Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Teodor Dalnoki
Author: Jókai, Mór
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Teodor Dalnoki" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



TEODOR DALNOKI

Kirj.

Mauri Jokai

Suomentanut Unto.



Otto Andersin, Pori, 1902.

Otto Andersin'in kirjapainossa.



I.


Hurskaat jesuitti-isät olivat kokoontuneet luostarinsa refektorioon
[ruokasali luostarissa] pitämään salaista neuvottelua. Käsiteltävä
asia oli varmaankin erittäin tärkeätä laatua, sillä, mitä enempi sitä
pohdittiin, sitä mukaa neuvottelevain äänet tulivat yhä korkeammiksi,
liikkeet vilkkaammiksi, kasvot punottavimmiksi; latinaiset puheenparret
risteilivät toisiaan vastaan kuin terävät miekkailusäilät. Vihdoinkin
priori [luostarin esimies] teki mahtisanallaan lopun tuosta
kinastelusta. Hurskaat isät istuutuivat olkapäitänsä kohotellen jälleen
korkeihin tamminojatuoleihinsa ja katselivat sanaakaan sanomatta
eteensä, ikäänkuin olisivat olleet hyvinkin tyytyväisiä esimiehensä
ehdottamaan ratkaisuun.

Mitä asiaa olivat sitte nuo kunnioitettavat herrat semmoisella innolla
ja niin kiihkoisasti riidellen käsitelleet? Sen saamme seuraavassa
tietää aivan yksinkertaisella tavalla.

Koko neuvottelun ajan on oppilas Johannes istunut kyyryisissään
uuninloukossa, sillä hänellä oli velvollisuutena lämmittää refektoriota
sillä viikolla. Sinne oli hän selvästi kuullut joka sanan. Kun sitte
arvoisat isät kokouksen päätyttyä menivät koppeihinsa, hiipi hänkin
varovasti esiin piilopaikastaan ja sipsutti kuulumattomin
askelin keittiöön.

Kyökkimestari ei ollut saapuvilla. Tuossa tilavassa rakennuksessa ei
niinmuodoin tällä kertaa ollut muita asukkaita kuin ainoastaan oppilas
Samuel. Tämä istua kökötti lattialla seisovan suuren saavin laidalla.
Oppilas Johannes oli pitkä ja laiha, oppilas Samuel sitävastoin lyhyt
ja paksu. Toisen yllä oli levätti, toista verhosi pitkä kaapu; molemmat
likaiset ja rikkinäiset, ikäänkuin esimerkillisesti todeksi vahvistaen
tuota vanhaa, kultaista sananlaskua: "Koulupoika näyttää siroimmalta
rikkinäisessä puvussa."

Saavissa oli kaikellaisia kyökkitaiteen mestariluomien jäännöksiä,
jotka siihen päivittäin koottiin. Sitte vietiin koko herkut porsasten
juhlapäivällisten avustamiseksi. Vienti oli molempain äskenmainittujen
oppilasten jokapäiväisenä tehtävänä. He toimittivat sen pitkän, saavin
korvissa olevien reikien läpi pistetyn tangon avulla siten, että sitä
kumpikin päästään olkapäillään kannatti.

Kun oppilas Johannes huomasi, ettei kyökkimestari ollut saapuvilla,
hyökkäsi hän ahneesti saavin kimppuun ja alkoi sen sisältöä innokkaasti
kaivella. Hän löysikin sieltä muutamia makupaloja, jotka näyttivät
olevan ylösottamisen arvoisia, kuten leivänsyrjiä, omenan jätteitä,
juustonkuorta, vihanneksia y.m. Nämä tavarat osasi hän erinomaisella
näppäryydellä käyttää niiden alkuperäiseen tarkoitukseen, nimittäin
oman ruumiinsa ravitsemiseksi.

"Jätä jotain Siegfriedillekin!" murisi Samuel, nostamatta päätään
polviin tuetuista käsistään.

Johannes ei voinut mitään vastata sen tärkeän syyn tähden, että hänen
molemmat leukapielensä paraillaan jauhoivat saavista pelastettuja
herkkuja. Vihdoin kävi Samuelille kateeksi toverinsa hyvä ruokahalu.
Hän hypähti kiivaasti pystyyn ja kirkasi: "pois käpäläsi astiasta,
älä kaikkea sioilta syö!"

Johannes nouti korennon. "Tartuppas toiseen päähän!" sanoi hän tankoa
ojentaen.

"Ei maksa vaivaa, Siegfried kyllä yksinkin kantaa saavin läättiin."

"Siegfried ei ole täällä."

"Hän tulee pian -- kuulen jo askeleensa pihalla."

"Sitäpaitsi ei hän täst'edes enää tule olemaankaan täällä meille
kuuluvia töitä hyväntahtoisesti toimittelemassa. Uuninloukossa
kuulin, mitä isät tänään keskustelivat."

"No, mitä he puhuivat?"

Molemmat istuivat saavin laidalle.

"Domicella linnassa vaatii isiltä kasvattajaa pojalleen, joka on pieni
paholainen, kuten tiedät."

"Ei yksi pieni, vaan kaksitoista suurta paholaista."

"Joka kirkossa viheltää."

"Ja suitsutusastiaan tulikiveä panee."

"Ja kiroilee. Hän kiroilee sekä kaikkein pyhimysten että kummitusten
nimen kautta."

"Myös hän kiusaa eläimiä."

"Jaa. -- Hän pisti kerran palavaa taulaa minun aasini korvaan, niin
että tuo siivo eläin tuskasta raivostuneena polki rikki rukousnauhani."

"Isät sanovat, että hän on yhtä jumalatoin kuin äitinsäkin. Ja tänään
guardiani [luostarin taloudenhoitaja] väitti, että äiti on kaikkein
miesten perikato. Ymmärrätkö, mitä hän sillä mahtoi tarkoittaa?"

"Luultavasti on linnanhaltijatar noita, joka asettaa miesten suuhun
suitset ja ratsastaa heillä Valpuriyönä Brockenille." [Brocken on
kukkula Hartz-vuoristossa Saksassa. Sinne luultiin noitien ennen
vanhaan kokoontuvan.]

"Varmaankin, sillä guardiani sanoi vielä lisäksi, että kreivitär on
tehnyt syntiä kaikkia kymmentä käskyä vastaan eikä mikään ole hänelle
pyhää. Lopuksi mainitsi hän, että tämä julma rouva on tappanut
miehensä myrkyllä, jota oli kaatanut juomaan."

"Se on uskottavaa. Myös minulle antoi hän kerran juotavaa, kun vein
kirjeen luostarista, ja varmaankin oli siinä myrkkyä, sillä koko yön
kaiveli sisuksiani niin hirveästi, etten voinut lainkaan nukkua."

"Priori sanoi myös, että tämä suojelusherrattaremme ja hänen poikansa,
tuleva suojelusherramme, ovat karvas kalkki ja rangaistus meille.
Tahtoi lisäksi tietää, josko kukaan veljistä olisi halukas
vapaaehtoisesti lähtemään opettajaksi nuorelle herralle."

"Voin mielessäni kuvitella, mimmoiseen tuskaan isät tulivat."

"Sanos muuta. Yksi sanoi, että hänellä on kylmän vihat jalassa, toisen
maksa oli kipeä, kolmas väitti osaavansa niin huonosti unkaria ja
slavilaista kieltä, ettei sentähden kykene opettajaksi, neljäs sairasti
jalkojansa ja viides kertoi tehneensä pyhän lupauksen, ettei hän
milloinkaan puhele naisten kanssa."

"Luultavasti he lähettävät sinne Siegfriedin."

"Miten sinä sen saatoit arvata?"

"Sille raukallehan käy tavallisesti aina huonosti."

"Muuan sanoi: 'Siegfried on vielä liian nuori semmoiseen toimeen.'
Siihen priori vastasi: 'Hän on kyllä nuori, mutta ankara tavoilleen.'
Toiset arvelivat: 'Hän asetetaan siten suorastaan pahan hengen
kiusattavaksi.' 'Sitä suurempi on hänen riemunsa ja palkkansa oleva
voiton hetkellä,' arveli priori. Jotkut vielä sanoivat: 'Mutta hänhän
on vasta vain halpa veli.' 'Nimitämme hänet isäksi nyt heti,' virkkoi
priori. 'Se on mahdotonta,' huusivat muut yhteen ääneen. 'Silloin
täytyy jonkun teistä mennä,' määräsi priori. Tämän kuultuansa tulivat
kaikki taipuvaisiksi ja myöden antaviksi sekä jupisivat: 'Anna hänelle
isän arvonimi, menköön hän linnaan!' Se oli asian päätös."

Molemmat oppilaat rupesivat täyttä kurkkua nauramaan.

"Siellä tulee Siegfriedillä olemaan suloiset päivät", ivailivat he.

Sillä välin alkoi kuulua kärryjen kolinaa. Takaisella luostariportilla
se lakkasi. Sen sijaan kuului sieltä kolkutus.

Takaportista päästiin talousrakennuksiin. Luostarin portinvartijan
velvollisuus oli vain aukaista ja sulkea pääportti.

"Kuuletko? -- Siegfried on siellä ja kolkuttaa", sanoi Johannes.

"Kuulethan sinäkin sen yhtä hyvin kuin minä."

"Mene heti aukaisemaan!"

"Saman sanon sinulle."

"En löydä jalkojani, en osaa eroittaa mitkä näistä neljästä minulle
kuuluvat."

Mutta Samuel otti tulisijan ääreltä kuumaksi käyneen hiilikoukun ja
koetteli sillä pikimmältään yhtä noista neljästä paljaasta
säärestä. Samassa Johannes, jolle se kuului, karkasi kiukustuneena ylös
ja tarttui raivoisasti kumppaninsa tukkaan. Toinen teki samaten hänen
pääkoristeensa suhteen; molemmat pojat alkoivat vimmatusti toisiansa
kynsiä ja repiä sekä kieriä ympäri kuin tappelevat kissat. Siinä
mylläkässä kaatui myös ruuan jäännössaavi ja purkasi monipuolisen
sisältönsä keittiön lattialle.

Kahakasta vihdoinkin kyllänsä saaneena nousivat toverukset ylös ja
alkoivat pukuansa korjailla.

"Nosta ylös saavi ja korjaa jätteet lattialta! sinä sen kaadoit",
komensi toinen.

"Sinä tyrkkäsit minua", puolusti toinen

"Kun kyökkimestari tämän näkee, saat sinä selkääsi."

"Luuletko itse ilman pääseväsi?"

Kunpikaan ei hankkinutkaan vahinkoa korjaamaan.

Sillä välin oli takaportille kolkuttanut veli odottanut siellä turhaan
avaamista, vaan kun sitä ei kuulunut, lähti hän kärryinensä suurelle
portille, aukasi itse sen ja ajoi siitä sisään. Hänellä oli sangen
huonot ajoneuvot. Ne olivat jonkunlaiset kehnosti kokoonkyhätyt
kaksipyöräiset rattaat, jotka liikkuessaan pitivät senkin päiväistä
vinkunaa; pyörät lenkkuivat surkeasti sinne tänne, jättäen jälkeensä
kaksi käärmemäisesti koukertelevaa viivaa. Kulkuneuvoja veti perin
laiha aasi ja niille oli ladottu kaikellaisia elintarpeita, joita
almuja keräilevä veli oli kylistä onnistunut saamaan.

Semmoista keräystointa nimitettiin "temporiseeraamiseksi."

Kartanolla otti tulijan vastaan isä taloudenhoitaja. Hän tutki
tarkasti saaliin ja merkitsi joka lajin vyöllään riippuvalle
kivitaululle. Samassa hän arvosteli tuloksia ankarasti. Ylipäänsä oli
"temporiseeraus" hänen mielestään, tällä kertaa tuottanut sangen vähän
ja huonoa tavaraa; munat hän huomasi mädänneiksi, jauhot olivat
karkeita j.n.e.

Keräilijä sai tämän johdosta kuulla kovia ja karkeita sanoja.
Taloudenhoitaja kunnioitti häntä kaikellaisilla, ei suinkaan ylistystä
tarkoittavilla latinaisilla arvonimillä, kuten _neqvam, paniperda,
asine_ j.n.e.

Siegfried kuunteli näitä nöyränä ja mitään vastaamatta, pää
surullisesti alaspainettuna. Mustan munkkikaapun päähine peitti hänen
kasvonsa aina kulmakarvoihin asti. Parrasta valui suuria sadepisaroita
alas rinnalle. Hamppuköydellä kiinnivyötetyn kauhtanan alta näkyivät
paljaat jalat. Santaalinsa oli Siegfried riisunut pois ja sitonut
sauvansa päähän, sillä näin sadeilmalla ei anturakengistä ollut mitään
hyötyä.

Kiusallinen ja nöyryyttävä tarkastus loppui vihdoinkin, mutta väsynyt,
läpimärkä vaeltaja ei vieläkään saanut lepoa. Kyökkimestari huusi
häntä.

"Hoi Siegfried! _Huc acceleras! ad culinam_!" kuului keittiöstä
vihainen ääni.

Se olikin muhkea keittiö. Vielä nykyäänkin, kuu luostari itse on
raunioina, luulisi kyökin jäännöksiä tornilla varustetuksi kappeliksi.
Todellisuudessa on tuo torni aikoinaan ollut keittiön mahtava
savutorvi.

Siegfriedin tuli pitää puhtaana ja järjestyksessä tämä suurellinen
keittohuone.

Astuessaan holvatusta ovesta sisään kyökkiin huomasi isä guurdiani heti
ruuan jäännökset permannolla. Tämmöinen jumalattomuus suututti
häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti
hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten
puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sen vuoksi lattia puhdistaa ja
se toimi joutui luonnollisesti Siegfriedin tehtäväksi. Nöyränä
ryhtyikin hän halpaan työhön. Mustan päähineensä työnsi hän taaksepäin
ja käärei ylös paidan hiat. Kun tuo karkea liinavaate oli käsivarsilta
poistunut, tuli näkyviin hieno, valkea iho, joka todisti, ettei
munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tämän tapaisia
raskaita tehtäviä.

Kasvonsa olivat vielä nuoret, niissä oli säännölliset piirteet ja
kärsivä ilme. Vaaleita hiuksia ei vielä oltu tonsuroitu. Silmät olivat
vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkkinäinen ilman vaihdos,
kun hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään kyökkiin.
Guardiani ryhtyi sillä välin kuulustamaan molempia oppilaita. Hän
tahtoi tietää, kuka oli saavin kaatanut. Sitä luonnollisesti kumpikaan
ei ollut tehnyt. Vanha totuus onkin, ettei pahaatekoansa kukaan
mielellään tunnusta. Mutta että pojat keskenänsä olivat kahakoineet,
näkyi selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu
otsassa, Johanneksella suuri sinimarja oikean silmän alla. Kuitenkin he
jyrkästi kielsivät tapelleensa.

"No mistä sitte olet tuon sinimarjan silmäsi alle saanut?" tiuskasi
guardiani.

"Kun minun piti uunia lämmittää", vastasi Johannes, "loukkasin pimeässä
itseni muurin kylkeen."

Guardiani jätti hänen rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.

"Missä sinä olet saanut haavan otsaasi?"

Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä, päätti Samuelikin valehdella,
mutta ei heti keksinyt sopivaa ajatuksen juoksua. Hädissään hän vihdoin
sopersi: "Sen olen itse -- purrut."

"Miten ihmeen tavalla olet sinä itse itseäsi otsaan purrut?"

"Leikissä."

"Kuinka?"

"Nousin penkille seisomaan ja siinä purin."

Guardiani puri huultansa, mietti vähän ja julisti seuraavan tuomion:

"Johannes, joka on arvokkaasti itseänsä puolustanut, saa selkäänsä
kaksikymmentä kepin iskua, mutta Samuel, joka kömpelösti puolustautui,
tulee saamaan kolmekymmentä sivallusta."

Pojat sen kuultuaan alkoivat kauheasti itkeä ja vuodattaa katkeria
kyyneleitä. Mutta kun guardiani samassa käänsi hiukan selkäänsä,
iskivät he vaivihkaa silmää toisilleen. Tuo silmänisku näytti sanovan:
"En minä lyö kovasti, älä siis sinäkään!" Mutta guardianin tottunut
huomio älysi heti veitikkain ajatusjuoksun. Hän päätti sentähden
yht'äkkiä panna rangaistuksen tällä kertaa täytäntöön tavallisuudesta
poikkeavassa muodossa, joka tekisi kaikki salaiset sopimukset
mahdottomiksi ja hyödyttömiksi.

"Siegfried!" sanoi hän käskevästi. "Astu lähemmäksi!"

Puhuteltu totteli.

"Tällä vitsalla pitää sinun iskeä noiden pahantekijäin selkään tuomitut
iskut. -- Tuossa on... He!"

Näin puhuen ojensi ankara tuomari Siegfriedille notkean, suolavedessä
kastellun pähkinäraipan.

Pojat rupesivat kahta kauheammin ulvomaan.

Siegfried ei ojentanut kättänsä tarjottua vitsaa vastaan ottamaan.
Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren
suonissa kiivaasti kiehuvaan liikkeeseen. Posket alkoivat punottaa ja
silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, kädet nyrkittyivät ja
oikea jalka otti uhkaavana vaistomaisesti askeleen eteenpäin.
Värisevällä äänellä vastasi hän:

"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole milloinkaan tottunut
turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä
toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö -- en
saata sitä tehdä."

"Siegfried!" sanoi guardiani jylisevällä äänellä. "Luuletko vielä
olevasi ritarijoukon johdattaja? Muista, että nykyään olet orjain
orja!"

Ja ikäänkuin oikeen havaannollisesti näyttääkseen niskoittelevalle
luostariveljelle tuota alhaista asemaa, antoi esimies hänelle
pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tällä törkeällä häväistyksellä oli se
vaikutus, että pystyyn kohonnut, ylpeä pää painui jälleen alas, posket
kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkittyneet kädet
aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.

"Anna anteeksi isä!" sopersi hän.

Mutta kun hän tarttui tuohon inhottavaan rangaistusvitsaan, jonka
tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasalle alentaa luomisen
kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen
olentonsa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut miekkaa
liikuttelemaan sekä kypäriä ja rautapaitoja ruhjomaan epäsi
koskeakaan edes keppiin, vielä vähemmin taipui sitä tanssittamaan
avuttomain poikaraukkain alastomilla seljillä.

Mutta toisin määräsi ohjesääntö.

Hän oli vasta ainoastaan noviisi [munkin kokelas], eikä siis vielä
tietänyt, että ihmisessä asuu seitsemänkymmentä seitsemän perkelettä,
ja että joka lyönnillä, minkä tuo syntinen ruumis saa, ainakin yksi
paholainen lähtee tiehensä, joten siis piekseminen oikeastaan on suurin
hyvätyö, mitä joku saattaa tehdä lähimmäisellensä.

Sekin piti hänen tulla tietämään.

Nyt kuului priorin ääni eteisestä.

"Siegfried! tule tänne!"

Siegfried hengitti keveämmästi. Nopeasti antoi hän pähkinävitsan
guardianille takaisin ja virkkaen: "priori kutsuu minua", valmistautui
lähtemään ulos.

"Priorilla on valta käskeä. Mene siis kiireesti!"

Siegfried aikoi vetää kaapun yllensä ja kengät jalkoihinsa, mutta
guardiani esti sen sanomalla:

"Mene semmoisena kuin olet! Takaisin olet tuleva joko toisessa asussa
tai entisissä rääsyissäsi ja paljasjalkaisena."

Tuota ei Siegfried ymmärtänyt. Mutta jesuittaveljet eivät saa kysellä,
ainoastaan sokeasti totella on heidän velvollisuutensa. Siegfriedkin
sentähden vaikeni ja astui esimiehensä eteen paidanhihaisillaan ja
paljain jaloin.

"Rakkain poikani", lausui tämä. "Kaksi vuotta olet nyt ollut täällä
oppimassa nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Olet saanut kokea köyhyyttä,
olet tottunut kerjäämään, sairaita hoitamaan ja halvimpiakin töitä
toimittelemaan. Vielä kuusi vuotta, ennenkuin pääset varsinaiseksi
munkiksi ja saat 'isän' arvonimen. Kolme vuotta siitä täytyy sinun
viettää kirjastossa, lukea ulkoa pyhä Augustinus, sitäpaitsi oppia
puhumaan turkin, arabian, kreikan ja venäjän kieliä. Sillä mahdollista
on, että sinut, opintosi päätyttyä, lähetetään joko pakanoita
kääntämään Arabian erämaihin taikka Venäjälle, tsaari Iivana Julman
valtakuntaan, tukemaan ja levittämään Rooman mahtavaa kirkkoa. Kolme
pitkää vuotta istut siis kirjain ääressä, päivät ja yöt opetellen
lukemaan kirjaimia, joiden nimeä et nyt edes tiedä ja joita lausumaan
kielesi tuntuu mahdottomalta. Seuraavat kolme vuotta saat sitte
harhailla villien, vihamielisten kansain seassa, alituisesti vaarassa
tulla ristiinnaulituksi, kuoliaaksi ruoskituksi tai tulella
paistetuksi. Seitsemäntenä vuotena vaellat vihdoin Espaniaan
uskollisuutesi koenäytettä suorittamaan. Vasta sitte, jos kaikki kokeet
onnellisesti läpikäyt, kaikki kiusaukset ja viettelykset voitat, tulet
munkiksi, isäksi vihityksi, joukkoomme otetuksi. Mutta tämän pitkän,
vaikean tien voit myös -- jos tahdot nimittäin -- suorittaa yhdellä
ainoalla helpolla askeleella, sanomalla yhden ainoan pienen sanan:
'suostun.' Huomaa siis! Jos olet tyytyväinen ehdotukseeni, käyt tänä
iltana levolle noviisina, mutta jo huomen aamuna jätät vuoteesi täysin
oikeutettuna munkkina, isänä, meidän vertaisenamme. Muussa tapauksessa
suoritat noviisi-aikasi loppuun tavallisessa järjestyksessä. --
He ... lue tämä!"

Priori ojensi Siegfriedille linnanherrattaren kirjeen.

Kun nuori noviisi sen näki, kalpenivat hänen kasvonsa äärettömästä
peljästyksestä. Silmät verestyivät ja aivot sekaantuivat kerrassaan,
niin ettei hän edes kirjaimia nähnyt, ne kun tanssivat hurjassa
sekamelskassa paperilla. -- Hän luultavasti tunsi entisiltä ajoilta
tuon käsialan. -- Vihdoin tyyntyi hän sen verran, että voi kirjeen
lukea. Sen tehtyään vaipui kätensä hervottomana alas.

Mitä sitte sisälsi tuo kirje? Linnanherrattaren vaatimuksen, että
luostari-isien piti viipymättä lähettää joukostansa kasvattaja hänen
pojallensa.

"Vaalimme on sinuun sattunut", virkkoi priori. "Jos suostut, olet
huomenna isä Siegfried."

Nuorukainen seisoi mitään virkkaamatta, alakuloisena ja pää alaspäin
painettuna.

"Oletko tullut mykäksi?"

Siegfried kohotti päänsä, miehekäs, päättävä sävy levisi jälleen
hänen kasvoillensa.

"Isä suo minulle miettimisaikaa!" lausui hän sointuvalla äänellä.
"Salli minun vertailla keskenään kumpaakin näistä teistä. Sillä
epäilemättä tuntuu minusta matka täältä Madocsanyn linnaan pidemmältä
ja vaikeammalta kuin kulku Bab-eL-Mandebin salmelle tai Sibirian
jääkentille. Ja vähemmin pelkään Iivana Julman ja hänen joukkonsa
tyranniutta sekä erämaiden verta himoavia hyenoja, kuin tämän naisen
hyväilysanoja. Mieluummin opettelen turkin, arabian, kreikan ja venäjän
kieliä, vieläpä sanskriittiakin ja mongolilaisten puhetta, kuin lausun
tuon pienen sanan: 'suostun.' Anna siis ajatusaikaa huomen aamuun
saakka!"

"Saat! -- Ota kirje mukanasi kammioosi, tutki sitä ja rukoile
Herraa että hän ymmärryksesi valaisisi ja sieluasi vahvistaisi. Sillä
toimi, joka sinulle on uskottu, on epäilemättä yhtä tärkeä ja vaikea,
kuin lähetystoimi Skyttain ja villi-ihmisten maassa. _Omnia ad
majorem Dei Gloriam_."

Siegfried poistui kammioonsa. Se oli ahdas, pieni, kapea, matala huone,
viittä askelta pitkä, kahta leveä. Kalustoa ei ollut muuta kun karkea,
matala vuode lattialla ja ristiinnaulitun kuva seinällä. Siegfried ei
käynyt maata vaan käveli tuntikausia edestakaisin kopissaan,
ikäänkuin vangittu leijona häkissään. Kirje virui avonaisena
vuoteella ja siihen missä tämä kirje oli, ei munkkimme saattanut
päätänsä levolle kallistaa.

Aamu ei enää ollut kaukana, kun päätös vihdoinkin kypsyi hänen
sielussaan. Kirje sai poistua vuoteelta, jolle sen sijaan oikaistiin
väsynyt ruumis. Pian vaipuikin Siegfried syvään, virkistävään uneen,
josta ei edes aamukellon soidessa herännyt.

Hän havahtui vasta sitte, kun guardiani käsivarresta' puisteli.

Yhdellä hypyllä oli hän lattialla.

"_Ergo, Siegfried, tandem_: miten olet päättänyt?"

Siegfried astui paljaalla jalallaan kirjeen päälle ja vastasi: "näin".

"_Bene_, valmista siis itsesi ja seuraa minua. Pojat odottavat vielä
rangaistustansa."

"Pidättäkää! Priori sanoi, että ne kaksi vuotta koeajastani, jolloin
minun on täytymys halvimpia töitä toimitella, ovat lopussa. Nyt seuraa
kolme opiskelun vuotta, sen jälkeen vaelluksen aika. Pyövelin tehtäviin
harjoittelemisesta ei hän mitään maininnut."

"Erehdyt, Siegfried! Muistappas! Seitsemäntenä vuotena pitää sinun
mennä Espanjaan, niin sanoi priori. Se merkitsee sitä, että sinun
vuoden ajan täytyy olla pyhän inquisitionin palveluksessa.
[Inquisitioni oli hengellinen tuomioistuin, joka tutki ja rankaisi
paavin opista luopuneita. Suom.] Tule siis nyt jo totuttelemaan itseäsi
semmoiseen toimeen."

Kauhu valtasi nuoren munkin. Kädet putosivat sivuille, kuin
halvauksen saaneina, kasvot tulivat palttinan näköisiksi. Silmät
kääntyivät taivasta kohden, huulet aukenivat; sielunsa silmillä näki
hän ikäänkuin ilmestyksessä ohitsensa lipuvan koirannahkakansiin
sidotun ihmisellisen viisauden, poikien rikkiruoskitut selät, Iivana
Julman sekä inquisitionin kidutuskamarin. Ne kuvat täyttivät hetkeksi
hänen sielunsa. Hänen päätöksensä horjui, vastustuskyky murtui -- hän
nosti kirjeen lattialta, käänsi sen kokoon, pisti povelleen ja lausui
päättävästi: "menen linnaan."



II.


Vielä samana päivänä meni luostarin konventilta vastine linnan
herrattarelle. Siinä ilmoitettiin, että isä Siegfried oli valittu
kasvattajaksi ja että hän jo huomenna saapuu virkaansa.

Uutta tointansa varten sai isä Siegfried komean vaatetuksen.
Vaikeaksi kävi tuntea entistä rääsyistä, paljasjalkaista
kerjäläismunkkia tuossa muhkeassa, kookasvartaloisessa,
silkkimantteliin ja kiiltohattuun verhotussa luostari-isässä, joka
suurta, koirannahkakansiin sidottua kirjaa kainalossaan kantaen
seuraavana aamuna astuskeli maantietä myöten jesuittiluostarista
Madocsanyn linnaa kohden. Luostari ja linna olivat toisistaan noin
tuhannen askeleen välimatkalla.

Linnan portissa oli suuri tungos. Siinä hyppi ja sinne tänne
juoksenteli useita ihmisiä, jotka koettivat välttää pihalta hyökkäävän
villin koirajoukon puremista. Tässä talossa oli nimittäin suuri
paljous kaikellaisia vihaisia koiria, jotka vieraiden tullessa
päästettiin heidän päällensä. Pihassa oli myös vihainen kukko, joka
taistelunhaluisena, kynnet ja nokka sojossa, lensi sen onnettoman päätä
kohden, jonka oli onnistunut hengissä suoriutua koirista portissa.
Lisäksi nuori linnanherra narrineen, heitukoineen [palvelijoineen] ja
koiranhoitajineen oli muurilla vahdissa ja sieltä jousipyssyllään
ammuskeli rauhallisia ohikulkevia.

Siksi päivää, jona Siegfriediä odotettiin, oli linnanherratar erittäin
varustanut miehisen palvelusväkensä jousipyssyillä, niihin kuuluvine
nuolineen sekä lingoilla ja muilla sopivilla heittimillä, kuin
myöskin koirat oli irti laskettu, sillä hänen mielestään tulisi olemaan
erittäin hauskaa katsella, kun hurja väki ynnä vihaiset koirat
ahdistelevat kunnianarvoisaa isää. Hän oli ikävystynyt ja tarvitsi
hiukan huvitusta. Ikävyyden lisäksi tuli vielä äkkiarvaamatta tulinen
viha, joka aiheutui siitä, että hän juuri äsken metsänvartialta sai
kuulla, kuinka naapurilinnan, Mitoschinin, omistaja oli viime yönä
hyökännyt Madocsanyn alueelle, tappanut sieltä paljo metsänriistaa sekä
vastarintaa yrittäneet kreivittären palvelijat sidottanut puuhun ja
lisäksi annattanut heille kelpo selkäsaunan.

Madocsanyn ja Mitoschinin välillä oli nimittäin ammoisista ajoista
vallinnut riita. Sitä olivat omistajat monessa polvessa koetelleet
ratkaista nyrkeillä, jopa toisinaan aseillakin. Nykyään, kun Madocsanyn
omistus oli langennut heikommalle sukupuolelle, ei tosin suhdetta enää
pidetty yllä käsivoimilla eikä miekoilla, mutta sitä enemmän
salakeinoilla ja pienillä, molemminpuolisilla partioretkillä, joten
siis välit eivät suinkaan olleet parantuneet, vaan päinvastoin tulleet
monta vertaa entistään katkerimmiksi.

Munkkiraukan rääkkäys ehkä vähän lievittäisi mielen katkeruutta.

Heti kun siis luostari-isän musta olento näyttäytyi portissa,
hyökkäsi häntä vastaan ottamaan yhdeksän raivoisaa koirahurttaa. Mutta
Siegfried ei ollutkaan arkalasta kotoisin; jäi vain rauhallisena
seisomaan petojen eteen ja, kun ne kärhentelivät puremaan, aukaisi
kainalossaan kantamansa suuren nahkakantisen kirjan sekä räjähytti sen
taaskin kiinni aimo mäjäyksellä. Koirat luulivat että ammuttiin sekä
hyökkäsivät sen vuoksi aika kiireellä kaikille ilman suunnille ja
jättivät munkin rauhaan.

Siten pääsi Siegfried vahingoittumattomana pihalle, jossa nuori herra
-- hänen tuleva oppilaansa -- parasta aikaa oli pallosilla heitukan,
koirarengin ja narrin keralla.

"Hei! Siinä tulee opettaja!" kirkui Matyi, heitukka.

"Merkillistä, etteivät koirat häntä syöneet", ihmetteli Petyko,
koirarenki.

"Heitä pappia pallilla selkään!" kehoitti nuori herra narria, joka
juuri piti pallia kädessään. "Viskaa keskelle kiiltävää silkkikaapua,
niin että siihen jää suuri, märkä, savinen jälki!"

Hersko, narri, totteli ilomielin annettua käskyä.

Mutta munkki oli notkea ja tarkkaavainen; ennen kuin tuo märkä palli
ehti siis sattua häneen, tarttui hän siihen kädellään ja viskasi sen
niin taitavasti takasin päin, että satutti keskelle Herskon naamaa ja
tämän karhunnahkalakki vierähti mutaan.

Tuo oli hauskaa nuoresta herrasta.

"Katsos pappia!" kirkui hän. "Tule lähemmäksi munkki! Sinähän taidat
palloa heittää -- peijakas ... ja minä kun luulin, että munkki ei muka
osaisikkaan muuta kuin rukoilla ja messuta. Mutta jaksatkos lyödä
pallon niin korkealle kun Matyi?... Matyi on vahva poika. -- Nääs ...
mihin lensi!... Vähiltä oli, ettei ikkunaa särkenyt. -- No
koetetaanpas, mihin sinä kelpaat!"

Siegfried sieppasi mailan ja lennätti pallon niin ylös, että se meni
yli linnan katon.

"Kylläpäs sinä olet aika munkki!... Sinun kanssasi minä rupeankin
täst'edes longaa ja meetaa pelaamaan!"

"Teidän ylhäisyytenne osaa siis jo latinaa", imarteli Siegfried.

"Latinaako ... sitä piru osatkoon, mutten minä."

"Mutta longa merkitsee pitkää ja meta on sama kuin rajakivi. Siten
opimme leikkien vaikeimmatkin asiat."

"Todellakinko?"

"Me liisteröimme tiedot ja taidot paperileijaan, jonka laskemme ilmaan.
Sitä tehdessä jää oppi meille itsestään."

"Kuinka? osaatko sinä paperileijojakin lennättää? Mutta varmaankaan et
ole koskaan niin suurta leijaa nähnyt, kuin minun on. Katsos, miten
paksu on sitä pidättävä nuora!... Tämän voi Matye vetämällä
katkaista... Koetappas, Matye!"

"Eihän tuo mitään ole", vastasi Siegfried, kiersi nuoran kolminkerroin
sekä nykäsi sen poikki yhdellä tempauksella.

"Peijakas! -- Oletpas sinä aika karhu... Kuinka kuuluu leija
latinaksi?"

"Draco."

"Entäs paperi?"

"Charta."

"No arkki sitte?"

"Arcus."

"Siis olen jo oppinut: draco, charta, arcus! Sehän on lapsen
leikkiä... Hersko!"

"Näyttää luistavan kuin rasvattu", irvisteli narri, joka oli
suuripäinen, julkeapuheinen, kääpiömäinen rujokas. -- "Korkea-arvoinen
rouva toivoo, että herra munkki kouluttaa nuorta kreiviä yhden vuoden
ajan, ilman että hän kuitenkaan mitään oppii."

"Koetamme tehdä parastamme", tuumi Siegfried tyynesti, "otamme
yhtiöömme erään henkilön, jonka nimitämme 'syntipukiksi,' ja milloin ei
nuori herra osaa läksyjänsä, saa syntipukki selkäänsä."

"Tuoksi syntipukiksi otamme sinut, Hersko -- eikö niin munkki!"
selitteli nauraen nuori kreivi, jota tuo Siegfriedin ehdottama
omituinen kasvatusopillinen järjestelmä erittäin miellytti. Hän oli jo
muutenkin täydellisesti mieltynyt tulevaan opettajaansa.

Narria ei tuo ehdotus oikeen miellyttänyt; hän sen vuoksi rupesi
estelemään sekä tuumi olevansa jo liian vanha semmoiseen kunniaan kuin
syntipukiksi, vaan että koirarenki tai heitukka siihen toimeen paljoa
paremmin soveltuisivat. Muuten tahtoi hän kokonaan päästä näin
epämieluisasta puheenaineesta ja sentähden, viedäkseen juttua uusille
urille, kysäsikin yht'äkkiä Siegfriediltä: "Minkätähden olet tuon
jättiläiskirjan mukanasi laahannut ... onko tarkoituksesi, että nuoren
herran pitää se oppia ulkoa?"

"Ehei, poikaseni, tätä kirjaa tarvitsen paholaisia ulosajaessani."

"No sitte tulet sitä tässä talossa tarvitsemaan sangen paljo ...
meneppäs sen kanssa nyt ensiksi armollisen rouvan luo, siellä
varmaankin kolmetuhatta pirua pitää asuntoa ... niihin voit koetella
taikakaluani ja siten nähdä, josko se johonkin kelpaa."

Tämä pilapuhe sai kaikki ääneensä nauramaan.

"Jaa ... meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini
näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.

Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta,
toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten
käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului
äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän
edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori
herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että
olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi
jälelle.

Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen,
rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä
lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.

"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi
lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi
Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan
vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä
ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. -- Kuunnelkaa mitä
sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja
heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja
sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne,
valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan
[= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää
hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki,
niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä
kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha
riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä
kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian
omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis
sorkkianne, te mölyapinat!... Matkaan ja nopeammin kuin salama!...
Kuuletteko!... Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? -- Ahaa
tuolla! Mitä hän täältä etsii?... No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"

Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren
karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti
kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset -- nuo kullanpunaiset
kähärät -- törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta
hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä
intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli
nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta
punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla
ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä.
Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen
vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä
kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin
liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se
-- naisen kiivaasti liikehtiessä -- salli näkyä korkeakantaiset
keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.

Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No -- tule lähemmäksi, pappi!"

Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus
teille ja huoneellenne!"

Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti
tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät
otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai
kenties myös kasvoja peittääkseen.

Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä
tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva.
Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää
ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne
ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi
milloinkaan menettää malttiaan."

Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna
asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä.
Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.

Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi
alentaa hiljaisemmaksi.

"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte
polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan
hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella
tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa
vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle -- lahjaksi! Se
tulee häntä hävettämään."

Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.

"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla
tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! -- Metsästäjät! Tulkaa takaisin!
Tulkaa tänne! -- Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja
ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä,
että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä
lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"

Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas
linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat
tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He
olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan
ajaa ulos pahat henget.

"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen
pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"

Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan
ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan
korvapuustin.

Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.

"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen
ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin
kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.

Siegfried puuttui asiaan.

"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"

Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet
manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti
itkeä.

"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän
rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä
kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja
sinua opettamaan."

Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi
itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti
tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat
hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita
kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman
haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat
uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.



III.


Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan
nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin
surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:

"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet
kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein
ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää
odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa
eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"

Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille,
silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle
kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.

"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo
kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä
syleili.

"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin
vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."

Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää
sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin
vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät,
halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä
paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui
vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti
syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli
tullut verihaava.

"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä
oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi
kreivittären kasvoilta.

Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti
rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä
taaksepäin.

"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! --
Vettä!"

"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää
todellisuutta."

"Teodor."

"Teodor on kuollut."

"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."

"Ei -- vaan taistelussa itsensä kanssa."

"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."

"Niin -- sen kaksintaistelun jälestä, jossa erään tapoin -- ei.
Syynhän siihen tunnet!"

"En tahdo tuntea; elä siis sitä muistuta. Koko juttu vihoitti minua jo
tarpeeksi aikanansa."

"Hänen aaveensa näyttäytyy minulle jok'ainoa yö."

"Mikset tappanut häntä oikeen kunnollisesti? -- Minuapas eivät aaveet
kiusaa."

Tätä sanoessaan nauroi rouva kamalasti, mutta samalla viettelevästi.

Siegfried tajusi tämän naurun merkityksen. Hän ymmärsi seisovansa
vastakkain kurjan, paatuneen syntisraukan kanssa. "Kun tuo nainen
kerran joutuu helvettiin", arveli hän itsekseen, "viettelee hän itse
saatanan, ja sen sijaan, että hänen pitäisi siellä piinaa kärsiä, tulee
hän varmaankin Belzebubin puolisoksi sekä siten sen kirouksen sijaan
kuningattareksi." Ääneensä sanoi hän: "Mitoschinin linnanherra vainoo
minua."

"Minua myös. Hänen joka sanansa on kirous. Jos ne kävisivät toteen, ei
taivaassa enää olisi yhtään salamaa eikä helvetissä paholaista. Minä
heille ainoastaan nauran."

"Sitä pahempi ovat kironsa sattuneet minuun. Hän on lähettänyt
minulle uhkauksen, että jos hiukankin seurustelen hänen tyttärensä
kanssa, jopa jos edes näenkin vain tämän, laitetaan lapsi heti
sielunhukuttajaan [pieni, yhdestä puusta koverettu sangen vaappuva
vene, jommoisia käytetään Unkarin virroilla] ja lasketaan turvatoinna
kuohuvan virran valtaan. Ja että Mitoschin sanansa pitää, saat olla
varma."

"Ja sinä rakastat tytärtä niin suuresti, että maailmasta luovuit ja
luostariin sulkeusit. Mutta et ole häntä unhottanut. Kenties rupesitkin
munkiksi vain sentähden, että pääsisit tähän luostariin ja siten
lähelle mielitiettyäsi?"

Lemmenkateus ja viha huokui naisen joka sanasta.

"Erehdyt. Kun olin päättänyt maailmasta luopua, matkustin Roomaan ja
yhdyin siellä jesuittimunkistoon. Kenraali sai tietää kotipaikkani;
sentähden lähetti hän minut Madocsanyn luostariin..."

"Jota sinä et suinkaan olisi tahtonut nähdä!"

"Minun täytyi totella. Tulin siis sinne ja harjoitin katumuksen tekoa.
Toimittelin myös raskaimpia ja halvimpia töitä siellä. Kävin kerjäten
talosta taloon, kylästä kylään; kiusasin ruumistani ja sieluani
yht'aikaa."

"Tarkoituksessa 'häntä' nähdäksesi...?"

"Ei vain hänet unhottaakseni."

"Etkö todellakaan ole sitte tyttöä sen jälkeen nähnyt? Etkö edes mitään
hänestä kuullut? Hän on kaunis ja vielä naimaton. Odottaa sinua yhä..."

"Turhaan odottaa... En edes rukoillessani uskalla häntä muistella.
Minähän olen nykyään se, mikä olen, raaka, tunnotoin eräkäs.
Ruususeppele [ruususeppeleellä tarkoitetaan tässä sekä rukousnauhaa
että tuoreista kukkasista punottua seppelettä] ei enää kuulu
ohimoilleni, vaan ainoastaan käsilleni. Sen tuoksu ei ole enää tuore,
sen piikit eivät enää pistele."

"Ja miten tuli luostarinkonventti juuri sinut valinneeksi opettajaksi
pojalleni?"

"Muut pelkäsivät sinua."

"Sano ennemmin, että he pelkäsivät minun pahaa mainettani. Sinä
pelkäsit kuitenkin enite ja tulit kuitenkin. Tulit sen naisen luokse,
jota vihaat, jonka kuumat suutelot täyttävät sinut inholla ja
kauhistuksella, jonka niin usein olet kylmyydellä luotasi työntänyt,
josta tiedät, että hän sellaisella intohimolla sinua rakastaa, jotta
ikkunan ruutunsakin on täyteen kirjoitellut nimeäsi sekä alituiseen
sinua ajattelee niin hyvin valveilla ollessaan kuin nukkuissaankin.
Tästä kaikesta huolimatta tulit tänne...!"

"Käskettiin ja minun täytyi totella."

"Ja missä tarkoituksessa tulit?"

"Pyhää ja kallista tointa hoitamaan."

"Ha, ha, haha...! No mikä se mahtaa olla?"

"Kasvatan poikaasi totiseen uskoon ja Jumalan pelkoon sekä opetan
hänelle hyödyllisiä tietoja ja taitoja."

"Tiedän, tiedän. Herrat jesuitit pelkäsivät, että minä vihoissani
lähettäisin poikani Saros-Patákin kouluun, antaisin hänen tulla
kalvinilaiseksi ja lahjoittaisin omaisuuteni kollegiumille. Siitä
heidän hurskas intonsa."

"Ehkäpä."

"Mutta sinulla on täällä toinenkin toimi. Kuten hurskasten isäin
kirjeestä näin, ovat luostarin ylhäisiin perheisiin lähettämät
opettajat samalla rippi-isiä. Siis tulet sinä olemaan minun
rippi-isäni!"

"Tiesin sen."

"Vai tiesit. Mutta et aavistanut, että sanat, joita päivittäin tulen
korviisi kuiskaamaan ja joita sinun pakosta täytyy kuunnella, eivät
ainoastaan minua, mutta myöskin sinut turmioon saattavat. Synti, josta
sieluni päästät, antaa omille himoillesi uutta kiihdykettä. Ja kun
kätesi siunaten lasket päälaelleni, polttavat punaiset hiukset sormiasi
kuin hehkuva rauta. Tiesitkö tämän kaiken?"

"Oih ... minä tiesin."

"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa
polvistun ja korvaasi kuiskaan: _Pater peccavi_. Minä rakastan erästä
miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en
voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta
ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä
hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se
tuottaa minulle suloista nautintoa. _Mea culpa! Mea culpa!_... Minulla
oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas.
Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä
hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin
saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. _Mea culpa! Mea culpa!_
Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! -- Mutta hänen sydämensä ei
välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta
neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen
liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu
syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen.
Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. _Mea culpa! Mea
culpa!_ Ole minulle laupias! -- En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta
tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra
taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi,
mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko
maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen
kanssansa matkustamaan."

Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia
kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.

Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja
lausui lempeästi:

"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"

Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa
jättämiä märkiä, savista jälkiä.



IV.


Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei
ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos,
jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo
monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja
ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen
Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya.
Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä
tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty
selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään
kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat
olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi
vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset
viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta
varmuuteen ei vielä oltu päästy.

Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain
neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää.
Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.

Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen
tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen
salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että
muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita
harjoittamaan.

Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa
ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi
yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää
tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.

Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän
ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon
joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen.
Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa
eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut,
piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän
havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi
häntä rauhoittaa.

Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona.
Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.

Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä;
Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla
viiniruukku ja pikari.

"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa
vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi
meistä on narri kumpi viisas."

"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi
Siegfried.

"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! -- He!"

"En juo viiniä."

"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"

"Siinä on mustetta."

"Sitä en ole koskaan juonut, mutta sopisihan sitä kerran maistaa.
Annappas minulle kulaus pöntöstäsi?"

"Ei mustetta juoda."

"No, mitä sillä tehdään?"

"Teroitetaan hanhenkynä -- näin, kastetaan se musteeseen ja piirretään
kirjaimia, jotka ovat ihmisen sielulle suuremmasta arvosta kun viini
ihmisen kurkulle."

"Noo -- annappas nyt vain minulle pieni tilkkanen, että tiedän, miltä
se maistuu!"

"Ei tätä voi juoda."

"Ovatko nuo koukerot isossa kirjassasi sillä tehdyt?"

"Ovat. -- Ne ovat vierasta kieltä, jota en itsekään ymmärrä."

"Et ymmärrä? -- mutta silloinhan ei noitakirja ole sinulle suuremmasta
arvosta kuin minullekaan? Yhtä hyvin voisin minä istua siinä ja seurata
sormillani variksen varpaita!"

"Sinulla on oikein, narri."

"Minä sanon sinulle jotakin. Jos voin mustettasi juoda, s.o. opin
kirjaasi ymmärtämään, tahdotko sitte ottaa naukun viinituopistani?"

"Siihen kauppaan suostun."

"No, odotappas silmänräpäys. Ennenkuin sinä tulit, oli täällä muuan
köyhä ylioppilas, jonka kanssa monet illat tämän saman pöydän ääressä
valvoin. Hän raapusteli myöskin hanhenkynällä variksenjalkoja
paperille, kuten sinäkin teet. Mutta sen sijaan, kun sinä juoksutat
kynää vasemmalta oikealle, teki hän päinvastoin. Sinun pitäisi
myös koettaa kulettaa sormiasi samoin päin. Mikä on hullun kirjasi
nimi?"

"Eitukluk uttalas."

Narri mietti hetkisen ja päästi sitte suuren naurunhohotuksen.

"No enkö minä sanonut", hirnui hän, "että ensiksi kykenen sinun
mustettasi juomaan. Luehan sanat oikealta vasemmalle, niin saat
arvoituksen ratkaistuksi! Eitukluk uttalas, sehän on sama kuin
salattu kulkutie."

Siegfried aukasi suunsa ja silmänsä selkiselälleen. Siinähän se nyt
oli. Mitä kahtena satana vuotena kirjanoppineet eivät olleet selville
saaneet, sen ratkaisi narri kahdessa minuutissa. Ha, ha, haha!

Kirja oli unkarin kieltä, kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla
nurinpäin.

Nyt alkoi Siegfried lukea narrin neuvon mukaan oikealta vasemmalle.
Hyvin sujui. Ensin meni kaksi riviä, sitte kolme ja niin koko sivu.
Jota enemmän hän luki, sitä punaisemmaksi tulivat poskensa, silmänsä
alkoivat loistaa ja kasvojen kovat piirteet sulamistaan sulivat.
Nyrkkiin puristunut oikea käsi putosi raskaasti pöydälle.

"Katsokaa vain!" kirkui narri, "hurskas isä on juopunut omasta
musteestaan."

Siegfried löi kirjan kiinni ja hypähti kiivaasti ylös.

Kirja ei suinkaan ollut semmoinen, että paholainen olisi sitä
pelännyt, päinvastoin oli sen sisältö mieluista ijankaikkisen syvyyden
isälle.

"Minäpä kykenin sinun pullostasi juomaan. Otappas nyt sitte kulaus
minun ruukustani!" sanoi narri voiton riemuissaan sekä täytti pikarin
reunoja myöten viinillä.

Muinoin oli Siegfried ollut tuon tulijuoman harras ystävä, mutta
kahteen vuoteen ei pisaraakaan ollut tullut hänen huulilleen. Tämän
tulivirran vaahto on helvetin tienviittana; siitä aiheutuivat monet
synnit nuorille ja vanhoille.

Munkin kasvot ilmaisivat kiivasta janoa.

Kirjan sisältö oli varmaankin pelkkää tulta, niin että joka siitä
siemauksen hörppäsi, tunsi valkean rinnassansa ja tarvitsi
sammutusainetta.

"Anna tänne pikari!"

Narri totteli käskyä kiireesti ja munkki tarttui vapisevin sormin
pikariin sekä vei sen huulilleen. Ensin koskettivat huulensa vain
hiukkasen tuohon taikanesteeseen, vaan pian hän tyhjensi koko
sisällyksen kerrassaan. Sillä oli sama vaikutus häneen, kuin johonkin
semmoiseen henkilöön, joka ei koskaan ennen ollut viiniä maistanut.

Hän nojautui tuolinsa selukseen veltosti; kasvoissa kuvastui kuin
peilissä ne erilaiset näyt, mitkä kulkivat hänen sisällisten silmiensä
ohitse. Puoliavoimet huulet olivat hymyssä. Vaistomaisesti
tarttui hän ihmeelliseen kirjaan ja avasi sen.

Tällöin säikähtyi poikanen unessaan niin kovasti, että hän huutaen
putosi lattialle.

Munkki juoksi kiireesti hätään, nosti lapsen maasta ja peitteli hänet
huolellisesti vuoteeseensa jälleen, samalla rauhoittavia sanoja
puhellen. Lapsi tulikin levollisemmaksi, pelottavat unikuvat häipyivät
ja täysin rauhoittuneena kietoi hän vihdoin kätensä Siegfriedin
kaulaan sekä vaipui sikeään uneen.

"Sinusta tulisi mainio lapsenpiika!" sanoi narri. "Tämmöisissä
tapauksissa ennen on minun täytynyt puoli tuntia hieroa nuoren kreivin
jalkapohjia sekä laulaa parhaat lauluni, saadakseni hänet
tyyntymään. Ja sinä sait hänet tyyntymään yksinkertaisesti vain siten,
että laskit kätesi otsallensa! -- -- Het! otetaanpas vielä ryyppynen!"

"En huoli enää sinun viinistäsi."

"Noo, särvi sitte omaa viiniäsi taasen!"

Munkki katsahti eteensä ja huomasi ihmeekseen, että salaperäinen
noitakirja oli auki, vaikka hän sen äsken oli sulkenut. Jo johtuivat
mieleensä näyt ja kummitusjutut.

"Oletko sinä kirjaa liikuttanut?" kysyi hän narrilta.

"En ole, enkä sitä tekisikkään, vaikka luvattaisiin minulle koko
Madocsanyn linna ynnä sen kaunis haltijatar kaupanpäällisiksi."

Munkki kyyristäytyi nojatuoliinsa sekä rupesi jatkamaan tuon
kummallisen kirjan lukemista.

Jota enemmän hän luki, sitä selvemmin alkoi kasvoissaan esiintyä ilme,
joka todisti, että hänen sisässään vallitsi tiedonjanon tunne. Jokainen
luettu sivu lisäsi vain sitä. Luultavasti ei kirjaa tultaisi nyt
kiinnipanemaan, ennenkuin viimeinenkin rivi olisi siitä luettu.

Vihdoin sanoi munkki narrille: "Noudappas minulle koko ruukullinen
viiniä!"

Kun sitte nouseva aurinko aamusella kultasi maalatuita ikkunaruutuja,
nähtiin narri pöydän alla kuorsaten lojumassa. Mutta pappi tirkisteli
yhä kirjaan. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan uneksi valveillaan.

Ja kirja "Eitukluk uttalas" ei ollutkaan mikään salaperäinen
noitakirja.

Se oli erään orabiti munkin kirjoittama teos. Lopussa oli selitys,
miksi teos oli laadittu näin kummallisilla kirjaimilla ja ne niin
oudosti järjestetty.

Se sisälsi tarkan kertomuksen eräästä tunnelista, joka muka
Waag-virran alatse kulkien keskenänsä yhdistäisi Madocsanyn ja
nelitornisen Mitoschinin linnat.

Siihen aikaan, kun kuuluisa unkarilainen sotapäällikkö Juhani Hunyady
taisteli voitollisesti turkkilaisten lukemattomia laumoja vastaan,
olivat molemmat linnat böömiläisen rosvojoukon hallussa. Siellä he
saivat rauhassa mellastella ja ilkeyttään harjoitella pitkät
aikaa, kun Unkarin sotilaat tarvittiin rajoilla, varjelemassa Eurooppaa
turkkilaisten raivolta. Sillä niinhän se on, että sillä, joka karhun
kanssa paraillaan taistelee, ei ole aikaa hyttysiä kasvoiltaan ajella.
Vihdoin alkoivat maan aateliset kreiviensä ja voivodiensa johdolla
heitä ahdistella. Mutta ihme ja kumma. Kun toinen näistä linnoista
saatiin väkirynnäköllä voitetuksi, ei siellä ollut ristinsielua. Samoin
oli laita toisen kanssa. Mutta siitä huolimatta jatkuivat taistelun
jälestä mellastukset ja ryöviöt ympäristössä. Rosvot olivat käyttäneet
kulkutienään ja pakopaikkanaan linnojen välillä olevaa Waag-joen
alatse kulkevaa tunnelia.

Näin kävi ajasta aikaan aina siksi kun Mathias kuningas [Mathias
Corvinus] tuli hallitukseen. Hän vahvistettuansa valtansa ulkonaisten
vihollisten suhteen, käänsi puhdistavat aseensa sisällisiä oloja
järjestämään. Sotajoukko lähetettiin myös böömiläisiä rosvoja
kurittamaan. Yht'aikaa piiritettiin sekä Madocsany että Mitoschin.

Ryövärit pakenivat ensin Mitoschinista Madocsanyyn, mutta sielläkin
olivat kuninkaan sotilaat vastassa. Pako oli mahdotointa. Ja kumminkaan
ei heitä saatu koskaan kiinni.

Tähän aikaan kirjoitti orabiitti munkki merkillisen teoksensa.
Siinä hän kuvaili tarkasti sekä perinpohjaisesti kelle linnat olivat
kulloinkin kuuluneet ja mistä paikasta tunneli niissä kummassakin
alkoi. Tämän hän teki sen vuoksi, että, jos jälkeentulevaiset
sattuisivat erehdyksessä käytävään joutumaan, osaisivat he sieltä pois,
tai jos myöskin joiden kuiden pistäisi päähän ruveta etsimään niitä
runsaita aarteita, jotka ryövärit, hänen luulonsa mukaan, olivat
erääseen sivuholviin kätkeneet, he löytäisivät ne. Noista aarteista
puhuttiin muutoin sangen laajasti. Mainittiin, että niitä oli monta
monituista säkillistä kultaa ja hopeaa. Sitte kerrottiin, kuinka
ryövärit olivat kerran ottaneet kiinni erään ylhäisen rouvasihmisen
sekä pitäneet häntä vankina monta vuotta. Kuolemansa jälkeen oli hänet
haudattu sangen loistavilla juhlamenoilla sekä ruumis asetettu erääseen
tunnelin salakäytävistä.

Mihin rosvot itse olivat piirityksen aikana joutuneet, siitä ei kirja
tietänyt mitään mainita. Luultavasti olivat vielä hengissä olevat,
kuninkaan sotajoukkojen heitä molemmista linnoista ahdistaessa ja
nähdessään olevansa auttamattomasti hukassa, vetäytyneet johonkin
käytävän sivuaukeamaan sekä sinne salpautuneet ja siellä käyneet
vapaaehtoiseen kuolemaan, sillä he hyvin tiesivät, että jos elävinä
kiinni joutuisivat, hirsipuu ehdottomasti tulisi jokaisen osaksi.

Voittajat saivat paljo kultaa ja hopeaa saaliiksensa.

Linnat joutuivat aatelissukujen haltuun. Salaisen käytävän loppukohta
unhottui kummassakin, niin ettei sitä enää lainkaan tiedettykään; koko
käytäväkin vähitellen häipyi ihmisten mielistä.

Tuo salaperäinen kirja olisi sen kaikille kertonut, jos vaan sitä olisi
osattu lukea. Mutta sen oli ainoastaan isä Siegfried voinut tehdä.



V.


Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen
sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi
tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa
leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä
sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain
hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on
tähti.

Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se
on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat
rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian
Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay
nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut
pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa
pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä,
Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin
pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun,
huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.

Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa
tapauksessahan olisi koko linna _cum appertinentiis_ langennut
valtiolle.

Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa.
Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei
ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin
kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan
määrättyinä aikoina.

Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus
olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi
siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle
papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.

Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä
ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet
mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula
mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi
Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.

Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan
hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan
alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja
kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi
itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin
jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin
ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen
nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin
kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat
kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta
meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.

Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua
tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen
kääntyneenä.

Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea
alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär,
Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä
linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin
protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan
valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret
äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas
protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli
hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra
uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä
huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa
kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on
aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja
vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin
nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli
siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana.
Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti,
ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä
maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun
välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi
petojen kumea karjunta.

Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että
kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene
rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen
kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.

Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa
illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja
kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat
petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen
tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva
ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri,
verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot
ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen
möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin
mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen
luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa
tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella
ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös
samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla
keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä,
jatkuu koko yösen.

Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.

Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat
kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on
aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista
kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava
takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii
siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli
peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu.
Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle
ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan.
Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan
valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata
murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa
kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat
pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee
oikealle ja vasemmalle jotain -- hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja.
Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa
rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon
ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.

Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään,
synkän pimeyden ympäröimänä?

       *       *       *       *       *

Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa
oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin
kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille
ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja
ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin
viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin
ensimäiselläkin kertaa -- samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis
paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen
toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria
tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle
onnellista ylösnousemista.

Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa
luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät,
silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat
silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille
ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista
tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty
pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta
riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus
peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat
posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt
mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut
olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei
hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi,
kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei
miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen
kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi
käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään
ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut.
Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen
kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään
välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän
itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän
jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään
vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää
tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.

"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin
sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.

Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli
herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas,
mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua
toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu
kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin
tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata
ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen
ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen
elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes
vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan
vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät
hänen koko toimintansa ja elämänsä.

Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten
kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin
pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o.
juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan
karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia
seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja
sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia
y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara
vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja
muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.

Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui,
oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo
velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä
saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin
tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä
slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja
hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita
latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti
viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä
maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin
nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka
esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja
unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin
huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan
maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja
synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:

"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt
ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit
pystyyn laittaa."

"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri
vietettiin.

Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän
alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta
kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät
otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua
pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä
päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan,
ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra
ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän
paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka
hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! -- hän oli oikea
nero."

Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti
vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät
käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien
alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä
rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria
ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät
kaikki yhteen kasaan.

Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä
murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän
ei pelkäisi ketään. -- Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon
pihalle."

Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja
katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät,
penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja
valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi
selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan
naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin
kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat
hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen
ilkeimmästi ivattiin.

Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät,
liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään
viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat
juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte
mennään huutaen ja hoilaten pihalle.

Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin
vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten
kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu
rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo
ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei
kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän
savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia
katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.

"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! -- Kesken
torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin
voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä
kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen
hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti
häneltä. -- Jaa! ... pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella
kuninkaan neuvostolla yhteensä. -- Helposti hän olisi saattanut elää
sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. --
Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan
vuotta... Se on totta... Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun,
sillä ne hän on ollut kuolleena... Vaan minkä vuoksi hän oikeen
kuoli... Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui... Muutoin
olisikin se toinen saanut loppunsa... Ja semmoista sanotaan oikeudeksi!
-- -- -- Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat!
-- -- Hän juoksi kuiviin... No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit
kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta?
-- -- -- Arkaa väkeä... Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan
tomuksi. -- -- Minunko poikani tomuksi! -- Ei ikänä. Hän muuttuu
kullaksi taikka timanteiksi. -- -- Jo huomen aamuna avautan
arkkunsa ja katson. -- -- -- Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon
kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. --
Miksi juuri siellä? -- Hän itse niin tahtoi ... luultavasti sen vuoksi,
että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. -- Kyllä
hän heitä mahtaakin härnätä! -- -- Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle
nokkapiuvia?... Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla... Mitä se
on?... Kellon soittoa?... Kuka kuulee sen?... Eikö kukaan muu kuin minä
yksin? -- Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?... Etkö kuule?...
Gingallo! Gingallo!... Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?...
Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"

Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja
mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet
alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa
juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.

Kumminkin hän luuli uneksivansa.

Kirkontornin pieni kello soi edelleen.

Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi
seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja
sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle
päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.

Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia
kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää
soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.

"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta.
"älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän
kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista
kirkon ikkunoista oli valaistu.

"Katsos! Mitä tämä on?"

Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten,
toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin,
joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja
karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä
olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas.
Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta;
ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.



VI.


Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.

Myöskin hän vietti -- vietti omalla tavallansa -- muistoa tuosta
surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä
vuodatti.

Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä
käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen
viedä.

Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä
kuin sulhastakin kohtaan.

Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti
kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään
poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili?
Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen
elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea
löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän
itse sitä aavista.

Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen
tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa
valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun
sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa
lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine
kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine
viettelijä-naisineen.

Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen
hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon,
joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa
huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut,
merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. --
Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. --
Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.

Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut -- särkyneelle
sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija -- mutta isä ei siitä
kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki
naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa.
Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta
luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin
kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli,
sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.

Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä
hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.

Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan
sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään.
Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina
kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.

Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.

Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan
ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan
kimallus, ja sitä neiti katseli.

Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. -- Olisiko se
kenties harhanäkö? -- Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen,
ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan
näkynyt.

Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi
vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa.
Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.

Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.

"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.

Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla
sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva
sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento... Samallainen kuin
Antonius padualainenkin ... munkkipukuinen, paljasjalkainen,
tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava
tulisoihtu kädessä.

Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.

Ehkä tuo ilmestys ennustaa hänen kuolemaansa!

Jospa niin kävisikin.

Ilmestys astuu alas alttarikehyksestä, harppaa lattialle yli pyhien
kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähtää ylös, kiljasee ja nostaa
suojellen, rukoillen kätensä. Silloin kuulee hän mainittavan nimeänsä.

Magdaleenasta tuntuu, kuin tekisi maailma täyskäännöksen kulussaan.
Lopulta vaipuu hän tainnoksissa maahan.

Kun hän taaskin tietoisuuteen tuli, tunsi hän säteet eräistä silmistä
ylitsensä virtailevan; ne lämmittivät, elähyttivät, kuin aurinko armas.

Oliko se todellakin hän?... Kenties uneksui hän vielä... Oli
tainnoksissa ja sielunsa silmillä näki ajatustensa esineen... Ei tämä
on lihaa ja verta... Se on todella hän... "Teodor."

Vaistomaisesti huulet tämän nimen lausuivat.

Myös hänelle oli hän aina vaan "Teodor."

"Tulitko sinä taivaasta tänne minun luokseni, rakkaani?"

Nuori munkki nyökkäsi surullisesti päätään myöntymyksen merkiksi. Siltä
näyttikin todella, että hän kuolleiden valtakunnasta tulee. Niin
kalpeat olivat poskensa, niin kylmät kätensä.

Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli
tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän
jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.

Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.

"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan
elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä.
Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet
minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut.
Minä sillä aikaa pakenin."

"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa
kädellään silitellen.

"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on
nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää
sinun rakastettusi ja sulhasesi -- en enää tulevaisuutesi toivo -- en
enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa -- vaan ainoastaan välittäjäsi
taivaan kanssa: isä Siegfried."

Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli hartaudella hänen kättään: "Isä!"

Syvään huoaten puheli Siegfried:

"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun
Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole
sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin
mielelläsi menisit."

"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin
minun kanssani unissa puhellut?"

"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä
täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän
tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen
saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi
sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."

"Minä en häntä edes tunnekkaan."

"Sitä parempi. Tuo aijottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas
ja patajuoppo. Sitäpaitsi on hän jo ollut kuusi kertaa naimisissa
ennen. Lisäksi on hän sozianilainen mielipiteiltään."

"Siis Jumalankieltäjä?"

"Hän kieltää pyhän Kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain
hurskas ihminen eikä mitään muuta sekä Pyhä Henki ainoastaan valkea
kyyhkynen."

"Pelasta minut hänestä!" rukoili tyttöraukka, munkin polvia syleillen.

"Jos niin tahdot."

"Tahdon, tahdon toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Kuinka pääsit?"

"Tulin todellakin läpi helvetin. Läpi pitkän, maanalaisen käytävän,
jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt ja jossa vielä näkyy jälkiä
hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Kamalata on tätä tietä kulkea.
Sen olemassa-olon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka
sisällöstä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt selvää
ottaa, vaan sitte vihdoin narri osotti minulle oikean selityksen. Sekin
oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi myös minut muutaman
sangen vastenmielisen henkilön seuraan. Munkistomme ankarat säännöt
pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi taloon erään rouvan,
jota kammoan enempi kuin beliaalia kaikkine käskyläisineen! Asun
Madocsanyn kreivittären linnassa."

Tyttö puristi rintaansa ja syvä huokaus kuului hänen huuliltansa.

"Se on minun helvettini ja minun paholaiseni. Kauheaa kidutusta on,
että minun joka päivä täytyy nähdä tuota naista, jota minä sydämeni
pohjasta inhoon, aina ensimäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä
vastenmielinen ja iljettävä on aina nainen, olkoonpa sitte kuinka
kaunis tahansa, joka tunteensa miehelle ilmoittaa ja lempensä
pyytämättä tarjoo. Sitäpaitsi on minun, hänen rippi-isänään, täytynyt
kuulla ja vieläkin joka päivä täytyy kuulla, mitä syntisimpiä ja
viettelevämpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastunut ja harhaan
joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää tavan, jolla hän
leskeksi tuli. Mutta ripin salaisuutena nämä asiat jäävät sieluuni
ainaisiksi sinetillä tukituiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni.
Näistä teoista, näistä ajatuksista pitää minun Jumalan puolesta hänelle
julistaa absolutiooni [synninpäästö], vapahdus, anteeksiantamus, vaikka
en suinkaan sitä saattaisi milloinkaan tehdä omasta puolestani. -- Eikö
tämä kaikki ole pahempaa kuin itse helvetti?"

Tyttö puristi lujasti nuoren miehen kättä ja sanoi:

"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en
enää valita."

"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on
erityinen nautinto kertoa sinusta kaikellaista, jonka hän tietää minun
sieluani haavoittavan. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu ja
kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pitäisi aikaa kuluttaa
turhalla vaikeroimisella. Sinun täytyy kohta kotiasi palata, samoin
minunkin olopaikkaani. Minulla on pitkä maanalainen tie käytävänä ja
minun pitää vielä pimeän aikana Madocsanyyn ehtiä, ettei kukaan
matkaani huomaisi eikä käytävääni oppisi tuntemaan. Vastaa siis pian:
Tahdotko mennä luostariin eli ei?"

"Se on minun ainoa toivoni täällä maan päällä."

"Tulee toteutumaan. Sitävarten pitää minun antaa tieto tästä sinun
päätöksestäsi erään luostarin abbedissalle. Sitte vien sinut salaisesti
maanalaista käytävää myöten Madocsanyyn, josta muuan nunna sinut
kulettaa suletuissa vaunuissa luostariinsa. Se vaatii valmistusta ja
suurta varovaisuutta. Kaikessa tapauksessa määrätkäämme aika, jolloin
täällä jälleen toisemme tapaamme."

"Ensi sunnuntaina."

"Sanokaamme -- joka sunnuntai, heti puoliyön jälkeen. Ennen en minä voi
saapua, sillä se kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattajana minulla on
kadehtimaton kunnia olla, ei nuku koskaan aikaisemmin, ja illan
viettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan
tukkihumalaan."

"Mutta sanoppas!" kysyi tyttö, "mistä tiesit, että minut täältä, tähän
aikaan saattaisit tavata? Saitko unessa ilmestyksen?"

"Voisin koko maailmalle valehdella, mutta sinulle sanon totuuden.
Minua ei johtanut mikään ilmestys eikä ihmetyö, vaan minä tulin, koska
vakuutettu olin, että sinut täällä voisin kohdata. Tänäänhän on
nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota tavallisuuden mukaan teillä
vietetään suurella juomakalaasilla. Mutta ethän sinä voi olla
semmoisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelemat juoppojen inhottavasta
melusta; luonnollisesti pakenet veljesi haudalle, siellä yösi
rukouksissa viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen
murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta sitäpaitsi olin
päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan
asti ja koettaisin luoksesi päästä. Arvelin, että koska siellä
varmaankin nyt juhlan johdosta on koko joukko munkkipukuisia narreja,
minunkin on mahdollisuus tuntemattomana heidän turvissaan sisälle
päästä ja sinua etsiä."

Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka tytön kasvoissa näkyi hänen
puheensa johdosta. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja
puristi niitä suonenvedon tapaisesti.

"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.

Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä
julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä
linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi
repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että
Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi
ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.

"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn
pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos
ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"

"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan
lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti
avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma
surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."

"Tunnetko sen?"

"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet
kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."

"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että
muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"

"Sisaresi Sofia."

"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin,
solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli
hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa.
Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla
makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta
marmoriposkea silittää."

"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä
vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä -- pienempi ja suurempi;
ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa
sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään
muuta päällekirjoitusta ei ollut.

"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.

"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin
vastaukseksi.

"Miksi ei niissä ole nimeä?"

"Koska ei heillä ole mitään nimeä."

"Sitä en ymmärrä."

"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia.
He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he
kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa
hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän
talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän
sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi
elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin
muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet
aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut
suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi
askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena
haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla
onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon
lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis
vihdoin kuoliaana kynnykselle."

"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme
kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.

"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi:
"Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta
käskystä seisonut avoimena."

"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.

"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?"
kysyi luostariveli.

"Olen."

He kättelivät ja erosivat.

Siegfried katosi jälleen alttarin salaaman käytävän suuhun. Pyhä
Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikallensa. Takana
loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään
ympäri ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli salaisen
kellolaitoksen kautta tunnelitien yhteydessä, niin että jos joku tätä
kulki, koneisto pani malmin soimaan, joten linnassa tiedettiin, milloin
joku Madocsanysta tuli pitkin virran alaskäytävää. Siten olivat
hussilaiset aikanaan antaneet tietoja toisilleen. Samassa kun kello
vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Olikin jo kello kaksi
aamusella; kukot alkoivat laulaa. Magdaleena pilkisteli peloissaan
milloin taaksensa, milloin jalkoihinsa. Kirkon ovelle ehdittyänsä
kääntyi hän ympäri, nähdäkseen eikö vain Sofia-sisar häntä seurannut.
Ulkona oli vielä suurempi hirmu: Toinen karhuista oli paneutunut
levolle juuri oven eteen. Se nukkui.

Tavattomalla urhoollisuudella uskalsi tyttö pedon yli astua. Se ei
herännyt. Mutta sitävastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli
kiukuissaan muuatta kovaa luunsolmua, jota hän ei ollut voinut
hampaillaan rikkijauhaa.

"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena ja heitti pedolle
jäännöksen hunajakakusta.

Villi-eläin rauhoittuikin ja salli neidin rauhassa vahingoittumattomana
kiiruhtaa linnaan takaisin.

Mutta armotyön olisi peto tehnyt, jos olisi siinä rikkirepinyt tytön;
olisi siinä myös taivaalle marttyyrin antanut.



VII.


Madocsanyn linnanherrattaren oikea nimi oli Idalia, mutta häntä
kutsuttiin yleensä lisänimellä Venus. Hän olikin hyvin tuon
kuuluisan jumalattaren tapainen, ei ainoastaan kauneuteensa nähden,
mutta myöskin elintapojensa vuoksi. Kun hän rakasti, teki hän sen aina
mielettömyyteen menevällä intohimolla. Mutta jos hänen lempensä sattui
sammumaan, niin tuli viha sijaan, katkera viha, joka oli kuolettava.
_Venus homicida_. Intohimo ei koskaan hänessä sammunut, se vaan
muutti väriä ja leimuamistapaa. Kehen se sattui, sen se poltti, joko
tavalla tai toisella.

Sangen nuorena ja sydämensä ääntä noudattaen oli hän mennyt
naimisiin. Silloin oli hänen puolisonsa muhkea ritari, kuollessaan
sitävastoin murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut
kestänyt kahdeksaa vuotta kauvemmin. Sanottiin, että hänet oli
myrkytetty; kenties olikin kreivittären viini ollut noitajuomalla
sekoitettu.

Rouva Idalia oli niin mielistynyt siihen olympialaiseen elämään, johon
nimensä hänet oikeutti, että pojallensakin antoi nimeksi Cupido.
Kastetta toimittavalle kauniille slovakkilaiselle papille oli hän
selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka niinkuin
tiedetään, on kristitty nimi ja kuulunut eräälle kansalliselle
marttyyrille. Siihen pappi tyytyi ja siten saatiin Venus ja Cupido
saman katon alle.

Tätä poikaansa rakasti hän oikealla apinanrakkaudella. Sille oli kaikki
sallittua. Ei edes rakkausseikkailujaan äiti häneltä salannut.

Teodor Dalnoki oli Idalian intohimon viimeisin esine. Mutta kun ei
tätä taipumusta vastattu miehen puolelta, raivostui nainen. Hän
säälimättä musersi, repi rikki, hävitti kaikki esteet, joiden vain
luuli olevan itsensä ja rakastettunsa välillä. Veren täytyi vuotaa,
että Teodor rakastetusta tytöstään tulisi eroitetuksi, puolison täytyi
mennä hautaan, jotta Teodor voisi hänen sijaansa astua. Ja nyt, kun
Teodor oli munkiksi ruvennut, olivat kaikki vaivannäöt turhiksi
rauenneet.

Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras,
hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä
etäämmällä, kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan
taivaan valtakunta oli heidät eroittanut.

Kuinka paljo suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot,
poistaakseen tuota erottavaa taivaan valtakuntaa!

Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin
aina munkin alakerroksessa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmistan
sanoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra!"

Samaan aikaan istui rouva avonaisella verannalla ja lauloi harpun
säestyksellä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmitoi kaipaavan
sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan on luotu rakkautta sytyttämään.
Jospahan siten tapahtuisi. Täytyy tapahtua. Vai oliko nuoren munkin
sydän jo niin kuivettunut, ettei sitä edes polttavat lemmenlaulut
lämmittää voineet?

       *       *       *       *       *

"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra,
väännellessänsä levottomana, unta saamatta vuoteellansa. "Sanon
sinulle jotain. Sinä olet tuonut meille joko pahan hengen taikka
enkelin."

"Minkätähden, lapseni, niin arvelet?"

"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua
sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla
nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja
jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös
kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään
kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta,
mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista
silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat
muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt
osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni,
ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt
lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän
minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen
pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä.
Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti
ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin
sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu
minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että
sinä sen toit."

Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen
hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:

"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä
minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli,
että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu
tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua
lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu
minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."

Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa
käsissään.

"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti
ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu
ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut
nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen
syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni
sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon
vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä
heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli
hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin
jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia
järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut.
Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha,
riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa
hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit
poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut
tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan
sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun
Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa
aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä
huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin
olin kauvan häntä pyytänyt."

Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa
osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle
illalla jutellut.

"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua
kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"

"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun
ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa
kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen
komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari
rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää
silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta
lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan
ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa
Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä
kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan)
ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän
kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi,
ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä
neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean
ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on
neljä silmää.' -- Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli
käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen
pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä
hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle
tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia
vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi
kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä
veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi
neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien
oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä
tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää
ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät
rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien
oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' -- Mutta ritari, tämän
kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en
suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia
silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme,
rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan
hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. -- Mutta siitä alkain
kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea
kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"

"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan
on sen keksinyt omasta päästään."

"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen
julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta
todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan
turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja
kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi
minun ohimoni."

"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää
mielikuvittelua."

Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.

"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"

"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä
salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."

"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä.
Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin
äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut
hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän
minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli
vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen
poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi
ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta.
Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut
jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini
kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin
tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. -- Tee
siis pyyntöni mukaan!"

Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta,
kunnes tämä vihdoin nukahti.

Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä
vielä hiljaisessa yössä.

Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi
sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä
tunteita.

Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai
hänen terävästi eteensä tuijottamaan.

Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.

Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä
huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten,
jota hän tulisesti rakasti.

Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:

"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"

"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja
vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.

"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on
sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on
ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet
miettinyt!"

Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain
pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla
äänellä:

"Ajattelin lastani tappaa."

"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."

"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."

"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"

"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun
kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä
olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle
kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren,
tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta
kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut
minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen
vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle
lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko
siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan
sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"

"Nainen, älä pilkkaa!"

"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun
rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä,
joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä
Jumala?... Eli hänen ylienkelinsä?... Taikka cherubi? -- Älä siis
minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä
Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi
nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa
kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt.
Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan
ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy
löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun
päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen
ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen,
kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät
menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat
uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä
pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään
tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se
on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen
minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että
saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule
minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä
käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet.
Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja.
Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa
rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää
uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä,
elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää
vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis
siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein
kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty
on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai
opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera
puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan
pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta
jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä
rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi
ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"

Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi
vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli
hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran
toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen,
jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli
jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa
lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.

"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle
rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi
suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista
hengistä, joiden orjana nykyään olet! -- Rukoile!"

"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja
jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä
aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä
kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni:
'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun
elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun
epäjumalani'."

Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi
terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.

Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys
minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi
minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian
erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun
piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta
inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon
tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan
sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan
öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla
sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei
hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi
minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa
minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon
kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä
puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa
anteeksi itsellesi."

Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!

Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.

"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on
täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi
hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan.
Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri
Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei
hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa
sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet
pojakseni täst'edes."

Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.

Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea
marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen
vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin.
Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä
lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen
rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin
määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.

Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo
rauhallisesti nukkui syvää untansa.



VIII.


Tähän aikaan tapahtui Unkarissa se erinomainen harvinaisuus, että
muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa laatuansa oleva tapaus sen
jälkeen, kun kirkollinen celibaatti [katolisen kirkon kielto, etteivät
papit saa mennä naimisiin] oli voimaan astunut.

Emmerich von Thurzo, Neutran piispa oli tuo merkkimies.

Hän oli viimeinen miehinen jälkeläinen Thurzon ikivanhaa aatelissukua,
joka Unkarille oli antanut niin monta urhoollista kenraalia ja viisasta
palatiinia, ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset.
Piispan kanssa olisi tämä kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon ja sitä
olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.

Sen estämiseksi oli keksittävä joku hyvä keino.

Paavi tiesi neuvon. Hän antoi bullan, oikeen todellisen,
paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurzo
vapautettiin celibaatista ja annettiin hänelle oikeus mennä naimisiin,
ilman että hänen siltä täytyisi jättää piispan virkaansa.

Kronikat ja muistotarut tietävät, että piispa käyttikin hyväkseen tuota
erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisneidin Christine
von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja laatuaan ainoat siinä
suhteessa, että ne kestivät kokonaisen vuoden.

Bittsenin linnassa on vieläkin nähtävänä se suuri huone, jossa näitä
häitä pidettiin. Itse linnakin, joka on barokkityyliin rakennettu,
seisoo vielä eheänä paikallaan komeine kuvapatsailla koristettuine
käytävineen. Hääsali itse ei ainakaan paljon anna perään pituudessa ja
leveydessä Budapestin reduuttisalille. Sen toisella keskiseinällä näkyy
vielä makuuhuoneeseen johtava porttaali. Se on sangen komea. Sitä
kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, joiden ympärillä
kiertelevät kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyt
viiniköynnökset, itämaalaiset kasvit ja rehevät lehtikoristeet.

Häitä vietettiin humussa ja riemussa viikko viikon, kuukausi kuukauden
perään. Kokonaisen vuoden ne kestivät. Erittäin korkealle kohosi ilo
eräänä aamuna, kun piispa, kasvot ilosta loistaen, astui ulos
makuuhuoneesta ja sylissänsä kantoi pientä, vastasyntynyttä perillistä.
Sen kastetoimitus lisäsi vain hääjuhlan riemuja.

Niin, kokonaisen vuoden yhteen mittaan nämä pidot kestivät. Eivätkö
vieraat kyllästyneet? Eivät, sillä joukko vaihtui alinomaa. Kukaan ei
nimittäin ole juuri sellaisessa asemassa, että voisi taloudestaan olla
poissa kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli.
Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon
ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa, laulaen, soittaen. Ja kun he
olivat saaneet häistä kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa
uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia
etäisestä Alföldistä. Aina Siebenbürgistä, Puolasta ja Mähristä tulivat
ylhäiset perheet, vanhat, hyvät ystävät; tulivat lapsineen, vaimoineen,
kiluineen kaluineen, palvelioineen, sukulaisineen ja tuttavineen.

Myöskin musiikkia oli yhtä monta erilaista lajia, kuin vieraitakin.
Herrat Puolasta toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa.
Siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä
guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi lasi
musiikkia loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja
vaihtelevimpia tansseja esitettiin.

Sillä aikaa kun nuoriso salin yhdessä osassa hyppeli soihtu- tai
silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien, pitkien pöytien
ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyi huvittajana milloin
sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkauden
runoilija, milloin hurskasten latinaisten virsien esittäjä. Erääseen
nurkkaan oli pystytetty suuri teltti, jossa oli yksinomaan naisille
aiottu pyhäkkö. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä
armollisia lapsiherroja varten. Siinä ne söivät, joivat ja
riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.

Muutaman holvikäytävän varjoon olivat leiriytyneet kaikilta ilman
suunnilta saapuneet papit ja munkit. Semmoinen harvinainen ja
merkillinen tapahtuma, kuin piispan häätilaisuus, olikin niitä
houkutellut kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista,
kaapun-parsista ja väreistä. Siinä oli punaisia veljeksiä
Steinamangerista, premonstraatereita Jaszosta, paulinisteja
Diosgyöristä, zipfereitä, temppelistejä, johanniittoja, jehoviitteja,
karmeliittejä y.m. y.m. He istuivat suuren pöydän ääressä ja pitivät
juominkia _in honorem domini et dominae_. He olivat myöskin
vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat häävieraat. Heidän lukunsa vaihteli
ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään
lähtenyt.

Paitsi heitä oli häissä eräs muukin vakinainen vieras, semmoinen, joka
näissä pitkissä pidoissa oli alusta alkain ja loppuun saakka. Se oli
Grazian, Mitoschinin linnanherra.

Hänellä oli myös mukanaan kaunis tyttärensä.

Vanhemmat naiset, tuolla nurkkateltissään, kuiskivat keskenään, että
syynä Grazianin pitkälliseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli
päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän
olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen
Berezowskyn. (Tässä kuiskuttelijat hymyilivät makeasti.) Muhkea sulho.
Mies semmoinen, että jos Herrajumala ensimäisen ihmisen, Aatamin, olisi
hänen kaltaisellaan ulkomuodolla varustanut, ei äiti Eeva milloinkaan
olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta poiminut. Ja niin suloisesti
tuo ikinuori sulho lakananvaalealle morsiolleen hymyili, että silmänsä
oikeen ristikkäin kävivät.

Enimmän aikansa vietti tuo vanha narri viinipullojen seurassa.
Sieltä sentään silloin tällöin malttoi erota. Kävi silloin nuorison
joukkoon ja tanssia reksutteli leveillä laattajaloillaan, kuin mikäkin
sarvikuono. Mutta enin kaikista hän halusi suuteloa Magdaleenalta. Ja
sen hän ehkä onnistuisi saamaankin, jos vaan tyttö suostuisi
silkkitanssiin hänen kanssaan tulemaan.

Kuten vanhat vielä muistavat, kävi silkkitanssi seuraavalla tavalla:
Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn -- siitä myös nimi
tyyny- eli polsteritanssi -- heitti sen lattialle ja pyöri yksinään
hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitte valitsi hän mieluisimman
seinämillä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen
tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neiti antoi hänelle suutelon.
Sitte otti mies tuon, häntä suudelleen, naisen kädestä kiinni, nousi
itse ylös ja molemmat tanssivat yhdessä muutaman kierroksen lattialla.
Sen lopetettua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti nyt
tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin
kävi tanssi suloisessa vuorottelussa. Siinä annettiin ja otettiin monta
suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat hyväkseen käyttää
silkkitanssia.

Myöskin, kuten jo edellä sanottiin, tanssittiin piispan häissä
ahkerasti silkkitanssia. Etenkin oli vanha ikinuorukainen Berezowsky
siihen ahkera. Milloin vain se pantiin alulle, olivat hänen
kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös aina mukana. Hänellä oli salainen
toivo, että hän siinä saisi tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta
turhaan. Berezowskystä eivät välittäneet edes vanhimmatkaan
leskirouvat. Ja niin kauvan kun ei kukaan nainen häntä tanssiin vienyt,
ei hänellä myöskään ollut oikeutta Magdaleenan eteen polvistua,
saadakseen tuosta korallisuusta suutelon harjaksisille huulilleen. Koko
seurue näytti olevan saloliitossa häntä vastaan, niin ettei kukaan
tuonut tyynyä hänen eteensä.

Vanhemmat naiset tuolla teltissä, hymyilivät nähdessään, kuinka
herra Grazian paikaltaan ahkerasti vartioitsi silkkitanssin kulkua.
Eleistä kasvoilla päättäen, et se mennyt hänen mielikseen.

       *       *       *       *       *

Tuon kovan läksytyksen jälestä näytti kaunis Idalia kokonaan
muuttuneelta. Tuntui, kuin olisi hän todellisuudessa parannuksen
tehnyt. Häntä tuskin enää tunsi. Hän oli ystävällinen ja
myödenantavainen, ei riidellyt eikä torunut, katsoi sormiensa läpi ja
rankaisematta jätti palvelusväen virheet y.m. hyväntahtoisuutta
harjoitti. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä
hiljaa ja toimitti rukouksensa hartaudella, kuten näytti. Mitä hän
tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu, ellei kenties isä
Siegfried.

Myöskin herra Cupidosta oli Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen
ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vaan lauleli sopimattomia ja
jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä
ja kuuluvalla äänellä. Ei myöskään hän enää kulkenut kylien läpi
villi-ihmisen tavoin koirajoukkoineen, joita rauhallisten kulkijain
päälle usutteli, vaan asteli sen sijaan hiljaisena ja lempeänä
kasvattajansa rinnalla sekä ystävällisesti ja nöyrästi vastaili
vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahoistaan jakoi hän kerjäläisille.
Sunnuntaisin auttoi hän taitavasti pappia jumalanpalveluksessa, eikä
suinkaan enää aikonutkaan rikkiä pyhänsavun astiaan sekoittaa.
Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinaiset lauselmat
ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioituksella. Tämä kaikki oli
hurskaan kasvattaja-isän ansiota. Sen merkitsivät myöskin hänen
hyväkseen luostarikonventin jäsenet. Itse provinsiaalikin [luostarien
tarkastelia] lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toimestansa.

Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos sattui
piispa von Thurzon häiden aikaan. Mitoschinin herra oli koko perheensä
kanssa sinne matkustanut ja sinne jäänyt koko vuodeksi, kuten olemme
nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella
maanalaisessa käytävässä. Mitoschinilaisten lähtö oli tapahtunut niin
äkkiä, ettei Magdaleena ollut siitä mitään tietänyt heidän viime
sunnuntai-yönä tavatessaan. Olivat taasen tehneet liiton tavata
tulevana sunnuntaina.

Mutta viikolla kuuli Siegfried narri Herskolta, että Mitoschinin väki,
myös Magdaleena, oli pois matkustanut. Mihin? Piispan häihin. Niitä
tulisi kestämään kokonaisen vuoden. Kauheata. Koko sinä aikana ei siis
saisi hän rakastettuaan tavata. Kenties hän ehkä myös siellä
pakottamalla pakotettaisiin menemään Berezowskylle puolisoksi.

Siegfried huokasi syvään. Kumpahan edes vielä kerrankin saisi
Magdaleenan nähdä!

Eräänä päivänä -- piispan häitä oli jo silloin koko kolme kuukautta
vietetty -- sanoi rouva Idalia hänelle:

"Isä Siegfried! Kuule nyt minua tarkoin! Koko maailma on Bittsessä,
piispa von Thurzon häissä. Ainoastaan me emme siellä vielä ole. Mutta
piispa on minulle sukua äidin puolelta. Hän on myöskin kaste-isäni. Hän
tulee varmaankin vihaiseksi -- ja oikeudella -- ellen häihin mene.
Minulla on myös erinomaisen kaunis kaulaketju oikeista helmistä.
Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle, kauniille rouvallensa.
Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä viipykäämme siellä
juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo nuorena tottua
ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."

Siegfried riemastui. Siellähän saisi nähdä Magdaleenan. Toiselta puolen
tuli myöskin mieleensä, että siellä todenmukaisesti tulisi tapaamaan
entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän oli jo muutamia vuosia
ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän millään muotoa haluaisi
yhteyteen. Mutta olihan hän nyt laihempi, kasvojansa peitti myös
pitkä parta. Kenties eivät tuntisikaan, varsinkaan ei, jos hän
vaatimattomasti pysyttelisi nurkissa ja sivupuolilla sekä kasvojansa
koettaisi kaapun päähineellä varjostaa. Menen siis. Saanhan ainakin
nähdä rakastettuni.

Ja niin lähdettiin Madocsanystakin häihin. Kokonaista kuusi päivää
kesti matka, siliä oli par'aikaa kylmä talvi, pakkassää. Päivät olivat
lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.

Myöhään illalla saapuivat he Bittsen linnaan. Lepäsivät yön matkan
vaivoista. Vasta seuraavana aamuna kävivät he toivottamaan nuorelle
parille onnea.

Emmerich von Thurzolla oli erinomaisen hyvä muisti. Sentähden hän
siis, kuullessaan nimen isä Siegfried, rupesi heti ihmettelemään, miten
sen niminen pappismunkki saattoi hänen hiippakunnassaan löytyä, koska
hän ei itse muistanut sen nimistä pappia vihkineensä. Siegfried sanoi
saaneensa vihkimyksensä ja arvonsa munkkikuntansa provinsiaalilta.
Tästä piispa häneen suuttui. Se ei ollut nimittäin hänen mieleensä,
että jesuittain provinsiaalit harjoittivat papinvihkimistä, jonka
toimen hän piti yksinomaan kuuluvan omaan ammattiinsa. Täten tuli isä
Siegfried heti vähemmin suosituksi vieraaksi Bittsen linnassa. Kukaan ei
hänelle ystävyyden osoituksia tarjonnut, ei kukaan hyvää ruokahalua
toivottanut, kun hän pöytään istui. Myös muut pappis- ja munkkivieraat
katselivat häntä syrin karin. Jesuitat eivät näet olleet pidetyt muiden
munkkikuntien keskuudessa.

Eräs henkilö piti kuitenkin hänelle uskollisesti seuraa. Se oli herra
Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei eronnut hetkiseksikään
kasvattajastaan. Siivosti, hiljaisena ja miettivänä istui hän munkin
polvella.

Mutta rouva Idalia mukautui piankin hääjoukkioon. Leskeyshunnun oli hän
jo aikaa sitte poisjättänyt. Sopi siis tanssiinkin osaa ottaa. Hän oli
iloinen ja puhelias. Thurzo itse hymyili useamman kuin yhden kerran
hänen nerokkaille huomautuksillensa. Pian kerääntyikin loistava,
ihaileva kavaljeerijoukko hänen ympärillensä. Olipa seassa muutamia
harmaapäisiäkin ritareja.

Ainoastaan Mitoschinilaiset näyttivät Madocsanyn rouvaa välttelevän.
Jos Idalia sattumalta tuli siihen pöytään istahtaneeksi, missä
naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja
tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö nousi ylös ja etääntyi johonkin
muuhun paikkaan. Perässä seurasivat piankin isänsä sekä Berezowsky
seurueinensa.

Muutamana iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi
siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurzo kulki käsi
kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparven luota vierasparven
luo, leikkiä laskien, hymyillen, iloon kehoitellen. Munkit ja papit
olivat kokoontuneet erään suuren juomapöydän ääreen ja lauloivat
hurskasta, mutta samalla iloista latinaista laulua:

    "Vinus, vina, vinum!
    Nomen adjectivum.
    Nolo masculinum
    Sordet femininum.
    Neutrius vinum
    Solum est divinum!"

Se laulu sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole oikeastaan
miehiä eikä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä viini ja
hyvä munkki on siis neutri sukua.

Myöskin tänään taaposteli vanha Berezowsky tanssissa. Soihtuhypyssä
oli hän oikeen mestari, siinähän nimittäin tarvitsi vain kirkua ja
polkea jalkaa. Mutta silkkitanssissa ei hänellä tahtonut olla oikeen
menestystä syystä, ettei kukaan nainen olisi surmikseen ottanut häneltä
suukkosta. Magdaleena oli myös silkkitanssissa. Berezowsky koetti
käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta turhaan.

Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä. Toinen oli nuoren
munkin, isä Siegfriedin, toinen Idalian, Madocsanyn rouvan. Idalian
sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden
tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka hänen
läsnäoloaankin pelkäsivät, kuten ruttoa.

Nyt joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys silmissä vei
hän sen Berezowskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä saakka ilosta
ja oli mielissään, että hän nyt saa tilaisuuden Magdaleenaa tanssiin
pyytää ja häntä tanssin sääntöjen mukaan suudella. Magdaleena vaaleni
kauhusta.

Isä Siegfriedin koura puristautui kiukusta kokoon, niin että siinä
oleva hopeainen pikari litistyi ja punainen viini ruiskahti pöydälle.

"_Quid habes_?" huusivat munkit yhdestä suusta.

Idalia polvistui Berezowskyn edessä ja tämä valmistautui juuri
suutelemaan tuota kaunista rouvaa. Silloin hyökkäsi Grazian heidän
väliinsä ja huusi jyrisevällä äänellä:

"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!"

Kiukustuneena hypähti Idalia ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:

"Teillä ei ole täällä mitään sanomista. Naisihmisenä olen minä myöskin
luultavasti yhtä arvokas, kuin te miehenä."

"Se ei ole totta. Sinä olet leski, joka miehesi olet pois päiviltä
saattanut ja sittemmin ruvennut elämään luvatointa yhdyselämää
muinaisen rakastajasi kanssa, jota munkin vaatteisiin pukeutuneena
talossasi salailet. Tännekin olet tuon syntikumppanisi laahannut.
Tuolla hän istuu pöydän vieressä, lapsesi polvillaan. Vai eikö sitte
muka olekin tuo pappi sinun rakastajasi?"

Näin puhuen lenkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin päästä sitä
peittävän päähineen.

"Katsokaapas!" kiljui hän. "Kuka on tämä munkki? Teodor Dalnoki.
Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"

"Hahaha!" kaikui ympäri, kuin helvetin kuoro. Jokainen oli tuossa
nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnokin.

Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan
palvelukseen.

Isä Siegfried seisoi tuon nauravan, syljeskelevän joukon keskellä.
Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän sen irti
laskisi, tekisi se piankin tuhotöitä.

"Siegfried?" kuului piispa Thurzon mahtava ääni rähinän keskestä. "Mikä
olet sinä, pappi vai ritari?"

Nuorukainen antoi tuolin pudota lattiaan ja kumarsi päänsä alas sekä
lausui hiljaisella äänellä:

"Pappi."

"Pois siis täältä! Voi sitä, joka pahennusta matkaan saattaa!"

Muut munkit saivat tästä piispan uloskäskystä kehoitusta ja
rohkeutta. He päästivät vyötäisiltään köysiset solmuvyönsä ja alkoivat
niillä huimasti hutkia Siegfriediä, samalla kestiten häntä mitä
moninaisimmilla latinaisilla ja kreikkalaisilla haukkumasanoilla.

Siegfried ei välittänyt itsestään, hän koitti ainoastaan varjella,
etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki hän myös,
kuinka Magdaleena tahtoi hänen luokseen rientää, häntä ruumiillaan
suojellakseen, mutta Grazian otti tyttöä lujasti kiinni käsipuolesta ja
singahutti hänet Berezowskyn luokse sanoen raa'asti:

"Tuolla on sinun paikkasi!"

Mutta Idalia rouva astui kiukusta raivottaren näköiseksi muuttuneena
Grazianin eteen ja kirkui:

"Kuule sinä Grazian Likovay! Tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan.
Kerran jo pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisen kerran ja se
tulee olemaan kuolemasi!"

Näin sanoen ryntäsi hän salista ulos, kumoon jokaisen tyrkäten, ken ei
kyllin nopeasti sivulle väistynyt. Mennessään huusi hän piispalle ja
tämän puolisolle:

"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivon teidät vielä kerran
tapaavani!"

Tuokiossa oli hän reessä. Lentojuoksussa, vaahtoisina jättivät hänen
hevosensa piankin Bittsen linnan.



IX.


Jonkun matkaa kuljettuansa, ajoi muuan reki heidän ohitsensa. Idalia
silmäsi sitä ja huomasi turkkiin puetun äärettömän paksun olennon, joka
huusi:

"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Minä matkustan edelle, teille
kortteeria valmistamaan."

Se oli Grazian, Mitoschinin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.

Tämä paikkakunta on kuuluisaa vierasvaraisuudestaan. Mutta nyt oli
kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen portit
sulkeutuneet Madocsanyn rouvalle ja isä Siegfriedille.

Grazian oli käynyt edellä ja siten valmistanut kortteereja.

Madocsanylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan. Siellä
oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille oljille täytyi
Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toinen toisensa viereen,
kuten mies ja vaimo; Cupido nukahti keskelle.

Ei voinut Siegfried paeta, täytyi vain kuullella tuon kiusanhenkensä
jumalatointa puhetta ja katkeria syytöksiä.

"Etkö häpeä?" sanoi hän, "kun sinua haukuttiin pelkuriksi ritariksi ja
valhepapiksi. Minua he sanoivat sinun rakastajattareksesi. Ja sinä
kärsit kaiken tämän. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut
heitä naista kunnioittamaan. Miksi et heittänyt munkkikaapua nurkkaan
ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Jaa, minä olen Teodor
Dalnoki ja tässä on morsiameni. Joka häneen tai minuun koskee, on
kuolevan oma!' Mutta sinä et tehnyt niin. Pelkäsit, painoit pääsi alas,
sinä raukka. Luuletko, että sinua vielä munkistossa suvaitsevat. Mitä
vielä. Elinkautiseen vankeuteen sinut paiskaavat. Eroo siis ajoissa
heistä! Pue ritarivaatteet päällesi! Paetkaamme täältä yhdessä.
Rakastakaamme toisiamme vieraalla maalla, eläkäämme siellä onnellisina!"

"Tiedätkö, että minä sinua rakastan, rakastan hulluuteen saakka. Mutta
sinä et minua rakasta. Siitä en välitäkään suuresti. Mutta piispan
häissä olet sinä saattanut minut huonoon maineeseen. Se on sinun
korjattava. Minä vaadin sinulta kunniani takaisin. Jos sinä olet
oikeutta rakastava mies, jos sinä olet totinen kristitty, niin pitäisi
sinun tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta
pyydä kuin nimen, sinun nimesi. Menkäämme Saros-Patákiin tai
Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja
antakaamme hiljaisuudessa vihkiä itsemme!"

Siegfried kuunteli kauhistuksissaan tätä puhetta. Magdaleenan vaalea,
kärsivä kuva esiintyi yhä selvempänä hänen kasvojensa edessä.
Katkeraa oli edes ajatella eroa hänestä.

"Mitä olet puhunut, on sangen tärkeätä", sanoi hän. "Se vaatii
miettimistä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin
kohtaloni ohjaajattaren kanssa neuvotella."

"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos niiden kuluttua annat
päättävän vastauksen."

"Sen teen."

"Lupaatko sen papinsanallasi?"

"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."

Idalia ratkesi ääneensä itkemään.

Itkusta heräsi nukkuva poika.

"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän peljästyneenä.

Kreivitär puristi pientä kysyjää innokkaasti rintaansa vasten.

"Itken sinun vuoksesi", sanoi hän. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein
aarteeni maan päällä."

"Varmaankin on isä Siegfried jo ruvennut sinua -- rakastamaan, koska
sinä minulle olet niin hyvä."

"Saadaanpa nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan
korvaan.

Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat
vaipuivat syvään uneen, josta vasta heräsivät kukon kolmatta kertaa
laulaessa.



X.


Seuraavana päivänä saavuttiin Madocsanyyn ja kahden vuorokauden
perästä alkoivat hauskuudet.

Jaa -- hauskuudet. Madocsanyn kaunis hallitsijatar ei sulkenut omiansa
eikä itsiänsä paksulla hunnulla maailmalta peittänyt. Nuo neljä sanaa:
"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat uuden tulen hänen
sydämmessänsä sytyttäneet. Mitä hän nyt välitti maailman puheesta, mitä
ylenkatseesta. Mitä hän välitti siitä, mitä ihmiset takanapäin
sanoivat. Hänelle itselleen eivät he mitään kuitenkaan uskaltaneet
sanoa. Ja kun Madocsanyn linnan ovet avattiin taasen juhlia varten,
kokoontui sinne piankin täytensä iloisia vieraita.

Tosin olivat nuo vieraat laadultaan vähä liiaksi sekamelskaista. Eipä
tuossa kirjavassa joukossa nähty montaakaan kunnioitettavaa ulkomuotoa.
Kenties olivatkin samoja juomaveikkoja, jotka juuri ikään olivat
istuneet Mitoschinin pöytien ympärillä ja parjanneet Idalia rouvaa.
Täällä he nyt lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä
pilkkasivat Mitoschinin Grazian herraa ja ikinuorta sulhasmiestä
Berezowskyä, mutta ylistivät pitojen emäntää paraimmaksi,
siveellisimmäksi rouvasihmiseksi maailmassa.

Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut
hurskaita lauluja, vaan puhui kaksimielistä pilaa juoppolallusten
kanssa. Täällä ei häntä naurettu eikä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa,
kuten muutkin. Joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen
pitäjättärelle tämän kengästä.

Mutta kun yö tuli, jäi hän yksikseen. Cupido nimittäin nukkui nyt
äitinsä kanssa. Siellä hän kylmällä vedellä haihdutteli humalaa
päästänsä ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.

Seuraavana perjantaina tuli jesuittaluostarin lähettiläs kieltämään,
ettei saanut lihaa syödä perjantaina. Samalla hän myöskin vaati
Siegfriediä takaisin luostariin rangaistustansa kärsimään.

Idalia lähetti heille kukkaron rahoja täynnä ja kirjelmän, jossa
seisoi: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan petrusseja."
[Pietarin taalereita.]

Tähän olivatkin jesuitta-isät tyytyväisiä.

Sunnuntai-aamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen
kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin, hoitamaan ja suojelemaan
lastani, aarrettani!"

Näin sanoen hän lähti ja mennessään suuteli hellästi Cupidoa.

"Näetkös?" sanoi poika, "kuinka äiti nyt minua hellästi rakastaa. Sen
perästä, kun me piispan häistä kotiin tulimme, on hän ollut näin hyvä
minulle. Semmoinen on hän ollut sentähden, koska sinä häntä rakastat.
Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myös, ettei sinun nimesi olekaan
isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin
hauskaa sanoa: 'Pappa Teodor!' -- Tiedätkö muuten, mitä äiti on
toiminut viime aikoina niin ahkeraan yhdessä piikojensa kanssa? Et
tietenkään. Tuleppas siis ja katso!"

Poika talutti munkin eräälle suurelle seinäkaapille ja aukaisi sen
raskaan, veistoksilla koristetun oven. Siellä riippui nauloissa komea
ritarimantteli ja Dolmany sekä muita miehen vaatteita kallisarvoisesta
kankaasta, rikkaasti kullalla ommellut ja nyöritellyt.

"Näitä ompeli äiti piikoineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne
huomen aamuna lahjaksi. Kun aamulla heräät, ei vuoteesi vieressä
olekaan enää munkin pukua, vaan nämä ritarivaatteet. Niin olen kuullut
äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan sano, että minä olen salaisuuden
ennen aikojaan ilmaissut!"

Siegfried katseli kauniita vaatteita kuin lumouksen valtaamana.

"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää
hevosta valmiiksi satuloituna. Niiden selkään istumme tiistaiyönä:
sinä, äiti ja minä sekä ratsastamme tuulen vauhdilla Klausenburgiin.
Silloin eivät meitä tapaa ilkeät jesuittimunkit, jotka linnan ympärillä
vahtia pitävät, ettet sinä vain pois pääsisi."

Siegfriedistä tuntui tämä puhe ikäänkuin ilkeältä ja samalla kertaa
suloiselta unelta.

"Tulepas tännekin!" sanoi poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen.
"Katsos tuota kuvaa!" osoitti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä ja
äiti!"

Se oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos,
joka kuvasi Idaliaa poikansa kanssa. Kuva oli kaunis. Siegfried jäi
sitä ihastuksissaan katselemaan.

Samassa kuului kreivittären ääni heidän takanaan. Siegfried häpesi,
että hänet täältä tavattiin, mutta rouva oli kovin armollinen ja
puheli iloisesti:

"Isä, tulen kirkosta. Olen siellä tehnyt syntiä, ja tahdon nyt
ripittäytyä sinun edessäsi. Tein syntiä kirkossa, silloin kun alttarin
edessä polvistuin. Puhuin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua,
Herra, ettet sinä estäisi minua aikomukseni täytäntöön panemisessa;
suo myös minulle anteeksi, että minä rakastamani miehen synnit
alttariltasi riistän!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä
jotakin pahempaa. Anna siis minulle absotutiooni."

Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä ja nosti hänet ylös sekä sanoi:

"Annan syntisi anteeksi!"

Mutta vaikeasti tulivat nuo sanat hänen huuliltaan.



XI.


Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata koko päivän, että hän
oli mitä ankarampain mielenliikutusten vallassa. Hän vapisi, jos hän
sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.

Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelusväkensä sekä Cupidonkin
levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.

Idalia otti harppunsa ja lauloi; lauloi taivaasta, paratiisista ja
rakkaudesta.

Suuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:

"Hyvää yötä!"

"Menetkö jo?" kysyi Idalia ihmetellen.

"Kohta tulee aamu."

"Minä luulin, että sinä jo huomenna antaisit minulle varman
vastineesi!"

"Tänään on vasta ensimäinen sunnuntai. Puheessahan oli kaksi
sunnuntaita!"

Idalia rypisti silmäkulmiansa ja sanoi:

"Niinkö pitkän ajan tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten
kanssa?"

"Myöskin maanalaisten kanssa", sanoi Siegfried.

Idalian sielun läpi kävi väristys, salainen, käsittämätöin aavistus.
"Tuo mies rakastaa toista", välähti hänen mielessään ikäänkuin
salamana.

Hän sentähden pyysi, että Siegfried ottaisi Cupidon taasen nukkumaan
huoneeseensa.

Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain
toiveissaan pettyneeltä. Lopulta hän virkkoi ikäänkuin pakotettuna:

"Hyvä, otan hänet mukaani."

Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti Cupidon.

Tämä nousi hämmästyksissään istualle ja rupesi itkien valittamaan:
"Mikä nyt on? Tahdotko sinä äiti minut taasen tappaa?"

"Eihän toki, kultaseni!"

"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä julman näköiset kuin
silloinkin, kun tahdoit minut neulalla kuoliaaksi pistää."

"Enhän minä koskaan ole sinua aikonut tappaa. Se on vain pahaa unta,
jota olet uneksinut. Mutta tule nyt, saat taasen maata isä Siegfriedin
huoneessa. Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sanon sinulle!
Sinä olet hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava
äiti, jos vaan minua tottelet. Mutta jos teet toisin, kun minä käsken,
rankaisen sinua, kiusaan, kidutan, ruoskin ja puetan rääsyisiin
vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin ettei isä
Siegfried ole se, kuin hän näyttää. En myöskään tiedä, onko hän meille
todella hyvä vaiko paha. Siitä voit sinä saada selvän jos tahdot.
Ota sentähden mukaasi tämä hopea-pilli kätke se yövaatteisiisi. Kun
tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa sinut levolle sänkyyn,
teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa valvo ja katso, mitä
hän tekee. Jos jotain näet erinomaista, kätke tarkasti mieleesi ja
kerro minulle. Mutta jos hän hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen
mentyään pilliin, niin että minä tiedän tulla paikalle ja tutkia, mitä
isä Siegfriedillä on mielessä, tahtooko hän meille hyvää tai pahaa? --
Olethan lapsoseni minua täydellisesti ymmärtänyt, ja teethän tahtoni
mukaisesti?"

"Teen äiti kaikki, mitä sinä tahdot!" Näin sanoen meni poika
Siegfriedin huoneeseen.

Jonkun ajan kuluttua kuului pillin ääni.

Idalia juoksi munkin kammioon.

Cupido istui vuoteessa. Noissa lapsellisissa kasvoissa kuvastui
hämmästys, pelko ja vahingonilo.

"Siegfried on mennyt."

"Minne hän on mennyt?"

"Maan alle, helvettiin."

"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"

"Tein niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja teeskentelin
nukkumista. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja tultuaan
vakuutetuksi, että todella niin tein, meni hän toiseen huoneeseen,
riisui pois munkinpukunsa ja sen sijaan puki päällensä ne
ritarivaatteet kaapista, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun
yli hän heitti munkinkaapun. Sitte hän otti pöydältä salalyhdyn,
sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä
salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan
pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Hän tarttui siellä
seisovan Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän ja -- voi kauheata -- heitti
kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan kuin musta kita. Siihen
astui Siegfried ja katosi sinne. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin
takaisin tänne sekä kutsuin sinua."

Idalia muuttui kauhean näköiseksi, muotonsa musteni vihasta, sormetkin
nyrkittyivät.

"Miksi sinä niin vihainen olet, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.

Mutta Idalia löi nyrkillään poikaa vasten kasvoja ja kiljasi: "ole
tuhannesti kirottu sinä, joka semmoisia asioita kerrot."

Sitte hän, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, juoksi kun riivattu
makuuhuoneeseensa, heitti siellä yllensä mustan manttelin, otti
salalyhdyn käteensä sekä näin varustettuna meni hänkin Pyhän Nepomukin
kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta
voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui siten
syntyneeseen aukkoon.

"Myöskin äiti meni helvettiin", vaikeroi Cupido peloissaan
makuuhuoneessa. Hän ristitsi kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla:
"äläkä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta!"

       *       *       *       *       *

Nepomuk-patsaan jalusta oli ontto. Siitä johti kuusi kivirappusta maan
sisään. Seitsemäs rappu oli napojen varassa, niin että kun sen päälle
astui, se kiepahti ympärinsä ja vaikutti samalla Nepomuk-pylvääseen,
niin että se myös nousi pystyyn ja siten sulki tämän aukon. Rappujen
päästä alkoi se käytävä, joka Waag-joen alatse vei Mitoschinin
linnaan.

Idalia alkoi kulkea sitä myöten. Hiekan peittämällä lattialla näkyi
selvästi verekset ihmisen jalan jälet. Kreivitär seurasi niitä.
Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa, noin pari sataa askelta
edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun
verhottu olento. Hän koetti sitä lähestyä muurien pimennossa. Äkkiä
edellä käypä olento seisattui. Hänen eteensä oli tullut vankka
tammiovi. Se kumminkin aukeni olkapäiden lujasta ponnistuksesta.
Vihdoin oli hän tunnelin toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva
kääntyi taaskin sivulle ja Mitoschinin paavilaiskappelin pieni kello
soi heleästi.

Idalia sivuutti myöskin tammioven. Sen toisella puolen laajeni tunneli
suureksi, nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä.
Madocsanyn rouva katseli niitä pelolla. Ne olivat kuolleita, kauan
aikaa täällä olleita. Muuan istui pöydän takana, nojaten päätänsä
käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka
näyttivät kuultelevan hänen lukuansa.

Nämä olivat niitä muinaisia hussilaisia, joista salainen käsikirjoitus
puhui, ja jotka olivat hautansa saaneet käytävän holveissa.

Idalia kiirehti eteenpäin. Tultuansa käytävän sivulle ja
piilouduttuansa pyhän Antoniuksen taa, näki hän hyvästi, mitä kirkossa
tapahtui, sillä sitä valaisi hyvästi eräälle hautakivelle lasketun,
avatun salalyhdyn valo.

Mitä Idalia kappelissa näki, se häntä kiukustutti, raivoon saatti, oli
melkein hengen häneltä riistää.

Hän näki siellä pulskean ritarin -- joka et ollut kukaan muu, kuin
Teodor Dalnoki ja nuoren kauniin tytön -- joka ei liioin ollut kukaan
muu, kun Mitoschinin linnanherran tytär, vaalea Magdaleena.

Ne syleilivät ja suutelivat toisiansa. Ne puhuivat helliä rakkauden
sanoja.

Mitä he sanoivat?

Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi
sunnuntai-yönä?"

"Mihin sitte?"

"Kauas, pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin, ilman, että
kukaan meitä enää voi eroittaa!"

"Mutta sinähän olet pappi?"

"Olen ollut, mutta en enää ole. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana
sunnuntai-yönä täältä pois, jos suostut. Sitte menemme Klausenburgiin
ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon ja annamme sen opin
mukaisesti vihkiä itsemme avioliittoon. Suostutko tähän? Se on minun
nähdäkseni ainoa keino, sillä, luostariini en minä enää voi kääntyä,
en myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."

"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnoille.

Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta.
"Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai
aijot sinä mokoma valhepappi minut pettää ja omaksi hyväksesi käyttää
minun ehdottamaani keinoa. Vielä minua muistatte."

"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" sanoi Teodor.
Magdaleena nyökkäsi päällään myöntymykseksi.

Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä jo aamun ensimäiset sanansaattajat
alkoivat taivaanrannalla näkyä.

Teodorkin tuli pian hänen jälkeensä, otettuaan sitä ennen hellät
jäähyväiset Magdaleenalta, ja kävi makuukamariinsa. Cupidoa ei enää
ollut siellä, sillä Idalia oli hänet noutanut pois heti tultuaan.



XII.


Mutta tänä yönä ei lainkaan nukuttu Madocsanyn linnassa.

Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin
huoneessansa, tuskin tietäen mitä teki.

Hän jäi peilin eteen seisomaan ja tarkasteli kuvaansa siinä.

"sinä valehtelet, kun sanot minun olevan kaunis", puhui hän
kiukuissaan, "päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivankuin
paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."

Nyt peili sanoikin, että hän oli todella kauhea. Nyt hän myöskin tiesi,
mitä oli tekevä.

Hän istui pöydän ääreen sekä kirjoitti kirjeen, joka oli näin kuuluva:

    Jalo ja kunnioitettu Herra,
    Grazian Likovay.

    Minä olen luvannut pistää veitsen toisen kerran sydämmeenne ja
    minä pidän lupaukseni.

    Jos tahdotte tietää kenen rakastaja isä Siegfried todella on,
    niin pitäkää vahtia ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette
    katolisen linnan kappelinne pienen kellon soivan, menkää
    palvelijoinenne ja aseilla varustettuna sinne. Takaan, että
    tulette näkemään jotain ihmeellistä!

                                 Teidän nöyrin palvelijattarenne
                                 leskirouva Franz Karponay.

Kun hän tämän kirjeen oli saanut valmiiksi ja sinettisormuksellaan
lukinneeksi, olikin jo täysi päivä.

Hän käski narrin luoksensa ja puhui tälle:

"Hersko, pääseekö Waag-joen ylitse nyt?"

"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."

"Minkätähden ei?"

"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."

"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"

"Siinä tapauksessa kyllä, jos minulla olisi kaksi päätä, niin että
voisin toisen jättää tänne, kun toisen otan mukaani matkalle."

"Kuule minua, Hersko! Saat paljo uusia kauniita vaatteita, jos viet
tämän kirjeen Mitoschiniin! Sitä paitsi saat takaisin tullessasi niin
paljo kuin vaan haluat viiniä!"

"Matkalla saisin minä jo niin paljo vettä, etten enää koskaan
elämässäni viiniä tarvitsisi."

"Saat tämän kukkarollisen rahaa! -- Katsos!"

Narri puisti päätänsä eväten.

"Kuulepas nyt tarkasti, Hersko. Minä tiedän, että sinä olet minuun
rakastunut. Jos sinä tämän kirjeen viet, niin takaisin tullessasi
rupean minä sinulle vaimoksi."

Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeisiinsa.

"Oikeinko todella! ettehän vaan tee pilkkaa minusta? Jos annatte
suutelon nyt etukäteen niin lähden heti."

Idalia ojensi huulensa ja narri painoi niille pitkän, polttavan
suudelman.

Sitte hän riensi kirje kädessä ulos. Idalia katseli akkunasta, kuinka
hän hyppeli jäänpalaselta toiselle, ollen alinomaa hengenvaarassa.
Kumminkin pääsi hän onnellisesti toiselle rannalle.

"Nyt on asia hyvällä alulla, nyt on aika käydä aamiaiselle", puheli hän
itsekseen.

Siegfried oli jo ruokasalissa kun hän tuli sinne.

"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", puhui tämä.

"Sentähden, että sinä olit välioven sulkenut, oli hän yöllä herätessään
ruvennut pelkäämään ja tuli minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."

Siegfried katseli häntä epäröiden, mutta ei huomannut mitään
erinomaista. Luuli vain, ettei rouva tiedä mitään hänen yöllisestä
retkestänsä.

Idalia oli mitä herttaisimmalla, ihastuttavimmalla tuulella. Hän
meni makuukamariinsa. Siellä oli jo Cupido hereillään ja alkoi
ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti vakuutti, että hän
oli nähnyt unta. Siihen lapsi tyytyi.



XIII.


Grazian Likovay luki kirjeen kahteen kertaan, kolmeen kertaan, mutta ei
sitä ymmärtänyt. Täytyi kutsua avuksi mestari Mathias.

"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut, narri myös
se, joka sen käsittää."

"Minä käsitän sen", sanoi Mathias, luettuaan kiireesti kirjeen.

"No, anna kuulua, mitä siinä on!"

"Muistatte kai vielä, miten ankarasti häväisitte isä Siegfriediä
Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka
paljastuivat, kun te riistitte päähineen häneltä; ne olivat todellakin
Teodor Dalnokin."

"Minä olen hänelle asianmukaisesti kostanut, vai kuinka?"

"Se on totta. Ja sellaisia haavoja ei niin pian paranneta, varsinkaan
ei, jos ne sattuvat semmoisiin paikkoihin, jotka tuskin ovat ehtineet
arvettua. Myöskin tiedätte, että Teodor Dalnoki on neiti Magdaleenan
hyljeksitty kosija. Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että melkein
näkee toisensa ikkunoista."

"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä on puhe Magdaleenasta?"

"Muitahan naishenkilöitä ei olekaan meidän talossa. Ja vaikka kaikki
nämä tauluille maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, niin
ainoastaan Magdaleenaan palaisi Teodorin mieli. Se on minun
ajatukseni."

"Katsopas ikkunasta pihalle! Etkö näe jäidenlähtöä Waagissa? Narrin
tullessa olivat jäät tuskin liikkeessä, mutta nyt ne ovat suorastaan
raivoissaan. Näes, kuinka jäälohkareet vievät mukanaan mökkejä
rannikolta ja katkovat paksuja puunrunkoja. Mikä ihmisellinen olento
voisi sydänyönaikana niitä myöden kulkea? Sano mielipiteesi!"

"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin
vettä myöten ja se tapahtui merellä. Hyvänä luteerilaisena täytyy minun
uskoa, mitä Raamatussa on."

"Se oli silloin. Se oli pyhä Pietari, jolle kaikki mahtaa olla
mahdollista. Mutta tänään on tänään."

"Mutta minä tiedän myös, että munkki voipi saada paljo aikaan,
rakastaja vielä enempi, molemmat yhdessä pystyvät he kaikkiin!"

"Puhelemmeko asiasta Berezowskyn kanssa?"

Aina siitä saakka, kun oli koteuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli
tuo vanha sulhasmies oleskellut Mitoschinin linnassa. Hänenhän piti
mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitte viedä hänet kotimaahansa.
Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että
vävypoika ja appiukko ottivat jota aamu niin perinpohjaisen pöhnän,
jotta oli pakko kantaa heidät nukkumaan vuoteeseen, josta heitä ennen
puoltapäivää ei kyennyt herättämään tulipalonhälinäkään eikä edes
ryövärien päällekarkaus. Mutta jälkeen puolenpäivän taasen ei tuo
tekopyhä herra tahtonut ottaa osaa mihinkään kirkolliseen toimitukseen
ja siten tuli avioliitto yhä lykätyksi päivästä toiseen. Häitä sentään
vietettiin jo etukäteen joka päivä.

Myöskin tänään koetettiin sulhasta herättää, vaan turhaan. Hänen
korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään
ei auttanut. Hän vaan liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin
rauhanhäiritsijää torjuakseen sekä nukkui edelleen.

"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen aate, puhelen
tyttäreni kanssa."

Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan vieressä.

"Oletpa sinä muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla
ikkunaa auki pidät", puheli hän.

"Annoin ainoastaan kyyhkyselleni vapauden, sillä jos minä sattuisin
kotoani pois joutumaan, ei kukaan sitä ruokkisi."

"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy mennä pian naimisiin?"

"Tiedän, isä rakas."

"No etkö revi tukkaasi, etkö vuodata verisiä kyyneleitä, etkö sano:
sata kertaa mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen?"

"Sinun läsnäollessasi en enää vuodata yhtään kyyneltä."

"Sittehän olet koko lailla muuttunut. Kenties se johtuu piispan häistä?
Varmaankin se sai mielesi muuttumaan, kun näit siellä entisen
rakastajasi ja tulit tietämään, että hän nykyään on erään kauniin
rouvan hempukkana?"

"Se oli kamala kohtaus, isä rakas."

"Ethän rakasta tätä munkkia?"

"Valallani vakuutan, ett'en _munkkia_ rakasta."

"Semmoinen olisikin hirveätä. Minä en oikeen voi sanoa, mitä sinulle
siinä tapauksessa tekisin, jos niin olisi asianlaita. Mitä tuossa
pienessä pussissa säilytät?"

"Kaikellaisia pieniä muisto-esineitä, jotka olen perinyt
äitivainajaltani, kuten esim. hänen emaljoidun kuvansa, kiharan hänen
tukastaan sekä erään pienen hopeaisen ristin, jota lapsuudessani
kannoin kaulassani. Kyllä kai minä ne saan viedä mukanani, kun lähden
tästä talosta?"

"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi
tyttäreksi. Ehkä asiat vielä kehittyvät siksi, että tulet saamaan minun
siunauksenikin."

"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö isänsä
jalkoihin polvistuen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."

Grazian salli Magdaleenan viedä huulillensa hänen kätensä.

"Lupaa, että annat minulle anteeksi ne mielipahat, joita tahtomattani
olen sinulle saattanut!"

Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa sielua.

"Ole huoleti, en minä sinulle ole paha", murisi hän sekä sipaisi kerran
karvaisella oikealla kädellään tuon polvillaan olevan tytön päätä. Sen
liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.

"Koht'sillään pannaan asiat täytäntöön", puheli hän. "Pappi on jo
täällä. Meidän täytyy mennä tänään aikaisin levolle, että jaksamme
nousta ylös aamulla varhain. Huomenna nimittäin ovat häät."

Sen sanottuaan meni herra Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari
Mathias vielä odotti.

"Oletpa väärillä jälillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin
tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei
itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä,
'huomenna ovat häät'. Hän tuumi, että niin on hyvä sekä suuteli minun
kättäni."

"Sehän on juuri paras todistus siitä, että hän turmiota päässään
hautoo. Hän otti jäähyväiset isältään, koska hän aikoo ennen häitä,
ensi yönä, rakastajansa kanssa paeta. Siitä ovat he keskenään sopineet.
Minä tunnen naisväen."

"Tuhat-tulimmainen! Olisiko se mahdollista? Tuli ja leimaus, jos
todella niin olisi! Taivaan talikynttilät! minä tapan heidät! Herätä
puolalainen paikalla! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuolluksissa!
Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"

"Meidän pitää sangen varovaisesti ryhtyä toimeen. Siis, ei mitään
hälinää! Muutoin he huomaavat ja ovat varuillansa. Meille olisi
parasta, että joka mies nukkuisi niin kauan kuin itsestään herää.
Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella kloroformia, niin
että ne olisivat hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan.
Sydänyön kellonsoitto ja kummitukset valaistussa kirkossa, joita itse
olette nähneet, ovat epäilemättä elävän ihmisen aikaansaamaa. Siinä
piilee joku salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni!
Jo illaksi olen minä itseni niin valmistanut, etten väisty
Belzebubiakaan, jos hän nimittäin olisi mukana pelissä."

Aina myöhäiseen iltaan kesti tänään kuiskuttelua ja jymyä
Mitoschinin linnassa. Mutta naisia ei luonnollisesti tehty osallisiksi
salaisuudesta.

Sillä aikaa, kun neiti Magdaleena oli ruualla, vietiin Berezowskyn
aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla
mukana hyökkäyksessä.

"Mutta älkää murhatko munkkia!" neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen
tuottaa suuren vaaran. Iso-isäni sattui kerran vahingossa munkin
hengiltä ottamaan, mutta kostoksi siitä, vei paholainen hänet
elävältä."

Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin
henki säästettäisiin. Sen sijaan lupasi hän keksiä sopivan kidutus- ja
rangaistustavan, jolla munkkia piinattaisiin.

Yön tullessa hiipi Berezowsky itse myös kappeliin sekä piiloutui
aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.

Miehet saivat ajankulukkeekseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.

Pimeän tultua antoi herra Grazian kuuluvalla äänellä käskyn, että
kaikkein piti aikaisin mennä levolle, kyetäkseen aamulla varhain
jalkeille, sillä silloin piti vietettämän häitä talossa. Koko yönä ei
saanut kukaan ulkona liikkua. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit
piti tarkasti sulkea.

Sen jälkeen kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen
ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.

Seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus kuin nukkuisivat kaikki elävät
olennot siellä. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata
ryskettä, joka aiheutui jääpalasien toisiinsa törmäämisestä ja
särkymisestä.

Mutta kun suuri linnankello kuuluvilla lyönneillä ilmaisi puoliyön
hetkeä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi
vyöllensä vyön, jossa riippui pienoinen, äidin perintönä saadut
pikkutavarat sisältävä pussonen, kääräsi ympärilleen lämpimän
vaipan sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertorappusia
myöten tuolle tutulle pienelle ovelle, joka johti karhupihalle.

Hän katseli ympärillensä. Karhuja ei ollut näkyvissä -- se oli mestari
Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten saattoi hän estämättä
kävellä kirkon luo, jossa vielä heitti viimeiset jäähyväiset
isänkodillensa, jonka kohta oli ainaiseksi jättävä. Sitte hän astui
sisälle kappeliin.

Taasen paistoi kuu kirkkoon sekä valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät
hautakivet ja alttaritaulun.

Jospa vapauttaja, rakastettu pian tulisi!

Huuhkaja kiljui tornissa.

Vihdoinkin kello soi ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Rakastettu
lähestyi.

Kun hän astui poistuneen Antonius-kuvan paikalle, oli hän kuin
todellinen elävä alttaritaulu ainakin: pyhä Ladislaus, tuo kuuluisa
unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä
pyhimys, vaan pakanoita voittava sankari.

"Jumalan kiitos, että vihdoinkin olet täällä! Huomen aamulla on minun
määrä lähteä Puolaan."

"Rientäkäämme sitte täältä, rakkaani!"

"Salli minun ensin lausua rukous veljeni haudalla!"

"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"

Molemmat polvistuivat vierettäin, käsi-kädessä murhatun veljen
muistomerkin ääreen. Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.

"Rakas veli, annathan minulle anteeksi!" rukoili tyttö.

"Annanhan toki minä sinulle anteeksi, rakas sisko", kuului ääni
vastaavan syvyydestä sekä samassa aukeni hautaholvin ovi ja sieltä
hyökkäsi ylös Berezowskyn asestettu joukko, etunenässä tuo ikinuori
sulhasmies itse, heilutellen julmasti miekkaansa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi myöskin miekka Teodor Dalnokin
oikeassa kädessä.

"Ahaa! Et siis olekkaan munkki! No sitte sinun pitää kuolla tuossa
paikassa", kiljui Berezowsky sekä hyökkäsi Teodoria kohti, miekka
hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään
vikkelämpi ja antoi sen sijaan miekallaan Berezowskylle niin tukevan
lyönnin olkapäähän, että käsi kokonaan irtautui ruumiista. Berezowsky
itse kaatui lattialle ja heitti henkensä ennen taistelun loppua.

"Takaisin maanalle, pelkurit!" jymisi Teodorin ääni, samalla kun hän
kostonenkelin tavalla huitoi ympärillensä ja ahdisti hyökkääjät jo aina
hautaholvin ovelle saakka. Mutta silloin avautui kirkonovi ja sisään
tunki Grazianin aseilla ja tulisoitoilla varustettu joukko. Itse ukolla
oli aseena ainoastaan koukkusauvansa.

"Tänne päin, pappi!" mörisi Grazian. "Astuppa eteeni, munkki! Isä
Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä pitää sinut tapettaman! Tällä minun
kepilläni!"

Ja raivosta sokeana hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.

Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.

"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä! Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta!
Tappakaa ennen minut!"

"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian sekä potkasi jalallaan polvistuvaa
tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitoschinin herralle miekan
iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän.
Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija oli saanut kuolinhaavan.
Vielä kaksi palvelijaa kaatoi ritarin miekka, sitte sen terä katkesi
kädensijaa myöten.

Mutta miekatonnakin piti hän puoliansa noilta pelkureilta
palkkalaisilta. Hän sieppasi aseekseen suuren messinkisen
kynttilänjalan alttarilta. Sillä hän jakeli niin tehoisia iskuja sekä
oikeaan että vasempaan, ett'ei juuri kenenkään tehnyt enää mieli häntä
lähestyä. Jo hän seisoi alttarilla, aivan Antonius padualaisen
paikalla, ja takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos
hän vain kerkiäisi niin paljo edelle, että voisi tammioven siellä
sulkea perässään, olisi hän täydellisesti turvassa.

Mutta samassa loi hän silmäyksen kirkkoon. Se mitä hän siellä näki, sai
hänen verensä hyytymään raivosta.

Grazian nimittäin oli tarttunut kiinni Magdaleenan pitkiin, hajalleen
menneisiin hiuksiin ja laahasi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon
ovea kohden.

Tätä ei Teodor voinut nähdä. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki
ihmiselliset tunteet. Hänestä tuli eläin, jalopeura, jolta puoliso on
ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hyppäsi hän alttarilta
maahan. Kumpasessakin kädessään oli hänellä raskas kynttiläjalka.
Niitä hän heilutti kuin sotanuijia tunkiessaan palkkalaisten joukkoon
ja kaikki edestään kaataen hän raivosi noiden asestettujen palvelijain
joukossa niinkuin mieletön Herkules, jonka ruumista Ressus-paita
poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä tytärtään rääkkäsi.
Siinä hän tähtäsi kynttiläjalalla hirveän iskun Grazianin päätä
kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään.
Samassa viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli ja muuan
palkkalaispelkureista tarttui hänen jalkoihinsa ja veti siten kumoon
hänen. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnoki voittaa ja sitoa.



XIV.


Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan
ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa
myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja
silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina
linnaan asti.

"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten.
"Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan?
Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."

"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."

"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa;
vieläkin vapisen sitä ajatellessani."

"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä
katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle
satuja."

Niin Hersko. -- Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?

"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"

Niin juuri -- isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin
kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä
tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja
tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.

Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja
katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson
muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla
kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.

Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat
auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.

Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta
rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan
sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän
veneen.

Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?

Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä
löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita,
metsästäjiä y.m.

Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan
Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon.
Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä
siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo
huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta
viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin
herra.

Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin
hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä
sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi
venheestä.

Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin
ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.

Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon,
tänne tulee, mille asialle?

Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa,
käpälänsä mahtavalla iskulla? No -- siinä tapauksessa saa hän kenties
kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.

Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen
kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä
myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan
voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa
heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät
sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.

Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.

Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä
miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään
näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili
kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla
suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt
kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä
oli koukkukeppi ja hattu.

Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa
perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli
samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.

"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova
miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että
olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein
syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja
sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani.
Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"

"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan
kiihoittaa."

"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja
tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo
narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa
annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi
ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on
siten menetellyt."

"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"

"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea
sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn,
sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi
taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi
hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli.
Minäkin sain osani, nähkääs!"

Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti
Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä
nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta
Grazian esti sen sanomalla:

"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden
avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."

"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.

"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."

"Tapoitteko hänet?"

"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen
lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli
muidenkaan sitä tehdä."

"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"

"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei
hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään
kauemmin kuin minä."

"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"

"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes
vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. -- Minusta on näet tullut
kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. -- Asetin Magdaleenan istumaan
pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan.
Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin
olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä
kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät
pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."

"Te olette kauhea ihminen."

"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut
hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta
taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."

"Mitä sanotte?"

"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä
taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni
Moldauun taikka Vähään-Venäjään."

Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian
hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin
myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.

Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne
hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä
saapuvilla todistajiksi.

Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea;
viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat
kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.

Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.

Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin
kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte
kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.

"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa
niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.

Nyt tuli rahojen vuoro.

Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat
olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian
päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.

"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.

"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.

"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea..."

"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei
se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi
vaivastanne!"

Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä
kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan
hattuun.

"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin
avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa.
Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin
tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan
uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa
nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."

"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"

"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista
tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."

"Miten suvaitsette."

"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi
oikealla kädelläni hyvästellä."

Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan
rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä.
Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen
sekä komensi:

"Vesille!"

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli
lastina raskas rahakuorma.



XV.


Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin
olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt
Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat
kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että
erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin
tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova
palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla
pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari
Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit
sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin
linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.

Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä
tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä
täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä
vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi!
Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"

"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole
liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin
jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja
tänne."

"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon.
Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme
hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä
kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."

"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."

"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu
hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki;
tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme
täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme
matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"

Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston
alustaan.

Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan
palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse
linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli
Madocsanyssa.

"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.

"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"

Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.

"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista
ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni
ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"

Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä
tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.

Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan -- nyt
rikkonaisen -- alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten
kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat
sivukäytävien alkuun.

Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.

Grazian valaisi pimeää holvia.

"Katsopas sinne!" käski hän.

"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta,
"mitä rouvasihmisiä siellä on?"

"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"

"Miten ne ovat tänne joutuneet?"

"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä,
millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä
yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja
veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys
huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä
kohtaa kuutta jalkaa paksu."

"Niin näkyy."

"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata
umpeen toisen syvennyksen aukko!"

"Se kyllä käy päinsä!"

"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin
kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan
siitä mitä täällä näet tai kuulet!"

Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen
täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään
valan sanat.

"No nyt voit alkaa työsi!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:

"_De profundis ad Te clamavi Domine_..."

"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.

"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"

Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin
seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä
saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin
kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen
jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei
niitä näkynyt.

"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.

"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä
Siegfried", sanoi kreivi.

"Kuka on hänet tänne tuonut?"

"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."

"Ei häntä siis tapettukaan."

"Kuulithan hänen laulavan äsken?"

"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"

"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen
aukko, ettei hän tukehdu."

"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"

"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna
on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen
muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle
profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain
työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se
loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee,
mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."

Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti
muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.

"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä
maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.

Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi
hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun
hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon
luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.

Hän otti kannen auki.

Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi
veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli
ruutia.

Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti
leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli
siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.

Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran,
joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi
hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ
suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän
kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen
pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta.
Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti
askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis
viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa
neljäkymmentä minuuttia.

Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä
minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi
sanoa.

Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan
aukossa oli vielä silittelemistä.

Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi
sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä
taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin
tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä
seikkaa.

"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa
kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"

"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa
neljäkymmentä."

"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en
sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä
ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs
taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen
pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."

Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella
vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne
maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen.
Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli
siitä:

"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään
isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut
itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään
ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut.
Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko
myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta,
että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa
appiukkoa löytyä?"

Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen --
välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään -- luukulle ja
tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.

Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli
hopeata.

"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.

Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään,
syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja
hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.

Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.

"_Miserere mei Domine_!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.

"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla?
Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä:
_Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me_? Taikka kenties
kuultelet mieluummin tätä: _In paradisum inducant te angeli_? -- Se on
kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni
kiinni käsivarrestani!' -- Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se
tanssi alkaa!' Hahaha!"

Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä,
mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin
viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.



XVI.


Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli
muidenkin käytettävänä. Kun hän herra Grazianin jätti, puheli hän
itsekseen:

"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös raamatun kautta
vannonut, etten puhu kellekään niistä. Mutta herra Grazian ei
varmaankaan sittekään luota minuun, koska ei hän raamattuunkaan usko.
Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen
helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain
pikku palanen erityisellä tavalla valmistettua kinkkua tai kulaus
älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö -- ja kuollut ei
enää herää."

Tämmöistä ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan
asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.

Yht'äkkiä johtui mieleensä oivallinen tuuma.

Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento -- koira. Tämän hän huusi
luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkusta. Elukka nielasi ahneesti
lihakappaleen. Sitte kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti
sen koiran eteen. Sillä oli jano ja joi sentähden halukkaasti viinin.
Mitään erinomaista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.

"Ruoka ja juoma on ainakin vielä myrkytöntä ja tästälähin pidän minä
kyllä herra Graziania silmällä."

Mathias sai kauan aikaa vartoa kreiviä, sillä isä Siegfriedin
hautaaminen kullalla ja hopealla veti paljo aikaa. Vihdoinkin ilmoitti
kellon kilinä kappelin tornissa, että joku kuljeskeli maanalaisessa
käytävässä. Pianpa näkyikin herra Grazian tulevan lenkuttaen
kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja;
niiden nahat riippuivat orsilla kuivumassa.

"Aaveet kilistivät taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.

"Viimeisen kerran ne nyt soittivat", vastasi tämä ja istuutui pöytään.

Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa
saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.

Yhdestä varresta veti hän kotelossa säilytetyn käyrän veitsen sekä
kaksihaaraisen kahvelin, sillä todella ylhäinen herra ei milloinkaan
vienyt suuhunsa vieraita syömäaseita; toisesta varresta tuli esiin
kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pienoinen, jalaton ja pyöreä
"Bratina"-niminen kultapikari. Sen täytyi aina yhdessä siemauksessa
tyhjentää, sentähden ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.

"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän, "leikkaapas kinkusta
itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista
kättäni."

Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen
aikaa sanaakaan toisilleen virkkaamatta. Linnanherralla mahtoi olla
kova nälkä, sillä hän ei ollut aamusta saakka syönyt palastakaan.

Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma ei ollut
sitä hitustakaan vahingoittanut.

"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sinä ja minä, ystäväiseni",
virkkoi Grazian kotvan ajan perästä, "ensin otan minä ryypyn, sitte
sinä. Näetkös! tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia.
Sillä ei ainakaan voi isäntä vieraitansa myrkyttää -- kuten Italiassa
kuuluu olevan tapa -- kun näet kaikkein täytyy juoda samasta pikarista,
isännän tietenkin etupäässä."

Niin puhellen täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.

"Terveydeksesi, ystäväiseni!"

Sitte sai Mathias bratinan ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.

"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.

Sen jälkeen jatkui maljojen juontia muille, poissaoleville henkilöille:

"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"

"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"

"Eläköön Madocsanyn linnan kaunis rouva!"

Bratina kulki täten kädestä käteen ja maljoja juotiin sekä ystäville
että vihollisille siksi, kunnes kumpasetkin loppuivat. Sillä aikaa oli
kuu noussut ja valoi säteitänsä ikkunasta sisään.

Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:

"Kuules, ystäväiseni! eikö sinulla ole naimisissa oleva tytär?"

"On."

"Hänhän asuu Teplassa, se raukka."

"Juuri siellä hän asuu."

"Paljoko hänellä on lapsia?"

"Kuusi."

"Ethän ole niiden terveydeksi vielä juonut?"

"En ole, armollinen herra, mutta...?"

"Ei sinun tarvitsekaan heidän terveydekseen juoda, ystäväiseni, sillä
sinä olet jo tarpeeksi juonut, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan
myöskin koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, minä samoin.
Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella
myrkyllä, joka määrätylle minuutillen vaikuttaa. Sinulla on vielä kaksi
tuntia elinaikaa, tee siis kiirutta ja lähde matkalle! Virta on jäässä,
joten sinä voit käydä Teplaan, tyttäresi luo ja siellä valmistautua
kuolemaan; kenties ehdit vielä papinkin luoksesi haettaa ja
testamenttisi tehdä. Kaikessa tapauksessa on siellä aina joku, joka
sulkee silmäsi. Se on huvinäytelmän loppu."

Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta ja hän oli jo
tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen
syöksyi hän ulos huoneesta, sitä ennen tyhjennettyänsä kullalla
täytetyt taskunsa.

Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen lasinsa sekä joi uuden
kerran kaikkien niiden tervehdykseksi, jotka olivat hänen ystäviänsä.
Ystävien loputtua tuli vihamiesten sarja. Jokainen pikarillinen sisälsi
myrkkyä, mutta semmoista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti ja jonkun
määrätyn ajan perästä. Hänen täytyi koettaa saada sen voima
mahdollisimman vaikuttavaksi itsessään, ettei hän tulisi sanansa
syöjäksi, kun oli nimittäin Idalia-rouvalle vakuuttamalla vakuuttanut,
että Siegfried tulee elämään kauvemmin kuin hän itse.



XVII.


Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru
raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.

Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään
onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.

Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa
keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli
kuulevinansa hänen hätähuutojansa.

Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän
varmaankin pakahtuisi surusta.

Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei
kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä
kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä.
Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden
jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.

Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui
Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä
elotonta maisemaa.

Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan
pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo
saattoi tuntea sen ihmiseksi.

"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi
herättämään palvelusväkeänsä.

Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta
niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska
kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.

"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän -- samassa kaatuen
voipumuksesta lattialle.

"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.

"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta
saanut kyllikseni maailmassa."

Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin
häntä rukoilla:

"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"

"Mitä sinä tahdot, mies?"

"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä
siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"

"Miten minä sinua auttaisin?"

"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni
bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit
puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista,
ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit
sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin
ei semmoista saanut ja kuoli."

"Oletko kadottanut järkesi?"

"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta
minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta
varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"

"Mikä salaisuus voisi niin minun mieltäni kiinnittää?"

"Se salaisuus, missä isä Siegfried nyt on."

Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luoksensa, sekä nosti
hänet ylös lattiasta ja asetti vuoteelle.

"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö missä hän on? Elääkö hän vielä?"

"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."

"Missä hän on?"

"Anna minulle ensin vastamyrkkyä! pian!"

"Ei, ei, on vielä kyllä aikaa. Ensin tahdon minä saada tietää
salaisuuden. Ennen sitä, en minä auta sinua."

Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!

"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron,
sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."

"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko
sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät,
niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen
aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut
paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi
kadotukseen!"

"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"

"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä
suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni
ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se
pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit
sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"

Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko
salaisuuden.

Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei
vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata,
ellei itse olisi niitä nähnyt.

"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on
vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään
puhu mitään!"

Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä,
vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi
Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta
kolmannelle henkilölle ilmoittaa.

Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan,
tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri
kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat
katkonaiset sanat:

"Isä Siegfried -- muurattu -- maan alle -- rahojen sekaan --
Mitoschinissa -- elää vielä -- minut on myrkytetty." Enempää ei hän
kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.

       *       *       *       *       *

Idalia jäi yksin salaisuuksineen.

Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.

Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään
suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten
seurakumppanina.

Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi
Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä
pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen
rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.

Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti
tehdä ja tehdä heti.

Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja
pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti
salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei
ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu
nähdä, mihin suuntaan hän kulki.

Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.

Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle
ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi.
Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja
Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset,
jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä
Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren
tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä
ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä
sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan
kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä
oljenkorsia.

Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi
tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.

Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää
niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat
äskettäin olleet näyttämöinä.

Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra
Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan
huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä
paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli
hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut
koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen
muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.

Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä
summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin
linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.

       *       *       *       *       *

Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä
Siegfriedistä.

Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä
kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät,
pitää hänen saada ne.

Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä
Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.

Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!

_Loppu_.

(Teosta on suomenkieliseen asuun saatettaessa lyhennelty sopivista
kohdista.)





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Teodor Dalnoki" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home