kirjoittanutkin kappaleen?

-- Eihän siitä voi puhua, ennenkuin on jotakin valmista, -- vastasi
herra Arvo.

-- En minäkään voi puhua teatterista. Tahdon elää siellä, tahdon
tulla suureksi. Sitten vasta kannattaa kehua. Minä tahtoisin kehua!

-- Ketä ja mitä?

-- Tahtoisin pitää pitkiä ylistyspuheita näyttelemisestä ja
näyttelijöistä.

-- Jatkakaa.

-- En minä osaa.

-- Ehkä osaisitte näytellä.

-- Minä osaan.

-- Olette itsestänne hyvin varma.

-- Miksi en olisi, kun osaan näytellä.

-- Koska aiotte kokeilla?

-- Syksyllä.

-- Kansallisessako?

-- En minä tiedä. Maisteri Harju ja rouva Kaari sen päättävät.

-- Aa, te olette sen soittaja Juonalan tytär. Nyt minä tiedän, olen
kuullut teistä.

-- Niin, olen metsäläinen, vähämielinen Juonalan Katri!

Katri nauroi kuin pari vuotta aikaisemmin, hurjasti, melkein rajusti.
Herra Arvo iski häneen silmänsä hämmästyneenä. Katri nousi niiaten
kauniisti ja hymyillen kaikkein suloisimmin:

-- Arvoisa herra, se oli Juonalan Katri.

Herra Arvo tarttui tytön käteen, vielä kerran iskien silmänsä häneen.

-- Mitä te katsotte?

-- Katson vain, mihin se Juonalan Katri piiloutui. Se taitaa olla
koko peijakas.

-- Juonalan Katri on erinomaisen hyvä tyttö, mutta neiti Juonala --
mitä tahansa!

-- Minä tahdon oppia tuntemaan Juonalan Katrin!

-- Teatterissa, jos onni on myötä.

-- Missä tahansa.

-- Kirjoittakaa minusta näytelmä, ja minä näyttelen.

-- Jos voitte minut siihen pakottaa, niin se onnistuu, ja jos te sitä
näyttelette, onnistutte varmasti.

-- Se on päätetty! -- huusi Katri ja heitti ruokaliinansa pöydälle
nousten seisaalle. -- Minä kerron teille ihmeellisen tarinan...

-- Nyt heti!

-- Eihän toki, joskus.

-- Joskus -- tai ei koskaan, nyt heti, minä vaadin ... jos minun
pitää kirjoittaa, niin täytyy minun saada vaatia...

-- Joskus tai ei milloinkaan! Hyvästi!

-- Hyvästi, neiti Juonala! Sanokaa terveisiä Juonalan Katrille. Minä
tahdon oppia hänet tuntemaan.

Katri kääntyi ja näytti pitkää nenää, niinkuin hän oli tehnyt
harjulaisille, kun he häntä kiusoittelivat.

Katri oli erinomaisen tyytyväinen uuteen tuttavuuteensa. Nyt hän
tunsi oikean näyttelijän, seikkailijan, miehen, joka oli teatterista!

-- Nyt ei edemmäksi. Minä en kerro hänelle, en pitkiin aikoihin,
tahdon ensin päästä teatteriin. Sitten, sitten!

Kaiken piti siirtyä, jäädä sikseen, kunnes se suuri oli ratkaistu.



4.


Syksy läheni, liian hitaasti Katrin mielestä, ja kun kaupunkiin
tultiin, ei hän antanut rauhaa rouva Kaarelle, ennenkuin maisteri
Harju tuli kaupunkiin, ja kokeilu saatiin järjestetyksi.

-- Se on ensi viikolla teatterin kansliassa, torstaina kello
seitsemän, -- sanoi maisteri Harju. -- Minä tulen noutamaan teitä.

-- Kuka silloin...

-- Johtaja itse.

-- Onko hän ankara?

-- On ja ei.

Katri kertasi kaikki "suuret osansa" sanellen ja osaksi näytellen ne
ulkoa, ollen ihan kuumeessa innosta ja jännityksestä.

Keskiviikkona rouva Kaari kielsi häntä rasittamasta itseään ja
ääntään.

-- Pitää levätä, muuten menee huonosti, -- sanoi hän, kun Katri
tapansa mukaan intti vastaan.

Katri pysyi koko päivän sohvallaan ja nukkui toista vuorokautta
melkein yhteen menoon.

-- Jätetään vain kaikki kirjat kotiin, -- sanoi maisteri Harju, kun
Katri yritti pistää vihkosiaan nuttunsa taskuun. -- Johtajalla on
omat aapisensa.

Ensi kertaa elämässään Katri astui Teatterikujalta näyttämön
puolelle. Se oli hänen mielestään juhlallinen hetki.

Johtaja oli tullut, ja lukeminen voitiin aloittaa heti.

Katri oli ottanut aivan sileän, tumman villapuvun, joka oli
nelinurkkaisesti kaulasta auki. Puku noudatti vartaloa hartioista
lähtien yli lanteiden. Hame poimutteli laajana nilkoille. Mustat
puolikengät taipuivat pehmeinä ja ohutpohjaisina joustavasti hiukan
liiaksi suurissa jaloissa.

Kolea huone, sen pari kirjoituspöytää ja muutama puinen tuoli
vaikuttivat lamauttavasti.

Johtajan ystävällinen ja tutunomainen keskustelu rohkaisi kuitenkin
Katria, ja pamppaileva sydän rauhoittui.

-- Te kai luulette, että nyt luetaan jotakin oikein komeata.

-- En minä tiedä, -- sanoi Katri säyseänä.

Herrat keskustelivat puoliääneen, ja johtaja veti taskustaan esille
kirjan. Se oli Kanteletar.

-- Odottakaahan, -- sanoi johtaja ja otti kirjan takaisin, -- lukekaa
"Velisurmaaja". Saatte valmistaa niin kauan kuin teitä haluttaa. Me
odotamme. Meillä on tässä neuvotteluja.

Herrat siirtyivät toisen akkunan ääreen puhellen hiljaisesti. Katri
sai runon ja istui uunin luo nurkkaan.

-- Katsoppa, -- sanoi johtaja maisteri Harjulle, -- osaapa hän istua.
Tuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!

Katri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä
nostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.

-- Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää
nähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä
on voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia?
Jumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin
sitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin
näyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä
kuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla,
se on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.

Herrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi
runoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.

-- Minä olen valmis, -- sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.

-- Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, --
sanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään.
Maisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.

Katri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: -- Mistäs
tulet, kustas tulet, poikani iloinen? -- ja vastasi miehen järeällä
ja tuskasta kangertelevalla äänellä:


    -- Meren rannalta, meren rannalta,
    äitini kultainen!

Katrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva
pelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.

    -- Mitäs siellä tekemästä,
    poikani iloinen?
    -- Hevostani juottamasta,
    äitini kultainen!

Kuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä,
matalalla äänellä.

Katrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan,
ehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen
huuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:

    -- Mistäs on miekkas vereen tullut,
    poikani poloinen?

sai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin
näkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen
vihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän
hirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:

    -- Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi,
    äitini armainen!

Äidin sydäntä repivä hätähuuto:

    -- Miksi sä veljesi kuoliaaksi,
    poikani poloinen?

särähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä.
Samassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät
veristävinä, nauraen mielettömänä:

    -- Miksi hän naistani nauratteli,
    äitini armainen?

Siihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta.
Nyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä:

    -- Minnekä sä itse joudut,
    poikani poloinen?

Ja pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto,
kun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti
tuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:

    -- Vieraille maille kaukahille,
    äitini armainen.

Seurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta
ja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:

    -- Milloin sie takaisin tulet,
    poikani ainoinen?

Raskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:

    -- Konsa korppi valkenevi,
    äitini armainen?

Viimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta
sydämestä puristettuna:

    -- Koska korppi valkenevi,
    poikani poloinen?

Ja sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon
loppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan
ilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt
huoahtaa ja istua.

Johtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi
yksinkertaisesti:

-- Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä
on luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta.
Toivottavasti tulemme yhdessä toimeen.

-- Saanko minä alkaa -- -- -- näytellä? -- huohotti Katri.

-- Johtokunta, -- äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.

Taaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi
kehdannut.

Eräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.

-- Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, -- sanoi herra.

-- Niin, -- sanoi Katri katsoen johtajaan.

-- Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja
tunnustettuja taiteilijoita, -- sanoi johtokunnan jäsen.

Katri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan
jäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti
hänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna
usutti koiran hänen kintereillensä.

-- Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? -- olisi hän tahtonut huutaa,
mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä
ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli
päättynyt.

Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja
seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa
hautoen tuskaansa.

Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta
myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.

-- Onhan Katri harvinainen kyky! -- huudahti rouva Kaari.

-- Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat
eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.

-- Eihän teatteri ole mikään virasto! -- intti rouva Kaari.

-- Täytyy osaksi olla.

-- Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan,
malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja
nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet
näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy.
Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden
mutkien mukaan, -- puhui rouva Kaari.

Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain
kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa
Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."

Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa
mihinkään muuhun.

-- Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties...

-- En, en enää, minä otan osan, -- sanoi hän peläten, että tilaisuus
häneltä kokonaan luiskahtaisi.

Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan
osassa.

-- Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh ... Ei mitään,
mistä saisi kiinni.

Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta
odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.

Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän
majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa.
Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta
ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.

Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan,
mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen
pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja
ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa
ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät
laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan
koetellakseen lentäen myrskyä vasten.

Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa
voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. -- Palaavatko --
jatkavatko matkaa näkymättömiin...? Olisiko uskallettava suorinta
ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki
taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?

Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti
sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:

-- Sisään!

Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.

-- Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee
kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta
suurta häpeää.

-- Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.

-- Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion
takana".

-- Kumman valitsette?

-- Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en
keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla
tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.

-- Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne
tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän
kehityksessänne.

-- Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.
Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.

-- Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? -- sanoi maisteri Harju
rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä
tuuli tunki huoneeseen.

Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan
sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään
sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.

-- Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, -- selitti hän.

Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle
opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.

-- Pikku Elinalla, -- sanoi opettaja, -- on kohtalokas osa, uhrin,
niinpä kyllä, -- uhrin, vasten tahtoaan.

-- Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten
tahtoani.

-- Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?

-- Miten? Minä en ymmärrä.

-- Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin,
alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.

-- Entä vastakohta Kirstin suhteen?

-- Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä
vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa
Elinaanne!

-- Entä suhde Klausiin?

-- Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman
onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona -- ihmistä
se osa ei kuvaakaan -- olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea
ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?

-- Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.

Katrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja
hento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn
hänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen
suuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys
ilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää
hyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut
tietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen
kahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.

Katrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli
kauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti
saivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren
taiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.

Se kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta
kielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää
hänet teatterin palvelukseen.

-- Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! -- sanoi hän rouva
Kaarelle. -- Enkö minä ole ollut hirveä laitos?

-- No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin
itseäni...

-- Oliko jotakin lohdun aihetta -- tai onko? Minä pelkään, ettei
villeys ole kovinkaan kaukana! -- huusi Katri.

Rouva Kaari nauroi ja kertoi:

-- Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja
kaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että
ne olivat suurta lajia.

-- Kiitos, -- sanoi Katri.

-- Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, -- sanoi maisteri Harju.
Hän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.

-- On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien
teidän ympärille, -- uhkasi Katri.

-- Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, -- muistutti
Alpre Harju.

-- Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä...

-- Katri! -- varoitti rouva Kaari, -- älä anna kielesi tehdä tuhoja!

Katri painoi kätensä huulilleen.

-- Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta
jos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin
äärettömän onnellinen!

Rouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut
eron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut
soittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.

Taiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja
myöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin
taiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä.
Monien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät
usein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä
laatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua.
Jos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja
mammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.

Tällä taiteilijasielulla oli välitön vaisto torjumaan ihmisten
kätketyimpiä tunteita ja taipumuksia. Niin täysin hillitty kuin
maisteri Harju olikin, ei rouva Kaarelta jäänyt huomaamatta vanhan
ystävänsä heikkous Katrin suhteen. Hänellä oli sitäpaitsi teroitettu
herkkyys apuna, salainen, kaino tunne, joka verhoutui ystävyyden
vaippaan eikä hetkeäkään erehtynyt pienimmästäkään vivahduksista
jörön miehen olennossa.



5.


Taavi Arvo oli viime aikoina jäänyt teatterissa yhä enemmän
syrjään. Näytäntökauden alussa hänelle ei ollut annettu mitään
mielenkiintoista osaa.

Nuori näyttelijä oli epätoivossa ja vahvassa aikeessa heittää uransa,
mutta teatteri oli mennyt miehelle veriin eikä ollut hyvä -- niinkuin
hän itse sanoi -- "nylkeä elävältä omaa nahkaansa." Piti vain odottaa
ja -- "antaa sammaleen kasvaa päänsä päälle" -- niinkuin teatterissa
sanottiin.

Katkeruus kasvoi miehessä ajaen lopulta toimintaan omalla painollaan.
Eräänä iltana seuratessaan Katria, kotiin mennessä harjoituksista,
hän muistutti kesäisestä lupauksesta.

-- Ettekö muista?

-- Kyllä, varsin hyvin.

-- No, mitä arvelette, eikö ole aika tullut?

-- En oikein tiedä, se on sellainen jymy juttu.

-- Sitä parempi.

--- Niin kylläkin, mutta se on niin totta, etten tiedä, voiko sitä
sovittaa teatterin kakkuloihin.

-- Ja vieläkin parempi.

-- Ettekös te sano niinkuin ne muut sanoisivat -- ei se sovi!

-- Eihän teidän tapanne ole tinkiä, antakaa leikin käydä! -- huudahti
Arvo maltittomana.

-- Ettekö näe, että palan pelkästä halusta tehdä jotakin?
Teatterikoulu on niin sisuttavaa! -- huudahti Katri.

-- Kuinka ja koska saan tarinanne?

-- Nyt heti tai ei ollenkaan. Tulkaa ylös.

He juoksivat neljänteen kerrokseen, ja Katri vei Taavi Arvon
huoneeseensa.

-- Tässä olen, tehkää minusta nyt, mitä hyväksi näette, -- sanoi
Katri seisoen lauhkeaksi tekeytyen Arvon edessä.

-- Huonosti tuntisin luonteita, jos tuota naamaria oikeana pitäisin.

-- Sekin on oikea, -- sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut
yksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.

Taavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä
kaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.

Vähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.

-- Kotini on metsä -- tupa ja kamari -- ranta -- ruuhi.
Leikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet
tuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun
ääni.

-- Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän
minun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda -- en koskaan! Näen
hänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa
ja kuumeisena pyysi minulta -- suuteloa --. Katri kuiskasi viimeisen
sanan. -- En sitä koskaan unhota -- en.

-- Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän
sormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda
-- en voi unohtaa! -- huudahti Katri. -- Hänen katseensa syvyys ei
minulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se
kysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä
tajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää
hänen ja minun ympärilläni. _Minä_ olin hänen kuolemansa jouduttaja,
hän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä -- niin mikä on minun
kohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus,
antakaa runoilijan ennussanain puhua!

Arvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.

Katri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.

-- Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä
hiukan enemmän! -- Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina
Kaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.

Katri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki
ympärillään ja heitellen käsiään.

-- Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa
hänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä
hyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian
äkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi...!

Katri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen
hartioihinsa.

-- Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette -- sen arvoituksen.

Arvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja
vakavasti katsoen silmästä silmään. -- Minä olen aina ihmetellyt,
mikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän.
Teillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty
kohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä,
suorittaa syntivelka.

-- Te sen sanotte!

Katri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki
katkerasti.

Vanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen
sydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.

-- Miten, miten minä voin mitään tehdä? -- huudahti Katri tuskan
vallassa.

Taavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana
Katrin viereen toiselle tuolille.

-- En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se
ole niin vakavaa -- älkää noin -- minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän
se ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas
niin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.

Katri rauhoittui ja katsoi Arvoon.

-- Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka
elävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään
mitään. Minä olen vain hupsu tyttö.

-- Niin, ja minä höperö mies. -- Sinä sellainen, minä tällainen, --
hyräili Arvo.

-- Sun perääs palaa mun sydämen, -- jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.

-- Katri! -- huudahti Arvo. -- Saanhan minä sanoa Katri!

-- Sanokaa vain.

-- Olemmehan tovereita.

-- Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä
jälleen itseensä.

-- Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.

-- Älkää herjatko! -- sanoi Katri unohtaen sinutella.

-- En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.

-- Taavi! -- sanoi Katri ja ääni värähteli. -- Rukoile minun
puolestani, kun tulet valtakuntaasi.

Taavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.

Vieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena,
ajatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo
ja päästää lapsellisella uskolla.

Taaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan
Taavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se
oli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi
säikähtäen, puoleksi lumoutuen. -- Olkoon miten on. Nyt on minun
helpompi olla, olen saanut valoa -- ehkä antanut valoa!

Hän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki
heittäytyen "rompottamaan", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon
korviaan pidellen.



6.


Kului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa
suorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa
tietymättömiin.

-- Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? -- muistuttivat
jotkut.

-- Kiiltomadoksi ei poika sovi, -- päätteli toinen toveri. -- Ja
suuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?

Teatterissa sanottiin pikkuosia kiiltomadoiksi.

Katri oli läsnä ja kuuli erään näyttelijättären purevan muistutuksen:
-- Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan ... Lopun te kyllä
osaatte. Luulen, että Taavi Arvo on näytellyt käärmeen osaa. Katri
Juonala on hänen kiiltomatonsa.

-- Kiitoksia osien jaosta, hyvä neiti, -- sanoi Katri. -- Minä en ota
sitä vastaan. Minä näyttelen siinä teatterissa pääosaa, ja Taavi Arvo
on minun johtajani, ohjaajani ja runoilijani!

Katri kääntyi kantapäillään ja poistui seurasta. Toiset levittivät
silmänsä ja vihelsivät.

-- Kuulkaas pikkasta! -- nauroivat he jättäen Katrin rauhaan.

Katri oli ärtyisä ja levoton. Hänen silmäinsä salainen tuli leimahti
väläyksittäin, kun ovikello soi tai joku vieras saapui.

-- Ketä sinä odotat? -- kysyi rouva Kaari huomaten tytön maltittoman
levottomuuden.

-- En ketään erityisesti! -- vastasi hän punastuen ja kätkien
silmiensä tulen.

Eräänä iltana kun Katri jo oli astunut kadulle teatterista, saavutti
Taavi Arvo hänet ja antoi käsikirjoituksen.

-- Lue se vielä tänä yönä. Olen kirjoittanut yöt ja päivät, Menen nyt
kotiin ja aion -- nukkua. Ota huostaasi tämä meidän lapsemme. Hyvää
yötä!

Taavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea.
Joku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa
vauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.

-- Meidän lapsemme! -- jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian
kotiin.

Käärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä
hän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen
perintöön.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan,
avasi käärön ja alkoi lukea -- luki kuulematta illalliskutsua,
tietämättä mitä talossa tapahtui.

Joka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se
ei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä
juoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.

Oli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä
lyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää
mitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.

Aamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin
mieleen.

-- Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei
ymmärrettäisi.

Levottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat,
joita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset
puolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus
astui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi,
joka vierastaa outoja.

Hän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.

He kulkivat nyt molemmat odottavassa kuumeessa, kunnes johtaja
ilmoitti Arvolle päätöksensä: Korkeintaan voitaisiin näytelmä esittää
oppilasnäytöksessä.

-- Niin, sitä me pyydämme, neiti Juonala ja minä. Tekijä on
tuntematon, mutta kappale annetaan sillä ehdolla, että neiti Juonala
näyttelee pääosaa, -- sanoi Taavi Arvo.

-- Onko hänen vastenäyttelijänsä suhteen mitään toivomuksia?

-- Eikö herra Arvo tahtoisi? -- esitti Katri nostaen silmänsä.

Taavi näki niiden tulen väläykseltä ja vastaus häipyi mutinana.

-- Sopiihan se, -- sanoi johtaja.

Asia lykättiin jälleen hämärään ja Taavi ja Katri olivat jo
menettäneet kaiken toivonsa, kun johtaja kerran harjoituksissa
ilmoitti Taavi Arvolle, että kappale oli annettu kopioitavaksi ja
tulisi harjoitettavaksi jo parin viikon kuluttua.

Nyt Katri sai näytelmän haltuunsa pariksi päivää ja vei sen maisteri
Harjulle.

Oli vahva, luminen talvi. Maisteri Harjun esitelmät jatkuivat juuri
yliopistossa, ja hänellä oli sitäpaitsi erään kustannusyhtiön kanssa
sopimus käsikirjoitusten tarkastamisesta.

Viidennen kerroksen vuokrahuone oli tulvillaan papereita ja sakeanaan
tupakan sauhua. Aikaa säästääkseen oli maisteri Harju ostanut
suurusaineksia kotiin ja keittänyt priimuksella teensä ja kahvinsa.
Siivo ei täällä ollut aivan sellaista kuin rouva Kaaren luona. Olisi
tarvittu akka ja runsas viikko, ennenkuin mallikelpoinen puhtaus ja
järjestys olisi majoittunut tiedemiehen ja kirjaherran pesään.

Katri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja
huohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja
voitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.

Maisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin
hämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.

Katri huusi jo ovelta: -- Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!

Hän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.

Maisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja
tehden tilaa vieraalleen.

-- Istukaa, istukaa, lapsi.

-- En minä malta. Lukekaa tämä, lukekaa! Minä olen ihan pakahtua
halusta saada kuulla tuomionne. Ja te tulette oppilasnäytäntöön ja
kirjoitatte...!

Katri katsoi holhoojaansa ehdottomassa innossa tarttuen hänen
käsiinsä ja astuen aivan lähelle. Liekehtivät ja nauravat silmät
eivät päästäneet maisterin avonaista katsetta, ja lapsellisella
kujeilulla Katri leikki suojaajansa sormilla ihmetellen, miksi
holhoojan huulet värähtelivät ja silmät sulkeutuivat.

-- Älkää yhtään epäilkö. Minä voitan, olen ihan varma itsestäni. Tämä
nyt ei ole mikään näytelmä. Se on elävää elämää, minun omaa elämääni.
Saatte nähdä, saatte nähdä! -- huusi hän pyörien huoneessa.

Hänen äänensä soi, ja maisteri Harjun mielestä se täytti huoneen ja
kuului varmaan kauas merelle.

Hän huitoi puuhkallaan lyöden sitä käteensä ja avasi
käsikirjoituskäärön vaatien holhoojansa heti lukemaan.

-- Annahan nyt kun katselen teitä niin kauan kuin täällä olette.
Sitten, sitten.

-- Miksi ette ole tullut meille pitkään aikaan?

-- En ole joutanut, -- vastasi mies heittäen sikaarin tuhkavadille.
Se oli ehdottomasti sammunut.

-- Eihän meillä ole mitään mielenkiintoista teille, holhooja.

-- Jätetään se sanomatta, lapsi. Vaikka väärin lienee teitä siksi
nimittää, alatte nyt olla täysi ihminen, teette ihan aikuisen
vaikutuksen.

-- Täytän kohta kaksikymmentä, vasta aika. Häpeän korkeaa ikääni.

-- Aiotte tulla nuoreksi vasta neljänkymmenen vanhana.

-- Niin, te olette kai puolivälissä neljättäkymmentä, ja minusta
tuntuu kuin tulisitte aina nuoremmaksi sen mukaan kuin minä vanhenen.

-- Tahtoisitteko vaihtaa minun kanssani ikää?

-- En, ensin tahdon näytellä "Näyttelijättären tarinassa". Sitten
käyköön miten käy.

-- Kuinka kauan käsikirjoitus saa olla täällä?

-- Tämän ja huomisen päivän.

--- Tulen huomenna illalla tuomaan sen. Oletteko kotona?

-- Kello yhdeksän illalla. Hyvästi.

-- Joko nyt?

-- Teillä on paperivuoria siirrettävissä,

-- Ja täällä tuskin voi hengittää parempaan tottunut. Otanko auki
akkunan?

-- Oi, otetaan. Minä otan.

Katri astui akkunan ääreen ja tarttui lujin sormin kääntämään salpaa.
Hänen voimakkaat hartiansa ja pitkä vartalo ynnä ylpeä pää kuvastui
lumenhohtoisaa taustaa vasten kuin liinalle maalattu taideteos.
Hehkuvilla ja liikehtivillä kasvoilla ilmeni mielihyvää raittiista
ilmasta, jota tulvehti avatusta akkunasta huoneeseen.

Maisteri Harju ei voinut irroittaa katsettaan nuoresta naisesta. Hän
tahtoi nähdä silmien liekinnän nyt juuri, kun täyteläiset huulet
myhäellen avautuivat ja kuoppaset poskilla katosivat ilmestyäkseen
heti jälleen.

Holhoojan katse vaikutti Katriin elvyttävästi. Hän omisti sen kuin
yksinomaisena oikeutenaan, ja silmien liekki syttyi hetkeksi tehden
holhoojan onnelliseksi. Mutta se peittyi samassa luomien alle
laisinkaan koskettamatta miehen ikävöivää ja pyytelevää katsetta.

Mutta Katri oli hyvin herkkä vaikutuksille, ja holhoojansa parissa
hän oli viime aikoina muuttunut yhä vapaammaksi ja läheisemmäksi.

-- Täällä on hyvä olla. Ei tämän huoneen vuoksi. Onhan täällä
kamalaa, mutta teidän vuoksenne.

-- Kuinkas muuten! Sitä vartenhan minun tapaiseni miekkonen on
olemassa.

-- Että minun tapaiseni tyttösen olisi hyvä olla.

-- Juuri niin.

-- Niin, siitä minä pidän -- niin äärettömästi. Maailma on niin hyvä.

-- Kun se antaa teille uuden osan.

-- Niin ja senkin vuoksi, että joku sen lukee ja antaa arvostelun.

-- Ahaa, älkää johdata minua kiusaukseen, -- sanoi Alpre Harju.

-- En, sillä minä tiedän, että se osa on suuremmoinen ja että minä
voitan. Ette tiedä, miltä tuntuu olla kerrankin varma itsestään.

Katri ojensi kättänsä suoraksi ulappaa kohti, ja hänen nuori
olemuksensa oli majesteetillinen.

-- Hyvästi, holhooja, -- sanoi hän samassa antaen kättä.

-- Hyvästi, lapsi!

Katri puki nutun ylleen ja riensi alas portaita.

Kirjamies jäi mietteisiinsä, ja hänen katseensa kiintyi pieneen
nenäliinaan lattialla, jonne Katri oli sen puuhkastaan pudottanut.
Hän otti sen hitaasti ja vei vaistomaisesti kasvoilleen.

-- Aasi, -- sanoi hän puoliääneen ja laski liinan pöydälle, mutta
samassa hän kiihkeästi peitti sillä kasvonsa jääden hetkeksi
liikkumatta lepoasentoonsa pöytää vastaan.

-- Aasi, kymmenkertainen aasi! -- mörähti hän yhä uudestaan. Pienen
liinan hän pisti poveensa ja veti korehtuuripaperit pöydän laidalle.

Hetken kuluttua ilmestyi juoksupoika ovelle. Hän sai odottaa.

Kun poika oli mennyt, istui maisteri Harju liikkumattomana tuijottaen
eteensä. Äkkiä hän nousi ja otti näytelmän, sulki akkunan ja alkoi
selailla. Hän syventyi lukemaan järjestään ja teki muistiinpanoja.

Kirjamies oli aivan sekaisin. Oliko tämä nyt näytelmä? Ei, se oli
elävä elämä ja häntä itseään läheltä hipaissut kohtalo ja kuka tiesi
kuinka läheltä se vielä leikkaisi.

Samalla hän johtui miettimään, kuka oli tekijä. Katri se ei ollut.
Tyyli oli kehittynyttä, vaikka asu näytelmäksi oli epätasainen,
pahoja aukkoja joka näytöksessä, mutta jännitys rakensi kuitenkin
siltoja. Luonteet olivat selvät.

Katri oli nähtävästi osannut inspiroida.

Seuraavana iltana hän soitti rouva Kaaren ovikelloa täsmälleen
yhdeksältä.

Katri ei ollut vielä tullut teatterista.

Maisteri Harju kertoi näytelmästä, mutta rouva Kaari ei tiennyt sen
kirjoittajaa.

-- Ettekö aavista? -- kysyi maisteri.

-- Kyllä. Taavi Arvo oli täällä käynyt eräänä iltana, ja he olivat
keskustelleet hyvin kiihkeästi. Tulin kotiin sinä iltana myöhään ja
tapasin Katrin vielä valveilla. Toverit teatterissa ovat melkein
varmat, että Taavi Arvo on tekijä.

-- Entä Katrin suhde tekijään? Minusta tuntui...

-- Katri on merkillinen tyttö. Kaikki miehisyys ei näytä liikuttavan
häntä.

-- Kunnes tulee joku epäkelpo, -- sanoi maisteri Harju.

-- Taivas varjelkoon! -- huudahti rouva Kaari. Katri saapui samassa
ja pyysi arvostelua. Hän sai kirjalliset muistiinpanot haltuunsa,
ollen niin kiihtynyt, ettei malttanut jäädä pöytään, vaan otti
voileivän käteensä, pisti näytelmän reppuunsa, heitti jäähyväiset ja
kiirehti ulos.

-- Tuletko pian takaisin? -- huusi rouva Kaari.

-- Otan ajurin, olen kotona ainakin tunnin kuluttua.

Maisteri Harju poistui pian rouva Kaaren luota harhaillen myöhään
yöhön kaupungilla, ajatellen Katria.

Hän ymmärsi, ettei tyttö ollut vielä herännyt. Nainen hänessä uinaili
yhä, mutta kuinka kauan? Ehkä siksi, kunnes joku löytäisi oikean
sanan ja hetken.

Kylmä hiki ruumiissaan nousi maisteri Harju huoneeseensa ylimpään
kerrokseen viettäen vuoteellaan unettoman yön.

Katri riensi takaisin teatteriin, missä Taavi Arvo näytteli vielä
osassaan ja antoi käsikirjoituksen ynnä Alpre Harjun kallisarvoiset
muistutukset.

Arvo oli kuumeisesti kiihkeä niinkuin Katrikin.

-- Voiko saada ajoissa kuntoon?

-- Viikon kuluttua. Voivat hiukan odottaa. On kirjoitettava uudestaan
kaikki kolme näytöstä, -- sanoi Arvo.

-- Meneekö viikossa? Voinko minä auttaa?

-- Voit kirjoittaa puhtaaksi ja muutenkin tarvitsen apuasi.

-- Niin, mutta missä?

-- Minun luonani, -- sanoi Arvo äkkiä.

-- Ei, en minä tiedä.

-- Teillä sitten.

-- Silloinhan kaikki saavat tietää.

-- Eihän kenenkään tarvitse tietää, että olemme minun
huoneessani, ... muistutti Taavi Arvo.

Katri nauroi. -- Eikö ole kummallista? Herrasväen tavat ovat
tarttuneet minuunkin. Eikös minulla olekin ennakkoluuloja! Minä
tulen. Aamulla varhain.

-- Onhan oikeastaan hullunkurista ajatella, että sinä kuulut
heikompaan sukupuoleen, -- sanoi Taavi Arvo nauraen.

-- Noo, ei siksi, että sinulta näköä tai kokoa puuttuisi, mutta sisun
puolesta minä kyllä taidan voittaa sinut. Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä!

He erosivat teatterin ovella ja Katri astui ajurin rekeen.



7.


Oppilasnäytäntö oli jo ihan tulossa, ja paraikaa suoritettiin
kenraaliharjoitusta. Levoton jännitys oli ylimmillään ja hermostus
tirkisti jokaisen silmistä, tuikahti väliin kipinöiden ilmoille,
mutta sammui jälleen jännityksen tukahuttamana. Kuiskailtiin ja
kuljettiin varpaisillaan. Useimmat näyttelijät olivat läsnä aitiossa
ja kukin teki asian omaksensa. Nyt oli tulossa jotakin tärkeätä, mikä
kuului koko teatterille. Tekijä oli tuntematon, mutta varmasti omasta
piiristä, ja sitäpaitsi nuori taiteilija saisi tulikasteensa -- ja
millaisen tulikasteen!

-- Oh, tämä on aivan kuin ennen tohtorin aikoina, -- huudahdeltiin.

-- Tulee ihana ilta!

Kaikki kädet auttoivat, kaikki päät keksivät jotakin hyvää, ja
yhteinen hermostus hukkui yhteiseen hyvänsuopuuteen.

Oltiin suuria lapsia, ja teatteri oli kaikkien koti. Vaikka keskenään
toisiaan näykittiinkin, niin ulospäin oltiin yksissä.

Vastoin tavallisuutta olivat arvostelijat miehissä läsnä
oppilasnäytännössä ja jokaisessa lehdessä tarkka selostus kappaleesta
ja sankarittaresta.

Katri sai runsaasti kukkia ja esiinhuudot olivat myrskyisiä.

-- Tuossa on yhdeksänkymmentä prosenttia tyttösen kauneuden osalle,
-- sanoi vanha näyttelijätär, mutta muut panivat vastalauseensa
antaen täyden tunnustuksen "sen lapsen antaumukselle."

Nuorisoa oli kerääntynyt lattian täydeltä ja ensi rivilläkin oli
ylioppilaita.

Kun Katri poistui Taavi Arvon kanssa sivuhuoneesta, oli sankka joukko
heitä vastassa. Kirkkaassa kuutamossa helähti laulu: "Sua tervehdin."

Katri kohotti kukkavihkoaan, suuteli sitä ja painoi rintaansa vasten
lausuen tuskin kuuluvasti: -- Kaikki isänmaan puolesta!

Sanat lensivät suusta suuhun ja kun Katri heitti kukkavihkonsa
laulajien sankkaan parveen, jakoivat he sen keskenään ollen
onnellisia saadessaan säilyttää jonkun kukan lehden tai varren.

Maisteri Harju odotti kotona rouva Kaaren luona, jonne läheisimmät
ystävät olivat kokoontuneet.

-- Missä on maisteri Harju? -- kysyi Katri jo ovella.

-- Minun huoneessani, -- kuiskasi rouva Kaari. Katri juoksi sinne
sellaisena kuin oli, riisumatta päällystakkiaan. Heittäytyen
holhoojansa syliin hän huusi:

-- Kiitos, rakas holhooja, nyt olen vastaanottanut perintöni. Sitä ei
minulta kukaan riistä! Nyt vasta tunnen olevani näyttelijä!

Hän kuiskasi jotakin hämmästyneen holhoojansa korvaan ja riensi
vapautumaan vaipastaan ja tervehtimään saapuvia vieraita.

Maisteri Harjulla oli pitkä keskustelu Taavi Arvon kanssa
"Näyttelijättären tarinasta."

Katri oli kuiskannut maisteri Harjulle salaisuuden kappaleen
tekijästä.

Taavi Arvo oli yliopistossa jatkanut lukujaan melkein
kandidaattitutkintoon asti, ja maisteri Harju totesi hänet
hengenheimolaisekseen syvällisessä ajattelemisessa.

-- Miksi olette mennyt teatteriin? -- kysyi maisteri Harju.

-- Se on lumonnut minut ja minun täytyy onnistua.

-- Epäilemättä. Eilinen ilta oli suuri voitto, ja teidän
näyttelemisenne eroaa sangen paljon toisista ollen korkeammalla
henkisellä tasolla. Sivistyneen miehen äly luo vakavaan tehtävään
lujemman pohjan. En tahdo kieltää, että teillä on näyttämöllisiä
lahjoja tavallista enemmän, mutta teillä voisi olla kiitollisempi ja
suurikin tulevaisuus jollakin muulla alalla. Teidän lahjakkaisuutenne
on siihen hyvänä edellytyksenä.

-- Tulevaisuuteni tahdon luoda nykyisyydestä. Minulla ei ole suuria
vaatimuksia.

Rouva Kaari oli järjestänyt tanssia illan ratoksi, ja Katri pyöri
lattialla. Kuumana ja onnesta säteilevänä hän vähä väliä istahti
holhoojansa viereen keskeyttäen miesten puhelun.

Maisteri Harju huomasi heti Taavi Arvon vakavasti kiintyneen
Katriin, mutta tytön suhde Arvoon jäi hänelle hämärään. Katri nautti
nykyhetkestä ollen onnellinen illan tuloksesta ja varmuudella
anastaen voittonsa itsestään selvänä asiana.

Kaiken tämän ohella kasvoivat Katrin menot moninkertaisiksi, ja
maisteri Harju sai ottaa pankkiin talletettuja varoja Katrin uusiin
pukuihin ja ylellisempään elämään, Kirjamies itsekin hälyytettiin
omasta rauhallisesta sopestaan ja pakotettiin tuon tuostakin istumaan
iltaseuroissa.

-- Miksi holhooja on laihtunut niin kovasti viime aikoina? -- kysyi
Katri tehden äänensä huolestuneeksi ja matkien äidillistä hellyyttä.

Teatteri oli tytölle mennyt arkielämäänkin. Hän väritti vahvasti
kaiken puheensa. Maisteri Harju mutisi jotakin työstä sanoen:

-- Ne teidän iltaistumisenne eivät sovi minulle vanhalle miehelle.

-- Täti, onko holhooja vanha? Minä en osaa sitä arvostella. Holhooja
on minulle aina sama, ei vanha eikä nuori -- kuin kallio, johon
ei aika vaikuta. Minun kallioni, -- lisäsi hän niin herttaisena
ja suloisena kiikkuessaan maisteri Harjun edessä tuolilla, että
holhoojan täytyi sulkea silmänsä ja väkisinkin kääntyä pois.

-- Oletteko sairas? -- huudahti tyttö huolestuneena tosissaan. --
Poskenne ovat painuneet syvälle, ja parran sänki pistää esiin, vaikka
kuinka ajelisitte. Teidän pitää kertoa, oletteko sairas? Minä tulen
hoitamaan. Minä tulen kaikissa tapauksissa pitämään teistä huolta.
Tämä ei sovi! -- intoili tyttö.

-- Kaipaan tupakkarauhaani ja kirjojani. Tässä on rahoja pankista,
älkää tuhlatko niin paljoa, omaisuutenne on joutunut pahaan vaaraan.
Vähemmän pukuja, vähemmän pitoja, hevosia ja muuta komeutta.

-- Ei, vaan enemmän, enemmän. Minä tahdon todellisuudessa elää yhtä
komeasti kuin näyttämöllä, Voi, holhooja parka, minä olen varmaan
hirmuinen!

-- On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut
itsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, -- sanoi maisteri
Harju.

-- Olenko? -- nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. --
Pitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen
sitä näyttämöllä.

-- Siis taiteen vuoksi?

-- Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.

-- Hellitättekö sitten?

-- Kuka sen vielä tietää!

-- Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista
lisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa.
Hyvästi, lapsi!

Maisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri
meni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen
muistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan
saanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli
tosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna
oli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen
osan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin -- ja mihin?
Herran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin,
hiukan vieraita, kukkia -- ties mitä, eikä yhtään mitään!

Perinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta
kaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja
ei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että
puita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu
kaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä
olivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä
ja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.

Nuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja
harmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan
omistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän
kääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.

-- Kukkia neidille, -- ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui
kaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi
mukaanliitettyä käyntikorttia.

-- Keneltä tuo onkaan? -- kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen
tuoksusta.

-- Tietysti tukkukauppias Laineelta, -- vastasi Katri nauraen ja
punastuen.

-- Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään
näyttämölle.

-- Sehän nyt on yhdentekevää, -- huomautti Katri. -- Mies tulee
tänään meille päivälliselle. Sopiiko? -- kysyi Katri kuin muodon
vuoksi.

-- Tietysti, kun sinä tahdot.

He jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita,
joista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.

Katri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä
ranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa
pukujen koettelemiseen.

Hän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka
nelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi,
kapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan.
Hihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin,
ja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin
pumpuloihin, kahden puolen lanteita.

Puku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja
teki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän
täydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä
oli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain
milloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.



8.


Tukkukauppias Valto Laine oli viime aikoina tehnyt itsensä
"populääriksi" kaupungissa pikku lahjoituksilla ja esiintyen
"kavaljeerina."

Laine oli ihaillut Katria näyttelijättärenä, tyytyen jonkun aikaa
osoittamaan mieltymystään kukkien ja illalliskutsujen muodossa,
mutta pian kehittyi ihailusta kosiskelua, jota ei Katri kuitenkaan
ymmärtänyt pitää totena.

-- Kyllähän minä olen ihastunut häneen, -- myönsi rouva Kaari,
kun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli uudesta "Adoniksesta". --
Miehellä on käytännöllistä älyä ja kykyä. Olen kuullut afäärimiesten
mainitsevan häntä kaikella kunnioituksella ja ihmettelyllä, mutta...?

-- Mamma aikoo sanoa, että kun hän ei ole taiteilija eikä eritoten
kaunolukija, niin ... muistutti eräs laulaja.

-- Älähän nyt kaulankurkottaja... Kyllä sitä miestä tarvitaan. Emme
kauvan viihtyisi pelkkien taiteilijain parissa täällä mammankaan
luona. Täytyy saada poroporvareja suolaksi, -- pilaili kapellimestari.

-- Ihailijoita tarvitaan, -- jatkoi joku.

-- Naisille! -- huudahti kapellimestari.

-- Ei, vaan miehille. Ja kuka ne ravintolalaskutkaan maksaisi? --
väitti laulaja.

-- Ja sukkeluuksille nauraisi, -- lisäsi muuan näyttelijä.

-- Varsinkin näytelmistä lainatuille, -- sutkautti siihen eräs.

-- Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku,
vaikkei se olekaan oma keksintö, -- sanoi näyttelijä.

-- Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, -- muistutti
laulaja.

-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi rouva Kaari. -- Me tarvitsemme
musikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.

-- Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin
pöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön
vetoa, että se on Laine, -- sanoi soittaja, ja vieraat riensivät
parvekkeelle.

Laine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies,
lyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun
ja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan
vaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin
hänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt
aivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle
kolmenkymmenen ollut.

Rouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään
mennessä.

Hän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen
vierustoverina.

-- Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän
raskasmielisyyteenne? -- kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan
erittäin huomaavainen.

-- Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä
mielialojani. -- Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja
Laine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.

-- Saanko minä selittää hyväkseni teidän mielialanne?

-- Miten itse tahdotte.

-- Minä tahdon hyvin paljon! -- kuiskasi Laine. -- Olkaa hyvä, --
vastasi Katri taaskin luoden häneen leimuavan katseen tarjotessaan
leipää.

Kahvi tarjottiin salissa, ja vieraat sijoittuivat mukaviin
nojatuoleihin laimeasti keskustellen. Syy oli Laineen, joka istui
äänetönnä tupakoiden huolimatta salata ihailevia katseitaan Katrin
hääriessä emäntänä.

Katri järjesti kahvipöydän ja koristi huoneen ruusuillansa. Hän oli
nyt erinomaisen hilpeä, punottavana ja kirkastuneena.

-- Laineen katseet ovat sähköttäneet pikku Katrin, -- kuiskasi laulaja.

-- Älä rupata, miehellä on vakavat aikomukset.

-- Purrr, -- pörähti näyttelijä. -- Siitä ei tulisi monen päivän
liittoa -- despootti!

-- Ole hiljaa, vanhapoika!

-- Katrista ei tule karitsaa!

-- Niin, mutta sellainen mahtiasema! Voi rakentaa teatterin vaikka
itseään varten.

-- Levähtäkää toki hetkinen, pikku emäntä, -- kehoitti Laine vaatien
Katria istumaan.

Harjoitukset alkoivat kuudelta, ja näyttelijäin piti poistua pian
päivällisen jälkeen.

Katrin vuoro oli esiintyä vasta viimeisessä näytöksessä, ja hän jäi
siis vieraalleen seuraa pitämään.

-- En ole voinut teitä kunnolleen kiittää kukista, -- sanoi Katri
toisten mentyä. -- Ne olivat niin äärettömän kauniita!

Laine vain katsoi tyttöön tarttuen pikku sormeen.

-- Se tekee kipeää, -- sanoi Katri kiskoen sormiaan.

-- Te teette minulle vielä pahemmin kipeää. Kuinka kauvan minä olen
tuomittu odottamaan?

-- Älkää tehkö minusta pilkkaa, herra Laine. Minä olen pikku
tyttönen, enhän minä voi olla mitään teille.

-- Juttua, -- sanoi Laine huitaisten kädellään ja sammuttaen
savukkeensa tuhkavadille. -- Kun minä tahdon, niin ei siihen ole
kellään mitään sanomista, -- lisäsi hän jyrkästi. -- Jos minä nyt
olen päättänyt ottaa teidät, niin minä otan.

Katri punastui ja hämmästyi.

Kukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli
aina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi
Arvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju -- -- Niin, mitä oli
hänelle maisteri Harju?

Salamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin
hädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä
häntä ympäröi.

Viikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä
ajatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli
ottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä,
kuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli
toivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju -- mitä oli
maisteri Harju hänelle?

Tuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa
ystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto
syytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista
varoistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa -- sanaa sanomatta.

Hän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.

Laine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden,
ilman vaaraa tulla häirityksi.

Katri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki.
Laine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui
matalalla äänellään.

-- Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle
ainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme.
Minulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!

Katri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle
rakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui
hänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja
varmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli
sitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen
naisellisuus miehen suosion.

Kun Laineen käsivarsi kohotti Katrin seisaalle, niin tyttö tuskin
tiesi tästä maailmasta mitään ja antoi äänettömän suostumuksensa
heikosti vastaten suuteloihin, jotka polttivat hänen huulillaan,
kasvoillaan ja kaulallaan.

Katri oli hetken lapsi, ja tätä seuraava aika oli hänelle suurta
huumausta. Laine kietoi hänet täydellisesti intohimonsa pauloihin,
eikä Katri kertaakaan ennättänyt taakseen katsoa.

Lyhyenä kihlausaikanaan, parina kevätkuukautena, hän vietti kaikki
joutohetkensä sulhasensa seurassa, retkillä, huveissa, ravintoloissa,
milloin missäkin meluavassa ja kaupungin suurmaailmaa edustavassa
tilaisuudessa.

Laine tahtoi loistaa ja näytellä nuorta, lahjakasta morsiantaan. Se
oli hänelle yhtä suurta onnea kuin Katrin omistaminen.

-- Sen vietävän teatterin sinä jätät, kun pappi on sanonut "aamen",
-- sanoi hän toisinaan saatuaan odottaa Katria teatterin edustalla,
ties kuinka kauvan -- pahallakin säällä.

Katri nykäisi niskaansa ja antoi silmäinsä leimahtaa hyvin tietäen
tukahuttavansa kaikki sellaiset puheet viekkaaseen kädenpuristukseen.

Tytöllä oli oma varmuutensa valmiina iskemään, niin pian kuin
tarvittiin. Eikä Laine vielä ollut mitään vaatinut. Hän oli vain
sokeasti ihastunut.

Teatterissa oli ilo yleinen Katrin liitosta. Kaikki tahtoivat pitää
hänet, ehdottomasti pitää teatterissa. Sellainen tappio taiteelle,
jos hän nyt luopuisi!

Oltiin jo toukokuun lopulla, ja Katrin kontrahti oli aikoja sitten
hyväksytty johtokunnankin puolelta. Hän oli tahtonut sitoa itsensä
varmasti ja peruuttamatta, varsinkin sen vuoksi, että Laine niin
usein oli puhunut päinvastaiseen suuntaan.

Katri ei ollut kertaakaan tavannut maisteri Harjua kihlausaikanaan.
Hän oli usein etsinyt holhoojaansa tämän asunnosta ja kirjoittanut,
kutsuen ja pyydellen, mutta ei ollut saanut häneltä muuta vastausta
kuin naimaluvan, jonka Laine oli vaatinut häntä hankkimaan.

Aika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua
seuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan
kesäksi.

Katri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen
Kaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan
rautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa
maisteri Harjun.

Hän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat
painuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman
jyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri
läheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.

Maisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan
säikähtyneinä ja tuskaisina.

-- Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! -- sanoi Katri.

-- Rakas lapsi -- --!

Holhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.

-- Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?

-- En, miksi niin?

-- Olette laihtunut, käynyt huonoksi! -- huudahti Katri tuskaisena.

-- Ei se mitään, vanhuutta vain, -- sanoi maisteri Harju.

-- Voi, älkää sitä koskaan enää uskotelko minulle! Te olette nuori,
niinkuin muutkin miehet teidän iällänne. Ja minua melkein harmittaisi
oma saamattomuutenne ja vaatimattomuutenne, ellen teistä pitäisi niin
äärettömästi.

-- Älkäämme liioitelko. Joko olette käyttänyt sitä paperia, jonka
lähetin?

-- Jo tietysti, meidät on kuulutettu. Eikö se ole käynyt
kädenkäänteessä? Minä en osaa vielä itsekään oikein uskoa.

-- Onneen?

-- Niin, tähän onneen.

-- Milloin vihitään?

-- Niin pian kuin suinkin.

-- Ja sitten asetutte tänne?

-- Lähdemme matkalle Skandinaviaan.

-- Niin kai. Laine on rikas.

-- Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä
pidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä -- teidän tapaisenne! -- huudahti
Katri lapsellisella avomielisyydellä.

-- Ei se onnistu, -- nauroi maisteri Harju. -- Minunlaiseni vanhat
aasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja
tupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi -- ei sovi.
-- Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.

-- Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on
ainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.

-- Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En
tiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.

-- Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on
välttämätön elinehto.

-- Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja
kaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, -- sanoi Katri.

He olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:

-- Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa
valoa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen,
että olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut.
Nyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut
kuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas
holhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan,
ruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja
lämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas...

Katri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen
liikutuksen kyyneleitä.

-- Minussa oli ihmisainesta, ei mitään muuta. Olin tyhjä
mahdollisuus. Mitä olen, olen teidän voimastanne. Olen ollut
kiittämätön -- itsekäs.

-- Olkaa yhä edelleen oma itsenne, se on minun onneni.

-- Holhooja! Te olette liian vaatimaton. Se koskee, se tekee minulle
kipeää. Minä en tiedä, mutta se loukkaa minua!

He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan silmiin.

Maisteri Harjun syvät, siniharmaat silmät iskivät tutkivina tahtoen
tunkeutua nuoren naisen hämärään sieluntilaan. Hän ei kuitenkaan
nähnyt muuta kuin liekehtivän silmäyksen, joka näytti apua huutavan
kuin hädässä.

Mies horjahti ja sipaisi kädellä silmiään. He eivät käsittäneet
toisiaan.



9.


Valto Laine olisi kyllä tahtonut pitää komeat vihkiäiset, mutta
siihen olisi tarvittu aikaa, ja hänellä oli aina tulinen kiire
liikeasioissaan.

-- Onhan tuo synti, -- sanoi rouva Kaari, -- kun mies tahtoo nauttia
jokaisesta elämän typystäkin eikä ole aikaa -- kun se sattuu olemaan
rahaa.

Katri oli levollinen käyden harjoituksissa ja lukien läksyjänsä
kotona, aivan kuin ei mitään ratkaisevaa hänen kohtalossaan
olisi ollut tekeillä. Puhumattakaan mistään käytännöllisistä
valmistuksista, joita hän ei myöntänyt tarvitsevansa.

Laine piti kuitenkin huolen muutamista muodollisuuksista, erottaen
muun muassa Katrin omaisuuden yhteisestä pesästä, ja sai morsiamensa
kirjoittamaan siitä holhoojalleen.

Silloin vasta Katrin levottomuus heräsi ja ajatus pysähtyi
punnitsemaan, hämärästi peläten sitä uutta ja outoa, mikä nyt oli
tulossa. Hän kirjoitti Alpre Harjulle:

-- Valto tahtoo jättää Kaivolan talon minun yksityiseksi
omaisuudekseni, koska se on minulle tullut niin perin kummallisella
tavalla, niinkuin hän sanoi. Ja kun sitä nyt ajattelen, käy talo
minulle rakkaaksi ja kaikki, mitä sen yhteydessä on. Tunnen vasta
kuuluvani sinne ja kuvittelen toisinaan, että joskus voisin siitä
itselleni loihtia sen pilvenreunaisen talon, josta Kaivola tahtoi
kuulla juuri ennen kuolemaansa. Nyt kun koko maailma on minulle
avautunut, rakastan pikku soppeani Harjussa. Pyydän Teitä, rakas
Holhoojani, huolehtimaan kaikesta siellä niinkuin tähänkin asti.
Kaipaan sanomattomasti Teidän lämmintä myötätuntoanne ja ikävöin
Teitä.

Holhooja kirjoitti lyhyen vastauksen, ja Katri lähti matkalle
raskaalla mielellä tapaamatta häntä. Taavi Arvo pysytteli myöskin
poissa hänen näkyvistään tuottaen monta raskasta hetkeä Katrille
selvästi osoitetulla kylmyydellään. Katri ei tahtonut näin ollen
erikoisemmin taivutella näitä läheisiä ystäviään olemaan läsnä
vihkiäisissä, jotka pidettiin aivan vähissä väissä rouva Kaaren luona.

Valto Laineen tuliset kiireet oli vihdoinkin katkaistu kuin
miekaniskulla umpisolmu, ja mies istui nuoren vaimonsa kerällä
paahteisessa rautatievaunussa pakosalla siihen onnen eristettyyn
olotilaan, jota ainakin hän oli kiihkeästi odottanut. Laineen
kuumuudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvien kasvojen lihavuus
oli käynyt hyvin tuntuvaksi, mutta onnellisuus teki ne kuitenkin
miellyttäviksi. Hän jäi katselemaan Katria unohtaen kaiken muun
ympärillään.

Katri liikahti levottomana ja vaivautuneena peittelemättömästä
tunteellisuudesta.

-- Valto, älä katsele sillä tavalla, se kiusaa minua! -- sanoi hän
harmistuneena.

-- Turkanen, milläs tavalla? Nyt sinä olet omani ja minä katselen,
niinkuin minua haluttaa.

Katri nousi ja etsi paikan vaunun toisesta nurkasta, missä istui
kaksi hyvin vanhaa naisihmistä. Hän pääsi akkunanurkkaan hymyillen
kiitollisena vanhuksille ja voitti heidän suosionsa alkaen
keskustelun.

Vanhukset puhuivat vain ruotsia ja Katri suomea. Keskustelu kävi
siten raskaaksi ja katkonaiseksi. Seuraavalla asemalla hän nousi
liikkuakseen ja samassa hänen miehensä nouti hänet paikalleen.

-- Katri, sinun pitää oppia ruotsia, -- sanoi hän pitäen häntä
lujasti kädestä.

-- Niin aionkin, -- muistutti Katri. -- Nyt on hyvä tilaisuus, saan
Ruotsissa harjoitusta ja itse voin lukea. Ymmärrän kyllä helppoa
novellia ilman sanakirjaa, mutta se puhuminen!

-- Puhua sinun pitää osata. Sinun ääntämisesi on huono.

-- Minä en ole vielä ennättänyt lukea kieliä juuri ollenkaan. Nyt
minä aloitan ja sinä, Valto, opetat.

-- Jos sinä vain suostut ... ja samalla hän yritti suudella, mutta
Katri väisti.

Vanhukset olivat jääneet asemalle, ja nuoripari oli kahden.

-- Katri, sinä et saa olla ylpeä, minä voisin...

-- Mitä sinä voisit? -- Katrin silmät välähtivät eikä mies osannut
vastata. -- Miksi minä olisin ylpeä? Sinä olet ottanut minut
niskoillesi ja saat kantaa yli virran.

-- Yli elämän virran, pikku vaimoni! -- Miehen äänessä oli hellyyttä
ja onnen täyteläisyyttä. -- Minä olen sinusta ylpeä, rakas lapsi.

-- Ja minä sinusta, Valto.

-- Kaikki hyvin.

He nyökkäsivät toisilleen istuen käsi kädessä -- ja unohtuivat
pitkiksi tunneiksi vaieten kuuntelemaan toistensa sydämenlyöntejä.

-- Valto, -- sanoi Katri, -- kerro minulle jotakin menneisyydestäsi.

-- Minä olen syntynyt...

-- Älä, älä! -- Katri tukki korvansa.

-- Peeveli, mitä sitten?

-- Ei mitään.

Katri kääntyi selin, katsellen akkunasta. Hetken kuluttua hän katsoi
suurin silmin Valtoa.

-- Minä en tunne sinua ollenkaan. Olet kuka tahansa ja mitä tahansa.

-- Minä en ole näyttelijä. En osaa kääntää sisäpuoltani nurin
niinkuin takkiani. Ja olisitko tyytyväisempi, vaikka saisit tietää
kauppa-asiani ja liikkeeni tilan?

-- En, niistä en välitä enkä niitä käsitä. Katri oli nyreä painautuen
omaan nurkkaansa.

-- Sinä olet lapsi. Minulla on jo kappale elämää takanani. Katsohan,
pikku Katri... Ei, tämähän on sulaa hulluutta ja minä puhun itseni
pussiin, etkä sinä tyytyisi sittenkään.

Katri nauroi ja Valto otti hänet syliinsä. Heidän rakkautensa rakensi
sanattoman sovun ja ymmärryksen.

Matka kävi Karungin kautta, ja puoleksi sairaina väsymyksestä ja
valvomisesta he saapuivat Tukholmaan päästen vaivoin erääseen
Drottning-kadun hotelliin.

Katri oli sangen tyytyväinen, mutta Laine manasi hirveitä hintoja
ollen melkein huonolla tuulella.

-- Niillä hinnoilla pitäisi ja saada Grand-hotellissakin kaikkein
hienoin asunto, -- sanoi hän liittäen arvosteluunsa vahvan
voimasanan. -- Olinhan minä selvillä hintojen noususta, mutta tämä on
sentään liikaa. Aioin ostaa sinulle ruusuja huoneesi ratoksi, mutta
kun pyysivät viisikymmentä kruunua muutamasta nupusta, niin ei sitä
enää voi sietää. Ja entä hedelmät! Pieni, mitätön vasu rypäleitä ja
Australian omenia maksaa sata kruunua.

-- Mennään Suomeen ruusuja ja omenia ostamaan, -- sanoi Katri. --
Muuten en minä niitä kaipaa ja hauskempi on, ellet niistä puhukaan.

Laine veti taskustaan kotelon ja läheni Katria.

-- Jos tyttöni on minulle oikein hyvä, niin saa koreita. Avaappas
tämä, -- sanoi Laine laskien kotelon Katrin helmaan hänen istuessaan
nojatuolissa "näköorrella". Tämä oli heidän huoneeseensa kuuluva
parveke kadulle päin.

Katri otti kotelon, hypähti pystyyn ja astui huoneeseen. Hän avasi
kannen ja jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Suuremmoinen, loistava kapine! -- huudahti hän sitten.

-- Luulisin toki. On sillä hintaakin sen mukaan. Viisituhatta
kruunua, kyllä se riittää pienestä kaulakoristeesta. Ne ovat
oikeita jalokiviä, minulla oli ammattimies valitsemassa ja työ on
ensiluokkaista. No, tyttönen!

-- Minä en voi sitä käyttää, -- sanoi Katri.

-- Mitä ihmettä...!

-- Minulla ei ole pukuja, joihin tämä soveltuisi, -- selitti Katri
katsellen somaa valkeata pumpulipukuaan.

-- Hanki hiivatissa! Laineen rouvan pitää olla komeasti puettu.

-- Kuka täällä tietää, keitä me olemme?

-- Oho, luuletko sinä minua pelkäksi nurkka-Jussiksi? -- innostui
Laine. -- Jahka tässä keritään, niin kyllä sinulle näytän! Olin
minä luullut ansainneeni kiitoksen, -- ja Laineen äänessä kuulosti
nyrpeyttä.

-- Kiitos, Valto! -- huudahti Katri. -- Anteeksi, että unohdin.

-- Ei kestä, -- vastasi Valto entistä nyreämpänä, mutta samassa
hän kääntyi ympäri kantapäillään ja harppasi Katrin eteen huutaen
tulistuneena: -- Suutele minua!

Katri nauroi ja väistyi.

-- Suutele minua! -- huusi Valto yhä kiihkeämpänä.

Katri lakkasi nauramasta ja pysähtyi jäykkänä, liekehtivin silmin.

-- Mitä teatteritemppuja tuo on? Suutele minua iloisena ja
tyytyväisenä, niinkuin pikku vaimon sopii!

-- Ole hyvä ja ota pikku vaimon suutelo, -- vastasi Katri seisten yhä
paikallaan.

Laine kumartui hänen puoleensa, kosketti huulillaan otsaa ja poistui
huoneesta.

Katrin sydän jyskytti rajusti ja hänen kätensä oli puristunut
nyrkkiin hameentaskussa. Vaikeata oli hänen ollut estää sitä
nousemasta työntämään miestä luotaan. Kun Valto poistui, hengitti hän
raskaasti, huohottaen helpotuksesta, eikä tyyntynyt, ennenkuin näki,
ettei Valto palannut.

-- Se oli huono enne! -- sanoi hän itsekseen puoliääneen, niin
kiihkeä oli hänen mielentilansa vieläkin.

-- "Pikku vaimo", kyllä minä näytän. Toista kertaa hän ei suutele
minun otsaani. "Teatteritemppu" -- se se oli teatteritemppu, suudella
otsaa...!

Hän riensi kaupungille, kulki katuja umpimähkään välittämättä minne
joutui, katseli akkunoita, ihaili kankaitten värejä ja kristallien ja
hopeakalujen siroja muotoja, seurasi hienosti puettuja naisia tehden
havaintoja heidän liikkumisestaan, heidän tavastaan pysähtyä akkunan
eteen ja käydä sisään ostoksille. Katri seurasi mukana, kyseli
hintoja herättäen huomiota huonolla ruotsinkielellään. Se harmitti
häntä, ja sitten koko leikkiin kyllästyneenä hän otti auton ja ajoi
takaisin hotelliin.

Valto oli huoneessa ja otti hänet syliinsä, aivan kuin ei mitään
olisi sattunut. He unohtivat pitkässä suutelossa maailman harmeinensa.

Nyt Valto oli hyvällä tuulella, kertoi puhelleensa tuttavien kanssa
ja sopineensa illanvietosta. Ensin piti mennä ostoksille, laittaa
rouva hienoksi.

-- Minulla ei ole halua, -- sanoi Katri.

-- Se on minulle suuri riemu, kun saan ostaa sinulle ihan kaikki,
alusta loppuun pukea sinut, että olisit aivan omani, -- puhui Valto
suudellen hänen kaulaansa.

-- No mennään sitten! -- myönsi Katri huumaantuneena. -- Rakas, hyvä
poika, osta minulle kaikki, minä teen, mitä tahdot, ja olen taaskin
ylpeä Valtostani, komeasta Valtostani.

-- Mikä kumma sinussa huumaa minut, tekee ihan hulluksi, en tunne
enää itseäni, olen kuin lankavyyhti sinun käsissäsi, pikku vaimoni,
pikku Katrini!

He ajoivat kaupungille ja aterioivat eräässä laitakaupungin
ravintolassa saadakseen olla aivan vapaita välittämättä ympäristöstä.

Viereisessä pöydässä oli vallaton seurue naisia ja puolihumalaisia
miehiä. Eräs naisista heitti pureskelemansa kukan Valton eteen
pöytäliinalle, samalla kun ohitse astuen poistui salista.

Katri kuuli hänen sanansa "Päivää", jonka hän lausui selvällä
suomenkielellä. Valto kääntyi suuttuneena ympäri, mutta nainen
poistui taaksensa katsomatta.

-- Miksi et kutsu häntä takaisin? Hän oli suomalainen, ihan varmasti,
ja niin tutunnäköinen.

-- Kuinka se uskalsikin! -- tuiskahti Valto.

-- Sano, tiedätkö hänen nimeään?

-- Älä kysele, sellaisia naisia ei tunneta!

-- Hyvä ihme, mutta jos nyt tuntee, ja sinä tunsit hänet varmasti.

-- Minä voin tuntea keitä tahansa, mutta minun vaimoni ei tunne
sellaisia naisia, ei missään eikä milloinkaan, ymmärrätkö?

-- En, -- sanoi Katri. -- Sellaista ihmistä ei ole, jota en minä
tahtoisi tuntea, jos kerran tunnen. Minä tervehdin häntä vasta, kun
tapaan! -- lisäsi Katri uhalla.

-- Sen sinä jätät kauniisti tekemättä, -- sähisi Valto hiljentäen
äänensä kuiskaukseksi.

-- Näyttää siltä, kuin sinulla olisi joku syy kieltää tuntemasta
tuota naista, kuin pelkäisit itsesi puolesta.

-- Et suinkaan sinä kuvittele, että minä olen tämänpäivän lapsi
naisten suhteen?

Katri punastui. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä puolta asiassa.
Nyt alkoi outo temmellys hänen mielessään, eikä hän voinut katsoa
Valtoa silmiin eikä vastata. Hän istui tuolillaan nojaten käsillään
pöytään kuin lumottu, häveten, jähmettyneenä, valmiina itkemään.
Leipä mureni hänen hyppysissään, ja kova kuoren sirpale repi
kynsilihaksen. Veripisara tipahti pöytäliinalle. Kipu palautti
hänet tajuihinsa, ja aivan kuin pahasta unesta heräten hän tuijotti
Valtoon pöydän toisella puolella. Omituinen turvattomuuden tunne sai
hänet valtoihinsa. Valto oli hänelle kummallisen outo ja ympäristö
vihamielinen, mutta hän oli kuin tuoliinsa sidottu, ei jaksanut
liikahtaa, ei katkaista äänettömyyttä.

-- Miksi sinä tuijotat? Voi pyhä yksinkertaisuus, luulitko sinä
tosiaan, että minä...? -- Valto nauroi väkinäisesti.

Katri olisi tahtonut lyödä itseään kyynelistä, jotka suuttumus
pusersi hänen silmistään, ja hän puri huultaan nousten pöydästä ja
kääntyen pois Valtosta peittääkseen häneltä liikutustaan.

He ajoivat keskikaupungille, ja Valto tahtoi nyt ostoksille, mutta
Katri ei vastannut hänen moniin ehdotuksiinsa peläten kyyneltulvan
ylivoimaa, joka uhkasi joka hetki tehdä lopun hänen vaivoin
ylläpitämästään tyyneydestä.

-- No, olkoon sitten, -- sanoi Valto suuttuneena, pysäytti auton
heidän hotellinsa eteen ja jätti Katrin yksin, poistuen kaupungille.

Katri astui hitaasti ylös portaita, ja monenmoiset ajatukset
risteilivät hänen aivoissaan. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja
silloin on ankara. Ensi kertaa hän tuli verranneeksi Valto Lainetta
ja maisteri Harjua toisiinsa. Molemmat olivat samanikäisiä, mutta
Katrilla oli tähän asti ollut se käsitys, että hänen holhoojansa
oli paljon vanhempi. Nyt hän äkkiä ymmärsi erehtyneensä ihmetellen
omaa sokeuttaan, kun oli antanut muodon sillä tavalla tehdä kujeita.
Eihän holhooja ollut vanha. Hänen katseensa ja hymynsä oli kuin
nuorukaisen, kun sen sijaan Laineen...

Katri peitti kasvot käsiinsä ja muisti holhoojansa silmäyksen
heidän viimeksi tavatessaan Eläintarhan tiellä Helsingissä. Nyt
hänet valtasi turvattomuuden tunne upean hotellin suojissa ja
katkera koti-ikävä. Juonalassa hän olisi nyt tahtonut olla ja juoda
kotikaivon vettä, uida omassa rannassa ja soudella ruuhessa ja
kuunnella käkeä. Siellä se nyt kukkui. Isä ehkä soitti ja maisteri
Harju kuunteli ja he puhuivat Katrista.

Hän astui huoneeseensa, ja sääli omaa itseä kohtaan pusersi vuolaita
kyyneliä. Hän itki kauan, kunnes järki alkoi syytellä ja ilkkua omaa
lyhytnäköisyyttä ja epäitsenäisyyttä.

-- Miksi lähteä tällaiselle mielettömälle retkelle?

-- Maailmaa katsomaan! -- sanoi hän puolustellen.

-- Miksi mennä naimisiin?

-- Ei saa kysyä, ei kysyä!

Sitä seurasi ankara ajatusten temmellys, syytöksiä, tuskallisia ja
katkeria myönnytyksiä, pelkoa ja aavisteluja.

Sydän oudosti kolottavana hän pyyhki kyyneleensä silmäillen
kaulakoristetta, joka kimalteli pöydän tummalla liinalla. Uupuneena
kuin raskaasta työstä hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui. Hän
heräsi vasta iltapuolella ja lähti kävelylle kiitollisena Valtolle
saadessaan viettää päivän yksin. Kauan harkittuaan ja mieli
tasapainossa hän palasi illalla ja heittäytyi nukkumaan.

Valto tapasi hänet myöhemmin, puoleksi riisuutuneena vuoteella ilman
peittoa. Hän herätti Katrin hellävaroen, sulki syliinsä kiihkoisesti,
riisui kuin uneliaan lapsen ja upotti vastaväitteet suuteloihin.
Rakkaus otti heidät lumoihinsa tasoittaen epäkohdat ja unhoon painaen
päätökset.

Seuraava päivä kuului heille jälleen yhteisesti ja Katri oli saanut
opetuksen -- olla välittämättä.

Valto oli hänelle yhtä hyvä huolimatta siitä, mitä oli ollut muille.
Tapa on kerta kaikkiaan sellainen. Oliko hän, Katri, syypää? Miksi
siis pysähtyä elämästä ja vaivata itseään -- niin kauan kun voi pitää
toisistaan, niin kauan pitää, -- päätti Katri.

Niin päättäessään hän otaksui mielialansa ainaiseksi pysyvän
sellaisena.

He olivat tavanneet Valton tuttavia, rahamiehiä ja pikkuporvareita
sekä muutamia heidän naisiaan iltaisin ravintoloissa. Katri oli
teettänyt muutamia uusia pukuja ja esiintyi täysin tyydyttävässä
asussa vastaten niitä vaatimuksia, joita on tapa edellyttää rikkaan
miehen nuoren ja kauniin rouvan ulkoasussa. Teattereissa hän
ulkomaalaisena veti huomiota puoleensa, sillä Tukholman yleisö ei ole
niin suuren suuri, että sinne merkki-iltoina hukkuisi edustavimmilla
paikoilla. Katri oli sitä paitsi viehättävä, nuoruuden hohde
ilmeikkäillä kasvoillaan, ryhdikäs, samalla hoikka, melkein hento
vartaloltaan.

Rumakin nainen on kaunis rakastettuna, ja Katri tiesi kauneudestaan
ja osasi peittää ontuvaisuuden puutteellisessa onnessaan. Hän
kiinnitti katseet itseensä.

Valto oli siitä ylpeä näytellen maailmanmiestä, mutta oli liian
huomaavainen aavistamatta, että se juuri oli merkki hänen
nousukkuudestaan. Katrilla oli luontainen vaisto pysytellä ennen
syrjässä kuin antautua epävarmalle pohjalle ja näyttäytyä kaikkialla
ensimäisenä, vaikka niin olisi vaadittukin. Sen sijaan hän teki
tarkkoja huomioita ympäristöstään, tietämättään matkien heitä
ja joutuen samalla muiden seuralaistensa tasolle ulkonaisissa
seurustelutavoissa.

Mihinkään läheisiin perhesuhteisiin he eivät joutuneet oudossa
kaupungissa, ja Katrille teki kielikin paljon haittaa.

Kevätkausi päättyi Tukholmassa heidän ollessaan siellä toukokuun
viimeisen viikon, ja he jatkoivat matkaansa Norjaan asettuen
Laurvikiin, jossa Valto oli ennenkin viettänyt kesää. Se oli
rauhallinen kylpylä.

Pieni tammisto, jonka varjoisassa paviljongissa he voivat lukea
postinsa ja nauttia aamukahvinsa, oli heistä sen viihtyisin soppi.
Alkukesän koleus esti ihmistulvan ja ulkomaailma näytti myöhemminkin
ihan unohtaneen tämän pikku virkistyspaikan lähettäen sinne täyden
määrän Venäjän juutalaisia, joiden pullokas kukkaro piti kylpylän
toimikunnan ja lääkärit tyytyväisinä tarmokkaassa työssä. Nuori pari
pysyi erossa yleisöstä viettäen kuherruskuukautensa häiritsemättä,
ilman ulkonaisia kompastuskohtia.

Katri oli saanut suurimman iskunsa; kesti kauan ennenkuin hän pääsi
tasapainoon. Ontuva, liian nopea kehitys pysähtyi hänessä. Elämä
vaati nyt aivan jotakin toista. Ei riittänyt pienet opinnot, ei
muutamat näyttämömenestykset eikä vielä lahjakkuuskaan. Hän huomasi
äkkiä tarvitsevansa hellyyttä, pohjatonta, uhrautuvaa, kaikkivoipaa
hellyyttä voidakseen olla tyytyväinen. Hän tiesi nyt omaavansa
vastaavan voiman, tiesi tahtovansa ja voivansa kaikki -- tai ei
mitään.

He olivat nykyään pitkiä aikoja vaiti. Eivät tahtoneet vaieta,
tunsivat sen tyhjyyden ja painostuksen, mutta olivat siihen
pakotetut, ei ollut mitään puhuttavaa.

Valto vältteli olemasta tapansa mukaan jyrkkä ja Katri varoi
ilmaisemasta oikeaa mielialaansa. Hän tunsi epävarmuutta, odotti
jotakin tietämättä, mitä se olisi ja milloin se ilmaantuisi. Hän
tunsi vain varmasti, ettei tätä voinut kauvan kestää.

Molemmat pitkästyivät kesäänsä ja palasivat elokuun alussa kotiin
toivoen varsinaisesta arkitouhusta tyydyttävää ja täyteläistä elämää.



10.


Heidän laaja huoneustonsa keskellä kaupunkia esplanadin varrella,
vanhassa talossa, vaati komean sisustuksen. Valto ei enää kysynyt,
mitä maksoi. Hän oli heittäytynyt täydellisesti halunsa valtaan
tahtoen kerrankin näyttää, mihin hän kykenisi.

Katri jäi katsojaksi yrittäen sijoittaa hankittua tavaraa paraan
aistinsa mukaan.

Hän tahtoi ensin luoda yhtenäisyyttä kuhunkin huoneeseen saadakseen
eriluontoisia suojia, mutta Valto vaati kaikkialle raskaita ja
kömpelöitä istuimia, vahvoja sohvia ja pöytiä. Koti sai ehdottomasti
hotellin leiman.

Katri oli ostanut jo tyttönä ollessaan rouva Kaaren luona muutamia
valkoisia tuoleja ja pöydän. Niihin hän nyt sai täydennyksen ja
laati itselleen erikoishuoneen kotinsa äärimmäisessä kolkassa, pihan
puolella.

Valto oli tuominnut sen tarpeettomaksi, mutta nuori rouva otti sen
omakseen loihtien siitä itselleen turvallisen sopen. Kaikkialla
muualla hän paleli ja oli levoton paeten pettymystään, joka ilkkui
hänelle koleassa kodissa, Katri ei tahtonut myöntää olevansa pettynyt
ja katkera liikkuessaan yksin huoneesta huoneeseen ja silmäillessään
outoja esineitä, joilla ei ollut hänelle mitään muiston, ei
tarpeellisuuden eikä mukavuuden arvoa. Vähitellen hän tunsi
vihaavansa tätä pitkää huoneriviä valtakadun varrella, joka niin
täydellisesti syrjäytti hänet antaen kaiken määräämisvallan Valtolle.

Sitä kiihkeämmin hän antautui taiteelleen ja opiskeli ahkeraan
vieraita kieliä. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka uusi kieli voi avata
uuden, viehättävän ja valtavan maailman ihmiselle, joka on elänyt
vain oman kielensä rajoissa, kuin lapsi suljetussa kammiossa. Hänen
yksinäisyytensä täyttyi uusilla ajatuksilla, ja katkeruus häipyi
ulkonaisten olojen unhotukseen.

Harjoitukset olivat teatterissa alkaneet, ja Katri tapasi jälleen
Taavi Arvon.

-- Voi sinua, vanha poika, -- sanoi Katri hellästi silitellen Arvon
takin hihaa, -- olet tainnut vanheta.

-- Minä jaksan kyllä hyvin, olen ihan työvimmainen, -- vastasi Arvo.
-- Tahtoisin mieluimmin lähteä kiertämään maata.

-- Ai jai, se on vaarallista itsenäisyyttä, -- varoitti eräs vanhempi
toveri.

Katri hymyili ja kuiskasi: -- Minä tulisin mukaasi. Lähdetään,
mennään vaikka -- vaikka Lappiin!

-- Mitä tukkukauppias sanoisi?

-- Hänestä emme puhu, -- sanoi Katri likistäen huulensa kokoon.

-- Minä olen otaksunut, että sinä tahtoisit pitää salonkia, --
huomautti Arvo.

-- Minä, minäkö salonkia? Hui, hai, olen aivan liian itsekäs. Ja
sitäpaitsi tahdon näytellä. Tahdon tuntea tuulta siipieni alla ja
koetella voimiani. Ne ovat kasvaneet, tunnen sen. Voi sitä, joka
minua nyt pyrkii estelemään! Silloin lähden, lähden vaikka Lappiin,
mutta näytellä tahdon!

Nuoren rouvan äänessä oli puristettua voimaa ja ehdotonta
päättäväisyyttä.

-- Kiitos, Katri, noista sanoista. En tiedä -- olen minäkin jälleen
oma itseni. Sinä olet sama Katri ja varmempi kuin ennen. Nyt on elämä
taas työn arvoista.

-- Miksei olisi? -- sanoi Katri katsellen ihmeissään Arvoa.

-- Et sinä tiedä. Toisinaan tuntuu kuin ei olisi mitään arvoa
elämällä.

-- Arvo, lupaa minulle...

Katri vaikeni nähdessään toverinsa katseen. -- Mikä sinun on? Olethan
ihan kuin pyhän innostuksen vallassa.

-- Niin olenkin, no mitä minun pitäisi luvata?

-- Että pysyt aina uskollisena ystävänäni.

-- Ei sinun sitä tarvitse pyydellä, -- sanoi Arvo likistäen
toverillisesti Katrin kättä. -- Minä olen jotakin sinun vuoksesi.

-- Ole varuillasi, -- sanoi Katri. -- Minä olen käynyt hyvin herkäksi
viime aikoina tuollaisten sanojen suhteen.

-- Niin, sinun elämäsi on ollut rikasta ja täyteläistä.

-- Kuka sen tietää! Kello soi, aletaan, tule Katri palasi kotiin
päivä päivältä yhä onnellisempana ja tyytyväisempänä. Näytäntökausi
alkoi hyvillä enteillä huolimatta sodan jatkumisesta ja yhä
synkistyvästä valtiollisesta ja aineellisesta tilasta.

Valto Laine oli uppoutunut asioihinsa. Katri ei tavannut häntä
vuorokausimääriin. Hän tiesi vain, että osakekauppaa käytiin ja
huimaavista summista puhuttiin, ja näki, kuinka hänen miehensä oli
pelikuumeen vallassa.

Katri oli melkein kiitollinen saadessaan antautua täydellisesti
teatterille.

Lumi oli jo aikoja peittänyt kadut ja rekikeli täydellinen, kun Valto
Laine huomautti Katrille:

-- No, nyt on kesä lopussa ja talvielämä ovella. Minä tahtoisin
näyttää kaupunkilaisille kotiani ja vaimoani.

-- Vaimosi he näkevät näyttämöllä. Kotisi -- niin, sitähän sinä voit
näytellä. Täällä on kyllä tilaa sadalle hengelle erällään, -- sanoi
Katri syöden hyvällä ruokahalulla.

-- Sata tänne kyllä mahtuu. Mitä sanot, jos hommaisimme
remupäivälliset? Maksoi, mitä maksoi!

-- Kernaasti minun puolestani.

-- Voitko alkaa huomenna valmistukset? Tänään on keskiviikko,
lauantaiksi voisin lähettää kutsut.

-- Minäkö? Ei lähde mitään, en kykene, ja sitten -- ei ole aikaa.
Heitä Hilman huoleksi.

-- Mitä ihmettä! Mitä minä sinulla tekisin?

-- Minulla sinä et mitään teekään, ei suinkaan siitä ole puhetta
ollutkaan.

-- On, turkanen, siitä se juuri onkin puhe. Nyt vasta alkaa olla!

-- Vai niin.

Katri nousi pöydästä.

-- Minun pitää lukea osaani.

Valto Laine pyörähti samassa ovelle, kun Katri avasi mennäkseen
huoneeseensa.

-- Katri, ole nyt hyvä ja kuuntele, mitä minulla on sanottavaa.
Olemme viime aikoina kulkeneet hiukan eri teitä. Ne peevelin asiat --
mutta nyt sinä saat auttaa minua ja pyrkiä yhteisiin.

-- Päivällisten pidolla!

-- Älä nyt konstaile. Ymmärrät kai, että minulla on oikeus valmistaa
itselleni vaikuttava asema.

-- Päivällisillä...

-- Älä koettele minun sisuani, sen varoituksen annan.

-- Jatka.

-- Tahdon, että tuttavamme saavat hyvän käsityksen suhteestamme ja
kodistamme.

-- Päivällisillä.

Valto Laine löi nyrkkinsä pöytään katsoen tuimasti Katriin ja
hilliten itseään sanomasta, mitä suuttumus vaati.

-- Minä olen sanonut: en kykene laittamaan päivällistä eikä minulla
ole aikaa. Anna Hilman huoleksi. Lupaan olla emäntä pöydässä. En
mitään muuta!

-- Ohho! -- huokasi Laine. -- Olen liian kauvan jättänyt sinut omiin
hoteisiisi. Menen heti johtajan puheille ja pyydän häntä vapauttamaan
vaimoni teatterin palveluksesta.

Katri tuijotti mieheensä sanattomana, heitti ylpeästi päätään katsoen
silmästä silmään.

-- Siihen sinä et koske! -- Jos kuitenkin koskisin.

-- Siitä voi olla vain yksi seuraus.

-- Sinä pääset pois teatterista ja ennätät olla emäntä minun
talossani.

-- Ei, lakkaan olemasta sinun vaimosi. Valto Laine nauroi
väkinäisesti.

-- Pikku Katri, älkäämme yrittäkö näytellä täällä kotona.

-- Olet oikeassa, toimikaamme. Minäkään en rakasta sanailua.

Katri pujahti huoneeseensa ja sulki oven. Hän oli nyt oma vankinsa.
Toinen ovi johti makuuhuoneeseen ja toinen ruokasaliin. Hänen piti
odottaa, kunnes Valto poistuisi kotoa.

Suuttumuksen myrskyssä hän tuskin kykeni kuulemaan miehensä askelia
toisesta huoneesta, ja hillittömässä tuskassa Valton uhkauksesta hän
pian riensi huoneestaan, sieppasi vaatteensa eteisestä aikoen mennä
suoraa päätä johtajan puheille, mutta äkkiä hän pysähtyi. Ei, mitä se
auttaisi? Johtaja ei ollut tässä määräävä henkilö. Mitä tehdä, minne
mennä? Hän rauhoittui hiukan ja mietti.

Olihan aivan selvää, ettei näin voinut elämä jatkua. Jos nyt tällä
kertaa saisikin välit asettumaan myöntymällä vaatimuksiin, olisi
seuraava kerta kahta vaikeampi. Sen Katri myönsi itselleen. Eteenpäin
siis, mutta miten ja minne? Hän painui seinemmäksi hämärän illan
niukassa valaistuksessa välttääkseen ihmisten katseita.

Olisipa maisteri Harju kaupungissa, mutta joku viikko takaperin
hän kirjoitti viipyvänsä talvenkin Harjussa. Ei auttanut muu kuin
odottaa ja antaa asiain kehittyä. Ei, eihän sekään kelvannut. Valto
voisi uskotella johtajalle ja johtokunnalle, että Katri suostuisi
eroamaan. Ei, ennen vaikka mitä! Hän päätti mennä rouva Kaaren kanssa
neuvottelemaan.

-- Tuota minä olen pelännyt kaiken aikaa. Valto Laine on tunnettu
mielivaltaisuudestaan, -- sanoi rouva Kaari.

-- Miksi ette varoittanut, neuvonut minua? -- intti Katri.

-- Kahden asia.

-- Olin lapsi, sokea, hän yllätti minut. En ymmärtänyt omaa
tunnettani.

-- Ymmärrätkö nyt sitten?

-- Oh, en, en rahtuakaan. Sen vain tiedän, että elämäni on
sietämätöntä. En tunne olevani ihminenkään, ei ole kotia, ei
turvaa missään. Valto sulkee minulta tien kaikkialla. Hän vaatii
väkipakolla, mitä en voi antaa mielisuosiolla. Sietämätöntä,
sietämätöntä! Minulla on niin äärettömän ikävä Juonalaani.

-- Mikä sinua estää matkustamasta sinne? Laine kai suostuu
mielihyvällä vaikkei muun, niin senkin vuoksi, että saa sinut
tyyntymään. Olethan aivan suunniltasi.

-- Matkustaisinko nyt? En, silloin olisi ero teatterista tuossa
paikassa selvä.

-- Lapsi kulta, yritä sopia Valtosi kanssa. Minä en tiedä muuta
neuvoa.

-- Mahdotonta. Se uusiintuu, lykkäys merkitsee vain pahempaa loppua.

-- Etkö sinä voisi järjestää noita päivällisiä? -- kysyi rouva Kaari
viattomana.

-- Minäkö ne järjestäisin? Yhtä hyvin voisin nostaa tämän talon
perustuksiltaan.

-- No, no, emännöitsijäsi tekisi työn, sinä olisit olevinasi
touhussa, niinhän tavallisesti on.

-- Sitä en tahdo, en siedä sitä ajatustakaan, että olisin Valtoa
varten olemassa ja hänen kyökkiään pönkittämässä.

-- Katri, tuohan on käsittämätöntä. Olethan sinä lapsi, mutta
avioliitto ei ole leikinasia eikä mielivalta sovellu elämän ohjeeksi.
Sinä olet miestäsi varten.

-- En, minä olen teatteria varten ja siinä pysyn! -- huusi Katri.

-- Olemme sitten eri mieltä enkä minä käsitä, miksi menit naimisiin.

-- Tahdoin olla mieheni ystävä tai rakastettu! -- huudahti Katri
hehkuvin kasvoin.

-- Ja olit niin kauvan kuin kuherruskuukautta riitti. Sitten tuli
arkielämä, ja seinä nousi eteen.

-- Mielivalta on Valton puolella.

-- Minusta tuntuu olevan yhtä paljon sinun puolellasi.

-- Ette käsitä minua, ehkei kukaan muukaan käsitä.

-- Tahdotko, että tulen puhumaan miehesi kanssa?

-- Oi tulkaa, minä pyydän.

-- Sinä siis uskot, että hän myöntyy.

-- En minä luota siihenkään, mutta -- mitä tahansa. Teatterissa minä
pysyn.

-- Luuletko Valton olevan kotona?

-- Hänet tapaa aina puhelimella vaikka keskiyöllä. Hän ei ole koskaan
muualla kuin jonkun puhelimen päässä, -- vastasi Katri.

-- Se on oikean liikemiehen avu, -- muistutti rouva Kaari.

-- Ihmettelen vain, aikooko teatteri myydä minut miehelleni
edullisilla hinnoilla.

-- Katri!

-- Niin, siitä kai tulee kysymys.

Rouva Kaari soitti, ja Laine lupasi odottaa häntä.

-- Minä odotan täällä, -- sanoi Katri.

-- Ei suinkaan. Mitä minä, vanha vaimo, hänelle sanon? Sinua hän
tahtoo tavata ja saada taipumaan. Tule mukaan!

-- Minä en voi taipua.

-- Eikö niitä päivällisiäkään valmistamaan? -- pyyteli rouva Kaari.

-- En, tuhat kertaa en!

-- Sitten kai on turhaa yrittää.

-- Menkää kuitenkin, minä pyydän.

Rouva Kaari katsoi lemmikkiinsä, pyöritti päätään ylen surullisena ja
lähti.

Tunnin kuluttua hän palasi masentuneena.

-- Valto Laine on neuvotellut johtajan kanssa ja saanut lupauksen
sinun erostasi, heti kun johtokunta ennättää kokoontua, -- sanoi hän
synkkänä.

-- Hän on pilannut minulta kaikki, kaikki! -- mutisi Katri pusertaen
käsiänsä nyrkkiin ja tiivistäen ajatuksensa ja päättämiskykynsä.

-- Älköön luulko, että minä taivun, ennen -- --

Rouva Kaari ei kuullut jatkoa, sillä Katri kätki kasvonsa
sohvatyynyyn purren sitä estääkseen tuskanhuudon purkautumista.

Hän jäi siksi päiväksi rouva Kaaren luo saapuen harjoituksiin
teatterissa kuten tavallisesti. Johtajan tavattuaan hän pakotti
itsensä rauhalliseksi sanoessaan:

-- Tukkukauppias Laine on puhunut teille minun erostani teatterista.
Minä en suostu vapaaehtoisesti luopumaan urastani, mutta jos te minut
heitätte täältä, niin lähden suoraa päätä.

Johtaja kohautti hartioitaan ja hymyili.

Katri tuskin tiesi sinä päivänä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kaikki kietoutui sameaan sumuun, jossa hän haparoi turhaan
tarttuakseen johonkin tuskassaan ja hädässään.

Taavi Arvo, huomaten hänen erikoisen mielentilansa, veti hänet
väliajalla näyttämöllä syrjään.

-- Mitä on sattunut? Olet niin levoton. Katrin sanat syöksyivät
koskena ja ryöppynä sytyttäen toverin suuttumuksen.

-- Ei vielä, ei vielä ole sinua myyty. Sinä et ole yksin, sinua ei
nujerreta. On niitä, joilla...

Taavi Arvo rauhoitti Katria, puhui vakuuttavasti ja maltillisesti,
kunnes sai hänet uskomaan, ettei kaikki vielä ollut menetettyä.
Harjoitusten päätyttyä hän pyysi saada puhutella johtajaa, joka
auliisti kertoi herra Laineen vaatimuksesta.

-- Näkyy olevan jyrkkä herra, lupasi lahjoittaa teatterille tuntuvan
summan, mutta rouvansa hän vaatii vapaaksi -- mieluimmin heti, jos se
vaan hyvin käy päinsä.

-- Entä te, johtaja, mitä vastasitte?

-- Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Jos ne kaksi ensin ovat
selvillä keskenänsä, on täällä niinkuin olla pitää. Me emme suosi
skandaaleja emmekä riitaisuuksia. Laine tuntuu olevan rettelöinen
mies ja Katri rouvalla kova edessä.

-- Rouva Laine on vielä melkein lapsi. Vaikka hän onkin päättäväinen
ja kovapäinen, kysyy tämä häneltä hyvin paljon ryhtiä -- taikka
taittaa hän selkärankansa. Ettehän te sitä suone.

-- Jaa, jaa. Mitä te arvelette parhaaksi? -- kysyi johtaja.

-- Minä en ottaisi huomioon aviomiehen vaatimusta ollenkaan.

-- Unohdatte, että asia on esitettävä johtokunnalle,

-- Piru vieköön! -- huudahti Arvo maltittomana. Siihen heidän
keskustelunsa päättyi.

Katri odotti Taavi Arvoa levottomana.

-- Vihdoinkin sinä tulet. Näen kyllä, ettei mitään voida eikä mitään
tahdota. Johtokunta... Oo, kyllä minä tiedän. Johtokunta! Se on se
kiviaita, jonka varjoon voi kerätä kaikki polttavat nokkoset ja
jättää ne siellä rauhassa versomaan. Ei, me emme jää odottamaan
niiden kasvamista. Nyt minä vetoon sinun ystävyyteesi. Saanko minä,
uskallanko...? Sano, etkö näe, että olen menehtymäisilläni?

Taavi Arvo tarttui hänen käteensä puristaen sitä rauhoittavasti
heidän astuessaan pitkin Rautatientoria.

-- Jos voin sinua auttaa, niin teen, mitä vaadit.

-- Sinäkö? Sinusta riippuu tällä hetkellä, olenko minä ihminen, vapaa
ja elämään kelvollinen olento vai en. Minä en paljoa välitä tällä
hetkellä, elänkö vai kuolenko, mutta jos elän, tahdon näytellä!

-- Minä tiedän, sinä heität miehesi vaatimuksen omaan arvoonsa ja
jatkat.

-- Minä en enää koskaan astu hänen oviensa sisäpuolelle.

-- Katri, älä ole noin jyrkkä. Pyydän sinun onnesi nimessä. Maailma
on kova ja katkera, rakas toveri, et tiedä, kuinka se kohtelee
eronnutta vaimoa, mitä myrkyllisiä nuolia se ampuu salaa ja
julkisesti. Neuvotellaan, sovitellaan, ehkä Laine taipuu!

Katri oli aivan sokea vihassaan. Taavi Arvon suuri hellyys ei
liikuttanut häntä vähääkään. Pikemmin se ärsytti maltitonta ja
vihassaan kuohuvaa nuorta naista.

-- Taipuisiko hän, kysy härältä, taipuuko se olemaan puskematta, kun
se on vimmoissaan.

-- Etkö sinä rakasta miestäsi?

Katri pysähtyi, aivan kuin Taavi Arvo olisi lyönyt häntä keskellä
toria. He katsoivat toisiinsa, ja Katrin katse väistyi hapuilevana ja
hätääntyneenä kuin hengenhädässä olevan.

-- Rakastanko minä -- en, minä vihaan! Ainakin minä vihaan häntä nyt,
tahtoisin iskeä nyrkilläni.

-- Katri raukka! Sinä olet tainnut pahasti erehtyä, -- sanoi nuori
mies maltilliseen tapaansa.

-- Erehtyä tai ei. Se on nyt liian myöhäistä pohtia. Minä en sitä
silloin ajatellut. Kuka sen tietää, mikä on rakkautta! -- huudahti
hän kevyesti, aivan kuin olisi jo unohtanut suuren vihansa.

Taavi Arvo hymyili hänkin herkkänä toverinsa vaikutukselle.

-- Sinä olet lapsi ja usko minua, et ole vielä koskaan ketään
rakastanut, -- sanoi hän kuin vapautuneena jostakin uhkaavasta
vaarasta.

-- Enkö minä ole rakastanut? Kolmen vuoden kuluessa olen ollut
vakavasti kiinni. Tuomas oli minun ensimäinen suuri rakkauteni ja
ihailtuni, herättäjäni ja veljeni. Kaivola avasi minulle uuden
elämän. Ei sillä, että pääsin opin uralle ja olen siinä, missä olen,
vaan sielullisesti. Minä heräsin kyselemään ja ihmettelemään. Nyt
minä olen -- -- nainen -- olen ainakin tuntenut alennustilaa, ollut
suhteessa ... En minä voi puhua siitä. Minä häpeän puhua siitä. Se --
se on kiusallista. Laine otti minut.

Taavi Arvo oli hyvin kalpea, ja ääni värisi, kun hän sanoi:

-- Jos olisin aavistanut! Se oli alhaista paineen puolelta. Sinä olit
lapsi. Miehen olisi pitänyt ymmärtää.

-- Älä kuvittele mitään hassua. Tietysti minä pidin hänestä enkä
sentään ymmärrä tällä hetkellä, kuinka saatoin, mutta hän yllätti
minut. Se oli niinkuin koskesta alas. Kun siihen jouduin, en enää
nähnyt enkä kysellyt rantoja. Nyt olen kai kuilusta noussut pinnalle.
Kaikki on minusta rikkinäistä. Ja usko minua, rakas toveri, tahtoisin
lyödä itseäni, olen alentunut, arvoton olento naisena. Ei, älä kuule
sanojani, pidä minua samana Katrina kuin ennen.

-- Sinä olet minulle aina sama.

-- Kiitos. Oh, nyt olemme unohtaneet pääasian. Sydäntäni särkee se
taetterikysymys ja kaikki -- kaikki kaatuu päälleni.

He olivat saapuneet rouva Kaaren ovelle, ja Katri soitti pidättäen
toveriaan ja vaatien häntä mukaansa.

-- Tule, Taavi kulta, älä jätä minua. Olen melkein varma, että Valto
tulee minua hakemaan...

-- Siihen en minä voi sekaantua. Tiedäthän...

-- Ihmeen hyvin. Ole huoletta, minä kyllä pidän puoleni.

Rouva Kaari tuli heitä vastaan eteisessä ilmoittaen Laineen
lähettäneen välittäjän.

-- Kuka se on? -- huudahti Katri ihmetellen ja säikähtäen. -- Eihän
vain poliisi!

-- Katri, mitä sinä nyt! Sinun lapsuudentoverisi. Etkö arvaa?

-- Minun lapsuudentovereitani olivat porsas ja kissa, -- nauroi Katri
hermostuneena. -- Olen muuten utelias...

He astuivat saliin.

Pianonurkasta nousi solakka nuori mies. Hänen vaalea tukkansa ja
avoimet, siniset silmänsä olivat ehdottomasti määrääviä miehen
olemukselle. Häneltä odotti hyviä sanoja ja lämmintä kädenlyöntiä,
uskollisuutta ja ihanteellisuutta.

-- Tuomas! -- huudahti Katri hänet nähtyään, ja seuraavassa tuokiossa
olivat heidän kätensä liittyneet ja monet kysymykset tulvivat
huulille.

-- Miten -- kerro, koska ja missä? -- kyseli Katri yhä vieläkin
hermostuksen vallassa.

-- Rauhoitu nyt ensin. Kerron sitten aivan alusta, -- sanoi Tuomas
levollisena.

Taavi Arvo oli jäänyt rouva Kaaren kanssa ruokasaliin.

-- Minä olen ihan rauhallinen ja istun tähän sohvalle. Tuossa on
sinun paikkasi nojatuolissa. Kuinka hassua! Minä sanon sinuksi, kun
sinäkin sanot.

-- Mahdotonta teititellä. Vai kuinka, rouva Laine?

-- Älä millään muotoa. Minä en käsitä...

-- Aivan yksinkertaisesti. Minä olen toiminut Laineen liikkeessä jo
toista vuotta. Minulla on ollut hyvä menestys -- aineellisesti voin
sanoa sen olevan tällä hetkellä ihan loistavan.

-- Miten on ymmärrettävä, etten ole koskaan sinua tavannut? -- kysyi
Katri ihmeissään.

-- Luonnollisesti et. Olen ollut Pietarissa ja matkoilla Venäjällä
jauhojen ostossa.

-- Sinä, oletko sinä sellainen ryssä?

-- Ja sinä olet näyttelijä, niinkuin maisteri Harju heti sanoi:
Tuosta tytöstä on kehitettävä näyttelijä. Mutta sinussa oli niin
paljon muutakin, hyvä äly...

-- Ja paha sisu, -- lisäsi Katri. -- Älä aloita sillä tavalla. Minä
olen maailman kehnoin -- nainen.

-- Liioittelu on todistus päinvastaiseen suuntaan.

-- Viisastelua.

-- Muistathan Juonalan kesää?

-- Oi, älä puhu siitä ajasta nyt -- -- -- ei tällä kertaa, kun kaikki
kaatuu päälleni.

-- Se on järjestettävä. Laine ei ole sentään häijy, ei ilkeä eikä
paha. Mies on vain hiukan, kuinka sanoisin -- -- -- No, hän on
nousukas, jyrkkä ja häikäilemätön.

-- Sinä olet puolueellinen.

-- Miten sen käsittää. Tulin tänne omasta aloitteestani, kun sain
kuulla, millä tolalla asiat olivat.

-- Onko Laine puhunut sinulle...?

-- Mies on onneton, kävi täällä rouva Kaaren puheilla, kun olit
lähtenyt teatteriin.

-- Luuletko, että hän peruuttaa vaatimuksensa? -- En luule, minä
tiedän sen ja tulin ilmoittamaan sinulle.

-- Kiitos, hyvä Tuomas, oletteko ilmoittaneet myöskin johtajalle?

-- Tällä hetkellä luulen Laineen ennättäneen järjestää senkin asian.

-- Hoh! -- Katri hengitti syvään ja ojensi jäseniään ponnahtaen
pystyyn kuin vapautuakseen raskaasta tuskasta. -- Kiitos, hyvä, rakas
Tuomas! Kuule, sinä sait hänet vakuutetuksi, että teatteri on minun
elämäni! Älä väitä vastaan, minä tiedän sen. Laine ei sellaista jaksa
ymmärtää itsestään.

Tuomas oli hajamielinen, ja heidän keskustelunsa katkesi jättäen
heidät hämilleen. Nyt kun asia ja välitys oli toimitettu ja
ensimäisen jälleennäkemisen iloinen yllätys ohitse, ei kumpikaan
tahtonut koskea toisensa kätkettyyn mielentilaan.

-- Oletko sinä tyytyväinen olemaan kauppias? -- kysyi Katri arkaillen.

-- Minä en ole kauppias, -- vastasi Tuomas sävyisästi. -- Nyt on
aika sellainen, että tiedän tekeväni isänmaalle palveluksen taikka
oikeammin täytän kansalaisvelvollisuuteni toimittamalla maahan viljaa.

-- Enkös minä olekin kovin typerä ja itsekäs? En ole milloinkaan
jaksanut ajatella niin pitkälle.

-- Sinä elät koko olemuksellasi omassasi. Pysy lujana siinä. Se on
hyvä elämän ankkuri.

-- Tuomas! -- huudahti Katri kuin vapautuneena jostakin
selittämättömästä pakosta. -- Sinä sanoit, mitä minä tarvitsen.
Minulla täytyy olla varma ja oikea pohja, josta en voi enkä tarvitse
hellittää. Kaikki muu menköön Juonalan vanhaan vesisaaviin! -- nauroi
hän, mutta vaikeni jälleen, istui entiselle paikalleen ja laski
päänsä käsilleen. -- Pääni painaa kuin lyijymöhkäle, ja minä olen
itse niin sanomattoman tyhjä. Eikö se ole hassua?

-- Lieneekö tuo, -- hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi
ja tarjosi kättään.

-- Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.

-- Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.

-- Miten, onko hän saanut tietää...?

-- Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää.
Alpre tuli Laineen puheille.

-- Onko hän täällä nyt -- kaupungissa -- tarkoitan?

-- On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän
ojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten
sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan
saattamatta ovelle.

Vapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä.
Jännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli
nuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään
ja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan
merkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja
siirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.

Rouva Kaari raoitti ovea ja läheni.

-- Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi
Arvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?

-- Tulen! -- äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan
emäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.

-- Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut
vaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo
ilmoittanut johtajalle.

-- Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri
kulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.

-- Rauhoittua? -- nauroi Katri. -- Merkitseekö se, että pitäisi jäädä
vanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että
minä... Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!

Taavi Arvo poistui raskaalla mielellä.

Katri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat
vuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen
paljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.

Hänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon
myötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä
hänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja
eheänä.

-- Voi, ne hyvät ihmiset! -- huudahti hän puoliääneen. -- Eivät
aavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois
itseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, -- päätti hän
tuuditellen särkevää päätään.

Hän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten
miehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä
vedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi
olla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden
nähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.

Laine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä,
huolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.

-- Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta.
Rakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet,
kokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani
Tuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? -- kysyi hän
äkkiä katsoen levottomana ympärilleen.

-- Kyllä hän tulee, -- sanoi rouva Kaari rauhallisena. --
Tukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.

Rouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen
Katrin huoneeseen.

-- Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään
vakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut
ensi askeleen lähentymiseen.

-- Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin
olla hellä, jos häntä edes kaipaisin! -- huudahti Katri katkerana
hiljennetyllä äänellä.

-- Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit
naimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy
sanoa...

-- Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion
sanoa hänellekin!

Rouva Kaari ehätti hänen eteensä.

-- Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta
sydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!

-- Laine rakastaa vain itseään ja kenties rahojaan. Kyllä minä sen
nyt ymmärrän. Mutta teidän kaikkien tähden tahdon minä vielä tämän
kerran seurata häntä, -- lisäsi Katri hiljempänä ja astui saliin.

-- Oletko jo parempi? En aavistanut, että sinä olit rasittunut.
Olisin kohdellut sinua siinä tapauksessa toisin, -- aloitti Laine ja
tyytyi kättelemään vaimoaan hellänä ja huolestuneena. -- Mitä tulee
teatteriin, olen ehkä ollut liian jyrkkä vaatimuksissani, mutta
se taas johtui siitä, ettei minulla ollut oikeata käsitystä sinun
lahjoistasi sillä alalla. Maisteri Harju kävi luonani ja selitti,
mistä oli kysymys. Tietysti minä olen luonnollinen suojelijasi ja
avustajasi taiteellisella urallasi. Johtaja on kyllä saanut riittävän
ja sopivan selityksen.

Laine puhui yhteen mittaan, hilliten kuitenkin tavallista hätäilyään.
Katri ei voinut uskoa korviaan. Eikö hän siis tuntenutkaan tuota
miestä, niinkuin oli luullut. Tunnustiko hän tosiaan erehtyneensä ja
luottiko hän maisteri Harjun sanoihin?

-- Lähdemmekö kotiin? Minä olen kaivannut sinua, -- jatkoi Laine yhä
hellän varovaisesti.

Katri iski häneen leimuavan katseensa, mutta Laine ei ollut siitä
tietävinään. Hän kesti hyvin vaimonsa epämääräisen hymyn, joka
saattoi sisältää ivaa, mutta voi myös olla nuoren naisen keino saada
mies kesytetyksi.

Katri sanoi jäähyväiset rouva Kaarelle, ja Laine jätti hänelle
suklaalaatikon monien lämpimien kiitosten ohella vaimonsa puolesta.

He ajoivat vaieten lyhyen matkan kotiin, ja sinne saavuttua esiintyi
Laine edelleen hellänä, perin maltillisena aviomiehenä, joka
anteeksiantavasti kesti vaimonsa hermopuuskaukset.

Katri siirtyi huoneeseensa syyttäen tämäniltaista esiintymistään
teatterissa saadakseen olla häiritsemättä.

Katsomo oli sinä iltana täynnä yleisöä, ja Katri saapui kotiin
kukitettuna. Karkoittaen mielestään omat harminsa hän olikin
antautunut näyttelemään parhaimmilla voimillaan. Ja yhä varmemmin hän
tunsi kerta kerralta olevansa kotonaan vain näyttämöllä unohtaessaan
kaiken muun maailman.

Laine oli häntä vastassa Teatterikujalla, ja ihmeeksensä tapasi Katri
kaikki toverinsa kerääntyneinä heidän kotiinsa ennen häntä. Hän oli
tahallaan viivytellyt pukuhuoneessaan peläten palata arkielämän
tympäisevään todellisuuteen.

Illasta tuli erittäin vilkas ja hauska yhdessäolo, joka Katrille oli
ensimäinen tässä "kodissa". Ja toveriensa jakamattoman hyvänsuopuuden
kannattamana hän vapautui siitä raskaasta elämän taakasta, joka
pitkin päivää oli ahdistavana painanut.

Laine ei väistynyt hänen luotaan ja oli toverien mielestä liikuttavan
hellä ja huomaavainen.

Kun vieraat olivat menneet, pysyi Valto yhä herttaisen kohteliaana ja
huolehtien Katrin mukavuudesta palveli häntä omakätisesti.

Katri oli tahtonut paeta omaan huoneeseensa, mutta siihen hänellä ei
ollut tilasuutta, ellei tahtonut olla loukkaavan jyrkkä.

Oli jo aamuyö ja väsymyksen vaimentamana hän antoi miehensä hellyyden
tuudittaa itsensä uneen. Mitään ruumiillista vastenmielisyyttä hän ei
tuntenut.

He elivät jälleen muutamia viikkoja rakastavaisina, Katri antautuen
samalla taiteensa lumoihin, ihan kuin jakaen omaa elinvoimaansa,
Laine puuhaten asioissaan ja valmistaen yllätyksiä Katrille.

Katri oli joka hetki piiritetty kiireellisellä työllä ja kuumeisella
huvielämällä, joten ei jäänyt kuin harvoja levon hetkiä, jolloin hän
ruumiillisesta uupumuksesta nukkui.

Hän oli nuori, ja ylellisyys on huumaava elämänlisä. Oma auto,
kalliit puvut ja ensiluokkaiset huvit, imarteleva huomaavaisuus
julkisuudessa ja sitä seuraava vastakaiku yksityisessä seurustelussa
otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Näyttämöllä hän pani paljon huomiota kulloinkin saamansa osan
loistoisaan ulkoasuun ja remuavaan vaikuttavaisuuteen. Osaksi hän
oli liian nuori syvällisempiin osiin, osaksi oli kehitys epäkypsää
ja pinnallista, levottomana holhokkinsa taiteessa esiintyvistä
puutteista uskoi maisteri Harju niiden kuitenkin johtuvan vain hänen
uuden loisteliaan elämänsä häiritsevästä vaikutuksesta.



11.


Taavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut "Näyttelijättären tarinan"
ottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi
saadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin
vastaan.

-- Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä
minua! -- rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.

Mutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää
muutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa
ja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut
hänet Katrin suhteen.

Toisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä
muusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä
seurannut Katrin kehitystä.

Suuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin
turkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan
raittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.

-- Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin
päinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta
välittänyt.

-- Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? -- murahti maisteri
Harju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla
laatiakseen vieraalleen istumatilaa.

-- Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, -- huohotti Katri.

-- Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.

-- Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, --
rupatti Katri.

-- Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.

-- Senkö synnin? -- pilaili Katri.

-- Ainakin synnintunnon.

Hän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan
Katrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten
keskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan.
Luja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun
nurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan
leimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja
hipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan
kasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin
ei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja
mielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta,
joka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian
laaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta,
mutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen
olemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime
aikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja
kädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo,
hartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän
kissapedoilla.

Maisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen
samalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin
tavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin
levätäkseen tai jotakin peittääkseen.

Katri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.

-- Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?

-- Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?

Katri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.

-- Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan,
vain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko
oikeassa vai väärässä?

-- Onko levottomuus yhä uusiintuvaa tai häviävää laatua?

-- Se uusiintuu yhä useammin.

Maisteri Harju heilutti kirjaa kädessään vaieten.

-- Koska esitätte "Näyttelijättären tarinan"?

-- Ensi viikolla. Se kappale on minun piiskani.

-- Se on tosiaan kummallisen elävä.

-- Tuletteko?

-- Tulen varmasti.

-- Minä lupaan olla itseni, ei saa jäädä omantunnon ryppyä, ei sumun
hituista minnekään. Riittääkö?

-- Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette
itseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille
ennustus.

-- Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa
kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! --
sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.

Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden
poskelleen ja jatkoi:

-- Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän
hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?

-- Huolimatta kaikesta, -- vastasi ystävä.

Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta
keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.

Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.

Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki
silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: -- Rakas! ja pujahti
nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.

Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki,
itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka
hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa
tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.

Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli
koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen
oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon
ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli
tuleva?

Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä
välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa
ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne
varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä
hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa.
Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä
ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella
peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.

Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän
nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä,
rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui
halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.

Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan
puheillepääsyä.

Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin
ja käski antamaan kävijälle.

-- Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä,
rouva.

-- Anna hänen tulla.

-- Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!

-- Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.

Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle
rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa
luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.

Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli
lähdettävä teatteriinkin.

Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen,
sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.

Nainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.

-- Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat
toisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika.
Ehkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.

Hän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.

Katri huudahti:

-- Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai...?

-- En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi,
katsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:

-- Mitä sellainen puhe tietää?

-- Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta
muuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua
lähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain
avustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa,
elätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän
on vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin
tullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.

-- Oletteko puhunut Laineelle?

-- Olen kirjoittanut monta kertaa.

-- Selvästi ja asiallisesti, niinkö?

-- Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin
kannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan
kustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.

-- Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?

-- Kyllä, rouva.

-- Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? -- Kuukausi.

-- Ettekä ole saanut vastausta?

-- En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.

-- Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, -- sanoi Katri työntäen vieraalle
paperipalan. -- Saatte kyllä vastauksen.

-- Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.

-- Ymmärrän kyllä.

Nainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat
kasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen
unohtamista velvollisuuksista.

Katri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi
huomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän
kysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman
salaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan,
kun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton
velvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt
äitiparan vähäväkiseen hoivaan.

Katri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin
olisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.

Elämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien
ihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin
oikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman
aarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.

Katri käännähti, ovella seisoi palvelija.

-- Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.

Katri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen
silmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen
tullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen
moittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.

Tuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.

Oli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä
tapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas
tyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi
pettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään,
että hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.

-- Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä
ystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.

-- Sinä aiot jättää Valton?

-- En vain aio, vaan olen jo jättänyt.

-- Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka
niinkuin muistelen -- -- etkö sanonut -- -- loistava?

-- Palkkani, tuloni -- niin.

-- Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.

-- Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen

-- Minä en käsitä...

-- Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan
aasi, -- lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.

-- Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi
puhtaaksi.

-- Minä en kelpaa liikemieheksi.

-- Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi
tavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen
hyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.

-- Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen
käyttämällä on toinen asia.

-- Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee
vuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut,
että meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon
periaatteita...

-- Katri! -- äännähti Tuomas. -- Oletko sinäkin sen huomannut?

-- Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa,
mutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.

-- Montakin.

-- Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on
minulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän
varmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.

-- Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten...

-- Sano pois vain!

-- Alkupuoli hänen urastaan.

-- Siitä en ole välittänyt.

-- Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä
voitoilla ja kiristyksillä ... ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on
sitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.

-- Hän aloitti ruokatavaroilla.

-- Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti
silloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme
sellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan
voisi luulla niitä saavansa.

-- Laine on kuitenkin suurkauppias.

-- Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, -- sanoi
Tuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.

Katri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.

-- Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, -- sanoi Katri
äkkiä. -- Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa
minua?

-- Luonnollisesti, mutta... Enhän minä vain ole loukannut sinua? --
kysyi Tuomas aivan neuvottomana.

--- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana ...
niin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä,
kenen kädestä.

-- Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun...

-- Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi
kättä ystävälleen hymyilevänä.

-- Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee
muuan toinen ... Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? -- lisäsi
Katri tarttuen ojennettuun käteen. -- Ja sanot terveisiä, kerrot,
mitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen...
Ei, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä
tahdon tavata hänet.

-- Kenen?

-- Alpre Harjun, näytännön jälkeen.

-- Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?

-- Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?

-- En oikein. Asiahan on hyvin vakava.

-- Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin
tunti sitten.

-- Sepä on merkillistä.

-- Eikö olekin? -- nauroi Katri. -- Mutta nyt meidän pitää
kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha
tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.

-- Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.

Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. -- Joudu,
lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai -- laiha. Etkö ole
huomannut, kuinka -- hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi
kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!



12.


Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea,
kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan
tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.

Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja
ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä
tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa
heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana
tuijottamaan.

-- Ellei Alpre kuitenkaan... Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala,
miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan
varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi?
Kuka sen tietää, kuka tietää?

Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin
uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen
yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien
yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.

Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma
elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli
nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!

Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva
Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.

-- Onko Alpre...? -- kuiskasi hän eteisessä.

-- Olemme juuri syömässä illallista, -- sanoi rouva Kaari. -- Tule
sinäkin.

-- Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten
mene sinne.

Hän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati
sanomaan: sinne.

-- Minne sinä tarkoitat? -- kysyi rouva Kaari.

-- Voi, rakas ... luonnollisesti kotiani! -- huudahti Katri
alistuvaisena peitellen mielialaansa.

-- Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi?
Tietysti sinä voit jäädä koska tahansa, -- puhui hyväsydäminen rouva.

-- Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella
häntä, ennenkuin hän menee?

-- Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on
myös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?

-- Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään...?

-- Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? -- ihmetteli rouva
Kaari. -- Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat.
Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento
ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä
kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että...

Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen
kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.

-- Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, -- sanoi rouva Kaari.

Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.

-- Katri pyysi -- niin minä sen käsitin -- sinne huoneeseen. Se
raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.

Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan
ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.

-- Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te
tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.

Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa
komensi: -- Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!

He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista
ympärilleen, oli rouva kadonnut.

Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren
sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät
huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen
keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.

Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut
olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen
katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata
tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka
hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä
kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen
toisiaan kasvoista kasvoihin.

-- Rakas, -- kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.

Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää
ainiaaksi.

-- Rakas, -- sanoi Alpre.

Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan,
istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä
lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.

He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui
huoneeseen.

Maisteri Harju aloitti: -- Katri ja minä...

-- Sano se! -- pyysi Katri.

-- Me rakastamme toisiamme.

-- Hyvä Jumala! Entä Laine? -- huudahti rouva Kaari.

Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat
hetkeksi unohtaneet.



13.


Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää.
Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut
muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.

-- Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? -- tiuskaisi Laine
halveksivasti.

-- Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat
puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut
toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.

-- Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi
tunkeutua luoksesi! -- sanoi Laine hilliten suuttumustaan.

-- Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen
tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani.
Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa
sellaisiin naisiin ... ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin
vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se
erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä...

Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.

-- Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää
räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin
pahainen poikanulikka!

-- Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, --
vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi
rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt
paljon muuta ja ratkaisevaa.

-- Mitä sinä oikein ... Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää
rahanpyydystämistä?

-- Yhdennäköisyys ... yritti Katri näyttäen kuvaa.

Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja
huusi:

-- Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän
tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon
siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

-- Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen
katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi
tunnottomuutesi on...

-- Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin
vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi
tällaisilla rakkauden markkinoilla, -- nauroi Laine yrittäen lähestyä
Katria.

Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa
miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa.
Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen
tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.

-- Älä koske minuun! -- huusi hän katse uhkaa liekehtivänä
sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen
herättäen ihmetystä.

-- Minä en käsitä...!

-- Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt
suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole
mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi
elämälle arvoa ja -- onnea! -- sanoi Katri hiljentäen äänensä
lausuessaan viimeistä sanaa.

Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa
heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin,
ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta
häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen
epävarmaksi.

-- Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen
neuvottomuuttaan.

-- Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! -- sanoi Katri heittäen
ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja
rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.

-- Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä
pikemmin, sitä parempi.

-- Olen kerran jättänyt sinut, -- jatkoi Katri, -- mutta silloin
palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin
oli yhdentekevää, missä olin. Nyt -- --

-- Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, --
ihmetteli Laine.

-- Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!

Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui
kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu
kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes
kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti,
tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin
pientä lasta.

-- Älä uhkaa, älä uhkaa! -- huusi hän voimatta enempää sanoa.

Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta
kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.

Hän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt
jalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.

Katri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta
nyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.

Laine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja
Katrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla
taivuttavansa, ellei saisi hyvällä.

Nyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea
ystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine
huomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen
kiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.

Katri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel
oikeastaan merkitsi.

Vähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen
kaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin
sepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria
hellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei
saanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan
itseään joka puolelta.

Taavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan
puolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he
kumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.

-- Minä en kestä enää, -- selitti Katri. -- Etkö lähtisi minun
kanssani maaseudulle?

Oli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja
valmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.



14.


Eräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri
Harjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä,
joten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä.
Katri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä
hän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen
pimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja
juosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan
uskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.

Astuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine
häntä vastassa.

-- Siis kuitenkin, -- kuiskasi Katri. -- Mitä tahdot?

-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- kysyi Laine.

Katri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä
käyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta
Laine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.

-- Vastaa, mitä teet täällä?

-- Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! -- sanoi Katri
välittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa
mainitsemalla minne aikoi.

-- Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, -- sanoi Laine.

-- Ole niin hyvä, -- sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei
voinut häntä millään estää.

-- Sano kuitenkin ensin, minne menet! -- kovisti Laine.

Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla
täyttämättä hänen tahtoaan.

-- Menen tapaamaan maisteri Harjua, -- vastasi hän niin levollisesti
kuin taisi.

-- Se on siis totta, mitä puhutaan! -- kuiskasi mies hampaittensa
välistä.

Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta
Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi
kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen
taaksepäin. -- Mitä nyt?

-- Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu,
kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat
minua!

-- Minä en, hyvä Valto, minä en voi! -- valitti Katri. Hän oli
siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.

Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli
ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.

-- Mitä sinä aiot? -- huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää
pelkoaan.

-- Tuletko kanssani kotiin? -- kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.

Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:

-- Odota, seuraan sinua ovelle.

Askeleet lähenivät nopeasti, ja kun he olivat ulko-ovella, harppasi
joku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin
silmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten
menehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.

-- Mitä nyt? -- ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen
Katria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä
portaista.

-- Sulje ovi! -- huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä
torjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.

-- Mikä siellä on? -- kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.

-- Sulje ovi varmasti! -- pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi
salvan kiinni.

Katri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.

-- Se huojentaa, huojentaa! -- huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään
kohtauksen Laineen kanssa.

Alpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.

-- Minä puhuttelen miestä huomenna, -- sanoi hän lopulta.

-- Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, --
intoili Katri.

-- Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta
luopuminen, -- vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. -- Hänen
pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä
sen kyllä tiedän.

-- Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se
on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.

-- Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä
enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?

-- Tahdotko pitää minut täällä?

Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.

-- Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan
sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, -- sopersi Katri nojaten
pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.

He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni
sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha
ympärillään.

-- Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, --
sanoi Katri.

-- Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen
kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja
suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut
keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut,
ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään
entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi
puuttumaan.

-- Et sinä ymmärrä yhtään mitään! -- huudahti Katri. -- Vaikka sinä
olisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua
aina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi
vikoja. Niitäkin minä rakastaisin.

Katri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:

-- Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.

-- Niin, se on kyllä totta.

-- Häntä on kohtalo lyönyt.

-- Miten sinä tarkoitat?

-- Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti
rakkausliitto.

-- Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.

-- Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine
selviä tunteestaan koskaan.

-- Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi
ihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, -- sanoi Katri
vilkkaasti.

-- En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat
kurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.

-- Alaspäin, sitäkö tarkoitat?

-- Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea
mahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen
vallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa
väkivallalla tuhoaan.

-- Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?

-- Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin
luulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.

-- Sinun olisi pitänyt estää.

-- Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin -- rakastin sinua
enkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, --
selitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.

-- Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on
toisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun
olin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua
pidättää!

-- Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan,
että olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?

-- Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et
tiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien
ja viisaiden silmiesi syy! -- intoili Katri kietoen käsivartensa
rakastettunsa kaulaan. -- Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen
pahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.

-- Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen
siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös
itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.

-- Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö
sitten aina olla oma poliisinsa?

-- Ei se taitaisi auttaa, -- sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen
Katrin päätä. -- Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi
sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä
ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa,
rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.

-- Onnelliset ihmiset!

-- Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi
kuin salaperäisten voimien varjossa.

-- Eikö heidän koskaan käy hullusti? -- kysyi Katri nauraen.

-- Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten
ihmiskohtaloiden ääriviivaa.

-- Kuinka silloin käy?

-- Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja
ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen
omassa valossaan.

-- Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!

-- Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on
kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.

-- Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen
rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle
kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän
lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas,
ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku
sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!

Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä
heidät vaanivaan pimeyteensä.



15.


Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun
näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri
Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo
tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena
saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.

Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun,
salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta
huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.

Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee
ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja
välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola
ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa
villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa
miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin
jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin
sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja
kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy
hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä
luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan
miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä
onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee
hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen
alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin
kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa
ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä
ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää
kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja
uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan
tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii
Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen
lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt
kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan
vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla
täyttämään hänen elämäntehtävänsä -- palvelemaan taidetta.

Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman
puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden
varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla
ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen
tuoden mukanaan kompastuksen.

Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä
kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä.
Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman
menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja
rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu
vapauttavaan kuolemaan.

Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin
hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo
kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä
hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi
kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.

Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä
tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn.
Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan
liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli
Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen
elämän tärkeydestä.

Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski
todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja
kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli
katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.

Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui
muihinkin jäseniin.

Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin
lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä
harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa
tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö
lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja
kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat
siten kappaleen säestykseksi.

Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät
suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja
kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan
mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat
kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti
itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein
omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella
peitteellä.

Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta
turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa
huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.

-- Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä
kerrallaan välitä! -- sanoi Katri.



16.


Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana
kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita
luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa
tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.

-- Te olette totta tosiaan suuria lapsia, -- sanoi Alpre Harju, --
tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.

-- Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, -- vastasi Taavi
Arvo. -- Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin
kelpaisi meidän lasten!

-- Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava
ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi
kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan
vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! -- pyyteli
Katri.

-- Sinä vaadit kovin paljon, -- sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään
Katrin ehdotuksesta.

-- Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja
kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!

Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä
-- Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana -- ja sanoi:

-- Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita
päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.

-- Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve,
suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt
olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.

-- Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä.
Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.

-- Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin
missään koko maassa ja vielä parempi -- on aina tien viittaajana.
Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.

Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen
esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti
eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin
muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli
heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He
tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän
johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki
ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.

Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre
valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri
kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla
pääomallaan.

He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa.
Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa.
Kaupungin oma seurue oli matkalla.

Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri
viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain
suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja
nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä
tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja
lattia oli nousevinaan, kun hän astui.

Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin
tultuaan menetti tajuntansa.

-- Mitä tämä on? -- kyseli Alpre ylen levottomana. -- Sinä salaat
minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.

-- Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli
niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.

-- Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?

-- Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.

-- Sano kuitenkin! -- vaati Alpre maltittomana.

-- Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on
kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä
hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja
miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin,
että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en
tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.

Hän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan
rauhoittuneena.

-- Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani
uskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä,
ei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä -- voi millaisia
kirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi,
tunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta
minä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen
mies!

Katri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:

-- Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun
palaavan luokseen.

-- Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen
hänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu
sinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö,
päätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten
lepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.

He sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät,
ettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä.
Heillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla
myöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista.
Rakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat,
kohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.

Alpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.

-- Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen
vieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja
nolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme
siellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?

-- Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.

-- Sydänsuoni venynyt, vai...? -- ivaili Katri. -- Älä ole niin
vakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun
on nälkä.

-- Enhän minä ... muuten vain ... Onko vielä päänsärkyä? -- kysyi
Alpre yhä levottomana.

-- On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan
ja tyynesti, niin pääni paranee.

Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.

-- Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.

-- Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin,
ilman minkäänlaista ponnistusta.

-- Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.

-- Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua,
lähdetään...!

-- En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa,
missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.

Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä
eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja
käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen
ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä.
Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei
ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle,
unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin
rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen
rajalle.

Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja
ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään
kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä
hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa
heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.



17.


Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä
alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi
pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja
taustana tavallisesti vesi.

Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle
matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat
istuivat viettävällä nurmikolla.

Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa
ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa
kuuluville.

Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja
juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan
paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt
tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli
juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta
hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä
äänekkäällä puhelulla.

Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät
ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja
joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn
odotuksen hymy.

Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen
jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.

Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät
rannalle kumpikin eri puolelta.

Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä
unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja
sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen.
Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja
samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen
ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.

Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin
ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja
kyyneliä vuodatettiin.

Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin
tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat
hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton
ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi
täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton
taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.

Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui
raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui
hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena
pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.

Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki
häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.

Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä
saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt
yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa
ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen
ansio.

-- Oletko meihin tyytyväinen? -- kysyi hän yrittäen hymyillä
asuntoonsa päästyään.

-- Ihastunut olen, -- sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään
itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.

-- Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää
yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme
loppuun, niin sitten levätään -- levätään kauvan, rakas! Ja minä
saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! -- Hän ummisti silmänsä.
-- He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta
heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide --; niinkuin
uskonto.

-- Sinun voittosi on suuri, rakas Katri -- se on suuri, -- sanoi
Alpre vakavana.

-- Minun on nyt niin hyvä -- niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.

Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät
ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen,
joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa
vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena,
kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.

Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin
yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.

Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei
tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä
totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.

Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta
kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.

-- Nouse -- nouse! -- huusi hänelle tuntematon ääni.

Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi
tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet.
Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.

Kaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta
heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen,
mutta ei voinut ja sanoi:

-- Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!

-- Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja
poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani.
Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa,
-- sanoi Kaivola.

-- Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan
sidottu eikä voimani riitä -- olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö
näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö
sinä ole jo tyytyväinen? -- kysyi Katri.

-- Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt
sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua.
Se lähestyy, nouse, nouse!

-- Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen
voima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! --
huusi Katri.

Katri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän
avasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: -- Auttakaa, auttakaa!

Keskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan,
talon emäntä seurassaan.

Katri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa
hervottomana vuoteelleen.

-- Mitä tämä tietää? -- kysyi Laine.

-- Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!

Rouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet
tajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä
Laineeseen tuijottaen.

-- Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas,
hyvin sairas. Katri! -- yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas
huusi yhä tuijottaen heihin.

Laine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.

Alpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan
aavistamatta, mitä oli tapahtunut.

-- Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä
tapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, -- selitti rouva. --
Jos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi
päästänyt herra Lainetta tänne.

Alpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti
sairaan päätä.

Lääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se
johtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.

Seurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin
parempi, vuoroin heikompi.

Hän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.

-- Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista
levätä, -- sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun
oli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.



18.


Taavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat
päivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.

-- Tehän kuulutte kaikki minulle, -- sanoi hän hymyillen.

Juonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta
akkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon
Katrin sairasta sydäntä.

Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.

-- Miksi et? -- kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä
yksin.

-- Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et
tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan
säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se
soitto on kotoisin.

-- Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, -- sanoi
Taavi Arvo.

-- Minne, hyvä poika? -- kuiskasi Katri.

-- Sinne, mistä se soitto on kotoisin, -- sanoi Arvo voimatta käyttää
sanaa "kuolema".

-- Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman
Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja
suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin
nukkua enkä uskalla.

-- Miksi et? -- kysyi Taavi Arvo ihmeissään.

-- Näen pahoja unia -- -- Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei
kukaan -- ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu,
omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!

-- Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta,
-- sanoi Tuomas.

-- Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut
itseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi,
jos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin
kuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.

Alpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen
järkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.

Maisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen
häntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin
vaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän
uskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen
omin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli
Katrissa aikaan saanut.

Kirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta
neuvoa -- täytyi alistua odottamaan.



19.


-- Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, -- sanoi Alpre Harju
Salmelalle ja Arvolle.

He olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet
puutarhaan.

Joku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme
ystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto
Laine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela
poistuivat tervehdittyään tulijaa.

Laine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen
ryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi
pettymyksistä.

-- Tulin tapaamaan Katria, -- sanoi hän tyynesti.

-- Katri on hyvin sairas, -- esteli Alpre.

-- Vieläkin? -- huudahti Valto Laine.

-- Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi...

-- Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.

-- Oli, hyvin sairas.

Laine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.

-- Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? -- kysyi Laine.

-- Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri
syyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.

-- Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? -- tiedusti Laine puristaen
huuliaan kokoon.

-- Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin
kumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa
minulle.

Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä
on varmasti odottanut.

-- Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea -- minä en voi
muuten päättää mitään, -- sanoi Laine.

-- Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.

-- Ellei se ole vaarallista Katrille.

-- Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne
hänelle suosiollinen, -- vastasi Alpre, -- ja niin ollen taittuu
kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.

-- Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, -- sanoi Laine nyreänä.
-- Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee
vaatimaan hengen tai -- rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.

Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei
ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.

-- Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin
voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No
niin. Minä en syytä Katria. -- Laine hymähti katkerasti. -- On
kuitenkin tarvittu sangen paljon... Mitäpä siitä, kun kerran on pakko
luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni
ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut
matkoilla, -- lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.

Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.

-- Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.

Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan
Katrille.

-- Minä kuulin hänen äänensä, -- kuiskasi Katri maaten melkein
liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen
ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. -- Olen itsekin hämmästynyt
-- tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties
hän... Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en
kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.

Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.

He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin
puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden
vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.

-- Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että
olen tuottanut niin paljon tuskaa, -- sanoi Katri.

-- Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En
ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut -- taikka oikeammin mieltynyt.

-- Tuskaasiko? -- huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. --
Olisitko sinä niin paljon muuttunut! -- lisäsi hän hiljemmin.

-- Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni
vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.

-- Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.

-- Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana
siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä
hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.

He vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka
heidät ehdottomasti erottivat.

-- Kummallista, -- sanoi Laine hymähtäen, -- matkalla ajattelin vielä
mahdolliseksi saavuttaa sinut.

Katri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:

-- Ja nyt...?

-- Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä
ja kallis ... en osaa pitää koreata puhetta.

Laine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi
liikkumattomana.

Hetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja
sanoi rauhallisemmin:

-- Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.

Katri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen
suuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli
syventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden
kukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla
kasvoilla.

-- En muuta voi, -- sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. --
Sinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.

Hän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.

-- Anna minun mennä! -- pyysi Laine.

-- Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä
kestää.

-- Katri!

-- Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta
enhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen
vuoksi.

Laine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä
kätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.



20.


Katri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä
kuuroja.

Alpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi
kuin vallattomat pojat.

Katri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa
osaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa
hetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin
voiden hengittää.

Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin
lasta.

Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan
rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta
tunteitaan ja huononi nopeasti.

Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi
antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti
ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.

Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen
toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva
lyhyt.

-- Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, -- viisasteli Katri. -- Se
on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta
ijäisyyttä.

Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin
muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa
vuoksi.



21.


Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi
"Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.

Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen
ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:

-- Olen nyt niin väsynyt -- niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein
kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve.
Niin, niin -- vakuutti hän hymyillen. -- En ole pitkään aikaan ollut
näin terve!

Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän
paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.

Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen
alas hänen kädestään.

Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä
palatakseen kotiin.

Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta
kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja
varjot olivat kadonneet pimeyteen.

Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti
herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään
vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän
ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen
lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui
kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli
Katriin vaikuttanut.

Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi
keskilattialle.

-- Eihän se voi olla totta! -- sanoi hän polvistuessaan ja
kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.

Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen,
joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin
ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Näyttelijättären tarina - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home