Title: Matkustus maan keskipisteeseen
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus maan keskipisteeseen" ***


MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN

Kirj.

JULES VERNE

Suomentanut Arvo Airio



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1917.



JULES VERNE


Jules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta
miljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin
elämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on
kirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää,
mutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se
muistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat
tulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan
luonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja
kehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme
muodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen
miehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja
kehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti
koskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa
on Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä
saadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.

Jules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen
vanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen.
Vaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin,
rupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian;
kirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti
näytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti
jonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan
koetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin
alati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja
näiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu
matkaromaaninsa "Viisi viikkoa ilmapallossa" (1863); se saavutti heti
suuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten
valitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa
jälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä
ja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m.
_Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin
lapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut;
Kahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki;
Matkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500
miljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri_;
y.m.

Yleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli
ymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan,
joka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen
luonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen.
Lukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä
aloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni
heidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta,
ovat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista
mielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana
hänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että
hänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin
muodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti
juuri nuorisokirjallisuutena.

Mitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi
jo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä
hämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän
ääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen
lennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen
on sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja
luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla
matkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle
hän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta
saakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän
kuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien
purjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen
kuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän
joskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden
suuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta
kuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.

Toinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen
kykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi
humoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti
mainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee
henkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä
tehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka
lopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan
on professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari,
tuo "pitkä ja laiha mies", jonka kiivas luonto ja sammumaton
tieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita
sanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen
itserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista
professorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? -- siksi, että tiede,
hengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi
on hän niin kauhean oppinut? -- siksi, että nerokas ja vilkas
ranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja
peloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista
tiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa
islantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten
mentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa
sopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja
lahjakas kaunokirjailija.

Siirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, että
_Matkustus maan keskipisteeseen_ pääsee vasta silloin oikeaan
arvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen
tarkoitus, joka on _maapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja
eläinmaailman kuvaaminen_. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen
maapallon "kuoresta", vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin
silmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas
sammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten
yhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen
liuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen
ja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan
jättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita
y.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista
kiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan
järkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen.
Viehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä
maan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä
kiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan "Otto Lidenbrockin
merelle", joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö
tässä teoksessa. Voidakseen kuvata _paleontologisen_ (tarkoittaa
elollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita)
_elämän_ täydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä,
suunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain
vaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on
vielä vallalla _paleontologinen kehitysaste_, ei ainoastaan
_paleophytologisessa_ (muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) ja
_paleozoologisessa_ (muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskin
_paleoantropologisessa_ (muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa.
Luolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä
asustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainen _plesiosaurus_
ja kalaa muistuttava _ichtyosaurus_. Luolameren rannoilla kasvaa
diluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen
paimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan
salaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme
ainoastaan, että kirjailijan "paleontologisissa näyissä" on
puhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa
ne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista
tehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo
jo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen,
suoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä
tunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen
veljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään
ja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista
aiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa
professorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo
merkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että
menneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.

Suomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne
selvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian
alkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat.
Toivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion
ja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että
teoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun
käytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.

Jules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan
näkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa
kehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui
hänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys
oli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä
asioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa
uskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. "Runoilijat ovat
tietäjiä".

_Suomentaja_.

_Runoilijan opetus:_

_Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden
arvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä
ihmiskunnan onnelle_.



I


Sunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori
Lidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on
vanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.

Hänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin
myöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä
pantu tulelle.

-- Saadaanpas nähdä, mietin minä; -- jos setä, joka on maailman
maltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa
harmissaan kamalan metelin.

-- Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja
raotti ruokasalin ovea.

-- Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello
ei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin
kirkon tornissa.

-- No, miksi siis professori on tullut kotiin?

-- Luultavasti hän sanoo sen meille.

-- Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa
te rauhoittaa häntä.

Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.

Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista
professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli
jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden
vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani
portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten
askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan
työhuoneeseensa.

Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää
pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa
pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:

-- Akseli! seuraa minua!

En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo
huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:

-- No! Etkö tule jo!

Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.

Otto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta
ellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee
kammottavan omituisena ihmisenä.

Hän oli professorina Johannaeumissa[1] ja piti mineralogian luentoja,
saaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän
ei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa,
eikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin
siitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan;
sellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän
piti luentonsa vain "subjektiivisesti", käyttääksemme saksalaisen
filosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli
oppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä
piti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.

Sellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni
vaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä
elämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä
on paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui
todellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi;
hän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut
suusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja
purskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä
muodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena
suuttumus.

Muutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia,
puoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua,
tuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun.
En suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, -- olkoon se
kaukana minusta! -- mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin
romboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin
suotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.

Kaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä
käytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa
lauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää
sopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori
Lidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin
harva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain
saadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!

Setäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin
oppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan
murensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin
sekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna
vasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä
ja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen
murtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä,
hajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean
paikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede
meidän aikanamme kivennäiset jakaa.

Lidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa
ja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2] Humboldt[3] ja
kapteenit Franklin[4] ja Sabine[5] eivät lyöneet laimin käydä häntä
tervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6]
Brewster,[7] Dumas[8] ja Milne Edvards[9] keskustelivat mielellään
hänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän
oli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä
ilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla
varustettu tutkimus _Transcendentaalisesta kristallografiasta_,[10]
joka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.

Sen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään
Struven[11] mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on
saavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.

Sellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen.
Ajatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan
vaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi.
Hänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa;
hänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka;
väittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että
se muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua!
Se ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin
suoraan sanoen kelpo lailla.

Kun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen
sylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet
lujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden
tuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.

Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli
puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli
erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan
kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa
tulipalossa v. 1842.

Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut
hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12]
ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut
aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin
lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti
rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi
huoneeseen.

Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen.
Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa
kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias
vierlantilainen[13] tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika,
joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.

Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia
tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle
ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.

Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi
elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka
hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon
minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi
usein liian malttamattomasti.

Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia
posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka
aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.

Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut
muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.



II


Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan
näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä
täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen
suureen ryhmään.

Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin
monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä
huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista,
antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja
turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä
lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja
orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut
päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti
keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin
lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat
riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä
yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt
itselleni varsin mukavaksi.

Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan
kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui
Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä
kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.

-- Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.

Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli
joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja
oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan
mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea
sitä.

-- No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre,
jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen
myymälässä.

-- Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.

Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen
kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt
huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu,
jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!

Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.

-- Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis
teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea
aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta
hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan
painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs
tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on
seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat
etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!

Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En
voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään
huvittanut minua.

-- Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin
kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.

-- Tämä teos, vastasi enoni innostuen, on _Heimskringla_, jonka
on kirjoittanut _Snorre Sturlason_,[14] kuuluisa islantilainen
kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden
norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!

-- Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on
saksalainen käännös?

-- Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä
minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on
alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla
kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä
moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia
sanojen vivahduksia.

-- Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.

-- Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella,
että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin
kreikan kielessäkin, ja että siinä _nomina propria_ taivutetaan
samalla tavalla kuin latinan kielessä!

-- Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu
edes kauniilla kirjaimilla?

-- Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli!
Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on
painettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä
riimukirjaimilla kirjoitettu![15]

-- Riimukirjaimillako?

-- Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?

-- Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli
loukattu.

Mutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en
paljoakaan välittänyt.

-- Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä,
joita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo,
itse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä
epäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan
mielikuvituksen keksimiä.

Koska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta
polvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä
jumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu,
että näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs
tapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.

Olipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan
sisästä lattialle.

Setäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.

Vanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja,
-- kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!

-- Mitähän siinä on? voihkaisi hän.

Ja samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä
tuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli
rivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.

Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan
nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen
matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät,
ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista
vuosisadalla.

[Kuva: Riimukirjoitusta kolmessa sarakkeessa, 132 merkkiä.]

Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän
sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:

-- Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre
Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat
merkitä?

Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden
keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään
surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin
näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti
rummuttivat pöytää.

-- Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän
hampaittensa välistä.

Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin,
sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että
hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja
neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi,
että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.

Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko
kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun
pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.

Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:

-- Ruoka on pöydässä!

-- Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että
syöjät!

Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin
huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin
vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.

Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta
päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä!
Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta,
vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä
sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.

Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut
sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin
velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin
hyvin omantunnontarkasti.

-- Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että
professori ei syö päivällistä!

-- Niin, se on todellakin kummallista!

-- Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija
nyökyttäen päätänsä.

Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka
setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.

Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi
minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista
työhuoneeseen.



III


-- Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen
silmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun
pitää saada se selville, ellei -- -- --

Kiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.

-- Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja
kirjoita!

Silmänräpäyksessä olin valmiina.

-- Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa
kutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä
siitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!

Hän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin
yksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:

m . r n ll s  | e s r e u e l | s e e c l d e
s g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k e
k t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r n
e m t n a e l | n u a e c t   | r r i l s a
A t v a a r   | . n s c r c   | i e a a b s
c c d r m i   | e e u t u l   | f r a n t u
d t , i a c   | o s e i b o   | K e d i i l

Kirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin
sarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.

-- Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan
olisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta
kysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:

-- Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus
on salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen
järjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla
tavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren
keksinnön selitys tahi ilmoitus!

Minä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään,
mutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.

Professori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä
keskenänsä.

-- Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia,
sanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen
tässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen
M, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli
islantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis
vähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän
kirjoitetun pergamentin väillä.

Tämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.

-- Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän
kirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta
kukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä
kirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?

Setäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja
tarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi
pilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta
tarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä
kirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän
käänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän
viimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän
arvelematta luki:

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

-- Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän
on oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli
kuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.

Katselin setääni ihmetellen.

-- Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja
Paracelsus,[16] olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä.
He tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis
tämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä
tämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin.
Ja niin se onkin!

Tästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.

-- Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä
oppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt
merkillisen keksinnön?

-- Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17]
tehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa
nähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en
syö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.

-- No voi sun! huokailin minä.

-- Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.

-- Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden
miehen edestä!

-- Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä
salakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.

Tämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:

-- Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132
kirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on
likimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat
muodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa
rikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta
kielestä.

Nämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä
sitten?

Tähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä
huomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.

-- Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän
ei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin
etupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista
vuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä
erehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan
tahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet
käyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis
ennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.

Minä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa
tämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat
runot.

-- Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan
takaperoista latinaa.

-- Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä
kulta, jos otat siitä selvän.

-- Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin
kirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat
epäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita,
niinkuin esim. ensimmäinen: "mrnlls", toisia taas, joissa päinvastoin
ylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana "unteief",
tahi viimeistä edellinen: "oseibo". Tätä jakoa ei ole tehty
umpimähkään, vaan se on _matemaattinen_ tulos siitä järjestelmästä,
jota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää
varmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa
järjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä
sääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen
selittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän
avaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?

Tähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä.
Katseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan:
se oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa
erään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin
alakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis
vierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa
oikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme
setäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi
käsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori
tyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa
luonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani
jumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut
todellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.

Näin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän
auttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä
ja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin
etevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin
moni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen
vaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan
viettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita
kylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään!
Entä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme
tuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18] varrella kulkien yhdessä
vanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen;
matkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja,
joille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle
saakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat
suurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan
höyrylaivalla.

Näin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut
todellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.

-- Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee
ajatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on
mielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien
asemesta.

-- Kas vain! tuumailin minä.

-- Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas
jokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että
kirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne
noin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.

Minä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin:

    M m n a u n
    i m u ü l i
    n i a b t !
    ä n , e a
    l s G n s
    e i r k e

-- No hyvä, sanoi professori, katsomatta mitä olin kirjoittanut;
asetapa nyt nämä kirjaimet vaakasuoriin riveihin!

Tein niin ja siitä syntyi seuraava kirjainsarja:

Mmnaun imuüli niabt! än, ea lsGns eirke.

-- Hyvä! virkkoi setäni tempaisten paperin käsistäni; tämä on jo
jotenkin vanhanaikuisen kirjoituksen näköistä; ääntiöt ja kerakkeet
ovat samassa epäjärjestyksessä; onpa suuriakin kirjaimia keskellä
sanaa, ikäänkuin välimerkkeinä, aivan samoin kuin Saknussemminkin
kirjoituksessa!

En voinut olla huomaamatta, että nämä muistutukset olivat varsin
älykkäitä.

-- Tahi, sanoi setäni, puhuen nyt minulle, voidakseni siis lukea sen
lauseen, jonka äsken kirjoitit, tarvitsee minun vain ottaa perättäin
ensimmäinen kirjain joka sanasta, sitten toinen, sen jälkeen kolmas
j.n.e.

Ja suureksi hämmästykseksi itselleen, mutta erittäinkin minulle, luki
setäni: _Minä lemmin sinua, Graüben kultaseni!_

-- Mitä! virkkoi professori.

Aivan tietämättäni olin minä rakastunut hupsu kirjoittanut tämän
harmittavan lauseen.

-- Vai niin! Vai rakastat sinä Graübeniä? sanoi setäni oikein
holhoojan äänellä.

Niin ... ei ... änkytin minä.

-- Ahaa! sinä rakastat Graübeniä, toisti hän koneellisesti. Noh!
Käytetäänpä nyt esittämääni keinoa kysymyksessä olevan kirjoituksen
selittämiseksi!

Vaipuen uudestaan syvälliseen mietiskelyynsä unohti setäni jo
ajattelemattomat sanani. Ajattelemattomat, sanon, sillä eiväthän
oppineen miehen aivot käsitä sydämmen salaisuuksia. Mutta kaikeksi
onneksi hän vain ajatteli vanhaa kirjoitustansa.

Professori Lidenbrockin silmät säihkyivät silmälasien takaa, kun hän
oli tekemäisillään pääkokeensa. Hänen sormensa vapisivat tarttuessaan
taas tuohon vanhaan pergamenttiin. Hän oli kovasti liikutettu.
Viimein hän rykäisi ja lausuen perättäin ensimmäisen kirjaimen joka
sanasta, sitten toisen j.n.e. luki hän juhlallisella äänellä minulle
seuraavan kirjainjakson:

_mmessinka SenrA. icefdo K.segnittamurtn
ecertserrette, rotaivsadua, ednecsedsadne
lacartniilu J siratrac Sarbmutabiledmek
meretarciluco I sleffen Sn I_.

Kun olimme lopettaneet, olin minäkin liikutettu, sillä myönnän;
nämä kirjaimet, yksitellen lausuttuina, eivät muodostaneet mitään
lausetta; olin odottanut, että professorin huulilta kaikuisi jokin
lause oivallisella latinan kielellä. Mutta, kuka taisi aavistaa
sellaista! -- ankara nyrkin isku tärisytti pöytää. Kirjoitusmuste
roiskahti ympäri ja kynä putosi kädestäni.

-- Ei se ole niin! huusi setäni, eihän tässä ole rahtuakaan järkeä!

Syöksyttyään kuin luoti huoneen läpi hän töytäisi rappusia alas kuin
lumivyöry, hyökkäsi Kuninkaankadulle ja poistui pitkin askelin.



IV


-- Onko professori mennyt ulos? huusi Martta, joka kiiruhti katsomaan
kuultuaan porstuan oven paukahtavan, sillä se lyötiin kiinni niin
kiivaasti, että koko talo tärisi.

-- On, vastasin, se on varmaa!

-- Entäs päivällinen? sanoi vanha palvelijatar.

-- Professori ei syö päivällistä.

-- Tottahan illallista?

-- Ei illallistakaan!

-- Kuinka? kysyi Martta ristien kätensä.

-- Ei, Martta kulta, hän ei syö, eikä kukaan muukaan saa syödä tässä
talossa. Setä Lidenbrock panee meidät kaikki paastoamaan, kunnes
hänen on onnistunut saada selko eräästä vanhasta kirjoituksesta, jota
on peräti mahdoton selittää!

-- Herra varjele! Eihän meillä ole sitten muuta neuvoa kuin kuolla
nälkään!

En uskaltanut myöntää, että se oli välttämätön kohtalo mokoman
yksipäisen miehen talossa kuin setäni oli.

Hyvin levottomana palasi vanha palvelijatar huokaillen keittiöönsä.

Kun jäin yksin, juolahti mieleeni mennä puhumaan kaikesta
Graübenille. Mutta mitenkä pääsisin pois talosta? Professori saattoi
palata milloin hyvänsä. Ja entä jos hän kutsuisi minua? Ja entä
jos hän taas aloittaisi tämän kirjainarvoitustyönsä, jota vanha
kreikkalainen Oidipuskaan ei olisi pystynyt ratkaisemaan? Mitähän
tapahtuisi, jollen vastaisikaan hänen kutsuunsa?

Parasta oli pysyä kotona. Eräs kivennäisten tutkija oli juuri
äskettäin lähettänyt sedälleni Besançonista kokoelman piihappoisia
kivennäisiä, jotka minun piti järjestää. Ryhdyin siis työhön.
Järjestin, laadin nimilappuja ja asettelin eri osastoihin kaikki nämä
kivet, joista pienet kristallit kimaltelivat.

Mutta ajatukseni eivät pysyneet työssäni. Tuo vanha paperi ei
lakannut kiusaamasta mieltäni kummallisella tavalla. Päätäni poltti
ja outo rauhattomuus vainosi minua. Aavistin jotakin onnettomuutta.

Tunnin kuluttua olivat kiveni jo täydellisesti järjestyksessä.
Silloin istuuduin isolle utrechtilaiselle[19] tuolille kädet
riipuksissa ja nojaten päätäni taaksepäin. Sitten sytytettyäni
piippuni, jossa oli pitkä ja väärä hammasluu ja jonka koppa oli
kuin veltosti ojentunut vedenneito, heittäysin joutilaana huvikseni
tupakoimaan; tupakoiminen muutti vähitellen vedenneitoseni
täydelliseksi neekerinaiseksi. Silloin tällöin kuuntelin, kuuluisiko
portaista askelia, mutta ei! Missähän setäni lienee tällä hetkellä?
Kuvittelin hänen juoksevan kauniiden puiden varjossa Altonaan
vievällä tiellä, hosuen kepillänsä ja hakaten maahan ruohoa, lyöden
poikki ohdakkeita ja häiriten yksinäisiä haikaroita heidän levossansa.

Palaako hän iloiten vai alakuloisena? Kumpikohan vie voiton,
salaisuusko vai hän? Niin kyselin itsekseni ja otin koneellisesti
paperilapun, johon olin kirjoittanut tuon käsittämättömän
kirjainsarjan. Itsekseni sanoin:

-- Mitähän tämä merkitsee?

Koettelin asetella kirjaimia siten, että ne muodostavat sanoja.
Mahdotonta! Asettelipa niitä miten hyvänsä, kaksittain, kolme, viisi
tahi kuusi kerralla, niin ei siitä syntynyt mitään ymmärrettävää.
Muodostivathan neljästoista, viidestoista ja kuudestoista kirjain
englantilaisen sanan "ice"; neljäs-, viides- ja kuudesyhdeksättä
kirjain sanan "Sir". Lopuksi huomasin keskellä kirjoitusta
kolmannella rivillä latinalaiset sanat "rota", "mutabile", "ira",
"nec", "atra".

-- Kissanjalka! ajattelin minä, näistä sanoista päättäen näyttää
siltä, kuin olisi setäni oikeassa mitä siihen kieleen tulee, millä
kirjoitus on kirjoitettu! Vielä huomasin sanan "luco", joka merkitsee
"pyhä metsikkö". Tosin oli kolmannella rivillä sana "tabiled", joka
oli täydellisesti heprealainen, ja viimeisellä rivillä sanat "mer",
"arc" ja "mère", jotka ovat selvää ranskan kieltä.

Mokomastahan saattaa pää mennä pyörälle! Neljä eri kieltä
tuommoisessa hullussa lorussa! Mitä yhteyttä voi olla sellaisten
sanojen välillä kuin "jää, herra, viha, julma, pyhä metsikkö,
muuttuvainen, meri, jousi, tahi äiti?" Ensimmäisen ja viimeisen
voi helposti yhdistää; eihän ollut ihmeteltävää, että Islannissa
kirjoitetussa kirjoituksessa oli kysymys jäämerestä. Mutta toista oli
sentään ymmärtää loppu tuosta kryptokrammasta.

Kuitenkin ponnistelin yhä tuota selittämätöntä vaikeutta vastaan;
aivoni kuumentuivat, silmäni tirkistelivät paperiin, nuo
satakaksineljättä kirjainta näyttivät tanssivan ympärilläni kuin
kiiltävät pisteet, jotka kiitävät ilmassa ohitsemme, kun veri joutuu
nopeaan liikkeeseen.

Olin kuin houreissa; tuntui kuin olisin ollut tukehtumaisillani;
minun täytyi saada raitista ilmaa. Koneellisesti löyhyttelin
paperilla, jonka molemmat puolet vuorotellen näkyivät silmiini.

Suuri oli hämmästykseni, kun kerran paperin kääntyessä, juuri kun
paperin takasivu oli minuun päin, luulin näkeväni aivan selviä
latinankielisiä sanoja, muiden muassa sanat "craterem" ja "terrestre".

Äkkiä juolahti mieleeni valoisa ajatus! Nämä viittaukset paljastivat
minulle koko totuuden; olin keksinyt kirjoituksen avaimen!
Ymmärtääkseen kirjoituksen ei tarvinnut edes lukea sitä paperin
lävitse nurealta puolelta katsoen! Ei, aivan semmoisena kuin se
siinä oli, saattoi sen mukavasti lukea. Kaikki professorin älykkäät
arvelut kävivät toteen. Hän oli oikeassa otaksuessaan salaisuuden
olevan kirjainten järjestyksessä ja myöskin siinä, mitä kieleen tuli.
Ainoastaan pieni vähäpätöinen seikka puuttui, ja hän olisi voinut
lukea tämän latinalaisen kirjoituksen alusta loppuun asti; nyt tämä
"vähäpätöisyys" oli sattumalta minulle selvinnyt!

Saattaa arvata, että olin liikutettu! Silmiäni hämärti, enkä voinut
tehdä mitään. Paperin olin laskenut pöydälle, ja minun tarvitsi vain
katsahtaa siihen saadakseni tietää salaisuuden.

Vihdoin onnistui minun hillitä rauhattomuuteni. Pakotin itseni,
rauhoittaakseni hermojani, astumaan kaksi kertaa ympäri huonetta
ennenkuin taas istuuduin mukavalle tuolille.

-- Lukekaamme nyt! huudahdin vedettyäni kylliksi ilmaa keuhkoihini.

Nojasin pöytää vasten, asetin etusormeni jokaisen kirjaimen kohdalle
yksitellen ja luin kovalla äänellä koko sisällön pysähtymättä ja
epäilemättä vähääkään.

Mutta kuinka mahdottomasti säikähdinkään, suorastaan kauhistuin! Olin
ensin kuin olisin saanut äkillisen iskun. Kuinka! Olisiko todellakin
voinut tapahtua sellaista, mitä olin lukenut! Ihminen olisi siis
ollut kylliksi rohkea tunkeutuakseen!... -- -- --

Mutta ei! huudahdin hypähtäen ylös. Ei! Ei! Setäni ei saa tietää
tästä. Se vielä puuttuisi, että hän saisi tietää sellaisesta
matkasta! Varmaankin hänkin tahtosi itse lähteä samanlaiselle. Häntä
ei pidättäisi mikään. Tuo perin päättäväinen geologi! Aivan varmaan
hän lähtisi matkalle huolimatta kaikista esteistä, pitämättä lukua
mistään! Ja jos hän ottaisi minut mukaansa emmekä palaisi takaisin!
Ei koskaan, ei milloinkaan!

Olin sellaisessa kuumeentapaisessa tilassa, että sitä on vaikea
kuvata.

-- Ei! Ei! Se ei saa tapahtua, sanoin vakavasti. Tahdon estää
sellaisen ajatuksen valtaamasta hirmuvaltiaani sielua. Mutta kenties
hän sattumalta keksii salaisuuden käännellessään tätä paperia
käsissään. Hävittäkäämme koko paperi!

Vielä on vähän tulta pesässä. Sieppasin sekä paperilehden että
Saknussemmin kirjoituksen ja olin juuri viskaamaisillani vapisevin
käsin kaikkityyni tuleen, hävittääkseni tuon vaarallisen salaisuuden,
kun ovi aukeni ja setäni astui sisään.



V


Hädin tuskin ennätin laskea tuon onnettomuutta tuottavan kirjoituksen
takaisin pöydälle.

Professori Lidenbrock näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin. Hänen
kaikkia tutkiva ajatuksensa ei antanut hänelle silmänräpäykseksi
rauhaa; hän oli nähtävästi tutkinut, aprikoinut juurta jaksain asiaa,
käyttänyt kävellessään mielikuvituksensa kaikkia keinoja ja palasi
nyt koetellakseen jotakin uutta selitystapaa.

Hän istahti kiireesti nojatuoliinsa ja rupesi kirjoittelemaan
kaavoja, jotka muistuttivat algebran yhtälöitä.

Katselin hänen vapisevaa kättänsä, panin merkille hänen jokaisen
liikkeensä. Mikähän odottamaton seuraus siitä nyt olisi? Suorastaan
vapisin ajatellessani sitä, vaikka syyttä, sillä koska ainoa oikea
selitys jo oli keksitty, olivat kaikki muut kokeet luonnollisesti
turhia.

Kolme pitkää tuntia teki setäni työtä puhumatta mitään, nostamatta
edes päätään, pyyhkien pois kirjoituksensa ja taas niitä korjaillen,
raappien ja tuhannesti kirjoittaen uudestaan.

Tiesin vallan hyvin, että jos hänelle onnistuisi järjestää nämä
kirjaimet kaikkiin niihin eri asemiin, jotka ne voivat keskenänsä
muodostaa, niin oikeakin lause löytyisi niiden joukosta.
Mutta minä tiesin myöskin, että vaikka olisi ollut ainoastaan
kaksikymmentä kirjainta, olisi ne voitu saada kaksi kvintiljoonaa
neljäsataakolmekymmentäkaksi kvadriljoonaa yhdeksänsataakaksi
triljoonaa kahdeksan miljardia sataseitsemänkymmentäkuusi
miljoonaa kuusisataaneljäkymmentätuhatta kertaa eri asemaan. Ja
kun nyt tässä kirjoituksessa oli satakolmekymentäkaksi kirjainta,
niin nämä 132 kirjainta sisälsivät niin suuren määrän eri
lauseita, että sitä ilmoittava luku merkittäisiin vähintäänkin
sadallakolmellakymmenelläkolmella numerolla, jommoista lukua on
melkein mahdotonta lausua ja joka on käsittämättömän suuri.

En siis pelännyt, että professori pystyisi helposti selittämään tämän
arvoituksen.

Sillä välin kului aika; tuli yö, melu kaduilla vaimeni, setäni pysyi
vain kumartuneena paperinsa yli eikä nähnyt mitään ympärillänsä, ei
edes kelpo Marttaa, joka raotti ovea; setäni ei kuullut mitään, ei
edes rehellisen palvelijattarensa sanoja, kun tämä kysyi:

-- Tuleeko professori tänään illalliselle?

Martta sai mennä saamatta vastausta. Vastustettuani jonkin aikaa unta
jouduin lopuksi väkisinkin sen valtaan ja nukahdin sohvan nurkkaan
sill'aikaa kun setä Lidenbrock yhä vain vuorotellen laski lukujansa
tai pyyhki pois laskujansa.

Kun aamulla heräsin, istui hän vielä uupumatta työssään. Hänen
punareunaiset silmänsä, kelmeä ihonsa, kuumeen hermostuttamien käsien
pörröttämä tukkansa ja punertavat poskipäänsä osoittivat kylliksi
selvästi kuinka hirveätä taistelua hän kävi mahdottomuutta vastaan ja
missä sielun voimain ponnistuksessa sekä aivojen rasituksessa hänen
aikansa oli kulunut.

Minun tuli häntä todellakin sääli. Huolimatta niistä nuhteista,
joita luulin kohtuudella voivani hänellä lausua, tulin liikutetuksi.
Miesrukka oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että hän ei muistanut
suuttua. Kaikki hänen sielun- ja ruumiinvoimansa olivat kiintyneet
tuohon yhteen ainoaan asiaan, ja kun ne eivät päässeet kulkemaan
tavallista latuaan, oli syytä pelätä, että sellainen luonnoton
jännitys tappaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Yhdellä viittauksella, yhdellä ainoalla sanalla olisin voinut
irroittaa sen rautasiteen, joka ympäröi hänen aivojansa, mutta
kuitenkaan en sanonut mitään.

Ja minulla oli kuitenkin hyvä sydän. Miksi siis olin ääneti näin
tärkeänä hetkenä? Vaikenin setäni hyödyksi.

Ei! Ei! sanoin itsekseni montakin kertaa, en puhu! Hän lähtisi
varmasti sinne; minä tunnen hänet kyllä; häntä ei voisi mikään
pidättää. Hänen mielikuvituksensa on kuin tulivuori, ja hän panisi
henkensä vaaraan, voittaakseen jotakin sellaista, mitä muut geologit
eivät ole tehneet. Minun pitää olla vaiti ja säilyttää salaisuus,
joka sattumalta on tullut tietooni! Sen ilmoittaminen olisi samaa
kuin professori Lidenbrockin tappaminen! Aavistakoon hän sen, jos
taitaa. Minä en suinkaan tahdo koskaan tulla syylliseksi hänen
kuolemaansa!

Päätettyäni tämän laskin käsivarteni ristiin ja odotin. Mutta olinpa
tehnyt päätökseni aavistamatta erästä tapausta, joka sattui muutamia
tunteja myöhemmin.

Kun kelpo Martta aikoi mennä torille, oli portti suljettu; sen
iso avain ei ollutkaan enää lukossa. Kukahan lienee sen ottanut?
Nähtävästi setäni, palatessaan edellisenä iltana äkkipikaiselta
kävelyltänsä?

Olikohan avain otettu tahallansa? Vai ottikohan professori sen
huomaamattansa? Tahtoikohan setäni kiusata meitä nälällä? Mielestäni
olisi sellainen ollut melkein liikaa. Kuinka! Pitikö Martan ja
minun joutua kärsimään sellaisesta asiasta, joka ei meitä vähääkään
liikuttanut? Epäilemättä! Ja nytpä muistin vielä erään tapauksen,
joka säikähdytti meitä. Joku vuosi takaperin, kun setäni työskenteli
suuren mineralogisen luokkajakonsa selvittämisessä, oli hän
todellakin kerran tehnyt työtä neljäkymmentäkahdeksan tuntia aivan
syömätä, ja koko talon oli täytynyt mukautua tähän tieteelliseen
ruokajärjestykseen. Minä puolestani tunsin vatsassani kovia
kouristuksia, vähemmän terveellisiä miehelle, jolla on hyvä ruokahalu.

Joka tapauksessa näytti siltä kuin jäisi aamiaisen syönti sikseen,
kuten illallisenkin syönti eilen. Kuitenkin päätin olla rohkea, enkä
antaa perään nälän vaatimuksille. Martta-raukka pani asian kovin
pahaksensa ja oli aivan lohduttamaton. Mitä minuun tulee, ajattelin
enemmän sitä, että oli mahdoton päästä pois talosta, ja miksi juuri
sitä ajattelin, sen kyllä ymmärrätte.

Setä teki työtä lakkaamatta; hänen mielikuvituksensa harhaili
sanayhdistelmien aatteellisessa maailmassa; hän oli kaukana maasta ja
maallisten tarpeiden ulkopuolella.

Myöhemmin päivällä alkoi nälkä kuitenkin kiusata minua kovasti.
Aavistamatta tällaista oli Martta edellisenä päivänä syönyt
viimeisenkin ruoan ruokahuoneesta, eikä koko talossa ollut enää
mitään syötävää. Minä pysyin yhtäkaikki lujana, pitäen kestävyyttä
tässä oikein kunnian asiana.

Kello löi kaksi. Tämähän kävi naurettavaksi, jopa sietämättömäksi.
Aloin arvella itsekseni, että pidin tuota kirjoitusta liian
tärkeänä; että setäni ei uskoisi, sitä, että hän pitäisi sitä vain
typeränä salaperäisyytenä; että pahimmassa tapauksessa voitaisiin
väkipakolla estää hänen lähtönsä, jos hän tahallansa haluaisi panna
itsensä vaaroille alttiiksi; että hän viimein saattaisi itse keksiä
selityksen kirjoitukseen, jolloin minä olin suotta itseäni kiusannut.

Nämä syyt, jotka edellisenä iltana olin närkästyneenä hylännyt,
olivat nyt mielestäni oivallisia; pidinpä itseäni varsin tyhmänä, kun
olin niin kauan odottanut, ja päätin sanoa kaikkityyni.

Miettiessäni johdannoksi alkupuhetta, joka ei olisi aivan liian
päätäpähkäinen, nousi professori istuimeltaan, pani hatun päähänsä ja
valmistihe lähtemään ulos.

Mitä! Nyt hän lähtisi taas, jättäisi talon ja salpaisi meidät sisään.
Se ei saanut tapahtua.

-- Kuulkaapa setä! sanoin minä.

Hän ei näyttänyt kuulevan minua.

-- Setä Lidenbrock! sanoin uudestaan kovemmalla äänellä.

-- Mitä! kysyi hän, heräten ikäänkuin unesta.

-- Avain?

-- Mikä avain? Portinko avain?

-- Ei, lausuin minä, avain eli kirjoituksen selitys!

Professori katseli minua silmälasiensa ylitse; epäilemättä hän
huomasi jotakin erikoista minun kasvoissani, sillä hän tarttui
kiireesti käsivarteeni, kysyvän näköisenä, kykenemättä puhumaan. Hän
oli kuin elävä kysymysmerkki.

Minä nyökäytin päätäni.

Hän pudisteli päätänsä säälivästi ikäänkuin olisi puhunut mielipuolen
kanssa.

Minä viittasin myöntävästi.

Hänen silmänsä alkoivat loistaa kirkkaasti ja hänen kätensä kohosi
uhkaavasti.

Tämä äänetön keskustelu näissä oloissa olisi huvittanut
välinpitämättömintäkin katsojaa. Ja lopuksi en enää todellakaan
uskaltanut puhua, sillä pelkäsin, että setäni tukehduttaisi minut
ensimmäisessä ilonsa purskahduksessa.

Mutta hän kävi niin kiihkeäksi, että minun täytyi.

-- Niin, tämä selitys -- -- -- sattumalta -- --

-- Mitä sanot? huusi hän sanoinkuvaamattoman liikutettuna.

-- Kas tässä, sanoin ojentaen hänelle paperilapun, johon olin
kirjoittanut. Lukekaa!

-- Mutta eihän tämä ole mitään! vastasi hän rutistaen paperin kokoon.

-- Niin, ei mitään, jos luetaan alusta alkaen, mutta jos aloitetaan
lopusta -- -- --

En ehtinyt lausettani vielä lopettaa, kun professorilta jo pääsi
kiljahdus, taikka oikeammin sanoen oikein kova ärjyntä! Hänelle
valkeni äkkiä kaikki; hän oli muuttunut.

-- Ah! sinä nerokas Saknussemm! lausui hän, sinä kirjoititkin siis
lauseesi takaperin?

Hyökäten paperin kimppuun luki hän kyynelsilmin ja liikutetulla
äänellä koko kirjoituksen, viimeisestä kirjaimesta ensimmäiseen asti.

Kirjoitus oli tämä:

    _In Sneffels loculis craterem kem delibat
    umbra Scartaris Iulii intra calendas descende
    audas viator, et terreste centrum attinges.
    Kod feci, Arne Saknussemm_.

Sen voinee tästä huonosta latinasta suomentaa näin:

    _Astu alas, rohkea matkustaja, Sneffels Jokulinrotkoon, jota
    Scartaris'en varjo koskee ennen heinäkuun alkua, niin pääset maan
    keskipisteeseen, kuten olen tehnyt. Arne Saknussemm_.

Tämän luettuansa setäni säpsähti kuin olisi aavistamattansa
koskettanut Leydenin pulloon.[20] Hän oli suuremmoinen rohkeudessaan,
ilossaan ja vakaumuksessaan. Hän astui edestakaisin, piteli päätään
molemmilla käsillään ja sysäsi tuoleja sinne tänne, latoi kirjat
pinoon päällekkäin ja, kummallista kyllä, nakkeli kallisarvoisia
kiviänsä kuin palloja; toista paikkaa hän löi nyrkillään, toista
taas paineli. Viimeinkin hänen hermonsa rauhoittuivat ja hän vaipui
nojatuoliin uupuneena tuhlattuaan kaiken elinvoimaansa.

-- Mutta paljonko kello on nyt? kysäisi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.

-- Kolme, vastasin minä.

-- Kas kummaa! Onpa päivällisen aika pian mennyt. Minä olen
kuolemaisillani nälkään. Nyt pöytään! Ja sitten -- -- --

-- Sitten?

-- Sitten saat järjestää matkalaukkuni.

-- Mitä! huudahdin minä.

-- Niin, ja omasi myöskin, vastasi järkähtämätön professori astuen
ruokasaliin.



VI


Kuullessani tämän kävi kylmä väristys läpi koko ruumiini. Kuitenkin
maltoin mieleni ja päätin pysyä tyynenä: ainoastaan tieteelliset
perusteet saattoivat hillitä professori Lidenbrockia. Sellaisia,
ja oikein päteviä, olikin mokoman matkan mahdollisuutta vastaan.
Matkustaa maan keskipisteeseen! Mitä hullutusta! Mutta säästin
perusteluni sopivaan tilaisuuteen ja ajattelin vain ruokaa.

Turhaa olisi kuvailla setäni vimmastusta, kun hän näki, ettei pöytää
oltukaan katettu. Kaikki selveni kuitenkin: kelpo Martta pääsi
jälleen vapaaksi, kiiruhti torille ja tekikin tehtävänsä niin hyvin,
että tunnin kuluttua oli nälkäni tyydytetty, ja rupesin jälleen
harkitsemaan asemaani.

Syödessämme oli setäni suorastaan hilpeä ja suvaitsi laskea
oppineiden miesten leikkipuheita, jotka eivät milloinkaan ole
vaarallista laatua. Syötyämme jälkiruoan viittasi hän minua
seuraamaan häntä työhuoneeseen.

Minä tottelin. Me istuuduimme molemmin puolin kirjoituspöytää.

-- Akseli, sanoi hän hyvin lauhkealla äänellä, sinä olet sangen
nerokas poika ja olet tehnyt minulle suuren palveluksen, sillä
uupuneena turhasta taistelusta olin jättämäisilläni tuon
kirjainarvoituksen sillensä. Mihinkä järkeni lieneekään eksynyt? Sitä
ei taida kukaan tietää. Poikani, tätä en koskaan unohda, ja sinun
pitää saada osasi siitä kunniasta, jota saamme nauttia.

-- Kas niin! ajattelin, nyt hän on hyvällä tuulella; nyt on aika
keskustella tuosta kunniasta.

-- Ennen kaikkea, pitkitti setäni, vaadin sinulta täydellistä
vaitioloa, ymmärräthän? Oppineiden maailmassa ei minulta puutu
kadehtijoita ja moni haluaisi lähteä tälle matkalle, josta heillä ei
ole aavistustakaan ennenkuin me jo palaamme.

-- Luuletteko, että olisi kovinkaan monta näin rohkeata?

-- Aivan varmaan! Kukapa epäröisi, kun voi hankkia itselleen
sellaisen maineen? Jos vain tämä kirjoitus olisi tunnettu, niin
kokonainen geologien armeija syöksyisi seuraamaan Arne Saknussemmin
jälkiä.

-- Siitä en ole vakuutettu, setä, sillä ei mikään todista, että Arne
Saknussemm on todella kirjoittanut tuon kirjoituksen.

-- Kuinka! Eikö sekään kirja, jonka sisästä sen löysimme?

-- No hyvä, minä myönnän, että tuo Saknussemm on kirjoittanet nämä
rivit, mutta tokkohan sentään on välttämätöntä, että hän todella
on tehnyt tällaista matkaa, ja eiköhän tuo lause tässä vanhassa
pergamentissä liene vain pilantekoa?

Kaduin, että olin lausunut tämän viimeisen sanan. Professori rypisti
tuuheita kulmakarvojaan, ja minä pelkäsin, että olin katkaissut
keskustelun. Kuitenkaan ei käynyt niin. Ankaran puhetoverini huulilla
näkyi ikäänkuin hymyn häivettä hänen vastatessaan:

-- Senhän saamme nähdä.

-- No! sanoin minä hiukan rauhattomana, sallikaa toki minun lausua
kaikki väitteeni tätä kirjoitus vastaan.

-- Puhu, poikaseni, äläkä ujostele! Sallin sinun lausua ajatuksesi
täysin vapaasti. Ethän ole enää veljenpoika, vaan virkatoveri. Jatka
siis vain puhettasi!

-- No siis, ensiksi kysyisin teiltä, mitä nuo Jokul, Sneffels ja
Scartaris ovat, sillä niistä en ole koskaan kuullut puhuttavan?

-- Ei mikään ole sen yksinkertaisempaa. Juuri äskettäin sain
ystävältäni Augustus Petermannilta Leipzigistä kartan; se ei olisi
voinut tulla sopivampaan aikaan. Ota suuren kirjaston toisesta
osastosta kolmas karttakirja, jakso Z, lehti N:o 4.

Nousin ja menin kirjastoon, josta löysin pian tuon tarkan ilmoituksen
mukaan oikean karttakirjan. Setäni avasi sen ja sanoi:

-- Tämä on parhaimpia Islannin karttoja mitä on olemassa; tämä on
Handerson'in[21] laatima, ja luulenpa, että tämä selittää meille
kaikki epäselvyydet.

Kumarruin katselemaan karttaa.

-- Katsopa tätä saarta, joka on muodostunut tulivuoresta, ja
huomaa, että niillä kaikilla on nimenä Jokul. Tämä sana merkitsee
islannin kielellä jäävuorta, ja koska Islanti on niin pohjoisella
leveysasteella, tapahtuvat useimmat tulivuorien purkautumiset siellä
jääkerroksien läpi. Sentähden sanotaan kaikkia saaren tulivuoria
Jokuleiksi.

-- No hyvä, vastasin minä, mutta missä on sitten Sneffels? Minä jo
toivoin, ettei siihen kysymykseen löytyisikään vastausta, mutta
petyin, sillä setäni jatkoi puhettaan seuraavasti:

-- Seuraa minua pitkin Islannin läntistä rannikkoa. Näetkö
pääkaupunkia, Reykjavikia? Näethän sen. No hyvä! Nouse siitä ylöspäin
pitkin meren syövyttämien rantojen lukemattomia vuonoja ja seisahdu
hiukan alapuolelle kuudettakymmenettäviidettä leveysastetta. Mitä
näet siinä?

-- Näenpä niemen tapaisen, joka on näöltänsä ikäänkuin
poikkikatkaistu sääriluu, joka päättyy mahdottoman suureen
polvilumpioon.

-- Vertauksesi on aivan oikea, poikaseni; no, etkö näe mitään tuossa
polvilumpiossa?

-- Kyllä näen, siinä on vuori, joka näyttää pistäytyvän mereen.

-- Oikein! se on Sneffels.[22]

-- Sneffelskö?

-- Niin juuri; viidentuhannen jalan korkuinen, merkillisimpiä koko
saarella ja varmaan koko maailmassa, jos vain sen aukon kautta pääsee
maan keskipisteeseen.

-- Mutta se on mahdotonta! sanoin minä kohauttaen olkapäitäni ja
vastustaen sellaista otaksumista.

-- Mahdotontako? vastasi professori Lidenbrock ankaralla äänellä.
Miksi se olisi mahdotonta?

-- Sentähden, että tämä aukko on tietysti laava-aineen, tulisten
kivien tukkima, ja siis -- -- --

-- Entäpä jos se on sammunut tulivuori?

-- Sammunut?

-- Niin; tultasyökseviä vuoria ei ole nykyään maailmassa kuin
kolmensadan paikoilla, mutta sammuneita tulivuoria on koko joukon
enempi. Sneffels on viimeksimainittuja, ja historiallisena aikana ei
sillä ole ollut enempää kuin yksi ainoa purkaus, nimittäin vuonna
1219; siitä ajasta alkaen on sen rauhattomuus vähitellen tauonnut
eikä se nyt enää kuulu tultasyöksevien joukkoon.[23]

Näihin varmoihin selityksiin ei minulla ollut mitään vastaamista;
siirryin siis tarkastamaan kirjoituksen niitä kohtia, jotka näyttivät
epäselviltä.

-- Mitä Scartaris merkitsee? kysyin minä, ja mitä tuo Calendas Julii
on merkitsevinänsä?

Setäni mietti muutamia sekunteja. Aloin jo toivoa, 53 ettei hän saisi
tätä selvitetyksi, mutta toivoni petti heti, sillä pian hän vastasi:

-- Mitä sinä sanot epäselväksi, on minulle aivan selvää. Juuri tämä
todistaa sitä nerokasta huolenpitoa, jolla Saknussemm on tahtonut
määritellä keksintönsä. Sneffels-vuoressa on useita aukkoja; oli siis
tarpeellista määrätä, mikä aukko johtaa maan keskukseen. Minkä keinon
keksi nyt tuo oppinut islantilainen? Hän huomasi, että kun heinäkuun
ensimmäinen päivä lähestyi, niin silloin, kesäkuun viimeisinä
päivinä, yksi vuoren huipuista, Scartaris, loi varjonsa kysymyksessä
olevan aukon suulle, ja tämän seikan hän mainitsi kirjoituksessaan.
Voiko ajatellakaan enää tarkempaa määräystä ja onko mahdollista, että
voisi enää syntyäkään epäilyä oikeasta tiestä, kun kerran olemme
päässeet Sneffelsin huipulle?

Setäni osasi selittää kaiken. Näin selvästi, että häntä oli mahdoton
solmita sanoilla asioissa, jotka koskivat tuota vanhaa pergamenttia.
Siis lakkasin häntä hätyyttämästä ja, koska ennen kaikkea oli
tärkeää saada hänet vakuutetuksi asian yleisestä mahdottomuudesta,
turvautumalla tieteellisiin väitöksiin, jotka mielestäni olivat
paljon tärkeämmät.

-- Olkoon menneeksi, sanoin minä, täytyy myöntää, että Saknussemmin
kirjoitus on selvä, eikä voi jättää mitään epäilyksen alaiseksi.
Senkin myönnän, että tuo kirjoitus näyttää olevan alkuperäinen.
Tämä oppinut mies on laskeutunut Sneffelsin pohjaan, hän on nähnyt
Scartarisen varjon siimestävän aukon reunoja ennen heinäkuun 1
päivää; kenties hän on vielä kuullutkin senaikuisia juttuja, että
muka tämä aukko veisi maan keskukseen; mutta mitä siihen tulee, että
hän itse olisi sinne tunkeutunut, että hän olisi tehnyt semmoisen
matkan ja sieltä palannut, jos hän sille matkalle olisi yrittänytkin,
en usko todeksi, en, sata kertaa en!

-- Mistä syystä et? kysyi setäni kummastellen.

-- Siksi, että kaikki tieteelliset teoriat todistavat sellaisen
suunnitelman käytännössä mahdottomaksi.

-- Todistanevatko kaikki teoriat niin? vastasi professori
hyväntahtoisen näköisenä. Nuo kirotut teoriat! Kyllä niistä onkin
meille vastus, noista teoriaparoista!

Minä näin, että hän teki minusta pilkkaa, mutta jatkoin vain:

-- Niin, onhan aivan tunnettu asia, että lämpö lisääntyy noin asteen
verran joka sadankahdeksankymmenen jalan syvyydellä maan pinnasta,
ja kun maapallon säde on kuusisataa peninkulmaa, niin keskipisteen
seudulla kuumuus nousee yli kahdensadankuudentoistatuhannen asteen.
Maan sisässä olevat aineet ovat sentähden valkoisena hehkuvana
kaasuna, sillä metallit, kulta, hopea ja platina tahi kovimmatkaan
kalliot eivät kestä sellaista kuumuutta. Sentähden on täysi syy
kysyä, onko mahdollista tunkea sellaiseen keskipisteeseen?

-- Sinua siis vaivaa liiallinen helle?

-- Epäilemättä. Jos pääsisimme vaikkapa kolmen penikulman syvyydelle,
niin tulemme jo kovan maakuoren rajalle, ja siellä on jo lämpöä
enemmän kuin tuhatkolmesataa astetta.

-- Taidat pelätä sulavasi?

-- Sen kysymyksen saatte itse ratkaista, vastasin närkästyneenä.

-- Kuuntele minua, virkkoi professori Lidenbrock mahtavalla äänellä:
et sinä eikä kukaan muukaan tiedä varmuudella, mitä maan sisustassa
tapahtuu, sentähden, ettei vielä tunneta kahdettatoistatuhannetta
osaa maan säteestä; tiede edistyy alituisesti, ja jokaisen teorian
kumoaa alituisesti jokin toinen teoria. Eikö Fourier'n[24] aikoihin
asti ole luultu, että taivaan avaruudessa lämpö alenee alenemistaan,
ja nyt kuitenkin tiedetään, että kovin pakkanen ei ole suurempi kuin
40 tai 50 astetta C. Miksi ei maan sisällä olevan lämmön laita ole
samoin? Voipihan se jonkin määrätyn matkan päässä kohota johonkin
määrään, josta se ei enää nouse, puhumattakaan siitä, että se
kohoaisi niin suunnattomaksi, että kestävimmätkin metallit sulavat?

Kun setäni täten johti kysymyksen otaksumien alalle, en osannut
vastata mitään.

-- No hyvä. Sanon sinulle, että todellisesti oppineet miehet, kuten
esimerkiksi Poisson,[25] ovat todistaneet, että jos maan keskuksessa
olisi kahdensadantuhannen asteen kuumuus, niin ne hehkuvat kaasut,
jotka syntyvät sulavista aineista, olisivat niin kimmoavia, ettei
kova maankuori kestäisi niiden ponnistusta, vaan räjähtäisi kuin
huono höyrykattila höyryn paineesta.

-- Se on Poissonin arvelu, setäni, ja siinä koko juttu.

-- Sen kyllä myönnän, mutta muutkin nerokkaat maantutkijat arvelevat,
ettei maan sisusta ole kaasua eikä vettä, eikä raskaintakaan
kivilajia, mitä tunnemme, sillä siinä tapauksessa maan paino olisi
kahta vertaa pienempi.

-- Pyhyh!! Kyllähän numeroilla voi todistaa, mitä ikinä tahtoo!

-- Ja tosiseikoilla myöskin, poikaseni! Eikö ole tosi, että
tulivuorien luku on melkoisesti vähentynyt maailman alkupäivistä
asti? Ja jos tuommoista keskuskuumuutta olisi, eikö juuri siitä voisi
päättää, että se kuumuus on jäähtymässä?

-- Setä! Jos menette otaksumisien alalle, niin ei minulla ole mitään
sanottavaa.

-- Mutta minulla on, sillä useimpien niiden oppineitten mielipiteet,
jotka tätä asiaa kykenevät arvostelemaan, yhtyvät tässä. Muistatko,
kun mainio englantilainen kemian tutkija Humphry Davy kävi luonani
vuonna 1825?

-- Kuinka voisin sen muistaa; vastahan minä tulin maailmaan
yhdeksäätoista vuotta myöhemmin.

-- No hyvä! Humphry Davy kävi luonani matkustaessaan Hampurin kautta.
Paitsi muista asioista keskustelimme kauan siitä otaksumasta, että
maan sisus olisi sulaa ainetta. Olimme yksimieliset siitä, ettei se
voinut olla totta, ja seuraavasta syystä.

-- Mistä? kysyin kummastuneena.

-- Siitä, että tämä sula aine olisi, samoinkuin valtameretkin, kuun
vetovoiman vaikutuksen alainen, joten siis kahdesti päivässä syntyisi
sisällinen luode ja vuoksi, jotka kohottaisivat kovaa maankuorta ja
vaikuttaisivat säännöllisesti toistuvia maanjäristyksiä.

-- Mutta selväähän on, että maan pinta on ennen ollut hehkuvassa
tilassa, ja voidaan hyvin otaksua, että puolinen kuori on ensiksi
jäähtynyt ja että kuumuus on vetäytynyt keskipisteeseen päin.

-- Erehdystä, vastasi setäni; maa on kuumentunut pinnan palamisen
kautta, eikä muulla tavalla. Sen pinnalla oli iso joukko metalleja,
niinkuin kaliumia, natriumia ja muuta, joilla on se ominaisuus,
että ne syttyvät palamaan joutuessaan yhteyteen ilman tahi veden
kanssa. Nämä metallit syttyivät tuleen, kun ilmapiirissä olevat
höyryt lankesivat sateena maahan; ja vähitellen, veden tunkeutuessa
maanpinnan rakoihin, ne aiheuttivat uusia räjähdyksiä ja tulipaloja.
Siten voidaan selittää se seikka, että maailman alussa on ollut
tulivuoria enemmän kuin tähän aikaan.

-- Se on todellakin älykäs selitys, huudahdin melkein vasten tahtoani.

-- Jonka Humphry Davy todisti tällä aivan yksinkertaisella kokeella.
Hän teki pääasiallisesti niistä metalleista, joita mainittiin,
pallon, täydellisesti maapallon kaltaisen. Kun annettiin hienon
kasteen langeta sen pinnalle, niin se paisui ja happeutui muodostaen
pienen vuoren, jonka kärkeen syntyi vähäinen aukko; sitten seurasi
tulen purkautuminen, joka teki pallon niin kuumaksi, ettei sitä
mitenkään kärsinyt pitää kädessä.

Vakaumukseni rupesi todellakin jo horjumaan professorin todisteiden
tähden, joita hän tavallisella kiihkollansa ja innollansa väitti
oikeiksi.

-- Nyt käsität, Akseli, lisäsi hän, että geologit ovat maan sisustan
laadusta saaneet monenlaisia käsityksiä; ei ole voitu todistaa tämän
sisällisen tulen olemassaoloa. Minun ajatukseni on, ettei sitä ole
eikä voikaan olla. Sen saamme muutoin nähdä; ja samoin kuin Arne
Saknussemmkin saamme mekin tietää, mitä meidän todella pitää ajatella
tästä kysymyksestä.

-- No niin, olkoon menneeksi! vastasin minä tuntien, että hänen
kiihkonsa alkoi syttyä minussakin; sen saamme nähdä, jos siellä
muutoin voi nähdä mitään.

-- Miksi ei? Voihan siellä olla joitakin sähköilmiöitä, jotka antavat
meille valoa; saattaapa ilmakin painon kautta tulla loistavaksi, kun
lähestytään keskipistettä.

-- Kyllä, sanoin minä, se on todellakin mahdollista.

-- Se on aivan varmaa! sanoi setäni riemuiten. Mutta vaiti!
Ymmärräthän? Tästä et saa hiiskua kenellekään, ja kunpa ei vaan
kenenkään päähän pälkähtäisi ehättää keksimään maan keskipistettä
ennen meitä!



VII


Niin loppui tämä merkillinen neuvottelu. Se tuotti minulle
kuumetta. Tulin setäni työhuoneesta aivan pyörällä päästäni, eikä
Hampurin kaduilla ollut kylliksi raitista ilmaa virvoittamaan minua
entiselleni. Menin siis ulommaksi, pitkin Elben rantaa, sitä puolta,
missä höyrylautta välittää yhteyttä kaupungin ja Harburgiin menevän
rautatien välillä.

Olinko vakuutettu siitä, mitä äsken olin kuullut? Eiköhän professori
Lidenbrockin etevyys vaikuttanut minuun? Pitiköhän minun todellakin
uskoa, että hän oli tehnyt vakaan päätöksen matkustaa maan
keskipisteeseen? Olikohan se, mitä äsken olin kuullut, mielipuolen
hurjia tuumia vai oppineen miehen tieteellisiä päätelmiä! Mikä tässä
oli totta, ja mikä oli erehdystä?

Mielessäni risteili tuhansia ajatuksia, mutta en voinut harkita
niistä ainoatakaan vakaasti.

Kuitenkin muistan olleeni vakuutettu asian mahdollisuudesta, vaikka
intoni alkoikin laimeta. Olisin tahtonut matkustaa heti saamatta
vähääkään ajatuksen aikaa. Siinä silmänräpäyksessä ei minulta olisi
puuttunut rohkeutta lähteä matkalle.

Minun täytyy kuitenkin myöntää, että tämä liiallinen jännitys lakkasi
tunnin kuluttua; hermoni herpautuivat, ja maapallon syvistä uumenista
nousin taas sen pinnalle.

-- Sehän on hulluutta! sanoin minä, siinä ei ole rahtuakaan selvää
järkeä! Eihän semmoista voi tosi mielessä esittääkään järkevälle
nuorelle miehelle. Tämä kaikki on kai ollut pelkkää kuvittelua; olen
varmaankin nukkunut rauhattomasti ja nähnyt pahaa unta.

Sillä välin olin kulkenut pitkin Elben rantaa ja tullut kaupungin
ulkopuolelle; olin nyt Altonaan vievällä tiellä. Jokin aavistus johti
minua käydenkin toteen, sillä pian näin Graübenin, armaani, kulkevan
kevein askelin kaupunkia kohden.

-- Graüben! huusin hänelle jo kaukaa.

Nuori tyttö seisahtui hämmästyneenä, kun hänen nimeään näin
huudettiin julkisella maantiellä. Kymmenellä askeleella olin hänen
vierellänsä.

-- Akseli! sanoi hän äkkiä, ihastuen. Ah, oletko tullut vastaani! Se
oli hyvin tehty, ystäväni.

Mutta katsoessaan minuun hän varmaan näki hätäisen, rauhattoman
ilmeeni.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän ojentaen minulle kätensä.

-- Mikäkö vaivaa, Graüben? sanoin minä.

Muutamassa sekunnissa olin selittänyt parilla sanalla kauniille
neidolleni koko seikan. Vähän aikaa hän oli ääneti; tykyttiköhän
hänen sydämensä yhtä kiivaasti kuin minun? Sitä en tiedä, mutta
hänen kätensä vapisi kädessäni, ja me astuimme äänettöminä noin sata
askelta eteenpäin.

-- Akseli! lausui hän vihdoin.

-- Armas Graüben!

-- Siitä tulee ihana matka.

Tämän kuultuani suorastaan hypähdin.

-- Niin, Akseli, sellainen matka, joka on oppineen miehen
veljenpojalle sopiva. On hyvä, että mies kunnostautuu jollakin
suurella yrityksellä.

-- No mutta Graüben, sinä et siis ollenkaan kiellä minua menemästä
mokomalle matkalle?

-- En, rakas Akseli, ja tulisinpa mielelläni sedän ja sinun seuraasi,
jollen, tyttöraukka, olisi teille esteeksi.

-- Puhutko totta?

-- Aivan totta!

Ah! Te puolisot ja tytöt, te aina arvoitukselliset naissydämet! Koska
olette ujoimmat kaikista olennoista, olette rohkeimmat! Järjellä ei
ole kanssanne mitään tekemistä. Tämä lapsi kehoitti minua ottamaan
osaa tuollaiseen matkaan. Hän ei vähääkään säikähtänyt sellaista
vaarallista yritystä. Hän pakotti minut siihen; minut, jota hän
kumminkin rakasti!

Olin hämilläni ja, miksipä en sitä tunnustaisi, kovasti häpeissäni.

-- Graüben, jatkoin minä, saammepa nähdä, puhutko huomenna samalla
tavalla.

-- Huomenna, rakas Akselini, puhun aivan samoin kuin tänäänkin.

Kuljimme eteenpäin, Graüben ja minä, käsityksin, mutta aivan
äänettöminä. Olin uupunut kaikista päivän mielenliikutuksista.

-- Kun oikein mietin, arvelin minä, on vielä pitkä aika heinäkuun 1
päivään, ja sitä ennen saattaa tapahtua monta seikkaa, jotka voivat
parantaa setäni hänen himostansa matkustaa maan alle. Yö oli jo
tullut, kun saavuimme kotitaloon Kuninkaankadun varrelle. Luulin
tapaavani kotona kaikki rauhassa, setäni tapansa mukaan pitkällänsä
sängyssä ja Martan pyyhkimässä viimeistä pölyä ruokasalissa.

Mutta enpä ollut ottanut huomioon professorin maltittomuutta.
Tullessamme oli hän paraillaan huutamassa ja viittoilemassa keskellä
suurta tavarajoukkoa, jonka kantomiehet juuri olivat tuoneet
eteiseen; vanha palvelijattaremme ei tiennyt mihin päänsä pistää.

-- No joudu nyt viimeinkin, Akseli, joudu kiireesti, sinä onneton
mies! huusi setäni, niinpian kuin oli kaukaa minut huomannut. Entäs
matkalaukkusi, joka on kuntoon panematta, ja paperini, jotka ovat
järjestämättä, ja minun tavarareppuni, jonka avainta en löydä, ja
säärykseni, joita ei vielä ole tuotu!

Minä pysähdyin ällistyneenä. Ääneni tukahtui. Vaivalla sain
änkytetyksi seuraavat sanat:

-- Pitääkö meidän siis lähteä?

-- Pitää kyllä, onneton poika, joka menet kävelylle sen sijaan, että
olisit täällä.

-- Matkalleko? sanoin taas heikolla äänellä.

-- Niin kyllä, ylihuomenna kello yksi.

En jaksanut kuulla enempää, vaan pakenin yläkertaan pieneen kamariini.

Ei ollut epäilemistäkään! Setäni oli käyttänyt iltapäivän
hankkiaksensa niitä tavaroita, jotka olivat tarpeelliset hänen
matkallensa; eteinen oli täpötäynnä köysiportaita, solmuisia köysiä,
tulisoihtuja, rautaisia kuokkia, matkapulloja y.m. -- taakkaa
kylliksi ainakin kymmenelle miehelle.

Seuraava yö tuntui inhoittavan ilkeältä. Aamulla varhain minua
huudettiin. Olin lujasti päättänyt, etten avaisi oveani, mutta kuinka
taisin vastustaa suloista ääntä, joka lausui: "Rakas Akselini?"

Tulin kamaristani ja luulin, että raukea näköni, kalpeuteni ja
unettomuudesta punareunaiset silmäni liikuttaisivat Graüben'iä ja
muuttaisivat hänen mielensä.

-- Ah! rakas Akselini, sanoi hän, näen, että voit paremmin ja että
olet rauhoittunut yöllä.

-- Rauhoittunut! huusin minä ja syöksyin peilin eteen. Olin
todellakin vähemmän surkean näköinen kuin luulinkaan. Se oli melkein
uskomatonta.

-- Akseli, sanoi Graüben, olen puhunut kauan holhoojani kanssa.
Hän on rohkea tiedemies, jolla on suuri usko, ja muistathan, että
hänen vertansa virtaa minunkin suonissani. Hän on kertonut minulle
aikeensa, toiveensa ja miten hän uskoo saavuttavansa päämaalinsa;
enkä epäile, ettei hän sitä saavuta. Oi Akselini! Kaunista on
antautua kokonaan tieteelle! Mikä kunnia odottaa professoria; ja
siitähän tulee osa hänen seuralaisellensa! Palattuasi, Akselini, olet
hänen vertaisensa mies, vapaa puhumaan, vapaa toimimaan ja vihdoin
vapaa -- -- --

Nuori tyttö keskeytti punastuen puheensa. Hänen sanansa herättivät
jälleen rohkeuteni. Mutta en vieläkään tahtonut uskoa lähtöämme. Vein
Graüben'in professori huoneeseen.

-- Setä, sanoin minä, onko siis vakaasti päätetty, että me lähdemme?

-- Mitä? Epäiletkö sitä?

-- En, sanoin minä, etten vastustaisi häntä. Mutta tahtoisin kysyä
teiltä, mikä pakottaa meidät lähtemään niin pian?

-- Aika; aika, joka kulkee auttamattoman nopeasti.

-- Mutta vastahan meillä on toukokuun 26 p. ja kesäkuun
loppuun -- -- --

-- Joutavia! Luuletko sinä, typerä ihminen, että niin pian päästään
Islantiin? Jollet olisi juossut tiehesi niinkuin hullu, niin olisin
vienyt sinut Liffender ja Kumppanin tanskalaiseen konttoriin, josta
olisit saanut tietää, että Kööpenhaminan ja Reykjavikin välillä ei
ole kuin yksi kulkuvuoro, joka kuukauden 22 päivänä.

-- Noh?

-- Noh? Jos viipyisimme kesäkuun 22 päivään, tulisimme liian myöhään
nähdäksemme Scartarisen varjon siimestämässä Sneffelsiä; sentähden
pitää meidän mennä niin pian kuin mahdollista Kööpenhaminaan
päästäksemme siellä laivaan, joka vie meidät perille. Mene, laita
matkalaukkusi kuntoon!

Tähän ei käynyt vastaaminen mitään. Menin taas kamariini. Graüben
seurasi minua. Hän otti vaivakseen sulloa matkaani varten
tarpeellisimmat tavarat pieneen matkalaukkuun. Hän ei ollut enemmän
liikutettu, kuin jos olisi lähdetty huvimatkalle Lyypekkiin tahi
Helgolantiin; hänen pienet kätensä liikkuivat edes takaisin ilman
mitään kiirettä. Hän keskusteli tyynesti ja selitti minulle
järjellisimmät syyt matkaamme. Hän oli oikein ihastuttava, ja minä
tunsin suuttuvani häneen. Välistä olin vähällä kiivastua, mutta hän
ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan jatkoi rauhallisesti hiljaista
työtänsä.

Vihdoin oli viimeinen hihna matkalaukussani kiinni, ja minä menin
alakerrokseen.

Tämän päivän kuluessa tuli tavarain tuojia yhä enemmän, eteiseen
ilmestyi fysikaalisia kojeita, aseita ja sähkökoneita. Martta parka
oli vallan ymmällä.

-- Onko herra tullut hulluksi? kysyi hän.

Tein myöntävän liikkeen.

-- Ja hän ottaa teidät mukaansa?

Sama liike.

-- Mihin? kysäisi Martta.

Osoitin sormellani maan keskipistettä kohti.

-- Alas kellariinko? parkaisi eukko.

-- Ei, sanoin minä, syvemmälle toki.

Ilta tuli; en tiennyt kuinka pitkälle aika oli kulunut.

-- Huomenna varhain, sanoi setä, määrällensä kello 6, lähdemme
matkalle.

Kello 10 vaivuin vuoteelleni lopen väsyneenä. Yöllä kauhistukseni
palasi. Koko yön uneksein pohjattomista syvyyksistä. Olin aivan
kuin hulluna; olin tuntevinani professorin käden tarttuvan itseeni,
laahaavan minua jälessään, tunsin itseäni vedettävän syvyyteen ja
vaipuvani! Putosin äärettömien synkkyyksien pohjalle kiihtyvällä
nopeudella, niinkuin ainakin avaruuteen viskatut esineet. Elämäni oli
vain yhtä ainoata ääretöntä putoamista.

Kello 5 aamulla heräsin; olin väsynyt ja mielenliikutuksen uuvuttama.
Menin ruokasaliin, jossa setäni jo ahmi suurella kiireellä. Katselin
häntä tuntien kauhistusta. Mutta olihan edes Graüben siellä. En
virkkanut mitään. En voinut ollenkaan syödä.

Kello kuuden aikaan kuulin kadulta rattaiden kolinaa: avarat vaunut
tulivat viemään meitä Altonan asemalle; pian olivat setäni tavarat
sovitetut vaunuihin.

-- Entä sinun matkalaukkusi? kysyi setä minulta.

-- Kyllä se on reilassa, vastasin vaisulla äänellä.

-- Kanna se sitten joutuisasti alas, muuten on sinun syysi, jos
myöhästymme junalta!

Nyt näin, että oli mahdotonta taistella kohtaloa vastaan. Menin
kamariini, otin matkareppuni ja annoin sen luistaa portaita myöten
alas, kiiruhtaen itse perässä.

Nyt jätti setäni talon "hallituksen ohjat" Graübenin käsiin, jolloin
kaunis vierlantilainen tyttö pysyi yhtä vakavana kuin ennenkin. Hän
suuteli setää, mutta ei sentään voinut pidättää kyyneliä tulemasta
silmiinsä koskettaessaan poskipäitäni sulohuulillansa.

-- Graüben! sanoin minä.

-- Matkusta, rakas Akselini, matkusta! Nyt jätät morsiamesi, mutta
palatessasi löydät puolisosi.

Minä painoin Graübenin rintaani vasten ja istuin vaunuihin. Martta ja
nuori tyttö viittasivat meille viimeiset jäähyväiset, minkäjälkeen
kuski huitaisi piiskallaan ja hevoset lähtivät täyttä laukkaa
Altonaan vievää tietä myöten.



VIII


Altona, Hampurin varsinainen asema, on loppupäässä Kielin rautatietä,
jota myöten meidän piti matkustaa Beltin rannoille. Ei viipynyt
kahtakymmentä minuuttiakaan, ennenkuin jo olimme Holsteinin alueella.

Kello puoli seitsemän vaunut seisattuivat asemalle; setäni
monilukuiset, paljon tilaa ottavat matkakapineet purettiin vaunuista,
vietiin pois, punnittiin, merkittiin ja lastattiin tavaravaunuihin.
Kello 7 olimme istumassa vastatusten samassa matkustajavaunussa.
Höyrypilli vihelsi, juna lähti liikkeelle. Olimme matkalla.

Olinko nyt levollinen? En vielä. Raitis ulkoilma ja ikkunasta näkyvät
maisemat, jotka nopeasti vilahtivat ohitse junan porhaltaessa
eteenpäin, haihduttivat kuitenkin alakuloisuuttani.

Mitä professorin ajatuksiin tulee, niin ne tietysti olivat jo
etempänä kuin tämä juna, joka kulki liian hitaasti tyydyttääkseen
hänen maltittomuuttansa. Olimme kahden vaunussa, mutta emme puhuneet
mitään. Setäni tutki taskujansa erittäin tarkasti, ja näin selvästi,
ettei häneltä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi aikeittensa
toimeenpanemiseen.

Muun muassa oli hänellä huolellisesti kokoon käännetty paperi,
jossa oli Tanskan konsuliviraston merkki ja johon professorin
ystävä, Tanskan konsuli herra Christensen oli kirjoittanut nimensä;
tarkoituksena oli, että me Kööpenhaminassa sen paperin avulla
helposti saisimme suosituskirjan Islannin kuvernöörille. Huomasinpa
vielä tuon turmiollisen pergamentinkin hyvin kätkettynä kirjalaukun
salaisimpaan osaan. Sydämeni pohjasta kiroten koko pergamentin
rupesin taas katselemaan maisemaa, joka suurimmaksi osaksi oli
yksitoikkoista, mutaista ja hedelmätöntä tasankoa ilman erikoisemmin
silmäänpistäviä kohtia; se oli varsin sopivaa maata rautateiden
rakentamiselle ja hyvin sovelias suorille linjoille, joista
rautatieyhtiöt niin paljon pitävät. Mutta tämä yksitoikkoisuus ei
ehtinyt käydä väsyttäväksi, sillä kolme tuntia lähtömme jälkeen juna
seisattui Kielissä, parin askeleen päässä merestä.

Matkatavaramme merkittiin lähetettäviksi Kööpenhaminaan, meidän
tarvitsematta pitää niistä huolta, mutta professori katseli silti
levottomana, kun niitä muutettiin höyrylaivan lastiruumaan.

Kiireessänsä setäni oli varannut aikaa niin runsaasti, että meille
jäi kokonainen päivä liikaa. Höyrylaiva _Eleonora_ lähti vasta
seuraavana yönä. Seurauksena siitä oli yhdeksäntuntinen kuume,
jolloin oppinut matkustajamme, joka oli herkkä suuttumaan, kiroili
sekä höyrylaivan isäntiä että rautatien johtokuntaa ja hallitusta
jotka sallivat sellaista väärinkäyttöä. Vähällä olin yhtyä samaan
ääneen, kun hän rupesi hätyyttämään asiasta _Eleonoran_ kapteenia ja
tahtoi pakottaa hänet hetikohta silmänräpäystäkään viivyttelemättä,
lämmittämään höyrykattilan. Kapteeni käski setäni mennä tiehensä.

Kielissä, niinkuin muuallakin, piti toki saada yksi päivä
kulumaan. Kun olimme astuskelleet pitkin merenlahden viheriöitä
rannikoita, jonka pohjukassa kaupunki on, ja kuljeksineet tuuheissa
metsiköissä, jotka saavat kaupungin näyttämään risukimppuun
rakennetulta linnunpesältä, ja käveltyämme vielä ihaillen huviloita,
joissa jokaisessa oli vähäinen kylpyhuoneensakin, ja viimeiseksi
marssittuamme kiroillen sinne tänne, kului lopultakin päivä kello
kymmeneen iltasella.

_Eleonoran_ savu tuprusi ilmaan, laivan kansi tärisi koneen
jyskyttäessä; olimme laivassa, ja kummallekin oli tehty vuode sen
ainoaan hyttiin.

Kun kello oli neljännestä yli kymmenen, heitettiin köydet irti,
ja laiva lähti nopeasti halkomaan Ison-Beltin tummia laineita. Yö
oli pimeä, tuuli jotenkin kovasti, ja laineet kohosivat korkeiksi;
muutamia tulia näkyi rannalta; myöhemmin näkyi laineiden yli välkkyvä
majakka, mutta en tiennyt, mikä se oli. Muuta en muista tältä
ensimmäiseltä merimatkalta.

Kello 7 nousimme maihin Korsörissä, joka on pieni kaupunki Seelannin
länsirannalla; siellä laivamatka loppui, ja lähdimme eteenpäin
junalla, joka vei meidät yhtä aukean maan halki, kuin Holsteinin
tasangot olivat. Meillä oli vielä kolmen tunnin matka Tanskan
pääkaupunkiin. Setäni ei ollut ummistanut silmiänsä koko yönä,
ja luulenpa, että hän maltittomuudessaan koetti potkia vaunuja
kiivaampaan kulkuun. Viimein hän huomasi kaistaleen merta.

-- Salmi! huusi hän.

Vasemmalla puolella meistä oli suuri rakennus, joka näytti olevan
sairaala.

-- Se on mielisairaala, selitteli joku matkatovereistamme.

-- Hyvä, ajattelin minä, sehän on juuri sellainen laitos, jossa
meidän pitäisi päättää maallinen vaelluksemme. Mutta olkoon tämä
sairaala kuinka tilava hyvänsä, niin se on kumminkin liian pieni
kaikelle professori Lidenbrockin hulluudelle.

Viimein kello 10 a.p. tulimme Kööpenhaminaan. Tavaramme asetettiin
rattaille ja tuotiin mukanamme Phoenix-hotelliin Bred-Gaden varrelle;
tähän kului puoli tuntia, sillä asema oli siihen aikaan kaupungin
ulkopuolella. Setäni pukeutui sen jälkeen pikaisesti ja vei minut
mukaansa kaupungille. Hotellin ovenvartija puhui saksaa ja englantia,
mutta professori, joka taisi monta kieltä, kysyi häneltä selvällä
tanskan kielellä, missä pohjoismaiden muinaismuseo oli, ja sai yhtä
selvällä tanskan kielellä vastauksen.

Esimiehenä tässä omituisessa laitoksessa, johon oli koottu niitä
ihmeellisiä esineitä, joiden avulla voi uudelleen sommitella maan
historian ja olot kaikkine vanhoine menoinensa, kiviaseinensa,
juomapikareinensa ja koristeinensa, oli oppinut professori Thomsen,
Hampurissa olevan konsulin ystävä.

Sedälläni oli hänelle lämmin suosituskirje. Ylipäänsä oppinut mies
vastaanottaa toisen oppineen jotenkin kylmäkiskoisesti, mutta
tällä kertaa asia oli vallan toisin. Valmiina auttamaan tervehti
professori Thomsen sydämellisesti sekä professori Lidenbrockia että
hänen veljenpoikaansa. Tuskin tarvinnee mainita, että setäni varoi
huolellisesti ilmaisemasta salaisuuttansa tuolle miellyttävälle
museon johtajalle; hän sanoi vain, että meillä oli aikomuksena käydä
Islannissa muka yleensä vain tieteen harrastajina.

Herra Thomsen antautui kokonaan meidän palvelukseemme, ja kuljimme
laivasillalta toiselle etsien laivaa, joka olisi lähdössä Islantiin.

Toivoin, ettei löytyisi mitään keinoa päästä sinne, mutta ikävä
kyllä ei niin käynyt. Pienen _Valkyyria_-nimisen kuunarin piti
lähteä purjehtimaan Reykjavikiin kesäkuun 2 päivänä. Kapteeni
Bjarne oli laivassa, ja hänen tuleva matkustajansa oli iloissansa
puristaa hänen kätensä murskaksi. Oikeinpa tuo kelpo mies hämmästyi
sellaisesta kädenlyönnistä. Hänestä oli Islantiin purjehtiminen
vallan yksinkertainen asia, sillä sehän oli hänen ammattinsa. Setäni
mielestä se oli jotakin erinomaisen ylevää, ja kapteeni käytti tätä
hänen ihastustansa hyväksensä antaakseen meidän maksaa kaksinkertaisen
matkarahan; mutta siitä emme niin paljon välittäneet.

-- Tulkaa laivaan tiistaiaamuna kello 7, sanoi kapteeni Bjarne
pistettyänsä melkoisen joukon hopeakolikoita taskuunsa.

Kiitettyämme herra Thomsenia hänen suuresta avustansa palasimme
hotelliin.

-- Tämä käy hyvin, vallan hyvin! sanoi setäni. Mikä erikoinen onni,
että sattumalta löysimme tämän lähtövalmiin laivan. Syökäämme nyt
aamiaista, ja käykäämme siten kaupunkia katselemaan.

Menimme säännöttömälle aukealle torille, jonka nimi on Kongens
Nytorv ja jossa oli tykkipatteri; sen kaksi pientä tykkiä ei voinut
säikähdyttää ketään. Aivan lähellä, talossa N:o 5, oli ranskalainen
ravintola, jota piti eräs Vincent-niminen kokki, ja siellä saimme
oivallisen aamiaisen, josta maksoimme vain neljä markkaa hengeltä.

Sitten huvittelin kuin lapsi käyskennellen ympäri kaupunkia; setäni
käytti ajuria eikä nähnyt mitään koko kaupungista, ei vähäpätöistä
kuninkaallista palatsia, ei kaunista siltaa, joka on rakennettu
seitsemännellätoista vuosisadalla museon kanavan poikki; ei
Thorvaldsenin tavattoman suurta muistorakennusta, jonka seinät
ovat ulkopuolelta koristetut epäonnistuneilla maalauksilla, vaikka
se kuitenkin sisältää tämän kuvanveistäjän taideteokset; setäni
ei nähnyt pientä Rosenborgin linnaa, joka on ihastuttavan somasti
rakennettu puistoon, eikä sen kellotornia, joka on muodostettu neljän
vaskisen lohikäärmeen yhteenkietoutuneista pyrstöistä; hän ei nähnyt
valleilla suuria tuulimyllyjä, joiden pitkät siivet paisuivat kuin
laivan purjeet tuulessa merellä.[26]

Kuinka viehättäviä kävelymatkoja olisinkaan voinut tehdä kauniin
vierlantilaisen tyttöni kanssa sille puolelle satamaa, missä
kaksikantiset laivat ja fregatit hiljaa keinuivat laineilla pitkin
Juutinrauman viheriöitä rantoja; keskellä näitä varjoisia lehdikköjä,
joiden helmassa on piilossa linnoitus, jonka tykit ojentavat suunsa
piilipuiden oksien välitse!

Mutta hän oli kaukana poissa, Graüben raukkani, eikä minulla ollut
toivoakaan saada nähdä häntä enää!

Vaikka setäni ei huomannutkaan näitä luonnonihania seutuja, niin
hän kuitenkin hämmästyi suuresti nähdessään erään kirkontornin
Amager-saarella, joka muodostaa lounaisen osan Kööpenhaminan
kaupunkia.

Minä sain käskyn marssia sinnepäin, ja astuin siis pieneen
höyryveneeseen, joka pysähtyi muutaman hetken kuluttua laivatokan
satamaan. Kuljettuamme joitakin ahtaita katuja myöten, joilla
työskenteli vankeja päällysmiestensä keppien komennon mukaan
puettuina puoleksi keltaisiin, puoleksi harmaisiin housuihin, tulimme
Vor-Frelsers-Kirke'n luo. Itse kirkossa ei ollut mitään erikoista.
Mutta syynä siihen, että sen korkea torni herätti professorin
huomiota, oli se, että tasakatosta alkaen sen huipun ympäri kohosivat
kiertoportaat, joiden kierteet olivat paljaan taivaan alla.

-- Nouskaamme ylös! sanoi setä.

-- Minua pyörryttää! väitin vastaan.

-- Sitä suurempi syy on sinulla nousta ylös, sillä pyörryttämiseen
täytyy tottua.

-- Mutta -- -- --

-- Tule! sanon minä, älkäämme tuhlatko aikaa.

Minun täytyi totella. Vahti, joka asui kadun toisella puolella, antoi
meille avaimen, ja aloimme kiivetä.

Setäni astui edelläni kevein askelin. Minä seurasin häntä peläten,
sillä valitettavasti alkaa päätäni helposti huimata; minulla ei ole
kotkan vakavuutta eikä sen lujia hermoja.

Niin kauan kuin olimme portailla tornin sisäpuolella, kävi kaikki
hyvin, mutta sataviisikymmentä askelta noustuamme virtasi raitis
ilma kasvoihini. Olimme päässeet tornin parvekkeelle, josta nuo
ilmaan kohoavat portaat alkoivat; niitä suojelivat vähäiset kaiteet,
ja yhä kapenevat porraslaudat näyttivät vievän taivaan äärettömään
avaruuteen.

-- En voi! vaikeroin minä.

-- Oletko kenties pelkuri? Eteenpäin vain! komensi taipumaton
professori.

Minun täytyi seurata häntä, pidellen kaiteesta kiinni niin hyvin kuin
taisin. Raitis ilma ensin toinnutti ja virkisti minua; mutta kun
tunsin tornin huojuvan tuulen puuskauksista, eivät jalkani tahtoneet
kannattaa; kohta ryömin polvillani, sitten vatsallani; ummistin
lopuksi silmäni ja tunsin ilkeän tyhjyyden tunteen.

Viimein setä tarttui kaulukseeni ja laahasi minut liki tornin
huipussa olevaa palloa.

-- Katso, sanoi hän, katso hyvin tarkoin ympärillesi. Täytyy
totuttautua katsomaan syvyyksiin.

Avasin silmäni ja näin talot litistyneinä maahan kuin musertuneina
pudottuaan alas. Yläpuolellani kulki hajanaisia pilviä, jotka
näköharhan vuoksi näyttivät liikkumattomilta, jotavastoin torni,
pallo ja minä itse olimme kulkevinamme ajatuksen nopeudella
eteenpäin. Kaukana toisella puolella levisivät eteeni viheriät kedot,
toisella puolella kimalteli meri auringon paisteessa. Juutinrauma
kimalteli Helsingörin kohdalla; siinä näkyi joitakuita valkoisia
purjeita, jotka olivat ikäänkuin kalalokin siivet, ja sumun seasta
idästäpäin siinti tuskin näkyvänä Ruotsin rannikko. Koko tämä
äärettömän suuri näköala oli silmieni edessä.

Minun täytyi nousta seisaalleni, seisoa suorana ja katsoa
ympärilleni. Ensimmäinen pyörtymisen estämisharjoitus kesti tunnin.
Kun setä salli minun laskeutua tornista, olivat jäseneni aivan
jäykistyneet.

-- Huomenna aloitamme uudelleen, sanoi professori.

Ja todellakin; tämä huimaava harjoitus uudistettiin viitenä päivänä;
tahtoen tai tahtomattani edistyin suuresti "ylhäisten katselujen"
taidossa.



IX


Lähtöpäivä koitti. Edellisenä iltana oli kohtelias herra Thomsen
antanut meille suosituskirjeet Islannin maaherralle, kreivi
Trampelle, piispan apulaiselle, herra Picturssonille ja Reykjavikin
pormestarille Finsenille. Vastalahjaksi setäni pudisti mitä
pontevimmin hänen kättänsä.

Kesäkuun 2 p:nä kello kuusi aamulla olivat kallisarvoiset
matkakapineemme laivassa. Kapteeni vei meidät melko ahtaisiin
hytteihimme.

-- Onko meillä purjetuuli? kysyi setäni.

-- On, ja hyvä, vastasi kapteeni Bjarne, se on kaakkoinen. Me
pääsemme satamasta merelle täysin purjein.

Muutaman hetken kuluttua kuunari oli lähtövalmis ja kiiti täysin
purjein ulos satamasta. Tunnin kuluttua näytti Tanskan pääkaupunki
vaipuvan kaukaisiin laineisiin, ja _Valkyyria_ purjehti läheltä
rannikkoa Helsingörin kohdalla. Olin liikutettu ja odotinpa
näkeväni Hamletin haamun harhailevan tuon linnan historiallisesti
muistettavilla valleilla.

-- Ylevä haaveksija! sanoin itsekseni, sinä kyllä antaisit meille
suostumuksesi! Kenties seuraisit merta etsiäksesi maan keskipisteestä
selitystä ikuiseen epäilykseesi?

Mutta noilla vanhoilla muureilla ei näkynyt ketään. Sitäpaitsi linna
on paljoa nuorempi kuin mainittu Tanskan urhokas prinssi. Nyt se
on Juutinrauman kapeimman kohdan vartion komeana asuntona; tästä
purjehtii ohitse vuosittain viisitoistatuhatta laivaa.

Kronborgin linna katosi pian sumuun, samoin Ruotsin puolella
kohoava Helsingborgin torni; kuunarimme kallisteli hiukan tuulessa
Kattegatilla.

_Valkyyria_ oli hyvä purjehtija, mutta purjelaivassa ei koskaan tiedä
edeltäkäsin, kuinka matka sujuu. Aluksemme purjehti Reykjavikiin
lastinansa hiiliä, talouskapineita, saviastioita, villavaatteita
ja viljaa. Viisi miestä, kaikki tanskalaisia, oli kylliksi laivaa
hortelemaan.

-- Kuinka kauan matka kestää? kysyi setäni kapteenilta.

-- Noin kymmenen päivää, vastasi tämä, jollemme kohtaa kovia
luodetuulia Fär-saarien kohdalla.

-- Ettehän pelänne mitään pitempää viivykettä.

-- En, herra professori, olkaa huoleti, kyllä me perille pääsemme.

Iltapäivällä kuunari sivuutti Skagenin niemen, Tanskan pohjoisimman
kohdan, kulki yöllä Skagerrakin halki, purjehti Norjan äärimmäisen
niemen Cap Lindesnaesin ohi ja laski Pohjanmerelle.

Kaksi päivää sen jälkeen alkoi Skottlannin rannikko siintää
Peterheadin kohdalta, ja _Valkyyria_ kääntyi Fär-saaria kohti kulkien
Orkney- ja Shetlannin saarien välitse. Kohta huuhtelivat Atlantin
valtameren aallot kuunariamme; sen täytyi risteillä pohjoistuulta
vastaan, ja se pääsi töin tuskin Fär-saarille. Kesäkuun 8 päivänä
tuli näkyviin itäisin näistä saarista, ja siitä alkaen piti kapteeni
suoraa suuntaa Cap Portlandia kohti, joka on Islannin etelärannalla.

Matkalla ei sattunut mitään erikoisen tärkeätä. Kohtalaisen hyvin
pidin puoleni meritautia vastaan; setäni sitä vastoin oli kaiken
aikaa kipeänä, mistä hän oli varsin harmissaan mutta vielä enemmän
häpeissänsä.

Hän ei siis voinut saada mitään tietoja kapteeni Bjarnelta
Sneffels-vuoresta, kulkuneuvoista ja tavaran kuljetuksen
helppoudesta; hänen täytyi jättää nämä kyselemiset siksi, kunnes
tulisimme perille. Niin hän kulutti aikansa pitkällänsä hytissään,
jonka seinät natisivat laivan kovasti kiikkuessa. Täytyy myöntää,
että setäni itse oli suureksi osaksi ansainnut kohtalonsa.

Kesäkuun 11 päivänä saatoimme määrätä Cap Portlandin aseman. Ilma oli
silloin selkeä, niin että voimme nähdä Myrdalin Jokulin,[27] joka
kohoaa sen yläpuolella.

_Valkyyria_ pysytteli tarpeellisen matkan päässä rannasta kulkien
pitkin sitä länteen päin suuren valas- ja haikalaparven halki.
Kohta näkyi mahdottoman suuri kallioholvi, jonka lävitse meri
syöksi hirveällä pauhinalla. Vestmanin saaret näyttivät nousevan
valtamerestä ikäänkuin hajalleen kylvetyt luodot kiiltävällä
pinnalla. Siitä lähtien kynti kuunari ulompana meren selkää
päästäkseen hyvän matkan päässä Cap Reykianaesin ympäri, joka
muodostaa Islannin läntisimmän niemekkeen. Ankara merenkäynti esti
setääni nousemasta laivan kannelle ihailemaan näitä syvään uurrettuja
lounatuulen pieksämiä rannikoita.

Neljäkymmentäkahdeksan tuntia myöhemmin, kun kuunari oli ollut
pakotettu kokoon käärityin purjein pakenemaan myrskyä, näkyi
idästäpäin merkkikumpu Skagen'in niemeltä,[28] jonka vaaralliset
karit ulottuvat kauaksi merelle. Islantilainen luotsi tuli laivaan,
ja kolmea tuntia myöhemmin _Valkyyria_ laski ankkurinsa Reykjavikin
edustalle Faxa-vuonoon.

Professori tuli vihdoinkin esiin hytistänsä hyvin kalpeana ja
uupuneena, mutta yhtä innokkaana, ja hänen silmissänsä oli
tyytyväinen katse.

Kaupungin väestö kokoontui satamaan, sillä jokaista heistä huvitti
laivan tulo, kun he tiesivät, että kullakin oli siitä saamista.

Sedällä oli kiire päästä pois veden päällä uiskentelevasta
vankilastansa tahi pikemmin sairashuoneestansa. Mutta ennenkuin hän
lähti kuunarin kannelta, vei hän minut laivan kokkaan osoittaen
sormellaan korkeaa vuorta lahden pohjoisrannalla; vuorella oli kaksi
huippua, se oli kaksoiskeilan muotoinen ja ikuisen lumen peittämä.

-- Sneffels! huusi hän, Sneffels!

Viitaten minua olemaan ehdottomasti vaiti hän astui sen jälkeen
venheeseen, joka odotti meitä. Minä seurasin häntä, ja kohta sen
jälkeen laskimme jalkamme Islannin kamaralle.

Heti sen jälkeen tuli saapuville hyväluontoisen näköinen mies
kenraalin puvussa; hän oli saaren korkein virkamies, maaherra
kreivi Trampe omassa persoonassaan. Professori älysi kohta, kuka
tämä mies oli; hän jätti siis maaherralle Kööpenhaminasta saadut
suosituskirjeensä, ja heidän kesken sukeutui tanskan kielellä
lyhykäinen keskustelu, josta minä hyvin ymmärrettävistä syistä en
käsittänyt mitään. Mutta seurauksena tästä keskustelusta oli, että
kreivi Trampe tarjoutui auliisti auttamaan professori Lidenbrockia.

Pormestari Finsen, joka pukunsa puolesta oli yhtä sotaisa kuin
maaherrakin mutta luonteeltaan ja ammattinsa puolesta myös yhtä
rauhallinen, vastaanotti setäni varsin kohteliaasti.

Mitä tulee piispan apulaiseen, herra Picturssoniin, niin hän oli
juuri piispallisella paimenmatkalla saaren pohjoispiirissä, joten
meille ei oltu suotu kunniaa päästä hänen tuttavuuteensa. Sitävastoin
tulimme tuntemaan Reykjavikin koulun luonnontieteen opettajan, herra
Fridrikssonin, jonka apu oli meille varsin tervetullut; hän oli
sangen miellyttävä mies. Tämä nöyrä oppinut osasi puhua ainoastaan
islannin kieltä ja latinaa; hän tarjosi heti minulle apuansa
Horatiuksen kielellä ja tunsin kohta, että me olimme syntyneet
ymmärtämään toisiamme. Hän olikin todella ainoa ihminen, jonka kanssa
taisin vaihtaa sanoja Islannissa ollessani.

Niistä kolmesta huoneesta, jotka hänellä oli talossansa, antoi tuo
erinomainen mies kaksi meidän haltuumme, ja pian majoituimme sinne
kapineinemme, joiden paljoudesta kelpo Reykjavikiläiset jokseenkin
suuresti ällistyivät.

-- Noh, Akseli! sanoi setäni, kaikki käy hyvin, vaikein tehtävä on jo
suoritettu.

-- Mitä, vaikeinko? ihmettelin minä.

-- Epäilemättä! Nythän ei tarvitse muuta kuin laskeutua alaspäin!

-- Jos niin arvelette, niin olette oikeassa; mutta kun on
laskeuduttu, alas, pitää myös nousta ylös, luulen ma.

-- Oh! Siitä minä vähät! Maltapas! Älkäämme hukatko kallista aikaa.
Menen kirjastoon. Ehkä siellä on jokin Saknussemmin käsikirjoitus; ja
olisinpa varsin iloissani, jos saisin siitä jotakin neuvoa.

Menin ulos ja kuljeksin sinne tänne mihin sattui. Eipä olisikaan
ollut helppoa joutua eksyksiin Reykjavikin kaduilla; minun ei siis
tarvinnut kysyä keneltäkään tietä, jotapaitsi sellainen pelkin
viittauksin tehty kysymys olisi saattanut aiheuttaa minulle monta
erehdystä.

Kaupunki on jokseenkin matalalla ja suoperäisellä maalla kahden
kukkulan välissä. Äärettömän suuri laavakerros peittää maan
toisella puolella viettäen loivasti aina mereen asti. Toisella
puolella on lavea Faxa-vuono, jossa _Valkyyria_ oli tällä kertaa
ankkurissa ja jota Sneffelsin suuri lumitunturi rajoittaa
pohjoisessa. Tavallisesti tapaa täällä satamassa englantilaisia ja
ranskalaisia kalastuspäällysmiehiä, mutta tällä kertaa he olivat
saaren itäpuolella virkatoimissaan. Reykjavikin pisin katu kulkee
samansuuntaisena meren rannan kanssa; sen varrella asuvat kaikki
kauppiaat mökeissänsä, jotka ovat rakennetut hirsistä ja maalatut
punaisiksi; toinen katu, joka on lännempänä, viepi pienelle järvelle,
jonka rannalla on piispan talo.

Pian olin kiivennyt näitä kivisiä ja synkkiä teitä myöten ylös;
välistä näin kitukasvuista heinää, joka oli kuin paljosta pidosta
vaalentunut vanha villainen paita; toisaalla oli hiukan puutarhan
tapaista, jonka vähäiset kasvit, peruna, kaali ja vuohenkaali,
olisivat varsin hyvin soveltuneet kääpiöiden pöydälle; lisäksi
jokunen surkastunut kukkanen koetti tavoittaa edes muutaman
auringonsäteen.

Viimeksimainitun kadun päästä löysin yhteisen hautausmaan, joka oli
avara ja multavallin ympäröimä. Muutaman askeleen päässä sieltä
oli kuvernöörin asunto, joka oli huono hökkeli verrattuna Hampurin
raatihuoneeseen, mutta täydellinen palatsi muun Islannin väestön
asuntojen rinnalla.

Pienen järven ja kaupungin välillä kohosi kirkko, rakennettuna
protestanttisen tyylin mukaan kalkkikivestä, jonka lohkomisesta
tulivuoret itse pitävät huolen; sen punainen tiilikatto oli
selvästi hajoamaisillaan ankarain länsituulien kynsissä hartaiden
kirkossakävijöiden suureksi mielipahaksi.

Likeisellä kummulla huomasin oppilaitoksen, joss, kuten myöhemmin
sain isännältämme tietää, opetettiin heprean, englannin, ranskan
ja tanskan kieltä; neljää kieltä, joista suureksi häpeäkseni
en ymmärtänyt sanaakaan. Olisin ollut ihan viimeinen koulun
neljästäkymmenestä oppilaasta, enkä olisi ollut kelvollinen asumaa
heidän kanssaan niissä ahtaissa kammioissa, joissa heikoimmat
ensimmäisestä yöstä alkaen olivat tukehtumaisillaan.

Kolmessa tunnissa olin kuljeksinut sekä kaupungin että ympäristönkin
läpi. Ympäristö kokonaisuudessaan näyttää omituisen synkältä. Ei
puuta, ei kasvullisuutta sanottavasti. Kaikkialla teräviä kulmia ja
tulen muodostamia kallioita. Islantilaisten asumukset ovat tehdyt
maasta ja turpeista; seinät ovat kaarretut sisäänpäin, ja koko
talo on melkein pelkkää kattoa. Mutta nämä katot ovat verraten
reheväkasvuisia niittyjä, joilla kasvaa pitkää ruohoa, sillä huoneen
lämpö kasvattaa sitä; tämä ruoho korjataan tarkkaan heinänteon
aikana, sillä muuten kotieläimet söisivät sen suuhunsa näiltä
viheriöitseviltä katoilta.

Kävellessäni kohtasin vain vähän asukkaita. Palatessani kauppakadulle
oli suurin osa väestöstä kuivaamassa, suolaamassa ja panemassa
tynnyreihin kapakalaa, joka on saaren tärkein vientitavara. Miehet
näyttivät olevan vahvoja ruumiiltaan, mutta muuten kömpelöitä,
vaaleaverisiä germaaneja; heidän syvämietteisestä katsannostaan
saattoi otaksua, että he tunsivat olevansa kuin ulkopuolella
ihmiskuntaa, maanpakolaisraukkoja, karkoitettuja tähän jäämaahan,
jonka luonto olisi paremmin soveltunut eskimoille. Turhaan etsin
hymyä heidän kasvoiltaan; joskus he tosin naurahtivat kutistaen
jotenkin väkinäisesti kasvolihaksiaan, mutta eivät koskaan
hymyilleet. Heidän pukunansa oli mustasta villavaatteesta kehnosti
tehty takki, joka skandinaavisissa maissa tunnetaan nimellä "sarka",
sen lisäksi leveälierinen hattu, punajuovaiset housut ja jalassa
kengäntapaisiksi käännetyt nahkakappaleet.

Vaimot, joiden katse oli surullinen ja nöyrä ja joiden ulkonäkö oli
jokseenkin miellyttävä, vaikka eloton, olivat puetut sarkaisiin
liiveihin ja hameisiin; tytöillä oli palmikoidun tukkansa verhona
pieni kudottu myssy, jotavastoin naimisissa olevilla naisilla oli
päässä kirjava huivi, jonka päällä oli jonkinlainen valkoisesta
vaatteesta tehty koriste.

Kun pitkän matkan näin kuljettuani palasin herra Fridrikssonin
taloon, oli setäni jo siellä isäntämme seurassa.



X


Päivällinen oli valmis, ja professori Lidenbrock kävi siihen ahnaasti
käsiksi, sillä hänen pakollinen paastonsa laivalla oli enentänyt
hänen ruokahaluansa, joka muutoinkin luonnostaan oli sangen hyvä.
Ateria, joka oli paremmin tanskalainen kuin islantilainen, ei
ollut missään suhteessa merkillinen; mutta isäntämme, joka oli
enemmän islantilainen kuin tanskalainen, johdatti mieleeni vanhan
ajan kestiystävyyden sankarit, sillä selvästi huomasi, että meitä
pidettiin hänen huoneessansa tärkeämpinä henkilöinä kuin häntä
itseään.

Keskusteltiin maan omalla kielellä, johon setäni lisäsi saksaa
ja herra Fridriksson latinaa, jotta minäkin ymmärtäisin sitä.
Puhuttiin tieteellisistä kysymyksistä, kuten tiedemiehen sopii; mutta
professori noudatti lauseissansa mitä suurinta varovaisuutta käskien
silmäyksillään minun pysyä visusti vaiti aikeistamme.

Heti alussa Fridriksson kysyi sedältäni hänen tutkimuksiensa
menestystä kirjastossa.

-- Teidän kirjastonne! vastasi professori, siinähän on vain
vaillinaisia kirjoja melkein tyhjillä hyllyillä.

-- Mitä? huudahti Fridriksson; meillä on kahdeksantuhatta nidosta,
joista useat ovat kallisarvoisia ja harvinaisia, vanhalla
skandinavialaisella kielellä kirjoitettuja teoksia; sitäpaitsi meillä
on kaikki kirja-uutuudet, mitkä Kööpenhaminassa vuosittain ilmestyvät.

-- Missä ovat sitten nuo kahdeksantuhatta nidosta? Minä
puolestani -- -- --?

-- Oh, herra professori, ne ovat luettavina ympäri maata. Vanhalla
jääsaarellamme on ihmisillä lukuhalua. Täällä ei ole ainoaakaan
vuokraajaa eikä kalastajaakaan, joka ei osaisi lukea ja joka ei
lukisi. Me islantilaiset ajattelemme, että sen sijaan, että kirjat
lahoaisivat rautaristikon takana niiden tarkoituksena pikemmin on
kulua lukijoiden käsissä. Senpätähden nämä kirjat kulkevatkin kädestä
käteen ja kuluvat, niitä luetaan yhä uudelleen, ja usein tapahtuu,
etteivät ne palaa paikallensa ennenkuin vuoden tahi parin kuluttua.

-- Ja sillävälin, vastasi setäni toivossaan pettyneenä, muukalaiset
-- -- --

-- Niin, kukapa sitä voi auttaa! Muukalaisilla on omat kirjastonsa,
ja meidän maanmiehemme tarvitsevat etupäässä valistusta. Sanon
vieläkin: lukemisen halu on islantilaisella veressä. Jo vuonna
1816 me perustimme tieteellisen seuran, joka yhä edistyy;
muukalaiset oppineet pitävät kunniana päästä sen jäseneksi; se
painattaa kirjoja kansalaistemme opetusta varten ja tekee maallemme
todellista hyötyä. Jos te, herra professori, suvaitsette ruveta
sen kirjeenvaihtajajäseneksi, niin tuotatte meille sangen suuren
mielihyvän.

Setäni, joka jo ennestään oli jäsenenä noin sadassa eri
tiedeseurassa, vastaanotti tarjouksen kohteliaasti, mikä suuresti
miellytti herra Fridrikssonia.

-- Olkaa hyvä, jatkoi tämä, ja mainitkaa minulle ne kirjat, joita
haluaisitte saada kirjastostamme; ehkä voisin antaa teille jotakin
tietoa niistä?

Katsahdin setääni; hän epäili, vastaisiko tähän tarjoukseen,
joka näin suorastaan kosketti hänen aiettaan. Mutta muutaman
silmänräpäyksen kuluttua hän päätti puhua.

-- Herra Fridriksson, hän sanoi, olisin tahtonut tietää, onko teillä
kirjastossanne vanhojen kirjojen joukossa Arne Saknussemmin teoksia?

-- Arne Saknussemm! vastasi Reykjavikin professori, varmaan
tarkoitatte tuota oppinutta miestä, joka eli kuudennellatoista
vuosisadalla, oli yht'aikaa suuri luonnontutkija, suuri alkemisti ja
mainio matkustaja?

-- Aivan niin.

-- Joka oli Islannin kirjallisuuden ja tieteiden loistava tähti?

-- Kuten sanotte.

-- Kaikkia muita etevämpi mies?

-- Sen myönnän.

-- Ja jonka rohkeus oli yhtä suuri kuin hänen neronsakin?

-- Huomaan, että tunnette hänet hyvin.

Setäni oli ylenmäärin iloissaan, kun kuuli näin puhuttavan
sankaristansa, ja hänen silmänsä loistivat ihastuksesta.

-- No, kysäisi hän, entäs hänen teoksensa?

-- Oi! Hänen teoksiansa meillä ei ole.

-- Mitä! Islannissako?

-- Niitä ei ole missään, sillä Arne Saknussemmia syytettiin
kerettiläisyydestä ja hänen teoksensa poltettiin Kööpenhaminassa v.
1573.

-- Varsin hyvin! Oivallista! huusi setäni, luonnontieteen professorin
suureksi hämmästykseksi.

-- Mitä tarkoitatte? hän kysyi.

-- Nyt tulee kaikki ilmi, olen ollut oikeassa, asia on selvä, ja
nyt ymmärrän, miksi Saknussemm ahdistettuna, pakotettuna salaamaan
neronsa keksinnöitä, on käsittämättömään kryptogrammaan kätkenyt
salaisuuden -- -- --

-- Minkä salaisuuden, kysyi Fridriksson innokkaasti.

-- Salaisuuden, joka -- -- -- josta -- -- -- vastasi setäni änkyttäen.

-- Oletteko kenties löytänyt jonkin hänen kirjoituksensa? kysäisi
isäntämme.

-- Ei! lausuin vain arvelun.

-- No hyvä! vastasi Fridriksson, joka oli niin kohtelias,
ettei ruvennut enempää utelemaan huomatessaan vieraansa
hämilläänolon. Toivon, ettette lähde pois saareltamme tutkimatta
sen kivennäisrikkauksia.

-- Se on tietty, vastasi setäni, mutta tulenpa jotenkin myöhään;
onhan täällä ollut tutkijoita jo ennenkin, vai kuinka?

-- On kyllä, herra professori; voin mainita herrojen Olafsenin ja
Povlsenin työt,[29] tehdyt kuninkaan käskystä, Troilin tutkimukset,
herrojen Gaimardin ja Robertin tieteellisen lähetysmatkan
ranskalaisella _La Recherche_[30] korvetilla, sekä viimeiseksi
niiden oppineiden miesten havainnot, jotka olivat _La Reine
Hortense_-nimisellä fregatilla; ne ovat suuresti edistäneet Islannin
tuntemista. Mutta uskokaa minua, paljon on vielä tutkimatta.

-- Niinkö luulette? kysyi setäni suopean näköisenä koettaen salata
silmiensä loistoa.

-- Niin! Kuinka monta vuorta, jäätikköä ja tulitunturia täällä onkaan
tutkittavana, jotka eivät vielä ole tunnettuja! Eikä tarvitse mennä
kauaksikaan: näettehän tuon vuoren, joka kohoaa taivaan rannalla? Se
on Sneffels.

-- Ahaa! sanoi setäni, vai Sneffels. -- Niin, merkillisimpiä
tulivuoria, mitä on; sen aukkoa on harvoin tutkittu.

-- Kenties se on sammunut?

-- Se on sammunut viisisataa vuotta sitten.

-- No hyvä! sanoi setäni, joka hurjasti koetti puristaa säärensä
tiukasti ristiin, ettei hyppäisi korkealle ilmaan; minä haluaisin
aloittaa geologiset tutkimuksen tästä Seffel -- -- -- Fessel -- -- --
mikä se taas olikaan?

-- Sneffels, oikaisi kohtelias Fridriksson. Tämä osa keskustelua
puhuttiin latinaksi, joten minä ymmärsin kaiken. Töin tuskin saatoin
pysyä totisena, kun näin setäni yritykset hillitä iloansa, joka
pyrki nousemaan yli äyräiden, ja kun hän koetti näyttää maailman
tietämättömimmältä ihmiseltä.

-- Teidän tietojenne johdosta, hän sanoi, minä teen päätökseni. Me
koetamme siis nousta tälle Sneffels-vuorelle, ehkäpä tutkia sen
aukkoakin!

-- Valitan, vastasi Fridriksson, että ammattini ei salli minun lähteä
kotoani, muuten olisi minulle ollut suureksi hyödyksi ja huviksi
saada seurata teitä.

-- Ah, ei, ei, vastasi setäni innokkaasti, emme tahdo olla
kenellekään haitaksi, herra Fridriksson, kiitän teitä sydämestäni.
Teidänlaisenne oppineen miehen läsnäolo olisi meille ollut suureksi
hyödyksi, mutta virkanne kutsuu teitä.

Luulenpa, ettei isäntämme islantilaisen sielunsa viattomuudessa
huomannut setäni suurta teeskentelyä.

-- Hyväksyn täydellisesti, herra professori, sanoi hän, päätöksenne
aloittaa tutkimuksenne tästä tulivuoresta, sillä siellä teillä
on tilaisuus tehdä runsaasti mielenkiintoisia havaintoja. Mutta
sanokaapas, miten aiotte päästä Sneffelsin niemimaalle?

-- Meritse, lahden yli, sehän on lyhyin tie.

-- Epäilemättä, mutta sitä on mahdoton kulkea.

-- Minkätähden?

-- Sentähden, ettei meillä Reykjavikissa ole ainoatakaan venhettä.

-- Tuhat tulimmaista!

-- Täytyy matkustaa maata myöten pitkin rannikkoa; se on pitempi,
mutta hauskempi matka.

-- No hyvä! Hankin itselleni matkaoppaan.

-- Tiedän siihen toimeen sopivan henkilön.

-- Onko hän älykäs mies?

-- Oikein älykäs; hän on siltä niemeltä kotoisin. Hän on taitava
haahkatelkän pyytäjä; tulette olemaan tyytyväinen häneen. Hän puhuu
sujuvasti tanskan kieltä.

-- Milloin saan tavata häntä?

-- Huomenna, jos haluatte.

-- Miksi ei jo tänään?

-- Sentähden, ettei hän tule tänne ennenkuin huomenna.

-- Huomenna siis, sanoi setäni huoaten.

Tämä tärkeä keskustelu loppui kohta senjälkeen siten, että
saksalainen professori lausui sulimmat kiitoksensa islantilaiselle.
Aterioidessa oli setäni saanut tietää useita tärkeitä seikkoja,
muun ohessa Saknussemmin elämäntarinan ja syyn, miksi hän kätki
keksintönsä kummalliseen kirjoitukseen; sen lisäksi hän sai tietää,
ettei isäntämme seuraisi meitä matkallamme ja että me huomisesta
päivästä alkaen saisimme matkaoppaan mukaamme.



XI


Iltasella kävelin vähän aikaa pitkin Reykjavikin rantoja ja palasin
aikaiseen, laskeusin levolle sänkyyni, joka oli tehty paksuista
laudoista, ja nukuin kohta sikeästi.

Herätessäni kuulin setäni puhuvan innokkaasti viereisessä huoneessa;
nousin heti, ja kiiruhdin hänen luoksensa.

Hän keskusteli tanskankielellä rotevan, vantteran nuoren miehen
kanssa, joka näytti olevan erittäin väkevä. Hänen päänsä oli
hyvin iso ja hänen silmissänsä, jotka mielestäni olivat älykkään
näköiset, oli unelias katse; hänen pitkä tukkansa, jota Englannissa
olisi sanottu punaiseksi, valui hänen voimakkaille hartioillensa.
Tämän saarelaisen liikkeet olivat notkeat, mutta hän liikutti
vain vähän käsiänsä, niinkuin sellainen henkilö, joka ei osaa
tahi ei tahdo viittailla. Hän näytti hiljaiselta ja levolliselta,
mutta ei välinpitämättömältä. Hänestä huomasi, ettei hän pyytänyt
mitään muilta, että hän teki työtä oman mielensä mukaan, ja että
hänen käsityksensä maailmanmenosta ei sallinut kummeksimista eikä
levottomuutta. Nämä islantilaisen luonnonlaadun ominaisuudet huomasin
siitä tavasta, miten hän kuunteli puhetoverinsa kiihkeätä sanatulvaa.
Hän seisoi käsivarret ristissä liikkumattomana setäni innokkaasti
puhuessa ja viittaillessa jos jollakin tavoin; tahtoessaan vastata
kieltävästi hän vain pudisti päätään ja myöntääksensä hän vain
nyökkäsi, mutta nämä liikkeet olivat niin vähäiset, että hänen pitkä
tukkansa tuskin liikahti. Hän oli oikein saita, kun oli kysymyksessä
liikuntojen säästäminen.

Nähdessäni tämän miehen en suinkaan olisi aavistanutkaan, että
hän oli metsästäjä; tosin ei otus olisi häntä säikähtänyt, mutta
käsittämätöntä oli silti, kuinka hän voi saavuttaa sen?

Tämä selvisi, kun Fridriksson selitti minulle, että tuo rauhallinen
mies pyysi vain haahkatelkkiä, joiden untuvat ovat saaren suurin
rikkaus. Haahkan untuvien kokoamiseen ei tarvitakaan paljon
liikkuvaisuutta.

Kesän alkupäivinä alkaa haahkatelkkä tehdä pesäänsä rantakallioiden
väliin niiden kaitaisten vuonojen rannoille, jotka halkovat Islannin
rannikoita. Kun pesä on tehty, sisustaa lintu sen hienoilla
höyhenillä, joita se nyhtää rinnastaan. Kohta sen jälkeen tulee
linnustaja tahi oikeammin kauppias, ja ottaa pois untuvat pesästä,
jolloin lintu alkaa työnsä uudelleen; kun naaras on repinyt kaikki
untuvansa, tulee koiraksen vuoro. Mutta koska tämän suuremmilla ja
kovemmilla höyhenillä ei kaupassa ole suurta arvoa, ei linnustaja
enää otakaan pois poikien alustaa; pesä siis tulee valmiiksi, naaras
munii munansa, pojat syntyvät ja seuraavana vuonna alkaa taas
haahkanuntuvien saanti.

Koska haahkatelkkä ei valitse asuinpaikaksensa jyrkkiä kallioita,
vaan tasaisia ja sellaisia, joille se helposti pääsee, niin
islantilainen linnustaja saattaa hoitaa ammattiansa ilman suurta
ponnistusta. Hän on maamies, joka ei kylvä eikä leikkaa eloansa, vaan
kokoaa sen vain.

Tämän totisen, hitaan ja harvapuheisen miehen nimi oli Hannu Bjelke,
ja hän tuli palvelukseemme Fridrikssonin puoltosanan perusteella.
Hän oli tuleva matkaoppaamme; hänen käytöstapansa oli kummallinen
vastakohta setäni käytökselle.

Kuitenkin he sopivat hyvästi kaupoista. Ei kumpikaan pitänyt lukua
hinnasta, toinen oli valmis vastaanottamaan, mitä hänelle tarjottiin,
toinen altis antamaan, mitä vaadittiin. Ei milloinkaan ole kauppaa
helpommin tehty.

Sopimus oli, että Hannu sitoutui viemään meidät Stapi-nimiseen
kylään, Sneffels-niemen etelärannalle, liki tulivuoren juurta.
Maamatkaa oli noin kaksikolmatta penikulmaa, setäni arvelun mukaan
parin päivän matka.

Mutta kun hän sai tietää, että oli kysymys tanskalaisista
penikulmista, joissa on neljäkolmatta tuhatta jalkaa, piti hänen
antaa perään laskuissansa, ja, huonoihin teihin katsoen, laskea
matkaan seitsemän tahi kahdeksan päivää.

Setäni saisi käytettäväkseen neljä hevosta, kaksi hänelle ja minulle
ratsuiksi ja kaksi kantamaan tavaroitamme. Hannu kulkisi tapansa
mukaan jalkaisin. Hän tunsi täydellisesti tämän osan rantamasta ja
lupasi viedä meidät lyhyintä tietä.

Hänen palveluksensa ei loppuisi tultuamme Stapi-kylään, vaan
kestäisi se koko sen ajan, minkä setäni tarvitsi tieteellisiin
tutkimusmatkoihinsa; hänellä oli palkkaa kolme taaleria viikossa.
Mutta välttämättömäksi ehdoksi määrättiin nimenomaan, että tämä summa
maksettaisiin hänelle joka lauantai-ehtoona.

Lähtöpäivä määrättiin kesäkuun 16 päiväksi. Setäni tahtoi antaa
linnustajalle käsirahaa, mutta tämä epäsi sen yhdellä ainoalla
sanalla.

-- Jäljestäpäin, hän sanoi, ja professori tulkitsi tämän heti minulle.

Kun sopimus oli tehty, meni Hannu heti pois.

-- Oivallinen mies, sanoi setäni, mutta hän tuskin ymmärtää sitä
kummallista tehtävää, joka hänellä on edessä.

-- Hän siis seuraa meitä aina -- -- --.

-- Niin, Akseli, aina maan keskipisteeseen saakka.

Vielä oli jäljellä neljäkymmentäkahdeksan tuntia, jotka minun piti
suureksi harmikseni käyttää valmistuksiin; panimme kaiken kykymme
liikkeelle sovittaaksemme kaikki tavarat parhaiten, tieteelliset
kojeet toiseen, aseet toiseen paikkaan, työkalut yhteen nippuun ja
ruokatavarat toiseen.

Tieteelliset kojeemme olivat:

1:ksi. Sata-asteinen Eigelin lämpömittari, viivoitettu
sataanviiteenkymmeneen asteeseen, mikä mielestäni oli joko liian
paljon tahi liian vähän: liian paljon, jos lämpö kohoaisi niin
korkealle, jossa tapauksessa tulisimme keitetyiksi; liian vähän, jos
piti mitata kuumien lähteiden tai muiden sulien aineiden lämpöä.

2:ksi. Manometri eli ilman paineen mittari, jolla voitiin mitata
suurempaa painetta kuin ilman paine meren pinnan kohdalla. Tavallinen
ilmapuntari ei todella olisikaan riittänyt, sillä ilman paine
tietysti lisääntyisi samassa suhteessa kuin laskeutuisimme maan
pinnan alle.

3:ksi. Geneveläisen Boissonnas nuoremman tekemä kronometrikello,
tarkoin asetettu Hampurin puolipäiväpiirin mukaan.

4:ksi. Kaksi inklinationi- ja deklinationi-kompassia.

5:ksi. Yökiikari.

6:ksi. Kaksi Ruhmkorffin konetta, jotka sähkövirran voimasta
kehittivät tasaisen ja riittävän valon; kojeen saattoi kantaa
mukanansa.[31]

Aseinamme oli kaksi kivääriä Purdley Moore ja Kumppanien tehtaasta
sekä kaksi Coltin revolveri-pistoolia. Mitähän varten näitä aseita
otettiin mukaan! Eihän luullakseni tarvinnut pelätä villi-ihmisiä
eikä petoeläimiäkään? Setäni piti yhtä tarkan huolen aseistaan kuin
tieteellisistä kojeistaankin, erittäinkin pumpuliruudista, joka ei
pahene kostumisesta ja on paljoa voimakkaampaa kuin tavallinen ruuti.

Työkalumme olivat: kaksi rautakankea, kaksi kivikuokkaa, silkkiset
portaat, kolme rautakärkistä keppiä, kirves, vasara, tusina rautaisia
kiiloja ja rengaspäisiä ruuveja, sekä pitkiä solmuköysiä, jotka
kaikki yhteensä muodostivat suuren kuorman, portaatkin kun olivat 300
jalan pituiset.

Lopuksi oli vielä ruokatavaroita, jotka eivät vieneet paljon tilaa,
mutta joita oli kuitenkin riittävästi, sillä tiesin, että meillä
oli säilykelihaa ja kuivattua leipää kuudeksi kuukaudeksi. Ainoa
juoma-aine matkaeväissämme oli viina, vettä ei ollut ollenkaan;
meillä oli kuitenkin suuria pulloja, ja setäni luotti siihen, että
löytäisimme lähteitä, joista voisimme täyttää pullomme; turhaan
koetin huomauttaa, että ne kenties olisivat kelvottomia tahi kuumia
tahi ettei niitä olisi ollenkaan.

Tehdäkseni täydellisen luettelon tavaroistamme tahdon mainita
kuljetettavan apteekin, jossa oli tylppäkärkisiä saksia, lastoja
luun taittumisen parantamista varten, haavasiteitä ja hauderiepuja,
laastarilappuja, suoneniskuvehkeet, -- kaikki hirveitä kaluja; sen
lisäksi kokoelma pulloja, joissa oli dextriiniä, haavaa lääkitsevää
väkiviinaa, etikkahappoista lyijyhappeumaa, eetteriä ja ammoniakkia
-- kaikkityyni tavaroita, jotka olivat sangen peloittavia -- ja
viimeksi laitteet Ruhmkorffin koneisiin...

Setäni ei unohtanut varustaa itselleen tupakkaa, ampumaruutia ja
taulaa, sekä nahkaista vyötä, jonka hän piti vyöllänsä ja jossa
hänellä oli melkoinen määrä kulta-, hopea- ja paperirahaa. Työkalujen
joukossa oli myös kuusi paria vahvoja kenkiä, jotka oli tehty
vedenpitäviksi tervansekaisella kautsukkivoiteella.

-- Tällä tavoin vaatetettuina ja varustettuina ei meitä mikään estä
kulkemasta kauaksi, sanoi setäni.

Näitä erilaisia tavaroita kokoon pannessamme kului meiltä koko
päivä. Ehtoolla söimme illallista kreivi Trampen luona, Reykjavikin
pormestarin ja tohtori Hyaltalinin, saaren etevän lääkärin, seurassa.
Fridriksson ei ollut kutsuttujen vieraiden joukossa. Sittemmin
sain tietää, että kuvernööri ja hän olivat eri mieltä jostakin
hallintokysymyksestä ja että he eivät sentähden seurustelleet. En
siis ymmärtänyt sanaakaan siitä mitä lausuttiin näissä puoleksi
virallisissa pidoissa; sen vain panin mieleeni, että setäni puhui
koko ajan.

Seuraavana päivänä, kesäkuun 15:ntenä, lopetettiin valmistukset.
Isäntämme teki professorille suuren palveluksen lahjoittaessaan
hänelle Islannin kartan, joka oli verrattomasti parempi kuin
Hendersonin tekemä; sen oli Olavi Nikolaus Olsen tehnyt Scheel
Frisacin maanmittaustöiden ja Björn Gumlaugsonin topografisien
mittauksien perusteella mittakaavassa 1:480000, ja Islannin oppinut
seura oli kustantanut sen. Se oli kivennäisten tutkijalle varsin
kallisarvoinen paperi.

Viimeinen ilta kului ystävällisesti keskustellessa Fridrikssonin
kanssa, johon minä suuresti miellyin, ja sitten seurasi jotenkin
rauhaton uni, ainakin minun osaltani.

Kello viisi aamulla heräsin neljän hevosen hirnumiseen, jotka
tepastelivat ulkona ikkunani edessä. Pukeuduin pian ja menin kadulle,
jossa Hannu paraikaa asetteli viimeisiä tavaroitamme hevosten
selkään, niin sanoakseni liikkumatta, vaikka hän toimitti tehtävänsä
erittäin taitavasti. Setäni piti enemmän melua kuin teki hyötyä, eikä
matkaopas näyttänyt pitävän lukua hänen määräyksistänsä.

Kello kuusi oli kaikki valmiina, ja Fridriksson paiskasi meille kättä
jäähyväisiksi. Setäni kiitti häntä sangen sydämellisesti islannin
kielellä hänen erinomaisesta vieraanvaraisuudestansa. Mitä minuun
tulee, niin lausuin parhaalla latinallani sydämelliset jäähyväiset,
jonka jälkeen nousimme satulaan ja Fridriksson lausui viimeisenä
jäähyväistervehdyksenään seuraavan värssyn, jonka Vergilius näyttää
kirjoittaneen meille matkustajille, jotka emme tunteneet tietämme:

    _Et, qvamcumque viam dederit fortuna, seqvamur_.[32]



XII


Lähdimme matkaan pilvisellä, mutta tasaisella säällä, jolloin ei
tarvinnut pelätä liiallista kuumuutta eikä sadetta, -- oikein
matkustajain ilmalla.

Se huvi, että sain ratsain kulkea tuntemattoman maan halki, sai
minut leppymään. Olinpa suorastaan innostunut, mielessäni liikkui
kaikenlaisia toivomuksia, ja aloin jo tyytyä kohtalooni.

Mikäpä minulla muuten olikaan hätänä? arvelin. Matkustaa varsin
kummallisessa maassa! Nousta merkilliselle vuorelle! Pahimmassa
tapauksessa laskeutua sammuneeseen aukkoon! Onhan aivan selvä asia,
ettei tuokaan Saknussemm ole mitään sen enempää tehnyt. Mitä tulee
siihen, että löytyisi joku käytävä, joka veisi maan keskipisteeseen,
niin sehän on pelkkää luuloa, selvä mahdottomuus! Ottakaamme siis
tinkimättä vastaan se huvi, mitä tästä matkasta voi olla.

Tuskin olin lopettanut nämä mietteeni, kun jo olimme jättäneet
Reykjavikin taaksemme.

Hannu kulki nopein askelin matkueen etupäässä. Molemmat kuormahevoset
seurasivat hänen jäljessänsä hänen tarvitsematta ohjata niitä. Sitten
tulimme setä ja minä, suoraan sanoen varsin komean näköisinä pienten,
mutta väkevien hevostemme selässä.

Islanti on Euroopan suurimpia saaria, 1,400 neliöpenikulmaa laaja ja
asukkaita 60 tuhatta. Maantieteen tutkijat ovat jakaneet sen neljään
piirikuntaan; me matkustimme viistoon sen piirikunnan halki, jonka
nimenä on lounainen neljännes, "Sudvester Fjordùngr".

Hannu oli Reykjavikistä lähdettyämme melkein lakkaamatta seurannut
meren rantaa. Me sivuutimme laihoja laitumia, jotka töin tuskin
pääsivät muuttumaan viheriäisiksi, keltainen väri kun oli niissä
vallitseva. Mahdottoman suurien trakyti-röykkiöiden[33] punertavat
huiput näyttivät poikki katkenneilta taivaan rannan itäisissä
sumupilvissä; muutamia lumipälviä loisti siellä täällä kaukaisten
kukkuloiden rinteillä; toiset jyrkemmiksi muodostuneet huiput
pistivät harmaiden pilvien läpi ja kohosivat uudelleen noiden
häilyvien sumujen yläpuolella ikäänkuin taivaan laelle hajonneet
salakarit.

Usein nämä äkkijyrkät kukkulajonot muodostivat mereen niemen ja
tunkeusivat laitumillekin, mutta aina oli jäljellä kylliksi tilaa
matkustaa. Muutoin valitsivat hevosemmekin vaistomaisesti mukavimmat
paikat hiljentämättä kulkuansa. Sedälläni ei ollut edes sitä
lohdutusta, että olisi saanut karjuen tahi ruoskallansa kiirehtiä
hevostansa, sillä hänelle ei ollut aikaa kiivailla. En voinut
pidättää hymyäni, kun näin hänet, suurikokoisen miehen, pienen
hevosen selässä; hänen pitkät säärensä ylettyivät melkein maahan,
joten hän muistutti kuusijalkaista kentauria.

-- Oivallinen eläin! Oikein kelpo eläin! hän ylisti.

-- Tiedätkös Akseli, ettei ole eläintä, joka älykkäisyydessä
voittaisi islantilaisen hevosen. Lumituiskut, myrskyt, kelvottomat
tiet, kalliot, jäätiköt, ei mikään estä sitä. Se on rohkea, malttava
ja vakava. Se ei koskaan astu harha-askelta eikä tee vastarintaa!
Jos on mentävä virran tahi vuonon poikki, ja sellainen vielä tulee
eteemme, niin saat nähdä, että se arvelematta heittäytyy veteen kuin
vesieläin ja ui toiselle rannalle! Mutta älkäämme sitä ahdistako,
vaan antakaamme sen pitää tapansa, niin pääsemme etenemään kolme
penikulmaa päivässä.

-- Niin, kyllä kai me epäilemättä kuljemme sen matkan, vastasin minä,
mutta entäs oppaamme?

-- Hänestä ei ole huolta. Nämä ihmiset kävelevät kuin huomaamattansa,
ja me kuljemme niin hitaasti, ettei hänen pitäisi väsyä. Sitäpaitsi
jos tarvitaan, annan hänelle hevoseni, sillä pian saisin sääriini
suonenvedon, jollen olisi liikkeessä. Käsieni laita on vallan hyvin,
mutta pitäähän sääriänsäkin muistaa.

Sillä välin kuljimme rivakasti eteenpäin. Maa oli melkein autio:
siellä täällä näkyi yksinäinen puusta, turpeista ja laavankappaleista
rakennettu talo, tuollainen yksinäinen boër,[34] ikäänkuin
kerjäläinen mutkaisen tien varrella. Nämä rappiolle joutuneet
mökit näyttivät rukoilevan ohitse kulkevien armeliaisuutta, ja
vähemmästäkin syystä olisi niille antanut almun. Teitä ei tässä
maassa ollut ollenkaan, ei edes polkujakaan, ja kasvillisuus, niin
kitukasvuista kuin se olikin, oli kuitenkin hävittänyt nekin jäljet,
joita joku yksinäinen kulkija oli tehnyt.

Ja kuitenkin luettiin tämä osa maakunnasta, joka oli pääkaupungin
ääressä, Islannin viljeltyjen ja asuttujen seutujen joukkoon.
Minkähänlaisia lienevät sitten muut seudut olleetkaan, koska siis
olivat vieläkin autiompia kuin tämä erämaa? Kuljettuamme puoli
penikulmaa emme vielä olleet nähneet ainoatakaan maamiestä mökkinsä
ovella, emme yhtään villiä paimenta kaitsemassa laumaansa, vaan
ainoastaan joitakuita oman onnensa nojaan jätetyitä lehmiä ja
lampaita. Mimmoisia mahtoivat olla saaren muut seudut, joita
maanjäristykset olivat raadelleet ja mullistaneet?

Myöhemmin jouduimme näkemään sellaisiakin seutuja, mutta
katsahtaessani Olsenin karttaan huomasin, että näitä seutuja
karteltiin siten, että kuljettiin pitkin meren lahdekasta rantaa.
Sisällisen tulen suuri voima on vaikuttanut pääasiallisesti
saaren keskustassa, jossa vaakasuorasti päällekkäin kasautuneet
kalliokerrokset, joita skandinaavien kielellä sanotaan "portaiksi",
"trappor" -- röykkiöisiä vuorijonoja, purkautunutta basaltti-ainetta,
karstakiveä, kaikenlaisia sisäisen tulen tekemiä sekoituksia,
sulan laava-aineen ja porfyyrin tulvia -- muodostavat erikoisen
synkeännäköisen seudun. En silloin aavistanutkaan, minkälainen
näköala meillä olisi Sneffelsin niemeltä, jossa kaikki hurjan luonnon
hävitykset esiintyvät hirvittävänä sekasortona.

Kahden tunnin kuluttua lähdöstämme Reykjavikistä tulimme
Gufunaes-nimiseen kylään, jota nimitetään "aoalkirkja'ksi" eli
pääkirkoksi; siitä ei ole mitään erinomaista mainittavaa. Siinä oli
ainoastaan jokunen mökki, tuskin kylliksi edes saksalaisen talonpojan
kartanoksi.

Siellä Hannu pysähtyi puolen tunnin ajaksi ja otti osaa
yksinkertaiseen aamiaiseemme, vastaten "niin" tahi "ei", kun setäni
kyseli tiestä, ja kun hän kysyi missä Hannu aikoi viettää yönsä, tämä
vastasi yhdellä ainoalla sanalla:

-- Gardar.

Katsoin karttaan nähdäkseni, missä tuo Gardar oli, ja huomasin
sennimellisen kauppalan Valasvuonon[35] rannalla, neljän penikulman
päässä Reykjavikistä. Näytin paikan sedälleni.

-- Neljä penikulmaa vain! sanoi hän. Neljä penikulmaa
kahdestakolmatta! Sehän on pieni kävelymatka.

Hän tahtoi huomauttaa oppaallemme, mutta tämä ei vastannut, vaan meni
paikallensa hevosten edelle ja jatkoi kulkua.

Kolme tuntia myöhemmin, kun olimme levähtämättä tallanneet laitumien
laihaa ruohoa, piti meidän kiertää Kollavuono, sillä tämä kävi sekä
nopeammin että helpommin kuin matka suoraan lahden poikki. Pian
tulimme erääseen "pingstoer'iin" eli kunnallistuomioistuinpaikkaan,
nimeltä Ejulberg, jossa kello olisi lyönyt kaksitoista,
jos islantilaiset kirkot olisivat olleet kylliksi rikkaita
kustantaaksensa itselleen tornikellot; mutta tässä suhteessa ne ovat
seurakuntalaistensa kaltaisia, joilla ei myöskään ole kelloja ja
jotka tulevat toimeen ilman niitä.

Siellä saivat hevoset levätä; sitten kuljimme kapeata
rantakaistaletta myöten meren ja kukkulajonon välillä; lepäämättä
hevosemme toivat meidät Brantarin "aoalkirkjan" luo ja sieltä
penikulman matkan "Saurböerin annexiaan" eli apukirkolle Valasvuonon
etelärannalle.

Kello oli silloin neljä i.p., ja olimme kulkeneet neljä
penikulmaa.[36]

Vuono oli tällä kohdalla ainakin puolen penikulman levyinen, ja
aallot murtuivat pauhaten teräviä kallioita vastaan; lahti levisi
kalliomuurien välillä, jotka muodostivat jonkinlaisen 3,000 jalkaa
korkean luisun; tämän erikoisuutena oli tumma väri, joka erotti
toisistaan punertavat karstakivikerrokset. Vaikka hevosemme olisivat
olleet kuinka viisaat hyvänsä, en olisi ennustanut hyvää yrityksestä
koettaa mennä nelijalkaisen eläimen selässä suuren merenlahden yli.

Jos ne vain ovat älykkäitä, niin ne eivät yritäkään veteen menoa.
Kaikessa tapauksessa minä koetan olla älykäs niidenkin puolesta.

Mutta setäni ei olisi tahtonut odottaa, vaan kannusti hevostansa
veteen. Se meni niin pitkälle, että laineet kastelivat sen kavioita,
ja seisahtui. Setäni piti oman päänsä ja pakotti sitä eteenpäin.
Hevonen taas teki vastarintaa ja pudisti vain päätään. Sitten
seurasi kirouksia ja piiskan lyöntejä, mutta hevonen ponnisteli
viimeiseen asti ajajaansa vastaan; se potki taaksepäin ja tahtoi
heittää maahan ratsastajansa. Viimein se notkisti polvensa, vetäytyi
pois professorin jalkojen välistä ja jätti hänet seisomaan rannalle
kahdelle kivelle samaan asentoon kuin muinoin Rhodos-saaren
jättiläiskuvapatsas.

-- Kirottu hevonen! huusi ratsastaja, joka oli yhtäkkiä muuttunut
jalkamieheksi, ja häpesi kuin jalkaväkeen siirretty ratsuväen upseeri.

-- Lautta! sanoi opas koskettaen hänen olkapäätänsä.

-- Mitä? Lauttako?

-- Tuolla, vastasi Hannu osoittaen venhettä.

-- Niin, virkoin minä, se on lautta.

-- Se on toinen asia! Eteenpäin siis!

-- Nousuvesi, sanoi taas opas.

-- Mitä hän sanoo?

-- Hän sanoo, että täällä on luode ja vuoksi, vastasi setäni,
tulkiten minulle tanskalaisen lauseen.

-- Epäilemättä meidän pitää odottaa nousuvettä?

-- Odottaako? kysyi setäni.

-- Niin, vastasi Hannu.

Setäni polki jalkaa suutuksissansa; sillä aikaa kulkivat hevoset
lauttaa kohti.

Käsitin vallan hyvin, että oli välttämätöntä odottaa määrähetkeä,
jolloin vesi saavutettuansa suurimman korkeutensa, on hiljaa.
Silloin on merenvirta asemillansa, eikä lautta ole vaarassa lähteä
ajelehtimaan, ei lähden pohjaan eikä aavalle merelle.

Tämä sovelias hetki ei tullut ennenkuin kello kuusi illalla; setäni,
minä, opastajamme, kaksi lautturia ja neljä hevostamme saimme
sovittautua jokseenkin heikkoon venheeseen. Minä olin tottunut
Elbevirran höyrylauttoihin, joten tämä oli mielestäni surkea
kulkuneuvo. Enemmän kuin tunnin aika kului yli menemiseen, mutta
vihdoinkin päättyi matka ilman mitään tapaturmaa.

Puolta tuntia myöhemmin saavuimme Gardarin "aoalkirkjalle".



XIII


Oli yö, mutta kuudennenkymmenennenviidennen leveysasteen kohdalla
ei sovi ihmetellä yön kirkkautta, sillä Islannissa ei aurinko laske
ollenkaan kesä- ja heinäkuussa.

Ilma oli kuitenkin jotenkin kolkko. Minun oli kylmä, ja olin hyvin
nälissäni; tervehdin siis ilolla "boëria", joka vieraanvaraisesti
avautui ottamaan meitä vastaan.

Se oli talonpoikaistupa, mutta kuitenkin vieraannvaraisuudessa
kuninkaallisen palatsin vertainen. Tullessamme sisään, ojensi isäntä
meille kätensä ja antoi pitemmittä mutkitta meille merkin seurata
häntä.

Tietysti seurasimme häntä, sillä olisipa ollut mahdotonta kulkea
hänen rinnallansa. Pitkä, pimeä ja ahdas käytävä vei asumukseen, joka
oli rakennettu kömpelöistä nelikulmaisiksi veistetyistä hirsistä.
Erityisiä huoneita oli luvultansa neljä, nimittäin keittohuone,
kutomahuone, "badstofan" eli perheen sauna sekä paras kaikista,
vierashuone. Setäni, jonka vartaloa ei liene otettu lukuun huoneita
rakennettaessa, ei voinut olla lyömättä päätänsä kattoon kolmea
neljää kertaa.

Meidät vietiin huoneeseemme, jonkinlaiseen suureen saliin, jonka
permanto oli tehty tasaiseksi tallatusta savesta, ja joka sai valonsa
yhdestä ikkunasta; ikkunaruudut oli tehty huonosti läpikuultavasta
lampaan rakosta. Sänkyvaatteiden sijasta oli kuivia heiniä puisien
kaiteiden välissä, jotka olivat punaisiksi maalatut ja koristetun
islantilaisilla muistolauseilla. En odottanutkaan sellaista
mukavuutta; mutta koko huoneessa vallitsi kuivattujen heinien,
liotetun lihan ja piimämaidon haju, joka vaivasi hajuaistimiani.

Niin pian kuin olimme riisuneet päältämme matkapukumme, kuului
isännän ääni kutsuvan meitä keittohuoneeseen, ainoaan suojaan, jossa
kovimmallakaan pakkasella pidettiin tulta.

Setäni kiiruhti tottelemaan ystävällistä kutsua ja minä seurasin
häntä.

Keittohuoneen liesi oli ikivanhaa mallia; huoneen keskellä oli kivi,
joka toimitti tulisijan virkaa, ja katossa oli aukko, josta savu meni
ulos. Tätä huonetta käytettiin myöskin ruokailuhuoneena.

Sisään astuessamme isäntä tervehti meitä sanalla "saellvertu", joka
merkitsee "olkaa onnelliset", ikäänkuin hän ei olisi ennen nähnyt
meitä, ja suuteli meitä poskelle. Hänen vaimonsa lausui saman sanan
ja teki samat temput, jonka jälkeen molemmat aviopuolisot panivat
oikean kätensä rinnallensa ja kumarsivat syvään.

Tässä tahdon heti mainita, että tämä islantilainen nainen oli
yhdeksäntoista lapsen äiti, jotka kaikki, suuret ja pienet, ryömivät
sekaisin keskellä niitä savupilviä, jotka tuprusivat tulisijalta ja
täyttivät huoneen. Tuon tuostakin huomasin, miten heidän pienet,
vaaleaveriset, vähän surumielisen näköiset kasvonsa pistivät esiin
savusta; heitä olisi voinut luulla huonosti pestyksi enkeliparveksi.

Setäni ja minä kohtelimme heitä kaikkia sangen ystävällisesti, ja
kohta oli meillä kolme neljä näitä veitikoita hartioillamme, yhtä
monta polvillamme ja loput jalkojemme välissä. Ne, jotka taisivat
puhua, sanoivat kukin "saellvertu" kaikissa eri äänilajeissa, ja ne,
jotka eivät osanneet vielä puhua, huusivat sitä kovemmin.

Tämä melu lakkasi, kun ilmoitettiin aterian olevan valmiin. Samassa
tuli linnustajakin sisään; hän oli vienyt hevoset syömään, se on,
hän oli säästäväisesti kyllä laskenut ne irti kedolle. Eläinraukat
tyytyivät syömään niukkaa sammalta kallioilta ja huonosti ravitsevaa
meriajokasta, tullaksensa seuraavana aamuna itsestänsä jatkamaan
edellisen päivän työtä.

"Saellvertu" sanoi Hannu, minkä jälkeen hän rauhallisesti suuteli
isäntää, emäntää ja heidän yhdeksäätoista lastansa, panematta
suukkoselle enempää painoa kuin toisellekaan.

Kun nämä temput oli tehty, istuttiin ruoalle; meitä oli neljäkolmatta
henkeä, ja olimme siis toinen toisemme tiellä. Onnellisimmalla oli
vain yksi lapsi kummallakin polvella.

Kumminkin tuli hiljaisuus tähän vähäiseen piiriin, kun keitto tuotiin
näkyviin, ja äänettömyys, joka on synnynnäinen hyve islantilaisissa
poikanulikoissakin, pääsi vallalle. Isäntä jakeli meille Islannin
jäkälästä keitettyä keittoa, joka ei ollut kovin vastenmielistä,
ja sen jälkeen suunnattoman annoksen kuivaa kalaa, joka uiskenteli
parinkymmenen vuoden vanhassa eltaantuneessa voissa, jota
islantilaisten herkkusuiden käsitteiden mukaan pidetään parempana
kuin tuoretta voita. Sen lisäksi oli "skyr" nimistä ruokalajia,
jonkinlaista juustomaitoa, johon oli sekoitettu kuivattua leipää
ja katajanmarjamehua, sekä viimeiseksi juomaa, joka oli tehty
sekoittamalla maitoa, maidon heraa ja vettä, ja jota siinä maassa
nimitettiin "blanda'ksi". Oliko tämmöinen kummallinen ruoka hyvää vai
ei, sitä en taida sanoa. Minulla oli nälkä, ja jälkiruoaksi nielaisin
koko kupillisen sakeata tattarivelliä.

Aterian loputtua lapset hajaantuivat; vanhemmat heistä asettuivat
tulisijan ympärille, jossa oli palamassa turvetta, kanervia, lehmän
lantaa ja kuivattuja kalan luita. Tästä saatuansa kipenen lämmintä
menivät eri seurueet itsekukin huoneisiinsa. Emäntä tarjoutui maan
tavan mukaan vetämään jaloistamme sukkiamme ja housujamme; mutta kun
kohteliaimmalla tavalla olimme sen kieltäneet, luopui hän yrityksestä
ja niin sain viimeinkin käydä pehkuvuoteeseeni.

Kello viisi seuraavana aamuna sanoimme jäähyväiset tälle
islantilaiselle talonpojalle; töin tuskin sai setäni hänet
vastaanottamaan sopivan maksun, ja Hannu antoi lähtömerkin.

Sata askelta Gardarista alkoi seutu muuttua toisenlaiseksi; se oli
soista ja vähemmän sopivaa matkallemme. Oikealla puolella jatkui
vuorijono yhä ikäänkuin jonakin luonnollisena varustusrivinä, jonka
ulkopuolista rinnettä me kuljimme; usein tapasimme puroja, joiden
poikki meidän täytyi kahlata tavaroitamme kastelematta.

Maisema tuli yhä jylhemmäksi; joskus näkyi ihmishaamu pakenevan kauas
pois, ja kun tien mutka sattumalta saattoi meidät tällaisen oudon
aaveen läheisyyteen, niin tunsin heti ilkeätä inhoa nähdessäni hänen
turvonneen hiuksettoman päänsä ja hänen ruumiinsa kiiltävän nahkan ja
inhoittavat haavat, joita kehnot vaaterepaleet eivät voineet peittää.

Tuo onneton olento ei tullut ojentamaan rumaa kättänsä; päinvastoin
hän pakeni, mutta ei kuitenkaan niin pian, ettei Hannu olisi ehtinyt
tervehtiä häntä tavallisella "saellvertu"-sanallansa.

-- Spitaalinen, sanoi hän.

-- Spitaalinen! kertasi setäni.

Tämä ainoa sana inhoitti. Ilkeä spitaalitauti on jotenkin yleinen
Islannissa; se ei ole tarttuvainen, mutta on perinnöllinen, jonka
vuoksi nuo onnettomat eivät saa mennä naimisiinkaan.

Nämä ilmiöt eivät erikoisemmin elähdyttäneet seutua, joka muutenkin
kävi yhä kolkommaksi. Viimeiset heinänkorret olivat jalkojemme
alta kadonneet; ei näkynyt ainoatakaan puuta, paitsi joitakuita
pensaantapaisia vaivaiskoivuja; ei muita eläimiä kuin jokin hevonen,
jonka omistaja ei jaksanut elättää sitä, ja joka itseksensä jätettynä
harhaili autioilla kedoilla. Joskus liiteli haukka harmaissa pilvissä
ja pakeni nopeasti etelään päin; tätä tylyä luontoa katsellessani
tulin alakuloiseksi ja ajattelin syntymämaatani.

Kohta sen jälkeen piti meidän kulkea useampien vähäisten vuorten
yli ja viimein todellisen meren lahden poikki; vesi oli silloin
tyyni, joten matka edistyi nopeasti, ja niin saavuimme pian
Alftanaes-nimiseen kylään, penikulman päässä eteenpäin.

Kahlattuamme kahden virran, Alfan ja Hetan, poikki, joissa oli paljon
lohia ja haukia, täytyi meidän jäädä yöksi autioon mökkiin, joka
oli kaikkien skandinavialaisten mytologiassa mainittujen tonttujen
asunto. Varmaankin oli pakkasen haltia asettunut asumaan sinne ja
piti ilveitänsä koko yön.

Seuraava päivä ei ollut merkillinen minkään erityisen tapauksen
vuoksi. Aina vain samaa suoperäistä maata, sama yksitoikkoisuus, sama
surullinen näköala. Illalla olimme kulkeneet matkastamme puolet ja
lepäsimme Krösolbtin "annexian" luona.

Kesäkuun 19 päivänä kuljimme penikulman verran laava-aineen
muodostamaa maanpintaa, jota maan kielellä nimitetään "hraun'iksi";
halkeamat sen pinnalla olivat joskus ikäänkuin viivoittimella
vedetyt, toisen kerran taas kuin sekaisin sotketut köydet; mahdoton
laavatulva oli valunut pitkin läheisien vuorien rinteitä; ne olivat
sammuneita tulivuoria, mutta nämä jäännökset kyllä todistivat niiden
entistä rajua väkivaltaisuutta. Siellä täällä näkyi usvapilvi
nousevan kuumasta lähteestä.

Meillä ei ollut aikaa tutkia näitä ilmiöitä, sillä meidän piti
kiiruhtaa eteenpäin. Kohta oli taaskin maa hevostemme jalkojen alla
suoperäistä, ja joskus tapasimme järven. Matkamme kulki nyt itään,
sillä olimme tosiaan nyt kulkeneet suuren Faxa-vuonon ympäri, ja
Sneffelsin valkoinen kaksoishuippu kohosi noin viiden penikulman
päässä pilviä kohti.

Hevoset kävelivät nopeasti, eikä maan epätasaisuus niitä estänyt.
Minua alkoi jo hyvin väsyttää, mutta setäni pysyi yhtä rivakkana
ja suorana kuin ensimmäisenäkin päivänä, enkä minä voinut olla
ihmettelemättä sekä häntä että opastamme, joka piti tätä matkaa vain
vähäisenä huvikävelynä.

Lauantaina kesäk. 20 p:nä kello 6 i.p. saavuimme Budir-nimiseen
kauppalaan meren rannalla; opas tahtoi sovittua palkkaansa, ja
setä maksoi sen hänelle. Hannun oma perhe, se on hänen setänsä
ja orpanansa, osoitti meille vieraanvaraisuuttansa; meidät
vastaanotettiin hyvin, ja käyttämättä väärin näiden rehellisten
ihmisten hyväntahtoisuutta olisin mielelläni virvoittanut itseäni
heidän luonansa matkan vaivoista. Mutta setäni, joka ei tarvinnut
lepoa, ei ymmärtänyt asiaa samalla tavalla, ja seuraavana aamuna piti
meidän siis taas nousta kelpo hevostemme selkään.

Maassa oli merkkejä vuoren läheisyydestä, ja siellä täällä pisti
harmaa kivi ylös maanpinnasta kuin vanhan tammen juuri. Kiersimme
suuren, loivarinteisen tulivuoren juuritse. Professori ei siirtänyt
siitä katsettansa; hän viittaili ja näytti kohtelevan sitä kuin
uhalla, sanoen: Kas tuossa on se jättiläinen, jonka minä aion
voittaa! Kuljettuansa neljä tuntia seisattuivat hevoset viimein
itsestänsä Stapin pappilassa.



XIV


Stapi on kauppala, jossa on noin 30 pelkästä laava-aineesta
rakennettua mökkiä. Se on vähäisen vuono rannalla, jota ympäröivät
kummalliset basalttimuurit. Basaltti on, kuten tiedetään, ruskahtavaa
tuliperäiskivilajia, joka lohkeilee ihmeteltävän säännöllisiin
pylväisiin. Luonto on tässä työskennellyt mittausopillisesti, tehnyt
työtä ihmisten tavalla, ikäänkuin se olisi käyttänyt kulmamittaa,
kompassia ja luotilautaa. Vaikka se muuten näyttää taitoansa suurissa
ainejoukoissa, jotka ovat hajallaan siellä täällä ilman järjestystä,
tuskin aloitettuina keiloina, keskentekoisina pyramiideinä ja
säännöttöminä viivoina, niin se tässä on tahtonut antaa esimerkin
täydellisestä järjestyksestä ja on paljoa aikaisemmin kuin vanhanajan
rakennusmestarit muodostanut oikein vakavan rakennuskaavan, jota ei
Babylonin loisto eivätkä Kreikanmaan ihmetyöt ikänä ole voittaneet.

Tosin olin kuullut puhuttavan Islannissa olevasta jättiläiskäytävästä
ja Hebridien saariston Fingalin luolasta, mutta basalttirakennusta en
vielä ollut omin silmin nähnyt.

Stapin luona tämä ilmiö näkyi koko kauneudessansa. Vuonon
samoinkuin koko niemimaan rannat ovat täynnä pitkiä riviä pystyjä,
kolmenkymmenen jalan korkuisia patsaita, joilla on suhdallinen
koko, ja jotka kannattavat leveätä listaa; tämä on muodostunut
vaakasuorista patsaista, joiden päät ulottuvat ulommaksi kuin
kannatuspatsaat muodostaen holvin meren yli. Määrättyjen välimatkojen
päässä tämän luonnollisen katoksen alla voi huomata ihmeteltävällä
tavalla muodostuneita suippokaarisia aukkoja, joiden läpi
meren aallot pauhaten syöksevät. Muutamat meren irti tempaamat
basalttipylväät ovat maassa pitkällänsä aivankuin jonkin muinaisajan
temppelin jäännökset; ne ovat iäisesti nuoria raunioita, jotka ovat
vahingoittumatta kestäneet vuosisatoja.

Sellainen oli viimeinen maanpäällinen pysähdyspaikkamme, johon Hannu
tunnontarkasti oli opastanut meidät, ja minä tunsin itseni vähän
levollisemmaksi ajatellessani, että hän seuraisi meitä etemmäksikin.

Tullessamme pastorin asunnolle, joka oli köyhä mökki eikä vähääkään
kauniimpi tahi mukavampi kuin naapurienkaan, näin miehen vasara
kädessä ja nahkainen esiliina vyöllä hevosta kengittämässä.

-- "Saelvertu", linnustaja sanoi hänelle.

-- Hyvää päivää, vastasi hevosen kengittäjä selvällä tanskan kielellä.

-- Kirkkoherra, sanoi Hannu kääntyen setään päin.

-- Näyttääpä siltä, Akseli, kuin tämä kelpo mies olis todellakin
kirkkoherra, sanoi setäni, tulkiten tuon sanan minulle.

Sillävälin opas ilmoitti kirkkoherralle, missä tarkoituksessa olimme
tulleet, jonka jälkeen tämä jätti työnsä kesken ja päästi omituisen
huudon, jolla hevoskauppiaat kutsuvat hevosiaan; heti tuli kookas
naisihminen ulos mökistä. Jos hän ei ollut kuutta jalkaa pitkä, niin
ei ainakaan paljoa puuttunut. Jopa pelkäsin, että hän antaisi meille
matkustavaisille tuon islantilaisen suutelon; siitä ei kuitenkaan
tullut mitään, osoittipa hän vielä suurta vastahakoisuutta ollenkaan
pyytää meitä sisään.

Vierashuone, joka oli ahdas, siivoton ja terveydelle vahingollinen,
näytti minusta olevan huonoin huone koko pappilassa, mutta täytyihän
siihen tyytyä. Kirkkoherra ei näyttänyt suosivan vanhanaikaista
vieraanvaraisuutta. Ennen päivän loppua näin, että hän oli joko
seppä, kalastaja, metsästäjä tahi puuseppä, mutta ei mikään Herran
palvelija. Olimmehan tosin keskellä viikkoa, ja ehkäpä hän teki
parannuksen sunnuntaiksi.

En tahdo sanoa mitään pahaa näistä pappiparoista, jotka, kun kaikki
asianhaarat punnitaan, ovat peräti köyhiä; he saavat Tanskan
hallitukselta naurettavan vähän palkkaa ja seurakunnaltansa neljännen
osan kymmenyksistä, summan, joka ei nouse seitsemäänkymmeneen
taaleriin. Siitä seuraa, että he ovat pakotetut tekemään työtä
voidaksensa elää, ja kalastaessansa, metsästäessänsä ja hevosia
kengittäessänsä he viimein tottuvat metsästäjäin, kalastajain ja
muiden sivistymättömien ihmisten tavoille. Illalla huomasin vielä,
ettei isäntämme hyviin tapoihin kuulunut raittiuskaan.

Setäni huomasi pian, kenen kanssa hän oli tekemisissä, että hän
oli tavannut hyvän, kelvollisen, oppineen miehen asemasta typerän
ja oppimattoman talonpojan; sentähden hän päätti niin pian kuin
mahdollista aloittaa suuren tutkimusmatkansa ja jättää pappilan,
joka oli kaikkea muuta kuin vieraanvarainen. Hän ei pitänyt lukua
vaivoistani, vaan päätti viettää muutamia päiviä vuoristossa.

Matkavalmistukset alotettiin siis jo seuraavana aamuna. Hannu otti
kolme islantilaista palvelukseemme kuljettamaan tavaroitamme hevosien
asemasta; mutta kun olimme tulleet aukon pohjalle, piti näiden maan
asukasten kääntyä takaisin ja jättää meidät itseksemme. Tästä asiasta
sovittiin täydellisesti.

Tässä tilaisuudessa täytyi setäni ilmoittaa linnustajalle, että hänen
aikomuksensa oli tutkia tulivuorta sen syvimpiin uumeniin saakka.

Hannu vain nyökkäsi päätänsä. Hänestä oli samantekevää,
matkustettiinko saaren pintaa vai sen sisään. Matkan tapaukset
olivat saattaneet minut senverran hajamieliseksi, että olin jossakin
määrin unhottanut tulevaisuuden, mutta nyt tunsin itseni kovasti
liikutetuksi. Mitä minun piti tekemän? Jos olisin koettanut vastustaa
professori Lidenbrockia, niin se olisi saanut epäkuntoon lujemmatkin
hermot, kuin minun ovat.

-- Annapas olla, tuumasin, meillä on siis aikonut nousta Sneffelsin
huipulle. No hyvä! Me käymme sen aukossakin. Olkoon menneeksi! Senhän
ovat muutkin tehneet joutumatta sentähden kuoleman omiksi. Mutta
siinä ei ole kaikki. Jos sieltä löytyisi tie maan keskipisteeseen,
jos tuo kirottu Saknussemm on puhunut totta niin eksymme tulivuoren
maanalaisiin käytäviin. Eikä mikään todista, että Sneffels on
sammunut! Kuka todistaa, ettei se vieläkin voisi purkautua! Jos tämä
hirviö vuodesta 1229 saakka on ollut nukuksissa, niin tokkohan siitä
seuraa, ettei se enää pääse valveille? Ja jos se herää, niin mikä
meidät perii?

Tässä oli jotakin miettimistä, ja minä kyllä mietin. En voinut
nukkua uneksimatta tulivuoren purkauksesta; sanalla sanoen: minusta
oli varsin vastenmielistä muuttua palaneeksi kuonaksi. -- Viimein
kärsivällisyyteni loppui, ja päätin esittää sedälleni tämän
kysymyksen niin kekseliäästi kuin mahdollista, jonkin täydellisesti
mahdottoman otaksumisen muodossa.

Menin hänen luoksensa, ilmaisin hänelle pelkoni, ja siirryin sitten
vähän kauemmaksi antaakseni hänen purkaa mieltään.

-- Kyllä minä olen ajatellut sitä, vastasi hän vain.

Mitähän nämä sanat merkitsivät? Olikohan hän todellakin valmis
kuulemaan järjen ääntä? Aikoiko hän lykätä tuumansa toistaiseksi?
Sitä tuskin saatoin toivoakaan.

Jonkin silmänräpäyksen äänettömyyden jälkeen, jota minä en rohjennut
kysymyksillä keskeyttää, hän taas sanoi:

-- Olen ajatellut sitä. Tultuamme Stapiin olen miettinyt tuota
tärkeätä kysymystä, jonka lausuit, sillä emme saa toimia
ymmärtämättömästi.

-- Emme saakaan, vastasin painokkaasti.

-- Sneffels on ollut kuusisataa vuotta äänetönnä, mutta se voi taas
kohottaa äänensä. Purkauksien edellä havaitaan aina hyvin tunnetut
ilmiöt; sentähden olen kysellyt saaren asukkailta asiaa, olen
tutkinut maata ja voin vakuuttaa sinulle, Akseli, ettei purkausta
tapahdu.

Hämmästyin niin tästä vakuutuksesta, etten osannut vastata sanaakaan.

-- Epäiletkö sanojani? kysyi setäni. No hyvä, seuraa minua.

Tottelin koneellisesti. Professori lähti ulos ja kulki suoraa tietä
pitkin basalttimuurin aukeamaa kedolle, jos siksi voisi nimittää
mahdottoman suurta joukkoa tulivuoren syöksemiä aineita. Maa oli
ikäänkuin muserrettu, kun siihen oli satanut äärettömiä porras-,
basaltti- ja graniitti-kiviä sekä muitakin tulen vaikutuksesta
syntyneitä kivilajeja.

Sieltä täältä nousi usvapyörteitä ylös ilmaan. Nämä valkoiset kaasut,
islannin kielellä "reykir", tulivat kuumista lähteistä ja todistivat
voimakkuudellansa maan suurta tuliperäisyyttä, joten pelkoni näytti
oikeutetulta; sentähden hämmästyin, kun setäni sanoi:

-- Näethän, Akseli, nämä savupyörteet? Ne juuri todistavat, ettei
tarvitse pelätä tulivuoren raivoa.

-- Ohoh! huudahdin minä.

-- Kuule nyt tarkasti, virkkoi professori taas; kun purkaus lähestyy,
tulevat nämä savupyörteet toista vertaa kiivaammiksi, mutta häviävät
kokonansa purkauksen aikana, sillä nämä kimmoavaiset kaasut, joilla
silloin ei ole kylliksi voimaa, kulkevat vuoren aukon kautta, sen
sijaan että tunkisivat maankuoren halkeamien läpi. Jos siis nämä
höyryt pysyvät tällaisina, eivätkä paisu voimallisemmiksi, ja jos sen
lisäksi ajattelet, ettei tule tuulia ja sadetta tyynen sään sijaan,
niin voit olla varma siitä, ettei purkausta varsin pian tapahdu.

-- Mutta -- -- --

-- Vaiti! kun tiede on puhunut, niin ei ole muuta jäljellä kuin olla
ääneti.

Aivan alakuloisena palasin pappilaan; setäni oli kukistanut minut
tieteellisillä aseillansa. Kuitenkin oli minulla vielä se toivo,
että kun kerran olisimme päässeet vuoren aukon pohjalle, olisi
mahdotonta kulkea syvemmälle kaiken maailman Saknussemmien kiusaksi,
kun ei olisi mitään syvemmälle viepää reikää. -- Koko seuraavan yön
kiusasivat ilkeät unennäöt minua; olin olevinani keskellä tulivuoren
sisustaa, ja maan sisimmistä rotkoista tunsin syöksyväni tuliperäisen
kiven tavoin ylös tähtitaivaalle.

Seuraavana aamuna, kesäkuun 23 p:nä, odotti meitä Hannu
seuralaisinensa kuormitettuina ruoka-aineilla, työkaluilla ja
tieteellisillä kojeilla. Kaksi rautakärkistä sauvaa, kaksi pyssyä ja
kaksi patruunalaukkua oli säästetty sedälleni ja minulle. Varovaisena
miehenä Hannu oli lisännyt tavaroihimme vedellä täytetyn nahkasäkin,
joka yhdessä pullojemme kanssa takasi, että vettä riittäisi
kahdeksaksi päiväksi.

Kello oli yhdeksän aamulla. Kirkkoherra ja hänen kookas vaimonsa
seisoivat ovella: epäilemättä he tahtoivat lausua ystävälliset
jäähyväiset matkustaville. Nämä jäähyväiset esitettiin kuitenkin
aavistamatta pitkän laskun muodossa, jossa vaadittiin maksua
kaikesta, melkeinpä ilmastakin -- uskallanpa sanoa saastaisesta
ilmasta. -- Tuo oivallinen pariskunta veloitti meitä aivan kuin
sveitsiläinen ravintolan pitäjä ja kiskoi ylettömän hinnan huonosta
vierasvaraisuudestansa.

Setäni maksoi tinkimättä; mies, joka matkusti maan keskipisteeseen,
ei pitänyt lukua muutamasta taalerista.

Kun lasku oli maksettu, antoi Hannu lähtömerkin, ja kohta sen jälkeen
olimme jättäneet Stapin taaksemme.



XV


Sneffels on viidentuhannen jalan korkuinen ja päättää
kaksikärkisellä huipullansa sen trachytisarjan, joka eroaa koko saaren
orografillisesta[37] rakenteesta. Meidän lähtöpaikaltamme ei voinut
erottaa sen molempia huippuja taivaan harmaata pohjaa vastaan; näin
vain äärettömän suuren lumilakin, joka oli luisunut jättiläisen
otsalle. -- Kuljimme eteenpäin perätysten, linnustaja etunenässä,
kiiveten ylös ahtaita polkuja myöten, joita kaksi henkeä ei voinut
käydä rinnatusten; siten kävi kaikki keskustelu melkein mahdottomaksi.

Stapi-vuonon basalttimuurien yläpuolella näytti maakerros olevan
rihmamaista sammalta, joka näytti muodostuneen niemimaan suoperäisten
maiden muinaisesta kasvillisuudesta; tämä vielä käyttämätön
polttoainevarasto olisi riittänyt lämmitysaineeksi koko vuosisadan
ajaksi kaikille Islannin asukkaille. Pohjasta alkaen oli tämä
lavea sammalsuo muutamissa kuiluissa usein seitsemänkymmenen jalan
syvyinen, ja siinä oli päällekkäisiä kerroksia hiiltyneitä kasvien
jäännöksiä, erotettuina toisistansa ohuilla hohkakiven sekaisilla
kalkkikerroksilla.[38]

Arvokkaana professori Lidenbrockin veljenpoikana ja
huolimatta syvistä mietteistäni tarkastelin mielenkiinnolla niitä
kivennäistieteen kummallisuuksia, joita oli täällä hajallansa kuin
suunnattoman suuressa luonnontieteellisessä museossa; samalla
tutkistelin ajatuksissani Islannin koko geologista historiaa.

Tämä kummallinen saari on nähtävästi kohonnut meren pohjasta verraten
myöhäisellä aikakaudella, ja kenties se kohoaa vieläkin, vaikka niin
hitaasti, ettei sitä huomaa. Jos niin on, niin siihen ei voi olla
syynä mikään muu kuin maanalainen tuli, ja siinä tapauksessa Humphry
Davy'n teoria, Saknussemmin kirjoitus ja setäni kaikki väitteet,
vieläpä kaikki muutkin teoriat osoittautuvat mitättömiksi. Tämä
otaksuminen sai minut huolellisesti tarkastamaan maanlaatua, ja
pian olin saanut selvän käsityksen niistä ilmiöistä, jotka olivat
tapahtuneet sen muodostuksessa.

Islannista puuttuvat kokonaan sellaiset maakerrokset, jotka ovat
syntyneet mutautumisen kautta; siellä on yksinomaan tuliperäistä
maata, s.o. tuhan, hohkaisien kivien ja kallioiden sekoituksia.
Ennenkuin tulivuoret olivat syntyneet, oli saari pelkkää kiveä, joka
hiljaa maanalaisten voimain sysäyksestä oli kohonnut laineista.
Sisällinen tuli ei ollut vielä päässyt ulos. Mutta myöhemmin aukeni
saaren halki lounaasta koilliseen rako, josta koko trachyti-paljous
pursusi esiin. Silloin tämä ilmiö tapahtui ilman erikoista
väkivaltaa; tulva oli ääretön, sulat aineet, jotka tunkeusivat esiin
maan sisustasta, levisivät hiljalleen ikäänkuin leveinä verhoina tahi
ryhmyisinä joukkoina. Tällä aikakaudella muodostuivat vuolukivi,
syeniitti[39] ja porfyyri.

Mutta tämän tulvan kautta eneni saaren paksuus suuresti, ja siten
myös sen vastustava voima. Helposti voi käsittää, kuinka suuret
määrät kimmoavia sulia aineita keräytyi saaren sisustaan, kun siinä
trachytikuoren jäädyttyä ei enää ollut mitään aukkoa. Nyt tapahtui,
että näiden kaasujen mekaaninen voima tuli niin suureksi, että se
kohotti raskasta maakuorta ja puhkaisi itselleen korkeat tulitorvet.
Siten muodostui maakuoren kohoamisen kautta tulivuoria, joiden
huippuun syntyi äkkiä aukko.

Nyt seurasi sisällisen tulen aiheuttamia ilmiöitä. Äsken
muodostuneiden aukkojen kautta purkautui esiin basalttimaisia
aineita, joista oli mitä ihmeellisimpiä näytteitä silmiemme edessä
kedolla. Me kävelimme tummanharmaiden raskaiden kallionkappaleiden
päällä, jotka jäähtyessään olivat muodostuneet kuusikulmaisiksi
prismoiksi eli särmiöiksi. Pitemmän matkan päässä näkyi suuri joukko
tasapäisiä keiloja, jotka muinoin olivat olleet tultasyökseviä
aukkoja.

Kun basalttisyöksy oli loppunut, niin tulivuori, jonka voima eneni
sitä mukaa kuin toiset vuoret sammuivat, syöksi laava-ainetta ja
näitä tuhka- ja kuona-kerroksia, joita oli suuret joukot ympäri
vuoren sivuja kuin koristuksina.

Näin olivat ne ilmiöt seuranneet toisiansa, jotka muodostivat
Islannin; ne olivat kaikki seurauksia sisällisen tulen vaikutuksesta,
ja hullua oli otaksuakaan, ettei sisällinen ainejoukko olisi
pysyväisesti valkohehkuvassa tilassa, sulana kuumuudesta. Ennen
kaikkea oli hulluutta puhua menosta maapallon keskipisteeseen! Minä
rauhoituin siis matkamme päättymiseen nähden, samalla kuin nousin yhä
korkeammalle Sneffelsin rinteitä myöten.

Tie kävi yhä vaikeammaksi, maa kohosi, kalliolohkareet vaappuivat
jalkojemme alla, ja mitä suurinta tarkkuutta vaadittiin välttääksemme
vaarallista putoamista.

Rauhallisena kulki Hannu edellä, ikäänkuin olisi ollut
tasaisella maalla; joskus katosi hän näkyvistämme mahdottomain
kallionkappaleiden taakse, kunnes hänen kimeä vihellyksensä
ilmoitti meille suunnan, mihin meidän piti kulkea. Usein hän myös
seisahtui, kokosi muutamia kiviä ja järjesti ne silmiin pistävällä
tavalla, tehden siten erikoiset merkit, joiden piti osoittaa tietä
paluumatkalla; tämä varovaisuuskeino oli tosin itsessänsä hyvä,
vaikkakin tulevat tapaukset tekivät sen hyödyttömäksi.

Kolmen tunnin vaivalloisen marssin jälkeen olimme vasta päässeet
vuoren juurelle. Hannu antoi pysähdysmerkin, ja aamiainen syötiin
kiireesti; setäni söi kahta vertaa enemmän kuin tavallisesti
voidakseen kulkea sitä nopeammin. Mutta vaikka tämä seisahdus
tarkoitti sekä ravitsemista että lepoa, täytyi meidän kuitenkin
mukautua tienopastajamme tahtoon, ja tunnin pysähdyksen jälkeen hän
antoi taas lähtömerkin. Nuo kolme islantilaista, jotka olivat yhtä
harvapuheisia kuin meidän toverimmekin, linnustaja, eivät virkkaneet
sanaakaan ja söivät kohtuullisesti.

Nyt aloimme kiivetä Sneffelsin rinnettä. Vuoriseuduilla usein
tapahtuvan näköhairahduksen vuoksi näytti sen lumipeittoinen
huippu olevan aivan likellä, mutta useita tuntia kuitenkin kului,
ennenkuin saavuimme sinne! Ja ennen kaikkea, mikä suuri vaiva
oli sinne kiivetessä! Kivet, joita ei multa eikä ruoho ollut
pitämässä paikallaan, vyöryivät alas lumivyöryn nopeudella ja
katosivat. Paikoittain muodostivat vuoren kupeet vähintäänkin
kolmenkymmenenkuuden asteen kulman taivaan rantaa vastaan; niitä
myöten oli mahdoton kiivetä, jonkatähden tällaiset penkereet täytyi
työläästi kiertää; me autoimme toisiamme rautakärkisillä sauvoillamme.

Minun tulee mainita, että setäni pysytteli mikäli mahdollista
minun rinnallani ja että hänen kätensä oli monesti minulle
turvallisena tukena. Itsellänsä oli hänellä luultavasti synnynnäinen
tasapainovaisto, sillä hän ei horjunut. Islantilaiset kiipesivät
vuorelaisten sukkeluudella jyrkkää vuorenrinnettä myöten, vaikka
heillä olikin kuormat kannettavana.

Kun minä silmämitalla arvostelin Sneffelsin huipun korkeutta,
näytti minusta mahdottomalta nousta sille tältä puolelta, jollei
rinne muuttuisi loivemmaksi. Vaivalloisen tunnin kuluttua, kun
usein olimme kahlanneet lumessakin, jota oli pitkin vuoren sivuja,
oli äkkiarvaamatta edessämme jonkinlainen porras, joka helpotti
kiipeämistämme. Se oli muodostunut niistä kivivirroista, jotka
tulivuorien purkautuessa purskahtavat esiin, ja niitä nimitetään
Islannin kielellä "stinâ'ksi".

Jollei vuoren kupeiden rakenne olisi pysähdyttänyt tätä kivitulvaa,
olisi se syöksynyt mereen ja muodostanut uusia saaria. Nyt siitä
oli meille suurta hyötyä. Jyrkkyys vain lisääntyi, mutta näitä
kiviportaita oli silti mukava nousta ylöspäin, vieläpä niin
nopeastikin että kun hetkiseksi seisahduin ja matkatoverini kulkivat
eteenpäin, he vähän ajan kuluttua olivat pienenneet mikroskoopillisen
pieniksi.

Kello seitsemän illalla olimme nousseet näitä portaita myöten kaksi
tuhatta askelta ja tulleet jonkinlaiselle tasanteelle, jonka päällä
aukon varsinainen perustus lepäsi.

Meri oli 3,200 jalkaa meidän alapuolellamme; olimme jo kulkeneet
ikuisen lumen rajan yli, joka Islannissa ei olekaan korkealla
ilmanalan alituisen kosteuden tähden. Pakkanen oli sangen kova ja
tuuli puhalsi ankarasti; voimani olivat lopussa. Professori näki,
etteivät jalkani enää tahtoneet minua kannattaa, ja päätti huolimatta
malttamattomuudestansa pysähtyä. Hän viittasi Hannulle, mutta tämä
vain pudisti päätänsä ja sanoi:

-- Tuolla ylhäällä.

-- Näyttääpä siltä, kuin meidän täytyisi nousta korkeammalle, sanoi
setäni, ja pyysi sen jälkeen Hannulta selitystä.

-- "Mistour", sanoi hän.

-- Niin "mistour", toisti eräs islantilaisista jokseenkin
hätäytyneellä äänellä.

-- Mitä se sana merkitsee? kysyin rauhattomana sedältäni.

-- Katso, sanoi setäni.

Katsahdin tasangolle. Mahdottoman suuri hohkakivijauhosta, hiekasta
ja pölystä muodostunut patsas kohosi pyörien kuin tuuliaispää ja
kiitäen sitä Sneffelsin kylkeä kohden, missä me olimme; kohta se
oli auringon edessä kuin musta verho luoden vuoreen synkeän varjon.
Jos tämä patsas poikkeaisi suunnastansa, niin se varmasti vetäisi
meidätkin pyörteeseensä. Tämä luonnonilmiö, joka esiintyy jokseenkin
usein tuulen puhaltaessa jäätiköiltä, on saanut islanninkielellä
nimen "mistour".

-- "Kiireesti, kiireesti!" huusi oppaamme.

Vaikka en ymmärtänyt tanskan kieltä, käsitin kuitenkin, että meidän
piti niin pian kuin mahdollista seurata Hannua, joka alkoi vinosti
kiertää vuoren keilamaista huippua, helpottaaksensa sillä tavalla
käyntiämme. Pian törmästi patsas vuoreen, joka tärisi jysäyksestä;
tuuliaispää tempasi ilmaan kiviä, joita sateli ylt'ympäri kuin
tulivuoren purkautuessa. Onneksemme olimme jo toisella puolella
vuorta ja turvassa kaikelta vaaralta, mutta ilman oppaan huolenpitoa
ja tarkkaavaisuutta olisi meidän käynyt huonosti; ruumiimme olisivat
ruhjoutuneet ja musertuneet ja olleet kuin jonkin tuntemattoman
meteorikiven jäännöksiä.

Hannu ei kumminkaan pitänyt turvallisena yönviettoa keilan rinteellä,
ja niin jatkoimme nousuamme viistoon ylöspäin; ne 1,500 jalkaa, jotka
vielä oli noustava, veivät aikaa melkein viisi tuntia, ja kiertävät
vinot tiet sekä kulkeminen edestakaisin muodostivat yhteensä kolmen
penikulman matkan. En jaksanut kiivetä enää, olin uupunut nälästä ja
pakkasesta, eikä ohentunut ilma riittänyt keuhkojeni tarpeeksi.

Vihdoinkin kello 11 illalla pääsimme Sneffelsin huipulle, ja
ennenkuin etsin turvapaikkaa aukon sisäpuolelta, katselin, kuinka
aurinko sydänyöllä valoi kuulakkaat säteensä saarelle, joka oli uneen
vaipuneena jalkojeni juurella.



XVI


Illallinen syötiin kiireesti, ja pieni joukkomme majoittui yöksi
niin hyvin kuin suinkin taisi. Vuode oli kova, suoja epäluotettava
ja olo sangen kiusallista viidentuhannen jalan korkeudella meren
yläpuolella. Kuitenkin oli uneni erittäin rauhallinen tänä yönä, joka
oli levollisimpia mitä pitkään aikaan olin viettänyt. En edes nähnyt
uniakaan.

Seuraavana aamuna heräsin puoleksi jähmettyneenä; ilma oli sangen
kylmää, aurinko loistava. Nousin graniittivuoteeltani ja menin
ihailemaan komeata näköalaa, joka levisi silmieni eteen. Seisoin
Sneffelsin toisen huipun kärjellä, nimittäin eteläisemmän, ja näin
sieltä suurimman osan koko saaresta. Perspektiivin vaikutuksesta
sen rannat näyttivät korkeilta, kun keskuskohdat sitävastoin
näyttivät matalammilta. Olisipa voinut luulla, että jokin Helbesmerin
korkokartta oli levitetty eteeni. Näin syvien laaksojen risteilevän
joka suunnalle, jyrkänteet syvinä kuin kaivot, järvet kuin lammikot,
virrat kuin purot. Oikealla puolellani oli lukemattomia jäätiköitä
peräkkäin ja monenkaltaisia vuorenhuippuja; muutamien huippujen
yllä häilyi hienoinen usvapilvi. Näiden lukemattomien vuorien
aaltomaiset ääriviivat, ja se seikka, että vuoret lumihuippuineen
näyttivät olevan ikäänkuin vaahdon peittämät, muistuttivat mielestäni
myrskyisenä pauhaavaa merta. Kun käännyin länteen päin, levisi siellä
valtameri majesteetillisessa äärettömyydessänsä ikäänkuin jatkona
näille valkopäisille vuorenhuipuille. Silmäni tuskin voi erottaa,
missä maa loppui ja meri alkoi. Jouduin lumoavan ihastuksen valtaan,
jollaista voi tuntea vain suurissa korkeuksissa, mutta tällä kertaa
ei minua pyörryttänyt, sillä aloin jo viimeinkin tottua katselemaan
korkeuksista. Häikäistynein silmin ikäänkuin join auringonsäteiden
läpikuultavaa loistoa. Unhotin aivan, kuka olin ja missä olin,
elääkseni vain keijukaisten tahi ilmattarien, skandinaavien
pakanallisen jumaluustaruston olentojen, elämää. Nautin kyllikseni
korkeuden hekumallista iloa, ajattelematta niitä syvyyksiä, joihin
sallimus oli pian upottava minut; mutta minä palasin jälleen
todellisuuteen, kun professori ja Hannu tulivat luokseni vuoren
korkeimmalle huipulle.

Setäni kääntyi länteenpäin ja osoitti kädellänsä hienoa höyryä,
sumupilveä, joka oli ikäänkuin kaukana siintävä maa, kuvastuen hiukan
meren pintaa vastaan.

-- Grönlanti! sanoi hän.

-- Grönlantiko? kysyin minä.

-- Niin; emme ole sieltä viidenneljättäkään penikulman päässä
ja jäiden lähtiessä tulevat jääkarhut usein Islantiin saakka,
purjehtien kulkujäiden päällä. Mutta tämä on vähäpätöinen seikka. Nyt
olemme Sneffels-vuoren huipulla, ja tässä on kaksi kärkeä, toinen
pohjoisempana, toinen eteläisempänä; Hannu sanokoon meille miksi
islantilaiset sanovat tätä, jolla tällä kertaa seisomme.

Hannu vastasi:

-- Scartaris.

Setäni loi minuun voitonriemuisen silmäyksen.

-- Nyt aukolle! hän virkkoi.

Sneffelsin aukko oli kuin ylösalaisin käännetty keila, jonka suu
laidasta laitaan saattoi olla puoli penikulmaa; syvyyden laskin
arviolta olevan noin parituhatta jalkaa. Hyvin saattoi kuvitella,
minkälainen suppilo se mahtoi olla, kun se oli täynnä ukkosta ja
tulta. Reiän pohja ei luullakseni ollut enempää kuin viisisataa
jalkaa ympäriinsä, jonkavuoksi saattoi jotenkin helposti laskeutua
alas sen rinnettä. Aivan vastoin tahtoani tulin verranneeksi tätä
tulivuoren aukkoa äärettömän suureen väkipyssyyn, ja tämä vertaus
säikäytti minua.

Astua väkipyssyn sisään, kun se ehkä on ladattuna ja panos saattaa
laueta vähimmästäkin sysäyksestä, sehän vasta on mieletön yritys!
Mutta minä en saanut peräytyä. Hannu meni välinpitämättömän
näköisenä paikallensa matkueen etupäähän, ja minä seurasin sanaakaan
virkkamatta.

Helpottaaksensa alaslaskeutumista Hannu kulki hyvin loivaa kierrettä
keilan sisustassa. Meidän täytyi kulkea kalliolohkareiden keskellä,
joista muutamat kolisten syöksyivät syvyyteen ja vieriessään
herättivät kumean kaiun.

Muutamissa kohdin oli aukon sisässä jäätiköitä, ja Hannu kulki
silloin tavattoman varovaisesti, koetellen maata rautakärkisellä
sauvallansa huomataksensa, oliko siinä halkeamia. Muutamilla
paikoilla, jotka näyttivät vaarallisilta, täytyi meidän köydellä
sitoa itsemme kiinni toisiimme siinä tarkoituksessa, että jos joku
sattuisi kompastumaan, hänen seuraajansa pidättäisi häntä syöksymästä
alas. Tämä oli kyllä hyvä varokeino, mutta se ei kuitenkaan poistanut
kaikkea vaaraa.

Vaikka meidän olikin vaikea astua alas vieruja myöten, sujui matkamme
kumminkin ilman mitään tapaturmaa, paitsi että yksi köysikimppu
joutui hukkaan; se luiskahti erään islantilaisen käsistä vierien
suorinta tietä pohjaan.

Päivällisen aikana pääsimme alas. Katsoin ylöspäin ja näin aukon
suun, josta näkyi vähäinen osa taivasta, muodostavan omituisesti
supistetun, mutta melkein täydellisen ympyrän. Ainoastaan yhdessä
paikassa pisti esiin Scartariksen huippu, joka näytti katoavan
äärettömään avaruuteen.

Aukon pohjalta avautui kolme reikää, kuin savutorvia, joiden kautta
maan sisällinen tuli Sneffelsin purkauksen aikana oli työntänyt
ilmoille laava-aineitansa ja höyryjänsä. Jokainen näistä edessämme
ammottavista rei'istä oli noin sata jalkaa läpimitaten. Minulla
ei ollut rohkeutta katsoa alas niihin. Professori Lidenbrock
oli pikaisesti tutkinut niiden jakautumista; hän läähätti
malttamattomuudesta ja juoksi toiselta reiältä toiselle viittaillen
ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Hannu ja hänen
toverinsa istuivat laavankappaleilla ja seurasivat tarkkaan hänen
vilkkaita liikkeitänsä; nähtävästi he pitivät häntä heikkopäisenä.

Äkkiä setäni huudahti. Minä jo luulin, että hän oli luiskahtanut ja
pudonnut alas johonkin noista kolmesta kuilusta. Mutta ei! Tapasin
hänet kädet pystyssä, sääret hajallansa seisomassa aukon keskuksessa
olevan graniittikallion edessä, joka oli ikäänkuin mahdottoman suuri
Pluton kuvapatsaan aluskivi. Hänen ilmeensä osoitti hämmästystä, joka
muuttui pian mielettömäksi iloksi.

-- Akseli, Akseli! hän huusi, tule tänne! tule tänne!

Minä kiiruhdin esiin; ei Hannu eivätkä toisetkaan islantilaiset
liikkuneet paikoiltansa.

Hämmästyneenä kuten hänkin, vaikka en juuri ihastuneena, luin
kallion läntiseen kylkeen vanhoilla, puoleksi ajan hävittämillä
riimukirjaimilla hakatun, tuhannesti kirotun nimen:

-- Arne Saknussemm! huusi setäni, vieläkö epäilet?

[Kuva: Riimukirjoituksella Arne Saknussemm.]

En vastannut, vaan palasin hämilläni laavaistuimelleni.

En tiedä, kuinka kauan istuin siinä mietteisiin vaipuneena. Muistan
vain sen, että kun taas kohotin päätäni, näin setäni ja Hannun yksin
aukon pohjalla. Islantilaisille oli annettu ero palveluksesta, ja he
kulkivat nyt alaspäin Sneffelsin ulkorinteitä myöten, palataksensa
Stapiin. Hannu makasi rauhallisesti kallion juurella, johon hän oli
varustanut itsellensä tilapäisen vuoteen; setäni käyskenteli ympäri
aukon pohjalla niinkuin susi ridassa. Minulla ei ollut halua eikä
voimiakaan nousta, minkävuoksi seurasin Hannun esimerkkiä, ja vaivuin
pian levottomaan uneen, jossa luulin kuulevani jyrinää ja tuntevani
tärähdyksiä vuoren kupeissa.

Siten kului tämä ensimmäinen yö vuoren aukon pohjalla.

Seuraavana aamuna taivas oli harmaa ja pilvinen, minkä huomasin
alhaalla aukolla vallitsevasta pimeydestä, mutta vielä paremmin
setäni suuttumuksenpuuskasta.

Käsitin syyn siihen ja aloin jälleen hiukan toivoa. Syy oli seuraava:

Niistä kolmesta tiestä, jotka avautuivat jalkojemme eteen, oli
Saknussemm seurannut yhtä ainoaa. Tuon oppineen islantilaisen sanojen
mukaan piti oikea tie tunnettaman siitä omituisesta seikasta, joka
salakirjoituksessa mainittiin, että nimittäin Scartariksen varjo
lankeaisi kesäkuun viimeisinä päivinä sen reunaan.

Todellakin voi tältä paikalta nähdä sen terävän huipun; ikäänkuin
neula äärettömän isossa aurinkokellossa se osoitti määrättynä päivänä
tietä maan keskipisteeseen. Jos aurinko ei nyt näyttäytyisi, niin ei
näkyisi varjoakaan, eikä siis löytyisi tietäkään. Nyt oli kesäkuun
25 päivä. Jos taivas pysyisi kuusi päivää pilvisenä, täytyisi lykätä
koko tutkimus seuraavaan vuoteen.

En rupea kuvaamaan professori Lidenbrockin voimatonta kiukkua.
Päivä kului eikä mitään varjoa näkynyt aukon pohjalla. Hannu ei
liikkunut paikaltaan; hän luultavasti aprikoitsi itsekseen, mitä
me mahdoimme odottaa, jos hän yleensä mietti mitään. Setäni ei
kertaakaan virkkanut minulle sanaakaan, ja hänen silmänsä, jotka
alinomaan tarkastelivat taivasta, tuijottivat synkästi sen sumuisiin,
harmaisiin pilviin.

Samalla tavalla kului vielä 26 päivä. Lumiräntää satoi kaiken
päivää. Hannu teki pienen majan laavankappaleista, ja minä katselin
huvikseni tuhansia aukon sisärinteille syntyneitä vesiputouksia,
joiden kumisevaa pauhua jokainen kivi lisäsi; setäni oli raivossaan,
ja olisihan sellaisesta tyyniluontoisempikin suuttunut, sillä tämähän
oli todellakin ikäänkuin haaksirikko keskellä satamaa. -- Mutta
taivas salli suurien surujen perästä tulla suuren ilon, tuottaen
professori Lidenbrockille tyydytyksen, joka oli yhtä suuri kuin hänen
äskeinen epätoivonsa.

Seuraavana päivänä taivas oli vieläkin pilvinen, mutta sunnuntaina
kesäkuun 28 päivänä, kolmantena päivänä kuukauden lopusta, seurasi
kuun vaiheen ohessa myös ilman muutos, ja aurinko lähetti tulvimalla
säteitänsä alas vuoren aukkoon. Jokainen vähänkin kohoava paikka,
jokainen kallio, kivi ja epätasaisuus sai osansa valon runsaudesta
ja loi varjonsa maahan. Ennenkaikkea kuvastui Scartariksen varjo
selvästi ja kääntyi hiljaa sitä mukaa kuin aurinko liikkui.

Setäni väänsi itseänsä samalla tavalla.

Keskipäivällä, kun varjo oli kaikkein lyhyin, se osoitti keskimmäisen
aukon reunaa.

-- Tuossa se on! huusi professori. Tuossa se on! Maan
keskipisteeseen! hän lisäsi tanskan kielellä.

-- Eteenpäin! sanoi Hannu tyynesti.

-- Eteenpäin! vastasi setäni. Kello oli 1.13 päivällä.



XVII


Nyt alkoi varsinainen matkustuksemme. Tähän asti olivat tavalliset
matkahankaluudet olleet suuremmat kuin varsinaiset vaikeudet, mutta
tästä lähtien viimeksi mainitut kasvoivat suoraan sanoen jalkojemme
alla.

En ollut vielä vilkaissutkaan siihen mittaamattomaan kaivoon, johon
minun piti laskeutua. Nyt oli se hetki tullut; vielä voisin päättää
joko ryhtyä yritykseen tahi kieltäytyä siitä. Mutta häpesin näyttää
Hannulle pelkoani. Hannu ryhtyi tähän vaaralliseen yritykseen niin
rauhallisesti ja välinpitämättömästi, niin täydellisesti huoletonna
kaikesta vaarasta, että oikein punastuin, kun ajattelin, että olisin
vähemmän rohkea kuin hän. Kahden kesken sedän kanssa olisin ladellut
esiin koko pitkän sarjan todisteita, mutta oppaamme läsnäollessa olin
ääneti; ajatukseni kiitivät kauniin vierlantilaisen tyttöni luo,
lähestyessäni keskimmäistä aukkoa.

Olen jo maininnut, että se oli läpimitaten noin sata jalkaa, eli
ympäriinsä noin kolmesataa jalkaa. Menin ulkonevalle kallion
kielekkeelle ja kurkistin alas. Hiukseni nousivat pystyyn. Koko
olentoani järkytti tämä tyhjä avaruus; tunsin painopisteen
ruumiissani muuttuvan ja pyörtymisen nousevan päähäni ikäänkuin
juopumisen; olin putoamaisillani; eräs käsi pidätti minut -- se oli
Hannun. Silminnähtävästi en ollut saanut kylliksi usein opetusta
Vor-Frelser-Kirken huipulla Kööpenhaminassa.

Mutta vaikka olin uskaltanut vain vilkaista alas kaivoon, olin jo
ennättänyt saada käsityksen sen muodosta. Sen melkein pystysuorissa
seinissä oli monilukuisia esiin pistäviä kärkiä, jotka luonnollisesti
helpottivat alasmenoa. Mutta vaikka olikin portaat, niin ei ollut
käsipuita. Aukon suuhun kiinnitetty köysi olisi ollut kylliksi meitä
auttamaan, mutta kuinka saisimme sen irti, kun olimme laskeutuneet
sen alapäähän?

Setäni keksi tähän varsin yksinkertaisen keinon. Hän kiersi auki
kokoonkäärityn köyden, joka oli tuumaa paksu läpimitaten ja
neljäsataa jalkaa pitkä; puolet siitä hän heitti alas, pisti sitten
köyden mutkan esiinpistävän laavamöhkäleen ympäri ja laski senjälkeen
toisenkin puolen alas syvyyteen. Saatoimme silloin laskeutua alas
siten, että otimme käteen köyden molemmat puolet, jotka silloin eivät
voineet luistaa, ja kun oli kuljettu kaksisataa jalkaa alaspäin,
heitettiin toinen pää irti ja lapettiin toisesta. Tätä keinoa saattoi
sitten käyttää edelleenkin.

-- Kun olemme lopettaneet nämä valmistukset, niin sitten on
matkatavaroiden vuoro, sanoi setäni; ne pitää jakaa kolmeen eri
osaan, joista yksi jokaiselle meistä. Puhun vain särkyvistä
kapineistamme.

Rohkea professori ei nähtävästi lukenut meitä näiden
viimeksimainittujen joukkoon.

-- Hannu, sanoi hän, ottakoon työkalut ja osan ruokatavaroistamme;
sinä, Akseli, saat ottaa toisen osan ruokatavaroista ja aseet, ja
minä otan viimeisen osan ruokatavaroistamme sekä varovasti pidettävät
tieteelliset kojeet.

-- Entäs vaatteet sitten, sanoin minä, ja tämä paljous köysiä ja
portaita, kuka ne ottaa?

-- Ne tulevat itsestänsä.

-- Millä tavalla?

-- Sen saat nähdä.

Setäni ryhtyi nopeasti ja epäröimättä tehokkaisiin toimenpiteisiin.
Hänen käskystänsä kokosi Hannu kaikki vähemmän särkyvät tavarat
yhteen ainoaan myttyyn, joka sidottiin lujasti kokoon ja muitta
mutkitta syöstiin syvyyteen.

Kuulin selvästi suhinan mytyn pudotessa ammottavaan syvyyteen.
Kumartuen katsomaan kuiluun tarkasti setäni tyytyväisen näköisenä
kapineiden alasmenoa, eikä noussut, ennenkuin ne olivat kadonneet
näkyvistä.

-- Hyvä! sanoi hän. Nyt on meidän vuoromme.

Minä kysyn jokaiselta tervejärkiseltä ihmiseltä, oliko mahdollista
kuulla sellaisia sanoja kauhistumatta? Professori sitoi selkäänsä
tavaramytyn, jossa oli tieteelliset koneet. Hannu otti työkalut ja
minä aseet. Laskeutuminen alkoi seuraavassa järjestyksessä: Hannu
ensin, sitten setäni ja minä viimeiseksi. Alaslaskeutuminen tapahtui
mitä syvimmässä äänettömyydessä, jonka keskeytti ainoastaan joku
kiviliuska, joka vieri alas ja syöksi pohjattomuuteen.

Annoin itseni niin sanoakseni liukua alas, toisella kädelläni
pitäen lujasti kiinni kaksinkertaisesta köydestä, ja toisella
nojaten rautakärkiseen keppiini. Yksi ainoa ajatus vaivasi minua:
pelkäsin, että se kivi, jossa köysi oli kiinni, lohkeaisi. Köysi
näytti arveluttavan heikolta kannattamaan kolmea henkeä, ja käytin
sitä niin vähän kuin mahdollista, vaappuen merkillisellä tavalla
esiinpistävillä laavankappaleilla, joihin koetin tarttua jaloillani.

Kun jokin näistä epäluotettavista jalansijoista järkkyi Hannun
jalkojen alla, sanoi hän vakaisella äänellänsä:

-- Huomatkaa!

-- Huomatkaa! todisti setäni saksaksi.

Puolen tunnin kuluttua olimme tulleet tasaiselle kallionkappaleelle,
joka oli lujasti kiinni maanalaisen torven seinässä.

Hannu veti köyden toisesta päästä, ja toinen pää nousi ylöspäin,
kunnes se päästyään kiinnityspaikan sivu putosi alas, tuoden
mukanansa vaarallisen sateen tahi paremmin sanoen raesateen pieniä
kiviä ja laavanmuruja.

Kun kurotin katsomaan alas ahtaalta tasaiselta paikaltamme, niin
huomasin, että tämän reiän pohja ei ollut vielä näkyvissä.

Köysi kiinnitettiin taas samalla tavalla, ja toisen puolen tunnin
kuluttua olimme joutuneet kahtasataa jalkaa syvemmälle.

En tiedä, olisiko kukaan geologi voinut edes yrittääkään tällaisen
alaslaskeutumisen ohessa tutkia ympärillä olevien esineiden
laatua. Minua ei liikuttanut vähääkään, olivatko nämä kerrokset
plioseeniä, mioseenia, eosiiniä, liitua, juraa, triasta, permiläistä,
kivihiilikerrosta, devonia, siluria tahi muuta.[40] Mutta professori
teki epäilemättä havaintojansa ja muistiinpanojansa, sillä kun kerran
seisahduimme, sanoi hän minulle:

-- Kuta kauemmaksi menen, sitä varmemmaksi käy vakaumukseni. Näiden
tuliperäisien seutujen laatu vahvistaa täydellisesti Davyn teorian.
Nyt olemme alkukauden maassa, missä kemiallinen ilmiö, metallien
syttyminen yhtymisestä ilman ja veden kanssa, on tapahtunut. Minä
väitän jyrkästi, ettei maan keskustulta olekaan. Saammehan muutoin
nähdä.

Aina vain sama loppulause. Sen kyllä ymmärtää, ettei minua haluttanut
väittää häntä vastaan. Kun olin ääneti, selitti setäni vaitioloni
myöntymiseksi, ja laskeutuminen alkoi uudestaan.

Kolmen tunnin kuluttua ei reiän pohjaa vieläkään näkynyt. Kun
katsoin ylöspäin, saatoin vielä erottaa sen suun, joka kumminkin
silminnähtävästi pieneni. Sen seinät alkoivat lähestyä toisiansa
käyden hiukan loivemmiksi. Pimeys tiheni vähitellen.

Sillävälin laskeuduimme alinomaa alemmaksi; kivet, jotka seinistä
irtautuivat, putosivat mielestäni heikommasti jyristen, ja luulin,
että ne saavuttivat syvyyden pohjan pikemmin kuin sitä ennen.

Olin tarkoin laskenut, kuinka usein olimme muuttaneet köyttämme, ja
saatoin siis tarkoin tietää, kuinka syvällä olimme ja kuinka pitkä
aika oli kulunut.

Neljätoista kertaa olimme uudistaneet saman tempun, jota aina kesti
puoli tuntia. Aikaa oli siis kulunut seitsemän tuntia, sekä levätessä
puoli neljättä tuntia, eli yhteensä kymmenen ja puoli tuntia. Olimme
lähteneet kello yksi, ja nyt pitäisi siis kellon olla yksitoista.
Mitä syvyyteen tulee, jonka olimme saavuttaneet, niin tämä
neljätoista muuttoa kahdensadan jalan pituisella köydellä tekivät
yhteensä kaksituhatta kahdeksansataa jalkaa. Tässä silmänräpäyksessä
kuului Hannun ääni:

-- Seis! sanoi hän.

Minä seisahduin juuri kun olin potkaisemaisillani setääni päähän.

-- Me olemme perillä, sanoi hän.

-- Missä? kysyin minä liukuen hänen luokseen.

-- Pystysuoran aukon pohjalla.

-- Eikö ole uloskäytävää?

-- Voin erottaa jonkinlaisen käytävän, joka vie oikealle. Saammepahan
huomenna nähdä. Syökäämme nyt ensin illallista ja levätkäämme sitten.

Ei ollut vielä täydellisesti pimeä. Me aukaisimme eväspussimme,
söimme ja paneuduimme maata kivistä ja laavankappaleista tehdylle
vuoteelle niin hyvin kuin taisimme.

Kun laskemin selälleni ja aukaisin silmäni, näin kiiltävän pisteen
tämän jättiläiskaukoputkeksi muuttuneen kolmentuhannen jalan pituisen
torven päässä.

Se oli tähti, laskuni mukaan eräs Pienen Otavan tähtiä.

Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen.



XVIII


Kello kahdeksan aamulla valonsäde herätti meidät. Tuhannet
särmät seinien laava-aineessa heijastivat sen säihkyvänä sateena
ympärillemme.

Valo oli niin kirkas, että saatoimme erottaa ympärillä olevat esineet.

-- No, Akseli, mitä tästä sanot? huudahti setäni, hieroen käsiänsä.
Oletko milloinkaan nukkunut rauhallisemmin talossamme Kuninkaankadun
varrella? Et. Täällä ei kuulu mitään kärryjen jyrinää, ei kulkevien
kaupustelijoiden huutoja eikä soutajain riitelemistä!

-- Epäilemättä olemme rauhassa tämän kaivon pohjalla, mutta juuri
tässä rauhassa on jotakin kauhistuttavaa.

-- Herra varjelkoon! huusi setäni, jos nyt jo olet peloissasi, niin
miten sitten lopussa käy? Emmehän ole tunkeutuneet maan sisustaan
vielä tuumankaan vertaa.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Minä vain tarkoitan, että olemme vasta ennättäneet saaren pinnan
kohdalle! Tämä pystysuora pitkä reikä, joka päättyy Sneffels'in
aukkoon, ulottuu likimäärin meren pinnan kohdalle.

-- Oletteko varma siitä?

-- Olen ihan varma. Katso ilmapuntaria.

Elohopea, joka oli vähitellen noussut lasiputkessa, oli todellakin
seisahtunut yhdeksänkolmatta tuuman korkeudelle.

-- Näethän, sanoi professori, että meillä ei vielä ole kuin yhden
atmosfäärin paino, ja haluaisin vain, että ilmapuntarin sijasta
saisimme käyttää manometriä.

Ilmapuntari kävikin todella tarpeettomaksi, kun ilman paino tulisi
suuremmaksi kuin mitä se oli meren pinnan kohdalla.

-- Mutta, sanoin minä, eikö ole pelättävissä, että tämä alituisesti
kasvava paino käy meille tuskalliseksi?

-- Ei, me astumme hitaasti alaspäin, ja keuhkomme tottuvat
hengittämään enemmän kokoonpuserrettua ilmaa. Ilmapallolla
kulkijat eivät lopullisesti saa kylliksensä ilmaa, kun he kohoavat
yläilmoihin, kun sitä vastoin me saamme sitä ehkä liiaksikin, mutta
siitä minä pidän. Älkäämme hukatko yhtään silmänräpäystä. Missä on se
tavarakäärö, joka pudotettiin edeltäkäsin vuoren sisään?

Nyt muistin, että edellisenä iltana olimme turhaan etsineet sitä.
Setäni kysyi sitä Hannulta, joka, katseltuaan ympärilleen linnustajan
terävällä katseella, vastasi:

-- Tuolla ylhäällä!

Käärö oli todellakin tarttunut kallion syrjään sata jalkaa päämme
yläpuolella. Islantilainen kiipesi ylös sukkelasti kuin kissa, ja
muutaman minuutin perästä hän pudotti tavaramytyn alas luoksemme.

-- Syökäämme nyt aamiaista, sanoi setäni, ja syökäämme niinkuin
pitkälle matkalle lähtevät.

Korput ja kuivattu liha kostutettiin viinan sekaisella vedellä.

Syötyämme otti setä taskustansa havaintomuistikirjansa, tutki
kojeitansa ja kirjoitti:

Maanantaina heinäkuun 1 p:nä 1863.

    Kronometri: 8 t. 17 min. a.p.
    Barometri: 29 tuum. 7 linj..
    Lämpömittari: 6 ast.
    Suunta: I. Ka.

Viimeinen muistutus koski pimeätä käytävää, jonka ilmansuuntaa
kompassi osoitti.

-- No nyt, Akseli, sanoi professori innokkaasti, nyt me todella
alamme laskeutua maan uumeniin. Siis nyt tällä hetkellä alkaa
matkamme.

Näin sanoen otti setäni toiseen käteensä Ruhmkorffin koneen, joka
riippui hänen kaulassaan, ja yhdisti toisella sähkövirran lyhdyn
lasitorveen, jolloin kirkas vala poisti pimeyden käytävästä. Tämä
nerokas koje, jolla me saimme syntymään keinotekoisen päivänvalon,
salli meidän kulkea eteenpäin tulenarkojen kaasujenkin lävitse.

-- Eteenpäin! sanoi setäni.

Jokainen otti taas taakan selkäänsä. Hannu otti vierittääkseen
kääröä, jossa vaatteet ja köydet olivat, minkä jälkeen kuljimme
käytävään, minä viimeisenä.

Kun meidän piti mennä tuohon pimeään aukkoon, katselin vielä kerran
tuon suunnattoman putken läpi islantilaista taivasta, jota kenties en
enää tulisi näkemään.

Kun vuori viimeisen kerran syöksi tulta v. 1229, oli laava-aine
murtanut itselleen kulkuväylän tämän tunnelin kautta ja oli
päällystänyt sen sisustan paksulla loistavalla kerroksella, josta
sähköinen valo heijastui satakertaisesti.

Kulkiessa oli vaikeinta pitää varansa, ettei liian kiivaasti luisunut
45 asteen jyrkännettä myöten. Kaikeksi onneksemme oli käytävässä
epätasaisuuksia, syvennyksiä ja korkeampia paikkoja, jotka olivat
meille portaina, ja meidän tarvitsi vain astua alaspäin ja antaa
tavaroidemme vieriä, sidottuna kiinni pitkään köyteen.

Mutta se, mikä oli jalkojemme alla portaina, muuttui seinillä
tippukiveksi. Paikoittain oli kuohkeassa laava-aineessa pieniä
pyöreitä rakkoja; tummat, läpikuultavilla lasipisaroilla koristetut
ukonkivikiteet, jotka riippuivat holvissa ikäänkuin lamput päällämme,
näyttivät syttyvän tuleen, kun menimme ohitse. Olisi voinut
luulla, että syvyyden haltijat valaisivat ilotulilla asumuksensa
vastaanottaakseen vieraita maan päältä.

-- Tämähän on kaunista! lausuin vastoin tahtoani. Katsokaapa, setä,
mikä näky! Ettekö ihmettele näitä muunnoksia laava-aineessa, joka
huomaamattomin vivahduksin vaihtelee ruskean punaisesta loistavan
keltaiseen? Katsokaapa noita kiteitä, jotka ovat ikäänkuin loistavat
pallot!

-- Vai niin! Niinkö arvelet, Akseli? sanoi setäni. Mielestäsi tämä
on loistavaa, poikani! Mutta toivonpa, että saat nähdä parempaakin.
Käykäämme eteenpäin!

Pikemmin hänen olisi ollut syytä sanoa "luisukaamme", sillä ilman
mitään vaivaa tulimme alas vieruja myöten. Tämähän oli Vergiliuksen
mainitsema _facilis descensus Averni_.[41] Kompassi, jota minä usein
katsoin, osoitti järkähtämättä kaakosta luoteeseen; laavakäytävä ei
kääntynyt mihinkään päin, vaan kulki muuttumattoman suoraa linjaa.

Sillävälin ei lämpö lisääntynyt sanottavasti, mikä seikka todisti
Davyn teorian oikeaksi, ja usein katselin ihmetellen lämpömittariin.
Kahden tunnin kuluttua se ei osoittanut enempää kuin kymmenen
astetta, s.o. neljän asteen lisääntymistä, joka saattoi minut
ajattelemaan, että laskeutumisemme tapahtui enemmän vaakasuoraan
kuin pystysuoraan suuntaan. Sitäpaitsi saataisiin, helposti
selville, kuinka syvälle olimme saapuneet. Professori mittasi tien
inklinatsioni- ja deviatsionikulmat,[42] mutta piti mittauksen
tulokset omina tietoinaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla hän antoi pysähdysmerkin, ja Hannu
istui heti. Lamppumme kiinnitettiin esiinpistävään laavakappaleeseen.
Olimme luolan tapaisessa aukossa, josta ei puuttunut raitista
ilmaa; päinvastoin tunsimme tuulenhenkäyksiä. Mikähän mahtoi olla
niiden aiheuttajana? Sitä seikkaa en kuitenkaan ruvennut tällä
kertaa aprikoimaan, sillä väsymys ja nälkä heikonsivat minua, niin
etten jaksanut ajatella mitään. Seitsemäntuntinen yhtämittainen
laskeutuminen jyrkkää rinnettä ei voi tapahtua ilman ruumiinvoimain
vähenemistä, ja minun voimani olivat jo lopussa. Suureksi
huojennuksekseni siis kuulin sanan: "Seis!" Hannu järjesti aterian
laavankappaleelle, ja söimme kaikki hyvällä ruokahalulla. Mutta yksi
asia huoletti minua: vesivarastomme oli puoleksi kulunut. Setäni
luotti maanalaisiin lähteisiin, joista voisimme uudestaan täyttää
pullomme, mutta tähän asti ei niitä ollut näkynyt, enkä voinut olla
huomauttamatta sedälleni tästä.

-- Sitäkö kummastelet, ettei lähteitä ole vielä löytynyt? sanoi hän.

-- Olen siitä asiasta sangen levoton. Meillä ei ole vettä kuin
viideksi päiväksi.

-- Ole huoleti, Akseli, minä takaan, että löydämme vettä, vieläpä
enemmän kuin tarvitsemmekaan.

-- Milloin?

-- Niin pian kuin olemme päässeet tämän laavakerroksen ohi. Kuinka
luulisit veden pääsevän tällaisten seinien läpi?

-- Mutta tämä käytävä ulottuu kenties sangen syvälle, ja minusta
tuntuu, kuin emme vielä olisi laskeutuneet kovinkaan syvälle.

-- Miksi sinä niin luulet?

-- Siksi, että lämpö olisi suurempi, jos olisimme syvällä maan
sisustassa.

-- Sinun otaksumasi mukaan, vastasi setäni. Mitä lämpömittari
osoittaa?

-- Tuskin viittätoista astetta; se on siis noussut ainoastaan
yhdeksän astetta sen jälkeen kun lähdimme.

-- No hyvä, tee sitten johtopäätöksesi!

-- Se on seuraava: mitä tarkimpien havaintojen mukaan lämpö lisäytyy
maan sisässä asteen verran joka sadalta jalalta. Mutta erikoiset
paikalliset olosuhteet saattavat tässä vaikuttaa; esimerkiksi
Jakutskissa Siperiassa on huomattu, että lämpö lisäytyy asteen
joka kolmeltakymmeneltäkuudelta jalalta. Tämä erotus riippui
nähtävästi vuorien lämmönjohtamiskyvystä, ja tahtoisin sen
lisäksi mainita, että on huomattu lämmön lisäytyvän sammuneen
tulivuoren läheisyydessä ja gneissin läpi ainoastaan asteen joka
sadaltakahdeltakymmeneltäviideltä jalalta. Ottakaamme vaari tästä
viimeisestä otaksumasta, joka on parhaiten meille soveltuva, ja
laskekaamme sen mukaan.

-- Laske, poikaseni.

-- Ei ole mikään sen helpompaa, sanoin minä, ja kirjoitin muutamia
numeroita muistikirjaani. Yhdeksän kertaa sataviisikolmatta jalkaa on
tuhannensadanviidenkolmatta jalan syvyys.

-- Aivan oikein.

-- No siis?

-- No, minun laskujeni mukaan olemme kymmenentuhatta jalkaa
merenpintaa alempana.

-- Onko se mahdollista?

-- O, muutoin eivät numerot olekaan enää numeroita!

Professorin laskut pitivät paikkansa. Olimme jo kuuttatuhatta
jalkaa syvemmällä kuin minne ihmiset koskaan ovat päässeet. Olimme
kuuttatuhatta jalkaa syvemmällä kuin Kitz-Bahlin kaivokset Tyrolissa
sekä samanlaiset kaivokset Württembergissä ja Böhmissä.

Ilma, jonka näin syvällä olisi pitänyt olla kahdeksankymmenen asteen
lämpöistä, oli tuskin viisitoista-asteista, seikka, joka antoi
minulle paljon ajattelemisen aihetta.



XIX


Seuraavana päivänä, tiistaina heinäkuun 2:sena, jatkettiin
laskeutumista. Me kuljimme yhä vielä laavakäytävää, joka muodosti
luonnollisia tasaisesti viettäviä rappusia, ikäänkuin kaltevia
portaita, joita tavataan vanhoissa rakennuksissa. Siten laskeuduttiin
kello 12.17 asti päivällä, jolloin saavutimme Hannun, joka oli
seisahtunut vähää ennen.

-- Vihdoinkin, sanoi setäni, olemme päässeet tämän savupiipun pohjaan.

Katsoin ympärilleni. Olimme tienhaarassa, josta alkoi kaksi tietä,
kumpikin ahtaita ja pimeitä. Kumpaako nyt piti seurata? Sitä oli
vaikea päättää.

Setäni ei tahtonut näyttää epätietoiselta minun eikä oppaankaan
silmissä; hän osoitti siis idänpuolista käytävää, ja pian olimme
kaikki kolme lähteneet sitä tietä.

Vaikea olisi muutoin ollut harkitsemalla päättää, kumpaako näistä
seuraisi, sillä ei kummassakaan ollut mitään merkkiä, josta olisi
voinut tehdä joitakin johtopäätöksiä; siinä täytyi jättäytyä kokonaan
sattuman varaan.

Tämän uuden käytävän kaltevuus oli tuskin huomattava, ja sen
läpileikkauspinta oli varsin erilainen. Joskus avautui eteemme
jakso kaariholveja, jotka muistuttivat huippukaarisia goottilaisia
kirkkoja. Keskiajan taiteilijat olisivat voineet täällä tutkia tämän
rakennustyylin kaikkia muotoja. Etäämpänä jouduimme roomalaisten
tynnyriholvien alle, joiden vahvat tukevat patsaat näyttivät taipuvan
niiden painosta. Muutamin paikoin tuli näiden holvien sijaan ahtaita
solia, ikäänkuin majavanpesiä, jotka pakottivat meidät kulkemaan
ryömimällä ahtaiden aukkojen läpi.

Lämpö pysyi kohtuullisena. Ajattelin vastoin tahtoani sen voimaa
siihen aikaan, kun Sneffelsin syöksemä laava-aine kulki tämän kanavan
kautta, joka nyt oli niin hiljainen. Kuvittelin mielessäni, kuinka
tuliset virrat murtuivat käytävän kulmiin, ja kuinka tulikuumat
höyryt puristuivat kokoon tässä ahtaassa reiässä!

-- Kunhan vain ei vuori vanhoilla päivillänsä rupeaisi
hulluttelemaan! tuumin itsekseni.

Näitä tuumiani en ilmoittanut setä Lidenbrockille, sillä hän ei
olisi ymmärtänyt niitä; hänen ainoa ajatuksensa oli vain mennä
eteenpäin. Hän käveli, luisui, jopa kieriskeli eteenpäin, alati niin
luottavaisena, että se oli suoraan sanoen ihmeteltävää.

Käveltyämme tuntematta suurtakaan väsymystä, olimme kello kuuden
aikaan kulkeneet kaksi penikulmaa etelään päin, mutta tuskin neljättä
osaakaan alaspäin.

Setäni antoi levähdysmerkin. Söimme paljoa puhumatta ja nukuimme
liikoja miettimättä.

Varustuksemme yötä varten olivat varsin yksinkertaiset, ja
matkapeite, johon kukin meistä kääriytyi makaamaan, oli ainoa
vuoteemme. Ei tarvinnut pelätä kylmää eikä päällekarkausta.
Matkustajat, jotka kulkevat Afrikan erämaissa tahi uuden mantereen
aarniometsissä, ovat pakotetut vuorotellen valvomaan toisten
maatessa; täällä sitävastoin oli täydellinen yksinäisyys; ei ollut
villi-ihmisiä eikä petoja.

Aamulla heräsimme terveinä ja levänneinä. Matkaa jatkettiin
laavatietä myöten kuten ennenkin, mutta oli tahdotonta tutkia
maanlaatua niillä seuduilla, jossa kuljimme. Sen sijaan että tiemme
olisi laskeutunut maan sisuksiin päin, se näytti kulkevan aivan
vaakasuoraan; luulinpa huomanneeni, että se kohosi ylös maan pintaan
päin. Tämä käytävän suunnan muuttuminen alkoi kello kymmenen aikaan
olla niin huomattava, ja niin väsyttäväkin, että minun täytyi
hiljentää käyntiäni.

-- No, Akseli? kysyi professori malttamattomasti.

-- En jaksa kulkea enää, vastasin minä.

-- Mitä? Astuttuasi kolme tuntia oivallista tietä myöten?

-- Oivallista kyllä, sitä en tahdo kieltää, mutta varmaan väsyttävää.

-- Mitä? Kävellä alamäkeä!

-- Eipä, kun nousta ylämäkeä, jos suvaitsette.

-- Noustako ylöspäin! sanoi setäni kohottaen olkapäitään.

-- Epäilemättä. Puolen tunnin ajan on kaltevuus vähentynyt, ja jos
tällaista kulkua kestää vielä pitemmältä, niin tulemme varmaan
takaisin Islantiin.

Professori pudisti päätään tahtomatta uskoa tätä todeksi. Koetin
taas jatkaa keskustelua, mutta hän ei vastannut mitään, vaan antoi
lähtömerkin. Näin varsin hyvin, ettei hänen äänettömyyteensä ollut
muuta syytä kuin se, että hän oli hyvin huonolla tuulella.

Siispä otin uljaasti taakkani ja seurasin kiireesti Hannua, joka
astui setäni jäljessä. Pidin kunnia-asianani, etten jäisi jälkeen,
ja koetin varoa, ettei toverini pääsisi näkymättömiin; vapisin
ajatellessani, että eksyisin tässä maanalaisessa harhasokkelossa.

Vaikka kulku tien kohoamisen kautta kävi yhä vaivalloisemmaksi,
lohdutin itseäni sillä ajatuksella, että lähenin maan pintaa. Tämä
toivo vahvistui joka askeleella, ja iloitsin ajatellessani, että
saisin vielä nähdä pikku Graübenini.

Keskipäivällä tapahtui käytävän seinien ulkonäössä muutos, jonka
minä huomasin siitä, että sähkövalon heijastus niistä väheni.
Laavapeitteen jälkeen seurasi luonnollisia kallioita, jotka olivat
kaltevina ja usein pystysuorinakin kerroksina. Me olimme keskellä
siluurista kautta.[43]

-- On selvää, sanoin minä, että nämä kerrostumat ovat muodostuneet
toisella maailmankaudella liuskakivestä, kalkista ja hiekkakivestä!
Me käännämme selkämme graniittipohjalle! Mehän teemme aivan kuin
lähtisimme Hampurista Hannoverin kautta Lyypekkiin.

Olisi ollut parempi vaieta näistä huomioista, mutta innostukseni
geologiaan oli suurempi kuin viisauteni, joten setäni kuuli puheeni.

-- Mikä on hätänä? kysyi hän.

-- Katsokaa, sanoin, ja osoitin hänelle hiekka- ja
kalkkikivikerrosta, sekä ensimmäisiä merkkejä liuskakiven kaltaisista
vuorilajeista.

-- No entä sitten?

-- Olemme tulleet sille maailmankaudelle, jolloin ensimmäiset kasvit
ja eläimet syntyivät.

-- Vai niin! Niinkö luulet?

-- Mutta katsokaapa! Tarkastakaa, tutkikaa!

Pyysin professoria valaisemaan lampullansa käytävän seinää ja odotin,
että hän sanoisi jotakin hämmästyksissään; mutta hän ei virkkanut
sanaakaan, vaan jatkoi kulkuansa eteenpäin.

Oliko hän ymmärtänyt sanojani vai ei? Kävikö hänen kunnialleen setänä
ja oppineena miehenä tunnustaa erehtyneensä valitessaan tämän itäisen
käytävän, vai oliko hän päättänyt tutkia sen perille saakka? Se vain
oli selvää, että olimme jättäneet laava-aineen kulkuväylän ja ettei
tämä käytävä voinut viedä Sneffelsin ahjoon.

Kysyin itseltäni, enkö pannut liian suurta painoa tälle maakerroksien
vaihtumiselle. Enkö pettänyt itseäni? Kuljimmehan todella niiden
kalliokerroksien läpi, jotka ovat graniittipohjalla.

-- Jos vain minä olen oikeassa, niin minun täytyy löytää joitakin
ikivanhojen kasvien jätteitä, ja silloin asia on varma. Etsikäämme!

En ollut kulkenut sataakaan askelta ennenkuin silminnähtävät
todistukset olivat edessäni. Siluurisella aikakaudella oli merissä
enemmän kuin tuhatviisisataa eri kasvi- ja eläinlajia. Jalkani, jotka
olivat tottuneet kovaan laava-aineeseen, polkivat nyt tomua, joka oli
syntynyt ruohojen ja simpukkain jätteistä, ja seinillä näkyi selvästi
jälkiä fucus- ja lycopodium-kasveista.[44]

Professori Lidenbrock ei voinut erehtyä näistä, mutta hän ummisti
silmänsä jatkaen matkaansa yhtä kiireesti kuin ennenkin. Tämähän oli
itsepäisyyttä, joka meni kaikkien rajojen yli, enkä voinut enää sitä
kärsiä. Otin käteeni täydellisesti säilyneen näkinkengän kuoren,
joka oli melkein samanlainen kuin nykyajan Oniscus,[45] menin sitten
setäni luo ja sanoin hänelle:

-- Katsokaa tätä!

-- Niinpä näkyy, sanoi hän tyynesti, se on simpukan kuori, joka
kuuluu trilobitien[46] hävinneeseen sukuun. Ei sen enempää!

-- Mutta ettekö päätä sen johdosta...?

-- Samaa kuin sinäkin? Päätän kyllä. Olemme jättäneet graniittipohjan
ja laava-aineen kulkuväylän. Onpa mahdollista, että olen erehtynyt,
mutta en ole siitä vakuutettu, ennenkuin olen päässyt tämän käytävän
päähän.

-- Se on oikein, setä, että teette niin, ja minä hyväksyisin
menettelynne, jollei meitä uhkaisi vaara.

-- Mikä sitten?

-- Veden puute. -- Meidän pitää jakaa se määrättyihin päiväannoksiin!



XX


Oli todellakin välttämätöntä säästää juomavettä, sillä illallista
syödessämme huomasin, ettei sitä voinut riittää enemmäksi kuin
kolmeksi päiväksi. Sen lisäksi tuli vielä sekin harmi, että meillä
oli sangen vähän toivoa löytää mitään lähdettä näissä tämän
maailmankauden muodostamissa kerroksissa.

Koko seuraavan päivän käytävän holvit yhä kaareutuivat yllämme, ja
kuljimme virkkaen tuskin sanaakaan. Me aloimme muuttua melkein yhtä
vaiteliaiksi kuin Hannukin.

Tie ei kohonnut, ei ainakaan sanottavasti; välistä se näytti
viettävän alaspäinkin. Mutta tämä tuskin huomattava suunnanmuutos ei
voinut rauhoittaa professoria, sillä maakerroksien laatu pysyi aivan
muuttumattomana.

Seinien liuska- ja kalkkikivikerrokset sekä vanha punainen hiekkakivi
välkkyivät komeasti sähkölyhtymme kirkkaassa valossa. Olisi voinut
luulla olevansa avatussa malmisuonessa keskellä Devonshireä, josta
tällaiset maakerrokset ovat saaneet nimensäkin.[47]

Loistavat marmorilajit peittivät käytävän seiniä; muutamat lajit
olivat agaatti-harmaita, täynnä kummallisia valkoisia suonia,
toiset ruusunpunaisia tahi keltaisia, punapilkkuisia; etäämpänä oli
näytteitä tummista puna- ja ruskeapilkkuisista lajeista, joissa
kalkkikivi aikaansai kauniita värivivahduksia.

Suurimmassa osassa näitä marmorilajeja oli ikivanhojen eläimien
jälkiä. Eilisestä päivästä alkaen oli kehitys selvästi edistynyt.

Trilobiittien asemesta huomasin kehittyneempien lajien jätteitä,
muiden ohessa _Ganoidi_-kaloja,[48] sekä noita varhaisimpia
_Sauropteris_-eläimiä,[49] joiden paleontologit ovat huomanneet
olevan matelijoiden ensimmäisiä muotoja. Devonisissa merissä eli
suuri määrä tällaisia, ja niitä sortui tuhansittain uudempien
kerrosten alle.

Oli siis aivan selvää, että nousimme ylöspäin eläimellisen elämän
astuimia myöten, joiden korkeimmalla portaalla ihminen on. Mutta
professori ei näkynyt välittävän siitä.

Hän odotti kahta asiaa: että ilmaantuisi jyrkkä rotko, joka sallisi
hänen taas jatkaa alaspäin, tahi että vastaamme tulisi jokin este,
joka keskeyttäisi hänen kulkunsa tätä tietä myöten. Mutta ilta tuli
tämän toivon täyttymättä.

Perjantaina painui vähäinen retkikuntamme yhä syvemmälle käytävän
sokkeloihin; yöllä aloin jo tuntea janon tuskaa.

Kymmenen tunnin kävelyn jälkeen huomasin, että lampun valo ei enää
heijastunutkaan seinistä. Marmorin, liuska-, kalkki- ja hiekkakiven
sijaan peitti seiniä tumma kiiltämätön aine. Eräässä paikassa, missä
tunneli oli ahdas, nojausin vasempaa seinää vastaan, ja kun vedin
käteni takaisin, oli se aivan musta. Minä tarkastin seinää likemmin
ja huomasin, että olimme keskellä kivihiili-aarniota.[50]

-- Kivihiili-aarnio! huudahdin minä.

-- Aarnio ilman työmiehiä, vastasi setäni.

-- Oh, kukapa sen niin tietää?

-- Sen tiedän minä, vastasi setäni lyhyesti, ja olen varma siitä,
että tämä käytävä, joka vie hiilikerroksien lävitse, ei ole
ihmiskätten työtä. Mutta on yhdentekevää, olipa se luonnon muodostama
taikka ei. Nyt on ruoka-aika; sentähden syökäämme.

Hannu otti esiin vähän ruokaa; söin vain hiukkasen, mutta join
sen vähäisen vesitilkan, joka oli minun osani. Oppaamme pullo oli
puolillansa vettä ja siinä oli kaikki, mitä oli jäljellä kolmen
hengen janon sammuttamiseksi.

Syötyämme kääriytyivät matkatoverini peitteisiinsä, saadakseen unesta
virkistystä vaivoillensa. Minä puolestani en nukkunut, vaan luin
aamuun asti.

Kello kuuden aikaan lauantaina lähdimme taas matkaan. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua tulimme avaraan aukeamaan, ja ymmärsin silloin,
etteivät ihmiskädet olleet voineet kaivaa tätä kaivosta, sillä holvit
olisivat siinä tapauksessa olleet pönkitetyt. Oli varsin ihmeellistä,
että ne vielä voivat olla pystyssä.

Luola oli sataa jalkaa leveä ja sataaviittäkymmentä korkea. Se oli
syntynyt jonkin maanalaisen liikunnon vaikutuksesta; kestämättä
jotakin voimallista sysäystä oli maankuori auennut ja tehnyt tämän
suuren aukon, johon nyt ensimmäisen kerran tunkeusi maanpinnan
asukkaita.

Koko kivihiilikauden historia oli kirjoitettu näille mustille
seinille, ja geologi olisi helposti voinut niistä seurata kaikkia eri
kehityskausia. Hiilikerroksia erottivat toisistaan tiheät hiekka- ja
savikerrokset, joiden välissä ne olivat ikäänkuin musertuneina.

Tänä aikana, joka oli lähinnä nuorin paleontologisen maailmankauden
jaksoista, oli maa erinomaisen rehevän kasvullisuuden peitossa;
siihen oli kaksi syytä, nimittäin kuuma ilmanala ja alituinen kosteus.

Silloin ei kasvanut paljon puita, vaan ainoastaan kortteita,
äärettömiä heinälaitumia, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita:
asterofyliittejä ja muita harvinaisia kasvisukuja, joita siihen
aikaan oli tuhansia eri lajeja. Juuri tästä tavattoman runsaasta
kasvullisuudesta kivihiilet ovat saaneet alkunsa. Kasvit vajosivat
veden alle ja muodostivat vähitellen paksuja kerroksia.

Silloin alkoi luonnollisen kemian vaikutus; merien pohjalla
kasviaineet ensiksi muodostuivat turpeiksi, alkoivat sitten kaasujen
vaikutuksesta lämmetä ja kivettyivät lopuksi täydellisesti.

Siten muodostuivat nämä äärettömät hiilipaljoudet, joiden kuitenkin
vähemmässä kuin kolmessa vuosisadassa täytyy loppua liiallisen
kuluttamisen kautta, jolleivät teollisuutta harjoittavat kansat
ajoissa hillitse tuhlaavaisuuttansa.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni katsellessani luolan
hiilirikkauksia. Luultavasti ne eivät koskaan tule päivänvaloon,
sillä näin syvällä olevien aarnioiden kaivaminen vaatisi liian suuria
kustannuksia. Ja mitäpä se muutoin hyödyttäisikään, kun kerran niin
paljo hiiltä vielä on monin paikoin niin sanoaksemme maanpinnalle
levitettynä? Sellaisina kuin nämä hiilikerrokset nyt ovat, pysyvät ne
maailman loppuun asti.

Silläväin kuljimme eteenpäin, ja unhotin tien pituuden, vaipuen
geologisiin mietteisiin, ilman lämpö pysyi yhtäläisenä kuin se oli
ollut kulkiessamme laava-aineen ja liuskakiven muodostamien kerrosten
lävitse. Mutta minä tunsin sangen selvästi hiilivedyn hajun. Huomasin
heti, että käytävässä oli sangen paljon tätä vaarallista kaasua, jota
vuorityömiehet sanovat kaivoskaasuksi ja jonka räjähtäminen on niin
usein aikaansaanut hirveitä tapaturmia.

Onneksi oli valaistusneuvonamme Ruhmkorffin älykäs kone; mutta jos
olisimme olleet niin typeriä, että tulisoihtu kädessä olisimme
tutkineet tätä käytävää, niin olisi hirveä räjähdys tehnyt lopun
matkastamme tappaen meidät.

Tätä kävelyä kivihiilen keskellä kesti iltaan asti. Setäni taisi
tuskin hillitä malttamattomuuttansa, jota hän tunsi tiemme
vaakasuoran suunnan tähden. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli synkkä
pimeys, joten käytävän pituutta ei voinut nähdä, ja minä jo rupesin
luulemaan sitä loppumattomaksi, kun kello kuuden aikana ilmestyi
äkkiarvaamatta seinä eteemme. Ei oikealla eikä vasemmalla puolella,
ei ylhäällä eikä alhaalla ollut mitään tietä! Me olimme tulleet
umpinaiseen sopukkaan.

-- No sen parempi! huusi setäni. Sittenpähän tiedän, mitä teen. Me
emme ole Saknussemmin kulkemalla tiellä, eikä auta muu kuin kääntyä
takaisin. Levätkäämme nyt yö, ja kolmen päivän kuluttua tulemme
takaisin sille kohdalle, missä käytävät haarautuvat.

-- Niin, sanoin minä, jos meillä on siihen voimia!

-- Miksi ei olisi?

-- Siksi, että vesi on huomenna tykkänään lopussa.

-- Entäs rohkeus? Onko sekin lopussa? kysyi professori katsoen minuun
ankaran näköisenä. En uskaltanut vastata.



XXI


Seuraavana päivänä lähdimme aikaiseen matkalle; meidän täytyi
kiiruhtaa, sillä olimme viiden päivämatkan päässä siitä käytävien
risteyksestä, jossa olimme menneet harhaan. En tahdo lähemmin
kuvailla kärsimyksiämme paluumatkalla. Setäni kesti ne sellaisen
närkästyksen vallassa, jota mies tuntee tietäessään olleensa
väärässä; Hannu tyynen luonteensa mukaan kärsivällisesti ja minä
valitellen ja epätoivoisena, sen myönnän. En jaksanut rohkeasti
kestää vastoinkäymisiä.

Niinkuin olin ennustanutkin, vesi loppui kokonaan ensimmäisen päivän
marssin jälkeen. Juoma-aineenamme oli nyt vain viina, mutta tämä
inhoittava neste poltti kurkkuani, enkä kärsinyt sitä nähdäkään.
Minusta oli ilma tukahduttava, väsymys teki minut hervottomaksi ja
useita kertoja olin kaatumaisillani. Me seisahduimme silloin ja
setäni tahi islantilainen koettivat virkistää minua niin hyvin kuin
taisivat. Mutta minä näin jo, että edellinen vain sangen vaikeasti
taisteli lopullista uupumusta ja janon tuskia vastaan.

Tiistaina heinäkuun 9 p:nä saavuimme viimeinkin nääntyneinä,
melkein ryömien, käytäväin yhdyntäpaikalle. Siellä kaaduin maahan
laavapohjalle. Kello oli kymmenen aamupäivällä.

Nojaten seinää vastaan Hannu ja setäni koettivat pureksia muutamia
korpunpalasia. Syviä huokauksia kohosi työläästi paisuneilta
huuliltani, kunnes viimein menin tainnuksiin.

Hetkisen kuluttua lähestyi setäni minua ja nosti minut syliinsä.

-- Lapsi parka! mutisi hän itsekseen todella hellällä äänellä.

Tulin liikutetuksi näistä sanoista, sillä olin tottumaton kuulemaan
ystävällisiä sanoja tuimalta professorilta; otin hänen vapisevat
kätensä käsiini, ja hän salli sen katsellen minua kyynelsilmin.

Silloin näin hänen tarttuvan pulloon, joka riippui hänen kaulassaan,
ja suureksi hämmästyksekseni hän asetti sen huulilleni.

-- Juo! sanoi hän.

Kuulinko oikein? Oliko setäni hullu? Katsoin häneen hämmästyneenä
enkä voinut käsittää hänen sanojansa.

-- Juo! sanoi hän uudelleen, ja nostaen pullon huulilleni hän
tyhjensi sen sisällön kokonaan suuhuni.

Ah, mikä nautinto! Kulaus vettä kostutti kuivaa suutani, yksi ainoa
kulaus vain, mutta se oli kylliksi virkistämään riutuvia elinvoimiani.

Kiitin setääni kädet ristissä.

-- Niin, sanoi hän, kulaus vettä! Viimeinen! ymmärrätkö? Viimeinen!
Minä olin sitä säilyttänyt suurena kalleutena pullossani.
Parikymmentä kertaa, sata kertaa olen voittanut suuren haluni juoda!
Mutta ei, Akseli, säästin sen sinulle.

-- Setäni! mutisin minä, ja suuret kyyneleet tulivat silmiini.

-- Niin, lapsi raukkani, minä tiesin, että sinä tänne päästyämme
kaatuisit maahan puolikuolleena, ja sentähden säästin viimeiset
vedenpisarani, virvoittaakseni niillä sinua.

-- Kiitoksia, kiitoksia setä, sanoin minä.

Vaikka janoni oli vain hiukan vähentynyt, olin kuitenkin saanut uusia
voimia. Kurkkuni kutistunet jänteet ja turvonneet huuleni pehmenivät,
ja saatoin puhua.

-- Kuulkaapa nyt, sanoin minä, meillä ei ole kuin yksi keino
jäljellä; koska ei ole vettä, niin meidän täytyy; kääntyä takaisin.

Setäni kaihtoi katsettani, kun lausuin nämä sanat; hän painoi päänsä
alas.

-- Meidän täytyy kääntyä takaisin, huudahdin minä, ja mennä takaisin
Sneffelsiin. Suokoon Jumala meille voimia nousta ylös vuoren huipulle!

-- Kääntyä takaisin! sanoi setäni, ikäänkuin olisi vastannut
pikemminkin itselleen kuin minulle.

-- Niin, kääntyä takaisin, viivyttelemättä silmänräpäystäkään.

Pitkä aika kului äänettömyyden vallitessa.

-- Eivätkö siis, Akseli, nämä vesipisarat ole antaneet sinulle voimaa
ja rohkeutta? kysyi professori omituisella äänellä.

-- Rohkeuttako!

-- Näen sinun olevan yhtä alakuloinen kuin ennenkin; olet vieläkin
aivan epätoivoinen.

Minkälaisen ihmisen kanssa olinkaan tekemisissä, ja mitä tuumia hän
hautoikaan rohkeassa sielussaan?

-- Mitä? Ettekö tahdo? -- -- --

-- Luopuako tästä matkasta, kun kaikki ennustaa, että se onnistuu? En
suinkaan!

-- Meidän siis täytyy menehtyä?

-- Ei, Akseli, ei! Palaa sinä! Minä en tahdo aiheuttaa sinun
kuolemaasi! Hannu seuratkoon sinua. Jätä minut!

-- Hylkäisinkö teidät!

-- Jätä minut yksin, sanon sinulle! Minä olen lähtenyt tälle matkalle
ja menen perille asti, kävi miten kävi. Mene tiehesi, Akseli, mene
tiehesi!

Setäni puhui hyvin kiivaasti. Hänen äänensä, joka oli vähän aikaa
ollut lempeä, tuli taas kovaksi ja uhkaavaksi. Synkän itsepintaisesti
hän taisteli mahdottomuutta vastaan. Minä en tahtonut jättää häntä
tänne syvyyden pohjalle, vaikka toiselta puolen itsesäilytysvaistoni
käski minun paeta.

Hannu katseli tätä kohtausta tavalliseen välinpitämättömään
tapaansa, mutta hän ymmärsi nähtävästi kuitenkin, mistä hänen
molemmat matkakumppaninsa keskustelivat. Meidän liikkeemme ja eleemme
osoittivat kyllä selvästi, mille suunnalle kumpikin meistä koetti
toistansa saada lähtemään; mutta Hannusta näytti samantekevältä,
missä hänen henkensä oli vaarassa; hän oli valmis jatkamaan matkaa,
jos annettaisiin lähtömerkki, ja valmis myöskin seisahtumaan herransa
vähimmästäkin viittauksesta.

Jospa minä tällä hetkellä olisin voinut saada Hannun käsittämään
sanojani! Sanani, huokaukseni, ääneni olisivat pehmittäneet tämän
kovan luonnon. Minä olisin hänelle selittänyt, olisin niin sanoakseni
selittänyt hänelle kouraan tuntuvasti niitä vaaroja, joita hän ei
näyttänyt aavistavankaan, ja meidän molempien yhdessä olisi ehkä
onnistunut saada itsepäinen professori taipumaan. Jos olisi tarvittu,
olisimme voineet pakottaa hänet palaamaan Sneffelsin huipulle!

Minä lähestyin Hannua ja laskin käteni hänen kädellensä: hän ei
liikahtanut. Minä osoitin hänelle tietä vuoren aukon suuhun; hän
pysyi järkähtämättömänä. Läähättävät keuhkoni ilmaisivat tuskani,
mutta islantilainen pudisti vain päätänsä ja osoitti tyynesti setääni.

-- Herra! sanoi hän.

-- Herra! huusin minä. Hullu! Hän ei ole elämäsi herra! Meidän täytyy
paeta! Meidän täytyy viedä hänet pois! Kuuletko? Ymmärrätkö?

Olin tarttunut Hannua käsivarteen ja tahdoin pakottaa hänet nousemaan
ylös ja auttamaan minua, mutta setäni tuli väliin.

-- Malta mielesi, Akseli! sanoi hän. Sinä et saa tätä itsepintaista
palvelijaa taivutetuksi. Kuule siis, mitä ehdotan sinulle.

Panin käsivarteni ristiin ja katsoin setää suoraan silmiin.

-- Veden puute, sanoi hän, on ainoana esteenä aikomuksieni
täyttämiselle. Tästä itäisestä käytävästä, joka on muodostunut
laava-aineen, liuskakiven ja hiilien sisään, emme ole löytäneet
tippaakaan vettä. On mahdollista, että meillä on parempi onni, jos
seuraamme läntistä käytävää.

Minä pudistin päätäni hyvin epäilevän näköisenä.

-- Kuule minua loppuun asti, sanoi professori koroittaen ääntänsä.
Sillä aikaa kuin sinä makasit tässä tainnuksissa, liikkumattomana,
olen minä tutkinut tämän käytävän muodostusta. Se vie suoraan
maan sisukseen ja saattaa meidät muutaman tunnin kuluessa vahvalle
graniittipohjalle, jossa tapaamme lähteitä runsaasti. Kuule siis
mitä sanon. Kun Kolumbus pyysi laivaväeltänsä kolmen päivän aikaa,
löytääksensä uusia maita, niin miehistö myöntyi hänen pyyntöönsä,
vaikka olivat sairaita ja kauhistuneita, ja hän löysikin kokonaisen
uuden maailman. Minä, näiden maanalaisten seutujen Kolumbus, pyydän
sinulta ainoastaan yhtä päivää. Jollemme tämän ajan kuluessa ole
löytäneet vettä, niin minä vannon, että palaamme maan pinnalle
takaisin.

Vaikka olin hyvin levoton, tulin kuitenkin liikutetuksi näistä
sanoista ja siitä uhrautuvaisuudesta, jota setäni osoitti puhuessaan
tällä tavalla.

-- No, olkoon menneeksi, vastasin, tapahtukoon kuten tahdotte ja
palkitkoon Taivaan herra teidän suurenmoisen rohkeutenne. Teillä on
vain muutama tunti aikaa koetella onneanne. Eteenpäin!



XXII


Me rupesimme kulkemaan taas alaspäin, mutta tällä kertaa uutta
käytävää. Hannu kulki tapansa mukaan edellä. Emme olleet menneet
sataa askelta, kun professori, joka lyhdyllänsä valaisi muuria, jo
huudahti:

-- Tässä on alkuajan eli prekambrisen maailmankauden maakerroksia!
Olemme oikealla tiellä. Eteenpäin! eteenpäin!

Kun maapallo maailman alkuaikoina vähitellen jäähtyi, aiheutti sen
supistuminen ulkokuoren mullistuksia, räjähdyksiä, kutistumisia
ja halkeamia. Se käytävä, jota kuljimme, oli halkeama, jonka
kautta ulossyöksevä graniitti kerran oli raivannut itselleen tien.
Sen tuhannet mutkat muodostivat sekavan sokkelon ensimmäisen
maailmankauden maakerroksissa.

Sitä mukaa kuin tulimme alemmaksi, tuli näkyviin niitä kerroksia,
jotka muodostivat maan. Geologinen tiede on huomannut kolme eri
kerrosta: liuskakivi, gneissi ja katinkultakivi, -- jotka perustuvat
sille järkähtämättömälle pohjalle, jota sanotaan graniitiksi.

Mutta eipä ole mineralogeja koskaan sattunut tällaiselle
merkilliselle paikalle luontoa tutkimaan. Mitä eloton pora ei ole
voinut nostaa maan pinnalle, sitä saatoimme tutkia silmillämme ja
koskettaa käsillämme.

Kauniin viheliäisen liuskakivikerroksen läpi kulki vaski- ja
manganisuonia, ja sitä paitsi näkyi hiukan platinaa ja kultaa. Kuinka
suuria rikkauksia olikaan kätkettyinä maapallon sisustaan, joista
ihmisten ahneus ei koskaan pääsisi nauttimaan! Ensimmäisten päivien
mullistukset olivat haudanneet nämä aarteet niin syvälle, ettei
kuokka eikä rautakiila niitä ikänä voi sieltä temmata.

Liuskakiven alapuolella oli suoraviivaisesti muodostunutta gneissiä,
joka oli huomattavaa säännöllisten muotojensa vuoksi; sen jälkeen
suuriliuskaista katinkultaa, joka hämmästytti komealla kiillollansa.

Sähkölyhdyn valo, joka heijastui katinkullan loistavasta pinnasta,
säihkyi kaikista kulmista; oli kuin olisin kulkenut onton timantin
läpi, jossa valon säteet taittuivat tuhansiin häikäiseviin eri
väreihin.

Kello kuuden paikoilla alkoi valon loisto huomattavasti vähetä,
melkeinpä lakkasi tykkänään; seinillä oli kiteellinen mutta synkempi
väri, katinkulta yhtyi kiinteämmin vuolukiveen ja ukonkiveen,
muodostaen varsinaista kalliota, joka on kaikkein kovinta kiveä, ja
joka musertumatta kannattaa maapallon neljää ylempää kerrosta. Me
olimme saapuneet ikäänkuin äärettömään graniittivankilaan.

Kello oli kahdeksan illalla. Vettä ei löytynyt vieläkään, ja minä
kärsin hirveästi. Setäni kulki edellä eikä tahtonut seisahtua; hän
toivoi kuulevansa jonkin lähteen lorisemista, vaan ei kuullut mitään!

Jalkani lakkasivat kannattamasta minua, mutta minä koetin
valittamatta kestää tuskiani, etten pakottaisi setääni seisahtumaan;
se olisi ollut hänelle epätoivoinen isku, sillä hänen viimeinen
määräpäivänsä oli loppumaisillaan.

Vihdoin voimani uupuivat; minulta pääsi huuto ja kaaduin.

-- Auttakaa! Minä kuolen.

Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja
lausui viimein seuraavat synkeät sanat:

-- Kaikki on lopussa!

Silmäni painuivat umpeen.

Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina
vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en
saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin
siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni
viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa
heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan
pinnalle.

Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja
minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani.
Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia
kääntyäkseni graniittivuoteellani.

Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei
vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista
ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.

Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää.
Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä
islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.

Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä
koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta
huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.

-- Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain
itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen
kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka
käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun
poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi
käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti
minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä
seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän
yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet
erottaneet?



XXIII


Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä
syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen
toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani
hulluksi!

Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja
Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen
viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.

Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja
herätti hänet. Setäni nousi ylös.

-- Mitä nyt? kysyi hän.

-- Vettä! vastasi linnustaja.

Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu
polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt
sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti
Hannun sanat.

-- Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.

-- Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.

-- Alhaalla, vastasi Hannu.

-- Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja
puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.

Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä
jyrkemmäksi.

Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria
tuhatta jalkaa alemmaksi.

Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi,
jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän.
Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena
olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni
ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.

-- Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron
kohinaa.

-- Puron! huusin minä.

-- Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!

Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää
väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi
huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt
vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen
huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä
kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.

Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut
tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille
ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta
hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista
nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.

Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme
loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.

Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle,
missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.

Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden
jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.

Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä,
jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.

Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.

Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti;
katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja
kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin
hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului
selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen
jalan korkeudella maasta.

Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä
linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen
tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.

-- Pelastetut! huusin minä.

-- Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos
olkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!

Sen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän
mieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin
vaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta
vierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi
meidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan
olleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut
enää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä
sammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki.
Hannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä
minulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi
mennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs
oppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella
sysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon.
Kuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä
vesi jo olisi huuliani kostuttanut.

Pian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli
kestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni
tahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä
häntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului
suhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan
seinään.

Hannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää
tuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin
suihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon --
vesi oli kiehuvan kuumaa.

-- Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.

-- No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.

Käytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi
maanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi
kerran siitä ryyppäsimme.

Mikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä
se tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se
vielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä
lähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta
vähän aikaa sitä nautittuani huusin:

-- Tämähän on raudansekaista vettä!

-- Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä
on yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan
tahi Töplitziin!

-- Ah! kuinka tämä on hyvää!

-- Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä
maanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka
ei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn
ja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.

-- Oikein! huusin minä.

Ja nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.

Hannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti
virvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin
ennenkin.

-- Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.

-- Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että
se tulee ehtymättömästä lähteestä.

-- Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja
koettakaamme sitten tukkia reikää.

Neuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja
vaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti
hänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki
ponnistuksemme olivat hyödyttömät.

-- Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen
korkealla, päättäen veden voimasta.

-- Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen
kahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin
painolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!

-- Mikä?

-- Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?

-- Sentähden että -- -- --

Minä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.

-- Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen,
kun ne tulevat tyhjiksi?

-- Ei suinkaan.

-- No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain
mukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla
virkistää meitä!

-- Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro
johdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi
aikeissamme.

-- Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.

-- En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.

-- Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman
tunnin levänneet.

Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä
siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.



XXIV


Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi
ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi
olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen
selityksen.

Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista
vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä
pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen
setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas,
sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin
Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat
ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle
olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle,
niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.

Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.

-- Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon
ikivanhat kaiut.

Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli,
teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon
alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut
tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon
kuljetusta matkasta.

Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään
kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme
juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka
johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata
aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät
pian mytologiseen suuntaan.

Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa
suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni
loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan
olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten.
Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin
kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.

Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme
alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä
alemmaksi.

Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän
matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.

Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan,
olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin
ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.

Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla
taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.

-- Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti,
sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!

Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen
alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut
tällaiseen.

Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama,
samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli
nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan
kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä
niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli
vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään
jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita
olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän
pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin
istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme
syödessämme ja joimme purosta.

Sen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa
vesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas
täytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa.
Tässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen
malttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti
juostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.

Heinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja
tulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin
5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen
aikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45
astetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.

Tie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.

Keskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan
alla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan
väsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme
liikuttamatta.

Tunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri,
manometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan
kaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti
saattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että
olimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut
olla huudahtamatta.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.

-- Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.

-- Mikä arvelu, poikaseni?

-- Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan
Islannin alla.

-- Niinkö ajattelet?

-- Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan
kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme
jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät
meren alle.

-- Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.

-- Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.

-- Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole
kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?

Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus,
että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja
kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi
Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto
yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä
käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana,
oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien
kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian
melkoiseen syvyyteen.

Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla
jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen
mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan
päivän lepopäiväksi.



XXV


Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti
tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa
rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme
muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan
aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia
noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen
välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme
kaikki näitä joutavia esineitä.

Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa
uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei
ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.

Iltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan
päivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.

-- Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla
olemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen
läpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna
tutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.

-- Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän
merkintänne kylliksi tarkat?

-- Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet,
ja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt
ensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se
osoittaa!

Tarkastettuani sitä tyystin vastasin:

-- Kaakkoista.

-- Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja
teki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme
kulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.

-- Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?

-- Aivan niin.

-- Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli
viskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?

-- Se on kyllä mahdollista.

-- Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?

-- Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta
palatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä
Sneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet,
kuudeksitoista penikulmaksi.

-- Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.

-- Aivan varmaan.

-- Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren
paksuudelle!

-- Sen kyllä myönnän.

-- Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan,
tuhannenviidensadan asteen kuumuus.

-- "Pitäisi" poikaseni.

-- Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan
olisi täydellisesti sulana.

-- Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten
tavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.

-- Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.

-- Mitä lämpömittari osoittaa?

-- Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta.
-- Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi
ja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat
oikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis
erehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa
uskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?

-- Ei mitään.

-- Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en
mitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että
maassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin
tahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka
oli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei
sallinut lämmön levitä seinien läpi.

Mutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin
asemaan sellaisena kuin se oli.

-- Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina,
mutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.

-- Sallinhan toki, poikaseni.

-- Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on
maan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?

-- Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.

-- Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme
kulkeneet kaksitoista penikulmaa?

-- Aivan niin.

-- Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon
suuntaan.

-- Se on oikein.

-- Parinakymmenenä päivänä?

-- Niin olemme.

-- Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla
tavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää,
eli lähes puolikuudetta vuotta!

Professori ei vastannut.

-- Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista
penikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla
vaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa
kaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme
keskipisteeseen!

-- Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo
männikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo,
ettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on
muistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan,
ja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.

-- Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu -- -- --

-- Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat
lörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.

Minä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla
esiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.

-- Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?

-- Sangen suurta painetta.

-- No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme
ilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.

-- Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.

-- Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että
hengität syvään.

-- Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää
vastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän
tiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä
ääni kuuluu?

-- Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.

-- Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?

-- Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino
vähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että
painovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että
esineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?

-- Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä
tiiviiksi kuin vesi?

-- Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.

-- Entä syvemmällä?

-- Syvemmällä tiiviys vielä enenee.

-- Mitenkä sitten pääsemme alas?

-- Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.

-- Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin
kysymyksiin!

En uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas
joutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen
tappuroihin.

Kumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava
tuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi
aineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä,
niin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.

Mutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut
todistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän;
vaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui
totta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:

-- Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin
ei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa
maapallon keskipisteeseen?

Tätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.

Loppupuoli päivää kului tehtäessä laskuja ja keskustellen. Olin
olevinani kaikessa yksimielinen professori Lidenbrockin kanssa ja
kadehdin Hannun täydellistä välinpitämättömyyttä, hän kun sokeasti
meni, minne onni hänet vei, pitämättä lukua syistä tai seurauksista.



XXVI


Täytyy tunnustaa, että kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja että
olisin tehnyt väärin, jos olisin valittanut. Jos vain vaikeuksien
"keskimäärä" ei lisääntyisi, niin me varmaan voisimme saavuttaa
tarkoituksemme. Ja mikä kunnia tästä koituisi meille! Olin jo
tottunut täydellä todella ajattelemaan näin à la Lidenbrock.
Olikohan tämä seuraus niistä oudoista olosuhteista, joissa elin?
Kenties.

Jyrkemmät rinteet, muutamat oikein hirvittävät jyrkänteet, veivät
meidät muutaman päivän kuluessa syvälle maan sisimmäiseen ytimeen.
Eräänäkin päivänä pääsimme puolitoista ja parikin penikulmaa
lähemmäksi keskipistettä. Se oli vaarallista alaslaskeutumista, jossa
Hannun taitavuus ja ihmeteltävä pelottomuus oli meille suureksi
hyödyksi. Karskiluontoinen islantilainen pani henkensä alttiiksi
käsittämättömän välinpitämättömästi, ja hänen avullansa suoriuduimme
monista vaarallisista paikoista, joista yksinämme emme olisi päässeet
ehjin nahoin.

Hannun vaiteliaisuus eneni päivä päivältä, ja luulenpa, että se
tarttui meihinkin. Ulkonaisilla esineillä on todellakin vaikutusta
meidän aivoihimme, ja se, joka sulkeutuu neljän seinän sisäpuolelle,
kadottaa viimein taidon yhdistää ajatuksia ja sanoja. Kuinka monet
yksinäisissä kammioissa istuvat vangit ovat tulleet tylsäjärkisiksi,
jopa hulluiksi siitä syystä, että heiltä puuttui ajatusvoiman
harjoitusta!

Edelläkuvattua keskusteluamme seuraavina kahtena viikkona ei
tapahtunut mitään mainittavampaa.

Muistiini on tarttunut vain yksi tärkeä tapaus, jonka pienimmätkin
seikat ovat lähtemättömästi painuneet mieleeni.

Elokuun 7 päivänä oli meidän alituinen laskeutumisemme vienyt
meidät kolmentoista penikulman syvyydelle, s.o. yläpuolellamme
oli kolmetoista penikulmaa kallioita, valtameriä, mantereita ja
kaupunkeja. Laskujemme mukaan meidän piti olla noin 200 penikulmaan
päässä Islannista.

Tuona päivänä käytävä vei vähemmän viettävään suuntaan.

Minä astuin edellä. Setäni kantoi toista Ruhmkorffin konetta, minä
toista. Käydessämme tarkastelin graniittikerroksia.

Yhtäkkiä, kun sattumalta katsahdin taakseni, huomasin olevani yksin.

-- No hyvä! ajattelin, minä olen astunut liian kiivaasti, tahi
kenties setäni ja Hannu ovat seisahtuneet matkalla; minun täytyy
etsiä heitä. Kaikeksi onneksi ei tie ole kovin jyrkkä.

Käännyin takaisin, ja kuljin neljänneksen tuntia. Katselin
ympärilleni, ei näkynyt ketään. Huusin; ei kuulunut vastausta. Ääneni
hukkui siihen moninkertaiseen kaikuun, jonka se herätti.

Aloin käydä levottomaksi, ja kauhunväreet karmivat selkäpiitäni.

-- Vähän rauhallisuutta vain! sanoin kovalla äänellä; olen vakuutettu
siitä, että löydän toverini. Kahta tietä ei ole! Minä olen heidän
edellänsä; käännyn siis takaisin. Puolen tuntia kuljin taas ylöspäin;
kuuntelin, eikö minua huudettaisi, sillä tässä tiiviissä ilmassa
kuuluisi ääni pitkän matkan päähän; mutta syvä äänettömyys vallitsi
äärettömässä käytävässä.

Seisahduin voimatta uskoa tätä todeksi; sen kyllä myönsin, että olin
eksynyt, vaan en sitä, että olin suuressa vaarassa. Kun on joutunut
eksyksiin, niin oikea tie löytyy jälleen.

-- Annapas olla, sanoin taas; koska ei ole muuta kuin yksi tie, jota
toverini kulkevat, niin minun täytyy löytää heidät; minun tarvitsee
vain kulkea pitemmälle ylöspäin, jolleivät he, kun eivät näe minua ja
ehkä unhottivat, että minä kuljin heidän edellänsä, ole saaneet samaa
tuumaa päähänsä kuin minäkin, ja siis kääntyneet takaisin. Mutta
siinäkin tapauksessa minun pitäisi löytää heidät, jos vain kiiruhdan.
Sehän on selvää!

Toistelin itsekseni näitä viimeisiä sanoja, jotka eivät kuitenkaan
voineet rauhoittaa mieltäni.

Silloin heräsi minussa epäilys: olinkohan todellakin heidän
edellänsä? Tottahan toki! Hannu seurasi minua ja kulki setäni edellä.
Olihan hän seisahtunutkin kerran muutamaksi silmänräpäykseksi
korjaamaan kantamustaan, ja tämä tapaus johtui mieleeni. Luultavasti
olin juuri sillä hetkellä kulkenut eteenpäin.

-- Sitäpaitsi, ajattelin, minun on mahdotonta eksyä, sillä minulla on
johdattaja tässä sokkelossa, erehtymätön opas, nimittäin uskollinen
puromme. Kun vain seuraan puroa ylöspäin, niin varmasti löydän
toverieni jäljet.

Nämä ajatukset antoivat minulle uutta rohkeutta ja päätin lähteä
matkaan kadottamatta silmänräpäystäkään.

Kuinka siunasinkaan setäni aavistusta, kun hän kielsi linnustajaa
tukkimasta reikää, jonka tämä oli tehnyt kiviseinään! Nyt tämä
hyväätekevä lähde, virvoitettuansa meitä matkalla, johdattaisi minua
maan sisuksessa suikertelevien rotkojen kautta.

Mutta ennenkuin lähdin ylöspäin, arvelin, että peseytyminen tekisi
minulle hyvää.

Kumarruin sentähden kastellakseni pääni Hannun purossa.

Mutta suuri oli hämmästykseni!

Edessäni oli kuiva ja tasainen kallio! Puro ei enää virrannutkaan
jalkojeni juuressa.



XXVII


Toivottomuuteni oli kuvaamaton; ihmiskielen sanat eivät pysty
tulkitsemaan tunteitani. Olin elävältä haudattu, ja kohtalonani oli
kuolla nälkään ja janoon.

Kuinka kuivalta tuntuikaan tuo kallio! Koneellisesti laskin kuumat
käteni maata vastaan.

Mutta kuinka olinkaan joutunut eroon purosta, jota ei enää näkynyt?
Nyt ymmärsin syyn siihen ihmeelliseen äänettömyyteen, jonka olin
äsken huomannut, kun viimeisen kerran kuuntelin, eikö kuuluisi
toverieni huutoja. Lähtiessäni kulkemaan väärää polkua en ollut
huomannut, ettei puroa enää ollutkaan, ja nyt oli selvää, että
käytävä oli jakautunut ja että Hannun-puro, seuraten toista
kulkutietä, oli mennyt seuraajineen tuntemattomiin syvyyksiin!

Kuinka löytäisin takaisin? Ei ollut mitään jälkiä, eikä jalkani
tehnyt mitään merkkiä kovaan kallioon. Vaivasin aivojani
selittääkseni tätä vaikeata kysymystä, mutta tilaani saattoi kuvata
vain yhdellä sanalla: kadotettu!

Niin! Kadotettu syvyyteen, joka mielestäni oli mittaamattoman
suuri! Tämä kolmenkymmenen penikulman vahvuinen maakerros painoi
kauhistuttavana taakkana hartioitani; tunsin itseni muserretuksi.

Koetin kääntää ajatukseni maallisiin seikkoihin, mutta se onnistui
huonosti. Hampuri, talo Kuninkaankadun varrella, Graüben raukkani,
koko se maailma, jonka alla nyt vaelsin, vilahti nopeasti kiihtyneen
mielikuvitukseni ohitse. Kuin houraillen mietin kaikkia matkamme
tapauksia, purjehdustamme, Islantia, Fridrikssonia, Sneffelsiä! Ja
sanoin itsekseni, että jos minulla vielä tällaisessa tilanteessa oli
vähääkään toivoa jäljellä, niin se juuri olisi hulluuden merkki, ja
että parempi olis suorastaan heittäytyä epätoivoon!

Mikä inhimillinen voima olisikaan todella enää voinut viedä minut
takaisin maapallon pinnalle ja avata sen ammottavan holvin, joka
kohosi ylläni?

-- Voi, setäni! huusin minä epätoivoisella äänellä.

Tämä oli ainoa nuhteleva sana, joka pääsi huuliltani, sillä käsitin
hyvin, mitä tuskia tämä onneton mies kärsi, hakiessaan vuorostansa
minua.

Kun siis huomasin olevani ihmisavun saavuttamattomissa,
kykenemättömänä tekemään mitään pelastuksekseni, ajattelin taivaan
apua. Mieleeni johtui muistoja lapsuudestani ja äidistäni, jota en
ollut nähnyt sitten kuin pienenä lapsena. Turvausin rukoukseen,
vaikkei minulla ollut oikeutta toivoa, että Jumala kuulisi minua, kun
vasta näin myöhään käännyin hänen puoleensa, kuitenkin rukoilin häntä
palavasti.

Rukous rauhoitti minua hiukan, ja saatoin käyttää kaikki
sielunvoimani ajatellakseni asemaani.

Minulla oli mukanani ruokaa kolmeksi päiväksi, ja vesipulloni oli
täynnä. Kumminkaan en voinut jäädä kauemmaksi aikaa tähän; mutta
pitikö minun kulkea ylös- vai alaspäin?

Nähtävästi ylöspäin! Aina vain ylöspäin!

Sillä tavoin minun täytyi viimein tulla sille paikalle, missä erkanin
purosta, tuohon onnettomaan käytäväin haaraan. Kun kerran sinne
pääsisin, niin puroa seuraten voisin kenties saavuttaa Sneffelsin
huipun.

Miksi en sitä ennen tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä pelastuksen
toivo, ja tärkeintä oli siis löytää Hannun puro.

Miksi en sitä jo aikaisemmin tullut ajatelleeksi? Siinä oli selvä
pelastuksen mahdollisuus, ja tärkeintä oli siis löytää' Hannun-puro.

Nousin ja kuljin jyrkkää mäkeä ylös, nojaten rautakärkiseen keppiini.
Kuljin toivorikkaana ja rauhallisena, kuten ainakin mies, jonka tie
on selvä.

Kuljin puoli tuntia pysähtymättä kertaakaan; koettelin tunnustella
äsken kulkemaani tietä käytävän muodosta, muutamien kivien
epätasaisuudesta ja tien mutkauksista, mutta en löytänyt mitään
erikoista tuntomerkkiä, ja huomasin pian, ettei tämä käytävä
voinut viedä minua takaisin haarautumispaikalle. Vastaani tuli
läpipääsemätön seinä; kaaduin pitkäkseni kalliolle.

Sitä kauhistusta ja epätoivoa, joka minut silloin valtasi, en voi
kertoakaan; olin peräti masentunut. Viimeiset toiveeni oli tämä
kivinen seinä tehnyt tyhjiksi.

Kadotettuna tässä harhakäytävässä, jonka mutkat kulkivat ristiin
rastiin joka suunnalle, voimatta enää toivoakaan pelastusta! Minun
täytyi kuolla mitä hirveimmällä tavalla! Mutta, kummallista kyllä,
johtui mieleeni ajatus, että jos kivettynyt ruumiini joskus löytyisi,
niin sen löytyminen kolmenkymmenen penikulman syvyydestä maan sisästä
antaisi aihetta tieteellisiin keskusteluihin!

Koetin puhua kovalla äänellä, mutta en jaksanut saada kuivettuneilta
huuliltani muuta kuin sekavia äännähdyksiä; huohotin tuskissani.

Keskellä tätä hätää kohtasi minua uusi onnettomuus. Lamppuni putosi
maahan ja meni rikki; minulla ei ollut mitään, millä saatoin panna
sen kuntoon. Valo riutui ja oli jo sammumaisillaan!

Näin kuinka valo alkoi himmentyä lasitorvessa. Pitkä jono liikkuvia
varjoja häilyi pimeillä seinillä. En uskaltanut räpäyttää silmiäni,
sillä pelkäsin kadottavani viimeisenkin valonpilkahduksen! Joka
silmänräpäys odotin, että se sammuisi ja pimeys nielisi minut.

Lepattava liekki tuikahti vielä kerran; keskitin kaiken näkövoimani
siihen kuin viimeiseen valon vilahdukseen, joka minun oli sallittu
koskaan enää nähdä; ja sen jälkeen synkkä pimeys kääri minut
vaippaansa.

Minulta pääsi kauhea hätähuuto! Maan päältä ei valo pimeimpänäkään
yönä häviä kokonaan! Se on epäselvää, hyvin heikkoa, mutta olkoonpa
vaikka kuinka vähän valoa jäljellä, niin näemme kuitenkin hiukkasen!
Mutta täällä ei ollut yhtään valoa. Täydellinen pimeys teki minut
aivan sokeaksi.

Silloin menivät ajatukseni sekaisin. Nousin, ojensin käteni ja aloin
tuskallisesti haparoida. Pakenin, syöksyin umpimähkään eteenpäin
tässä sekavassa sokkelossa, alituisesti alaspäin, juosten pimeätä
käytävää ikäänkuin maanalaisten luolain asukas, huutaen, kiljuen,
mölisten, joskus loukaten itseni epätasaisia kallioita vastaan,
kaatuen ja taas nousten pystyyn verisenä, koettaen juoda verta, joka
vuoti kasvoilleni ja odottaen joka hetki, että kallioseinä musertaisi
vihdoinkin pääni!

Mihin tämä hurja juoksu? Siitä olin aivan tietämätön. Monen tunnin
kuluttua vaivuin lopen uupuneena ja menehtyneenä kiviseinän viereen
ja menin tainnoksiin!



XXVIII


Kun jälleen virkosin, olivat kasvoni kyynelistä kosteat. En voi
sanoa, kuinka kauan tätä tunnottomuuden tilaa kesti, sillä en
enää voinut pitää vaaria ajan kulusta. Tunsin itseni äärimmäisen
yksinäiseksi ja hylätyksi.

Kaaduttuani olin menettänyt paljon verta ja tunsin aivan olevani
veren tahraama. Voi, kuinka surin, etten jo ollut kuollut! En
tahtonut ajatella enää, vaan karkoitin kaikki mietteet aivoistani;
tuskissani laahauduin likelle vastakkaista seinää.

Tunsin jo kadottavani uudestaan tajuntani, kun kova jyrinä kuului
korviini. Se oli ikäänkuin kauan kestävä ukkosen jyrinä, ja kuulin
ääniaaltojen vähitellen häviävän syvyyden kaukaiseen äärettömyyteen.

Mistä tämä jyrinä? Epäilemättä jostakin ilmiöstä, joka tapahtui
maan sisuksissa! Kaasuräjähdys tahi mahdottoman suuren maalohkareen
putoaminen!

Kuuntelin, kuuluisiko tätä jyrinää toistamiseen. Neljännestunti
kului, jolloin käytävässä vallitsi niin syvä äänettömyys, että kuulin
oman sydämenikin sykinnän.

Yhtäkkiä kuului korvaani, joka sattumalta oli aivan seinän likellä,
sekavia, käsittämättömiä, kaukaisia sanoja. Minua värisytti.

-- Se on vain kuvittelua! ajattelin itsekseni.

Mutta ei! kuunnellessani tarkemmin kuulin selvästi äänten sorinaa,
vaikka heikkouteni esti minua erottamasta mitä sanottiin. Kumminkin
puhuttiin, siitä olin vakuutettu.

Silmänräpäyksen ajan pelkäsin, että kaiku kenties kertasi vain omat
sanani. Kenties olin tietämättäni huutanut; sentähden suljin lujasti
huuleni ja painoin taas korvani seinää vasten.

-- Niin! aivan varmaan siellä puhutaan!

Siirtyessäni muutaman jalan verran pitkin seinää kuulin vielä
selvemmin ihmisääniä. Erotin sanoja, vaikka vallan sekavia ja
käsittämättömiä, jotka saapuivat korviini hiljaisina. Sana "kadotettu"
lausuttiin useita kertoja surullisella äänellä.

Mitä tämä merkitsi? Kuka sen lausui? Epäilemättä setäni tahi Hannu.
Mutta jos minä kerran kuulin heidän äänensä, niin pitäisihän
heidänkin kuulla minun ääneni.

-- Tännepäin! huusin kaikin voimin, tännepäin!

Odotin vastausta tahi huutoa, mutta mitään ei kuulunut. Muutama
minuutti kului. Luulin, että toverini eivät voineet kuulla
heikontunutta ääntäni.

-- Sillä toverini täällä puhuvat, sanoin taas. Ketäpä muita täällä
olisi, kolmekymmentä penikulmaa maanpinnan alapuolella?

Aloin taas kuunnella. Kun muuttelin korvaani paikasta toiseen
edestakaisin, löysin yhden paikan, jossa äänet kuuluivat
voimakkaammin kuin muualla. Sana "kadotettu" saapui taas korvaani, ja
sen jälkeen kuulin taas tuo ukkosen jyrinä, joka oli herättänyt minut
tainnoksista.

-- Ei, sanoin minä, ei! Nämä äänet eivät kuulu vuoren läpi. Seinä
on muodostunut kivestä, jonka lävitse ei kuuluisi kovimmankaan
laukauksen kaiku. Tämä jyrinä tulee itse käytävästä! Tämä johtuu
aivan varmaan omituisista ääniopillisista seikoista.

Taas kuuntelin, ja tällä kertaa -- -- niin, aivan oikein! -- tällä
kertaa kuulin selvästi huudettavan nimeäni.

Setäni oli huutanut nimeäni! Hän keskusteli Hannun kanssa.

Nyt ymmärsin kaikki. Saadakseni ääneni kuulumaan piti minun
puhua tämän seinän vieressä, joka johti ääntä samoin kuin
sähkölennätinlanka johtaa sähköä.

Mutta en saanut hukata hetkeäkään. Toverieni tarvitsi vain väistyä
muutamia askeleita, niin koko ilmiö lakkaisi. Lähestyin seinää ja
lausuin niin selvästi kuin taisin sanat: Setä Lidenbrock!

Nyt odotin mitä suurimman tuskan vallassa. Äänen nopeus ei ole
erikoisen suuri, eikä edes ilmakerroksien tiiviys enennä sitä.
Muutamia pitkiä sekunteja kului, kunnes vihdoin nämä sanat sattuivat
korviini:

-- Akseli, Akseli! Sinäkö se olet?

-- -- --

-- Niin, niin! vastasin minä.

-- -- --

-- Lapseni, missä olet?

-- -- --

-- Olen kadotettu, mitä synkimmässä pimeydessä.

-- -- --

-- Entä lyhtysi?

-- -- --

-- Se on sammunut.

-- -- --

-- Ja puro?

-- -- --

-- Kadonnut.

-- -- --

-- Akseli, poikaraukkani, rohkaise mielesi!

-- -- --

-- Voimani ovat lopussa! En jaksa vastata. Mutta puhukaa edes minulle!

-- -- --

-- Rohkeutta, sanoi taas setäni. Älä puhu, vaani kuuntele minua.
Olemme etsineet sinua sekä ylhäältä että alhaalta käytävästä.
Mahdotonta löytää sinua! Voi, kuinka olen surrut sinua, lapseni!
Kun luulimme sinun yhä olevan Hannun-puron tiellä, niin menimme
viimein alaspäin, silloin tällöin laukaisten pyssymme. Se seikka,
että kuulemme toistemme äänet, on kokonaan akustinen ilmiö! Emme voi
puristaa toistemme kättä! Mutta älä ole epätoivoissasi, Akseli! Onhan
sekin jo jotakin, että kuulee toinen toisensa äänen.

-- -- --

Sillävälin olin tuumaillut tilaani, ja sieluuni palasi jälleen heikko
toivo. Mutta ennen kaikkea oli yksi asia tärkeä. Asetin siis suuni
likelle seinää ja sanoin:

-- Setä!

-- -- --

-- Lapseni! vastattiin minulle hetkisen kuluttua.

-- -- --

-- Meidän täytyy ennen kaikkea saada tietää, kuinka kaukana olemme
toisistamme.

-- -- --

-- Se ei ole vaikeata.

-- -- --

-- Onhan teillä kronometri?

-- -- --

-- On.

-- -- --

-- No hyvä! ottakaa se. Lausukaa minun nimeni ja katsokaa tarkoin
kellosta, millä hetkellä te puhutte. Minä taas lausun nimeni, heti
kun ääni saapuu luokseni, ja te tarkastatte samoin oitis sitä
silmänräpäystä, jolloin vastaukseni saapuu luoksenne.

-- -- --

-- Hyvä! ja puolet siitä ajasta, joka kuluu kysymykseni ja
vastauksesi välillä, ilmoittaa, kuinka kauan ääneni viipyy matkalla
luoksesi.

-- -- --

-- Niin, setä.

-- -- --

-- Oletko nyt valmis?

-- -- --

-- Olen.

-- -- --

-- Pidä siis varasi! Lausun nimesi.

-- -- --

Painoin korvani seinään ja niin pian kuin nimi "Akseli" kuului,
vastasin heti "Akseli" ja odotin sitten.

Neljäkymmentä sekuntia oli kulunut molempain sanojen välillä; ääni
tarvitsee siis kaksikymmentä sekuntia kulkeaksensa välillämme olevan
matkan. Koska ääni kulkee tuhatkaksikymmentä jalkaa sekunnissa, niin
on meidän välillämme kaksikymmentätuhattaneljäsataa jalkaa, eli yksi
kokonainen ja viisi kahdeksattaosaa penikulmaa.

-- -- --

-- Puolitoista penikulmaa! mutisin minä.

-- -- --

-- No! Akseli, jaksathan kulkea sen matkan.

-- -- --

-- Mutta pitääkö kulkea ylös- vai alaspäin?

-- -- --

-- Alaspäin! ja kuule, mistä syystä! Olemme tulleet avaraan luolaan,
jossa yhtyy suuri joukko käytäviä. Se käytävä, jota myöten sinä olet
kulkenut, johtaa varmaan tänne, sillä näyttää siltä, kuin kaikki
nämä rotkot ja maan halkeamat lähtisivät tästä äärettömän suuresta
ontelosta, jossa me nyt olemme. Nouse sentähden ylös ja lähde taas
eteenpäin. Astu, ryömi jos niin tarvitaan, luista pitkin jyrkkiä
luisuja, ja käsivartemme ovat valmiina ottamaan sinua vastaan matkan
päässä. Eteenpäin, lapseni, eteenpäin!

-- -- --

Nämä sanat kiihoittivat taas rohkeuttani.

-- Hyvästi setä! huusin minä; nyt lähden. Äänemme eivät enää voi
kuulua toisillemme siitä hetkestä alkaen kun minä hievahdan tältä
paikalta! Hyvästi siis!

-- -- --

-- Hyvästi Akseli, tapaamme toisemme! Nämä olivat viimeiset sanat,
jotka kuulin.

Tämä hämmästyttävä keskustelu, joka tapahtui maan sisuksissa, enemmän
kuin penikulman päässä toisistamme, loppui näillä lohduttavilla
sanoilla. Huokasin kiitosrukouksen Jumalalle, joka oli tämän
mittaamattoman, synkän käytävän läpi johdattanut minut sille ainoalle
paikalle, missä saatoin kuulla toverieni äänen. Tämän ihmeellisen
ääni-ilmiön voi sangen helposti selittää fysiikan sääntöjen mukaan:
sen aiheutti tunnelin muoto ja kiviseinien äänenjohtamiskyky.
Useita esimerkkejä voidaan mainita samanlaisesta äänenjohdatuksesta
pitemmän matkan päähän sitä välimatkalla kuulematta. Muistelenpa,
että samanlainen ilmiö on huomattu muun muassa Lontoossa olevan P.
Paavalin kirkon holvissa, ja ennen kaikkea muutamissa merkillisissä
luolissa Sisiliassa, Syrakusan lähellä olevissa kivilouhoksissa,
joista tässä suhteessa merkillisin on tunnettu nimellä Dionysoksen
korva.

Nämä muistot palasivat mieleeni, ja ymmärsin selvästi, ettei meitä
erottanut mikään este, koska kerran setäni ääni pääsi saapumaan
luokseni. Jos kulkisin samaa tietä kuin äänikin, niin tietysti
pääsisin perille, jolleivät voimani loppuisi kesken.

Nousin siis ylös ja pikemminkin laahausin eteenpäin kuin astuin.
Luisu oli jotenkin jyrkkää ja luistin alamäkeen.

Kohta alkoi alastuloni käydä hirvittävän nopeaksi, ja luulin pian
suorastaan putoavani; mutta minulla ei ollut enää voimaa seisauttaa
kulkuani.

Äkkiä katosi jalansija altani, ja tunsin syöksyväni alaspäin kuin
kaivoon, törmäillen käytävän epätasaisia sivuja vastaan. Pääni
kolahti terävään kivensyrjään, ja menin tainnoksiin.



XXIX


Kun virkosin, olin puolipimeässä, pitkälläni paksuja peitteiden
päällä. Setäni istui vieressäni katsoen minuun, näkyisikö jotain elon
merkkiä. Kun ensimmäisen kerran huokasin, tarttui hän käteeni, ja
avattuani silmäni pääsi häneltä ilonhuudahdus.

-- Hän elää! hän elää! huusi hän.

-- Niin! vastasin heikolla äänellä.

-- Lapseni! sanoi setäni puristaen minua rintaansa vasten, olet siis
pelastettu!

Tulin syvästi liikutetuksi siitä äänestä, jolla nämä sanat
lausuttiin, ja vielä enemmän siitä, että hän näytti olevan huolissaan
vuokseni. Mutta täytyi todellakin sattua tällaisia tapauksia,
ennenkuin setäni näin paljasti hellemmät tunteensa.

Tällä kertaa tuli myös Hannu esiin, ja uskallanpa sanoa, että hänen
silmistänsä loisti selvä tyytyväisyys, kun hän näki käteni setäni
kädessä.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

-- Hyvää päivää, Hannu, hyvää päivää, mutisin minä. Mutta sanokaa
nyt, setä, missä me tällä kertaa olemme.

-- Huomenna, Akseli, huomenna; nyt olet vielä liian heikko. Olen
käärinyt pääsi siteisiin, joita ei saa liikuttaa paikaltansa. Makaa
sentähden, poikaseni, niin saat huomenna tietää kaikki.

-- Mutta sanokaa toki minulle, kyselin taas, paljonko kello on, ja
mikä päivä on tänään?

-- Kello on 11 illalla, ja meillä on tänään sunnuntai elokuun 11 p.;
mutta en salli sinun enää kysellä mitään ennenkuin 12 päivänä.

Tunsin todellakin itseni hyvin heikoksi, ja silmäni painuivat
väkisinkin umpeen. Tarvitsin vielä yhden yön levon, ja nukuin siinä
luulossa, että yksinäisyyttäni oli kestänyt neljä pitkää päivää.

Kun seuraavana aamuna heräsin, katselin ensi työkseni ympärilleni.
Vuoteeni, joka oli valmistettu matkapeitteistämme, oli ihastuttavassa
luolassa, jota koristivat välkkyvät kiteet, lattiana oli hieno
hiekka. Luolassa oli puoleksi pimeää; tulisoihtua tai lamppua ei
ollut sytytetty, ja kuitenkin näkyi päivänvaloa ulkoa ahtaasta
aukosta. Kuulin myös jotakin epäselvää ääntä, ikäänkuin aaltojen
loiskimista rantaa vasten, ja joskus tunsin kuin tuulen leyhkäyksen.

Arvelin itsekseni, olinko valveilla vai uneksinko vielä, tahi oliko
kaikki pelkkää kuvittelua. Mutta tällä kertaa eivät silmäni eivätkä
korvanakaan voineet pettää.

-- Sehän on päivänsäde, joka näkyy tuosta kallionhalkeamasta!
ajattelin minä. Todellakin, sieltä kuuluu aaltojen pauhinaa! Ah!
tunnen raittiin tuulen henkäyksen! Petynkö, vai olemmeko taas
tulleet maan pinnalle. Onko setä luopunut matkastansa vai onko se jo
onnellisesti päättynyt?

Näitä selittämättömiä kysymyksiä aprikoidessani tuli professori
sisään.

-- Hyvää huomenta, Akseli, sanoi hän iloisesti. Löisinpä vetoa, että
voit hyvin.

-- Niinpä kyllä, vastasin nousten istumaan vuoteessani.

-- Niin täytyy ollakin, sillä olet maannut levollisesti. Hannu ja
minä olemme vuorotellen valvoneet vuoteesi ääressä ja olemme nähneet,
että parantumisesi on edistynyt.

-- Tunnenpa todellakin virkistyneeni, ja todistukseksi siitä aion
kelpo tavalla syödä aamiaista, jonka luultavasti tarjoatte minulle.

-- Saat kyllä syödä, poikaseni. Kuumeesi on kadonnut, Hannu on pannut
haavoihisi jonkinlaista voidetta, jonka salaisuuden islantilaiset
tuntevat, ja ne ovat parantuneet oivallisesti. Linnustajamme on kelpo
mies!

Puhellessaan setä laittoi ruokaa, jonka halukkaasti ahmaisin suuhuni
huolimatta hänen varoituksistaan. Sillävälin kyselin häneltä
ehtimiseen yhtä ja toista ja hän kiiruhti selittämään.

Sain tietää, että onnellinen putoamiseni oli paiskannut minut
suoraan melkein pystysuoran aukon pohjaan; ja kun olin vierinyt
alas kivivirrassa, joista pieninkin oli kylliksi suuri musertamaan
minut, niin täytyy siitä päättää, että osa maastakin oli lohjennut
ja syössyt alas samalla kertaa kuin minäkin. Tällainen hirvittävä
putoaminen oli tuonut minut suoraan setäni syliin, johon vaivuin
verisenä ja tainnoksissa.

-- Onpa todellakin kummallista, että et jo tuhannesti kuollut. Mutta
älkäämme Jumalan tähden enää erotko, sillä voisi tapahtua, ettemme
ikinä löytäisi toisiamme.

"Älkäämme erotko toisistamme!" Matka ei siis ollutkaan lopussa?
Silmäni suurenivat hämmästyksestä, minkävuoksi setäni kysyi:

-- Mitä tarkoitat, Akseli?

-- Kysyisin teiltä yhtä asiaa. Uskottehan, että olen terve?

-- Epäilemättä!

-- Ja kaikki jäseneni eheät?

-- Niin, kaiketikin!

-- Entäs pääni?

-- Pääsikin on, muutamia kolauksia lukuunottamatta, täydellisesti
täydellisesti vahingoittumattomana paikallansa hartioillasi.

-- No sitten pelkään, että järkeni on sekaisin.

-- Sekaisinko?

-- Niin, sekaisin. Emmekö ole tulleet jälleen maan pinnalle?

-- Emme suinkaan!

-- No sitten olen varmaankin päästäni pilalla, sillä näen päivänvaloa
ja kuulen tuulen huminaa ja aaltojen pauhua.

-- Vai niin! Eikö mitään muuta?

-- Tahtoisitteko selittää minulle? -- --

-- En selitä sinulle mitään, sillä sitä on mahdoton selittää, mutta
saat nähdä ja ymmärtää, että geologinen tiede ei ole vielä lausunut
viimeistä sanaansa.

-- Käykäämme siis ulos, huusin minä nousten kiireesti ylös.

-- Ei, Akseli, ei, raitis ilma voisi vahingoittaa sinua.

-- Raitis ilmako?

-- Niin, tuuli on jotenkin ankara, enkä tahdo antaa sinun vilustua.

-- Mutta vakuutan, että voin varsin hyvin.

-- Vähän kärsivällisyyttä! poikaseni. Jos uudestaan sairastuisit,
niin olisimme pahassa pulassa; emme saa hukata aikaa, sillä vesimatka
saattaa olla pitkä.

-- Vesimatkako?

-- Niin; lepää vielä tänäkin päivänä, niin huomenna lähdemme
purjehtimaan.

-- Lähdemme purjehtimaan?

Tämän sanoessani syöksyin ylös.

Lähdemme purjehtimaan! Oliko täällä siis virta tahi meri? Oliko siis
laiva satamassa maan sisuksissa?

Uteliaisuuteni oli noussut korkeimmilleen ja setäni koetti turhaan
pidättää minua. Kun hän näki, että malttamattomuuteni vahingoittaisi
minua enemmän kuin uteliaisuuteni tyydyttäminen, antoi hän myöten.

Puin kiireesti päälleni ja käärin varovaisuuden vuoksi ympärilleni
yhden peitteistämme astuen sitten ulos luolasta.



XXX


Ensi alussa en nähnyt mitään, sillä silmäni, jotka olivat
tottumattomat valoon, sulkeutuivat häikäistyneinä. Mutta kun taas
saatoin avata ne, hämmästyin enemmän kuin ihastuin.

-- Meri! huusin minä.

-- Niin kyllä! vastasi setäni, Lidenbrockin meri; ja luulenpa, ettei
kukaan purjehtija kiellä minulta sitä kunniaa, että olen sen löytänyt
ja että nimitän sitä omalla nimelläni.

Lavea vedenpinta, kuin suuri järvi tahi maanalainen meri, levisi
silmiemme eteen. Rannikossa oli syviä mutkia, ja laineet loiskivat
rantaan hienolle kultaiselle hiekalle; siinä oli näkinkenkiä, joissa
nähtävästi luomisen ensimmäiset eläimet olivat eläneet. Laineet
loiskivat soinnukkaasti, ikäänkuin suuressa suljetussa huoneessa.
Vieno tuuli haihdutti vaahtoa puhaltaen kasvoihini kosteata
sumua. Rannalla noin sadan sylen päässä vedestä kohosivat kalliot
mittaamattomaan korkeuteen. Muutamat niistä pirstoivat rantaa
terävin kulmin muodostaen niemiä ja esiinpistäviä kielekkeitä, joita
meren aallot pieksivät. Kauempana saattoi erottaa niiden harjanteet,
jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten.

Tämä oli todellakin valtameri, rannikoiltaan yhtä oikullisesti
muodostunut kuin maan päälläkin, mutta muuten varsin kolkko ja
hirvittävän aution näköinen.

Saatoin nähdä kauas meren ulapalle, mikä johtui siitä, että omituinen
valo valaisi pienimmätkin esineet. Se ei ollut auringonpaistetta
häikäisevine valonsäteineen, eikä kuutamon himmeää, epäselvää ja
kelmeää valoa, joka on vain kylmää heijastumista eikä lämmitä. Ei!
Tämän hajanaisen valon voima, sen kirkas valkeus, sen lämmöttömyys
sekä sen loisto, osoittivat selvästi, että sen aiheuttajana oli
sähkö. Se oli, ikäänkuin revontuletkin, pysyväinen kosmillinen ilmiö,
valaisten täydellisesti tämän luolan, joka oli niin iso, että siihen
saattoi mahtua kokonainen valtameri.

Holvi, joka kaareutui yllämme, taivas, jos niin tahtoo sanoa, näytti
olevan muodostunut suurista pilvistä, jotka olivat liikkuvia höyryjä
ja joskus nähtävästi saattoivat tiivistyä sateeksi. Olisi luullut,
että veden haihtuminen olisi ollut mahdotonta suuren ilmanpaineen
tähden, mutta kuitenkin oli jostakin minulle tuntemattomasta
syystä ilmassa suuria pilviä. Oli "kaunis sää". Sähkö aikaansai
pilvissä merkillisiä valoilmiöitä. Synkkiä varjoja muodostui
niiden alimmaisiin kerroksiin, ja joskus tunkeusi erittäin kirkas
säde pilvikerroksien välitse alas. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut
auringonsäde, sillä siltä puuttui lämpöä, ja sen vaikutus oli
synkeä, varsin surullinen. Taivaanlaen asemesta tuikkivine tähtineen
ajattelin kivistä holvia, joka painollansa musersi minut, ja koko
tämä avaruus, niin suuri kuin olikin, ei olisi kuitenkaan ollut
kylliksi avara pienimmänkään kiertotähden radalle.

Muistin erään englantilaisen kapteenin teorian; hän vertasi maata
suureen onttoon palloon, jonka sisässä ilma paineen johdosta käy
loistavaksi ja jossa muka kaksi kiertotähteä, Pluto ja Proserpina,
kulkevat salaperäisiä ratojansa myöten. Olikohan hän kenties oikeassa?

Olimme todellakin äärettömän suuressa ontelossa, jonka leveyttä
emme voineet arvioida sentähden, että rannat olivat kauempana kuin
silmä kantoi, enempää kuin sen pituuttakaan, koska sekin ulottui
näköpiirin ulkopuolelle. Sen korkeus saattoi olla useita penikulmia.
Silmä ei voinut eroittaa, missä holvin kannatusmuurit yhtyivät;
mutta ilmassa häilyvät pilvet olivat arviolta parin tuhannen sylen
korkeudella, siis korkeammalla kuin maan pinnalta nousseet höyryt,
mikä epäilemättä johtui ilman tiiviydestä.

Sana "luola" ei kuvaa tätä mittaamattoman suurta aukkoa; mutta
eiväthän inhimillisten kielten sanat voikaan riittää niille, jotka
uskaltavat laskeutua maapallon pohjattomuuksiin.

En tiedä, minkälaisen geologisen ilmiön avulla tällaisen aukon
syntyminen olisi selitettävä. Kenties se on syntynyt maan
jäähtymisestä. Tosin olin kuullut kerrottavan muutamista suurista
luolista, mutta mikään niistä ei ollut näin tavattoman suuri.

Jollei mainio luonnontutkija Humboldt olisi kahden
tuhannenviidensadan jalan syvyydeltä löytänyt Columbiassa olevan
Guachara-luolan päätä, jonka luolan avaruus siihen asti oli ollut
tuntematon, niin ei sitä luultavasti olisi kuitenkaan suuremmaksikaan
arvioitu. Mahdottoman suuri Mammuth-luola Kentuckyssä näyttää
tosin tavattoman tilavalta, sillä sen holvi kohoaa viisisataa
jalkaa mittaamattoman syvän järven pinnan yli, ja matkustavaiset
ovat kulkeneet enemmän kuin kymmenen penikulmaa, löytämättä sen
loppupäätä. Mutta mitä olivat nämä luolat sen rinnalla, jota minä nyt
ihmettelin, luolan, jossa oli pilvitaivas, sähkövalaistus ja meri.

Äänettömänä katselin kaikkia näitä ihmeitä, sillä minulta puuttui
sanoja ilmaistakseni tunteitani. Luulinpa olevani jossakin
kaukaisessa kiertotähdessä, esim. Uranuksessa tahi Neptunuksessa,
ja näkeväni siellä ilmiöitä, joita "maallinen" luontoni ei
käsittänyt. Uusille kokemuksille tarvitaan uusia sanojakin, mutta
mielikuvitukseni ei löytänyt sellaisia. Katselin, ajattelin ja
ihmettelin kummastellen ja tuntien samalla jonkinlaista kauhistusta.

Tämä arvaamaton näky virkisti minua; koetin sen avulla voittaa
heikkouttani, parantaen itseäni tällä uudella lääkitsemistavalla;
muutoin minua todellakin virkisti tiiviin ilman elähdyttävä voima,
tuoden keuhkoihini enemmän happea.

Helposti voi ymmärtää, että tuntui erinomaiselta nautinnolta
hengittää tätä kosteata, suolaisten höyryjen kyllästämää ilmaa, sen
jälkeen kuin olimme olleet neljäkymmentäseitsemän päivää suljettuina
ahtaaseen käytävään.

En tarvinnut katua, että olin tullut ulos pimeästä luolasta. Setäni
oli jo näihin ihmeisiin tottunut, eikä kummastellut niitä enää.

-- Luuletko jaksavasi kävellä vähän matkaa kanssani? kysyi hän
minulta.

-- Luulen kyllä.

-- Tartu sitten käsivarteeni, Akseli, ja kulkekaamme pitkin rantaa.

Suostuin ilomielin ja aloimme kulkea pitkin tämän uuden meren
rantoja. Vasemmalla puolellamme oli jyrkkiä kallioita, jotka
muodostivat ihmeteltävän jättiläisröykkiön. Pitkin niiden sivuja
syöksi lukemattomia vesiputouksia mereen kirkkaina, pauhaavina
virtoina. Hienot höyrypilvet, jotka häilyivät siellä täällä
kallioilla, ilmaisivat niillä paikoin olevan lämpimiä lähteitä.

Rantapurojen joukosta tunsin uskollisen matkatoverimme, Hannun-puron,
joka rauhallisena virtasi mereen, ikäänkuin ei olisi muuta tehnytkään
maailman alusta asti.

-- Tästälähin meidän täytyy olla ilman sitä, sanoin huoaten.

-- Joutavia! Tuo puro, tahi joku toinen, -- se on samantekevää.

Vastaus oli mielestäni sangen kiittämätön.

Mutta tällä kertaa kiintyi huomioni odottamattomaan näkyyn.
Viidensadan askeleen päässä kasvoi jyrkän kallioseinän mutkauksessa
korkea tiheä metsä. Siinä oli keskikokoisia puita, jotka olivat
muodostuneet sateenvarjojen muotoisiksi, tarkasti määrättyine
säännöllisine särmineen; tuulenhenkäykset eivät näyttäneet
vaikuttavan niiden lehtiin, ja kovassakin tuulessa ne pysyivät
liikkumattomina muodostaen ikäänkuin kivettyneen puiston. --

Joudutin askeleitani. En tiennyt näiden ihmeellisten kasvien
nimeä. Kuuluivatkohan ne ollenkaan tähän asti tunnettujen
kahdensadantuhannen kasvilajin joukkoon? Tultuamme metsikön varjoon
muuttui hämmästykseni ihmettelemiseksi.

Edessäni oli todellakin varsin "maallisia" kasveja, mutta
jättiläismittaisia, ja setäni tiesi heti niiden oikean nimen.

-- Tämähän on herkkusienimetsä, sanoi hän.

Eikä hän erehtynytkään. Voi ymmärtää, että sienet kasvoivat näin
suuriksi tässä lämpöisessä ja kosteassa ilmanalassa. Tiesin, että
_Lycoperdon giganteum_ saavuttaa kahdeksan ja yhdeksän jalan
paksuuden ympärimitaten, kuten Bulliard väittää; mutta tässä oli
kysymys valkoisista pyöreähattuisista herkkusienistä, jotka olivat
kolmen- tai neljänkymmenen jalan korkuisia. Sellaisia siellä oli
tuhansittain. Valo ei voinut tunkea tähän tiheään sienimetsään ja
täydellinen pimeys vallitsi kasvien kupujen alla, jotka olivat
vierekkäin niinkuin pyöreät katot afrikkalaisessa kylässä.

Kuitenkin tahdoin tunkeutua syvemmälle, huolimatta kylmästä
henkäyksestä, joka tuulahti vastaani näiden ikäänkuin lihaisten
holvien alta. Puolen tunnin ajan kuljimme tässä kosteassa, pimeässä
holvissa, ja tuntuipa todellakin hyvältä, kun taas tulimme meren
rannalle.

Mutta kasvullisuus tässä maanalaisessa seudussa ei päättynytkään
pelkkiin sieniin. Kauempana kohosi joukoittain muita puita, joilla
oli vaalistuneet lehdet. Ne saattoi helposti tuntea kasveiksi, joita
tavattiin, tosin sangen vähäpätöisinä, maan päälläkin; vaikka ne
olivat täällä jättiläissuuria; siellä oli sadan jalan korkuisia
liekoja, mahdottoman suuria sigillarioita, sananjalkoja, jotka olivat
pohjoismaiden kuusien kokoisia; siellä oli lepidodendron, jonka
moninkertaisesti haarautunut runko päättyi pitkiin lehtiin ja oli
karkeiden havuneulasten peittämä.

-- Ihmeellistä, jumalaista! huusi setäni. Täällä on kivihiilikauden
kasvikunta. Katsopas tässä kasvitarhojemme vähäpätöisiä kasveja,
jotka ovat olleet puita maan ensimmäisien vuosisatojen aikana! Katso,
Akseli, ja ihmettele, sillä kasvientutkijalla ei ole koskaan ollut
tällaista juhlahetkeä.

-- Olettepa oikeassa, setä. Luoja näyttää tahtoneen säilyttää tässä
äärettömässä ansarissa nämä muinaiset kasvit, jotka oppineiden
miesten uutteruus on niin suurella menestyksellä sommitellut
uudestaan.

-- Niinpä kyllä, poikaseni, onhan tämä jonkinlainen ansari, mutta
olisit osunut paremmin oikeaan, jos olisit sanonut tätä myöskin
eläintarhaksi.

-- Eläintarhaksiko?

-- Niin, epäilemättä; katsopas vain tätä tomua, jota jalkamme
polkevat, ja näitä luita pitkin maata.

-- Luita! ihmettelin minä. Niin on, näen mä, luita, muinaisten
hirviöiden luita.

Hyökkäsin näiden vuosituhansia vanhojen jäännöksien kimppuun, jotka
olivat muuttuneet häviämättömäksi kivennäisaineeksi, ja luokittelin
epäröimättä nämä jättiläisluut, jotka olivat kuin kuivuneita
puunrunkoja. -- Kas tässä on mastodontin[51] alaleuanluu, sanoin
minä, tässä on dinotheriumin[52] leukaluu; tässä on luu, joka ei
voi olla muun kuin kaikkein suurimman eläimen, Megatheriumin[53]
reisiluu. Onpa tämä todellakin oikea eläintarha, sillä nämä
luukokoelmat eivät ole voineet tulla tänne minkään vedenpaisumuksen
kuljettamina. Nämä eläimet, joiden luita tässä näemme, ovat eläneet
tämän meren rannikoilla sen puunkaltaisten ruohojen varjossa. Mutta
maltapas, näkyyhän tässä olevan kokonaisia luurankojakin.
Mutta -- -- --

-- Mutta mitä? sanoi setäni.

-- Minä en käsitä tällaisten nelijalkaisten oloa tässä kallioluolassa.

-- Miksi et?

-- Sentähden, että elollisia olentoja on ollut maan päällä vasta,
mikäli tunnetaan, paleozoisella maailmankaudella; kun nisäkkäät
ilmestyivät vasta tertiäärikauden alussa, on mahdotonta ymmärtää,
miten ne ovat tähän luolaan joutuneet. Onko elollisuus kehittynyt
täällä rinnan maanpäällisen elämän kanssa?

-- Vaikea sanoa, Akseli, mutta mitä näihin luihin tulee, on
siihen hyvin yksinkertainen selitys, nimittäin se, että tämä on
kerrostunutta maata.

-- Kuinka! Tällaisessa syvyydessä, maanpinnan alla!

-- Epäilemättä, ja tämän seikan voi geologisesti selittää. Niin
varhaisina aikoina oli maa ainoastaan kimmoisa kuori, joka vetovoiman
vaikutuksesta vuorotellen kohosi ja laskeusi. On siis luultavaa, että
maahan muodostui vajoamisia ja että osa kerrostuneesta maasta äkkiä
upposi auenneisiin kuiluihin.

-- Olkoonpa niin. Nuo luut ovat todellakin voineet joutua tänne
sillä tavalla. Mutta jos elollisuus yleensä, vaikkakin myöhästyen,
kuten tuosta sieni- ja kortemetsästä voisi päättää, on kehittynyt
samoja uria kuin maapallon pinnalla, niin kuka voi väittää, ettei
hirmupetoja vieläkin harhaile näissä pimeissä metsissä tahi näiden
jyrkkien kallioiden takana?

Tätä ajatellessani tarkastin jäätävän kauhun vallassa näköpiiriä,
mutta ainoatakaan elävää olentoa ei näkynyt näillä elottomilla
rannikoilla.

Olin hieman väsyksissä ja istahdin sentähden kallioisen niemen
äärimmäiselle syrjälle, jonka juurelle aallot pauhaten murtuivat, ja
josta saatoin nähdä koko tämän lahdelman. Sen perukassa oli pyramidin
muotoisten kallioiden suojassa vähäinen poukama, joka oli tuulen
suojassa. Priki ja pari kolme kuunaria olisivat varsin hyvin voineet
olla siellä ankkurissa; oikeinpa odotin saavani nähdä sieltä tulevan
jonkin laivan täysin purjein ja lähtevän ulapalle.

Tämä kuvittelu hävisi kuitenkin pian. Me olimme varmaankin ainoat
elävät olennot tässä maanalaisessa maailmassa. Kun välistä tyyntyi,
niin vallitsi jyrkkien kallioiden yllä äänettömyys, hiljaisempi kuin
erämaassa; tuntui kuin olisi se oikein painanut merenpintaa. Koetin
silloin katsella kaukaisen sumun läpi, nähdäkseni sen verhon taakse,
joka peitti näköpiirin takana olevan salaperäisen osan luolasta.
Missä tämä meri loppui? Mihin sitä myöten pääsi? Näkisimmekö koskaan
sen toista rantaa?

Setä puolestansa ei sitä vähintäkään epäillyt. Minä sekä toivoin että
pelkäsin sitä.

Tunnin kuluttua, jonka käytimme tätä ihmeteltävää näkyä
katsellaksemme, lähdimme takaisin pitkin rantaa, palataksemme
luolaan, jossa vaivuin sikeään uneen, miettien mitä kummallisimpia
seikkoja.



XXXI


Seuraavana aamuna heräsin täydellisesti parantuneena. Arvellen, että
kylpy saattaisi olla hyvin terveellistä, menin muutamiksi minuuteiksi
uimaan tähän Välimeren veteen, sillä tätä saattoi täydellä syyllä
sanoa Välimereksi. Palasin aamiaiselle, joka maistui oivallisesti.
Hannu osasi laittaa hyvää ruokaa; kun hänellä oli käytettävänä sekä
tulta että vettä, voi hän vaihdellakin tavallista jokapäiväistä
ruokajärjestystämme. Ruoan jälkeen hän tarjosi meille muutaman kupin
kahvia, eikä tämä hyvä juoma koskaan maistunut mielestäni paremmalta
kuin silloin.

-- Nyt, sanoi setäni, on nousuveden aika, emmekä saa jättää
tutkimatta tätä ilmiötä.

-- Mitä! Nousuvettäkö? kysyin minä.

-- Niin juuri.

-- Ulottuisikohan auringon ja kuun vaikutusvoima tänne asti?

-- Miksi ei? Eikö yleinen attraktsionilaki koske kaikkia kappaleita,
ja siis tätäkin merta. Huolimatta ilmanpaineesta saat nähdä, että se
kohoaa kuten Atlantin valtamerikin.

Lähestyimme rantaa; laineet rupesivat jo nousemaan.

-- Katsokaa! Vuoksi alkaa tuntua! huusin minä.

-- Niin Akseli, ja näistä meren jättämistä merkeistä näet, että vesi
kohoaa noin kymmenen jalkaa.

-- Sepä on kummallista!

-- Ei, vaan luonnollista!

-- Sanokaa, setä, mitä sanotte, mutta minun mielestäni tämä kaikki
näyttää eriskummalliselta, ja tuskin voin uskoa silmiänikään.
Kuka olisikaan voinut luulla, että tässä luolassa olisi todellinen
valtameri nousu- ja pakovesineen, tuulineen, myrskyineen!

-- Miksi ei? Onkohan mitään syytä, joka tekisi sen mahdottomaksi?

-- En tunne sellaista, jos kerran teoria maan keskuksessa olevasta
tulesta hylätään.

-- Tähän asti on siis Davyn teoria pitänyt paikkansa.

-- Tietysti, mikään ei tee mahdottomaksi väitettä, että maan sisässä
on meriä ja maita.

-- Epäilemättä, mutta ne ovat asumattomia.

-- Olkoonpa niinkin; mutta miksi ei näissä vesissä saattaisi olla
joitakin tuntemattomia kalalajeja?

-- Emme ole kuitenkaan tähän asti keksineet ainoatakaan.

-- Mutta voimmehan tehdä itsellemme onkia ja koetella, kannattaako
onkiminen täällä yhtä hyvin kuin maan pinnalla olevissa vesissä.

-- Koetelkaamme, Akseli, sillä meidän pitää tutkia näiden seutujen
kaikkia salaisuuksia.

-- Mutta missä olemme nyt, setä? En ole teiltä vielä kysynyt tätä,
josta tieteelliset koneenne lienevät toki antaneet selityksen.

-- Olemme kolmensadanviidenkymmenen penikulman päässä Islannista,
vaakasuoraan suuntaan.

-- Niinkö kaukana?

-- Olen varma, etten erehdy laskuissani viittäsataa syltä.

-- Ja kompassi osoittaa aina vain kaakkoista?

-- Niin tekee; sen deklinatsioni on läntinen, yhdeksäntoista astetta
ja neljäkymmentäkaksi minuuttia, aivan kuin maan pinnallakin. Mitä
sen inklinatsioniin tulee, niin siinä esiintyy merkillinen seikka,
jota olen mitä huolellisimmin tutkinut.

-- Mikä se on?

-- Se, että neula, sen sijaan että se painuisi napaa kohti, niinkuin
se tekee pohjoisella pallonpuoliskolla, päinvastoin kohoaa ylöspäin.

-- Siitä täytyy siis päättää, että magneettinen napa on maanpinnan ja
sen pisteen välillä, mihin olemme tulleet?

-- Aivan niin; ja on hyvin mahdollista, että jos tulemme
napaseutuihin seitsemännenkymmenen leveysasteen kohdalle, missä James
Ross löysi magneettisen navan, niin magneettineula siellä nousee
suorastaan pystyyn. Tämä salaperäinen piste ei siis olekaan varsin
syvällä.

-- Sitä seikkaa ei tiede vielä ole aavistanutkaan.

-- Tiede hairahtuu, poikaseni, mutta hairahdukset ovat hyödyllisiä,
sillä ne johdattavat vähitellen totuuteen.

-- Kuinka syvällä olemme?

-- Kolmenkymmenenviiden penikulman syvyydessä.

-- Suoraan yläpuolellamme on siis, sanoin minä katsellessani
karttaa, Skotlannin vuorinen osa, missä Grampian vuoret kohottavat
lumipeittoiset huippunsa hämmästyttävään korkeuteen.

-- Niin on, sanoi professori naurahtaen. Onhan se jotenkin raskas
kuorma, mutta holvi on tukeva. Suuri maailman rakennusmestari on
rakentanut sen hyvistä aineista, eikä kukaan ihminen olisi voinut
tehdä tätä holvia niin laajaksi! Mitä ovat siltojen kaaret ja
tuomiokirkkojen kupukatot verrattuina tähän kolmen penikulman
korkuiseen holviin, jonka alla aaltoilee valtameri myrskyineen?

-- En minäkään pelkää, että taivas putoaisi päällemme. Mutta mitä te,
setä, aiotte nyt tehdä? Aiotteko kääntyä takaisin maan pinnalle?

-- Kääntyäkö takaisin. Johan nyt! Päinvastoin on aikomukseni
pitkittää matkaamme, koska kaikki on tähän asti onnistunut hyvin.

-- Mutta en käsitä, kuinka pääsemme tämän vesitasangon alle.

-- En aiokaan syöstä siihen suin päin; mutta tämän sisämeren
ympärillä on varmasti kiinteitä kalliojoukkoja.

-- Epäilemättä.

-- Ja sen vastakkaiselta rannalta uskon löytäväni alaspääsytien.

-- Kuinka pitkän luulette tämän meren olevan?

-- Kolmekymmentä tahi neljäkymmentä penikulmaa.

-- Vain niin! vastasin, ajatellen itsekseni, että tämä lasku saattoi
olla hyvinkin virheellinen.

-- Meillä ei siis ole yhtään aikaa hukattavana; jo huomenna lähdemme
merelle.

Silmäni etsivät alusta, joka veisi meidät toiselle rannalle.

-- Vai niin, sanoin minä, lähdemme siis merelle. Hyvä! Mutta millä
laivalla?

-- Emme millään laivalla, poikaseni, vaan hyvällä ja tukevalla
lautalla.

-- Lautalla! huudahdin minä. Mutta onhan sellainen yhtä vaikea
rakentaa kuin laivakin, enkä ymmärrä -- -- --

-- Et ymmärrä, Akseli, mutta jos kuuntelisit, niin voisit
kuulla -- -- --

-- Kuullako?

-- Niin, kuulla vasaran pauketta, joka sinulle ilmoittaisi, että
Hannu on jo täydessä työssä -- -- --

-- Lauttaako rakentamassa?

-- Niin juuri.

-- Onko hän jo hakannut tarpeelliset rakennuspuut?

-- Puut olivat jo edeltäpäin kaadetut. Tule, niin saat nähdä, kuinka
hän tekee työtä.

Neljänneksen tuntia astuttuamme näin niemen toisella puolella, johon
oli muodostunut pieni luonnollinen satama, Hannun täydessä työssä.
Vielä muutama askel ja seisoin hänen vieressänsä. Suureksi ihmeekseni
näin rannalla puolitekoisen lautan, joka oli rakennettu jos
jonkinlaisista omituisista puulajeista, ja suuri joukko kaikenlaisia
lankkuja, polvipuita ja panttureita oli hänen ympärillään. Siellä oli
puuta vaikka kokonaisen laivaston rakentamiseen.

-- Mitä puulajia tämä on, setä? kysyin minä.

-- Siinä on petäjää, kuusta, koivua ja kaikenlaista pohjoismaiden
havupuuta, joka on meriveden vaikutuksesta kivettynyt.

-- Onko se mahdollista?

-- Se on niin sanottua "surtur brandur'ia", eli
kivennäisrakennuspuuta.

-- Mutta pitäisihän sen sitten olla samanlaista kuin ligniitti, kovaa
kuin kivi, ja veteen uppoavaa?

-- Kuitenkin tapahtuu joskus, että se pysyy veden päällä; on
sellaisia puita, jotka ovat muuttuneet todellisiksi antrasiiteiksi,
mutta on toisia, jotka, samoin kuin nämäkin puut tässä, ovat vasta
alkaneet kivettyä. Katsopas tänne, sanoi setäni ja viskasi yhden
näistä kallisarvoisista meren hylkäämistä puista veteen.

Puukappale upposi ensin, mutta nousi taas veden pinnalle, johon se
jäi kiikkumaan laineille.

-- No, oletko nyt vakuutettu? kysyi setäni.

-- Ennen kaikkia olen vakuutettu siitä, että tämä on uskomatonta!

Seuraavana iltana oli kätevä Hannu saanut lautan valmiiksi. Se oli
kymmentä jalkaa pitkä ja viittä leveä; kivettyneet puut, yhdistetyt
toisiinsa kestävillä köysillä, muodostivat tukevan pinnan; kun lautta
oli valmis, sysättiin se veteen ja keinui rauhallisesti Lidenbrockin
meren laineilla.



XXXII


Elokuun 13 päivänä nousimme ylös aikaisin, sillä meidän piti koettaa
uutta, nopeata ja käytännöllistä kulkuneuvoamme.

Kahdesta paksusta kepistä tehty masto, kolmannesta kepistä tehty
raakapuu, sekä matkapeitteistämme tehty purje, siinä koko lautan
taklinki. Köysiä ei puuttunut; kaikki oli kestävää.

Kello kuuden aikaan professori antoi merkin nousta lautalle.
Ruokatavaramme, köydet ja muut työkalumme, aseemme sekä runsaasti
suolatonta vettä, jota kallioiden koloista olimme koonneet, oli
lautalla.

Hannu oli kyhännyt peräsimen, jolla hän saattoi ohjata alustansa,
minkä toimen hän ottikin tehdäksensä; irroitin köyden, purje
pystytettiin ja pian olimme ulapalla.

Kun olimme jättämäisillämme pienen sataman, niin setäni, joka piti
suurta melua maantieteellisestä nimistöstänsä, tahtoi antaa satamalle
nimen, ja ehdotti siksi minun nimeäni.

-- Ei, sanoin minä, minulla on toinen ehdotus.

-- Mikä?

-- Graüben. Port-Graüben näyttäisi hyvin somalta kartalla.

-- Olkoon menneeksi sitten, Port-Graüben.

Ja tällä tavoin liittyi muisto armaasta vierlantilaisesta tytöstäni
vaaralliseen matkaamme.

Tuuli puhalsi koillisesta ja purjehdimme nopeasti eteenpäin hyvällä
tuulella. Tiheillä ilmakerroksilla oli suuri voima ja ne vaikuttivat
purjeeseen ikäänkuin mahdottoman suuri palje.

Tunnin kuluttua saattoi setäni jokseenkin tarkoin määrätä kulkumme
nopeuden.

-- Jos matkamme sujuu tällä tavoin, niin neljässäkolmatta tunnissa
voimme kulkea vähintäänkin kolmekymmentä penikulmaa, eikä viivykään
kauan, ennenkuin näemme vastakkaisen rannan.

En vastannut mitään, vaan istuuduin lautan etupäähän. Jo alkoi
pohjoinen ranta vaipua meren pintaan ja rannat levisivät kahden
puolen ikäänkuin helpottaakseen lähtöämme. Silmieni eteen aukeni
ääretön meri. Suurien pilvien harmaat varjot kiitivät nopeasti
sen pinnalla ja näyttivät ikäänkuin painavan sen synkeätä vettä.
Sähköisen valon hopeanhohtavat säteet, siellä täällä heijastuen
jostakin vesipisarasta, loistivat aluksen jäljessä. Kohta oli maa
kadonnut näkyvistä, silmillämme ei ollut enää leposijaa ja ellei
kohiseva vesi olisi osoittanut, että lautta oli kiivaassa vauhdissa,
niin olisi voinut luulla sen pysyvän paikoillaan.

Päivällisen aikana ilmestyi näkyviin mahdottoman suuria leviä, jotka
kiikkuivat veden pinnalla. Tunsin näiden kasvien elinvoiman: ne
nousevat meren pohjasta noin kahdentoistatuhannen jalan syvyydestä,
ja kasvavat enemmän kuin neljänsadan ilmakehän paineessa, kietoutuen
toisiinsa niin sitkeäksi ainejoukoksi, että se muodostaa usein
matalikkoja, jotka voivat estää laivojenkin kulkua; mutta luullakseni
ei kukaan ole koskaan nähnyt suurempia leviä kuin ne, jotka kasvoivat
Lidenbrockin meressä.

Lauttamme kulki noin kolmen-, neljäntuhannen jalan pituisten
leväryhmien sivu; nämä olivat ikäänkuin mahdottoman suuria käärmeitä,
jotka luikertelivat näköpiiriä ulommaksi; huvikseni katselin näitä
loppumattomia nauhoja, luullen aina näkeväni niiden loppupään, mutta
niitä riitti ihmeekseni aivan loppumattomiin.

Mikä luonnon voima saattoi tuottaa sellaisia kasveja, ja minkälainen
mahtoi maa olla luomisen alkupäivinä, kun kasvikunta yksin kehkeytyi
sen pinnalla, lämmön ja kosteuden vaikutuksesta?

Tuli ilta, mutta ilma oli yhtä loistavaa, kuten jo edellisenä päivänä
olin huomannut. Se oli pysyväinen ilmiö, jonka kestäväisyyteen voi
luottaa.

Syötyämme illallisen laskeusin levolle maston juurelle ja vaivuin
pian rauhalliseen uneen.

Hannu seisoi liikkumattomana antaen lautan mennä; myötätuulen
vallitessa sitä tuskin tarvitsikaan ohjata.

Sitte kun olimme lähteneet Port-Graübenistä, antoi professori
Lidenbrock minulle toimeksi pitää "purjehdus-päiväkirjaa", kirjoittaa
muistiin vähimmätkin huomiot, hupaiset luonnonilmiöt, tuulen suunnan,
nopeuden ja kuljetun matkan pituuden, sanalla sanoen kaikki tämän
merkillisen purjehdusmatkan tapaukset.

Julkaisen tässä lyhykäisyydessään seuraavat jokapäiväiset
muistiinpanot, jotka ovat kirjoitetut niin sanoakseni tapausten
kuluessa.

_Perjantaina elokuun 16 p:nä_. -- Tasainen koillistuuli. Lautta
purjehtii nopeasti ja suoraan. Ranta yhä näkyvissä 30 penikulman
päässä tuulen alla. Valon voima muuttumaton. Kaunis sää, pilvet
kulkevat hyvin korkealla, ovat utuisia ja ikäänkuin uivat valkoisessa
hopeanhohtoisessa ilmassa; lämpömittari: 320 Cels.

Keskipäivällä Hannu panee ongenkoukun nuoran päähän; syötiksi hän
pistää pienen lihapalan ja heittää siiman mereen. Kahden tunnin
aikana hän ei saa mitään. Vedet lienevät siis asujamitta? Ei,
nykäiseminen tuntuu; Hannu vetäisee onkeansa ja saapi kalan, joka
potkii kiivaasti.

-- Kala! huutaa setäni.

-- Se on sampi! lisään minä vuorostani; se on pieni sampi!

Professori tarkastelee kalaa, mutta ei ole samaa mieltä kanssani.
Tällä kalalla on litteän pyöreä pää, ja ruumiin etupuolta peittävät
luiset kilvet; suu on hampaaton, rintaevät ovat sangen kehittyneet ja
soveltuvat pyrstöttömälle ruumiille. Tämä kala tosin kuuluu samaan
luokkaan, johon luonnontutkijat ovat lukeneet samminkin, mutta eroaa
siitä eräiden tärkeiden ominaisuuksien puolesta.

Setäni ei erehdy, sillä lyhyen tarkastelun jälkeen hän sanoo:

-- Tämä kala kuuluu vuosituhansia sitten hävinneeseen sukuun, josta
tavataan kivettyneitä jäännöksiä devonisissa kerrostumissa.

-- Mitä? sanon minä, olemmeko saaneet elävänä alkuperäisten merien
asukkaan?

-- Olemme, vastaa professori, jatkaen tarkasteluaan, ja nyt näet,
että nämä kivettyneet kalat eivät ole samanlaisia kuin nykyiset
kalalajit. Mutta saada tällainen olento elävänä käsiinsä on
todellinen onni luonnontutkijalle.

-- Mihin luokkaan se kuuluu?

-- Se kuuluu Ganoidien luokkaan, heimo Cephalaspis.

-- Entäs sitten?

-- Pterychtis-sukuun,[54] sen voisin vannoa. Mutta tällä on eräs
omituisuus, joka tavataan ainoastaan maanalaisissa vesissä elävillä
kaloilla.

-- Mikä omituisuus?

-- Se on sokea!

-- Sokeako?

-- Ei ainoastaan sokea, vaan siltä puuttuvat kokonaan näköelimet.

Tarkastelen kalaa ja huomaan professorin ilmoituksen todeksi. Mutta
saattaahan tämä olla vain erikoistapaus, joten onki heitetään
uudestaan mereen, varustettuna uudella syötillä. Luultavasti
tämä meri on hyvin kalarikas, sillä vähemmässä kuin kahdessa
tunnissa saamme suuren joukon sekä Pterychtis- että hävinneeseen
Dipteris-sukuun kuuluvia kaloja, joiden lajinimeä setäni ei onnistu
saamaan selville; kaikilta puuttuvat silmät. Tämä odottamaton
kalansaalis on hyödyllisenä lisänä ruokatavaroihimme.

Näyttää siis varmalta, että tässä meressä on vain sellaisia
eläinlajeja, joita muuten tavataan ainoastaan kivettyneinä.

Kenties näkisimme täällä jonkun niistä matelijoista, joiden muodon
tiede on osannut kuvata jonkin luukappaleen mukaan. Otan kiikarin ja
tarkastan merta, mutta se on autio; luultavasti olemme vielä liian
lähellä rantaa. Silmäilen ylöspäin. Miksi ei joku niistä linnuista,
joita kuolematon Cuvier on piirustanut, halkaise siivillänsä näitä
tiiviitä ilmakerroksia? Kalat olisivat niiden ravintona. Tutkin
avaruutta, mutta se on autio ja tyhjä, samoin kuin rannatkin.

Sillävälin mielikuvitukseni johdattaa minut palaeontologian
ihmeelliseen maailmaan. Aivan valveillani uneksin. Veden pinnalla
olen näkevinäni mahdottomia Chersitejä, noita suunnattoman suuria
tertiäärikauden kilpikonnia, jotka olivat kuin uiskentelevia
saaria. Synkillä rannoilla kuljeksii tertiäärin suuria nisäkkäitä:
luulen kuulevani pleistoseenin hirmupetojen, luolaleijonan ja
sapelihampaisen tiikerin kiljuntaa; kauempana piiloutuu kallioiden
taa paksunahkainen jättiläistapiiri Lophiodon, valmiina taistelemaan
saaliista Anoplotheriumia, tuota kummallista kavio-eläintä vastaan,
joka samalla kertaa on sarvikuonon, hevosen, virtahevon ja kamelin
näköinen, ikäänkuin Luoja kiireissänsä maailman ensi hetkinä olisi
yhdistänyt monta eläintä yhdeksi ainoaksi. Jättiläissuuri mastodontti
heiluttaa kärsäänsä musertaen torahampaillansa rannan kiviä, samalla
kuin Megatherium, jättiläislaiskiainen, mahdottomilla käpälillään
kaapii maata mölisten niin, että kalliot kaikuvat. Ylempänä kiipeää
kallion reunoja myöten ensimmäinen apina, ja vielä korkeammalla
liihottelee Pterodactylus, alkulintu, joka kädellisine siipineen
muistuttaa suurta lepakkoa. Vihdoin suunnattoman suuret linnut,
suuremmat kuin kasuaari, vieläpä strutsiakin suuremmat, levittävät
pitkät siipensä yläilmoissa ja lyövät joskus päänsä kivikattoon.

Koko tämä kivettynyt maailma ilmestyy mielikuvituksessani uudestaan
silmieni eteen, ja olen elävinäni maailman alkupäivinä, paljoa
aikaisemmin kuin ihminen luotiin, kun kehittymätön maa ei vielä
voinut häntä elättää. Unelmani kuljettavat minua kausi kaudelta aina
ensimmäisten elävien olentojen syntymäkaudelle saakka. Nisäkkäät
katoavat, sitten linnut, sen jälkeen matelijat, ja viimein kalat,
äyriäiset, nilviäiset ja niveleläimet. Vanhimman aikakauden
Zoophytit[55] häviävät vuorostansa. Koko maan elollisuus keskittyy
minuun, ja sydämeni on ainoa, joka tykyttää asumattomassa maailmassa.
Ei ole enää vuodenaikoja eikä ilmanaloja, maapallon oma lämpö
lisääntyy alituisesti tehden tyhjäksi loistavan auringon lämmön.
Kasvillisuus tulee ylenpalttiseksi; ikäänkuin varjo kuljeksin
puunkorkuisien sananjalkojen välissä, epävakaisin askelin, polkien
maanpinnan kiiltävää hiekkaa ja kirjavaa savea; nojaudun äärettömän
korkeita havupuita vastaan ja rupean levolle suunnattoman suurien
Lycopodioiden varjoon.

Vuosisadat kuluvat kuin päivät! Käyn maan kaikkien vaiheiden läpi.
Kasvit katoavat, graniittikalliot kadottavat kovuutensa; kiinteä aine
sulaa kaikki nesteeksi ankaran kuumuuden vaikutuksesta. Vesi peittää
maanpinnan; se kiehuu ja muuttuu kaasuksi, höyryt ympäröivät maata,
joka vähitellen on muuttunut kaasumaiseksi; se on punertava, auringon
kokoinen ja loistaa samoin kuin sekin!

Keskellä tätä nebulosaa eli sumujoukkoa, joka on neljätoistatuhatta
kertaa suurempi kuin se pallo, jonka se kerran on muodostava,
kiidän taivaankappaleiden joukkoon avaruuteen! Ruumiini muuttuu
kaasuksi, katoaa vuorostansa ja sekautuu punnitsemattomana atoomina
näihin mittaamattomiin höyryihin, jotka piirtävät loistavat ratansa
äärettömään avaruuteen!

Millainen unelma! Mihin se on vienyt minut? Kuumeentapaisesti piirtää
käteni kummallisia kuvauksia paperille! Olen unhottanut kaikki,
professorin, Hannun ja lautan! Sieluni täyttää eräs näky -- -- --

-- Mikä sinua vaivaa? kysyy setäni.

Silmäni ovat auki ja katson häneen, näkemättä kuitenkaan häntä.

-- Varo itseäsi, Akseli, ettet putoa veteen!

Ja samalla tunnen Hannun tarttuvan lujasti käsivarteeni; ilman häntä
olisin unelmani vallassa pudonnut lautalta.

-- Onko hän tullut hulluksi? huudahtaa professori.

-- Mikä hätänä? kysyn viimeinkin.

-- Oletko kipeä?

-- En. Minulla oli vain näky, mutta nyt se on ohitse. Käykö muutoin
kaikki hyvin?

-- Käy; hyvä tuuli, selvä väylä! Purjehdimme nopeasti, ja jolleivät
laskuni petä, ei kestä kauan, ennenkuin pääsemme maihin.

Kuullessani tämän nousen ylös ja tarkastelen taivaan rantaa, mutta
vedenpinta leviää yhä vain silmin kantamattomiin.



XXXIII


_Lauantaina elokuun 17 p:nä_. -- Meri pysyy yhä vain yhtä
yksitoikkoisena. Taivaanranta näkyy kaukana.

Pääni tuntuu vielä raskaalta vilkkaan unelmani johdosta. Setäni ei
ole uneksinut, mutta on pahalla päällä; hän tarkastaa kiikarillansa
taivaanrantaa ja panee pettyneen näköisenä käsivartensa ristiin.

Huomaan, että professori osoittaa taipumusta muuttua samaksi
maltittomaksi mieheksi kuin entisinäkin aikoina, ja kirjoitan tämän
seikan päiväkirjaani. Kestämäni vaara ja kärsimykseni olivat hiukan
pehmittäneet häntä, mutta kun olin parantunut, niin hänen entinen
luontonsa pääsi taas voitolle. Mutta mitä tässä kiukutteleminen
auttaisi? Eikö matka suju varsin onnellisesti? Kulkeehan lautta
eteenpäin ihmeteltävän nopeasti!

-- Olettepa rauhattoman näköinen, setä! sanon minä, kun hän
alituisesti nostaa kiikarin silmillensä.

-- Rauhaton? En ole!

-- Malttamaton sitten?

-- Sellaiseksi voipi käydä vähemmästäkin!

-- Kuljemmehan niin nopeasti -- -- --

-- Mitä se minua liikuttaa! Nopeus on hyvä, mutta meri on liian suuri!

Silloin muistin, että professori ennen lähtöämme oli arvioinut tämän
meren pituuden kolmeksikymmeneksi penikulmaksi; mutta olemme jo
kulkeneet kolmesti sen matkan, eikä vielä näy eteläisiä rantoja!

--- Emme pääse alaspäin! sanoo professori taas. Kaikki tämä on
hukkaan mennyttä aikaa, enkä minä ole tullut niin pitkän matkan
päästä tehdäkseni joutavaa huvimatkaa mokomalla lammikolla!

Hän kutsuu tätä purjehtimistamme huvimatkaksi ja tätä merta
lammikoksi!

-- Mutta, sanon minä, olemmehan kulkeneet sitä tietä, jonka
Saknussemm on osoittanut.

-- Siinäpä juuri on kysymys. Olemmeko seuranneet hänen tietänsä! Onko
Saknussemm tullut tälle merelle? Onko hän kulkenut sen yli? Eiköhän
puro, jonka otimme oppaaksemme, ole vienyt meitä kokonaan väärään?

-- Kaikissa tapauksissa ei tarvitse katua, että olemme tulleet tänne.
Tämä näky on komea ja --

-- Ei ole puhettakaan näkemisestä. Olen asettanut itselleni
päämäärän, jonka tahdon saavuttaa! Älä siis puhukaan minulle
ihmettelemisestä!

Tämän panen visusti muistiini ja jätän professorin
malttamattomuudessaan pureskelemaan huuliansa. Kello kuuden aikaan
iltasella Hannu pyytää palkkaansa ja hänelle luetaan kouraan hänen
kolme taaleriansa.

_Sunnuntaina elokuun 18 p:nä_. -- Ei mitään uutta. Samanlainen sää
kuin ennenkin. Tuuli näyttää vähän kiihtyvän. Kohta herättyäni
kiiruhdan katsomaan, onko valon voima pysynyt muuttumattomana, sillä
pelkään lakkaamatta, että sähköilmiö haihtuisi ja viimein sammuisi.
Mutta pelkoni on aivan turha, ja lautta kuvastuu selvästi laineisiin.

Tämä meri on todellakin loppumaton! Sillä mahtaa olla Välimeren tahi
Atlantin leveys. Miksi ei?

Setäni mittaa syvyyttä useita kertoja. Hän sitoo raskaimman
rautakankemme köyden päähän, jonka hän antaa luistaa kahdensadan
sylen syvyyteen, tapaamatta pohjaa; suunnattomalla vaivalla saamme
luotimme ylös hinatuksi.

Kun rautakanki taas oli lautalla, kiinnitti Hannu huomioni siihen
seikkaan, että sen pinnassa oli syviä orkosia; olisi voinut sanoa,
että tätä kankea oli kovasti litistetty kahden kovan kappaleen
välissä.

Katsahdin kysyvästi Hannuun?

-- Hampaita! sanoo hän.

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, vaan käännyin setäni puoleen,
joka oli vaipunut syviin mietteisiin. En tahtonut häntä häiritä,
vaan käännyin uudestaan islantilaiseen päin, joka useasti avaten ja
sulkien suutansa tekee minulle selväksi tarkoituksensa.

-- Hampaita! huudahdan minä hämmästyneenä ja katselen tarkemmin
rautakankea.

Niin, siinä oli todellakin hampaiden jälkiä, jotka olivat uponneet
rautaan! Kauhea voima mahtoi olla niissä leuoissa, joissa oli
sellaiset hampaat. Olikohan purija joku hävinneeseen sukuun kuuluva
hirviö, joka oli ahnaampi kuin hai ja pelättävämpi kuin valas?
Tarkastelin kauhun vallassa puoleksi läpipurtua rautakankea! Jokohan
siis edellisenä yönä näkemäni uni käy toteen? Nämä ajatukset
ahdistavat minua kaiken päivää, ja töin tuskin rauhoittuu mieleni
muutamia tunteja maattuani.

_Maanantaina elokuun 19 p:nä_. -- Koetan muistella, mitä
ominaisuuksia oli trias-, jura- ja liitukauden eläimillä; nämä
seurasivat nilviäisiä, äyriäisiä ja kaloja, jotka elivät ennen
varsinaisten nisäkkäiden aikaa. Silloin oli maailma hirveiden
matelijoiden vallassa, jotka olivat valtiaina jura-kauden
merissä.[56] Luonto oli antanut niille mitä täydellisimmän
ruumiinrakenteen. Mikä suunnaton koko! Mikä erinomainen voima!
Nykyiset sisiliskot, joista alligaattorit ja krokodiilit ovat
suurimmat ja pelättävimmät, ovat ainoastaan heikkoja varjoja
maapallon keskikaudella eläneistä esi-isistänsä.

Kauhistun ajatellessani näitä hirviöitä, joita ei yksikään ihminen
ole elävänä nähnyt. Ne olivat maan päällä tuhansia vuosisatoja ennen
ihmistä, mutta kivettyneiden luiden mukaan, joita on löydetty siitä
saven kaltaisesta kalkkimaasta, jolle englantilaiset ovat antaneet
nimen "lias", on niiden ruumis voitu anatoomisesti sommitella
uudestaan; ja siten on opittu tuntemaan niiden mahdottoman suuri koko.

Hampurin museossa olen nähnyt erään tällaisen sisiliskon luurangon,
joka oli kolmekymmentä jalkaa pitkä. Saisinkohan minä, joka olen maan
asukas, katsoa tällaista muinaisuuden hirviötä silmästä silmään?
Eihän toki! Mahdotontahan se olisi! Mutta rautakangessa näkyy
syviä hampaiden puremia, joista huomaa, että hampaat ovat olleet
keilanmuotoiset niinkuin krokodiilillakin.

Kauhistuen katselen merelle, josta pelkään näkeväni joukon näitä
matelijoita nousevan.

Luulenpa, että professori ajattelee samaa, sillä katseltuansa
rautakankea hän silmäilee merta ympäriinsä.

-- Mikä kirottu ajatus! Ruveta nyt tässä meren syvyyttä mittailemaan!
ajattelin itsekseni. Hän on häirinnyt jonkin eläimen lepoa; kunhan
vain ei joku noista pedoista hätyyttäisi meitä matkalla! -- -- --

Tarkastelen aseitamme, tullakseni vakuutetuksi siitä, että ne
ovat hyvässä kunnossa. Setäni näkee, mitä teen, ja hyväksyy sen.
Merkilliset poreet vedenpinnalla ilmoittavat, että jotakin liikkuu
sen pohjalla. Vaara on likellä; täytyy olla varuillansa.

_Tiistaina elokuun 20 p:nä_. -- Ilta lähestyy, tahi oikeammin
sanoen se aika, jolloin uni painaa silmäluomiamme, sillä täällä
merellä ei ole ensinkään yötä, vaan alituinen valo; se väsyttää
suuresti silmiämme, aivan kuin jos purjehtisimme Pohjoisjäämerellä
ainaisessa auringonpaisteessa. Hannu seisoo pitämässä perää ja hänen
vartiollansa minä nukun.

Pari tuntia myöhemmin herään kovaan jysäykseen. Lautta on
mahdottomalla voimalla nostettu ylös vedestä ja paiskattu
parinkymmenen sylen päähän.

-- Mikä nyt? huutaa setäni, olemmeko ajaneet karille?

Hannu osoittaa sormellansa jotakin mustaa, joka vuorotellen kohoaa ja
laskehtii parin sadan sylen päässä. Katselen sitä ja huudahdan:

-- Se on mahdottoman suuri merisika!

-- Niin on, vastaa setäni; ja tuolla on suunnattoman iso
merisisilisko!

-- Ja tuolla kauhea krokodiili! Kas, miten leveä leuka sillä on, ja
minkälaiset hampaat suussa! Kas! Nyt se katoaa!

-- Valas! valas! huutaa professori. Näen sen julman suuret evät;
katsokaapa, kuinka se ruiskuttaa vettä ja ilmaa ulos sieraimistansa!

Kaksi vesipatsasta nousee nyt korkealle ilmaan. Olemme pelon,
hämmästyksen ja kauhun vallassa, sillä pieninkin näistä äärettömän
suurista meripedoista voisi yhdellä puraisulla musertaa koko
lauttamme. Hannu tahtoo kääntää lautan takaisin, välttääksensä tätä
vaarallista seuraa, mutta toisella puolella hän huomaa muita yhtä
pelättäviä vihollisia: neljäkymmentä jalkaa leveän kilpikonnan,
ja kolmekymmentä jalkaa pitkän käärmeen, joka kääntelee hirveätä
päätänsä laineiden yllä.

Mahdotonta paeta. Matelijat lähestyvät, kiitäen lautan ympärillä
nopeammin kuin pikajuna. Tartun pyssyyni, mutta minkäpä vaikutuksen
mahtanee pyssynluoti tehdä sellaiseen suomusvarustukseen, joka
peittää näiden eläimien ruumista.

Olemme kauhun jäykistämät. Ne lähestyvät. Toisella puolen krokodiili,
toisella käärme; toiset pedot ovat kadonneet. Minä ampuisin, mutta
Hannu viittaa kieltävästi. Molemmat pedot ovat viidenkymmenen sylen
päässä lautasta, syöksyvät toisiansa vastaan, ja heidän raivonsa
estää heitä huomaamasta meitä.

Tappelu alkaa sadan sylen päässä lautalta ja näemme selvästi molemmat
tappelevat eläimet.

Nyt luulen näkeväni, että toisetkin pedot tulevat ottamaan osaa
tappeluun: merisika, valas, sisilisko ja kilpikonna; näen ne ja
osoitan niitä islantilaiselle, mutta tämä pudistaa päätänsä.

-- Kaksi! sanoo hän.

-- Mitä! Kaksiko! Hän väittää, että ainoastaan kaksi eläintä -- -- --

-- Hän on oikeassa, sanoo setäni, joka lakkaamatta on kiikarilla
katsellut petoja.

-- Sepä kummallista!

-- Niin, ensimmäisellä näistä hirviöistä on teräväleukainen,
suippo pää, ja hampaat kuin krokodiililla, ja tämä seikka on meitä
erehdyttänyt. Se on kalalisko, Ichtyosaurus, vaarallisin Jura-merien
matelijoista.

-- Entäs toinen?

-- Toinen on edellisen leppymätön vihollinen, Plesiosaurus,
joutsenlisko.

Hannu on oikeassa. Ainoastaan kaksi eläintä liikkuu meressä ja
silmieni edessä näen pari alkuperäisten merien matelijaa. Voinpa
erottaa Ichtyosauruksen verisen silmän, joka on ihmisen pään
kokoinen. Luonto on sille antanut varsin voimalliset näköelimet,
jotka voivat vastustaa kovaa vedenpainetta alhaalla syvyyksissä,
joissa se asuu. Täydellä syyllä saattaa sitä sanoa sisiliskojen
valaaksi, sillä sillä on valaan suuruus ja nopeus. Se on vähintään
kymmenen metriä pitkä, ja sen suuruuden voi arvata, kun se kohottaa
evänsä laineiden yli; leuat ovat mahdottoman isot ja niissä on, kuten
luonnontutkijat väittävät, satakahdeksankymmentäkaksi hammasta.

Plesiosauruksella, joka on pyöreäruumiinen lyhytpyrstöinen käärme, on
airontapaiset jalat; vatsan peitteenä on kilpikonnan kuoren tapainen
suojus ja kaula, joka on notkea, kuin häntä, kohoaa kolmekymmentä
jalkaa vedenpinnan yli.

Nämä pedot hyökkäävät toisiansa vastaan äärettömällä vimmalla,
viskaavat ylös kokonaisia vesivuoria, joiden synnyttämät
hyökyaallot saapuvat lautalle asti, ja parikymmentä kertaa olemme
kaatumaisillamme. Erittäin kimeitä ääniä kuuluu; pedot kietoutuvat
toistensa ympärille, enkä voi enää erottaa niitä toisistansa.

Tunti tahi parikin tuntia kuluu, tappelua kestää yhä; pedot
kamppailevat kiukkuisesti, milloin lähestyen lauttaa, milloin taas
väistyen edemmäksi; seisomme liikkumattomina, valmiina käyttämään
pyssyjämme.

Äkkiä katoavat sekä Ichtyosaurus että Plesiosaurus, tehden suuren
kurimuksen veteen. Useita minuutteja kuluu. Loppuukohan tappelu meren
syvyydessä?

Pian pistää esiin Plesiosauruksen hirveä pää; tuo peto on
kuolettavasti haavoittunut. En näe enää sen mahdotonta selkää,
ainoastaan pitkä kaula kohoaa ylös, vetäytyy koukkuun, ojentuu ja
koukistuu taas, pieksää laineita ikäänkuin kauhean suuri ruoska,
ja väänteleikse niinkuin poikki hakattu mato. Vesi pauhaa vaahtona
pitkän matkan päässä estäen meitä näkemästä; mutta pian loppuu pedon
kuolinkamppailu, sen liikkeet vähenevät, väänteleminen lakkaa ja
pitkä käärmeen ruumis lepää liikkumattomana tyyntyneillä laineilla.

Entä Ichtyosaurus? Onko se palannut meren syvyyteen luolaansa, vai
näyttäytyyköhän se vielä vedenpinnalla?



XXXIV


_Keskiviikkona elokuun 21 p:nä_. -- Kaikeksi onneksemme on kova
tuuli kiidättänyt meidät pois tappelupaikalta. Hannu on yhä vielä
peränpitäjänä. Setäni, joka tappelun aikana heräsi ajatuksistaan,
vaipuu uudestaan syviin mietteisiin ja tarkastelee merta.

Matka käy taas yhtä yksitoikkoiseksi kuin ennenkin, enkä tahtoisi,
että sitä vilkastuttaisivat ainakaan niin vaaralliset tapaukset kuin
eiliset.

_Torstaina elokuun 22 p:nä_. -- Jotenkin epätasainen tuuli
pohjois-koillisesta. Ilma lämmin. Kuljemme puolen neljättä penikulman
nopeudella tunnissa.

Keskipäivällä kuuluu hyvin kaukaa keskeytymätöntä jyminää; kirjoitan
tämän seikan muistikirjaan.

Se on jokin kaukainen kallio, sanoo professori, tahi jokin saari,
jonka rantaan meren aallot murtuvat.

Hannu kiipeää maston nenään, mutta ei huomaa mitään luotoa; meri on
tasainen niin pitkältä kuin silmä kantaa.

Kolme tuntia kuluu. Pauhina näyttää kuuluvan jostakin kaukaisesta
vesiputouksesta, ja lausun tämän otaksuman sedälleni, joka vain
pudistaa päätänsä; olen kuitenkin varma siitä, etten erehdy.
Lähestymmekö siis jotakin suurta koskea, joka syöksee meidät
pohjattomuuteen? Kenties tällainen tapa päästä alaspäin miellyttäisi
professoria, sillä sehän kävisi jotenkin pystysuoraan suuntaan,
mutta minä puolestani -- -- -- Kaikissa tapauksissa täytyy muutaman
penikulman päässä olla jokin pauhaava ilmiö, sillä pauhu kuuluu nyt
sangen voimakkaasti. Tuleeko se taivaasta vai merestä?

Katselen ilmassa kulkevia höyryjä, ja koetan arvioida niiden
tiiviyttä. Taivas on kirkas. Pilvet, jotka häilyvät korkealla
holvissa, näyttävät liikkumattomilta ja katoavat valon voimakkaaseen
säteilyyn. Täytyy siis etsiä pauhinan syytä muualta.

Tarkastan silloin kirkasta ja sumutonta taivaanrantaa, jossa ei näy
mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta jos tämä pauhina tulee
jostakin vesiputouksesta, jostakin koskesta, jos tämä meri virtaa
johonkin alempana olevaan vesistöön, niin täytyy virran nopeuden
kiihtyä ja siitä huomaisimme meitä uhkaavan vaaran. Tutkin asiaa,
mutta en totea mitään virtaa; tyhjä pullo, joka heitetään veteen,
jääpi vedenpinnalla samalle paikalle.

Kello neljän aikaan Hannu nousee mastoon ja kiipeää sen huippuun,
josta hän voi katsella niin kauas kuin silmä kantaa; silloin hänen
katseensa kiintyi määrättyyn kohtaan. Hänen kasvoissaan ei näy mitään
hämmästystä, mutta hän on huomannut jotakin.

-- Hän on nähnyt jotakin, sanoo setäni.

-- Niinpä luulen.

Hannu laskeutuu taas alas, viittaa kädellään etelää ja sanoo:

-- Tuolla!

-- Tuolla? toistaa setäni kysyvästi; sitten hän katsoo kiikarillaan
mainittuun suuntaan minuutin verran, joka aika mielestäni tuntuu
pitkältä kuin nälkävuosi.

-- Niin, niin! huutaa hän vihdoin.

-- Mitä näette?

-- Näen ikäänkuin mahdottoman lyhteen, joka kohoaa aalloista.

-- Joku uusi merieläin?

-- Kenties.

-- Suunnatkaamme sitten matkamme länteen päin, sillä tiedämmehän,
mikä meidät perii, jos kohtaamme näitä vedenpaisumuksen hirviöitä,
sanon minä.

-- Antaa mennä vain tätä suuntaa, vastaa setäni. Jos me sellaisen
matkan päähän, kuin mikä on meidän ja tämän eläimen välillä, -- ja
se matka täytyy arvioida kahdeksitoista penikulmaksi -- voimme nähdä
vesipatsaan, joka syöksyy ulos sen purskureiästä, niin silloin sen
täytyy välttämättömästi olla ylenluonnollisen suuri. Pako olisi
viisainta, mitä voisimme tehdä; mutta emmepä olekaan tulleet tänne
ollaksemme ymmärtäväisiä.

Jatkamme siis matkaamme eteenpäin. Kuta lähemmäksi tulemme, sitä
suuremmaksi käy vesipatsas. Mikähän kummitus voikaan särpiä sisäänsä
sellaisen vesimäärän ja sitten ruiskuttaa sen ulos katkeamattomana
suihkuna.

Kello kahdeksan illalla olimme siitä vain parin penikulman päässä.
Sen musta, mahdottoman suuri vuorimainen ruumis lepää meressä
kuin saari. Onko tämä mielikuvitusta? Onko tämä kauhun aiheuttama
harhanäky?

Sen pituus näyttää minusta olevan enemmän kuin tuhat syltä!
Mikäs valas tämä onkaan, josta ei Cuvier eikä Blumenbach ole
aavistaneetkaan mitään?

Se makaa liikkumattomana, ikäänkuin nukuksissa, ja meri ei näy
jaksavan kohottaa sen ruumista, vaikka laineet pauhaavat sen kylkiä
vastaan. Vesipatsas, joka kohoaa viidensadan jalan korkeudelle,
putoaa takaisin pauhaavana ryöppynä. Aivan kuin hullut kiidämme tätä
hirveän suurta möhkälettä kohti, jolle sata valasta päivää kohti ei
olisi riittänyt ruoaksi.

Kauhistus valtaa minut; en tahdo kulkea eteenpäin! Jos kävisi
päinsä, niin katkaisisin purjeen nostoköyden! Tahdon tehdä kapinan
professoria vastaan; hän ei edes vastaa minulle.

Äkkiä Hannu nousee ja osoittaa sormellaan tuota uhkaavaa esinettä
edessämme.

-- Saari, sanoo hän.

-- Saari! huudahtaa setäni.

-- Saariko? sanon minäkin vuorostani, kohottaen olkapäitäni.

-- Silminnähtävästi, vastaa professori, purskahtaen kaikuvaan nauruun.

-- Entäs tämä vesipatsas?

-- "Geysir", sanoo Hannu.

-- Epäilemättä se on geysir, sanoo setäni; samanlainen geysir kuin
Islannissakin.[57]

Alussa en tahtonut myöntää niin suuresti erehtyneeni, että olin
luullut saarta merieläimeksi. Mutta todistus on silmieni edessä,
ja minun täytyy viimein tunnustaa erehtyneeni. Tämä oli vain
luonnonilmiö.

Kuta lähemmäksi tulemme, sitä suuremmalta näyttää suihkuava
vesipatsas. Saari on erehdyttävästi suuren valaan näköinen, jonka
pää kohoaa kymmenen sylen korkeudelle vedestä. Geysir, joka
islanninkielessä merkitsee "raivoa", kohoaa majesteetillisena sen
toisessa päässä. Aika ajoittain kuuluu jymiseviä ääniä ja tuo ääretön
vesipatsas, joka syöksee esiin yhä kiivaammin, heiluttaa utuista
töyhtöänsä kohoten alimmaisiin pilvikerroksiin asti. Se on ainoa
paikallansa; ympärillä ei ole mitään savutupruja, ei mitään kuumia
lähteitä, koko vulkaaninen voima on siihen keskittynyt. Sähkövalon
säteet sattuvat vesipatsaan loistavaan lyhteeseen, jossa jokainen
pisara loistaa sateenkaaren kaikissa väreissä. -- Laskekaamme
maihin; sanoo professori. Mutta meidän täytyi lähestyä varovaisesti
vesipatsasta, joka silmänräpäyksessä olisi kaatanut lauttamme. Hannu
ohjaa taitavasti lauttaa vieden meidät saaren toiseen päähän.

Hyppään kalliolle; setäni seuraa heti jäljessäni, mutta linnustaja
pysyy alallansa, niinkuin vakava mies ainakin, joka halveksii
uteliasta ihmettelemistä.

Seisomme piisoran sekaisella graniittipohjalla; maa on polttavan
kuuma kuin tulikuumaa höyryä täynnä olevan kattilan seinä. Kohta
huomaamme vesisäiliön, josta geysir nousee. Pistin lämpömittarin
kiehuvaan veteen ja huomasin sen osoittavan satakuusikymmentäkolme
astetta.

Vesi tulee siis jostakin hehkuvan kuumasta paikasta, joka seikka
näyttää vastustavan professori Lidenbrockin teorioja; en voi olla
siitä hänelle huomauttamatta.

-- No, kysyy hän, mitä tämä todistaa minun väitöstäni vastaan?

-- Ei mitään, vastasin lyhyesti, kun näin kohtaavani järkähtämätöntä
itsepäisyyttä.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tähän asti olemme suoriutuneet
erittäin hyvin ja että matka on tuntemattomasta syystä tapahtunut
selittämättömän tasaisen lämpömäärän vallitessa, mutta minusta
näyttää aivan selvältä, että jonakuna päivänä saapuisimme vielä
sellaisiin seutuihin, joissa maan keskuksen lämpö kohoaa niin, että
sitä on mahdoton lämpömittarilla mitata.

-- Saammehan nähdä, sanoo professori ja antaa merkin nousta uudestaan
lautalle, annettuansa tälle tuliperäiselle saarelle veljenpoikansa
nimen.

Jään vielä muutamaksi minuutiksi katselernaan geysiriä; huomaan,
että sen vesi suihkuaa epätasaisesti, joskus hieman heikommin, mutta
sitten taas toista vertaa kiivaammin; tähän luulen olevan syynä sen
erilaisen paineen, joka on saaren sisukseen kokoontuneilla höyryillä.

Viimein lähdemme sieltä pois, kiertäen saaren etelärannalla olevat
jyrkät kalliot. Hannu oli tällä lyhyellä pysähdysajalla korjannut
lautan jälleen kuntoon.

Mutta ennenkuin lähdemme, lasken havaintojeni mukaan kuljetun
matkan pituuden ja kirjoitan sen muistikirjaani. Olemme etääntyneet
kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa Port-Graübenistä, ja olemme
kuudensadankahdenkymmenen penikulman päässä Islannista, Englannin
alapuolella.



XXXV


_Perjantaina elokuun 23 p:nä_. -- Seuraavana aamuna on komea Geysir
kadonnut näkyvistämme. Tuuli on kiihtynyt ja vienyt meidät nopeasti
pois Akselin-saarelta; pauhu on vähitellen vaiennut.

Ilmanmuutos, jos niin sopii sanoa, tapahtuu pian. Ilmakehä tulee
täyteen höyryjä, jotka sisältävät suolaisen veden haihtumisesta
syntynyttä sähköä; pilvet laskeutuvat muuttuen viimein vihertäviksi;
sähköiset säteet tuskin voivat tunkea niiden läpi; on kuin olisi
synkkä verho laskeutunut näyttämön eteen, jossa myrskynäytelmä on
pian nähtävänä.

Tunnen mieleni omituisesti liikutetuksi, niinkuin jokainen
ihmisolento jonkin suuren tapahtuman lähestyessä. Pyöreähköt,
päällekkäin kasaantuneet pilvet etelässä näyttävät ennustavan pahaa;
niillä on sellainen "järkähtämätön" ulkonäkö, jonka usein olen
huomannut myrskyn alkaessa. Ilma on raskas, meri tyyni.

Etäällä ovat pilvet äärettömän suurien pumpulitukkojen näköisiä;
vähitellen ne paisuvat ja käyvät sitä harvalukuisemmiksi, kuta
suuremmiksi ne venyvät kooltaan; ne ovat niin raskaita, etteivät
nouse ylemmäksi taivaan rantaa, mutta kasaantuvat vähitellen tuulen
kiihtyessä muodostaen vihdoin synkän, hirveän näköisen röykkiön.

Ilmakehä on hyvin sähköistä, ja sama "aine" tunkee ruumiini läpi;
hiukseni nousevat pystyyn ja minusta tuntuu kuin toverini saisivat
voimakkaan sysäyksen, jos he tällä hetkellä koskettaisivat minuun.

_Lauantaina elokuun 24 p:nä_. -- Kello 10 aamulla ovat myrskyn
enteet vielä selvemmät; voisi sanoa, että tuuli tyyntyy vetääksensä
henkeänsä; pilvet ovat ikäänkuin suuri säkki, johon tuulet
kokoontuvat.

En tahdo uskoa näitä enteitä, mutta en voi kuitenkaan olla sanomatta:

-- Huono sää tulossa.

Professori ei vastannut. Hän oli ilkeällä tuulella, sillä hän näki
ulapan rajattomana edessänsä, ja kohautti vain hartioitaan kaikelle,
mitä sanottiin.

-- Nousee myrsky, sanon minä, osoittaen taivaan rantaa. Pilvet
laskeutuivat alemmaksi musertavan raskaina.

Yleinen äänettömyys. Tuulikin on hiljaa; luonto on kuin kuollut eikä
vedä henkäystäkään. Velttona riippuu purje pitkin mastoa, jonka
huipussa jo näen vähäisen sähköliekin. Lautta pysyy liikkumattomana
tyynellä veden pinnalla. Mutta kun emme pääse edemmäksi, niin
mitä varten pidämme purjettakaan pystyssä? Ensimmäisessä myrskyn
puuskauksessa se saattaa aiheuttaa meille perikadon?

-- Ottakaamme purje alas, sanon minä, ja kaatakaamme masto kumoon! Se
olisi viisainta!

-- Älä hiidessä! huutaa setäni, tuhat kertaa ei! Antaa tuulen
kuljettaa meitä! Vieköön meidät myrsky, kunhan kerrankin saan nähdä
rannan, vaikkapa lauttamme murtuisi tuhanteen kappaleeseen!

Tuskin ennätti professori lausua nämä sanat, ennen kuin eteläisellä
taivaanrannalla tapahtui muutos. Kokoontuneet höyryt purkautuvat
sateeksi ja ilma, joka syöksee täyttämään tihennyksen johdosta
syntynyttä tyhjää paikkaa, muuttuu myrskyksi, joka tunkee esiin
jättiläisluolan salaisimmista sopukoista. Pimeys enenee ja tuskin
voin enää kirjoittaa vaillinaisiakaan muistiinpanoja.

Myrsky tempaa lautan liikkeelle ja kiidättää sitä eteenpäin. Setäni
keikahtaa kumoon ja ryömin hänen luoksensa. Hän pitää lujasti kiinni
paksusta köyden päästä ja näyttää ilolla katselevan luonnonvoimien
raivoa.

Hannu ei liiku paikaltansa. Hänen pitkät hiuksensa, jotka myrsky
puhaltaa hänen liikkumattomille kasvoillensa, tekevät hänet
kummallisen näköiseksi, sillä jokaisen hiuskarvan päässä on kiiltävä
sähkökipinä. Hän on kuin mikäkin hirviö, kuin vedenpaisumuksen
aikainen ihminen, joka on saman ikäinen Ichtyosauruksien ja
Megatherioiden kanssa.

Masto pysyy paikoillansa, vaikka purje on pingoittunut niinkuin rakko
ja halkeamaisillaan. Lautta kiitää niin nopeasti, etten voi kuljetun
matkan pituutta laskeakaan, mutta kuitenkin hitaammin kuin aallot sen
ympärillä.

-- Purje! purje! huudan minä ja viittaan, että se otettaisiin alas,

-- Ei! vastaa setäni.

-- Ei! sanoo Hannukin pudistaen päätään.

Sillävälin sade muodostaa eteemme pauhaavan vesiputouksen, jota
vastaan syöksymme. Mutta ennenkuin saavutamme sen, pilvivaippa
repeää halki, meri rupeaa kuohumaan, ja sähkö jota kehkeytyy suuren
kemiallisen ilmiön vaikutuksesta ylemmissä ilmakerroksissa, yhtyy
myöskin leikkiin. Salaman loistavat liekit sekaantuvat ukkosen
jyrinään, lukemattomat salamat risteilevät ilmassa pitkäisen
jymistessä, höyryt näyttävät hehkuvilta, rakeet muuttuvat
loistaviksi, kun ne sattuvat työkalujemme tahi aseittemme
metalliosiin, eteenpäin vyöryvät aallot näyttävät tulta syökseviltä
kukkuloilta, joiden sisässä riehuu tuli ja joiden harjoja liekit
ympäröivät.

Silmäni huikenevat valon kirkkaudesta, korvani menevät lumpeuksiin
ukkosen jyrinästä! Minun täytyy pysytellä kiinni mastossa, jossa
heilun niinkuin ruoho myrskyssä!

       *       *       *       *       *

(Tästälähin ovat muistiinpanoni varsin vaillinaisia eikä niitä
ole kuin muutamia hajanaisia, niin sanoakseni koneentapaisesti
kirjoitettuja lappuja. Mutta vaikka ne ovatkin hyvin lyhyet
ja epäselvätkin, niin ne kumminkin osoittavat, minkälaisen
mielenliikutuksen vallassa olin, ja antavat selvemmän kuvauksen
tilastamme kuin muistini.)

       *       *       *       *       *

_Sunnuntaina elokuun 25 p:nä_. -- Missä olemme? Kiidämme eteenpäin
äärettömällä nopeudella.

Yö on ollut kauhistuttava. Myrsky ei tyynny; elämme alituisessa
jyrinässä, lakkaamattomassa paukkeessa; korvistamme vuotaa verta;
emme voi puhua sanaakaan.

Leimaukset eivät lakkaa silmänräpäykseksikään; näen salamoiden
kulkevan ristiin rastiin, nousevan nopeasti säteinä alhaalta ylöspäin
sekä iskevän kalliokattoon. Jos se vielä romahtaisi alas! Toiset
salamat jakautuvat kahtia tahi muodostuvat tulipalloiksi, jotka
räjähtävät rikki kuin pommit; mutta jyrinä ei siitä kuitenkaan
kovene, sillä se on jo saavuttanut korkeimman määrän, jonka ihmisen
korvat voivat tajuta, ja jos kaiken maailman ruutikellarit yht'aikaa
räjähtäisivät ilmaan, niin "ei se kuuluisi tämän kovemmalta".

Pilvien pinnalta tulvii alituisesti valoa; sähköä kehittyy
alituisesti molekyyleistä, ilman kaasumaiset alkuaineet ovat
kaaostilassa; lukemattomat vesipatsaat syöksevät ilmoille ja putoavat
alas vaahtona.

Mihin joudumme? -- -- -- Setäni on pitkällänsä lautan toisessa päässä.

Lämpö nousee toista vertaa suuremmaksi; katson lämpömittariin, joka
osoittaa -- -- -- (numero on hävinnyt).

_Maanantaina elokuun 26 p:nä_. -- Tästä ei ikinä tule loppua! Miksi
ei ilmanpaine kerran tasoituttuaan pysy asemillansa?

Olemme nääntyneet väsymyksestä; Hannu vain on samanlainen kuin
ennenkin. Lautta kulkee edelleenkin kaakkoiseen, ja olemme kulkeneet
enemmän kuin kaksisataa penikulmaa Akselin saarelta.

Keskipäivällä myrskyn raivo käy kahta kauheammaksi; kaikki tavaramme
täytyy köyttää lujasti kiinni, ja jokainen meistä köyttää itsensäkin
kiinni lauttaan. Laineet lyövät ylitsemme.

Kolmen päivän aikana meidän on mahdotonta virkkaa sanaakaan
toisillemme. Suumme aukenevat ja huulemme liikkuvat, mutta ei
kuulu ääntäkään; emme kuule mitään, vaikka huutaisimme toistemme
korvanjuuressa.

Setäni lähestyy minua lausuen muutaman sanan; luulen hänen sanoneen:
"Olemme hukassa", mutta en ole siitä varma.

Minä puolestani kirjoitin hänelle sanat: "Laskekaamme purje alas".

Hän viittaa suostuvansa siihen.

Ennenkuin hän ennättää nostaa päätänsä, näkyy lautan reunalla tulinen
pallo. Masto ja purje ovat yhtäkkiä kadonneet, ja näen niiden
lentävän ilmaan niinkuin muinaismaailman liskolintu Pterodaktylus.

Jähmetymme kauhusta. Sinertävänvalkoinen tulipallo, noin
kymmentuumaisen pommin kokoinen, kulkee hitaasti eteenpäin,
kieppuen ihmeteltävän kiivaasti myrskyn pyörteessä. Se pomppii
sinne tänne, kulkee lautan palkkeja myöten, hypähtää ruokasäkkiemme
päälle, laskeutuu taas hiljaa pois, ja tekee hyppäyksen hipaisten
ruutitynnyriämme. Oi kauhistusta! Lennämme ilmaan! Ei! Loistava pallo
etenee taas; se lähestyy Hannua, joka vakavasti katselee sitä; sitten
setääni, joka laskeutuu polvillensa välttääkseen sitä; senjälkeen
se lähestyy minua; huolimatta valosta ja lämmöstä olen kalpea ja
vapisen; se hyppelee jalkaini juuressa ja koetan vetää jalkani pois,
mutta en voi.

Salpietarikaasun haju täyttää ilman, se tunkee kurkkuun ja
keuhkoihin, niin että tahtoo tukehtua.

Miksi en voi liikuttaa jalkojani? Ovatko ne siis tarttuneet kiinni
lauttaan? Tämä sähköinen pallo on tehnyt kaiken lautallamme olevan
raudan magneettiseksi; tieteelliset koneet, työkalut ja aseemmekin
liikkuvat ja kolahtavat kovasti helisten yhteen; saappaitteni
korkojen rautanaulat ovat tarttuneet kovasti kiinni lauttaan lyötyyn
rautakappaleeseen.

Ponnistaen kovasti voimiani nykäisen vihdoin jalkani irti, juuri kun
pallo on vetämäisillänsä sen pyörteeseensä ja tempaamaisillaan
minut -- -- --

Ah! mikä huikaiseva valo! Pallo poksahtaa rikki! Tulenliekit
hulmahtavat päällemme.

Sitten tulee kaikki pimeäksi, mutta sitä ennen ehdin nähdä setäni
pitkällänsä lautalla ja Hannun yhä vain peräsimessä, sähkön
vaikutuksesta "sylkevän tulta".

Mihin menemme? Mihin joudumme?

-- -- --

_Tiistaina elokuun 27 p:nä_. -- Herään pitkällisestä taintumuksesta.
Myrskyä kestää yhä, salamat sähisevät ilmassa kuin käärmeet.

Olemmeko vielä merellä? Olemme ja syöksymme eteenpäin arvaamattoman
nopeasti. Olemme kulkeneet Englannin kanavan, Ranskan, kenties koko
Euroopan alitse!

-- -- --

Kuuluu taas jyrinää! Se on selvästi aaltojen pauhua kallioita
vastaan! -- -- -- Mutta silloin -- -- --



XXXVI


Tähän loppuvat ne muistiinpanot, joita nimitän "laivan
päiväkirjaksi", ja jotka kaikeksi onneksi pelastuivat haaksirikosta;
tästälähin siis aloitan uudelleen kertomukseni.

En tiedä, mitä tapahtui silloin, kun lautta törmäsi rannan kivikkoon.
Tunsin syökseväni aaltoihin ja se, etten jäänyt sinne iäksi päiväksi
ja ettei ruumiini musertunut teräviin kallioihin, johtui siitä, että
Hannun voimakas käsi nosti minut syvyydestä...

Rohkea islantilainen kantoi minut aalloista hiekalle, joka oli
polttavan kuuma; herätessäni huomasin makaavani pitkälläni setäni
vieressä.

Hannu palasi sitten kallioiden luo, joita vastaan riehuvat aallot
murtuivat, pelastaaksensa tavaroitamme haaksirikosta. En voinut
puhua ja olin mielenliikutuksesta ja väsymyksestä niin uupunut, että
tarvitsin kokonaisen tunnin tointuakseni.

Sade valui oikeana vedenpaisumuksena, kaksinverroin kiivaana, kuten
on tavallista vähää ennen myrskyn päättymistä. Muutamat ulkonevat
kalliot olivat suojanamme. Hannu valmisti meille ruokaa, jota tosin
en voinut maistaakaan, ja pian me kaikki vaivuimme sikeään uneen,
sillä olimme väsyneet kolmen yön valvomisesta.

Seuraavana päivänä sää oli ihana; taivas ja meri olivat ikäänkuin
yhteisestä suostumuksesta jälleen rauhoittuneet. Kaikki myrskyn
jäljet olivat kadonneet. Herätessäni professori tervehti minua
muutamalla iloisella sanalla, sillä hän oli kovin hyvällä tuulella.

-- No, poikaseni, huudahti hän, oletko nukkunut hyvin?

Olisi voinut luulla, että olimme kotona Kuninkaankadun varrella, että
astuin rauhallisesti alakerrokseen aamiaiselle tahi että vielä samana
päivänä viettäisin häitäni pikku Graübenin kanssa?

Oi! Jos myrsky olisi kuljettanut lauttaamme edes hiukan itäänpäin,
niin olisimme kulkeneet Saksan alitse, rakastetun Hampurin alitse,
jossa asui se, jota eniten rakastin tässä maailmassa. Silloin tuskin
40 penikulmaa olisi ollut välillämme!

Kaikki nämä tuskalliset ajatukset tulivat mieleeni, ennenkuin
vastasin setäni kysymykseen.

-- Vai niin! sanoi hän, etkö olekaan nukkunut hyvin?

-- Varsin hyvin, vastasin minä. Tosin tunnen itseni aivan murjotuksi,
mutta se ei tee mitään. Olen hiukan väsyksissä, siinä koko juttu.
Mutta te näytätte mielestäni varsin iloiselta tänään, setä.

-- Riemuissani olenkin, poikani, oikein riemuissani! Olemme päässeet
perille!

-- Matkammeko perille?

-- Ei, mutta tämän meren yli, joka ei näyttänyt ikinä loppuvan. Nyt
jatkamme taas matkaamme maata myöten, ja alamme todenteolla laskeutua
maan sisuksiin.

-- Setä! sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys.

-- Kysy, Akseli.

-- Paluumatka?

-- Paluumatka! Sinä ajattelet paluumatkaa, vaikka emme ole vielä
tulleet perillekään?

-- En, kysyn vain, miten se käy päinsä?

-- Kun olemme päässeet maan keskipisteeseen, niin joko löydämme
toisen tien, jota myöten palaamme, tahi käännymme takaisin koreasti
samaa tietä, jota olemme tulleetkin. Luulenpa, ettei kukaan salpaa
sitä kiinni takanamme.

-- Mutta sitten meidän täytyy korjata lautta.

-- Se on välttämätöntä.

-- Mutta onko meillä jäljellä niin paljon ruokavaroja kuin mitä
tarvitsemme nämä suurtyöt tehdäksemme?

-- Tottahan toki! Hannu on taitava poika ja olen varma siitä, että
hän on pelastanut suurimman osan lastistamme. Ottakaamme selkoa siitä.

Menimme ulos luolasta, joka oli alttiina tuulille. Olin toivon ja
pelon vaiheilla; minusta oli mahdotonta, ettei kaikki, mitä lautalla
oli ollut, ollut hukkunut haaksirikossa. Mutta erehdyin. Kun tulimme
rannalle, näin Hannun suuren hyvinjärjestetyn tavarakasan keskellä.
Setäni puristi hänen kättänsä suuresti kiitollisena; tämä mies, joka
osoitti erinomaista, aivan harvinaista uskollisuutta, oli tehnyt
työtä meidän nukkuessamme ja oli oman henkensä uhalla pelastanut
kallisarvoisimmat tavarat.

Tosin olimme kärsineet tuntuvia vahinkoja, muun muassa kadottaneet
aseemme, mutta hätätilassa saimme tulla toimeen ilman niitä.
Ruutivarastomme oli vahingoittumatta, vaikka se myrskyssä oli ollut
räjähtämäisillään ilmaan.

-- Noh! huudahti professori, pyssyjemme menettäminen vaikuttaa vain
sen, että meidän täytyy luopua metsästyksestä.

-- Vai niin! Entä tieteelliset kojeet?

-- Tässä on manometri, hyödyllisin kaikista; ennen olisin antanut
kaikkien muiden mennä kuin sen. Tämän avulla voin laskea syvyyden,
mihin tulemme, ja tiedän, milloin tulemme keskipisteeseen; jollei
meillä olisi sitä, voisimme mennä keskipisteen ohitse ja tulla ulos
toiselta puolelta maapalloa.

Tämä pilapuhe oli minusta vastenmielistä.

-- Mutta kompassi? kysyin minä.

-- Tässä se on kivellä, täydessä kunnossa; samaten kronometri ja
molemmat lämpömittarit. Hannu on sentään kelpo mies!

Siinä asiassa olin samaa mieltä. Tieteellisistä koneista ei puuttunut
ainoatakaan. Mitä työkaluihimme tulee, niin huomasin rannalla
hajallaan portaita, köysiä, rautakankia, kuokkia j.n.e.

Mutta vielä oli tarkastettava ruokatavarat. Laatikot, joissa
niitä säilytettiin, olivat rannalla järjestettyinä riviin, aivan
vahingoittumattomina; meri on säästänyt ne, ja saatoimme siis luottaa
siihen, että meillä oli ruokaa kyllin neljäksi kuukaudeksi. Meillä
oli korppuja, suolaista lihaa, viinaa ja kuivaa kalaa.

-- Neljä kuukautta! virkkoi professori. Sillä ajalla ehdimme mennä
perille ja palata takaisin, ja tähteistä tarjoan suuret päivälliset
kaikille Johannaeumissa oleville virkatovereilleni.

Vaikka minun olisi pitänyt aikoja sitten olla tottunut setäni
luonteeseen, niin silti hän kuitenkin yhä uudelleen ihmetytti minua.

-- Nyt, sanoi hän, meidän pitää täyttää vesiastiamme sadevedellä,
jota myrsky on valanut näihin kivenkoloihin; meidän ei siis tarvitse
pelätä janoa. Mitä lauttaan tulee, niin sanon Hannulle, että hän
korjaa sen niin hyvin kuin voi, vaikka emme luullakseni tarvitse sitä
enää!

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Minulla on omat luuloni, poikaseni, ja ajattelenpa, ettemme palaa
samaa tietä kuin tulimme.

Katselin professoria epäillen ja tuumin, oliko hän tullut hulluksi.
Eikä hänen puheensa kuitenkaan ollut "varsin hullua".

-- Syökäämme aamiaista, sanoi hän.

Hän antoi määräyksiä Hannulle, jonka jälkeen seurasin häntä korkealle
niemelle, jossa söimme kuivattua lihaa ja korppuja sekä joimme teetä;
tämä ateria maistui oivalliselta, melkeinpä parhaimmalta mitä koskaan
olen syönyt. Nälkä, raitis ilma ja mielenliikutuksia seurannut rauha
vaikuttivat, että minulla oli sangen hyvä ruokahalu.

Syödessämme tiedustelin sedältäni, missä tällä kertaa olimme.

-- Mielestäni on sitä asiaa vaikea arvioida, sanoin minä.

-- Niin, kyllä sitä on vaikea tarkoin määrätä, vastasi hän. Onpa se
mahdotontakin, koska en koko kolmipäiväisen myrskyn ajalla voinut
laskea kulkumme nopeutta ja suuntaa; mutta voimmehan likimäärin
arvioida, missä olemme.

-- Viimeinen havainto tehtiin geysir-saarella -- -- --

-- Akselinsaarella, poikaseni. Älä hylkää sitä kunniaa, että olet
antanut nimesi ensimmäiselle saarelle, joka on maan sisuksista
löydetty.

-- Olkoon menneeksi! Akselinsaaren kohdalla olimme purjehtineet noin
kaksisataaseitsemänkymmentä penikulmaa, ja olimme Islannista enemmän
kuin kuudensadan penikulman päässä.

-- No hyvä! Ottakaamme siis tämä saari lähtökohdaksi ja laskekaamme
neljän päivän myrsky, jolla ajalla nopeutemme ei voinut olla pienempi
kuin 80 penikulmaa vuorokaudessa.

-- Niin minäkin luulen, ja siinä tapauksessa olisimme kulkeneet
kolmesataa penikulmaa.

-- Niin, ja Lidenbrockin meri olisi siis likimäärin kuuttasataa
penikulmaa laaja toiselta rannalta toiselle. Tiedätkös Akseli, että
se siis voi kilpailla suuruudessa Välimeren kanssa?

-- Aivan hyvin, varsinkin jos olemme kulkeneet suoraan sen poikki?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- Ja kummallista kyllä, sanoin minä, on juuri Välimeri
yläpuolellamme, jos laskumme ovat oikeat.

-- Niin, todellakin!

-- Aivan varmaan, sillä olemme yhdeksänsadan penikulman päässä
Reykjavikistä.

-- Se on pitkä matka, poikaseni, mutta olemmeko Balkanin vai Atlantin
meren alapuolella vai Välimeren kohdalla, sen saatamme määrätä
ainoastaan siinä tapauksessa, ettemme ole poikenneet alkuperäisestä
suunnastamme.

-- Emme ole, sillä tuuli oli varmaankin tasainen, ja sentähden
luulen, että tämä rannikko on kaakkoon päin Port-Graübenistä.

-- Senhän saa helposti selville, kun vain tarkastaa kompassia.
Katsokaamme sitä!

Professori meni kiven luo, jolle Hannu oli asettanut kaikki
tieteelliset koneet. Hän oli iloinen ja hyvillä mielin, hykerteli
käsiänsä ja koukisteli ruumistansa! Hän oli oikein nuoren näköinen.
Minä seurasin häntä uteliaana saadakseni tietää, olinko erehtynyt
laskuissani.

Tultuansa kiven luo otti setäni kompassin, asetti sen vaakasuoraan
asentoon ja tarkasteli neulaa, joka värähteli edestakaisin muutaman
silmänräpäyksen ja seisahtui viimein, osoittaen määrättyä suuntaa
magneettisen voiman vaikutuksesta.

Setäni katseli kompassia, hieroi silmiänsä ja tarkasteli sitä
uudestaan. Viimein hän hämmästyneen näköisenä kääntyi minuun.

-- Mikä nyt? kysyin minä.

Hän käski minun tutkia kompassia; minulta pääsi hämmästyksen huuto,
sillä neula osoitti pohjoista sinnepäin, missä luulimme olevan
etelän. Se kääntyi rantaan päin, sen sijaan että olisi osoittanut
avaraa merta!

Pudistelin kompassia ja tarkastelin sitä uudelleen; se oli täydelleen
kunnossa. Asettipa neulan mihin asentoon hyvänsä, aina se kääntyi
samaan odottamattomaan suuntaan.

Emme siis enää voineet epäillä, ettei tuuli ollut myrskyn aikana
meidän huomaamattamme kääntynyt ja vienyt meitä takaisin sille
rannikolle, jonka setä luuli meidän jättäneen taaksemme.



XXXVII


Olisi mahdotonta selittää niitä tunteita, jotka vaihtelivat
professori Lidenbrockin sielussa, hänen hämmästystänsä, epäilyänsä ja
viimein hänen suuttumustansa. En ole koskaan nähnyt ketään ihmistä
niin ällistyneenä ja niin kiukkuisena. Vesimatkan vaivat, kaikki
kärsimämme vaarat -- kaikki nämä oli aloitettava uudestaan. Olimme
kulkeneet takaperin, emmekä eteenpäin! Mutta setäni palasi pian
järkiinsä.

-- Hm! Sallimus tekee minulle näitä kolttosia! virkkoi hän.
Luonnonvoimat liittoutuvat minua vastaan. Ilma, tuuli ja vesi
yhdistävät voimansa estääksensä matkaani! No niin! Saakootpa siis
tuntea, mitä tahtoni saapi aikaan! Minä en aio antaa perään enkä
väistyä tuumaakaan, ja saammehan nähdä, kumpi pääsee voitolle,
ihminen vai luonto!

Seisoen suorana kalliolla, vihastuneena ja uhkaavana, näytti Otto
Lidenbrock, niinkuin raivoisa Aias, julkeasti uhmaavan jumalia.
Mutta minä katsoin soveliaaksi ruveta välittäjäksi ja hillitä hänen
mieletöntä kiukkuansa.

-- Kuulkaa minua, sanoin hänelle vakavalla äänellä, kaikella
kunnianhimolla on tässä maailmassa rajansa, eikä ihminen voi
taistella mahdotonta vastaan. Me olemme huonosti varustautuneet
merimatkalle. Viittäsataa penikulmaa ei raivoavassa vastatuulessa
kuljeta huonosti kokoonkyhättyjen pölkkyjen varassa aluksella, jossa
on peite purjeena ja keppi mastona. Me emme voi ohjata matkaamme,
olemme tuulien leikkikaluna, ja olisimme mielettömiä, jos vielä
koettaisimme lähteä tälle mahdottomalle matkalle meren yli!

Keskeyttämättä olisin voinut jatkaa kymmenen minuuttia puhettani,
ladellen esiin kaikki nämä kumoamattomat syyt, sillä professori oli
tällä kertaa niin hajamielinen, ettei hän kuullut sanaakaan kaikista
todistuksistani.

-- Lautalle! virkkoi hän viimein.

Tässä koko hänen vastauksensa. Teinpä mitä hyvänsä, rukoilin tahi
uhkasin, niin hänen tahtonsa pysyi kovana kuin kallio.

Hannu lopetti lautan korjauksen; olisipa luullut, että
tämä kummallinen mies aavisti setäni aikomukset. Muutamalla
puunkappaleella oli hän korjannut sen täyteen kuntoon; uusi purje oli
jo pystyssä ja tuuli heilutteli sen liehuvia poimuja.

Professori lausui muutamia sanoja Hannulle, joka heti sen jälkeen
alkoi kantaa tavaroitamme lautalle ja valmistaa lähtöä. Ilma oli
kirkas ja tuuli puhalsi tasaisesti kaakosta.

Mitä taisin tehdä? Yksinänikö ruveta kahta miestä vastustamaan?
Mahdotonta! Jos edes Hannu rupeaisi minun puolelleni, mutta ei!
Islantilaisella ei tuntunut olevan lainkaan omaa tahtoa, vaan hän
näytti tehneen kuuliaisuuden valan sedälleni. Ei voinut mitään tälle
palvelijalle, joka oli herrallensa alamainen. Meidän täytyi lähteä
eteenpäin.

Olin jo asettumaisillani lautalle tavalliselle paikalleni, kun setäni
viittasi minua pysähtymään.

-- Emme lähde ennenkuin huomenna, sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että tottelisin hänen käskyjään.

-- Ei saa laiminlyödä mitään, sanoi hän, ja koska sallimus on tuonut
minut tälle rannikolle, en tahdo lähteä täältä tutkimatta sitä.

Tämän muistutuksen käsittää parhaiten, kun ajattelee, että me
tosin olimme tulleet pohjoiselle rannikolle, mutta emme kuitenkaan
samalle paikalle, mistä olimme lähteneet vesille. Port-Graüben oli
todennäköisesti kauempana lännessä päin. Kaikkein selvintä oli siis
tutkia huolellisesti ympärillä olevat seudut.

-- Lähtekäämme löytöretkelle! sanoin minä.

Lähdimme matkaan jättäen Hannun tekemään työtään. Meren rannan ja
kallioseinän välinen maakaistale oli jotenkin leveä, niin että
astuimme puolen tuntia kohtaamatta mitään estettä. Jalkojemme
alla musertui ääretön joukko kaikenmuotoisia ja -kokoisia
näkinkengänkuoria, joissa ensimmäisten aikakausien eläimet olivat
eläneet. Löysinpä mahdottoman suuria kilpikonnankuoriakin,
jotka usein olivat enemmän kuin 15 jalkaa läpimitaten ja jotka
olivat olleet kilpenä jättiläissuurilla glyptodontti-eläimillä
plioseeni-aikakaudella;[58] niistä ovat nykyajan vyötiäiset
ainoastaan heikkoja "mukaelmia". Muun muassa huomasin maan pinnalla
suuren joukon kivilohkareita, jonkinlaisia mukulakiviä, joita
aallot olivat pyöristäneet ja järjestäneet riviin. Tästä tein sen
johtopäätöksen, että meri oli muinoin huuhdellut tätä paikkaa.
Ainakin näkyi ympäristön kallioissa, joihin meren aallot eivät
ulottuneet, selviä merkkejä veden vaikutuksesta.

Täten voidaan jotenkuten selittää, miten tällainen valtameri on
syntynyt neljänkymmenen penikulman syvyydelle maanpinnan alle.
Mutta minun mielestäni pitäisi veden tästä merestä vähitellen valua
maan sisuksiin; nähtävästi se oli alkuisin maan pinnalla olevista
valtameristä, joista vesi oli vuotanut tänne. Kumminkin täytyi
otaksua, että tuo rako oli nykyään ummessa, sillä muutenhan koko
tämä jättiläisluola tahi pikemmin mahdottoman suuri vesisäiliö pian
tulvahtaisi täpötäyteen. Kenties myöskin osa tästä vedestä, joka
oli taistellut maanalaisen tulen kanssa, oli muuttunut höyryksi.
Sillä tavoin saattoi selittää yläpuolellamme leijaavien pilvien
muodostumisen, siten oli kehittynyt sähkö, joka aiheutti myrskyjä
maan sisässä.

Tämä teoria niistä ilmiöistä, joita olimme nähneet, oli minusta
tyydyttävä, sillä luonnon ihmeet voidaan selittää järjellisellä
tavalla, vaikka ne olisivat suuriakin.

Me kuljimme siis jonkinlaisella pohjakerroksella, jonka vesi oli
muodostanut samoinkuin kaikki muutkin tällaiset maanlaadut, joita
niin runsaasti tavataan maan pinnalla. Professori tarkasteli
huolellisesti jokaista kallionhalkeamaa; missä vaan näkyi jotakin
aukkoa, hän kohta tutki sen syvyyden tärkeän näköisenä.

Olimme astuneet penikulman verran Lidenbrockin meren rantaa myöten,
kun maan pinta äkkiä muuttui toisennäköiseksi, ollen aivankuin
mullistettu. Monet rotkot ja kukkulat osoittivat, että maa oli
väkivaltaisen voiman vaikutuksesta järkkynyt alkuperäisestä
asemastaan.

Suurella vaivalla kuljimme näiden luonnon kivilouhoksien yli, joissa
oli sekaisin piikiveä, ukonkiveä ja lietteiden jäännöksiä; silloin
levisi silmiemme eteen keto, tahi pikemmin suuri tasanko, joka
oli melkein luiden peitossa. Sitä olisi voinut sanoa äärettömäksi
kalmistoksi, jossa olivat sekaisin parinkymmenen vuosisadan
sukupolvien jäännökset. Edempänä oli niitä suuria läjiä; niitä näkyi
niin pitkältä kuin silmä kantoi, muodostaen aaltomaisia viivoja
taivaan rantaa vastaan, jonka takana etäisimmät haihtuivat sumuun.
Siellä oli kenties kolmen neliöpenikulman alalla yhdessä koossa koko
elollisen elämän historia.

Vastustamaton uteliaisuus ajoi meitä yhä eteenpäin. Jalkojemme
alla musertui muinaisaikuisten eläinten ja noiden kivettyneiden
eläimistöjen jäännöksiä, joiden harvinaisista sirpaleista suurien
kaupunkien museot kiistelevät ja riitelevät. Tuhannen Cuvier'n
elinaika ei olisi riittänyt näiden luurankojen kokoamiseen, jotka
olivat tässä komeassa luutarhassa.

Seisahduin hämmästyneenä, ja setäni kohotti pitkät kätensä kohti
kiviholvia, joka oli meillä taivaanlakena.

Hänen suunsa oli ammollansa, silmät välkkyivät sankalasien takaa,
pää nyökkyi edestakaisin ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle,
sanalla sanoen: hänen ilmeensä osoittivat ääretöntä kummastusta.
Hän oli keskellä verratonta kokoelmaa, jossa oli leptoteriuksia,
mericoteriumeja, lophodiumeja, anoplotheriuksia, megateriumeja,
mastodontteja, protopitekejä ja pterodaktyluksia. Hän näki kaikki
paleontologian hirviöt koottuina yhteen paikkaan hänen tiedonhalunsa
tyydyttämiseksi. Ajateltakoon vain, kuinka innostunut kirjatoukka
olisi päästessään mainioon Aleksandrian kirjastoon, jonka Omar
poltatti, jos nimittäin tämä kirjasto voisi ihmeen kautta nousta
tuhkastansa. Sellainen oli professori Lidenbrock tällä kertaa!

Mutta vielä enemmän hän ihastui, kun hän töytäillessään näiden
jäännöksien keskellä löysi pääkallon; hän huusi ääni liikutuksesta
väristen:

-- Akseli hoi! Akseli! Ihmisen pääkallo!

-- Ihmisenkö pääkallo! setä? vastasin minä yhtä hämmästyneenä.

-- Niin lapseni! Ah! Milne Edvards! Ah! de Quatrefages! Miksi ette
ole täällä, jossa minä Otto Lidenbrock olen?



XXXVIII


Ymmärtääksensä, miksi setäni huusi nimeltään näitä mainioita
ranskalaisia luonnontutkijoita, tulee lukijan tietää, että jonkin
aikaa ennen matkalle lähtöämme oli oppineiden kesken syntynyt
väittelyä eräästä hyvin tärkeästä paleontologisesta kysymyksestä.

Muutamat työmiehet, jotka Boucher du Perthen johdolla suorittivat
kaivaustöitä kivilouhoksissa Moulin-Quignon'issa lähellä Abbevilleä
Sommen departementissa Ranskassa, löysivät maaliskuun 28 päivänä
1863 neljäntoista jalan syvyydestä maan pinnasta ihmisen leukaluun.
Tämä oli ensimmäinen senlaatuinen kivettynyt löytö, joka oli tullut
päivän valoon. Läheltä löytyi kivestä tehtyjä kirveitä ja piikivisiä
puukkoja, kaikki ruosteen tapaisen homeen peitossa.

Sanoma tästä löydöstä levisi laajalti, ei ainoastaan Ranskaan, vaan
myöskin Englantiin ja Saksaan. Useat Ranskan Tiedeakatemian jäsenet,
muiden muassa Milne Edvards ja de Quatrefages, kiinnittivät löytöön
suurta huomiota, todistaen, että mainitut luut aivan selvään olivat
todellisia ihmisen jäännöksiä, ja ruveten innokkaasti puolustamaan
tätä "leukajuttua", joksi englantilaiset sitä sanoivat.

Kolmen yhdistetyn kuningaskunnan geologit, esim. Falconer, Busk,
Carpenter y.m., pitivät asiaa selväksi todistettuna, ja heidän
mielipiteeseensä yhtyivät Saksankin oppineet, näiden etupäässä
innokkaimpana kaikista setäni Lidenbrock.

Näytti siis olevan aivan todistettu ja myönnetty asia, että
kvartääri-aikakaudelta oli löydetty todellinen jäännös ihmisestä.

Elie de Beaumont oli kuitenkin kiivaasti vastustanut tätä otaksumaa.
Tämä mies, jota oppineiden kesken pidettiin suuressa arvossa, väitti,
että Moulin-Quignon'in luona olevat maakerrokset eivät kuuluneet
"diluvium'iin", vaan myöhempään aikakauteen, eikä myöntänyt, että
ihminen olisi ollut olemassa samaan aikaan kuin kvartääri-aikakauden
eläimet, jota viime väitettä myöskin Cuvier puolusti. Setä
Lidenbrock, joka kuului geologien suureen enemmistöön, oli pysynyt
lujana, sekä väitellyt ja keskustellut niin, että Elie de Beaumont
oli jäänyt melkein yksinänsä väitettään puolustamaan.

Kaikki nämä tämän kysymyksen vaiheet me tunsimme, mutta emme
tienneet, että juttu oli selvinnyt lähtömme jälkeen. Toisia
yhtäläisiä, vaikka eri rotuihin ja kansoihin kuuluneiden ihmisten
leukaluita löydettiin muutamista luolista Ranskasta, Sveitsistä ja
Belgiasta, harmaasta ja kuohkeasta maasta; samoin löytyi niiden
mukana aseita, huonekaluja ja työkapineita sekä lapsien, nuorukaisten
ja vanhuksien luita. Ihmisen olemassaolo kvartääriaikakaudella tuli
siis päivä päivältä yhä sitovammin todistetuksi.

Mutta asia ei loppunut siihen. Uudet jäännökset, joita oli kaivettu
esiin tertiääriaikakauden plioseeni-muodostuksista, olivat antaneet
vielä rohkeammille tutkijoille aihetta väittää ihmissukua vielä
paljoa vanhemmaksi. Nämä jäännökset tosin eivät olleet ihmisten
luita, vaan ihmisten teollisuuden tuotteita, nimittäin säännöllisesti
särmikkäitä, niin sanoaksemme piirtokuvilla koristettuja sääriluita
ja kivettyneitä reisiluitakin, jotka olivat todistuksina ihmisten
ensimmäisistä taiteellisista harrastuksista.

Yhdellä askeleella siis ihminen laskeutui vuosituhansia ajan
portaita alaspäin. Ihmissuku todistettiin vanhemmaksi kuin "Elephas
meridionalis"; se oli siis ainakin satatuhatta vuotta vanha, sillä
etevimmät geologit väittävät plioseeni-muodostusta vähintäänkin niin
vanhaksi.

Sillä kannalla oli silloin palaeontologinen tiede, ja se minkä siitä
tiesimme, riitti selittämään meille tämän Lidenbrockin meren rannalta
löytämämme luutarhan olemassaolon. Voipi siis helposti ymmärtää
setäni hämmästyksen ja ihastuksen, kun hän parinkymmenen askeleen
päässä löysi edestään yhden näitä kvartääriaikakauden ihmisiä.

Se oli selvästi tunnettava ihmisen ruumis. Olisikohan jokin erikoinen
maanlaatu, sellainen kuin esim. Bordeaux'n P. Mikaelin hautausmaan,
voinut säilyttää sitä vuosituhansia? Sitä ei voi sanoa. Mutta tämä
ruumis, jolla oli kiinteä pergamentin kaltainen nahka ja ainakin
ulkonäöstä päättäen vielä jäntevät jäsenet, täydelliset hampaat,
erinomaisen tuuhea tukka ja hirvittävän pitkät kynnet sormissa ja
varpaissa, oli edessämme samannäköisenä jollainen se oli ollut
eläessänsäkin.

Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä, nähdessäni tämän
muinaisilmiön. Setänikin, joka tavallisesti oli puhelias ja
keskusteli innokkaasti, oli tällä kertaa ääneti. Nostimme ruumiin
maasta ja asetimme sen pystyyn. Tyhjillä silmäkuopillaan se katsoa
tuijotti meihin; me koputimme sen rintakehää, joka oli tyhjä ja
kumiseva.

Jonkin ajan kuluttua pääsi professori sedässäni voitolle.
Innostuneena Otto Lidenbrock unohti matkamme, paikan missä olimme ja
suuren luolan, joka meitä ympäröi. Epäilemättä hän luuli olevansa
Johannaeumissa pitämässä luentoa oppilailleen, sillä hän alkoi
opettajan tavoin puhua olemattomille kuulijoilleen:

-- Hyvät herrat! sanoi hän, minulla on kunnia esittää teille tässä
kvartääriaikakauden ihminen. Kuuluisat oppineet väittävät, ettei
häntä ole ollut olemassa; toiset yhtä etevät ovat väittäneet
päinvastoin. Jos nyt paleontologiset epäilijät olisivat täällä, niin
he voisivat koetella tätä sormillansa, ja heidän täytyisi myöntää
erehtyneensä. Minä tiedän varsin hyvin, että tiedemiesten täytyy
visusti pitää varansa joutuessaan tekemisiin tällaisten keksintöjen
kanssa. Tiedän ja tunnen hyvinkin, kuinka Barnum ja muut mokomat
huijarit ovat pettäneet maailmaa kivettyneillä ihmisruumiilla. Tunnen
jutun Aiaksen polviluusta, Oresteen ruumiista, jonka Spartalaiset
väittivät löytäneensä, ja Asteriuksen viittätoista jalkaa pitkästä
ruumiista, josta Pausanius puhuu. Olen lukenut kuvaukset siitä
luurangosta, joka Ludvig XVI:n ajalla löydettiin likeltä Trapania ja
jota väitettiin Polyfemokseksi; samoin olen lukenut kertomuksen siitä
jättiläisestä, joka kaivettiin maasta Palermon lähistöltä Ludvig
XVI:n hallituksen aikana. Yhtähyvin kuin minäkin, tiedätte te, hyvät
herrat, kuinka Luzernin seuduilla v. 1577 tutkittiin muutamia suuria
luita, jotka mainio lääkäri Feliks Plater väitti 19 jalkaa pitkän
jättiläisen jäännöksiksi. Olenpa lukenut Cassanionin selitykset sekä
kaikki ne muistelmat, lentokirjat, puheet ja vastalauseet, jotka
on julkaistu Kimbrien kuninkaan Teutobochuksen luurangosta, tämän
kuninkaan, joka valloitti Gallian ja jonka ruumis kaivettiin ylös
hiekkakuopasta v. 1613. Kahdeksannellatoista vuosisadalla olisin
Pierre Campet'n kanssa väittänyt esi-aatamilaisten olemassa oloa
valheeksi, joita taas Scheuchzer väitti olleen olemassa! Minulla on
ollut käsissäni kirja nimeltä Gigans -- -- --

Tässä setäni, jonka oli työlästä lausua vaikeita sanoja, joutui
pulaan tämän heikkoutensa vuoksi.

-- Kirja nimeltä _Gigans_ -- -- -- sanoi hän uudestaan. Enempää hän
ei saanut sanotuksi. -- --

_Giganteo_ -- -- -- Mahdotonta! tuo ilkeä sana ei tahtonut tulla
suusta ulos! Nyt olisivat Johannaeumissa kuulijat hänelle oikein
nauraneet!

_Gigantosteologia_, onnistui professorin viimein sanoa.

Sitten hän taas jatkoi vapaasti ja aineestansa innostuneena:

-- Niin, hyvät herrat, kaiken tämän tiedän. Tiedän myöskin,
että Cuvier ja Blumenbach määrittelivät nämä luut pelkiksi
kvartääri-aikakauden mammut- ja muiden eläinten vähäpätöisiksi
jäännöksiksi. Mutta tässä tekisi jo suuren loukkauksen tiedettä
vastaan, jos epäilisi! Onhan tässä raato jäljellä. Sen voitte nähdä,
ja koetella sitä! Se ei ole pelkkä luuranko, vaan vahingoittumaton
ruumis, joka on säilynyt kokonaisena antropologista tarkoitusta
varten. Jos voisin pestä sitä rikkihappoliuoksessa, niin voisin
poistaa siitä kaikki nämä maa-aineet ja loistavat simpukan
kuoret, jotka ovat siihen tarttuneet. Mutta minulta puuttuu tämä
kallisarvoinen liuos. Sellaisena, kuin tämä ruumis on, se kertoo
meille historiansa.

Nyt professori tarttui tuohon kivettyneeseen ihmisjäännökseen
käsitellen sitä yhtä taitavasti kuin eriskummallisien esineiden
näyttelijä.

-- Te näette hänet, sanoi hän, hän ei ole kuuttakaan jalkaa pitkä;
emme siis ole tekemisissä minkään jättiläisen kanssa, joita hoetaan
ennen olleen. Mitä taas tulee tämän rotuun, niin hän epäilemättä
kuuluu kaukaasialaiseen, se on, valkoiseen rotuun, meidän omaan
rotuumme! Tämän kivettyneen ruumiin pääkallo on säännöllisesti munan
muotoinen, siinä ei ole huomattavissa esiin pistäviä poskipäitä eikä
leukaa. Tässä ei mikään osoita sitä prognantismia,[59] joka muuttaa
kasvokulman. Mittaa tämä kulma, niin se on melkein 90 astetta. Mutta
minä menen johtopäätöksissäni vielä pitemmälle ja uskallan väittää,
että tämä näyteihminen kuuluu siihen laajaan sukuun, joka on levinnyt
Intiasta länsi-Euroopan rajoille. Älkää naurako, hyvät herrat!

Tietysti ei kukaan nauranutkaan, mutta professori oli tottunut
näkemään kuulijoittensa kasvot hymyilevinä, kun hän piti tieteellisiä
esitelmiänsä.

-- Niin! jatkoi hän lisääntyneellä innolla, tämä on kivettynyt
ihminen, joka on saman ikäinen kuin mastodontit, joiden luut
peittävät tämän kedon. Mutta mitä tietä myöten hän on tullut tänne,
ja kuinka nämä maakerrokset, joiden seassa hän on maannut, ovat
liukuneet tähän äärettömään suureen aukkoon maapallon sisään, siitä
seikasta en aio ruveta teille mitään puhumaan. Epäilemättä on
kvartääri-aikakaudella tapahtunut suuria mullistuksia maan pinnalla,
maapallon jäähtyessä on muodostunut suuria halkeamia, rakoja ja
kuiluja, joihin on nähtävästi vajonnut osa maan pinnasta. En tahdo
väittää sitä varmaan, mutta ihminen on kumminkin täällä, ja onpa
tässä hänen käsitöitänsäkin, nimittäin nämä kiviset työkalut,
joista kivikausi on saanut nimensä, ja jollei hän ole tullut tänne
matkustajana, niinkuin minäkin, niin ei voi epäillä hänen ikivanhaa
alkuperäänsä.

Professori vaikeni, ja minä osoitin empimättä kannatustani. Setäni
oli muuten aivan oikeassa, ja oppineempiakin miehiä kuin hänen
veljensä poikaa olisi suuresti hävettänyt ruveta todistamaan hänen
puhettaan vääräksi.

Sitäpaitsi oli toinenkin todistus. Tämä kivettynyt ruumis ei ollut
ainoa tässä mahdottomassa luutarhassa; toisia ruumiita näkyi pian
joka askeleella, jonka otimme näiden jäännöksien keskellä, ja setäni
olisi voinut valita mielestänsä soveliaimman ruumiin saadaksensa
epäilevät uskomaan.

Oli todellakin hämmästyttävää nähdä näitä kokonaisia sukupolvia
ihmisiä ja eläimiä sekaisin toistensa kanssa tässä kalmistossa. Mutta
heräsipä tärkeä kysymys, jota emme uskaltaneet ratkaista. Olivatkohan
nämä muinoin elolliset olennot joutuneet jonkin ankaran mullistuksen
kautta tähän suureen luolaan Lidenbrockin meren rannoille vasta
sitten, kun olivat kuolleet? Vai olivatko he pikemminkin eläneet
tässä maanalaisessa maailmassa tämän tekotaivaan alla, aloittaen ja
päättäen elämänsä niinkuin maan päälläkin? Tähän asti olimme nähneet
elävinä ainoastaan meripetoja ja kaloja! Harhailikohan kenties joku
syvyyden mies näillä autioilla rannikoilla?



XXXIX


Vielä puolen tuntia jalkamme tallasivat luita, ja kuljimme yhä
eteenpäin erittäin uteliaina. Mitähän muita ihmeitä ja mitä tieteelle
tärkeitä aarteita tämä luola mahtoi vielä sisältääkään? Katseeni etsi
yhä uusia hämmästyttäviä esineitä ja mielikuvitukseni aina vain uusia
ihmeitä.

Meren ranta oli jo aikoja sitten kadonnut näkyvistämme kalmiston
kukkuloiden taakse. Varomaton professori, joka ei pelännyt eksyvänsä,
vei minut mukanansa aina kauemmaksi. Me kuljimme eteenpäin
äänettöminä; sähkövalo valaisi kirkkaasti kulkuamme. Jonkin ilmiön
vaikutuksesta, jota en taida selittää, sekä siitä syystä, että valo
hajosi tasaisesti joka haaralle, valaisi se kaikki esineet kaikilta
puolin yhtäläisesti. Valo ei lähtenyt mistään määrätystä pisteestä,
minkävuoksi se ei luonut lainkaan varjoa. Olisi voinut luulla
olevansa keskipäivällä kesällä jossakin päiväntasaajan seuduilla,
jossa auringon säteet tulevat kohtisuoraan maata vasten. Ei ole
vähääkään höyryä näkyvissä; kalliot, kaukaiset vuoret ja kaukana
epäselvästi häämöttävä metsä näyttivät kummannäköisiltä tässä
tasaisesti leviävässä valossa. Me olimme aivan kuin mies, joka oli
kadottanut varjonsa. Tunnin aikaa kuljettuamme näkyi edessämme suuri
metsä, jommoisen olimme nähneet Port-Graübenin luona.

Täällä oli tertiääri-aikakauden kasvikunta täydessä loistossaan.
Näimme Coniferae-heimoon kuuluvia kasveja, suuria nykyjään hävinneitä
palmupuulajeja, komeita palmacitejä, mäntyjä, marjakuusia, kypressejä
ja tuija-lajeja, joita kietoivat yhteen sekaisin sotkeutuneet
köynnöskasvit. Sammalet muodostivat pehmoisen peitteen maan pinnalle.
Puiden suojassa, jota tuskin saattoi suojaksi nimittääkään, kun
ei siellä edes ollut varjoa, virtasi solisten puroja, joiden
varsilla kasvoi erittäin hyötyisiä sananjalkoja, jotka olivat hyvin
samannäköisiä kuin kuuman ilmanalan sananjalat asutussa maailmassa.
Mutta nämä puut, pensaat ja muut kasvit, joilta puuttui auringon
elähdyttävä lämpö, olivat värittömiä; kaikki oli samannäköistä,
ruskeaa ja ikäänkuin kuihtunutta. Lehdistä puuttui vihreä; yksinpä
kukatkin, jotka saivat alkunsa tertiäri-kaudella, jolloin niitä
oli runsaasti, olivat täällä aivan kuin paperista tehdyt ja ilman
vaikutuksesta vaalenneet.

Setäni Lidenbrock tunkeutui rohkeasti näihin viidakkoihin, ja minä
seurasin häntä hiukan epävarmana. Voisihan siellä olla joitakin
nisäkkäitä, petoja, kun kerran luonto oli tuottanut niin runsaasti
kasviravintoa. Muutamissa paikoin, missä suuria puita oli kaatunut
ja lahonnut paikoilleen, huomasin siten syntyneillä aukkopaikoilla
kasvavan monenlaisia palkokasveja, värikasveja ja tuhannenkin
laatuisia syötäviä pensaskasveja, joita imettäväiset eläimet
ovat kaikkina aikoina halukkaasti syöneet. Muutoin näkyi täällä
kasvavan sekaisin mitä erilaisimpien seutujen kasveja; tammi kasvoi
palmupuiden joukossa, austraalialainen kuumepuu nojautui norjalaista
hopeakuusta vasten; pohjoismaiden koivujen ritvat työntyivät
uusseelantilaisen kauripetäjän oksien lomaan. Siellä oli kylliksi
kasveja saattamaan maallisten kasvien kekseliäimmätkin järjestäjät
pyörryksiin.

Äkkiä pysähdytin setäni kädelläni.

Joka haaralle leviävä valo teki mahdolliseksi nähdä pienimmätkin
esineet pitkän matkan päähän metsässä. Luulin nähneeni -- -- --
Ei! minä näin todellakin mahdottoman suuria olentoja puiden alla.
Ne olivat jättiläiseläimiä, kokonainen lauma mastodontteja, jotka
eivät olleet kivettyneitä, vaan eläviä, aivan samanlaisia kuin ne,
jotka löydettiin Ohion suoperäisiltä mailta! Näin nämä hirveän isot
eläimet, joiden kärsät liikkuivat puiden alla kuin käärmeet. Kuulin
jyskeen, joka syntyi niiden työntäessä torahampaansa vanhoihin
puunrunkoihin. Oksat rasahtelivat niiden riipiessä joukottain lehtiä,
jotka katosivat hirviöiden kitaan.

Uneni, jossa olin nähnyt koko tämän tertiääri- ja kvartääri-kauden
muinaismaailman, muuttui siis täydeksi todeksi. Ja me olimme yksin
täällä maan sisässä, noiden hirveiden petojen vallassa!

Setäni katseli niitä tiedemiehen kiihkolla.

-- Lähtekäämme, sanoi hän äkkiä tarttuen käsivarteeni, eteenpäin,
eteenpäin!

-- Ei, huusin minä, ei! Eihän meillä ole aseitakaan! Mitä tekisimme
noiden jättiläiseläinten joukossa? Tulkaa, setä, tulkaa! Ei kukaan
ihminen voi vastustaa noiden raivoa.

-- Eikö kukaan ihminen? vastasi setäni, puhuen hiljaisemmalla
äänellä. Sinä erehdyt, Akseli! Katsopa tuonne etemmäksi! Tuolla
luulen näkeväni meidän kaltaisemme olennon, ihmisen!

Vilkaisin sinnepäin, kohottaen olkapäitäni, sillä päätin pysyä
epäuskoisena niin kauan kuin mahdollista; mutta tällä kertaa minun
täytyi myöntää totuus.

Vähemmän kuin neljännespenikulman päässä minä todellakin näin
ihmisolennon nojautuneena äärettömän suurta kuusipuuta vasten; se oli
oikea manalan Proteus, uusi Neptunuksen poika, joka paimensi tätä
ääretöntä mastodonttilaumaa!

_Immanis pecoris custos immanior ipse!_[60]

Todellakin _immanior ipse!_ Tämä ei enää ollut tuo kivettynyt
olento, jonka ruumiin löysimme kedolta luiden seasta, vaan elävä
jättiläinen, joka kykeni pitämään näitä hirviöitä kurissa. Hän
oli enemmän kuin kahdentoista jalan pituinen; pää oli suuri kuin
puhvelihärällä ja ruokkoamattoman tukan peittämä; häntä olisi voinut
sanoa todelliseksi ensimmäisten elefanttien aikakauden ihmiseksi.
Kädessään hän heilutteli julman suurta puun oksaa, joka oli sovelias
sauva tälle muinaisajan paimenelle. Me seisahduimme liikkumattomina
hämmästyksestä. Mutta meidät voitiin huomata; täytyi siis paeta.

-- Tulkaa, tulkaa! virkoin minä, vetäen setääni mukaani, ja nyt hän
ensi kerran elämässään noudatti järjellistä neuvoa. Neljännestunnin
kuluttua emme enää olleet tämän peloittavan vihollisen näkyvissä.

Kun nyt hiljaisuudessa taas muistelen näitä asioita, kun rauha taas
on palannut sieluuni, kun kuukausia on kulunut tämän kummallisen
ja yliluonnollisen kohtaamisen jälkeen, niin en tiedä, mitä
arvelisinkaan ja uskoisin koko asiasta. Ei, mahdotontahan tuo
toki lieneekin! Aistimme ovat pettäneet meidät, silmämme eivät
ole nähneet, mitä olivat näkevinänsä. Eihän tuolla maanalaisessa
maailmassa ollut mitään ihmisolentoa. Eihän mikään ihmissukupolvi
ole asumassa maan sisuksissa, aavistamattakaan sen pinnalla olevan
asukkaita ja olematta lainkaan yhteydessä heidän kanssansa!
Hulluuttahan sellainen luulo on! Suurinta hulluutta!

Mieluummin myöntäisin, että on jokin muu eläin, joka
ruumiinrakenteeltaan on melkein ihmisen muotoinen, jokin
ensimmäisiltä geologisilta aikakausilta oleva apina, jokin
protopiteki tahi mesopiteki, samanlainen kuin se, jonka Lartet löysi
luukerroksista Sansanin luota. Mutta tämän suuruus meni kaikkein
niiden rajojen yli, jotka uudemman ajan paleontologia tuntee. Se
ei merkitse mitään! Apinahan se oli, niin, oikea apina, vaikka se
kuuluisikin kuinka kummalliselta hyvänsä! Mutta mahdotontahan on,
että siellä olisi ollut ihminen, oikea elävä ihminen, kenties koko
sukupolvi, suljettuna maan sisuksiin! Kerrassaan mahdotonta!

Olimme lähteneet tuosta kirkkaasta loistavasta metsästä, äänettöminä
ihmettelystä ja niin hämmästyneinä, melkein kuin päästämme pyörällä.
Juoksimme vastoin tahtoamme ja tunsimme ilkeän tunteen kuin
olisi meillä ollut painajainen. Vaistomaisesti tulimme takaisin
Lidenbrockin merelle, enkä tiedä, mihin sieluni olisi hairahtunut,
jollei uusi ajatus olisi vienyt minua käytännöllisempiin huomioihin.

Vaikka olin vakuutettu siitä, että kuljimme sellaisia maita, joissa
emme vielä ennen olleet käyneet, niin huomasin usein kallioita,
jotka olivat jotenkin samanmuotoisia kuin Port-Graübenin kalliotkin.
Sitäpaitsi todistivat kompassin suunta ja vastentahtoinen
palaamisemme Lidenbrockin meren pohjoisrannalle samaa asiaa. Joskus
oli yhtäläisyys oikein erehdyttävä. Kallioilta ryöppysi sadoittain
puroja ja pieniä putouksia, ja luulin tuntevani suturbrand-puut,
uskollisen Hannun-puromme ja luolan, jossa olin elpynyt henkiin.
Mutta jonkin matkaa kuljettuani herättivät taas mäen rinteet, uusi
puro tahi jonkin kallion hämmästyttävä muoto mielessäni epäilyksiä.

Ilmaisin epäilykseni sedälleni, ja hän epäili samoin kuin minäkin. Ei
hänkään voinut tuntea tätä yksitoikkoista näköalaa.

-- Nähtävästi emme ole tulleet samalle paikalle, mistä lähdimme
vesille, sanoin minä hänelle, vaan myrsky on vienyt meidät
jonnekin etemmäksi, ja jos kuljemme pitkin rantaa, niin tulemme
Port-Graübeniin.

-- Siinä tapauksessa on turhaa jatkaa tätä tutkimista, vastasi
setäni, ja parasta on, että palaamme lautalle. Mutta ethän vain
erehtyne Akseli?

-- Sitä on vaikea päättää, setä, sillä nämä kalliot ovat niin
yhdennäköiset. Luulen toki tuntevani sen niemen, jonka vieressä Hannu
rakensi lauttamme; meidän pitäisi olla likellä sitä pientä satamaa,
josta lähdimme, ellei se juuri olekin tässä! sanoin tarkastellen
vähäistä lahdelmaa, jonka luulin tuntevani.

-- Ei, Akseli, tuntisimmehan edes omat jälkemme, mutta minä en näe
mitään. -- -- --

-- Mutta minä kyllä näen, sanoin minä, ja sieppasin kiiltävän esineen
hiekalta.

-- Mitä sitten näet?

-- Tämän, vastasin minä, ja näytin sedälleni ruostuneen tikarin,
jonka olin löytänyt.

-- Kas kummaa! sanoi hän; oliko sinulla siis mukanasi tämä ase
lähtiessämme?

-- Minullako? Ei suinkaan! Mutta teillä. -- -- --

-- Ei tietääkseni, vastasi professori. Minulla ei ole ikinä ollut
tätä kapinetta hallussani.

-- Sepä on kummallista!

-- Ei, se on varsin yksinkertainen asia, Akseli: islantilaisilla
on usein tällaisia aseita, ja tämä on Hannun oma, häneltä se on
varmaankin kadonnut. -- -- --

Pudistin epäillen päätäni.

-- Tämä tikari ei ole koskaan ollut Hannun.

-- Olisikohan tämä siis jonkun muinais-ajan ihmisen ase, jonkun vielä
elävän ihmisen, joka on tuon jättiläispaimenen aikalaisia? Eipä
niinkään! Eihän tämä ole pronssikaudeltakaan, sillä tämän terä on
teräksestä. -- --

Setäni hillitsi minua joutumasta arveluitteni kautta harhatielle, ja
sanoi vakavalla äänellänsä:

-- Malta mielesi, Akseli, ja palaa täyteen järkeesi! Tämä tikari on
kuudenneltatoista vuosisadalta, oikea tikari, jommoisia aateliset
siihen aikaan pitivät vyöllänsä antaakseen viholliselleen viimeisen
kuoleman piston. Se on espanjalainen ase, joka ei ole sinun eikä
minun eikä linnustajan eikä kenenkään muun ihmisolennon, jotka
kenties ovat maan sisässä asuneet!

-- Uskallatteko sanoa?

-- Katsopas, se ei olisi tällä tavoin taittunut siitä, että se on
pistetty ihmisen kurkkuun; terä on ruosteen peitossa, joka ei ole
yhden päivän tahi vuoden eikä yhden vuosisadan ikäinen.

Tavallisuuden mukaan professori kävi yhä innokkaammaksi, kun hän
jättihe mielikuvittelunsa valtaan.

-- Akseli! sanoi hän, me olemme tekemässä suuren keksinnön! Tämä ase
on ollut virumassa hiekalla sata, pari sataa tahi kolmekin sataa
vuotta ja on taittunut kallioita vastaan tämän maanalaisen meren
rannalla!

-- Mutta eihän se ole tänne yksinänsä tullut, väitin minä
innokkaasti; eihän se toki ole itsestänsä taittunut! Joku on täällä
ollut ennen meitä! -- -- --

-- Niin, joku mies.

-- Ja tämä mies?

-- Hän on piirtänyt nimensä tällä tikarilla! Tämä mies on vielä
kerran tahtonut kädellänsä merkitä tien keskipisteeseen! Etsikäämme!
Etsikäämme!

Hyvin uteliaina kuljimme pitkin kallion muurin sivua, tutkien
vähäisimpiäkin rakoja, jotka voisivat levitä käytäväksi.

Sillä tavoin tulimme paikalle, missä rantasuikale oli kapeampi. Meri
ulottui melkein kallion juureen saakka ja jätti korkeintaan sylen
levyisen maakaistaleen vuoren ja rannan välille, ja kahden sinne
pistävän kallion välissä huomattiin pimeän käytävän suu.

Paadessa näimme kaksi puoleksi hävinnyttä kummallista kirjainta; tuon
rohkean matkustajan nimen molemmat alkukirjaimet:

        A. S.

-- A. S! huudahti setäni. Arne Saknussemm! Aina vain Arne Saknussemm!



XXXX


Matkamme alusta asti olin saanut niin monta kertaa hämmästyä, että
jo luulin osaavani olla ällistymättä ja pysyä välinpitämättömänä
ihmettelemättä mitään. Mutta nähdessäni nämä kolmesataa vuotta sitten
hakatut kirjaimet, valtasi minut sittenkin hämmästys. Edessäni oli
tuon oppineen alkemistin puumerkki ja olipa tikarikin, jolla se
oli piirretty, minun kädessäni. En siis enää voinut epäillä, ettei
tuota mainiota matkustajaa olisi ollut ja ettei hän todella olisi
pääsyt matkansa perille. Sillävälin kun nämä mietteet pyörivät
päässäni, ylisteli professori Lidenbrock Saknussemmia eräänlaisella
dityrambisella ylistyspuheella.

-- Oi sinä nerokas mies! lausui hän, sinä et ole unohtanut mitään,
joka muille kuolevaisille avaa tien maan läpi, ja sinun vertaisesi
voivat löytää ne jäljet, jotka sinun jalkasi ovat tehneet kolme sataa
vuotta sitte näiden pimeiden maanalaisten luolain pohjaan! Sinä olet
antanut muidenkin silmien, kuin omiesi, katsella näitä ihmeitä!
Soveliaisiin paikkoihin piirretty nimesi johdattaa matkustajan
suoraan perille, jos hän on kylliksi rohkea seuraamaan sinua, ja
tämän maamme keskipisteessä se vielä on piirrettynä omalla kädelläsi!
Ah! Käynpä minäkin piirtämässä nimeni viimeiseen kallioon. Mutta
tästä hetkestä alkaen olkoon tämä niemi, jonka olet nähnyt tämän
keksimäsi meren rannalla, aina nimeltänsä Cap Saknussemm!

Kuullessani setäni puhelevan jotenkin näillä sanoilla tunsin saman
innostuksen syttyvän itsessänikin. Sisällinen tuli paloi rinnassani.
Minä unohdin kaikki, sekä menomatkamme vaarat että palaamisemme
vaikeudet. Mitä toinen ihminen oli tehnyt, sen tahdoin minäkin tehdä,
eikä nyt mikään inhimillinen enää tuntunut mahdottomalta!

-- Eteenpäin, eteenpäin! huusin minä.

Kiiruhdin jo pimeätä käytävää kohti, kun professori seisahdutti
minut, ja vaikka hän olikin varsin herkkä innostumaan, niin hän
kehoitti kuitenkin minua olemaan kärsivällinen ja kylmäverinen.

-- Palatkaamme ensin takaisin Hannun luokse, sanoi hän, ja tuokaamme
lautta tälle kohdalle.

Tottelin käskyä vastahakoisesti, ja kohta kuljimme kiiruusti
rantakallioita myöten.

-- Kuulkaapa setä, sanoin minä kulkiessamme, tähän asti ovat kaikki
asianhaarat olleet meille varsin suotuisat.

-- Niinkö arvelet, Akseli?

-- Aivan varmaan; yksin myrskykin on ollut meille edullinen, sillä
se vei meidät oikealle tielle. Siunattu olkoon myrsky! Se vei meidät
takaisin tälle rannalle, josta kaunis sää vei meidät pois. Jos
otaksuisimme, että pieni lauttamme olisi joutunut Lidenbrockin meren
etelärannalle, mihin olisimme silloin joutuneet? Saknussemmin nimi ei
olisi tullut silmiemme eteen, ja tällä kertaa olisimme kokonaan oman
onnemme nojassa.

-- Niinpä kyllä, Akseli, olipa todellakin Jumalan sallimus, että
kulkiessamme etelään ajauduimme suoraan pohjoiseen Cap Saknussemmiin.
Minun täytyy tunnustaa, että se seikka on enemmän kuin kummastuttava
sekä senluontoinen, että minä en taida sitä millään tavoin selittää.

-- Mitä se haittaa? Ei tapauksia tarvitse selitellä vaan käyttää
niitä hyödyksensä!

-- Epäilemättä, poikaseni, mutta -- -- --

-- Mutta meidän täytyy palata pohjoista kohti, kulkea
pohjois-Euroopan, Ruotsin, Venäjän, Siperian ja kukaties minkä muiden
maiden alitse, sen sijaan että laskeutuisimme Afrikan erämaiden tahi
valtameren aaltojen alle; muusta en pidä lukua!

-- Niin, Akseli, sinä olet oikeassa, ja kaikki on taas hyvin, kun
pääsemme tältä vaakasuoralta mereltä, joka ei voinut viedä meitä
mihinkään maaliin. Meidän tulee laskeutua alaspäin, aina vain syvää
syvemmälle! Muistapas, että meillä on puolentoistatuhannen penikulman
matka tullaksemme maan keskipisteeseen.

-- Joutavia! sanoin minä, siitä ei kannata puhua. Eteenpäin vain!

Tätä järjetöntä keskustelua kesti vielä sittenkin, kun olimme
tavanneet Hannun. Kaikki oli valmiina lähteäksemme heti; jokainen
tavaramytty oli mukanamme. Me nousimme lautalle, purje nostettiin ja
Hannu ohjasi kulkumme pitkin rantaa Cap Saknussemmiin päin.

Tuuli ei ollut tällä kertaa sovelias lautallemme, jok ei voinut
luovia, ja monessa kohdin meidän täytyi työnnellä sitä eteenpäin
rautakärkisillä sauvoillamme. Usein täytyi meidän kiertää jotenkin
pitkältä veden pinnassa olevia kareja; mutta kolmen tunnin
purjehduksen jälkeen, s.o. noin kello kuuden seuduilla iltapäivällä,
tulimme sopivaan valkamaan.

Hyppäsin maalle ensimäisenä, sitten seurasi setäni ja islantilainen.
Merimatka ei ollut minua vähääkään rauhoittanut, vaan päinvastoin
tehnyt entistä rauhattomammaksi. Esitin vielä, että polttaisimme
"laivamme" tehdäksemme paluun mahdottomaksi, mutta setäni vastusti
tuumaa; ja mielestäni hän tuntui nyt sangen laimealta.

-- Lähtekäämme edes viipymättä hetkeäkään.

-- Lähtekäämme vain, poikaseni, mutta meidän pitää ensin tutkia tätä
uutta käytävää, tietääksemme tarvitseeko laittaa köysiportaat kuntoon.

Setäni sytytti Ruhmkorffin koneeseen sähkön palamaan, lautta
sidottiin rantaan kiinni; käytävän suu oli vain parin kymmenen
askeleen päässä, ja minä tunkeusin sinne pienen joukkomme etunenässä.

Aukon suu oli melkein ympyriäinen ja noin viisi jalkaa läpimitaten.
Se oli syntynyt kovaan kallioon, ja sen kautta muinoin syöksyneet
tulikuumat aineet olivat tasoittaneet sen hyvin sileäksi; aukon
alareuna oli maan tasalla, niin että helposti pääsimme sisään.

Kuljimme melkein tasaista tietä, kunnes suuri kivilohkare sulki
muutaman askeleen päässä meiltä tien.

-- Kirottu kallionlohkare! huusin äkeissäni, kun äkkiä huomasin että
voittamaton este pidätti kulkuamme.

Etsimme oikealta ja vasemmalta puolelta, mutta mitään tietä tai
aukkoa ei löytynyt. Huomasin pettyneeni sangen suuresti toiveissani,
enkä tahtonut myöntää, että tämä este todellakin pidätti meitä.
Kumarruin etsimään aukkoa kalliolohkareen ala- ja yläpuolelta, mutta
joka paikassa oli edessäni samanlainen kivinen seinä. Hannu kuljetti
lamppua pitkin koko seinää, mutta silläkin puolen oli kallio eheänä
edessämme. Meiltä meni kaikki toivo päästä eteenpäin.

Istahdin maahan, setäni asteli pitkään edestakaisin käytävässä.

-- No, entä Saknussemm? virkoin minä.

-- Niin, sanoi setäni, seisahtuikohan hänkin tämän kivisen portin
eteen?

-- Ei suinkaan, sanoin minä kiivaasti. Tämä kallion lohkare on
myöhemmin sulkenut tien maanjäristyksen tahi jonkin magneettisen
ilmiön vaikutuksesta. Monta vuotta on kulunut Saknussemmin
paluumatkan ja tämän kiven tähän ilmestymisen välillä. Eikö ole
selvä asia, että tämä käytävä on ennen ollut niiden ulossyöksyvien
aineiden kulkuväylänä, jotka silloin esteettömästi kulkivat?
Katsokaa vain näitä halkeamia, jotka risteilevät sinne tänne
vuoressa. Koko vuori on muodostunut yhteenkasautuneista kappaleista,
suunnattomista kivistä, ikäänkuin jättiläiset olisivat rakentaneet
sen; mutta viimein paino kasvoi liian suureksi, ja lohkare putosi
alas, sulkien siten tiemme niinkuin luhistuneessa holvissa. Tämä
on vain satunnainen este, jota Saknussemm ei tavannut, ja jollemme
voi raivata sitä tieltämme, niin olemme arvottomia pääsemään maan
keskipisteeseen.

Minähän tässä puhuin näin; professorin henki oli kokonansa vallannut
minut. Keksintöhimo kannusti minua; minä unohdin menneet tapaukset
ja halveksin tulevia. En ajatellut enää mitään siitä, mitä tämän
pallon pinnalla oli, jonka keskipisteeseen kuljin; en muistanut
kaupunkeja enkä maaseutuja, en Hampuria enkä Kuninkaankatua enkä
Graüben-raukkaakaan, joka varmaankin uskoi minun hukkuneen maan
sisustaan.

-- Saamme siis, jatkoi setäni, raivata itsellemme tien rautakangella,
ja kuokalla! Puhkaiskaamme tämä muuri!

-- Se oli liian kova rautakangella murrettavaksi, väitin minä.

-- Entä kuokalla?

-- Liian vaikeaa!

-- Mutta -- -- --

-- Entä ruuti! Tehdään miina ja laukaistaan koko este ilmaan!

-- Ruudillako?

-- Aivan niin! Meillä on vain kallion lohkare murrettavana.

-- Hannu, työhön käsiksi! sanoi setäni.

Islantilainen palasi lautalle ja tuli pian takaisin tuoden mukanansa
rautakangen, jota hän käytti hakatessaan kiveen reikää. Sepä ei
ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä tarvittiin siksi iso reikä,
että siihen mahtui viisikymmentä naulaa pumpuliruutia, jonka
räjähdysvoima on neljä vertaa suurempi kuin tavallisen ruudin.

Olin tavattomassa sielunjännityksessä. Sillä aikaa kuin Hannu
teki työtä, autoin minä ahkerasti setääni pitkän sytyttimen
valmistamisessa; se tehtiin kostutetusta ruudista ja liinavaatteesta.

-- Meidän täytyy päästä eteenpäin! sanoin minä.

-- Niin, kyllä meidän täytyy päästä, sanoi setäkin.

Puoliyön aikana työmme oli valmis, ruuti oli sovitettu reikään, ja
sytytin, joka oli pitkin käytävää, ulottui sen ulkopuolelle.

Kipinä vain tarvittiin sytyttämään tämä hirveä panos.

-- Huomenna! sanoi professori.

Minun täytyi siis tyytyä odottamaan vielä kuusi pitkää tuntia.



XXXXI


Seuraava päivä, torstai elokuun 29 p., oli kaikinpuolin merkillinen,
enkä voi koskaan ajatella sitä kauhistuksen saattamatta sydäntäni
kiivaammin tykyttämään. Tästä ajasta alkaen ei meidän järjellämme
eikä ymmärryksellämme ollut mitään sanottavaa, vaan me olimme
täydellisesti luonnonvoimien heiteltävinä.

Kello kuusi olimme liikkeessä. Nyt lähestyi hetki, jolloin meidän
piti ruudin avulla raivata itsellemme tie kallioiden lävitse.

Tahdoin itselleni kunnian saada sytyttää miinan. Kun tämä oli
tehty, piti minun mennä toverieni luokse lautalle, jossa kaikki
tavarat olivat vielä paikoillansa; sitten oli aikomuksemme laskea
ulommaksi selälle, välttääksemme räjähdyksen seurauksia, jotka ehkä
vaikuttaisivat ankarasti vuoren sisuksiin.

Laskumme mukaan sytyttimen piti kestää kymmenen minuuttia, ennenkuin
se sytyttäisi panoksen, ja minulla oli siis hyvää aikaa palata
lautalle.

Varustauduin arvelematta täyttämään tehtävääni.

Kiiruusti syötyämme menivät setäni ja Hannu lautalle, mutta minä jäin
rannalle mukanani lyhty, josta aioin ottaa tulen sytyttimeen.

-- Mene nyt, poikaseni, sanoi setäni minulle, ja palaa heti takaisin
luoksemme!

-- Olkaa huoleti, vastasin minä; en minä leikittele matkalla.

Menin heti käytävän suulle, avasin lyhtyni ja otin käteeni sytyttimen
pään.

Professori piti kelloansa kädessään.

-- Oletko valmis? huusi hän minulle.

-- Olen!

-- No hyvä! Sytytä nyt siis, poikaseni!

Sytytin nopeasti tulilangan, joka rätisi kuin tuli tappuroissa, ja
sitten juoksin kiiruusti rantaan.

-- Tule lautalle, ja lähtekäämme ulommaksi rannasta! sanoi setäni.

Voimakkaalla sysäyksellä vei Hannu meidät ulommaksi; lautta meni
parin kymmenen sylen päähän rannasta.

Nyt oli tärkeä hetki, professori seurasi kellon osoitinten liikuntoa.

-- Vielä viisi minuuttia! sanoi hän. Vielä neljä! Kolme!

Valtimoni sykki kahdesti sekunnissa.

-- Vielä kaksi! Yksi! -- -- Hajotkaa vuoret!

Mitä tapahtui? En luule kuulleeni räjähdyksen pamausta, mutta kalliot
saivat silmieni edessä toisen muodon ja hajosivat ikäänkuin verho.
Näin pohjattoman syvyyden aukeavan rannalle. Meri nousi hirveään
pauhuun, mutta muodosti ainoastaan yhden suunnattoman hyökyaallon,
jonka harjalle lauttamme kohosi pystysuoraan.

Me kaaduimme kaikki kolme pitkäksemme. Vähemmässä kuin sekunnissa
tuli päivän valon sijaan musta pimeys, minkä jälkeen tunsin vakavan
pohjan katoavan, ei jalkojeni, vaan lautan alta. Luulin sen syöksevän
suoraan alaspäin, mutta niin ei ollut asia; tahdoin puhua sedälleni,
mutta veden pauhina olisi estänyt häntä kuulemasta puhettani.

Huolimatta pimeästä, pauhinasta, hämmästyksestä ja
mielenliikutuksesta käsitin kuitenkin, mitä oli tapahtunut.

Ilmaan räjähtäneen kallion alla oli ollut suuri aukko; räjähdys oli
vaikuttanut jonkinlaisen maanjäristyksen tässä maanpinnassa, joka
jo entisestään oli ristiin rastiin halkeillut; aukko avautui, ja
kurimukseksi muuttunut meri tempaisi meidät mukaansa. Luulin olevamme
hukassa.

Tunti, parikin tuntia -- kukaties kuinka pitkä aika? -- kului tällä
tavoin. Me pysyttelimme yhdessä ja pidimme toisistamme kiinni,
ettemme putoaisi pois lautalta, joka sai kestää mahdottoman ankaroita
sysäyksiä, kun se sattui kallion syrjiin. Näitä sysäyksiä sattui
kuitenkin verraten harvoin, mistä päättelin, että käytävä oli sangen
avara. Tämä oli epäilemättä Saknussemmin kulkema tie, mutta nyt emme
matkustaneet sitä yksin, vaan olimme ymmärtämättömyydessämme vetäneet
mukaamme koko meren.

Nämä ajatukset johtuivat mieleeni jotenkin epäselvinä ja hämärinä,
kuten helposti ymmärtää; ja töin tuskin saatoin pitää ajatuksiani
koossa tällä huimaavalla matkalla, joka oli kuin yhtämittaista
putoamista. Päättäen tuulesta, joka puhalsi vasten silmiäni, mahtoi
kulkumme olla nopeampaa kuin nopeimman pikajunan; sellaisessa
menossa oli siis aivan mahdotonta sytyttää tulisoihtua, ja viimeinen
sähkökoneemme oli mennyt rikki räjähdyksessä.

Hämmästyin siis kelpo lailla, kun yhtäkkiä näin tulen valon
vieressäni ja Hannun rauhallisen olemuksen valaistuna. Taitavan
linnustajan oli onnistunut saada viritetyksi lyhtyyn valkea, ja
vaikka tuli ilman vedossa alituisesti uhkasi sammua, se kuitenkin
levitti vähän valoa tähän kamalaan pimeyteen.

Käytävä oli avara, niinkuin olin arvannutkin, eikä niukka valo
sallinut meidän yhtaikaa nähdä molempia sivuseiniä. Vesi, joka
kiidätti meitä mukanansa, putosi korkeammalta kuin Amerikan
pahimmissa putouksissa. Sen pinta oli ikäänkuin nopeasti eteenpäin
kiitävä nuolikimppu; sopivampaa vertausta en löydä sille tunteelle,
jonka se minussa herätti. Välistä joutui lauttamme vesipyörteisiin
ja kulki silloin eteenpäin nopeasti pyörien ympäri. Kun se lähestyi
käytävän seiniä, käänsin lyhdyn sinnepäin ja saatoin arvata
kulkumme nopeuden siitä, että kallioseinän epätasaisuudet näyttivät
loppumattomilta viivoilta ja että oli kuin olisimme olleet suljetut
liikkuvista viivoista kudottuun verkkoon. Arveluni mukaan kuljimme
noin kolmekymmentä penikulmaa tunnissa.

Setäni ja minä tuijotimme tylsästi eteemme ja tartuimme jäljelle
jääneeseen mastontynkään, sillä masto oli räjähdyksessä katkennut
keskeltä poikki. Me käänsimme selkämme ilmanvetoa vastaan, ettemme
tukehtuisi liikunnon kiivaudesta, jota ei mikään ihmisvoima voinut
hillitä.

Sillävälin kului aika; asemamme ei tullut vähääkään paremmaksi,
päinvastoin sattui tapaus, joka saattoi sen yhä hankalammaksi.

Koettaessani järjestää tavaroitamme huomasin, että suurin osa
niistä oli kadonnut, kun meri räjähdyksen jälkeen tempasi meidät
niin väkivaltaisesti mukaansa. Tahdoin tarkalleen tietää mitä
varoja meillä oli mukanamme, ja aloin lyhty kädessä tutkia asiaa.
Tieteellisistä kojeistamme ei ollut jäljellä muita kuin kompassi
ja kronometri. Köysistä ja portaista ei ollut jäljellä muuta kuin
maston ympäri kääritty köydenpätkä. Meillä ei enää ollut kuokkaa, ei
rautakankea, ei vasaraa, ja pahin juttu kaikista, ei ruokaa enempää
kuin päiväksi!

Tutkin pienimmätkin raot lautalla, yksin vähäisimmät kolotkin hirsien
ja lankkujen saumoissa. Kaikki tyhjää! Meillä ei ollut muuta evästä
kuin palanen kuivaa lihaa ja muutamia kuivia korppuja.

Tunsin itseni peräti masentuneeksi, enkä voinut käsittää, miten
selviytyä! Ja kumminkin, mitä vaaraa minä niin kovin pelkäsin?
Kuinka voisimme päästä ylös niistä syvyyksistä, johon vastustamaton
virta meidät vei, vaikka meillä olisi ollut evästä kuukausiksi ja
vuosiksikin? Mitä hyödytti hätäillä kuolevamme nälkään, kun kuolema
oli edessämme niin monessa muussakin muodossa? Saisimmekohan edes
aikaa kuolla nälkään?

Kuvaillessani mielessäni näitä unohdin nykyisen vaaran, ja pelkäsin
vain tulevaisuuden uhkaa, joka hirveänä tuli mieleeni. Kenties
kuitenkin voisimme pelastua veden raivosta ja palata maan pinnalle?
Mutta millä tavoin? Sitä en tiedä. Mistä? Se olisi samantekevää. Yksi
mahdollisuus tuhansista on kumminkin mahdollisuus, mutta nälkäkuolema
sitävastoin ei jättänyt meille vähintäkään toivoa.

Mieleeni johtui puhua sedälleni asemastamme osoittaakseni hänelle,
mimmoisessa kurjassa tilassa olimme, ja tarkoin laskeaksemme
kuinka pitkä aika meillä vielä oli elettävänä, mutta minulla oli
kylliksi voimia pitää suuni kiinni ja antaa hänen pysyä tyynessä
kylmäkiskoisuudessaan.

Tällä kertaa alkoi tuli lyhdystämme vähetä vähenemistään sammuen
viimein kokonaan. Kynttilän sydän oli palanut loppuun, emmekä enää
voineet ajatellakaan valaista sysimustaa pimeyttä. Meillä oli tosin
vielä tulisoihtu, mutta sitä ei saattanut polttaa kovassa tuulessa.
Silloin ummistin silmäni niinkuin lapsi, etten tarvitsisi nähdä
pimeyttä.

Pitkän ajan kuluttua kävi kulkumme kahta vertaa nopeammaksi, päättäen
ilman puhaltamisesta kasvojani vastaan. Vesi syöksyi erittäin
jyrkästi alaspäin, ja luulin todellakin, ettemme enää kulkeneet
veden päällä, vaan putosimme suoraan alas, sillä tunsin omituista
putoamisen tunnetta. Setäni ja Hannu olivat tarttuneet lujasti
käsivarsiini ja pitivät minusta kiinni.

Kun oli kulunut jonkin aikaa -- kuinka kauan, sitä en saata
arvostella -- tunsin yhtäkkiä nytkähdyksen; lautta ei sattunut
mihinkään kovaan esineeseen, mutta seisahtui kuitenkin. Suunnaton
vedenpaljous syöksi sen yli; olin tukehtua -- -- -- olin
hukkumaisillani -- -- --

Mutta tätä vedenpaisumusta ei kestänyt kauan, ja muutaman sekunnin
kuluttua olin taas vapaassa ilmassa, jota vedin keuhkoihini täysin
henkäyksin. Setäni ja Hannu puristivat käsiäni, niin että ne olivat
musertua, ja vielä kerran vei lautta meitä eteenpäin.



XXXXII


Luulen että kello oli noin kymmenen paikoilla illalla. Kuulo oli
ensimmäinen aistini, joka teki tehtävänsä viime tapauksen jälkeen.
Minä kuulin melkein heti paikalla, -- sillä olihan se oikeaa
kuulemista -- äänettömyyden vallitsevan käytävässä sen ankaran
pauhinan jälkeen, joka monen tunnin kuluessa oli täyttänyt korvani.
Vihdoin kuuluivat korviini epäselvänä mutinana setäni sanat:

-- Me nousemme ylöspäin!

-- Mitä tarkoitatte? huusin minä.

-- Niin, me nousemme! me nousemme!

Kun ojensin käteni koetellakseni kallioseinää, loukkasin sormeni;
nousimme ylöspäin hyvin nopeasti.

-- Tulisoihtu! tulisoihtu! huusi professori.

Hyvin työläästi sai Hannu soihdun viimeinkin sytytetyksi, ja vaikka
nousimme yhä ylöspäin, kohosi liekkikin samoin ylöspäin ja levitti
kylliksi valoa valaistaksensa koko näköpiirimme.

-- Niin on kuin luulinkin, sanoi setäni. Me olemme ahtaassa kaivossa,
joka on vähemmän kuin neljän sylen laajuinen laidasta laitaan. Vesi,
joka on ehtinyt sen pohjaan, kohoaa nyt ja me sen mukana.

-- Mihin?

-- Sitä en tiedä, mutta meidän täytyy olla valmiit kaikkeen.
Me kuljemme ylöspäin vauhtia, jonka arvioin kahdeksi syleksi
sekunnissa; se on satakaksikymmentä syltä minuutissa eli enemmän kuin
puolikolmatta penikulmaa tunnissa. Kyllä tälläkin tavalla pääsee
eteenpäin maailmassa.

-- Niin, jollei satu estettä tielle ja jos tässä kaivossa on aukko!
Mutta jos se on umpinainen, jos ilma vähitellen pusertuu kokoon veden
painaessa alhaalta, niin olemme hukassa!

-- Akseli, vastasi professori aivan tyynenä, meidän tilamme on
melkein epätoivoinen, mutta onhan meillä edes jokin pelastuksen
toivo, ja tätä minä juuri tahdon koettaa. Jos me joka silmänräpäys
voimme tuhoutua, niin voimme myös joka silmänräpäys pelastua.
Olkaamme siis valmiit käyttämään jokaista tilaisuutta hyväksemme.

-- Mutta mitä sitten voimme tehdä?

-- Voimmehan syömällä vahvistaa voimiamme.

Tämän kuullessani katselin tylsästi setääni; nyt minun täytyi
ilmoittaa, mitä en olisi tahtonut, ja sanoin:

-- Syömälläkö?

-- Niin kyllä, viipymättä.

Professori lausui sen lisäksi muutaman sanan tanskaksi. Hannu pudisti
päätään.

-- Mitä? huusi professori, ovatko ruokatavaramme joutuneet hukkaan?

-- Ovat, tässä on kaikki mitä on jäljellä! pieni lihapalanen meille
kolmelle yhteensä!

Setäni katsoi minuun eikä tahtonut ymmärtää sanojani.

-- No, luuletteko vielä, että pelastumme?

En saanut vastausta.

Tunti kului ja rupesin tuntemaan ankaraa nälkää, mutta ei kukaan
meistä rohjennut liikuttaakaan vähäistä evään jäännöstämme.

Sillävälin nousimme lakkaamatta huimaavan nopeasti. Välistä
ilmanhenki esti meitä hengittämästä, aivan kuin silloin, kun
ilmapurjehtijat joskus nousevat liian nopeasti. Mutta sen sijaan,
että nämä tuntevat vilua samassa suhteessa kuin nousevat ylöspäin
ilmakehän ylempiin kerroksiin, oli meillä päinvastainen tunne. Lämpö
kohosi hämmästyttävän nopeasti nousten varmaankin tällä hetkellä
neljäänkymmeneen asteeseen. Mitä tämä muutos merkitsi? Tähän asti
oli todellisuus osoittanut Davyn ja Lidenbrockin teoriat oikeiksi;
tähän asti olivat erityiset seikat -- tulenkestävät kalliot, sähkö ja
magnetismi -- lieventäneet luonnon yleisiä lakeja ja antaneet meille
kohtuullisen lämmön, sillä minun mielestäni oli oppi maanalaisesta
tulesta yhä vain ainoa todellinen ja selvä selitys maapallostamme.
Olimmekohan nyt menossa sellaiseen paikkaan, jossa kaikki nämä
luonnonvoimat riehuvat valtoiminaan ja jossa kuumuus sulattaa kaikki
kalliotkin? Juuri sitä pelkäsin, ja siksi lausuin professorille:

-- Jollemme huku veteen tahi muserru kallioita vastaan, emmekä kuole
nälkään, niin on meillä ainakin odotettavana sellainen kohtalo, että
kärvennymme elävältä.

Hän ei vastannut, vaan kohautti sääliväisesti olkapäitään ja vaipui
jälleen ajatuksiinsa.

Tunti kului, eikä tilassamme tapahtunut mitään muutosta, paitsi että
lämpö kohosi hiukan. Viimein setäni alkoi taas puhua:

-- Kuulkaapa nyt, sanoi hän, meidän täytyy tehdä päätös.

-- Tehdä päätös? sanoin minä.

-- Niin, meidän täytyy vahvistaa voimiamme. Jos koetamme pitkittää
elämäämme joitakuita tunteja sillä tavoin, että säästämme tätä ruoan
jäännöstä, niin uuvumme jo ennen loppuamme.

-- Niin kyllä, ennen loppuamme, jota emme kauan tarvitsekaan odottaa.

-- Entä jos ilmestyy pelastuksen tilaisuus, jolloin silmänräpäyksen
ajan täytyy reippaasti toimia, niin mistä silloin saamme voimia, jos
nyt uuvutamme itsemme nälällä?

-- Mutta, setä, mitä meillä sitten on jäljellä, kun olemme syöneet
tämän lihapalan?

-- Ei mitään! Akseli, ei mitään! Mutta tuletko siitä kylläisemmäksi,
jos vain katselet sitä? Niinhän puhut kuin ainakin ihminen, jolla ei
ole omaa tahtoa, kuin voimaton olento!

-- Ettekö sitten itse ole epätoivoissanne? kysyin äreästi.

-- En! vastasi professori vakavasti.

-- Mitä? Luuletteko vielä mahdolliseksi, että pelastumme?

-- Aivan varmaan! Ja niin kauan kuin sydämeni sykkii ja veri virtaa
suonissani, en hyväksy sitä, että ajatteleva olento antautuu
epätoivon valtaan.

Mitkä erinomaiset sanat! Miehen, joka tällaisessa tilanteessa saattoi
puhua sellaisia sanoja, täytyi olla harvinainen ihminen.

-- No mitä siis aiotte tehdä? kysäisin minä.

-- Syödä jäljellä olevan ruokamme viimeistä suupalaa myöten
vahvistaaksemme riutuneita voimiamme. Saattaa olla, että tämä on
viimeinen ateriamme; olkoon menneeksi! Mutta olemmehan edes täysissä
voimissa emmekä uuvuksissa.

-- Olkoon menneeksi sitten! Syökäämme siis! sanoin minä.

Setäni otti lihapalan ja ne muutamat korput, jotka olivat säilyneet
haaksirikostamme, jakoi ne tasan kolmeen osaan, joten kukin meistä
sai osaksensa naulan verran. Professori söi halukkaasti melkein
kuumeentapaisella kiireellä; minä sitävastoin haluttomasti, melkein
vastahakoisesti, vaikka olin nälissäni; Hannu taas söi hiljaisesti,
kohtuullisesti, äänettömänä pureskellen pieniä paloja ja niellen
palansa tyynesti, niinkuin ainakin se, jota eivät tulevaisuuden
huolet hätyytä. Tarkasti etsittyänsä hän löysi puoli pulloa viinaa,
jota hän tarjosi meille, ja tämä oivallinen juoma virkistikin minua.

-- Oivallista! sanoi Hannu kun hänen vuoronsa tuli.

-- Erinomaista! vakuutti setäkin.

Minä olin taas saanut hiukan toivoa, mutta viimeinen ateriamme oli
syöty; kello oli viisi aamulla.

Ihminen on kertakaikkiaan sellainen, että kun ravinnon tarve on
tyydytetty, niin on vaikeaa ymmärtää nälän tuskia: niitä täytyy itse
tuntea voidakseen käsittää oikein. Pitkän paastoamisen jälkeen siis
lihapalanen ja muutamat korput saattoivat entiset kärsimyksemme
unohduksiin.

Syötyämme jättäytyi jokainen meistä mietteittensä valtaan. Mitähän
Hannu mahtoi ajatella, hän, joka oli kotoisin kaukaiselta saareltansa
ja jolla oli itämaalaisen nöyryys taipua kohtaloonsa? Minä puolestani
vaivuin muistelmiini; ne veivät minut takaisin maapallon pinnalle,
josta minun ei olisi pitänyt ikinä lähteä. Kuninkaankadun varrella
oleva talo, Graüben raukkani, sekä lempeä Martta kulkivat sieluni
silmien ohi, ja tuo kohtalokas pauhina, joka kuului maan sisustasta,
oli mielestäni kuin kaupunkien melu tuolla ylhäällä.

Setäni sitävastoin pysyi aina vain asiassa ja tutki tarkoin maan
laatua tulisoihtu kädessä; hän koetti päästä varmuuteen asemastamme
tarkastelemalla maakerroksia. Tämä laskelma, tai pikemmin arvio,
sattui tietysti vain likimaille, mutta oppinut mies on aina oppinut,
kun hän vain pysyy levollisena, ja varmaa on, että tätä ominaisuutta
oli professori Lidenbrockilla sangen suuri määrä. Kuulin hänen
mutisevan geologisia sanoja, ymmärsin ne ja tunsin vastoin tahtoani
tämän tutkimuksen huvittavan itseäni vielä elämäni yhdennellätoista
hetkellä.

-- Tulensyöksemää graniittia! virkkoi hän. Vielä olemme ensimmäisen
aikakauden rajojen sisällä, mutta me nousemme! Me nousemme! Kuka
tietää?

Kuka tietää? Hänellä on vielä toivoa! Hän koetteli kädellänsä
pystysuoraa seinää ja lausui muutaman silmänräpäyksen kuluttua:

-- Tässä on gneissiä! Katinkultaa! Hyvä! Kohta olemme
siirtymisaikakauden kerroksissa, ja sitten -- --

Mitä hän tarkoitti? Saattoiko hän mitata päämme yläpuolella olevan
maakuoren vahvuutta? Oliko hänellä mitään keinoa laskea sitä? Ei!
Manometri oli menetetty, eikä mikään arviolasku voinut korvata sitä.

Kuumuus eneni enenemistään, tunsin hikoilevani kuin tulisessa
löylyssä. En voi verrata sitä muuhun kuin siihen kuumuuteen, joka
lähtee raudan sulatusuunista silloin kuin sulaa rautaa paraikaa
valetaan muotteihin. Vähitellen täytyi Hannun, sedän ja minun riisua
takkimme ja liivimmekin; vähimmätkin vaatekappaleet olivat meille
harmiksi ja kiusaksi.

-- Kohoammeko me tulisena hehkuviin kerroksiin? huusin minä, kun
kuumuus kävi kahta vertaa ankarammaksi.

-- Ei! vastasi setäni; sehän on mahdotonta! Aivan mahdotonta!

-- Mutta onhan kallio kuuma! sanoin minä koeteltuani seinää.

Kun heti sen jälkeen käteni sattui veteen, täytyi minun tempaista se
takaisin.

-- Vesi on kiehuvan kuumaa! huusin minä.

Tällä kertaa professorin ainoana vastauksena oli vihainen viittaus.

Silloin valtasi minut vastustamaton kauhistus, enkä voinut siitä
enää päästä; tunsin jo edeltäpäin jotakin erikoista tapahtuvaksi,
jommoista ei rohkeinkaan mielikuvitus voi keksiä. Mieleeni iski
ajatus, joka ensin tuntui epätodennäköiseltä, mutta muuttui viimein
varmuudeksi; koetin karkoittaa sitä mielestäni, mutta se palasi
alinomaa takaisin. En uskaltanut lausua sitä julki, mutta muutamat
huomiot, jotka vastoin tahtoani tulin tehneeksi, osoittivat
vakaumukseni todeksi. Tulisoihdun himmeässä valossa huomasin
kallioiden levottomasti liikkuvan; nähtävästi oli tapahtumaisillaan
jokin ilmiö, jossa sähkölläkin oli osansa; sen lisäksi tämmöinen
hirveä kuumuus, tämä kiehuva vesi! -- -- minä katsoin kompassiin.

Se oli kuin hulluna!



XXXXIII


Niin! Kompassi oli hulluna. Neula hyppeli jyrkästi pohjoisesta
etelään, kääntyili kaikkiin ilmansuuntiin ja heilui edestakaisin,
ikäänkuin sitä olisi pyörryttänyt.

Tiesin varsin hyvin, että maan malmipitoinen ulkokuori ei ole koskaan
levossa; ne muutokset, jotka tapahtuvat sisimpien aineiden sulamisen
vaikutuksesta, samoinkuin tärähdykset, joita suuret virrat ja
magnetismi synnyttävät, muuttavat alituisesti sen tilaa, silloinkin
kun sen pinnalla asuvat olennot eivät huomaa sen liikkumista. Minun
ei siis olisi pitänyt hämmästyä tästä ilmiöstä tahi ei ainakaan
päästää sellaista hirveätä ajatusta syntymään aivoissani.

Mutta minä en voinut enää erehtyä muutamista muista seikoista. Pauke
ja jyske kävivät hirvittäviksi; en voinut verrata niitä muuhun kuin
tykkipatterin räminään ja jyrinään kivikadulla. Se oli yhtämittaista
ukkosen jyrinää.

Sähköilmiöiden riivaama hurja kompassi tuki osaltaan käsitystäni.
Maan malminen kuori oli puhkeamaisillaan, kalliot näyttivät uhkaavan
syöksyä jälleen yhteen, rako oli menossa umpeen ja tyhjä paikka
täyttymäisillään. Silloin me pienet raukat olisimme litistyneet
hienoksi moisessa peloittavassa syleilyssä.

-- Setä! setä! huusin minä, me olemme hukassa.

-- Mikä hätä sinulla taas on? vastasi hän hämmästyttävän
levollisesti. Mitä nyt?

-- Mikäkö nyt on hätänä! Katsokaa kuinka seinät horjuvat, kuinka
kallio liikkuu! Ja tämä polttava helle, tämä kiehuva vesi, nämä
höyryt, tämä hurja kompassi, kaikki ovat maanjäristyksen enteitä.

Setäni pudisti hiljaa päätänsä.

-- Maanjäristyksenkö? virkkoi hän.

-- Niin!

-- Poikani, luulenpa, että erehdyt!

-- Mitä! ettekö tunne näitä enteitä? -- -- --

-- Maanjäristyksen enteitäkö? En! Minä odotan jotakin parempaa!

-- Mitä tarkoitatte?

-- Tulivuoren purkausta, Akseli!

-- Tulivuoren purkausta! sanoin minä. Me olemme siis tulivuoren
aukossa!

-- Niin minäkin luulen, vastasi professori hymyillen, ja se onkin
parasta, mitä meille voi tapahtua!

Parasta mitä voi tapahtua! Olikohan setäni hullu? Mitä tämä merkitsi?
Miksi hän oli näin tyynellä mielellä ja hymyili?

-- Mitä! huusin minä, me olemme joutuneet tulivuoren purkaukseen!
Sallimus on tuonut meidät tulisen laava-aineen, sulavien kallioiden,
kiehuvan veden ja kaikkien ulossyöksevien aineiden kulkuväylään!
Nämä aineet sysäävät meitä eteenpäin, ajavat meidät ulos maan
sisuksista, tulivuori viskaa meidät ilmaan kivien mukana, tuhka- ja
kuonasateessa, oksentaa meidät ilmoille tuliliekkien keskellä, ja
tämä on sitten parasta, mitä meille saattaa tapahtua!

-- Niin! vastasi professori, katsellen minuun silmälasiensa ylitse,
sillä se on ainoa keino, jolla voimme päästä takaisin maan pinnalle!

Minun täytyy jättää mainitsematta ne tuhannet eri ajatukset, jotka
risteilivät aivoissani. Setäni oli oikeassa, aivan oikeassa;
eikä hän ollut milloinkaan näyttänyt mielestäni rohkeammalta tai
turvallisemmalta kuin tällä kertaa, kun hän tyynesti odotti ja
edeltäpäin laski tulivuoren purkautumisen mahdollisuutta.

Me nousimme yhä; yö kului samalla tavalla. Pauhina ympärillämme
kasvoi monta vertaa kovemmaksi; olin tukehtumaisillani, luulin jo
viimeisen hetkeni olevan käsissä, ja yhtäkaikki mielikuvitukseni
toimi niin, että rupesin taas ajattelemaan. Mutta seurasin
tahdottomana ajatusteni juoksua yrittämättäkään hillitä niitä!

Oli selvää, että tulivuoren purkaus sysäsi meitä eteenpäin; lauttamme
alla oli kiehuvaa vettä ja veden alla kokonainen laavatulva,
kivisekoitus, joka tulivuoren huipulla hajoaisi joka suuntaan. Me
olimme siis tulivuoren kidassa. Siitä ei ollut epäilystä.

Mutta sammuneen Sneffels-vuoren sijaan olimme nyt jossakin
todellisesti tulta syöksevässä vuoressa. Minä siis ihmettelin
itsekseni, mikähän vuori se mahtoi olla, ja mihin maapallon paikkaan
se oksentaisi meidät kidastaan.

Tietysti jonnekin pohjoisiin seutuihin, se oli selvää. Kompassimme
oli aina vain osoittanut oikealle päin, ennenkuin se tuli hulluksi.
Cap Saknussemmista alkaen olimme ajautuneet satoja penikulmia
suoraan pohjoiseen päin. Olimmekohan kenties joutuneet takaisin
Islantiin? Syöksyisimmeköhän ilmoille Heklan suusta tahi jostakin
niistä seitsemästä muusta tulivuoresta, jotka ovat tällä saarella?
Viidensadan penikulman päässä länteen päin en muistanut tällä
leveysasteella olevan mitään muita tulivuoria paitsi eräitä vähän
tunnettuja Amerikan luoteisrannalla. Idässäpäin oli yksi ainoa,
kahdeksannellakymmenennellä leveysasteella, nimittäin Esk, Jean Mayen
saarella, Huippuvuorten läheisyydessä! Tulivuorenaukoista ei siis
ollut puutetta, ja ne olivat kylliksi avaroita oksentaaksensa vaikka
kokonaisia armeijoja! Mutta sitä yritin aprikoida, mistä aukosta
meidän oli määrä pujahtaa ulos.

Aamulla nousimme ylöspäin yhä kiivaammin. Sen sijaan että kuumuus
olisi vähentynyt lähempänä maan pintaa, se yhä eneni, mutta siihen
oli syynä tulivuoren vaikutus ja se seikka, että kuumuus oli tälle
paikalle ominaista. Meitä eteenpäin kuljettavasta voimasta ei minulla
ollut mitään epäilyä. Ääretön, monen sadan ilmakehän paine, joka
oli syntynyt maan sisukseen keräytyneistä höyryistä, ajoi meitä
vastustamattomasti eteenpäin. Mutta mihin lukemattomiin vaaroihin se
meidät veikään!

Kohta levisi tähän pystyyn käytävään kellertävää valoa; oikealla ja
vasemmalla huomasin syviä käytäviä, jotka olivat ikäänkuin äärettömiä
aukkoja, joista syöksyi esiin paksua höyryä; rätisevät tulenliekit
näyttivät nuoleksivan seiniä.

-- Katsokaa, setä! katsokaa! huusin minä.

-- Niin, ne ovat rikkiliekkejä. Ei ole mikään sen luonnollisempaa
tulivuoren purkautumisessa.

-- Mutta entäs jos ne sulkevat meidät keskeensä.

-- Eivät ne tee sitä.

-- Entäs jos ne tukehduttavat meidät?

-- Eivät ne meitä tukehdutakaan! Käytävä levenee laajemmaksi, ja jos
niin tarvitaan, niin voimme lähteä pois lautalta ja etsiä suojaa
jostakin vuoren loukosta.

-- Entä vesi, kohoava vesi?

-- Ei täällä enää olekaan vettä, Akseli, vaan jonkinlaista
laavapuuroa, joka viepi meidät mukanansa tulivuoren suulle.

Vesi oli todellakin kadonnut aitamme. Sen tilalle oli ilmestynyt
jotenkin tiheitä, mutta kuitenkin kiehuvia aineita. Ilma kävi
sietämättömän kuumaksi, ja jos meillä olisi ollut lämpömittari, niin
se olisi varmaankin osoittanut seitsemääkymmentä astetta! Hiki valui
meistä virtanaan; ja jollemme olisi nousseet niin vinhaa vauhtia
ylöspäin, niin olisimme varmaan tukehtuneet.

Professori ei kuitenkaan vaatinut meitä noudattamaan esitystään
ja poistumaan lautalta, ja oikeassa hän olikin. Nämä muutamat
kokoonkyhätyt pölkyt muodostivat sentään vakavan pinnan, turvallisen
jalansijan, jota emme mistään muualta olisi löytäneet.

Kello kahdeksan aamulla tapahtui jotakin, jota ennen ei ollut
sattunut. Kohoava liike lakkasi yhtäkkiä; lautta oli aivan
liikkumattomana.

-- Mikä nyt on? kysyin minä, kun horjahdin tästä seisahtumisesta,
ikäänkuin jostakin sysäyksestä.

-- Pysähdys, vastasi setäni.

-- Pysähtyykö tulivuoren purkaus?

Edessämme näkyivät kauniin meren välkkyvät laineet.

-- Enpä luule.

Minä nousin ja katselin ympärilleni. Kenties esiinpistävä
kallionkieleke oli seisahduttanut lautan, joka nyt silmänräpäyksen
ajan vastusti ulossyökseviä aineita. Siinä tapauksessa pitäisi
koettaa saada lautta irti niin pian kuin suinkin mahdollista.

Mutta niin ei ollut; kaikki ulossyöksevät aineet, tuhka, kuona ja
kivisirpaleet, olivat seisahtuneet ja lakanneet kohoamasta.

-- Taukoaakohan tulivuoren purkaus? huusin minä.

-- Oh! virkkoi professori, pelkäätkö sitä, poikaseni? Ole huoleti; ei
tätä lepoa kauan kestä: sitä on jo kestänyt viisi minuuttia, ja pian
jatkamme nousuamme vuoren aukon suulle.

Näin puhellessansa professori alinomaa katseli kelloansa, ja nytkin
kävi hänen ennustuksensa toteen. Kohta rupesi lautta taas kiivaasti
liikkumaan, kulkien noin pari minuuttia, jolloin se seisahtui
uudestaan.

-- Hyvä! sanoi setäni, katsoen kelloonsa, kymmenen minuutin kuluttua
se taas lähtee liikkeelle.

-- Kymmenenkö minuutin kuluttua?

-- Niin; tällä tulivuorella on ajoittaiset purkaukset. Se sallii
meidän vetää henkeämme samalla kun se itsekin hengittää.

Se oli totta. Määrättyyn aikaan syöksyimme taas ylöspäin erinomaisen
nopeasti. Meidän täytyi tarttua lujasti kiinni lautan pölkkyihin
pysyäksemme sillä. Sitten se taas pysähtyi.

Olen myöhemmin monesti aprikoinut tätä kummallista ilmiötä keksimättä
siihen tyydyttävää selitystä. Minusta on kuitenkin selvää, ettemme
olleet tulivuoren päätorvessa, vaan jossakin sivu-uomassa, jossa
tuntui jonkinlainen vastavaikutus.

En voi sanoa, kuinka nopeasti tämä temppu uudistui. Sen ainoastaan
voin vakuuttaa, että me jokaisella uudella sysäyksellä syöksyimme
eteenpäin yhä kiivaammin ja lensimme ylöspäin tykin luodin vauhdilla.
Joka kerta kuin pysähdyimme, olimme tukehtumaisillamme; kun kuljimme
eteenpäin, niin tulinen ilma melkein esti meitä hengittämästä.
Ajattelin jo, mikä erinomainen nautinto olisi, jos äkkiä tulisimme
pohjoisiin seutuihin, joissa olisi kolmenkymmenen asteen pakkanen.
Mielikuvituksissani olin jo kulkevinani napaseutujen lumikedoilla,
ja halusin päästä niin pian kuin mahdollista kierittelemään
lumihangessa! Pääni joutui vähitellen pyörryksiin alituisista
sysäyksistä. Jollei Hannua olisi ollut, niin olisin jo monta kertaa
loukannut pääni kallioseinään.

En niin ollen muista aivan selvään, mitä tapahtui seuraavain tuntien
aikana; ainoastaan himmeästi tajusin yhtämittaisen pauhinan,
vuoren vapisemisen ja että lauttamme kieppui ympäri kuin kehässä.
Se kiikkui laavavirralla, tuhkasateessa, rätisevien liekkien
keskellä. Myrskytuuli, jonka olisi luullut saaneen alkunsa jostakin
suunnattoman suuresta palkeesta, ylläpiti maanalaista tulta. Vielä
kerran näin Hannun kasvot punertavassa valossa ja tunsin tällä kertaa
samaa kauhua, jonka syntinen raukkakin tuntee seisoessaan tykin
suuhun sidottuna ja odottaessaan laukausta, joka paukahtaessaan
siroittaa hänen jäsenensä ilmaan.



XXXXIV


Kun jälleen avasin silmäni, tunsin Hannun toisella kädellään pitävän
minua tanakasti kiinni vyötäistä, ja toisella huomasin hänen tukevan
setääni. En ollut pahoin loukkautunut, vaan pikemmin kuin pehmeäksi
piesty, kun olin heittänyt vaarallisella tavalla kuperkeikkaa pitkin
vuoren rinnettä; älysin olevani vuoren rinteellä parin askeleen
päässä jyrkästä kuilusta, johon olisin syöksynyt, jos olisin
hievahtanutkaan. Hannu oli pelastanut minut kuolemasta luisuessani
pitkin vuoren sivua.

-- Missä me nyt olemme? kysyi setäni, joka näytti mielestäni olevan
äkeissänsä siitä, että olimme taas maan pinnalla.

Hannu kohotti olkapäitään tietämättömyyden merkiksi.

-- Islannissa, vastasin minä.

-- Emmepä olekaan, virkkoi Hannu.

-- Emme suinkaan, todisti professorikin.

-- Hannu erehtyy! sanoin minä, nousten pystyyn.

Vielä kohtasi meitä hämmästys niin monen ihmeen lisäksi, joita jo
olimme matkallamme nähneet ja kokeneet. Odotin näkeväni ikuisen
lumen peittämän vuoren huipun, pohjoisten seutujen hedelmättömät
maat napaseutujen kelmeän taivaan alla, pohjoisempana kuin mitkään
tähän asti tunnetut leveysasteet, mutta vastoin kaikkia näitä luuloja
olimme setäni, islantilainen ja minä mukavasti pitkällämme polttavan
auringon paahteessa vuoren rinteellä, lämpöisessä ilmanalassa.

En tahtonut oikein uskoa silmiäni; mutta ruumiini ei sallinut epäillä
sitä. Puolialastomina olimme tulleet ulos tulivuoresta, emmekä olleet
nähneet aurinkoa kahteen kuukauteen; nyt näimme sen loistavana
yläpuolellamme taivaanlaella, josta se vuodatti häikäiseviä säteitään
tuhlaamalla tuhlaten lämpöä ja valoa.

Kun silmäni olivat ehtineet tottua tähän ylenpalttiseen valoon ja
loisteeseen, käytin niitä oikaistakseni mielikuvitukseni ensimmäisen
erehdyksen. Tahdoin kuitenkin väittää, että olimme Huippuvuorilla,
enkä aikonut ilman muuta luopua tästä ajatuksestani.

Professori alkoi puhua ensin ja sanoi:

-- Ei todellakaan näytä siltä, kuin olisimme Islannissa.

-- Mutta entä Jan Mayenin saari...? vastasin siihen.

-- Eipä niinkään, poikaseni. Eihän tämä ole louhikkoinen
lumipeitteinen pohjoismainen tulivuori.

-- Mutta -- -- --

-- Katsopa, Akseli, tuonne!

Korkeintaan viisisataa jalkaa päämme yläpuolella kohosi tulivuoren
huippu, josta nousi noin joka neljännestunti kovasti jyristen
korkea tulipatsas ja samalla isot joukot hohkakiveä, tuhkaa ja
laava-ainetta. Tunsin tärinää vuoressa, joka huokui kuin suuri valas
ja syöksi aika ajoin tulta ja kaasuja suuresta purskureiästänsä.
Alempana oli jyrkkinä röykkiöinä suuret määrät seitsemän- tai
kahdeksansadan jalan paksuudelta tulivuoren oksentamia aineita, joten
koko vuoren korkeus ei ollut kolmeakaan sataa syltä. Vuoren juuri
oli viheriäisten puiden peitossa! Huomasin siellä muiden ohessa
öljypuita, viikunapuita ja viiniköynnöksiä, joissa riippui runsaasti
punaisia rypäleitä.

Täytyi myöntää, että tämä ei ollut pohjoinen maisema.

Kun katsoimme tämän viheriäisen vyöhykkeen ulkopuolelle, avautuivat
nähtäväksemme ihmeellisen kauniin meren välkkyvät laineet, jotka
rajoittivat tämän ihanan maan vain muutaman penikulman pituiseksi
saareksi. Idässäpäin näkyi pienoinen satama, jonka ympärillä oli
muutamia rakennuksia ja jossa omituisen muotoisia laivoja liikkui
taivaansinisellä vedenpinnalla. Etempänä kohosi vedenpinnasta niin
laaja saaristo, että se näytti mahdottoman suurelta muurahaispesältä.
Lännessäpäin kaareutui taivasta vastaan kaksi kaukaista rannikkoa;
toisella niistä näkyi kauniisti muodostuneita siintäviä
vuorenselänteitä; toisella, kaukaisemmalla, rantamaalla näkyi
summattoman korkea vuoren huippu, jonka kärjessä liehui savutöyhtö.
Pohjoisessa levisi ääretön meren ulappa, joka kimalteli auringon
säteissä ja jossa näkyi siellä täällä maston huippu tahi tuulen
paisuttama purje. Se seikka, ettemme olleet aavistaneet tällaista,
enensi sen ihmeellistä kauneutta satakertaisesti.

-- Missä me olemme? Missä? kyselin minä puoliääneen.

Hannu sulki silmänsä välinpitämättömästi, ja setäni katseli
ympärillensä ymmärtämättä mitään.

-- Olkoonpa tämä mikä vuori hyvänsä, sanoi hän viimein, mutta tulta
oksentava se kuitenkin on; tulen syöksymiset eivät lakkaa, eikä
todellakaan maksa vaivaa päästä hengissä tulivuoren purkauksesta
saadaksensa lopuksi kuitenkin kivimöhkäleen päähänsä. Lähtekäämme
sentähden alas, niin saamme tietää, mihin toimiin meidän on
ryhtyminen. Olen sitäpaitsi kuolemaisillani nälkään ja janoon.

Professori ei varmaankaan ollut mietiskelijä-luonne. Minä puolestani
unhotin sekä vaivamme että tarpeemme, ja olisin voinut jäädä
tälle paikalle vielä moneksi tunniksi, mutta minun täytyi seurata
tovereitani.

Vuoren rinteillä oli sangen korkeita jyrkänteitä, ja pudota
tupsahdimme syviin tuhkahautoihin vältellessämme laavavirtoja, jotka
luikertelivat alas ikäänkuin tuliset käärmeet. Laskeutuessamme minä
puhelin innokkaasti, sillä mielikuvitukseni oli liiaksi kiihtynyt.

-- Me olemme Aasiassa, virkoin minä; Intian rantamilla, tahi
Tyynenmeren saaristossa! Me olemme kulkeneet toisen maapallon
puoliskon lävitse ja tulleet takaisin toisella puolella, Eurooppaa
vastapäätä.

-- Mutta kompassi? väitti setäni.

-- Niin kompassi! vastasin minä hämilläni; jos uskoisimme sitä, niin
olisimme kaiken aikaa kulkeneet pohjoista kohti.

-- Se on siis osoittanut väärin?

-- Aivan varmaan!

-- Jollei tämä ole pohjoisnapa!

-- Tämäkö pohjoisnapa? Eihän toki! Mutta -- -- --

Tämä oli selittämätön seikka, enkä tiennyt, mitä uskoa.

Sillävälin lähestyimme viheriäistä metsikköä, jota silmämme
ihailivat. Nälkä ja jano kiusasivat minua kovasti. Pari tuntia
astuttuamme levisi silmiemme eteen ihana lakeus täpötäynnänsä
öljy- ja granaattipuita sekä viiniköynnöksiä, jotka näkyivät olevan sen
omaisuutta, joka ensin niitä lähestyi. Hätääntyneessä tilassamme emme
pitäneet lukua mistään muodollisuuksista. Mikä suloinen nautinto
olikaan pistellä suuhunsa näitä meheviä hedelmiä, ahmia kokonaisia
rypäleterttuja näistä viiniköynnöksistä, joiden hedelmät jo olivat
kypsyneet mustapuhuviksi! Aivan lähellä huomasin nurmikossa puiden
suloisessa varjossa kirkkaan lähteen, jossa me kohta huuhdoimme
kasvomme ja kätemme.

Kun sitten heittäysimme levolle, näimme lapsen parin öljypuumetsikön
välissä.

-- Katsokaa, tuolla on tämän onnellisen maan asukkaita!

Lapsi oli pieni raukka, repaleinen ja kituliaan näköinen, ja näytti
säikähtävän hirveästi nähdessänsä meidät; kun olimme puolialastomina
ja aivan siivottomasti parroittuneet, olimme todellakin inhoittavan
näköisiä ja omiamme peloittamaan piloille maan asukkaat, jollei tämä
ollut pelkkien rosvojen ja ryövärien maa.

Kun poika oli juuri lähtemäisillään käpälämäkeen, juoksi Hannu hänen
luoksensa ja sieppasi hänet kiinni, vaikka hän kyllä koetti huutaa ja
potkia.

Setäni alkoi rauhoittaa häntä niin hyvin kuin taisi ja kysyi häneltä
saksaksi:

-- Sanopas, pieni ystäväni, mikä tämän vuoren nimi on?

Lapsi ei vastannut.

-- No hyvä, virkkoi setäni, emme ole Saksassa.

Hän uudisti saman kysymyksen englanninkielellä. Lapsi ei sittenkään
vastannut mitään; olin kuin tulisilla hiilillä.

-- Onko hän mykkä? tiuskaisi professori, joka ylpeänä
kielitaidostansa uudisti kysymyksensä ranskaksi.

Lapsi oli vain äänetönnä.

-- No koetetaanpa italian kieltä, virkkoi setäni, ja lausui:

-- _Dove noi siamo?_

Niin, missä me olemme? matkin minä maltitonna. Poika ei virkkanut
mitään.

-- Mitä nyt? Etkö vastaa? ärjäsi professori, joka alkoi vihastua ja
ravisteli poikaa korvista. _Come si noma questa isola?_

-- Stromboli, vastasi paimenpoika ja pujahti pakoon Hannun käsistä
lähtien juoksemaan kedon halki.

Me emme aikoneetkaan pidättää häntä. Stromboli! Minkä vaikutuksen
tämä odottamaton sana tekikään! Me olimme siis keskellä Välimerta,
mytologiasta tunnetussa Aiolian saaristossa, Strongylumissa, jossa
Aiolos piti tuulia ja myrskyjä kahleissa. Ja nuo kaukana idässä
siintävät vuoret olivat Calabrian vuoret! Ja tuolla etelässä kohoava
tulivuori oli Etna; raju ja villi Etna!

-- Stromboli! Stromboli! toistin minä.

Setäni viittaili ja puheli niinkuin minäkin; olisi voinut luulla,
että veisasimme ylistysvirttä.

Oi mikä matka! Mikä merkillinen matkustus! Tunkeuduttuamme
tulivuoreen tulimme ulos toisesta, joka oli enemmän kuin
tuhannenkahdensadan penikulman päässä Sneffelsistä tuolla autiossa
maailman ääreen heitetyssä Islannissa! Sattumalta olimme tulleet
maapallon ihanimpiin seutuihin. Ikuisen lumen maista olimme joutuneet
ikuisen vihannuuden tienoille; kylmän seudun harmaasta usvasta olimme
sukeltaneet maan uumeniin tullaksemme Sisilian tummansinisen taivaan
alle.

Syötyämme erittäin maukkaan hedelmäaterian ja ryypättyämme raikasta
vettä palanpaineeksi lähdimme jälleen kulkemaan päästäksemme
Strombolin satamaan. Varovaisuuden vuoksi emme puhuneet sanaakaan
siitä, millä tavoin olimme joutuneet saarelle, sillä taikauskoiset
italialaiset olisivat luultavasti pitäneet meitä manalasta karanneina
paholaisina; meidän täytyi siis selittää kaikille olevamme
poloisia haaksirikkoutuneita. Se oli vähemmän kunniakasta, mutta
turvallisempaa. Kulkiessamme setä mutisi itsekseen:

-- Mutta kompassi! kompassi, joka osoitti pohjoista! Kuinka saatan
selittää tämän?

-- Kas kummaa! sanoin minä ylenkatseellisesti, sitä ei voi selittää,
se on varsin yksinkertaista!

-- Kas sepä olisi kaunista! Johannaeumin professori ei osaa selittää
kosmillista ilmiötä, sehän on häpeä!

Tämän sanottuansa asetti setäni taas silmälasit nenällensä ja muuttui
ankaraksi mineralogian professoriksi, seisoen puoleksi alastomana
nahkavyö vyötäisillänsä.

Tuntia myöhemmin, kun olimme lähteneet olivimetsiköstä,
tulimme San-Vincenzon satamaan, jossa Hannu tahtoi palkkansa
kolmanneltakymmenenneltä palvelusviikoltansa; ystävällisesti
puristaen hänen kättänsä maksoi setäni hänelle palkan.

Vaikk'ei Hannu ollut yhtä liikutettu kuin me, niin osoitti hän
kuitenkin tällä kertaa erinomaista sydämellisyyttä.

Sormenpäillään hän puristi hymyillen kättämme.



XXXXV


Tähän loppuu nyt kertomukseni, joka on sellainen, etteivät sitä usko
todeksi nekään, jotka eivät ole tottuneet epäilemään mitään asiaa.
Mutta minä olen siihen jo edeltäkäsin valmistunut.

Strombolin kalastajat osoittivat meille kaikkea ystävällisyyttä,
jota haaksirikkoon joutuneet voivat toivoa, ja lahjoittivat meille
vaatteita ja ruokaa.

Pari vuorokautta odotettuamme pääsimme maltalaisessa purjeveneessä
syyskuun 2 päivänä Messinaan, jossa muutaman päivän lepo virkisti
meitä kaikista vaivoistamme ja rasituksistamme.

Perjantaina syyskuun 6 päivänä lähdimme ranskalaisessa postilaivassa
_Volturnossa_ matkaan, ja kolmen päivän perästä nousimme maihin
Marseillessa, ajatellen ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin tuota
kirottua kompassia; tämä selittämätön seikka ei lakannut minua
vaivaamasta. Syyskuun 11 päivän iltana tulimme Hampuriin.

En rupea selittämään Martan hämmästystä enkä Graübenin ihastusta.

-- Nyt kun olet sankari, sanoi rakastettava morsiameni, ei sinun
tarvitse enää lähteä luotani, Akseli!

Minä katsoin häneen, hän itki ja hymyili yht'aikaa. Saattaa
arvata, miten suurta huomiota professori Lidenbrockin palaaminen
herätti Hampurissa. Puhelias Martta oli lennättänyt uutisen hänen
matkustuksestansa maan keskipisteeseen ympäri kaupunkia. Sitä ei
kukaan tahtonut uskoa, ja vaikka professorin nähtiinkin palanneen
kotiin, ei hänen matkaansa pidetty silti totena.

Mutta Hannun täälläolo ja kertomukset Islannista muuttivat vähitellen
asian uskottavaksi.

Sedästäni tuli siis kuuluisa mies, ja minusta kuuluisan miehen
veljenpoika, ja merkitseehän sekin aina jotakin. Hampurin
kaupunkilaiset pitivät juhlan kunniaksemme. Johannaeumissa
pidettiin julkinen kokous, jossa professori kertoi matkastansa,
jättäen kuitenkin mainitsematta ne seikat, jotka olivat yhteydessä
kompassimme kanssa. Samana päivänä hän luovutti Saknussemmin
kirjoituksen kaupungin arkistoon lausuen mielipahansa senjohdosta,
että useat seikat, jotka olivat voimakkaammat kuin hänen tahtonsa,
olivat estäneet häntä seuraamasta islantilaisen matkustajan jälkiä
maan keskipisteeseen asti. Hän oli kunniassansa kaino, ja sentähden
hänen arvonsa nousi vielä enemmän.

Näin suuri kunnia tuotti hänelle tietysti kadehtijoita. Sellaisia
hänelle karttuikin, ja kun hänen teoriansa, joka perustui
tosiseikkoihin, vastusti tieteen otaksumaa maanalaisesta tulesta,
niin hän kirjallisesti ja suullisesti kävi merkillistä sanasotaa
kaikkien maiden oppineiden kanssa.

Minä puolestani en voi hyväksyä hänen teoriaansa maan jäähtymisestä.
Huolimatta kaikesta siitä mitä olen nähnyt, olen vakuutettu siitä,
että maan sisuksissa on tulta; mutta myönnän kyllä, että tähän asti
selittämättömiksi jääneet seikat voivat luonnollisten ilmiöiden
vaikutuksesta lieventää tätä lakia.

Kun näitä seikkoja juuri tutkittiin mitä kiihkeimmin, sai setäni
kokea todellista surua. Huolimatta hänen rukouksistaan lähti Hannu
Hampurista; tämä mies, jolle olimme kiitollisuuden velassa kaikesta,
ei antanut meidän maksaa velkaamme. Hannulle tuli ikävä kotimaahansa
Islantiin.

Me olimme kovin mieltyneet rehtiin linnustajaamme, emmekä suinkaan
unhoita häntä, vaikka hän onkin poissa, sillä pelastihan hän
henkemme; aion vielä kerran ennen kuolemaani käydä tervehtimässä
häntä.

Lopuksi minun tulee mainita, että tämä _matkustus maan
keskipisteeseen_ herätti tavatonta huomiota koko maailmassa. Se
painettiin ja käännettiin monelle kielelle, etevimmät sanomalehdet
painattivat tärkeimpiä kohtia siitä, ja sen ihmeitä pohdittiin,
niistä keskusteltiin, niitä väitettiin perättömiksi ja puolustettiin
yhtä innokkaasti. Kumma kyllä, setäni sai eläessään nauttia koko
ansaitsemansa kunnian, ja mr. Barnum esitti hänelle, että hän hyvin
suuresta hinnasta antaisi näytellä itseään Yhdysvalloissa.

Mutta kaikessa tässä kunniassa oli yksi ikävä seikka, tahi pikemmin
kiusa, nimittäin tuo ilkeä kompassijuttu, ja oppineelle miehelle
mokoma selittämätön ilmiö muuttuu siveelliseksi kiusaksi. Mutta
taivas soi sedälleni lopultakin häiriytymättömän onnen.

Eräänä päivänä, kun järjestelin hänen työhuoneessansa
kivennäikokoelmaa, huomasin tuon merkillisen kompassin ja otin sen
käsiini tutkakseni sitä.

Kuinka hämmästyinkään! Minulta pääsi huuto, ja professori kiiruhti
luokseni.

-- Mitä nyt? kysäisi hän.

-- Kompassi!

-- No entä sitten?

-- Neula osoittaa etelää, eikä pohjoista.

-- Mitä sanot?

-- Katsokaa itse. Sen navat ovat vaihtuneet.

-- Vaihtuneet!

Setäni katseli, vertaili ja hypähti viimein niin, että koko huone
tärähti.

Äkkiä selkeni asia hänelle ja minulle!

-- Tämä neula peijakas, huusi hän, niin pian kuin sai puhutuksi, on
osoittanut etelää aina siitä asti kuin tulimme Cap Saknussemmiin?

-- Niin, siltä näyttää!

-- Sitten on erehdyksemme selitetty. Mutta mikä ilmiö aiheutti
kompassin hairahduksen?

-- Ei ole mikään sen selvempää.

-- Selitäpä, poikaseni, sanasi!

-- Tuo tulinen pallo, joka myrskyssä Lidenbrockin merellä muutti
lautallamme raudan magneettiseksi, on aivan yksinkertaisesti
vaikuttanut kompassiimmekin!

-- Ahaa! nauroi professori, siis vain sähkön tekemä kepponen.

Tästä päivästä alkaen oli setäni onnellisin oppineista miehistä ja
minä onnellisin aviomiehistä, sillä kaunis vierlantilainen tyttöni
lakkasi olemasta holhottina talossamme ja sai korkeamman arvon, kun
hänestä tuli sekä veljentytär että aviovaimo. Sen vain mainitsen,
että hänen setänsä oli mainio professori Otto Lidenbrock, kaikkien
viiden maanosan kaikkien oppineiden maantieteellisten ja mineralogien
seurojen kirjeenvaihtajajäsen.



Viiteselitykset:


[1] Tunnettu kimnaasi Hampurissa.

[2] _Humphry Davy_ (1778-1829) oli kuuluisa englantilainen kemisti,
joka teki tärkeitä tutkimuksia sähkövirran vaikutuksista erilaisiin
kemiallisiin yhdistyksiin; hän on kaliumin ja natriumin keksijä,
jakoi ensimmäisenä veden sen alkutekijöihin, vetyyn ja happeen, ja
keksi sähkövalon. Hänen keksimänsä on myös kaivoksissa käytetty
varmuuslamppu.

[3] _Friedrich Wilhelm Humboldt_ (1769-1859), kuuluisa saksalainen
luonnontutkija ja tutkimusretkeilijä, jonka Etelä-Amerikkaan tekemät
matkat ovat olleet tavattoman tärkeät sekä kasvi- ja eläintieteelle
että muillekin luonnontieteen haaroille.

[4] _John Franklin_ (1786-1847), kuuluisa naparetkeilijä, joka
tuhoutui viimeisellä pohjoisnaparetkellään.

[5] _Edward Sabine_ (1788-1883) oli englantilainen fysiikan tutkija,
joka on tehnyt tärkeitä huomioita maamagnetismista.

[6] _A.C. Becquerel_ (1788-1878), ranskalainen sähköopin tutkija.

[7] _David Brewster_ (1781-1868), skotlantilainen fysiikan tutkija,
joka on saavuttanut mainetta valo-opin alalla.

[8] _Jean Dumas_ (1800-1884) oli ranskalainen kemisti, joka teki
tärkeitä atomipainoa koskevia tutkimuksia.

[9] _Milne Edvards_ (1800-1885) oli kuuluisa ranskalainen
eläintieteen tutkija, Cuvier'in oppilaita.

[10] "Transcendentaalisesta kristallografiasta" =
ylikokemusperäisistä kidemuodoista s.o. kristallimuodoista, joista
ei kokemuksen kautta ole mitään tietoa, mutta jotka matemaattisesti
kuitenkin voidaan edellyttää.

[11] Tarkoittanee venäläistä tiedemiestä I. v. _Struwea_ (1793-1864),
joka oli Pulkovan observatorion johtaja ja kuuluisa tähtitieteilijä.

[12] Tugendbund -- "hyveenliitto", perustettiin 1848 Königsbergissä.
Tarkoituksena oli työskennellä saksalaisen isänmaallisen hengen
elvyttämiseksi.

[13] _Vierlanden_, neljä Hampurin lähellä, Elben ja Billen välillä
olevaa piirikuntaa.

[14] Islannin kuuluisimpia historioitsijoita (1178-1241).
Hänen kirjoittamiaan ovat n.s. nuorempi _Edda_ ja yllämainittu
_Heimskringla_ -- _Riimikronikka_ on runomitallinen, kronologista
järjestystä noudattava kertomus joistakin tapahtumista, tavallinen
vanhojen historiallisten lähteitten muoto.

[15] Riimukirjoitus oli germaaneilla tavallinen; säilyi Islannissa
15:nnelle vuosisadalle.

[16] Alkemiaa, jonka päätehtäviä oli kullantekotaito, voi pitää
kemian edeltäjänä, ja useimmat keskiajan oppineet harrastivat
sitä. _Avicenna_ oli kuuluisa muhamettilainen oppinut, joka eli
noin v. 1000. -- _Roger Bacon_ (1214-1294) oli englantilainen
fransiskaanimunkki, jota vainottiin kovasti hänen fysikaalisten
ja kemiallisten kokeittensa vuoksi. Hänen sanotaan keksineen
isonnuslasin ja ilmapumpun sekä huomanneen ensimmäisenä Julianisen
kalenterin virheet. Hän taisteli munkkien siveetöntä elämää vastaan
ja vietti viimeiset elämänsä 14 vuotta vankeudessa. _Raimundus
Lullus_ (1235-1315), jumaluusoppinut ja lähetyssaarnaaja, kirjoitti
n.s. "suuren taiteen" ("ars magna"), jossa hän uskoi ratkaisseensa
kaikki viisaustieteen arvoitukset ja jonka piti saada joka mies
vakuutetuksi kristinuskon kumoamattomasta totuudesta. _Aureolus
Bombastus Paracelsus_ (1493-1541) oli sveitsiläinen lääkäri, joka
sai kärsiä vainoa uskonpuhdistusta suosivan esiintymisensä vuoksi.
Toisaalla pidetään häntä lääkintätaidon uudistajana, toisaalla
haaveilijana ja petturina. Useat hänen nimellään kulkevat teokset
eivät ole hänen kirjoittamiaan.

[17] _Galileo Galilei_ (1564-1642) oli kuuluisa matematiikan ja
tähtitieteen tutkija. Kun hän julkisesti puolusti Kopernikuksen
tähtitieteellistä järjestelmää, pakotti inkvisitsioni hänet
julkisesti peruuttamaan mielipiteensä, että "aurinko on maailman
liikkumaton keskus, ja että maa ei ole liikkumaton". Galilei
määritteli heiluriliikkeen lait ja kehitti kaukoputken soveliaaksi
tähtitieteen tarkoituksiin; siten keksi hän kuun vuoret, Jupiterin 4
kuuta, Saturnuksen renkaat ja auringonpilkut.

[18] Alster, Elben lisäjoki, virtaa Hampurin eteläpuolitse.

[19] "Utrechtin sametilla" päällystetylle tuolille; eräs tällä
nimellä tunnettu huonekalukangas.

[20] Laite, jota käytetään osoittamaan sähkön kokoontumista.

[21] Pitää olla Hendersson: Skotlantilainen pappi, joka muutti
Kööpenhaminaan ja matkusteli Islannissa Engl. Pipliaseuran lähettinä.

[22] Vuoren nimi on tanskaksi: Snäfials-Jökull.

[23] Snäfials-tulivuorella oli purkaus vielä v. 1821, joten tekijän
tiedonanto on virheellinen.

[24] _Fourier_ (1768-1830) oli ranskalainen tiedemies, jonka
teos "Lämmön analyyttinen teoria" muodostaa käännekohdan lämmön
tutkimisessa.

[25] _S.D. Poisson_ (1781-1840) oli kuuluisa ranskalainen
matemaatikko, joka on suorittanut tärkeitä tutkimuksia matemaattisen
fysiikan alalla.

[26] Tekijän kuvaus Kööpenhaminasta on vanhentunut.

[27] Vielä toimiva tulivuori.

[28] Islannin lounainen niemi.

[29] _Olafsen_ ja _Povlsen_, edellinen luonnontutkija, jälkimmäinen
lääkäri, kävivät tutkimassa Islannin luontoa ja oloja Kööpenhaminan
tiedeseuran toimesta.

[30] _La Recherche_-laivan lähetti amiraali Duperre vuonna
1835 etsimään jäännöksiä Blossevillen retkikunnasta ja _La
Lillois_-laivasta, josta ei koskaan saatu tietoa.

[31] Ruhmkorffin koneessa on Bunsenin sähköpatteri pantu
vaikuttamaan kromihappoisella kalilla, joka ei levitä mitään hajua;
induktionirulla johtaa patterissa syntyvän sähkön erityiseen
lyhtyyn. Tässä lyhdyssä on ilmaton lasitorvi. Kun kone toimii,
niin lasiputkeen jäänyt hapen jäännös käy loistavaksi kehittäen
valkoisen pysyväisen valon. Patteri ja sähkölanka säilytetään
nahkaisessa pussissa, jonka matkustaja kantaa hihnassa olkapäällään.
Lyhty sovitetaan ulommaksi ruumiista, ja se antaa kylliksi
valoa synkimmässäkin pimeydessä; tarvitsematta pelätä ympärillä
olevien kaasujen syttyvän, voipi tämän lyhdyn valossa tunkeutua
tulenarimpienkin kaasujen keskeen, eikä se sammu syvimmässäkään
vedessä. Ruhmkorff oli oppinut ja taitava fysiikan tutkija. Hänen
suuri keksintönsä on _induktionirulla_, jonka avulla saadaan voimakas
sähkövirta. Vuonna 1864 hän sai 50,000 frangin suuruisen palkinnon,
jonka Ranskan valtio oli luvannut älykkäimmälle sähkön käytäntöön
sovelluttajalle.

[32] Ja osoittipa kohtalo meille minkä tien hyvänsä, seuratkaamme
sitä.

[33] _Trakytiksi_ sanotaan erästä tulivuorikivilajia, joka on
väriltään vaaleata ja rakenteeltaan kidemäistä; sen pääosana on
_sanidin_ lasimainen kali-maasälpä ja katinkulta.

[34] Islantilaisen talonpojan pirtti.

[35] Hvalfjörd ja Kollafjörd, Faxa-vuonon lahtia.

[36] Penikulmalla tarkoitetaan tässä saksal. penikulmaa, 7,5 km.

[37] Orografia = vuorien rakennetta käsittelevä tiede.

[38] "Karsta" on käytetty merkitsemään sitä tuliperäistä kivilaji,
joka tunnetaan nimellä "tuffi".

[39] _Syeniitti_ on kiderakeista, graniittia muistuttavaa, harmaata
tai punaista tuliperäistä kivilajia.

[40] Seuraava geologisten kausien luettelo on lukijalle valaiseva;
nuorin eli nykyinen kausi on ylinnä:

  Maailmankaudet             Kaudet         Kausien osastot

Kenozoinen maailmankausi   | Kvartääri    | Holoseni. Nykyaik. ihminen
(Nisäkkäiden! aikakausi)   |              | Pleistoseeni. Mammutti
                           |
                           | Tertiääri | Plioseeni.  Erilaisia nykyisin
                                       | Mioseeni.   elävien nisäkkäiden
                                       | Oligoseeni. aikaisempia
                                       | Eioseeni.   kehitysmuotoja

Mesozoinen maailmankausi   | Liitu | Kala- ja
(Matelijain kukoistusaika) | Jura  | joutsenlisko
                           | Trias | Ensimmäiset nisäkkäät

Paleozoinen maailmankausi  | Permi     |
(Trilobiittien ajanjakso)  | Kivihiili |
                           | Devoni    | Varhaiseläinten ja
                           | Siluuri   | -kasvimuotojen
                           | Ordoviki  | ajanjaksoja
                           | Kambri    |

Prekambriset maailmankaudet.

[41] "Helppo tie alas Avernuksen pohjattomaan järveen". Tähän Napolin
lähellä olevaan, vanhaan tulivuoren aukkoon muodostuneeseen synkkään
järveen liittyi roomalaisilla paljon taikauskoisia taruja -- siitä
m.m. vei tie manalaan.

[42] _Inklinatsioni_ on se kulma, jonka maamagnetismin voiman suunta
tekee vaakasuoran tason kanssa. -- _Deviatsioni_ on se kulma, jonka
kompassi poikkeaa magneettisesta meridianista.

[43] Siksi sanottu sentähden, että tämän kauden maakerrokset ovat
yleisiä niillä seuduilla Englannissa, missä muinoin kelttiläinen
siluurien kansakunta asui. Sitä sanotaan myös _gotlantilaiseksi_
kaudeksi siksi, että sen kerrostumat ovat hyvin selvät Gotlannissa.
Siluurista kalkkikiveä, jossa selvästi näkyy suorien torvimaisten
näkinkenkäin kuoria, on m.m. Helsingissä käytetty paljon
porraskäytävissä. Sitä on tuotu Virosta.

[44] Levä- ja sanikkais-kasveja.

[45] Siira.

[46] Trilobitit olivat paleozoisen maailmankauden
tunnusmerkillisimpiä äyriäisiä; nimensä ne ovat saaneet siitä, että
selkäkilpi on kolmen pitkittäisen juovan kautta ikäänkuin jakaantunut
kolmeen osaan.

[47] _Siluuria_ seurannutta kautta sanotaan _devoniksi_,
Devonshiressä ensiksi tehtyjen löytöjen mukaan.

[48] _Ganoidit_ ovat "emaljisuomuisia (siitä nimi) panssarikaloja",
jotka kerran olivat vallitsevina devonista aina liitukauteen saakka.

[49] _Sauropterygia_ = paleontologiset matelijamuodot.

[50] Matkustajat olivat siis kulkeneet ylöspäin, sillä _karboni_- eli
kivihiilikausi tulee devonin jälkeen.

[51] _Mastodontti_ = jättiläisnorsu, joka eli m.m. Amerikassa
pleistoseenikaudella.

[52] _Dinotherium_ = mioseenikauden norsu, jonka alaleuka oli
muodostunut alaspäin kääntyneeksi torahampaaksi.

[53] _Megatherium_ = pleistoseeniin kuuluva jättiläislaiskiainen.

[54] Panssarikaloja devonikaudelta.

[55] "Eläinkasvit" -- sellaisten eläinten yleisnimitys, jotka
ulkomuodoltaan muistuttavat kasveja.

[56] Siksi sanotaan niitä mesozoisen maailmankauden meriä, jotka ovat
muodostaneet Jura-vuorissa tavatut maakerrokset.

[57] Hyvin kuuluisa kuuma suihkulähde Hekla-vuoren juurella.

[58] _Glyptodontit_ olivat noin 4 m pituisia jättiläisvyötiäisiä,
joilla oli paksut panssarit. Ne elivät plioseeni-(pleon = enemmän)
kaudella, siis aikana, jonka suoranainen jatko oli Neandertal-ihmisen
aika (pleistoseeni = enimmät). Ne olivat sepelihammastiikerin
pääravintona.

[59] Prognantismiksi sanotaan antropologiassa sitä alaleuan eteenpäin
ulottumista, jonka kautta kasvokulma muuttuu.

[60] "Hirviömäisten nautojen vielä hirviömäisempi paimen".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus maan keskipisteeseen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.