Title: Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut
Author: Raspe, Rudolf Erich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut" ***


PARONI VON MÜNCHHAUSENIN RETKET JA SEIKKAILUT

Toim.

Rudolf Erich Raspe


Suomensi Samuli S.


Nuorten kirjoja N:o 5



Helsinki, Otava, 1903.
Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen luku. Venäjällä.

  1. Paleltunut mies.
  2. Nietoksessa.
  3. Susi kimpussa ja suden kimpussa.
  4. Kestävä kenraali.

Toinen luku. Metsämiehen juttuja.

  1. Ei neuvotonna koskaan.
  2. Helminauha.
  3. Vartaalla valmiina.
  4. Naalin nahka nylkemättä.
  5. Sialla saparo suussa.
  6. Karjulla lujat hampaat.
  7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa.
  8. Räjäys.
  9. Pakkanen nuoranpunojana.
 10. Susi tuppeen.
 11. Hullut turkit.

Kolmas luku. Koirista ja hevosista.

  1. Uskollinen koira.
  2. Ihmeellinen jänis.
  3. Erinomainen lisäys.
  4. Raju ratsu.

Neljäs luku. Turkin sodassa.

  1. Hevonen kahtia.
  2. Oudolla ratsulla.
  3. Ratsain aukosta.
  4. Suosta omin neuvoin.

Viides luku. Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka.

  1. Kuusta kirvestä.
  2. Tehokas karhunpyynnin tapa.
  3. Jäätyneitä ääniä.

Kuudes luku. Ensimmäinen seikkailu merellä.

  1. Lähtö.
  2. Myrsky ja mitä siitä seurasi.
  3. Hirmu siellä, kauhu täällä.

Seitsemäs luku. Toinen seikkailu merellä.

  1. Verraton kuski.
  2. Täräys.
  3. Ihmeellinen pelastus.

Kahdeksas luku. Kolmas seikkailu merellä.

  Kalan vatsassa.

Yhdeksäs luku. Neljäs seikkailu merellä.

  Suuri saalis.

Kymmenes luku. Viides seikkailu merellä.

  1. Erinomaisia palvelijoita.
  2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi.

Yhdestoista luku. Kuudes seikkailu merellä.

  1. Padishahin viinit.
  2. Kuin tina tuhkaan.

Kahdestoista luku. Gibraltarin piiritys.

  1. Mestarilaukaus.
  2. Pappina.
  3. Pommi ja sen seuraukset.
  4. Kolme kuukautta kadoksissa.

Kolmastoista luku. Seitsemäs seikkailu merellä.

  Jääkarhuja.

Neljästoista luku. Kahdeksas seikkailu.

  Turkinpyitä valtamerellä.

Viidestoista luku. Matkustus maan sisimmissä y.m.

  1. Etnan sydämessä.
  2. Maan läpi.
  3. Juustolla.
  4. Valaskalan vatsassa.
  5. Kaspian merellä.
  6. Hyvä koira kuoltuaankin.



ENSIMMÄINEN LUKU

Venäjällä


1. Paleltunut mies

Retkeni Venäjälle alkoi talvisydännä, sillä minä olin harkinnut, ja
viisaasti harkinnutkin, että Pohjois-Saksassa, Puolassa, Kuurinmaalla
ja Liivinmaalla pakkanen ja lumi laittavat tiet hyvään kuntoon.
Hallituksen ei sitten enää tarvitse niistä huolta pitää. Minä kuljin
ratsain, se kulkuneuvo kun epäilemättä on kaikkein mukavin, jos
nimittäin mies kestää ja juhta jaksaa. Siten pääsee ainakin sitä
harmia näkemästä, että kyytimiestä janottaa jok'ikisen kapakan
kohdalla.

Keveänlainen oli minulla ylläni puku, ja sitä selvemmin sen sain
tuta, mitä kauemmas pohjoista kohti jouduin. Eipä aikaakaan, niin
näin Puolan puolella maantien varrella mies paran, joka hytisi ja
värisi vilusta. Aatelkaas: kylmässä viimassa talvella ja tuskin sen
verran vaateriekaletta päällä ett'eihän ollut ilki alasti!

Ihan sydäntä kouristi, katsellessani tuota raukkaa, ja vaikka
itseänikin paleli niin, että hampaat suussa kalisivat, viskasin
viittani hänen yllensä. Samassa kuulin äänen tulevan, niinkuin
taivaista, ja sanovan minulle: "Poikani, tämä hyvä työ ei pidä
sinulle palkitsematta jäämän." Hyvillä enteillä siis matkani alkoi.


2. Nietoksessa

Ratsastin tuosta eteenpäin, kunnes synkkä yö minut yllätti. Ei valon
tuikausta, ei kolinaa eikä kalketta missään, mikä olisi tiennyt kylän
läheisyyttä. Koko tienoo oli syvän lumen vallassa. Ei erottanut
tietä, ei polkua.

Väsynyt kun olin kovin, päätin astua ratsuni seljästä maahan. Sidoin
sitten hevoseni johonkin, mikä pisti lumesta näkyviin ja näytti
olevan seipäännenä. Varmemmaksi vakuudeksi pistin pistolit kainalooni
ja kävin pitkälleni lumeen. Siihen minä nukuinkin niin makeasti,
että heräsin vasta sitten kuin oli täysi päivä. Kovin hämmästyin,
huomatessani olevani keskellä kylää, kirkkomäellä. Ratsustani ei
näkynyt ensi alussa jälkeäkään, mutta äkkiä kuulin sen hirnahtavan
jossain korkealla pääni kohdalla. Minä vilkaisin sinnepäin ja --
tuollahan se ratsu rukka riippuu, suitsistaan kiinni kirkontornin
huipussa, viirikukon kohdalla! Nyt minulle selvisi kaikki tyyni:
eilen, tänne tullessani, oli koko kylä ollut lumen peitossa, mutta
yöllä oli äkkiä lyönyt suojaksi, lumi oli sulanut, ja minä olin
vaipunut yhä syvemmälle, hamaan maanpintaan asti. Minkä yöllä olin
luullut seipäännenäksi, olikin ollut kirkontornin viirinpää. Pitkittä
puheitta sieppasin pistolini ja ammuin suitset poikki. Hevonen tulla
heilahti maahan, minä selkään sille ja sitä tietä matkaan taas.

Hyvin kävi kaikki, kunnes saavuin Venäjälle. Siellä kun ei ole tapana
kulkea talvella ratsain, ja minä kun aina pyydän elää maassa maan
tavalla, niin otin pienen reen, valjastin yhden ainoan hevosen sen
eteen ja läksin köröttämään hilpeällä mielellä Pietarin kaupunkia
kohti.


3. Susi kimpussa ja suden kimpussa

En muista enää tarkoin, Vironmaallako se tapahtui vai Inkerelläkö,
mutta siitä olen varma, että synkällä salolla se kerran tapahtui, se
nimittäin, että hirmuisen suuri, nälkäinen susi alkoi ahdistaa minua.
Jo ennätti peto ihan reen jalaksille, ja minun oli ratki mahdoton
enää päästä pakoon. Minä painuime reen pohjalle: suoriutukoon nyt
hepo pulasta miten parhaiten taitaa. Mutta siitä tulikin sellainen
suoritus, jota ei olisi osannut aavistaakaan. Susi antoi palttua koko
minun vähäpätöiselle personalleni, loikkasi minun ylitseni hevosen
kimppuun ja repi muutamassa silmänräpäyksessä rikki elukka rukalta
koko takaosan ruumista. Kipu ja säikäys pani nyt hevosen juoksemaan
yhä kauheampaa vauhtia. Minä itse olin pelastettu. Hetken perästä
kurkistin varkain kaattuvan alta ja huomasin hirmukseni, kuinka
susi oli oikein syöpymällä syöpynyt hevosen sisään. Mutta tuopa
oli samalla tilaisuus, jota ei käynyt päästäminen käsistään. Minä
sieppasin ruoskan ja ala sillä peittoa petoa. Moinen odottamaton
jälkiruoka säikäytti sen niin pahanpäiväiseksi, että se hyökkäsi
kaikesta voimastaan eteenpäin, hevoseni hengetön ruumis pudota
jymähti maahan, ja -- ihme se on, mutta tosi silti -- susi pujahti
hevosen nahkaan. Minä yhä huimemmin ruoskalla selkään, ja niin
mentiin sitä vimmattua kyytiä, eikä kauan kestänytkään, niin jo
saavuttiin Pietarin kaupunkiin ohikulkevaisten suureksi kummaksi.


4. Kestävä kenraali

Kului joltinenkin aika, ennenkuin olin saanut paikan Venäjän
armeijassa. Minulla oli niinmuodoin useamman kuukauden kuluessa
tilaisuus tuhlata kaikkein fiinimmällä tavalla sekä aikaa että
rahoja. Ilman-alan kolkkous ja kansakunnan tapa ovat nostaneet siellä
pullon varsin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, aivan toisin kuin
meillä raittiissa Saksanmaassa, ja niinpä minä Venäjällä tapasin
oikeita merkkimiehiä jalossa juomisen taidossa. Mutta poropeukaloita
ne sittenkin olivat sen vanhan kenraalin rinnalla, jolla oli se
harmaa parta ja se vaskenkarvainen nenä, ja jonka kanssa yhdessä
söimme päivällistä.

Tämä uljas sankari oli Turkin sodassa menettänyt yläosan päälakeansa.
Senpä vuoksi hän aina, kun joku vieras hänelle esitettiin,
mitä kohteliaimmalla tavalla pyysi anteeksi, että hänen täytyy
päivällispöydässä istua hattu päässä. Hänellä oli tapana tyhjentää
päivällisillä muutama pullo kirsikkaviiniä ja päivällisten jälkeen
kulauttaa pullollinen arrakkia, välistä parikin, aina asianhaaroja
myöten. Mutta päihtymystä ei hänessä huomannut koskaan, ei
merkkiäkään. Tuo tuntuu varsin uskomattomalta, ja niin se tuntui
minustakin kauan aikaa, ennenkuin viimeinkin sattumoisin pääsin asian
perille.

Kenraalilla oli tapana nostaa silloin tällöin hattuansa. Tuon olin
huomannut ennenkin, sen enempää siitä sentään välittämättä. Mitäs
kummaa siinä on, jos miehen tulee välistä kuuma ja tahtoo päätänsä
hiukan vilvoitella! Mutta huomasinpa vihdoin, että hatun mukana
kohosi aina muuan siihen kiinnitetty hopealaattakin, joka toimitti
hänellä päälaen virkaa. Täten pääsivät siis viinanhöyryt haihtumaan
hienona utuna ilmaan. Siinä oli nyt sen arvoituksen selitys.

Minä ilmoitin keksintöni kahdelle ystävälleni ja lupasin todistaa
havaintoni oikeaksi. Asetuin siinä tarkoituksessa päivällisillä
kerran piippu hampaissa kenraalin taakse, ja samassa kuin hän kohotti
hattuansa, pistin minä palavalla paperipalasella viinanhöyryt tuleen,
ja siitä tuli ihmeteltävän uusi ja soma näky. Höyrypatsas oli
muuttunut tulipatsaaksi. Se osa höyryä, mikä kierteli ukon tukassa,
muodosti sinertävän kunniakruunun hänen päänsä ympärille.

Minun kokeeni ei tietystikään saattanut kauan pysyä salassa
kenraalilta, mutta sitä hän ei pannut lainkaan pahaksensa,
päinvastoin salli minun monta kertaa uudistaakin tuota temppua,
joka asetti hänet niin arvoisaan asuun. Joka kerta kuin uusi vieras
pöytään tuli, esitettiin sama näytelmä uudestaan. Ja yhä uljaammaksi
se saatiin siten, että vetoon pantiin arrakkipullo toisensa perästä,
jotka annettiin kenraalin voittaa ja juodakin.



TOINEN LUKU

Metsämiehen juttuja


1. Ei neuvotonna koskaan

En rupea kertomaan kaikenlaisista lystikkäistä tapauksista, joissa
me olimme vuoroin näyttelijöinä, vuoroin katsojina. Sellaisiahan
sattuu kaikkialla, ja minulla on paljoa ihmeellisempiä ja hauskempia
metsämiehen tarinoita tallessani.

Minun ei tarvitse erittäin sanoakaan seurustelleeni mieluimmin
sellaisten ihmisten kanssa, jotka eritoten harrastavat ja rakastavat
metsästyksen jaloa huvitusta. Koska kaikki seikkailuni sattuivat
aivan eriskummallisissa oloissa, ja koska minulla kaikissa
yrityksissä oli merkillinen onni mukanani, niin lienevät minun
muistelmani tavattoman viehättäviä.

Aamulla kerran huomasin makuuhuoneeni ikkunasta, että lähellä oleva
lampi oli täpö täynnään sorsia. Kiiruimman kaupassa sieppasin
nurkasta pyssyn ja riensin sellaista vauhtia portaita alas, että
lyödä kolautin pääni ovenpieleen. Silmästä iski tulta, mutta minä
en menettänyt hetkistäkään. Tuokion kuluttua olin pyssynkantaman
päässä lammesta, mutta harmikseni huomasin, että pii oli taanoisessa
täräyksessä singahtanut hanasta pois. Nyt ei kumminkaan ollut
aikaa harmittelemiseen. Kaikeksi onneksi muistin, mitä vast'ikään
oli tapahtunut, ponnautin sankkireiän auki, tähtäsin ja kumautin
nyrkilläni toiseen silmääni. Se iski tulta, kruuti syttyi, pyssy
pamahti ja -- saaliikseni jäi viisi paria sorsia, neljä sotkaa ja
kaksi isoa telkkää. Sellaista se on, kun ei miehen tarvitse käydä
kylästä neuvoa.


2. Helminauha

Jos sotamiesten ja merimiesten useinkin on kiittäminen
neuvokkaisuuttaan henkensä pelastamisesta, niin on siitä usein
metsämiehellekin ollut yhtä paljo apua ja etua. Muistan kerran
metsämatkoillani joutuneeni pienen järven rannalle, jossa muutama
tusina sorsia uida pulikoitteli, mutta niin hajallaan toisistansa,
ett'ei ollut toivomistakaan saada yhdellä laukauksella kuin moniahta.
Pahaksi onneksi oli viimeinen panos pyssyssä, ja mieleni teki saada
kaikki nuo sorsat kotia, minä kun olin kutsunut koko joukon vieraita.
Silloin johtui mieleeni, että laukussa on vielä palanen silavaa
eväistä jäljellä. Minä päästin koppelinuoran irti, kiersin sen
auki, niin että sain siitä kaksi pituutta, ja sidoin silavapalasen
nuoran päähän. Lymysin sitten kaislikkoon ja viskasin syöttini ulos.
Mielihyvikseni huomasin, kuinka yksi sorsa jo ui syötin luo ja
nielaisi sen. Muutkin riensivät saapuville, saamaan osaansa ateriasta
nekin. Ja pianhan se liukas ja sileä silavanpala oli huljahtanut
ensimmäisen sorsan läpi, päästä päähän, ja sitten sen nielaisi toinen
sorsa, jonka kävi ihan samalla tapaa, ja sitten kolmas ja niin
edespäin. Muutaman minutin perästä oli silavanpala, yhä kiinni nuoran
päässä, vaeltanut jok'ikisen sorsan läpi, ja sorsat olivat mulla kuin
helmet nauhassa. Minä vedin koko sorsasarjan mielissäni rantaan,
kiersin nuoran viiteen kuuteen kertaan vyötäisilleni ja hartiainkin
ympäri ja läksin astumaan.

Kotia kun oli vielä pitkä taival kuljettavana, ja sorsatkin kun
painoivat koko lailla, niin jo alkoi kaduttaa, että olin niitä
ottanut niin monta. Mutta siinäpä tuli avukseni -- muuan asianhaara,
jota ensi alussa olin hiukan pelkäillytkin. Sorsat olivat vielä
hengissä jok'ainoa. Ensi hämmästyksestään toinnuttuansa, ne alkoivat
räpytellä siipiänsä, ja yks kaks ne olivat kiskaisseet minut ylös
maasta ja läksivät viemään minua perässään halki ilmojen. Olisi
siinä toinen mies ihan piloille peljästynyt, mutta minä käytin tätä
seikkaa hyödykseni, annoin mennä vaan ja pidin takin liepeillä perää
kotiani kohti. Kun näin oli tultu taloni lähelle ja vähitellen piti
ruveta laskeutumaan alas, väänsin minä sorsilta niskat nurin, yhdeltä
kerrassaan. Tämä oli vaikeanlainen tehtävä, minun kun täytyi aloittaa
tämä temppu sarjan ulommaisesta päästä, ja se onnistuikin vasta
yhtä monen uljaan kuperkeikan perästä kuin sorsiakin oli. Ja kun
viimeiseltäkin oli vihdoin kaula katkennut, laskeusin minä kamiinini
savupiipusta sisään keskelle takkaa, johon kaikeksi onneksi ei ollut
vielä valkeaa viritetty. Kokki säikähti ihan piloille, mutta ihastui
sitten, nähtyään herransa mukana niin runsaat kokitettavat.


3. Vartaalla valmiina

Samaan tapaan kävi kerran turkinpyitä pyytäessäni. Olin lähtenyt
metsälle koettelemaan uutta pyssyä ja ampunut pois koko
kuulavarastoni, kun äkkiä kohoaa edestäni koko parvi turkinpyitä.
Kovin rupesin himoitsemaan itselleni illallista niistä ja silloin
tein, mitä kehoittaisin jokaisen tekemään, ken vaan samallaiseen
tilaan osuu. Panin tarkoin merkille, mihin kohtaan linnut laskivat
maahan, ja pistin pyssyyn lyijyn puutteessa laturin, kärki ulospäin.
Astuin sitten lintuja kohti, ja samassa kuin ne pyrähtivät lentoon,
samassa minäkin laukaisin. Ja muutaman askeleen päässä putosikin
laturi maahan, keihästettyään seitsemän soreaa turkinpyytä. Kovin
lienee lintujen käynyt kummaksi, kun niin muitta mutkitta vartaalle
joutuivat, mutta oli siinä kummempaakin. Laturin kuumuudesta oli näet
linnut paistuneet ihan kypsiksi; höyhenetkin olivat tiessään. Niin
olivat ruskettuneita ja makean näköisiä, että vaikka paikalla pane
vadille ja kanna pöytään.


4. Naalinnahka nylkemättä

Kerran sattui Venäjän suurilla saloilla tielleni komea naali.
Sääli olisi, arvelin, tärvellä tuota uhkeata turkkia luodilla tai
hauleilla. Naali seisoi paksun puun takana. Minä vedin luodin ulos
pyssystä ja pistin sen sijaan nelituumaisen rautanaulan. Tähtäsin ja
ammuin niin ovelasti, että naali jäi hännästään puuhun kiinni. Astuin
sitten naalin luo, viilsin siltä metsäpuukollani kuonon ristiin ja
peittosin sitä piiskallani niin kauan, kunnes naali läksi tiehensä ja
jätti nahkansa minulle. Ja kaunis olikin nahka.


5. Sialla saparo suussa

Metsän tiheikössä kerran juoksi ohitseni villisian porsas, emä
perässään. Minä laukaisin, mutta en osannut. Porsas puikki edelleen,
mutta emäsika pysähtyi siihen paikkaan. Läksin lähemmältä asiata
peräämään ja huomasin emäsian olevan vanhuuttansa umpisokean. Siksipä
se oli, eteenpäin päästäksensä, pidellyt hampaillaan porsaansa
saparosta kiinni, lapsenrakkaus oppaanansa siis. Luoti oli katkaissut
tämän hellän yhdyssiteen. Porsas pysähtyi, kun ei mitään perässä
tullut, ja emällä oli vielä saparonpätkä hampaissaan. Minä tartuin
siihen kiinni ja vedin emän perässäni koreasti kotia. Ja nöyränä se
kulki, yhtään rimpuilematta.


6. Karjulla lujat hampaat

Vaarallisia kyllä ovat metsässä nuo villit emäsiat, mutta vielä
pelottavampia ovat karjut. Sellainen yllätti minut kerran niin
äkisti ja arvaamatta, ett'ei minulle muu neuvoksi kuin hypätä
paksun tammen taakse piiloon. Tuskin olin sinne ennättänyt, niin
jo hyökkäsi karju raivoisalla vimmalla minua kohti, keihästääkseen
minut torahampaisinsa, mutta iskikin ne kiihkoissaan puuhun, jopa
niinkin ankarasti, että tarttui siihen hampaistaan kiinni. Ei päässyt
enää minua ahdistamaan eikä itsekään pakoon. Ahaa, arvelin minä,
niitä tuima saa, sieppasin kiven ja rupesin takomaan hampaita yhä
syvemmälle, niin että ne ihan käpertyivät puuhun. Karju oli nyt
koreasti kytkyessä ja sai odotella siinä, kunnes olin kylästä käynyt
nuoria ja rattaat, ja niin toin karjun elävältä kotia.


7. Pyhän Hubertuksen hirvi uudessa muodossa

Tunteehan jokainen vanhan legendan pyhästä Hubertuksesta,
metsästäjäin suojelijasta, ja hirvestä, joka hänelle ilmestyi,
risti sarvien välissä. Hauskassa seurassa olen usein juonut tämän
pyhimyksen maljan ja nähnyt tuon kuuluisan hirven senkin tuhannet
kerrat, milloin maalattuna kirkon seinille, milloin kirjottuna
ritarien rinnoille, niin ett'en minä, tunnollisena ja rehellisenä
metsästäjänä, ensinkään menisi väittämään, ett'ei moisia ristipäitä
hirviä ole vielä tänäkin päivänä.

Kerran kun olin ampunut pois kaiken hauli- ja luotivarastoni,
huomasin metsässä edessäni äkkiä komean hirven, joka katselee
minua niin levollisesti, ikäänkuin tietäisi, ett'ei sillä nyt ole
mitään peljättävänä. Minä pistin pyssyyni kruutipanoksen, purasin
kourallisesta kirsikoita sydämet ulos ja työnsin ne kruudin päälle.
Laukaisin sitten ja satuin hirveä ihan sarvien väliin. Eläin
huumautui ensin ja horjahti, mutta kavahti heti pystyyn jälleen ja
pötki tiehensä. Vuosi tai parikin sen jälkeen, pyydystellessäni
samassa metsässä, kohtasin uljaan hirven, jonka sarvien välissä
kasvoi toistakymmentä jalkaa pitkä, upea kirsikkapuu. Samassa
muistuivat mieleeni kirsikansydämet, ja koska hirvi jo siitä pitäin
oli mielestäni minun omani, ammuin sen yhdellä laukauksella. Ja niin
tuli siitä minulle sekä paisti että kirsikoita höysteeksi, sillä puu
oli ihan täynnään niin suuria ja makeita kirsikoita, ett'en minä
sellaisia muualla ole nähnytkään.


8. Räjäys

Hädän tullen ei kunnon metsämies milloinkaan jätä käyttämättä
pienintäkään tilaisuutta, millä pulasta päästä, ja niinpä olen
minäkin neroni neuvoilla välttänyt monta tuhoa ja turmiota. Sen näkee
seuraavastakin tapauksesta.

Olin kerran metsällä Puolanmaassa. Ilta alkoi pimetä, kruudit olivat
minulta lopussa, ja niinpä olin juuri kotia kääntymäisilläni, kun
yks kaks hirmuisen suuri karhu salpaa minulta tien ja alkaa täyttää
päälleni, kita ammollaan ja vihan vimmassa muristen. Minä tempasin
taskustani pari piikiveä, joita minulla on aina mukanani, ja viskasin
toisen niistä sellaista vauhtia karhun kitaan, että se solahti
nielusta alas. Olisin sinne heittänyt toisenkin, mutta samassa teki
karhu tuskissaan kokokäännöksen, niin että toinen piipala sinkosi
sisään toista tietä. Ja siellä sitten, karhun mahassa, kivet löivät
vastatusten niin kiivaasti, että iskivät tulta, ja karhu remahti
palasiksi hirvittävällä paukauksella. Minä ehjänä katselin vaan
päältä.


9. Pakkanen nuoranpunojana

Merkillistä minun elämässäni, ihan kuin kohtalon kirjaan
kirjoitettua, oli se, että kauheimmat ja hurjimmat pedot sattuivat
tielleni juuri silloin kuin kaikkein vähimmin kykenin niitä
vastustamaan. Ne näyttivät oikein vainuamalla vainuavan minun
voimattomuuteni hetkiä.

Niinpä olin kerrankin kovalla pakkasella juuri kiertänyt piikiven
irti hanasta, teroittaakseni sitä puukollani hiukan, kun samassa
kauhean suuri karhu hyökkäsi minua kohti. Nyt ei muu neuvoksi kuin
ylös puuhun aika kyytiä kiveä teroittamaan. Mutta pahaksi onneksi,
putosi minulta tuossa kiireessä puukko maahan, ja nyt ei ollut
minulla muuta sen terävämpää asetta kuin kynnet. Mutta menepäs niillä
piitä piirtelemään! Karhu nousi takajaloilleen puun juurella, ja minä
odotin vaan joka hetki, milloin sitä ollaan karhun kidassa.

Olisin tosin voinut, niinkuin kerran ennen, iskeä sankkiin tulta
silmästänikin, mutta silmä oli siitä pitäin yhä vieläkin niin hellä,
ett'ei tuon tempun uudistaminen kovinkaan houkuttelevaa ollut.
Epätoivoisena katselin puukkoani puun juurella tuolla, mutta eihän
se epätoivo sitä sieltä puuhun nostanut. Johtuipa mieleeni vihdoin
sukkela ajatus: ottaa pakkanen palvelukseeni. Ja pakkanen silloin
olikin oikein paukkuva, niin kova, että sylki jäätyi, ennenkuin
maahan putosi. Minä sylkemään, minkä ennätän, eikä aikaakaan, niin
sain lujan jäisen sauvan, jonka alapää heti jäätyi puukonpäähän
kiinni. Varovasti nostin sitten puukon puuhun ja teroitin piikiven.
Tuskin olin sen työn suorittanut, niin jo alkaa karhukin kiivetä
puunrunkoa ylös, mutta minä annoin sille tervetuliaisiksi niin
lämpimän laukauksen, että kiipeämättä siltä sen koommin jäi.


10. Susi tuppeen

Kerran taas hyökkäsi hurja susi niin äkisti minun kimppuuni,
että parahiksi ennätin työntää nyrkkini sen avonaiseen kitaan ja
varmemmaksi vakuudeksi työnsin sen yhä syvemmälle, ihan olkapäätä
myöten.

Entäs nyt? Tila ei ollut kovinkaan hauska: nokatuksin tuossa suden
kanssa! Ja uskokaa minua: ei ne silmäykset ylen ystävällisiä olleet,
joita siinä vaihdettiin. Vedäpäs vaan kätesi pois, -- niin ne
puhuivat, nuo suden kiiluvat silmäykset, -- niin heti olen kulkussasi
kiinni. Silloin minä tartuin hukan suoliin kiinni, kiskaisin ne irti
ja käänsin pedon nurin kuin rukkasen elikkä, niinkuin sanotaan, vedin
tuppeen. Sinne sen sitten jätin maalle maan hyväksi.


11. Hullut turkit

Edellä mainittua onnistunutta temppua ei sopinut käyttää silloin kuin
hullu koira kerran tuli minua vastaan kadulla Pietarin kaupungissa.

Silloin ei auttanut muu kuin saada jalat allensa kiiruimman kaupassa.
Päästäkseni joutuisammin pakoon, heitin turkit yltäni ja olin pian
huoneessani, lukkojen ja salpain takana. Kaikki ihmiset kun olivat
juosseet kadulta tiehensä eikä kukaan uskaltanut nenäänsäkään
pistää ulos tuntikausiin, niin toivoin saavani turkkini takaisin.
Turkit olivat juuri sen samaisen naalin nahkaa, jonka kerran niin
loistavalla tavalla olin saaliikseni saanut. En olisi millään ehdoin
raskinnut luopua niistä. Illemmällä lähetin palvelijani etsimään
turkkeja, jotka hän löysikin neuvomastani paikasta. Ne pantiin sitten
muitten pukujeni joukkoon vaatesäiliöön.

Seuraavana aamuna minä heräsin kauheaan meluun ja meteliin talossani.
Samassa syöksee Juhana huoneesen, huutaen täyttä kulkkua: -- Hyväinen
aika, paroni! Mikä lie turkeille tullut, mutta ihan ne on hullut!

Minä menen toiseen huoneesen. Siellä on kaikki vaatteet hujan hajan,
muutamat repaleina jo. Juhana oli oikeassa: turkit olivat ihan
hupihulluina. Raivoisa koira oli niitä purrut ja tartuttanut tautinsa
niihin. Omin silmin minä nyt näin, kuinka ne paraillaan armottomasti
pelmuuttivat ja raastelivat minun hienoa hovipukuani.

Pistolit ja kepit piti ottaa avuksi, ennenkuin turkit saatiin
asemilleen.



KOLMAS LUKU

Koirista ja hevosista


1. Uskollinen koira

En rupea lukijan vaivaksi tässä juurta jaksain juttelemaan, mitä
kaikkea minulla oli tallissa ja koirapihassa ja asevarastossa,
vaikka olinkin laajalti kuuluisa siitä, että ratsut ja koirat ja
aseet oli minulla erinomaiset ja taitoni niitten käyttämisessäkin
erinomainen. Kerron vain muutaman piirteen kahdesta koirasta, jotka
ovat osoittaneet minulle niin suuria palveluksia, ett'en niitä ikinä
unohda.

Toinen oli aivan väsymätön lintukoira, niin kiltti ja viisas
eläin, että ken sen vaan kerrankin näki, hän paikalla rupesi minua
kadehtimaan. Päivä tai yö -- se oli sille ykskaikki. Milloin öiseen
aikaan metsälle satuin, silloin sidoin sille lyhdyn hännän päähän, ja
usein se sillä tapaa toimitti tehtävänsä paremminkin kuin päivällä.

Moniahta viikko häitteni jälkeen teki vaimoni mieli lähteä
metsästysretkelle. Ja niinpä lähdettiinkin. Minä ratsastin edeltä
tiedustelemaan, eikä aikaakaan, niin jo kävi koira asentoon: kedolla
satakunta metsäkanoja. Minä jäin odottamaan vaimoani, jonka oli määrä
tulla perässä luutnanttini ja palvelijan kera. Minä odotan ja odotan,
mutta ei kuulu ketään. Vihdoin kävin jo levottomaksi ja läksin
takaisin peräämään heitä. Puolitiessä kuulin surkeata valitusta.
Läheltä se tuntui tulevan, mutta en nähnyt ainoatakaan ristisielua.

Astuin ratsailta, panin korvani maata vasten ja kuulin
valitusten tulevan maan sisästä: tunsin samalla vaimoni,
luutnantin sekä palvelijan äänen. Samalla huomasin läheisyydessä
erään kiivihiili-kaivoksen aukon. Ei epäilemistäkään enää:
metsästystoverini ovat pudonneet kaivokseen. Hyppäsin hevosen selkään
ja läksin täyttä laukkaa lähimpään kylään, hakemaan kaivosmiehiä.
Pitkäin ponnistusten perästä meidän onnistui vihdoin vetää poloiset
ylös kaivoksesta, joka oli vähintäkin yhdeksänkymmentä jalkaa syvä.

Yksitellen hinattiin ylös palvelija, hänen hevosensa, luutnantti,
hänen hevosensa, sitten vaimoni ja vihdoin hänen pieni ponynsa.
Ihmeellisintä tässä jutussa on se, että vaikka ihmiset ja elukat
olivat syösseet niin hirvittävään syvyyteen, ei kukaan ollut
loukkaantunut, pieniä vammoja ja kuhmuja lukuun ottamatta. Kauheassa
hädässä he vaan olivat olleet, arvaahan sen.

Metsästyksestä tietysti ei tullut sillä kertaa mitään, eikä minua
kukaan moittine siitä, että minulta tällaisen kamalan tapauksen
tähden kokonaan unohtui koira metsäkanoineen kedon laitaan.

Virkatoimieni tähden täytyi minun jo huomenissa lähteä matkalle ja
viipyä neljätoista päivää. Palattuani tiedustin ensi työkseni Dianaa,
mutta sitä ei ollut kukaan osannut kaivatakaan, kaikki kun olivat
luulleet sen olevan minun mukanani. Koira on kadonnut, arvelin jo,
mutta äkkiä iski mieleeni: kunhan se ei vaan yhä vieläkin olisi
metsäkanoja seisomassa!

Ratsastin suoraa päätä sinne, ja katso siellä seisoo uskollinen
koirani ihan samassa paikassa, johon sen olin neljätoista päivää
sitten jättänyt. "Diana!" huusin minä. Se hyppäsi ylös, metsälinnut
pyrähtivät lentoon, ja minä sain yhdellä laukauksella viisikolmatta
lintua. Mutta elukka parka oli niin laihtunut ja kuihtunut, ett'ei
jaksanut enää kotiakaan astua. Minun täytyi nostaa se eteeni hevosen
selkään. Arvaa sen, kuinka mieluinen tämä taakka minulle oli.
Syötettyäni ja hoidettuani sitä sitten pari päivää, oli se yhtä
pulska ja pirteä kuin ennenkin.

Tämän samaisen koiran avulla sain minä muutamia viikkoja myöhemmin
selityksen erääsen kummalliseen seikkaan, joka muutoin olisi pysynyt
arvoituksena ikäni kaiken.


2. Ihmeellinen jänis

Olin kaksi päivää yhtä mittaa seurannut samaa jänistä. Myötäänsä
se kiiti koiran edessä ohitseni, mutta aina vaan niin suunnatonta
vauhtia, ett'en koskaan ennättänyt ampua. Taikoja minä en todellakaan
usko, siksi paljon olen sentään maailmassa liikkunut ja siksi monta
kummallista seikkaa nähnyt, mutta tämä merkillinen jänis, minä
myönnän sen, sai minut ihan ymmälle. Vihdoin viimeinkin se tuli niin
lähelle minua, että olisin melkein ylettänyt siihen pyssynpiipulla.
Se kaatui ja -- mitä minä näen?

Jäniksellä oli neljä jalkaa mahan alla ja toiset neljä seljässä. Kun
alaparit olivat väsyneet, kiepsahti se seljälleen ja jatkoi matkaa
terveillä ja levänneillä jaloilla. En ole mointa jänistä milloinkaan
nähnyt, mutta ei sitä mikään muu koira olisi koskaan saanutkaan
kiinni kuin Diana.


3. Erinomainen lisäys

En yhtään liioittele, sanoessani, että Diana oli ainoa laatuaan.
Ei ollut sillä verran vetävätä missään. Ainoa, mikä suunnilleen
oli sen arvoinen, oli muuan pieni vinttikoira, ulkomuodolleen
varsin tavallinen, mutta nopeudelleen aivan hämmästyttävä. Sen
juoksu oli niin kiivasta, ja se oli jo niin kauan aikaa ollut minun
palveluksessani, että se vihdoin oli juossut koipensa ihan tyngille,
jotenka se lopulla ikäänsä kelpasi vallan hyvin mäyräkoiraksi.

Kerran, ollessaan vielä vinttikoirana, se sai ylös jäniksen,
mutta parin kierroksen perästä alkaa metsästä kuulua kummallista
nalkutusta, niinkuin olisi kokonainen lauma koiria liikkeessä, mutta
niin hiljaa ja epäselvästi, ett'en ymmärtänyt asianlaitaa ensinkään.
Menin ääntä kohti, ja -- ihmeellinen näky kohtasi minua silloin.

Jänis oli äkkiä saanut poikasia, ja koira oli samassa saanut pentuja,
yhtä monta perillistä kumpikin. Jänöt olivat vaistomaisesti lähteneet
karkuun, ja koirat olivat vaistomaisesti lähteneet niitä ajamaan ja
saavuttaneetkin ne. Ja niinpä tapahtui, että ajon alussa oli ollut
yksi jänis ja yksi koira, mutta ajon lopussa kuusi jänistä ja kuusi
koiraa.


4. Raju ratsu

Tuosta ihmeteltävästä koirasta puhuessani, johtuu mieleeni muuan
erinomainen liettualainen orhi, kerrassaan verraton eläin. Minä
sain sen omakseni sattumalta eräässä tilaisuudessa, jossa minun
ratsastustaitoni oli ilmennyt kauniimmassa loistossaan. Istuttiin
kerran kreivi Przobovskin linnassa Liettuassa; minä olin jäänyt
saliin daamien kanssa teetä juomaan, muut herrat olivat lähteneet
linnanpihalle katsomaan hevoslaitoksesta vasta tuotua nuorta,
täysirotuista oritta. Äkkiä kuului sieltä hätähuutoja.

Minä riensin portaita alas. Hepo pihalla on niin raju, ett'ei kukaan
uskalla nousta sille selkään; ei päästä lähelleenkään ketään.
Rohkeimmatkin ratsastajat seisovat hämillään ja neuvottomina.
Kauhusta he kalpenivat, kun minä yhdellä hyppäyksellä heilahdin
sen selkään. Tämä äkillinen temppu hillitsi heti sen raivon, ja
ennenpitkää onnistui minun saada ratsastustaitoni avulla se kokonaan
kesyksi ja nöyräksi.

Rauhoittaakseni daameja, laukkasin minä akkunasta saliin, jossa
sitten ratsastelin käymäjalkaa ja ravia ja nelistä. Vihdoin
karautin keskelle teepöytää, ja siinä panin ratsuni tekemään mitä
somimpia korkean koulun hyppyjä ja käänteitä, jotka sanomattomasti
miellyttivät seuraa. Nuori ori totteli niin nöyrästi suitsia ja
kannuksia, ett'ei yhtään lasia eikä kuppia mennyt rikki.

Tämä tapaus käänsi minun puoleeni ei ainoastaan kauniin sukupuolen,
mutta kreivinkin suosion, jopa siinä määrin, että kreivi, aina hieno
ja kohtelias, tarjosi minulle lahjaksi tuon uljaan oriin. "Piakkoin",
sanoi hän, "lähtee kreivi Münnich sotaretkelle Turkkia vastaan, ja
tämän ratsun seljässä te saavutatte loistavia voittoja."



NELJÄS LUKU

Turkin sodassa


1. Hevonen kahtia

Oczakowin edustalla torjuttiin kerran Turkkilaisten uloshyökkäystä,
ja silloin oli etujoukolla kuuma päivä. Minulla oli eskadroona
husaareja komennettavanani, ja me seisoimme edellimmäisinä. Äkkiä
minä näen joukon vihollisia ryntäävän linnasta päin meitä kohti.
Kuinka kaukana he olivat, ja minkä verran heitä oli, sitä en
saattanut sanoa, sillä paksu pölypilvi verhosi heitä joka puolelta.
Peittäytyä pölypilveen olisi meidänkin puolelta ollut tavallinen
sotajuoni, mutta silloinpa en olisi tarkoitukseni perille päässyt.
Minä lähetin tarkk'ampujani sivuille, käskien heidän nostamaan tomua
niin paljon kuin mahdollista. Muun joukkoni kanssa läksin vihollista
kohti, saadakseni selvän heidän luvustaan.

Se onnistuikin. Vihollinen piti ensin puoliaan, kunnes tarkk'ampujani
olivat saaneet sen sivuilta päin epäjärjestykseen. Silloin hajoitimme
vihollisen joukon kokonaan, hakkasimme maahan väkeä kuin heinää ja
ajoimme loput takaisin linnaan. Eikä siinä kyllä. Vihollinen oli niin
säikähtynyt, että riensi yhtä menoa vastaisen portin kautta ulos koko
linnasta. Se oli enemmän kuin olimme osanneet toivoakaan.

Liettualainen ratsuni kun nelisti niin kiivaasti, niin jouduin minä
etummaiseksi vihollisen kintereille. Huomatessani heidän sitten
pakenevan toisesta portista ulos, katsoin parhaaksi pysähtyä torille
ja puhalluttaa siellä väkeni kokoon. Mutta ihmeekseni ei näkynyt
yhtään torvensoittajaa eikä ainoatakaan husaaria saapuvilla.

Eivät ne ainakaan kaukana ole, ja vähän ajan perästä kyllä joutuvat
tänne, arvelin minä ja ratsastin kaivolle keskelle toria hevostani
juottamaan. Se joi käsittämättömän ahnaasti suunnattomat määrät eikä
näkynyt ikään tarpeeksensa saavan. Tuo oli varsin kummallista, mutta
kun katsahdin taaksepäin, nähdäkseni eikö väkeäni jo ala kuulua, --
arvatkaas mitä näin? Ratsustani oli koko takaosa poissa, ristiä ja
lanteita myöten kuin poikki leikattu. Vesi vuoti takaa päin pois
sitä mukaa kuin sitä pään puolelta tuli lisää; sisässä ei kestänyt
tippaakaan.

Mitenkä tämä oli tapahtunut, sitä en pystynyt selittämään, kunnes
yksi husaareistani karauttaa täyttä laukkaa luokseni, onnittelee
minua ensin aivan ylenpalttisesti ja kertoo sitten seuraavaa. Juuri
kuin minä olin keskellä pakenevia kiitämässä linnan portista sisään,
oli suojaristikko pudonnut alas ja leikannut ratsustani peräosan
irti. Tämä takapää oli ensin alussa jäänyt vihollisten puolelle
ja matkaansaanut kauheata hävitystä heidän joukossansa. Kun ei se
kumminkaan päässyt linnaan, oli se mennyt läheiselle niitylle, ja
sieltä minä epäilemättä löydän sen jälleen. Minä käänsin ratsuni,
ja se kiidätti minut täyttä laukkaa silmänräpäyksessä niitylle. Ja
siellä minä suureksi ilokseni näin hevoseni peräpuoliskon hyppimässä
ja keikkumassa mitä kummallisimmalla tavalla.

Huomattuani, että hevoseni kumpaisessakin puoliskossa on vielä
ilmeisesti elinvoimaa, lähetin noutamaan rykmentin eläinlääkäriä.
Hän saapui heti, liitti puoliskot yhteen ja kiinnitti ne tuoreilla
laakerin taimilla, joita kasvoi ylt'ympärillä. Haava parani
onnellisesti umpeen. Mutta samalla tapahtui jotain, mikä ei olisi
ollut mahdollista millekään muulle kuin tälle harvinaiselle ratsulle.
Laakerintaimet juurtuivat sen ruumiisen, kasvoivat ja ylenivät,
niin että vihdoin muodostui ylitseni lehtimaja, jonka suojassa minä
sittemmin tein monta sankarityötä.

En saata sentään olla mainitsematta erästä pientä hankaluutta, joka
oli seurauksena äskeisestä loistavasta kahakasta. Olin niin urheasti,
niin kauan ja niin vimmatusti peitonnut vihollisiani, että käsivarsi
vielä kauan jälkeenkin päin teki samaa liikettä, vaikka vihollinen
oli jo aikaa sitten kadonnut näkyvistäkin. Siltä varalta, ett'ei tuo
yhtämittainen huitominen omaakin väkeä vahingoittaisi, täytyi minun
kahdeksan vuorokautta kantaa käsivarttani siteessä, niinkuin olisi
ollut sijoiltaan pois.


2. Oudolla ratsulla

Ken kerran uskaltaa nousta sellaisen ratsun selkään kuin minun
liettualainen orhini oli, hänen uskoo pystyneen erääsen toiseenkin
toimeen, joka ensi hetkessä tuntuu ihan mahdottomalta.

Olimme piirittämässä erästä turkkilaista kaupunkia, en muista
enää, minkä nimistä. Sotamarsalkan olisi ollut peräti tärkeä saada
tietää, mitä tuossa linnoitetussa kaupungissa on tekeillä, mutta
sinne ei ollut ajattelemistakaan, siinä kun olisi täytynyt kulkea
etuvahtien ohi ja monien vartijalinjain ja vallituksien halki. Ei
uskaltanut kukaan lähteä vakoojaksi. Kenties liiankin paljon luottaen
rohkeuteeni ja ylenpalttisen palvelus-innon valtaamana, minä silloin
asetuin erään suuren tykin ääreen, ja samassa silmänräpäyksessä kuin
se laukesi, samassa minä hyppäsin luodin päälle, päästäkseni sillä
tapaa kaupunkiin.

Mutta puolitiessä iski minuun uusi ajatus. Niin, -- arvelin minä, --
kaupunkiin tästä kyllä päästään, entäs takaisin? Mitenkä sinun käy,
sinne tultuasi? Sinut tuomitaan vakoojana ja hirtetään ensimmäiseen
puuhun. Ei sellainen loppu sovi Münchhausenin suvun jäsenelle.

Niissä ja senkaltaisissa mietteissä minä huomasin kaupungista meidän
leiriin ammutun luodin parin askeleen päässä minusta, minä heilahdin
sen niskaan ja palasin onnellisesti oman väkeni luokse takaisin.
Tarkoitus jäi tosin saavuttamatta, mutta ehjin nahoin pääsin
sittenkin.


3. Ratsain aukosta

Jos minä itse olin hyppäyksissä sukkela ja vikkelä, niin ei ollut
huonompi mun ratsunikaan. Se ei välittänyt aidoista eikä kuopista, --
ylitse hyppäsi vaan kaikesta, mikä eteen tuli.

Kerran sattui jänis, jonka kintereillä olin, hyppäämään tien poikki,
ja samassa joutuivat sen ja minun väliini komeat vaunut, joissa
istui kaksi ihanata rouvas-ihmistä. Mutta hevonen loikkasi vaunujen
läpi, ikkunasta toiseen, -- ruudut olivat näet lasketut alas, --
ja semmoista vauhtia loikkasikin, ett'en ennättänyt hattuanikaan
nostaa, minä, jonka synnynnäinen kohteliaisuus yleensä oli vetänyt
suosiollista huomiota puoleensa sekä ylhäisissä että alhaisissa.
Vielä vähemmin siinä oli aikaa pyydellä anteeksi tavatonta
rohkeuttani, jolla heitä olin häirinnyt. Ratsuni kiiti näet niin
tulista tuiskua, että viimeinkin, kun ennätin hämmästyksestäni toipua
ja katsahtaa, missäpäin jänis lienee, huomasin sen puolen peninkulman
päässä takanani. Me olimme karauttaneet sen sivuitse, ja tuolla se
istui kaukana ja katseli meitä niin pilkallisesti. Kääntyä takaisin,
-- mahdotonta: se olisi loukannut uljaan ratsuni kunniantuntoa.


4. Suosta omin neuvoin

Kerran taas minun piti karauttaa suon poikki. Päästyäni jonkun
matkaa, huomasin sen olevan paljoa suuremman kuin ensin olin
luullutkaan. Palasin senvuoksi reunalle ja otin paremman vauhdin,
mutta tällä kertaa kävi kahta hullummin: minä vaivuin ratsuineni
päivineni kaulaa myöten suohon. Hukka meidät siinä varmaan olisi
perinyt, mutta silloin tartuin kaikin voimin toisella kädelläni omaan
palmikkooni, puristin jalat lujasti hevoseen kiinni ja niin vedin
meidät kumpaisenkin jälleen kuivalle maalle.



VIIDES LUKU

Turkkilaisten vankeudessa. Kotimatka


1. Kuusta kirvestä

Niin rohkea ja sukkela ja taitava kuin olinkaan, ja niin uljas kuin
olikaan minulla ratsu, kävi Turkin sodassa sittenkin välisti toisin
kuin olisin suonut. Menipä minulla kova onni niinkin pitkälle, että
jouduin ylivoiman käsissä vangiksi ja, -- mikä vielä pahempi oli,
vaikka senpuolisilla ihmisillä ihan tavallista, -- minut myötiin
orjaksi.

Tässä nöyryytyksen tilassa minä sain tehtäväkseni erään toimen, joka
ei ollut niin raskas kuin harvinainen eikä niin painostava kuin
harmillinen. Minun piti näet joka aamu ajaa sulttanin mehiläiset
kedolle, paimentaa niitä siellä koko päivä ja tuoda yöksi pesiin
takaisin. Illalla kerran oli parvi yhtä mehiläistä vailla, ja pian
huomasinkin sen kimpussa kaksi karhua, jotka mielivät repiä sen
palasiksi, saadakseen siltä hunajat pois. Minulla kun ei ollut muuta
asetta mukanani kuin hopeakirves, kaikkien sulttanin puutarhurien
ja työmiesten tunnusmerkki, niin viskata sinkautin sen noita
rosvoja kohti, pelotteeksi vaan. Mehiläisen minä sain kuin sainkin
pelastaneeksi, mutta kovin huimasti olin heittänyt kirveen. Se lensi
ilmaan ja kohosi siellä kohoomistaan niin korkealle, että kolahti
viimein kuuhun.

Milläs kurin saada se nyt takaisin? Mistä otti niin pitkät tikapuut?

Samassa johtui mieleeni, että turkin pavuthan kasvavat luvattoman
nopeasti ja suunnattoman pitkiksi. Minä istutin sellaisen maahan,
ja sekös siitä nousemaan ja vartta lykkäämään taivasta kohti! Ei
aikaakaan, niin jo alkaa kiertyä kuun toisen sakaran ympärille.
Minä mielissäni silloin kiipeämään pavunvartta ylös ja pian olinkin
kuussa. Mutta eipä se hopeakirves niinkään pian löytynyt, siellä
kun kaikki paikat hohtavat hopealle. Viimeinkin sen sitten löysin
olkikasan päältä.

Nyt oli lähdettävä takaisin. Mutta voi kauhistus! Pavunvarsi oli
päivänpaisteessa kuivunut ja kuihtunut niin pahanpäiväiseksi, ett'ei
ollut yrittämistäkään laskeutua sitä myöten maahan, jos mieli olla
niskaansa taittamatta. Mitäs nyt tehdä? Otin ja punoin oljista köyden
niin pitkän kuin sain, sidoin sen toiseen kuunsakaraan ja laskin
sitten köyttä pitkin alas, oikea käsi köydessä kiinni, vasemmassa
kirves. Aina kun jonkun matkaa olin päässyt alas, katkaisin kirveellä
yläosan köyttä poikki ja sidoin sen alapäähän. Tätä temppua useampia
kertoja uudisteltuani, pääsin muutamassa minutissa niin pitkälle,
että jo erotin allani sulttanin linnan.

Lienen ollut vielä parin peninkulman päässä maasta, keskellä pilviä,
silloin köysi otti ja katkesi, ja minä lensin alas hirvittävää
kyytiä. Ruumiini oli, tuota pitkää matkaa pudotessaan yhä kiihtyvällä
vauhdilla, käynyt niin jykeväksi, että minä vajosin suoraa päätä maan
sisään, ainakin yhdeksän jalan syvyyteen. Mutta hätä keinon keksii.
Neljäkymmentä vuotta vanhoilla kynsilläni minä kaivoin kuopanseinään
jonkinlaiset astimet ja pääsin siten vihdoin onnellisesti
päivänvaloon. Miltä minä näytin, siitä ei maksa puhuakaan.


2. Tehokas karhunpyynnin tapa

Siitä pitäin aloin minä, kokemuksesta viisastunut mies, tuumia uusia
keinoja, joilla saisi karhut karkoitetuiksi mehiläispesäin äärestä.
Voitelin kerran vankkurien aisan hunajalla, ja kävin itse väijyksiin.
Jo tulee kuin tuleekin aimo karhu, hunajan hajua vainuten, ja
alkaa nuoleksia aisaa niin ahnaasti, että oli pian nuolaissut sen
suuhunsa ja sitten mahansa ja kaikkien sisuksien läpi ja oli nyt kuin
vartaalla paisti. Silloin minä hyppäsin piilosta esille ja iskin
aisannenän läpi paksun vaarnan, joten mesikämmeneltä paluumatka
kerrassaan katkesi. Siihen minä sen sitten jätin huomis-aamuun
asti. Sulttani sattui aamukävelyllään kulkemaan siitä ohitse, ja
oli naurusta haljeta, nähdessään, minkä kepposen minä olin karhulle
tehnyt.


5. Jäätyneitä ääniä

Pian senjälkeen solmittiin rauha Venäjän ja Turkin välille, ja
minut lähetettiin monen muun sotavankeudessa olleen kanssa takaisin
Pietariin. Minä otin eroni sotapalveluksesta ja läksin Venäjältä pois
juuri sinä hetkenä, jolloin suuri vallankumous puhkesi ilmi, ja niin
monta korkeata personaa lähetettiin Venäjältä Siperiaan, muun muassa
sotamarsalkka Münnichkin. Sinä vuonna oli niin ankaran kova talvi,
että itse aurinkokin lienee vilustunut ja saanut nuhan. Siitä näkee
sen kasvoissa jälkiä vielä tänäkin päivänä. Venäjältä palatessani
sain minäkin kokea paljoa enemmän kovaa kuin sinne samoillessani.

Liettualainen ratsuni kun oli jäänyt Turkinmaahan, täytyi minun
kulkea postihevosilla. Tultiin tuosta kerta hyvin kapeaan kujaan.
Minä käskin postiljonin toitottamaan torveensa, jott'ei sattuisi
yhteentörmäystä vastaantulijain kanssa. Mies totteli ja puhalsi kuin
henkensä edestä, mutta ääntä ei torvesta lähtenyt, ei niin merkkiä.
Se oli varsin kummallista, ja tuskallista se oli kanssa, sillä kujan
toisessa päässä tulivat juuri näkyviin suuret vaunut, jotka täyttivät
koko tien.

Minä silloin vaunuista maahan ja riisuin ensi hätään hevoset
valjaista. Sitten nostin nämä nelipyöräiset pelit kimpsuineen
kampsuineen selkääni ja hyppäsin aidan yli pellolle. Eikä se leikin
asia ollut ensinkään, aita kun oli, pahus, ainakin puoltatoista syltä
korkea. Toisella harppauksella lennätin sitten vaunut vieraitten
vaunujen ohi maantielle jälleen. Tämän tehtyäni palasin hevosten luo,
sieppasin ne, yhden kumpaankin kainalooni, ja nostin ne ihan samalla
tavalla vaunujen eteen. Ja sitten ne valjastettiin, ja sitten tultiin
muitta mutkitta seuraavaan kestikievariin.

Jäi sanomatta, että toinen meidän hevosista, nuori ja äksy orit,
oli vähällä saada kummia aikaan, se kun toista kertaa aidan yli
hypätessäni, potki niin vimmatusti, että yhteen aikaan jo ajattelin,
että mitenkähän tässä käykään. Mutta siitä leikistä tuli lyhyt loppu:
otin ja pistin sen takajalat takkini taskuun.

Kestikievariin tultua ripusti postiljoni torvensa naulaan, ja sitten
käytiin pöytään.

Mutta -- aatelkaas! "Tararam, potopom!" Torvi alkoi töräytellä ihan
itsekseen. Meiltä silmät pystyyn: mitäs muka tuo? Äänet nähkääs
olivat jäätyneet pakkasella torveen. Ne olivat sitten lämpimässä
huoneessa vähän kerrassan sulaneet ja läksivät nyt kirkkaina ja
heleinä kuuluville. Ja siitäkös postiljonille hyvä mieli! Ja niinpä
tuo hauska soitin piti meitä puolen tunnin aikaa musikissa, eikä
yhtään tarvinnut siihen puhaltaa. Siinä saatiin kuulla preussilainen
marssi: "Ei ole viinaa, ja lempikin loppui", ja sitten: "Ilta oli
ihanainen", vihdoin: "Eilen, suurena Mikkelinpäivänä", lisäksi monta
kansanlaulua ja lopuksi: "Kaikk' kuin lepoon sääntyy".

Se oli minun viimeinen seikkailuni Venäjänmaalla.

* * * * *

Matkustajilla on aina tapana, seikkailuistaan kertoessaan, haastella
semmoisista, mitä eivät ole koskaan nähneetkään. Ihmekös sitten, että
heidän juttunsa välistä tuntuvat perättömiltä? Ja jos nyt minunkin
kertomusteni todenperäisyyttä joku alkaisi epäillä, niin kovin olisi
minulle katkerata moinen luottamuksen puute. Ties rohkenisinko ruveta
kertailemaankaan seikkailuistani merellä, jotka ovat vielä paljoa
kummallisemmat, vaikka ovatkin yhtä taattuja kuin edellisetkin.



KUUDES LUKU

Ensimmäinen seikkailu merellä


1. Lähtö

Minun ensimmäinen matkani elämässäni oli merimatka. Sen tein vähää
ennen sitä retkeäni Venäjälle, josta jo olen kertonut monta mieleen
pantavaa tapausta.

Jo siinä iässä, jolloin vielä ihmiset olivat epätiedossa, oliko
pikkuinen pimento minun ylähuulellani untuva-haituvaa vai oikeata
partaako, jo siinä iässä minä yötä ja päivää mietiskelin matkustuksia
ja unissani kiitelin maita mantereita.

Isä vainaa oli matkustellut suurimman osan ikäänsä ja kertoi meille
pitkäin talvi-iltain kuluksi monta seikkailua, jotka olivat ihan
tosia kaikki. Minun matkustushaluni pontena ja pohjana oli siis
synnynnäinen taipumus kuin myöskin isän esimerkki. Koetin käyttää
hyväkseni pienimmänkin tilaisuuden, joka tekisi matkustamisen
mahdolliseksi, mutta täyttä totta ei vaan tahtonut tulla.

Välistä oli minun jo onnistunut saada isä puolelleni, mutta äiti
ja täti ne silloin tekivät sitä kovemman tenän, ja hetken kuluttua
olivat kaikki ponnistukseni menneet myttyyn. Vihdoinkin sattui
kaikeksi onneksi muuan äitini sukulaisia tulemaan meille, ja ennen
pitkää olin minä hieroutunut hänen suosioonsa. Hän sanoi minua
kelpo pojaksi ja lupasi tehdä kaiken voitavansa, saadakseen minun
matkahaluni tyydytetyksi.

Hänen puheliaisuutensa oli tehokkaampaa kuin minun. Jo siinä yksikin
esitys tehtiin ja kumottiin ja ehtoja vastaan ehtoja rakennettiin
ja väitettiin ja itkettiin, mutta loppujen loppu oli se, että minut
päästettiin hänen kanssaan purjehtimaan Ceylonin saarelle, jossa
hänen enonsa oli ollut monta vuotta kuvernöörinä, ja jonne nyt
korkeavoipaiset kenraalistaatit olivat lähettäneet hänet tärkeälle
toimelle.


2. Myrsky ja mitä siitä seurasi

Me läksimme purjehtimaan Amsterdamista, eikä koko matkalla mitään
erinomaista tapahtunutkaan. Kerran vaan yllätti meidät kauhea myrsky,
ja koska sen seuraukset olivat varsin merkillisiä, niin viivähtänen
siinä hetkisen.

Olimme juuri käyneet ankkuriin erään saaren rannalle ottamaan vettä.
Silloin nousi myrsky ja raivosi niin hirmuisesti, että tempasi
pisimmätkin puut juurineen maasta ja lennätti ilmaan. Vaikka monetkin
niistä painoivat tuhansia leivisköitä, niin köykäisinä höyheninä ne
vain leijailivat tuolla yläilmoissa.

Myrskyn tauottua putosi kumminkin jok'ainoa puu ihan entiselle
sijalleen ja juurtui samassa kiinni, niin ett'ei elementtien
taistelusta ollut merkkiäkään jäljellä. Yksi puu vaan teki
poikkeuksen. Juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin myrsky tempasi
puun maasta, oli muuan ukko akkoineen kiipeämässä siihen nauriita
poimimaan, sillä siinä maan-osassa nauriit nähkääs kasvaa puussa.

Arvoisa aviopari teki tuon ilmamatkan häikäilemättä, mutta sen
painosta otti puu toisen suunnan ja putosi pitkin pituuttaan maahan.
Nyt sattui sillä tapaa, että saaren kaikkein armollisin katsikka eli
ruhtinas oli lähtenyt asunnostaan pihalle, niinkuin useimmat hänen
alamaisistansakin: pelkäsi näet joutuvansa linnansa raunioitten
alle siinä kovassa myrskyssä. Kun sää asettui, oli hän juuri
astumaisillaan puutarhan kautta linnaansa jälleen, mutta silloin
pudota romahti tuo naurispuu hänen päähänsä ja tappoi hänet kaikeksi
onneksi siihen paikkaan.

Kaikeksiko onneksi?

Niin juuri, kaikeksi onneksi, sillä, kaikella kunnioituksella
puhuen, katsikka oli hirmuinen tyranni ja kaikki hänen alamaisensa
onnettomimpia ihmisiä maailmassa, yksin suosikitkin. Hänen aitoissaan
homehtuivat ja märkänivät suunnattomat määrät viljaa ja muuta muonaa,
mutta kansa, jota hän oli armottomasti nylkenyt, oli sanan täydessä
merkityksessä nääntymäisillään nälkään.

Hänen saari-valtakuntaansa ei vihollinen koskaan uhannut, mutta
sittenkin hän pisti sotaväkeen kaikki nuoret miehet, tehdäkseen
heistä muka sankareita, ja tuon tuostakin hän sitten möi koko
sankarikokoelmansa enimmän tarjoavalle naapurille, siten kasaten
miljoonia simpukankuori-rahoja entisten miljoonain lisäksi.

Kiitokseksi siitä suuresta palveluksesta, minkä nuo nauriinpoimijat
olivat isänmaalle tehneet, korotti kansa heidät valta-istuimelle.
Tosin oli tämä kunnioitettava pariskunta ylä-ilmoissa lennellessään
tullut katsoneeksi aurinkoa kasvoihin niin läheltä, että heiltä
oli hieman himmennyt sekä silmäin valo että järjenkin valo, mutta
he hallitsivat kumminkin niin hyvin, ett'ei kukaan, nauriita
liistiessään, jättänyt sanomatta: "Eläkööt meidän katsikat!"

Kun sitten meidän laiva, joka myrskyssä oli saanut melkoisia
vammoja, oli miten kuten korjattu, sanoimme me jäähyväiset uusille
hallitsijoille, nostimme purjeet ja saavuimme kuuden viikon kuluttua
Ceyloniin.


2. Hirmu siellä, kauhu täällä

Oltuani pari viikkoa Ceylonissa, sain kuvernöörin pojalta kutsut
metsästysretkelle. Minä läksin ilomielin. Uusi ystäväni oli kookas
ja väkevä mies ja senpuoleiseen helteesen tottunut; minua sitä
vastoin alkoi jo ennen pitkää väsyttää, ja salolla jäin hänestä pian
kappaleen matkaa jäljelle.

Olin juuri istahtanut lepäämään erään virran rannalle, kun äkkiä
kuulin kovaa räiskettä takanani. Minä käännyin katsomaan ja olin
kauhusta kangistua: hirmuisen suuri jalopeura astuu juuri minua
kohti. Sen kiljunnasta minä ymmärsin, että pedolla on vakaa aikomus
pistää minut murkinoiksi poskeensa, minulta lainkaan lupaa kysymättä.
Pyssyni oli ladattu jäniksenhauleilla. Siinä ei ollut siekailemista;
minä päätin ampua, pedolle pelotukseksi. Mutta tähdätessäni ymmärsi
sekin minun aikomukseni, vimmastui ja syöksi minun päälleni.
Vaistomaisesti minä yritin ihan mahdottomia: lähteä pakoon. Minä
käännyin ympäri ja -- ihan vieläkin hirvittää, tuota muistellessani,
-- parin askelen päässä minusta seisoo kamalan suuri krokodiili, kita
ammollaan, valmiina nielaisemaan minut.

Minun tilani oli hirmuinen: takanani jalopeura, edessä krokodiili,
vasemmalla vuolas virta, oikealla syvä kuilu, jonka pohjalla,
niinkuin sittemmin sain tietää, myrkyllisiä käärmeitä vilisee.

Hämmästyneenä, huumauneena -- sellainen se olisi ollut Herkuleskin
tällä hetkellä -- minä vaivuin maahan. Ainoa ajatukseni oli:
milloinkahan sitä ollaan jalopeuran hampaissa tai krokodiilin
kauheain leukapielten välissä. Silmänräpäys vielä, niin kuuluu
sanomatonta, kummallista melua, mutta mitään kipua en tunne missään.
Nostan verkalleen päätäni ja silloin huomaan, että jalopeura,
tehtyään ankaran hyppäyksen minua kohti, onkin loikannut sitä
menoa suoraan krokodiilin kitaan, ihan nieluun saakka. Ja siinä se
nyt turhaan rimpuilee, päästäkseen pois. Minä kavahdin pystyyn,
sieppasin puukkoni ja sivalsin jalopeuralta pään poikki. Ruumis
jäi nytkähtelemään jalkaini juureen. Sitten työnsin pyssyn perällä
pedon pään niin syvälle kuin mahdollista krokodiilin sisään. Hetken
kuluttua heitti sekin henkensä.

Tuskin olin saanut tämän loistavan voiton kahdesta kauheasta
vihollisesta, niin jo joutui toverinikin saapuville. Pitkällinen
poissaoloni oli näet ruvennut häntä huolestuttamaan, jonka vuoksi
hän oli lähtenyt etsimään minua. Hän onnitteli minua sydämellisesti,
ja sitten me yhdessä mittasimme krokodiilin pituuden: ummelleen
neljäkymmentä Parisin jalkaa ja seitsemän tuumaa!

Kerrottuamme tästä harvinaisesta seikkailusta kuvernöörille, lähetti
hän heti kohta rattaita ja väkeä, noutamaan hirviöt palatsiin.
Taitava turkkuri teki minulle sitten jalopeuran nahasta useampia
tupakkakukkaroita, joista osan lahjoitin ystävilleni Ceylonissa.
Muut minä sittemmin lähetin lahjaksi Amsterdamin pormestarille.
Vastalahjaksi hän tarjosi minulle tuhannen dukattia, ja minulla oli
täysi työ ja tekeminen, ennenkuin sain sen tarjouksen torjutuksi.

Krokodiilin nahka täytettiin, ja nykyjään se on Amsterdamin museon
parhaita kaunistuksia. Vahtimestari, sitä näytellessään, kertoo koko
tapauksen juurta jaksain. Minun täytyy kumminkin sanoa, että mies
lisäilee siihen omasta päästään kaikenlaista pötyä, mikä ei lainkaan
ole totta, ei todennäköistäkään. Niinpä hän esimerkiksi laskettelee,
että jalopeura oli hypännyt ihan koko krokodiilin läpi, ja että
samassa kuin jalopeuran pää oli tullut näkyviin, samassa "monsieur,
maailman mainio paroni", -- niin hän kuuluu minua nimittelevän --
oli yhdellä iskulla lyönyt poikki pään ja myös kolme jalanmittaa
krokodiilin hännästä.

-- Krokodiili, -- jatkaa hän suhosiaan, -- syvästi loukkautuneena
tällaisesta typistyksestä, oli kääntynyt ympäri, siepannut herra
paronin kädestä jahtipuukon ja nielaissut sen niin vimmatulla
himolla, että se meni suoraa päätä sydämeen, ja peto kuoli siihen
paikkaan.

Sanomattanikin on selvä, kuinka ilkeältä minusta tuntuu tuon miehen
hävyttömyys. Nykyisenä epäilyksen aikakautena saattaisi monikin,
joka ei minua tunne, ruveta tuollaisten törkeäin valheitten takia
epäilemään minun seikkailujeni todenperäisyyttä, ja sellainen se
loukkaa kunniallista miestä sydänjuuria myöten.



SEITSEMÄS LUKU

Toinen seikkailu merellä


1. Verraton kuski

Vuonna 1776 minä astuin Portsmouthissa englantilaiseen ensi
luokan sotalaivaan, jossa oli sata tykkiä ja tuhatneljäsataa
miestä, määräpaikkana Pohjois-Amerikka. Saattaisin kertoa
monesta merkillisestä seikkailustani Englannissa, mutta jääkööt
toiseksi kertaa. Yksi seikka vaan ohimennen. Eräänä päivänä oli
minulla mielihyvä nähdä kuninkaan ajavan juhlavammissaan suurella
prameudella parlamenttiin. Ohjaksissa oli muuan suunnattoman lihava
kuski, joka käytti ruoskaansa niin ovelasti, että sen pitkä siima
kirjoitti ilmaan aivan selvästi kuninkaan nimen ja sen yläpuolelle
kuninkaallisen kruununkin.


2. Täräys.

Matkalla Amerikkaan ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vasta
silloin, kuin olimme noin kolmesataa peninkulmaa St. Lorenzo virran
suusta, tapahtuivat ensimmäiset kolttoset. Laiva tärähti tavattoman
ankarasti johonkin, jota luulimme kivisärkäksi.

Luotimalla huomattiin kumminkin, että vettä oli kuudettasataa syltä.
Tapaus oli sitäkin hämärämpi ja kummallisempi, kun meiltä oli peräsin
särkynyt, puukiprööty katkennut kahtia, kaikki mastot haljenneet
pitkin pituuttaan ja kaksi mastoa pudonnut etukannelle. Eräskin
matrossi parka, joka paraillaan oli ollut keskimastossa, sinkosi
vähintänsä kolmen peninkulman päähän laivasta, ennenkuin putosi
mereen. Kaikeksi onneksi oli hänellä lentäessään sen verran järkeä
päässä, että hoksasi tarttua erästä sepelhanhea nokasta kiinni, joten
putousvauhti koko lailla hiljeni. Edelleenkin hän piteli hanhea
kaulasta kiinni ja ui sillä tapaa laivan luokse takaisin.

Täräys oli ollut niin ankara, että kaikki, mikä miestä oli
välikannella, kolahti kantta vasten. Minunkin pääni sai siinä
jyräkässä sellaisen kumauksen, että painui hyvän matkaa harteitten
väliin, ja kuukausia kului, ennenkuin se taas kohosi asemilleen.

Emme olleet vielä ennättäneet kunnon lailla toipua tuosta mylläkästä,
niin jo nähtiin meren pinnalla suunnattoman suuri valaskala. Siinä
nyt selitys äskeiseen täräykseen. Ja niin oli hirviö suutuksissaan
häirityksestä, että se pieksi hännällään huimasti laivan kupeita.
Vihansa vimmassa se oli nielaissut kitaansa meidän suurimman
ankkurin, joka tavallisuuden mukaan riippui perällä, ja kuljettanut
meitä vähintänsäkin kuusikymmentä peninkulmaa, jos laskee kuusi
peninkulmaa tuntia kohti.

Ties taivas minne asti se peto olisi meidät vienytkään, mutta
kaikeksi onneksi katkesi ankkuritouvi, jotenka laiva pääsi
valaskalasta, jospa ankkuristaankin. Monta kuukautta myöhemmin me
sitten, kotimatkalla, kohtasimme tämän valaskalan melkein samassa
paikassa: hengetönnä se kellui vedenpinnalla ja oli liioittelematta
lähes puolen peninkulman pituinen. Tietysti ei sellaisesta
jättiläisestä sopinut ottaa laivaan kuin pieni osa vaan. Laskettiin
veneitä vesille ja saatiin suurella vaivalla hakatuksi pedolta pää
poikki. Ja arvatkaas, mikä ilo meille nousi, kun päästä löytyi ei
ainoastaan meidän iso ankkuri, vaan vielä viidettäkymmentä syltä
ankkuritouviakin hampaan kolosta vasemmassa alaleuassa!

Se olikin ainoa merkillinen tapaus koko matkalla.


4. Ihmeellinen pelastus

Ei vainenkaan ollut ainoa! Olin vähällä unohtaa sen tapauksen, joka
oli saattamaisillaan meidät perikatoon. Valaskalan hinatessa meitä,
niinkuin edellä on kerrottu, ilmestyi laivan kylkeen vuoto, ja vettä
tulvi laivan ruomiin niin tavattomasti, ett'ei laiva olisi enää
voinut pysyä puoltakaan tuntia veden päällä, vaikka kaikki pumput
olivat täydessä käynnissä. Kaikeksi onneksi olin minä ensimmäinen,
joka tapaturman huomasin. Aukko oli toista jalkaa läpimitassa. Minä
koetin tukkia sitä jos millä, mutta turhaan. Vihdoin iski mieleeni
onnellinen ajatus, joka pelasti sekä tuon pulskan laivan että
koko laivaväenkin. Ennättämättä enää vetää housujakaan jalasta,
minä asetuin rohkein mielin istumaan aukkoon, ja vaikka se olisi
ollut suurempikin, niin täyttänyt minä sen olisin. Tätä älköön
kummasteltako, sillä minä olen sekä isän että äidin puolelta
hollantilaista, ainakin vestfalilaista alkujuurta. Minun tilani oli,
totta puhuen, vähän viileänpuoleinen, mutta pian minut siitä päästi
laivan kirvesmiehen taito.



KAHDEKSAS LUKU

Kolmas seikkailu merellä


Kalan vatsassa

Kerran olin vähällä joutua surman suuhun Välimeressä. Läksin näet
lähellä Marseillen kaupunkia eräänä kauniina kesä-iltana uimaan.
Yht'äkkiä näin suuren kalan uivan minua kohti suu ammollaan. Pakoon
ei siinä ollut yrittämistään. Minä hyyristyin vaan niin pieneksi
kuin suinkin oli mahdollista: jalat koukkuun ja käsivarret rinnalle
ristiin. Sillä tapaa pääsin pujahtamaan pahuksen leukapielten
välitse kulkkuun ja sitä tietä vatsaan. Siellä oli pilkkosen
pimeä, mutta muutoin lämmin ja vallan hyvä olla. Minun läsnäoloni
näkyi tuottavan sille jonkun verran vatsanväänteitä, ja mielellään
se kaiketi olisi päässyt minusta. Tehdäkseni pedon olon kahta
tukalammaksi, rupesin minä vatsassa kävelemään ja juoksemaan ja
tanssimaan, sanalla sanoen kaikin tavoin peuhaamaan ja teutumaan
pimeässä vankikopissani. "Shottish" -- se se varsinkin näkyi olevan
sille vastenmielistä: se ähki ja puhki surkeasti ja kohotti välistä
puolet ruumistaan suoraan vedestä ylös. Sellaisessa asennossa sen
sattui huomaamaan muuan italialainen laiva. Vene laskettiin alas, ja
kun kala jälleen nousi veden pinnasta, iskettiin siihen väkäkeihäs,
ja koko hirviö nostettiin laivan kannelle. Minä kuulin sitten
laivaväen neuvottelevan, millä keinoin kala olisi paloiteltava,
jotta rasvaa saataisi niin paljo kuin mahdollista, -- minä osasin
nähkääs italiankieltä. Silloin minulle kauhea hätä käteen, sillä
minä pelkäsin, että he, kalaa leikellessään, silpovat minutkin
palasiksi. Harkitsin sitten, että kaiketi he ensiksi katkaisevat
pään ja pyrstön, ja asetuin sen vuoksi keskelle mahaa, jossa olisi
ollut sijaa ainakin kahdelletoista miehelle. Pian rauhoittui mieleni,
kuullessani heidän alkavan vatsan puolelta. Heti kuin vähänkin alkoi
valoa pilkottaa, rupesin minä huutamaan minkä jaksoin, ilmoittaen,
kuinka mieluista minun olisi tulla tuttavaksi herrain kanssa ja
päästä heidän suosiollisella avullaan tästä tukalasta tilasta, jossa
olen tukehtumaisillani.

Mahdoton on kuvailla heidän hämmästystään, kun kuulivat äänen puhuvan
kalan sisästä, ja yhä suuremmaksi heidän ihmettelynsä kasvoi, kun
näkivät alastoman miehen vääntyvän sieltä esille.

Kerroin heille sitten koko historian juuri niinkuin tässäkin olen
kertonut, ja he olivat naurusta pakahtumaisillaan.

Saatuani hiukan virvokkeita, hyppäsin mereen peseytymään ja uin
sitten rannalle -- vaatteitani hakemaan. Ne olivatkin ihan samassa
paikassa, mihin ne olin jättänyt. Laskujeni mukaan olin minä ollut
noin kolme tuntia hirviön mahassa.



YHDEKSÄS LUKU

Neljäs seikkailu merellä


Suuri saalis

Turkin palveluksessa vielä ollessani, läksin usein
purjehtimaan huvipurrellani Marmoramerelle, josta on ihana näköala
Konstantinopoliin ja sulttanin seraljiin. Aamulla kerran, purteni
kokassa ihastellessani taivaan kirkkautta, huomasin ilmassa pyöreän,
silmämäärältä biljardipallon kokoisen esineen, josta riippui jotakin.
Minä tartuin heti parhaimpaan ja pisimpään pyssyyni -- ilman sitä
en milloinkaan lähde kotoani, -- latasin sen luodilla ja laukaisin
tuohon pyöreään esineesen, mutta en osannut. Pistin kaksi luotia ja
ammuin uudestaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Lennätin siihen
vihdoin kolmannella kerralla neljä, viisi luotia, ja silloin läksi
tuo esine tulemaan lähemmäs.

Hämmästyin koko lailla, nähtyäni hetkisen perästä parin kyynärän
päässä purresta pienen kultaisen vaunukorin, joka oli nuorilla kiinni
mahdottoman suuressa pallossa, paljoa suuremmassa kuin minkä kirkon
kupu hyvänsä. Korissa istui mies, puolikas paistettua lammasta
vieressään. Toinnuttuani ensi hämmästyksestäni, otin hänet palloineen
päivineen purteen ja asetuin sitten miehineni piiriin tämän omituisen
ryhmän ympärille.

Mies näytti Franskalaiselta, ja Franskalainen hän olikin.
Liivintaskuista roikkui hänellä kaksi kaunista, kultaperällistä
kelloa, joihin oli maalattu ylhäisten herrain ja rouvain muotokuvia.
Joka-ainoassa napinlävessä riippui kultainen kunniaraha, ainakin
sadan dukatin veroinen, ja joka sormessa välkähteli kultainen
timanttisormus. Takintaskut olivat täynnään raskaita rahakukkaroita
jotka painoivat liepeet melkein maahan asti. -- Hyväinen aika, --
ajattelin minä, -- tuo mies lienee tehnyt ihmiskunnalle erinomaisia
palveluksia, koskapa suuret herrat, nykyaikoina yleensä niin
merkillisen kitsaat, ovat noin ylenpalttisilla lahjoilla häntä
palkinneet.

Huima putoaminen oli pannut miehen pään niin pyörälle, ett'ei hän
ensi alussa kyennyt puhumaan sanaakaan. Vihdoin hän toipui ja kertoi
sitten näin:

"Ei minusta ole tämmöisen kulkuneuvon keksijäksi, sen myönnän;
ei ole minulla mielikuvitusta eikä tietojakaan tarpeeksi. Mutta
se oli ainakin ihan omintakeinen ajatus, että läksin tällä tapaa
matkustamaan, nolatakseni nuoralla-tanssijat ja sen semmoiset
hyppijät, ja näyttääkseni, että pääsee sitä korkeammallekin. Kuusi
tai seitsemän päivää sitten -- en muista tarkoin, sillä minulta on
tässä ajanlaskukin mennyt sekaisin -- minä nousin pallollani ylös
Cornwallisin niemeltä Englannissa, mukanani lammas, joka minun oli
määrä heittää alas katsojain iloksi ja huviksi. Mutta tuskin olin
ollut ilmassa kymmenisenkään minuttia, niin käänsi kova onni tuulen
toisaanne. Aikomukseni oli päästä maihin Exeterissä, mutta minuapa
veikin merelle päin, ja niin sain leijailla hirvittävän korkealla
kauvan aikaa.

"Onni toki, ett'en tullut viskanneeksi lammasta, sillä kolmantena
päivänä pakotti nälkä minut tappamaan sen. Olin jo aikaa sitten
kohonnut kuun ohitse ja seitsemänkymmenen tunnin perästä tullut niin
lähelle aurinkoa, että silmäripsiä alkoi kärventää. Silloin minä
panin lampaan päivän puolelle, ja siinä se vajaassa tunnissa paistui
ihan kypsäksi. Siitähän minulle sitten riitti ravintoa koko ajaksi.

"Syynä, miks'en jo ennemmin laskeutunut alas, oli se, että minulta
katkesi se nuora joka oli kiinni pallon läpässä. En voinut
niinmuodoin päästää kaasua pallosta ulos. Ellette te olisi palloon
ampunut reikiä, niin olisin minä, niinkuin Muhammed, jäänyt
tuomiopäivään asti roikkumaan maan ja taivaan välille."

Jalomielisesti hän lahjoitti komean vaunukorinsa minun laivaväelleni
ja heitti loput lammasta mereen. Pallon olivat luodit puhkoneet niin
pahaksi, että se alas tultuaan meni ihan repaleiksi.



KYMMENES LUKU

Viides seikkailu merellä


1. Erinomaisia palvelijoita

Kerron tässä vielä erään tapauksen, joka sattui minulle vähäistä
ennen kuin palasin Europpaan.

Heidän majestettiensa Venäjän ja Itävallan sekä Franskan keisarien
lähettiläät olivat esittäneet minut padishahille, joksi Turkin
sulttania myöskin sanotaan. Hän se sitten kerran lähetti minut
hyvin tärkeälle toimelle Kairoon. Tehtäväni oli suoritettava mitä
suurimmassa salaisuudessa.

Minä läksin liikkeelle suurella prameudella, mukanani monilukuinen
seurue. Matkan varrella minun onnistui pestata palvelukseeni muutamia
aivan erinomaisia miehiä. Tuskin oli näet päästy Konstantinopolista
moniaita peninkulmia, niin huomasin pienen, hieveröisen miehen, joka
juosta vilisti sanomatonta vauhtia ketoa pitkin, vaikka oli miehellä
vähintänsä viidenkymmenen naulan painoinen lyijyluoti kummassakin
jalassa.

Ihan hämilläni tuosta, minä huusin hänet luokseni ja kysyin:

-- Minnes sinulla semmoinen hätä, hyvä ystävä, ja miksi nuo raskaat
painot jalassa?

-- Läksin Wienistä puoli tuntia sitten, vastasi hän. -- Olin siellä
erään suuren herran palveluksessa, mutta hän erotti minut vast'ikään
palveluksestaan. Ja minä kun en nyt tarvitse täyttä vauhtia, niin
pistin nämä puntit jalkaan, jott'en liikoja liikkuisi. _Moderati
durant_ (kestää, kun malttaa), niinkuin se entinen opettaja meille
sanoi.

Mies miellytti minua kovin. Kysäisin, tahtoisiko hän astua minun
palvelukseeni, ja hän suostui heti. Lähdettiin matkalle jälleen ja
nähtiin monta kaupunkia ja maata.

Jonkun ajan perästä näin maantien varrella miehen pitkänään, korva
maassa kiinni, niinkuin olisi haastellut manalaisten kanssa.

-- Mitäs kuuntelet, ystävä? -- kysäisin minä.

-- Kuuntelen tässä lystikseni, mitenkä ruoho kasvaa.

-- Ettäkö kuulet oikein?

-- Ihan selvään.

-- Tule sitten minun palvelukseeni, hyvä ystävä. Ties mihinkä vielä
niin tarkkaa korvaa tarvitaan.

Hän nousi ja läksi mukaani.

Vähän matkan päässä siitä seisoo mäentörmällä metsämies ja tähtää
pyssyllään ihan ilmaan.

-- Onnea vaan! -- huusin minä. -- Mutta mihinkäs sinä tähtäät? Enhän
minä näe muuta kuin selvän taivaan.

-- Niin no, -- vastasi hän, -- koettelin tässä vaan uutta pyssyäni.
Strassburgin kirkon tornin huipulla istui varpunen; pudotin sen
vast'ikään maahan.

Se, joka tietää, kuinka innokkaasti minä harrastan jaloa
metsästämisen urheilua, hän käsittää, miksikä minä heti kohta
kavahdin kaulaan tätä erinomaista ampujaa ja puristin häntä rintaani
vastaan.

Yhdessä lähdettiin tuosta edelleen ja saavuttiin vähitellen Libanonin
vuorille. Siellä kohtasimme erään seedrimetsän rinteellä tanakan,
lujaluisen miehen vetämässä nuorasta, joka oli kierretty koko metsän
ympäri.

-- Mitäs teet, ystävä hyvä? -- tiedustin minä.

-- Läksin rakennushirsiä metsästä, mutta unohtui kirves kotio. Täytyy
tässä käyttää muita konsteja.

Sen lausuttuaan hän nykäisi maahan koko metsän, vaikka sitä
oli hyväkin peninkulma ympäri mitaten, nykäisi niinkuin minkä
kaislakimpun ja kantoi sitten puut yhteen kasaan. Arvaahan sen,
mitä minä silloin tein. Olisin mieluummin luopunut koko lähettilään
palkasta kuin moisesta ravajaakosta.

Tuskin olimme astuneet Egyptin alueelle, niin nousi sellainen myrsky,
että olin kaatua kumoon miehineni, hevosineni ja vaunuineni; hyvä,
ett'ei ihan ilmaan lennättänyt. Tiestä vasemmalla seisoi seitsemän
tuulimyllyä rinnatusten, ja niitten siivet pyörivät sitä vauhtia
kuin rukin ratas kiivaimmillaan. Jonkun matkan päässä siitä loikoi
maassa jättiläisen kokoinen mies, painaen peukalollaan kiinni vasenta
sieraintaan. Huomattuaan meidän hämmästyksemme ja nähtyään, mikä työ
ja tekeminen meillä on, pysyäksemme pystyssä, hän nousi, kääntyi
meidän puoleemme ja, kuten hyvin kasvatettu palvelija konsanaankin,
kumarsi meille syvään lakki kourassa. Samassa silmänräpäyksessä
lakkasi tuulikin kokonaan, ihme kyllä, ja myllyt pysähtyivät.

-- Nyt ei mahda olla laita oikea, -- arvelin minä itsekseni,
kummastellen mointa ilmiötä ja huusin:

-- Mies hoi! Mitäs tämä merkitsee? Onko sinulla paholainen nahassasi
vai lienetkö paholainen itse?

-- Suokaa anteeksi, eksellensi, -- vastasi hän; -- laitoin tässä
vähän tuulta meidän isännälle, myllärille. Piti panna toinen sierain
tukkoon, jott'ei myllyt liian kovaa kävis.

-- Tuostapa -- arvelin itsekseni -- saa uutta tuulta, jos kotona
välistä sattuu kertomaan niin paljon, että henkeä salpaa.

Kaupat tehtiin. Puhaltaja jätti myllyt ja myllärit ja seurasi minua.

Tultiin siitä sitten vihdoin Kairoon.

Heti kuin olin minulle annetun toimeni onnellisesti täyttänyt,
päästin palveluksestani kaiken muun väen ja pidätin vaan nuo
merkilliset miehet. Niitten kanssa läksin sitten paluumatkalle
yksityisenä miehenä. Sää kun oli kaunis ja Niilinvirta ihanampi kuin
kykenisi kuvaamaankaan, päätin vuokrata purren ja laskea siinä alas
virtaa hamaan Aleksandriaan.


2. Niilin tulvat ja mitä sitten seurasi

Palausmatka sujui varsin hyvin puoli kolmatta päivää, mutta
kolmannen ehtoopuolella rupesi Niili tulvimaan tavattoman nopeasti.
Neljäntenä päivänä olivat rannat molemmin puolin veden vallassa
useamman peninkulman alalta. Viidentenä päivänä auringon laskun
aikana takertui pursi johonkin, jota luulin kaislistoksi. Mutta
aamulla, päivän noustessa, huomasinkin, että ylt'ympärillä kasvaa
mandelipuita, täynnään kypsiä ja mitä houkuttelevimpia hedelmiä.
Luotiminen osoitti kuusikymmentä jalkaa vettä, mutta eteenpäin
ei päästy eikä takaisinkaan. Kello kahdeksan tai yhdeksän --
mikäli auringosta osasi päättää -- nousi äkkiä ankara tuuli. Pursi
kallistui, täyttyi vedellä ja upposi melkein silmänräpäyksessä.

Kaikeksi onneksi ei yhtään ihmistä hukkunut, -- meitä oli kahdeksan
aika-ihmistä ja kaksi lasta. Me pysyttelimme puitten oksilla, jotka
kyllä kestivät meidät, vaikk'eivät voineet purtta kannattaa. Tässä
tilassa oltiin kolme päivää, eläen pelkistä mandeleista. Ja niitähän
riitti tarpeeksi. Kolmenkolmatta päivän kuluttua alkoi vesi laskea
yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, ja kuudentenakolmatta päivänä
kävelimme taas kuivin jaloin maalla. Ensimmäinen esine, minkä
näimme, oli meidän purtemme. Se oli parinsadan kyynärän päässä siitä
kohdasta, johon se oli hukkunut.

Kuivattiin sitten kapineet ja kampsut auringonpaisteessa, otettiin
purresta, mikä tarpeelliseksi nähtiin, ja lähdettiin matkalle.
Tarkkain laskujen mukaan olimme oikealta reitiltä syrjäytyneet
ainakin viisikymmentä peninkulmaa. Seitsemän päivän perästä
ehdittiin jälleen Niilin virtaan, joka oli palannut uomaansa,
ja siellä kerroimme seikkailumme eräälle beille. Hän osoitti
meille mitä auliinta vieraanvaraisuutta ja antoi oman purtensa
meidän käytettäväksemme. Kuusi päivämatkaa kuljettua, saavuttiin
vihdoin Aleksandriaan, jossa astuttiin laivaan ja purjehdittiin
Konstantinopoliin. Padishah otti minut vastaan erinomaisilla
kunnianosoituksilla, näytteli minulle muhkeat linnansa ja
aarreaittansa ja antoi minulle kallis-arvoisia lahjoja.



YHDESTOISTA LUKU

Kuudes seikkailu merellä


1. Padishahin viinit

Egyptistä palattuani minusta tuli padishahin kaikki kaikessa: minä,
niinkuin sanotaan, tein sekä sateet että päivänpaisteet. Hänen
majesteetinsa ei tullut toimeen ilman minua. Minun piti aterioida
hänen kanssaan sekä päivälliset että illalliset. Täytyy sanoani, että
kaikista hallitsijoista koko maailmassa on Turkin keisarilla kaikkein
paras pöytä, tietysti ainoastaan ruokiin nähden, sillä tietäähän
jokainen, että Muhammed kielsi uskovaisiltaan viinin juonnin
kokonaan. Ei ole siis toivomistakaan, että Turkkilaisen pöydässä saa
lasillisen viiniä. Mutta mikä ei tapahdu julkisesti, se useinkin
tapahtuu salaisuudessa, ja koranin kielloista huolimatta on monikin
Turkkilainen yhtä hyvä viinin tuntija kuin mikä saksalainen ritari
hyvänsä, ja niin oli hänen majesteetinsa padishahinkin laita.

Hänen päivällisillään, joissa suurvisirikin oli läsnä, ei ollut
viinistä edes puhettakaan, mutta pöydästä noustua oli hänen
majesteetillansa pullollinen kelpo viiniä varattuna kabinetissansa.

Kerran hänen majesteetinsa viittasi minua tulemaan perässänsä. Hänen
omaan huoneesensa tultuamme, padishah väänsi oven lukkoon ja veti
kaapistansa esille viinipullon.

-- Münchhausen, -- lausui hän, -- te kristityt olette viinin
tuntijoita, sen tiedän. Kas tässä on pullollinen tokaijia, ainoa
mikä minulla on, ja olenpa vakuutettu, ett'ette te ikipäivinänne ole
parempaa maistanut.

Sen sanottuaan, hän täytti lasin itselleen ja minulle. Me tyhjensimme
ne pitkin kulauksin.

-- No niin! -- virkkoi hän. -- Mitäs sanotte? Erinomaista, eikö niin?

-- Vallan hyvää, -- vastasin minä, -- mutta teidän majesteetinne
luvalla uskallan sanoa, että olen minä parempaakin juonut, nimittäin
keisari Kaarlo VI:n luona Wienissä. Sapperment! Olisinpa suonut, että
teidän majesteetinnekin olisi saanut maistaa sitä!

-- Rakas Münchhausen! -- vastasi hän. En tahdo teitä loukata, mutta
enpä luule, että tämän parempaa tokaijia löytyy missään. Tämänkin
ainoan pullon sain eräältä unkarilaiselta magnaatilta, joka kehui
sitä tavattomasti.

-- Hölynpölyä se mies puhui, teidän majesteetinne, pelkkää pötyä.
Ero on tokaijilla ja tokaijilla. Paljonkos panette vetoa, teidän
majesteetinne, että minä tunnin kuluessa hankin teille pullon
tokaijia suoraa päätä keisarillisesta kellarista Wienissä? Ja se on
oleva jo näköjäänkin toisellaista kuin tämä?

-- Münchhausen! Te laskettelette perättömiä.

-- En ensinkään. Tunnin kuluttua on teidän majesteetillanne oleva
pullollinen tokaijia Itävallan keisarinnan kellarista ja ihan toista
leimaa kuin tämä myrkyn vierimmäinen.

-- Münchhausen! Te tahdotte tehdä pilaa minusta, ja siitä min'en
tykkää ensinkään. Olen teitä aina pitänyt järkevänä, totuutta
rakastavana miehenä, mutta nyt rupean luulemaan, että totuus on
saanut teiltä korvatillikan.

-- Lyökää veto, teidän majesteetinne. Ellen minä pidä lupaustani, ja
tiedättehän te, majesteeti, ett'ei minun tapani ole sanaani syödä,
niin saatte huoleti ottaa pääni: eikä minun pääni olekaan pelkkää
lanttua. Sen panen minä vetoon; entäs te, majesteeti?

-- Olkoon menneeksi! Ellei kello neljä, määrälleen neljä, pullo ole
täällä, niin lyötän minä armotta teiltä pään poikki, sillä minä en
siedä ivaa, en parhaimmilta ystäviltänikään. Jos te sitä vastoin
täytätte lupauksenne, niin saatte minun aarreaitastani ottaa kultaa,
hopeata ja kalliita kiviä niin paljon kuin väkevin mies jaksaa kantaa.

-- Se oli miehen puhetta se, -- vastasin minä.

Pyysin kynää ja mustetta ja kirjoitin keisarinnalle Maria Teresialle
seuraavan lapun:

    "Teidän Majesteetinne on, keisarikunnan perijättärenä,
    epäilemättä perinyt myöskin jalon isänne viinikellarin. Rohkenen
    anoa, että tämän tuojalle annettaisiin pullollinen sitä tokaijia,
    jota minä niin usein join Teidän ikimuistettavan isänne kanssa.
    Mutta sitä parasta lajia, sillä kysymyksessä on suuri veto.
    Käytän tilaisuutta, lausuakseni Teidän Majesteetillenne minun
    syvimmän kunnioitukseni, ollen j.n.e., j.n.e.

                                      Paroni von Münchhausen."

Kello kun oli jo 5 minuttia yli kolmen, annoin minä tämän lapun
sulkematonna juoksijalle, joka päästi puntit jaloistaan ja läksi
suoraa päätä kiitämään Wieniin.

Sitten joimme me, padishah ja minä, pullon loppuun, odotellessamme
sitä keisarinnalta Maria Teresialta tulevaa. Kello löi neljänneksen
yli kolmen, löi puoli neljä, löi kolme ja kolme neljännestä, mutta
ei vaan kuulu kuriiria. Täytyy tunnustaani, ett'en ollut oikein
rauhallisella mielellä, varsinkin, kun huomasin hänen majesteetinsa
tuon tuostakin vilkaisevan kellon nauhaan, jolla tavallisesti pyöveli
soitetaan sisään. Hän salli minun lähteä puutarhaan, raitista ilmaa
hengittämään, mutta pani mukaani kaksi mykkää murjaania, jotka eivät
minua hetkeksikään päästäneet näkyvistään. Kello oli viittä vaille
neljä. Kuolemantuska valtasi minut; en kielläkään. Hädissäni panin
hakemaan kuulijatani ja ampujatani. He saapuivat heti. Kuulija
pani korvansa maahan. Olin joutua suunniltani, kuultuani hänen
ilmoittavan, että juoksija nukkuu kaukana täältä ja kuorsaa nenänsä
täydeltä. Tuskin oli uljas ampujani kuullut tuon, niin jo hyppäsi
korkeille portaille, kohosi varpailleen, paremmin nähdäksensä, ja
huusi:

-- Totta maarian! Tuollahan se laiskajaakko makaa tammen juurella
lähellä Belgradin kaupunkia, pullo vieressään. Malttakaas, niin minä
kutkutan häntä hieman.

Sen sanottuaan hän ojensi pyssynsä ja laukaisi täyden panoksen puun
latvaan. Rakeina silloin tulla rapisi nukkujan päälle terhoja ja
oksia ja lehtiä. Mies heräsi ja huomattuaan nukahtaneensa liian
kauan, läksi juoksemaan niin kiivaasti, että kun kello oli kolme ja
viisikymmentä yhdeksän ja puoli minuttia, seisoi hän padishahin oven
edessä, kädessään pullo ja toisessa omakätinen kirje keisarinnalta
Maria Teresialta.

Padishah sieppasi pullon heti, maistoi viiniä, ja sanomaton mielihyvä
levisi hänen kasvoilleen.

-- Münchhausen, -- lausui herkkusuinen majesteeti, -- ettehän
pahaksenne pane, jos säästän tämän pullon oman suuni varalle. Teillä
on Wienissä enemmän vaikutusvaltaa kuin minulla ja saatte sieltä
itsellenne helposti toisen tällaisen.

Sen sanottuaan hän pani pullon kaappiinsa lukon taakse, pisti avaimen
housujensa taskuun ja soitti rahanvartijaansa. Mikä ihana kilinä!

-- Minun täytyy maksaa veto, -- virkkoi hän minulle.

Hän kääntyi sitten rahanvartijansa puoleen:

-- Kuule sinä! Anna ystävälleni Münchhausenille niin paljo kultaa,
hopeata ja kalliita kiviä kuin väkevin mies kantaa jaksaa. Mene!

Rahanvartija kumarsi herransa edessä maahan asti. Padishah puristi
lämpimästi kättäni ja päästi meidät menemään.


2. Kuin tina tuhkaan

Arvaa sen, ett'en minä vitkastellut hetkeäkään, täyttäessäni
armollisen herran suosiollista käskyä. Panin noutamaan väkevän
palvelijani. Hän tuli, pitkä hamppuköysi mukanaan. Yhdessä lähdettiin
sitten padishahin aarreaittaan, ja kun sieltä takaisin tultiin,
niin eipä sinne todellakaan paljoa jäljelle jäänyt. Riensin sitten
saaliineni tuota pikaa satamaan, palkkasin suurimman aluksen ja
nostatin heti kohta ankkurin, saadakseni aarteeni turvalliseen
kätköön, ennenkuin mitään kolttosia väliin tulisi.

Pelkäsin pahaa, ja pahoin kävikin. Rahanvartija jätti aarreaitan oven
perässään auki -- turhapa olisi ollut sitä enää lukkoon pannakaan
-- ja juoksi kuin henkensä edestä padishahin luokse ilmoittamaan,
kuinka ylenpalttisella tavalla minä olin käyttänyt hyödykseni hänen
majesteetinsa auliutta. Padishah oli kuin pilvistä pudonnut ja katui
nyt ennen-aikaista päätöstään. Hän käski suur-amiraalinsa lähteä koko
laivastolla ajamaan minua takaa ja teroittamaan minulle mieleen,
ett'eihän se veto sillä tapaa ollut käsitettävä. Olin ennättänyt
vain pari peninkulmaa edelle, kun näin koko Turkin laivaston tulevan
täysissä purjeissa perässäni. Silloin minun pää parkani, joka luuli
istuvansa jo hyvinkin lujasti sijoillaan, alkoi huojua enemmän kuin
koskaan ennen. Mutta enpä muistanutkaan puhaltajaani.

-- Olkaa rauhassa, eksellensi, -- sanoi hän.

Hän asettui aluksen perään, toinen sierain Turkin laivastoa, toinen
meidän purjeita kohti ja alkoi puhaltaa niin valtavan väkevästi, että
sotalaivoilta purjeet repesi ja köydet katkesi ja mastot taittui, ja
koko laivasto ajautui vähissä hengin takaisin satamaan. Meidän alus
sitä vastoin pääsi moniaan tunnin perästä Italian rannalle.

Eipä minun iloani kumminkaan pitkälle piisannut. Sanottakoon mitä
hyvänsä, mutta kerjäläisiä on Italiassa yhä edelleenkin niin
tavattoman paljo ja polisi niin kunnotonta, että minulta meni suurin
osa rikkauksiani pelkkiin almuihin. Ja lopunkin veivät minulta
maantienrosvot matkallani Roomaan.



KAHDESTOISTA LUKU

Gibraltarin piiritys


1. Mestarilaukaus

Gibraltarin viimeisen piirityksen aikana nousin minä lord Rodneyn
johtamaan laivastoon, jonka oli määrä viedä muonavaroja linnaan.
Aikomukseni oli näet käydä tervehtimässä vanhaa ystävääni, kenraali
Elliotia, joka linnan puolustuksessa oli hankkinut itselleen
lakastumattomia laakereita. Ensimmäisten ilonpuuskain perästä --
jotka ovat varsin tavallisia kahden vanhan ystävän jälleen kohdatessa
toisiansa -- kävin kenraalin kanssa ympäri linnan, saadakseni selvää
vihollisten aikeista ja varustuksista. Olin Lontoosta ottanut mukaani
erinomaisen peiliteleskopin. Sen avulla minä huomasin, kuinka
vihollinen paraikaa ojentaa 36-naulaista tykkiä sitä vallinsarvea
kohti, jossa me seisoimme. Kenraali, tuon kuultuansa, tahtoi
itse katsoa teleskopiin, ollaksensa varma minun näkemästäni. Hän
kiikaroitsi kokonaisen tunnin ja sitten vasta näki sen, minkä minä
olin huomannut yhdellä ainoalla silmäyksellä. Sitten pidettiin suuri
sotaneuvottelu, johon minutkin kutsuttiin, kaukoputkeni kun oli
herättänyt heissä suurta kunnioitusta minun sotataitoani kohtaan.
Tuumittiin sinne, tuumittiin tänne, mutta mihinkään päätökseen ei
päästy.

Kenraalin luvalla minä silloin tuotin lähimmästä patterista
48-naulaisen ja suuntasin sen niin tarkasti -- tykistöasioissa näet,
sen saatan kerskailematta sanoa, en ole vielä vertaistani löytänyt --
niin tarkasti, että olin aivan varma osaavani oikeaan.

Seurasin suurimmalla huolella vihollisten tykkimiesten liikkeitä,
ja samassa silmänräpäyksessä kuin he panivat tuliluntun sankkiin,
samassa minäkin käskin lauaista. Keskitiessä iskivät luodit
yhteen, ja vaikutus oli kerrassaan hämmästyttävä. Vihollisen luoti
ponnahti takaisin niin hirveätä vauhtia, että tempaisi pään siltä
sotamieheltä, joka oli tykin lauaissut, mutta ei siinä kyllä:
kuusitoista muuta sotamiestä, jotka läksivät pakenemaan Afrikan
rantaa kohti, nekin jäivät päätään vaille. Ja ennenkuin luoti oli
ennättänyt Berberiaan, katkaisi se satamassa kolmelta sotalaivalta
päämastot ja lensi sitten kaksisataa Englannin peninkulmaa sisämaahan
ja putosi erään majan katosta sisään, lyöden vanhalta eukolta, joka
seljällään makasi lattialla, ainoan hampaan rikki, ja pysähtyi
viimein hänen kulkkuunsa. Eukon mies, joka muutaman silmänräpäyksen
perästä saapui kotia, yritti kiskaisemaan luotia ulos, mutta se kun
istui kovin lujassa, hoksasi hän kaikeksi onneksi takoa sen vasaralla
muijansa vatsaan, josta se sitten aikaa voittaen tuli tavallisella
lailla ulos.

Tämä ei ollut ainoa palvelus, minkä meidän tykin luoti meille teki.
Ei siinä kyllä, että se työnsi vihollisen luodin edellämainitulla
tavalla takaisin, vaan kiskaisipa se vihollisten tykin irti lavetilta
ja paiskasi sen niin hirveällä voimalla erään laivan ruomaan, että
laiva täyttyi vedellä ja upposi, vieden meren pohjaan tuhatkunnan
matrosseja ja suuren määrän meri-sotamiehiä.

Olihan tämä tietysti erinomainen teko. En kumminkaan tahdo sitä
kokonaan oman itseni ansioksi lukea. Itse aate on kyllä luettava
minun ja minun älyni kunniaksi, mutta oli minulla siinä jonkun
verran sattumakin apunani. Perästäpäin sain tietää, että meidän
48-naulaisessa oli ollut kaksinkertainen panos: siitähän se kauhea
voima ja tuhoisa vaikutus.

Palkinnoksi minun osoittamastani avusta tarjosi kenraali Elliot
minulle upseerin valtakirjan, mutta minä kieltäysin vastaan-ottamasta
sitä, tyytyen vaan siihen kiitokseen, jonka hän samana iltana lausui
minulle koko kenraalistaabinsa läsnäollessa.


2. Pappina

Olen aina ihaillut Englantilaisia, ne kun ovat todellakin urhoollista
väkeä. Ja niinpä päätin olla linnassa niin kauan, että saisin vielä
kerran tehdä sen puolustajille jonkun palveluksen.

Kolme viikkoa äskeisen tapauksen jälkeen ilmaantuikin tilaisuus
siihen.

Papiksi puettuna minä läksin kerran kello yksi aamulla linnasta
ja pääsin kuin pääsinkin vartijalinjain läpi vihollisten leiriin.
Siellä menin siihen telttaan, johon kreivi Artois oli kutsunut koolle
korkeimmat päälliköt ja koko joukon upseereita, esittääkseen heille
suunnitelmansa huomista rynnäkköä varten.

Valhepukuni turvissa sain kenenkään estämättä olla läsnä heidän
keskusteluissaan.

Sotaneuvottelusta lähdettyään kävivät herrat levolle, ja pian oli
koko leiri, yksin vartijatkin, syvässä unessa. Minä heti työhön:
kiskoin tykit irti laveteiltaan, 48-naulaisista 24-naulaisiin saakka
-- niitä oli yhteensä kolmesataa kappaletta -- ja heitin ne noin
kolmen peninkulman päähän rannasta. Siellä ne sitten upposivat
meren syvyyteen. Täytyy tunnustaani, että tämmöinen työ ihan ilman
apulaista oli raskain, mitä milloinkaan olen tehnyt.

Suoritettuani kaiken tämän, minä raahasin kaikki lavetit ja rattaat
keskelle leiriä, ja jott'ei rattaiden kolina herättäisi ihmisiä,
kannoin ne yhdet kummassakin kainalossa kasaan, joka vähitellen
kohosi niin korkeaksi kuin Gibraltarin kalliot. Otin sitten palasen
48-naulaisesta ja iskin sillä tulta erästä kiviseinää vasten, joka
näytti olevan jäännöksiä maurilaisesta rakennuksesta ja ulottui
kolmattakymmentä jalkaa maan sisään, niin, iskin tulta, sytytin
luutun ja pistin koko kasan tuleen. Ohimennen olkoon mainittu, että
olin koko ampumavaraston heittänyt päällimmäiseksi. Koska minä,
varovaisesti kyllä, olin pannut kasan pohjalle kaiken sen, mikä
helpoimmin syttyy, niin leimusi pian aika rovio ilmivalkeassa.
Torjuakseni päältäni kaikki epäluulot, minä itse ensimmäiseksi
nostin hälyn. Leirissä syntyi kauhea hämmästys, arvaahan sen. Syyksi
otaksuttiin yleensä, että linnue oli yöllä tehnyt ulos-hyökkäyksen,
luusittuansa vartijat. Muutoin sen muka ei olisi onnistunut näin
perin pohjin hävittää kaikkia tykkejä.

Hallitukselle sittemmin annetuissa virallisissa kertomuksissa
puhutaan kyllä suurista tulipalon tuottamista tuhoista vihollisten
leirissä, mutta ei kukaan tiennyt, kuka sen oikeastaan oli
matkaansaattanut. Ja mahdotonta olisi ollut kenenkään tietääkään
sitä, sillä vaikka minä, yksin minä olen se, joka sinä yönä pelastin
Gibraltarin, en ole siitä kenellekään koskaan puhunut. En edes
ilmaissut asian todellista laitaa kenraali Elliotillekaan. Kreivi
Artois säikähti niin sanomattomasti, että pakeni sieltä kera väkensä
kaiken, juosten yhtämittaa neljätoistakymmentä päivää, kunnes
saapuivat Parisiin. Heidän kauhistuksensa oli niin suuri, ett'eivät
kolmeen kuukauteen voineet einettä suuhunsa panna; ilmasta vaan
elivät koko sen ajan.


3. Pommi ja sen seuraukset

Pari kuukautta sen jälkeen kuin olin piiritetyille tehnyt tämän
suuren palveluksen, istuin kerran illallisilla kenraali Elliotin
luona. Yks kaks tulee pommi -- minä nähkääs en ollut ennättänyt panna
vihollisen mörsäreitä menemään samaa tietä kuin tykkejä, -- tulee
pommi katon läpi ja iskee keskelle pöytää. Kenraali teki, niinkuin
jokainen hänen sijassaan olisi tehnyt: syöksi suin päin salista ulos.
Mutta minä sieppasin pommista kiinni, ennenkuin se pääsi räjähtämään,
ja vein sen erään kallion huipulle. Tästä tähystyspaikasta minä
huomasin rannanpuoleisella kukkulalla, jonkun matkan päässä
vihollisten leiristä, suuren ihmispaljouden. Paljaalla silmällä en
kumminkaan erottanut, mitä ne siellä tekevät. Otin teleskopini ja --
katso ne olivat vihollisia, ja heidän keskellään oli kaksi meidän
joukosta, muuan kenraali ja eräs översti, joitten kanssa olin vasta
eilen istunut illallisilla, ja jotka yön pimeässä olivat hiipineet
vihollisten leiriin. Nyt oli heidät otettu kiinni, ja parhaillaan
olivat viholliset vetämässä heitä hirteen.

Matka oli niin pitkä, ett'ei pommia käynyt viskaaminen sinne noin
vaan käsivaralta. Mutta silloin muistin kaikeksi onneksi, että onhan
minulla linko taskussani. Pistin pommin linkoon ja sinkautin sen
keskelle vihollisjoukkoa. Maahan tultuaan, se räjähti ja tappoi
kaikki muut, paitsi noita kahta englantilaista upseeria, jotka
onneksensa jo olivat hirressä. Pommista lensi muutamia siruja
hirsipuitten juureen, niin että ne kaatuivat kumoon.

Tuskin he olivat heilahtaneet maahan, niin jo koettivat arvata,
mitenkä kaikki tämä oli tapahtunut. Nähdessään vartijat ja pyövelit
ja koko ihmisjoukon makaavan hengettöminä, päästivät he toisiltansa
auki nuo hankalat ja ahtaat kaulaliinat, juoksivat rantaan,
hyppäsivät espanjalaiseen venheesen ja soudattivat itsensä omaan
rantaan.

Olin juuri kertomassa kenraali Elliotille, mitä tapahtunut oli,
kun he saapuivat meidän luoksemme. Siinä sitä sitten molemmin
puolin seliteltiin ja kiitoksia edeskannettiin, ja kovin hauskasti
vietettiin tämän merkillisen päivän ilta.


4. Kolme kuukautta kadoksissa

Pian sen jälkeen läksin Gibraltarista ja palasin Lontoosen, jossa
minulla oli yksi merkillisimpiä seikkailuja elämässäni.

Olin lähtenyt kerran Wappingin puolelle katsomaan muutamain Hampuriin
lähettämieni esineitten lastaamista laivaan. Palasin kotia Towerin
linnan kautta. Päivä oli kuuma, ja minua väsytti kovasti. Päästäkseni
siimekseen, päätin pistäytyä yhteen linnan monista tykeistä:
siinähän on niin mukava levätä. Tuskin olin kömpinyt sisään, niin
jo nukuinkin sikeään uneen. Mutta silloin sattui olemaankin neljäs
päivä heinäkuuta, kuningas Yrjö III:n syntymäpäivä, jonka kunniaksi
ammutaan kaikista linnan tykeistä. Ne oli ladattu jo aamulla, ja
kosk'ei kenenkään johtunut mieleenkään, että minä olisin yhdessä
niistä, niin lauaistiin minunkin tykkini, ja minut lennätti
kattojen yli virran toiselle puolelle kauaksi eräälle vuokratilalle
Bermondseyn ja Deptfordin välillä. Siellä minä putosin päistikkaa
suuren heinäpieleksen sisään, heräämättä ensinkään, huumauneena
arvatenkin kovasta täräyksestä.

Noin kolme kuukautta sen jälkeen nousi heinäin hinta niin
korkeaksi, että vuokraaja näki edulliseksi myödä heinävarastonsa.
Se pieles, jossa minä olin, oli suurin kaikista: siinä oli ainakin
viisisataa kuormallista. Siksipä alottivatkin siitä. Minä heräsin
kovaääniseen puheesen: ihmiset hääräilivät siellä, asetellessaan
tikapuita pielestä vastaan. Hiukan vielä unen pöppörissä ja oikein
käsittämättä, missä olenkaan, minä kavahdin ja aioin paeta, mutta
putosinkin suoraa päätä vuokraajan niskaan. Minä pääsin tuosta
törmäyksestä aivan ehjin nahoin, mutta sitä kauheammin kävi
vuokraajan: häneltä meni niskat nurin, ja siihen hän jäi eikä
hievahtanutkaan enää. Mieleni rauhoittui kumminkin, kun perästäpäin
sain tietää hänen olleen kuuluisan saiturin, joka piti viljojansa ja
muita maansa tuotteita niin kauan säilössä, kunnes niitten hinta oli
noussut suunnattomiin; silloin hän vasta rupesi myömään niitä. Tuo
väkivaltainen kuolema oli siis ansaittu rangaistus hänen suurista
rikoksistaan ja köyhälle kansalle oikea hyvä työ.

Kovin tuntui minusta kummalliselta liittää ajatukseni jälleen siihen
hetkeen, jolloin kolme kuukautta sitten olin nukahtanut tykin sisään.
Ja kuinka suuri olikaan ystävieni hämmästys, kun jälleen näkivät
minut! He olivat viikkomäärin turhaan tiedustelleet ja kuulustelleet
minua joka haaralta.



KOLMASTOISTA LUKU

Seitsemäs seikkailu merellä


Jääkarhuja

Kapteeni Phippsin, nykyisin lord Mulgraven, viimeisellä
pohjoisnapa-retkellä olin minäkin mukana, en upseerina, vaan muutoin,
ystävänä vaan.

Kerran, kun oltiin ylimmäisillä leveyspiireillä, otin minä taas
teleskopini, sen saman, joka minulla oli ollut mukana Gibraltarin
piirityksessä, ja tarkastelin tapani mukaan seutuja.

Noin puolen peninkulman päässä meistä näkyi suunnattoman suuri
jäävuori, ainakin niin korkea kuin laivan keskimasto. Vuoren
huipulla huomasin kaksi jääkarhua, jotka näyttivät olevan verisessä
taistelussa keskenään. Minä otin pyssyni, astuin alas jäälautalle
ja rupesin kiipeämään huippua kohti. Mutta se ei ollutkaan leikin
tekoa. Välisti minun piti hypätä hirvittäväin kuilujen yli, toisin
vuoroin taas oli jää niin siloista ja liukasta, että tuon tuostakin
menin kumoon. Vihdoin pääsin lähelle karhuja, mutta huomasin samalla,
ett'ei niillä olekaan taistelu mielessä; muutoin kisailevat vaan.

Minä laskin jo karhuntaljani arvon -- pedot olivat vähintäkin lihavan
härjän kokoisia kumpainenkin, -- mutta juuri kuin olin ojentanut
pyssyni, silloin lipesi minulta oikea jalka, minä kaaduin seljälleni
ja menin tainnoksiin. Toinnuttuani noin neljännestunnin kuluttua
hämmästyin kovin. Toinen pedoista oli kääntänyt minut alassuin ja
tarttunut hampaillaan minua vyötäisistä. Yläosa ruumistani oli karhun
mahan alla, jalat roikkuivat edessä. Ties minne se pahus olisi minut
raahannutkaan, mutta minä en häikäillyt: sieppasin jahtipuukkoni
ja sivalsin karhun vasemmasta takatassusta kolme varvasta poikki.
Silloin se päästi minut irti, kauheasti parkuen. Hetken kuluttua
se täytti minun päälleni, mutta minä laukaisin, ja peto vierähti
hengetönnä jäiselle tanterelle. Ikuista untaan se siinä kyllä
makasi, mutta pamaus oli herättänyt useampia tuhansia sen tovereita
ylt'ympärillä, ja nämä nyt suoraa päätä juoksemaan ja uimaan minua
kohti.

Tässä ei ollut aikaa siekailemiseen. Minä olisin ollut mennyttä
miestä, ellei sukkela juoni olisi äkkiä iskenyt mieleeni. Vähemmässä
ajassa, kuin taitavalta metsämieheltä menee jäniksen nylkemiseen,
olin minä kiskaissut karhulta taljan ja viskannut sen ylleni,
pistäen päänikin karhun pään sisään. Tuskin oli tämä tehty, kun
jo koko petojen lauma oli ympärilläni. Minä myönnän, että minut
tuossa tuuheassa turkissa löi välisti kuumaksi, vuoroin taas
hiukan puistutti. Mutta juoni onnistui mainiosti. Karhut tulivat
yksitellen, nuuskivat minua ja näkyivät pitävän minua veljenään.
Ja hyvin minä karhun näköinen olinkin. Jos olisin ollut hiukan
lihavampi, niin olisi yhtäläisyys ollut aivan hämmästyttävä, ja
olihan tuossa parvessa nuoriakin karhuja, jotka eivät olleet yhtään
lihavammat minua. Tarpeeksi haisteltuaan meitä, nimittäin minua
ja uhrini raatoa, suostuivat he minuun, ja meistä tuli pian hyvät
tuttavat. Minä matkin heidän liikkeitään ja viuhtomisiaan, vaikka
he murinassa ja mörinässä ja karjunnassa veivätkin voiton minusta.
Mutta niin karhua kuin olinkin ulkonaisesti, niin ihmistä minä olin
sisäpuolelta. Rupesin miettimään, millä keinoin minä tuota hauskaa
tuttavuutta voisin parhaiten hyödykseni käyttää.

Olin kerran kuullut erään sotalääkärin väittävän, että puukon pisto
selkärankaan tappaa heti. Päätin koettaa. Minä tartuin puukkooni,
ja iskin sillä suurinta karhua hartiain väliin. Olihan tuo kovin
uskallettua, sen myöntää jokainen, ja ilmankos minä olin hiukan
huolissani! Ellei peto heti heitä henkeänsä, niin palasiksi ne
minut repivät siihen paikkaan. Mutta yritys onnistui: karhu kaatui
hengetönnä jalkojeni juureen eikä edes muhahtanutkaan. Päätin
tehdä saman tempun muillekin. Eikä se vaikeata ollutkaan, sillä
vaikka karhut näkivätkin, kuinka heiltä velimiehiä kaatuu oikealla
ja vasemmalla, ei ne kumminkaan mitään pahaa aavistaneet, ne kun
eivät voineet käsittää syytä noihin yhtämittaisiin kellistymisiin.
Ja hyvä olikin, ett'eivät käsittäneet. Vihdoin ne makasivat kaikki
tuossa ympärilläni käpälät pystyssä, ja minä olin ylpeä kuin Simson,
lyötyänsä Filistealaiset.

Palasin sitten laivaan ja pyysin saada mukaani kolme neljäs-osaa
miehistöstä nylkemään karhuja ja kantamaan pöystejä laivaan.
Takakoivet otettiin vaan, muut osat paiskattiin mereen, vaikka olisi
niistäkin suolaamalla saanut kelpo paisteja.

Lontoosen palattuamme lähetin kapteeni Phippsin nimessä muutamia
pöystejä amiraliteetin lordeille, valtiovaraston lordeille, Lontoon
pormestarille ja kaupungin neuvoksille, samoin kauppiasyhdistyksille
ja jakelin loput ystävilleni. Kaikilta haaroin sain mitä hartaimpia
kiitoksia. Lontoon porvaristo julkilausui kiitollisuutensa sillä
tavoin, että kutsui minut joka vuosi niille juhlapäivällisille, joita
siellä pidetään pormestarinvaalin jälkeen.

Karhuntaljat minä lähetin Venäjän keisarinnalle, turkiksiksi
hänen majesteetillensa ja hovin korkeimmille henkilöille. Hänen
majesteetinsa kiitti minua omakätisellä kirjeellä, jonka hän lähetti
erityisen lähettilään tuomaan minulle.

Kapteeni Phippsistä päästettiin sittemmin semmoinen juoru liikkeelle,
että hän muka olisi päässyt paljoa pohjoisemmaskin, jos olisi
tahtonut. Katson velvollisuudekseni käydä häntä puolustamaan. Meidän
laivamme oli juuri pääsemäisillään pohjoisnavalle, mutta minä
lastautin sen niin suurella määrällä karhuntaljoja ja karhunpöystejä,
että olisi ollut sulaa hulluutta mennä enää kauemmas. Laiva ei olisi
kestänyt pienintäkään navakkaa tuulta, saatikka sitten jäävuoria,
joita niissä merissä niin viljalti uiskentelee.

Kapteeni Phipps on sittemmin monta kertaa pahoitellut, ett'ei hän
ollut osallisena sen päivän urhotyössä, -- hän nimittää sitä päivää
sattuvasti kyllä karhuntaljain päiväksi. Hän kadehtii minulta
kunniata ja koettaa sitä kaikin tavoin supistella. Olemme usein
kiistelleet tuosta asiasta keskenämme, ja on meidän välimme vielä
tänäkin päivänä vähän niin ja näin. Hän väittää esimerkiksi, ett'ei
tuo karhujen puijaaminen ollut konsti eikä mikään, kun minulla oli
karhuntalja ylläni; hän muka olisi mennyt heidän keskelleen ilman
valhepukua ja olisi täydelleen käynyt karhusta.

Mutta tämä on niin arkaluontoinen asia, ett'ei sivistynyt mies
uskalla siitä liian kiivaasti kiistellä Englannin jalon peerin kanssa.



NELJÄSTOISTA LUKU

Kahdeksas seikkailu


Turkinpyitä valtamerellä

Kuljin kerran kapteeni Hamiltonin laivalla, matkalla Englannista
Itä-Indiaan. Mukana oli minulla muuan lintukoira, Tray, sanan
täydessä merkityksessä aivan korvaamaton hurtta.

Eräänä päivänä, ollessamme tarkkojen laskujen mukaan vähintänsä
kolmensadan peninkulman päässä rannasta, huomasin Trayn äkkiä käyvän
asentoon. Tuo tuntui kovin oudolta, mutta samassa asennossa se seisoi
toista tuntia yhtämittaa. Minä huomautin kapteenille ja upseereille
tämän kummallisen ilmiön ja vakuutin, että maa mahtaa olla lähellä,
koskapa koirani seisoo lintua. Minulle naurettiin pilkallisesti
vasten silmiä, mutta siitä ei minun luottamukseni koiraan rahtuakaan
vähentynyt.

Väiteltiin sinne tänne, kunnes minä vihdoin sanoin luottavani koirani
nenään enemmän kuin koko laivalla olevain silmiin. Puolen tunnin
perästä viimeistäkin kohdataan lintuja, intin minä, ja panin vetoon
sata guineata -- juuri laivamaksuni.

Kapteeni Hamilton, ylipäänsä kunnon mies kaikin puolin, räjähti
nauramaan, kutsutti mr Crawfordin, laivan lääkärin, ja käski hänen
koettamaan minulta valtasuonta. Tieteen mies teki työtä käskettyä
ja julisti minut täysin terveeksi. Sitten he puhelivat sopottamalla
keskenänsä, mutta minun onnistui sittenkin saada joitakuita sanoja
selville.

-- Mies ei ole täysijärkinen, -- puhui kapteeni; en minä saata
hyvällä omallatunnolla lyödä vetoa hänen kanssaan.

-- Minä olen aivan toista mieltä, -- vastasi lääkäri. -- Paronissa
ei ole mitään vikaa. Hän luottaa vaan koiransa vaistoon enemmän
kuin meidän upseeriemme tietoihin. Vetonsa hän menettää, se on
varma, mutta menettäköön; miksikäs lähtee niin julkeasti väittämään
päättömiä!

-- Minä tekisin väärin, jos suostuisin vetoon, -- sanoi kapteeni
jälleen. -- Mutta sillähän siitä pääsen, että vedon lyön ja annan
voittamani rahat takaisin.

Tray oli koko ajan seisonut samassa asennossa, ja se se yhä enemmän
vahvisti minua uskossani. Minä ehdotin toistamiseen vetoa, ja se
lyötiinkin.

Laivan perässä oli meillä venhe, josta merimiehet parhaillaan tyvenen
aikana onkivat kaloja. Tuskin oli veto erotettu, niin jo puuttui
heille onkeen tavattoman suuri merikala, joka heti kohta hinattiin
kannelle. Vatsa viillettiin siltä auki ja -- mitäs siellä löytyi?
Kuusi paria eläviä turkinpyitä!

Lintuparat lienevät olleet kalan vatsassa jo kauan aikaa, koskapa
yksi niistä oli paraillaan hautomassa viittä munaa, ja yhdestä
munasta oli poikanen juuri pistämäisillään päätään ulos silloin kuin
kalan vatsa halaistiin.

Samaan aikaan oli laivalla kissa saanut poikia, ja nyt me kasvatimme
linnunpoikaset yhdessä kissanpoikain kanssa, ja emäkissa se piti
niitä yhtä rakkaina kumpaisiakin. Aina sille hätä käteen, jos
yksikään linnunpoikasista sattui joutumaan vähän kauemmas eikä heti
kohta tullut takaisin.

Meidän saaliiksemme kun oli tullut neljä emälintua, jotka aina
vuorotellen munivat, niin oli meillä linnunpaistia pöydässä koko
matkan.

Palkitakseni uskollista koiraani, joka oli minulle tuottanut
sata guineata, annoin minä sille joka kerta kaikki linnunluut
päivällispöydästä. Sai se joskus koko linnunkin.



VIIDESTOISTA LUKU

Matkustus maan sisimmissä ja muita merkillisiä seikkailuja


1. Etnan sydämessä

Olin lukenut erään kirjan, nimeltä "Matkustus Siciliassa", ja mieleni
rupesi tekemään saada nähdä Etnan vuorta. Heti läksinkin matkalle ja
saavuin muitta mutkitta Siciliaan, vuoren juurelle.

Aamulla sitten aloin astua vuoren huippua kohti, lujasti päätettyäni
päästä näkemään vuoren sisustaa, maksakoon vaikka henkeni. Peräti
vaivalloisen matkan jälkeen, jota oli kestänyt runsasta kolme tuntia,
pääsin vihdoin huipulle. Kolme viikkoa oli tulivuori jo pitänyt jyryä
ja jyminää.

Etnasta on aikoinaan niin paljon kirjoiteltu, että jokainen tuntee
tämän kuuluisan tulivuoren. En siis ota lisätäkseni mitään, minkä
muut kukaties tietävät paremmin kuin minä. Ja vähemmällähän sitä
paitsi pääsen.

Kolmasti kuljin aukon ympäri -- se on muodolleen kuin mikä ratti,
-- mutta huomattuani, ett'ei siitä sen parempaa tule, tein tuiman
päätöksen ja hyppäsin aukosta sisään. Tuskin olin sen tehnyt, niin jo
tuntui kuin olisin hyvässäkin hikikylvyssä: hehkuvia hiiliä lenteli
ylt'ympärilläni, ja ne polttivat ruumistani aivan armottomasti.

Kova oli vauhti, jolla nuo hehkuvat aineet sinkoilivat ylös, mutta
sitäkin kovempaa vauhtia minä vaivuin yhä alemmas, ja niin pääsin jo
muutaman silmänräpäyksen perästä pohjalle. Minä avasin silmäni ja --
mitä minä näen? Edessäni oli itse Vulkanus, Kyklopit ympärillään.
Nämä herrat, jotka minun järkeni oli jo aikoja sitten siirtänyt
tarujen maailmaan, olivat kolmisen viikkoa olleet riidassa keskenään.
Siitä se jyry ja jyminä. Minun ilmaantumiseni vaikutti kuin mikä
taikavoima: rauha ja sovinto veljesten kesken syntyi heti.

Vulkanus astua lynkytti heti kaappinsa luo, toi sieltä voiteita ja
laastaria ja puoskaroitsi minua omin käsin. Hetken kuluttua haavani
olivat ummessa. Sitten hän tarjosi minulle virvoituksia, pullon
nektaria ja muita makeita viinejä, joita vain jumalat ja jumalattaret
juovat. Matkan vaivoista hiukan toinnuttuani, hän esitti minulle
puolisonsa, Venerin, ja pyysi hänen pitämään minusta hyvää huolta.
Kun vieläkin aattelen kaunista huonetta, johon hän minut saattoi,
pehmeitä istuimia, joihin hän minut pani istumaan, ja koko hänen
suloista olentoansa, niin ihastus yhä vieläkin mieleni täyttää.

Vulkanus antoi minulle tarkan kuvauksen Etnasta. Hän selitti, ett'ei
koko vuori ole muuta kuin suunnaton poroläjä hänen hormeistaan.
Usein hänen täytyy, kertoi ukko, rangaista väkeänsä, ja silloin
hän vihoissaan viskaa heihin hehkuvia hiiliä, mutta miehet osaavat
useinkin niin nokkelasti väistyä syrjään, että hiiliä sinkoilee maan
pinnalle saakka, joten häneltä varastot vähenevät.

-- Meillä, -- kertoi hän -- riittää riitoja välistä kuukausmäärin,
ja niistä seuraa niitä ilmiöitä, joita te, maanpäälliset, sanotte
luullakseni purkauksiksi. Vesuvius on sekin minun pajojani. Täältä
käy sinne meren-alainen käytävä, kolmesataa viisikymmentä peninkulmaa
pitkä. Riidat ne sielläkin saavat teidän "purkauksianne" aikoin.

Jos nämä vanhan herran opetukset olivat huvittavia, niin oli
seurustelu hänen puolisonsa kanssa sitäkin mieluisampaa. Enkä minä
luullakseni olisi tästä maan-alaisesta linnasta milloinkaan lähtenyt,
elleivät pahat kielet olisi lietsoneet luulevaisuuden liekkiä vanhan
herran sydämeen. Ja niinpä hän eräänä päivänä, ennakolta minulle
hiiskahtamattakaan, otti minua niskapäästä ja vei minut erääsen
huoneesen, jota en ollut tähän asti nähnytkään. Siellä hän nosti
minut jonkun kaivon tapaisen suulle ja lausui:

-- Kiittämätön kuolevainen! Palaja taas takaisin siihen maailmaan,
jostas tullutkin olet!

Ei sallinut sanoa sanaakaan puolustuksekseni, vaan niin heittikin
minut suoraa päätä alas pohjattomuuteen.


2. Maan läpi

Minä lensin alas yhä enenevällä nopeudella, kunnes menin tainnoksiin.
Mutta äkkiä minä taas virkosin: tunsin olevani auringon valaisemassa
vedessä. Minä kun olen hyvä uimari, niin tuntui nyt, äskeiseen
huimaan matkaani verraten, ihan kuin olisin paratiisissa.

Tähystelin joka haaralle, mutta pelkkää vettä vaan oli kaikkialla.
Lämpömäärä oli aivan toisellainen kuin siellä Vulkanus herran
hovissa. Vihdoin siinsi taivaanrannassa joku esine, suuri kuin
suunnaton kallio. Se näytti uivan minua kohti. Pian huomasin sen
uivaksi jäävuoreksi. Nousin siihen ja löysin monen haeskelun perästä
sellaisen kohdan, josta pääsi kiipeämään ylös huipulle.

Suureksi harmikseni ei näkynyt sinnekään maata, ei niin merkkiäkään.
Vihdoin, illalla myöhään, huomasin laivan, joka läheni jäävuorta.
Heti kuin se oli tullut kuuleman päähän, huusin minä, minkä jaksoin.
Sieltä vastattiin hollanninkielellä. Minä mereen taas ja uin laivan
luokse, johon minut kohta nostettiin. Minä kysyin, missä ollaan.
Etelä-Jäämerellä, vastattiin. Nyt oli asia selvä. Olin Etnasta
lähtien pudonnut maan keskuksen halki Etelä-Jäämereen. Se onkin
paljoa lyhempi matka kuin maan ympäri. Ennen minua ei ole kukaan tätä
reittiä kulkenut, ja ensi kerran, kun uudestaan tämän matkan teen,
olen antava kertomuksen havainnoistani, jotka epäilemättä tulevat
olemaan varsin huvittavia.

Nautittuani muutamia virvoituksia, panin maata.

Ovat ne sentään tylyä väkeä, nuo Hollantilaiset! Seuraavana
päivänä kerroin upseereille seikkailuistani juurta jaksain ja
vaatimattomasti, niinkuin vast'ikään olen kertonut, mutta kapteeni
ja moni muu vetivät suunsa hyvin epäilevään virnistykseen. Koska he
kumminkin olivat niin ystävällisesti ottaneet minut laivaansa, ja
koska minun täytyi olla heille hengestäni kiitollinen, olin pakotettu
ääneti nielaisemaan tämän loukkauksen.

Tiedustin sitten, mihinkä heillä matka, ja sain tietää laivan olevan
löytöretkillä. Jos se on totta, mitä olin heille kertonut, sanoivat
he, niin ollaan nyt matkan perillä. Olimme juuri sillä väylällä,
jota kapteeni Cook oli purjehtinut, ja pääsimme seuraavana päivänä
Botany-Bayhin, seutuun, johon Englannin hallituksen ei pitäisi
lähettää huonoa väkeänsä rangaistukseksi, vaan hyviä kansalaisiansa
palkinnoksi, -- niin ihana ja kaunis on tämä maa.


3. Juustolla

Botany-Bayssa viivyttiin kolme päivää. Neljäntenä päivänä,
sieltä lähdettyämme, nousi hirmuinen myrsky. Se repi meiltä
purjeet palasiksi, taittoi puukipröötyn ja paiskasi pramitangon
kompassikojuun, niin että kompassi meni säpäleiksi. Ken on merellä
ollut, hän tietää, mitä tuollainen tapaus merkitsee.

Myrsky taukosi vihdoinkin. Hiljainen tuuli vaan työnteli laivaa.
Näin se sitten meidän alus ajelehti kolme pitkää kuukautta ja lienee
kulkenut suunnattomat matkat. Äkkiä jouduttiin ihan uusiin oloihin.
Meidän tuli kaikkien niin hyvä ja hauska olla: nenään löyhähteli mitä
suloisimpia balsamituoksuja; itse merikin näytti nukkuneen --: se ei
ollut enää vehreätäkään värilleen, vaan valkoista.

Pian tuli maa näkyviin ja rannassa jonkun matkan päässä satama,
varsin avara meidän mielestä. Laskettiin siihen. Vesi ei siinä
ollutkaan vettä, vaan makeinta maitoa. Noustiin maihin ja huomattiin,
että koko saari oli suunnattoman suuri juusto. Kenties emme olisi
siitä seikasta selvää saaneetkaan, ellei muuan merkillinen sattuma
olisi johtanut asian perille. Meillä oli laivassa matrossi, jolla oli
luonnostaan tavaton inho juustoa vastaan. Maihin astuttuaan hän meni
heti tainnoksiin. Toinnuttuansa hän pyytämällä pyysi, että juusto
hänen jalkainsa alta otettaisiin pois. Ruvettiin peräämään: mies oli
oikeassa. Saari oli, kuten jo sanoin, yhtä ainoata suurta juustoa.
Enimmät asukkaat käyttivät ruokanaan maata jalkainsa alta. Yön
aikaan täyttyivät kuopat jälleen. Oli siinä maassa myös koko joukko
viinamäkiä. Niissä kasvaneita rypäleitä kun pusersi, niin maitoa
niistäkin läksi.

Saaren asukkaat olivat kookasta, solakkaa väkeä, useimmat yhdeksän
jalkaa korkeita. Heillä oli kolme jalkaa ja yksi käsi, aika-ihmisillä
sitä paitsi sarvi otsassa. Merkillisen nokkelasti he liikkuivat
maidon pinnalla, niinkuin me kävelemme niityllä, uppoamatta,
vajoamatta.

Tällä saarella elikkä, paremmin sanoen, tällä juustolla kasvoi
suuria viljavainioita. Tähkät olivat pään kokoisia, ja leipä niissä
joutui ihan valmiiksi. Kulkiessamme tämän juuston poikki, kohtasimme
yhdeksän virtaa; seitsemässä vuoti maitoa, kahdessa viiniä.

Kuusitoista päivää astuttuamme, tultiin vihdoin saaren vastakkaiselle
rannalle. Siellä oli avarat tasangot tuollaista vanhettunutta,
viheriää juustoa, joista herkkusuut niin suurta melua pitävät. Matoja
siinä emme löytäneet, vaan sen sijaan upeita hedelmäpuita, täynnään
kirsikoita, aprikooseja, persikoita ja tuhansia muita lajeja, joita
emme kaikkia tunteneetkaan. Näissä peräti pitkissä ja paksuissa
puissa oli suunnattomat määrät linnunpesiä. Niinpä oli siellä
jäälinnun pesä, ympäri mitaten viisi kertaa niin suuri kuin St.
Paulin kirkon kupu ja sanomattoman taidokkaasti tehty paksuista ja
pitkistä hirsistä. Siinä oli, jos oikein muistan, viisisataa munaa,
joista pienin viinitynnyrin kokoinen. Poikasia emme nähneet, mutta
piipitystä kuului. Suurella vaivalla saimme yhden munan rikki, ja
silloin sieltä tuli näkyviin poikanen: noin kaksikymmentä kertaa niin
suuri kuin korppikotka. Tuskin oli poikanen päässyt munasta, niin jo
tuli emä, hyökkäsi meidän joukkoomme, tarttui kynsillään kapteenia
niskasta kiinni ja nosti hänet peninkulman verran ylös. Siellä se
pieksi häntä siivillään ja viskasi viimein mereen.

Hollantilaiset ovat mainioita uimareita. Niinpä kapteenikin jonkun
ajan perästä taas liittyi meihin, ja sitten palasimme laivalle
takaisin, mutta aivan toista tietä. Paluumatkalla oli meillä
tilaisuus tehdä uusia hauskoja havaintoja. Muun muassa ammuimme
siellä kaksi varsin kummallista puhvelihärkää: niillä oli ainoastaan
yksi sarvi, sekin ihan silmien välissä. Paha oli meillä mieli siitä,
että tulimme ne ampuneiksi, sillä perästäpäin saimme kuulla, että
alkuasukkaat kesyttivät niistä vetojuhtia ja ratsuja. Liha kuului
olevan erinomaisen hyvää, mutta aivan tarpeetonta sellaiselle
kansalle, joka elää pelkästä maidosta ja juustosta.

Pari päivää ennenkuin olimme saapuneet laivalle, näimme kaksi miestä
riippumassa jaloistaan puussa. Minä tiedustin, mistä rikoksesta
heille näin hirmuinen rangaistus on tuomittu, ja sain tietää
heidän käyneen ulkomailla ja sieltä kotia tultuansa lasketelleen
kaikenlaisia valheita maista, joissa eivät olleet käyneetkään, ja
seikkailuista, joita ei ollut tapahtunutkaan. Minun mielestäni
oli rangaistus varsin kohdallaan, sillä matkustajan ensimmäinen
velvollisuus on pysyä totuudessa.

Tultiin siitä sitten laivaan, nostettiin ankkuri ja sanottiin
jäähyväiset tälle merkilliselle saarelle. Rannan puut, joista
muutamat olivat hyvin pitkiä, tekivät meille kaksi kumarrusta
yht'aikaa ja samassa tahdissa ja oikenivat sitten jälleen entiseen
asentoonsa.


4. Valaskalan vatsassa

Harhailtiin sitten merellä kolme päivää taivas ties missä, sillä
kompassiahan meillä ei ollut. Tultiin vihdoin sellaisille ulapoille,
missä vesi oli ihan mustaa. Me maistoimme tätä samean näköistä
vettä, ja katso se olikin mitä armainta viiniä! Töin tuskin saatiin
merimiehet estetyiksi juomasta itseänsä humalaan. Mutta eipä tuota
iloa pitkälle piisannut, sillä pian alkoi laivan ympärillä vilistä
valaskaloja ja muita jättiläismäisiä kaloja. Oli siellä semmoinenkin,
ett'ei pyrstöä näkynyt, vaikka kiikarillakin katsottiin. Pahaksi
onneksi huomattiin tuo hirviö vasta silloin kuin se oli ihan lähellä
laivaa. Yksi ahmaus vaan, niin jo oli koko laiva mastoineen päivineen
sen kulkussa.

Jonkun ajan perästä peto aukaisi hirmuisen kitansa, nielläkseen
suunnattoman määrän vettä, ja sen mukana solui sitten laiva hirviön
mahaan. Siellä me sitten täydessä tyvenessä heitimme ankkurin. Ilma
oli siellä jotenkin helteistä ja umpeaa. Mahassa näimme sitten
ankkureita, köysiä, ruuhia, pursia ja monen monta laivaa, toiset
täydessä lastissa, toiset tyhjillään. Niitten oli käynyt samoin kuin
meidänkin. Täytyi yhtämittaa pitää tulisoihtuja palamassa, meiltä kun
puuttui sekä aurinko että kuu ja taivaan tähdet. Kahdesti päivään
kelluttiin ulapalla, ja kahdesti olimme pohjassa kiinni. Silloin näet
kuin peto juoda huhmasi, silloin oltiin väljillä vesillä, ja kun
se syöksi vedet suihkuna ilmaan, silloin käytiin pohjaan. Tarkkain
laskujen mukaan oli hirviön härppäämää vettä niin paljo kuin Geneven
järvessä, joka ympäri mitaten on kolmekymmentä peninkulmaa.

Vankeutemme toisena päivänä tässä pimeässä valtakunnassa
uskalsin minä kapteenin ja muutamain upseerien seurassa lähteä
tarkastusretkelle, laivan istuessa pohjassa kiinni. Meillä oli
tulisoihdut joka miehellä, ja siten me vähitellen kohtasimme
kymmenentuhatta miestä, kaikki samassa tilassa kuin mekin. He
neuvottelivat siitä, millä keinoin päästä täältä pois. Muutamat
olivat olleet siellä jo monta vuotta. Mutta juuri kuin puheenjohtaja
oli selittämässä meille, mistä tässä on kysymys, rupesi tuota
pahuksen petoa janottamaan, ja vetten paljoudet hyökkäsivät
sellaisella vauhdilla sisään, että parahiksi ennätti jokainen
laivaansa. Muutamat, jotka olivat vähemmin ketteriä kuin me, saivat
pelastua uimalla.

Heti kuin oli päästy kuiville, kokoonnuttiin taas neuvottelemaan.
Minut valittiin puheenjohtajaksi, ja minä ehdotin, että kaksi pisintä
mastopuuta kiinnitettäisiin päittäin yhteen, ja samassa kuin peto
ensi kerran aukaisee kitansa, pystytettäisiin puu sillä tapaa,
ett'ei peto enää saisi leukojaan yhteen. Tämä ehdotus hyväksyttiin
yksimielisesti ja sata väkevintä miestä määrättiin panemaan sitä
toimeen. Tuskin oli mastot minun johdollani saatu yhteen, niin jo
tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Hirviötä rupesi haukottamaan, ja
silloin me iskimme maston niin, että alapää tuli kiinni kieleen ja
yläpää kitalakeen. Nyt siltä jäi kita ammolleen.

Heti kohta kuin taas oltiin syvillä vesillä, noustiin venheisin ja
päästiin vihdoin ihmisten ilmoille. Oli se riemunhetki sentään,
kun taas saatiin nähdä auringon paistetta, jota vailla oli
oltu neljätoistakymmentä päivää. Kun sitten kaikki alukset oli
saatu hirviön mahasta ulos, oli meitä kokonainen laivasto: noin
viisineljättä laivaa kaikenlaisista maista. Mutta mastot jätettiin
pedon kitaan pystyyn, jott'ei muitten, jotka tämän kidan kohdalle
sattuvat, kävisi yhtä onnettomasti kuin meidän.


5. Kaspian merellä

Päästyämme vankeudesta, oli meillä ensimmäisenä huolena saada tietää,
missä tienoin maailmaa nyt ollaan. Kauan kesti tätä seikkaa pohtia.
Vihdoin onnistui minun, entisten havaintojeni perustuksella, saada
selville, että me olimme Kaspianmeressä. Mutta koska tämä meri
ei ole yhteydessä minkään muun meren kanssa, oli meidän mahdoton
käsittää, millä lailla meidät oli tänne heittänyt. Muuan juustosaaren
asukkaita, jonka olin ottanut mukaani, selitti tämän asian varsin
järkevällä tavalla: peto, jonka mahassa me olimme olleet niin kauan,
oli tullut tänne maan-alaisia meriä myöten.

No niin, täällä sitä nyt kerta oltiin ja sillä hyvä. Täysissä
purjeissa laskettiin rantaan, ja minä nousin ensimmäisenä maihin.

Tuskin olin astunut jalkani kuivalle maalle, kun jo lihava karhu
ryntäsi päälleni.

-- Jaha! -- arvelin minä. -- Niin tulit kuin käskettynä.

Minä tartuin sitä etukäpäliin ja puristin niitä niin hartaasti, että
karhulta pääsi parku. Min'en ollut tuosta millänikään, vaan pitelin
pitelemistäni tassuista kiinni hamaan siihen asti, kunnes peto kuoli
nälkään. Tämä kohotti minut karhujen maailmassa sellaiseen arvoon ja
kunniaan, ett'ei sen koommin ole karhu enää ikinä kimppuuni käynyt.


6. Hyvä koira kuoltuaankin

Matkustin sieltä sitten Pietariin, jossa eräältä vanhalta
tuttavaltani sain peräti mieluisan lahjan, nimittäin koiran, sen
saman nartun pentuja, joka, niinkuin muistettanee, oli kerran ajanut
minulle kuusi jänistä yhtähaavaa. Pahaksi onneksi sattui muuan
kömpelö metsästäjä ampumaan sen kuolijaksi, lauaistuaan haulikkonsa
muka lintuparveen. Minä teetin tuon kelpo elukan nahasta itselleni
liivit, ja ne ne minua vieläkin saaliin jäljille saattavat. Päästyäni
näet pyssyn kantaman päähän, kirpoaa liivistä nappi siihen suuntaan,
missä otus on, ja minulla kun pyssy on alati ladattuna, niin ei
saalis minulta milloinkaan pääse pakoon.

Tällä haavaa on liiveissäni vielä kolme nappia. Kun tästä taas alkaa
metsästys-aika, neulotan niihin kaksi uutta nappiriviä. Ken sitten
minua kunnioittaa käynnillänsä, hänen ei tule ikävä olla.

Mutta tähän nyt tällä erää tarinani päättykööt.

Hyvää yötä!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Paroni von Münchhausenin retket ja seikkailut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.