Title: Marcus O'Brienin kohtalo
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Marcus O'Brienin kohtalo" ***


MARCUS O'BRIENIN KOHTALO

Kirj.

JACK LONDON

Englannin kielestä suomentanut A. K. [Alpo Kupiainen]



Kustannusliike Minerva, Helsinki, 1922.
Oy Saarijärven Paavon kirjapainossa Jyväskylässä.



SISÄLLYS:

 Marcus O'Brienin kohtalo
 Merkki
 Tulenteko
 Vanhain miesten liitto



MARCUS O'BRIENIN KOHTALO


"Tuomio-istuin on määrännyt, että teidän on poistuttava
leiripaikalta ... vakiintuneella tavalla, herra, vakiintuneella
tavalla."

Tuomari Marcus O'Brien oli hajamielinen ja Mucluc Charley antoi
hänelle kyynärpäillään pienen nykäyksen kylkeen. Marcus O'Brien
selvitti kurkkunsa ja jatkoi:

"Ottaen huomioon rikoksen suuruuden ja lieventävät asianhaarat on
tuomio-istuin nähnyt kohtuulliseksi päättää, että Teille annetaan
kolmen päivän muona. Se riittää, arvelen."

Arizona Jack heitti avuttoman silmäyksen Yukonille. Suklaanruskea
joki oli tulvillaan, leveys oli mailin seuduilla ja syvyyttä ei
kukaan tuntenut. Rantaäyräs, jolla mies seisoi, oli tavallisesti
toistakymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella, mutta nyt
kuohahtelivat joen aallot aivan äyrään reunalla tuon tuostakin
temmaten irti kappaleen maata, joka hävisi lukemattomiin ruskeisiin
pyörteisiin. Vielä muutamia tuumia ja tulva peittäisi Red Cow'n.

"Se ei ole tarpeeksi", sanoi Arizona Jack katkerasti. "Kolmen päivän
muona ei riitä."

"Mutta eihän Manchester", vastasi Marcus O'Brien vakavasti, "saanut
muonaa ensinkään."

"Ja hänestä löytyivätkin tähteet joen alajuoksun varrelta
intiaani-koirien kalvamina", huomautti Arizona Jack. "Ja kun hän
tappoi miehen, ei häntä oltu ärsytetty. Joe Deeves ei milloinkaan
kiusoitellut ketään, ja vain sentähden, että hänen vatsansa ei ollut
kunnossa, teki Manchester hänestä lopun. Ette ole käsitellyt asiaani
tasapuolisesti, O'Brien, sanon sen suoraan. Antakaa minulle viikon
muona ja minä yritän selviytyä. Kolmen päivän muonalla on ponnistelu
turhaa."

"Minkätähden Te tapoitte Fergusonin?" kysyi O'Brien. "Minä en voi
sietää tällaista aiheetonta surmaamista. Siitä on tehtävä loppu. Red
Cow'ssa ei ole liiaksi väkeä. Tämä on hyvä paikka eikä täällä ennen
tapahtunut murhia. Nyt ne ovat kulkutautina. Minua surettaa, Jack,
mutta Teidän tuomionne täytyy olla varoittavana esimerkkinä. Ei
Ferguson esiintynyt niin ärsyttävästi, että se selittäisi tappamisen."

"Eikö ärsyttävästi!" kivahti Arizona Jack. "Punanpa Teille, O'Brien,
sillä Te ette tunne asioita. Teillä ei ole taiteilijan tunne-elämää.
Minkätähden muka tapoin Fergusonin? No, minkätähden Ferguson lauloi:
'Jos voisin lentää kuin lintu voi?' Kas, senpä minä tahtoisin tietää.
Vastatkaapa se. Miksi lauleli hän: 'lintu, lintu?' Yhdessäkin
lintusessa oli tarpeeksi. Yhden linnun jaksoin sietää. Mutta eläpäs,
hän lauloi linnun kahdesti. Enkähän sittenkään ilman muuta käynyt
hänen kimppuunsa. Menin hänen luokseen mitä kohteliaimmin ja pyysin
häntä hyväntahtoisesti antamaan toiselle linnulle matkapassin.
Keskustelin hänen kanssaan vakavasti. Siitä oli silminnäkijöitä
todistajiksi."

"Eikä Ferguson ollut mikään kunnon laulaja," heitti väliin joku
kuulijajoukosta.

O'Brien näytti joutuvan kahdelle päälle.

"Eikö ihmisellä saa olla taiteellisia tunteita?" kysyi Arizona
Jack. "Varoitin Fergusonia. Se, että kuuntelin hänen lintusiaan,
oli oman luonteeni loukkaamista. Kyllä niitä on siksi herkkiä ja
hienotunteisia musiikkimiehiä, jotka tappaisivat paljoa vähemmästäkin
loukkauksesta kuin minä. Olen valmis maksamaan sakon siitä, että
minulla on taideaistia. Nielasen lääkkeen ja nuolen lusikan. Mutta
kolmen päivän muona on liian vähän, siinä kaikki. Silloin saadaan
minut merkitä kuolleiden kirjoihin. Ryhtykää samalla valmistamaan
hautajaisiani!"

O'Brien horjui edelleen. Hän heitti kysyvän katseen Mucluc
Charley'iin.

"Minusta tuntuisi, että määräys kolmen päivän muonasta on vähän liian
ankara," huomautti viimemainittu. "Mutta Teidänhän se on ratkaistava.
Kun valitsimme Teidät tämän tuomioistuimen tuomariksi, suostuimme
noudattamaan Teidän päätöksiänne. Ja sen olemme tehneet, totisesti,
ja sen teemme edelleenkin."

"Kenties olen ollut hieman liian ankara, Jack", sanoi O'Brien
puolustellen. "Minua on tämä surmaaminen vaivannut siksi paljon.
Suostun siihen, että Te saatte viikon muonan." Taaskin hän yski
selventäen kurkkuaan ja jatkoi katsahtaen reippaasti tuomittuun:
"Ja nyt lienee meidän parasta käydä toimeen ja päättää koko juttu.
Vene on valmiina. Leclaire, menkää noutamaan muona! Järjestämme
suorituksen myöhemmin."

Arizona Jack katsahti häneen kiittäen ja mutisten jotain "polucuksen
pikkulinnuista" astui avonaiseen veneeseen, joka nytkähdellen
hankautui rantaäyrästä vasten. Höyläämättömistä laudoista kyhätty
vene oli verrattain suuri. Laudat oli käsin sahattu seisovista
rungoista Lake Lindermanilla muutamia satoja maileja ylempänä joen
varrella Chilcootin juurella. Veneessä oli airopari ja Arizona Jackin
vuodehuovat. Leclair toi jauhosäkkiin sullotun muonan heittäen sen
veneeseen samalla kuiskaten:

"Panin runsaat mitat, Jack. Sinä teit sen ärsytettynä."

"Työntäkää vene irti!" huudahti Arizona Jack.

Joku miehistä irroitti kiinnitysnuoran ja heitti sen veneeseen.
Virta tarttui veneeseen ja pyörähdellen se loittoni rannasta.
Murhamies ei koskenut airoihin, vaan istui rauhallisesti perätuhdolla
kiertäen paperossin ja pian vetäen maukkaita sauhuja. Rannallaolijat
katselivat venettä, kunnes se katosi puolisen mailia alempana olevan
mutkan taakse. Oikeutta oli jaettu.

Red Cow'n asukkaat säätivät lait ja panivat tuomiot täytäntöön
ilman sellaisia viivyttelyjä, jotka ovat hempeämielisen sivistyksen
merkkejä. Yukonilla ei ollut minkäänlaisia lakeja, paitsi mitä he
itselleen laativat. Heidän oli pakko se tehdä. Tämä kaikki tapahtui
niinä varhaisina aikoina, jolloin Red Cow oli kukoistavammillaan,
v. 1887, jolloin Klondike ja sen väkeä houkuttelevat kultalöydöt
vielä olivat tuntemattoman tulevaisuuden peitossa. Eivät Red Cow'n
asukkaat edes tietäneet, olivatko he Alaskassa vaiko luoteisella
territoriolla, viiruisen tähtilipun vaiko brittiläisen lipun
alueella. Ei milloinkaan ollut maanmittari sattunut heidän kohdalleen
mittaamaan paikan pituus- ja leveysastetta. Red Cow oli jossain
Yukonin varrella ja se heille riitti. Lippuihin nähden he olivat
kaikkien määräysten ulkopuolella. Ja lait taas, niin, tänne ei
minkään hallituksen eikä oikeuslaitoksen valta ulottunut.

Itse he hoitivat lainsäädäntönsä ja varsin yksinkertainen se olikin.
Yukon oli tuomioiden toimeenpanija. Parisen tuhatta mailia Red
Cow'n alapuolella laski Yukon Beringin mereen sata mailia laajan
suistomaan halki. Jokaikinen noista kahdestatuhannesta mailista oli
alkuperäisen villiä luontoa. Olihan tosin siinä kohdassa, missä
Porcupine napapiirin pohjoispuolella laskee Yukoniin, Hudson-yhtiön
kauppa-asema. Mutta sinne oli monta sataa mailia. Myöskin kertoi
huhu, että vielä monta sataa mailia kauempana oli lähetysasemia.
Mutta se kuitenkin oli pelkkää huhua, ei kukaan Red Cow'n asukkaista
ollut milloinkaan ollut siellä. Kaikki he olivat tulleet tähän
yksinäiseen seutuun Chilcootin yli ja pitkin Yukonin yläjuoksua.

Red Cow'n asukkaat eivät välittäneet vähäisistä rikkomuksista.
Humalassa räyhäämistä ja sopimattomia, raakoja puheita pidettiin
luonnollisina eittämättöminä oikeuksina. Red Cow'n asukkaat olivat
individualisteja ja pyhiksi he tunnustivat vain kaksi seikkaa,
omaisuuden ja hengen. Ainoatakaan naista ei heidän mukanaan ollut
sotkemassa heidän yksinkertaisia siveyskäsitteitään. Siellä oli
vain kolme hirsistä rakennettua majaa. Suurin osa Red Cow'n
neljästäkymmenestä miehestä asui teltoissa tahi oksista kyhätyissä
suojuksissa. Ja vankilaa ei ollut, missä pahantekijöitä olisi voitu
säilyttää, sillä asukkailla oli tarpeeksi puuhaa kullan kaivamisessa
ja etsimisessä jäädäkseen muutamaksi päiväksi vankilaa rakentamaan.
Ja lisäksi esti kaikkivaltias muonakysymys sellaisen menetelmän
täydelleen. Kun joku senvuoksi loukkasi omaisuuden tahi hengen
koskemattomuutta, pistettiin hänet avoimeen veneeseen ja jätettiin
Yukonin kuljetettavaksi. Rikoksen suuruuden mukaan määrättiin
hänelle annettava muonamäärä. Tavallinen varas sai kokonaista kahden
viikon annoksen. Tavallista pahemmalle varkaalle annettiin vain
puolet siitä. Murhamiehelle ei annettu muonaa laisinkaan. Jos ken
havaittiin syypääksi miestappoon, sai hän muonaa kolmen päivän ja
aina viikonkin varalle. Marcus O'Brien oli valittu tuomariksi ja
hänen oli ratkaistava pahantekijälle annettavan muonamäärän paljous.
Lainrikkoja sai koettaa onneaan. Hän joutui Yukonille ja kenties
pääsi hän Beringinmerelle, kenties ei. Jos hän sai muonaa muutamiksi
päiviksi, niin oli hänellä mahdollisuus ponnistelemalla onnistua.
Jos muonaa ei annettu ollenkaan, niin merkitsi se itse asiassa
kuolemanrangaistusta, vaikka olihan sittenkin heikko mahdollisuus,
jos vuodenaika oli suotuisa.

Arizona Jackin häivyttyä näkyvistä miehet poistuivat rantatöyräältä
palaten työskentelemään valtauksillaan, kaikki muut paitsi
Kihara-Jim, joka valoi olutpanoksen toisensa jälkeen ympäri
pohjolan ja sen ohella keinotteli kultalöydöillä. Kaksi huomattavaa
tapausta sattui sinä päivänä. Aamupäivällä potkaisi onni Marcus
O'Brieniä. Hän huuhtoi dollarin, puolitoista dollaria ja kaksi
dollaria kolmesta pannusta peräkkäin. Hän oli löytänyt suonen.
Kihara-Jim tarkasteli kuoppaa, huuhtoi itse joitakuita pannuja
ja tarjosi O'Brienille kymmenentuhatta dollaria oikeuksista,
viisituhatta dollaria kultahiekkana ja toisen puolen asemesta puolet
olutpanoksensa voitosta. O'Brien hylkäsi tarjouksen. Hän oli tullut
kaivamaan rahaa maasta, selitti hän kiivaasti, eikä hankkimaan sitä
kanssaihmistensä kustannuksella. Ja muuten hän arvioi löytönsä
melkoista arvokkaammaksi.

Toinen huomattava tapaus oli se, että iltapäivällä Siskiyon Pearly
laski veneensä rannalle. Hän oli juuri tullut ulkomaailmasta
ja hänellä oli neljän kuukauden vanha sanomalehti. Lisäksi oli
hänellä puolitusinaa wiskytynnyriä, jotka kaikki oli osoitettu
Kihara-Jimilie. Red Cow'n miehet jättivät työt seisomaan. Maistettiin
wiskyä -- dollari ryypystä, kulta punnittuna Jimin vaakaan -- ja
keskusteltiin uutisista. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, jollei
Kihara-Jim olisi keksinyt lurjusmaista suunnitelmaa, nimittäin
juottaa ensiksi Marcus O'Brien humalaan ja sitten ostaa hänen
kultalöytönsä.

Suunnitelman edellinen osa sujui mainiosti. Se aloitettiin aikaisin
illalla ja klo 9 aikaan oli O'Brien päässyt laulutasolle. Hän kiersi
toisen käsivartensa Kihara-Jimin kaulaan hyräillen myöskin surkeasti
manalle menneen Fergusonin laulua pikkulinnuista. Mitäpä vaaraa
olisi hänen tarvinnutkaan senvuoksi nyt pelätä, kun leirin ainoa
mies, jolla oli herkkä taiteellinen taju, parhaillaan kiisi Yukonia
alaspäin viiden mailin nopeudella tunnissa.

Mutta suunnitelman toinen osa ei tahtonut mitenkään luonnistua.
Miten paljon wiskyä O'Brienin kurkkuun kaadettiinkaan, niin
mahdotonta oli kuitenkin saada häntä tajuamaan, että hänen ehdoton
ystävyysvelvollisuutensa oli myydä valtaus. Tosin hän horjui ja
silloin tällöin näytti olevan aivan taipumaisillaan. Mutta sumuisessa
päässään hän yhtä kaikki naureskeli itsekseen. Peli oli aloitettu
Kihara-Jimin ja hänen välillään ja se miellytti häntä. Wisky oli
hyvää. Se laskettiin erikoisesta tynnyristä, jonka sisältö oli
ainakin kymmenen kertaa parempaa kuin viiden muun tynnyrin.

Siskiyon Pearly jakeli ryyppyjä etuhuoneessa Red Cow'n muulle
seurakunnalle, sillä aikaa kuin O'Brien ja Kihara-Jim viettivät
kaupantekojuominkejaan keittiössä. Mutta O'Brien ei ollutkaan vähään
tyytyväinen. Hän pistäytyi etuhuoneeseen palaten sieltä mukanaan
Mucluc Charley ja Percy Leclaire.

"Liiketovereita, minun liiketovereitani", selitteli hän tehden leveän
kädenliikkeen heihin päin ja hymyillen vilpittömästi Jimille. "Luotan
aina heidän arvosteluunsa, aina. He ovat miehiä. Annapa heillekin
tulinen ryyppy, Jim, ja puhelkaamme sitten asiasta."

Se oli uusi alkusoitto. Mutta nopeasti Kihara-Jim arvioi uudelleen
valtauksen muistoaan, että kun hän oli huuhtonut viimeisen pannun,
oli tuloksena ollut seitsemän dollaria. Ja Jim päätteli, että
kannatti uhrata ylimääräinen wiskyannos, vaikkakin siitä toisessa
huoneessa maksettiin dollari ja ryyppy.

"Minä en ole taipuisa suostumaan", soperteli O'Brien tovereilleen
selitellen näille kysymyksessä olevaa asiaa. "Niin, minäkö? Myisinkö
kymmenestätuhannesta dollarista! Ei, totta vie! en! Aion kaivaa
kullan itse ja sitten lähden Jumalan maahan, Etelä-Californiaan.
Siellä on oikea paikka, missä vietän raskaan elämäni loppupäivät. Ja
sitten lähden ... kuten jo sanoin, sitten lähden ... mihin sanoinkaan
lähteväni?"

"Strutsifarmille", ehdotti Mucluc Charley.

"Varmasti, niin, juuri sinne lähdenkin." Äkkiä O'Brien oikasihe ja
katseli kummastellen Mucluc Charleya. "Mistä sinä sen tiesit? En ole
siitä kertonut. Totta vie, en ole. Sinä olet ajatustenlukua, Charley.
Annapa vielä ryyppy!"

Kihara-Jim täytti lasit ja sai ilon nähdä neljän dollarin arvosta
wiskyä katoavan. Yhden dollarin arvosta täytyi hänen rangaista
itseään, sillä O'Brien vaati, että hänen täytyi ryypätä yhtä usein
kuin vieraatkin.

"Parempi ottaa raha heti paikalla," arveli Leclaire. "Kaivaminen
vie sinulta kaksi vuotta ja koko sen ajan saisit olla haudottamassa
strutsinpoikasia ja nykimässä sulkia täysikasvuisilta."

O'Brien mietti ehdotusta ja nyökäytti hyväksyvästi. Kihara-Jim
katsahti kiitollisesti Leclaireen ja täytti lasit uudelleen.

"Odotapa vähän!" lepersi Mucluc Charley, jonka kieli alkoi liikkua
nopeammin, vaikka hieman kangerrellen. "Rippi-isänäsi -- ei, vaan
-- veljenäsi -- hitto vieköön!" Hän pysähtyi koettaen selvittää
ajatuksiaan uutta alkua varten. "Ystävänäsi -- liiketoverinasi,
piti minun sanoa, ehdottaisin, paremmin -- ottaisin vapauden,
miten olikaan, mainita -- arvelen, huomauttaa, että pitäisi olla
enemmän strutseja... Hemmetti!" Hän tyhjensi lasin ja koetti jatkaa
varovammin. "Tarkoitukseni on sanoa ... mitä se olikaan?" Hän iski
muutamia kertoja lujasti nyrkillä päätään ajatusten selvittämiseksi.
"Nyt sen muistin!" hän kiljasi riemuissaan. "Oletetaanpa, että
löytösi tuottaisi enemmän kuin kymmenentuhatta dollaria!"

O'Brien oli ilmeisesti valmis päättämään kaupan, mutta nyt hän pyörsi
ympäri.

"Siinäpä se! Loistava ajatus! Se ei johtunut ensinkään mieleeni."
Lämpimästi hän tarttui Mucluc Charleyn käteen. "Hyvä ystävä! Oikea
liiketoveri!" Sitten hän kääntyi kiukkuisesti Kihara-Jimiin. "Kenties
löytämässäni suonessa onkin satatuhatta dollaria. Ethän tahdo ryöstää
vanhalta ystävältäsi, Jim, ethän? Varmasti et tahdo. Tunnen sinut
paremmin kuin sinä itse, paremmin kuin itse tunnetkaan. Maistetaanpa
vielä! Olemme ystävyksiä, me kaikki, sanon, ystävyksiä keskenämme."

Ja siten jatkui puhe, wiskyä maistettiin ja Kihara-Jimin toiveet
vuoroin nousivat, vuoroin laskivat. Milloin esitti Leclaire syitä
heti solmittavan kaupan puolesta melkein saaden vastahakoisen
O'Brienin taivutetuksi heti taas menettääkseen voittonsa Mucluc
Charleyn esittäessä loistavammat syyt kauppaa vastaan. Milloin taas
Mucluc Charley puolestaan vakuuttavasti puolsi myyntiä ja Percy
Leclaire sitä itsepintaisesti vastusti. Seuraavana hetkenä O'Brien
itse innokkaasti halusi kaupan solmiamista, kun taas molemmat
ystävät kyynelsilmin vannottivat häntä luopumaan siitä aikeesta.
Mitä enemmän he nauttivat wiskyä, sitä rehevämmäksi muuttui heidän
mielikuvituksensa. Samalla kun selväpäinen olisi keksinyt yhden syyn
myynnin puolesta ja toisen sitä vastaan, keksivät heidän humaltuneet
aivonsa niitä tusinoittain. Ja siksi vilpittömästi ja vakuuttavasti
he esittivät syynsä toisilleen, että he vähäväliä muuttuivat
väitellessään päinvastaiselle puolelle.

Mutta lopuksikin Mucluc Charley ja Leclaire yhdessä puolsivat
lujasti kauppaa ja nopeasti kumosivat kaikki O'Brienin esittämät
vastaväitteet. O'Brien tuli toivottomaksi. Esitettyään viimeisen
perustelunsa hän istui sanattomana heittäen vetoavia silmäyksiä
ystäviinsä, jotka olivat jättäneet hänet yksin. Hän nykäsi pöydän
alla Mucluc Charleya sääreen, mutta tämä armoton sankari vain heti
toi esiin uuden ja vastustamattoman perusteen myynnin puolesta.
Kihara-Jim otti kirjoitusvehkeet ja valmisti kauppakirjan. O'Brien
istui kastettu kynä kädessään.

"Otetaan vielä yksi ryyppy", hän lausui. "Vielä yksi, ennenkuin
kirjoitan nimeni ja luovutan satatuhatta dollaria."

Riemuissaan täytti Kihara-Jim lasit. O'Brien tyhjensi ryyppynsä ja
kumartui sitten nimeään kirjoittamaan kynän häilyessä sinne tänne.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada paperille muuta kuin suuren
mustetahran, hän hypähti ylös hämärän ajatusryöpyn tulviessa hänen
mieleensä. Hän seisoi toisten juomaveikkojen edessä horjahdellen
sinne tänne ja hänen silmistään kuvastuivat myllertävät ajatukset.
Sitten hän teki päätöksen ja hyväntahtoinen hymy levisi hänen
kasvoilleen. Hän kääntyi oluenmyyjään, tarttui tämän käteen ja alkoi
juhlallisesti puhua:

"Jim, sinä olet ystäväni. Tässä käteni. Iske kämmentä, vanha veikko!
En tahdo sitä tehdä. En tahdo myydä. En tahdo rosvota ystävääni.
Ei ikinä saa kukaan sanoa, että Marcus O'Brien rosvosi juopuneen
ystävänsä. Sinä olet päissäsi, Jim, ja minä en sinua rosvoa. Ennen
se ei tullut mieleeni, en tiedä, mikä minulla oikein on, mutta se ei
pälkähtänytkään mieleeni. Ajattelepa, hitto vie! ajattelepa, Jim,
vanha veikko, ajattelepa, jollei koko siinä kirotussa suonessa ole
kymmentäkääntuhatta dollaria. Silloin olisi kauppa rosvoamista. Ei,
hyvät herrat, se ei käy. Marcus O'Brien hankkii rahaa maasta eikä
ystäviensä kustannuksella."

Percy Leclaire ja Mucluc Charley tukahduttivat olutkauppiaan
vastaväitteet äänekkäästi osoittaen ihastustaan näin ylevien
tunteiden johdosta. He horjuivat kahdenpuolen O'Brienia, kädet
veljellisesti tämän kaulassa, ja laskettelivat suustaan sellaisen
sanaryöpyn, että heidän oli mahdoton kuulla Jimin ehdotusta liittää
kauppakirjaan huomautus, jonka mukaan hän, siinä tapauksessa, ettei
valtaus tuottaisi kymmentätuhatta, saisi takaisin ostohintansa ja
myyntihintansa erotuksen. Kuta kauemmin puhe jatkui, sitä enemmän
sisältyi siihen maltaan imelää tunnetta ja yleväkaikuista ajatuksen
kutoa. Kaikki alhaiset vaikutteet olivat pannaanjulistettuja. He
muodostivat ihmisystäväkolmikon, jonka ainoana pyrkimyksenä oli
pelastaa Kihara-Jim joutumasta itsensä ja oman ihmisystävyytensä
uhriksi. Vakavasti he väittivät häntä ihmisystäväksi. Millään
ehdolla he eivät suostuneet myöntämään, että koko maailmasta olisi
saattanut löytää ainoatakaan halpaa ajatusta. Nelistäen, hoiperrellen
ja ryömien heidän ajatuksensa liikkuivat korkeilla siveyden
ylängöillä ja harjanteilla tahi sukeltautuivat metafyysilliseen
sentimentaalisuuden mereen.

Kihara-Jim hikoili ja höyrysi lisäten uutta wiskyä. Hänelle
esitettiin joukottain perusteluja, joilla ei yhdelläkään ollut
kaukaisintakaan yhteyttä hänen haluamansa kaupan kanssa.
Kuta pitemmälle aika kului, sitä kauemmaksi eksyi keskustelu
kultalöydöstä, ja kello kahden aikaan aamulla Kihara-Jim tunnusti
kärsineensä tappion. Yhden kerrallaan talutti hän avuttomat vieraansa
etuhuoneen läpi ulos. O'Brien tuli viimeisenä ja sitten kaikki kolme
ystävystä tepastelivat kaulakkain viettävää tietä ankarasti hoippuen
toinen toistaan tukien.

"Hyvä liikemies tuo Jim", hoeskeli O'Brien. "Totisesti, hän on samaa
maata kuin te -- hieno mies ja notkuilematon, aulis kestiystävä ...
kestiystävä ... kestiystävyys. Hän luottaa teihin. Ei vähääkään
halpaa eikä ilkeää sekaantunut asiain selvittelyyn. Kuten aioin sanoa
--"

Mutta juuri silloin olutkauppias läimäytti oven kiinni. Kolmikko
remahti iloiseen nauruun, jota kesti kotvan aikaa. Lopulta aloitti
Mucluc Charley puhua.

"Hullunkurista -- naurattipa kovasti -- sitä en tahtonut sanoa.
Minulla on ajatus ... mikä se taas olikaan? Niin! Hullua, miten
helposti ajatukset karkaavat -- ja sitten johtaa pakenevaa ajatusta
-- urheilua. Oletko, veli, ollut jänisjahdissa, Percy? Minulla oli
koira -- hyvä jäniskoira. Mikä sen nimi olikaan? En tiedä sen nimeä
-- ei nimeä ollutkaan -- olen unohtanut nimen -- nimi karkaa --
jahtaa nimeä -- ei, ajatus -- karkaava ajatus, mutta nyt muistan --
niin, sehän minun piti sanoa -- oi, hemmetti!"

Senjälkeen seurasi pitkä hiljaisuus. O'Brien liukui toisten käsistä
tielle istumaan alkaen torkkua. Mucluc Charley ajoi ajatustaan takaa
ympäri typertyneen aivokoppansa kaikkia lokeroita. Leclaire odotteli
hartaasti yhä viipyviä sanoja. Äkkiä tämä löi häntä kämmenellä
selkään.

"Nyt muistan!" huusi Mucluc Charley täyttä kurkkua.

Lyönnin tärähdyksestä Leclairen sieluntilassa tapahtui keskeytys ja
ajatukset hypähtivät uusille urille.

"Kuinka paljon pannua kohti?" hän kysäsi.

"Vähät pennistä!" kiukustui Mucluc Charley. "Ajatus -- muistin sen --
muistin lopuksikin."

Leclairen kasvot saivat innokkaan, ihailevan ilmeen ja taaskin hän
oli pelkkänä kuulona.

"... hemmetti!" aloitti Mucluc Charley.

Mutta samassa aukesi keittiön ovi raolleen ja Kihara-Jim huusi:
"Menkää kotiinne!"

"Hauska sattuma", jatkoi Mucluc Charley. "Sama ajatus -- juuri sama
ajatus kuin minunkin. Mennään kotiin."

He nostivat O'Brienin väliinsä ja lähtivät. Mucluc Charley alkoi
ääneen hakea toista ajatusta. Leclaire seurasi innokkaasti mukana.
Mutta O'Brien ei ollut mukana. Hän ei kuullut, ei nähnyt eikä
tietänyt kerrassaan mitään. Hän oli pelkkä hoippuva automaatti, jota
hänen molemmat liiketoverinsa kannattelivat uskollisesti hoippuen
hänen mukanaan.

He painautuivat polkua myöten Yukonin rantaan päin. Koti ei ollut
siellä suunnalla, mutta pakoon päässyt ajatus kuljetti heidät sinne.
Mucluc Charley jatkoi höpinäänsä koettaen muistella ajatustaan
ylösrakennukseksi Leclairelle. He osuivat sille kohdalle, missä
Siskiyon Pearlyn vene oli rannassa. Kiinnitysköysi kulki polun
poikki männynkantoon. Ystävykset kompastuivat nuoraan kellahtaen
maahan, O'Brien alimmaiseksi. Heikko tietoisuudenpuuska välähti
hänen aivoissaan. Hän tunsi, että hänen päällään oli ruumisröykkiö,
ja hetken hän huitoi hurjasti ympärilleen. Mutta pian hän nukkui
uudelleen ja kuorsaus kohosi ilmoihin. Mucluc Charley ryhtyi
uudelleen puhua lepertämään:

"Uusi ajatus, kirkkaan uusi ajatus. Tulipa, hitto vie, sittenkin. Nyt
ei ole heikkoa. Aivan äkkiä se pälkähti päähäni. Ja nyt se ei karkaa.
Brien on päissään -- sikahumalassa. Samapa se, annetaan hänelle
läksy. Tuossa on Pearlyn vene. Brien veneeseen ja vene irti! Antaa
sen mennä pitkin Yukonia. Aamulla Brien herää. Virta on liian vuolas
-- ei hän jaksa soutaa vasten virtaa takaisin -- saa saapastella.
Ja kun hän palaa, olemme me, sinä ja minä, vastassa koko joukon
etunenässä. Annamme hänelle opetuksen, yhteenhän se käy, annamme
opetuksen."

Siskiyon Pearlyn veneessä ei ollut mitään muuta kuin airopari. Sen
reuna hankautui rantatöyryä vastaan juuri O'Brienin vierellä. Miehet
vieräyttivät hänet veneeseen. Mucluc Charley heitti köyden irti ja
Leclaire tyrkkäsi veneen virran vietäväksi. Sitten he ponnistusten
uuvuttamina vaipuivat rantatöyräälle uneen.

Seuraavana aamuna sai koko Red Cow tietää, mikä kepponen oli tehty
Marcus O'BrienilIe. Jotkut löivät korkeita vetoja siitä, miten
kepposentekijöille kävisi uhrin palattua. Iltapäivällä asetettiin
yksi mies vahtiin ilmoittamaan, kun O'Brien tulisi näkösälle. Kaikki
halusivat nähdä hänen saapumisensa. Mutta hän ei palannut, vaikka
odotusta kesti puoliyöhön. Eikä hän saapunut seuraavana eikä sitä
seuraavana. Red Cow ei nähnyt Marcus O'Brieniä enää milloinkaan. Ja
arvailuihin jäivät kaikki tiedot hänestä, sillä varmaa selvyyttä ei
hänen kohtalostaan milloinkaan saatu.

       *       *       *       *       *

Marcus O'Brien yksin sen tiesi, mutta hän ei palannut siitä
kertomaan. Hän heräsi seuraavana aamuna kovissa tuskissa. Vatsa oli
kuin kalkittu tavattomasta wiskymäärästä ja hänestä tuntui kuin olisi
sinne siirretty tulikuuma uuni. Päätä särki joka paikasta, sekä
sisästä että ulkoa. Ja pahinta kaikesta oli kasvoissa oleva tuska.
Kuusi tuntia olivat lukemattomat moskiitot olleet hänen kasvoillaan
aterioimassa ja niiden turmiokas myrkky oli saattanut ne hirveästi
pöhöttymään. Vain tavattomasti ponnistamalla tahtoaan sai hän
silmäluomet hieman raolleen nähdäkseen edes vähän. Kun hän sattui
liikuttamaan kättään, tuntui niissäkin ankara kipu. Hän katsahti
niihin, mutta ei tuntenut niitä omikseen, nekin olivat turvonneet
muodottomiksi moskiittojen myrkystä. Hän ei voinut saada selville,
kuka hän oli. Hänessä ei ollut ainoatakaan ulkonaista tuttua merkkiä,
joka olisi herättänyt hänessä jonkunlaisen ajatusyhtymän ja liittänyt
hänen tietoisuutensa entisyyteen. Ulkoisesti oli hänet erotettu
entisyydestä, sillä mikään ei herättänyt hänessä entisyyden muistoa.
Ja lisäksi oli hän siksi sairas ja surkeassa kunnossa, ettei hänellä
ollut tarmoa eikä halua ryhtyä sitä pohtimaan.

Vasta kun hän huomasi pikkusormessa mutkan, joka johtui vuosia
sitten sattuneesta murtumasta, hän tiesi olevansa Marcus O'Brien.
Ja samalla koko entisyys välähti hänen mieleensä. Ja huomatessaan
peukalon kynnen alla verijäljen, jonka hän oli saanut edellisellä
viikolla, oli hän kaksin kerroin varma omasta itsestään. Silloin hän
tiesi, että nuo kamalat kädet kuuluivat Marcus O'Brienille, mikä oli
pilkulleen samaa, kuin että Marcus O'Brien kuului noihin käsiin.
Ensiksi heräsi hänessä ajatus, että hän oli sairas, että hänessä oli
ollut jokikuume. Silmien aukaiseminen oli niin tuskallista, että hän
piti ne jatkuvasti suljettuina. Virrassa ajelehtiva oksa antoi veneen
kupeeseen terävän napsahduksen. Hän arveli jonkun koputtavan majan
ovelle ja sanoi: "Sisälle". Odotettuaan hetkisen turhaan hän ärähti:
"Ole ulkona sitten, hitto soikoon." Mutta yhtä kaikki hän toivoi,
että koputtaja tulisi sisään ja kertoisi hänelle, miten ja kuinka
kauan hän oli sairastanut.

Mutta vähitellen alkoi edellinen yö selvitä hänen aivoissaan. Ei
hän ollutkaan sairastunut. Hän oli yksinkertaisesti ollut päissään
ja nyt oli hänen aika nousta sekä lähteä työhön. Työstä johtui
kultalöytö mieleen ja samalla hän muisti, että hän ei ollut suostunut
luovuttamaan sitä kymmenestätuhannesta dollarista. Äkkiä hän nousi
ylös ja pinnisti silmänsä auki. Silloin hän näki olevansa veneessä,
joka ajelehti ruskeana tulvivalla Yukonilla. Kuusien peittämät rannat
ja saaret olivat outoja. Vähäksi aikaa hän hölmistyi. Mitä kaikki
tämä saattoi merkitä. Viimeöisen juomingin hän jaksoi muistaa, mutta
sen ja hänen nykyisen asemansa välillä ei ollut vähintäkään yhteyttä.

Sulkien silmänsä hän nojasi pakoittavan päänsä käsiinsä. Mitä oli
tapahtunut? Hitaasti kohosi kamala ajatus hänen aivoihinsa. Hän
taisteli vastaan, koetti torjua sen luotaan, mutta itsepintaisena se
pyrki esille: hän oli tappanut jonkun. Vain se kykeni selittämään,
miksi hän ajelehti Yukonilla avonaisessa veneessä. Red Cow'n lakia,
jota hän oli niin kauan soveltanut toisiin, oli nyt sovelletettu
häneen. Hän oli tappanut miehen ja hänet oli pantu virran vietäväksi.
Mutta kenet? Hän pinnisti sairaita aivojaan saadakseen vastauksen,
mutta muuta hän ei saanut sieltä esille, kuin hämärän muiston, että
hänen päälleen oli kaatunut ruumiita ja hän oli iskenyt niitä. Ketä
ne mahtoivat olla? Kenties hän oli tappanut useampia. Hän tunnusteli
vyötään. Puukko oli poissa tupesta. Sillä hän oli varmasti tekonsa
tehnyt. Mutta varmasti oli täytynyt olla joku syy tappamiseen. Hän
avasi silmänsä ja tarkasteli venettä kauhun vallassa. Muonaa ei
ollut, ei hituistakaan. Voivotellen hän istahti tuhdolle. Hän oli
tappanut aiheettomasti. Häneen oli laki sovelletettu ankarimmassa
muodossaan.

Puolentunnin verran hän istui liikahtamatta puristellen särkevää
päätään ja koettaen ajatella. Sitten hän otti vatsaa vilvottavan
vesisiemauksen laidan yli. Se teki hyvää. Nousten seisomaan ja
kuulijanaan ainoastaan villi, keväinen luonto, hän pyhästi kirosi
juomisen. Senjälkeen hän sitoi veneen vedessä ajelehtivaan suureen
mäntyyn, joka kulki syvemmällä kuin vene ja senvuoksi myöskin
nopeammin. Pestyään kasvonsa ja kätensä hän istahti uudelleen
perälaudalle ajattelemaan. Kesäkuu oli lopullaan. Beringinmerelle oli
kaksituhatta mailia. Vene kulki keskimäärin viisi mailia tunnissa.
Niin korkealla pohjoisessa ei siihen vuodenaikaan ollut pimeätä
milloinkaan ja siksi hän saattaisi kulkea vuorokauden läpeensä.
Se merkitsisi satakaksikymmentä mailia päivässä. Jos onnettomien
sattumien varalle jätetään kaksikymmentä, niin jää sata mailia
päivässä. Kahdessakymmenessä päivässä hän saapuisi Beringinmerelle.
Ja sitä varten ei hänen tarvitsisi ponnistella vähääkään, joki tekisi
kaiken työn. Hän saisi makailla veneenpohjalla ja säästellä voimiaan.

Kahteen päivään hän ei syönyt mitään. Kun hän sitten joutui
sellaiselle kohdalle, missä rannat olivat matalat, niin hän
meni maihin kooten siellä villien hanhien ja sorsien munia.
Tulitikkuja hänellä ei ollut ja munat oli syötävä raakoina.
Hyvältä ne eivät maistaneet, mutta pitiväthän ne hänet pystyssä.
Kuljettuaan napapiirin poikki hän saapui Hudson-yhtiön asemalle.
Ruokavarasaattue ei ollut vielä saapunut Mackenzieltä ja asemalta
oli muona tyyten lopussa. Hänelle tarjottiin sorsanmunia, mutta hän
selitti, että hänellä oli niitä bushelin verran veneessään. Myöskin
tarjottiin hänelle wiskyryyppyä, mutta sen hän torjui kiivaasti.
Tulitikkuja hän kuitenkin sai ja sitten hän keitti munat. Joen
suupuolella vastatuulet hidastuttivat hänen kulkuaan, joten hän sai
kaksikymmentäneljä päivää tulla toimeen pelkät munat ravintonaan.
Onnettomuudeksi oli hän nukkuessaan sivuuttanut sekä St. Paulin että
Pyhän Ristin lähetysasemat. Ja vilpittömästi hän saattoi sanoa, kuten
hän myöhemmin teki, että Yukonin varrella olevista lähetysasemista
puhuminen oli humpuukia. Siellä ei niitä ollut, sen hän ainakin tiesi.

Beringinmerelle päästyään vaihtui hänen ruokajärjestyksensä, munien
sijalle tuli hylkeenliha, ja mahdoton oli hänen milloinkaan saada
selville, kumpi oli hänestä parempi. Vuoden lopulla pelasti eräs
Yhdysvaltain tullikutteri hänet ja seuraavana talvena hän hyvällä
menestyksellä esiintyi San Fransiscossa raittiusluennoitsijana.
Siltä alalta hän löysi kutsumuksensa. "Välttäkää pulloa", on
hänen iskusanansa ja taisteluhuutonsa. Kautta rantain hän koettaa
kuulijoissaan herättää vaikutelman, että hänen omassa elämässään on
pullo aiheuttanut suuren onnettomuuden. Myöskin on hän maininnut
omaisuuden menetyksestä, joka oli aiheutunut tuosta pahanhengen
helvetillisestä viettelysjuomasta, mutta tämän tapahtuman takaa
kuulijoille häämöittää joku kaamea, arvaamaton onnettomuus, josta
pullo on vastuussa. Hän on hyvin menestynyt alallaan, harmaantunut ja
saanut osakseen kunnioitusta käydessään kiivasta sotaa väkeviä juomia
vastaan. Mutta Yukonin rannoilla Marcus O'Brienin kummallinen kohtalo
kulkee yhä kertomuksena. Se on sellainen selvittämätön tapaus, joka
ihmeellisyydessä vetää vertoja sir John Franklinin katoamiselle.



MERKKI


Enää en paljoa muistele Stephen Mackayeta, vaikka minulla aikoinani
oli tapana käyttää hänen nimeään vannomisen vahvistukseksi.
Tunnustan, että niihin aikoihin rakastin häntä enemmän kuin omaa
veljeäni. Mutta jos nyt vielä joskus kohtaan Stephen Mackayen, niin
en ole vastuunalainen teoistani. Minä en jaksa sulattaa sitä, että
sellaisen miehen, jonka kanssa olin veljellisesti jakanut ruuan ja
vuodehuovat ja jonka kanssa yhdessä olimme ponnistelleet Chilcootin
solassa, pitikin menetellä niin, kuin hän teki. Pidin aina Stevea
rehtinä miehenä ja kelpo toverina, jonka luonteessa ei ollut
kostonhimon eikä ilkeämielisyyden hiventäkään. Mutta ikinäni en enää
luota ihmistuntemukseeni. Nähkääs, minä hoitelin sitä miestä, kun hän
makasi tyfoidikuumeessa, yhdessä näimme nälkää Stewartin latvoilla
ja hän pelasti henkeni Little Salmonilla. Ja nyt kaikkien yhdessä
elettyjen vuosien jälkeen en voi sanoa hänestä muuta, kuin että hän
on kehnoin mies, minkä ikinä olen tuntenut.

Lähdimme Klondikea kohti syksyllä 1897, jolloin kultakuume oli
kiihkeänä, mutta lähdimme siksi myöhään, ettemme ehtineet Chilcootin
yli ennen vesien jäätymistä. Puolitiessä saimme ottaa varustuksemme
selkäämme ja kun alkoi sadella lunta, koetimme hankkia koiria
vetämään tavaramme loppumatkan. Siten satuimme saamaan Merkin. Koirat
olivat silloin kalliita ja me saimme maksaa siitä satakymmenen
dollaria. Ja se _näytti_ kyllä hintansa arvoiselta. Sanoin näytti,
sillä se oli komeimpia koiria, mitä milloinkaan olen nähnyt. Sen
paino oli kuusikymmentä naulaa ja kaikesta päättäen se oli hyvä
rekikoira. Mutta rodusta oli mahdoton päästä selville. Se ei ollut
intiaanikoira, ei Mameluten eikä liioin Hudsonin koira. Se muistutti
niitä kaikkia eikä ainoatakaan täydelleen. Ja kaiken lisäksi oli
siinä myöskin hieman valkoisen miehen koiraa, sillä toisessa kyljessä
oli kellan-ruskean-punaisen-likaisen-valkealla pohjalla -- sen
värinen oli koiran turkki -- vesiastian pohjan suuruinen sysimusta
merkki. Juuri senvuoksi me nimitimme koiraa Merkiksi.

Ulkonäössä ei sillä ollut pienintäkään vikaa. Kun se oli hyvässä
kunnossa, näkyivät kuhmuiset lihakset joka paikasta. Enkä milloinkaan
ole nähnyt Alaskassa niin voimakkaan näköistä koiraa, en myöskään
niin älykkäältä näyttävää. Kun sitä silmäili, niin varmasti uskoi,
että se kykeni vetämään enemmän kuin kolme samanpainoista koiraa.
Kenties olisi se voinutkin, mutta minä vaan en sitä nähnyt. Ei äly
sitä siihen suuntaan ohjannut. Varastamisessa ja ruuan hankkimisessa
se oli mestari. Sillä oli sellainen vaisto, että se suorastaan
haistoi etukäteen, milloin olisi ollut käytävä käsiksi työhön, ja
silloin se yritti hiipiä syrjään. Ja päästyään irti, osasi se yhtä
taitavasti pysyäkin irti. Mutta kun se joutui työhön, niin olisi
sydämenne vuotanut verta nähdessänne, miten äly siitä täydelleen
hävisi ja jäljelle jäi vain kömpelö, hoippuva, tyhmä ja veltto rakki.

Joskus olen ajatellut, ettei se ollutkaan tyhmyyttä. Kentiespä
oli koira liian viisas tehdäkseen työtä, kuten jotkut tuntemani
miehet. Kentiespä se älykkyydessään veti meitä kaikkia nenästä.
Mahdollisesti se harkitsi kaiken ja arveli, että ottaen selkäsaunan
silloin tällöin ja tekemättä työtä oli paljoa mukavampaa kuin
tehdä aina työtä ja säästyä selkäsaunalta. Kyllä sillä koiralla
oli tarpeeksi älyä sellaisiin mietiskelyihin. Sanonpa teille,
että olen istunut ja katsonut sen silmiin, kunnes kylmät väreet
kulkivat pitkin selkäpiitäni ajatellessani sen silmistä kuvastuvaa
älykkäisyyttä. En osaa keksiä sopivia sanoja selittääkseni sitä.
Siihen eivät tyhjät sanat riitä. Näin sen, siinä kaikki. Joskus
tuntui minusta, että näin ihmisen sieluun, kun katsoin koiraa
silmiin. Ja se, mitä siellä näin, herätti omassa mielessäni
kaikenlaisia ajatuksia sielunvaelluksesta ja muusta sellaisesta. Ja
sanon teille, vaistomaisesti tunsin, että sen eläimen silmissä oli
jotain suurta. Sanoman ne sisälsivät, mutta minä en ollut tarpeeksi
suuri kyetäkseni sitä tajuamaan. Ja mitä se lienee ollutkaan
(tiedän, että puhun naurettavasti) -- mitä se lieneekään ollut, se
oli minua voimakkaampi. En voi antaa teille aavistustakaan siitä,
mitä eläimen silmissä näin. Ei se ollut valoa eikä se ollut väriä.
Jotain liikkuvaa se oli. Se liikkui poispäin, vaikka itse silmät
pysyivätkin aivan hievahtamatta. Ja luonnollisestikaan en minä
nähnyt sen liikkuvan. Tunsin vain vaistomaisesti, että se liikkui.
Se oli ilme -- juuri sitä se oli -- ja minä sain siitä vaikutelman.
Ei, samanlainen kuin pelkkä ilme se ei ollut. Siinä oli enemmän.
En tiedä, mitä se oli, mutta se herätti minussa sukulaisuuden
tunteen yhtä kaikki. Eipä siltä, ei se tunne ollut senttimentalinen.
Paremminkin se sukulaisuus merkitsi tasavertaisuutta. Enkä usko, että
se oli tietoista. Varmastikin oli se koiran puolelta tiedotonta. Kun
se kerran oli olemassa, niin se oli, ja minkä sille voi, että se
kuvastui näkösälle. Ei se kuvastunut, se _liikkui_. Tiedän puhuvani
roskaa, mutta jos te olisitte katselleet koiraa silmiin, kuten
minä tein, niin ymmärtäisitte. Steveen se oli tehnyt samanlaisen
vaikutuksen. Katsokaas, yritin kerran tappaa Merkin, eihän siitä
ollut mihinkään, mutta siinä yrityksessä kärsin tappion. Talutin sen
pensaikkoon. Hitaasti ja vastahakoisesti se tuli mukanani. Se tiesi,
mitä oli tekeillä. Sopivalle kohdalle pysähdyin, poljin jalallani
talutusnuoraa ja vedin esille ison Colt-revolverini. Ja koira istahti
rauhallisesti katsellen minua. Sanon teille, ei se rukoillut, se vain
katsoi. Ja sen silmissä näin liikkuvan, juuri niin, _liikkuvan_, niin
paljon käsittämätöntä. Todellisuudessa en nähnyt liikettä. Mielessäni
sen näin, sillä kuten jo äsken sanoin, minä luullakseni vain tunsin
sen. Ja sanonpa teille nyt sen suoraan: se oli minulle ylivoimaista.
Se olisi ollut samaa kuin tappaa mies, tietoinen, rohkea mies,
joka rauhallisesti katsoo asettanne ikäänkuin sanoakseen: "Ketä
pelottaa?" Ja lisäksi näytti silmien sisältämä sanoma olevan niin
lähellä, että minä nopean laukauksen asemesta pysähdyin nähdäkseni,
voisinko sen nyt tajuta. Tuossa se oli, aivan edessäni, vilahdellen
koiran silmissä. Ja sitten oli kaikki liian myöhäistä. Minua rupesi
pelottamaan. Koko ruumiini vapisi ja vatsassani tuntui nykäyksiä,
jotka; saattoivat minut merikipeäksi. Istuin vain ja katselin
koiraan, joka puolestaan katsoi minuun, kunnes luulin tulevani
hulluksi. Tahdotteko tietää, mitä tein? Heitin revolverin maahan ja
juoksin takaisin leiriin Jumalan pelko sydämessäni. Steve ivaili
minua. Mutta, nähkääs, viikkoa myöhemmin Steve vei Merkin metsään
samassa aikomuksessa. Steve palasi yksin, mutta vähän ajan kuluttua
Merkki tipsutteli takaisin, sekin.

Joka tapauksessa ei Merkki tahtonut tehdä työtä. Olimme maksaneet
siitä satakymmenen dollaria viimeisistä pennosistamme ja se ei
tahtonut tehdä työtä. Se ei tahtonut edes vetää vetohihnaa tiukalle.
Kun ensi kerran panimme sen valjaisiin, puheli Steve sille ja se
ikäänkuin vapisi, siinä kaikki. Ei yritystäkään vetämiseen. Koira
vain seisoi siinä tutisten kuin hyytelö. Steve kosketti sitä
piiskalla. Se vingahti, mutta ei hievahtanut. Toinen sivallus, hieman
lujempi. Se rupesi ulvomaan, tavallista, pitkäveteistä sudenulvontaa.
Silloin Steve raivostui ja antoi sille sivalluksen toisensa jälkeen,
ainakin puolisentusinaa, ja juoksujalkaa minä kiiruhdin teltalta.

Sanoin Stevelle, että hän kohteli eläintä raa'asti, ja silloin oli
meillä sananvaihto, ensimäinen, mitä meillä oli ollut. Hän heitti
piiskan lumeen ja poistui raivoissaan. Otin piiskan ja menin koiran
luokse. Merkki vapisi ja hytisi painautuen maahan, ennenkuin ehdin
piiskaa heilauttaakaan. Kun se sai ensimäisen sivallukseni, alkoi se
ulvoa ikäänkuin makkarakoneessa. Steve palasi ilkkuen minulle ja minä
pyysin anteeksi äskeiset sanani.

Mahdotonta oli saada Merkkiä tekemään mitään. Ja kaiken muun hyvän
lisäksi se oli pahin ahmatti koiraksi, mitä olen milloinkaan nähnyt.
Päälle päätteeksi se oli mitä taitavin varas. Sitä vastaan oli
mahdoton turvautua. Monen aamiaisen saimme syödä ilman silavaa, sillä
Merkki oli ennättänyt ennen meitä. Ja juuri sen koiran tähden me
olimme vähällä kuolla nälkään Stewartin latvoilla. Se älysi keinon
murtautua lihasäiliöömme, ja mitä se ei itse jaksanut syödä, sen
söivät valjakkomme muut koirat. Mutta puolueeton se oli. Se varasti
kaikilta. Väsymättä se oli aina liikkeessä tarkkaan nuuskien kaikki
paikat. Eikä viittä mailia lähempänä ollut ainoatakaan leiripaikkaa,
jota se ei olisi tarkastanut. Pahinta oli, että sen vierailulaskut
tuotiin aina meidän maksettaviksemme, mikä olikin varsin oikein,
sillä se oli maan tapa. Mutta raskasta se meille oli etenkin
ensimäisenä Chilcootin luona viettämänämme talvena saadessamme maksaa
kokonaisia kinkkuja ja silavakylkiä, joita emme olleet syöneet emmekä
edes nähneet. Tapella se osasi myöskin, se koira. Kaikkea muuta se
osasi tehdä paitsi työtä. Milloinkaan se ei vetänyt naulaakaan, mutta
se oli koko valjakon pomo. Ja kyllä se osasi pitää toiset koirat
kurissa. Se käyttäytyi kuin öykkäri tyrmistyttäen toiset koirat ja
aina oli niistä jollakin tuoreet muistot Merkin hampaista. Mutta
ei se ollut pelkkä öykkäri. Se ei pelännyt ainoatakaan neljällä
jalalla kulkevaa oliota. Ja olen nähnyt sen yksin menevän vieraaseen
valjakkoon pelkästään tappelemaan ilman pienintäkään syytä. Kerroinko
jo, että se osasi syödä. Kerran tapasin sen syömästä piiskaa. Se on
ihan totta. Siimasta se oli aloittanut ja minun saapuessani oli se
päässyt kädensijaan asti, joka parhaillaan oli menossa.

Mutta komean näköinen se oli. Ensimäisen viikon lopulla me myimme sen
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista ratsastavalle poliisille.
Heillä oli kokeneita koiranajajia ja tiesimme, että kun Merkki
olisi kulkenut kuudensadan mailin matkan Dawsoniin, niin olisi se
hyvä ajokoira. Sanoin, että _tiesimme_, sillä silloin olimme vasta
äskettäin tutustuneet Merkkiin. Vähää myöhemmin emme olleet niin
ajattelemattomia, että olisimme tienneet mitään mistään, mikä sitä
koski. Viikkoa myöhemmin heräsimme varhain aamulla kimakimpaan
koiratappeluun, mitä ikinä olimme kuulleet. Merkki oli palannut
takaisin ja oli parhaillaan opettamassa kuria valjakollemme. Sinä
aamuna oli aamiaisemme alakuloinen, sen sanon. Mutta kahta tuntia
myöhemmin mielialamme kirkastui, kun myimme Merkin viralliselle
kuriirille, joka oli matkalla Dawsoniin kuljettaen hallituksen
viestejä. Sillä kertaa Merkki viipyi vain kolme päivää, ja kuten
tavallisesti, juhli tuloaan panemalla toimeen kunnon metelin.

Kun olimme saaneet omat varustuksemme solan yli, vietimme talven ja
kevään kuljettaen toisten tavaroita ja ansaitsimme hyvin. Myöskin
Merkki tuotti meille rahaa. Kun olimme myyneet sen yhden kerran,
myimme sen myös kaksikymmentä kertaa. Aina se palasi eikä kukaan
vaatinut meiltä rahojaan takaisin. Emme me tahtoneet Merkistä
rahaa. Olisimme maksaneet sievoisen summan, jos kuka hyvänsä olisi
sen meiltä ottanut. Meidän oli päästävä siitä eroon ja lahjoittaa
emme sitä voineet, sillä se olisi herättänyt epäilyksiä. Mutta
siksi komea sillä oli ulkomuoto, että sen myyminen ei milloinkaan
tuottanut vaikeuksia. "Tottumaton", sanoimme me vain ja siitä
maksettiin tavanmukainen hinta. Myimme sen niinkin halvasta kuin
kahdestakymmenestäviidestä dollarista ja kerran saimme siitä
sataviisikymmentä. Sillä kertaa toi ostaja omassa persoonassaan
Merkin takaisin. Hän ei suostunut ottamaan takaisin rahoja, mutta
tapa, millä hän meitä soimasi, oli peloittavan kunnioitustaherättävä.
Hän sanoi pitävänsä hintaa halpana siitä, että hän sai sanoa meille,
mitä hän meistä ajatteli. Ja me tunsimme mielessämme, että hänellä
oli oikeus puolellaan emmekä vähääkään sanoneet hänelle vastaan.
Mutta en vielä tähän päivään asti ole saanut takaisin samanlaista
omanarvontuntoa, kuin mitä tunsin, ennenkuin mies minut häpäisi.

Jäiden lähdettyä nostimme tavaramme Lake Bennettin malliseen
veneeseen ja lähdimme kohti Dawsonia. Meillä oli hyvä koiravaljakko
ja luonnollisesti sijoitimme sen tavaroittemme päälle. Merkki oli
mukana, siitä oli mahdoton päästä eroon. Ja toistakymmentä kertaa se
ensimäisenä päivänä työnsi jonkun koiran tappelussa veneestä veteen.
Siellä oli ahtaat paikat ja se ei näyttänyt pitävän tungoksesta.

"Avarat tilat tuo koira tarvitsee", sanoi Steve seuraavana päivänä.
"Jätetään se maihin."

Niin teimme ja laskimme veneen Caricon Crossingin luona likelle
rantaa ja kehoitimme sitä hyppäämään. Kaksi muuta koiraa, hyvää
koiraa, hyppäsi sen mukaan ja meiltä meni kaksi kokonaista päivää
niitä etsiessämme. Milloinkaan emme enää niitä kumpaakaan nähneet,
mutta siksi suuri oli Merkin menosta johtunut helpotuksentunne,
että pidimme hintaa halpana, samoinkuin se mies, joka menetti
sataviisikymmentä dollaria. Ensimäistä kertaa moniin kuukausiin Steve
ja minä nauroimme vihellellen ja naureskellen. Olimme iloisia kuin
pääskyset. Synkät päivät oli sivuutettu. Painajainen oli väistynyt.
Merkki oli mennyt.

Kolme viikkoa senjälkeen seisoimme Steve ja minä joen rannalla
Dawsonissa. Pieni Lake Bennettiltä saapuva laiva lähestyi juuri
rantaa. Äkkiä näin Steven hypähtävän ja kuulin hänen sanovan
jotain varsin rumaa, joka ei ollut hänen tapaistaan. Rupesin
tarkastelemaan laivaa ja siinäpä se! Laivan keulassa istui Merkki
karvat pystyssä. Heti livahdimme me tiehemme kuin kaksi piestyä
kylänrakkia tahi oikeudenkättä lymyilevää pahantekijää. Niin arveli
poliisiluutnanttikin, joka näki meidän luikkivan tiehemme. Hän
epäili, että laivassa saapui meitä etsiviä lainvalvojia. Laivan
tuloa hän ei jäänyt odottamaan, vaan seurasi perässämme ja pidätti
meidät kapakan nurkassa. Meillä oli varsin hupaista selitellessämme,
sillä me emme suostuneet lähtemään takaisin laivalle, missä olisimme
tavanneet Merkin. Lopuksi hän jätti meidät toisen poliisimiehen
vartioitaviksi ja meni itse laivalle. Hänestä selviydyttyämme
menimme majallemme. Sinne saapuessamme istui Merkki ovella meitä
odottelemassa. Mistä ihmeestä se tiesi meidän asuvan siellä? Sinä
kesänä oli Dawsonissa väkeä neljäkymmentätuhatta henkeä ja miten
totta tosiaan se osasi löytää juuri meidän majamme? Mistä se saattoi
ensiksikin tietää, että me olimme Dawsonissa? Sen jätän teidän
pohdittavaksenne. Mutta älkää unohtako, mitä olen kertonut sen älystä
ja siitä ihmeellisestä kuolemattomuuden vaikutelmasta, joka minussa
syntyi katsoessani sen silmiin.

Nyt oli mahdotonta koettaakaan päästä siitä enää eroon. Dawsonissa
oli liian paljon sellaisia miehiä, jotka olivat ostaneet sen
Chilcootilla, ja puhe siitä levisi nopeasti. Useita kertoja
panimme sen Yukonia alaspäin lähtevään laivaan. Mutta seuraavalla
laiturilla se hyppäsi maihin ja juoksi rantaa myöten takaisin.
Emme saaneet sitä myydyksi, emme voineet sitä tappaa (kumpikin
olimme koettaneet) eikä kukaan muukaan kyennyt sitä tappamaan. Se
koira oli noiduttu. Kerrankin näin sen pääkadulla käyvän tappeluun
vastassaan viisikymmentä koiraa. Ja kun koirat erotettiin, oli se
vahingoittumattomana jaloillaan, kun taas sen vastassa olleista
koirista kaksi makasi kuolleena.

Näin sen majuri Dinwiddien keittiöstä varastavan niin raskaan
hirvenlihakimpaleen, että koira töintuskin pääsi karkuun nopeammin
kuin sitä kirves kädessä ajava rva Dimwiddien intiaanikeittäjätär.
Kun koira intiaaninaisen luovuttua takaa-ajosta pääsi mäelle,
tyhjensi majuri Dinwiddie sitä kohti kertaakaan osaamatta. Sitten
saapui poliisi paikalle ja pidätti majurin ampuma-aseen käyttämisestä
kaupungin sisällä. Majuri Dinwiddie maksoi sakkonsa, kun taas Steve
ja minä maksoimme hirvenlihasta dollarin naulalta luineen päivineen.
Sen oli hänkin siitä maksanut. Liha oli sinä vuonna kallista.

Kerron vain sen, mitä näin omin silmin. Ja kerron teille vieläkin
yhden tapauksen. Näin Merkin putoavan avantoon. Jää oli kolme ja
puoli jalkaa paksua ja virta vei koiran mukanaan kuin oljenkorren.
Kolmesataa askelta alempana oli sairaalan suuri vesiavanto.
Merkki ryömi esille avannosta, nuoli pois veden, pureskeli irti
varpaiden väliin muodostuneen jään, juoksi joen rannalle ja antoi
kultakomissionäärin isolle newfoundlantilaiselle selkään.

Vuoden 1898 lopulla sauvoimme Yukonia ylöspäin viimeisillä avovesillä
pyrkien Stewart-joelle. Otimme mukaamme kaikki koirat paitsi Merkin.
Olimme mielestämme elättäneet sitä jo tarpeeksi kauan. Me olimme
saaneet uhrata sen tähden enemmän aikaa, vaivaa, rahaa ja ruokaa,
kuin mitä olimme saaneet käydessämme sillä kauppaa Chilcootilla
-- erittäinkin ruokaa. Niinpä sidoimmekin sen kiinni majaamme ja
lähdimme. Ensimäisenä yönä leiriydyimme Indian-joen suulle ja
ilvehdimme keskenämme, että olimmepa lopulta päässeet Merkistä. Steve
puheli leikkisin sanasutkauksin ja minä nauroin leveästi huovilla
istuessani, kun pyörremyrsky saapui leirillemme. Hiukset nousivat
meiltä pystyyn katsellessamme, miten Merkki iski kiinni koiriimme ja
näytti niille, mitä kuuluu ja kuka käski. Miten se oli voinut päästä
irti? Sen saatte te selittää. Minulla ei siitä ole aavistustakaan.
Ja miten se oli päässyt Klondike-joen yli? Siinä toinen kysymys. Ja
mistä oli se saattanut tietää meidän lähteneen Yukonia ylöspäin?
Nähkääs, mehän kuljimme vesitse eikä se ollut voinut haistaa
jälkiämme. Steve ja minä aloimme tulla taikauskoisiksi. Koira alkoi
käydä hermoillemme ja näin meidän kesken sanoen me sitä hieman
pelkäsimme.

Vedet jäätyivät meidän ollessamme Henderson Creekin suulla. Siellä
me myimme Merkin kahdesta jauhosäkistä White Riveriä ylöspäin
lähtevälle kuparinetsintäretkikunnalle. Koko se retkikunta on
tuhoutunut. Ei jälkeäkään ole milloinkaan löydetty, ei miehistä,
ei koirista eikä re'istä. Kaikki katosi jäljettömiin ja seutu sai
yhden selvittämättömän tapahtuman lisää. Steve ja minä ponnistelimme
ylöspäin Stewartia ja kuusi viikkoa myöhemmin ryömi Merkki leiriimme.
Siitä ei ollut jäljellä muuta kuin luuranko ja hädintuskin se kykeni
kulkemaan, mutta yhtä kaikki se tuli. Ja sen minä tahtoisin tietää,
kuka sille kertoi, että me lähdimme Stewartia pitkin? Olisimmehan
saattaneet lähteä tuhanteen muuhun paikkaan. Mistä se tiesi? Sanokaa
te se minulle, niin minä sanon sitten teille.

Siitä oli mahdoton päästä eroon. Maygossa se aloitti tappelun
erään intiaanin koiran kanssa. Tämän omistaja koetti iskeä Merkkiä
kirveellä, mutta löi harhaan ja tappoi oman koiransa. Puhukaa sitten
taikuudesta ja kuulien kääntämisestä sivulle. Minä puolestani pidän
paljon vaikeampana kääntää kirves syrjään, kun kirveen varresta
pitelee vahvarakenteinen intiaani. Ja sen näin minä omin silmin. Ei
se intiaani aikonut tappaa omaa koiraansa. Siinä teille uusi pulma
selvitettävänä.

Kerroin teille, miten Merkki murtautui lihavarastoomme. Siitä oli
vähällä koitua meille kuolema. Siellä ei ollut riistaa saatavissa
ja liha oli ainoa ruokamme. Hirvet olivat edenneet satojen mailien
päähän ja intiaanit niiden mukana. Siinä sitä oltiin. Kevät teki
tuloaan ja odottelimme jäiden lähtöä. Hoikiksi kävimme, ennenkuin
päätimme ryhtyä koiriin käsiksi ja Merkin päätimme syödä ensiksi.
Arvatkaapa, mitä se koira teki? Se luikki tiehensä. Mistä se saattoi
tietää, että olimme päättäneet syödä sen. Pidimme öisin vahtia, mutta
se ei palannut ja meidän täytyi syödä toiset koiramme. Söimme koko
valjakon.

Ja jatko sitten. Te tiedätte, minkälaista jäidenlähtö on suuressa
joessa. Biljooneja tonneja jäitä vyöryy jokea alas ryskyen ja
kohisten kuin tuhannet myllyt. Ja kun Stewartista silloin jäät
lähtivät, näimme Merkin keskellä pahinta räiskettä. Se oli yrittänyt
joen poikki ja jäät olivat temmanneet sen mukaansa. Kiljuen ja
huutaen juoksentelimme rannalla, viskellen hattujamme ilmaan ja
silloin tällöin syleillen toisiamme. Olimme hulluina ilosta,
sillä nyt oli Merkin tuho varma. Sillä ei ollut miljoonasosan
mahdollisuutta pelastua. Ei, sellaista mahdollisuutta ei ollut
ensinkään. Jäidenlähdön jälkeen lähdimme veneellämme soutamaan
Stewartia ja Yukonia myöten Dawsoniin. Viikoksi pysähdyimme
ruokkimaan nälkiytyneitä ruumiitamme Henderson Creekin suussa
oleville majoille. Ja kun sitten saavuimme rantaan Dawsonissa, niin
Merkki istui rannalla odottamassa korvat suipossa, häntä heiluen,
huulet ystävällisesti irvessä, toivottaen meidät sydämellisesti
tervetulleiksi. Miten oli se selviytynyt jäistä? Miten se tiesi, että
me saapuisimme Dawsoniin ja juuri sillä hetkellä tuli rannalle meitä
odottamaan?

Mitä enemmän ajattelen Merkkiä, sitä varmemmaksi tulee minussa
vakaumus, että tässä maailmassa on sellaista, mitä tiede ei kykene
selittämään. Tieteelliseltä pohjalta on Merkkiä mahdoton ymmärtää.
Siinä on luonnonihmettä, mystillisyyttä tahi jotain sentapaista
ja hieman teosofiaa seassa. Klondike on hyvä maa. Saattaisin olla
siellä vieläkin ja kenties miljoonien omistaja, jollei Merkkiä
olisi ollut. Se rasitti hermojani. Kaksi vuotta kestin, mutta
sitten voimani loppuivat. Kesällä 1899 lähdin. En sanonut Stevelle
mitään. Yksinkertaisesti luikin tieheni. Mutta asiat järjestin
kaikki kuntoon. Jätin Stevelle kirjeen sekä paketin selittäen,
mitä hänen piti sen sisällöllä tehdä. Merkki oli kuluttanut minut
pelkäksi luuksi ja nahaksi. Hermostoni oli niin piloilla, että
monasti hypähdin ja katselin ympärilleni, vaikkei ketään ollut
äänenkantamilla. Mutta hämmästyttävän nopeasti pääsin entiselleni.
San Franciskoon saapuessani olin saanut kaksikymmentä naulaa entistä
painoani takaisin, ja Oaklandiin vievälle lautalle tullessani olin
täysin ennallani, niin että oma vaimonikin turhaan tarkasteli, olinko
muka muuttunut.

Steve kirjoitti minulle kerran ja hän tuntui olevan harmissaan.
Häneen oli jonkunverran koskenut, kun jätin hänet Merkin pariin.
Myöskin kertoi hän käyttäneensä jättämäni paketin sisällön
määräysteni mukaan. Nyt ei hänellä muka ollut mitään tekemistä.
Vuosi kului. Olin entisessä toimessani ja minua onnisti kaikin
puolin hyvin. Sitten saapui Steve. Hän ei käynyt minua katsomassa.
Näin hänen nimensä laivan matkustajaluettelossa ja ihmettelin, kun
hän ei tullut. Mutta kauan ei minun tarvinnut ihmetellä. Kun eräänä
aamuna heräsin, näin ovenpieleen köytetyn Merkin pitävän maitokuskia
loitolla. Juuri sinä aamuna oli Steve, kuten perästäpäin kuulin,
lähtenyt pohjoiseen Seattlea kohti. Sen jälkeen en enää lihonut.
Vaimoni ostatti minulla Merkille kaulanauhan ja ketjut. Ennenkuin
tunti oli kulunut, se osoitti kiitollisuuttaan tappamalla vaimoni
persialaisen kissan. Merkistä on mahdoton päästä eroon. Se on luonani
kuolemaani asti, sillä se ei varmastikaan kuole. Ruokahaluni ei enää
ole niin hyvä kuin ennen sen saapumista ja vaimoni sanoo, että näytän
kiusaantuneelta. Eilen illalla pääsi Merkki Mr. Harveyn, lähimmän
naapurini, kanatarhaan ja tappoi häneltä yhdeksäntoista mielitipoa.
Minun on ne maksettava. Tien vastaisella puolella olevat naapurini
riitelivät vaimoni kanssa ja sitten muuttivat pois. Merkki oli
syypää. Ja sentähden olen suuttunut Stephen Mackayeen. Minulla ei
ollut aavistustakaan, että hän oli niin halpamainen.



TULENTEKO


Päivä oli sarastanut kylmänä ja harmaana, äärimäisen kylmänä ja
harmaana. Eräs mies poikkesi Yukonia pitkin kulkevalta valtatieltä
kiiveten korkealle rantatöyräälle, mistä pieni, vähän käytetty
polku kiemurteli itäänpäin sankan kuusimetsän halki. Rantaäyräs
oli jyrkkä ja mies pysähtyi sen noustuaan hengähtämään selittäen
itselleen syyksi kellon katsomisen. Kello oli 9. Auringosta ei
näkynyt jälkeäkään, vaikka taivaalla ei ollut pilvenhattaraa. Päivä
oli kirkas, mutta kaikki oli niin omituisen kalpeata, hiljaisen
synkkää, minkä johdosta päivä näytti hämärältä. Mutta siitä ei mies
välittänyt. Hän oli tottunut siihen, että aurinko oli piilossa. Kauan
aikaa oli kulunut siitä, kun hän viimeksi näki auringon, ja hän
tiesi, että vielä kuluisi muutamia päiviä ennenkuin lämpöähehkuva
päivänkehrä vähääkään pistäisi etelästä esiin näköpiirin yläpuolelle
heti taas painuakseen pois näkyvistä.

Mies silmäsi taakseen pitkin kulkemaansa tietä. Yukon lepäsi siinä
mailin levyisenä kolme jalkaa paksun jäävaipan peitossa. Ja jäällä
oli yhtä paksulta lunta. Kaikki oli huikaisevan valkoista ja
tasaista, vain niissä kohdin, missä jäät olivat syksyllä ajautuneet
röykkiöiksi, oli lunta tuiskunnut loiviksi, laajoiksi aalloiksi. Sekä
pohjoiseen että etelään jatkui joen tasainen nousu keskeytymättömän
valkoisena, lukuunottamatta kapeata, tummahkoa juovaa, joka kiersi
kuusien peittämän saaren ympäri etelään, pohjoisessa kadoten toisen
kuusimetsäisen saaren taakse. Tämä tumma juova oli tie -- valtatie
-- joka vei etelään viidensadan mailin päähän Chilcootin solalle,
Dyeahin ja suolaiselle vedelle. Ja pohjoiseen se vei 70 mailin päähän
Dawsoniin ja sieltä edelleen pohjoiseen tuhatkunnan mailia Nulatoon
ja lopuksi St. Michaeliin Beringinmeren rannalle, tuhannen mailia ja
lisäksi vielä puolisen tuhatta.

Mutta kaikki tämä -- salaperäinen, kaukaisuuteen jatkuva,
kaitainen tienuoma, auringoton taivas, räiskyvä pakkanen ja koko
luonnon kummallinen kaameus -- kaikki tämä ei tehnyt mieheen
minkäänlaista vaikutusta. Eikä se johtunut pitkäaikaisesta
tottumuksesta. Hän oli tulokas näillä mailla, _chechaquo_, ja tämä
oli ensimäinen hänen täällä viettämänsä talvi. Heikkona kohtana
hänellä oli mielikuvituksen puute. Nopeasti ja kätevästi hän
hoiteli jokapäiväisen elämän tehtävät, mutta siinä olikin kaikki,
huomioiden tekeminen ja niiden selvittäminen oli hänelle vierasta.
Kun lämpömittari osoitti 50° nollan alapuolella, niin merkitsi
se yli 80 asteen pakkasta, siinä kaikki. Ei hän siitä johtunut
ajattelemaan omaa heikkouttaan lämminverisenä oliona ja yleensä
ihmisen heikkoutta, ihmisen, joka saattaa elää lämmön ja pakkasen
vaihdellessa vain hyvin ahtaissa rajoissa. Eikä se saattanut häntä
pohtimaan kuoleman ja haudantakaisen elämän salaperäisiä ongelmia
eikä ihmisen asemaa maailmankaikkeudessa. Kun lämpömittari osoitti
50° nollan alapuolella, merkitsi se hänelle purevaa pakkasta, jota
vastaan oli suojauduttava käsineillä, korvalapuilla, lämpöisillä
mokkasiineilla ja paksuilla sukilla. Viisikymmentä astetta nollan
alapuolella oli hänelle juuri tarkalleen viisikymmentä astetta nollan
alapuolella. Että siihen olisi saattanut sisältyä jotain muutakin, se
ajatus ei milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Lähtiessään jatkamaan matkaa hän sylkäsi kokeeksi. Kuului terävän
pamahduksen kaltainen naksahdus, joka häntä ihmetytti. Hän sylkäsi
uudestaan. Ja taaskin kuului sama naksahdus ilmasta, ennenkuin
sylki ehti maahan. Hän tiesi, että 50 asteessa nollan alapuolella
sylki kilahtaa lumelle joutuessaan, mutta nyt sylki naksahti jo
ilmassa. Epäilemättä oli kylmempi kuin 50° nollan alapuolella,
mutta kuinka paljoa kylmempi, sitä hän ei tietänyt. Mutta mitäpä
lämpöasteista. Hänen matkansa määränä oli vanha kullanhuuhdontapaikka
Henderson Creekin vasemman haaran varrella, jossa toiset pojat jo
olivat. He olivat kulkeneet suoraan vedenjakajan poikki Inchim
Creekin seuduilta, kun taas hän oli tullut kiertotietä nähdäkseen,
minkälaisia mahdollisuuksia olisi keväällä saada tukkeja Yukonin
saarilta. Hän saapuisi leiripaikalle klo 6. Johan silloin tosin
olisi pimeä, mutta pojathan olisivat siellä vastassa roihuavan
tulen ääressä ja lämmin illallinen olisi odottamassa. Välipala taas
oli hänellä mukanaan, mietti hän, koskettaen kädellään eväsmytyn
pullistamaa kohtaa takistaan. Eväät olivat paidan sisällä, paljasta
ihoa vasten, nenäliinaan käärittyinä. Vain siten voivat ne säilyä
jäätymättä. Hän hymyili tyytyväisenä itsekseen ajatellessaan
korppujansa, joista kukin oli leikattu halki ja kastettu rasvaiseen
kastikkeeseen ja puoliskot pantu uudelleen vastakkain silavakimpale
välissä.

Tie painautui suurien kuusten sekaan. Oli satanut jalan verran
lunta, senjälkeen kuin tietä oli viimeksi reellä ajettu, ja hän oli
iloissaan siitä, ettei hänellä ollut rekeä muassaan ja sai kulkea
ilman taakkaa, itse asiassa ei hänellä ollut kannettavana mitään
muuta kuin nenäliinaan kääritty välipala. Mutta pakkanen häntä
kuitenkin hämmästytti. Varmastikin oli hyvin kylmä, hän päätteli,
hieroessaan käsineellään nenäänsä ja poskipäitään. Hän oli parrakas
mies, mutta parta ei suojannut ulkonevia poskipäitä eikä eteenpäin
pyrkivää nenää, joka innokkaasti tunkeutui pakkasilmaan.

Miehen perässä asteli koira, pohjolan suuria ajokoiria, oikeita
susikoiria, harmaaturkkisia, jotka eivät näöltään sen enempää kuin
luonnoltaankaan vähääkään eroa villeistä veljistään, susista. Koiraa
hirveä pakkanen lamautti. Se tiesi, että nyt ei ollut kulkemisen
aika. Sen vaisto puhui sille selvempää totuutta kuin järkeily
miehelle, ja itse asiassa, nyt olikin paljoa kylmempi kuin 50°
nollan alapuolella, oli kylmempi kuin 60°, kylmempi kuin 70° nollan
alapuolella. Lämpömittari osoitti -75°. Ja kun jäätymäpiste on
32° nollan yläpuolella, niin merkitsi se, että pakkasta oli 107
astetta [Fahrenheitia]. Ei koira tietänyt lämpömittareista mitään.
Mahdollisesti ei sen aivoissa ollut minkäänlaista selvää käsitystä
siitä, mitä hyvin kova pakkanen merkitsee, kuten miehen aivoissa
oli. Mutta eläimellä oli vaistonsa. Sillä oli hämärä, mutta uhkaava
aavistus, joka pakoitti sen hiipimään aivan miehen kantapäillä.
Ja senvuoksi se innokkaan kysyvästi tarkkasi jokaista miehen
odottamatonta liikettä ikäänkuin toivoen miehen leiriytyvän tahi
etsivän jostain suojaa ja sytyttävän tulen. Koira tunsi tulen ja
nyt se tarvitsi tulta tahi sitten saada kaivautua lumeen ja sinne
kiertyneenä estää ruumiinsa lämmön haihtumasta ilmaan.

Koiran turkki oli valkoisen huurteen peitossa. Erikoisen paksulta
oli hengityksen kosteus laskeutunut kuonon ja silmien ympärille.
Samoin olivat miehen parta ja viikset huurteutuneet, mutta niissä oli
huurre muuttunut jääksi, joka yhä lisääntyi jokaisesta henkäyksestä.
Mies puri tupakkaa, ja kun hänen huulensa olivat jäykkinä niitä
peittävän jääkuoren johdosta, niin ei hän sylkäistyään voinut pyyhkiä
leukaansa puhtaaksi. Merenvahan värinen ja karvainen kristalliparta
kasvoikin senvuoksi kasvamistaan hänen leukaansa. Jos hän olisi
kaatunut, niin se olisi lasin tavoin särkynyt sirpaleiksi. Mutta ei
hän tällaisesta syrjäseikasta välittänyt. Saman rangaistuksen saivat
kaikki mällinpurijat tässä maassa kestää ja olihan hän jo ennenkin
kahdesti ollut liikkeellä kovilla pakkasilla. Tosin ei silloin ollut
kummallakaan kerralla ollut näin kylmä kuin nyt, sen hän tiesi, mutta
Sixty Milessa oli spriilämpömittari kuitenkin osoittanut 50° ja 55°
nollan alapuolella.

Mies kulki muutamia maileja tasaista metsätietä, sivuutti laajan
aukeaman ja laskeutui sitten pienen joen jäälle. Joki oli Henderson
Creek ja hän tiesi olevansa kymmenen mailin päässä haarautumasta.
Kello oli 10. Mies oli kulkenut neljä mailia tunnissa ja arveli
saapuvansa haarautumalle puoli 12 ja se olisi hänen mielestään paras
välipalan nauttimispaikka.

Koira kulki edelleen aivan miehen kantapäillä allapäin ja häntä
riipuksissa miehen lähtiessä marssimaan joen jäätä pitkin. Selvästi
voi jäällä eroittaa vanhan rekitien, mutta jalan paksuinen lumivaippa
peitti viimeiset jäljet. Kuukauteen ei kukaan ollut kulkenut tätä
yksinäistä jokea pitkin. Mies jatkoi ripeästi matkaansa. Yleensä ei
hän välittänyt paljoa vaivata päätänsä ajatuksilla ja erikoisesti
ei hänellä juuri nyt ollut mitään ajattelemista paitsi se, että hän
söisi välipalan haarautumalla ja saapuisi klo 6 leirille toisten
poikien luokse. Puhetoveria ei hänellä ollut, ja vaikka olisi
ollutkin, niin olisi keskustelu ollut mahdotonta suun ympärille
kasaantuneen jääröykkiön vuoksi. Niinpä hän yksivakaisesta
edelleenkin pureskeli mälliään ja kasvatteli merenvahaista partaansa.

Hetkeksi tuli hänen mieleensä uudelleen ajatus, että oli hyvin kova
pakkanen, kylmempi kuin hän milloinkaan oli kokenut. Kulkiessaan hän
hieroi poskipäitään ja nenäänsä käsineensä selkämyksellä. Se kävi
aivan automaattisesti, vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellä.
Mutta hieroipa hän miten paljon hyvänsä, heti hänen lakattuaan
menivät poskipäät ja seuraavassa hetkessä nenänpää tunnottomiksi.
Varmasti posket paleltuisivat, hän tiesi sen ja häntä kadutti,
ettei hän ollut hankkinut nenänsuojusta, jollaista pakkasilmoilla
käytettiin. Sellainen suojus peitti samalla posket suojaten nekin.
Mutta eipä siitä mitään sittenkään! Mitäpä poskien paleltuminen
merkitsi! Olisihan se hieman tuskallista, siinä kaikki, sen suurempaa
vaaraa ei siitä olisi.

Ajatuksia ei miehen päässä liikoja ollut, mutta valppaasti hän
tarkkasi ympäristöä pannen merkille jokaisen vaihteen joen juoksussa,
mutkat, poukamat, puuruuhkat ja aina hän tarkoin katsoi, mihin hän
astui jalkansa. Kerran hän sivuutettuaan erään taipeen säpsähti äkkiä
kuin vauhko hevonen, kääntyi ympäri ja perääntyi muutamia askeleita.
Joen hän tiesi varmasti olevan jäässä pohjaa myöten -- missään joessa
ei voinut olla vettä napamaiden talvella -- mutta hän tiesi myöskin,
että rantasilla oli lähteitä, joista vettä juoksi lumen alla pitkin
joen jäätä. Hän tiesi, etteivät nämä lähteet jäätyneet milloinkaan,
kovimmillakaan pakkasilla ja vaarallisia ne olivat. Ne olivat
sudenkuoppia kulkijalle. Niistä juossut vesi piileili lumen alla
lammikkoina, jotka saattoivat olla kolmen tuuman tahi kolmen jalan
syvyisiä, joskus ne peitti puolen tuuman vahvuinen jääkuori, joka
vuorostaan oli lumen peitossa. Joskus oli tällaisen jääkuoren päällä
uudelleen vettä, sitten taas jääkuori ja niin edelleen useampia
kerroksia, joten kulkija yhden kuoren pettäessä saattoi pudota
useampia kerroksia ja kastua aina vyötäisiään myöten.

Tämä oli syynä hänen säikähdykseensä. Hän oli tuntenut tien painuvan
jalkojensa alla ja kuullut lumenpeittämän jään ruskavan. Ja jos jalat
sellaisessa pakkasessa kastuisivat, niin merkitsisi se vaivaa ja
vaaraa. Se aiheuttaisi viivytyksen, sillä hänen olisi pakko pysähtyä,
tehdä tuli sekä riisua sen suojassa mokkasiinit ja sukat jaloistaan
ja kuivata ne. Hän tarkasteli jokea ja sen rantoja päätellen lopuksi,
että vesi tuli oikealta käsin. Hetken arveltuaan ja nenäänsä
hieroskellen hän poikkesi vasemmalle, astuen varovaisesti ja tutkien
jalansijaa joka askeleella. Sivuutettuaan vaarallisen paikan hän
vaihtoi uuden mällin ja jatkoi sitten vauhtiaan.

Seuraavan kahden tunnin aikana hän sivuutti useampia samanlaisia
kohtia. Tavallisesti tällaisia lammikoita peittävä lumi oli hieman
painunutta ja kiteisennäköistä, mistä saattoi arvata vaaran väijyvän.
Kerran hän oli putoamaisillaan ja kerran hän taas pelätessään vaaraa
pakoitti koiran menemään edeltä. Koira vastusteli ja hänen täytyi
aluksi ajaa se eteenpäin tyrkkimällä. Sitten koetti hän nopeasti
juosta yli vaarallisen kohdan. Äkkiä tie murtui, koira hyppäsi
sivulle ja pääsi takaisin lujalle kohdalle. Sen etukäpälät olivat
kastuneet ja melkein heti oli niihin tarttunut vesi jäässä. Nopeasti
koetti koira nuolla jään pois käpälistään käyden sitten lumelle
pitkäkseen ryhtyen pureksimaan pois varpaiden väliin muodostunutta
jäätä. Vaisto sen siihen pakoitti. Jos jää olisi saanut jäädä
paikoilleen, olisivat jalat heltyneet. Eihän koira sitä tietänyt.
Se totteli vain olemassaolon syvyyksistä puhuvaa salaperäistä,
käskevää ääntä. Mutta mies tiesi, hänellä oli kokemusta siitä, ja
vedettyään pois käsineen oikeasta kädestään hän ryhtyi auttamaan
koiraa jääpalojen irroittamisessa. Käsi ei ollut paljaana minuuttia
kauempaa ja häntä hämmästytti, miten pian se kohmettui. Oli toden
totta hyvin kylmä. Kiiruusti hän veti käsineen takaisin ja hakkasi
kättään rajusti rintaansa vasten.

Klo 12:n aikana päivä oli kirkkaimmillaan. Aurinko oli kuitenkin
liian kaukana etelässä talvisella matkallaan valaistakseen
taivaanrantaa. Paljon maata oli välissä estäen sen paistamasta
Hendersonjoelle, jossa miehemme käveli keskipäivällä pilvettömällä
ilmalla jättämättä kuitenkaan varjoa. Täsmälleen klo puoli 1 hän
saapui haaraantumalle. Hän oli mielissään siitä, että oli kulkenut
niin nopeasti. Jos hän jatkaisi samalla vauhdilla, niin varmasti
hän olisi poikien luona kello 5. Hän aukaisi takkinsa ja paitansa
napit vetäen eväät esille. Siihen ei kulunut aikaa enempää kuin
neljänneksen minuuttia, mutta sinäkin lyhyenä hetkenä ennätti kylmä
turruttaa paljaat sormet. Hän ei vetänyt käsinettä takaisin käteen,
vaan iski sensijaan sormiaan muutamia kertoja navakasti reiteensä
istuutuen sitten lumen peittämälle puunrungolle syömään. Lyönnistä
aiheutunut lämmin, pistävä tunne lakkasi sormista hämmästyttävän
pian. Hän ei ehtinyt kertaakaan haukata eväistään. Uudelleen hän löi
sormensa lämpimiksi ja veti käsineen takaisin paljastaen toisen käden
syöntiä varten. Mutta jäinen parta esti hänet haukkaamasta. Tuli
oli häneltä jäänyt tekemättä ja parta sulattamatta. Tilanne tuntui
hänestä naurettavan hullulta, mutta samalla hän huomasi paljaiden
sormien alkavan kohmettua. Myöskin huomasi hän, että pistävä
pakoitus, joka oli tuntunut varpaissa heti hänen istuuduttuaan, alkoi
haihtua. Olivatkohan varpaat lämpimät vai tunnottomaksi kohmettuneet.
Hän liikutteli niitä mokkasiineissa ja jäätyneiltä ne hänestä
tuntuivat.

Nopeasti hän vetäisi käsineen käteensä ja hypähti seisomaan. Häntä
rupesi pelottamaan. Hyppimällä sai hän pistävän tunteen palaamaan
varpaisiin. Olipa todella pakkanen, hän ajatteli: Sulphur Creekin
mies oli puhunut totta kertoessaan, minkälaisia pakkasia näillä
seuduin joskus on. Ja hän oli nauranut miehen puheille silloin! Ei
pitäisi milloinkaan olla niin varma. Ei ollut epäilystäkään, nyt
oli kylmä. Hän hyppi edelleen polkien kovasti jalkojaan ja lyöden
käsiään vastakkain, kunnes lämpö oli varmasti palannut. Sitten hän
otti esille tulitikut ja ryhtyi laittelemaan tulta. Vedenrajasta,
minne edellisen kevään tulva oli kasannut kuivuneita oksia, hän
löysi polttopuita. Huolellisesti sytytellen ja lisäten aluksi pieniä
oksia hän pian sai roihuavan rovion, jonka hohteessa hän sulatti
jään poskistaan ja söi eväänsä. Sillä kertaa oli pakkanen voitettu.
Tyytyväisen näköisenä koira ojentaikse pitkäkseen tulen ääreen juuri
tarpeeksi etäälle säilyäkseen kärventymästä.

Lopetettuaan ruokailun mies täytti piippunsa ja poltteli ruokasavut
kaikessa rauhassa. Sen jälkeen hän veti käsineet käteensä kiinnitti
hatun korvalaput lujasti korvien peitteeksi ja lähti taivaltamaan
ylöspäin joen vasenta haaraa pitkin. Vastahakoisesti koira lähti
mukaan silmäillen takaisinpäin. Tämä mies ei ymmärtänyt, mitä
pakkanen on. Kenties ei yksikään hänen esivanhemmistaan ollut
tuntenut pakkasta, todellista pakkasta, jolloin kylmää on 107°
jäätymäpisteen alapuolella. Mutta koira tiesi sen, kaikki sen
esivanhemmat sen tiesivät ja se oli perinyt tämän tiedon. Ja se
tiesi, ettei matkan jatkaminen sellaisessa hirvittävässä pakkasessa
ollut hyväksi. Silloin oli aika maata yhdessä sykkyrässä lumeen
kaivautuneena ja odottaa, että pilviverho vetäytyisi avaruuden eteen,
mistä tämä pakkanen tuli. Toisaalta ei koiran ja miehen välillä
ollut minkäänlaista harrasta kiintymystä. Edellinen oli jälkimäisen
työorja ja ainoat hyväilyt, mitä se oli saanut, olivat piiskansiima
ja äkäisen uhkaavat kurkkuäänet ennen sivallusta. Eikä koira
koettanutkaan ilmaista tietoaan miehelle. Miehen menestys ei sitä
liikuttanut, vain itsensä tähden se kaipasi takasin tulen ääreen.
Mutta mies vihelsi ja puheli sivallusäänellään pakoittaen koiran
kulkemaan perässään.

Mies laittoi tupakkamällin suuhunsa alkaen kasvattaa uutta
merenvahapartaa. Pian hengityksen kosteus uudelleen puuteroi
valkeiksi viikset, kulmakarvat ja silmäluomet. Henderson-joen
vasemmalla haaralla ei näyttänyt olevan niin paljon lähteitä. Puoleen
tuntiin ei niistä näkynyt merkkiäkään. Ja sitten se tapahtui.
Sellaisella paikalla, missä ei ollut ainoatakaan merkkiä, missä
pehmeä, tasainen lumi näytti takaavan lujan pohjan, tämä pohja
petti. Vettä ei ollut syvältä. Mies kastui säärien puoliväliin asti,
ennenkuin pääsi uudelleen lujalle pohjalle.

Miestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut
ehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä
onnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä
tuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa
pakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä
kiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille
kerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta
myöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta
heinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion
pohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen.
Tuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut
taskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän
asetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla
ruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.

Hitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan
vaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä
paksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia
pensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua.
Kun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen
tulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat
märkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi
kulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta
märät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on
75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain
jäätyvät.

Kaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle
siitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan
neuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään
oli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet
kohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa,
oli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle
ja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti
tullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon
suojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla
kohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi
sitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi
piiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui
neljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin,
mutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat
raajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä
nopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä
jäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet
puistattivat koko ruumista.

Mutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi
pahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän
lisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen
käsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja
niiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti
hierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut,
hän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja
hymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi
Klondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No,
hänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli.
Näiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin
jotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja
kaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea
yksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä
jäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat
niin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä
tuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan
eivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan
tarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä.
Aivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.

Mutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti
luvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja.
Mutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat
säärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien
nauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa.
Hetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi
sitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän
ehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi
oikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi
pitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle.
Mutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän
oli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella
olevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut
viikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan
oli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän
itse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden.
Eräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois.
Se vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se
laajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa
aavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen
tulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.

Mies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut
kuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen
siihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui
hyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus
ollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä
olisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli
hänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi
ehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin
todennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt
jo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli
uudelleen palaisi.

Sellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti
istunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko
ajan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa
vapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa.
Sitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden
rajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta
kaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon
paljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei
voinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin
kantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin
tuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa
paikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä
olihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen
kävi kovin hitaasti.

Kun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista
tuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka
hän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän
sen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten
yrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli
tietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä
ajatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan
ja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä
ja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin
voimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän
nousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan
koira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen
suojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti
kiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas
kateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin
turkki suojasi.

Jonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit
tunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan
muuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin
tervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti
tuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua.
Rikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä
pakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa
esille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa
tikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet,
niissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti
karkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois
mielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän
käytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että
sormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen --
hän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet
olivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi
sitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin
käsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän
ei voinut mitään.

Ponnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi
kämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän
voimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti
alaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi
ja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän
onnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei
päässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän
keksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä
jalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai
tikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä
tuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja
keuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava
tikku lennähti lumelle ja sammui.

Sulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn
epätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa
pakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri
muassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut
niihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista
käsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset
eivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni.
Raapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua
yhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun
välttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua
pidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi
palaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja
tämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja
piteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain
ei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat
tiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.

Kun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä.
Palavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän
ryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin.
Mutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli
hänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä
sammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois
hampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi
elämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän
alkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri,
vihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa
sen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat
ruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti
kuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli
hajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli
sammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä
katseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui
lumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti
liikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista
etukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.

Koiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti
kertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja
ryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä
sen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten
hän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta
äänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei
milloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki
ei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus
varoitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta
mies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa
se luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät
liikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse.
Nelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento
yhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa
mukaa kauemmaksi.

Mies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti
käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla
jalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi,
sillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet.
Jo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja,
ja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin
koira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä
miehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti
tarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät
kyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat.
Hetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen
yhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti
hypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri.
Lumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.

Mutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän
tajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen
ei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä.
Hän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien
välissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi
tarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies
silmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että
ne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa
ajatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat
kädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen
käsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai
verensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta
tuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia
painavia lisäkkeitä.

Hämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun
hän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja
varpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä,
vaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen
mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet
kauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea
ylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä
miehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti,
sellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut.
Ponnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi
takaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat,
lehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää.
Vapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa
sulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse,
jos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän
menettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta
kun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja
pelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma,
ettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne
oli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja
pian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea
tämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina
pujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa
muihin asioihin.

Hänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka
jalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden
koskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut
maan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa
hän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä
tuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua
samanlaiselta kuin hänestä nyt.

Hänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko
kohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys.
Vähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui
uudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän
päätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen.
Istuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli
aivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä,
kuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan
lämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut
vähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi
saada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan.
Sitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden
osien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen,
unohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen
se aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi
esiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään
koko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi
juoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus
jäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.

Ja koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran
kaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän
etukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan
ja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti
häntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä
painoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen
värisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä
tappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin
hän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen
pitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään
ja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että
kuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa
kuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että
hän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin
päätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi
kuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut
mielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen
merkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei
paleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On
paljon kauheampiakin kuolemistapoja.

Hän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa
seuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan
kulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten
mukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta
makaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta.
Oli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin
Yhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen
on. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen.
Kuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien
piippuaan.

"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa", mumisi mies
Sulphur Creekin kertojalle.

Sitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin
milloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua
pitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut
merkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä,
joka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen
kaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se
vingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen
miehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta
koira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä
ja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se
perääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka
kirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien
kulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia
ja nuotionlaittajia.



VANHAIN MIESTEN LIITTO


Kasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli
vanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin
Le Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen
johdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella
jokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut
tapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on
ankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja
lempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan
määrätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä
rangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka
se oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut
sovittaa kymmeniä.

Hänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei
hänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään
taivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät
miehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli
saanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut
olivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään.
Heidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin
tarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet,
että ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle
jo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen
kohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen
hyvinvoinnista.

Mutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan
tekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja
möyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti
jokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle.
Miehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet
merkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen
käveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä
koko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka
keskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi
uteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä
tehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet
muistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli
hämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he
niin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.

Mutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen
sankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet
ja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja
ansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi
Holbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin
konttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos
ikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän
taasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.

Dickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili
nopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku
mies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon
suojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien
saksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut
asentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti
eräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla.
Ohikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun
joku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja
kylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta
hänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella
häntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.

Myöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria
ja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle.
Emily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän
Lontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia
omistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen
asetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen
jälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.

He rupattelivat kymmenisen minuuttia, kun Emily Travis katsoessaan
yli Dickensenin olan äkkiä huudahti pelästyneenä. Dickensen kääntyi
nähdäkseen ja pelästyi myöskin. Imber oli tullut yli kadun ja seisoi
heidän takanaan raihnaisen ja nälkiintyneen varjon tapaisena, katse
naulattuna tyttöön.

"Mitä tahdotte?" Pikku-Dickensen kysyi väristen rohkeudesta.

Imber naurahti ja astui Emily Travisin luo. Hän tarkasteli tyttöä
terävästi ja huolellisesti - joka-ainoata neliötuumaa hänessä.
Erikoisesti näytti häntä huvittavan tämän silkinhienot, ruskeat
hiukset ja poskien pehmeä, monivivahteinen väri, joka oli kuin
perhosen siiven untuvainen loisto. Imber käyskeli hänen ympärillään
silmissään sama arvostelun ilme kuin miehellä, joka tutkii hevosen
ruumiinmuotoa tahi veneen rakennustapaa. Siinä hänen kävellessään
osui tytön vaaleanpunerva korvannipukka hänen silmäinsä ja länteen
laskevan auringon väliin, ja hän pysähtyi katsomaan tarkemmin sen
ruusunhohteista läpikuultavuutta. Sitten tuli jälleen kasvojen vuoro.
Imber katsoi kauan tarkasti hänen sinisiin silmiinsä. Hän naurahti
ja tarttui tytön hauislihakseen. Toisella kädellään hän kohotti
kyynärvartta ja siten koukisti käsivarren. Pettymys ja ihmettely
kuvastuivat hänen kasvoistaan, ja hän hellitti käden päästäen
halveksuvan äänen. Sitten hän mutisi jotakin kurkkuäänellä, käänsi
selkänsä tyttöön päin ja ryhtyi puhumaan Dickensenille.

Dickensen ei ymmärtänyt hänen puhettaan, ja Emily Travis nauroi.
Imber kääntyi milloin toisen, milloin toisen puoleen, otsa rypyssä,
mutta molemmat ravistivat päätänsä. Hän oli jo aikeissa lähteä, kun
Emily Travis huusi:

"Oh, Jimmy! Tule!"

Jimmy tuli kadun toiselta puolelta. Hän oli suuri, roteva intiaani,
joka oli puettu yleiseksi käyneeseen valkoisen miehen tapaan,
päässään El Dorado-kuninkaan _sombrero_. Hän puhui Imberin kanssa
päästäen katkonaisia, tunkevia kurkkuääniä. Jimmy oli kotoisin
Sitkasta ja vain auttavasti taisi sisämaanmurteita.

"Hän Whitefish-mies", sanoi Jimmy Emily Travisille. "En osaa puhua
paljon. Tahtoo nähdä valkoinen päämies."

"Kuvernööriä", ehätti Dickensen.

Jimmy puhui edelleen Whitefish-miehen kanssa ja synkistyi ja joutui
hämmästyksiin.

"Luulen, hän tahtoo kapteeni Alexander," selitti Jimmy. "Hän sanoo
tappanut valkoinen mies, valkoinen nainen, valkoinen poika, paljon
tappanut valkoisia. Hän tahtoo kuolla."

"Luullakseni heikkomielinen," arveli Dickensen.

"Mikä se on?" kysyi Jimmy.

Dickensen osotti kuvannollisesti päätään ja teki sormellaan
kierreliikkeen.

"Voi olla, voi olla," myönteli Jimmy kääntyen lmberiin, joka yhä
vaati nähdä valkoisten päämiestä.

Paikalle sattui tulemaan ratsupoliisi, (joka Klondike'issa ei
kylläkään liikkunut ratsain) ja kuuli Imberin toistavan pyyntönsä.
Poliisi oli komea nuorukainen, leveäharteinen, leveärintainen,
jalat sopusuhtaiset ja hajallaan. Vaikka Imber oli kookas, oli
tämä puolta päätä häntä pitempi. Silmät olivat kylmät, harmaat ja
vakavat, ja hänen käytöksessään saattoi havaita rodun ja mainehikkaan
menneisyyden aiheuttamaa luottamusta voimaan. Hänen komeata
miehekkyyttään vain lisäsi aito poikamaisuus -- poikahan hän vielä
olikin --, ja hänen sileä poskensa punastui yhtä herkästi kuin
konsanaan nuoren neidon.

Imberin huomio kiintyi heti häneen. Hänen silmänsä salamoivat,
kun hän huomasi miekaniskusta aiheutuneen arven hänen poskellaan.
Hyväillen kuihtuneella kädellään nuorukaisen jalan paisuvia
lihaksia löi hän nystysillään tämän leveätä rintaa ja puristeli
ja paineli paksua lihaspeitettä, joka oli kuin panssari hänen
hartioillaan. Joukkoa olivat lisänneet uteliaat ohikulkijat -- rehdit
kullankaivajat, vuori- ja rajaseutujen miehet, pitkäjalkaisten ja
leveäharteisten rotujen pojat. Imber katseli vuoroonsa kutakin ja
puheli sitten ääneensä Whitefish-kielellä.

"Mitä hän sanoi?" Dickensen uteli.

"Hän sanoo, he kaikki ovat samoja miehiä kuin tuo poliisi," tulkitsi
Jimmy.

Pikku Dickensen oli pienikasvuinen ja neiti Travisin vuoksi häntä
harmitti, että oli tullut kysyneeksi.

Poliisikin tuntui olevan hämillään hänen puolestaan ja ryhtyi
selvittämään asiaa. "Luulen, että hänen puheessaan on joku määrä
tottakin. Vien hänet kapteenin luo tutkittavaksi. Käske hänen tulla
mukanani, Jimmy."

Jimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber
murahti ja näytti tyytyväiseltä.

"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan
käsivarteeni."

Emily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai
vastauksen.

"Hän sanoo, te ette pelkää," Jimmy selitti.

Emily Travis hymyili tyytyväisenä.

"Hän sanoo, te ette _skookum_, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni
lapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä
omituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin
vahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi."

Emily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen
poskilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja
joutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat
punaisina.

"Tulkaa," virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon
lävitse.

Siten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti
täydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan
astunut ulos.

Imber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama
väsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat
masentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa
oli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet
ja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja
värittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä
tapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja
taivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui
Imberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.

Hän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat
silloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas
oli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli
tulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille
saakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia
veneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein
hän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle,
neliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä.
Toisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli
niiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä
sisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa
heidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he
ilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja
liittyivät odottajain joukkoon.

Samalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä
jo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän
puolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja
heidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin
lakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän
vallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi
edelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä
aikojen loppuun saakka.

Eräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli
hiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa,
mutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka
istui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä,
senkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän
ääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista
paperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa
kostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut
ymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi.
Toisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi
lyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä
istujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.

Loppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen,
laulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa,
kun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla
Whitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä
sisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli
siirtynyt elämään valkoisten kanssa.

"Et taida tuntea minua," sanoi hän tervehdykseksi.

"Enkä," vastasi Imber. "Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on
kuollut."

"Hän olikin vanha vaimo," vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, ja
Howkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.

"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko
häiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut
hulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se
tosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen."

Howkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä
oppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita
arkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa
Jimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut
sen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten
ihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:

"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä
kuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi."

Howkan myhäili tuntien arvonsa. Hänen tukkansa oli keskeltä kammattu
jakaukselle. "Näetkös, se tulee paperista, oi Imber. Eivät korvani
ole sitä milloinkaan kuulleet. Se tulee paperista, silmien kautta
päähän, huulieni kautta sinulle. Niin se tulee."

"Niinkö se tulee? Onko se tuolla paperilla?" Imber kuiskasi
pelästyneen näköisenä rypistellessään paperia sormissaan ja
tuijottaessaan sille piirrettyä kirjoitusta. "Se on suuri taika,
Howkan, sinä olet noita mies."

"Se ei ole mitään, se ei ole mitään," vastasi nuori mies
välinpitämättömänä ja ylpeänä. Hän luki umpimähkään asiapaperista:
_"Sinä vuonna ennen jäiden lähtöä tuli vanha mies ja poika, joka
ontui toista jalkaansa. Heidätkin minä surmasin, ja vanha mies huusi
kovasti --_"

"Se on totta," Imber keskeytti henkeään pidättäen. "Hän huusi kovasti
eikä tahtonut kuolla pitkään aikaan. Mutta kuinka sinä sen tiedät,
Howkan? Kertoiko ehkä valkoisten päämies? Ei kukaan nähnyt minua, ja
ainoastaan hänelle olen sen sanonut."

Howkan pudisti päätään kärsimättömänä. "Enkö ole jo sanonut sinulle,
että se on paperilla, sinä hullu?"

Imber tuijotti tarkasti paperilla oleviin mustepiirtoihin. "Niinkuin
metsämies katsoo lumeen ja sanoo: 'Tästä on aivan eilispäivänä
kulkenut kaniini; tämän pajupensaan ääreen se pysähtyi kuuntelemaan;
se kuuli jotakin ja pelkäsi; tästä se on jälleen kulkenut eteenpäin;
tästä se meni suurella nopeudella tehden pitkiä loikkauksia; tästä
vielä nopeammin ja hypäten vieläkin pitempään tuli ilves; tästä,
jossa kynnet ovat painuneet syvälle lumeen, ilves teki sangen pitkän
loikkauksen; tässä se tuli maahan allaan kiemurteleva kaniini; tästä
kulki ilves yksinään matkaansa; kaniinia ei enää ole' -- niinkuin
metsämies katsoo lumen merkkeihin ja sanoo niin ja niin, niin sinäkin
katsot paperille ja sanot, että niin ja niin on vanha Imber tehnyt?"

"Juuri niin," vastasi Howkan. "Mutta nyt kuuntele ja hillitse
akkamaista kieltäsi, kunnes sinua pyydetään puhumaan."

Sen jälkeen Howkan luki pitkän aikaa hänelle hänen tunnustustaan, ja
Imber oli mietteissään ja vaiti. Lopuksi hän virkkoi:

"Se on minun puhettani ja totta, mutta olen käynyt vanhaksi, Howkan,
ja mieleeni muistuu unohtuneita asioita, jotka tuon päällikön olisi
hyvä tietää. Ensiksi, Sce Mountains-vuorten ylitse tuli mies,
jolla oli taidokkaasti tehtyjä ansoja. Hän etsi Whitefish-joen
majavia. Hänet surmasin. Ja kauan sitten tuli kolme miestä
etsimään Whitefishin kultaa. Myös heidät surmasin ja jätin ahmojen
raadeltaviksi. Ja Five Fingersin luona tapasin miehen, jolla oli
lautta ja paljon muonaa."

Hetkinä, joiksi Imber vaikeni palauttaakseen asioita muistiinsa,
Howkan käänsi, ja kirjuri merkitsi sen paperille. Oikeussali
kuunteli tyrmistyneenä jokaista uutta kaunistelematonta
murhenäytelmäkohtausta, kunnes Imber kertoi eräästä punatukkaisesta
miehestä, joka katsoi ristiin ja jonka hän oli surmannut huomattavan
pitkän välimatkan päästä.

"Helvetti", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän
lausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli
punatukkainen. "Helvetti", toisti hän. "Hän oli veljeni Bill".
Säännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului
tuo juhlallinen: "Helvetti". Toverit eivät estäneet häntä, eikä
pöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.

Imberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen,
ikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden
määrätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.

Hetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:

"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit
aikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne
etsimään Lakia."

Imber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän
alkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni
keskeytti hänet.

"Tämä vanha mies on kirottu hullu", hän sanoi englanninkielellä
jalo-otsaiselle miehelle. "Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista."

"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan", sanoi
jalo-otsainen mies. "Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta
sellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?"

Howkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut
kohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten
alkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma,
joka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville.
Joukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi
päätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului
ainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja
silloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä "helvetti".

"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan." Niin kuului Howkanin
tulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti
lähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan
Imberin kertomuksen metsäläissoinnun. "Isäni oli Otsbaok, vahva mies.
Maa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa
ei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän
isäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria
miehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset
riippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon
lisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden,
sodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.

"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa
metsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja
ne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin
koiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun
Pelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä
me Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja
isoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan
rajan.

"Niinkuin sanoin, olimme kestäviä kuten koirammekin. Mutta eräänä
päivänä tuli ensimmäinen valkoinen mies. Hän ryömi kättensä ja
polviensa varassa lumessa näin. Hän oli kovin laiha: luut olivat
terävinä pingottuneen nahan alla. Emme olleet tietäneet, että
sellaisia miehiä oli olemassa, ja ihmettelimme, mistä heimosta ja
maasta hän saattoi olla. Hän oli heikko, kovin heikko kuin pieni
lapsi. Siksi me soimme hänelle paikan tulen ääressä ja lämpimät
turkit hänen nukkuakseen, ja ruokimme häntä, niinkuin pientä lasta
ruokitaan.

"Hänellä oli mukanaan koira, yhtä suuri kuin kolme meidän koiraamme ja
sangen heikko. Tämän koiran karva oli lyhyttä eikä se lämmittänyt;
ja häntä oli jäätynyt niin, että sen pää putosi pois. Tätä omituista
koiraa me ruokimme ja annoimme sen nukkua tulen ääressä ja ajoimme
pois omat koiramme, jotka olisivat tappaneet sen. Hirvenlihasta
ja kuivasta lohesta saivat mies ja koira voimansa takaisin; voima
teki heistä suuria ja pelottomia. Mies puhui äänekkäästi ja nauroi
vanhoille miehille ja katseli röyhkeästi tyttöihin. Koira tappeli
meidän koiriamme vastaan ja huolimatta lyhyestä karvastaan ja
pehmeydestään se tappoi niitä kolme yhtenä ainoana päivänä.

"Kun pyysimme tietoja hänen kansastaan, sanoi hän: 'Minulla on paljon
veljiä', ja nauroi pahaaennustavasti. Kun hän oli täysin voimissaan,
lähti hän pois, ja hänen kanssaan lähti Noda, päällikön tytär. Sen
jälkeen sai eräs koiristamme pentuja. Emme milloinkaan olleet nähneet
sellaista koirarotua -- suuripäistä, leveäleukaista, lyhytkarvaista,
avutonta. Muistan hyvin isäni, Otsbaokin, vahvan miehen. Hänen
kasvonsa synkistyivät nähdessään sellaisen avuttomuuden, ja hän
otti kiven, näin, näin, eikä enää ollut avuttomuutta. Kahden kesän
kuluttua Noda tuli takaisin kainalossaan poikalapsi.

"Se oli alkuna. Tuli toinen valkoinen mies lyhytkarvaisine koirineen,
jotka hän jätti meille lähtiessään. Mutta hänen mukanaan meni
kuusi vahvinta koiraamme, joista hän oli antanut korvaukseksi
Koo-So-Teelle, äitini veljelle, ihmeellisen pistoolin, joka laukesi
kuusi kertaa perätysten sangen nopeasti. Pistoolin vuoksi Koo-So-Tee
paisui mahtavaksi ja nauroi meidän jousiamme ja nuoliamme. 'Naisten
kapineita', sanoi hän niistä ja meni paljasnaamaista harmaata karhua
vastaan pistooli kädessään. Tiedätte, ettei ole hyvä ahdistella
harmaatakarhua pistoolilla, mutta miten me olisimme ymmärtäneet
sen? Miten olisi Koo-So-Tee sen ymmärtänyt? Niin hän meni karhua
vastaan, sangen urheana, ja laukaisi pistoolin nopeasti kuusi kertaa;
mutta karhu murahti ja murskasi hänen rintansa kuin munankuoren,
ja Koo-So-Teen aivot valuivat maahan niinkuin hunaja mehiläisten
pesästä. Hän oli ollut mainio metsämies, eikä nyt ollut ketään
tuomassa ravintoa hänen _squaw'lleen_ ja lapsilleen. Mielemme täyttyi
katkeruudella, ja me sanoimme: 'Se, mikä on hyvää valkoisille
miehille, ei sovellu meille.' Ja se on totta. Valkoisia miehiä on
paljon, ja he ovat lihavia, mutta heidän tapojaan seuraten me käymme
harvalukuisiksi ja laihoiksi.

"Tuli kolmas valkoinen mies mukanaan suuret määrät kaikenlaisia
ihmeellisiä ruokia ja kapineita. Kaksikymmentä vahvinta koiraamme hän
meiltä osti. Jaellen lahjoja ja suuria lupauksia sai hän mukaansa
kymmenen nuorta metsästäjäämme retkelle, jonka päämäärää kukaan ei
tietänyt. Huhutaan, että he olisivat kuolleet Sce Mountains-vuorten
lumeen tahi Hiljaisuuden kukkuloille, jotka ovat maan rajan
ulkopuolella ja joilla ei kukaan ole käynyt. Miten asianlaita
lieneekin, koiria ja nuoria miehiä ei enää nähty milloinkaan.

"Vuodet toivat mukanaan lisää valkoisia miehiä, ja aina he maksuilla
ja lahjoilla saivat nuoria miehiä mukaansa. Toisinaan nuoret miehet
palasivat kertoen kummia juttuja vaaroista ja vaivoista maassa, joka
oli Pelly-heimon alueen takana, ja toisinaan he eivät palanneet.
Mutta me sanoimme: 'Jos valkoiset miehet eivät pelkää kadottaa
elämäänsä, johtuu se siitä, että heitä on paljon, monta elämää;
mutta me Whitefish-kansa olemme vähälukuinen, eivätkä nuoret miehet
saa enää lähteä pois! Mutta nuoret miehet kuitenkin menivät; nuoret
naisetkin menivät; ja me olimme sangen vihaisia.'

"'On totta kylläkin, että söimme jauhoja ja suolattua sianlihaa
ja joimme teetä, joka oli sangen virkistävää; mutta kun emme
saaneet teetä, tuntui se ikävältä, ja tulimme harvapuheisiksi ja
pikavihaisiksi. Niin aloimme kaivata tavaroita, joita valkoiset
miehet kauppasivat. Kauppa, kauppa, aina vain kauppa! Eräänäkin
talvena möimme lihavaramme kelloihin, jotka eivät käyneet ja joiden
vieterit olivat katkenneet, ja viiloihin, jotka oli kulutettu
sileiksi, ja pistooleihin, joissa ei ollut patruunia ja jotka olivat
arvottomia. Ja sitten tuli nälkä, ja me olimme ilman lihaa, ja
puolisen sataa ihmistä kuoli kevääseen mennessä.'

"'Nyt olemme tulleet heikoiksi,' sanoimme, 'ja Pelly-heimo voi hyökätä
kimppuumme, ja rajamme muutetaan.' Mutta Pelly-heimon oli käynyt
kuten meidänkin, ja he olivat liian heikkoja hyökätäkseen kimppuumme.

"Isäni Otsbaok, vahva mies, oli jo vanha ja sangen viisas. Hän puhui
päällikölle: 'Katso, koiramme ovat arvottomia. Ne eivät enää ole
paksuturkkisia ja vahvoja, vaan kuolevat pakkaseen ja valjaisiin.
Menkäämme kylään tappamaan ne, ainoastaan susimaiset jättäkäämme
eloon ja sitokaamme ne yöksi ulos, jotta ne voisivat parittua metsän
villien susien kanssa. Siten saamme jälleen lämminkarvaisia ja
vahvoja koiria.'

"Hänen sanojaan kuunneltiin, ja me, Whitefish-heimo, tulimme
tunnetuiksi koiristamme, jotka olivat maan paraat. Mutta itsemme
vuoksi ei meitä tunnettu. Parhaat nuoret miehemme ja naisemme olivat
menneet menojaan taivaltamaan ja sauvomaan kaukaisiin seutuihin.
Nuoret naiset tulivat takaisin vanhoina ja murtuneina, kuten Nodakin
oli tullut, tahikka eivät tulleet lainkaan. Nuoret miehet tulivat
takaisin istuakseen tuliemme ääressä jonkun aikaa. He olivat
täynnä pahoja puheita ja huonoja tapoja, he joivat pahoja juomia
ja pelasivat yöt päivät; heidän mielensä oli rauhaton, kunnes he
saivat valkoisten miesten kutsun ja lähtivät jälleen tuntemattomiin
seutuihin. He eivät tunteneet kunnioitusta eikä arvonantoa, he
pilkkasivat vanhoja tapoja ja nauroivat päällikköä ja shamaaneja
suoraan kasvoihin.

"Kuten sanoin, meistä, Whitefish-heimosta, oli tullut heikko rotu.
Me möimme lämpimät taljamme ja turkkimme tupakkaan, paloviinaan
ja ohuihin pumpulikankaisiin, joissa me saimme väristä kylmän
vallitessa. Meihin tuli yskä, miehet ja naiset yskivät ja hikoilivat
yöt pitkät, ja metsästäjät sylkivät verta lumelle. Silloin tällöin
joku sai äkkiä verensyöksyn ja kuoli. Naiset synnyttivät vähän
lapsia, ja syntyneet olivat heikkoja ja sairaaloisia. Valkoisilta
miehiltä saimme uusia tauteja, joita emme olleet milloinkaan
tunteneet ja joita emme voineet käsittää. Olen kuullut näitä tauteja
nimitettävän rokoksi, ja meitä kuoli niihin, niinkuin lohet kuolevat
syksyllä joen hiljaisiin pyörteisiin, kun ne laskettuaan mätinsä ovat
elämässä tarpeettomia.

"Kaikesta huolimatta, ja sehän onkin ihmeellisintä, valkoisia miehiä
yhä saapuu; he ovat kuin kuoleman henkäys, kaikki heidän tapansa
johtavat kuolemaan, heidän sieramensa puhaltavat sitä; kuitenkaan
he eivät kuole. Heiltä on paloviina peräisin, heiltä tupakka ja
lyhytkarvaiset koirat; heiltä monet taudit, iso- ja tuhkarokko,
yskä ja verensyöksy; heidän on valkoinen iho ja pehmeys, joka ei
siedä kylmyyttä eikä rajusäätä; heidän ovat pistoolit, jotka ampuvat
nopeasti kuusi kertaa perätysten ja ovat arvottomia. Huolimatta
pahuudestaan he ovat hyvinvoipia ja menestyvät ja hallitsevat
ankaralla kädellä koko maailmaa ja sortavat sen kansoja. Heidän
naisensa myöskin ovat pehmeitä kuin lapset, murtuvia, eivätkä
kuitenkaan murru, vaan ovat miesten äitejä. Tästä pehmeydestä,
sairaudesta ja heikkoudesta tulee voima, valta ja arvoasema. He ovat
joko jumalia tahi paholaisia, miten lienee. En tiedä. Mitä tietäisin
minä, Imber Whitefish-heimosta? Tiedän vain, että he käyvät yli
ymmärryksen, nämä valkoiset miehet, jotka vaeltavat ja taistelevat
kautta koko maailman.

"Kuten sanoin, riista yhä väheni metsistä. On totta, että valkoisen
miehen pyssy on mitä mainioin ja surmaa pitkän matkan päästä; mutta
mitä hyötyä siitä oli, kun ei ollut riistaa surmattavana. Kun olin
poika Whitefish-heimossa, oli joka mäellä hirvi, ja joka vuosi saapui
määrätön karibulauma. Mutta nyt täytyy metsämiehen kuljeskella
kymmenen päivää, ja eikä sittenkään yksikään hirvi ilahduta hänen
silmäänsä, entiset karibulaumat eivät saavu ollenkaan. Vähän arvoa on
kaukosurma pyssyllä, sanon minä, kun ei ole mitään surmattavana.

"Minä, Imber, harkitsin näitä seikkoja ja tarkastelin, miten
sillävälin Whitefish-heimo, Pelly-heimo ja kaikki maan heimot
katosivat niinkuin metsän riista. Harkitsin kauan. Keskustelin
shamaanien ja muiden vanhojen, viisaiden miesten kanssa. Menin
yksinäisyyteen, etteivät kylän äänet olisi häirinneet minua, enkä
syönyt lainkaan, ettei vatsani olisi vaikuttanut ajatuksiini
ja tehnyt niitä hitaiksi, istuin kauan metsässä enkä nukkunut
ollenkaan, vaan silmäni olivat valppaat, korvani kärsivälliset ja
tarkat odottaessani sanaa, jonka saisin. Ja kuljeskelin yksinäni yön
pimeydessä joen äyräälle, jossa tuuli suhisi ja vesi valitti ja josta
etsin viisautta vanhojen shamaanien ja kuolleiden hengiltä, jotka
asuivat puissa.

"Ja lopuksi tulivat luokseni, ikäänkuin näyssä nuo lyhytkarvaiset,
vastenmieliset koirat, ja ratkaisu näytti selvältä. Isäni, Otsbaokin,
vahvan miehen, viisaus oli saanut susikoiramme pysymään puhtaina,
joten ne olivat jääneet lämminkarvaisiksi ja vahvoiksi valjaissa.
Niin palasin kylään ja pidin puheen miehille. 'Nämä valkoiset miehet
muodostavat heimon', sanoin. 'Sangen suuren heimon; epäilemättä on
ravinto loppunut heidän maastaan, ja he ovat tulleet meidän luoksemme
hankkiakseen itselleen uuden maan. Mutta he heikontavat meitä, ja
me kuolemme. He ovat sangen nälkäistä väkeä. Ja olemme menettäneet
lihamme, ja olisi hyvä menetellä heidän suhteensa samoin, kuin teimme
heidän koirillensa, jos haluamme elää!'

"Ja minä puhuin edelleen kehottaen taisteluun. Whitefish-miehet
kuuntelivat; yksi sanoi sitä, toinen tätä; toiset puhuivat toisista
vähäpätöisistä asioista, eikä kukaan puhunut urheasti sankariteoista
ja sodasta. Mutta kun nuoret miehet olivat heikkoja kuin vesi ja
arkoja, tarkastelin vanhoja miehiä ja näin, miten tuli syttyi heidän
silmiinsä. Myöhemmin kun kylä nukkui, eikä kukaan tietänyt, keräsin
vanhat miehet metsään ja puhuin edelleen. Olimme yksimielisiä ja
muistelimme entisiä nuoruuden päiviä ja vapaata maata ja runsasta
aikaa ja iloa ja päivänpaistetta; sanoimme toisiamme veljiksi ja
vannoimme kalliin, salaisen valan. Me vannoimme puhdistavamme maan
siitä pahasta heimosta, joka oli sen vallannut. On selvää, että
olimme hulluja, mutta kuinka me, Whitefish-heimon vanhat miehet,
olisimme saattaneet sitä ymmärtää?

"Toisia innostaakseni minä tein ensimäisen teon. Vartioin Yukonia,
kunnes näin ensimmäisen kanootin laskevan myötävirtaa. Siinä istui
kaksi valkoista miestä, ja kun seisoin rannalla suorana ja viittasin
heille kädelläni, he muuttivat suuntansa minua kohden. Ja kun
kokassa istuva mies kohottautui saadakseen tietää, minkävuoksi olin
kutsunut häntä, nuoleni suhahti ilmassa ja kohtasi hänen kurkkunsa
-- hän sai tietää. Toinen mies, joka oli melonut perässä, tarttui jo
pyssyynsä, kun ensimmäinen kolmesta keihäästä surmasi hänet. 'Nämä
ovat ensimmäiset', sanoin, kun vanhat miehet olivat kerääntyneet
luokseni. 'Myöhemmin kokoamme vahvoiksi jääneet nuoret miehet, ja työ
käy helposti.'

"Sitten heitimme nuo kaksi kuollutta valkoista miestä jokeen.
Kanootista, joka oli sangen hyvä kanootti, me teimme tulen; tuleen
myös heitimme kanootissa olleet tavarat. Mutta ensin katsoimme
tavaroita, ja ne olivat nahkapusseja, jotka avasimme veitsillämme.
Näissä pusseissa oli paljon papereita, sellaisia, joista sinä
luit, oi Howkan; niissä oli merkkejä, joita ihmettelimme emmekä
ymmärtäneet. Nyt olen tullut viisaaksi ja tiedän, että se on
valkoisten miesten puhetta, niinkuin olet minulle kertonut.

"Oikeussalissa kuului kuisketta ja suhinaa. Kun Howkan oli lopettanut
kanoottijutun tulkinnan eräs miehistä lausui: 'Se oli kadonnut 91:n
posti; miehet olivat Peter James ja Delaney. Viimeksi puhutteli heitä
Matthews Le Barge-järvellä.' Kirjuri merkitsi kaiken paperille ja
Pohjolan historiaan lisättiin taasen yksi pykälä.

"Ei ole enää paljon sanomista", jatkoi Imber hitaasti. "Tuolla
paperilla ovat tekomme. Olimme vanhoja miehiä emmekä ymmärtäneet.
Minä, Imber, en vieläkään ymmärrä. Surmasimme salaa ja jatkoimme
surmaamista, sillä vuosien mukaan meistä oli tullut taitavia ja
olimme oppineet toimimaan nopeasti, vaikka emme hätäilleet. Kun
valkoiset miehet tulivat luoksemme katse synkkänä ja kovin sanoin
vieden mukanaan kuusi nuorta miestä, jotka he kahleisiin sitomalla
olivat tehneet avuttomiksi, me ymmärsimme, että oli surmattava
yhä laajemmalla alueella. Ja yksitellen me vanhat miehet läksimme
kulkemaan myötä- ja vastavirtaa tuntemattomiin maihin. Se oli
urhoollisuutta. Olimme vanhoja ja pelottomia, mutta kaukaisten
seutujen aiheuttama kauhu on kamalaa vanhoille miehille.

"Siten surmasimme, hätäilemättä ja taitavasti. Chilcootin ja Yukonin
suistomaalla me surmasimme, solissa ja merenrannalla, missä
vain oli valkoisia miehiä leiriytyneenä tahi taivalluksella. He
kuolivat kylläkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Aina tuli
heitä yli vuorten, yhä he lisääntyivät, kin me vanhat aina kävimme
harvalukuisammiksi. Muistan Cariban Crossingin luona olleen valkoisen
miehen leirin. Hän oli sangen pieni mies, ja kolme meikäläistä
hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli uneen vaipuneena. Seuraavana
päivänä näin heidät, kaikki neljä. Valkoinen mies vielä hengitti sen
verran, että hän saattoi kirota minut ennen kuolemaansa.

"Ja niin jatkui: milloin kuoli yksi vanha mies, milloin toinen.
Toisinaan saimme heidän kuolemastaan sanan kauan jälkeenpäin,
toisinaan emme ollenkaan. Toisten heimojen vanhat miehet olivat
heikkoja ja arkoja eivätkä liittyneet meihin. Kuten sanoin, yksi
kerrallaan, kunnes ainoastaan minä olen jäänyt jälelle. Olen Imber
Whitefish-kansasta. Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Whitefish-kansaa
ei enää ole olemassa. Olen viimeinen vanha mies. Nuoret miehet
ja nuoret naiset ovat menneet menojaan; muutamat ovat liittyneet
Pelly-heimoon, toiset Salmon-heimoon, mutta useimmat valkoisiin
miehiin. Olen sangen vanha ja sangen väsynyt. Koska on turhaa
taistella Lakia vastaan, kuten olet sanonut, Howkan, olen tullut
etsimään Lakia."

"Oi Imber, sinä olet tosiaankin hullu", sanoi Howkan.

Mutta Imber oli vaipunut syviin aatoksiin. Jalo-otsainen tuomarikin
oli vaipunut aatoksiin: koko hänen rotunsa ilmestyi hänen eteensä
valtavana taikanäytelmänä -- hänen teräksinen, panssaroitu
rotunsa, kaikkien ihmisheimojen lainlaatija ja määrääjä. Hän näki
sen nousevan punahohteisena synkkien metsien ja kolkkojen merien
takaa; hän näki sen loistavan veripunaisena puolipäivänsä täydessä
riemuitsevassa kukkeudessa; ja hän näki, miten pitkin varjoisaa
rinnettä veripunainen hiekka vaihtui yöksi. Ja kaikkea vallitsevana
hän näki Lain, säälimättömänä ja mahtavana, aina järkkymättömänä ja
aina määräävänä, suurempana kuin ihmistomu, joka joko täytti sen tahi
joutui sen murskattavaksi, suurempana häntä itseäänkin, jonka sydän
puhui anteeksiantamusta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Marcus O'Brienin kohtalo" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.