Title: Kalatyttö
Author: Bjørnson, Bjørnstjerne
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalatyttö" ***


KALATYTTÖ

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Norjan kielestä suomentanut P. Cajander



Otava, Helsinki, 1905.
Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö.



ENSIMÄINEN LUKU.


Missä sillinpyyntiä kauemman aikaa on lakkaamatta harjoitettu, siihen
syntyy vähitellen kaupunki, jos paikka muuten on sopiva. Tämmöisistä
kaupungeista ei voi ainoastaan sanoa, että meri on ne maalle
luonut, vaan ne loitommalta katsoen näyttävätkin meren ajamilta
pölkkykasoilta tahi kumotuilta veneiltä, joita kalastajat ovat
kaataneet suojakseen myrsky-yönä; lähemmäksi tultua huomataan, kuinka
sattumoilta kaikki on rakentunut, siinä kun on joko tunturi keskellä
liikepaikkaa, tahi vesi jakaa kaupungin kolmeen, neljään palaseen,
ja kadut luikertelevat ja mutkittelevat. Ainoastaan yksi seikka on
kaikilla yhteinen: satama tarjoo suojaa suurimmillekin laivoille;
siinä on tyyni kuin korvossa, ja sentähden ovatkin nuo suojapaikat
hyvät olemassa niitä laivoja varten, jotka, purjeet rikkinäisinä ja
taklaus hajalla, aavalta mereltä tulevat ajelehtain turvapaikkaa
etsimään.

Semmoisessa pienessä kaupungissa on hiljaista; kaikki hälinä
vetäytyy laitureille, jossa talonpoikain veneet ovat kiinni, ja
jossa laivoja lastataan ja puretaan. Pitkin laitureita kulkee pienen
kaupungin ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut, yhden- ja
kahdenkertaiset rakennukset seuraavat kadun toista puolta, kuitenkaan
ei seinä seinässä kiinni, vaan kauniit ryytimaat välissä; se on siis
pitkä, leveä katu, jossa muuten merituulella tuntuu haju siitä,
mitä laitureilla on. Täällä on hiljaista -- ei poliisin pelosta,
sillä semmoista ei täällä tavallisesti ole -- vaan panettelemisen
pelosta, koska kaikki ihmiset ovat tuttuja. Kadulla kulkiessa täytyy
tervehtiä joka ikkunaan, jossa joku vanha nainen tavallisesti istuu
ja tervehtii takaisin. Lisäksi tulee vielä tervehtiä jokaista
vastaantulijaa; sillä kaikki nämät hiljaiset ihmiset käyvät ja
mietiskelevät, mikä on soveliasta ylipäänsä ja heille erityisesti.
Joka säätyänsä ja tilaansa ylemmäs pyrkii, menettää hyvän maineensa;
sillä ei ainoastaan hän ole tunnettu, vaan myöskin hänen isänsä ja
iso-isänsä; ja urkitaan selville missä perheen jäsenessä ennen on
havaittu taipumusta säädyttömyyteen.

Tähän rauhalliseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitten hyvin
kunnioitettu mies Pekka Olsen; hän tuli maalta, missä oli henkeänsä
elättänyt rihkamakaupalla ja viulunsoitolla. Kaupungissa avasi hän
puodin, missä entisille kauppatutuillensa paitsi rihkamatavaraa
myöskin myi paloviinaa ja leipää. Hänen kuultiin astuvan edes ja
takaisin puodintakaisessa "peräkamarissa", soittaen hyppypolskia ja
morsiusmarsseja; joka kerta, kun tuli oven kohdalle, tirkisti hän
siinä olevasta lasireiästä puotiin, ja jos joku ostaja oli tullut,
päätti hän soittonsa liirutukseen ja meni puotiin. Kauppa kävi hyvin;
hän nai, ja hänelle syntyi poika, jonka kastatti omaksi kaimaksensa,
ei kuitenkaan Pekaksi, vaan Pietariksi. Pikku Pietarista piti tuleman
mitä Pekka tunsi itse ei olevansa, sivistynyt ihminen, jonkatähden
poika pantiin latinakouluun. Kun nyt ne, joiden tuli olla hänen
tovereitansa, pieksäen ajoivat leikeistänsä hänet kotiin, koska hän
oli Pekka Olsenin poika, niin ajoi Pekka Olsen pieksäen hänet heidän
luoksensa takaisin; sillä muulla tavoin ei poika voinut sivistyä.
Pikku Pietari tunsi siis olevansa hylkiö koulussa ja tuli laiskaksi
ja vähitellen kaikkeen niin haluttomaksi, että isä ei voinut pieksää
häntä nauramaan eikä itkemään. Silloin Pekka heitti pieksämisen
ja pani pojan puotiin. Mutta ihmeeksi hänen kävi, kun näki pojan
antavan kaikille, mitä he pyysivät, jyvääkään liikaa antamatta, itse
syömättä ainoatakaan väskynää, mutta mittaavan, laskevan ja kirjaan
panevan kaikki ykstotisena, tavallisesti sanaakaan virkkamatta, ja
hyvin vitkaan, mutta nuhteettomalla tarkkuudella. Isä alkoi uudestaan
toivoa ja lähetti hänet sillialuksessa Hampuriin, kauppakoulussa
hyviä tapoja oppimaan. Poika oli poissa kahdeksan kuukautta, johan
siinä lienee kylliksi. Palatessaan oli hän hankkinut itselleen
kuusi uutta vaatekertamusta ja maalle noustessaan oli hänellä ne
yllänsä, toinen kertamus toisen päällä, "sillä siitä mitä päällä
on, ei tarvitse tullia maksaa". Mutta, paksuutta lukuun ottamatta,
oli hän, kun seuraavana päivänä astui kadulle, näköjään melkein
samanlainen kuin ennenkin. Käveli yhtä jäykkänä ja suorana,
kädet riipuksissa, tervehti äkkinäisellä nytkäyksellä ja kumarsi
ikäänkuin olisi ollut niveletön, ruvetakseen taaskin yhtä jäykäksi;
hän oli ilmetty kohteliaisuus, kuitenkaan virkkamatta sanaakaan;
reipas, mutta samalla arka. Nimeänsä ei hän enää kirjoittanut
_Olsen,_ vaan _Ohlsen_, josta kaupungin viisastelijat saivat syytä
seuraavaan kysymykseen: "Kuinka pitkälle ennätti Pietari Olsen
Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen puustaviin". Tuumipa jo muuttaa
ristimänimensäkin "Pedroksi", vaan kun tuon _h_:ntähden sai kärsiä
niin paljon pilkkaa, heitti hän sen tuuman ja kirjoitti vain _P.
Ohlsen_. Hän laajensi isänsä kaupan ja nai jo 22 vuoden ikäisenä
punakätisen puotimamselin, sillä hänen isänsä oli vastikään tullut
leskeksi ja luotettavampi oli vaimo kuin emännöitsijä. Vuoden päästä
ummelleen synnytti vaimo pojan, joka, viikon päästä ummelleen
kastettiin "Pedroksi". Kun arvoisa Pekka Olsen oli tullut iso-isäksi,
tunsi hän ikäänkuin sisällistä halua ruveta vanhaksi. Hän jätti
kaupan pojallensa, istuskeli itse penkillä puodin edustalla ja
poltteli lehtitupakkaa piippunysällänsä. Ja kun eräänä päivänä alkoi
tuolla ulkona ikävystyä, toivoi hän, että pian saisi kuolla pois, ja
niinkuin hänen kaikki muutkin toiveensa olivat toteutuneet, niin kävi
tämänkin.

Jos nyt Pietari poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isän
kyvystä, nimittäin kauppaälyn, niin näytti pojanpoika Pedro
perineen toisen, nimittäin yksinomaan soittotaidon. Hän oppi hyvin
myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaisin laulamaan; hän soitti huilua
niin hyvästi, että herätti huomiota; hän oli hempeän näköinen ja
helläsydäminen. Mutta siitä isällä vain oli vastusta, kun hänen oma
tarkkuutensa oli juurrutettava poikaan. Kun tämä jotakin unhotti,
ei häntä toruttu eikä lyöty, niinkuin muinoin isää, vaan häntä
nipistettiin. Tämä tapahtui hyvin hiljaisesti ja ystävällisesti,
voisipa sanoa kohteliaasti, vaan se tapahtui vähimmästäkin syystä.
Äiti luki joka ilta, vaatteita hänen päältään riisuessansa, hänen
mustelmansa ja kelta-pilkkunsa ja suuteli niitä, vaan hän ei tohtinut
tehdä vastusta, sillä häntä itseänsäkin nipistettiin. Jokaisesta
reiästä pojan vaatteissa, jotka olivat tehdyt isän Hampurilaisesta
puvusta, jokaisesta pilkusta koulukirjoissa oli äiti vastuunalainen.
Senpätähden kuultiinkin aina: "ei niin, Pedro! varo itseäsi, Pedro!
muista Pedro!" -- hän pelkäsi isäänsä ja kyllästyi äitiinsä. Toverien
seurassa ei hänelle tehty mitään pahaa; hän purskahti heti itkuun
ja rukoili vaatteidensa puolesta. Häntä kutsuttiin lellikiksi,
eikä hänestä sen enempää huolittu. Hän oli kipeän, höyhenettömän
sorsanpojan kaltainen, joka kaikkialla nilkutti parven perässä ja
juoksi kauas pois sen vähäisen palan kanssa, jonka sai varastetuksi;
kukaan ei antanut hänelle, sentähden ei hänkään antanut kellekään.

Mutta pian huomasi hän, että kaupungin alhaisten lasten seurassa
oli toisin; sillä he olivat kärsivälliset häntä kohtaan, koska
hän oli heitä hienompi. Pitkä, ravakka tyttö, joka hallitsi koko
joukkoa, otti hänet turviinsa. Pedro ei voinut kylliksi katsella
häntä: hänellä oli sysimustat hiukset, jotka asuivat kähärässä, ja
joita ei koskaan ollut kammalla suorittu, vaan sormin; hänellä oli
tummansiniset silmät, lyhyt otsa, ja kasvot ikäänkuin kiristyivät
kokoon ja hyökkäsivät suoraan päälle. Hän oli aina liikkeessä tahi
työssä, kesällä jalat ja käsivarret paljaina ja iho ahvettuneena,
talvella puettuna niinkuin muut kesällä. Hänen isänsä oli luotsi
ja kalastaja; hän juoksi kaupungilla isän kaloja myymässä, piteli
tuulessa hänen venettänsä, ja hoiti yksinänsä kalastusta, kun isä
luotsasi. Jokainen, joka vaan näki hänet, kääntyi vielä kerran häntä
katsoakseen; sillä hän oli erittäin ravakka. Hänen nimensä oli
Gunlaug, vaan häntä kutsuttiin kalatytöksi, jota hän piti arvonimenä.
Hän auttoi leikeissä aina heikompia, sisällinen halu pakotti häntä
suojelemaan muita, ja nyt hän otti tämän hempeän pojan turvatikseen.

Hänen veneessänsä voi Pedro soittaa huilua, jota ei kotona suvaittu,
koska luultiin sen estävän häntä ajattelemasta läksyjänsä.
Tyttö souteli Pedroa ulapalla, otti hänet mukaansa pitemmille
kalastusretkille, ja pian pääsi hän yöretkillekin mukaan. Silloin
soutelivat he auringon laskiessa ulommalle valoisan kesäillan
tyvenessä. Pedro soitteli huilua tahi kuunteli, kun Gunlaug
haasteli hänelle kaikki, mitä tiesi, vedenhaltijoista, aaveista,
haaksirikoista, vieraista maista ja mustasta kansasta ynnä muusta,
jota merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänelle ruokiansa samoin
kuin tietojansakin, ja Pedro otti kaikki vastaan mitään takaisin
antamatta, sillä hänellä ei ollut kotoa ruokaa eikä koulusta
tietoja. He soutelivat, kunnes aurinko laski lumitunturien taakse,
nousivat sitten maalle saareen ja tekivät valkean s.t.s. Gunlaug
keräsi oksia ja risuja, Pedro istui ja katseli. Gunlaug oli ottanut
isänsä meritakin ja peitteen Pedroa varten, joihin tämä käärittiin.
Hän hoiti tulta, ja Pedro nukkui. Hän pysytteli itseänsä valveilla
laulun- ja virren-pätkiä laulamalla; hän lauloi korkealla, heleällä
äänellä, kunnes Pedro nukkui, sitten hiljemmin. Kun aurinko alkoi
jälleen nousta toiselta puolen ja enteeksi lähetti kylmän, keltaisen
valon tuntureille, herätti Gunlaug hänet. Metsä oli vielä musta,
niitty pimeä, vaan ne muuttuivat vähitellen ruskeanpunaisiksi ja
välkkyviksi, kunnes tunturin harja hehkui ja kaikki värit valahtivat
esiin. Silloin työnsivät he veneen jälleen vesille; se kynteli vakoja
aamutuulessa virehtivään mustaan meren pintaan, ja kohta olivat he
karilla toisten kalastajain joukossa.

Kun talvi tuli ja meriretket lakkasivat, kävi Pedro Gunlaugia
tervehtimässä hänen kotonansa; hän tuli vähän päästä ja katseli
Gunlaugia, kun tämä teki töitään; vaan ei kumpikaan paljon puhunut;
näytti siltä, kuin olisivat istuneet yhdessä kesää odottamassa. Kun
se tuli, niin haihtui, sen pahempi, Pedrolta tämäkin uusi elämän
toive; Gunlaugin isä kuoli, ja tyttö muutti kaupungista pois, ja
Pedro pantiin opettajain neuvosta puotiin palvelemaan. Siellä seisoi
hän äitinsä kanssa yhdessä; sillä isä, joka vähitellen oli muuttunut
niiden ryynien väriseksi, joita mitteli, täytyi heittäytyä vuoteen
omaksi takakamariin. Sieltäkin hän yhä tahtoi olla osallinen kaikessa
ja kuulla, mitä kumpikin myi, eikä ollut kuulevinaan, kunnes sai
heidät niin lähelle, että voi nipistää heitä. Ja kun sydän kokonaan
oli kuivunut tässä vähäisessä lampussa, sammui se eräänä yönä. Vaimo
itki, tietämättä varmaan minkätähden, mutta poika ei vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä. Kun heillä oli rahaa kyllin elääksensä,
heittivät he kaupan, hävittivät kaiken muistonkin siitä ja tekivät
puodin asuinhuoneeksi. Siellä istuskeli nyt äiti ikkunan ääressä
sukkaa kutoen; Pedro istui kamarissa, joka oli käytävän toisella
puolella, ja soitteli huilua. Vaan kun kesä tuli, osti hän itselleen
pienen, kevyen purjeveneen, purjehti saareen ja makasi, missä Gunlaug
oli maannut.

Ja kun hän eräänä päivänä loikui siellä kanervikossa, näki hän
veneen suuntaavan saarta kohti, laskevan hänen veneensä kupeelle
ja Gunlaugin astuvan maihin. -- Gunlaug oli aivan sama kuin
ennenkin, mutta täysikasvuinen ja pitempi kuin muut naiset Vaan
Pedron huomattuansa hän heti rupesi ahmaan harvempaan; hän ei ollut
ajatellut, että Pedrokin oli mieheksi kasvanut.

Noita kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; niissä ei enää
kivulloisuus ja hempeys kuvastunut, vaan tylsämielisyys. Mutta
Gunlaugia katsellessa tuli silmään hiljainen heijastus muinaisista
unelmista. Gunlaug kiirehti taas käyntiänsä, ja joka askeleelta,
minkä hän astui, tunsi Pedro itsensä vuotta nuoremmaksi, ja kun
hän oli kavahtanut pystyyn ja Gunlaug seisoi hänen vieressään,
niin nauroi hän kuin lapsi ja puhui niinkuin lapsi: noiden vanhain
kasvojen takana oli pelehtynyt lapsi; hän oli vanhennut, mutta hän ei
ollut aikaihmiseksi kasvanut.

Kuitenkin -- juuri tätä lasta haki Gunlaug ja nyt kun oli sen
löytänyt, ei hän tiennyt mitä tehdä enää; hän nauroi ja punastui.
Pedro tunsi itsessään ikäänkuin voiman heräävän, hän tunsi sen
ensi kerran elämässään, hän muuttui samalla hetkellä kauniiksi,
tätä ei kestänyt kuin kenties silmänräpäyksen aikaa, mutta siinä
silmänräpäyksessä Gunlaug oli voitettu.

Gunlaug oli niitä ihmisiä, jotka voivat rakastaa vain sitä, mikä
heikkoa on, ja mitä käsillään ovat kantaneet: hän oli aikonut viipyä
kaupungissa kaksi päivää, mutta viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena
kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan; hän havahti
unestaan ja haluttomuudestaan, niin että voi tuumaillakin; hän tahtoi
pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Vaan kun hän eräänä päivänä
jälleen lausui tämän, vaaleni Gunlaug ja sanoi: "niin, -- mutta ensin
meidän pitää mennä naimisiin." Pedro katsoi Gunlaug'iin, Gunlaug
katsoi häneen, molemmat tulivat tulipunaisiksi, ja Pedro sanoi:
"Mitähän ihmiset siitä sanoisivat?"

Gunlaug ei ollut ajatellut, että Pedro voisi tahtoa muuta, kuin mitä
hän tahtoi, koska hän itse ei voinut tahtoa muuta, kuin mitä Pedro
tahtoi. Mutta nyt Gunlaug huomasi selvästi, ettei hän hetkeäkään
ollut ajatellut jakaa hänen kanssansa muuta kuin mitä häneltä
oli saanut. Gunlaug älysi heti, että niin oli ollut koko heidän
elin-aikansa. Hän oli alussa tuntenut sääliä ja lopuksi rakastunut
siihen, jota kohtaan oli ollut hyvä. Jospa hän nyt vaan olisi
voinut vähän aikaa malttaa mieltänsä -- sillä Pedro huomasi hänen
syttyneen vihaan, peljästyi ja huusi: "minä tahdon" -- hän kuuli
sen; mutta suuttumus omasta tuhmuudestansa ja Pedron huonoudesta,
omasta häpeästänsä ja Pedron miehuuttomuudesta, kuohahti niin
tulisella nopeudella purkausta kohti, ettei rakkaus, joka on alkanut
lapsuudessa ja ilta-auringon loistossa, jota laineet ja kuutamo ovat
tuuditelleet ja huilun sävelet ja hiljainen laulu säestäneet, ole
koskaan päättynyt surullisemmin; sillä hän tarttui Pedroon molemmin
käsin, nosti hänet ylös ja pehmitti häntä oikein sydämmensä pohjasta,
souti sitten kaupunkiin takaisin ja meni saman tien tunturien yli.

Pedro oli purjehtinut satamasta rakastuneena nuorukaisena, joka
oli miehuutensa saavuttamaisillaan, vaan souti kotiin takaisin
vanhuksena, jolla ei ollut mitään miehuutta ollut. Yksi ainoa
muisto elähytti hänen elämäänsä, ja senkin oli hän houkkapäisesti
hävittänyt; yksi ainoa paikka maailmassa oli hänellä minne paeta,
vaan sinne ei hän enää tohtinut mennä. Kun hän nyt mietiskeli omaa
kurjuuttansa ja mistä tämä kaikki oikeastaan oli alkunsa saanut,
vajosi hänen toimeliaisuutensa ikäänkuin suohon eikä siitä enää
koskaan kohonnut. Kaupungin pikku pojat, jotka olivat huomanneet
hänen kummallisuutensa, alkoivat pian häntä kiusata, ja kun hän oli
kaupungin pimiköitä, josta ei kukaan tietänyt, millä hän eli ja mitä
hän toimitti, niin ei kenenkään johtunut mieleen häntä puolustaa.
Eipä tohtinut hän enää mennä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen
elämänsä oli taistelua pikkupoikien kanssa; nämät tekivät kenties
saman hyödyn kuin hyttyset kesä-lämpimällä; sillä ilman heitä olisi
hän vajonnut loppumattomaan uneliaisuuteen.

Gunlaug tuli yhdeksän vuotta sen jälkeen taas kaupunkiin yhtä
odottamatta kuin oli lähtenytkin. Hänellä oli nyt kahdeksanvuotias
tyttö mukana, joka oli samankaltainen kuin hän itsekin muinoin; se
vaan, että kaikki oli siistimpää ja ikäänkuin unelmaan verhottua.
Gunlaug oli ollut naimisissa, niin sanottiin, oli saanut periä ja
tullut kaupunkiin merimiehille ravintolaa pitämään.

Hän hoiti sitä niin, että hänen luoksensa tulivat kauppamiehet ja
laivurit väkeä pestaamaan ja laivamiehet pestiä ottamaan. Sitä
paitsi tilasivat kaikki kaupunkilaiset hänen kauttansa itselleen
kaloja. Tästä välikaupasta ei hän koskaan ottanut äyriäkään, vaan
käytti ankaralla tavalla sitä valtaa, jonka se hänelle tuotti. Hän
oli empimättä kaupungin mahtavin mies, vaikka olikin vaimo-ihminen,
ja vaikk'ei koskaan jättänyt taloansa. Häntä kutsuttiin
"Kala-Gunlaug'iksi" eli "Mäki-Gunlaug'iksi"; "Kalatytön" nimen peri
hänen tyttärensä, joka juoksenteli kaupungin kaduilla pikkupoikain
etunenässä.

_Hänen_ elämäkertansa se tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin
luonnon voimaa ja hän sai tilaisuutta sitä harjoittaa.



TOINEN LUKU.


Kaupungin useat somat ryytimaat tuoksuivat sateen jälkeen toisessa ja
kolmannessa kukoistuksessansa. Aurinko laski ikuisten lumitunturien
taakse, koko taivas oli kuin tulen ja liekkien vallassa, ja
lumihuiput heijastivat heikosti vastaan. Lähimmäiset tunturit olivat
varjossa, vaan niitä kuitenkin moniväriset, syyspukuiset metsät
vaalensivat. Saarissa, jotka keskellä vuonoa perätysten seurasivat
toisiaan maalle päin ikäänkuin soutaen, oli tiheän metsän värinvälke
vielä räikeämpi kuin tuntureilla, sillä ne olivat lähempänä. Meri oli
vallan tyyni, ja suurta laivaa hinattiin satamaan. Ihmiset istuivat
puu-portaillaan, joita ruusu-pensaat puoleksi peittivät kummaltakin
puolelta; siinä he puhuivat toisilleen portailta portaille,
siirtyivätpä välistä toistensa luoksekin tahi tervehtivät käveliöitä,
jotka menivät siitä ohi pitkiin lehtokujiin päin. Pianon soittoa
kuului kenties jostakin avonaisesta ikkunasta, muutoin ei haastelujen
välissä hiiskaustakaan; auringon viimeinen välke vedenpinnalla enensi
vain tunnetta, että täällä oli hiljaista.

Vaan yht'äkkiä nousi keskellä kaupunkia melu, ikäänkuin kaupunkia
olisi väkirynnäköllä valloitettu. Pojat parkuivat, tytöt kirkuivat,
toiset pojat hurrasivat, akat toruivat ja komentivat, poliisin suuri
koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka
olivat sisällä, piti ulos, ulos, -- melu tuli niin hirmuiseksi, että
itse kaupungin pormestarin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää
suustaan nämät sanat: "Tuolla lienee jokin hätänä."

"Mitä se on?" kysyivät lehtokujista tulijat äkkiä niiltä, jotka
portailla seisoivat. -- "Niin, mitä se on?" vastasivat portailla
seisojat. -- "Veikkoseni, mitä se on?" kysäisivät kaikki, kun joku
tuli keskikaupungista, vaan kun tämä kaupunki puolikuun muotoisena
kiertää lahtea vetkossa kaaressa, niin kului paljon aikaa, ennenkuin
kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen: "se on
vaan Kalatyttö."

Tämä ravakka tyttö, jota hoiti ankara äiti, ja joka luotti apua
saavansa kaikilta merimiehiltä (sillä nämät saivat semmoisesta
työstä hänen äidiltään aina ryypyn ilmaiseksi), oli poikajoukkonsa
etupäässä ryhtynyt suureen omenapuuhun Pedro Ohlsenin puutarhassa.
Rynnäkkötuuma oli seuraava: Muutamat pojat houkuttelisivat Pedron
talonsa etupuolelle siten, että ravistelisivat hänen ruusupensastaan
ikkunanruutua vasten; yhden pitäisi sill'aikaa pudistaa puuta, joka
oli keskellä puutarhaa ja toisten nakella omenoita joka haaralle
pisteaidan yli, ei varastaaksensa niitä -- kaukana siitä! -- vaan
ainoastaan lystin vuoksi. Tämä sukkela tuuma keksittiin samana
iltana Pedron puutarhan takana, vaan kovaksi onneksi sattui hän itse
istumaan pisteaidan sisäpuolella ja kuuli joka sanan. Vähää ennen
määrättyä aikaa sai hän kaupungin juopostuneen poliisipalvelijan
ja hänen suuren koiransa takakamariin, jossa molempia ravittiin.
Kun Kalatytön käherä tukka näkyi pisteaidan takaa ja samassa koko
joukko vähäisiä kasvoja tirkisteli sen ylitse joka haaralta, antoi
Pedro noiden roistojen talon etupuolella ravistella ruusupensasta,
minkä vaan jaksoivat -- ja odotti tyynellä mielellä takakamarissa.
Ja kun sitten kaikki olivat hyvin hiljaa keräytyneet puun ympärille
ja Kalatyttö paljain jaloin ja revityin hamein oli kiivennyt
puuhun sitä pudistamaan, aukesi porstuan ovi, ja Pedro sekä
poliisipalvelija syöksyivät ulos keppi kädessä ja hirmuinen koira
jäljessä! Kauhistuksen huuto nousi poikain joukossa; pienet tytöt,
jotka kaikessa viattomuudessaan olivat "leskisillä" pisteaidan
ulkopuolella, luulivat jotakuta sisäpuolella murhattavan, ja alkoivat
parkua hirmuisimmalla tavalla; ne pojat, jotka ehtivät pakoon,
huusivat hurraata, vaan ne, jotka vielä riippuivat pisteaidalla,
kiljuivat keppien heiluessa; ja päälle päätteeksi tuli ikäänkuin maan
alta, kuten ainakin, siihen, missä pojat kiljuivat, muutamia vanhoja
ämmiä, ja nämät rähisivät joukkoon. Pedro itse ja poliisipalvelija
kauhistuivat, ja heidän täytyi antautua puheisin ämmien kanssa, vaan
sillä välin juoksivat pojat tiehensä. Koira, jota pojat enimmän
pelkäsivät, hyppäsi pisteaidan yli jäljestä -- sillä sekös vasta sen
mieleistä oli! -- ja nyt he riensivät edelleen kuin villit sorsat:
pojat, tytöt, koira ja kiljuna pitkin kaupunkia.

Sill'aikaa istui Kalatyttö hyvin hiljaa puussa, luullen, ettei
kukaan ollut häntä huomannut. Kyyristyksissään katseli hän puun
ylimmäisestä latvasta lehtien välitse tappelun vaiheita. Vasta kun
poliisipalvelija vihan vimmassa oli mennyt ulos ämmien joukkoon, ja
Pedro Ohlsen oli yksinänsä puutarhassa, meni tämä ihan puun alle,
katsoi ylöspäin ja huusi: "Tule paikalla alas, senkin heittiö!"

-- Ei hiiskaustakaan kuulunut puusta. -- "Tuletko alas sieltä,
sanon minä! Kyllä tiedän, että sinä siellä olet!" -- Ei sanaakaan
vastaukseksi. -- "Minä menen hakemaan pyssyni ja minä sinun ammun,
minä!" Hän oli lähtevinänsä. -- "U-hu-hu-huhu!" alkoi puusta
kuulua. -- "Niin, huhu vaan, jos mieles tekee, mutta kyllä saat
koko haulilatingin itseesi, saatpa niinkin!" -- "U-hu, hu, hu-hu!"
vastattiin puusta huhkajan äänellä, "minua niin pelottaa!" -- "Oletpa
itse piru, oletpa tottakin. Olet pahin veijari koko joukossa, vaan
nyt olet oletkin kynsissäni!" -- "Ah, rakas, hyvä herra kulta! Minä
en koskaan enää niin tee", ja samana hän viskasi mädänneen omenan
Pedron kasvoja vasten, ja iloinen naurunhekotus seurasi sitä!
Omena litistyi kasvoille, ja Pedron muotoansa puhdistaessa hyppäsi
tyttö maahan; hän riippui jo pisteaidalla, ennenkuin Pedro ennätti
jäljestä, ja olisi päässyt keikahtamaan toiselle puolelle, jos ei
olisi ruvennut pelkäämään, että Pedro oli hänen takanansa, niin että
laskeutui alas sen sijaan, kuin olisi pitänyt levollisesti pyrkiä
pois. Vaan kun Pedro sai tytön kiinni, päästi tämä ulinan; se vihloi,
karjui, vinkui ja vonkui, niin että Pedro peljästyi ja laski hänet.
Tytön hätähuuto kokosi kansaa pisteaidan ulkopuolelle, hän kuuli sen
ja sai heti rohkeutta. "Laske minut rauhaan tahi sanon äidilleni!"
uhkasi hän vihan vimmassa. Nyt näki Pedro hänen kasvonsa ja huusi:
"Äidillesi? Kuka sinun äitisi on?" -- "Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug",
vastasi tyttö voiton riemulla, sillä hän näki että Pedro pelkäsi.
Pedro, lyhytnäköinen kun oli, ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tätä
ennen ja oli kaupungissa ainoa, joka ei tietänyt, kuka hän oli; hän
ei edes tietänyt, että Gunlaug oli kaupungissa. Ikäänkuin vimmattua
huusi hän: "Mikä sinun nimes on?" -- "Petra!" kiljasi toinen vielä
kovemmalla äänellä. -- "Petr" huusi hän, kääntyi ja juoksi asuntoaan
kohti, ikäänkuin olisi itse hiittä puhutellut. Vaan kun pelon vaaleus
ja vihan vaaleus näyttävät yhdenkaltaisilta, luuli tyttö Pedron
juoksevan pyssyänsä hakemaan. Pelko valtasi nyt hänet, hän tunsi
takanansa lentelevän haulia, ja kun portti samassa ulkoapäin oli
murrettu auki, kipaisi hän siitä ulos, hänen musta tukkansa liehui
takana kuin hirmu, hänen siimansa säihkyivät tulta, ja koira, jonka
hän tiellä kohtasi, kääntyi ja seurasi haukkuen jäljessä. Siten
töytäsi hän äitiänsä vastaan, joka tuli kyökistä keitosvati kädessä;
tyttö päin keitokseen, keitos lattialle ja sanat "mene helvettiin!"
molempien perässä. Siinäkös nyt tyttö keitoksessa maatessaan huusi:
"hän tahtoo ampua minua, äiti, hän tahtoo ampua minua!" -- "Kuka
tahtoo ampua sinua, senkin tolvana?" -- "Hän, Pedro Ohlsen!" --
"Kuka?" ärjäsi äiti. -- "Pedro Ohlsen, me otimme omenoita häneltä",
-- hän ei tohtinut koskaan puhua muuta kuin totta. -- "Kenestä sinä
puhut, lapsi?" -- "Pedro Ohlsenista, hän juoksee perässäni iso
pyssy kädessä ja tahtoo ampua minua!" -- "Pedro Ohlsen!" raivosi
äiti ja nauroi, hän oli tullut niin suureksi. Lapsi alkoi itkeä ja
tahtoi paeta. Vaan äiti karkasi hänen päällensä, kiristeli valkeita
hampaitaan, otti häntä olkapäistä kiinni ja nosti ylös: "Sanoitko
hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin", huusi lapsi vaan äiti ei mitään
kuullut eikä nähnyt, hän vaan kysyi jälleen pari, kolme kertaa:
"Sanoitko hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin, sanoin, sanoin!" huusi
lapsi ja kohotti käsiänsä rukoilevana. Nyt suoristi äiti koko
vartalonsa: "Vai niin, hän sai siis sen tietää! -- -- Mitä hän
sanoi?" -- "Hän juoksi huoneesensa pyssyä hakemaan, hän tahtoi ampua
minua." -- "Hän ampua sinua!" nauroi äiti ilkkuen. -- Peljästyneenä
ja keitoksesta tahrautuneena lapsi oli vetäytynyt nurkkaan, jossa
seisoi ja itkien pyyhki vaatteitansa, kun äiti tuli takaisin: "Jos
sinä vielä menet hänen luoksensa", sanoi hän tarttuen tyttöön ja
pudistaen häntä, "tai puhelet hänen kanssaan tai kuuntelet häntä,
niin Jumala sekä häntä että sinua armahtakoon! -- Sano hänelle se
minulta! -- Sano hänelle se minulta!" toisti hän, kun lapsi ei
paikalla vastannut. -- "Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä! -- Sano hänelle
se minulta!" lausui hän vieläkin kerran pois mennessänsä, mutta
hiljaa ja päätänsä nyökäyttäen jokaiselle sanalle.

Lapsi pesi itsensä, riisui päältään tahrautuneet vaatteet ja kävi
juhlapuvussaan portaille istumaan. Vaan kun hän muisteli sitä
kauhistavaa tilaa, jossa oli ollut, nousi itku taas kurkkuun. --
"Mitä itket, lapsi?" kysyi häneltä ääni, niin ystävällinen, ettei
hän koskaan ollut vielä semmoista kuullut. Hän nosti silmänsä, ja
hänen edessänsä seisoi somavartaloinen mies, jolla oli korkeat kasvot
ja silmälasit nenällä. Tyttö nousi paikalla seisaalleen; sillä tuo
oli _Hannu Ödegaard_, nuori mies, jota koko kaupunki kunnioitti.
"Mitä itket, lapsi?" Lapsi katsoi mieheen ja sanoi tahtoneensa ottaa
omenoita Pedro Ohlsenin puutarhasta "muutamain muiden poikain"
kanssa, vaan Pedron silloin tulleen ja poliisipalvelijan, ja sitten
--; tässä muisti hän, että äiti oli herättänyt hänessä epäilystä
tuon ampumisen todenperäisyydestä, joten hän ei tohtinut enempää
kertoa, vaan huokasi sen sijaan syvästi. -- "Onko mahdollista" sanoi
Ödegaard, "että sinun ikäisesi lapsi voi olla osallinen niin suuressa
synnissä?" -- Petra katsoi vieraaseen; hän oli kyllä tietänyt, että
se oli synti, vaan oli aina kuullut sitä ilmoitettavan seuraavalla
tavalla: "sen helvetin penikka, senkin mustakarvainen saatana!"
Nyt häpesi hän. -- "Miks'et käy koulussa oppimassa Jumalan sanaa,
että tulisit tietämään, mikä on hyvää, mikä pahaa?" -- Tyttö seisoi
hamettansa kädellä hivuttaen ja vastasi, ettei äiti tahdo, että
hän koulua kävisi. -- "Sinä kenties et taida lukeakaan?" Kyllä hän
lukea taisi. Ödegaard otti vähäisen kirjan ja antoi sen hänelle.
Tyttö katsoi siihen, käänteli sitä ja silmäili sen kansia: "En minä
voi lukea näin hienoa pränttiä", sanoi hän. Vaan hänen täytyi,
ja yht'äkkiä hän tuhmistui niin, että silmät olivat muljollaan
päässä, huulet lerpallaan, kaikki jäsenet hervostuksissa: "H-e-r
Her r-a-ra Herra, pitkä J-u Ju m-a-ma pitkä Juma ll-a-la pitkä
Jumala, Herra Jumala s-a sa n-o-i noi sanoi, Herra Jumala sanoi
M-M-M-". -- "Herra siunatkoon, ethän sinä vielä taida lukea! ja
kuitenkin olet 10--12 vuoden vanha lapsi. Tahtoisitko mielelläsi
oppia lukemaan?" Tyttö sanoi vitkaan sitä kyllä tahtovansa. "No,
tule kanssani, niin paikalla alotamme." Tyttö liikahti, mutta
vaan huoneessa käväistäksensä. "Niin, sano se äidillesi," lausui
Ödegaard. Äiti osaantui juuri sivu kulkemaan, ja kun näki lapsen
puhuvan vieraan kanssa, tuli hän ulos kivikadulle. "Hän tahtoo
opettaa minua lukemaan", sanoi lapsi epäillen ja äitiinsä katsoen.
Äiti ei vastannut mitään, vaan pani molemmat kätensä puuskaan ja
silmäili Ödegaardia. -- "Teidän lapsenne on aivan taitamatoin lapsi",
sanoi tämä; "te ette voi puolustaa sitä Jumalan ettekä ihmisten
edessä, jos jätätte hänet semmoiseksi." -- "Kuka sinä olet?" kysäsi
Gunlaug vihaisesti. -- "Hannu Ödegaard, teidän pappinne poika."
Gunlaug'in kasvot kirkastuivat vähän, sillä hän oli kuullut pelkkää
hyvää hänestä. Ödegaard alkoi uudestaan: "Kun toisinaan olen ollut
kotona, olen tarkannut tuota lasta. Tänään on hän taaskin johtunut
mieleeni. Hän ei enää saa harjoittaa sitä, mikä on pahaa." Äidin
kasvot osoittivat selvästi, että hänen teki mielensä kysyä: "Mitä
sinun siihen tulee?" Vaan tyynenä lausui Ödegaard: "Tulee kai hänen
kuitenkin oppia jotakin?" -- "Ei!" -- Hieno puna lensi Ödegaardin
kasvoille: "Minkätähden ei?" -- "Ovatko ne siis paremmat, ne, jotka
jotakin taitavat?" Gunlaugilla oli vaan yksi ainoa kokemus, ja siitä
hän piti kiinni. -- "Minua ihmetyttää, että kukaan ihminen voi
kysyä tuommoista!" -- "Niin kyllä; -- minä tiedän, etteivät ne ole
paremmat", sanoi Gunlaug ja astui alas portaita, tehdäkseen lopun
tästä lärpätyksestä. Vaan Ödegaard meni suoraan hänen eteensä: "Tässä
on kysymyksenä velvollisuus, jota _ette saa_ laiminlyödä. Te olette
ymmärtämätön äiti." Gunlaug silmäili häntä kiireestä kantapäähän:
"Kuka on sinulle sanonut, mikä minä olen?" sanoi hän astuen hänen
ohitsensa. -- "Sen te itse olette sanonut ja juuri vast'ikään; sillä
olisittehan muutoin nähnyt että tämä lapsi menee kadotukseen."
Gunlaug kääntyi; silmä kohtasi silmää; hän näki, että Ödegaard pysyi
siinä, mitä oli sanonut, ja Gunlaug peljästyi. Hän oli seurustellut
vain merimiesten ja työmiesten kanssa; tämmöistä puhetta ei hän ollut
koskaan ennen kuullut. "Mitä sinä lapsestani tahdot?" kysyi hän. --
"Opettaa häntä, mitä hänen sielunsa pelastukseen pelastukseen tulee,
ja sitten katsoa, mitä hänestä voi tulla." -- "Minun lapsestani ei
saa muuta tulla kuin mitä minä tahdon." -- "Mutta hänestä täytyy,
hänestä täytyy tulla se, mitä Jumala tahtoo." -- Gunlaug tuhmistui:
"Mitä se merkitsee", sanoi hän ja astui lähemmäksi. -- "Se merkitsee,
että hänen pitää oppia sitä, johon hän on saanut kykyä; sillä sen
vuoksihan Jumala sen on antanut." -- Nyt astui Gunlaug hyvin lähelle:
"Enkö minä siis saa vallita häntä, minä, joka olen hänen äitinsä?"
kysäsi hän, ikäänkuin olisi tahtonut toden perästä saada neuvoa.
-- "Sen saatte, vaan teidän pitää kuunnella niiden neuvoja, jotka
paremmin asian ymmärtävät; teidän pitää noudattaa Jumalan tahtoa."
-- Gunlaug seisoi vähän aikaa ääneti. "Entä jos hän oppii liiaksi",
sanoi hän; "köyhän miehen lapsi", lisäsi hän, katsoen hellästi
tyttäreensä. -- "Jos hän oppii enemmän, kuin mitä hänen säätynsä
vaatii, niin on hän sen kautta päässyt toiseen säätyyn." -- Äiti
ymmärsi kohta Ödegaardin ajatuksen, vaan sanoi ikäänkuin itsekseen,
katsellen yhä raskasmielisempänä lapseensa: "Se on vaarallista." --
"Siitä ei ole kysymys", sanoi Ödegaard lempeästi, "vaan siitä, mikä
on oikeaa." -- Gunlaugin tarkat silmät saivat kummallisen ilmeen; hän
katsoi taaskin terävästi Ödegaardiin, vaan tämän äänessä, sanoissa ja
katsannossa kuvastui niin paljon totuutta, että Gunlaug tunsi itsensä
voitetuksi. Hän meni lapsensa luo, pani kätensä hänen päänsä päälle
eikä voinut sanaakaan puhua.

"Minä luen hänen kanssaan tästä alkaen siksi, kuin hän pääsee
ripille", sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen Gunlaugia puheisiin,
"minä haluan ottaa tämän lapsen hoitooni." -- "Ja tahdot siis ottaa
hänet minulta pois?" -- Ödegaard hämmästyi ja katsoi tutkistellen
häneen. "Kyllähän sinä ymmärrät asian paremmin kuin minä", änkytti
Gunlaug: "vaan senkö tähden että mainitsit Jumalan nimen" -- hän
vaikeni kesken lausettansa. Hän oli sivellyt tyttären hiukset
sileiksi, nyt otti hän huivin päästään ja sitoi sen lapsen kaulaan.
Hän ei osoittanut muulla tavoin, että lapsi saisi seurata Ödegaardia,
vaan kiiruhti huoneen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut sitä nähdä.

Tätä käytöstä säikähtyi Ödegaard, kun ajatteli, kuinka hän voisi
täyttää sen, minkä nuoruuden innossa oli ottanut huoleksensa. Lapsi
taas pelkäsi häntä, joka ensikerran oli hänen äitinsä voittanut,
ja niin he menivät, kumpainenkin pelko sydämessä, ensimäiselle
opetustunnille.

Päivä päivältä huomasi Ödegaard tytön kasvavan viisaudessa ja
tiedossa, ja hänen keskustelunsa Petran kanssa sai välistä ikäänkuin
itsestään varsin omituisen suunnan. Hän puhui usein Raamatun ja
historian henkilöistä sillä tavoin, että hän osoitti sitä kutsumusta,
jonka Jumala oli heille antanut. Hän puheli laveasti Saulista, joka
vaelsi hurjana ympäri maata, ja Davidista, joka paimensi isänsä
karjaa, kunnes Samuel tuli ja pani Herran käden heidän päällensä.
Suurin oli kuitenkin se kutsumus, kun Herra itse kulki maan päällä,
pysähtyi kalastuspaikalle ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja
lähti mukaan -- ahdinkoon ja kuolemaan, mutta aina iloisena; sillä
kutsumuksen tunne voittaa kaikki vastukset.

Tämä ajatus seurasi yhä tyttöä, ja lopuksi hän ei enää voinut sitä
kestää, vaan kysyi omaa kutsumustaan Ödegaardilta. Ödegaard katsoi
tyttöön, niin että tämä punastui, ja vastasi, että työn kautta
tullaan kutsumuksen perille; tämä työ voi olla vaatimatonta ja
halpa-arvoista, mutta se on kaikille määrätty. Nyt heräsi tytössä
suuri into; se kiihoitti häntä tekemään työtä täysikäisen voimalla ja
unhottamaan leikit, vaan se laihdutti häntä. Hänen päähänsä syntyi
eriskummaisia tuumia: hän tahtoi leikkauttaa hiuksensa, pukeutua
poikain tavalla ja lähteä sotaan! Vaan kun opettaja sanoi, että hänen
hiuksensa olisivat niin kauniit, jos hän vaan letittäisi ne, niin
mieltyi hän hiuksiinsa, ja uhrasi sankarinnimen pitkäin hiustensa
vuoksi.

Sitten hän yhä enemmän tahtoi olla tyttö ja hänen työnsä kävi
hupaisemmin, vaihtelevain unelmain häilyen mielessä.



KOLMAS LUKU.


Hannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä
Bergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja
nyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava
mies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli
"hyvä pää", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai
kaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä
asiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.

Hänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun
nerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen
lukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä,
jonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä
lähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua
ja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä
tutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan
virkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä
menivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon
valtaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti
lankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili
äitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään
hänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein
samaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu
Ödegaard hänen melkoisen omaisuutensa.

Kuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui.
Pitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän
voi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään
saatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.

Isä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu
ei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina
saman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle
niin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän
oli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti
työtä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika
saman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan
alakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti
vanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei
voinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta
avuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja
lakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä
talvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun
Hannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että
enemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan
jos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa
aina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun
tuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen sijaan antoi
hän enemmän kuin puolet tuloistansa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja
määräsi aina hyvin tarkasti, kuinka niitä piti käyttää.

Tämä lavealle ulottuva hyväntekeväisyys oli pienen kaupungin
yksinkertaisista tavoista niin poikkeavaa, että se ihmetytti kaikkia.
Kun tähän tulee lisäksi hänen erakko-elämänsä ja alinomaiset
ulkomaanmatkansa sekä se, ettei kukaan tahtonut antautua keskusteluun
hänen kanssansa, voi käsittää, että häntä pidettiin salaperäisenä
olentona, jolle omistettiin kaikellaisia mahdollisia ominaisuuksia,
jopa mahdottomiakin. Kun tämä mies alentui ottamaan kalatytön
jokapäiväiseen hoitoonsa, oli tyttö samassa aateloittu.

Nyt tahtoi yksi kuin toinenkin kannatella tyttöä, etenkin naiset.
Eräänä päivänä ilmestyi hän puettuna kaikkiin taivaankaaren
väreihin; hän oli ottanut päällensä kaikki lahjakalunsa, luullen
näin oikein olevansa Ödegaardille mieleen, koska tämä aina tahtoi,
että hän kävisi sievästi puettuna. Vaan tuskin Ödegaard oli nähnyt
hänet, kun kielsi häntä ottamasta vastaan lahjoja; hän kutsui häntä
turhamieliseksi ja hupeloksi, joka muka vaan tavotteli tyhjää ja haki
iloansa hullutuksista. Kun Petra seuraavana aamuna tuli itkeentynein
silmin, vei Ödegaard hänet kanssansa kävelemään yläpuolelle
kaupunkia. Nyt kertoi hän hänelle Davidista siten, että otti milloin
yhden, milloin toisen hänen vaiheistansa puheeksi, tehden tytölle jo
entuudestaan tutut asiat uusiksi. Ensin jutteli hän Davidin nuoruuden
iästä, kuinka hän silloin oli kaunis ja voimakas ja eli uskossaan
huoletonna. Sentähden pääsi hän voittoriemua viettämään, ennenkuin
oli täysikasvuinen. Hän tuli paimenesta kuninkaaksi, hän asui
luolissa, mutta lopulta hän rakensi Jerusalemin. Hän istui kauniisiin
vaatteisiin puettuna ja soitteli sairaalle Saulille, vaan itse
sairaaksi kuninkaaksi jouduttuansa, soitteli ja lauleli hän itselleen
katuvaisen ryysyihin puettuna. Kun hän oli suurtyönsä tehnyt, haki
hän huovetta synnissä, sitten tuli profeetta ja rangaistus, ja hän
muuttui jälleen lapseksi. David, joka kiitosvirsillään oli ylentänyt
kaiken Herran kansan, makasi itse musertuneena Herran jalkain edessä.
Oliko hän kauniimpi silloin, kun, voitonseppele päässä, tanssi arkin
edessä, vai silloin, kun salakammiossa aneli armoa rankaisevalta
kädeltä?

Petra oli ensi yönä tämän keskustelun jälkeen nähnyt unta, jota ei
sitten koko elinaikanaan voinut unhottaa. Hän oli nimittäin ollut
ratsastavinaan valkoisen hevosen selässä voittokulussa, vaan samassa
ryysyihin puettuna tanssivanaan hevosen edessä.

Hyvän aikaa sen jälkeen tapahtui, että Pedro Ohlsen, jonka hän
tuon puutarhakohtauksen jälkeen oli havainnut yhä enemmin häntä
lähentelevän, eräänä iltana, kun Petra istui metsän rinteessä
yläpuolella kaupunkia ja luki läksyjänsä, kulki ihan läheltä ohitse
ja kuiskasi kummallisesti hymyillen: "Hyvää iltaa!" -- Vaikka
jo vuosi oli kulunut siitä, kun äiti kielsi häntä Pedron kanssa
puhumasta, muisti tyttö niin hyvästi kiellon, ettei hänelle mitään
vastannut. Vaan Pedro kulki joka päivä samalla lailla ohitse ja
samoin tervehtien; viimein odotti tyttö häntä silloinkin kun hän ei
tullut. Kohta teki Pedro sivukulkiessaan pienen kysymyksen, vähän
ajan päästä kaksikin, ja viimein joutuivat he puheisiin. Puheltuaan
hän eräänä päivänä luikahutti hopeataalerin tytön käteen ja juoksi
samalla sydämessänsä iloiten matkaansa. Mutta olihan äiti kieltänyt
häntä puhumasta Pedron kanssa; ja Ödegaard taas oli kieltänyt häntä
keneltäkään lahjoja ottamasta. Edellistä kieltoa vastaan oli Petra
vähitellen rikkonut, vaan huomasi sen vasta nyt, kun oli rikkonut
toistakin vastaan. Rahoista päästäksensä hän kestitsi kenen vaan
käsiinsä sai; eipä ollut kuitenkaan mahdollista syödä enemmän kuin
neljän markan edestä. Vaan sitten katui hän myöskin sitä, että oli
tuhlannut taalerin sen sijaan kun olisi pitänyt antaa se takaisin.
Se markka, joka vielä oli hänen taskussansa, kirvelti niin, kuin
olisi se polttanut reiän hänen vaatteisiinsa; hän otti sen ja
viskasi veteen. Vaan eipä hän silläkään vielä taalerista päässyt; se
karvasteli hänen mieltänsä. Jos hän tunnustaisi, niin menisi tuska
ohitse, sen hän kyllä tunsi; mutta äidin tuonainen hirmuisa raivo ja
Ödegaardin harras luottamus häneen olivat kumpainenkin tavallansa
peljästyttäviä. Vaikk'ei äiti mitään nähnyt, huomasi Ödegaard kohta,
että tytön mielessä oli jotakin, joka teki hänet onnettomaksi.
Lempeästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli, ja kun tyttö sen
sijaan, että olisi vastannut, purskahti itkuun, luuli Ödegaard, että
kotona oli puute, ja antoi hänelle kymmenen hopeariksiä. Se, että,
vaikka oli tehnyt syntiä Ödegaardia vastaan, sai häneltä rahaa,
vaikutti valtavasti Petraan, ja kun hän päälle päätteeksi oli saanut
rahaa, jota voi julkisesti antaa äidillensä, oikein kunniallista
rahaa, tunsi hän vapautuneensa rikoksesta ja tuli kovin iloiseksi.
Hän tarttui molemmin käsin Ödegaardin käteen, kiitti, nauroi ja
hyppeli kohdallansa, ja ihastus säteili kyyneleistä, kun hän katsoi
Ödegaardiin, niinkuin koira katsoo isäntäänsä, kun hänen kanssaan
pääsee ulos. Ödegaard ei enää tuntenut häntä; Petra, joka muuten
tinkimättä noudatti opettajansa tahtoa, sai nyt hänestä vallan;
ensi kerran tunsi Ödegaard väkevän rajun luonnon aukeavan eteensä,
ensi kerran lähetti elämän lähde punaisen virtansa häntä kohti, ja
hän vetäytyi tulipunaisena takaisin. Mutta tyttö juoksi ovesta ulos
mäelle ja sitten kaupungin takaista tietä myöten kotiinpäin. Täällä
pani hän rahat uunin otsalle äidin eteen ja kapusi hänen kaulaansa.
"Kuka on antanut sinulle rahat?" kysyi äiti ja oli jo vihoissaan.
-- "Ödegaard ne antoi; äiti, hän on paras ihminen maan päällä!" --
"Mitä minä niillä teen?" -- "Sitä en tiedä, -- hyvä Jumala, jospa
tietäisit, äiti, --" sanoi Petra ja lankesi jälleen hänen kaulaansa;
hän voi nyt sanoa ja tahtoikin sanoa äidilleen kaikki. Vaan äiti
irroittautui kärsimättömänä: "Ettäkö minun pitäisi ottaa vaivaisapua
vastaan? Vie hänelle rahat paikalla takaisin. Jos olet luulotellut
hänelle, että minä olen niiden tarpeessa, niin olet minua häväissyt!"
-- "Mutta, äiti?" -- "Vie hänelle rahat paikalla takaisin, sanon
minä, tahi menen itse hänen luokseen ja viskaan ne hänelle vasten
silmiä, hänelle, joka on ottanut lapseni minulta!" Äidin huulet
vapisivat, viimeiset sanat sanottuaan, ja Petra peräytyi kalveten
kalpenemistaan, avasi hiljaa oven ja meni hiipien huoneesta ulos.
Ennenkuin hän oikein tiesikään, oli kymmenen hopeariksin seteli
palaisina hänen sormissansa. Tämän huomattuansa harmistui hän kovin
äitiinsä. Mutta Ödegaard ei saisi mitään tietää -- ei, hänen tuli
tietää kaikki. Hänelle ei saanut valhetella! -- Hetken perästä seisoi
hän Ödegaardin huoneessa ja kertoi hänelle, ettei äiti tahtonut ottaa
rahaa vastaan, ja että hän itse repi setelin rikki, harmissansa siitä
kun piti palata sen kanssa takaisin. Hän tahtoi kertoa enemmän, vaan
Ödegaard kohteli häntä hyvin tylysti ja käski hänen mennä kotiinsa,
antaen hänelle sen neuvon, että äitiä piti totella, vaikkapa
raskaaltakin tuntuisi. Tämä tytöstä kuitenkin näytti kummalliselta,
sillä niin paljon hän tiesi, ettei Ödegaard itsekään tehnyt sitä,
mitä hänen isänsä mieluisimmin toivoi! Kotimatkalla johtui tämä
hänelle mieleen, ja samassa kohtasi hän Pedro Ohlsenin. Tätä miestä
oli hän karttanut pitkän aikaa ja tahtoi tehdä samaten nytkin, sillä
Pedrohan oli syypää onnettomuuteen. "Missä olet ollut?" kysyi Pedro
ja seurasi jäljestä; "onko jotakin pahaa sinulle tapahtunut?" Tytön
mielessä kävivät niin ankarat aallot, että olisivat voineet heittää
hänet vaikka minne, ja kun hän nyt oikein mietti, niin ei hän voinut
käsittää, minkätähden äiti oli kieltänyt häntä juuri Pedron kanssa
seurustelemasta; lienee ollut vain oikku niin toinen kuin toinenkin
kielto. "Arvaapas, mitä olen tehnyt", sanoi Pedro Ohlsen melkein
nöyryydellä, kun Petra seisahtui. "Olen ostanut sinulle purjeveneen,
-- ajattelin, että sinulla ehkä olisi halu purjehtia", ja hän nauroi.
Hänen hyväntahtoisuutensa, jossa oli jotakin köyhän rukouksen
kaltaista, tällä haavaa liikutti tytön sydäntä; hän nyökäytti päätään
-- ja nyt tuli Ohlsenille kiire, hän kuiskasi kiihkeästi hänen
korvaansa, että menisi ulkopuolelle kaupunkia lehtokujaan, oikealle
päin suuren keltaisen venehuoneen luo, ja sen takana odottelisi hänen
tuloansa; siellä ei kukaan näkisi häntä. Tyttö meni, ja Pedro tuli
iloisena ja nöyränä kuin vanha lapsi, ja otti hänet veneeseensä. He
purjehtivat vähäisen aikaa sinne tänne vienossa tuulessa, laskivat
saareen, sitoivat veneen kiinni ja nousivat maihin. Pedro oli tuonut
kaikellaista hyvää muassaan, jota hän pelonalaisella ilolla tarjoili
tytölle, ja otti sitten esiin huilunsa ja soitteli. Hetkeksi unhotti
Petra surunsa Pedron iloa katsellessaan, ja kun heikon ihmisen ilo
herättää hellämielisyyttä, niin oli luonnollista, että Petra mieltyi
häneen.

Tämän päivän perästä oli Petralla jälleen uusi asia äidiltä
salattava, ja tämä teki viimein sen, ettei äiti saanut mitään tietää.
Gunlaug ei kysynytkään; hän uskoi vaan hyvää, kunnes kerran alkoi
puolettomasti epäillä.

Vaan Ödegaardiltakin oli Petralla tästä päivästä alkaen salaittavia,
sillä hän otti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja vastaan. Eikä
Ödegaardkaan kysynyt, ja opetus kävi päivä päivältä laimeammasti.
Petra oli siis nyt kolmen vaiheilla; toiselle ei hän toisista puhunut
mitään, ja hänellä oli jotakin, jota salasi jokaiselta erikseen.

Mutta täll'aikaa oli hän tullut täysikasvuiseksi, itse sitä
huomaamattansa, ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle että hän
oli ripille päästettävä.

Tämä sanoma teki Petran kovin levottomaksi, sillä hän tiesi, että
kun hän oli ripille päässyt, niin loppui opetus, ja mikä sitten
olisi edessä? Äiti rakennutti ullakkokamarin taloonsa; Petra saisi
ripille päästyään oman huoneensa. Ödegaard näki tytön tulevan yhä
hiljaisemmaksi ja toisinaan hän myöskin huomasi hänen itkeneen. Näin
asian ollessa vaikutti uskonnon opetus valtavasti, vaikka Ödegaard
koetteli suurella varovaisuudella välttää kaikkea, joka voisi tytön
sydäntä liikuttaa. Tästä syystä lopetti hän opetuksen neljätoista
päivää ennen ripillepäästöä, lyhykäisesti ilmoittaen, että se oli
viimeinen opetustunti. Tällä tarkoitti hän, että se oli viimeinen
opetustunti, jonka hän antoi; sillä hän kyllä tahtoi siitä huolta
pitää, että Petra saisi toisten johdolla enemmän oppia. Tyttö jäi
kuitenkin istumaan paikallensa, veri pakeni, silmät tuijottivat
yhteen paikkaan, ja kovin liikutettuna kiiruhti Ödegaard selitystä
antamaan: "Eihän kaikki nuoret tytöt", sanoi hän, "ole täysikasvuiset
ripille päästessään; -- vaan tunnethan itsekin, että sinun laitasi on
semmoinen." jos Petra olisi seisonut leimuvan tulen ääressä, niin hän
ei olisi voinut tulia punaisemmaksi, kuin nyt nämä sanat kuullessaan;
rinta kohoili, silmät harittivat ja täyttyivät kyyneleistä, ja tästä
pakotettuna kiiruhti Ödegaard lisäämään: "Vieläkö kenties lukua
jatketaan?" Hän huomasi vasta perästäpäin, mitä oli esittänyt; se
oli väärin tehty, ja hän tahtoi sentähden peräyttää sanansa; mutta
nyt nosti tyttö jo silmänsä häntä kohti, ja vaikkei hän huulillansa
vastausta antanut, oli se selvästi luettava hänen katsannostaan.
Pulasta päästäksensä kysyi Ödegaard: "Kenties sinä tahdot nyt ryhtyä
johonkin toimeen, johon" -- hän kumartui tässä tyttöä lähemmäksi
-- "tunnet itsessäsi kutsumusta, Petra?" -- "En", vastasi Petra
niin rohkeasti, että Ödegaard punastui ja vajosi jälleen omiin,
monivuotisiin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli ne jälleen
herättänyt.

Että Petrassa oli jotakin erinomaista jo lapsuudesta alkaen, siitä
oli Ödegaard vakuutettu siitä päivin, kun näki hänen laulaen
marssivan kaupungin poikakomppanian etunenässä. Mutta mitä
kauemmin hän opetti häntä, sitä vähemmin hän sai selvää hänen
luonnonlahjoistansa. Joka liikunnossa ne ilmestyivät; jos hän mitä
mietti, jos hän mitä tahtoi, ilmaisi henki sekä ruumis, molemmat yhtä
aikaa, voiman täytelyyttä, josta kauneus välkähteli. Mutta hänen
puheensa ja varsinkin hänen kirjoituksensa oli kaikki lapsellista.
Hän näytti kokonaan elävän mielikuvitusten maailmassa, mutta Ödegaard
piti sitä vain levottomuutena. Hän oli hyvin ahkera, mutta hänen
lukunsa päätarkoituksena oli eteenpäin pääseminen, ei niin paljon
oppiminen; mitä seuraavalla sivulla seisoi, sitä hän enimmin halusi
tietää. Petralla oli käsitystä hengellisistä asioista, vaan, kuten
provasti sanoi, "ei mitään taipumusta hengelliseen elämään", ja
hänen opettajansa oli usein murheissaan hänestä. Ödegaard oli tuskin
päässyt alkua edemmäksi, ehdottomasti hänen ajatuksensa johdattivat
häntä noiden kiviportaiden luo, missä oli ottanut Petran vastaan; hän
kuuli äidin ankaran äänen laskevan hänen päällensä edesvastauksen,
koska hän oli maininnut Jumalan nimen. Muutamia kertoja edes ja
takaisin käveltyään kokosi Ödegaard mielensä. "Nyt matkustan
ulkomaille", sanoi hän vähän arkailevasti: "olen pyytänyt sisariani
pitämään sinusta huolta sillä aikaa, ja kun palajan takaisin,
koetamme jatkaa taas. Hyvästi! -- Kyllä kohtaamme toisemme vielä,
ennenkuin matkalle lähden!" Hän riensi viereiseen kamariin niin
kiireesti, ettei Petra voinut hänelle kättäkään antaa.

Petra näki hänen vielä kerran siellä, missä vähimmin odotti häntä
näkevänsä, nimittäin kirkossa papin penkissä aivan edessänsä, kun
hän seisoi toisten lasten joukossa ripille päästettävänä. Siitä
hän joutui niin jännitykseen, että hänen ajatuksensa kauvan aikaa
harhailivat etäällä pyhästä toimituksesta, johon hän oli nöyryydellä
ja rukouksilla valmistautunut. Niin, Ödegaardin vanha isäkin, joka
tuli sakastista, seisahtui ja katsoi kauan poikaansa, ennenkuin
astui esiin ja alkoi toimituksen. Kohta piti Petran peljästyä
kirkossa vielä toinenkin kerta, sillä vähäisen alempana istui Pedro
Ohlsen uusiin, komeisiin vaatteisiin puettuna ja kurkisteli poikain
päitten yli tyttöjoukkoon häntä kohti. Pedro kumartui pian jälleen
alas, vaan kohta näki Petra uudestaan hänen harvahiuksisen päänsä
pistäyvän ylös jälleen alas painuaksensa. Tämä vei tytön ajatukset
pois toimituksesta; hän ei tahtonut katsoa, vaan katsoi kuitenkin,
ja tuossa -- juuri kun toiset kaikki olivat syvästi liikutetut ja
useat vuodattivat kyyneleitä -- kauhistui Petra nähdessään Pedron
nousevan ylös ja seisovan ällistyneenä, avosuin ja tuijottavin
silmin, muistamatta käydä istumaan tahi siirtyä paikaltaan, sillä
yläpuolella häntä seisoi Gunlaug suorana täydessä pituudessaan. Petra
vapisi nähdessänsä äitinsä, sillä tämä oli valkea kuin alttariliina,
ja hänen mustat, kiherät hiuksensa näyttivät nousevan, kun sen
ohella hänen silmiinsä yht'äkkiä ilmeni tylkkivä voima, ikäänkuin
olisivat ne sanoneet: "pois hänestä, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro
vajosikin, tämän silmäyksen huomattuansa, penkille istumaan ja lähti
vähän ajan perästä kirkosta.

Nyt sai Petra rauhaa, ja mitä edemmäksi tultiin, sitä enemmän
tarkistui hänen huomionsa. Ja kun hän kääntyi takaisin, lupaukset
tehtyänsä, ja itkusilmin katsoi Ödegaardiin, niinkuin siihen,
joka oli kaikkia hänen hyviä aikeitansa lähinnä, niin päätti hän
sydämessänsä, ettei koskaan saattaisi hänen uskoansa häpeään. Nuo
uskolliset silmät, jotka loistavina katsoivat häneen takaisin,
näyttivät nekin rukoilevan samaa; vaan kun Petra oli tullut
paikallensa ja tahtoi vielä kerran nähdä Ödegaardia, oli tämä jo
poissa. Petrakin lähti pian kotiin äitinsä kanssa, joka matkalla
lausui nämät sanat: "Nyt olen minä tehnyt, mitä minun tuli tehdä; --
nyt tehköön Jumala tehtävänsä."

Kun he olivat syöneet kahden kesken, sanoi äiti pöydästä noustessaan:
"Nyt kai lähdemme hänen -- tuon papin pojan luokse. Vaikka en
tiedäkään, mitä siitä tulee, siitä, mitä hän on aikonut, niin on hän
kuitenkin hyvää tarkoittanut. Pue siis jälleen päällesi, lapseni!"

Kirkkotietä, joka kulki kaupungin yläpuolitse, olivat nämät kaksi
hyvin usein yhdessä käyneet, vaan katua eivät he koskaan olleet
yhdessä astuneet; äiti oli tuskin kertaakaan sitä kulkenut kaupunkiin
palattuansa. Nyt poikkesi hän kuitenkin kadulle, sillä hän tahtoi
käydä kadun päästä päähän, käydä täysikasvuisen tyttärensä kanssa!

Sen sunnuntain iltapuolella, jona lapsia ripille päästetään, on
semmoisen pienen kaupungin koko väki liikkeellä, joko käyden talosta
taloon onnentoivotuksilla tahi kulkien pitkin katua edes ja takaisin
muita katselemassa ja itseänsä näyttämässä. Siinä tervehditään
ja seisahdutaan melkein joka askeleelta, kättä puristetaan ja
hyväntahtoisia sanoja lausutaan; köyhän lapsi tavataan rikkaan
hylkyvaatteissa ja tuodaan esiin niistä kiittämään. Kaupungin
merimiehet, ulkomaan koruvaatteisiin puettuina ja lakki kenossa, ja
kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat parvissa tervehtien
kaikkia; oppikoulun puolikasvuiset oppilaat, jokainen taluttaen
kainalosta parhainta ystäväänsä maan päällä, koipelehtelivat
jäljestä, tehden ivailevia muistutuksiansa; -- vaan kaikkien täytyi
tänä päivänä kuitenkin hiljaa mielessään suostua antamaan etusija
kaupungin pääkeikarille, nuorelle kauppiaalle, kaupungin rikkaimmalle
miehelle, Yngve Voldille, joka vast'ikään oli tullut Espanjasta
kotiin ja oli valmis huomispäivänä nimiinsä ottamaan äitinsä suuren
kalakaupan. Kaduilla loisteli hän, valkea hattu valkotukkaisessa
päässä, niin että nuoret ripille päässeet jäivät melkein unhotuksiin;
kaikki tervehtivät häntä tervetulleeksi, ja hän puhui kaikkien
kanssa, nauroi kaikille, -- kaduilla kaikkialla näkyi tuo valkea
hattu valkotukkaisessa päässä ja kuului tuo iloinen nauru. Kun Petra
ja hänen äitinsä tulivat ulos, oli hän ensimäinen, jonka kanssa he
sattuivat yhteen, ja niinkuin todellakin olisivat häntä satuttaneet,
säpsähti hän Petran nähdessään, jota hän ei enää tuntenut.

Petra oli kasvanut pitkäksi, ei kuitenkaan niin pitkäksi kuin
äitinsä, mutta pitemmäksi kuin useimmat muut tytöt; hän oli sievä,
soma ja reipas, toisinaan äitinsä näköinen, toisinaan ei ollenkaan,
alituisesti vaihdellen. Eipä tuo nuori kauppamieskään, joka heitä
yhä seurasi, voinut enää kääntää kävelijäin silmiä puoleensa; nuo
kaksi, äiti ja tytär yhdessä, olivat vielä oudompi ilmiö. He astuivat
nopeasti ketään tervehtimättä, sillä harvoinpa heitä itseäänkään
tervehtivät muut kuin merimiehet, mutta palasivat vielä nopeammin
katua myöten takaisin, sillä he olivat kuulleet, että Ödegaard
vastikään oli kotoansa mennyt höyrylaivaan, joka oli kohta lähtevä
matkalle. Etenkin Petra kiiruhti; hänen täytyi, täytyi saada vielä
tervehtiä ja kiittää Ödegaardia, ennenkuin tämä matkusti pois,
sillä olihan synti matkustaa pois Petralle jäähyväisiä sanomatta.
Petra ei katsonut kehenkään niistä, jotka häneen katsoivat; hän
katseli vaan kattojen yli tupruavaa höyrylaivan savua, ja se hänestä
näytti pakenevan. Kun he tulivat laiturille, teki höyrylaiva juuri
lähtöä siitä, ja itku kurkussa hän riensi eteenpäin lehtokujaa
myöten, hän pikemmin juoksi kuin astui, ja äiti kiiruhti jäljestä.
Kun höyrylaivalta meni satamassa aikaa kääntämiseen, niin hän
hyvin ennätti juosta rantatörmälle, nousta kivelle ja heiluttaa
nenäliinaansa. Äiti jäi lehtokujaan eikä tahtonut mennä edemmäksi;
Petra heilutti liinaansa -- hän heilutti sitä yhä korkeammalle, vaan
laivan kannelta ei kukaan heiluttanut vastaan.

Nyt hän ei voinut enää mitään, vaan hänen täytyi itkun vuoksi
palata ylätietä kotiin. Äiti seurasi, mutta äänetönnä. Siihen
ullakkokamariin, jonka äiti oli hänelle tänään lahjoittanut ja jossa
hän oli ensi kertaa viime yönä maannut ja aamulla niin iloisena
pukeutunut uusiin vaatteisiinsa, astui hän nyt katkerasti itkien
ja silmäystäkään ympärillensä luomatta; hän ei tahtonut mennä
alas, minne oli merimiehiä ja vieraita keräytynyt, vaan riisui
rippivaatteet päältänsä, istui vuoteellaan, kunnes yö tuli, ja
täysikasvuiseksi pääseminen oli hänestä onnettominta mitä olla voi.



NELJÄS LUKU.


Kohta jälkeen ripille laskennan meni hän eräänä päivänä Ödegaardin
sisarien luo, vaan huomasi kohta, että Ödegaard lienee siinä
erhettynyt, sillä provasti liikkui, niinkuin ei olisi Petraa
nähnytkään, ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, olivat
sangen kylmäkiskoisia. Ainoa, minkä tekivät, oli, että muutamilla
sanoilla ilmoittivat, mihin heidän veljensä tahtoi että Petran nyt
piti käydä käsiksi. Koko aamupuolen tuli hänen nimittäin ottaa osaa
talouden hoitoon eräässä ulkopuolella kaupunkia olevassa talossa ja
iltapuolella käydä ompelukoulua, vaan maata sekä syödä aamiaisen
ja illallisen kotona. Hän teki, niinkuin oli määrätty, ja se
olikin hänestä hyvin mieluista, niin kauan kun se oli uutta, mutta
sittemmin, varsinkin kesän tultua, alkoi hän kyllästyä siihen; sillä
tähän aikaan vuotta oli hän tavallisesti istunut metsän rinteessä
koko päivät ja lukenut kirjojansa, joita hän nyt suuresti ikävöitsi
samaten kuin Ödegaardiakin ja heidän keskinäisiä haastelujaan. Tästä
johtui, että hän viimein etsi puhekumppania, mistä vaan sai. Siihen
aikaan oli näet ompelukouluun tullut nuori tyttö, jonka nimi oli
Liisa Let, s.o. Liisa, mutta ei Let, sillä Let oli nuori kadetti,
joka joululuvan aikana oli ollut kotona ja jäällä kihlannut Liisan,
tämän vielä koulutyttönä ollessa. Liisa vakuutti henkeen kuolemaan,
ettei se ollut totta, ja itki, kun siitä puhuttiin; kuitenkin piti
hän siitä lähtien Liisa Letin nimen. Tuo pieni vilkasmielinen Liisa
Let itki usein ja nauroi usein; mutta itkipä tahi nauroi, ajatteli
hän aina rakkautta. Kokonainen mehiläisparvi ajatuksia, uusia ja
kummallisia, ilmestyi ompelukouluun; jos ken ojensi kätensä puhkuria
tavoittaakseen, niin se oli kosioimista, ja puhkuri antoi joko
myöntävän tahi kieltävän vastauksen; neula tuli kihlatuksi langan
kanssa, ja lanka uhrasi joka pistämällä itsensä tuon julmurin edestä;
joka sormeensa pisti, vuodatti sydämensä verta, ja joka neulaa
vaihtoi, oli petollinen. Jos kaksi tyttöä kuiskutteli keskenänsä,
oli heille muka jotakin merkillistä tapahtunut; kohtapa kuiskutteli
toista kaksi keskenänsä, ja sitten vielä kaksi; jokaisella oli
luotettava ystävä ja tuhansia salaisuuksia. Kukapa sitä voi kestää?

Eräänä iltapäivänä hämärässä, semmoisella hienolla vesisateella,
jota sanotaan tihmaksi, seisoi Petra, suuri huivi päässä, kototalon
edustalla ja katsoi käytävään, jossa nuori merimies seisoi ja
vihelteli valssia. Petra piti huivia molemmin käsin leuan alla
kiinni, niin että vain silmät ja nenä näkyivät, vaan merimies
huomasi helposti Petran iskevän silmää hänelle, ja hän hyppäsi kohta
hänen luoksensa. "Kuule, Gunnar, etkö lähde vähän kävelemään." --
"Mutta sataahan?" -- "No, mitä se haittaa!" ja niin menivät he
hiukan ylemmäksi pienen mökin luo. "Osta mukaan minulle pari kakkua
-- noita kermakakkuja." -- "Aina sinä tahdot kakkuja." -- "Noita
kermakakkuja!" Merimies tuli mökistä takaisin, tuoden muutamia
kerällään; Petra pisti kätensä huivin alta esiin, otti ne ja alkoi
syöden -- astua eteenpäin. Kun he olivat kaupungin yläpuolelle
tulleet, sanoi hän, antaen toisellekin palasen kakkua: "Kuule,
Gunnar! Olemmehan me, me kaksi, aina hyvin paljon rakastaneet
toisiamme; minä olen aina pitänyt sinua parempana muita poikia! Sinä
et usko sitä? Mutta se on oikein totta, Gunnar! Ja nyt sinä olet
alaperämies ja saatat pian saada laivan kuljettaaksesi. Minusta
nyt voisit mennä kihloihin, Gunnar! -- Miks'et, ystävä, syö sitä
kakkua?" -- "Olen alkanut tupakkaa purra." -- "No, mitä vastaat?"
-- "Oh, eihän sillä kiirutta ole." -- "Eikö kiirutta? Matkustathan
ylihuomenna pois." -- "Niin kyllä, mutta tulenhan minä sieltä
takaisin." -- "Mutta ei ole niin varsin varmaa, onko minulla silloin
aikaa, sillä ethän tiedä, missä minä silloin voin olla." -- "Sinunko
ma siis kihlaisin?" -- "Niin, Gunnar, totta kai sen ymmärrät, mutta
olethan aina ollut niin tuhma, ja sen vuoksi sinusta ei tullutkaan
muuta kuin merimies." -- "Oh, sitä en minä koskaan kadu; onpa hyvä
olla merimiehenä." -- "Niin, onhan äidilläsi laivoja. Vaan mitäs
sanot nyt? Sinä olet niin hidassanainen!" -- "Niin, mitä minun sitten
pitäisi sanoa?" -- "Mitä sinun pitäisi sanoa? Ha-ha-ha, kenties et
minusta huolikkaan!" -- "Oi, Petra, tiedäthän hyvin, että huolin.
Mutta luulen, ett'en voi luottaa sinuun." -- "Voit kyllä, Gunnar,
minä olen niin uskollinen, niin uskollinen sinulle!" -- Gunnar seisoi
vähän aikaa ääneti: "Petra, saanko katsoa sinua silmiin!" -- "Miksi
niin?" -- "Tahdon katsoa, ajatteletko todellakin, mitä puhut." --
"Luuletko, Gunnar, että tyhjiä lörpöttelen?" sanoi Petra loukattuna
ja nosti huiviansa. -- "Petra, jos tämä on oikein täyttä totta, niin
anna minulle suuta vahvistukseksi; silloin tiedän asian varmaksi."
-- "Oletko hullu?" vastasi Petra, peittäen kasvojansa huivilla, ja
meni eteenpäin. -- "Odota, Petra, odota! sinä et sitä ymmärrä. Kun
olemme sulho ja morsian, niin --" -- "Oh, paljasta tuhmuutta vain!"
-- "No, tiedänhän minä toki, mikä tapa on; olenhan minä enemmän
maailmaa kokenut kuin sinä, niin että tämmöisissä asioissa vien
sinulta voiton. Ajatteleppas mitä kaikkea olen nähnyt --." -- "Sinun
näkemäsi ovat olleet joutavia höperön näköjä." -- "Mutta mitenkä
sinä, Petra, sitten käsität kihlattujen välin? Minun täytyy sitä
sinulta varta-vasten kysäistä. Juosta toistensa perässä pitkin mäkiä
-- eihän se ollenkaan sovi." -- "Ei, se on kyllä totta", nauroi
Petra ja seisahtui. "Mutta kuuleppas, Gunnar! Kun nyt seisomme
tässä huohtamassa -- huh! -- niin minä tahdon sinulle sanoa, kuinka
rakastavaiset ihmiset tekevät. Niinkauan kuin olet kaupungissa,
pitää sinun joka ilta odottaa ompelukoulun edessä ja saattaa minut
kotiin ovelle saakka, ja jos minä olen jossakin muualla, pitää sinun
odottaa kadulla, kunnes tulen. Ja sitten, kun olet matkustanut pois,
pitää sinun kirjoittaa minulle, ostaa koruja ja lähettää minulle.
Niin oikein: meidän tulee myöskin hankkia pari sormusta ja antaa
ne toisillemme; toisessa pitää olla sinun nimesi, toisessa minun,
vieläpä vuosiluku ja päiväkin; mutta minulla ei ole rahaa, siis
sinä saat ne molemmat ostaa." -- "Sen minä kyllä teen; mutta --."
-- "Mitä verukkeita taas?" -- "Hyvä Jumala, tarkoitin vaan, että
pitäähän minun saada ottaa mitta sormestasi." -- "Niin, sen kyllä
saat", lausui Petra, nyhkäsi korren maasta, mittasi ja purasi sen
poikki; "älä nyt viskaa sitä pois!" Gunnar pisti sen paperiin ja
pani paperin muistokirjaansa; Petra katseli tätä tarkasti, kunnes
muistokirja jälleen oli kätkössään. "Menkäämme nyt pois, minun on
ikävä tässä kauemmin seisoa." -- "Mutta, Petra, kyllä tämä todellakin
näyttää minusta niinkuin vähän kitsaalta!" -- "Niin, jos et tahdo,
ukkoseni, on se minusta yhtä kaikki!" -- "Kyllä tahdon. Ei se ole
haittana; -- mutta enkö saa edes antaa sulle kättä?" -- "Miksi
niin?" -- "Vakuudeksi vaan, että olemme todellakin kihloissa." --
"Mitä hulluutta, onko siitä enemmän vakuutta, että otamme toisiamme
kädestä? -- Vaan muuten voit kernaasti saada käteni, tuossa se on!
-- Ei, kiitoksia paljon, ei minkäänlaista puristusta, ukkoseni!"
Petra veti jälleen kätensä huivin alle, vaan nyt hän äkkiä kohotti
huivia molemmin käsin, niin että koko muoto tuli näkyviin: "Jos sinä,
Gunnar, tästä virkat kenellekään mitään, niin minä sanon, ettei se
ole totta, tiedä se!" sanoi hän nauraen, ja alkoi kävellä kotiinsa
päin. -- -- Vähän matkan päässä seisahtui hän ja sanoi: "Huomenna
loppuu ompelukoulu vasta kello 9, -- saat odotella kasvitarhan
takana."

-- "Hyvä." -- "Niin, mutta nyt sinun pitää lähteä!"

-- "Etkö tahdo antaa minulle edes kättä jäähyväisiksi?" -- "En
ymmärrä, mitä sinä aina tahdot siitä minun kädestäni; -- ei, nyt sinä
et sitä saa. -- Hyvästi!" huusi hän ja juoksi Gunnarin luota pois.

Seuraavana päivänä sovitti hän niin, että jäi viimeiseksi
ompelukouluun. Kello oli pian 10, kun hän sieltä lähti pois, vaan
kun hän tuli kasvitarhan ulkopuolelle, niin ei Gunnaria täällä
ollutkaan. Petra oli ajatellut kaikellaisia vastuksia, vaan ei tätä;
hän närkästyi niin, että päätti itse odottaa, saadaksensa antaa
Gunnarille oikein aika torat, kun tämä viimeinkin tulisi. Muutoin
oli hänen rattoisa kulkea tuossa edes takaisin kasvitarhan takana,
sillä kauppiasten lauluseura oli juuri alkanut harjoituksiansa
läheisessä talossa, jonka ikkunat olivat auki; espanjalainen laulu
houkutteli mukaansa hänen ajatuksensa illan tyvenessä, kunnes hän
itse oli Espanjassa ja kuuli omaa kiitostansa laulettavan avonaiselta
altanilta. Espanjaan hehkui hänen mielensä; sillä joka kesä tulivat
nuo mustat espanjalaiset laivat satamaan, kadulla kaikuivat
espanjalaiset laulut, ja Ödegaardin huoneen seinässä riippui
kokonainen jakso kauniita kuvia Espanjasta, hän oli nyt kenties
itsekin jälleen siellä, ja Petra oli hänen luonansa! Vaan äkkiä hän
kutsuttiin pois retkiltään, sillä omenapuun takaa tuli viimeinkin
Gunnar rientäen ja Petra juoksi kohti -- ei Gunnaria, vaan tuota
Espanjasta kotiutunutta valkeata hattua valkotukkaisessa päässä. "Ha,
ha, ha, ha", nauroi tämä, "pidittekö minua toisena?" -- Petra kielsi
kovasti ja hätäisesti ja juoksi vihoissaan pois, vaan toinen juoksi
jäljestä ja sopotti juostessaan hyvin kiiruusti ja sekasotkuisesti,
niinkuin ihmiset tekevät, jotka puhuvat useampia kieliä. "Niin,
minä voin hyvin seurata, sillä minä juoksen erinomaisen nopeasti,
-- ei pako teitä auta; minun pitää saada puhua teidän kanssanne, --
täällä kotokaupungissani on niin hiljaista, kaikki ihmiset ovat kuin
kuolleita, mutta te ette ole kuollut, sen minä voin nähdä -- minun
pitää saada puhua teidän kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta
iltaa." -- "Kahdeksatta iltaa!" -- "Kahdeksatta iltaa, ha, ha,
ha, ja kävelen kernaasti vielä kahdeksan iltaa lisäksi, sillä me
kaksi sovimme hyvin yhteen, eikö totta? Ei pako teitä auta, minä
en laske teitä, olettehan jo väsyksissä, näen sen." -- "En, en ole
väsyksissä." -- "Olettepa." -- "En, en ole väsyksissä." -- "Mutta
olettepa! Puhukaa sitten, jos ette ole väsyksissä!" -- "Ha, ha, ha."
-- "Ha, ha, ha, ha! Se ei ole puhumista", -- ja nyt he seisahtuivat.
He vaihtoivat muutamia sanoja, puoleksi leikillisiä, puoleksi
totisia; sitten rupesi valkotukka Espanjaa ylistämään, toinen kuvaus
seurasi toistaan; viimein kirosi hän tuota pikku kaupunkia, jossa he
asuivat, -- edellistä kuunteli Petra loistavin silmin, jälkimäinen
suhisi korvain ohitse hänen silmäillessään kultavitjoja, jotka
oli kaksinkerroin kääritty kauppiaan kaulaan. "Niin, nuo", sanoi
kauppias nopeasti vetäen näkyviin vitjojen pään, jossa riippui
kultaristi -- "kas, nuo otin tänä iltana mukaani, näyttääkseni
niitä lauluseuran kokouksessa, ne on Espanjasta; te saatte kuulla
niiden historian!" Ja nyt kertoi hän: "Etelä-Espanjassa ollessani
jouduin ampumajuhlaan ja voitin tämän palkinnon; se annettiin
minulle juhlatilassa näillä sanoilla: 'ottakaa tämä mukaanne Norjaan
ja lahjoittakaa se espanjalaisten kavalierien kunnianosoitukseksi
kauniimmalle naiselle kotiseudullanne.' Sitten kaikui huuto ja
riemusoitto, lippuja heilutettiin, kavalierit taputtivat käsiänsä ja
minä otin lahjan vastaan!" -- "Sepä mainiota!" huusi Petra, sillä
hänen silmissään väikkyi heti tuo espanjalainen juhla espanjalaisine
väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat päivän paahtamina
viinamäkien juurella ilta-auringon loistossa, ja heidän ajatuksensa
etsivät kauniinta naista lumien maassa. Kauppias oli hyväntahtoinen
nuori mies, vaikka olikin tuommoinen hätikkö ja itseluuloinen, ja
nyt hän jäi siihen seisomaan ja kertomaan Petralle. Toinen kuva
toisen jälkeen lisäsi tytön halua, ja kokonaan kiintyneenä tuohon
kummalliseen maahan alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, minkä
äsken oli kuullut, ja vähitellen liikuttaa jalkojansa sen tahdin
mukaan. "Mitä? taidattehan tanssia espanjalaista tanssia", huudahti
kauppias. "Niin, niin-niin!" lauloi Petra tanssitahdin mukaan, ja
iski näppiänsä yhteen matkiaksensa kastanjetteja; hän oli näet nähnyt
espanjalaisten merimiesten tanssivan. -- "Te ansaitsette saada tämän
espanjalaisten kavalierien lahjan", huudahti kauppias ihastuksissaan,
-- "te olette kauniin nainen, minkä olen kohdannut!" -- ja otti
samassa kultavitjat kaulastaan ja kiersi kevyellä kädellä ne moneen
kertaan Petran kaulaan, ennenkuin tyttö tuota tajusikaan. Vaan kun
hän tajusi sen, lensi hänen kasvoillensa tuo tumma häpeän puna, joka
oli hänelle omituinen, ja kyyneleet olivat tulla silmiin -- niin että
kauppias, joka oli kummastunut kummastumistaan, nyt joutui kovin
häpeisiinsä, eikä enää tietänyt mitä tahtoi, vaan tunsi että hänen
piti lähteä, ja lähtikin.

Vielä kello 12 seisoi Petra avonaisessa ullakkoikkunassa, vitjat
kädessä. Jälkikesäinen yö peitti lempeänä kaupungin ja vuonon ja
kaukaiset tunturit; kadulta kaikui jälleen espanjalainen laulu, sillä
seuran jäsenet olivat saattaneet Yngve Voldin kotiin. Joka sana
kuului; ne olivat kauniista kukkakiehkurasta. Ainoastaan kaksi ääntä
lauloi; toiset vaan suullaan myötäilivät kitaran mukasoitantoa:

    Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
    Otapa kiehkura, muistele minua!
         Ota, sä ihanin,
         Heinä tää vihannin,
         Ota, sä lempein,
         Kukka tää hempein,
         Ota, sä sivein,
         Nuppu tää tivein,
         Ota, sä korein,
         Lehti tää sorein.
    Kiehkuran tarjoan, lempien sinua,
    Otapa kiehkura, muistele minua!

Kun Petra aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut auringon joka taholta
kirkastamassa metsässä, missä kaikki puut olivat kultahaapoja, ja
niistä riippui pitkiä loistavia terttuja, jotka melkein koskivat
häneen, kun hän niiden välitse kulki. Kohta muisti hän vitjat,
otti ne ja ripusti paitansa päälle. Sitten pani hän paidan ylle
mustan huivin ja vitjat tämän päälle, sillä ne olivat kauniimmat
mustalla pohjalla! Yhä vielä vuoteellaan istuen katsoi hän pieneen
käsipeiliin: -- oliko hän todellakin niin kaunis? Hän nousi
hiuksiansa letittämään ja sitten jälleen katsomaan peiliin, vaan
muisti samassa äitiänsä, joka ei vielä mitään tietänyt, jonka vuoksi
hän nyt kiirehti; täytyihän mennä alas kertomaan. Juuri kun oli
valmiiksi puettu ja vitjoja kaulaansa ripustamaisillaan, juolahti
hänelle mieleen, mitä äiti sanoisi, mitä kaikki ihmiset sanoisivat ja
mitä hänen itsensä tulisi vastata, kun kysyisivät, miksi hän kantoi
noin kalliita vitjoja. Kun tämmöinen kysymys oli hyvin todennäköinen,
niin se palasi mieleen yhä vakavampana, kunnes hän haki esiin
vähäisen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja
tunsi ensi kerran iässään olevansa köyhä. Sinä aamupuolena ei hän
mennytkään sinne, mihin piti, vaan jäi vitjat kädessä istumaan
yläpuolelle kaupunkia, melkein samoille paikoille, missä oli ne
saanut, ja hänestä tuntui kuin hän olisi ne varastanut.

Illalla odotti hän kasvitarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin,
kun oli edellisenä iltana odottanut Gunnaria, hän tahtoi antaa vitjat
takaisin hänelle. Vaan niinkuin se laiva, jossa Gunnar purjehti pois,
oli odottamatta edellisenä päivänä nostanut ankkurin, kun oli saanut
edullisen rahdin lähikaupungista, samaten täytyi Yngve Voldinkin,
joka oli laivan omistaja, matkustaa tänään samoille asioille. Hänellä
oli paljon muitakin toimituksia, jonka tähden hän viipyi poissa kolme
viikkoa.

Näiden kolmen viikon kuluessa olivat vitjat vähitellen siirtyneet
taskusta pesukaapin laatikkoon ja sieltä taasen paperikääreeseen
ja paperikääre salaiseen paikkaan. Mutta itse oli Petra sill'aikaa
siirtynyt toisesta nöyryyttävästä havainnosta toiseen. Ensikerran
tuli hänelle täysin selväksi se väli, joka erotti hänet kaupungin
vallasnaisista; he olisivat voineet kantaa vitjoja kenenkään
kysymättä miten tai mistä olivat ne saaneet. Mutta semmoiselle
Yngve Vold ei olisi uskaltanut tarjota vitjoja, tarjoomatta samassa
kättänsä avioliittoon; ainoastaan kalatytölle uskalsi hän sitä tehdä.
Jos Yngve tahtoi lahjoittaa hänelle jotakin, niin miksi ei semmoista,
jota hän olisi voinut käyttää; vaan Yngve oli tahtonut tehdä hänelle
katkerinta pilkkaa, antamalla semmoista, jota hän ei ollenkaan voinut
käyttää. Yngven kertomus "kaunihimmasta" lienee ollutkin sulaa
valhetta; sillä jos vitjat sentähden olivat hänelle aiotut, niin
eihän Yngve silloin olisi tullut niin salaisesti ja iltahämärässä.
-- Harmi ja häpeä kalvoivat sitä katkerammin Petran sydäntä, kun hän
itse oli luopunut luottamasta kehenkään. Eipä kummaa siis, että hän,
kun ensikerran jälleen Yngven tapasi, Yngven, jonka ympärillä kaikki
nämä harmilliset ja häpeälliset ajatukset pyörivät, punastui niin,
että toinen ymmärsi sen väärin, ja huomattuansa sen, punastui vielä
enemmän.

Kerkeästi kääntyi Petra takaisin kotiin, tempasi vitjat ja istuutui,
vaikka vielä oli päivä, kaupungin yläpuolelle Yngveä odottamaan; nyt
tämän piti saada ne takaisin! Hän tunsi hengessään että Yngve tulisi,
sillä olihan hänkin punastunut Petran nähdessään, ja oli kumminkin
ollut poissa koko ajan. Mutta pian alkoivat nuo samat ajatukset
kääntyä Yngven eduksi. Tämä ei olisi punastunut, jos olisi ollut
Petrasta välinpitämätön, hän olisi jo ennen tullut, jos ennen olisi
ollut kotona. Päivä jo alkoi hämärtää; näinä kolmena viikkona oli
alkanut kovasti pimetä. Mutta pimetessä muuttuvat usein ajatuksemme.
Petra istui ihan tien vieressä puiden suojassa, niin että voi nähdä
kaikki, mutta itse olla näkymättömänä. Kun hetki oli kulunut eikä
Yngveä kuulunut, pyrkivät ristiriitaiset tunteet hänessä valtaan; hän
kuunteli milloin närkästyen, milloin tuskaillen; kun joku läheni,
kuuli hän sen kauan aikaa ennenkuin näki, mutta Yngve se vaan ei
ollut. Linnut, jotka puolinukuksissa lehväin suojassa paikkaa
muuttivat, saattoivat häntä peljättää, niin oli hänen mielensä
jännityksessä; joka kolkutus kylästä, joka huuto veti puoleensa hänen
huomionsa. Eräässä suurenmoisessa laivassa nostettiin par'aikaa
laulaen ankkuria; oli aikomus yöllä hinata laiva satamasta, jotta se
voisi hyödykseen käyttää ensimäistä aamutuulen viriä. Jospa hänkin
saisi mennä mukana valtamerelle, sinne hän halusi! Laulu tuli hänen
omasta sydämestään, vintturin kalahteleva pyörinä rohkaisi mieltä,
miksi, mihin? -- Samassa näkyi tuo valkea hattu tiellä aivan hänen
edessänsä; hän kavahti pystyyn ja rupesi suoraa päätä juoksemaan,
mutta juostessa johtui mieleen ettei olisi pitänyt juosta; se oli
hairaus hairauksessa, sentähden jäi hän paikoilleen. Kun Yngve
lähestyi häntä puiden välissä, seisoi hän ja hengitti niin raskaasti,
että jokainen hengenveto kuului, ja niinkuin hän edellisellä kerralla
oli rohkeudellansa vallannut tuon miehen, niin hän tänään valtasi
hänet pelollaan; mies näytti hyvin ujolta, jopa hämmentyneeltä ja
kuiskasi: "älä pelkää."

Mutta Petra vapisi, sen hän näki. Silloin tahtoi hän tytössä herättää
luottamusta ja ottaa lujasti kiinni hänen kädestään, mutta hänen
kätensä ensi koskennasta kavahti Petra pystyyn, ikäänkuin tulen
polttamana, ja juoksi uudestaan pois, jättäen hänen siihen seisomaan.

Petra ei juossut kauas, hän oli hengästyä, ohimoita tykki ja poltti,
povi oli pakahtua, hän painoi käsiänsä sitä vastaan -- ja kuunteli.
Hän kuuli askeleita ruohossa, kahinaa lehdissä, Yngve tuli, ihan
häntä kohti, hän näki Petran? -- ei nähnyt, ei! -- näki, näki! -- ei,
ei nähnyt, ohitse kulki! Petra ei peljännyt, se ei ollut syynä; mutta
hänen mielensä oli kuohuksissa, ja kun hän tunsi olevansa turvassa,
raukesivat voimat jännityksen kanssa ja hän vaipui maahan uupuneena
ja tyhjänä.

Hetkisen kuluttua nousi hän ja kulki hitaasti alaspäin, seisahtuen
välillä ja taas kulkien, ikäänkuin ei hänellä olisi mitään päämäärää
ollut. Kun hän taasen tuli tielle, istui siellä Yngve kärsivällisesti
odottamassa; hän nousi nyt seisaalleen. Petra ei ollut häntä
huomannut; hän kulki niinkuin sumussa, hän ei sanaakaan hiiskunut,
ei liikahtanut paikaltaan, peitti vain silmät käsiinsä ja itki. Tämä
valtasi niin Yngve Voldin, että hänen muuten niin liukas kielensä
pysähtyi. Ja sitten hän lausui omituisella varmuudella: "Illalla
puhuttelin äitiäsi, huomenna pitää kaikki olla selvää, ja muutaman
päivän perästä lähdemme ulkomaille ja sinä tulet vaimokseni." Hän
odotti vastausta, odotti ainakin että Petra nostaisi silmänsä, vaan
sitä tämä ei tehnyt. Yngve selitti sen omalla tavallaan: "Et vastaa?
Et voi! Hyvä! -- Luota minuun, sillä tästä hetkestä olet minun omani.
-- Hyvää yötä!" Ja hän meni.

Petra jäi seisomaan niinkuin sumuun, helppo tuska pilkehti väliin ja
tahtoi sen hajoittaa, mutta taas oli sumua.

Niin valtavasti oli Yngve Vold kokonaista kolme viikkoa kiinnittänyt
puoleensa hänen ajatuksensa, että kaikki oli valmista asettamaan
tämän uuden ihmeen uuteen mielikuvitusjaksoon. Yngve oli kaupungin
rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän nyt tahtoi, kaikesta
huolimatta, koroittaa Petran rinnallensa. Tuo oli jotakin niin
odottamattoman toisenlaista siihen verraten, mitä hän pitkät ajat
harmistuneena ja tuskissaan oli ajatellut, että se jo yksinäänkin
saattoi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi tuli hän,
jota enemmän hän otti tarkastellakseen näitä uusia joka suhteessa
valtaavia oloja. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja lähellä
kaikkia epäselviä toiveitansa! Hän näki ennen kaikkia Yngve Voldin
suurinta laivaa lipuilla koristettuna merelle hinattavan hänen
hääpäivänänsä, näki heidän ilotulen leimuessa ja tykkien paukkuessa
laivaan astuvan ja lähtevän Espanjaan, jossa hää-aurinko hehkui!

       *       *       *       *       *

Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö ylös ja
ilmoitti että kello jo oli puolivälissä kaksitoista. Petran oli
kova nälkä, hän sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päänkivistystä
ja väsymystä ja nukkui uudestaan. Kun hän kello kolmen aikaan
iltapuolella heräsi jälleen, tunsi hän voivansa hyvin. Äiti tuli
ylös ja sanoi hänen varmaankin maanneen itsensä taudista terveeksi,
sillä niinhän äidin itsensäkin oli tapana tehdä. Mutta nyt oli
Petran noustava ja mentävä ompelukouluun. Hän istui vuoteessa,
nojaten päätään käsivarteensa. Silmiään nostamatta hän vastasi,
ettei enää menisi ompelukouluun. Äiti ajatteli, että hän oli vielä
vähän niinkuin unen horroksissa, ja meni alas noutamaan myttyä ja
kirjettä, jotka eräs laivanpoika oli tuonut. Tuossahan lahjat jo
tulivat! Petra, joka uudestaan oli heittäynyt levolle, kavahti
pystyyn ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella
ensiksi mytyn -- jossa oli yhdet saksan kengät. Vähän pettyneenä
oli hän ne pois panemaisillaan, kun tunsi niiden kärkien painavan.
Hän pisti kätensä kenkiin ja veti toisesta esiin pienen, hienoon
paperiin käärityn kääryn; tässä oli kultainen rannerengas; -- samaten
toisesta tarkasti kätketyn kääryn; siinä oli yhdet saksan sormikkaat,
-- ja oikean käden sormikkaasta veti hän esiin paperitötterön,
jossa oli kaksi sileätä kultasormusta. "Joko nyt!" ajatteli Petra,
hänen sydämensä tykytti, hän katsoi kirjoitusta ja, aivan oikein,
toisessa sormuksessa seisoi: "Petra" sekä vuosi- ja päiväluku, -- ja
toisessa: "Gunnar." Hän kalpeni, heitti kääryt sormuksineen päivineen
lattialle, ikäänkuin olisi polttanut sormensa niihin, ja repäisi auki
kirjeen. Se oli kirjoitettu Calais'n kaupungista ja kuului näin:

    Rakas Petra!

    Tultuani tänne hyvällä purjetuulella 61:ltä leveysasteelta 54:lle
    ja sitten ankaralla laitatuulella tänne saakka, joka harvoin
    tapahtuu suuremmillekaan laivoille kuin meidän, joka on kaunis
    purjelaiva. Mutta tiedäppäs nyt, että koko matkan olen ajatellut
    sinua ja sitä, mikä viimein meidän välillämme tapahtui, ja että
    olen pahoilla mielin siitä, kun en saanut sinua säällisesti
    hyvästi jättää, jonka tähden laivaan astuin harmistuneena, mutta
    sinua sittemmin en koskaan unhottanut, paitse joskus, jonkun
    kerran -- sillä merimiehellä on kovat päivät. Mutta nyt olemme
    tulleet tänne ja minä olen kuluttanut koko palkkani lahjojen
    ostamiseen sinulle, joita pyysit, ja äidiltä saamani rahat olen
    samaten kuluttanut, niin ettei minulla nyt ole niin mitään.
    Mutta jos saan lupaa, niin tulen itse yhtä pian kuin lahjatkin;
    sillä niinkauan kuin se on salassa, ei se ole varma toisiin
    nähden, vallankin nuoriin miehiin, joita siellä on paljon; mutta
    minä tahdon olla varma asiasta, jott'ei kukaan tohtisi tekojaan
    puolustella, vaan kavahtaisi minua. Sinä voit kyllä saada minua
    paremman, sillä saada voit kenen ikinä tahdot, mutta koskaan
    et voi saada uskollisempaa, ja semmoinen olen minä. Nyt tahdon
    lopettaa, sillä jo olen kuluttanut kokonaista kaksi arkkia ja
    puustavit tulevat niin suuria; tämä, näet, on minusta pahinta
    työtä, mutta teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja sitten
    tahdon lopuksi sinulle sanoa, että se kaiketi oli täyttä totta;
    sillä jos se ei täyttä totta ollut, niin oli se suuri synti ja
    voi saattaa monen onnettomuuteen.

                                             _Gunnar Ask_,

                                  Alalaivuri "Norjan perustuslaki"
                                        nimisellä piikillä.

Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut.
Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja;
sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi.
Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka,
jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt
irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin
äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona
kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään
täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui
äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt
hän on ollut täällä -- hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?"
kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli
myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas
ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että
sinun pitää heti mennä sinne." -- "Sinne", kertoi Petra vavisten,
hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille
ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? -- "Niin pappilaan", sanoi
äiti. -- "Pappilaanko? -- Ödegaardko on kotiin tullut?" -- Äiti
kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" -- "Ödegaard!" huusi Petra
riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on
tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli
hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili
ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona
ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli
Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta
muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita,
joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa
turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja
maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi
hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen
savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä
tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi,
lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan
häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän
Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä
tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti;
hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli
niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän,
veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen
käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että
tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö
pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat
kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi
Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa;
sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili
hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle,
eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen
houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden
hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi,
nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi
silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun
katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus
kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan.
Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa;
hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran
eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta
irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen
vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän
kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi.
Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä,
hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti
kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen
sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard
rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt
hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan,
ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun
hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan
hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä
huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan,
mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä
pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen
tämän kaiken -- silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan
siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon
loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.

    On ensi lemmen koitto
    Kuin kaiku kanteloisen,
    Kuin lainehilla soitto
    Aletess' aurinkoisen, --
    Kuin torvi salomailla
    Sekunnit soiden kiitää
    Ja meidät luontoon liittää
    Salaisen tenhon lailla.



VIIDES LUKU.


Seuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna
eikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun
hän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa.
Niinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat
hänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät
niiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti
eloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen
kädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko
tapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan
päähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki
unelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin,
piti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä
keskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana
kummallisuuksien maassa.

Kun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin
kotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja
hänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi
hän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän
puki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa;
se ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän
asti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen
halun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat
kappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan
ollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla
kauniin, -- tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän
kädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla
lähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja
toista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi
ikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut
tunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden
sanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni
vielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.

Silloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli
hänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa
noutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi
ympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän
ovea kohti.

"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari
askelta taaksepäin.

Samana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut
että kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä
tapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia
ventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain
kysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt
pukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. "Te olette varmaankin
ihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää." -- He tervehtivät toinen
toistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. "Te makaatte
kauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla
on jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän
kanssanne." -- "Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!" hän istui itse
nojatuoliin. -- "Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi
istua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni,
ihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!" --
"Minäkö?" -- "Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei
kukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman
teitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän,
koskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin -- niin, eikö
totta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista
kirottua kiharatukkaista kummitusta -- vai oletteko te? En saanut
rauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni,
matkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta -- eikö totta? En alussa
tiennyt, ken hän oli, -- kalatytöksi häntä sanoivat -- olisivat
sanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta,
silmät, rinnat, hiukset, -- mitä? -- Kipenöitsee, säihkyy, hyppii,
hymyilee, rallattaa, punastuu -- se on jotain saakelinmoista! --
Juoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta
oli tyyni -- hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua,
tanssia -- ja sitten? -- niin, sitten annoin hänelle vitjani, en
ollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! --
Toisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan
ja minä: -- niin, voitteko uskoa? -- minä en saanut sanotuksi en
niin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän
taas tuli takaisin -- aatelkaapa! -- niin kosin minä, en ollut
sekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen,
koetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu,
niin -- en _voi_, minun _täytyy_ olla hänen luonansa; jos en häntä
saa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä
hiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin,
hylkykylä, oikea hylkykylä, -- hänen pitää täältä pois, pois ja
ylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla '_comme il faut_', hänen
pitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te
teette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua
vieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne
kalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei
ajattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja;
espanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on
ryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen,
toisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin,
kalain tuottaa miljoonia. -- Mutta mihin ma jäinkään? Kalat,
kalatyttö -- ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha,
ha, -- siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet
vaimokseni ja sitten --"

Edemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut
Ödegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi
hänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä
ei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: "Varokaa, vai
lyötte minua!" sanoi hän. -- "Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs:
espanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen" -- ja
iskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin
vaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: "Oletteko hullu
-- oletteko mieletön -- minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida
hänet." -- "Ulos!" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi
loppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois
tuon hurjapäisen luota; -- tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi
valkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli
kaikki hiljaista.

"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse
pari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä
astui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt,
niinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä
tuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin
ja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen
syöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman
onnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli
tuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa
voinut hänelle anteeksi antaa! --

"Minä näen sen: sinä olet syyllinen!" kuiskasi Ödegaard tuskin
kuuluvalla äänellä, nojautuen ovipieleen ja pitäen lukosta, ikäänkuin
hän ei olisi voinut muuten pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet
vierivät hänen kasvoilleen, jotka muuten olivat vallan levolliset.

"Tiedätkö myöskin mitä olet tehnyt?" kysyi hän ja hänen silmänsä
painoivat Petran maahan. Tämä ei vastannut, -- ei edes kyynelillä:
hän oli rauennut täydelliseen toivottomuuteen. "Olen kerran ennen
antanut sieluni pois, ja hänen, jolle sen annoin, hänen kuolemaansa
olin minä syypää. En voinut tointua tästä surusta muuten kuin että
joku taipuisi puoleeni ja antaisi minulle sielunsa kokonaisena
jälleen. Sen sinä olet tehnyt -- mutta oletkin sen tehnyt vilpillä."
Hän vaikeni, turhaan koetti hän pari kertaa uudestaan aloittaa,
vihdoin hän jatkoi äkillisellä tuskan tempauksella: "Ja sinä saatoit
kukistaa kaikki, mitä minä näinä vuosina olin aatos aatokselta
rakentanut, kukistaa sen, ikäänkuin se olisi ollut savesta tehty
kuva! Lapsi, lapsi, etkö voinut ymmärtää että minä sinussa pyrin itse
nousemaan? Nyt se toivo on rauennut!" -- Hän koitti hillitä tuskaansa.

"Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään", lausui hän jälleen,
"sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta senhän voinet käsittää,
että olet minut _pettänyt_. -- Sano, mitä olen sinulle tehnyt, että
saatoit noin julmasti menetellä? Lapsi, lapsi, jospa sen toki olisit
eilen minulle sanonut! Minkätähden, minkätähden valhettelit noin
julmasti?"

Petra kuunteli häntä, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli totta.
-- Ödegaard oli horjahtanut ikkunan ääressä olevalle tuolille
nojatakseen päätään läheistä pöytää vastaan. Hän nousi taas,
nyyhkytti tuskasta, sitten istui hän jälleen ja oli hiljaa. "Ja
minä, joka en kykene senkään vertaa, että auttaisin omaa, vanhaa
isääni", kuiskasi hän itsekseen, "minä en _taida_, minulla ei ole
kutsumusta siihen. Sentähden ei minuakaan kukaan auta, kaikki särkyy
minulta palasiksi, kaikki." Hän ei jaksanut enempää, oikea käsi tuki
päätä, vasen riippui hervottomana sivulla; näytti siltä kun hän
ei enään olisi voinut liikahtaakaan, -- ja siihen asemaan jäi hän
istumaan sanaakaan puhumatta. Nyt tunsi hän alasriippuvaa kättänsä
lämmittävän ja hätkähti säikähtyen, se oli Petran henki; hän oli pää
kumarruksissa polvillaan Ödegaardin sivulla; nyt pani hän kätensä
ristiin ja katsoi Ödegaardiin sanomattoman hartaasti rukoillen
armahdusta. Ödegaard katsoi takaisin häneen, eikä kumpikaan kääntänyt
pois silmiänsä. Silloin nosti Ödegaard kättänsä torjuen Petraa pois
luotansa, ikäänkuin olisi hän tämän silmäyksen nähdessään tuntenut
rinnassaan houkuttelevan äänen, jota hän ei tahtonut kuulla, ja
kerkeästi, kiivaasti hän tavoitti hattuansa, joka oli pudonnut maahan
ja riensi ovea kohden. Mutta vielä kerkeämmin riensi Petra hänen
tielleen, heittäytyi maahan, tarttui hänen polviinsa, iski silmänsä
hänen silmiinsä, sanaakaan hiiskumatta; Ödegaard vaan sekä näki että
tunsi, että Petra taisteli henkensä puolesta. Nyt pääsi Ödegaardinkin
vanha rakkaus voitolle, hän kumartui vielä kerran Petran puoleen,
luoden häneen hartaan, mutta tuskaantuneen silmäyksen, ja tarttui
molemmin käsin Petran päähän. Mutta hänen rintansa vikisi ja soi
niinkuin urut viimeisen poljennon jälkeen, jolloin niissä vielä
on ilmaa, mutta ei enään ääntä. Sitten hän veti kätensä takaisin
tavalla semmoisella, että Petra tuntisi mitä hän silloin ajatteli:
se tapahtui ainaiseksi. "Pois, pois! -- sinä voit antautua,
mutta rakastaa et voi." Heltyneenä hän lisäsi: "Poloinen lapsi!
tulevaisuudellesi en voi mitään; Jumala sinulle anteeksi antakoon,
ettäs olet minun tulevaisuuteni hävittänyt!" Hän kulki Petran ohitse,
tämä ei liikahtanut paikaltaan; hän avasi oven ja sulki sen jälleen,
Petra oli ääneti; -- Petra kuuli hänen astuvan portaita alas, kuuli
hänen viimeiset askeleensa paasikiveltä ja kylätieltä, hän kiljahti
kerran, yhden ainokaisen kerran, mutta heti sen jälkeen tuli äiti
sisään.

Kun Petra tointui järjilleen, huomasi hän makaavansa vuoteella
riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti,
kyynärpäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät
kiinnitettyinä tyttäreen. "Oletko nyt kylliksi lukenut hänen
kanssansa?" kysyi hän. -- "Oletko nyt jotakin oppinut? -- Miksi
sinä nyt aiot tulla?" Tytär vastasi itkuun purskahtamalla. Kauan,
hyvin kauan istui äiti ja kuunteli tätä ja lausui sitten omituisella
juhlallisuudella: "Herra hänet perinpohjin kirotkoon!" -- Tytär
kavahti istualleen: "Äiti, äiti! ei häntä, vaan minua, minua, -- ei
häntä!" -- "Ole vaiti! Minä ne roistot tunnen! Minä kyllä tiedän,
kehen se on sattuva." -- "Älä, äiti! hän on petetty, minun pettämäni,
-- minä se olen, joka hänet petin!" -- Nyyhkien ja pikaisesti kertoi
hän äidille kaikkityyni; Ödegaard ei saisi silmänräpäystäkään olla
epäluulon alaisena; hän kertoi Gunnarista, kertoi, mitä tältä
oli pyytänyt, sitä oikein käsittämättä, kertoi senjälkeen Yngve
Voldin onnettomista kultavitjoista, jotka olivat hänet kietoneet,
kertoi Ödegaardista, kuinka hän, hänet nähdessään, oli unhottanut
kaikkityyni. Hän ei käsittänyt, kuinka se oli tapahtunut, mutta sen
hän käsitti, että se oli suunnaton synti heitä kaikkia ja erittäin
häntä vastaan, joka oli hänet turviinsa ottanut ja antanut hänelle
kaikki, mitä toinen ihminen toiselle voi antaa. Kauan ääneti
istuttuaan vastasi äiti: "Ja _minua_ vastaan se eikö ollenkaan
syntiä ollut? Missä _minä_ koko sen ajan olen ollut, kun et minulle
sanaakaan ole asiasta virkkanut?" -- "Oi, äiti! auta minua, älä
kohtele minua nyt ankarasti; minä tunnen että saan kärsiä siitä koko
elinaikani; mutta sentähden tahdonkin Jumalalta rukoilla pikaista
kuolemaa! -- Hyvä, hyvä Jumala!" alkoi hän oitis, kädet ristissä
taivasta kohden, "hyvä Jumala, kuule minua, olen jo menettänyt
elämäni; siitä en enään voi mitään toivoa, en ole semmoinen, että
taitaisin elää, en ymmärrä elämää, hyvä Jumala, anna minun siis
kuolla!" Rukous oli niin liikuttavan harras, että Gunlaug, jonka
kielellä jo pyöri tylyjä sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären
käsivarrelle, painaakseen sitä alas tämmöisestä rukouksesta: "Malta
mielesi, lapseni, älä kiusaa Jumalaa; -- elää täytyy, vaikka
sydäntä kirveltääkin". Hän nousi eikä sen jälkeen koskaan astunut
jalkaansakaan ullakkohuoneeseen.

Ödegaard oli kääntynyt tautiin, joka näytti vaaralliseksi tulevan.
Sen kestäessä muutti hänen vanha isänsä hänen luoksensa, valitsi
läheisen huoneen lukuhuoneeksensa ja sanoi kaikille, jotka vaativat
häntä säästämään itseänsä, että hän ei sitä voinut tehdä, hänen
tehtävänsä oli valvoa poikansa luona aina, kun tämä kadotti jonkun
niistä, joita hän rakasti enemmän kuin isäänsä.

Näin oli asiat, ja nyt tuli Gunnar kotiin.

Hän säikäytti pahanpäiväisesti äitinsä, ilmestyen aikoja ennen kuin
laiva, jolla hän läksi; äiti hänet luuli poikansa haamuksi ja samaa
hänestä tuttavatkin arvelivat. Kaikkiin oudoksuviin kysymyksiin
antoi hän vaan mielettömiä vastauksia. Kohtapa kuitenkin saatiin
asiasta selvä; vielä samana päivänä, jolloin hän kotiin palasi,
ajettiin hänet ulos Gunlaugin talosta, ja sen teki itse Gunlaug.
Portailla huusi hän hänen jälkeensä, niin että solatie kajahti:
"Älä enään tule tänne; me olemme jo saaneet kylliksi sitä lajia!"
Miesparka ei ehtinyt kauas, kun tyttö mytty kädessä juoksi hänen
perässänsä. Tytöllä oli toinenkin mytty, mutta hän antoi väärän, ja
Gunnar huomasi mytyssänsä suuret kultavitjat; hän seisoi punniten ja
katsellen niitä; äsken hän ei käsittänyt syytä Gunlaugin raivoon,
mutta vielä vähemmin ymmärsi hän, minkätähden Gunlaug nyt hänelle
kultavitjat lähetti. Hän huusi tyttöä palaamaan; tämä oli varmaankin
erehtynyt ja antaen anelle toisen mytyn kysyi tyttö, sekö oli se
oikea. Mytyssä näkyi olevan Gunnarin lahjat Petralle. Oli, oikea
se kyllä oli, -- mutta kellen sitten nuo kultavitjat oli tulevat?
Kauppias Voldille, vastasi tyttö, lähtien pois myttyineen seisomaan,
ajattelemaan: "Kauppias Voldille? Antaako hänkin lahjoja? Se on
siis _hän_, joka Petran minulta on ryöstänyt, -- Yngve Vold, -- no
kyllä minä hänet --" hänen jännityksensä, hänen vihansa piti päästä
irralleen, jotain piti hänen lyödä rikki, -- ja loppu oli se, että
Yngve Vold oli rikki lyötävä.

Kauppias raukka joutui vielä kerran äkkiarvaamatta hyökkäyksen
alaiseksi, vieläpä omilla portaillaan. Hän pakeni tuon hurjan
miehen käsistä konttoriinsa; mutta Gunnar tuli perässä. Täällä
kaikki konttoriherrat karkasivat rauhanrikkojan kimppuun, joka
potki ja löi joka suunnalle; tuolit, pöydät, ja pulpetit kaatuivat;
kirjeitä, paperia, sanomalehtiä pyöri savuna ympäri huonetta; avuksi
joutui vihdoin Yngven oluenpanija, ja pitkällisen taistelun perästä
viskattiin Gunnar ulos kadulle. Mutta täälläpä vasta tuli täysi
tosi. Laiturissa oli kaksi laivaa, toinen koti-, toinen ulkomainen,
ja koska parhaillaan oli ruokalevon aika, niin oli merimiehille
mieleen tämä lisähuvitus. He rupesivat silmänräpäyksessä nyrkkisille,
miehistö miehistöä, kotimaalainen ulkomaalaista vastaan, enemmän
miehiä haettiin, jotka riensivät siihen juoksujalassa, työväkeä,
ämmiä ja lapsia tunki paikalle, viimein ei kukaan tietänyt, mistä
asiasta ja ketä vastaan taisteltiin Turhaan kiroilivat laivurit,
turha oli arvokkaiden porvarien käsky lähettää noutamaan kaupungin
ainoata poliisimiestä; hän oli parhaillaan vuonolla kalastamassa.
Nyt juoksemaan kaupungin voudin luokse, joka myöskin oli.
postinhoitaja; mutta hän oli sulkeunut huoneesensa äskettäin tulleen
postin kanssa ja vastasi ikkunasta ettei voinut tulla; postimies
oli maahanpaniaisissa, heidän tuli odottaa. Mutta koska toisiansa
hengiltä lyöminen ei sallinut odottamista siksi kunnes posti oli
järjestetty, huusivat useat, hätäyntyneet naiset vallankin, että
lähetettäisiin Arne-seppää noutamaan Tähän suostuivat arvokkaat
porvaritkin, ja nyt lähti hänen oma vaimonsa häntä paikalle tuomaan,
"koska poliisi ei ollut kotona". Seppä tulikin kaikkien koulupoikien
huviksi, ryntäsi pari kertaa joukkoon, sai sieltä käsiinsä ravakkaan
espanjalaisen ja lyödä sivalsi sillä joka haaralle.

Kun kaikki oli suoritettu, tuli kaupunginvouti sauva kädessä.
Tappelupaikalla tapasi hän muutamia vanhoja ämmiä ja lapsia
juttelemassa. Näitä hän ankaralla äänellä käski menemään kotiin
päivälliselle niinkuin hän itsekin teki.

Mutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa
kesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa
siitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat
yksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet
hänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai
Arne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa,
joka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista
sunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli
tappelun ainoa oikeudellinen seuraus.

Mutta sillä oli toisiakin. Tuo pikku kaupunki ei -- ollut enään
rauhallinen kaupunki, kalatyttö oli siinä herättänyt kapinan henkeä.
Kummallisimpia huhuja rupesi siellä leviämään, alussa kateellisen
vihan synnyttämiä siitä, että Petra oli voinut puoleensa houkutella
kaupungin älyniekan ja kaksi sen rikkahinta naimamiestä, ja että
vielä oli pitänyt "useita toisiakin" hätävarana; Gunnar näet
vähitellen tuli "useaksi nuoreksi mieheksi." Mutta pian nousi
yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru
kolmessa kaupungin ylhäisemmässä perheessä lykättiin tämän nuoren
tytön syyksi, joka vasta puoli vuotta takaperin oli ripille päässyt;
kolme kihlausta samaan aikaan ja kolmas niistä opettajansa, elämänsä
hyväntekijän kanssa; jopa jotakin! viha kuohui yli laitojensa. Eikö
hän ollut lapsuudestaan saakka ollut kaupungin kiusana, eikö hänestä
kuitenkin odotettu parempaa, sitten kun Ödegaard oli hänet huomaansa
ottanut, ja eikö hän nyt ollut solvaissut heitä kaikkia, musertanut
Ödegaardin ja ihan luonteensa pakosta rajusti syösnyt uralle,
joka hänet saattaisi yhteiskunnan hylyksi ja vanhoilla päivillään
kuritushuoneeseen? Äiti oli varmaankin hänen rikokseensa osallinen,
hänen merimieshuoneessaan oli lapsi oppinut kevytmieliseksi. Kauempaa
ei aiottu kärsiä sitä iestä, jonka alle Gunlaug oli kaupunkilaiset
laskenut, kauempaa ei aiottu kärsiä heitä, ei äitiä eikä tytärtä,
keskuudessaan, yksimielisesti päätettiin ajaa heidät kaupungista pois.

Eräänä iltana kokoontui merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille
rahaa velkaa, päihtyneitä työmiehiä, joille hän ei tahtonut työtä
toimittaa, poikanulikoita, joille hän ei velaksi uskonut, tuonne
mäelle ja sitä johdattivat paremmat ihmiset. He kirkuivat, ivasivat,
huusivat "kalatyttöä", "kala-Gunlaugia"; pian lensi kivi ovea
vastaan, pian toinen ullakkoikkunasta sisään. Vasta jälkeen puoliyön
he hajosivat. Ikkunain takana oli kaikki pimeää ja hiljaista.

Seuraavana päivänä ei yksikään ihminen mennyt Gunlaugin taloon, ei
edes lapsiakaan kulkenut siitä ohitse mäkeen. Mutta ehtoolla taas
eilinen väkitunko, nyt vaan olivat kaikki erotuksetta mukana; he
tallasivat maat, särkivät kaikki ikkunat, kiskoivat irti puutarhan
aidan, taittoivat nuoria hedelmäpuita, ja sitten he lauloivat:

    Äiti, ma onkeeni laivurin sain!
          "Saitko sa niin?"
    Äiti, ma onkeeni kauppiaan sain!
          "Saitko, vai niin!"
    Äiti, jo pappi tul' onkehen!
          "Vedä venheesen!"
          Hei rallallaa,
          Nenä pitkäks saa!
    Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
    Kun niitä ei purtehen saavan näy!


    Äiti, jo mennyt on laivuri pois!
          "Niinköpä niin!"
    Äiti, jo mennyt on kauppias pois!
          "Niinkö, vai niin!"
    Pois se jo pappikin suoriksen!
          "Vedä venheesen!"
          Hei rallallaa,
          Nenä pitkäks saa!
    Ei auta, että isot kalat koukkuun käy,
    Kun niitä ei purtehen saavan näy.

Erittäinkin huusivat he Gunlaugia ja iloitsivat suuresti kuullakseen
vaimoparan voimattomat raivonpurkaukset.

Gunlaug istuikin sisällä ja kuuli joka sanan; mutta hän oli ääneti;
sillä pitäähän voida jotakin kärsiä lapsensa tähden.



KUUDES LUKU.


Petra oli huoneessansa silloin kun huuto, vihellys ja luikkaaminen
ensi-iltana alkoi. Hän kavahti pystyyn, ikäänkuin koko talo olisi
ilmitulessa ollut, tai ikäänkuin kaikki olisi ollut hänen päällensä
kukistumaisillaan; hän juoksi ympäri huonetta niinkuin tulisen vitsan
pieksämänä, mieltä kirvelsi ja poltti, ajatukset rajuten tapailivat
apukeinoja; -- mutta äidin luokse ei hän uskaltanut mennä ja ainoan
ikkunan edustalla seisovat nuo! Kivi lensi ikkunasta sisään ja putosi
hänen vuoteesensa, kiljahtaen juoksi hän soppeen esiripun taakse
ja piiloutui sinne vanhojen vaatteittensa joukkoon. Siellä hän
nyt istui, häpeästä punehtivana, pelosta vapisevana, oudon kammon
herättämiä haamuja liikkui hänen ohitsensa, ilma oli täynnä kasvoja,
töllöttäviä, ilkkuvia kasvoja, ne tulivat ihan likelle, tulta sateli
niiden ympärillä -- voi! se ei ollut tulta, vaan silmiä; silmiä
sateli, suuria, mulkoilevia ja pieniä, kuluvia silmiä, liikkumattomia
silmiä, ylös ja alas pyöriviä silmiä -- Jeesus, Jeesus, auta minua! --

Oi, mikä lievitys, kun viimeiset huudot haihtuivat yön helmaan ja
ulkona oli pilkkosen pimeää ja hiljaista! Nyt Petra uskalsi tulla
esiin piilostaan, hän heittäytyi vuoteelle, lymyi patjoihin, mutta
ajatukset eivät tahtoneet väistyä; äiti niissä ilmautui uhkailevana,
kauhistavana, kuin tunturien kohdalle kokoontuvat myrskypilvet;
sillä mitä äiti saikaan kärsiä hänen takiansa! Hän ei saanut unta
silmiinsä, eikä rauhaa rintaansa, päivä tuli, mutta lievitystä se
ei tuonut. Hän kävi edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vain
keinoa, miten paeta; mutta äitiä ei hän uskaltanut kohdata, ulos hän
ei myöskään uskaltanut mennä päivän valossa, ja illan tullen tuo
hurja joukko oli uudestaan palaava! Hänen oli kuitenkin odottaminen,
sillä ennen puoliyötä oli vieläkin vaarallisempi paeta. Ja mihin
sitten paeta? Hänellä ei ollut mitään, eikä hän tuntenut mitään
tietä; mutta lieneehän kuitenkin jossakin armahtavia ihmisiä,
samoin kuin oli armahtava Jumalakin. Hän tiesi, että Petra, mitä
tahansa hän olikin rikkonut, ei ollut sitä pahuudesta tehnyt, hän
tunsi hänen katumuksensa, hän tunsi myöskin hänen turvattomuutensa.
Petra kuunteli tarkasti kuullakseen äitinsä askelia alikerrasta,
mutta niitä ei kuulunut; hän vapisten odotti äidin tulevan ylös
portaita, mutta hän ei tullut! Tyttö, joka siellä teki palvelusta,
lienee juossut tiehensä, kosk'ei Petralle tuotu ruokaa. Itse hän ei
uskaltanut mennä alas, eikä myöskään ikkunaan; ulkona saattoi seisoa
joku häntä väijymässä. Särjetystä ruudusta tuli kylmää huoneesen
aamulla ja vielä enemmän illan tullen. Hän oli käärinyt vaatteita
kokoon pieneksi mytyksi ja oli hyvin itsensä pukenut ollakseen
valmiina lähtöön. Mutta hänen piti odottaa tuota hurjaa joukkiota ja
kestää vielä mitä kaikkea.

Tuossahan ne taas olivat! Huudot, vihellykset, heitot pahemmat,
paljoa pahemmat kuin edellisenä iltana; hän lymyi soppeensa, pani
kätensä ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan äiti ei
menisi ulos heidän käsiinsä, kunhan eivät vaan murtaisi sisään! Nyt
rupesivat he laulamaan, se oli herjauslaulu, ja vaikka joka sana
niinkuin veitsi vihiäsi sydäntä, täytyi hänen kuitenkin kuulla ja
kuunnella; mutta huomattuaan että äitiäkin oli asiaan sekotettu, että
he olivat tehneet itsensä vikapäiksi näin häpeälliseen vääryyteen,
silloin nousi hän pystyyn, silloin hyökkäsi hän esiin, hän tahtoi
puhutella tuota miehuutonta roistokansaa tahi heittäytyä alas sen
niskoille, -- mutta kivi, ja toinenkin kivi ja sitten rakeinaan kiviä
lensi sisään ikkunasta, lasin palaset helisivät, kivet kiitivät
ympäri huonetta, ja hän meni takaisin piiloonsa. Hän hikoili
ikäänkuin olisi seisonut palavimmassa päivän paahteessa; mutta hän ei
itkenyt enää eikä ollut enää peloissaan.

Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin piilostansa, ja
kun ei enää mitään kuulunut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan;
mutta hän astui kiviin ja jäi paikallensa, ettei kolinaa kuuluisi,
sillä nythän piti pakoon hiipiä. Odotettuansa vielä runsaan puolen
tuntia, veti hän kengät jaloistaan, otti mytyn käteensä ja avasi
hiljaa oven. Jälleen odotti, hän noin viisi minuuttia ja kulki sitte
hiljaa portaita alas. Hänen sydäntänsä karvasteli, että hänen nyt,
tuotettuansa tämän surun äidilleen, täytyi hänestä luopua jäähyväisiä
sanomatta; mutta pelko ajoi häntä eteenpäin "Hyvästi äiti! Hyvästi
äiti!" kuiskasi hän itsekseen joka askeleella, minkä astui portaita
alas "Hyvästi äiti!" Alas tultuaan veti hän pari kertaa raskaasti
henkeänsä saadakseen ilmaa, ja sitten ovea kohden! Silloin tarttui
joku takaapäin hänen käsivarteensa, Petra huudahti hiukan ja kääntyi
päin; se oli äiti. Gunlaug oli, kuullessaan oven aukenevan, heti
käsittänyt Petran aikomuksen ja odotti häntä nyt tässä. Petra tunsi
ettei hän voinut päästä äidin ohitse ilman taistelua. Selitykset
eivät olisi auttaneet; vaikka hän mitä sanoisi, ei häntä kumminkaan
uskottaisi. No, hänen tuli siis taistella, maailmassa ei ollut
pahempaa kuin pahin ja tätäpä hän vast'ikään oli kokenut. Äiti kysyi
hiljaisella äänellä: "Minne aiot Petra?" -- Petra vastasi samaten
hiljaa, sykkivällä sydämellä: "Aion paeta" -- "Minne aiot paeta?" --
"En tiedä; -- mutta täältä tahdon pois!" Hän painoi mytyn lujemmin
puoleensa ja lähti liikkeelle. -- "Älä! seuraa minua!" vastasi
äiti, pitäen kiinni hänen kädestänsä; "minä olen jo pitänyt huolta
kaikesta." Petran sydän keventyi ikäänkuin raskaasta kuormasta
vapautuneena, hän huokaisi ikäänkuin kovan taistelun perästä ja
antautui äidin turviin. Tämä kulki hänen edellänsä pieneen, kyökin
takana olevaan ikkunattomaan säilytyshuoneesen, jota kynttilä nyt
valaisi; -- täällä oli äiti istunut piilossa joukon pauhatessa
ulkona. Huone oli niin ahdas, että he tuskin voivat siellä liikkua.
Äiti otti esiin mytyn, vähän pienemmän kuin se, jota Petra kantoi,
avasi sen ja veti sieltä esiin yhdet merimiehen vaatteet. "Pue nämä
päällesi!" kuiskasi hän. Petra ymmärsi heti tarkoituksen; mutta oli
pahoilla mielin siitä, ettei äiti hänelle syytä ilmoittanut. Hän
riisui vaatteensa, pukeutui toisiin, äiti auttoi häntä ja sattui
silloin kerran tulemaan niin liki kynttiläpahasta, että Petra voi
nähdä hänen kasvonsa ja näki ensikerran, että Gunlaug oli vanha.
Oliko hän näinä päivinä muuttunut vai eikö Petra ennen ollut sitä
huomannut? Lapsen kyyneleet vierivät äidin päälle, mutta tämä ei
nostanut silmiään, jonka vuoksi ei toinenkaan saanut sanaa suustansa.
Merimiehen lakin hän otti viimeiseksi äitinsä kädestä, ja kun hän
tämän oli päähänsä pannut, otti äiti häneltä mytyn, puhalsi kynttilän
sammuksiin ja kuiskasi: "Tule nyt!"

He menivät jälleen käytävään, mutta katuovesta eivät he nyt ulos
menneet. Gunlaug avasi pihanpuoleisen oven ja lukitsi sen jälleen.
He kulkivat tallatun puutarhan poikki, kaadettujen puiden, särjetyn
aidan yli. "Katso ympärillesi nyt", sanoi äiti, "et luultavasti
koskaan enään tänne palaja." -- Toinen värisi eikä katsonut
ympärillensä. He kulkivat ylätietä, metsän kautta, missä Petra
oli viettänyt puolen elämäänsä ja tuon illan Gunnarin kanssa, nuo
toiset Yngve Voldin ja viimeisen Ödegaardin seurassa. He kulkivat
lakastuneissa lehdissä, jotka nyt olivat ruvenneet puista varisemaan;
yö oli kylmä ja Petra paleli oudossa puvussaan. Äiti kääntyi alaspäin
erästä puutarhaa kohden; Petra tunsi sen heti, vaikk'ei ollut sen
yläpuolella ollut siitäpäivin kuin lapsena oli siihen rynnistänyt; se
oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli avain ja hän lukitsi portin
jälkeensä.

Raskasta oli Gunlaugista ollut aamupuolella käydä Pedron luona,
raskasta oli nytkin lähestyä tytärraukkoineen, jolle hän ei kauemmin
voinut antaa kodin suojaa. Mutta se oli välttämätöntä, ja mikä
välttämätöntä oli, sen voi Gunlaug tehdä. Hän kolkutti porstuan
ovelle, ja heti melkein he kuulivat askeleita ja näkivät valkeata.
Hetken kuluttua avasi oven Pedro, joka seisoi siinä matkasaappaissa
ja matkapuvussa, kelmeänä ja peljästyneenä. Hänellä oli talikynttilä
kädessä ja hän huokasi nähdessään Petran itkusta turvonneet kasvot;
Petra katsoi häneen; mutta koska hän ei uskaltanut tuntea Petraa,
niin ei Petrakaan uskaltanut häntä tuntea. "Tämä mies on luvannut
auttaa sinua täältä pois", sanoi äiti, katsomatta kumpaankaan
heistä, ja astui pari askelta käytävään päin ja antoi toisten tulla
jälestä Pedron huoneeseen, joka oli käytävän toisessa päässä.
Huone oli vähäinen ja matala, ummehtunut ilma virtasi vastaan ja
oli tukehuttaa Petran, hän kun oli jo toista vuorokautta ollut
syömättä ja nukkumatta. Keskeltä kattoa riippui häkki, jossa
oli kanarilintu; piti kiertämällä kulkea, ettei loukkaisi sitä.
Vanhat, raskaat tuolit, musta pöytä, kaksi suurta, kattoon asti
ulottuvaa kaappikolhoa painosti kaikkia, niin että huone näytti
vieläkin vähäisemmältä. Pöydällä oli nuottia ja niiden päällä
huilu. Pedro Ohlsen laahusti suurissa saappaissaan pitkin huonetta,
ikäänkuin olisi hänellä ollut jotakin tekemistä, heikko ääni kuului
perähuoneesta: "Kuka se on? -- Kuka on huoneessa?" -- jonka jälkeen
Pedro kulki vielä pikaisemmin ympäri, mutisten: "Niin, se on -- hm,
hm -- se on -- hm, hm", ja sitten sisään sinne, mistä ääni kuului.

Gunlaug istui ikkunan ääressä, molemmat kyynärpäät polvilla, pää
käsien varassa, tuijottaen santaan, jota oli lattialle sirotettu; hän
ei puhunut, vaan huokasi silloin tällöin raskaasti. Petra seisoi oven
vieressä, jalat yhdessä, molemmat kädet rinnoilla; hän tunsi itsensä
kipeäksi. Vanha lyömäkello raksutti ajan kulkua, talikynttilä paloi
pöydällä ja valui karsi pitkänä. Mutta äiti tahtoi ilmoittaa syyn
heidän viipymiseensä täällä ja sanoi: "Tämän miehen tunsin kerran."

Ei sanaakaan enempää eikä mitään vastausta. Pedro oli yhä poissa,
kynttilä valui surkeasti ja kello raksutti. Petraa ellotti yhä
enemmän ja hänen korvissaan humisi lakkaamatta äidin sanat:
"tämän miehen tunsin kerran." Kello tarttui siihen ja rupesi sen
kanssa kilpaa raksuttamaan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."
Aina kun hän sen jälkeen tuli umpihenkiseen ilmaan, johtui tupa
hänen mieleensä, muistuttaen ellotusta ja kellon raksuttamista:
"tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran." Kun hän höyrylaivalla kulkiessaan
tunsi öljynhajua tai kajutan permannon alta nousevan mädänneen
meriveden löyhkän tai ruuan höyryä, kääntyi hän heti meritautiseksi,
näki taudin kestäessä alinomaa yöt ja päivät tuvan silmissään ja
kuuli kellon raksuttavan: "tä-män-mie-hen-tun-sin-ker-ran."

Kun Pedro taas palasi huoneeseen, oli hänellä villatakki päässä ja
vanhanaikuinen, korvia peittävä, kankea viitta yllä. "Niin, nyt olen
valmis", sanoi hän vetäen tumpit käteensä, ikäänkuin ankarimpaan
talvipakkaseen mennäksensä. "Mutta älkäämme unhottako" -- hän
kääntyi -- "viitta ylle -- ylle --"; hän katsoi Petraan ja hänestä
Gunlaugiin, joka tuolin selkänojalta otti sinisen viitan ja auttoi
sitä nyt Petran päälle; mutta kun se tuli Petran nenän alle, tunsi
hän siinä tuvan löyhkän niin väkevän, että pyysi päästä raikkaasen
ilmaan. Äiti huomasi hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet
joutuin puutarhaan. Täällä viileän yön helmassa veti Petra sisäänsä
muutaman syvän ja täyden siemauksen kirkasta syysilmaa. "Mihinkä
minun on mentävä?" kysyi hän ruvetessaan tointumaan. "Bergen'iin",
vastasi äiti, auttaen häntä panemaan nappiin päällysvaatetta; "se on
suuri kaupunki, jossa ei kukaan sinua tunne." Kun Petra oli valmis,
pysähtyi äiti portilla: "Sinä saat 100 hopeataaleria mukaasi; jos
ei hyvin kävisi, niin on sinulla jotakin hätävaraksi. Tämä lainaa
ne sinulle, tämä mies tässä", -- "antaa, antaa", kuiskasi Pedro,
kulkiessaan heidän ohitsensa kadulle, -- "lainaa ne sinulle", kertoi
äiti, ikäänkuin ei Pedro mitään olisi sanonutkaan; "minä maksan ne
hänelle takaisin." -- Hän otti liinan kaulastansa, sitoi sen Petran
kaulaan ja sanoi: "sinun pitää kirjoittaa heti kun sinun käy hyvin,
vaan ei ennen." -- "Äiti!" -- "Tämä soutaa sinut laivaan, joka on
tästä vähän ulompana." -- "Herran tähden, äiti!" -- "Niin, ei muuta
mitään. Edemmäksi minä en seuraa." -- "Äiti, äiti!" -- "Jumalan
haltuun! Voi hyvin!" -- "Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!" --
"Varo, ettet vilustu merellä!" -- äiti oli saanut Petran hiljalleen
portin ulkopuolelle ja lukitsi sen nyt.

Petra seisoi ulkopuolella ja katsoi lukittuun porttiin. Hän tunsi
itsensä niin kurjaksi, niin yksinäiseksi, kuin ihminen suinkin
saattaa olla, -- mutta juuri silloin kohosi hyljäyksestä, vääryydestä
ja itkusta joku aavistus, joku luottamus esiin, -- ikäänkuin valkean
vilahdus, syttyessään sammuvana, suurena ilmaan leimahtavana, ja
taasen ihan tyhjään raukeavana, mutta silmänräpäyksen ihanasti
heloittavana, -- hän nosti silmänsä ja seisoi jälleen synkässä
pimeydessä.

Pikkukaupungin tyhjiä katuja pitkin, suljettujen ja lehdettömien
puutarhojen ohitse, lukittujen ja pimeiden asuinhuoneitten
sivutse hiipi Petra hiljaksensa ja hitaasti Pedron perässä, joka
kyyryksissään käydä jahnusteli suurissa saappaissa ja pään tasalle
nostetussa viitassa. He tulivat lehtokujaan, jossa taas kulkivat
lakastuneissa lehdissä ja näkivät aaveenkaltaisesti harittavia ja
kuroittavia oksia, jotka tavoittelivat heitä. He kömpivät vuoren
poikki keltaisen talaan taakse, missä venhe oli, josta Pedro
ensityökseen rupesi vettä luomaan; hän souti Petraa pitkin rantaa,
joka nyt oli supistunut mustaksi ryhmäksi, jonka yllä taivas lepäsi
raskaana. Kaikki oli pois pyyhitty, kedot, huoneet, metsät, tunturit,
hän ei nähnyt mitään siitä, jota hän hamasta lapsuudestaan eiliseen
päivään asti joka päivä oli nähnyt. Se oli, samaten kuin kaupunki,
samaten kuin ihmiset, sulkeunut häneltä sinä yönä, jona hän sysättiin
ulos, eikä hän saanut ainoitakaan jäähyväisiä.

Laivalla, joka oli ankkurissa aivan lähellä maata aamutuulta
odottamassa, kulki mies edestakaisin. Nähtyänsä heidät looringin
kohdalla, laski hän heti alas tikapuut, auttoi heidät laivaan ja
ilmoitti heidän tulonsa katteinille, joka tuossa paikassa ilmestyikin
laivan kannelle. Petra tunsi heidät, he tunsivat hänet, vaan
kyselemättä, säälimättä, vallan tavallisena asiana, ilmoitettiin
hänelle kaikki, mitä hänen nyt oli tarvis tietää, nimittäin missä
hänen tuli maata ja mitä tehdä, jos hän jotain halusi tai tunsi
kipua. Kipua hän tunsikin melkein heti kannen alle tultuaan, jonka
vuoksi hän, toiset vaatteet muutettuaan, palasi jälleen kannelle.
Täällä tunsi hän -- ah! suklaan hajua, ja hänen tuli hirveä nälkä,
hänen vatsaansa väänsi ja hiukasi, ja silloin tuli sama mies, joka
heidät oli vastaan ottanut, laivan keittiöstä, tuoden kokonaisen
kupillisen suklaata ja leipäsiä lisäksi; hän sanoi Petran äidin
ne lähettäneen. Petran syödessä kertoi mies vielä, että äiti oli
laivalle lähettänyt myöskin kirstun, jossa oli hänen parhaat
vaatteensa ja liinavaatteita ja villakangasta ja sitä paitse
ruokaa ja muuta hyvää. Petran mieleen silloin äkkiä johtui elävä
muisto äidistä, suurenmoinen kuva, jota ei hän ollut koskaan ennen
huomannut, vaan jonka hän tästälähin koko elinkautensa säilytti.
Ja tämän kuvan edessä hän teki lupauksen, vakaasti ja kaihomielin
rukoillen, että kerran voisi äidille jollakin ilolla palkita kaiken
surun, jota nyt oli hänelle tuottanut.

Kun Petra istui, istui Pedro Ohlsen hänen luonansa, seurasi häntä
hänen käydessään, alinomaa väistyen hänen tieltään, mutta siten
alinomaa ollen hänen tiellään kapineilla täytetyllä laivankannella.
Petra näki hänen kasvoistansa ainoastaan silmät ja suuren nenän, eikä
niitäkään selvästi, mutta hän näytti siltä kuin olisi jokin hänen
mieltään painanut, jota hän tahtoi, mutta ei voinut ilmoittaa. Hän
huokaili, hän istui, hän nousi, hän käveli Petran ympärillä, hän
istui uudestaan, mutta ei saanut sanaakaan suustansa, eikä Petrakaan
mitään puhunut. Vihdoin täytyi hänen luopua koko yrityksestä, hän
veti arkaillen esiin tavattoman suuren nahkalompakon ja kuiskasi että
tässä oli ne 100 hopeataaleria -- ja vähän päälle. Petra tarjosi
kätensä kiitokseksi ja sattui silloin niin likelle hänen kasvojansa,
että näki kostean kiillon hänen silmissänsä. Petran kanssa, näet,
katosi hänen surkastuneen olentonsa viimeinen elonkipinä. Mielellään
olisi hän kuitenkin sanonut jotakin semmoista, joka olisi jättänyt
hänestä rakkaan muiston, kun häntä kohta ei enään olisi olemassa;
mutta se oli häneltä kielletty, ja vaikka hän siitä huolimatta
tahtoi sanoa sen, ei hän kuitenkaan tullut sitä tehneeksi; sillä
Petra ei auttanut häntä! Petrahan olikin niin väsyksissä, ja muisto
siitä, että tämä mies oli häntä vietellyt ensikerran syntiä tekemään
äitiänsä vastaan, ei tahtonut nyt hänen mielestänsä lähteä. Hän ei
enää voinut kärsiä Pedroa; olo ei tullut paremmaksi, vaan pahemmaksi,
jota kauemmin Pedro istui; sillä väsyksissä oleva ikävystyy.
Miesraukka huomasi sen; hänen oli siis lähteminen, ja vihdoin
saikin hän kuiskatuksi jäähyväiset, vetäessään kuivan kätensä ulos
kintaasta. Petra laski siihen lämpömän kätensä, molemmat nousivat.
"Kiitoksia, -- ja terveisiä minulta!" sanoi Petra. Pedro huokasi eli
oikeammin ohkui, kerran, jopa parikin kertaa, päästi irti, kääntyi
pois ja astui hiljaksensa takaperin tikapuita myöten alas. Petra kävi
laivanlaiteelle, Pedro katsahti vielä kerran ylös, tervehti, istuutui
ja souti vitkalleen pois. Petra seisoi paikallansa siksi, kunnes
Pedro oli pimeyteen kadonnut. Mutta silloin meni hänkin kannen alle,
hän jaksoi väsymykseltään tuskin seisoa, ja vaikka hän heti alas
tultuaan tunsi pahoin voivansa, oli hän tuskin ehtinyt päänsä laskea
päänalukselle ja lukea pari kolme ensimäistä rukousta Isämeitää, kun
hän jo nukkui.

       *       *       *       *       *

Keltaisen talaan luona istui samaan aikaan äiti; hän oli verkalleen
seurannut heitä koko tien ja istuutunut talaan taakse, juuri kun
he lähtivät rannasta. Samasta paikasta oli muinoin Pedro Ohlsenkin
laskenut hänen kanssansa ulapalle; siitä oli jo kauan, kauan aikaa;
mutta se johtui äidin mieleen nyt, kun sama mies souti pois tytärtä.

Heti kun hän näki Pedron yksinänsä palajavan, nousi hän ja läksi;
sillä hän tiesi nyt että tytär oli onnellisesti laivaan tullut. Hän
ei kulkenut kotitietä, vaan poikkesi syrjään; siellä hän pimeässä
löysi polun, joka vei tunturien yli, ja rupesi sitä kulkemaan. Hänen
talonsa kaupungissa oli tyhjänä ja särjettynä toista kuukautta; hänen
ei tehnyt mielensä palata sinne, ennenkuin oli saanut hyviä sanomia
tyttäreltänsä.

Mutta samaan aikaan oli myöskin jo mieliala häntä kohtaan kaupungissa
muuttunut. Kaikilla halvoilla luonteilla on hillitön halu ruveta
yhteen liittoon väkevämpiä vainotaksensa, mutta vain niin kauan, kuin
nämä voivat vastusta tehdä; nähdessään, että nämä tyynesti kestävät
pahoinpitelyä, valtaa heidät häpeäntunne, ja sille tiuskotaan, joka
vielä kiven heittää. Niin olivat nytkin luulleet että saisivat
huvikseen kuulla Gunlaugin mahtavan äänen solatiessä pauhaavan,
olivat luulleet että hän pyytäisi merimiehiä avuksensa ja nostaisi
katumetelin. Kun häntä ei näkynyt, ei kuulunut, oli kolmantena iltana
melkein mahdotonta joukkoa hillitä; he tahtoivat mennä sisään häntä
etsimään, he tahtoivat heittää molemmat naiset ulos kadulle, ajaa
heidät pois kaupungista, vainota heitä! Ikkunat olivat vielä rikki
menneen yön melskeestä, kaksi miestä ryömi kansan hurratessa niistä
sisään ovea avaamaan -- ja nyt ryntäsi koko joukko huoneeseen! He
hakivat kaikki huoneet, ylä- ja alikerrat, särkivät ovet, löivät
kappaleiksi kaikki mikä tielle sattui, etsivät joka nurkasta, vihdoin
kellaristakin, äitiä tai tytärtä, mutta yhtäkään ihmistä eivät
löytäneet. Hetken äänettömyys valtasi heidät, kun tämän havaitsivat.
Sisällä olijat tulivat yksi erältänsä ulos ja piilivät toinen
toisensa selän taakse. Hetkisen kuluttua oli paikka tyhjänä.

Pian oli kaupungissa niitä, jotka sanoivat kunnottomaksi tämmöistä
menettelyä kahta turvatonta naisihmistä kohtaan.

Näitä tapahtumia pohdittiin nyt siksi, kunnes sovittiin siitä, että
mitä hyvänsä _Kalatyttö_ olikin rikkonut, niin ei Gunlaugin siihen
ollut mitään syytä, jonka vuoksi hänelle siis oli suurta vääryyttä
tehty. Kaupunkilaiset kaipasivat häntä kovin, päihtymisen synnyttämät
tappelut ja hullutukset tulivat jokapäiväisiksi; sillä kaupunki oli
kadottanut järjestyksen pitäjänsä. Ohitsekulkijat ikävöitsivät nähdä
hänen valtavaa muotoansa ovella; vallankin kaipasivat merimiehet
häntä. Missään ei ollut niin hyvä olla kuin hänen tykönänsä,
arvelivat he; siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, siellä
sai jokainen oman arvosijansa Gunlaugin luottamuksessa ja apuakin
häneltä, jos siksi tuli. Ei merimiehet eikä laivurit, ei työnantajat
eikä talonemännät olleet hänen arvoansa käsittäneet ennen kuin nyt,
kun hän oli poissa.

Senvuoksi kulki yksimielinen ilosanoma kautta kaupungin, kun joku
oli nähnyt Gunlaugin istuvan huoneessansa paistamassa ja keittämässä
niinkuin ennenkin. Jokaisen täytyi mennä omin silmin näkemään,
olivatko ikkunanruudut kunnossa, oliko ovi eheänä, tuprusiko savu
kattotorvesta. Oli, totta se oli! Siellä Gunlaug taasen istui! -- He
kiipesivät solatien toiselle puolelle paremmin nähdäkseen; hän istui
takan ääressä, katsomatta ylös taikka ulos, silmä noudatti kättä ja
käsi teki työtä, sillä hän oli palannut ansaitaksensa takaisin sen,
minkä oli hävittänyt, ja etenkin ne 100 hopeataaleria, jotka hän
oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa pelkkä tämä ulkoa katsominen
tyydytti mieliä; pitkään aikaan ei kukaan pahalta omaltatunnoltaan
uskaltanut astua sisään huoneeseen. Mutta vähitellen he tulivat
-- ensiksi talonemännät, nuo ystävälliset ja hyvänluontoiset; he
eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta jutella hänen kanssansa muusta
kuin taloustoimista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muita asioita.
Sen jälkeen tulivat kalastajat, sitten kauppiaat ja laivurit
pestatakseen väkeä ja saadakseen asianomaisten päästökirjat -- ja
vihdoin ensimäisenä sunnuntaina myöskin merimiehet. Tämä oli ehkä
sopimuksesta tapahtunut; sillä ehtoommalla oli talo yht'äkkiä niin
täpötäynnä väkeä, etteivät enää riittäneet molemmat tupahuoneet, vaan
oli lisäksi tarvis ottaa esiin pöydät ja tuolit, jotka suviaikana
olivat puutarhassa olleet, ja asettaa niitä käytävään, kyökkiin ja
perähuoneeseen. Ei kukaan, tätä seuraa nähdessään, olisi voinut
aavistaa mitä tunteita näissä ihmisissä liikkui; sillä Gunlaug
oli heidät laskenut äänettömän komentonsa alaisiksi heti heidän
astuttuaan hänen kynnyksensä yli, ja se rohkea varmuus, millä
hän antoi kullekin omansa, ehkäisi kaikki tervetuliaiset, kaikki
tiedustelemiset. Hän oli yhtäläinen kuin ennenkin, hiukset vain
eivät enää olleet mustat, ja käynti oli entistään hieman hitaampi.
Mutta kun merimiehet alkoivat vähän ilostua, eivät he kauemmin
voineet hillitä itseään, vaan rupesivat, joka kerta kun Gunlaug ja
piika olivat poissa, huutamalla pyytämään laivamies Knuutia, joka
aina oli ollut eukon suosikkina, muijan palatessa juomaan maljan
hänen muistoksensa. Mutta hänkään ei rohjennut tähän, ennenkuin pää
vähän kuumeni; sitten hän vihdoin viimeinkin, kun eukko uudestaan
tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi istualtaan ja
lausui: "että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin. Sillä ihkasten
totta oli, että -- että siinä hän teki hyvin, kun tuli takaisin."
Tämä oli heistä hyvin puhuttu; he nousivat kaikki ja huusivat: "Niin,
siinä teitte hyvin!" ja käytävässä, kyökissä ja muissa huoneissa
olijat nousivat hekin, hyökkäsivät sisään ja yhtyivät huutoon;
mutta laivamies tarjosi Gunlaugille lasin ja huusi "eläköön!" ja
sitten huusivat kaikki muutaman eläköönhuudon, niin että katto oli
kohota ja lentää ilmaan. Sitten ilmoitti toinen, että he olivat
Gunlaugille tehneet hävytöntä vääryyttä, sitten toinen kirosi samaa
asiaa, ja pian kirosi ja nuhteli koko seura itseänsä siitä, että
olivat Gunlaugille tehneet hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin
hiljenivät, haluten kuulia hänenkin suustaan jonkun sanan, niin
sanoi Gunlaug heille paljon kiitoksia; "mutta", lisäsi hän, yhä
keräten kokoon tyhjiä laseja ja pulloja, "niinkauan kun _minä_ en
asiasta mitään puhu, niin ei teidänkään liene tarvis sitä tehdä."
Koottuansa yhden kantamuksen meni hän ulos ja tuli jälleen takaisin
loppuja noutamaan. Mutta tästä hetkestä saakka oli hänen valtansa
kukistumaton.



SEITSEMÄS LUKU.


Illalla pimeässä ankkuroi laiva Bergenin satamassa.
Meritaudista puolipyörryksissä saatettiin Petra katteinin venheessä
monenlaatuisien, suurten ja pienten laivojen välitse lautturien
vilinään laiturille ja siitä kapeita kujasia myöten hyörivien
talonpoikien ja katupoikien ohitse. He pysähtyivät pienen, kauniin
talon eteen, jossa vanha vaimo katteinin pyynnöstä otti Petran
sydämelliseen huostaansa. Tyttö tarvitsi ruokaa ja unta ja sai
kummankin vaatimuksensa täytetyksi. Seuraavana päivänä heräsi hän
puolipäivän aikaan, virkkuna ja iloisena, kuulemaan uusia ääniä ja
uutta puheenpartta, ja, akkunaverhon noustua, näkemään uuden luonnon
ympärillään, uusia ihmisiä ja uuden kaupungin. Hän oli, peilin
eteen pysähtyessään, omissa silmissään itsekin uudistunut, -- nämä
kasvot eivät olleet entisen kaltaiset. Syytä hän ei tosin voinut
itselleen selvittää eikä ymmärtänyt, että suru ja mielenliikutus
hienontaa ja tekee henkisemmäksi hänen ikäisensä; mutta nähdessään
kuvansa peilissä johtui ehdottomasti hänen mieleensä edelliset
yöt, ja niitä muistellessaan hän vapisi. Sentähden valmistautui
hän kiireesti mennäksensä tutustumaan kaikkeen siihen uuteen, mikä
häntä odotti. Hän kohtasi emäntänsä ja useita vallasnaisia, jotka
ensin tyystin tarkastelivat häntä ja sitten lupasivat hänestä huolta
pitää; aluksi tarjousivat he seuraamaan häntä ympäri kaupunkia.
Yhtä ja toista voisi hän samassa ostaa, ja hän juoksi sen vuoksi
huoneesensa noutamaan lompakkoansa; mutta kun hän ei kehdannut
mukaansa ottaa tuota suurta muodotonta povikirjaa, avasi hän sen,
ottaaksensa rahat siitä. Siinä ei ollutkaan 100 hopeataaleria, vaan
300. Pedro Ohlsen siis taaskin antoi hänelle rahaa, vastoin äidin
tietoa ja tahtoa! Niin vähän käsitti Petra niiden arvoa, ettei hän
laisinkaan pannut ihmeeksi summan suuruutta; sentähden ei myöskään
hänen mieleensä juolahtanut pitemmälle ruveta tuumimaan syitä näin
suureen anteliaisuuteen. Ilomielisen, aavistavia arveluita sisältävän
kiitoskirjeen sijaan tuotiin Pedro Ohlsenille Gunlaugin lähettämä
kirje, joka oli itse äidille kirjoitettu ja jossa tytär huonosti
salatulla vihalla ilmoittaa hyväntekijänsä ja kysyy mitä hänen tulisi
tehdä tuolla salaisella lahjalla.

Ensimäinen vaikutus, minkä kaupunki häneen teki, oli valtava luonnon
vaikutus. Hän ei voinut päästä siitä tunteesta, että tunturit
olivat niin lähellä pudota hänen päällensä, että hänen tuli niitä
varoa. Hän tunsi ahdistusta joka kerta kun hän nosti silmänsä, ja
sitten taas halua ojentaa kättänsä ja kolkuttaa vuorta. Väliin taas
tuntui siltä kuin ei mitään ulospääsyä olisi olemassa. Pimeänä ja
auringon hylkäämänä seisoi tunturi siinä, pilvet roikkuivat ihan sen
laella tai ajelehtivat sen ylitse; tuulta ja sadetta vuorotellen
ja lakkaamatta; tunturi ne synnytti, tunturista ne levisivät
yli kaupungin. Mutta ihmisjoukko hänen ympärillään ei ollenkaan
tuntenut ahdistusta. Petra ilostui pian heidän joukossansa; heidän
liikkeissään oli hilpeyttä, luontevuutta ja iloisuutta, joka Petralle
oli outoa ja joka, hänen edellisiin kokemuksiinsa verrattuna,
tuntui hymyilyltä ja tulotervehdykseltä. Kun hän seuraavana päivänä
päivällispöydässä sanoi että hän mielellään olisi missä on paljon
ihmisiä, neuvottiin häntä menemään teateriin; siellä hän muka
tapaisi monta sataa henkeä samassa huoneessa. Niin, sinne hän
tahtoi; pääsykortti ostettiin, teateri oli aivan lähellä, määrätyllä
hetkellä saatettiin hänet sinne, ja siellä osoitettiin hänelle paikka
balkongin ensimäisellä rivillä. Hän istui suuressa heloittavassa
valossa monen sadan iloisen ihmisen seurassa; hilpeitä värejä
kaikkialla ja joka taholla keskustelua, joka pauhasi ja kuohui kuin
valtamerellä aallot.

Mitä hän täällä saisi nähdä, sitä ei hän ollenkaan voinut
aavistaakkaan. Hän tiesi ainoastaan mitä Ödegaard hänelle oli
kertonut ja mitä hän itse tilapäisissä seuroissa oli oppinut. Mutta
teaterista Ödegaard ei ollut sanaakaan puhunut; merimiehet olivat
jutelleet eräästä teaterista, jossa metsän eläviä ja ratsuniekkoja
oli nähtävänä, eikä poikien päähän pistänyt puhua näytelmistä,
vaikka koulussa olisivatkin saaneet siitä vähän tietoa; sillä
hänen kotikaupungissaan ei ollut teateria, ei edes sennimistä
rakennusta; matkustelevat eläintenkesyttäjät, nuorantanssijat ja
ilvehtijät käyttivät joko jotakin ranta-aittaa tai lakeata ketoa.
Petra oli niin tietämätön, ettei hän ymmärtänyt tiedustellakaan;
hän istui rohkeamielisenä odottaen nähdäkseen jotakin kummallista,
esim. kameeleita tahi apinoita. Vähitellen täytti tämä ajatus niin
hänen mielensä, että hän suureksi ilokseen luuli kaikki ihmiset
ympärillään eläviksi, hevoisiksi, koiriksi, ketuiksi, kissoiksi,
hiiriksi. Senvuoksi järjestyikin soittokunta hänen huomaamattansa.
Peljästyneenä kavahti hän pystyyn, sillä kimeähkä tärähdys rummuista
ja torvista alotti johtosoiton; Petra ei eläissään ollut kuullut
yhtä haavaa soitettavan enempää kuin paria viulua ja ehkä siihen
lisäksi huiluakin. Tämä ihana humina saattoi hänet kalpenemaan; siinä
oli jotakin kylmän, mustan hyökyvirran kaltaista; tuskaantuneena
odotti hän pahempaa vielä tulevan eikä kuitenkaan olisi suonut
tämän loppuvan. Kohta vienommat soinnut loivat valoa, ja kohta
aukeni näköaloja semmoisia, joita hän ei koskaan ollut unissaankaan
nähnyt; sävelet soutivat häntä niitä kohti, hilpeys ja leikkisyys
täyttivät ilman, koko sävelsaatto nousi hiljaksensa lentoon, väsähtyi
vähitellen, yhtyi voimakkaaksi, hajaantui hurjana, tulisena --
kunnes synkkä pimeys levitti peitteensä ja kattoi kaikki; näytti
ikäänkuin ryskyvä koski olisi sen kiehtonut pyörteesensä. Sitten
taas sävel yksinäinen kuin lintu marjalla oksalla syvyyden partaalla
arkana ja surumielisenä se alkoi, mutta ilma ylähällä selkeni sen
laulaessa, päivää hiukan pilkoitti -- ja taas olivat nuo kaukaiset,
siintävät näköalat täynnä tuota kummallista keijumista ja leijumista
auringon säteiden takana. Kun sitä oli hetken kestänyt, niin katso!
se raukesi hiljaiseen rauhaan; nuo riemuilevat joukot etenivät
yhä kauemmaksi, ei muuta ollut näkyvissä, kuin auringon säteet,
jotka sulaen tihkuivat läpi ilman; koko tällä äärettömällä alalla
pelkkää päivänpaistetta, kaikki valoon kudottua ja hiljaista, -- ja
tähän onnellisuuteen raukesi soitto. Kun kaikki oli valmista, tuli
Petran välttämättä nousta istualtaan, sillä hänkin oli valmis! Oi
ihmettä, tuolla nousi tuo kaunis, maalattu seinä hänen vastapäätänsä
ihan katon lähelle! Hän oli kirkossa, kirkossa, jota pylväät ja
holvikaaret kannattivat, kirkossa, jossa urut soivat ja juhlallinen
kirkkaus loisti, ja kansaa kulki häntä vastaan oudossa vaateasussa,
he puhuivat -- niin oikein, kirkossa he puhuivat kieltä, jota hän
ei ymmärtänyt. Mitä? puhuttiinhan hänen takanansakin. "Istukaa!"
sanottiin sieltä, mutta eihän siellä ollut paikkaa, mihin istua,
molemmat kirkossa olijat jäivätkin seisomaan, ja jota kauemmin Petra
heitä katsoi, sitä selvemmäksi tuli hänelle se ajatus, että hän oli
nähnyt tuonkaltaisia pukuja muutamassa Olavi Pyhän kuvassa -- ja
tuossa, tuossahan he juuri mainitsivatkin Pyhän Olavin nimen! --
"Istukaa!" kuului uudestaan hänen takanaan; "Istukaa!" huusivat yhä
useammat, -- siellä mahtaa olla jotakin siellä takanakin, ajatteli
Petra ja kääntyi kerkeästi ympäri. Julmistuneita, suorastansa
uhkaaviakin kasvoja kohtasi häntä, -- ei, tämä ei ole enää laitaa,
ajatteli Petra ja yritti lähteä; silloin vanha vaimo, joka istui
hänen vieressänsä, veti häntä hiljaa hameesta: "Mutta istuhan toki,
lapseni", kuiskasi hän, "eiväthän tuolta takaa voi nähdä". Tuokiossa
oli Petra paikallansa; sillä tietystihän: teateri on tuolla ja me
olemme katsojia, -- aivan oikein, "teateri!" hän toisti sen sanan
ikäänkuin johdattaakseen mieleensä missä oli. Hän katsoi sitten
uudestaan sisään kirkkoon, mutta sen puhetta, joka siellä puhui, ei
hän suurimmallakaan vaivalla voinut käsittää; vasta oikein tarkoin
oivallettuaan että se oli nuori, kaunis mies, käsitti hän jo jonkun
sanan hänen puheestansa, ja kuullessaan että hän mainitsi rakkautta
ja oli rakastunut, käsitti hän suurimman osan. Tuossa tuli kolmas
sisään, joka silmänräpäyksessä veti Petran huomion puoleensa;
piirustuksista hän tiesi että se oli munkki, ja munkkia oli hän
halunnut nähdä. Munkki käveli niin verkkaan, oli niin hiljaa, niin,
hänen olentonsa oli oikein jumalinen, hän puhui selvästi, hitaasti.
Petra seurasi joka sanaa. Mutta yht'äkkiä kääntyy munkki ja puhuu
ihan päinvastoin äskeistä puhettaan. Herra Jumala! se onkin konna!
kuulkaa, hän on konna, siltä hän ihan näyttääkin! Ettei tuo nuori,
kaunis mies voi sitä huomata! mutta ainakin hän voi sen kuulla!
"Hän pettää teitä!" kuiskasi Petra puoliääneen. "Hiljaa", sanoi
vanha vaimo hänen rinnallansa. Ei, nuori mies ei kuullut häntä,
hän meni pois vaarallisella luottamuksella, kaikki menivät pois,
-- ainoastaan eräs vanhus tulee sisään. Mitä? Kun vanhus puhuu, on
niinkuin äskeinen nuori mies puhuisi, ja kuitenkin se on vanhus,
joka puhuu ... oi, kas tuolla! tuolla! Loistava joukko valkoisiin
puettuja tyttöjä kulkee vitkaan ja äänetönnä, kaksi erältään, kirkon
poikki; Petra katsoi kauas heidän jälkeensä vakautuakseen, että
he olivat poissa -- ja hänen mielessään liikkui samanlainen näky
hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli eräänä talvena kulkenut äitinsä
kanssa tunturien yli; kaalatessaan nuoressa lumessa säikäyttivät he
huomaamattaan metsäkanaparven lentoon, joka tuokiossa täytti ilman
heidän edessänsä; valkoisia ne olivat, valkoista oli lumi, valkoinen
metsä, -- kauan aikaa sen jälkeen liehuivat kaikki ajatukset
valkoisina ohitse, ja samoin kävi hetkeksi nytkin.

Mutta yksi näistä valkoisiin puetuista naisista kulkee yksin, seppele
kädessä, esiin ja laskee polvillensa, vanhus on myöskin laskenut
polvillensa ja nainen puhuu hänelle. Vanhuksella on sanomia ja kirje
hänelle kaukaisilta mailta, hän ottaa kirjeen esiin, naisen kasvoista
näkee että se on rakkaalta henkilöltä, oi, kuinka suloista, kaikkihan
täällä rakastavat! Hän avaa sen, -- se ei olekaan mikään kirje, sehän
on täynnä soittoa -- niin, katso vain! mieshän itse onkin se kirje,
vanhus on sama äskeinen nuori mies ja hän se tuon naisen lemmittykin
on! He syleilevät toisiansa, toden totta suutelevatkin toisiaan, --
Petra tunsi kasvonsa tulena punoittavan ja peitti ne käsillään, yhä
edelleen seuraten tapauksen juoksua; -- kuule, mies kertoo naiselle
että he kohta menevät naimisiin, nainen häntä hymysuin nykäisee
parrasta ja sanoo että hän on tullut raakalaiseksi, ja mies sanoo
että nainen on tullut niin kauniiksi ja antaa hänelle sormuksen ja
lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultaiset kengät ja kultaisen
vyön; ilomielin jättää hän sitten naisen hyvästi ja lähtee kuninkaan
luokse puhumaan heidän häistänsä. Morsian katsoo hänen jälkeensä,
niin että valo säihkyy, -- mutta kun hän sitten kääntyy päin ilman
häntä, näyttää kaikki niin tyhjältä.

Nyt seinä taas liukuu äkkiä alas. Loppuiko se nyt jo, ihan vasta
aljettuaan? Hehkuvana kääntyi Petra tuon vanhan vaimon puoleen:
"Loppuiko jo?" -- "Ei, lapseni, ei, tämä oli ensimäinen näytös.
Niitä on viisi semmoista, niin, viisi", jatkoi hän huoaten, "niitä
on viisi semmoista." -- "Samastako asiasta?" kysyi Petra. -- "Mitä
sillä tarkoitatte?" -- "Että nuo samat tulevat uudestaan sisään ja
koko tapaus juoksee eteenpäin?" -- "Te ette varmaankaan ole koskaan
ollut teaterissa?" -- "En." -- "Sen arvaan; eihän sitä teateria
useassa paikassa ole; se on niin kallista." -- "Mutta mitä se sitten
on?" kysyi Petra jännitettynä tuijottaen eteensä, ikäänkuin hänellä
ei olisi malttia ollut vastausta odottaa; "keitä ovat nuo ihmiset?"
-- "Se on se tirehtööri Nason seura, oivallinen seura; hän on niin
näppärä." -- "Hänkö se tuon kaiken keksii? Vai mitä se on? -- Herran
tähden, vastatkaa toki?" -- "Rakas lapseni, ettekö tiedä mitä
näytelmä on? Mistä te olette kotoisin?" -- Mutta kun Petra muisti
syntymäpaikkansa, muisti hän myöskin häpeänsä ja pakonsa; hän oli
vaiti eikä uskaltanut sen enempää tiedustella.

Toinen näytös alkoi, ja kuningas tuli sisään, niin, se oli kuningas,
nyt sai hän nähdä kuninkaankin! Hän ei kuullut mitä kuningas sanoi,
ei nähnyt kenen kanssa hän puhui, katseli vain kuninkaan vaatteita,
kuninkaan tapoja, kuninkaan kasvojen ilmettä; hän heräsi vasta kun
se nuori mies tuli sisään, ja nyt he menivät kaikki pois morsianta
noutamaan. -- Sitte täytyi hänen jälleen odottaa.

Näytöksen loma-aikana kumartui tuo vanha vaimo hänen puoleensa:
"Eivätkö he näyttele oivallisesti?" kysyi hän. Petra katsoo
kummastuen häneen: "Näyttele -- mitä se on?" -- Hän ei huomannut,
että kaikki hänen ympärillään katselivat häntä, että vanha vaimo oli
pantu tiedustelemaan; hän ei kuullut että hänelle naurettiin. --
"Mutta eiväthän he puhu niinkuin me?" -- sanoi hän, kun ei saanut
mitään vastausta. -- "Nehän ovat tanskalaisia", vastasi vaimo ja
rupesi hänkin nauramaan. Nyt huomasi Petra, että tuo hyvä vaimo
nauroi hänen monia kysymyksiänsä; hän vaikeni ja katsoi herkeämättä
esirippuun.

Sen jälleen kohotessa sai hän suureksi huvikseen nähdä arkkipiispan.
Nyt kävi samoin kuin äskenkin, hänen huomionsa kiintyi niin piispaan,
ettei hän kuullut sanaakaan hänen puheestansa. Mutta nyt kuului
soittoa, oi, niin vienoa, niin kaukaa, mutta se läheni; se oli
naisten laulua, huilujen ja viulujen soittoa ja jonkin soittimen,
joka ei ollut kitara ja kuitenkin niinkuin monta kitaraa, säveleet
vain vienompia, täyteläisempiä, kantavampia, koko tuo yhtynyt
sävelsointu vyöryi sisään pitkinä aaltoina -- ja kun kaikki oli
väräjävänä värinvälkkeenä, tuli kulkue, sotamiehet keihäät kädessä,
kuoripojat suitsutusastioilleen, munkit kynttilät kädessä ja kuningas
kruunu päässä ja hänen rinnallansa sulhanen valkoisissa vaatteissa
-- sitten taas nuo äskeiset valkovaatteiset naiset kylväen kukkia
ja säveleitä morsiamen eteen, joka oli valkeassa silkkipuvussa,
punainen seppele päässä; hänen rinnallansa kulki ylevä naisihminen
kultakruunuilla koristetussa purppuralaahuksessa, pieni, loistava
kruunu päässä; se oli varmaan kuningatar! Koko kirkon täytti heidän
laulunsa ja värinsä, ja kaikki, mikä nyt tapahtui, siitä alkaen kuin
sulhanen saattoi morsiamen vihkituolin ääreen, jossa he polvistuivat,
koko joukon ympärillä myöskin polvistuessa, aina siihen asti kuin
arkkipiispa kuoriveljineen tuli sisään juhlakulussa, oli ainoastaan
uusia renkaita siinä monivärisessä soittosarjassa.

Mutta nyt kun vihkiminen juuri oli toimitettava, nosti arkkipiispa
sauvansa ilmaan ja kielsi sen tapahtumasta; heidän vihkimisensä
oli vastoin pyhiä sääntöjä; he eivät voisi sinä ilmoisna ikänä
saada toistansa -- oi, taivahan Jumala armahtakoon! morsian meni
tainnoksiin ja Petrakin kaatui vihlaisevalla huudolla: sillä hän oli
noussut seisalleen.

"Tuokaa vettä, tuokaa vettä", huudettiin hänen ympärillään. -- "Ei
ole tarvis", vastasi tuo vanha vaimo, "hän ei ole pyörtynyt, ei ole
tarvis." -- "Ei ole tarvis", toistettiin, "hiljaa!" -- "Hiljaa!"
huudettiin alhaalta parketilta, "hiljaa siellä balkongilla!"
-- "Hiljaa!" vastattiin balkongilta. -- "Älkäähän tuota niin
sydämellenne panko; se on pelkkää leikkiä ja lorua kaikkityyni",
kuiskasi vanha vaimo, "mutta rouva Naso näyttelee oivallisesti."

"Hiljaa!" huusi nyt Petrakin; hän oli jo syvältä kiintynyt
toimintaan; tuo pirullinen munkki oli, näet, tullut sisään miekka
kädessä; lempiväisten täytyi ottaa vaate, jonka munkki viilsi kahtia
heidän välillensä, niinkuin kirkko viilsi, niinkuin tuska viilsi,
niinkuin miekka paratiisin portilla viilsi ihmiskunnan alkuaikoina.
Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat
hänelle sen siaan valkoisen; tämä hänet kiinnitti luostariin
ikipäiviksi. Se, jonka oma hän oli ajassa ja ijankaikkisuudessa,
tietäisi hänen olevan elossa, vaan ei saisi häntä omakseen, tietäisi
hänen olevan tuolla sisällä, vaan ei koskaan näkisi häntä; -- kuinka
sydäntä viiltävää oli heidän jäähyväisensä, oi, ei tuskaa maan päällä
ollut heidän tuskaansa suurempaa!

"Herran tähden!" kuiskasi esiripun laskettua vanha vaimo: "älkää
toki hupsu olko, sehän vaan on rouva Naso, tirehtöörin rouva." Petra
katsoi katsomistansa silmät seljällään tuohon hyvään vaimoon, hän
luuli hänet hulluksi, ja kun vaimo oli kauan luullut samaa Petrasta,
katsoivat he yhä edelleen toisiaan vähän arkaillen, vaan eivät
haastelleet sen enempää.

Kun esirippu taas kohosi, ei Petra voinut seurata tapauksen kulkua;
hän näki ainoastaan morsiamen luostarin muurien sisässä ja sulhasen
tuskissansa yöt ja päivät niiden ulkopuolella; hän kärsi heidän
tuskaansa, hän rukoili heidän rukouksiansa; mutta mikä hänen
silmäinsä edessä tapahtui, meni värittömänä ohitse. Hän havahtui
siitä että syntyi äkillinen hiljaisuus; tyhjä kirkko suureni;
kellon kahdentoista lyönti kumahti yksinänsä sen halki. Holvit
jylisevät, muurit vapisevat, Pyhä Olavi on nousnut kirstustansa
ruumisvaatteissaan ylhäisenä ja kauhistavana, keihäs kädessä astuu
hän verkalleen, vahdit pakenevat, ukkonen käy ja ojennettu keihäs
lävistää munkin, jonka jälkeen kaikki pimenee, ja haamu on vajonnut.
Mutta munkki jää makaamaan maahan, niinkuin tuhkaläjä siihen paikkaan
mihin ukonnuoli iski.

Petra oli tietämättänsä tarttunut kiinni vanhaan vaimoon, joka
kovin säikähtyi tuosta kouristavasta iskusta ja nyt, nähdessään
Petran yhä enemmän kalpenevan, kiiruhti hänelle lausumaan: "Herra
siunatkoon teitä, lapseni, sehän vaan on Knutson; -- tuo on ainoa
osa, jota hän voi toimittaa, sillä hänellä on niin kankea kieli." --
"Ei, ei, ei, ei, minä näin tulenliekkiä hänen ympärillään", sanoi
Petra, "ja koko kirkko tärisi hänen astuessansa." -- "No mutta
hiljaa siellä!" huudettiin usealta taholta, "ulos se, joka ei voi
olla hiljaa!" -- "Hiljaa siellä balkongilla!" huudettiin parketilta;
"hiljaa", vastattiin balkongilta. -- Petra oli kyyristynyt ikäänkuin
piileytyäksensä, mutta unhotti pian kaikkityyni; sillä kas! tuossa
ne rakastavaiset ovat taasen, ukontuli on heille tien auaissut, he
aikovat paeta! He ovat saaneet toisensa, he syleilevät toisiaan,
varjele nyt heitä, taivaan Jumala!

Silloin nousee huutojen ja torvien pauhina, sulhanen riistetään
morsiamen rinnalta, siinä taistellaan isänmaan edestä, sulhanen
haavoitetaan, kuolevana lausuu hän terveisiä morsiamellensa...
Mitä tässä on tapahtunut, käsittää Petra vasta, kun morsian astuu
hiljaa sisään -- ja näkee sulhasen ruumiin! Nyt näyttää siltä kuin
kaikki tuskan pilvet kokoontuisivat yhden ainoan paikan kohdalle, --
mutta ainoa silmäys ne hajoittaa: morsian nostaa silmänsä kuolleen
rinnoilta taivasta kohden ja rukoilee saadaksensa itsekin kuolla!
Taivas aukenee hänen silmäinsä edessä, hänen muotonsa kirkastuu,
häätupa on tuolla ylhäällä, päästä morsian sisään! Niin totta, hän
voi jo katsoa sinne sisään; sillä hänen silmistänsä säteilee rauha
senkaltainen, joka korkeilla tuntureilla vallitsee. Silloin painuvat
silmäluomet: taistelu sai jalomman päätöksen, heidän uskollisuutensa
kauniimman lopun; morsian on nyt sulhasensa tykönä.

Petra istui kauan liikahtamatta; usko ylensi hänen mielensä,
jalouden voima täytti hänen sydämensä. -- Hän nousi kaikesta, mikä
oli vähäpätöistä, hän nousi pelkoa ja tuskaa korkeammalle; hän
nousi hymyillen kaikille, he olivat hänen veljiänsä ja sisariansa;
pahuutta, joka ihmiset erottaa, ei ollut olemassa, ukontuli oli
sortanut sen. Hänelle hymyiltiin takaisin; hänhän se näyttelemisen
aikana oli puolihupsuna ollut, -- mutta hän ei nähnyt heidän
hymyssään muuta kuin oman voittonsa heijastusta. Luullen heidän
hymyilevän yhdessä hänen kanssansa, hymyili hän niin kirkkaasti
vastaan, että heidän täytyi hymyillä hänen tavallansa; hän astui
alas leveitä portaita myöten kahden väistyvän rivin välitse,
joissa kuvastui hänen ilonsa ja se ihanuus, mikä hänet kirkasti.
-- Oman sielumme säteet saattavat välistä tulla niin voimakkaiksi,
että kirkastavat koko ympäristömme, vaikk'emme itse sitä huomaa.
Se on maailman suurin voittokulku, kun omat valoisat ajatuksemme
ilmisaattavat, kantavat ja seuraavat meitä.

Kun Petra tietämättänsä oli tullut kotiin, kyseli hän mitä tuo hänen
näkemänsä oli ollut. Siellä oli useita saapuvilla, jotka häntä
ymmärsivät ja voivat antaa auttavan vastauksen. Ja kun hän oli saanut
täyden selvän siitä mitä näytelmä oli ja mihin suuret näyttelijät
kykenivät, silloin nousi hän ja sanoi: "se on suurinta maailmassa,
semmoiseksi minä tahdon tulla."

Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos;
hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista
ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot
pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli
kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat
eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin
kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli
hänen sielunsa kuva. -- Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi
hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä;
tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa.
Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet
hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se,
että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän
tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta
hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta,
ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin
ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä
tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni
kotiin, tiesi hän minne meni.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella.
Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen
rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel,
mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta,
kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!"
kiljaisi äkeä miehen ääni, -- "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra
näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset
hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja,
pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit
nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä
hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen
takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän
vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana,
joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". -- "Mitä tahdotte?"
mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän
hätäisesti. "Kuorilaulaja, -- mitä se on?" -- "Vai ette sitä tiedä,
vai niin; mitä te sitte tahdotte?" -- "Tahdon tulla näyttelijäksi."
-- "Vai näyttelijäksi -- ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin.
Mutta tehän puhutte murretta?" -- "Murretta, mitä se on?" -- "Vai
ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai
niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin
me." -- "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." --
"Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" -- Petra
asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve,
armahani, hyvee peivee!" -- "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne
tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä
huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja
vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet
henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä
sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen
vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin
ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä
se oli varmaankin se rakastajatar -- ei, vaan hänen äitinsä,
ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En
varmaan tiedä -- tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi
teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi
sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen
muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se
veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa,
otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut:
"Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse
puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin --
kuulkaa minua!" -- johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen
tavallansa: "ei, ei, se on väärin -- lukekaa Norjan kielellä --
kaikella muotoa, Norjan kielellä!" -- ja Petra luki jälleen entisellä
tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö
käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean
kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin
vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" -- No, Petra
luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui
ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! -- Mitä te teaterista
tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" -- "Aion näytellä
mitä eilen näin." -- "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?"
-- "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa
eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa,
jos se saisi hyvän lopun -- ja sen minä tahtoisin sille antaa." --
"Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä,
runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te,
joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa
uudestaan, -- se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt
sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän
alkoi tulla pelkoihinsa. -- "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella
äänellä. -- "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää
niin hyvin!" -- "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen
ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa.
Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen;
olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit
kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte
muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä,
ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa
sepittää sen uudestaan -- niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne
ihmiset siihen kykenevät!" -- Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään
ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata:
"Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta
ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta
huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla
se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa
äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei
äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja
lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. -- No, antakaapa
kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä
kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta
ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen,
"tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti
hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut
kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan
teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi
lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen
merkillinen. -- Ja tämä nyt jo riittäköön!" -- Mutta vielä viimeisen
kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä
lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan --". --
"Niin, tietysti, -- jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa
paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa.
-- -- -- Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra
kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja,
sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän
kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?"
Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein,
nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään
herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne;
hän teidät hyvin tunsi. -- Vai niin, se siis syynä, minkätähden
niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella --
mokomakin! -- Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän
päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. --
Tiehenne! -- Menkää, sanon minä!" -- ja Petra ulos ovesta, ulisten
alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse,
mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla,
herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita
juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä
humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa
ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli
joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa,
ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa
tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja
torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin,
vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin -- ja oli pelastettu.

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin.
Hän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei
häntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden
takana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi
kaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi
sen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas
hänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä
oli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli
hänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä
lähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä
tunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli
omalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja
jossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa
miten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka
sateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä
puskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse,
oli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa
syvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin;
siellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia
turvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää
ja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi
pyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä,
yhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi
turvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin
häntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.



KAHDEKSAS LUKU.


Kun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä
ja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina
myöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä
vähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle
otettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on
kartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.

Niin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen,
määkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra
oli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus
korkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden
yläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua,
tuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että
huoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien
korvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita,
sekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja
viinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat
suuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin
oksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin
aurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi
ikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli
että se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: "Ei, tänne minun
pitää!" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.

Kaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi
pihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa
navetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla
kädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt
täynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja
sangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen
vaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella
oli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella
pieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän
puhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää
kulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. -- Mutta matalilla
portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi
provasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät
nuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä
riputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies,
lyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat
silmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin
tällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt,
sakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa
melkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia,
vaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että
karvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta
kiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien,
jäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi
suolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi
tuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan
ja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse.
Mitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden
mylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta
nyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät,
vuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä
lehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: -- ja
Petraa viehätti hänen äänensä sointu --: "Isä, tässä on matkustava
nainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän." -- "Olkoon
tervetullut!" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi
oikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan
itseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa
oli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle
suoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän
kanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja
meni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen.
Mikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä
oli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena.
Ikkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan;
mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle
asti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta
kierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle
ikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja
kukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja
kauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle
rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä
huoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi
oikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se
kuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä,
että et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne
pistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan
tunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana,
ikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.

Kun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli
tuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä
ikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi
olevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen
käytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä
tutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan
vastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen
naisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän
kallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa
erääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla:
"Sunnuntaikirja." Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä
ja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa,
mutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella
vetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi
että kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat
heikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä
varmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata.
Ijäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.

"Se oli minun äitini", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen
päin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli
palannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko
huoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli
sitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan
hiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti
vastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen,
tytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä
oli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät
värit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen
pienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan
kiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin
raitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja
sulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon
hyväksi hengeksi.

Kun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra
suurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla
varmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää -- jospa hän vain
pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän
seurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi;
Signe huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut,
kävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti
Petra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi
anoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa
tuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja
ruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä
hän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti
sanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei
vielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän
tiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin
hänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut
lakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi
muotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se
ja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; "Suokaa minun olla täällä!"
sanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei
hämmästykseltään voinut vastata. "Suokaa minun olla täällä!" rukoili
Petra toistamiseen, astuen häntä kohden; "täällä on ihanaa!" hänen
silmänsä vettyivät.

"Minä kutsun isän tänne", sanoi nuori nainen. -- Petra seurasi häntä
silmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta
yksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään
provastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin
puettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini
varresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun
imaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta
pienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen
keskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta,
mutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei
uskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti
niin ankaralta. "Te haluatte jäädä tänne?" kysäsi provasti ja loi
Petraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran
äänen hieman vapisemaan: "Minulla ei ole paikkaa, minne mennä." --
"Mistä olette kotosin?" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman
nimensä. -- "Kuinka olette tänne tullut?" -- "En tiedä ... minä
etsin ... minä maksan puolestani ... minä ... niin, minä en tiedä"; hän
kääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi
uudestaan mieltänsä ja lausui: "Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan
saan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta -- -- ja päästä
toista kertaa rukoilemasta." Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen,
mutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta
seisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti
ei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan
vuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa
usein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva
neuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan:
"Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!" --
Provasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan:
"Ei, -- te ette voi jäädä tänne!"

Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti
ympärilleen -- ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli
puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan
tuskansa ja pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsoivat
toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen
huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota
menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja
ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen
perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin
sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin
ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä:
"Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" --
Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä
matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta
jotakin erinomaista on hänessä." -- Provasti astui edes takaisin,
luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän
ei varmaankaan ole täysimielinen?" -- ja kun Signe ei vastannut,
tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä:
"Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on."
-- Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin;
hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten
vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton",
hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä
vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen
käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes
takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin
hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta
-- -- äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" -- -- "Äiti ei olisi
vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja
kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus
hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla
selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan.
Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu
koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui
hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?"
-- "Olethan jo vastannut." -- "Niin, mutta toista on ottaa hänet
perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." --
Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin
itse katsot hyväksi."

Provasti halusi kuitenkin ehdoitusta harkita vielä tyystemmin,
kävellen uudestaan edes takaisin laattialla ja tupakoiden ahkerasti.
Vihdoin seisahtui hän: "Tahdotko sinä mennä sisään vai menenkö minä?"
-- "Varmaankin on vaikutus parempi, jos sinä menet", sanoi tytär ja
nosti lempeät silmänsä isän puoleen.

Provasti oli juuri lukkoon koskemaisillaan, kun hekottavaa naurua
kuului huoneesta -- taasen hiljaista, ja sitten taas kokonainen
naurun räjähdys. -- Provasti, joka oli kavahtanut takasin, riensi
uudestaan ovea kohden ja tytär hänen jäljessänsä; sillä hän siellä
sisällä oli varmaankin sairastunut.

Oven avattuaan näkivät he Petran istumassa samalla paikalla, mihin
hän oli istuutunut, ja hänen edessänsä avoimen kirjan, jonka yli
hän oli heittäynyt kasvoillensa itse siitä tietämättään. Hänen
kyyneleensä olivat kirjan lehdille vierineet; ja kun hän sen
huomattuaan rupesi pyyhkimään niitä pois, sattui hänen silmiinsä
eräs niitä mehukkaita lauseita, joita hän muisteli kalatyttönä
kuulleensa, mutta joita hän koskaan olisi luullut kirjaan pantavan.
Aivan kauhistuneena unhotti hän itkunsa; hän tuijotti kirjaan -- mitä
hullutusta tuo oli! -- hän luki avosuin, sitä seurasi vain hullumpaa,
niin törkeää, mutta kuitenkin niin vastustamattoman hauskaa, että
hänen täytyi lukea eteenpäin; hän luki, kunnes hän ei enään mitään
muuta huomannut, hän luki itsensä murheesta ja vaivasta, ajasta ja
paikasta vapaaksi vanhan Holberg ukon luona; sillä hänen teoksiansa
tämä oli! Hän nauroi, nauroi isoon ääneen -- eikä vielä nytkään, kun
provasti tyttärineen seisoi hänen vieressään, hän huomannut heidän
totisuuttansa, ei muistanut asiaansa, vaan nauroi ja kysäsi: "mitä
tämä on, mitä ihmettä tämä on?" ja avasi itse nimilehden.

Silloin vaaleni hän, katsoi ylös tulleisiin ja sitten jälleen alas
kirjaan, katsoi noita tuttuja kynänpyörähdyksiä; -- niitä on asioita,
jotka sattuvat sydämeen kuin nuoli, asioita, joiden luulemme olevan
satojen peninkulmien päässä, mutta jotka näemme aivan silmäimme
edessä; -- kirjan ensimäisellä lehdellä oli kirjoitettuna: "Hannu
Ödegaard." Veripunaisena huudahti Petra: "Onko kirja hänen? --
Tuleeko hän tänne?" ja nousi pystyyn. -- "Hän on luvannut tulla",
vastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että Bergenin läänissä asui
papinperhe, jonka seurassa Ödegaard oli ulkomailla ollut; Petra oli
vain tehnyt kierron, hän oli kulkenut suoraan Ödegaardia kohti.
"Tuleeko hän piankin? Ehkä hän jo onkin täällä?" Hän aikoi heti paeta
edemmäksi. -- "Ei, hän on sairaana", sanoi Signe. -- "Niin, oikein,
hän on sairaana", lausui Petra tuskaisesti ja vaipui kokoon.

"Mutta sanokaa", ratkesi Signe puhumaan, "ettehän vain liene --" --
"Kalatyttö?" jatkoi provasti. Petra katsoi rukoilevana heihin. "Olen,
Kalatyttö olen", sanoi hän.

Mutta hänenpä he hyvin tunsivat; sillä Ödegaard ei ollut muusta
puhunutkaan. -- "Se on toista", sanoi provasti, -- hän huomasi että
tässä oli jotakin särkynyttä, joka kaipasi ystäväin apua, -- "jääkää
tänne siksi aikaa!" Petra nosti silmänsä ja näki katseen, jolla Signe
kiitti isäänsä; se teki häneen niin hyvää, että hän meni ja tarttui
Signen molempiin käsiin (enempää hän ei rohjennut) ja sanoi, vaikka
hiukan ujostellen: "Kerron teille kaikki, heti kun jäämme kahden
kesken."

Tunnin kuluttua tunsi Signe Petran koko elämäkerran, jonka hän heti
kertoi isälleen. Tämän neuvosta kirjoitti Signe vielä samana päivänä
Ödegaardille ja sitä hän pitkitti niin kauan kuin Petra oli heidän
perheessänsä.

Mutta kun Petra ehtoolla laski levolle suureen höyhenvuoteeseen
rauhalliseen huoneeseen, jonka uunissa palavat koivupuut ratisivat
ja jossa Uusi Testamentti oli yöpöydällä kahden kynttilän keskellä,
-- niin kiitti hän, tarttuessaan kirjaan, Jumalaansa kaikesta, sekä
pahasta että hyvästä.

       *       *       *       *       *

Provasti oli nuorella ijällään halunnut tulla papiksi, hänellä kun
oli palava henki ja taipumus kaunopuheliaisuuteen; hänen varakkaat
vanhempansa olivat sitä vastaan; he mieluimmin tahtoivat että hän
valitsisi semmoisen elämäntoimen, minkä he nimittivät _itsenäiseksi_.
Mutta heidän vastuksensa vain lisäsi hänen intoaan, ja tutkinnon
suoritettuaan läksi hän ulkomaille jatkamaan opintojaan. Ohimennen
Tanskanmaalla käydessään oli hän sattunut yhteen erään naisen
kanssa, joka kuului semmoiseen uskonsuuntaan, mikä hänestä ei ollut
kyllin ankara ja jota hän senvuoksi lujasti vastusti; hän koetti
alinomaa vaikuttaa tähän naiseen, mutta sitä katsetta, jonka tämä
silloin loi häneen ja jolla sai hänet vaikenemaan, ei hän ulkomailla
ollessaan voinut sittemmin koskaan unhottaa. Sieltä palatessansa
etsi hän heti tämän naisen. He seurustelivat ja suostuivat yhä
enemmän toisiinsa, kunnes joutuivat kihloihin ja kohta sen jälkeen
naimisiin. Nyt tuli kuitenkin ilmi, että kumpaisellakin oli ollut
oma syrjäajatuksensa; mies oli päättänyt taivuttaa vaimonsa kaikkine
hänen suloineen omaan synkkään oppiinsa, ja vaimo puolestansa
oli ollut kyllin lapsekas luulemaan että saisi miehensä kyvyn ja
kaunopuheliaisuuden oman uskokuntansa palvelukseen. Miehen ensimäistä
kaikkein säyseimpää yritystä kohtasi vaimon ensimäinen kaikkein
säysein; mies vetäytyi pois närkästyneenä ja epäluuloisena. Vaimo
oli kylläksi herkkä tämän huomaamaan, ja siitä päivästä lähtien mies
piti silmällä vaimonsa yrityksiä ja vaimo piti silmällä miehensä
yrityksiä. Kumpikaan ei tehnyt uutta yritystä, sillä kumpikin oli
tullut varovaksi. Mies varoi omaa kiihkeätä luontoansa, ja vaimo
varoi että hän, jos yritys pettäisi, menettäisi tilaisuuden vetää
miehensä puolellensa; sillä hän ei koskaan heittänyt toivoansa; se
oli tullut hänen elämänsä tehtäväksi. Mutta koskaan ei jouduttu
kiistaan; sillä missä vaimo oli, siinä ei kiistelty. Kiihkeän
tahtonsa ja tukahutetun intohimonsa kuitenkin mies tahtoi saattaa
ilmi, -- ja se tapahtui aina kun hän astui saarnastuoliin ja näki
vaimonsa istuvan kirkossa. Seurakunta joutui hänen mukanansa
ikäänkuin pyörteeseen, hän kiihotti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo
huomasi sen ja viihdytti arkaa sydäntänsä hyväätekeväisyydellä
-- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttärensä seurassa, jonka
hän otti ruumiilliseen ja henkiseen syliinsä ja jolla hän täytti
yksinäiset hetkensä. Siinä hän antoi, siinä hän otti vastaan,
siinä hän tuuditteli omaa suurta lastansa lapsen viattomuudessa,
siinä hän vietti lemmen juhlaa, ja sieltä hän palasi miehensä,
tuon ankaran, luokse, naisen ja kristityn lempeyttä täynnä, ja
silloinhan tämän oli mahdoton sanoa mitään muuta kuin hyvää.
Täytyihän hänen rakastaa vaimoansa enemmän kuin kaikkia muita maan
päällä, mutta sitä murheellisemmaksi hän tuli, sitä enemmin hänen
sydäntänsä särki, kun hän ei voinut auttaa vaimoaan hänen autuutensa
asioissa. Äidin hiljaisella oikeudella tämä otti isältä myöskin
lapsen uskonnonopetuksen; lapsen laulut, lapsen kysymykset tuottivat
isälle pian uusia ja haikeita tuskia -- ja kun hän tulisen mielensä
liikutuksesta oli saarnastuolissa kiihottunut kovuuteen asti, kohteli
häntä vaimo, heidän yhdessä kotiin mennessä, vielä suuremmalla
lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär
riippui kiinni isän kädessä ja katsoi häneen silmillä, jotka olivat
äidin silmien kaltaiset.

Kaikesta tässä perheessä juteltiin, mutta sanaakaan ei siitä, mikä
oli kaikkein heidän ajatustensa alku ja juuri. Mutta näin järkyttävää
mielenjännitystä oli mahdotonta ajan pitkään kestää. Vaimo tosin
hymyili vielä, mutta vain siitä syystä ettei uskaltanut itkeä. Kun
aika läheni, jolloin tytär oli ripille valmistettava ja isä siis
virkansa vallalla voi ottaa hänet opetettavaksensa yhtä äänettömästi
kuin äiti häntä tähän asti oli opetettavanansa pitänyt, silloin
jännitys yltyi ylimmilleen, ja sen sunnuntain jälkeen, jolloin
rippilapsien sisäänkirjoitus kuulutettiin, sairastui äiti, melkein
samoin kuin muita raukaisee. Hän sanoi hymyillen että nyt hän ei enää
voinut käydä, ja muutaman päivän kuluttua, samoin hymyillen, että
nyt hän ei enää voinut istuakkaan. Hän tahtoi tyttären alituisesti
olemaan luonansa, vaikk'ei jaksanut hänen kanssansa jutella; saihan
kumminkin katsella häntä. Ja tytär tiesi mitä äiti mieluimmin halusi;
hän luki hänelle elämänkirjasta ja lauloi hänen lapsuutensa virsiä,
noita hänen uskokuntansa uusia, hilpeitä virsiä. Provasti ei isoon
aikaan käsittänyt mitä tässä oli tekeillä; mutta käsitettyään sen
joutui hän aivan ymmälle, hän saattoi vain ajatella yhtä: saadakseen
kuulla vaimonsa hänelle jotakin sanovan, jonkun sanan ainoastaan;
mutta tähän oli sairas kykenemätön, hän ei voinut enää puhua.
Provasti seisoi vuoteen jalkopäässä ja katsoi ja rukoili; sairas
hymyili hänelle, kunnes provasti polvistui ja otti tyttären käden
ja laski sen äidin käteen, ikäänkuin tahtoen sanoa: tuossa, pidä
hänet -- sinun haltuusi hän iäksi jääköön! Silloin hymyili vaimo
suloisemmin kuin koskaan ennen - ja heitti siihen hymyilyyn henkensä.
Tämän jälkeen ei provastia pitkään aikaan saatu puhumaan; toinen
määrättiin hänen virkaansa toimittamaan, itse hän kulki huoneesta
huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin etsien jotakin. Hän kulki
ääneti; kun hän joskus puhui, oli ääni matala -- ja ainoastaan
suostumalla itsekin tähän äänettömyyteen voi tytär vähitellen päästä
isän yhteyteen. Nyt auttoi hän isäänsä etsimisessä; jokainen äidin
sana palautettiin muistoon; mitä hän oli tahtonut se tuli heidän
vastaisen elämänsä ohjeeksi. Tyttären ja äidin yhteiselämä, jonka
ulkopuolena isä oli ollut, elettiin nyt uudestaan; -- ensimäisestä
hetkestä, minkä lapsi muisti, käytiin kaikki uudestansa läpi; äidin
virret laulettiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joita
hän enimmin rakasti, luettiin yksitellen, ja hänen selityksiänsä sekä
lauseitansa muisteltiin uskollisesti. Näin toimintaan saatettuna
halusi provasti vielä lähteä sinne, mistä oli vaimonsa löytänyt,
sielläkin samaten seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkalle
ja provasti tointui siten että kokonaan omisti vaimonsa elämän
omakseen. Itsekin vast'alkavana rupesi hän harrastamaan kaikkea
vast'alkavaa ympärillään, sekä suuria, kansallisia, että pienempiä,
valtiollisia rientoja -- ja nämä antoivat hänelle vastavuoroon omaa
nuorta elämänvireyttään. -- Hänen voimansa palasivat ja niiden
kanssa hänen halunsa - nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin, että se
valmistaisi elämää eikä ainoastaan kuolemaa varten.

Ennenkuin hän kuitenkin sulkeutui tunturiseutuunsa tätä mielityötänsä
toimittamaan, syntyi hänessä halu avarammalta silmäillä mitä
ulkopuolella tapahtui. He matkustivat sentähden pitemmältä ja
istuivat nyt suurien muistojensa keskellä.

Näiden ihmisten seurassa eleli Petra.



YHDEKSÄS LUKU.


Kolmantena vuonna Petran tulon jälkeen, eräänä perjantaina muutamia
päiviä ennen joulua, istuivat molemmat tytöt iltahämärässä;
provasti oli vast'ikään tullut sisään piippuineen. Tämän päivän
olivat he viettäneet niinkuin useimmat muutkin päivät näiden kahden
vuoden kuluessa, ensin aamulla tehden kävelyretken, suuruksen
jälkeen tunnin aikaa soittaen ja laulaen, sitten kieli- tai muuta
opetusta harjoitellen ja sitten hiukan taloustoimissa puuhaillen.
Iltapuolen olivat kukin omassa huoneessansa Signe par'aikaa tänään
kirjoittamassa kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra koskaan
kysynyt hän kun ei koskaan muutenkaan halunnut kuulla menneistä
ajoista puhuttavan. Hämärän tullen laskettiin mäkeä, ja sitten
sisään keskustelemaan tai laulamaan tai myöhemmin ääneen lukemaan.
Silloin provasti aina tuli sisään. Hän luki mainiosti ja tytär
samoin; Petra oppi kumpaisenkin tavan, mutta vallankin heidän
kielensä. Signen lausumistapa ja ääntäminen tuntuivat Petrasta
niin soinnukkailta, että se kajahteli hänen korvissansa, kun hän
kulki yksin. Petra rakastikin Signeä niin suuresti, että mies olisi
pitänyt neljännen osan siitä hehkuvan lemmen merkkinä; hän saikin
usein Signen punehtumaan. Kun provasti tai Signe näin joka ilta
ääneensä lukivat (Petraa ei voitu siihen saada), olivat he käyneet
läpi pohjoismaiden etevimpäin kirjailijain teokset ja vähitellen
siirtyneet ulkomaan kirjallisuuteen. Näytelmiä luettiin mieluimmin.
Kun he tänä iltana olivat lamppuja virittämäisillään alkaaksensa
lukemaan, tuli kyökkipiika sisään ja sanoi että siellä oli ulkona
joku, joka toi Petralle terveisiä. Se näkyi olevan eräs merimies
hänen syntymäkaupungistansa; Petran äiti oli käskenyt häntä, näillä
mailla käydessään, Petraa etsimään; hän oli nyt kulkenut peninkulman
matkaa, ja kiire oli palata, koska laiva oli lähdössä. Petra seurasi
häntä vähän matkaa, hän halusi puhua enemmän hänen kanssansa; sillä
se oli uskollinen mies, jonka hän hyvin tunsi. Ilta oli jokseenkin
pimeä; pimeät olivat talon kaikki ikkunatkin, paitsi kodan, jossa
par'aikaa oli suuri pyykinpesu. Tielle ei näkynyt yhtään valkeata,
tuskin voi tietä erottaa, kunnes kuu ehti kohota tunturien takaa;
mutta Petra kulki uljaasti mukana metsän sisään, vaikka kuuset
loivat häijyjä varjoja maahan. Yksi uutinen vallankin houkutteli
häntä seuraamaan; merimies oli näet kertonut hänelle, että Pedro
Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka jälkeen Pedro oli myönyt talonsa ja
muuttanut Gunlaugin luokse, jossa asui nyt Petran ullakkokamarissa.
Tämä oli melkein kahdenvuoden vanha asia, mutta äiti ei ollut siitä
sanaakaan virkkanut. Nyt saattoi Petra käsittää, kuka ne äidin
kirjeet kirjoitti, jota hän usein, mutta aina turhaan, oli äidiltä
tiedustellut; sillä joka kirjeen lopussa oli aina: "ja terveisiä
kirjeen kirjoittajalta." Merimiehellä oli asiana tiedustella,
kuinka kauan Petra aikoi pappilassa viipyä ja mitä hän vasta aikoi
ruveta toimittamaan. Edelliseen kysymykseen vastasi Petra että sitä
hän ei tietänyt, ja toiseen että mies äidille ilmoittaisi: yhtä
vain maailmassa hän halusi ja jos hän ei sitä saisi, tulisi hän
onnettomaksi koko elinajakseen; mutta ensiksikin hän ei voinut sanoa
mitä se oli.

Sillaikaa kun Petra näin kulki jutellen merimiehen kanssa, istuivat
provasti ja Signe arkihuoneessa ja puhuivat hänestä, johon he
molemmin olivat hartaasti mieltyneet. Silloin tuli renkivouti
sisään ja tehtyänsä tilin päivän töistä, kysyi, tiesikö kumpikaan
heistä että tuo vieras neiti kulki alas huoneestaan ja takaisin
ylös köysiastuimia myöten. Hänen täytyi se kolmasti kertoa,
ennenkuin kumpikaan käsitti mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin
hän olisi voinut kertoa että vieras neiti kulki ylös ja alas kuun
säteillä. Tuvassa oli pimeätä ja nyt siellä tuli vallan hiljaista;
ei edes provastin piippukaan ääntänyt. Vihdoin sai hän kysyneeksi
tavallista matalammalla äänellä: "Kuka sen on nähnyt?" -- "Minä;
olin tallissa hevosia ruokkimassa; kello saattoi olla noin yhden
paikoilla." -- -- "Hän kulki alas köysiastuimia myöten?" -- "Niin,
ja takaisin ylös." -- Jälleen pitkällistä äänettömyyttä. Petran
huone oli toisessa kerroksessa, rakennuksen portinpuolisessa
kulmassa; hän asui yksinänsä siellä ylhäällä, ketään muuta ei
asunut sillä puolella rakennusta. Tässä ei siis voinut olla mitään
väärinkäsitystä. "Se on kai tapahtunut unessa", sanoi vouti ja aikoi
lähteä. -- "Mutta köysiastuimia ei hän toki ole voinut unessaan
valmistaa", sanoi provasti. -- "Ei niin, sitäpä minäkin; sentähden
ajattelinkin oikeammaksi ilmoittaa asian teille, herra provasti; en
ole kenellenkään muulle siitä puhunut." -- "Onko kukaan muu sitä
nähnyt paitsi sinä?" -- "Ei, mutta jos epäilette, herra provasti,
niin voinevathan köysiastuimet olla todistajana; jos ei niitä ole
tuolla ylhäällä, niin olen kai minä nähnyt väärin." -- Provasti nousi
äkkiä. "Isä!" rukoili Signe. -- "Tuo kynttilä!" vastasi provasti
tavalla, joka ei sallinut mitään vastustamista. -- Signe sytytti
itse kynttilän. "Isä", rukoili hän vielä kerran, antaessaan hänelle
sen. -- "Niin, minä olen myöskin hänen isänsä, niinkauan kuin hän
on talossani; minun velvollisuuteni on ottaa asiasta selko." -- --
Provasti kulki edellä, kynttilä kädessä, sitten Signe, ja renkivouti
perässä. Petran vähäisessä kamarissa oli kaikki kunnossa; ainoastaan
vuoteen viereisellä pöydällä oli suuri kasa avattuja kirjoja,
toinen toisensa päällä. "Lukeeko hän öisin?" -- -- "En tiedä; mutta
koskaan ei hän valkeata sammuta ennen kello yhtä." -- Provasti ja
Signe katsoivat toisiinsa; pappilassa erottiin kello kymmenen tai
puolivälissä yhtätoista, ja yhdyttiin taasen aamulla kello kuuden
ja seitsemän vaiheella. -- "Tiedätkö sinä siitä mitään?" Signe ei
vastannut. Mutta renkivouti, joka polvillaan nurkassa kaiveli,
vastasi sieltä: "Eihän hän ole yksin." -- "Mitä sanot?" -- "Ei,
täällä on aina joku hänen luonansa, jonka kanssa hän haastelee; usein
he ovat hyvinkin äänekkäitä; olen kuullut hänen sekä rukoilevan
puolestansa että uhkaavan. Tyttöparka on varmaan jonkun pauloissa."
Signe käänsi kasvonsa toisaalle, provasti muuttui kalmankarvaiseksi.
"Ja tuossa on astuimet", lisäsi renkivouti, veti ne esiin ja nousi
seisaalleen. Kahta vaatenuoraa yhdisti toisiinsa kolmas, joka teki
solmun, kulki poikitse, ja puolen kyynärän päässä teki taas solmun,
ja kulki taas poikitse, ja niin edespäin, kunnes köysiastuimet
olivat valmiit. -- Näitä katseltiin tarkasti. "Oliko hän kauankin
poissa?" kysyi provasti. -- Renkivouti katsoi häneen: "miten poissa?"
-- "Oliko hän kauankin poissa, kun oli tullut alas?" -- Signe
vapisi vilusta ja pelosta. -- "Ei hän mihinkään mennyt; hän kulki
taas ylös." -- "Taasko ylös? Kuka sitten meni pois?" -- Signe teki
liikkeen ja purskahti itkemään. -- "Ei siellä ketään hänen luonansa
sinä iltana ollut; se oli eilen." -- "Ketään siis ei köysiastuimilla
paitsi hän?" -- "Ei." -- "Ja hän kulki alas ja heti taas ylös?" --
"Niin."

"Hän on siis vaan tahtonut niitä koetella", sanoi provasti,
hengittäen vähän huokeammin. -- "Niin, ennenkuin hän antoi toisen
niitä kulkea", lisäsi renkivouti. -- Provasti katsahti häneen:
"Luuletko siis hänen ennenkin tämmöisiä valmistaneen?" -- "Luulen, --
miten muuten olisi ihmisiä voinut päästä hänen luoksensa?" -- "Oletko
kauankin tiennyt ihmisiä hänen luonansa käyvän?" -- "En ennenkuin
tänä talvena, jolloin hän alkoi tulta käyttää; sitä ennen ei päähäni
pälkähtänyt tännepäin kulkea." -- Ankaralla äänellä kysyi provasti:
"Siis olet koko talven sen tiennyt; -- minkätähden et ennen ole sitä
ilmoittanut?" -- "Luulin jonkun talon väestä olevan hänen luonansa;
-- mutta kun viime yönä näin hänen köysiastuimilla, huomasin vasta
että ne kai olivat muita. Jos ennen olisin sen huomannut, olisin
ennen sen ilmoittanutkin." -- "Niin, selvä on, että hän on meitä
kaikkia pettänyt!" -- Signe katsoi rukoilevana isäänsä. -- "Hänen ei
pitäisi maata niin kaukana muista", arveli renkivouti ja kääri kokoon
köysiastuimet. -- "Hänenpä ei pitäisi maata enää koko talossakaan",
sanoi provasti mennen ulos, toiset jäljessä. -- Mutta kun provasti
oli tullut alas ja asettanut kynttilän kädestään pöydälle, tuli Signe
ja heittäytyi hänen syliinsä. -- -- -- "Niin, lapseni, tämä on ankara
pettymys."

Hetken kuluttua istui Signe sohvan nurkkauksessa nenäliina silmillä,
provasti oli sytyttänyt piippunsa ja astui kiireesti edestakaisin.
Silloin kuulivat he huutoa kyökistä, kiirettä portaista ja juoksua
toisen kerroksen käytävästä; he riensivät kumpikin ulos: valkea
oli valloillaan Petran kamarissa! Kynttilästä oli kipinä pudonnut
nurkkaan -- sillä sieltä valkea alkoi, -- oli silmänräpäyksessä
noussut seinäpapereita myöten ja sytyttänyt ikkunapuitteet palamaan,
kun vieras sen oli huomannut tieltä ja juossut pesuhuoneeseen
pyykkäreille sitä ilmoittamaan. Valkea saatiin pian sammumaan; mutta
maalla, jossa kaikki käy vuosi vuodelta vanhaa tottunutta tapaansa,
saattaa pieninkin poikkeus tavallisuudesta mielet levottomiksi;
valkea on heidän suurin ja vaarallisin vihollisensa, joka on aina
heidän mielessänsä, ja kun se sitten tulee ja jonakin yönä nostaa
päänsä syvyydestä riehuvana ahnehtien saalistaan, niin säikähtyvät
ihmiset eivätkä saa rauhaa viikkokausiin, muutamat eivät enää
koko ikänään. Kun provasti ja Signe tämän jälkeen olivat yhdessä
arkihuoneessa ja lamput oli sytytetty palamaan, kamotti heitä
kumpaakin ajatellessaan että Petran huone heti oli hävityksen
alaiseksi joutunut ja muistot hänestä tuleen haihtuneet. Samassa
kuulivat he ulkoa Petran heleän äänen tiedustelevan ja huutavan;
hän juoksi portaita ylös ja alas, juoksi yläkerrasta käytävään,
käytävästä kyökkiin ja hyökkäsi vihdoin sisään, matkavaatteet yllä:
"Herra Jumala, minun huoneeni on palanut." -- Kukaan ei vastannut
mitään, mutta Petra yhä tiedusteli yhtä menoa: "Kuka on ollut siellä?
Koska se tapahtui? Kuinka pääsi valkea irti?" Provasti sanoi nyt
että he olivat siellä olleet, olivat etsineet jotakin -- ja loi
Petraan tuiman silmäyksen. Mutta tämä ei osottanut vähintäkään
kummeksimista, ei pienintäkään pelkoa siitä, mitä he olisivat voineet
sieltä löytää. Hän ei edes ruvennut epäilemään, vaikka Signe istui
sohvannurkkauksessa silmiänsä nostamatta, hän luuli hänen olevan
säikähdyksissään tulipalosta ja kyseli lakkaamatta, kuinka valkea
huomattiin, kuinka se sammumaan saatiin, kuka ensinnä oli paikalle
saapunut, ja kun hän ei saanut nopeaan vastausta, juoksi hän ulos
samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän tuli uudestaan juoksujalassa
sisään, oli nyt riisunut matkapuvun puoliksi yltään ja kertoi sitten
provastille ja Signelle kuinka kaikki oli tapahtunut ja että hän
itse oli nähnyt liekin ja juosnut niin hirveästi, mutta oli nyt niin
iloissaan siitä ettei se kuitenkaan ollut sen pahempaa. Puhuessaan
riisui hän yltänsä loput matkavaatteet, kantoi ne ulos ja tuli
jälleen sisään ja istui pöydän ääreen tavalliselle paikallensa,
herkeämättä kertoen mitä tuo sanoi ja tuo teki; koko talohan oli
ylösalasin ja tämäpä vasta oikein hupaista oli. Mutta kun toiset
yhä edelleen olivat äänettöminä, rupesi hän valittamaan että tämä
oli hävittänyt heidän illanviettonsa; sillä hän oli niin ylenmäärin
ihastunut "Romeoon ja Juliaan", jota he tätä nykyä ääneensä lukivat,
hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä toistamiseen lukemaan
sitä kohtausta, joka hänen mielestänsä oli ihanin kaikista: Romeon
jäähyväisiä Julialle balkongilla. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli
piikatyttö pesuhuoneesta ja sanoi että he kaipasivat vaatenuoria;
kokonainen tukku oli hukassa. Petra muuttui äkkiä tulipunaiseksi ja
nousi istualtaan: "Minä tiedän, missä ne ovat; menen ne noutamaan",
hän astui pari askelta, muisti sitten valkeanvaaran, seisahtui ja
punastui: -- "Herra Jumala, ne ovat varmaankin palaneet! ne olivat
minun huoneessani." -- Signe oli kääntynyt häneen päin, provasti
tähtäsi tarkasti sivulta: "Mihin sinä vaatenuoria käytät?" Hän
hengitti raskaasti, hän voi tuskin saada sanaa suustansa. Petra
katsoi provastiin, jonka kauhistava vakaisuus häntä puoleksi pelotti,
mutta tuossa tuokiossa kiihotti häntä nauramaan, hän ponnisti hetken
aikaa vastaan, mutta kun hän uudestaan häneen katsoi, purskahti hän
niin sydämmelliseen nauruun, ettei enää voinut siitä heretä; --
hänessä ei ollut syyllisempää omaatuntoa kuin lirisevässä purossa.
-- Signe huomasi sen hänen helakasta äänestänsä, kavahti pystyyn
sohvasta: "Mitä tämä on, mitä tämä on?" -- Petra kääntyi pois,
nauroi, hyppeli, kyykistyi ja karkasi ovea kohden. Mutta Signe
häntä estämään: "Mitä tämä on, sano, Petra?" Petra painui Signen
rinnoille, ikäänkuin lymyten hänen turviinsa, mutta nauraa hekotti
lakkaamatta. Ei tosiaan, tuolla tavalla ei syyllinen menettele, sen
nyt provastikin saattoi huomata; -- hän, joka juuri oli täydessä
raivossa pystyyn karkaamaisillaan, purskahti sen siaan nauramaan,
ja Signe samoin; mikään ei ole niin helposti tarttuvaa kuin nauru,
vallankin semmoinen nauru, jonka syytä ei tiedetä. Sekä provastin
että Signen turhat yritykset saada tietää mitä he nauroivat, tekivät
ilon kahta rajummaksi; piikatyttö, joka seisoi odottamassa, rämähti
hänkin mukaan nauramaan; se oli semmoista kummallista kikotusta
ja kakotusta, hän itsekin huomasi ettei se sopinut näin hienojen
huonekalujen ja ihmisien parissa, jonkavuoksi hän syöksyi ovesta
ulos, purskahtaakseen kyökissä aika hohotukseen. Hän vei tietysti
tarttuman mukanansa sinne; ja kohta vyöryi kokonainen naurun myrsky
kyökistä, jossa vielä vähemmin tiedettiin mitä naurettiin, ja tämä
herätti asuinhuoneessa uutta naurua.

Kun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä
viimeisen kerran tiedustella syytä tähän: "Nyt sinun täytyy se
sanoa", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. -- "En, en millään
muotoa!" -- "Mutta minä tiedän jo sen!" huusi hän uudestansa; Petra
katsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: "Isäkin sen tietää."
Petra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle,
mutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja
rupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä;
hän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; --
silloin päästi Signe irti -- Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä.
-- Molemmat juoksivat Signen kamariin.

Siellä karkasi Signe Petran kaulaan, ja Petra sulki Signen syliinsä.
-- "Herrainen aika, tiedättekö sen?" kuiskasi hän. Ja Signe kuiskasi
vastaukseksi: "Tiedämme, olimme sinun huoneessasi renkivoudin
kanssa, joka sinut oli nähnyt, -- ja löysimme köysiastuimet!" --
Kirkuen pakeni Petra uudestansa, nyt kuitenkin ainoastaan sohvan
nurkkaukseen, johon hän lymysi. Signe meni kohta jäljessä ja,
puoliksi kumartuen Petran yli, kuiskasi hänen korvaansa koko heidän
löytöretkensä ja kaikki sen kirveltävät seuraukset, -- mikä äsken
oli hänet saattanut itkemään ja vapisemaan, näytti hänestä nyt
niin hupaiselta, että hän kertoi sen tyynesti; Petra kuunteli ja
tukki korvansa, nosti silmänsä ja lymysi vuorotellen. Kun Signe oli
lopettanut ja molemmat taas istuivat yhdessä pimeässä, kuiskasi
Petra: "Tiedätkö, miten laita on? -- -- Minun on mahdotonta nukkua
kello 10, jolloin eroamme toisistamme; se, mitä illalla olemme
lukeneet, kuvittelee elävänä mielessäni. Silloin opettelen ulkoa
kaikki parhaimmat kohdat; täten osaan ulkoa pitkät kohtaukset ja
lausun niitä sitten itsekseni ääneen. -- Lukiessamme 'Romeota ja
Juliaa' oli tämä minusta mitä kauniinta maailmassa; tulin vallan
rajuksi ja hassuksi, minun täytyi koetella tuota köysiportailla
kulkemista, en ollut koskaan ennen aavistanutkaan että tällä keinoin
voisi kulkea alas ja ylös ... sain käsiini nuoraa -- ja nyt on tuo
veitikka seisonut alhaalla katselemassa! -- Niin, Signe, se ei ole
mikään naurun asia, se on niin poikamaista; minä en koskaan tulekaan
sen paremmaksi, -- ja nyt olen tietysti huomenna koko seudun pilkkana
ja nauruna." -- Mutta Signe, joka uudestansa oli purskahtanut
nauramaan, rupesi nyt häntä suutelemaan ja taputtelemaan ja juoksi
ulos: "Tämä on isälle ilmoitettava!" -- "Oletko hullu, Signe!" --
ja nyt perätysten sisään samaa vauhtia, kuin olivat sieltä ulos
lentäneet. -- Huoneessa olivat juoksemaisillaan kumoon provastin,
joka paraikaa aikoi mennä tiedustelemaan, mihin tytöt olivat
joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra kirkuen taas ulos, mutta
hoksasi oven ulkopuolelle tullessaan että hänen olisikin tullut jäädä
huoneeseen estämään Signeä kertomasta -- hän pyrki siis takaisin
sisään, mutta provasti piti lukosta, niin että oli tuiki mahdotonta
saada ovea auki, ja nyt hän jyskytti, lauloi, tömisteli jaloillaan
hämmentääksensä Signeä, joka vain puhui yhä kovemmin, ja kun provasti
oli kuullut kaikki ja oli hänkin Signen lailla purskahtanut ilosta
nauramaan tätä uudenlaista tapaa, jolla Petra klassikoita luki, avasi
hän oven; -- mutta silloin juoksi Petra tiehensä.

Illallisen syötyä, jolloin Petra oli saapuvilla ja provasti oli
tarpeeksi häntä härnännyt, oli häntä rangaistukseksi kuulusteltava,
mitä hän osasi ulkomuistilta. Silloin näkyi että hän todellakin
osasi mainioimmat kohtaukset, eikä ainoastaan yhden osaa, vaan
kaikkien. Hän lausui ne niin, kuin tavattiin niitä lukea; väliin oli
hän innostumaisillaan, mutta malttoi heti mielensä. Provasti tämän
huomattuaan vaati häntä lausumaan vähän henkevämmin, mutta Petra
tuli vain entistä ujommaksi. He kuulustelivat edelleen, jatkoivat
sitä tuntikausia; Petra osasi koomilliset kohtaukset yhtä hyvin
kuin traagillisetkin, leikilliset yhtä hyvin kuin totisetkin; hänen
muistonsa herätti sekä ihmettelemistä että naurua, hän nauroi itsekin
mukaan ja käski heitä vain koettelemaan.

"Oikeinpa soisin, että noilla näyttelijäraukoilla olisi vain
kahdeksas osa sinun muistostasi", sanoi Signe. -- "Jumala varjelkoon
häntä koskaan tulemasta näyttelijäksi", sanoi provasti ja muuttui
yht'äkkiä totiseksi. -- "Mutta, isäseni, etkö siis todellakaan usko
Petran semmoista ajattelevan?" sanoi Signe naurahtaen. "Tulin sen
maininneeksi sentähden, että aina näen toteutuvan että sillä, jota
nuoruudesta asti on kasvatettu kielensä runollisuutta tuntemaan, ei
ole laisinkaan halua tulla näyttelijäksi, jota vastoin se, joka ei
sanottavasti tunne runoutta, ennenkuin on täysikasvuiseksi tullut,
haaveilee päästä näyttämölle; se on tuo _yht'äkkiä_ herännyt halu,
joka häntä houkuttelee." -- "Tuo on aivan totta. Harvoin kukaan
oikein sivistynyt ihminen näyttelijäksi pyrkii." -- "Ja vielä
harvemmin runollisesti sivistynyt." -- "Niin, jos se tapahtuu,
niin on varmaan siihen syynä jokin luonteen heikkous, joka sallii
turhuuden ja kevytmielisyyden päästä voitolle. Minä olen sekä
opintoaikanani että matkoillani oppinut tuntemaan monta näyttelijää;
mutta koskaan en ole tuntenut enkä kuullut kenenkään ihmisen
tunteneen yhtäkään näyttelijää, joka olisi elänyt oikein kristillistä
elämää. Palava halu heillä on ollut, sen olen huomannut; mutta
heidän toimessaan on jotakin levotonta ja hajoittavaa, heidän on
ollut mahdoton koota mielensä -- vielä kauan senkin jälkeen kun ovat
toimen jättäneet. -- Kun tästä olen heidän kanssaan puhellut, ovat
he itsekin sen myöntäneet ja sitä surkutelleet, mutta heti kuitenkin
lisänneet: 'Lohdutuksenamme on ettemme kuitenkaan ole huonompia
kuin monet muut!' Mutta tämä on minun mielestäni huono lohdutus.
Semmoinen elämä, joka ei missäkään kohden perustu meissä asuvaan
Kristuksen kuvaan, on syntistä elämää. -- Jumala heitä armahtakoon,
ja varjelkoon puhdassydämisiä siltä tieltä!"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, lauantaina, oli provasti tavallisuuden
mukaan jalkeilla ennen seitsemää, kävi aamutyökseen katselemassa
työmiehiänsä ja palasi sitten, vähän pitemmälle käveltyänsä, kotiin
päivän valjetessa. Silloin huomasi hän, astuessaan asuinrakennuksen
ohitse pihamaalle, avonaisen kirjoitusvihon tai jonkin sentapaisen,
joka luultavasti edellisenä päivänä oli heitetty Petran ikkunasta
pihalle eikä sittemmin löytynyt, se kun oli lumenkarvainen. Hän otti
kirjan maasta ja vei sen kamariinsa; levittäessänsä sitä kuivumaan,
huomasi hän sen olevan vanhan ranskankielen harjoitusvihon, jossa nyt
oli runoja. Näitä runoja hän ei aikonut silmäilläkään, mutta huomasi
sanan: "Näyttelijätär" ylös ja alas, alas ja ylös kirjoitettuna,
se oli kaikkialla -- se oli runoissakin... Provasti kävi istumaan
tarkemmin tätä silmätäkseen.

Monituisien alotelmien ja pyyhkäisyjen perästä tapasi hän seuraavan
runokyhäyksen, jota tosin vieläkin oli oikaistu, mutta jota kuitenkin
voi lukea:

    Kuuleppas, kultani, miksi ma halaan,
    Mihinkä mieleni hehkuen palaa.
    _Näyttelijäksi_ ma tulla soisin,
    Että ma näytellä naista voisin,
    Kuinka hän kärsii, hymyilee,
    Kuinka hän lempii, rukoilee,
    Millainen hän on suloudessaan,
    Millainen syntihin vaipuessaan.
    Jumala minua auttakohon
    Siihen, mihin mun haluni on!

Vähän alempana taas seuraavan:

    Saanko ma olla sun palvelijasi?
    Saanko ma, Luoja, sun suostumustasi?

Sitten vieläkin alempana, varmaankin reunamuistutuksena johonkin
runoelmaan, jota he muutama kuukausi takaperin olivat lukeneet:

    Suloist' aallon neitosella,
                    neitosella,
    Terhenessä kuutamella,
                    kuutamella,
    Hiipiä ja sukellella,
                    sukellella,
    Poikaa surmaan viekoitella,
                    viekoitella, --
    Sääli toki oisi -- tuulan, tuulan tee.

Ja monituisien poispyyhkimisien ja päällekirjoituksien, piirustusten
ja nuottien jälkeen:

           Hopsansaa, -- hopsansaa,
    Tanssii kaikkein kanssa, mut ei suostu yhteenkään,
           Rallallaa, -- rallallaa,
    Joukoss' ensimäinen, mut ei kelpaa sittenkään.

Sitten seuraavan, selvästi kirjoitetun kirjeen:

    Rakas Heikki!

    Eikö sinusta näytä että sinä ja minä olemme älykkäimmät koko
    _comoediassa_? Meille tehdään paljon kiusaa, mutta se ei tee
    mitään; minä velvoitan sinua tulemaan kanssani _mascaradiin_
    huomeniltana; sillä tuollaisissa en ole vielä koskaan käynyt,
    ja haluan nähdä oikein kelpo hullutuksia; tässä talossa on niin
    hiljaista ja surullista.

    Sinä olet suuri veitikka, Heikki, -- missä kuljeskelet? sillä
    tässä istun sinun

                                                Pernillesi.

Vihdoin oli suurilla kirjaimilla, selvästi ja moneen kertaan
kirjoitettuna seuraava runo, jonka Petra luultavasti oli jostakin
tavannut ja jota hän nyt aikoi opetella ulkoa:

    Jaloutta mieli halaa,
    Povessa se hehkuu, palaa.
    Luoda tahdon, suurta, oivaa,
    Voimall' esitellä voimaa,
    Hengen salalähteet löytää,
    Päivän päästää, Louhen köyttää, --
    Siihen armoss' auttaa voit,
    Sä, ken minuun kaipuun loit.

Kirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.

Näyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin
perheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä
salaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti
kuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä
ulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän
näytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin
nauraessaan petti hän heidät.

Ja tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli
kironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi
ja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen
elämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta,
kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja
hölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat
pyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua
ja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen
tyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä
ankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!

Kun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään
tervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä
oli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain
aamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle
kirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon
ja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut
kirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen
täytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut,
hämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän
rupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli
häpeä -- ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli
nämä nähnyt.

Mutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun
näkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää
se, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä,
älykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian
sielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät
ole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme
tarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me
_halveksimme_ sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.

Mutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he
kuulivat hänen laulavan:

    Päivä on nousnut ja riemu on uus,
    Haihtunut mielten on usvaisuus,
    Hehkuvan tunturin viertä
    Auringon ratsut jo kiertää.
    Nouskaa, lintuset, laulelemaan!
    Nouskaa, lapset, riemuamaan!
    Toivoni, lentohon nouse!

Sitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:

         Kiitos neuvostas vaan,
         Mutta tuimimpaan
         Rajupyörteesen
         Venon ohjailen.
    Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois,
    Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois.
         Enpä suotten päin
         Jätä rantojas näin,
         Halu tyrskyhyn on,
         Meren aavikkohon;
    Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie,
    Halu koitella, pitkällenkö se vie.

Ei -- tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan
Signen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe
häntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi
kirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin
laattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen,
hän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen.
Provasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä,
että tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä,
ja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään
oli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti
tavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi
ne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä
kerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän
selkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän
sinne tuli, oli Signe poissa.

Koko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä
päivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli
emännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän
oli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä;
mutta Signeä ei näkynyt koko talossa.

Petra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä
salaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat
toiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää.
Itse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä
päämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla
iloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma
kaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta,
-- että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa
paloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen
yrityksen jälkeen Bergenissä, -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei
itse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se
oli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon
puhallukset.

Mutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot
katsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, -- hänen
tuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä
ja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä.
Jota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä
suuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra
vihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen
ystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä
Jumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei
koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa
suurin syntinen.

Aivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota
hän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus
vielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi
päässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki
tulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa
kasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä
alttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin
tulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä
heretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan
ystävällisen silmäyksen.

Päivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut,
oli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen
käytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, --
merkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän
uudestaan lukkoon ja rukoili: "Signe, suo minun puhua kanssasi! --
Signe, en voi tätä kestää!" -- Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra
lyykistyi, kuunteli, kolkutti: "Signe, oi Signe, et tiedä kuinka
onneton minä olen!" -- Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei
mitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään
olevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi
pelätä. "Signe -- Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, --
vastaa minulle! -- Signe!" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän
alkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri
leveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä
johtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta
seinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi
käydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin
toiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi
katsoa Signen ikkunasta sisään.

Ilta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat
jyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi
kimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä
kuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi
pienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista
laudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän
löysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja
siitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin
vaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia
pysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat
olivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet
näkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien
kanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen
poikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi
vaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua
joka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä
seinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän
mittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos
hän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet
värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin.
Nyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen
huoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu
paistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä
rohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon
vihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä,
määräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään,
että henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota
kauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää -- ja nyt hän yht'äkkiä
painoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta
vastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti
tuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa
näköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen
haamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä
rohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä -- Petra huomasi
tuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin
olisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien
tulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin
ja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä
hyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten
toinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin,
huudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti
katsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran
karviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki,
vaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin,
koska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet
laskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa,
jotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat
huoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin
tointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.

Huoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti
ikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi
Signestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen
hiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa,
hänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt
karkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin
hänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi?
Kolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei
hän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan
ihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi
vain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt;
hän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten
luottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän
heittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.

Heti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin
korkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei
koskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.



KYMMENES LUKU.


Vielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset,
jotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä
pidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman -- se oli kellojen
soitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä,
leikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen
lämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, -- näin halukas ei hän
ollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli
perille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma
oli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen
oven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes
alttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan
messukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun
piispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen
varsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä
halusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin.
Kun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan
penkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta
juuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa
sakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään
kuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran
mieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna
korkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä;
heidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli
tuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen,
raskas laulu, yhteen sullotut ihmiset -- kaikki kuului yhteen, kaikki
oli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto
häneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä;
hän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.

Provasti astui saarnastuoliin, hänkin näytti ankaralta. Hänen
rukouksensa oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että
niissä luonnonlahjoissa, jotka Jumala meille on antanut, on kaikissa
kiusaus; mutta hän olkoon armollinen ja älköön koetelko niitä
yli voimiemme; tätä meidän aina tulisi muistaa häneltä rukoilla;
sillä ainoastaan siten, että luonnonlahjamme alistamme nöyryydessä
Hänen allensa, ovat ne meille pelastukseksi. Saarnassa hän selitti
edelleen samaa ainetta, ottaen lähtökohdaksi meidän kaksinaisen
tarkoituksemme, joista toinen oli toimittaa elämäntyömme, kukin
lahjojensa ja olosuhteittensa mukaan, -- ja toinen kehittää
kristi-ihmistä itsessämme ja niissä, jotka meidän huostaamme ovat
uskotut. Ihmisen täytyy pitää varansa valitessaan elämäntyönsä, --
sillä, paha kyllä, on sellaisiakin elämäntöitä, jotka ovat itsessänsä
syntisiä; ompa sellaisiakin, jotka saattavat olla syntisiä meihin
nähden, joko siksi, etteivät sovi meille, tai että sopivat liian
hyvin huonoille himoillemme. Lisäksi: niin totta kuin jokaisen täytyy
koittaa valita lahjojensa mukaan, niin totta voi valinta, joka
itsessänsä on oikea ja hyvä, kuitenkin tulla meille kiusaukseksi,
jos me, tehtäväämme liiaksi mieltyneinä, kulutamme sen hyväksi
kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Me emme saa laiminlyödä
kristi-ihmistämme, yhtä vähän kuin vanhempina velvollisuuksiamme
lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy syventyä itseemme niin, että Pyhä
henki saa alituisen vaikutusalan meissä; meidän täytyy istuttaa
lapsiimme hyvä kristillinen siemen ja sitä heissä hoitaa. Ei mikään
tehtävä, ei mikään tekosyy voi meitä tästä vapauttaa, vaikka kyllä
olosuhteet ovat huomioon otettavat.

Ja sitten hän jatkoi -- kosketellen läsnäolijain elämäntehtäviä,
heidän kotiolojaan, heidän suhteitaan, heidän ajatuksiansa. Hän
asetti näytteeksi toisia oloja, suurempia tehtäviä, jotka saattoivat
asiaa valaista. Provasti oli siitä hetkestä asti, jolloin hän
saarnastuoliin nousi, ihan toinen niiden silmissä, jotka ainoastaan
tunsivat hänet jokapäiväisestä elämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli
toinen: hänen umpinaiset, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet, niin
että ajatus kuulsi niistä läpi; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja
katsoivat suoraan ja vakaasti eteensä, tuoden suuria sanomia; hänen
äänensä kajahteli pitkänä jylinänä tai viilteli lyhyinä, äkillisinä
käänteinä, asettui joskus vienopuheiseksikin, mutta vain uudestaan
kohotaksensa. Oikeastaan hän ei voinut puhua muussa kuin suuressa
huoneessa, ajatus äänettömyyden ympäröimänä; sillä hänen äänessään
ei ollut sointua, jos hän ei saanut huutaa; hänen muodossaan ei
kirkkautta, hänen ajatuksissaan ei sattuvaa selvyyttä, jos se ei
palanut innosta. Ei sentähden, että aine nyt vasta olisi keksitty;
ei, samoin kuin tuska, samoin oli ajatteleminenkin koonnut suuret
varastot hänen sieluunsa; hän oli ankara, umpimielinen työskentelijä.
Mutta tavallisesti hänellä ei aina ollut mietteet valmiina, hän ei
voinut keskustelussa selväksi leimata ajatuksiaan; hänen piti saada
puhua yksinänsä, ainakin saada täyttä vauhtia kulkea edestakaisin.
Hänen kanssansa ruveta sanan vaihtoon oli melkein yhtä kuin karata
aseettoman miehen kimppuun; mutta vaarallista se kuitenkin oli, sillä
hän kumosi toisen väitöksen heti paikalla ja semmoisella kiivaudella,
ett'ei ollenkaan malttanut syitä esittää; jos näitä kuitenkin
häneltä vaadittiin, niin tapahtui jompikumpi kahdesta: hän joko
hyökkäsi vastapuoleen niin, että saattoi käydä hyvinkin pahasti, tai
vaikeni yht'äkkiä, peläten omaa itseään. Ketään ei helpommin saanut
vaikenemaan kuin tätä voimakasta, kaunopuheliasta miestä.

Petra oli vavissut, kun provasti alotti rukouksensa; sillä hän tunsi,
mikä sen aiheutti. Jota pitemmälle provasti eteni aineessansa, sitä
lähemmäksi tunsi Petra hänen tulevan häntä itseään; hän kyyristyi
kokoon ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armotta tuo väkevä mies
iski. Jalopeura oli saalistansa etsimässä, Petra tunsi olevansa joka
taholta ahdistettuna, piiritettynä ja suljettuna, -- mutta mihin
kovin käsin oli tartuttu, sitä pideltiin säälivällä hellyydellä. Oli
niinkuin Petra -- tuomitsevaa sanaa kuulematta -- olisi vain laskettu
äärettömän rakkauden syliin. Ja siinä hän rukoili, siinä hän itki ja
kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä sentähden!

Kun provasti astui alas totuuden tuolista mennäkseen siitä ohitse
sakastiin, säteili vielä hänen kasvoillansa kirkkaus seurustelusta
kaikkivaltiaan kanssa. Hän loi Petraan suoran ja tiedustelevan
silmäyksen, mutta kohdatessaan hänen avonaisen katseensa, välähti
siitä lempeyden säde; hän katsahti pikaisesti penkin soppeen
tyttärensä puoleen, astuessaan eteenpäin.

Signe nousi heti tämän jälkeen; verho oli hänen silmillänsä, jott'ei
Petra uskaltanut seurata. Hän läksi senvuoksi myöhemmin. Mutta tänään
istuivat he taasen kaikki kolme päivällispöydässä; provasti puhui
vähän, mutta Signe oli arka. Kun provasti, joka nähtävästi mieli
ottaa äskeiset tapahtumat puheeksi, teki pienimmänkin viittauksen,
niin väisti Signe niin kainosti ja hienosti, että provasti
heti muisti hänen äitiänsä, hän vaikeni ja muuttui vähitellen
surulliseksi. Niin vähän siihen tarvittiin.

Mutta mikään ei ole tuskallisempaa, kuin tyhjiinrauennut sovinnon
yritys. Noustiin pöydästä voimatta suoraan katsoa toisiinsa, vielä
vähemmin kiittää. Salissa tuli vihdoin niin painostavaa, että kaikki
kolme olisivat mielellään menneet takaisin ulos, mutta kukaan ei
ensimäisenä. Petra puolestansa tunsi, että jos hän meni, niin meni
hän ikipäiviksi. Hän ei voinut jälleen tavata Signeä, kun ei saanut
häntä rakastaa, hän ei kärsinyt nähdä provastia surumielisenä
hänen tähtensä. Mutta jos hänen tuli lähteä, niin tuli hänen eritä
jäähyväisiä lausumatta; sillä miten voisi hän hyvästi jättää näitä
ihmisiä? Pelkkä tämä ajatus sai hänen mielensä niin kuohuksiin, että
hän töin tuskin voi sitä hillitä.

Jota kauemmin tämmöistä painostavaa hiljaisuutta kestää, jolloin
odotamme toinen toistamme, sitä tukalammaksi se tulee. Kukaan ei
liikahda, sillä hän tuntee että se huomataan; jokainen huokaus
kuuluu; kuuluu sekin jos joku on järin levollinen, sillä se kuuluu
kovuudelta. Mielemme on jännityksessä, kun ei mitään puhuta, ja me
vapisemme pelosta että jotain puhuttaisi.

Kukin heistä tunsi että tämä hetki ei koskaan palaisi. Ne muurit,
joita välillemme rakennamme, kasvavat, oma vikamme kasvaa, toisten
kasvaa, kasvaa joka henkäykseltä; milloin olemme epätoivossa,
milloin vihoissamme, sillä se, joka tällä tavalla meitä kohtelee,
on säälimätön, ilkeä, me emme kärsi sitä, emme anna sitä hänelle
anteeksi -- Petra ei jaksanut kauemmin tätä kestää, hänen täytyi joko
kirahtaa tai juosta tiehensä.

Silloin kuului kulkusten helinää maantieltä, hetken kuluttua näkyi
sudennahkoihin puettu mies terävänokkaisessa reessä ja kyytipoika
takana ajaa karittelevan ryytimaan ohitse kartanolle -- Kaikki
hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat tulijan
äänen käytävästä, hän veti matkasaappaat ja turkin yltänsä ja jutteli
piikatytön kanssa joka auttoi häntä; provasti nousi mennäkseen häntä
vastaan, mutta kääntyi takaisin, kun ei tahtonut jättää tyttöjä
kahdenkesken; -- taasen jutteli vieras käytävässä ja nyt lähempänä,
niin että äänen kuullessaan kaikki kolme nostivat silmänsä, mutta
Petra nousi ja iski kiinteästi silmänsä oveen; -- kolkutus kuului; --
"astukaa sisään!" lausui provasti kiihtyneenä, kirkasmuotoinen mies
seisoi ovella silmälasit päässä, Petra kirahti ja vaipui tainnoksiin
tuolille: -- sehän oli Ödegaard.

Häntä odotettiin pappilaan jouluksi, vaikkei kukaan ollut sitä
Petralle ilmoittanut; mutta että hän tuli juuri nyt, sehän oli
Jumalan sallimus, sen he heti kaikki tunsivat.

Petra ei tajunnut mitään, ennenkuin Ödegaard seisoi hänen edessänsä
ja tarttui hänen käteensä. Hän piteli kauan siitä, mutta ei puhunut
mitään, eikä myöskään Petra; -- hän ei edes voinut nousta. Mutta pari
kyyneltä vieri hänen poskillensa, hänen yhä katsoessaan Ödegaardiin.
Tämä oli hyvin kalpea mutta muuten varsin levollinen ja ystävällinen;
hän veti kätensä jälleen pois, astui kerran laattian poikki ja
lähestyi sitten Signeä, joka oli lymynnyt äärimmäiseen ikkunansolaan
äitinsä kukkasien keskelle.

Petra halusi olla yksinänsä, hän vetäytyi senvuoksi pois. Signellä
oli puuhailemista talontoimissa, jonka tähden provasti ja
Ödegaard istuutuivat kamariin lasin ääreen, jota matkustavainen
kaipasi. Täällä hän lyhyesti sai kuulla viime päivien tapahtumat,
vaipui tuosta syviin ajatuksiin, mutta ei sanonut mitään. Heidät
keskeytettiin omituisella tavalla.

       *       *       *       *       *

Ikkunan kohdalla tuli kaksi vaimoa ja kolme miestä käyden perätysten,
ja tuskin provasti ne huomasi, kun hän hypähti pystyyn: "Tuossa he
taaskin ovat! -- nyt meiltä kysytään kärsimystä." Huoneeseen tulivat
ensin vaimot, sitten miehet, hitaasti, ääneti. He sijoittuivat seinää
pitkin kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, jossa Ödegaard
istui. Provasti asetti heille tuoleja ja toi toisia salista; he
istuutuivatkin kaikki, paitse eräs kaupungin kuosiin puettu nuori
mies, joka ei tahtonut istua vaan jäi seisomaan ovipieleen, -- hieman
uhkamielinen ilme kasvoissa ja molemmat kädet taskussa.

Pitkällisen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa provasti pisti
piippuunsa, ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, silmäili tulijoita,
alotti vihdoin eräs lähes 40-vuotinen, valkeaverinen, kalpea nainen
keskustelun. Hänen otsansa oli joksikin kapea, silmät suuret, mutta
ujot; ne eivät oikein tienneet mihin kiintyä. Nyt lausui hän: "Te
piditte, provasti, kauniin saarnan tänään, se soveltui meidän
nykysiin ajatuksiimme; -- sillä me, Öigarin vuorelaiset, olemme viime
aikoina paljon puhuneet kiusauksesta." Hän huokasi; eräs mies, jolla
oli leveät, korkeat yläkasvot ja lyhyet, kapeat alakasvot, huokasi
myöskin: "Herra, kaitse tietämme! Luovuta minun silmäni, ett'eivät
ne turhuutta himoitse!" -- Ja Elsa, hän, joka ensinnä oli puhunut,
huokasi uudestaan ja sanoi: "Millä keinoin saattaa nuori pitää
polkunsa puhtaana, että hän vaeltaisi sanasi jälkeen?" -- Se kuului
hänen suustansa vähän kummalliselta; sillä hän ei enää ollut nuori.
Mutta eräs keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellansa ruumistansa
edestakaisin huojutellen, milloinkaan silmäluomiansa kokonaan
nostamatta, lausui ikäänkuin puoliksi unissaan:

    Perkeleen juonet, viettely
    Sit' ihmistä ei säästä,
    Jok' olla tahtoo kristitty
    Ja taivaan riemuun päästä.

Provasti tunsi nämä ihmiset aivan hyvin, tietääkseen että tämä vasta
oli johdantoa; hän odotti siis, ikäänkuin ei vielä mitään olisi
sanottu, vaikka taas vallitsi pitkällinen huokauksien keskeyttämä
äänettömyys.

Lyhyt vaimo, joka kyyryssään näytti vielä lyhyemmältä ja joka oli
kääriytynyt niin moneen monituiseen kaulahuiviin, että näytti
pelkältä vaatetukulta -- kasvoja ei näkynyt merkiksikään, -- rupesi
pudisteleimaan ja liikahtelemaan ja päästi muutaman hymähdyksen.
Heti hätääntyi valkoverinen vaimo ja sanoi: "Nyt on kaikki soitto ja
karkelo Öigarissa loppunut, -- mutta -- --", hän pysähtyi taaskin
puheessaan, johon Lauri, tuo, jolla oli korkeat yläkasvot, lisäsi:
"Mutta siellä on yksi mies, Hannu Pelimanni, joka ei tahdo lopettaa."
-- Kun Laurikin ajatteli jatkoa, keksi nuori mies sen ja sanoi:
"Sillä hän tietää että provastillakin on soittokone, jonka sävelien
mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että lauletaan." -- "Hän
ei tietysti siinä tee enemmän syntiä kuin provastikaan", sanoi
Lauri. "Mutta niin se on, että kyllä provastin soitto on heillekin
kiusaukseksi", lausui Elsa varovasti, ikäänkuin auttaakseen asiaa
alkuun. Mutta nuori mies liitti ankaramman lisäyksen: "Se pahentaa
alaikäisiä, niinkuin sanassa sanotaan: joka pahentaa yhden näistä
pienemmistä, jotka uskovat minun päälleni, parempi hänen olisi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin
meren syvyyteen." -- Ja Lauri lausui vuoroonsa: "Pyyntömme siis on
että joko lähetät soittokoneesi sinne tai poltat sen, jottei se olis
pahennukseksi --" -- "seurakuntalaisillesi", lisäsi nuori mies.

Provasti puhalti ja hikoili ja lausui vihdoin, silmin nähden koettain
olla levollisena: "Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, se minua
virkistää ja vapauttaa. -- Te tiedätte että se, mikä vapauttaa
henkemme, saattaa meidät herkemmiksi vastaan ottamaan ja tajuamaan,
senvuoksi uskon minä vallan varmaan, että tämän soitto ja sentapaiset
on minulle avuksi." -- "Ja minä tiedän että niitä on pappeja, jotka,
Paavalin sanojen mukaan, kuitenkin ovat valmiit siitä luopumaan, kun
seurakuntalaiset sitä pyytävät", lausui nuori mies. -- "Ehkä minäkin
ennen olen hänen sanansa niin ymmärtänyt", vastasi provasti, "mutta
en nyt enää. Voimme luopua jostakin tavasta tai mukavuudesta, mutta
ei ole pakko ruveta yksipuoliseksi ja houkkamaisiksi yksipuolisten
ja houkkamaisten kanssa. En silloin vahingoita ainoastaan itseäni,
vaan myöskin niitä, joiden esikuvana minun tulee olla; sillä
silloinhan asetan heille huonon esikuvan, esikuvan päinvastaisen
omaa vakaumustani." Provasti voi harvoin muualta kuin saarnatuolista
näin laajalta asiaa esittää. Hän lisäsi: "En tahdo heittää pois
soittokonettani enkä polttaa sitä, tahdon usein sitä kuulla; sillä
minä kaipaan sitä usein, -- ja soisin että tekin joskus kaikessa
viattomuudessa vapauttaisitte henkenne laululla, soitolla tai
karkelolla; sillä minä pidän sellaista hyvänä ja oikeana."

Nuori mies taivutti päätänsä sivullepäin: "Hyi!" sylkäsi hän.
Provastin kasvot lensivät veripunaisiksi, ja huoneessa syntyi
hiljaisuus. -- Nyt huojuttelija kajahutti korkealla äänellä:

    "Oi, taivaan herra, ma tiedän sen,
    Ken ristinsä kärsien kantaa,
    Hän suuri olkoon tai vaivainen,
    Toki murhetta, tuskaa se antaa,
    Sill' liha ja veri on heikkoa
    Sen mahdamme myöden antaa."

Ja sitten Lauri lempeällä äänellä: "Vai sinä sanot siis että soitto,
laulu ja karkelo on oikeata, vai niin! -- -- Oikeata on siis herättää
saatana aistien kautta; vai niin! -- -- Vai näin meidän pappimme
sanoo; -- noh, sittenhän sen tiedämme! -- Vai hän sanoo, että kaikki,
mikä tapahtuu joutilaisuudessa ja lihallisuudessa, on vapautukseksi
ja avuksi, .. että se, mikä on kiusaukseksi, on oikeata!" -- Mutta
nyt ehätti Ödegaard puhumaan, sillä hän näki provastin muodosta että
asia oli väärälle tolalle kääntymäisillään: "Sanoppa, hyvä mies, mikä
se ei ole kiusaukseksi?"

Kaikki katsoivat häneen, jonka kieleltä nämä varmasti lausutut
sanat tulivat. Kysymys oli itsessään niin odottamaton, ett'ei Lauri
tuokiossa tiennyt, mitä siihen vastata; toisetkin olivat yhtä
ymmällä. Mutta yht'äkkiä kumisi ikäänkuin kaivosta tai kellarista:
"Se on työnteko." Ääni tuli noiden summattomien kaulahuivien sisästä,
se oli Randi, joka nyt ensikertaa puuttui puheeseen. Voiton hymyyn
meni Laurin kapeat alakasvot, valkoverinen vaimo katsoi luottavana
Randiin, ja tuolta nuorelta mieheltä, joka seisoi ovipieleen nojaten,
katosi hetkeksi röyhkeä suun mytistys. Ödegaard älysi että tässä oli
pää, vaikk'ei sitä näkyvissä ollut.

Hän kääntyi siis Randin puoleen: "Millaisen pitäisi työn olla,
jott'ei se olisi kiusaukseksi?" Randi ei tahtonut tähän vastata,
mutta nuori mies vastasi: "Kirous kuuluu: otsasi hiessä pitää sinun
leipäsi syömän; työn pitää siis tuottaa hikeä ja vaivaa." -- "Eikö
mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö hyötyä, esimerkiksi?" --
Tähän ei nuori mieskään tahtonut vastata, mutta nyt nuo kapeat
alakasvot saivat halun haastaa. "Kyllä, hyötyä niin paljoa kuin
suinkin." -- "Mutta näinhän on työssä kiusausta, nimittäin kiusausta
liian suureen hyötyyn?" -- Tähän pulmaan tuli apu syvyydestä:
"Hyöty se silloin kiusaa, eikä työ." -- "Niin, mitä on tehdä liikaa
työtä hyödyn tähden?" Randi vetäytyi takaisin kuoreensa; mutta
Lauri astui esiin: "Mitä se liika työ tarkoittaa?" -- "Sitä, että
se tekee sinut juhdaksi, että se kietoo sinut orjuuteen." -- "Sen
pitää olla orjuutta!" lausui se, joka otsanhikeä rakasti. -- "Mutta
voiko se orjallisena johdattaa Jumalan puoleen?" -- "Työ on Jumalan
palvelusta", huusi Lauri. -- "Rohkenetko sitä sanoa _kaikesta_
työstäsi?" --, Lauri vaikeni. -- "Ethän suinkaan, olehan järkevä ja
myönnä, että hyödyn tähden voidaan tehdä liikaa työtä, _niinkuin
vain sen vuoksi eläisimme_. Siis on työkin kiusaukseksi." -- "Niin,
kaikessa on kiusausta, lapseni -- kaikessa on kiusausta!" arveli
provasti, nousten istualtaan ja ikäänkuin päätökseksi koputtaen
tuhkan piipustansa. Huokauksia kuului vaatetukusta, mutta vastausta
ei tullut.

"Kuulkaa", alotti Ödegaard uudestaan -- ja provasti pani uutta
tupakkaa piippuunsa -- "kun nyt työ tuottaa hyötyä s.o. hedelmiä,
niin on kaiketi meidän lupa nauttia näitä hedelmiä? jos niistä
tulee rikkautta, niin on kai meillä lupa nauttia tätä rikkautta?"
-- Tämä synnytti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen. "Minä
vastaan sill'aikaa kuin te mietitte asiaa", sanoi Ödegaard. "Jumala
on varmaan sallinut että koetamme muuttaa hänen kirouksensa
siunaukseksi; sillä itse hän johdatti patriarkkansa, johdatti
koko kansansa rikkauksia nauttimaan." -- "Apostoleilla ei saanut
olla mitään omaisuutta", muistutti nuori mies voitonvarmana. --
"Niin, se on totta; sillä hän tahtoi heidät asettaa _ulkopuolelle_
ja _ylemmäksi_ kaikkia ihmisoloja, jotta he ainoastaan näkisivät
Jumalan; -- he olivat kutsutut!" -- "Me olemme kaikki kutsutut!" --
"Mutta emme samassa mielessä; -- oletko _sinä_ apostoliksi kutsuttu?"
-- Nuoren miehen kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hänen katsantonsa
synkkeni tuon korkean otsan alla, joka ikäänkuin muuri varjosi hänen
silmiänsä; hänellä oli varmaankin syytä ottaa itseensä.

"Mutta täytyyhän rikkaankin tehdä työtä", arveli Lauri; "sillä työtä
tekemään on meitä käsketty." -- "Tietysti hänen täytyy, vaikka kohta
hänen välikappaleensa ja tehtävänsä ovat toisenlaiset; -- kullakin on
omansa. Mutta sanoppas: pitääkö ihmisen alituisesti tehdä työtä?" --
"Hänen pitää myöskin rukoilla", virkahti valkoverinen vaimo ja pani
kätensä ristiin, ikäänkuin olisi muistanut että oli liian kauan sitä
laiminlyönyt. -- "Siis, aina kun ihminen ei tee työtä, pitää hänen
siis rukoilla? -- Voiko kukaan ihminen sitä tehdä? -- Mitä olisi
semmoinen rukous, mitä semmoinen työnteko? -- Eikö hänen myöskin
tarvitse levätä?" -- "Silloin vasta tulee meidän levätä kun emme enää
mitään muuta jaksa, sillä näin ollen pääsemme pahojen ajatuksien
kiusauksesta, -- ah, silloin pääsemme kiusauksista!" arveli Elsa
jälleen, ja psalmista jatkoi:

    "Kun päivän kuorman alta
    Jäsenet unen valtaan
    Ehtoolla raukeaa,
    Niin synninkuormastansa
    Väsynyt sielu kanssa
    Sun luokses, Jeesus, halajaa! -- --"

"Vaiti, Eerikki, ja kuuntele", sanoi provasti. Mutta nyt Ödegaard
veti solmun kiinni: "Nähkääs, työ tuottaa hedelmiä ja kaipaa lepoa.
Mutta minä arvelen seuraelämästä, soitosta, laulusta ja muusta
sellaisesta, että ne sekä ovat työn suloisia hedelmiä että myöskin
tarjoovat hengelle virkistävää lepoa."

Nyt tuli levottomuutta leirissä; kaikki loivat silmänsä Randiin;
sillä nyt piti päävoiman rynnätä esiin; hän nytki nytkimistään,
ja vihdoin sieltä tuli hitaasti ja hiljaa: "Maailmalliset laulut
ja soitot ja hyppimiset eivät tuota mitään lepoa; ne ainoastaan
kiihottavat lihaamme syntisiin himoihin. Työn hedelmiä ei siis
myöskään se saata olla, mikä turmelee työmme ja veltostaa." -- "Ah,
sellaiset ovat suureksi kiusaukseksi!" lausui valkoverinen vaimo
huoaten. Tähän sovitti Eerikki seuraavan virrenpätkän:

    "Pois riettaat riemusi,
    Ne muuttuu murheeksi;
    Sun riemus, jotka pauhaa,
    Ei anna sielun rauhaa;
    Ilosi ovat turhat,
    Sa niillä sielun murhaat." --

"Vaiti, Eerikki!" sanoi provasti; "sinähän vain tuotat häiriötä!" --
"Niin, niin, saattaa niin olla", sanoi Eerikki -- ja rupesi uudestaan:

    "Ah! autuas se ihminen,
    Ken karttaa vääräin teitä,
    Ei istu kanssa syntisten,
    Ei noudattele heitä -- --"

"Ole nyt vaiti, Eerikki! -- Virsi on kyllä hyvä; mutta kaikki
ajallansa ja paikallaan." -- "Niin, oikein, provasti, totta sanoit,
-- kaikki ajallansa ja paikallaan:

    "Mun töillen', toimilleni
    Sä armon silmä luo,
    Ne aina käskyjesi
    Mukahan käyttää suo --"

"Mutta kuulehan, Eerikki, näinhän saattaa rukouskin tulla
kiusaukseksi; sinun pitäisi ruveta katolilaiseksi ja mennä luostariin
--" -- "Jumala varjelkoon!" lausui Eerikki ja avasi silmänsä
kokonaan, mutta ummisti ne jälleen ja alkoi:

    "Kuin multa kullan rinnalla
    Katolilainen on --"

"Kuule nyt, Eerikki, jos et voi olla vaiti, niin saat mennä ulos
täältä. -- Mihin me nyt jäimmekään?" Mutta Ödegaard oli suureksi
huvikseen kuunnellut Eerikkiä, eikä voinut sitä muistaa. Silloin
kuului vaatetukusta levollinen ääni: "Minä sanoin, ett'ei se voi
lepoa tuottaa eikä olla työnhedelmää, se, joka -- -- --" -- "Nyt
muistan: se, joka kiusaukseen johdattaa, ja sitten näytti Eerikki
toteen että rukouskin saattaa kiusaukseen johdattaa. -- Katsokaamme
siis mitä nämä kappaleet muuten voivat aikaan saada. Oletteko
ottaneet huomataksenne että iloiset tekevät paremmin työtä kuin
raskasmieliset? Minkätähden?"

Lauri hoksasi mitä tämä puhe tarkoitti ja sanoi sentähden: "Usko se
on, joka ihmisen iloiseksi tekee." -- "Niin, jos usko on valoisa;
mutta etkö ole huomannut että usko saattaa tehdä niin synkäksi, että
maailma ympärillämme muuttuu kuritushuoneeksi?"

Valkoverinen vaimo huokaili niin taajaan että vaatetukku rupesi siitä
liikkumaan. Laurikin toi tuiman silmäyksen häneen, ja vaimo vaikeni.
-- Ödegaard jatkoi: "Yksi ja sama, olkoon se sitten työtä rukousta
tai huvitusta, tekee typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat maata kaivaa,
kunnes muutut luontokappaleeksi, rukoilla, kunnes tulet tapamunkiksi
huvitella, kunnes tulet veltoksi hempukaksi. Mutta käytäppä näitä
vuorotellen! Vaihdellessa virkistyy mieli ja ajatus; työsi edistyy
ja uskosi valkenee" -- "Meidän pitää siis olla iloisina nyt!" sanoi
nuori mies ja naurahti. -- "Niin, oikein, silloin sinä voit elää
yhdessä toisten ihmisten kanssa; sillä vasta iloisena huomaat toisten
hyvät puolet ja rakastat niitä. Mutta ainoastaan lähimmäistäsi
rakastaen voit Jumalaa rakastaa."

Kun ei kukaan heti näkynyt tahtovan tätä vastustaa, yritti Ödegaard
toistamiseen vetää solmun kiinni, sanoen: "Niissä kappaleissa, jotka
_vapauttavat_, niin että Pyhä Henki saa vaikutusvaltaa meissä --
sillä kahlehdituissa Hän ei mitään vaikuta! -- niissä kappaleissa,
jotka ovat meille avuksi, niissä täytyy olla siunaus -- ja niin
tässäkin." -- Provasti nousi, hänen oli taas piippunsa tyhjä.

Tätä seuraavan äänettömyyden kestäessä, jota ei huokauksetkaan
keskeyttäneet, nähtiin vaatetukun ponnistelevan ja vihdoin kuului
siitä hiljainen ääni: "Sanassa sanotaan: kaikki, mitä teet, tee
Jumalan kunniaksi; -- mutta ovatko maailmalliset laulut, soitot ja
hypyt Jumalan kunniaksi?"

"Suorastaan ei; -- mutta eikö sama ole syömisen, nukkumisen ja
pukeumisen? Ja kuitenkin täytyy meidän näitä tehdä. Ajatus ei siis
voi olla mikään muu kuin se, että sinun ei pidä tehdä mitään, mikä on
syntiä." -- "Niin, mutta eikö tämä ole syntiä?"

Ensikerran tuli Ödegaard vähän tuskaiseksi; hän vastasi siis
lyhyesti: "Raamatusta näemme, että laulua, soittoa ja tanssia
käytettiin." -- "Niin, Jumalan kunniaksi." -- "Olkoonpa niin, --
Jumalan kunniaksi. Mutta syy, miksi juutalaiset aina ja joka tilassa
mainitsivat Jumalaa, oli se, että he lapsina eivät vielä olleet
erottaneet kappaleita. Lapset nimittävät _kaikkia_ vieraita miehiä
'mieheksi', -- lapsen kysymyksiin: 'mistä tämä on, mistä tuo?'
vastaamme aina yhdellä tavalla: 'Jumalasta'; mutta täys'ikäisinä
täys'ikäisille me emme mainitse ainoastaan antajaa, Jumalaa,
vaan samassa myöskin väliasteet. Niin saattaa esim. kaunis laulu
puhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei siinä Jumalan
nimeä mainita; sillä moni asia johtaa sinne, vaikka kohta ei
suorastansakaan. Tanssi, jos se todella on terveen ja viattoman iloa
ja riemua, ylistää, -- jos ei suorastaan, niin kuitenkin -- _Häntä_,
joka antoi meille terveyden ja rakastaa lapsen mieltä sydämessämme."

"Kuulkaa, kuulkaa tätä!" lausui provasti; hän tiesi tunnossaan
että hän kauan oli väärin käsittänyt näitä seikkoja ja niitä
toisille väärin selittänyt. Mutta Lauri oli kauan aikaa istunut ja
miettinyt. Nyt oli hän valmis; jyvä oli laskenut hänen korkealta
otsaltansa lyhyille, äreille alakasvoille; siellä sitä rouhittiin ja
jauhettiin ja nyt se tuli valmiina ulos: "Ovatko myöskin kaikellaiset
seikkailut, sadut ja tarinat, kaikellaiset runot ja lorut, joita
nykyaikoina ajetaan kirjat täyteen, ovatko nekin luvalliset? Eikö
sanassa sanota: 'jokainen sana, mikä suustasi lähtee, olkoon
totuutta?'"

"Olen sinulle kiitollinen, että tämän otit puheeksi. -- Ajatuksen
laita on, näet, sama kuin huoneen, jossa asut. Jos huone on niin
ahdas, että tuskin saat pääsi sisään ja jalkasi ojennetetuiksi, niin
kyllä varmaankin tahdot sitä laventaa. Ja runous ylentää ajatusta ja
laajentaa sitä! Jos kaikki ajatukset, jotka ovat ylempänä kaikkein
välttämättömintä, olisivat valhetta, niin tulisivat pian kaikkein
välttämättömimmätkin ajatukset valheeksi. Ne puristaisivat sinut
tähän maakuoppaasi niin ahtaaseen, ett'et koskaan saavuttaisi
iankaikkisuutta, ja sehän sinun kuitenkin on määräsi, ja näidenhän
tulisi sinua uskossa sinne viedä." -- "Mutta runous kuvaa sellaista,
mikä ei koskaan ole ollut olemassa, ja sehän siis on valhetta?"
lausui Randi miettivästi. -- "Ei suinkaan, se on usein paljon
todenperäisempää kuin se, minkä silmillämme näemme", vastasi
Ödegaard. Nyt he kaikki katsoivat häneen epäilevästi, ja nuori mies
muistutti: "En ole koskaan ennen tiennyt, että tarina Tuhkimuksesta
on todenperäisempi kuin se, minkä näen silmieni edessä." -- He
vetivät kaikki suunsa hieman nauruun. -- "Mutta sano, huomaatko sinä
aina yhtenäisyyttä siinä, minkä näet silmiesi edessä?" -- "En ole
kai tarpeeksi oppinut." -- "Oh, oppinut sen vielä vähemmin huomaa.
Tarkoitan näet sellaisia jokapäiväisiä asioita, jotka tuottavat
surua ja vaivaa, joita miettien mieli mustuu, kuten on tapana sanoa.
Eikö sellaista tapahdu?" -- Lauri ei vastannut, mutta vaatetukusta
kuului vakaasti: "Aivan usein." -- "Mutta jos nyt kuulisit jonkin
sepitetyn kertomuksen, joka niin vastaisi omaa elämääsi, että tämän
kuullessasi käsittäisit oman tilasi? Etköhän sanoisi että tämä
kertomus, joka sinulle selvitti oman elämäsi, joka antoi sinulle
sitä lohdutusta ja kehoitusta, jota ymmärtäminen tuottaa, etkö
sanoisi että tämä kertomus sinusta on todempi kuin oma elämäsi?" --
Valkoverinen vaimo lausui: "Minä kerran luin kertomuksen, joka minua
haikeissa huolissa lohdutti siihen määrään, että se, mikä kauan oli
mieltäni raskauttanut, milt'ei muuttunut iloksi." Vaatetukusta kuului
rykimistä: -- "niin, se on aivan totta", lisäsi hän arkaillen.

Mutta nuori mies ei tahtonut tähän myöntyä: "Voivatko nuo jutut
Tuhkimuksesta ketään lohduttaa?" -- "Voivat kyllä, -- kaikki
tavallansa. Leikillisyydellä on suuri valta, ja tämä tarina osoittaa
leikillisellä tavalla että se, josta huonointa luullaan, usein
voi suuria tehdä, -- että onni on rohkean osana, ja että se mies
pääsee eteenpäin maalimassa, joka sydämmestään tahtoo. Etkö luule
että monen lapsen on hyvä tätä muistaa, ja monen täys'ikäisenkin
myös?" -- "Mutta pirun- ja noidanjuonia uskominen on kuitenkin
taikauskoa?" -- "Ken on käskenyt sinun niitä uskomaan? Se on
_kuvakieltä_." -- "Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja
merkkejä, niinkuin kaikki ulkokiilto on perkeleestä." -- "Vai niin;
-- missä sitä sanotaan?" -- "Raamatussa." -- Nyt puuttui provasti
puheeseen: "Ei ikänä; teidän käskyksenne on väärä; sillä raamattu
itse käyttää kuvia." -- Kaikki katsahtivat häneen. "Se käyttää kuvia
joka sivulla, niinkuin itämaisten kansojen on tapana. Me käytämme
itsekin kuvia kirkoissamme, me käytämme kuvia kielessämme, käytämme
puuhun leikatuita, kankaalle maalatuita, kiveen veisteltyjä kuvia,
emmekä Jumalaakaan voi ajatella muuten kuin kuvallisesti. Eikä
siinä kyllä: Jeesus käyttää kuvia; itse Herra Jumalakin, eikö hän
esiintynyt jos jonkin muotoisena, ilmestyessään profeetoille; eikö
hän kulkijamen muodossa tullut Aaprahamin luokse Mamreen ja syönyt
hänen pöydässänsä? Mutta jos Jumala voi ilmestyä monenmuotoisena
ja käyttää kuvia, niin voi ihminen samoin." -- Tähän heidän täytyi
suostua; mutta Ödegaard nousi istualtaan ja löi hiljaa provastia
olalle: "Kiitos! te todistitte nyt mainiosti raamatun avulla että
näyttelijätoimi on luvallista!" Provasti pysähtyi kauhistuen; savu,
mikä oli suussa, tuli vitkalleen ulos itsestänsä.

Ödegaard astui laattian poikki vaatetukon luokse, kumartui nähdäkseen
edes vilahdukselta hänen kasvojansa, vaikka turhaan. "Tahdotko sinä
vielä muuta tietää?" kysäsi hän; "sillä minusta näytät yhtä ja toista
ajatelleen." -- "Niin, Jumala paratkoon, eihän sitä aina tule oikein
ajateltua." -- "Niin, -ensiaikoina kääntymisemme jälkeen olemme niin
kiintyneet sen ihmeisiin, että kaikki muu meistä näyttää turhalta ja
väärältä. Olemme rakastajan kaltaisia, ikävöimme vaan rakastettua."
-- "Niin, mutta katsokaa noita ensimäisiä kristittyjä, meidän tulee
kuitenkin heitä pitää esikuvanamme." -- "Ei suinkaan, heidän ankarat
olonsa pakanoitten keskellä ei enään sovellu meidän oloihimme; meillä
on toisia tehtäviä, meidän pitää saada kristillisyys käytäntöön
nyky-elämässä." -- "Mutta Vanhassa Testamentissa on niin monta sanaa,
jotka todistavat koko sinun äskeisen puheesi henkeä vastaan", lausui
nuori mies, ensikerran kiukustumatta. -- "Niin on; sillä nämät sanat
ovat nykyään kuolleet, ne ovat kumotut, kuten apostoli Paavali sanoo:
'_Me olemme uuden liiton palvelijat, emme puustavin vaan hengen_',
-- lisäksi: '_Missä Herran henki on, siellä on myöskin vapaus_.' Ja:
-- _'Kaikki on minulle luvallista'_, sanoo Paavali lisäksi, mutta
jatkaa: _'kaikki ei hyödytä.'_ Olemme niin onnelliset, että meillä
on edessämme miehen elämä, joka osoittaa, mitä Paavali tarkoitti.
Se mies on Luther. Ja Lutherin te kaiketi uskotte olleen hyvän ja
valistuneen kristityn?" Sen he uskoivat. "Lutherin usko oli valoisa,
se oli uuden testamentin usko! Pimeästä uskosta hän arveli, että sen
takana ennen kaikkia oli perkele väijyksissä. Kiusauksen pelosta
hän arveli, että se, joka vähimmin pelkää, myös vähimmin joutuu
kiusaukseen. Hän käytti kaikkia Luojan antamia lahjoja, ilon lahjaa
myöskin, koko elämä oli hänelle avoinna. Haluatteko kuulla muutamia
esimerkkejä? Hurskas Melanchton kirjoitti kerran niin ahkerasti
erästä kirjaa puhtaan opin puolustukseksi, ettei suonut itsellensä
ruokarauhaakaan. Silloin tempasi Luther kynän hänen kädestänsä:
'Jumalaa ei palvella ainoastaan työnteolla, vaan myöskin lepäämällä'
sanoi hän, 'senvuoksi Jumala on säätänyt kolmannen käskyn ja
asettanut lepopäivän.' -- Vielä lisäksi: Luther käytti puheessansa
kuvia, lystillisiä ja vakaisia vuorotellen, ja lasketteli yhtenään
suopeita, usein sukkeliakin kokkapuheita. Hän käänsi myöskin äidin
kielelleen vanhoja, oivallisia kansantaruja ja sanoi esipuheessa että
hän lähinnä raamattua tuskin tunsi parempia opetuksia kuin nämät.
Hän soitteli kitaraa, niin kuin, ehkä tiedätte, ja lauloi lastensa
ja ystäviensä kanssa --, ei ainoastaan virsiä, ei, vaan myöskin
iloisia lauluja; hän suosi seuraleikkejä, pelasi sakkia ja suvaitsi
nuorten tanssia luonansa; hän vaati ainoastaan että kaikki piti käydä
siivosti ja nuhteettomasti. Nämä tiedot on eräs vanha, yksinkertainen
Lutherin oppilas, pappismies Juhana Mathesius, kirjoittanut muistoon
ja kertonut saarnastuolista pitäjäläisillensä. Hän rukoili että
ottaisivat nämä ohjeekseen -- ja rukoilkaamme mekin samaa!"

Provasti nousi: "Hyvät ystävät, lopettakaamme nyt täksi erää." Kaikki
nousivat istualtaan. "Tässä on monta valistavaa sanaa lausuttu;
suokoon nyt Jumala armonsa tälle kylvölle! -- Rakkaat ystävät, te
asutte yksinäisillä paikoilla; te asutte ylhäällä tuntureilla, missä
halla niittää viljan useammin kuin sirppi. Olisi parasta jälleen
jättää sellaiset tunturiautiot seikkailijain tyyssijoiksi ja karjan
laitumiksi. Hengellinen elämä siellä tuskin itää ja tulee yhtä
synkännäköiseksi kuin kasvitkin. Ennakkoluulot pimittävät elämän
niinkuin tunturit, joiden varjossa ne sikiävät; ne kaihtavat ja
erottavat. Herra kootkoon, Herra valaiskoon! -- Kiitoksia, ystäväni,
tästä päivästä! Se toi suurempaa selvyyttä minullekin." Hän otti
itsekutakin kädestä, ja nuori mieskin tarjosi ystävällisesti kätensä
kuitenkaan silmiään nostamatta.

"Te menette tunturitietä; -- milloin ehditte kotiin?" kysäsi
provasti, kun he tekivät lähtöä. -- "Yö on pitkä", vastasi Lauri;
"paljon lunta on pyryttänyt tielle ja mistä tuuli on sen puhaltanut
pois, siinä on iljenjäätä". -- "Niin, ystäväni, kunniaksi on käydä
kirkkoa semmoisissa olosuhteissa. -- Älköön teitä vahinko vain
kohdatko matkalla!" Eerikki vastasi hiljaisella äänellä:

    Ma Herran heitän huomaan
    Suruni, murheeni,
    Hän jälkeen armons suoman
    Ne kääntää parhaaksi.

"Oikein, Eerikki, nyt osasit paikalle!"

"Odottakaa vähän", sanoi Ödegaard, kun olivat lähtemäisillään; "ei
ole kummaa ett'ette tunne minua; -- mutta minulla pitäisi olla
sukulaisia Öigarissa." -- He kääntyivät kaikki häneen päin, itse
provastikin, joka kyllä oli sen tiennyt, mutta nyt oli sen kokonaan
unhottanut. "Nimeni on Hannu Ödegaard, Knuuti Hannunpoika Ödegaardin
poika, tuon provastin, joka kerran teidän keskuudestanne reppu
seljässä lähti maailmaan." Nyt kuului vaatetukusta: "Herra Jumala, --
hän oli veljeni, hän."

He jäivät kaikki seisomaan, mutta kukaan ei saanut sanaa suustansa.
Vihdoin kysäsi Ödegaard: "Sinun luonasi siis olin silloin, kuin
kerran pikkupoikana kävin isäni seurassa siellä tuntureilla?" --
"Niin, minun luonani". -- "Ja pitkän aikaa minunkin luonani", sanoi
Lauri, "isäsi on minun serkkuni." -- Mutta Randi sanoi alakuloisesti:
"Vai sinä olet se pikku Hannu; -- niin aika kuluu." -- "Miten Elsa
voi?" kysäsi Ödegaard. -- "Tämä on Elsa", sanoi Randi ja osoitti
valkoveristä vaimoa. "Sinäkö olet Elsa?" huudahti Ödegaard, "sinulla
oli silloin pieni lemmentuska; halusit saada mieheksesi pitäjän
viulunsoittajan, -- saitko hänet?" Kukaan ei vastannut. Vaikka alkoi
hämärtää, näki hän Elsan lentävän tulipunaiseksi ja miesten katsovan
poispäin tai maahan, -- lukuunottamatta nuorta miestä, joka tuimasti
katsoi Elsaan. Ödegaard huomasi tuhmasti kysyneensä, provasti riensi
hänelle avuksi: "Ei, Hannu viulunsoittaja on naimaton; Elsa sai
Laurin pojan miehekseen, mutta on nyt jälleen vapaa; hän on leski."
-- Elsa lensi uudestaan veripunaiseksi, nuori mies huomasi sen ja
naurahti pilkallisesti.

Mutta Randi lausui: "Niin, sinä olet kai pitkältä matkustanut,
sinä? Olet paljon oppia saanut; kuulen ma." -- "Niin, tähän saakka
olen lukenut tai matkustellut; mutta nyt mielin asettua ja ryhtyä
tosi-toimiin." -- "Niin, niin; niinhän se käy; -- toiset matkustavat
ja saavat oppia ja tietoja, toiset jäävät kotonurkkiin." Ja Lauri
lisäsi: "Kotimaan turvetta on usein raskas vääntää. Jos näin
raastamme esille miestä, josta voisi apua olla, niin menee hän
menojaan." -- "Toimet ovat monenlaiset; tehköön kukin tehtävänsä",
lausui provasti. -- "Ja Herra kyllä työn suuntaa oikeaan", sanoi
Ödegaard; "isäni työ saattaa vielä tännekin vaikuttaa, jos Jumala sen
sallii." -- "Niin kyllä, sitä en epäile", lausui Randi hiljaisesti;
"mutta usein on raskasta odottaa; sillä se kestää niin kauan."

He erosivat; provasti asettui toiseen, Ödegaard toiseen ikkunaan
katsomaan heitä, sillä heillä oli nyt tunturimatka edessä; nuori
mies kulki viimeisenä. Ödegaard sai kuulla, että hän oli kotoisin
kaupungista, jossa oli ryhtynyt milloin mihinkin, mutta aina joutunut
ihmisten kanssa riitaan. Hän luuli olevansa määrätty johonkin suureen
toimeen, arvatenkin apostoliksi; mutta oli, ihmeellistä kyllä, jäänyt
Öigariin, -- rakkaudesta Elsaan, niinkuin jotkut arvelivat. Hän oli
tulinen luonne, joka oli kokenut ja vieläkin saisi kokea monta kovaa.

He tulivat nyt näkyviin tunturilla; navetan katto ei enää peittänyt
heitä. He ponnistelivat raskaasti rinnettä ylös, puut kaihtoivat
heitä, he tulivat uudestaan näkyviin aina yhä ylempänä. Syvässä
lumessa ei ollut jälkiä, puut olivat tienviittoina, ja kaukana
sivuilla lumitunturit osoittivat mitä suuntaa heidän kotonsa oli.

Mutta salista kuului pari sävelliverrystä ja sen jälkeen:

    Kevähästä mun lauluni kaikaa,
    Vaikk' kevähäsen vielä on aikaa;
    Kevähästä mun lauluni kaikaa,
    Joka rintahan kaipuun tuo;
    Näin yhtyvät liittoon nuo.
    Ja aurinko silloin hohtaa,
    Ja hukka se talvea kohtaa,
    Ja soitellen puroset läikkyy,
    Ja talvi niit' arkoen säikkyy,
    Ja luonto se pois vilun heittää,
    Ja kukkaistuoksuhun peittää. --
    Kevähästä mun lauluni kaikaa.



YHDESTOISTA LUKU.


Tästä päivästä lähtien oli provasti hyvin vähän toisten seurassa;
osaksi pitivät joulupyhät häntä työssä, osaksi hän ei päässyt
selville siitä, oliko näyttelijätoimi kristitylle luvallista vai ei;
kun vain Petra näyttäytyi, joutui hän hämmennyksiin.

Sill'aikaa kun provasti näin istui kamarissansa joko saarnojaan
kirjoittamassa tai kristillistä siveysoppia tutkimassa, istui
Ödegaard neitien seurassa, joita hänen lakkaamatta täytyi toisiinsa
verrata. Petra säkenöitsi eikä ollut milloinkaan yhdenkaltainen;
se, joka hänen ajatuksiansa mieli seurata, oli alituisessa työssä
niinkuin kirjaa lukiessa. Signen vakaa sydämellisyys sitä vastaan
vaikutti niin hyvää; hänen liikkeensä eivät koskaan olleet
odottamattomia, sillä ne kuvastivat hänen olentoansa. Petran ääni
vaihteli alinomaa, oli milloin kova, milloin hieno, matala ja korkea
vuorotellen. Signen ääni oli omituisen soinnukas, vaan ei vaihteleva
-- paitse isän korvissa, joka taiturin tavalla ymmärsi erottaa sen
eri sävellajit. Petra kiintyi yhteen kerraltaan; jos hän useampaan
kiintyi, niin oli tarkoituksena huomioiden tekeminen, eikä suinkaan
auttaminen. Signe ymmärsi kaikkia ja harrasti kaikkia, kenenkään sitä
huomaamatta. Kun Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän
toivottoman rakastajan valittavan; mutta jutellessaan Signen kanssa
Petrasta, oli puhe hyvin harvasanaista. Keskenänsä haastelivat tytöt
usein ja pakotta, mutta se koski vain jokapäiväisiä asioita.

Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä Signe se
oli hänestä tehnyt, kuten hän itse sanoi, "uuden ihmisen." Ensimäinen
kirje, minkä hän suuressa surussaan Signeltä sai, oli niin kuin hellä
käsi otsalle. Kuinka varovasti hän kertoi että Petra oli tullut
heille, väärin ymmärrettynä ja pahoin pideltynä, kuinka hienosti hän
selitti että tämä satunnainen tulo oli Jumalan sallimaa, "jott'ei
mitään särkyisi palasiksi"; se soi niinkuin kaukainen kutsu metsässä,
kun seisot ja mietit mistä tie kulkee.

Signen kirjeet olivat hänellä mukana minne hän kulki, ne olivat se
lanka, joka kesti. Signe tahtoi joka rivillä johtaa Petraa suoraan
Ödegaardin helmaan, mutta vaikutus oli päinvastainen; sillä näistä
kirjeistä Ödegaardille selvisi Petran taiteilijaluonne; hänen
hengenlahjojensa ydinkohta, jota Ödegaard itse oli turhaan etsinyt,
oli Signellä aina tietämättään mielessä -- ja käsittäessänsä tämän,
käsitti Ödegaard sekä Petran että oman erhetyksensä ja tuli näin
toiseksi ihmiseksi.

Ödegaard varoi tarkasti kirjoittamasta Signelle siitä, mitä tämän
kirjeet hänelle opettivat. Ensimäinen sana ei saanut lähteä
Petran seurustelupiiristä, vaan hänestä itsestään, jott'ei mitään
tapahtuisi äkkipikaa. Mutta siitä hetkestä, jolloin tämä hänelle
selvisi, katseli hän Petraa uudessa valossa. Tietysti: nuo
toisiansa lakkaamatta ajelevat silmänräpäykset, jotka yksitellen
täysin valtasivat tunteen, mutta kaikki olivat äärettömiin
asti ristiriitaiset, -- ihan semmoisenhan tuli vast'alkavan
taiteilijan ollakin. Ja työn tarkoituksena olisi koota nämä lujaksi
kokonaisolemukseksi; muuten tulisi kaikki keskeneräistä, ja itse
elämäkin pelkäksi taiteeksi. Siis: ei liian aikaisin tälle uralle!
Vaitioloa niin kauan kuin suinkin mahdollista, vieläpä vastustustakin.

Näin tähän kiintyneenä ei hän itsekään huomannut että Petra uudestaan
oli tullut hänen ajatuksiensa pysyväiseksi työskentely-esineeksi,
-- mutta nyt vierasta tarkoitusta varten... Ödegaard otti
tarkastellakseen taidetta ympärillään, vallankin taiteilijoita ja
näistä erittäin näyttelijöitä. Hän huomasi paljon semmoista, joka
oli omansa kauhistuttamaan kristittyä. Hän havaitsi suunnatonta
väärinkäytöstä. Mutta eikö hän nähnyt samaa kaikkialla, eikö hän
nähnyt samaa kirkossakin? Vaikka pappeja löytyi pintapuolisia, oli
toimi kuitenkin sama ikuinen ja ylevä. Kun totuuden työ, johon nyt
kaikkialla oli ryhdytty, sai vallan elämässä ja runollisuudessa, --
eikö se sitten voisi näyttämöllekin päästä?

Hän oli vähitellen tullut varmaksi asiastaan. Suurella ilolla
havaitsi hän Signen kirjeistä että Petra kehittyi nopeasti ja että
Signe oli omansa häntä auttamaan. Nyt oli hän palannut kotiin
näkemään ja kiittämään tätä suojelijahenkeä, joka itse ei aavistanut
mitä hän oli Ödegaardille ollut.

Mutta Ödegaard oli myöskin tullut Petraa jälleen tapaamaan. Kuinka
kauas oli Petra ennättänyt? Sana oli jo lausuttu, hän saattoi siis
vapaasti Petran kanssa siitä puhua; se olikin heille kumpaisellekin
mieleistä; silloin heidän ei tarvinnut puhua menneistä ajoista.

Mutta heitä pian häiritsivät kaupungista tulleet vieraat, kutsutut
ja kutsumattomat! Asiat olivat nyt jo kuitenkin sillä kannalla,
että pieninkin hyvin käytetty tilaisuus saattoi ne selvittää --
ja sen toivat vieraat mukanaan. Pappilassa näet toimitettiin
suuret seurapidot heille, ja näissä, kun herrat heti päivällisen
jälkeen olivat kokoontuneet provastin lukukamariin, joutui näytelmä
puheeksi; sillä eräs kappalainen oli nähnyt avoimena provastin
pöydällä kristillisen siveysopin ja siinä tavannut tuon hirveän
sanan: _näytelmä_. Syntyi kiivas väittely, ja kesken kaikkea tuli
provasti saapuville, joka oli ollut poissa päivällisiltä, kun hänet
oli käsketty sairaan luokse; hän oli vakavalla mielellä, ei syönyt
mitään, ei ruvennut osalliseksi keskusteluunkaan; hän pani vain
tupakkaa piippuun ja kuunteli. Kun Ödegaard huomasi että provasti
istui äänettömänä ja seurasi keskustelua, puuttui hän puheeseen,
mutta kauan hän turhaan koetti saada järjestystä syntymään; sillä
kun polvi oli liitettävä todistusjaksoon, oli kappalaisen tapana
huutaa: "minä kiellän", ja näin ollen oli siis ensin itse todistus
todistettava; asia kulki niinmuodoin takaperin; näytelmän alalta oli
jo jouduttu laivaliikkeeseen ja saadakseen jotakin laivaliikkeen
alalla todistetuksi, oltiin juuri siirtymäisillään maanviljelykseen.

Ei! Ödegaard määräsi nyt provastin keskustelun johtajaksi.
Paitse häntä oli useita pappeja saapuvilla sekä katteini, pieni
mustapintainen mies, jolla oli tavattoman suuri vatsa ja sen alla
kaksi lyhyttä jalkavartta, jotka pyörivät kuin väkivintturi. Ödegaard
antoi sananvuoron kappalaiselle, jotta tämä kerrassaan saisi esittää
kaikki, mitä hänellä oli näytelmää vastaan. Kappalainen nousi
puhumaan:

"Tunnolliset pakanatkin jo paheksuivat näyttelemistä: _Platon_ ja
_Aristoteles_ siitä syystä, että se turmeli tapoja. _Sokrates_ tosin
joskus kävi näytelmiä katsomassa, mutta jos joku siitä päättää
että hän näitä hyväksyi, niin kiellän minä sen; sillä paljon tulee
ihminen semmoista nähneeksi, jota hän ei hyväksy. Ensimäisiä
kristityitä lakkaamatta varoitettiin näytelmiä katselemasta; lukekaa
_Tertullianusta_! Kun näytelmätaide jälleen on viime aikoina eloon
herätetty, ovat vakavat kristityt puhuneet ja kirjoittaneet sitä
vastaan; mainitsen nimiä sellaisia kuin _Spener_ ja _Franke_;
mainitsen siveysopin tutkijan sellaisen kuin _Schwartz_, mainitsen
_Schleiermacherin_. ('Kuulkaa!' huusi katteini; sillä tämä nimi oli
hänelle tuttu). Molemmat viimeksi mainitut myöntävät näytelmärunouden
luvalliseksi, kuitenkin arvelee Schleiermacher että yksityisseuroissa
yksityiset näyttelijät voivat esittää hyvän näytelmän; mutta
näyttelijäviran hän hylkää. Näyttelijätoimi ammattina viettelee
kristittyä niin moninaiseen kiusaukseen, että hänen täytyy
sitä varoa. -- Mutta eikö se katselijatakin saata kiusaukseen?
Sepitetyn intohimon herättämät liikutukset, teeskenneltyjen hyveen
esikuvien mielenylennykset, jotka vaikuttavat paljon enemmän
lukiessa, ne houkuttelevat meitä uskomaan että itsekin olemme
sitä, mitä näyttämöllä näemme; ne heikontavat tahdon ja oman työn
ja alentavat meidät uteliaiksi katselijoiksi, kuuntelijoiksi ja
haaveilijoiksi. Eikö totta? Millaista väkeä enimmiten teaterissa
näkee? Tyhjäntoimittajia, jotka tahtovat huvitella, hekumoitsijoita,
jotka tahtovat kiihoitusta, turhamielisiä, jotka haluavat näyttäytyä,
haaveksijoita, jotka tänne pakenevat todellisesta elämästä, jota
vastaan eivät uskalla lähteä taistelemaan. Syntiä esiripun takana,
syntiä sen edessä! En ole milloinkaan kuullut totisen kristityn muuta
sanovan."

Katteini: "Rupean jo pelkäämään omaa itseäni. Jos minä olen
teaterissa käydessäni tuollaisessa sudenpesässä ollut, niin lempo
vieköön --" -- "Hyi, katteini", lausui pieni tyttö, joka toisten
kanssa oli sisään tullut; "älä kiroo, muuten joudut helvettiin!" --
"Oikein, lapseni, oikein." Mutta Ödegaard rupesi puhumaan:

"Platonilla oli samaa muistuttamista runoutta kuin
näytelmätaidettakin vastaan, ja Aristoteleen ajatus on epävarma.
Heitän senvuoksi heidät siksensä. Mutta ensimäiset kristityt
tekivät oikein, kun pysyivät erillään pakanallisista näytelmistä,
-- jätän heidätkin siksensä. Että totiset kristityt myöhempinä
aikoina ovat epäilyksessä semmoisenkin näytelmän suhteen, joka on
kristillisellä pohjalla, sen saatan ymmärtää; itsekin olen ollut
samassa tilassa. Mutta jos myönnämme että runoilijan on lupa
kirjoittaa näytelmä, niin on näyttelijänkin lupa sitä esittää;
sillä mitä muuta runoilija tekee sitä kirjoittaessaan, kuin esittää
sitä -- ajatuksissaan, palavalla halulla ja intohimolla, ja 'joka
naiseen katsoo himoitakseen' j.n.e. -- Te tunnette Kristuksen omat
sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että näytelmäkappaletta tulee vain
harjaantumattomien esittää yksityisseuroissa, niin sanoo hän, ettei
meidän tarvitse huolta pitää niistä luonnonlahjoista, jotka Jumala
meille on antanut, vaikka tarkoitus kuitenkin on, että niitä tulee
kehittää mitä suurimpaan täydellisyyteen; sillä sentähden olemme ne
saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä, kun jäljittelemme toisia
tai joko pilalla tai todenperästä matkimme toisten ajatuksia. Tämä
taipumus saa yksityisessä voiton kaikista muista taipumuksista, ja
haluaisinpa silloin nähdä, jos hän laiminlyö tämän kehittämistä,
eikö pian kyllä nähtäisi hänestä itsestänsä että tämä on syntiä.
Sillä se, joka ei kutsumustansa noudata, tulee kelvottomaksi muuhun,
sekavaksi, horjuvaksi -- sanalla sanoen, helpommin kiusauksen
saaliiksi kuin jos olisi lahjojansa viljellyt. Kun työ ja halu
yhtyvät, niin karkoitetaan monta kiusausta. -- Mutta, sanotaan, se
toimi itsessään on liiaksi täynnä kiusauksia. Niin, kullakin on
siinä kohden oma mielensä. Minusta se toimi on enimmin kiusaukselle
altis, joka houkuttelee ihmistä uskomaan että hän on itse vanhurskas
senvuoksi, että hän julistaa vanhurskaan sanoja, -- uskomaan että hän
itse on uskovainen siitä syystä, että toisille selittää uskonasioita,
eli selvemmin sanoen: minusta on papin toimi kaikista enemmin
kiusaukselle altis." (Suurta melua: "Kiellän!" -- "Oikein!" --
"Hiljaa!" -- "Kiellän!" -- "Oikein!" -- "Hiljaa!").

Katteini: "En ole mokomaa ennen kuullut, että papit ovat pahemmat
kuin näyttelijät!" Naurua ja huutoa joka taholta: "Ei, sitä hän ei
sanonut." Katteini: "Sanoipa, lempo --" -- "No, no, katteini, nyt
tulee paholainen tuossa paikassa!" -- "Oikein lapseni, aivan oikein!"

Ödegaard jatkoi: "Kiusaus joutua hetkellisen mielenliikutuksen
valtaan, vaipua kuulemisen ja haaveilemisen nautintoon, omistaa
ilman omaa työtä omakseen jonkun hyveenesikuvan elämä, se kiusaus on
todentotta kirkossakin olemassa!" (Äskeistä tavatonta melua).

Mutta tämmöistä loppumatonta melua kuullessaan tahtoivat naisetkin
tulla sisään. Nyt oli ovi avoinna. Ödegaard huomasi Petran toisten
joukossa ja lausui korkeammalla äänellä: "Tosin on näyttelijöitä
semmoisiakin, jotka heltyvät näyttämöllä, juoksevat sieltä kirkkoon
ja heltyvät siellä samaten, -- ja ovat siltä yhtä huonoja.
Tosin on semmoisiakin näyttelijöitä, jotka ovat tyhjänpäiväisiä
suunpieksijöitä eivätkä elämässä muuten mitään hyötyä tekisi, vaan
tässä ammatissa kuitenkin toimittavat suunpieksijän virkaa. Mutta
ylimalkaan näyttelijät ovat merimiesten tavoin niin usein suurimmassa
hädässä -- sillä hetket ennen näyttämölle astumista, saattavat olla
kauheita! -- ja ovat niin usein välikappaleina Jumalan kädessä,
tulevat niin usein kohtaamaan odottamatonta ja suurta, että heidän
povessaan herää pelko ja kaipuu, elävä tunto omasta kelvottomuudesta,
ja tiedämmehän että tullimiesten ja katuvaisten naisten parissa
Kristus mieluummin oleskeli. Minä en myönnä heille vapauden oikeutta;
totisesti, jota suuremmaksi katson heidän tehtäväänsä maassa -- joka
jo nähdään siitä, että kansoissa on harvassa suuria näyttelijöitä, --
sitä syyllisemmät he ovat, jos tehtävä heidät viettelee vihaan tai
viskaa velttoon irstaisuuteen. Mutta niinkuin ei yhtäkään näyttelijää
ole, jota eivät alituiset pettymiset olisi opettaneet kuinka tyhjää
ylistely ja mairittelu on, vaikka useimmat ovat niihin luottavinaan,
-- niin mekin kyllä huomaamme heidän vikansa ja hairauksensa, mutta
emme tunne missä suhteessa he itse ovat niihin, ja se kuitenkin on
pääasia."

Useat pyysivät sananvuoroa, ja he alottivatkin jo kaikki yht'aikaa
puhumaan, mutta --

    Fjorton åär tror jag visst att jag var --

kajahti pianon kieliltä; ja he hyökkäsivät saliin; sillä Signe siellä
lauloi, ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat mitä ihaninta
he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista, ja kun nyt nämä maailman
etevimmät kansanlaulut, nuo suuren kansan uskolliset hengen viestit,
olivat mielet sytyttäneet, niin että kaikki seisoivat odottamassa,
nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan jonkin runoelman. Petra
lienee tämän tiennyt, sillä hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Mutta
hän astui heti esiin, vaikka värisikin niin, että täytyi pitää kiinni
tuolin selkänojasta, lensi sitten kalmankalpeaksi ja alotti:

    Ei saanut hän lupaa lähteä,
    Oli isä vanha, ja äiti poti,
    Ja hänen työtään kaipasi koti: --
    "Mitä hyödyttää tuo viikinkiretki?
    Sulla tääll' on mit' ikänä toivonetki."

    Mut mieli se palaa, kun pilvet liitää;
    Hän näkee, kuink' urohot taistoon kiitää.
    Ja mieli se palaa, kun päivä hohtaa;
    Hän kuninkaan linnansalissa kohtaa.
    Hän seisoo, ei muista hän toimiaan,
    Hän muinaistaruja muistaa vaan.

    Oli aamu, ja luotohon äärimpään
    Ulapalle päin hänet ajoi vaisto
    Meren hyrskyjen leikkiä näkemään
    Ja kuulemaan miten riehui taisto.
    Se päivä ol' alkukeväimen,
    Kun myrsky käy maan yli huudellen:
    Ylös! talven vaippa jo yltäs luo! --
    Nyt näyn hän näkee, jok' intoa tuo.

    Teräsharmaassa lahdessa laiva makaa,
    Se lepää ankaran taistelun takaa.
    Se ankkurissa on, purjeet luotu,
    Mut' lepo sille ei varsin suotu:
    Sen purje tempoo ja masto nytkii
    Ja vahtoisena sen rinta rytkii.

    Lepohetki se laivalla on paraikaa:
    Ken nukkuu, ken vielä atrioi.
    Mut kalliolt' äkkiä huuto kaikaa --
    Kuin houkkion suusta ne sanat soi --:
    "Jos te ette tohdi tyrskyjä voittaa,
    Niin mulle ruori, -- ma tahdon koittaa!"

    Toiset tunturiin katseen loivat,
    Mut toiset tyynesti atrioivat.
    Ei rauhaa häirinnyt mokoma turma.
    Kivi lensi -- se kahden on miehen surma.

    Kaikk' ylös karkaavat levoltaan.
    Syrjään ruoat ja käteen jousi!
    Nuolia viuhuen ilmaan nousi, --
    Mut tyynnä hän seisoi ja virkkoi vaan:
    "Hyväll' annatko laivasi, päällysmies,
    Vai ensinkö taistella tahdot kenties?"

    Tuommoista ei miehet kuulla siedä,
    Ja keihäs se vastauksen saa viedä.

    Sivu käy se. Hän tyynellä vastaa miellä:
    "Mua tuonelassa ei kaivata vielä.
    Sa, jok' olet meret jo kynnellyt,
    Voit mennä sinne tai rientää kotiin.
    Mut kaikki, min tääll' olet ryöstänyt,
    Se minun on; nyt minä lähden sotiin.
    Sa kokosit mulle; ma perin nyt sinut;
    Mun aikan' on tullut, se ottaa minut."

    Mut toinen kannelta hymähtää:
    "Jos mieles on niin kuin lausui nyt,
    Niin rauhan saat. Sotilaakseni jää!" --
    "Sit' en voi, olen päälliköks syntynyt.
    Minä tiedän tieni; en nyt voi laata;
    Ei uusi palvella vanhaa saata."

    Hän turhaan vastaust' odottaa;
    Lähemmäksi nyt karkaa ja huudahtaa:
    "Ken päälliköks luotu on, näyttäköön,
    Kenelle voitotar kultiaan jakaa.
    Sitä miestä te, urhot, kunnioittakaa.
    Ken ei suurinta palvele, hävetköön!"

    Mut vihasta päällikkö punastui;
    Hän mereen syöksyi ja maihin ui;
    Mut toinenkin syöksee kohti rantaa
    Ja vahvoin käsin hänet maihin kantaa.

    Mut päällikkö katsovi häntä silmiin,
    Niist' uljas mieli het' astuu ilmiin.
    "Häll' asett' ei ole, se hankkikaat",
    Hän laivaan huusi: "jos voiton sa saat,
    Voit sanoa, itse ett' annoin sulle
    Sen miekan, jok' oli surmaks mulle."

    Nyt taistelu tunturin juurella riehuu,
    Ja isku huoaten iskuun vastaa;
    Ja laiva se tempoo ja kiukusta kiehuu;
    Sen päällikön veri jo vuorta kastaa.

    Ja huuto se tunturin rinnettä vyörii,
    Ja laivan kannella kansaa hyörii.
    Joka mies alas veteen ja kostohon!
    Ja kohta he kalliorannall' on.

    Mut kuoleva kättähän heiluttaa,
    Viimeistä kertaa hän käskee vielä:
    "Kun valmis on mies, hän kaatua saa,
    Ja sankari kuolkoon sankarimiellä!
    Tuo miesi te päälliköks ottakaa,
    Sen ansaitsee hän!" Jo ääni herkes
    Ja silmä sammui, kun luo he kerkes,
    Hälle Odin jo soi sijan pöydässään,
    Ja hän toiseen viittasi lähteissään.

    Ja päällikkö uusi ei viipyillyt,
    Hän paadelle nousi ja lausui nyt:
    "Aluks patsas urholle nostakaamme.
    Ja mainetöitähän muistelkaamme!
    Mut' ennen iltaa on matka pois;
    Elon tiellä ei kuolleesta kumppaniks ois."

    Ja patsas tehdään, ja purje liikkuu,
    Koht' aallon harjalla laiva kiikkuu.
    Yli vetten muistolaulut soivat,
    Ne saaren kuollutta kunnioivat,
    Saa tervehdyslaulun myös tuo nuori,
    Mi laivalla seisoo kädessä ruori.

    Mut kotia kohti kun purtta hän ohjaa,
    Ja kaikki kun rantahan juoksevat
    Ja ilolla ihmein katselevat,
    Kun johtaa hän Ahtolan talkapohjaa, --
    Niin illan rusko se purjeet paartaa
    Ja urhon tuon, jota sankarit saartaa.

    Hän laivan ohjasi suoraan päin;
    Pelon huuto jo soi: "hän hukkuu näin!"
    Hän laivan kääns', että vaahtosi vaan.
    Ja hymyili heille: "Nyt luvanko saan?"

Runoelma lausuttiin vapisevalla, juhlallisella äänellä laisinkaan
koreilematta. Kaikki olivat ikäänkuin olisi siinä heidän keskellänsä
säde kohonnut maasta taivaankaaren karvaisena sadan kyynärän
korkeuteen. Kukaan ei puhunut, kenkään ei liikahtanut; mutta katteini
ei kauempaa voinut tätä kestää, hän kavahti pystyyn, ähkyi, kohotteli
ruumistansa ja lausui: "En tiedä miten teidän toisten on laita, mutta
kun _minun_ tunteilleni näin käydään, niin täytyy minun, lempo --."
-- "Nyt kirosit taasen, katteini", sanoi pikku tyttö uhaten häntä
sormellaan; "nyt tulee paholainen tuossa paikassa ja vie sinut!" --
"Ei väliä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, lempo vieköön,
täytyy laulaa joku isänmaallinen laulu!"

Ilman muuta erityistä aihetta istuutui Signe tuokion kuluttua pianon
ääreen ja ilostunut seura lauloi:

    Tämän maan rakennan,
    Tätä puolustan,
    Rukouksissa lemmin ja lapsissain,
    Meren luodolta niin
    Lumitunturiin
    Ma sen hyötyä etsin ja mainetta vain.

    Täällä peltoa on,
    Kesälämpöä on,
    Kunhan meiss' olis, meiss' olis lämpöä vaan.
    Mut' kun into ja työ
    Lujan liiton lyö,
    Niin me miehissä nostamme syntymämaan.

    Ennen retkeiltiin
    Maihin kaukaisiin,
    Yltä linnoja normannien kohoaa.
    Vaan nyt kauemma vie
    Jalon lippumme tie,
    Se nyt entistä, raittiimmin punottaa.

    Tuloss' aika on suur':
    Kolmijakoinen Nor
    Se taas yhdeksi yhtyy ja yhdeksi jää.
    Sinä rientohon myös
    Pane tarmos ja työs,
    Edes paisuva virta sen vierittää.

    Kotimaamme on tää,
    Meille rakkaaksi jää
    Mitä on se, mitt' oli, mitä vastakin on.
    Ja kuin meiss' oma maa
    Lemmen nostattaa,
    Samoin lempemme maammekin nostakohon!

Mutta Signe nousi pianon äärestä, meni ja laski kätensä Petran
vyötäisille ja vei hänet mukanaan provastin kamariin, jossa ei ketään
ollut. -- "Petra, olkaamme ystäviä taas!" -- "Oi, Signe', vihdoinkin
annat minulle anteeksi!" -- "Nyt minä ymmärrän mitä se on! Petra,
rakastathan Ödegaardia?" -- "Herran tähden, Signe!" -- "Petra! sitä
olen luullut ensipäivästä asti, -- ja olen luullut että hän nyt
vihdoin tuli -- -- -- kaikki mitä puolenkolmatta vuoden kuluessa olen
ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut siinä luulossa,
ja isä on luullut samaa; hän on jo varmaankin Ödegaardin kanssa
puhunut siitä." -- "Mutta, Signe, -- --!" -- "Hiljaa!" Signe tukki
kädellään Petran suun ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä; oltiin
illalliselle menossa.

Pöytään oli pantu viiniä, sillä provasti oli ollut poissa
päivällisiltä. Mutta provasti, joka koko ajan oli ollut hyvin totinen
ja aivan vaiti, istui vielä paikallaan, niinkuin ei ketään olisi
saapuvilla ollut, kunnes oltiin pöydästä nousemaisillaan. Silloin
kilisteli hän lasiaan ja sanoi: "Minulla on kihlaus ilmoitettavana!"
-- Kaikki loivat silmänsä nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä,
ja nämät eivät kumpikaan tietäneet, tuliko heidän tuolilta pudota vai
jäädä istumaan.

"Minulla on kihlaus ilmoitettavana", sanoi provasti toistamiseen,
ikäänkuin olisi hänen ollut vaikeata päästä alkuun. "Myönnän, ettei
se alusta pitäen ole ollut minulle mieleinen;" kaikki vieraat
katsoivat suuresti hämmästyneinä Ödegaardiin; hämmästys kasvoi
rajattomaksi, kun hän istui levollisena ja katsoi provastiin.
"Ajattelin, suoraan sanoen, että hän ei tyttöä ansainnut." -- Vieraat
tulivat tästä niin hämilleen, ett'ei enään kukaan tohtinut nostaa
silmiänsä, ja kun tytöt eivät pitkään aikaan olleet uskaltaneet tätä
tehdä, oli siinä vain yhdet ainoat kasvot, joille provasti saattoi
puhua, nimittäin Ödegaardin, joka kaiken aikaa oli autuaallisen
levollinen. "Mutta nyt", jatkoi provasti, "nyt, kun olen oppinut
miestä lähemmin tuntemaan, nyt olen siinä tilassa, ett'en tiedä,
onko nainen _hänelle_ kelvollinen, niin suureksi on hän silmissäni
kohonnut; tarkoitan taidetta, ylevää näytelmätaidetta, jonka
morsian on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; onnea teille
yhteiselämään! Minua tämä peloittaa, mutta mikä yhteen kuuluu, pitää
myös yhdeksi liittymän. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!" Petra
oli silmänräpäyksessä laattian toisella puolella ja lepäsi provastin
rinnoilla.

Kun ei kumpikaan heistä enään käynyt istumaan, nousi tietysti koko
seura pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet
äärimpään ikkunansolaan; hänellä oli Petralle jotakin sanottavaa,
mutta Petra ennätti: "Teille olen kaikesta kiitollinen!" -- "Et
suinkaan, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; väärin tein, kun
yritin askelta edemmäksi; jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun
urasi katkennut." -- "Ödegaard!" He pitivät toisiansa käsistä, mutta
eivät katsoneet toisiinsa; hetken kuluttua päästi Ödegaard Petran
käden ja meni. Mutta Petra heittäytyi läheiseen tuoliin ja heltyi
itkemään.

Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.

       *       *       *       *       *

Kevätpuoleen sai Petra suuren, isolla virkasinetillä varustetun
kirjeen; hän tuosta aivan säikähtyi ja meni provastin luo, joka avasi
ja luki sen. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa pormestarin kirjoittama
ja kuului näin:

    Koska Pedro Ohlsen, joka eilen nukkui kuoleman uneen, on
    jättänyt jälkeensä testamentin, näin kuuluvan:

    Kaikki, minkä jälkeeni jätän, joka tarkoin on merkitty siihen
    tilikirjaan, joka on siinä sinisessä lippaassa, joka on minun
    huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa tällä mäellä ja
    jonka avain on mainitun Gunlaugin hallussa, samoin kuin hän
    yksinänsä voi selkoa tehdä kaikesta, -- jätän minä täten, -- jos
    vaan hän, Gunlaug Aamundintytär, siihen antaa suostumuksensa,
    jota hän ei voi antaa, jos hän ei salli että lisäämäni ehto,
    jonka hän yksin, ollen ainoa, joka sen tuntee, voi täyttää,
    tulee täytetyksi -- neiti Petralle, useinmainitun Gunlaug
    Aamundintyttären tyttärelle, toivossa että neiti Petra tahtoo
    suosiollisesti muistella vanhaa sairasta miestä, jolle hän on
    hyvää tehnyt, vaikk'ei hän itse siitä tiennyt, jota hän ei
    myöskään voinut, ja jonka viimevuosien ainoana ilona hän on
    ollut, jonka vuoksi hän on vuorostaan tahtonut tehdä hänelle
    pienen ilon, jota hän ei halveksine. Jumala minua vaivaista
    syntistä armahtakoon!

                                           Pedro Ohlsen.

    niin rohkenen kysyä, tahdotteko itse tässä asiassa kääntyä
    äitinne puoleen vai haluatteko että minä sen teen.

Seuraavassa postissa tuli äidiltä kirje, jonka provasti Ödegaard oli
kirjoittanut, ainoa ihminen, johon äiti oli uskaltanut luottaa. Kirje
sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, ilmoittaen
Petralle kuka Pedro oli.

Sekä ilmoitus että rahasumma saattoivat Petran omituiseen
mielentilaan; näytti siltä kuin kaikki nyt alkaisi järjestyä; tämä
oli uusi muistutus lähdöstä.

Siis Petran taiteilijasivistystä varten oli vanha Pietari Ohlsen
häissä ja tanssiaisissa soittanut kokoon ensimmäiset rahansa,
ja hän sekä poikansa että pojanpoikansa monta kovaa kokeneet ja
kärsineet. Suuri ei rahasumma ollut, mutta se riitti auttamaan häntä
kappaleen matkaa eteenpäin maailmassa, ja samalla myöskin nopeammin
tarkoituksensa perille.

Mutta auringonsäteenä välähti mieleen ajatus, että äiti nyt voisi
muuttaa hänen luoksensa, hän voisi nyt joka päivä hankkia iloa
äidilleen, hän saisi palkita äitiänsä! Hän kirjoitti äidille pitkän
kirjeen joka postissa, hän töintuskin malttoi vastausta odottaa.
Vastauksen tultua pettyi hän toiveissaan; sillä Gunlaug kiitti,
vaan arveli että "omat kunkin kaunihimmat". Nyt lupasi provasti
kirjoittaa, ja saatuaan hänen kirjeensä ei Gunlaug kauempaa voinut
hillitä mieltänsä, hänen täytyi ilmoittaa merimiehillensä ja
muille tuttavilleen että hänen tyttärestänsä tulisi suurimaineinen
henkilö ja että hän tahtoi äitiä luoksensa. Näin tuli asia hyvin
tärkeäksi puheaineeksi kaupungissa, sitä keskusteltiin laitureilla
ja laivoilla ja joka kyökissä. Gunlaug, joka tähän asti ei ollut
tytärtänsä maininnutkaan, ei tästälähtien muusta puhunut kuin "Petra
tyttärestänsä", samoin kuin toisetkaan eivät muusta hänelle puhelleet.

Mutta vaikka lähdön aika jo läheni, ei äiti vielä ollut vastausta
antanut, joka seikka tytärtä kovin huolestutti. Sen sijaan lupasivat
provasti ja Signe juhlallisesti hänelle että molemmin tulisivat häntä
katsomaan, hän kun ensikerran esiintyisi näyttämöllä.

       *       *       *       *       *

Lumi alkoi tuntureilta valua, kedot alkoivat vähän viheriöidä. Elämä,
minkä kevääntulo herättää tunturimaissa, on suuri, niinkuin kevään
ikävöiminen oli suuri. Ihmiset reipastuvat, työ käy helpommin,
matkahalu luo katseen tunturien yli. Mutta Petra, vaikka halusikin
pois, ei ollut koskaan rakastanut paikkakuntaa ja sen esineitä
niinkuin nyt, jolloin hänen tuli niistä erota; oli niin kuin olisi
hän tähän asti ne laiminlyönyt, sillä nyt vasta hän ne käsitti. Hän
viipyi talossa enää vain muutamia päiviä, hän kulki Signen kanssa
ympäri heittämässä jäähyväisiä kaikille ihmisille ja esineille
-- erittäinkin niille paikoille, jotka heille yhteisesti olivat
rakkaiksi tulleet Silloin heille ilmoitti eräs talonpoika, että
Ödegaard oli ylhällä Öigarissa ja että hän aikoi tulla pappilaan.
Tytötpä tuosta kovin säikähtyivät ja herkesivät käymästä ulkona.

Mutta tullessaan oli Ödegaard niin kirkas ja iloinen ettei kukaan
ollut häntä semmoisena ennen nähnyt. Hänen toimenansa Öigarissa
oli perustaa kansanopisto ja ensiaikoina, kunnes saisi mieleisensä
opettajan, ruveta itse sen johtajaksi; myöhemmin hän aikoi panna
toimeen muuta hyvää. Hän sanoi näin suorittavansa seudulle isänsä
velkaa, ja isä oli luvannut muuttaa hänen luoksensa, heti kun
rakennus oli valmistunut. Sekä provastia että Signeä tämä naapurius
ylenmäärin ilahutti; samaten Petraakin, mutta oudolta hänestä
kuitenkin tuntui että Ödegaard juuri hänen lähtiessään tänne asettui.

Provasti tahtoi että he päivää ennen Petran lähtöä kaikki kävisivät
Herran ehtoollisella. Tämä vaikutti että viimeisinä päivinä hiljainen
juhlallisuus vallitsi talossa, ja kun he puhelivat keskenään,
tapahtui se puoliääneen. Tämä tunnelma kuvastui kaikessa, johon Petra
viimeistä kertaa loi huomionsa, ja herätti vakaita ajatuksia. Koko
eletty elämä oli läpikäytävä, siitä on tili tehtävä; sillä tähän
saakka hän ei koskaan ollut taaksensa katsonut, vaan aina eteenpäin.
Nyt johtui mieleen kaikki, hamasta lapsuudesta tähän päivään asti,
nuo ensimmäiset viehättävät espanjalaiset laulut soivat uudestaan,
nuo monet sekavien halujen synnyttämät hairaukset lapsuuden ja
nuoruuden ajoilta otettiin esiin ja pantiin pois, yksi eräältään,
niinkuin tutkitaan vanhoja asioita. Jos hän unhotti jotakin, niin
johti aina joku läheinen esine hänen muistonsa oikealle suunnalle,
sillä tätä silmäellessään oli hän joskus tuotakin ajatellut, ja esine
ja ajatus olivat siten kiintyneet yhteen. Erittäinkin oli pianoon
niin monet muistot yhdistyneet, että ne melkein valtasivat hänet.
Hän jäi istumaan sen ääreen, voimatta kelvolleen siihen koskea, ja
jos Signe soitti, niin voi hän tuskin olla huoneessa. Hän olikin
halukkaimmin yksinänsä; Ödegaard ja Signe huomasivat sen ja pysyivät
hänestä erillään; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisellä
suopeudella, ja provasti ei tähän aikaan kertaakaan kulkenut hänen
ohitsensa silittelemättä hänen päätänsä.

Vihdoin läheni päivä. Se oli puoliselkeä, pilvipouta päivä, lumi
suli tuntureilla ja pellot viheriöitsivät Nuo neljä pysyivät kukin
huoneessansa, kunnes aika lähestyi, jolloin heidän yhdessä tuli
mennä kirkkoon. Siellä oli paitse heitä ainoastaan lukkari ja vieras
pappi saapuvilla. Provasti tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella;
mutta hän tahtoi myöskin rippisaarnan pitää, hän tahtoi erityisesti
sanoa muutaman sanan poislähtevälle. Hän puhui niinkuin hänen oli
tapana puhua, kun he pyhänaattona tai syntymäpäivänä istuivat kotona
pöydän ympärillä. Pian näkyi, arveli hän, oliko se aika jonka
Petra, Jumalalta armoa rukoillen, tänään päätti hyvän perustuksen
laskenut. Kukaan ihminen ei ole täysin todellinen, ennenkuin hän
löytää oikean tehtävänsä. Julistajatoimen oli Petra saanut osaksensa
ja se, joka totuutta julistaa sekä itse pysyy kelvollisena, saa
suurinta ja pysyväisintä aikaan. Jumala tosin kyllä usein käyttää
välikappaleinansa kelvottomiakin, niin totta kuin korkeammassa
mielessä kaikki olemme kelvottomia; hän käyttää meidän halujamme.
Mutta yksi julistus on, johon kukaan ihminen ei voi ryhtyä halunsa
nojalla yksistään ja sitä hänen toki tuli koettaa saavuttaa; kaikkien
pitää pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän käski Petraa vähän takaa
palaamaan heidän tykönsä, sillä seurakuntaelämän tarkoitus on se,
että yhteys uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän hairahtuisi, niin
täällä hän etupäässä löytäisi armeliaisuutta, ja jos hän itse ei
käsittäisi oikealta uralta poikenneensa, niin he sen hänelle voisivat
rakkaudella ilmoittaa.

Pyhän toimen suoritettuaan menivät he kotiin yhdessä, niinkuin olivat
tulleetkin; mutta lopun päivää oli kukin itsekseen. Ainoastaan Petra
ja Signe istuivat Petran huoneessa yhdessä myöhään yöhön.

Seuraavana aamuna oli Petran määrä lähteä. Läksiäispöydässä lausui
provasti hänelle hellimmät jäähyväiset. "Hän oli Petran ystävän
kanssa yhtä mieltä siinä", sanoi hän, "että hänen tuli alottaa
semmoisena kuin hän oli, ja alottaa yksin. Siinä taistelussa, johon
hän antautui, saisi hän kokea, kuinka hyvä oli tietää että jossakin
istui muutamia ihmisiä koossa, joihin hän voisi luottaa. Pelkkä
tieto siitä, että he lakkaamatta rukoilisivat hänen puolestaan, --
hän saisi nähdä, että se auttaisi!" Petralle jäähyväiset sanottuaan,
lausui hän Ödegaardin tervetulleeksi. "Rakkaudessa kiintyminen samaan
henkilöön on kauniin alku keskinäiseen rakkauteen." Provasti ei tätä
maljaa esittäessään varmaankaan ajatellut sitä, mikä näiden sanain
johdosta ensin sai Signen ja sitten Petran punastumaan; punastuiko
Ödegaard, sitä eivät he tietäneet, sillä kumpikaan ei uskaltanut
häneen katsoa.

Mutta kun hevoset olivat portaiden edustalla, ja nuo kolme ystävää
seisoivat nuoren tytön ympärillä, ja kaikki talonväki vaunujen
ympärillä, kuiskasi Petra syleillessään Signeä viimeistä kertaa:
"Tiedän että pian saan kuulla suuria uutisia täältä; Jumala suokoon
siunauksensa!"

Hetken kuluttua näki hän ainoastaan valkoiset huiput, jotka
osoittivat missä paikka oli.



KAHDESTOISTA LUKU.


Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat kaikki pääsyliput
pääkaupungin teateriin loppuun myödyt; uusi näyttelijätär oli
esiintyvä, jota ylistettiin pilviin asti. Rahvaasta syntyneenä --
hänen äitinsä oli köyhä kalastajanvaimo -- oli hän toisten avulla,
jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, näin pitkälle päässyt,
ja hänestä sanottiin olevan suuria toiveita. Katsojien kesken
kuiskailtiin kaikenmoista ennen esiriipun noustua. Sanottiin hänen
tyttönä olleen hirmuinen heilakka ja sitten täysikäisenä olleen
kihloissa kuuden miehen kanssa yht'aikaa ja tätä leikkiä pitkittäneen
puolen vuotta. Sanottiin poliisin häntä saattaneen ulos kaupungista,
joka oli täydessä kapinassa hänen tähtensä; ihmeellistä että
johtokunta salli tämmöisen henkilön esiintyä. Toiset sanoivat että
tuossa jutussa ei ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenvuotiaasta
kasvatettu siivossa papinperheessä Bergenin läänissä; hän oli
sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänessä oli
varmaan tavattomat avut, sillä hän oli muodoltaan niin kaunis.

Mutta toisia oli siellä, jotka tunsivat asian paremmin. Ensiksi tuo
koko maassa hyvin tunnettu suuri kalakauppias -- Yngve Vold. Hän oli
toimitusmatkalla ollessaan sattumoilta tänne joutunut; sanottiin
aivan oikein että se hehkuva espanjatar, jonka hän oli nainut, teki
hänen kotoelämänsä niin kuumaksi, että hänen täytyi lähteä matkalle
virvoittelemaan. Nyt hän oli yksin ostanut teaterin suurimman aition
ja kutsunut satunnaiset ruokakumppaninsa ravintolasta mukanansa
katselemaan "jotakin saakelinmoista". Hän oli mainion hyvällä
tuulella, kunnes sattui näkemään -- oliko se tosiaankin hän? -- --
eräässä toisen rivin aitiossa ja kokonainen laivamiehistö ympärillään
-- ei! oli! -- se oli tosiaankin Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä
rahoilla oli tullut "Norjan perustuslain" omistajaksi ja johtajaksi,
oli luoviessaan vuonosta ulapalle sattunut purjehtimaan rinnatuksin
toisen laivan kanssa, jonka nimi oli "Tanskan perustuslaki", ja
huomatessaan tämän pyrkivän hänen ohitsensa, arveli Gunnar että
tuo ei ollenkaan kävisi laatuun; hän nosti kaikki purjeet, vanha
perustuslaki rusahteli, ja seurauksena oli, että hän, pysyäkseen niin
kauan kuin mahdollista päällä tuulen, laski laivansa karille aivan
mahdottomaan paikkaan. Nyt oleskeli hän vasten tahtoansa kaupungissa,
sill'aikaa kuin "Norjan perustuslakia" korjattiin. Hän oli eräänä
päivänä kaupungilla tavannut Petran, joka saavutti hänet ja kohteli
häntä sekä silloin että jälkeenkinpäin niin sydämellisesti, ettei hän
ainoastaan unhottanut vihaansa, vaan sanoi olevansa suurin turska,
minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa koskaan oli ulos laivannut,
hän kun koskaan voi luullakaan ansainneensa semmoista tyttöä kuin
Petra oli. Hän oli tänään ostanut pääsyliput korotetusta hinnasta
kaikille laivamiehillensä ja istui nyt itsekseen tuumaillen kestitä
heitä joka näytöksen väliaikana, ja merimiehet, jotka kaikki olivat
kotoisin Petran syntymäkaupungista ja jokapäiväisiä vieraita äidin
ravintolassa, tuossa maallisessa onnelassa, tunsivat Petran kunnian
omaksi kunniaksensa ja lupasivat toisillensa taputella käsiään niin,
ettei mokomaa ennen ollut kuultu eikä nähty.

Mutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän
istui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun.
Hänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen
miehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta
kestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui
ja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo,
jonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita
kasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia
ympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki
kiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren
näyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin
valtavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori
kansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja
tämän äidin näky herätti luottamuksen.

Itse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä
hän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko
ihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.

Aika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi
vallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.

Mahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami
Öhlenschlägerin "Aksel ja Walborg" oli näyteltävä, ja Petra oli
itse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana
kuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen
kansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä,
niinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain
kallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi
itse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta
niistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.

Johtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun,
ne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto
päättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.

    Silloin esiriippu nousi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalatyttö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.