Title: Ylämaan leski - Kuvaus Skotlannin tuntureilta
Author: Scott, Walter
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ylämaan leski - Kuvaus Skotlannin tuntureilta" ***


YLÄMAAN LESKI

Kuvaus Skotlannin tuntureilta


Kirj.

WALTER SCOTT


Englanninkielestä suomentanut

V. HÄMEEN-ANTTILA



SISÄLLYS:

      Sir Walter Scott.
   I. Maailman hylkäämä.
  II. Sissipäällikön poika.
 III. Jännittynyt odotus.
  IV. Suuri pettymys.
   V. Turmiollinen juoni.
  VI. Toivottomuuden vallassa.
 VII. Tihutyö
VIII. Erakon loppu.
      Viiteselitykset.



Sir Walter Scott.


Sir Walter Scott syntyi elokuun 15 p:nä 1771 Edinburghissa ja
oli varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan lakimies. Erinomaisen
työteliäänä ryhtyi hän jo varhaisessa nuoruudessaan monenlaisiin
kirjallisiin puuhiin, liittyen vastaheränneeseen romanttiseen
liikkeeseen. Käännettyään englanninkielelle Bürgeriä ja Goethea sekä
kokoiltuaan synnyinmaansa vanhoja kansanlauluja alkoi hän itsekin
esiintyä menneiden ritariaikojen runoilijana, sepittäen balladeja
ja yhtäjaksoisia runoteoksia, jotka saivat mitä yleisintä suosiota
osakseen.

Scott työskenteli myös paljon kirjallisuushistorioitsijana,
erilaatuisten tutkielmain kyhääjänä ja historiankirjottajana,
esim. vanhuudessaan laatien laajan elämäkerrallisen julkaisun
Napoleonista. Sitä hämmästyttävämmältä tuntuu, että hän jätti
jälkeensä kerrassaan 29 suurta romaaniakin, joista hän julkaisi
ensimäisen vasta 43-vuotiaana. Seitsemässätoista vuodessa hän muun
työnsä ja virkatoimintansa ohella kirjotti tämän suuremmoisen
"Waverley"-sarjansa, joksi se on nimitetty ensimäisen numeronsa
mukaan. Nämä historiallis-romanttiset teokset eivät ainoastaan
herättäneet mitä suurinta innostusta ja ihastusta siellä, missä
ne erityisesti vetosivat kansallishenkeen ja isänmaallisiin
tunteisiin, vaan myöskin soivat hänelle ikuisen kuuluisuuden koko
sivistyneessä maailmassa tämän kirjallisuusmuodon varsinaisena
luojana, jonka suuruutta ei yksikään seuraaja ole vielä tähän
päivään asti kyennyt täydellisesti tavottamaan. Scottilla on
ollut tavattoman suuri vaikutus maailmankirjallisuuteen, ja siitä
huolimatta, että nykyajan yleisö on tottunut monessakin suhteessa
muuttuneeseen kaunokirjalliseen käsittelytapaan, eivät hänen
romaanejansa ole kyenneet syrjäyttämään niiden vanhentuneiksi
myönnettävät ominaisuudet. Ja niistä vioistakaan välittämättä,
joita jo omat aikalaiset huomasivat tämän liialliseen rasitukseen
joutuneen suurmiehen tuotannossa, tunnustaa jälkimaailma yhäti,
että hän on alallaan parhaiten onnistunut, kaunistaessaan historiaa
haaveellisuudella ja vilkastuttaessaan erinomaisesti piirrettyjä
henkilökuvia ja tapainkuvauksia mitä vaihtelevimmilla seikkailuilla.

Scottin suorasanaiseen kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluu jokunen
lyhytkin kertomus. Näistä on novelli "Ylämaan leski" verrattomasti
etevin, jotapaitsi sen sävy on erityisesti sydämeen käypä niiden
olosuhteiden vaikutuksesta, joissa se kirjotettiin. Osakkaana
kustantajansa liikkeessä oli Scott tämän vararikossa sekä menettänyt
sijottamansa pääoman että jalomielisesti ottanut vastatakseen
velkojain täydellisestä hyvittämisestä yksityisellä omaisuudellaan
ja työllänsä. Viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä otti hän siten
niskoilleen puolenkolmatta miljoonan markan velkakuorman, ja
hän suorastaan kirjottikin itsensä kuoliaaksi lähellä raskaan
urakkansa loppua; syyskuun 21 p:nä 1832 sammui suunnattoman ahkeran
neronmiehen henki. Edellämainitusta taloudellisesta mullistuksesta
oli kulunut vuosi, kun Scott toukokuulla 1826 menetti uskollisen
elämänkumppaninsakin, ja tänä elämänsä synkimpänä aikana hän
kirjallisesta toiminnasta yhä lohtua hakien kirjotti tämän
novellinsa. Samalta kuukaudelta lausuu hänen muistikirjansa --
julkaistaksemme pari pikku otetta:

"_Toukok. 27 p_. -- Uneton yö. On kyllä totta, että minun pitäisi
käydä käsiksi työhön, ja uneton yö tuottaa toisinaan hyviä aatoksia.
Voi! ei ole minulla nyt kumppania, jonka kanssa voisin haastella
näiden yöllisten valvontahetkien yksinäisyyden huojentamiseksi. Mutta
minä en saa pettää omia ja perheeni odotuksia -- ja ponnistelun
välttämättömyys käy ilmeiseksi. Minun on yritettävä pikku teelmää
-- jotakin välipäikseni soveltuvaa. Mrs. Murray Keithin kertomus
karkurista ja hänen puhelunsa nuoren miehen äidin kanssa saattaa olla
tehtävissä tunteisiin vetoavaksi, mutta sietää tuskin suurtakaan
laajentamista."

"_Toukok. 28 p_. -- Kirjotin eilen muutamia sivuja ja läksin sitte
kävelylle. Luullakseni kelpaa kuvaus vanhasta skotlantilaisesta
naisesta, mutta kyllähän viime aikoina on lakkaamatta käytetty
skotlantilaisia aiheita jos jossakin muodossa. Jatkanpa kuitenkin,
valmistan tänään kymmenkunnan sivua ja kuulustan sitte J. B:n
mielipidettä. Kirjotin helposti. Työskentely tuntuu tehneen minulle
hyvää. Nukuin sikeästi viime yönä, ja herätessäni huomasin, kuten on
minulla tavallista, saavani muutamia selkeitä näkökohtia ja ajatuksia
tätä pikku tekelettä varten. Näinköhän muut huomaavat niin elävästi
kuin minä todeksi latinalaisen sananlaskun: _Aurora musis amica"_.[1]

Vähän jälkeenpäin hän huomautti päiväkirjassaan:

"Kirjotin kelpo taipaleen tänä aamuna. Saatan erehtyä, mutta
ajattelen todella tarinan Elspat M'Tavishista olevan parasta
käsialaani -- vaikka J. B. kärttää pelkkää ritaruuskuvailua. Hän ei
oikein käsitä, että kaikkea voidaan tässä maailmassa saada liiaksi,
tai pidä kyllin suuressa arvossa uutuuden välttämättömyyttä.
Ylämaalaiset ovat nyt jonkun aikaa olleet poissa näyttämöltä."

"Ylämaan leski" julkaistiin osana "Canongaten aikakirjain"
sikermästä seuraavana talvena; niteen esipuheessa Scott ensi kertaa
tunnusti olevansa "Waverley"-sarjan nimettömänä pysynyt tekijä.
Scottin aikomuksena oli ollut antaa salaisuutensa tulla ilmi vasta
kuolemansa jälkeen, jonkun oikun johdosta kerran alotettuaan
romaanikirjailija-uransa nimettömänä; mutta hänen kustantajansa
häviö teki sen suunnitelman mahdottomaksi. Tätä novellia lukiessaan
tajuaa selvästi, että yksinäisen, kohtalon kovasti raskauttaman
suurmiehen oma sielunelämä on siinä tavannut silloin soveliaimman
aiheen tutkittavakseen. Kertomus perustuu, kuten muistikirjassakin
viitataan, tositapaukseen; se on muuten hyvinkin tarkoin piirrettyä
paperille Scottin tuttavan rouva Anne Murray Keithin (kuollut 1831)
suullisen selostuksen mukaan, tämä kun tunsi kaikki sen henkilöt.
Saadakseen novellinsa esitystavan säilymään sellaisena sovitti Scott
sen siitä syystä "rouva Bethune Baliolin" muistiinpanoiksi.



I.

Maailman hylkäämä.


Rouva Bethune Baliolin muistiinpanot alkavat seuraavasti:

Siitä on kolmekymmentäviisi tai kenties lähemmä neljäkymmentä vuotta,
kun läksin lyhyelle Ylämaan kierrokselle, kuten sellaista retkeilyä
siihen aikaan määriteltiin, huojentaakseni alakuloisuutta, joka
johtui perheessäni paria kolmea kuukautta aikaisemmin sattuneesta
raskaasta kuolemantapauksesta.

Tuollainen matka oli tullut jossain määrin muotiin; mutta vaikka
sotilastiet olivat oivallisia, oli mukavuuksista niin suuri puute,
että sen suorittamista pidettiin pikku seikkailuna. Sitäpaitsi,
vaikka tuo Skotlannin tunturiseutu nyt on yhtä rauhallinen kuin
mikään osa Yrjö-kuninkaan valtakuntaa, herätti se nimi vieläkin
kauhua, kun oli elossa niin monia vuoden 1745 kapinan[2] näkijöitä.
Useakin tunsi epämääräistä pelkoa, katsellessaan Stirlingin
ylänteiltä pohjoista kohti, missä mahtava vuorijono kohoaa kuin
tummana vallina kätkemässä kansaa, joka puvultaan, tavoiltaan ja
kieleltään oli vielä suuresti erilainen kuin heidän alamaalaiset
maanmiehensä.

Minä puolestani kuulun sukuun, joka ei kovinkaan herkästi joudu
pelkästään mielikuvituksesta johtuvaan arkailuun. Minulla oli
joitakuita ylämaalaisia heimolaisiakin, tunsin useita sikäläisiä
huomattavia perheitä, ja pelottomana läksin taipaleelle, vaikka
minulla oli kumppaninani ainoastaan Alice Lambskin, kamarineitoni.

Mutta olihan minulla opas ja ohjaaja melkein yhtä pätevä kuin
Suurisydän "Kristityn Vaelluksessa", nimittäin kyytimies Donald
MacLeish, jonka sain Stirlingissä samalla kun vuokrasin vantteran
kaksivaljakon, yhtä vakaan kuin Donald itse, vetämään vaunujani,
seuranaistani ja minua minne vain mieleni teki.

Donald MacLeish kuului sellaiseen kyyditsijäin rotuun, jonka lienevät
jo syrjäyttäneet käytännöstä postivaunut ja höyrylaivat. Heitä
tavattiin pääasiallisesti Perthissä, Stirlingissä ja Glasgow'ssa,
missä matkustavaiset tai matkailijat tavallisesti vuokrasivat heidät
hevosinensa liikematkoja tai huviretkiä varten, joita tahtoivat tehdä
geeliläisessä maassa. Tämä luokka henkilöitä vastasi jokseenkin
samaa käsitettä kuin ulkomaisissa matkailupaikoissa _conducteur,_
myöskin saattoi sen edustajaa verrata brittiläisen sotalaivan
yliluutnanttiin, joka omalla tavallaan seuraa tolaa, mitä kapteeni
käskee hänen noudattaa. Kyytimiehelle selitettiin kierroksen pituus
ja mitä kosketuskohtia siihen haluttiin kuuluviksi, ja mies kykeni
mitä parhaiten määräämään levähdys- tai virkistyspaikat sekä pitämään
kunnollista huolta siitä, että ne valittiin kyydittävän mukavuutta
ajatellen ja mielenkiintoisiin käynteihin soveltuvasti.

Tuollaisen henkilön pätevyysehdot olivat niin ollen paljoa
vaativampia kuin kievaripojan, joka pariin kertaan päivässä
ajaa samat kymmenisen virstaa. Donald MacLeish kykeni kätevästi
korjaamaan mitä tahansa tavallisia hevosilleen tai vaunuille sattuvia
tapaturmia; hän osasi, missä tuli rehusta puute, pitää elukoita
virkkuina sellaisilla vastikkeilla kuin ohra- ja hernekakuilla, ja
lisäksi oli hän tietopuolisesti kehittynyt mies. Hän oli yleiseen
perehtynyt maan perintämuistoihin, samottuaan sitä kovin ahkerasti
ristiin ja rastiin, ja jos häntä rohkaistiin -- sillä Donald oli
mitä säädyllisimmän sulkeutunut seuralainen -- osotti hän mielellään
huomattavimpien heimotaisteluiden paikan ja kertoi merkillisimpiä
tarinoita, joita liittyi taipaleen nähtävyyksiin.

Miehen ajattelussa ja haastelussa oli jotakin erikoista -- hänen
muistelmiensa ollessa omituisena vastakohtana kyytimiehen ammattiin
kuuluvalle tietorikkaalle käytännöllisyydelle -- mikä sai matkan
hänen kanssaan keskustelemalla joutumaan kylläkin hupaisesti.
Päällepäätteeksi oivalsi Donald kaikki arkiolon tarpeelliset seikat
näillä alituiseen kulkemillansa tienoilla. Hän tiesi päivälleen
sanoa, milloin toimitettaisiin vuonanteurastus Tyndrumissa tai
Glenuiltissa, jotta muukalaisella olisi jonkun verran mahdollisuutta
tulla ravituksi kuin kristitty, ja täsmälleen osasi hän mainita
viimeisen talon, mistä oli saatavissa vehnäleipää, niiden
ohjaukseksi, jotka eivät olleet tutustuneet ohrakyrsien maahan. Hän
tunsi taipaleen jokainoan virstan ja pystyi tuumalleen määräämään,
mistä kohti toinen puoli ylämaalaista siltaa oli kulkukelpoinen ja
mistä alkoi sen ehdottomasti vaarallinen sivu.

Sanalla sanoen ei Donald MacLeish ollut ainoastaan uskollinen
saattolaisemme ja sävyisä palvelijamme, vaan myöskin nöyrä ja
avulias ystävämme, enkä luule koskaan saaneeni niin järkevää ja
älykästä opasta, vaikka olenkin koetellut Italian puolisivistynyttä
ciceronea, puheliasta ranskalaista palatsipalkollista ja Espanjan
muulinajajaakin, joka ylpeilee turkinvehnä-leivästään ja jonka
kunniallisuutta on vaarallinen epäillä.

Liikkeemme olivat luonnollisesti Donaldin hoivattavina, ja useinkin
sattui kauniilla säällä, että me pidimme mieluisampana pysähtyä
lepuuttamaan hänen hevosiansa missä ei ollut mitään vakituista
kievariakaan ja nauttia virvokkeemme kallioseinustalla vesiputouksen
äärellä tai lähteen partaalla, jonka vehmaalla nurmikolla loisteli
monilajisia metsäkukkia. Donaldilla oli silmää tuommoisille
paikoille, ja vaikka hän ei varmastikaan ollut koskaan lukenut
"Gil Blasia" tai "Don Quixotea", valitsi hän kuitenkin sellaisia
poikkeuspaikkoja kuin Le Sage tai Cervantes olisivat kuvanneet.

Huomatessaan, kuinka mielelläni minä puhelin maalaisväen kanssa,
sai hän hyvin usein sovitetuksi, että pysähdyimme levähtämään
lähelle majaa, missä asui joku vanha geeliläinen, jonka lyömämiekka
oli välkkynyt Falkirkissa tai Prestonissa[3] ja joka näytti
menneiden aikojen hauraalta, mutta kuvaavalta muistomerkiltä.
Toisin ajoin hän taasen toimitti meidät teekupposen ääreen
jonkun arvoisan ja sivistyneen pitäjänpapin vieraiksi tai
paremmanlaiseen maalaisperheeseen, jonka alkuperäisten tapojen
karkeaan yksinkertaisuuteen ja auliiseen vieraanvaraisuuteen yhtyi
jonkunlaista kohteliaisuutta; tämä piirre on ominainen kansalle,
jonka alhaisimmatkin ovat tottuneet pitämään itseänsä -- kuten
espanjalainen sanoo -- "yhtä hyväsäätyisinä kuin kuningaskin, vaikkei
juuri niin rikkaina".

Kaikille sellaisille henkilöille oli Donald MacLeish hyvin tunnettu,
ja hänen esittelynsä kävi yhtä täydestä kuin olisi hän tuonut
suosituskirjeen joltakulta seutukunnan korkealta heimopäälliköltä.

Ylämaalainen vieraanvaraisuus taritsi meille vuoristoravinnon kaikkea
moninaisuutta -- maito- ja munalaitoksia, useata lajia leivoksia ja
vankempiakin herkkuja, mikäli asukkaalla riitti varoja matkalaisen
kestitykseen. Toisinaan sattui, että tämä ystävällisyys hiukan
liian ylenpalttisesti siunasi Donald MacLeishiä "kotipolttoisella".
Donald-poloinen oli silloin kuin Gideonin talja, lionnut jalossa
nesteessä, joka luonnollisesti ei kostuttanut meitä. Mutta se
oli hänen ainoa vikansa, ja kun häntä maanitettiin kulauttamaan
_doch-an-dorroch_ -- lähtöryyppy -- armollisen rouvan terveydeksi,
olisi kieltäytyminen pantu pahaksi, eikä hänen tehnyt mieli osottaa
sellaista epäkohteliaisuutta.

Se oli, kuten sanottu, hänen ainoa vikansa, eikä meillä ollut
suurtakaan valittamisen syytä, sillä jos se saikin hänet jonkun
verran puheliaammaksi, lisäsi se hänen tavallista tarkkatuntoista
säädyllisyyttään, joten hän vain ajoi verkallisemmin ja puheli
pitempään ja mahtipontisemmin kuin oltuaan vailla tislattua
pisaraakaan. Ainoastaan tuollaisina hetkinä huomasimme Donaldin
tärkeänä haastavan MacLeishin suvusta, ja meillä ei ollut mitään
oikeutta asettua arvostelevalle kannalle heikkouteen nähden, jonka
seuraukset pysyivät noin viattomissa rajoissa.

Totuimme siinä määrin Donaldin johtelutapaan, että hiukan
huvitettuina tarkkailimme taidokkuuutta, jota hän käytti
tuottaakseen mieluisan pikku yllätyksen, salaten meiltä
suunnittelemansa pysähdyspaikan, kun tämä oli laatuaan harvinainen
ja mielenkiintoinen. Se oli hänellä niin tavallista, että kun hän
taipaleelle lähdettäessä pahotteli joutuvamme pysähtymään jossakussa
karussa ja yksinäisessä paikassa, jotta hevoset saisivat haukata
eväitään, me yleensä jännitimme mielikuvitustamme arvailussa,
minkä haaveellisen sopen hän olikaan salaa määrännyt meidän
puolipäivälepomme virkistämiseen.

Olimme viettäneet suuremman osan aamua Dalmallyn viehättävästä
kylässä, käyneet järvellä sen kunnon pappismiehen opastamina, jolla
silloin oli Glenorquhyn seurakunnan sielunhoito,[4] ja kuulleet
hyvinkin sata muistotietoa Loch Awen ankarista päälliköistä --
takkukarvalakkisesta Duncanista ja muista Kilchurnin nyt lahoavien
tornien isännistä. Tavallista myöhempään siis läksimme matkalle,
Donaldin jo pariin kertaan muistutettua kievarinvälin pituudesta, kun
Dalmallyn ja Obanin taipaleella ei ollut hyvää pysähdyspaikkaa.

Lausuttuamme hyvästit kunnianarvoisalle ja hyväntahtoiselle
opastajallemme, pitkitimme retkeilyämme, kiertäen Ben
Cruachaniksi nimitettyä tavattoman jylhää vuorta, joka kaikessa
majesteetillisuudessaan syöksee synkän kallioryhmänsä järvelle,
jättäen ainoastaan solan, jossa aseman erinomaisesta lujuudesta
huolimatta Lorn-seudun MacDougalin sotainen heimo melkein lopen
tuhoutui älykkään Robert Brucen nujertamana.

Tuo kuningas, aikansa Wellington, oli pikamarssin avulla saanut
toteutumaan sen aavistamattoman tempun, että osa hänen väkeään
tunkeusi vuoren toisen kupeen ympäri ja siten asettui Lornin miesten
sivulle ja taakse, hänen samalla käydessään ahdistamaan näitä
edestäpäin. Solan läntistä rinnettä laskeutuessaan näkee vielä suuret
määrät hautaroukkioita, jotka osottavat, kuinka raskaasti Bruce kosti
piintyneille ja henkilökohtaisille vihollisilleen. Minähän olen
soturin sisar, ja jälkeenpäin on elävästi johtunut mieleeni, että
Donaldin kuvaama taisteluliike muistutti Wellingtonin tai Bonaparten
sotajuonia.

Hän oli suuri mies, tuo Robert Bruce, Baliol-suvunkin jäsenen
täytyy se myöntää, -- vaikka nykyään aletaan tunnustaa, että hänen
oikeutensa kruunuun tuskin oli yhtä pätevä kuin sen kovaonnisen
suvun, jonka kanssa hän kiistasi; mutta se sikseen. Teurastus oli
ollut sitä suurempi, kun syvä ja vuolas Awe-joki pursusi järvestä
juuri pakolaisten takana, kiertäen tuon pelottavan vuoren juurta
pitkin. Onnettomien peräytymistä ehkäisi siten kaikilta puolin
maiseman hankaluus, joka oli tuntunut lupaavan heille turvaa ja
suojaa.

Menneitä aikoja mietiskellessämme emme olleet laisinkaan
kärsimättömiä vauhtimme hiljenemisestä melkein ryömimiseksi, kun
ajajamme eteni kenraali Waden sotilastietä pitkin, joka harvoin --
jos koskaan -- mukautuu poikkeamaan syrjään jyrkimmästäkään vierusta,
vaan kulkee suoraan ylä- ja alamäkeen yhtä vähän välittäen maaperän
muodosta kuin vanhojen roomalaisten tienrakentajain käsiala yleensä.
Mutta ylämaan suuremmoiset sotilasvaltatiet ovat kuitenkin peräti
kunnollista ja tukevaa työtä, ja ne ansaitsivat hyvinkin erään
runoilijan kiitoslauselman: joko oli hän kotoisin sisarmaastamme[5]
ja käytti kansallista puhetapaansa taikka luuli puhuttelemillansa
olevan erityisiä kaukonäkemyksen lahjoja -- ainakin sommitteli hän
kuuluisan säeparin:

    Nää tiet jos oisitte nähneet vain _ennen_ kuin ne luotiin,
    te kiittäisitte, kun kenraali Waden syntyä suotiin.

Mikään ei voikaan olla ihmeellisempää kuin nähdä pääsevänsä näihin
jylhiin seutuihin joka suunnalta mitä parhaiten rakennettuja väljiä
väyliä myöten, jotka ovat paljoa oivallisempana kulkuvälineenä kuin
maa olisi moniin vuosisatoihin tarvinnut mihinkään rauhalliseen
tarkotukseen. Siten ovat toisinaan sodan jäljet omiaan rauhan
käytäntöihin. Bonaparten voitot ovat olleet tuloksettomia, mutta
hänen rakennuttamansa tie Simplonin yli pysyy kauvan yhdyssiteenä
vaurastuvien maiden välillä;[6] liike-elämään ja ystävälliseen
kanssakäymiseen nämä käyttävät jättiläistyötä, joka suoritettiin
sotaisen maahanryntäyksen kunnianhimoisessa hankkeessa.

Siinä hiljalleen edetessämme käännyimme vähitellen Ben Cruachanin
hartian taa ja kohisevan Awen vaahtoisan uoman kallasta pitkin
laskeutuen jätimme taaksemme mahtavan järvenselän, josta tuo
raju virta saa alkunsa. Kalliot ja jyrkänteet, jotka kohosivat
kohtisuoraan polultamme oikealla kädellä, olivat säilyttäneet
vielä joitakuita rippeitä entisestä metsäpeitteestään, joka oli
viime aikoina kaadettu Bunawen rautavalimojen syöttämiseksi, kuten
Donald MacLeish meille kertoi. Tämä seikka sai meidät huomaavasti
kiinnittämään katseemme isoon tammeen, joka kasvoi vasemmallamme
virran puolella.

Se näytti harvinaisen vankalta ja suuremmoisuudellaan viehättävältä
rungolta, kohoten paikasta, missä näytti olevan juuri tilkkunen
avointa maata valtavien järkäleiden lomassa, joita oli vierinyt
vuorelta. Aseman runollisuutta lisäsi se, että aukio levisi
ylpeäoksaisen kallion juuritse, jonka laelta syöksähti tunturipuro
kuudenkymmenen jalan putouksena, pirstoutuen vaahdoksi ja kasteeksi.
Pohjalla puro häviölle joutuneen kenraalin tavoin vaivoin kokosi
hajaantuneet joukkonsa ja ikäänkuin talttuneena haki itselleen
äänettömän pääsyn kanervikon poikki Aween.

Puu ja putous tehosivat minuun suuresti, ja mieleni teki
päästä lähemmäksi niitä. En tosin ajatellut luonnoskirjaa tai
harjotelmasalkkua, sillä nuoruudessani eivät neitoset olleet
tottuneet hiilipiirustimiin, jolleivät kyenneet käyttämään niitä
johonkin pätevään tarkotukseen. Mutta tuntui vain huvittavalta
tarkastaa niitä likemmältä.

Donald avasi heti vaununoven, mutta huomautti rinteen olevan
louhikkoista kävellä ja vakuutti näkeväni puun paremmin, jos
pysyttelin tiellä vielä satakunnan kyynärää, jolloin se sivuutti
lähemmältä paikan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti pitävän
koko aikeesta. "Tiedän paljoa verremmän puun kuin tuo on -- likempänä
Bunawea", hän sanoi, "ja siellä on tasaista seisahdustilaa vaunuille,
kun sitävastoin näillä rinteillä on vaikea pysäyttää. Mutta niinkuin
armollinen rouva vain tahtoo..."

Armollinen rouva piti mieluisampana katsella edessään nousevaa
uhkeata puuta kuin kulkea ohitse vielä uhkeamman odotuksessa. Me siis
kävelimme vaunujen vieressä, saapuaksemme kohtaan, mistä me Donaldin
vakuutuksen mukaan saatoimme kapuilematta mennä niin lähelle puuta
kuin halusimme, "vaikka minä en neuvoisi teitä menemään likemmäksi
valtatieltä", hän lisäsi.

Donaldin ruskettuneilla kasvoilla kuvastui jotakin vakavaa ja
salaperäistä hänen lausuessaan meille tämän vihjauksen, ja hänen
sävynsä poikkesi niin suuresti hänen tavanmukaisesta suoruudestaan,
että naisellinen uteliaisuuteni heräsi. Kävelimme sillävälin
eteenpäin, ja minä huomasin, että puu -- jonka nyt olimme menettäneet
näkyvistämme väliintulleen kummun taa -- olikin etäämpänä kuin olin
ensimältä luullut.

"Olisinpa voinut vannoa", virkoin oppaalleni, "että tuo puu ja putous
olivat juuri se paikka, johon aioitte järjestää tämänpäiväisen
pysähdyksemme".

"Taivas varjelkoon", sanoi Donald pikaisesti.

"Ja miksi, Donald? Minkätähden tahtoisitte sivuuttaa noin
miellyttävän kohdan?"

"Se on liian likellä Dalmallya, armollinen rouva, hevosten
syöttämiseksi. Niiden poloisten päivällinen tulisi silloin liian liki
niiden aamiaista ... ja sitäpaitsi ei sinne ole hyvä poiketa."

"Kas siinäpä se salaisuus sitten onkin. Siellä asustaa joku kouko tai
peikko, velho tai noita-akka, mörkö taikka keijuinen?"

"Ei yhtikäs, armollinen rouva -- ihan te nyt olette poikessa polulta,
niin sanoakseni. Mutta jos teidän armonne malttaa vain odottaa,
kunnes olemme päässeet sivutse paikasta ja pois notkosta, kerron
teille kyllä kaikki. Ei ole ollenkaan onneksi puhua semmoisista
seikoista siellä missä ne tapahtuivat."

Minun oli pakko hillitä uteliaisuuttani. Huomasinhan, että jos
itsepintaisesti vääntäisin puhelua yhtäänne, Donaldin punoessa sitä
toisaanne, tekisin hänen vastustuksensa vain sitä sitkeämmäksi, kuten
hamppuköyden. Vihdoin tuli eteemme luvattu tienmutka, toimittaen
meidät viidenkymmenen askeleen päähän puusta, jota halusin ihailla,
ja nyt havaitsin kummastuksekseni, että sitä ympäröivien kallioiden
keskessä oli ihmisasumus.

Se oli pikkaraisin ja kurjimman näköinen mökki, mitä olin
Ylämaassakaan koskaan nähnyt. Multaseinät eivät olleet neljää jalkaa
korkeita, katto oli ruovoilla ja kahiloilla paikattua turvetta,
savesta muovattu savutorvi oli sidelty olkinuorilla, ja kaikkea,
mökin koko ulkopintaa seiniltä savupiipun harjalle, peitti runsas
kasvullisuus -- laukka, nurmikka ja sammal, kuten tuollaisista
aineksista rakennettuja rapistuneita mökkejä yleensä.

Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu
viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin
mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon
käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.

"Mikä mies" -- en voinut olla huudahtamatta -- "onkaan voinut tehdä
kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"

"Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen
ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se
minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."

"Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen
se lieneekään?"

"Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi
Donald.

Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle
saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta
jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.

"Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan
päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti
sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.

Katsoessani huomasin -- ja hiukan pelonsekaisin tuntein --
naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin
liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah
esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla.
Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan
tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä
paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen
Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut
järkiään paha nainen, armollinen rouva."

"Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän
kenties onkin vaarallinen?"

"Ei -- hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä
kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään -- vaikka ajatellessaan, mitä
hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan
vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi
olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä
ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta,
ettette mene lähemmäksi häntä."

Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan,
jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä
kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti
minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin
säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.

Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön
ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish --
eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät --- samanlainen olento
kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset,
jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia.
Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia
vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina
välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu
täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.

Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin
huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai
häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä.
Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden
kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.

Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan
pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti
läksi hän auttamaan minua, laskeutuessani hyvin epätasaista polkua
myöten. Luullakseni hänen huolenpitonsa minusta voitti muutamia
hänen omassa povessaan heränneitä raskaita tunteita, jotka
ennustivat tämän palveluksen tuottavan rampautumista hevosille,
sokkonaulojen kirpoamista, kumoonajoja ja muita kyytimiehen elämän
vaaranmahdollisuuksia.

En ole varma, tokko oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle
Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla
kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi
katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä.
Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut
uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä -- ja hän
ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena
oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.

Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti.
Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään
lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä
välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut
hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista
hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella
tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon
ylenkatsetta.

Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat
vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat
silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton
kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka
oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri,
ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka
ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.

Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua
hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä,
aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut
näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.

Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä,
vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:

"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."

Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi
kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan
sellaisia asioita kuin hänellä.

Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani
kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista.
Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei
vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa -- hän ei näyttänyt sitä
huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa
suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.

Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen
ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja
lohduttakoon teitä!"

En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä
äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha
ystäväni John Hume runossaan:

    "Kaunoiseni -- sankarini!"

Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten
lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain
ilmauksin Lady Randolphin murhetta.



II.

Sissipäällikön poika.


Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut
toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen,
jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi
MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli
tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään
puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat
rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat
maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja
lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä
kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta
häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen
ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi
rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle
taikka molemmille.

Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi
sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän
asetti Ballybughtin lairdin[7] alastomana hetteeseen, kun tämä
oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan
vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle
uskaliaalle _cateranille_ -- rosvoilevalle sissipäällikölle --
sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä
pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla
hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä
suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.

Menestyksessä tai murheessa -- kaikkinaisissa rasituksissa,
vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena
kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden
päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan
vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa
ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.

Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun --
uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja
he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata
niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään
omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha
kreetalainen soturi:

    Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa
    mun saavat herraks kaiken maan:
    ken kanssain kiistaamaan on halpa,
    mua palvelkoon hän polvillaan --
    kalunsa, maansa mulle luovuttakoon,
    ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.

Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät
alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt
hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut
alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana
että rosvona ja _cateranina_.

Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna
päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan
vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä
päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla
puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina
aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena
rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.

Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben
Cruachanin laiteilla yllätti _sidier royn_[8] patrulli kuuluisan
MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti,
laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän
asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties
pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta
lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt
liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme
ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää
pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun
eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä
hurjimman vastarinnan jälkeen.

Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen
elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia
ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina
näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän
käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta
sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla
ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista
liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.

Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän
ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että
hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi --
siten hän kuvitteli -- jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta
ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään
tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi
niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä
lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi
aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut
koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan
sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat
epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa
sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."

Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän
kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin
kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen
arvoasemaansa, jahka Hamish Bean -- Vaaleatukkainen Jaakko --
kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku
ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku
karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi
lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen
kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva
emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle,
toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona
hänen miehensä sai palkkansa.

Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut
kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka,
miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla
oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt
pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina
kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa
varten.

Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan
tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana
tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla
liikkuessaan, että _cateranin_ ammatti oli nyt vaarallisuutensa
lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa
taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin
tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.

Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa
asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen
tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin
vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi,
kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli
ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien
elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään.
Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä
tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut
mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä
palkollisen työhön -- ja jos hän itse olisikin saanut sitä
siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin
ylpeydelle.

Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt
oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta
astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin
äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa
lyöttäytymästä _cateraniksi_, sillä hänen mieltänsä pelottivat
silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja
kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen
kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu
noussut heidän välilleen verisessä _tartanissaan_[9] ja laskenut
sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.

Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta,
huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä
Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten
vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta,
ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut
hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn
ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa
välkkyessä kupeellaan.

Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa
vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish
Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä
_cateran_ ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan.
Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte
varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka
loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.

Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia
askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja
miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan -- vaikka yhä pysyikin
äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä --
että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.

Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt
kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja
maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että
hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin
oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta
lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti
niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen
mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä
jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää
huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla
pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat
toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.

Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin
omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja
tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja
saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.

Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein
kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen
vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen,
aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.

"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"

Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.

"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa
katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen
laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."

Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen
suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän
kohdan.

"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi!
Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon
vihastuneen katsannon edessä."

"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti
Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".

"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois
selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä --
vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata
vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan
tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta
sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."

"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa
kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen
nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.

"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon
kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi
tolaksi!"

"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori
mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei
niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa,
puhuaksemme keskenämme. Hyvästi -- kestää kauvan ennen kuin näemme
toisemme jälleen."

Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä
kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään
itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.

Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin
hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta -- ja
mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti -- toimittamaan
takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän
kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan
niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä
lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa
saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan
suojamiin.

Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot
elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu
kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen
ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä,
vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen
asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet
tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen
ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.

Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella
huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä
ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen
tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi
matkamies.

Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten
hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan
muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen
kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä,
laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista
polkua, joka johti hänen ovelleen.

"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"

Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä
kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen
mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:

"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."

Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin
konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen
hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan
lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai
elämän.

Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä
yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä
vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän
katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.

"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti
sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli
neljä tai viisi taalaria.

"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä
saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano
minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut -- pojan
veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s.
"toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään,
joka asui noin kahdenkymmenen penikulman[10] päässä. "Jumala
varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka
MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että
poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua -- ja muun hän
kertoo itse."

Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua -- pääsi
valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.



III.

Jännittynyt odotus.


Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman
piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.

"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen
lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän
sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun
ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan
tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut
miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat
pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."

Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin
järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka
itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä
puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei
vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua,
mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa,
että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.

Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan
vihjaamaan nuorelle _cateranille_, missä notkossa hän saattoi
parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa -- kuka
olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi?
Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet,
joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli
syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan.
Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli
kaatunut oikeassa soturin ammatissa -- eikä kostamatta kaatunut.
Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta.
Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä
sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus -- ja tällaisena hän piti
vierasta palvelusta.

Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä
se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti
johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa
lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen
omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.

Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi,
joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti
jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen
määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.

Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut
ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se
yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin
koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös
Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina
muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, -- vanhojen
vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.

Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen
varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi
punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja
Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen,
joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin
vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten
laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa
tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja
urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä
kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä
kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle
oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava
synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään,
kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka
monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.

Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat
yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä
aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä
saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja
hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.

Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin
hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan,
heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen
kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa
mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka
oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut
ase kädessä. Ja parempi oli -- ajatteli Elspat ylpeästi -- että
hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi
ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä,
laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin
menehdyttämä mulli.

Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana.
Hänen täytyi menestyä -- voittaa isänsä tavoin. Ja hänen
vihdoin kaatuessaan -- sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään
veretöntä kuolemaa -- olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla,
joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen
hautakummullaan.

Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli
elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin.
Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi
vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.

Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei
nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi
itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä
aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin
hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan
joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin,
uhkeat _tartanit_ vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka
olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista
vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä
varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan
muutamien päivien ajan.

Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki
ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava
vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa
mökkinsä hänen isänsä paluuksi.

Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä
pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet _cateranit_ tuovat mukanaan
karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän
vastaanotokseen -- whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä
kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.

Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui
riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla
lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen
pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin
hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi,
joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.

Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen
hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti
sielläkin. Hänen miehensä -- tai kenties joku tämän esi-isistä -- oli
sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan
ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan
heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa
tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman
onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä
valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä
varustautumattomana.

Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista
varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin
vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte
vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka
olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä
tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella
kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma
mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.

Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli
hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä
rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä _sidier dhu_ --
tummat soturit -- koska heidän kansallinen _tartaninsa_ erotti heidät
brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän
kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.

Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua
varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.

Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai
välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin
tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa
pitkässä takissaan, _tartan_ värjättynä mustaksi tai punaiseksi,
jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä
vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen
vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen
murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien
painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen
katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.

Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa
kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan
irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa
jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi
levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.

Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin -- heidän
askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli
ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa
vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa
loimussa.

Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä
vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei
kuulunut.



IV.

Suuri pettymys.


Vitkastuva toivo -- sanoo kuninkaallinen viisas -- tekee sydämen
sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän
jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti
tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.

Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen
yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua
ankeaksi epätoivoksi.

Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa
havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta
ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta
sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen
kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja _sporran
mollach_, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.

Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia
tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti
käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti
poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen
silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.

Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset
sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi
Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen
pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa,
ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä
tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat
aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa
rinnoillaan.

Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään
poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla
moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan
vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli
säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.

"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja
hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka
siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni _tartania_
Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."

"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten
soveltuukin taattosi pojalle -- älä toki ole liian uskalias! Ei
taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja
tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin
että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä
ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun
äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä
vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja
Lorninkin parhaimpien kanssa."

"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään
vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän
sanonut sinulle puolestani?"

"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana
lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin
tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan
itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän
arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen
palveluksiaan ja maksa niistä -- sillä siten pitää meidän menetellä
arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."

Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista
ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.

"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja
hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta
-- hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut
kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin
hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."

"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani
surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään
taas luotasi."

"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö
luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin
velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli
jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut
minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta
vantteraa renkiä."

"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä
maakunnasta. --"

"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin
pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se
viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä
Ben Cruachanin -- olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y
Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish -- niin vanhat kuin
raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun
nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."

"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli --."

"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut
venheessä -- kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja
Harrisin riuttoja?"

"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen
pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia
vastaan Amerikaan!"

"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin _minun_ tahtoani,
ilman _minun_ suostumustani -- sinä et voisi -- sinä et hentoisi" --
hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: -- "Hamish, sinä et
_uskaltaisi!"_

"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen
lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää
itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit
kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut
parhaaksemme."

Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme
pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin
kuunteli pojan puhdistautumista.

Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:

"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin
taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi,
saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin
saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka
voisin parantaa toimeentuloamme."

"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta
kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole
parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi?
Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."

"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään,
että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin
vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin
vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät
suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän
sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta
halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain
häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka
tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa _tartanin_ käyttäjien joukossa.
Maa on voitettu -- sen johtotähdet ovat sammuneet -- Glengary,
Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla
tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään.
Lakki, miekka ja massi -- - valta, voima ja varallisuus menetettiin
Drummossien nummella."

"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat
masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen
voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta
vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."

"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä.
Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret
ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."

"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja
yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista
keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan
syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.

"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja
varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen
pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut.
MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä
hyvityksensä."

"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin
paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.

"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä
Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan
Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi
rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, --
vaikka minä olen kaukana, -- riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin
ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen
yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen
palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa
puoli taaleria päivässä."

"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä
surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"

"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti
suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa
suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi,
saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja
lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman
lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan -- sen
tekisin kautta meidän molempien Luojan!"

Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei
ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta,
joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi
äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.

"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa
uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene -- mene -- ojenna
niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea
geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen
Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat
punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin
heimosta, jonka lapset murhasivat -- niin", hän lisäsi kirkaisten,
"murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa!
Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin
syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle -- ja _minä_ kuuntelin
äitini ääntä -- hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan
miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren
vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]

"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota
olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan
Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä
onkin Jumala rangaissut."

"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin
parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta
saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"

"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen.
Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta,
että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden
itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan
kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä.
Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän
MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä
sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi:
'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti
hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän
kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa -- sama sykkii sydän
kaikilla -- saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut
lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon
luottaa häneen."

Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi
Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt
vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto
kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin
ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.

"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen
ainiaaksi. Ja sano minulle, -- koska isäsi poika on kytketty uuden
kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi
pitivät pelkkinä verivihollisinaan, -- sano minulle, kuinka moneksi
päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut
isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää -- sillä
lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"

"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish
MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä
päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta
jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa -- se
on viimeinen hetki, jolloin minun _täytyy_ lähteä taivaltamaan,
Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla,
joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina
ja urhona."

"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi
ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta
pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä
rangaistuksen uhalla sinun täytyy -- koska kerran olet käsketty ja
halukas lähtemään -- palata orjuuteesi?"

"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin
palvelusta -- ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."

"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.

"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen
äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden
vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.

"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän
teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.

"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole
mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."

"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin
sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen
ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun
on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta
nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään
turvattomaksi."

"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi
joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla.
Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan,
ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta,
jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää
poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"

"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi
väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat
ylväitä vihassaan -- he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä
patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät
tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden
ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"

"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin
niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa
mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin -- sen tunnustan
-- suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa.
Minua tympäisi se näky -- myönnän sen. Mutta koirien rangaistus
on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä
uskollisina."

"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti
Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen
sinua vastaan. -- En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes
päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja
sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana
tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen -- niin, jollei sinulla olisi
sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle
pankolleni, -- taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen
kipinän sammumaan yhtähaavaa!"

Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.

"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla
seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi,
sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin,
tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."

"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.

Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä
kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille
oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman
hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli
piakkoin erottava.

Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien
muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden,
joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti
tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan
heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi
valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt
tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa
varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen
olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä
saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä
toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.

Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa,
kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen
todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista
rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle
tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista
erkaneminen oli kuolemaa.



V.

Turmiollinen juoni.


Heille suotuna lyhyenä väliaikana Elspat käytti kaikki hellyyden
keksimät taidot tehdäkseen Hamishille mieluisaksi sen loman, jonka he
näköjään saivat viettää yhdessä.

Hänen muistinsa ulottui kauvas menneisiin päiviin, ja hänen
suupuheina periytynyttä historiallista kertomusvarastoaan, jollainen
on kaikkina aikoina ylämaalaisen lepohetkien päähuviketta, lisäsi
harvinainen perehtyminen muinaisten runolaulajien sepityksiin sekä
parhaitten _seannachiein_ ja tarinoitsijain muistotietoihin. Hänen
puuhakas huolenpitonsa pojan mukavuudesta oli niin levähtämätöntä,
että se melkein tuotti tälle tuskaa, ja Hamish yritti rauhallisesti
estää häntä näkemästä niin suurta omakohtaista vaivaa kukkivien
kanervain poiminnassa hänen vuoteekseen tai ateriain laittamisessa
hänelle.

"Annahan minun, Hamish", vastaili hän tällöin. "Sinä noudatat omaa
tahtoasi, kun eriät äidistäsi -- anna äitisi omin päin tehdä mitä
pitää mieluisena sinun vielä viipyessäsi."

Hän näytti siinä määrin suopuneen siihen järjestelyyn, jonka
Hamish oli saanut toimeen hänen hyväkseen, että salli tämän
puhella hänen siirtymisestään Ripsaan Colinin tiluksille -- se oli
Barcaldine-heimon päämiehen pojan tutunomaisena nimityksenä, miehen,
jonka maalta hänelle oli turvapaikka varattu.

Mutta toden teolla ei mikään ollut etäämpänä Elspatin ajatuksista.
Hamishin sanoista heidän ensimäisessä kiivaassa väittelyssään oli
hän saanut selville, että jos nuori soturi ei palajaisi lomansa
päättyessä, uhkasi häntä ruumiillinen kuritus. Elspat tajusi hyvin,
että jos Hamish joutuisi sellaisen häpeän vaaraan, ei hän milloinkaan
antautuisi sille alttiiksi menemällä takaisin rykmenttiin, missä se
saatettiin hänelle tuomita.

Ottiko leski lukuun mitään muita todennäköisiä seuraamuksia
onnettomasta suunnitelmastaan, sitä ei voi tietää. Mutta MacTavish
Mhorin kaikkien vaarojen ja vaellusten kumppani oli tutustunut
satoihin vastarinnan tai paon muotoihin, joilla yksi urhea mies
saattoi kallioiden, järvien ja vuorten, vaarallisten solien ja
sankkain metsäin maassa tehdä tyhjäksi suhdattoman ylivoiman
ahdistelun. Tulevaisuuden suhteen hän ei senvuoksi peljännyt mitään,
hänen ainoana kaikkivoipana päämääränään oli poikansa estäminen
pitämästä päällikölleen antamaansa sanaa.

Tässä salaisessa tarkotuksessa hän väitteli Hamishin usein uudistamaa
ehdotusta, että he lähtisivät yhdessä ottamaan haltuunsa hänen uuden
asuntonsa, ja hän vastusti sitä näköjään niin luonteenomaisilla
perusteilla, että hänen poikansa ei huolestunut eikä pahastunut.

"Älä pyydä minua saman lyhyen viikon kuluessa jättämään hyvästi
ainoalle pojalleni ja ahorinteelle, jolla olen niin kauvan asunut",
hän sanoi, "Kun silmäni ovat sumentuneet itkusta sinun tähtesi,
anna niiden vielä ainakin tuokion aikaa katsella Loch Awea ja Ben
Cruachania."

Hamish taipui sitäkin mieluummin äitinsä mielialaan tässä kohden,
kun parille muullekin henkilölle, jotka asuivat viereisellä aukiolla
ja olivat niinikään antaneet poikansa Barcaldinen väkeen, oli
toimeentulo varattava päällikön maalta. Sovittiin senvuoksi, että
Elspat matkustaisi naapuriensa kanssa, näiden siirtyessä uuteen
asuntoonsa.

Siten uskoi Hamish sekä tyydyttäneensä äidin oikun että taanneensa
hänelle turvan ja huolettomuuden. Mutta tämä hautoi mielessään ihan
toisenlaisia ajatuksia ja hankkeita.

Hamishin vapauden raja läheni nopeasti, ja useaankin kertaan
hän jo esitti lähtöänsä sellaiseksi ajaksi, että hän arveluitta
ehtisi helposti ja varhain Dunbartoniin, kaupunkiin, jossa hänen
rykmenttinsä päämaja sijaitsi. Mutta äidin pyytelyt ja hänen oma
luonnollinen halunsa viivyskellä lapsuudesta asti rakkaaksi käyneellä
seudulla sekä ennen kaikkea luja luottamuksensa joutuisuuteensa ja
rivakkuuteensa saivat hänet kuitenkin lykkäämään lähtönsä kuudenteen
päivään, kaikkein viimeiseen, joka hänen oli mahdollinen viettää
äidin seurassa, jos tosiaan aikoi noudattaa lomallepäästönsä ehtoja.

Aiotun lähtönsä aattona Hamish käveli alas jokivarteen
ongenvapoineen, viimeistä kertaa harjottaakseen Awessa urheilua,
jossa hän oli varsin etevä, ja samalla saadakseen ainekset hiukan
parempaan aterioimiseen äitinsä kanssa kuin heidän tavallisena
ravintonaan oli. Hänellä oli menestystä kuten yleensä; pian sai hän
pyydetyksi komean lohen.

Kotimatkalla sattui hänelle tapaus, jota hän jälkeenpäin kertoi
ennusmerkkinä, vaikka luultavasti hänen kiihtynyt mielikuvituksensa,
jota elvytti tunturilaisten yleinen ihmeusko, liioitteli
taikauskoiseen merkitykseen jonkun varsin tavallisen sattuman.

Kotipolkua noustessaan hän kummakseen huomasi henkilön, joka oli
puettu ja aseistettu vanhaan ylämaalaiseen kuosiin kuten hänkin.
Hänen ensimäisenä aatoksenaan oli, että matkalainen kuului hänen
omaan osastoonsa, joka hallituksen pestauttamana ja kuninkaallisella
valtuutuksella aseitaan kantaen ei ollut vastuunalainen ylämaalaisen
asun tai vaateparren käyttöä koskevan kiellon laiminlyömisestä. Mutta
kun hän joudutti askeliaan, saavuttaakseen oletetun kumppaninsa, jota
aikoi pyytää mukaansa seuraavan päivän matkalle, hämmästytti häntä se
havainto, että vieraalla oli lakissaan valkoinen kokardi, kohtalokas
tunnus, joka oli henkipaton merkkinä Ylämaassa.

Mies oli varreltaan vankka, ja hänen hahmopiirteissään oli jotain
häämyistä, mikä lisäsi hänen kokoaan; ja hänen liikuntansa, joka
pikemmin muistutti luisumista kuin kävelyä, herätti Hamishissa
taikauskoista pelkäilyä sen olennon laadusta, joka siten kulki hänen
edellään hämärässä. Hän ei enää pyrkinyt tavottamaan vierasta, vaan
tyytyi pitämään hänet näkyvissään siinä ylämaalaisille yleisessä
käsityksessä, ettei sovi tunkeutua esiintyvien yliluonnollisten
ilmestysten luo eikä karttaa niiden läsnäoloa; on muka jätettävä
niiden asiaksi pidätellä tai ilmaista ilmotustansa, mikäli niillä on
valtaa tai niiden tehtävän toteuttaminen vaatii.

Ylävällä kummulla tiepuolessa, juuri missä polku kääntyi alas
Elspatin mökille, vieras seisahtui ja näkyi odottavan Hamishin tuloa.
Tämä puolestansa huomattuaan välttämättömäksi sivuuttaa epäilemänsä
muukalaisen keräsi miehuutensa ja lähestyi paikkaa, johon toinen oli
asettunut. Tällöin ilmestys ensin viittasi Elspatin mökkiin päin ja
teki käsivarrellaan ja päällänsä torjuvan liikkeen, mutta osotti
sitte kädellään tietä, joka johti etelään, ja hänen liikkeensä näytti
kehottavan Hamishia viipymättä lähtemään sille suunnalle.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli vyöviittainen olento kadonnut.
Hamish ei suorastaan väittänyt hänen huvenneen, syystä että ympärillä
oli louhikkoa ja viitaa hänen kätkökseen; mutta hänen omana
mielipiteenään oli, että hän oli nähnyt MacTavish Mhorin haamun,
joka kehotti häntä siekailematta lähtemään Dunbartonin taipaleelle,
varottaen odottamasta aamuun tai enää poikkeamasta äidin mökkiin.

Saattoikin todella sattua niin monia aavistamattomia viivytyksiä
hänen matkallaan, olletikin kun sen varrella oli useasti käytettävä
lauttaa, ettei hän voinut eikä tahtonut jäädä enää pitempään.
Aamunkoiton piti nähdä hänet jo usean penikulman päässä täältä.

Hän laskeusi siis polkua myöten ja astui mökkiin. Hätäinen ja
rasittunut ääni ilmaisi mielen järkkymystä, kun hän ilmotti
päättäneensäkin lähteä matkalle heti.

Häntä ihmetytti hiukan, että Elspat ei näkynyt vastustavan aietta,
vaan ainoastaan pyyteli häntä haukkaamaan hiukan virkistyksekseen
ennenkuin jätti äitinsä ainiaaksi. Nuori soturi suoriutui
illallisestaan pikaisesti ja vaiteliaana, ajatellen lähenevää eroa ja
tuskin vielä uskoen sen tapahtuvan ilman lopullista ponnistelua äidin
hellyyttä vastaan.

Hänen ihmeekseen Elspat vain täytti pikarin kotitekoisellaan
eromaljaksi.

"Mene, poikani", hän sanoi, "koska se on vakaa päätöksesi. Mutta
ensin ota vielä kerran siemaus äitisi lieden äärellä, jossa tuli on
aikaa sammunut ennen kuin jälleen seisot siinä."

"Terveydeksesi, äiti!" toivotti Hamish, "ja tavatkaamme toisemme
jälleen onnellisina, synkistä sanoistasi huolimatta."

"Parempi olisi olla eriämättä", virkkoi äiti tarkaten häntä, kun hän
kulautti nesteen, josta ei tällaisessa tilanteessa sopinut jättää
pisaraakaan, sillä sitä olisi pidetty pahana enteenä. "Ja nyt",
jupisi hän itsekseen, "mene -- jos kykenet".

"Hyvältä maistuukin juomasi, äiti", sanoi Hamish laskiessaan tyhjän
pikarin pöydälle, "mutta se vie voiman, jota sen pitäisi lisätä".

"Niin se ensimmältä vaikuttaa", selitti Elspat. "Mutta oikaisehan
tuolle pehmoiselle kanerva-aluselle pitkäksesi, sulje silmäsi vain
toviksi, ja tunnin unesta sinä saat enemmän virkistystä kuin kolmen
kokonaisen yön tavallisesta levosta, jos ne voitaisiin panna yhteen."

"Anna lakkini, äiti", sopersi Hamish, jonka aivoissa juoma alkoi
nyt rutosti tuntua. "Minun on suudeltava sinua ja lähdettävä. Mutta
jalkani ovat ihan kuin naulitut permantoon."

"Kas vain", sanoi äiti, "kyllä heti toinnut, jos istahdat puoleksi
tunniksi -- vain puoleksi tunniksi. Aamusarastukseen on kahdeksan
tuntia, ja se olisikin riittävän varhainen hetki isäsi pojalle
sellaisen matkan alottamiseen."

"Minun täytyy totella sinua, äiti -- tunnen sen pakolliseksi",
änkkäsi Hamish. "Mutta havahduta minut kuun noustessa."

Hän istuutui vuoteelle -- nojautui taaksepäin ja vaipui melkein
samassa sikeään uneen.

Sykähdyttelevän riemun vallassa kuten ainakin ihminen, joka on
saattanut loppuun vaikean ja jännittävän yrityksen, Elspat kävi
hellävaroin järjestämään viittaa tajuttoman uinailijan ylle, jota
vastaan hänen ylenpalttinen kiintymyksensä oli keksinyt turmiollisen
juonen. Siinä puuhassa purkausi hänen ilonsa sekä hellyyden että
voitonriemun ilmauksina.

"Niin", hän puheli itsekseen, "sydämeni vasa, -- kuu nousee ja laskee
sinulle, ja samaten aurinko, mutta ei valaistakseen sinua pois
isäisi maalta tai houkutellakseen sinua vieraan ruhtinaan taikka
heimovihollisen palvelukseen! Kellekään Derinidin pojalle älköön
minua luovutettako ruokittavaksi maaorjana; sen, joka on iloni ja
ylpeyteni, pitää olla vartijani ja suojelijani. Sanovat Ylämaan
muuttuneen, mutta minä näen Ben Cruachanin kohottavan lakeansa
iltataivaalle yhtä korkeana kuin konsanaan -- yksikään ei vielä ole
paimentanut elikoitaan Loch Awen pohjalla -- ja tuo tammi ei vielä
taivu pajun lailla. Tunturien lapset pysyvät isäinsä kaltaisina,
kunnes itse tunturit tasautuvat alanteiksi. Näillä sankoilla
saloilla, jotka soivat tuhansille urhoille toimeentulon, on toki
vielä elantoa ja turvaa jäljellä iälliselle vaimolle ja uljaalle
nuorukaiselle, jotka kuuluvat vanhaan sukuun ja pitävät sen tavat."

Siten riemuitsi erehtyvä äiti menestyneestä vehkeestään, joka
perustui siihen kokemukseen, minkä Elspat kaikissa retkeilevän
elämän tarpeissa taitavana oli harvinaisessa määrässä saanut
rohdoista ja luonnonparanteista, käyttäen tietojaan eri tarkotuksiin.
Yrteillä, joita hän osasi valikoida ja muuttaa väkinesteeksi,
kykeni hän keventämään useampia tauteja kuin oikea lääkäri olisi
hevillä uskonut. Toisia kasveja hän käytti _tartanin_ heleiden
värien valmistamiseen -- toisista keitteli eritehoisia juomia, ja
valitettavasti tunsi hän erään, jolla oli voimakkaasti unettava
vaikutus.

Tämän keitoksen tehoon hän nyt varmana luotti, viivyttääkseen
Hamishia yli sen ajan, joka oli määrätty hänen paluulleen; ja Elspat
oli vakuutettu siitä, että pojan kauhu sen rangaistuksen johdosta,
jonka alaiseksi hän siten joutui, pidättäisi hänet ollenkaan
palaamasta.

Luonnollista lepoa sikeämpi oli Hamish MacTavishin uni tänä
kohtalokkaana iltana; mutta rauhattomasti uinaili hänen äitinsä.
Hän oli hädin ummistanut silmänsä tuon tuostakin, kun jälleen
havahtui hätkähtäen siinä pelossa, että hänen poikansa oli noussut ja
lähtenyt; ja vasta lähestyessään hänen leposijaansa ja kuullessaan
hänen syvän ja säännöllisen hengityksensä, pääsi hän varmuuteen
horrostilan häiriintymättömyydestä.

Kuitenkin pelkäsi hän aamukoitteen saattavan herättää nukkujan,
niin tavattoman väkevällä juomalla kuin hän olikin höystänyt
lähtöpikarillisen. Jos oli mitään toivoa kuolevaisen tehdä se matka,
tiesi hän Hamishin yrittävän sitä, vaikka hän taipaleella menehtyisi
uupumukseen. Tämän uuden huolen kannustamana hän kävi sulkemaan pois
valoa, tukkien kaikki reiät ja raot, joista aamun säteet olisivat
voineet tunkeutua hänen viheliäiseen asuntoonsa pikemminkin kuin
mistään varsinaisesta pääsyaukosta. Ja tämän hän teki pysyttääkseen
puutteellisessa mökissä olennon, jolle hän olisi ilomielin
luovuttanut koko maailman, jos se olisi ollut hänen käytettävissään.

Hänen vaivannäkönsä oli tarpeeton. Aurinko nousi korkealle, ja
Breadalbanen vikkelinkään kauris ei olisi koirien hätyyttämänä
kyennyt henkensä pelastamiseksi vilistämään niin joutuisasti kuin
Hamishin olisi ollut taivallettava sopimuksensa täyttämiseksi.

Hänen tarkotuksensa oli täydellisesti saavutettu -- hänen poikansa
paluu määräaikana oli mahdoton. Yhtä mahdottomana piti hän, että
Hamish hetkeksikään ajattelisi lähteä häpeällisen rangaistuksen
vaaraan. Vähin erin oli hän poikansa puheista päässyt perinpohjin
selville siitä, mihin pulaan tämä joutuisi myöhästymällä
määrähetkestään ja kuinka tuiki vähän toivoa hänellä olisi
armahtavasta kohtelusta.

On hyvin tunnettua, että suuri ja viisas Chathamin jaarli ylpeili
suunnitelmasta, jolla hän keräsi siirtomaiden puolustukseen väkeä
-- niitä sitkeitä ylämaalaisia, jotka siihen asti olivat kunkin
peräkkäisen hallituksen taholta olleet epäiltyjä ja peljättyjä.

Mutta hänen isänmaallisen hankkeensa toteuttaminen kohtasi muutamia
vastuksia tämän kansan erikoisten tapojen ja luonnonlaadun johdosta.

Jokainen ylämaalainen oli tottunut aseiden käyttöön, mutta samalla
tyyten tottumaton ja maltiton pidäkkeisiin, joita sotakuri määräsi
säännöllisille joukoille. He olivat eräänlaista ruotuväkeä, jolla
ei ollut käsitystäkään siitä, että leirin piti olla heidän ainoana
kotinaan. Jos taistelu hävittiin, niin he hajaantuivat pelastautumaan
ja pitämään huolta perheittensä turvallisuudesta; jos voitettiin,
niin he palasivat notkoihinsa tallettamaan saalistansa sekä hoitamaan
karjaansa ja viljelyksiään.

Tätä mielivaltaisen liikuskelun oikeutta eivät he tahtoneet antaa
päällikköjensäkään riistää, joiden käskyvalta oli useimmissa
muissa suhteissa ehdoton. Luonnollisena seurauksena oli, että
vastapestattuja ylämaalaisia tarjokkaita saattoi vaivoin opettaa
ymmärtämään sotilaallisen sopimuksen laatua, joka pakotti miehen
palvelemaan armeijassa pitempään kuin hänen mielensä teki; ja
kenties ei useinkaan riittävästi selitetty pestatessa heidän uuden
sopimuksensa vääjäämättömyyttä, jottei sellainen paljastus olisi
saanut heitä muuttamaan mieltänsä.

Karkaamiset vastamuodostetusta rykmentistä olivat senvuoksi
käyneet lukuisiksi, ja vanha kenraali, joka oli sen ylipäällikkönä
Dunbartonissa, ei nähnyt parempaa keinoa niiden ehkäisemiseksi
kuin harvinaisen ankaran esimerkin toimittamisen eräästä
englantilaisen osaston karkurista. Nuoren ylämaalaisrykmentin
oli pakko olla saapuvilla rangaistustilaisuudessa, joka herätti
omakohtaisesta kunniastaan erityisen arkatuntoisessa väessä kauhua
ja inhoa, luonnollisesti tehden moniaille heistä koko palveluksen
vastenmieliseksi.

Vanha kenraali oli saanut kasvatuksensa Saksan sodissa ja pysyi
mielipiteessään, antaen määräyksen, että ensimäinen ylämaalainen,
joka joko karkaisi tai jäisi esittäytymättä lomansa päättyessä,
oli tuotava raippapaaluun suomittavaksi niinkuin se onneton, jonka
he olivat nähneet siinä tilassa. Kukaan ei epäillyt, että kenraali
pitäisi järkähtämättömästi sanansa, kun tarvittiin ankaruutta.
Elspat tiesi senvuoksi, että kun hänen poikansa huomaisi määräysten
noudattamisen mahdottomaksi, hän samalla ottaisi lukuun alentavan
rangaistuksensa välttämättömyyden, jos alistuisi kenraalin valtaan.

Päivän käännyttyä ehtoopuolelle tunkeusi yksinäisen vaimon mieleen
uusia huolia.

Hänen poikansa nukkui yhä juoman vaikutuksesta; mutta entä jos
se tuottaisikin vauriota hänen terveydelleen tai järjelleen,
ollen väkevämpää kuin sitä koskaan hänen tietääkseen käytettiin?
Ensi kertaa hän myös, niin suuret käsitykset kuin hänellä olikin
vanhempain käskyvallasta, alkoi peljätä poikansa vimmastusta,
sydämessään tietäen tehneensä tälle vääryyttä.

Hän oli hiljattain huomannut, että Hamishin luonnonlaatu oli vähemmän
säyseä kuin oli olettanut ja että hänen päätöksensä -- etenkin tässä
pestautumisasiassa -- olivat itsenäisesti tehtyjä ja sitte rivakasti
toteutettuja. Hän muisti miehensä ankaran omapäisyyden, milloin tämä
katsoi saaneensa huonoa kohtelua osakseen, ja alkoi arkailla, että
Hamish äitinsä vehkeen ilmitullessa voisi suorastaan hyljätä hänet
raivostuksissaan ja yksinään seurata omaa uraansa maailmalla.

Tuollaiset säikyttävät ja kuitenkin järjelliset aavistukset alkoivat
ahdistaa onnetonta vaimoa hänen ajattelemattoman juonensa näennäisen
onnistumisen jälkeen.



VI.

Toivottomuuden vallassa.


Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän
ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja
ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan
ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän
käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä
hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti
unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän
kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli
äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja
lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.

"Lakkini -- lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli
liian voimallista, äiti -- aurinko on ylhäällä -- mutta huomisaamuna
silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini -- lakkini, äiti!
Minun on heti riennettävä taipaleelle."

Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen
tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt
uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein
vaaralliselta -- selittämään salajuontansa.

"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja
tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän
ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa
kiivaallakin päällä.

"Anteeksiko, äiti -- mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen.
"Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka
tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö
minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo _sinä_ anteeksi
_minulle_. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna
lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin
mitättömästä puutteesta -- minä joka olen vuosikausia kulkenut vain
hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se
tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."

"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään,
"mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata
tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä
määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen
jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan
Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen
valolta."

Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui
heti ja virkahti:

"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni
aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt
elinajan arvoinen."

"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish -- eksytetty poikani! Älä ryntää
häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla
hevosellaan -- kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää -- anna hänen
ratkaista meidän välillämme."

Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui
Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan
lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.

Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen
-- silloin harvinaisen ilmiön -- nähtävästi hyvin kiihdyksissään
pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja
kuukauden päivää.

"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies",
vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti
ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden
yhdeskolmatta."

"Onko se totta?" kysyi Hamish.

"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle
seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa,
nuori mies? Oletko sairas -- oletko järjiltäsi?"

Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen
lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla."
Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja
laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään
kuin mestaukseensa menevä.

Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi
hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä
ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä
sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka
oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi,
joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat
periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä
antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen
lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja
kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai
tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin
niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin
kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen
läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.

Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut
ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut
välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan
vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden
jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish
Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä
paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.

Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain
äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi
surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä
petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta,
johon hänet oli joudutettu.

Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen
purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama
vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen
nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee
kuivin kengin ylitse."

Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin
aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta
sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään
äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen
sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti
antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi
poikansa makuusijaa.

"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman
käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen
suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet
hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi
isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden
joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä
kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi
tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä,
tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi
määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä
voittanutkin."

"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut
lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta
kuka uskoisikaan minua?"

Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten
ja kätki kasvonsa vuoteeseen.

Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän
olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa
muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon
hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa
olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli
poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta
turvallisuudestaan.

"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä
pelastan henkesi -- minä varjelen kunniaasi -- sanon heille, että
vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun)
kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon
heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa
syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat,
ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa
kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita
heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas
pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja
tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman
järven rannoilla, ja minun sukulaiseni -- sillä eikö äitini ollut
Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella?
-- sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä,
joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset
vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai
heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."

Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva
tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta
suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen,
jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä
tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai
maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.

Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja
muhkeampia kuin Breadalbanen -- Ben Cruachan oli vain kääpiö
Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä
ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia
hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina
laumoina -- valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju,
jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä
noiden läntisten salojen asukkaana -- ihmiset olivat ylevämpiä,
viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi
"saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita,
sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän
valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman,
uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän
kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.

Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja
taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen
viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti
muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin
oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen
suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin,
nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen
vakuuttavaan voimaan.

Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän
tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että
vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään
vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi
päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa
muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että
_cateranin_ ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.

Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä
uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten
asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin
seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan,
kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja
äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.

Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen
äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan
ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.

"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle,
älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan
ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän
kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä
katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut
kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa
toisiamme enää."

Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin
tehdä mitä uhkasi, -- ainiaaksi erota pojastaan.

Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi
kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun,
hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia,
pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen
kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien
rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.

Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän
kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa
ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin
vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin
terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi
kyennyt väistämään keskipäivälläkään.

Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut
kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli,
sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja
vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua
sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.

Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin
häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin
paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata.
Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista
huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut
vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet
häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään
äänettömin askelin.

Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta
voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä
puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa
väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että
todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen
hengityksensä.

Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä
turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä
kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa,
ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.

"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään
päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja
suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua
pitkällisempi!"

Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin,
jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli
epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen
lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin -- tämä
kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko
kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja
huudahti: "Takaisin! -- henkesi uhalla, pysy loitompana!"

"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen
puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".

"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa
muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet
palannut tänne?"

"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti
Elspat, -- "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin.
Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."

"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi
värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos
suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä
minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun -- oi, mikä muu
kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"

Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein
heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.

"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin
taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä.
Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä
kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole
milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa
jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."

Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui
häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi
rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.

"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden --
anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin -- sen huolen
tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas -- katso, maa: äiti
pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"

Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta,
vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle
katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.

"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain
peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon
sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki
hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että
olet antanut minulle anteeksi -- kieltäydy siitä, ja taaskin haastan
kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän
sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui
rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."

"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en
tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa
alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä;
ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren
irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta
he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä
saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä.
Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin
voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."

"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle
ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman --
silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor
kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu
turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä,
ostettuaan sen huokeasta hinnasta."

"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen
sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa
kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä
ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on
tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa
minua pitemmälle moitteillasi -- olet jo tärvellyt enemmän kuin voit
koskaan korjata."

"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta
valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä
taivas meille toimittaa."



VII.

Tihutyö.


Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti
ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa.
Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin,
mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan
rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän
ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken
ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen
runoilijan sanoilla:

"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan
vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas
hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava,
jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea
Runoseppo Fionin sotureille."

Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin
kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä.
Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman
juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti
syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.

"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei
ole mitään syytä pelkoon."

"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko
haarikkaan, ja minä juon -- mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen
pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"

"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi
näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka
olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.

Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti
häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen
ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut
havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan
kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että
hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti
vilkaistakseen ulos mökin ovesta.

Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin
äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven
edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen
asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä
tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin
hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen
ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut
jostakin ystävällisestä vierailusta:

"Milloin odotat heidän saapuvan?"

"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin",
vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin
patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista
lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin
luultavaa".

"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa
ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä,
onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun
kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan
näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan -- niin,
jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja
tähtäystäni on pidetty tehoisana."

"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish.
"Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on
hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei
minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle
tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota
sitä vastustaakseni."

"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun
pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen
ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi,
riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."

"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on
tehty."

Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen
puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi
sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä
kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa
kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa
rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen
välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.

Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että
maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin
vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa
ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish
Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen
varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan
ylämaalaisten vilpittömyydestä?

Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko
hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi
lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla
yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei
hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja
selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn,
mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat
voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa
sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut
pitkälle odottaakaan sitä.

Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas
itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja
kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti
näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet
kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä,
missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.

Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena
rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa
luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi
ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto
Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä
heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.

"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan
kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on
viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu
takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä.
Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle --
jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein
asettunut sitä lukumäärää vastaan."

Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän
ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska
se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät
koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti.
Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat
olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät
pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi
järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut
hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä
voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä,
päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.

Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren
miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä
kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä
häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen,
joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet
kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta
vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli
tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.

Kersantti huusi nyt hänelle:

"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."

"Seisahdu _sinä_, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä,
muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."

"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen.
"Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa
verta, mutta rangaistuksesta et pääse."

"Ruoska -- ruoska, poikani -- vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.

"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa
vammaa, -- mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata
minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."

"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani
kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja
rangaistus tulee vähäinen -- mutta anna pois muskettisi. Tulkaa,
miehet."

Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin
työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.

"Nyt -- älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti
Elspat.

Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.

Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet
säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt
vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä.
Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa
käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun
niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden
kytkiessä vangikseen pojan.

"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä
Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne
tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin
rangaistuksesta."

"Kuuletko _sitä_, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen
verran kuin kahleensa sallivat -- mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt
mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.

Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti
kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He
katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn
kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois
kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan
luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian
järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua,
määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.

Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun
hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla
hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet
herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja
äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun
tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen
Cameronin heimon kuolinsävelmä.

Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää
muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.

Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen
viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.

"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän
veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun
itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"

"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan
vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme
rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta
kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit
saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät
sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata
sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"

"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane
mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän
perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain
puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän
kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."

"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä
rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen
vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu
Treshornishin saarten taakse."

Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko
kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa
rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys
ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään
kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:

"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin
se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa
vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen -- muista se; ja
kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana
muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti
käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi
-- häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen
kokenut!"

Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat
halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan
masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen
kirkkaassa kuutamossa.

Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta
työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.

"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni
pukisin ruumista itse sielunvihollisen -- Jumala armahtakoon --
seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin,
niin -- liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."

"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa
Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan
pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären
raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste
tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä
pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen
likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun
hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."

Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä
samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren
yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei
olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen
sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen
sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin
joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän
menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.

Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei
enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa
kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi
sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen
taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti
kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän
murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi
sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa
toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen
poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin
hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen
onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.

Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa
tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän
astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi;
"olen MacTavish Mhorin leski -- olen Hamish MacTavish Beanin äiti,
-- antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä
vaaleatukkaisen poikani".

Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin
sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty,
mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan,
joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta
kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei
yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön
syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena
kuin apurina surmateossa.

Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan
hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan
tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville
hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli
saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista,
joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi.
Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman
tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan
sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.

Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin
myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt
toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista,
ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla
ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin.
Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai
nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään
saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin
sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.

Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa
joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa
luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan
ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista
asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi
kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun
jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.

Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja
elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti
arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen
oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä
lammasta talteen.

Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet
panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen
kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun
mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes
armonaikaa, -- jollei armahdusta -- rikolliselle, joka hänessä
herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä
luonteellaan.

Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista
kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää
surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja
asiansa.

"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen
uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua
tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo
yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain
alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään
siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa
usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa,
näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen
erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle
tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman
soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat
kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta
MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen
sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti
teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä,
kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin
kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan
milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin
murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön
väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin
kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' -- Kun kenraalin
horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell
huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne
valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen,
jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."

"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies,
"niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan
suhteen".

Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet
tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta
kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin
soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin
järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja
kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella.
Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut
ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.

Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä
sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä
karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma
oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä
vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja
mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton
rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään
rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa
voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten
niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi
taisteluun.

Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin
riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon;
mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä,
MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja
valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus,
tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.

Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia
ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen
ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön
suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan
neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna
on rakennettu.

Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin,
aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen
ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan.
Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka
piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa
katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät
nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen
olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin
sydämen, -- muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet
olivat vaikuttaneet.

Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin
suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen
juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai
neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka
vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia;
näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.

Vitkallisin ja näköjään melkein vastahakoisin askelin eteni
ampumisjoukkue suunnikkaan sisäpuolelle ja asettui vastapäätä vankia,
noin kymmenen kyynärän päähän. Pappismies teki nyt lähtöä.

"Ajattele, poikani", hän sanoi, "mitä olen sinulle selittänyt, ja
perusta toivosi siihen ankkuriin, jonka olen osottanut. Silloin
vaihdat lyhyen ja viheliäisen olon täällä elämään, jossa et joudu
kokemaan surua etkä tuskaa. Onko mitään muuta, mitä voit uskoa
toimitettavakseni?"

Nuorukainen katsahti hihanappeihinsa. Ne olivat kultaa, kenties
hänen isänsä ottamia saaliikseen kansalaissotien aikana joltakulta
englantilaiselta upseerilta. Pappi irrotti ne hänen hihoistaan.

"Äitini!" virkkoi tuomittu hiukan vaivaloisesti; "antakaa ne
äiti-paralleni! Käykää hänen luonansa, hyvä isä, ja valaiskaa
hänelle, mitä hänen pitäisi ajatella tästä kaikesta. Sanokaa hänelle,
että Hamish Bean meni tyytyväisemmin kuolemaan kuin koskaan levolle
pisimmän metsästyspäivän jälkeen. Hyvästi, herra pastori -- hyvästi!"

Kunnon mies kykeni tuskin peräytymään turman paikalta. Muuan upseeri
ojensi hänelle tueksi käsivartensa. Viimeksi katsahtaessaan Hamishiin
näki hän tämän polvistuneena arkulla; harvat ympärillä olleet olivat
kaikki vetäytyneet loitomma. Käskysana kuului, kallioseinä kajahti
yhteislaukauksesta, ja Hamish tuupertui voihkaisten eteenpäin, mutta
kuoli arvattavasti melkein ilman hetkellisenkään kivun tuntoa.

Kymmenkunta hänen oman komppaniansa miestä astui sitten esille ja
asetti juhlallisen kunnioittavasti toverinsa jäännökset arkkuun,
samalla kun kuolonmarssi alkoi taas soida ja eri komppaniat
yksinkertaisina riveinä kulkivat arkun ohi yksitellen, jotta kaikki
saisivat kamalasta näystä sen varotuksen, joka sillä erityisesti
tahdottiin terottaa mieliin. Rykmentti marssitettiin sitte pois ja
nousi taas ylös ikivanhan kallion kuvetta, mutta kuten sellaisissa
tilanteissa on tavallista raiutti heidän soittokuntansa nyt
iloisempia sävelmiä, ikäänkuin olisi surun tai syvän ajattelunkin
pitänyt mahdollisimman lyhytaikaisena asustaa soturin povessa.

Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin
hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota
tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin
tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen
aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten
tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.



VIII.

Erakon loppu.


Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli
ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen.
Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja
hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi
voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.

Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi
syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon
-- ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee
tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta
oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja
mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta
hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.

Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä,
tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain
jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan
pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja,
kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt
kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen
taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen
liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin
kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän
sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa
vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä
kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin
vahingoittaa.

Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia
taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen
paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja
olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi.
Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet
liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi,
ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta,
eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna
päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, -- että hänet revittäisiin
kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa
kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän
ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään
päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan
erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.

Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin
vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli
ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat
miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin
hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut
härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet
peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt
epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa
vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.

Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää
itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien
tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta.
Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai
luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle,
joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan
kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät
tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki
oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina
aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset
kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen
uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.

"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen
tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten
tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa
sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."

Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen
huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie -- Michael
Tyrie!"

Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin.
Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka
olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen
epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen
vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa -- ja missä olet?"

"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja
puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka
olivat kätkeneet hänet näkyvistä.

Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä _tartaninsa_, jossa
punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa
sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat
silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso
oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish
Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä
tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin
ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun
ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa
vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui
muutamin askelin hevosen pääpuoleen.

"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät
sinua kuin jumalana -- ole sellainen minulle ja sano, että poikani
elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua -- taivutan polveni
seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi
olkoon minun Jumalani."

"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa
kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko
voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti
taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen
arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta
eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän
meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa
muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."

"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele
valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka
risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää,
että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista.
Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa
laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja
hiuksissaan -- paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki
ne olisi hän luovuttanut papille -- kaikki, ja jos hän olisi halunnut
hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön _sporrania_, olisi
MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä
eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen
apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella
jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään
hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat
pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen -- he
uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa
loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän
tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat
raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen,
jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet.
Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä
polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia.
Mutta sinä -- ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin
nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten
suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan
papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson
ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin
poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! -- sinä
muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään
kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"

Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt
roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle,
ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa
ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja
katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen
käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä
asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen
lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies
leppeästi:

"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä
helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta
ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä
sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä
vallassaan, ne eivät voisi -- anteliaisuudella yhtä vähän kuin
parannuksenteollakaan hyvitettyinä -- suoda mielentuskallesi
hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa
viestini ilmottaminen."

"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on
tuomittu kuolemaan."

"Elspat", pitkitti pastori, "hänet _tuomittiin,_ ja tuomio on pantu
täytäntöön".

Äiti-poloinen loi silmänsä taivasta kohti ja kirkaisi inhimillisestä
äänestä niin poikkeavasti, että yläilmoissa leijuva kotka vastasi
siihen niinkuin kumppanin huhuntaan.

"Mahdotonta!" voihkasi hän; "mahdotonta! Ihmiset eivät tuomitse ja
surmaa samana päivänä! Sinä petät minua. Sinua sanotaan pyhäksi --
onko sinulla sydäntä väittää äidille, että hän on murhannut lapsensa?"

"Jumala tietää", vastasi pappi, jonka poskille valui viljavia
kyyneleitä, "että minä ilomielin ilmottaisin parempia tietoja, jos se
olisi vallassani. Mutta sanomani on yhtä varma kuin surkeakin. Omin
korvin kuulin kuolonlaukauksen, omin silmin näin poikasi kuoleman
-- hänen hautauksensa. Kieleni todistaa, mitä korvani kuulivat ja
silmäni näkivät."

Tuskainen vaimo liitti kätensä tiukasti yhteen ja piteli niitä
taivasta kohti kuin sotaa ja hävitystä julistava tietäjätär, samalla
kun hän voimattomassa, mutta kauhistavassa raivossaan syyti julmia
kirouksia.

"Kehno saksilainen tolvana", huusi hän, "kurja tekopyhä temppuilija!
Ne silmät, jotka kesysti katselivat vaaleatukkaisen poikani kuolemaa,
sulakoot kuoppiinsa loppumattomista kyynelistä, likeisimpiesi
ja rakkaimpiesi tähden vuodatetuista! Ne korvat, jotka kuulivat
hänen kuolinsoittonsa, lumpeutukoot kuuroiksi kaikille muille
äänille paitsi korpin koikkumiselle ja kyykäärmeen sihinälle!
Kuivettukoon suussasi kieli, joka kertoi minulle hänen kuolemastaan
ja rikoksestani -- tai paremmin, kun tahdot rukoilla väkesi kanssa,
vallitkoon sitä pahahenki ja lausukoon se siunausten sijasta
herjauksia, kunnes ihmiset kauhuissaan pakenevat luotasi, ja
pitkäisen tuli leimahtakoon sitte päähäsi tähdäten ja vaientakoon
herjän ja kirotun äänesi ainiaaksi! Mene, mukanasi tämä toivotus!
Elspat ei enää milloinkaan, ei milloinkaan haaskaa niin monta sanaa
elolliselle olennolle."

Hän piti sanansa -- siitä päivästä asti oli maailma hänelle erämaana,
jossa hän viipyi ajatuksetta, huoletta tai harrastuksetta, omaan
murheeseensa vaipuneena ja kaikesta muusta välinpitämättömänä.

Hänen eleskelyynsä on lukija jo tutustunut siinä määrin kuin
minäkin kykenisin sitä valaisemaan. Hänen kuolemastaan en tiedä
kertoa mitään. Sen arvellaan tapahtuneen useita vuosia myöhemmin
kuin hän oli herättänyt oivallisen ystävättäreni rouva Bethune
Baliolin huomaavaisuutta. Tämän hyväsydämisyys ei koskaan tyytynyt
vuodattamaan tunteellista kyyneltä, kun oli tilaisuutta tehokkaan
armeliaisuuden toimintaan, ja se ominaisuus sai hänet useaan
kertaan yrittämään lieventää tämän mitä viheliäisimmän vaimon
tilaa. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa saattoivat vain tehdä
Elspatille elintarpeiden saannin vähemmän epävarmaksi, mikä seikka
näytti hänelle olevan aivan yhdentekevä, vaikka se yleensä on
mielenkiintoinen kurjimmillekin hylkiöille.

Yriteltiin kyllä myös asettaa mökkiin joku henkilö hoivaamaan häntä,
mutta ne kokeet teki tyhjiksi se leppymätön äkäisyys, jota hänessä
herätti kaikki yksinäisyytensä häiritseminen, tai niiden pelokkuus,
jotka oli valittu asumaan kamalan Puun Vaimon luona.

Kun Elspat viimein -- ainakin näköjään -- kävi aivan kykenemättömäksi
kääntymäänkään kehnolla makuulavallaan, lähetti pastori Tyrien
hyväntahtoinen seuraaja kaksi vaimoa olemaan saapuvilla erakon
viimeisinä hetkinä, joiden pääteltiin olevan lähellä, ja estämään
sitä mahdollisuutta, että hän menehtyisi avun tai ravinnon
puutteeseen, ennen kuin sortui vanhuudenheikkouteen tai kuolettavaan
tautiin.

Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi
naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen
kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta
ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan
ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten
liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran
rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän,
laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa
täyttämiseksi.

Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi
sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat
sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan
kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin
kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.

He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä
niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja
huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa,
kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta
ihmisääntä ei kuulunut yöstä.

Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun
valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen
ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos
mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa,
toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin
ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta
tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi
hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja
tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan
sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku
hirvittävämpikin olento kuin hän itse.

Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot.
Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen
johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen
ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli
hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena
eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.

Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset
ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti
toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet
ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen
ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa
tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos
olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät
syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat
MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut
luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai
tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.

Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.

Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän
kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten
tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu
tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset
jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan
esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne
näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko
tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen
lähetessä loppuaan.



Viiteselitykset:


[1] Aamukoitto on runotarten ystävä.

[2] Ylämaalaisten viimeinen yritys Stuart-suvun palauttamiseksi
valtaan; sitä kuvataan esim. Scottin "Waverley"-romaanissa. _Suom_.

[3] Taistelupaikkoja v:lta 1745, jolloin viimeinen Stuart-suvun
vallantavottaja, prinssi Charles Edward, tuli Ranskasta Skotlantiin
ja nostatti onnettoman kapinan yhdistyneen kuningaskunnan
hannoverilaista hallitsijahuonetta vastaan. _Suom_.

[4] Tämä kunnianarvoisa ja vieraanvarainen herrasmies oli nimeltään
Maclntyre. _Tekijä_.

[5] Irlantilaiset ovat tunnettuja ajatusopillisesti kompastelevista
lauselmistansa. _Suom_.

[6] Simplon-tunnelin rakentamiseen v. 1884 asti. _Suom_.

[7] Aatelis- tai kartanonherra Skotlannin maaseuduilla.

[8] Puna(takk)iset sotilaat. _Suom_.

[9] Monivärinen ruudukas villakangas-viitta. _Suom_.

[10] Englannin penikulma on noin 1,6 km.

[11] Edellämainitun kapinan ratkaiseva rynnistys. _Suom_.

[12] Englantilaisia nimittivät Skotlannin kelttiläiset asukkaat
heidän alkuperänsä mukaan saksilaisiksi. _Suom_.

[13] Glencoen Macdonaldein heimon päämies kuului oikeastaan
armahdettuihin kapinallisiin, joita taas silloin oli noussut
Stuart-suvun puolesta. Kuitenkin hänet rauhan palattua hallituksen
toimenpiteestä salakavalasti surmattiin enimmän väkensä keralla v.
1692, naisia ja lapsiakaan säästämättä; osa pakoon päässeitä menehtyi
talvipakkaseen tuntureilla. _Suom_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ylämaan leski - Kuvaus Skotlannin tuntureilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.