Title: Onnelliset - Kotiopettajatar onnellisten perheessä
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Onnelliset - Kotiopettajatar onnellisten perheessä" ***


ONNELLISET

Kotiopettajatar onnellisten perheessä


Kirj.

HILJA KAHILA [ARVID JÄRNEFELT]



Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1916.



SISÄLLYS:

Hukattu avain.

Ensimmäinen osa. Jöije.

 Paroonitar.
 Parooni.
 "Morsian".
 Jöije kertoo.
 Martti.
 Onnettomuuksien keskellä.
 Jöijen kirjeet.
 Luonnon häät.

Toinen osa. Martti.

 Toisen osan esipuhe.
 Martti kirjoittaa.
 Lumien keskellä.
 Filosoofi.
 Kulkusten helinää.
 Sulkumerkkien välissä.
 Jöijen tunnustuksia.



HUKATTU AVAIN.


"Romaaniksi" en olisi ikinä hirvinnyt tätä kirjoittamaani havaintojen
sarjaa sanoa. Mutta kun kustantajani palautti minulle käsikirjoituksen
lopullista viimeistelyä varten, hämmästyin suuresti siitä, että hän oli
teokseni siksi ristinyt. Ja minun täytyy nyt tehdä vielä tämä pikku
esipuhe, alkaakseni suoranaisilla anteeksipyynnöillä.

Hän sanoo kirjaani "romaaniksi" ilmeisesti vain sillä perusteella, että
siinä niinkuin aina romaaneissa käsitellään kahden rakastuneen asioita.
Mutta jos vene on aina vesillä, niin ei silti kaikki mikä on aina
vesillä ole veneitä. Mitään todenperäistä, järjellistä yhteyttä ei
kirjani ja "romaanin" välillä ole. Minulla ei ole vähintäkään käsitystä
siitä, miten kaunokirjallista teosta pitäisi perustuksilleen
suunnitella saati sitten rakentaa. Taide ei kuulu alaani. Minua on aina
hirvittänyt taidearvostelujen mutkikkaat, viisaat ja syvämieliset
selostelut, ja heidän ruoskiessaan onnettomia takapajulaisia
nykyaikaisuuden puhdasoppisella vitsalla olen salaisesti mielessäni
aina kiittänyt onneani, etten ole milloinkaan tehnyt itseäni
syylliseksi kaunokirjailemiseen. Mutta nyt he tuon pelkän nimityksen
vuoksi ryhtyvät minuakin rusikoimaan, ottaen puheeksi kokonaisuuden ja
erikoisuudet ja sommittelun ja luonteiden kuvaukset ja tapausten
johtumisen luonteista tai niiden luonteista johtumattomuuden, vieläpä
ottavat ehkä arvostellakseen "tyyliäni". Herranen aika! Minä en tiedä
mitä tyyli onkaan. Minä kirjoitan vain niinkuin puhutaan ja aina salaa
häpeän, jos satun sanomaan jotain kaunopuheisuuden vuoksi. Kaikki nuo
kaunokirjalliset vaatimukset ovat seikkoja, joita vaivoin ymmärrän ja
joihin en ainakaan ole pannut minkäänlaista huomiota, mieleni ollessa
kaiken aikaa kiintyneenä ainakin uudempien taidekäsitysten mukaan
epäkaunokirjalliseen tarkoitusperään.

Tämä tarkoitusperä on erään hukkaantuneen avaimen etsiminen.

Joku alkaa kysellä: missä avain on? -- Toiset eivät ota ensin
kuullakseen. Kaikistako piironginavaimista kannattaisi asioitansa
keskeyttää? Hakekoon, joka on avaintansa vailla. -- Mutta inttämiset
uudistuvat ja vihdoin selviää kaikille, että tällä kertaa onkin
telaunut itse eloaitan suuri avain. Silloin pysähtyvät toimissaan
vakaatkin miehet ja alkavat etsiskellä, päivitellen, kuinka niin suuri
ja tärkeä avain onkaan voinut hukkaan joutua. Ja kohta on hakemisen
touhu levinnyt miehestä mieheen, kylän äärimmille kujille. Sillä
jokainenhan ymmärtää mikä sanomaton hämminki syntyisi, jos ei enää
eloaittaan päästäisi. Eloviljoistahan kaikki elävät. Ei olisi muu
neuvona kuin kutsua se nokisilmä rautakoura, kyrmyniska, puolikuuro
kalkuttaja, seppä pihtineen ja murtokankineen. Ryskyen pirstoutuisivat
hänen käsissään ovipielet tai hän nostaisi oven peräti saranoiltaan,
jättäen kellumaan suuren munalukon varaan. Avaimin tai avaimetta --
eloaittaan _on_ päästävä.

Ja kuitenkin saattaa muutamanlaiseen aittaan olla lukittuna vielä
tärkeämpääkin tavaraa kuin viljaa. Avain ei kyllä ole sen kummempi. Se
kääntyy lukossa aivan kevyesti. Miehen kouraisua kaipaamatta ovi aukeaa
sillä yhtä helposti lapsen hennosta kosketuksesta kuin vanhuksenkin
vapiseville sormille. Mutta varjele vakainen Luoja sitä avainta
telaumasta! Ovi ei nouse saranoilta väkivoimin, lukkoa eivät murra
mitkään rautakanget eivätkä aukaise konstikkaimmatkaan tiirikat.
Avaimetta pysyy ovi ikuisesti suljettuna.

Se ovi on ovi onneen ja avain on onnen avain.

Kuitenkin, jos alkaisi kysellä: missä onnen avain on? tai, kellä se on?
niin ei kukaan voisi sanoa: minulla. Sillä onnen avain on kuin onkin
kadoksissa. Ja on ollut jo monen monta aikaa, niin kauan että ihmiset
ovat herenneet sitä hakemasta, jopa uskomasta sen milloinkaan olleen
heidän hallussaan. Totta onkin, että ajat, joina varmuudella voi sanoa
onnen olleen ihmislapsen omana, ovat historiantakaisia, jopa
verhottuina jonkinlaiseen satumaisuuden huntuun, mikä tekee ne
nykyisille ihmisille epäselviksi, miltei luoksepääsemättömiksi.
Tinkimätöntä onnea emme näet koko historiassa kohtaa mistään lähempää
kuin vasta paratiisin kertomuksesta eli Aatamin ja Eevan elämästä ennen
heidän syntiin lankeemustansa. Ja nykyiset ihmiset pitävät ehkä
syystäkin mahdottomana sellaista vaatimusta, että heidän tulisi hakea
onnen avainta niistä periaatteista, joita Aatamin ja Eevan oli,
onnellisia ollakseen, noudattaminen hyvän ja pahan tiedon puun suhteen.

Nyt on asianlaita kuitenkin se, että tämän kirjoittaja on aivan
nykyisten ihmisten keskuudessa tavannut erään peräti onnellisen
pariskunnan, niin onnellisen, ettei todella saata kuvitella itse
paratiisilaistenkaan onnea sen suuremmaksi. Jos pitäisi ne rinnastaa,
panisi päinvastoin etusijalle tämän nykyisen pariskunnan. Sillä
vaikkapa olettaisikin Aatamin ja Eevan onnen perustuneen siihen, että
he olivat alun pitäen rakastuneet toisiinsa, niin oli heidän onneansa
tukemassa kuitenkin monet edullisesti vaikuttavat ulkonaisetkin seikat.
Vaikeako oli olla onnellinen, kun eli ihanan luonnon helmassa, kun oli
olemassa ihanteellinen suhde ympäristöön, kasvikuntaan, eläimiin,
täydellinen häiritsemättömyys, vapaus kaikesta syrjäisestä
sekaantumisesta heidän kahden elämään ja vihdoin heidän oma pyhä
alastomuutensa, joka salli heidän aina esiintyä toisilleen Luojan
itsensä valitsemassa, siis mahdollisimman kauniissa ihmispuvussa,
heidän milloinkaan tarvitsematta esimerkiksi varojen puutteen tähden
tehdä sellaisia salahavaintoja, että toisen uuden uutukainen puku hänen
tietämättään sopiikin aivan säälittävän huonosti. Mutta meidän nykyistä
pariskuntaamme eivät mitkään ulkonaiset onnen edellytykset suosineet.
Päinvastoin. Luonnottomat olot, köyhyys, sukulaisten sekaantuminen ja
monet muut seikat, kaikki, kaikki oli heidän onneansa vastaan, ja
kuitenkin heidän onnensa paistoi kuin aurinko pimeyden keskellä. Tämä
on jotain enempää kuin paratiisi.

Ei ole tietenkään ihmisen vältettävissä sellaiset ulkonaiset seikat,
kuin vastoinkäymiset, ystävien, läheisten kuolema, yhtä vähän kuin
omakaan kuolema tai sairaus tai vaikkapa vain kompastuminen liukkaaseen
katukäytävään ja takaraivon murtuminen. Jos jonkun onnistuu
mahdollisimman kauan välttää kaikkia tämäntapaisia vastoinkäymisiä,
niin ei se estä häntä käymästä koko ikäänsä happamen näköisenä ja
valittamasta elämänsä surkeutta. Sitäkin ihmeteltävämpää on siis
sellaisten ihmisten onni, joiden elämä on täynnänsä ulkonaisia
vastoinkäymisiä. Ja juuri tuo ihmeellinen seikka, että mainitun
ihmisparin onni näin kukoisti kaikista ulkonaisista esteistä
huolimatta, se se oikeastaan virittikin tämän kirjoittajan paljon
kysyvään kirjalliseen yritykseen. Kohtalo saattoi minut näennäisesti
aivan sattumoilta heidän läheiseen yhteyteensä. Vuosien vieriessä sain
nähdä heitä en ainoastaan silmilläni, vaan ikäänkuin olla heissä
itsessään. Ja mitä syvemmälle heidät näin, sitä ehdottomammin johduin
siihen hämmästyttävään päätelmään, että onni saattaa olla kokonaan
riippumaton "onnettomuuksista". Älkää tämän vuoksi heittäkö kirjaa
kädestänne sitä lukematta, vaan päättäkää itse, miten asia oikeastaan
olisi ymmärrettävä. Minä koetan parhaan kykyni mukaan vain saattaa
eteenne pelkät tosiasiat, itse puuttumatta mihinkään arvosteluun.

Olkoon tämän kirjoittajasta kaukana niin ylimielinen väite, että hän
muka tietäisi mitä onni perusteeltaan on, ja voisi siis osoittaa mistä
onnen avain on löydettävissä. Minulla ei ole mitään edellytyksiä
sellaiseen. Ammattini on lasten opettajattaren, vieläpä olojen pakosta
vain kotiopettajattaren, ja -- miksi en tunnustaisi täyttä totuutta --
usein olen suistunut asemastani pelkäksi ompelijattareksi, milloin
asianomaisissa perheissä vaatteiden paikkaus on joksikin aikaa käynyt
tietojen paikkausta kiireellisemmäksi. Ja minäkö tällainen voisin
asettua tiedoissa ylemmäksi yliopistojen oppineita, jotka väkevästi
lähentävillä silmälaseilla näköänsä turmellen rasituksesta kalpeina öin
päivin näitä asioita turhaan tutkivat! Tai sanoisinko, tietäväni
sellaista, jota koko maailma lakkaamatta hakee, jota etsiessä vuoria
murretaan, maaperän uumeniin tunkeudutaan, meriä kynnetään, ilmoissa
lennellään, yleisöt hurmataan, vaillingit tehdään, kuulat ohimoihin
ammutaan! Pois se! -- Jos olen kirjoittanut kirjan "onnellisista", olen
sen uskaltanut tehdä yksinomaan sellaisessa vaatimattomassa
tarkoituksessa kuin hiljainen luonnontutkija, jonka työ tarkoittaa olla
vain aineksena vastaisten suurempien nerojen yhteenvedoille ja
päätelmille. Luonnontutkija pistää haavinsa metsälammen mutaiseen
pohjaan, nostaen sieltä myriaadeja elämän soluja. Hän asettaa ne
suurennuslasinsa alle, järjestelee, luokittelee ja latinalaisin nimin
nimittelee niitä kokonaisen kirjan paksuudelta. Mutta menisikö hän
näiden havaintojensa perustuksella herjaajan ylimielisyydellä sanomaan
mitä itse elämä on? Ei. Vaan vastauksen tuohon ikikysymykseen on antava
joku hänen vastaisista suurista lukijoistaan, jolla ei enää ole muuta
yhteyttä hänen henkilönsä kanssa kuin että ehkä joku esi-isistä
aikoinaan opetteli kirjoitustaitoa sen muuttolinnun sulalla,
joka ihmeellisestä sattumasta kenties oli joskus lentänyt
luonnontutkijaparan haudan ylitse. Niinpä ei myöskään tämä kirja, joka
käsittelee onnellisia, suinkaan pyri vastaamaan kysymykseen mitä onni
on, vaan ainoastaan kokoo aineksia sen suuren lukijansa varalta, joka
on kerran maailmalle onnen salaisuuden selittävä ja jälleen sen käsiin
antava hukatun avaimen.



ENSIMÄINEN OSA.

JÖIJE.



PAROONITAR.


Oi, kunpa olisinkin kaunokirjailija!

Silloin kuvaisin varmaankin myrskyn lähestymistä. Kuinka ensin muka
pellit huoneessani vingahtivat. Kuinka uutimet vuoroin pullistuivat ja
vuoroin painautuivat ruutuja vastaan. Kuinka minä kuulin ulkoa oudon,
yhä kasvavan viuhunan, riensin ikkunalle ja näin alas neljännestä
kerroksesta miten syyslehdet olivat lähteneet vinhaan juoksuun pitkin
katua ja niiden mukana pienet oksat ja ihmiset kyyristyneinä,
sateenvarjot pullistuksissa.

Tämän kaiken tekisin vain saadakseni lukijaan oikean tunnelman siitä
sanomattomasta, yhä kasvavasta tohinasta, minkä Hjördis-neidin
rakkaustarina kohta alussa sai aikaan ei ainoastaan hänen lähimmissä
omaisissaan vaan koko suvussa, sitten laajoissa tuttavapiireissä ja
vihdoin koko kaupunkiyhteiskunnan kermakerroksissa.

Ja romaanilla olisi ollut arvokas alkunsa.

Mutta minä olisin myös alkanut kirjani heti kieräilevällä
epätotuudella. Sillä sää oli päinvastoin aivan tyyni ja päivä oli mitä
rauhallisin, leuto talvipäivä silloin kun tässä alempana kerrottavat
tapaukset saivat ainakin minuun nähden alkunsa. Tosin olen jälkeenpäin
saanut tietää, että ihmiset olivat silloin jo täysin perillä tuosta
rakkaustarinasta ja että sen johdosta noussutta hälinää olisi hyvinkin
voinut verrata myrskyyn. Mutta _minä_ ainakaan en tiennyt asiasta vielä
mitään silloin kun "romaanin" todellinen alku minuun nähden tapahtui.

Istuin vain ommellen huoneessani, kun postimies toi minulle ruotsiksi
kirjoitetun kirjelapun. Se oli mainitun Hjördis-neidin äidiltä,
paroonitar B:ltä, jonka kodissa olin toiminut kotiopettajattarena.

Minua pyydettiin heille tulkiksi eräiden ruotsia taitamattomien
suomalaisten kanssa pidettävään keskusteluun, jonka sisällyksestä rouva
huolestuneena kirjoitti saattavansa lähemmin ilmoittaa vain suurimpana
salaisuutena jollekin heidän perheensä taatuista vanhoista ystävistä ja
senvuoksi kääntyvänsä minun puoleeni. "Kom genast efter norrtåget eller
senast kl. 2" ["tulkaa heti pohjoisjunan saavuttua eli viimeistään
kello 2"], oli kirjeessä lopuksi, kuin jonkinlaisena hätähuutona.

Parooni B:n perhe oli ummikko ruotsalainen kieleltään, vaikka
syntyperältään suomenmaalainen, niinkuin he itse aina sanoivat. Olihan
lasten kotikasvatuksessa kylläkin ollut puhetta myöskin suomen kielen
opettamisesta, mutta tämä aine oli jäänyt sivuaineeksi -- en itsekään
oikein tiedä siihen syytä. Vihdoin se hivui kokonaan pois muiden
aineiden tieltä, vaikka tämän varsinaisen äidinkieleni opettamiseen
olisin kyllä ollut ehkä pätevämpi kuin minkään muun aineen.

Määrätyllä kellonlyönnillä olin perillä.

He asuivat muutaman ylimyksellisesti syrjäisen kaupunginosan komeassa
uutisrakennuksessa, sen toisessa kerrassa, suurten matalalta alkavien
ikkunain ääressä, parkettipermannoilla, palmujen alla, vanhojen
perinnäishuonekalujen ja valkeain taideveistosten keskellä. Omituinen
vanhan ja uusimman uuden sekoitus täydellisessä keskinäisessä
sopusoinnussa!

Lähestyessäni heidän asuntoansa huomasin katuoven edessä ajurin, joka
kämmenet vastakkain hihoihin kätkettyinä torkkui kuskipukillaan. Hänen
vieressään oli puinen punainen matkalaatikko ja takaistuimella näkyi
kaksi myttyä.

-- Pohjoisjunaltako? minä kysyin häneltä.

Hän raotti unisia silmiänsä ja nyökäytti päätään.

Nyt olen myöhästynyt, ajattelin. Mutta tultuani alakerran
porraseteiseen näin siellä tanakan maalaispariskunnan, jonka
pohjoisjuna oli ilmeisesti juuri vastikään pääkaupunkiin lennättänyt
eksyttääkseen ja typertääkseen heidät kaikesta huimaavasta
silmäinvilinästä, vihellyksistä ja rautapyöräin pauhusta äkkiä tähän
koleaan, haudanhiljaiseen porrastemppeliin, jossa kuitenkin jokainen
korkojen kopahdus tuhatkertaisesti kajahteli ja puheääntänsä piti
oudosti hillitä. Vaimolta oli musta silkkihuivi luisunut niskaan tai
oli hän hiestymisen vuoksi itse sen laskenut. Mies kuivaili lakitta
päin ohimoitaan.

En epäillyt, että nämä olivat juuri noita tulkittavia suomalaisia.
Uteliaisuuteni heräsi. Kunnioittavasti tervehtien he kääntyivät minua
kohti, joten heiltä keskeytyi ovinimien tavaileminen. Selville tuli,
että he olivat jo usean kerran käyneet ylimmästä kerrasta alimpaan
oikeata ovea löytämättä. Mutta nyt kuultuaan minun suomeni, vieläpä
että olin tulossa saman herrasväen luo, he turvautuivat minuun
sellaisella lempeydellä ja kiitollisuudella, että olin heistä melkein
pääsemättömissä. Minun olisi kai ollut odottaminen kunnes he kantavat
matkalaatikkonsa ja myttynsä ylös ja sitten astuminen heidän ja näiden
tavarain mukana paroonittaren hienoon huoneistoon. Ihminen ei pelkää
mitään niin kuin osanottoa sellaiseen kulkueeseen, joka mahdollisesti
voi joutua naurunalaiseksi. Neuvoteltuamme sovittiinkin niin, että he
ensin tilaavat huoneen läheisestä matkailijakodista ja sinne tavaransa
jätettyään vasta palaavat uudelleen tänne määräpaikkaan, jossa
soittavat ovikelloa painamalla tuollaista nappulaa.

Olinpa todella hyvilläni heistä päästyäni, sillä istutellessani heitä
ajurinrekeen hurahtivat komeat vaunut portaiden eteen ja hienon hieno
Kr:n herrasväki meni nopeasti ohitsemme ovelle. Ei ollut
epäilemistäkään, että herrasväen vierailukäynti tarkoitti juuri
paroonitar B:tä. Kaunis yhteentörmäys, jos olisimme kaikki yhtaikaa
sattuneet sisäovelle! Mikä onni, että olin älynnyt toimittaa maalaiset
hotelliin ja siten myöhästyttää heidän näyttämölle ilmestymisensä!

Yläkertaan noustuani näin kuitenkin, että palvelustyttö oli --
teeskennelty viattomuuden ilme kasvoillaan -- päästämässä vierailijoita
ulos, ilmoitellen paroonin ja paroonittaren muka ajaneen kaupungille.

Moista menettelyä olisin vähimmin odottanut erikoisesti juuri Kr:n
herrasväkeä kohtaan, koska perheiden kesken oli jo kauan sitten ollut
tekeillä sukulaistumisen suunnitelmia: oli sovittu asia, vaikkapa vain
sanattomastikin, -- että neiti Hjördiksestä ja nuoresta herra Kr:sta
oli kerran tuleva pari.

Oven sulkeutumista en voinut selittää muulla kuin paroonittaren
kammolla ilmaista olevansa tekemisissä äskeisten arveluttavien
henkilöiden kanssa, mikä kammo muuten kävi selvästi ilmi jo hänen
kirjelipustaankin.

Harvoinpa lienee mikään tulkki ryhtynyt tehtäväänsä suuremmalla
uteliaisuudella kuin minä nyt.

Pujahdin sisään samaan ovensuljentaan.

Paroonittaren tapasin hänen sisimmästä huoneestaan.

Hän näytti järkytetyltä, jopa tuntui olevan viime näkemästäni vähän
muuttunut ja vanhentunut.

Tosin hän tapansa mukaan otti minut niinkuin aina kaikki tulijat
vastaan totutulla ja todellisellakin herttaisuudella, jossa ei koskaan
kuulunut sorahdustakaan mahdollisista koti-ikävyyksistä. Olipa täällä
vasta ikään tapahtunut mitä tahansa, hänen poskensa pyöristyivät ja
punertuivat, koko hänen olentonsa hymyili, ilmaisten vilpittömintä
ihastusta ja iloa tulijan näkemisestä. Mutta jo kohta ensimäinen sana,
joka koski "asiaa", saattoi hänen kasvonsa äkkiä huolestuneiksi ja
pulpahutti kyyneleet kauniisiin muljosilmiin, seikka, jota hän itse
ensimäisenä oli valmis pitämään hämmästystä herättävänä.

Ikäänkuin näihin omiin kyyneliinsä vedoten hänen katseensa puhui
minulle:

"Niin, ihmetelkää vain, mutta tämmöiseksi meidän elämämme on nyt
muodostunut!"

Hän istutti minut aivan lähellensä sohvan viereen ja alkoi kohta puhua
"asiasta", sitenkin ilmaisten tilanteen tavattomuuden.

Minä sanoin jo nähneeni asianomaiset tulkittavat.

-- Ah, neiti Kahila, hän huokasi päätänsä pudistaen ja upottaen
muljosilmänsä yläluomien alle, -- te tulette hämmästymään,
hämmästymään! En ymmärrä oikein, mistä päästä aikaisinkaan, kaikki on
meillä aivan sekaisin -- enkä itse puolestani välitä enää koko
elämästä...

Vielä runsaampi kyyneltulva täytti hänen silmänsä eikä hän hyvään
aikaan jatkanut.

Tällä hetkellä minä luulin, että perhettä oli kohdannut vähintään jokin
vararikkokysymys. Ehkä nuo maalaiset olivat heidän armottomia
velkojiansa. Rikas talonpoika saattaa olla kauhea julmuri
raha-asioissa...

Paroonitar pyyhki äänettömänä kyyneleitään, kauan ja merkitsevästi,
kunnes vihdoin uskoi minunkin pitävän asiaa tarpeeksi järkyttävänä,
jolloin hän hiljaisella, murtuneella äänellä alkoi kertoa.

Tästä hänen hajanaisesta, heittelehtivästä, usein tunteiden purkausten
katkaisemasta selostuksestaan sain pääpiirteissä seuraavanlaisen
kokonaiskuvan:

Jöije -- joksi Hjördistä tavallisesti kotona sanottiin -- oli pannut
vireille rakkausjuonen varattoman ja aivan nimettömän suomalaisen
keltanokan kanssa, ilmaisten asiassaan mitä mahdottominta
itsepintaisuutta.

Oli monella keinoin koetettu tehdä asiasta loppua. Oli rakennettu
melkein voittamattomia vaikeuksia heidän kohtaamiselleen ja
kirjeenvaihdolleen, jolla näitä kohtaamisia valmisteltiin. Mikään ei
ollut auttanut.

Vihdoin oli pitänyt ryhtyä pakkokeinoihin ja suorastaan vangita tyttö
huoneeseensa. Jolloin seuraus oli ollut se, mikä oli melkein murtaa
paroonittaren terveyden, kuten hän itse lausui: Jöije oli saanut
puolelleen yhden palvelijoista ja tämän avulla vanhemmiltaan salaa
pujahtanut myöhään illalla huoneestaan. Asia oli tullut ilmi aivan
sattumalta muutaman tuttavan kautta, joka oli tavannut nuoret
kuutamo-kävelyltä Kaivopuistosta. Tuskin oli tämän skandaalin hälinä
saatu jotakuinkin painumaan kun tuli toinen:

Jöije oli pyytänyt päästä ystävättärensä luo heidän maatilalleen. He
olivat yhdessä kiusaamistaan kiusanneet, kunnes olivat saaneet
suostumuksen. Hän oli lähtenyt aamulla 8-junalla. Seuraavana päivänä
puoli 11 aikaan soitetaan maatilalta:

-- Halloo, onko neiti Hjördis kotona.

-- Ei, hänen pitäisi olla siellä, hän lähti eilen aamulla.

-- Täällä ei ole käynyt ketään!

Nyt nousee suuri hälinä. Kuin kiusaksi leviää katoamisen tieto nopeasti
kaikkialle ja koko maailma tahtoo olla osallisena neiti Hjördiksen
etsimiseen. Neuvoja satelee, mitä mahdottomimpia arveluja lausutaan,
asiamiehet juoksevat, telefonit soivat! Mutta etsinnän kehittyessä ja
kyselyjen laajetessa yhä useammat alkavat hymyillä, milloin eivät
aavista paroonittaren panevan merkille heidän ilmeitänsä. Ja aivan
oikein, vihdoin saadaankin erään lähiaseman päälliköltä tieto, että
neidin oli nähty edellisenä päivänä saapuvan Helsingistä tulevalla
junalla -- muutaman nuoren herrasmiehen seurassa. He olivat heti
lähteneet kävellen maantietä poispäin eikä heitä oltu sittemmin nähty.

Tämä oli kohdannut paroonin perhettä kuin salaman isku. Jöije oli
silloin vasta 16-ikäinen.

Todistukseksi siitä kuinka järkyttävän vaikutuksen tapaus oli tehnyt,
paroonitar kertoi sivumennen, että parooni, kovin hermostunut mies kun
oli, turhaan koetettuaan saada tytärtään käsittämään mihin tämä oli
tehnyt itsensä syypääksi, kadotti vihdoin niin kokonaan malttinsa, että
löi Hjördistä kasvoihin. Vain se, joka on ollut tässä perheessä
vuosikausia ja on oppinut tuntemaan sen hienoa perhehenkeä, voi
arvostella miten järkyttävästi tapauksen on todellakin täytynyt
vaikuttaa, kun se sai paroonin juuri _sillä_ tavoin unohtamaan itsensä.
Lasten kasvatuksessa ei oltu milloinkaan käytetty vähintäkään
ruumiillista rangaistusta.

Jöije oli palannut iltajunassa. Hän tuli kotiin ja salaamatta mitään
tunnusti kohta kaikki.

-- Missä olitte yötä? oli isä kysynyt.

-- Menimme heinälatoon.

-- Mitä te siellä teitte?

Jöije vastaa viattomasti:

-- Me nukuimme.

Parooni avaa pari kertaa suutansa, mutta voimatta sanoa mitään puhaltaa
vain pitkään ja sortuu raivosta voimattomuuteen. Sitten uudestaan
kiihtyen alkaa sanoa: Ymmärrätkö sinä ... ymmärrätkö sinä... Ja kun ei
huomaa Jöijessä ymmärryksen jälkeäkään, kadottaa järkensä, ja lyö häntä
kasvoihin.

Mutta ei edes tämä paroonin "hirveä excessi," kuten paroonitar sanoi,
tehnyt Jöijeen minkäänlaista vaikutusta. "Sama ärsyttävän autuas hymy
oli pysynyt hänen kasvoillaan edelleenkin, jokin poishivuttamaton,
ulosjuurruttamaton marttyyrin ilo siitä että kärsimyksistä huolimatta
oli saanut todistaa onnensa". -- Nämä ovat suomennoksia paroonittaren
nimenomaisista lauseista. Olen ne alleviivannut, koska ne ensimäiseksi
herättivät minussa sen mielenkiinnon, joka sittemmin sai tämän kirjan
syntymään.

Vihdoin, kun päästiin selvyyteen, etteivät mitkään kotilääkkeet tee
vähintäkään vaikutusta, käännyttiin muutamien etevien pedagogien ja
perheenystävien puoleen. Nämä eivät kuitenkaan voineet tulla
yksimielisyyteen sopivimmasta menettelytavasta. Vaikka he pitivät
yhteisen neuvottelukokouksen, jäivät mielipiteet jyrkästi
vastakkaisiksi: toiset pitivät parhaana, katsoen asianomaisen nuoreen
ikään, antaa hänelle täyden seurusteluvapauden, arvellen
todennäköiseksi, että siten koko tuo rakkaudenhuuma itsestään haihtuu.
Toiset taas, vedoten samoin asianomaisten nuoruuteen, pitivät
välttämättömänä väkivaltaista erottamista ja neuvoivat pitempää
oleskelua ulkomailla.

Viimemainittua neuvoa seurattiinkin.

Ulkomailla koetettiin kaikin tavoin haihduttaa Jöijen mielestä
kotiasiain muistelemiset ja kiinnittää häntä uusiin vaikutelmiin,
Italian ihanaan luontoon, vilkkaisiin etelämaisiin ihmisiin,
taulunäyttelyihin, konsertteihin, teattereihin...

Paroonitar jatkoi jokseenkin tähän tapaan:

-- Ajatelkaa, ei mikään auttanut! Kirjevaihtoa oli mahdoton lakkauttaa,
se kukoisti koko ajan. Ei mikään, ei mikään auttanut. Suomalainen poika
pyöri vain tytön päässä minne ikinä matkustimmekin. -- Mutta olenko
sanonut teille pääasiasta? He eivät osaa sanaakaan toistensa kieltä!
Jöije ei suomea eikä poika ruotsia. Ja sittenkin! -- Mitä he oikeastaan
kirjeisiinsä sotkevat, on minulle kokonaan arvoitus, en ole alentunut
urkkimaan. Yhtä vähän olen milloinkaan ymmärtänyt miten he puheessakaan
toistensa kanssa selkiytyvät. Sanalla sanoen koko tämä asia on
minulle täydellinen arvoitus, jonkinlainen egyptiläinen sfinksi. Ja
ulkomailla-olosta asia näytti pikemmin pahenevan kuin paranevan.

-- Sieltä palattuamme koetettiin tuota toista neuvoa. Heille annettiin
täysi vapaus, se on, nuorukainen sai käydä meillä.

-- Mitäkö me hänestä pidimme? Minun täytyy tunnustaa, että katsoen
siihen alituiseen suruun ja vastenmielisyyteen, joilla tuo tyttäreni
onnenriistäjä on minua vuosikauden elättänyt, hän lähempää katsoen ei
tee niin aivan luotansa työntävää vaikutusta kuin luulisi. Mutta tämä
olkoon sanottu vain ulkonäön ja käytöksen perustuksella. Emmehän me voi
puhua sanaakaan toistemme kanssa, ainakaan emme mitään merkitsevämpää.
Oh, tätä ikuista hassutusta! Mieletöntä sokeutta!

-- Mutta jos luulette, rakas neiti Kahila, että tuon toisenkaan neuvon
seuraamisesta oli toivottua apua, niin suuresti erehdytte. Mikään
rakkaus ei ole heistä haihtunut, vaan vastoin kaikkia otaksumista
heidän elämänsä on muodostunut päinvastoin alituiseksi toistensa kanssa
seurustelemiseksi. Vielä entistäkin toivottomammaksi on heidän
suhteensa muuttunut: he ovat todellakin käyneet "erottamattomiksi".
Ajatelkaa: he ovat uineetkin yhdessä! Niin, älkää hämmästykö, uineet,
_uineet!_ Ei, en voi jatkaa, tämä on liikaa!

-- Maailman edessä on asia pysynyt yhä edelleen tuommoisena
epämääräisenä arvoituksena: he ovat olleet puoleksi kihloissa, eli
puoleksi julki- ja puoleksi salakihloissa, en itsekään ymmärrä oikein
mitä he ovat olleet ja mitä ovat ja vielä vähemmän mitä tulevat
olemaan. Mutta ymmärrättehän, etteivät asiat saa jäädä tälle kannalle.
Me olemme yleisen huomion esineenä, tätä asiaa pohditaan joka nurkassa,
se on suosittuna keskustelunaineena jokaisessa seurassa, sanalla
sanoen, siitä on muodostunut jonkinlainen teoreettinen väittelykysymys,
jossa aikamme nuoret ja vanhat törmäävät yhteen. Sangen hauskaa
ajanviettoa, mutta meille vähemmän hauskaa, -- kamalaa! --
sietämätöntä!

Meidän vielä puhuessamme ilmoitettiin, että odotetut maalaiset olivat
saapuneet.

Ikäänkuin jotakin muistaen paroonitar tarttui päähänsä ja huudahti:

-- Ah, rakas ystäväni, olen tässä lörpötellyt ja pääasia on vielä
sanomatta. Nuo ihmiset, jotka olemme tänne kutsuneet ja jotka te näitte
asemalla, ovat pojan vanhemmat. Tehkööt he nyt vuorostaan mitä voivat.
Me olemme aivan kylläksi koettaneet "haihduttaa rakkautta" Jöijestä,
koettakoot he nyt haihduttaa sitä pojastansa. Viekööt hänet pois,
viekööt minne tahtovat!

Me nousimme paikoiltamme ja minä odotin vain, että paroonitar lähtisi
edelläni saliin. Mutta hän sanoi:

-- En voi sietää mitään "kohtauksia". Vaikka jotakuinkin osaankin
suomea, olen pyytänyt mieheni puhumaan heidän kanssaan minun
tarvitsematta nähdä heitä. Minä en rakasta, en siedä -- kohtauksia,
ymmärrättehän... Te kyllä kerrotte minulle sitten. Teidän pitäisi nyt
tulkita miehelleni mitä he sanovat ja heille mitä mieheni sanoo.

Rupesin lähtemään, mutta tahtoen keskustelumme päättäjäisiksi antaa
liikutuksellensa valtaa hän vielä pysäytti minut, syleili minua ja
puhjeten varmuuden vuoksi vielä kerran kyyneleihin sanoi:

-- Ah, rakas Hilja-ystävämme, sitäkö varten Jöije on lempityttäremme,
että kaikki päättyisi tämmöiseen! Sitäkö varten te ja me olemme häntä
kasvattaneet, opettaneet hänelle kieliä, musiikkia, sitäkö varten, että
joku suomalainen talonpoikaispoika valloittaisi hänet meiltä. En voi
enempää ... menkää ... jo on aika...

Minä naurahdin ja sanoin, etten ikinä voinut uskoa asiasta mitään sen
totisempaa tulevan.

Paroonitar syleili minua toistamiseen.

-- Näen, että tahdotte auttaa meitä. Te olette juuri sopivin henkilö
selvittääksenne meidät näistä vaikeuksista. Ja kuinka minä en
todellakaan ennen tullut teitä ajatelleeksi! Oh, kuinka paljon minulla
on kanssanne vielä puhuttavaa, mutta sittemmin... Teidän on nyt
kiirehdittävä...

Menin saliin siinä selvässä tunnossa, ettei tehtäväni suinkaan pääty
tähän tulkitsemiseen, vaan että nyt oli alkamassa uusi jakso
yhteistyössäni tämän perheen kanssa.



PAROONI.


Lukijani varmaan ja syystäkin oudostelee, miten minä syntyperältäni
suomalaisena, vieläpä "alaluokasta" lähteneenä, saatoin vastustelematta
tai millään tavalla mieltäni ilmaisematta kuulla niin halveksivia
huudahduksia suomalaisuuden laskuun. Mutta pyydän ensiksikin ottamaan
huomioon asemani kotiopettajattarena. On aina hyödyllistä osata asettua
toisen ihmisen kannalle ja asettukaapa nyt kerraksenne sellaisenkin
olennon maaperälle. Kuvitelkaa mieleenne olento, jonka _aina_ täytyy
osata asettua toisen kannalle, -- jonka täytyy kokonaan luopua omasta
taivaanrannastansa voidakseen elää vain toisten näköaloissa, -- jonka
täytyy sammuttaa oman elämänsä kaikki muistelmat eläytyäkseen toisten
muistelmiin, luopua mauistansa omistaakseen toisten maut,
tulevaisuudestansa, melkeinpä nimestänsäkin ajatellakseen vain toisten
tulevaisuutta ja nimeä, -- silloin on edessämme kotiopettajattaren
kuvan pääpiirteet. Tosin ei hänen tehtävänsä tässä itsensä
unohtamisessa ole lainkaan niin vaikea kuin luulisi. Sillä vuosikausien
kuluessa ei kukaan milloinkaan muistuta hänen mieleensä mitään mikä
koskee hänen personaansa, ei tiedustele hänen vanhemmistaan,
kotiseudustaan, ei kysy hänen makujaan, hänen tulevaisuuttaan tai
personallisia aikeitaan. Paras kotiopettajatar on se, jolla ei mitään
tuommoisia personallisia asioita olekaan. Mutta juuri tästä syystä
voikin sattua, että hän myös hautaa luonnollisen heimotunteensa muiden
personallisten myötämielisyyksiensä mukana. Ja hän voi joutua vieläkin
pitemmälle. Tottuneena eläytymään vieraisiin makuihin ja tunteisiin hän
voi eläytyä myöskin vieraaseen heimotunteeseen. Eikä ollenkaan tarvitse
erikoisesti syyttää kotiopettajatar-poloisten muka orjamielisyyttä.
Tunnen jalosukuisia aviopuolisoja, jotka ovat puolisonsa tähden
unohtaneet oman heimotunteensa omistaakseen vähitellen kokonaan
puolisonsa heimotunteen, jopa nousseet oman entisen heimonsa
suoranaisiksi vihollisiksi, vainoaikain koituessa. Ylimenon siltaa on
aivan helppo kulkea. Ihmisessä syntyy jonkinlainen sanaton tunnon
päätelmä: he rakastavat ruotsalaisiansa juuri samalla tunteella millä
minä rakastan suomalaisiani. Oman tunteeni perustuksella minä
oleellisesti ymmärrän heidän tunteensa, sen herkimpiä värähdyksiä
myöten. Vuosikausien yhdessäolo totuttaa näin aina asettumaan heidän
kannallensa ja aivan huomaamattani tapahtuu minussa vihdoin tuo
omituinen tunteiden vaihdos, jota muutamat vertaavat maankavallukseen,
mutta toiset saattavat yhtä hyvällä syyllä pitää siunauksellisena
sielunlisänä, joka kohottaa ihmisen heimolais-asteen yläpuolelle.

En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, kummatko ovat oikeassa,
tuomitsijatko, vai hyväksyjät. Eiköhän voi ajatella niin, että
"kavallus" on käsillä vain jos totuttautuu ottamaan osaa myöskin oman
heimon pilkkaamiseen ja halventamiseen, mikä kaikki muutamissa oloissa
on kylläkin jokapäiväistä leipää. Ja siihen -- sen voin sanoa käsi
sydämellä -- en ole tehnyt itseäni vikapääksi. Mutta kukaan ei voi
kohtuudella vaatia kotiopettajattarelta, että hän osoittaisi mieltänsä
joka kerta kun kuulee laskettavan pilaa tai saa olla omaan heimoonsa
kohdistuvien vastenmielisyyden purkauksien todistajana.

Pilan ja halveksimisen aiheet suomalaisia kohtaan ovat muuten niissä
piireissä, joista nyt on puhe, jotenkin löyhällä perustuksella. On vain
olemassa jokin ylimalkainen tunne, että suomalaiset ovat jotain alempaa
rotua, jonka varsinainen elämänala ei oikeastaan nousisi palkollisen
tasoa ylemmäksi, ellei olisi ilmaantunut turhanpäiväisiä kansan
villitsijöitä. Uuden ajan muuttuneet olot, umpisuomalaisen nuorison
miehistyminen ja toiminnan arenalle astuminen ei ole voinut heidän
pinttynyttä ajatuskantaansa vähimmässäkään määrässä muuttaa, ainakaan
ei heidän vanhojensa. Aina vaan heissä pysyy se vakaumus, että
suomalainen nainen, olipa muuten kuinka sivistynyt tahansa, kävelee
jalankärjet sisäänpäin, avaa suunsa ihmetellessään, jopa saattaa
juhlaillallisen syötyään hienosti röyhähtää, ja että suomalainen herra,
vaikkapa palvellen senaatin virastoissa, käyttää kaulusta hienoon
reunalikaan asti, tai että hänen housunsa ovat joko liian pitkät tai
liian lyhyet, takaa pussillaan tai polvista pönkällään, tai että takki
kiiltää kyynäspäistä. Saattaa olla vain yksikin näistä pukuvirheistä,
niin se jo riittää rodun ilmaisemiseksi, ja parooni vetää kädellään
mykän eroseinän itsensä ja nousukkaan välille. Pahoin pelkään, että
heidän halveksumisensa ei ottaisi vähetäkseen, vaikka meillä syntyisi
tuhatvuotisista talonpoikaissuvuistamme omia parooneja. Vaatimukset
vain kasvaisivat ja he löytäisivät parooni Miettisestä naurettavuuksia
ehkä paljon enemmän kuin nyt maisteri Miettisestä. Perinpohjin tuntien
heidän myötä- ja vastenmielisyyksiensä vivahdukset minä voin todistaa,
että asemamme, jos se perustetaan mokomaan kilpailuun ja pannaan
riippuvaksi heidän tunnustuksestansa, on peräti toivoton. En voi
mitenkään kuvitella mielessäni että he luopuisivat vaatimuksistaan ja
tinkisivät jotain comme-il-faut käsityksistään suomalaisten hyväksi.

Erittäin voimakkaasti tunsin tätä kaikkea nyt seuranneessa
tulkinnassani.

Tulin saliin ennen paroonia.

Maalaisistani oli saapunut vain talonpoika itse. Vaimo oli jäänyt
hotelliin kirstua ja myttyjä vahtimaan.

Mies esitteli itsensä maanviljelijä Leppäseksi, Oulun puolesta.

Kookkaan puoleinen, kaunis, vapaa, kuninkaallinen, jos ajattelen häntä
kotitilallansa vauhkoa orivarsaa taluttamassa; mutta täällä liukkaalla
parkettipermannolla, palmunoksien alla, matalien tuolien ja matalalta
alkavien ikkunain keskellä hänen olentonsa tuntui supistuneelta, tuoden
mukanaan tänne jonkinlaista tukalaa, toivotonta epäsointua.

Kovin reippaasti hän alkoi. Teki sulavia liikkeitä, puhui kovalla,
iloisella äänellä, siirtelihe paikasta toiseen lyöden kantapäitä
yhteen.

Tietysti tämä kaikki oli pelkkää tekeytymistä. Minä tunnen teidät niin
hyvin, rakkaani. Tiedän, että vauhti oli otettu jo ennen sisään
astumista, jo kadulla. Tiedän mitä on maksanut irtautua kotinurkista,
voittaa ujosteleva arkailu, tulla pääkaupunkiin, astua tämän kynnyksen
yli. Vaimo oli siellä kotona ylen urhoollinen, piti retkeä
leikintekona, oli utelias näkemään maailmaa ja Suomen suurinta
kaupunkia. Mutta mitä lähemmäksi tultiin, sitä enemmän hän vetäytyi
etualalta ja antoi miehensä kulkea edellä. Kunnes viimeisessä
koettelemuksessa voimat kokonaan pettivät ja hän jäi istumaan
hotelliin. Tiedänhän minä, kuinka suureksi nolaukseksi te otitte sen,
että teidät käännytettiin hotelliin, kun te kimpsuinenne kampsuinenne
olitte juuri astumassa paroonin luo aivan kuin valmiin sukulaisen
syliin. Te vasta silloin huomasitte minkä hirmuisen sopimattomuuden
olitte olleet tekemäisillänne. Tiedän miten mies syytteli omaa ja
vaimonsa sanomatonta tyhmyyttä. Tiedän myöskin, että punaista kirstua
ja tuliaisnyyttejä vartioimaan jääminen oli emännältä pelkkä tekosyy
täydellisen masentumisensa peittämiseksi.

Reipastelu onnistui Leppäselle aluksi vallan mainiosti. Puhe pysytteli
nopeana, tarpeellisen ylimalkaisena, pelkissä isäntäväen terveyden ja
voinnin kohteliaissa tiedusteluissa. Ja ainoastaan tuosta hienosta
hiostumisesta, joka oli noussut hänen punertavalle, karvalakin jäljeltä
vielä kuumalle otsalleen, ymmärsin mitä jännitystä tämä häneltä kysyi.

En saanut häntä parhaillakaan pyynnöillä istahtamaan.

Ensin luulin hänen arastelevan sitä, että sarkavaatteet joutuisivat
kosketuksiin tuolin vaaleanviheriän silkin kanssa tai että lunta olisi
kenties vielä jäänyt hänen saappaisiinsa sulamaan siihen muhevalle
jalusmatolle. Mutta myöhemmin tulin selvästi huomaamaan, että hän piti
vain sopimattomana käydä istumaan syrjäisen käskijän pyynnöstä --
ennenkuin isäntäväki itse oli tullut. Oikein, oikein, rakkaani! Tämä
kaikki on niin tuttua, niin kallista, niin lähellä sydäntäni. Siellä
pitkissä, puhtaissa pirteissänne te opetatte lapsillenne ja lastenne
lapsille itsenäisiä, mutkallisia käyttäymissääntöjä, miten tervehtiä
tupaan tullessa, mihin jäädä seisomaan, milloin kättä tarjota ja
milloin odottaa toisen tarjoavan, miten ensin puhetta alkaa, milloin
vasta asian sanoa, miten lähtöä tehdä, ja kuitenkin ovat nämä säännöt
niin selviä että jo ensi kertaa opetettaessa tuntuu kuin olisi ne jo
kauan sitten tiennyt. Niine perinnäistietoinenne te menette reippaan
varmoina vaikkapa kuninkaan palatsiin. Sillä toki ovat esi-isät satojen
vuosien aikana tienneet oikein opettaa miten jumalan luoman on jumalan
luomaa kohteleminen. Mutta jo hovin etupihoilla saatte kokea, ettette
näistä asioista mitään tiedä. Te hämmennytte ja reippautenne alkaa
arveluttavasti horjua.

Ilmoitukseni, että olin saapunut tulkiksi paroonille, joka ei puhunut
suomea, sai Leppäsen vähän levottomaksi. Hänen vauhdikas reippautensa
aleni huomattavasti ja mies kävi hyvin totiseksi. Ilmeisesti hän ei
ollut odottanut näin juhlallisia toimenpiteitä, vaan oli varustautunut
johonkin aivan toiseen.

Yhä selvemmin aloin huomata, että tässä täytyi olla Leppästen puolella
jokin väärinkäsitys koko kutsun varsinaisesta tarkoituksesta.

Ja niin olikin.

Parooni ilmestyi vihdoin saliin.

Rauhallisen uneliaana, niinkuin hänen tapansa aina oli, hän alkoi
lähestyä meitä.

Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan yksiväriset, tummanpunaiset.
Kauempaa katsoen niiden lisäksi näkyivät vain harmaantuneet, melkein
valkeat viikset ja valkea tukka, eikä mitään muuta. Mutta lähemmäksi
saatua erottuivat vihertävän ruskeat, raukeat silmät, joita uneliaat
silmäluomet peittivät puoliväliin asti.

-- Mycket angenämt, hän sanoi veltolla nenä-äänellä, tervehtien Leppästä
sormiansa puristuttamalla.

-- Parooni sanoo iloitsevansa tuttavuudesta, minä käänsin Leppäselle
koettaen auttaa häntä entiseen reippauteensa.

Leppänen rykäsi, naurahti epätietoisena ja alkoi hokea:

-- Jo joo, joo, kyllä, kyllä niin...

Ja teki kohta voimakkaan yrityksen koko entisen vauhdikkaan mielialansa
takaisin palauttamiseksi. Istuutuen vapaasti meidän mukanamme hän äkkiä
pääsikin kaikista kahleista. Silmät alkoivat viekkaasti hymyillä,
ruumis runnahti jäykistyksestään, ja tavoitellen ystävällisintä
sovinnollisuutta vastaukseksi paroonin odottamattomaan ilon ilmaisuun
heidän juuri alkaneen tuttavuutensa johdosta hän sanoi sydämen täydellä
antaumuksella:

-- Lentoa se tekee!

Mutta parooni ei pannut tähän jokaiselle tunnetun säävaihteen
kertomiseen mitään huomiota, vaan alkoi suoraa päätä puhua "asiasta".

Leppäseen katsomatta, minuun kääntyneenä, hän saneli yhteen menoon
melkein kaiken sanottavansa, joka oli minulle suurimmaksi osaksi jo
tuttu puhelustani paroonittaren kanssa.

Paroonin vielä puhuessa huomasin kuinka Leppänen jälleen suoristihe
tuolillaan, kuinka hän jäykistyi, kävi totiseksi, ja kuinka uudestaan
hieno hiostuma kohosi hänen otsalleen.

Olin aivan varma ettei Leppänen ymmärrä sanaakaan mitä parooni puhuu.
Mutta Leppänen olisi jäykistynyt, vaikka parooni olisi muitta mutkitta
sanonut antavansa tyttärensä hänen pojalleen ja vaikka Leppänen olisi
ymmärtänyt joka sanan paroonin puheesta. Sillä tällä hetkellä Leppänen
vähät välitti kaikesta siitä mitä parooni saattoi puhua tai olla
puhumatta. Häntä kangistutti sanomattomasti vain se tosiasia, että
parooni ei ollut yhtynyt säästä puhumaan.

Tietysti Leppänen olisi kyllä yhtä mielellään saattanut sanoa puheen
alkajaisiksi jotain muutakin, jos vain olisi keksinyt toisen yhtä
varman yksimielisyyden-pohjan heidän kahden välille. Mutta hän ei
keksinyt, ja silloin _täytyy_ turvautua säähän, joka on aina varma
yhdysside umpivieraidenkin ja tuntemattomien välillä. Mutta alkaa
puheensa "asialla", ensin osottamatta pitävänsä sovinnollisuutta
kaikkia "asioita" tärkeämpänä, se on ainakin yhtä kömpelö virhe kuin
tervehtimisen laiminlyönti. Semmoiset olivat maalla tavat ainakin minun
lapsuudessani ja Leppäsestä minä nyt näin, että ne olivat siellä samat
yhä edelleenkin.

Mutta parooni ei tietysti aavistanutkaan loukanneensa, vieläpä syvästi
loukanneensa Leppästä. Hän päinvastoin piti parhaana viivyttelemättä
iskeä ikävään ja arkaan asiaan; sittepähän näkee voiko olla kysymystä
mistään sovinnollisuudesta heidän välillänsä. Mitä suoremmin ja
välittömämmin hän kävi asian sisimpään ytimeen, sitä rehellisempi hän
tunsi olevansa. Ja pakko puhua ennen asiaa jostakin semmoisesta kuin
"säästä" olisi tuntunut hänestä suorastaan teeskentelyltä, -- tuskinpa
hän olisi saanut sellaisia etulauseita suustansakaan ilman nolointa ja
onnettominta irvistystä. Sillä parooni oli todella sydänjuuriaan myöten
rehellinen mies, jonka vertaisia ani harvassa tapaa.

En tiedä kuitenkaan olisiko hän, jos olisi tulkitta haastanut suoraan
Leppäselle, sentään purkautunut niin intohimoisiin ja säälimättömiin
sanoihin kuin nyt, jolloin hän tiesi niiden käyvän vielä minun seulani
lävitse. Luottaen siihen, että minä kyllä tulen "valitsemaan sanoja",
hän antautui hillittömän vapaasti ikäänkuin vain minulle selittämään
tuon rakkaussuhteen ääretöntä typeryyttä ja sen toteuttamisen
täydellistä mahdottomuutta.

Kaikki jättäytyi näin minun varaani.

Jo paroonin ensi sanoista minä aloin miettiä miten ja myöskin mitä
tulen Leppäselle puhumaan.

Tehtäväkseni siis tuli keksiä sopiva, vähimmin loukkaava muoto niille
ytimekkäille lauseille, joilla parooni todisteli avioliiton olevan
noiden nuorten välillä mahdottoman. Ensiksikin, hän sanoi, Jöije ei ole
kasvatettu karjakon tehtäviä silmällä pitäen. Jos herra ylioppilas,
kuten kuulostaa, ei ole halukas lukuja jatkamaan, vaan aikoo jäädä
isänsä maatilaa hoitamaan, niin -- olipa tila kuinka hyvässä kunnossa
tahansa -- se vaatii emännäksi käytännöllisen ja säästeliään ihmisen,
eikä Jöijen tapaista, jolla ei ole kaukaisintakaan aavistusta mistään
sellaisesta. Hänen tapaisensa olento vaatii menestyäkseen
kaupunkilaista sivistyselämää ympärilleen, taidenautintoja, alituista
seurustelua ... eikä istumista suuressa pohjalaisessa tuvassa, jota
yksi ainoa kattolamppu valaisee. Sanokaa Leppäselle että hänen
velvollisuutensa on pelastaa poika siitä kauheasta onnettomuudesta,
minkä heidän yhtymisensä aivan varmaan tuottaisi myöskin tälle pojalle.
Sanokaa, että Jöije ei ole niitä tyttöjä, jotka voivat nöyrästi
kohtaloonsa alistua. -- Toiseksi -- ja parooni meni mielenliikutuksesta
aivan sinipunervaksi -- tässä varmaankin lasketaan, että maalainen tupa
voitaisiin vähitellen muuttaa herrashovin asunnoksi niillä varoilla,
jotka kerran _minulta_ jäävät? Sanokaa hänelle, että tämä on
perinpohjainen erehdys. Niin, neiti Kahila, Jöijen ainoa pelastus on
joutua rikkaisiin naimisiin, joka on takaava hänelle mahdollisuuden
jatkaa totuttua elämäntapaa aineellisista huolista kokonaan vapaana. Te
tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Mutta selittäkää se nyt myöskin
tuolle. -- Kolmanneksi, koska varma onnettomuus uhkaa yhtä paljon hänen
poikaansa kuin minun tytärtäni, ja koska minä puolestani olen jo tehnyt
kaiken mitä suinkin voi ajatella häivyttääkseni tyttärestäni nuo
typerät tunteet -- voittehan kertoa ulkomaanmatkastamme -- niin
ehdotan, että nyt pojan isä puolestaan tekisi jotain onnettomuuden
torjumiseksi, ja uskallan esittää mietittäväksi, eikö olisi sopivinta
toimittaa poika pois tältä paikkakunnalta, jonnekin pohjoisemmaksi, ja
koettaa tutustuttaa toisiin neitosiin, emäntä- ja karjakkokoulun
käyneisiin. No, no, ettehän näitä viimeisiä tarvitse sanoa, sanokaa
vain, että veisi pois. Ymmärrättehän: se on mahdotonta! se on typerää!
se on suurinta idiotismia! No sanokaa, sanokaa.

Parooni alkoi käydä edestakaisin, puhallellen ja nenäliinoin pyyhkien
kuumentuneita kasvojansa.

Mistä löytäisinkään sopivan vertauksen, joka edes sinne päinkin kuvaisi
sitä täydellistä epäsointua, minkä tulkintani vaikutti Leppäseen!
Vertaisinko tilannettamme pianoon, jonka kaikki kielet ovat päästetyt
vireistään ja jolla kuitenkin soitetaan akordeja? Minä puhuin ja minun
omia korviani viilsi se mitä sanoin. Leppänen kuunteli ja hänen
kasvonsa jäykistyivät vähitellen omituiseen tuskan irvistykseen, silmät
pienenivät pienemistään loistaen valoa vastaan epämääräisesti ja
tylsästi. Ellen erehdy, häntä melkein nukutti. Ja minä vain jauhoin ja
jauhoin. Olin vasta toisessa pykälässä asti ja mietin ylimenoa
kolmanteen eli ehdotukseen, että poika vietäisiin pois koko
kaupungista.

Ennenkun vielä siihen pääsin, huomasin että Leppänen alkaa suuttua. Hän
riuhtasihe äkkiä irti mielensä painostuksesta, ojentui terävästi,
käpristi jalat tuolin alle ikäänkuin olisi vain odottanut milloin minä
lopetan jaarittelemasta ja hän pääsee nousemaan.

Koetin viivyttää kolmatta pykälää ja lievensin sanojani niin kuin vain
taisin. Sillä minä tiedän mitä talonpojan suuttuminen tämmöisissä
hänelle oudoissa olosuhteissa merkitsee. Siinä voi olla leikki kaukana.
Ensimäisestä sopimattomasta sanastaan näin hienossa ympäristössä hän
itse jo luulee menettäneensä koko pelin, ja kun se on kerran menetetty,
ei hän enää välitä mistään, vaan antautuu valtoinaan mielensä kuohua
purkamaan.

-- Parooni ajattelee, minä sanoin, että asia voisi teidänkin pojallenne
koitua mitä suurimmaksi onnettomuudeksi.... Mutta sitä minun ei olisi
pitänyt sanoa, sillä Leppäsen silmät alkoivat arveluttavasti räpytellä,
ja voimatta enää hillitä itseään hän nousi -- seikka joka maalaisten
käsitysten mukaan on perin tavaton. Sillä nousta lähteäkseen ennenkun
kahvia on tarjottu merkitsee jokseenkin samaa kuin alkeellisimpienkin
käyttäymissääntöjen rikkomista, jonka tehtyään melkein voi ruveta
vaikka kiroilemaan tai huonekaluja rikki paiskelemaan. Minä odotinkin
joka hetki Leppäsen suusta lähtevän jotain sellaista kuin: "saatanaakos
minua tänne narrasit!" Sillä hänen huulensa alkoivat vavista ja hän
ilmeisesti haki sanoja.

En uskaltanut jatkaa. Minä vaikenin.

Parooni kysyi, olenko tulkinnut kaiken.

Mutta ennenkun vastasin, sanoi Leppänen murahdellen:

-- Mikäs siinä muu auttaa, viedään poika pois koko kylästä.

Ihastuneena sanoin paroonille, että ennenkun olin ehtinyt vielä
tulkitakaan, Leppänen jo itse ehdottaa, että poika toimitetaan pois.
Johon parooni hämmästyneenä sanoi, ettei ollut odottanut sellaista
talonpoikaiselta ihmiseltä. Ollenkaan huomaamatta Leppäsen mielentilaa
parooni meni hyvillään häntä kättelemään. Rupesipa sopertamaan
suomeakin.

Mutta Leppänen otti puolestaan tämän kättelemisen hyvästin sanomiseksi,
eli -- taaskin maalaisten käsitysten mukaan -- kuulumattomaksi
ylimielisyyden ja hävyttömyyden osotukseksi. Sillä hyvästit täytyy
lähtijän sanoa ensin, muuten on asema kuin ulospotkitun.

Minä näin selvän ivanhymyn Leppäsen suupielissä, ja samassa muuttui
hänen käytöksensä jyrkästi. Hän ojensi auliisti kätensä paroonille ja
alkoi monilla syvillä kumarruksilla vakuutella kunnioitustansa "herra
paroonille", jopa "korkeasti kunnioitetulle herra paroonille".

Parooni mielistyi yhä enemmän, taputteli Leppästä olalle, ja minä
kuulin hänen kauhean suomensa sekaantuvan Leppäsen lakkaamattomiin
mairitteluihin. Ja mitä enemmän parooni mielistyi sitä nöyremmin
Leppänen kumarteli. Kuulinpa hänen sanovan paroonin puheitten sekaan:
"Kas sitä poikaa! Että se kehtaakin niin ylhäisiä! Hunsvotti!" -- Ja
niine kumarruksineen vetäytyi hän yhä lähemmäksi ovea, kunnes livahti
eteiseen, kapasi lakkinsa ja palttoonsa ja yhä laverrellen ja
kumarrellen hävisi.

Hykerrellen käsiään parooni lähestyi Leppäsen lähdettyä minua ja sanoi:
Kovin miellyttävä mies, mainio mies! hm? -- Teki kierroksen ympäri
salia, saapui taas eteeni ja sanoi: Olisi ehkä pitänyt tarjota hänelle
matkarahat. Hm?

Minä en sanonut luulevani, että Leppänen olisi ottanut vastaan.

Parooni punnitsi vähän aikaa asiaa, oudostellen arveluani, ja ehdotti
sitten, että hän ostaisi Leppäselle jonkun sopivan maanviljelyskoneen.
Hm?

Kun minä siihenkin pudistin päätäni, jätti parooni koko asian, ja sanoi
tehden lähtöä salista kiitettyään minua sydämellisesti:

-- Nyt on Jöije asianomaisesti hoidettava, kaikki muu on selvä. Ja minä
en tiedä mihin parempiin käsiin voisin uskoa tämän tehtävän kuin
teidän, neiti Kahila. Te tunnette hänet ja hänellä on teihin rajaton
luottamus. Te myös rakastatte häntä, minä tiedän sen ... (Paroonin ääni
värähti ja hänen silmänsä kostuivat.) Ymmärtäen mistä onnettomuudesta
teidän on hänet pelastaminen menetelkää varovaisesti, viisaasti...

Lupauksen merkiksi ojensin käteni paroonille. Hän oli liian liikutettu
voidakseen muulla kuin kädenpuristuksella kiittää minua lupauksestani.
Ja hienostaan rykien ja silmiänsä nenäliinalla kuivaten hän poistui.

Jöije raukka! Kuka sinun "sulhasesi" lieneekään, tähän asti ovat vain
_sinun_ vanhempasi olleet liittoanne vastaan, mutta tästä lähin ovat
_hänenkin_ vanhempansa teitä vastaan, ja vielä ehdottomammin, tuhat
kertaa päättävämmin!

Sillä jos talonpoika menettää hetken kiivastuksesta tasapainonsa,
purkautuu kiroilemaan tai vihansa ilmaisemiseksi vaikkapa pirstoo
tuolin tai parikin, niin semmoisen tapauksen jälkeen voi vielä ajatella
hänen puoleltaan jonkun ajan kuluttua seuraavia anteeksipyyntöjä ja
välit vihamiehen kanssa saattavat eheytyä. Mutta kun hän rupeaa herran
edessä tyhmää ja nöyrää näyttelemään, silloin on kaikki lopussa.
Esirippu on ikuiseksi laskeutunut hänen ja hänen vihamiehensä väliin.



"MORSIAN".


Jöije parka! Aavistinhan minä mitä melua sinun rakkausjuttusi oli
täytynyt nostaa, ymmärsin täydellisesti miten tuo "maailman osanotto"
puolestaan oli ankarana painajaisena vanhempiesi ajatuksissa ja miten
se sitoi heidät kerran omaksumaansa kantaan saattaen peruuttamattomiksi
heidän päätöksensä.

Mutta vähän oli tämä kaikki sen rinnalla, että nyt myöskin vanha
kotiopettajasi oli liittoutunut sinua vastaan!

Vanhempasi ja maailma olivat suoraan sinua vastaan, mutta entinen
opettajasi, johon sinulla oli rajaton luottamus, oli päättänyt
menetellä niin, ettet lainkaan huomaa hänen aikomuksiansa. Hän aikoi
antaa sinun olla siinä luottamuksessa, että hän muka oli ainoa, koko
maailmassa ainoa, joka oli sinun puolellasi, ja sitten, vähitellen,
käärmeen viisautta ja kyyhkyn lempeyttä käyttäen, johtaa sinut tästäkin
ajatusten ja tunteiden sotkelmasta niinkuin oli johtanut sinua ennen
lapsena erhetysten pauloista. Sinua uhkasi siis tuhat kertaa suurempi
vaara kuin kaikki vanhempiesi ja maailman vastustukset yhteensä.

Näin minä todella ajattelin, ja olin ylpeä luottamustehtävästä, joka
oli minulle annettu. Älköönkä minua syytettäkö nytkään mistään
suomalaisuuden tai talonpoikaisuuden halveksimisesta. Minä vain tunsin
sydämessäni, että tämä oli Jöijeni puolelta suurta eksymystä, että hän
oli valmistamassa itselleen mitä suurinta kärsimystä ja pettymystä.
Sitä ajatusta en voinut kestää. Jöije oli minulle enemmän kuin oma
lapsi.

Muistan Jöijeäni hänen viidenneltä ikävuodeltaan asti. Olenhan parikin
kertaa hänelle omakätisesti lapsenkylpyjä antanut, mikä tapahtui
hoitajattaren auttamiseksi ja silloin paroonittaren suureksi huviksi
tämän omassa huoneessa. Muistan elävästi miten hänet riisuin, miten hän
sitten, juuri ammeeseen istutettuna, keltaiset kiharat vielä
kastumattomina, alkoi pienillä kätösillään iloisesti läiskytellä
vedenpintaa, kuinka hän nauroi kohti kurkkua, kun vettä roiskahteli
meidän päällemme ja yltympäri permantoa, äidin hennomatta estää hänen
iloansa, vaikka kalliit huonekalut kastuivat ja ehkä tärveltyivätkin.

Tosin Jöije sai kyllä myöhemmälläkin ijällä tehdä melkein mitä ikinä
tahtoi. Luullakseni hän sai nauttia kotiopetustakin yksinomaan
senvuoksi, ettei häntä hennottu panna koulun pakonalaisuuteen, vaikka
syyksi silloin mainittiin, että hän muka koulussa joutui seurustelemaan
"kenen kanssa tahansa". Kotiopetus ei ollut suinkaan helppoa. Jöijeä
oli aivan mahdoton saada lukemaan mitään mikä ei kiinnittänyt hänen
mieltänsä. Hän ei ruvennut yrittämäänkään. Herttaisella naurullaan vain
käänsi kaiken leikiksi, joten ei suuttumisestakaan tahtonut mitään
tulla. Ja sitä paitsi tämän pahan vian korvasi monenkertaisesti hänen
hämmästyttävä älynsä ja tavaton muistinsa kaikessa siinä opittavassa,
mihin hänen mielensä kiintyi. Niille kasvattajille, jotka suosittelevat
pakotonta ja rangaistuksetonta menettelyä ja perustavat opetuksen
pelkkään oppilaan mielenkiinnon herätykseen, on tämä minun Jöijeni
kylläkin loistava esimerkki: hänet olisi todella voinut johtaa pelkän
"oman mielenkiinnon" voimalla mielevyyden ylimmille huipuille, jos vain
kasvattajassa itsessään riitti mielevyyttä.

Menettelytapa oli muuten vanhempien antaman ohjeen mukainen. He
puolestaan halusivat pakotonta ja rangaistuksetonta kasvatusta -- ei
minkään teorian perustuksella, vaan jonkinlaisesta ylimyksellisestä
vaistosta. Opettaja sai sitten suoriutua miten paraiten osasi. Ja
minulla muodostui asia kohta teorian pohjalle (jota ehkä saan toisten
tarkemmin selostaa). Mutta mihin hirmuiseen epäjohdonmukaisuuteen me
olimmekaan kaikki kasvattajat nyt tekemässä itsemme syypääksi! Tyttö
oli saanut "tehdä mitä tahtoo" ja kaikki oli perustettu hänen omalle
mielenkiinnollensa, mutta nyt, kun hän ikänsä puolesta todella alkoi
olla oikeutettu tekemään mitä tahtoi, ja kun hänessä oli herännyt hänen
elämänsä ehkä suurin mielenkiinto, nyt me olimme nousemassa häntä
vastaan väkivalloin, pakoin, viekkauksin, petoksin! Mitä kaikkea
ihminen onkaan valmis tekemään torjuakseen onnettomuutta sen tieltä,
jota rakastaa!

Näiden ristiriitaisten tunteiden vallassa minä menin paroonittaren
puolelle, kertoakseni mitä salissa oli puhuttu, ja hänelle minä vielä
varmemmin vannoin tulevani tekemään kaiken voitavani Jöijen
pelastamiseksi.

Paroonittarelle hyvästit sanottuani minä ennen talosta lähtöä tahdoin
vielä pitkästä aikaa nähdä tuttuja huoneita, jotka olivat monen vuoden
kuluessa olleet minunkin kotinani. Kiersin keittiön kautta, toivoen
tapaavani vanhan ystäväni "köksän". Mutta talossa olikin jo toiset
palvelijat, jotka vierastellen katselivat minun tunkeutumistani
luvattomille alueille.

Sen sijaan tapasin Jöijen.

Hän tulla tupsahti omasta huoneestaan, ja rientäen jälkeeni tavotti
minut välikäytävässä.

-- Älä usko sanaakaan kaikesta mitä mamma on puhunut, hän kiirehti
sanomaan ennenkuin oli vielä ehtinyt luoksenikaan.

Sitten vasta, itsekin naurahtaen, sanoi hyvän päivän, ja kietaisten
kätensä kaulaani puristui minua vastaan.

Hän oli viime näkemämme jälkeen ehtinyt kasvaa solakaksi neidoksi, joka
saattoi kaiketi vain vanhaan kotiopettajaansa suhtautua entiseen
lapselliseen tapaan. Johan olin saanut kuulla miten "fiirattu" hän oli,
vieläpä muutamalta taholta miten arveluttavan vapaa ellei suorastaan
kevytmielinen hän oli käytökseltään.

Nyt kohdatessa me varmaan molemmat tunsimme kuinka paljon uutta ja
outoa oli välillemme tullut viime näkemästämme asti.

Kun kaksi sydäntä puristuu lähetyksin niin että niiden tykinnät
kuulevat toisensa, tapahtuu usein, että mielestä unohtuu kaikki
kieräilemisen aikeet, ja sielut, ikäänkuin löytäen toisensa, yhtyvät
totuuden ja vilpittömyyden hengessä. Silloin on mahdoton välttää
puhumasta juuri siitä mikä tuntuu tuona hetkenä. Niin minäkin unohdin
kaiken sen valtioviisauden, jolla olin vahvasti varustaunut. Sanoin --
aivan kuin vain jatkoksi siihen mitä olimme yhteisesti jo tunteneet:

-- Ja olet onnellinen?

Jöije katsahti minuun riemastuneesti, ja sanoi kohta:

-- Kuinka en todella tullut ajatelleeksi sinua, rakas, rakas Hilja!
Sinä juuri oletkin ainoa, joka voit minua auttaa. -- Ja kapsahti taas
kaulaani kuin turvaa hakien.

Olin siis ilman mitään varsinaista petosta saavuttanut suunnitelmani
ensimäisen ehdon: Jöije oli varma, että minä olin tässä hänen
hengenasiassaan kokonaan hänen puolellaan.

Hän leperteli:

-- Olenko onnellinen, sinä kysyt. Se sana ei riitä, rakas Hilja. Minä
olen enemmän kuin onnellinen. Minä -- minä elän. Mutta te muut ette
kukaan tiedä mitä eläminen onkaan, sinäkin rakas Hilja, sinäkään et
oikeastaan tiedä mitä on -- _elää_.

Tässä minut tapasi niin voimakas säälin tunne häntä kohtaan, että
hillitessäni itkuun purskahtamista kaulani jänteet alkoivat kuristaa
minua ja minun täytyi kätkeä häneltä kasvoni uudestaan puristumalla
häneen. Raukka, raukka Jöijeni, hän on "enemmän kuin onnellinen" ja
mahdottomuuden muurit kaatuvat kohta joka suunnalta hänen päällensä ja
musertavat hänet!

Varmaan hän tunsi minun tutisevan liikutuksesta, koska työnsi minut
poispäin itsestään, nähdäkseen kasvoihini, ja sanoi:

-- Ah, Hilja rakas, asia ei ole yhtään niin kuin he ovat sinulle
kertoneet: _Me emme ole edes kihloissa_.

Minä hämmästyin.

-- Ettekö kihloissa?

-- Emme. Ja kuitenkin paljon enemmän kuin kihloissa.

Jöije rupesi nauramaan minun ällistykselleni.

-- Mutta minä tulen oikein luoksesi puhumaan näistä asioista. Missä
sinä asut?

Minä sanoin, kenen luona olin kotiopettajattarena.

-- Uh, semmoiset fennomaanit, hän huudahti. Mutta sinulla on tietysti
eri huone. Tulen illemmalla sinua hakemaan, sinun täytyy nähdä hänet.
Kuinka hauskaa!

Ja hyppi ilosta vielä aivan tyttömäisesti.

Hänellä olikin tukka vielä palmikolla, niinkuin minun aikoinani. Samat
olivat myöskin hänen vallattomat ohimo- ja niskakiharansa. Mutta hän
oli myöskin kokonaan toinen. Ennen oli huomio kiintynyt etupäässä vain
kauniisti kaartuviin, tukan vaaleuden suhteen verrattain tummiin
silmäkulmiin, lievästi kyömyyn, lyhyenlaiseen nenään ja hauskasti
avonaiseen suuhun, jonka loistavista hammasriveistä nauru aina niin
raikuvasti kajahteli. Mutta nyt oli kasvoissa uutta jokin ihmeellinen
eloisuus. Ulkonainen kauneus jäi syrjä-asiaksi ja huomio kiintyi
kokonaan ja yksistään silmiin, joiden satumainen henkevyys ikäänkuin
loi joka hetki uuden kuvan hänestä. En ole ennen enkä jälkeenpäin
koskaan nähnyt ihmislasta, jolla sielu olisi kohonnut niin katseeseen
ja silmistä niin puhunut, kuin nyt Jöijellä.

Ja tämäkö sokaiseva kaunotar oli valinnut ihailijoistaan parhaana --
suomalaisen talonpoikaisylioppilaan! Asia alkoi käydä minulle yhä
suuremmaksi arvoitukseksi.

Jöije tuli todellakin luokseni, mutta vasta siihen aikaan kun kadulla
sytyteltiin lyhtyjä ja kauppapuotien ikkunat toinen toisensa jälkeen
valaistuivat.

Ilma pysyi yhä suojaisena. Kaduilla ajeltiin rumassa lumisohjussa. Lumi
teki sulamista myöskin katoilla ja vettä läiskähteli katukäytäville ja
minne sattui vasten laseja, milloin vaieten kun tuuli lennätti räiskeen
ulommas, milloin taas suurella räminällä osuen juuri ikkunani pellille.
Se oli sitä meidän kaupunkilaista huhtikuutamme, yksitoikkoista ja
alakuloista.

Mutta kun Jöije astui huoneeseeni, niin kaikki valkeni, ja minä
uudestaan koin saman tunteen kuin äsken ensikerran hänet nähdessäni:
hänestä levisi ihmeellistä iloa ja onnea minullekin; jokainen sana tai
oikeastaan jo pelkkä äänikin antoi elämänhalun lisäystä ja sai
reippaalle tuulelle. Niinpä sekin mikä äsken alakuloisesti rämisi
ikkunalaudalla, oli nyt Jöijen tultua valoisan, eloisan kevään ennettä.
Kohta kohta jäät vapautuvat, helähti rinnassani.

En voinut olla sanomatta:

-- Jöije kulta, alan todellakin uskoa, että sinä olet onnellinen.

-- No nyt mennään, nyt mennään, hän sanoi ja aikoi noutaa minulle
päällysnutun.

-- Minne? minä ihmettelin. Mutta Jöije rupesi nauramaan:

-- No Marttia katsomaan, sitä vartenhan minä tulinkin.

-- Vai Martti hänen nimensä on?

-- Herranen aika, etkö sinä todellakaan tiedä vielä mitään! -- hän
huudahti ja istui nojatuoliin. -- Sinä sanot minua onnelliseksi, mutta
vähällä olin jo tulla onnettomaksi. Ajatteleppas, tähän asti ovat vain
minun vanhempani olleet meitä vastaan, mutta nyt Martti kertoo ihmeitä.
Hän on juuri tavannut isänsä, niin, niin, näithän ukon meillä, ja hän
oli Martille sanonut että "sen miehen tyttöä et sinä tuo meidän
taloomme, et vaikka itkisit!" Olipa vielä vaatinut Marttia pois koko
Helsingistä.

Jöije mietti vähän aikaa, tarkasteli hymyillen sormiensa päitä,
katsahti sitten kulmiensa alta minuun ja purskahti raikuvaan nauruun:

-- Voi, älä Hilja hyvä käy noin totiseksi, sinulla on aina vaan
kyyneleet silmissä! Leikkiähän minä vaan puhuin, _eivät he voi meille
mitään_.

Ja sitten hän lisäsi vähän totisempana:

-- Tietysti, onhan kyllä paha, että pappa ja mamma siellä suotta
vihoittelevat, mutta se on heidän asiansa. Meille he eivät missään
tapauksessa voi mitään, eivät minun vanhempani eivätkä hänen, sillä
meitä ei voi kukaan erottaa toisistamme.

Tähän minä huomautin, ettei Jöije äsken myöntänyt olevansa kihloissa.
Kuinka silloin saattoi kuitenkin olla erottamaton?

Nyt Jöije tuli oikein intoihinsa.

-- Älä sinä ollenkaan luule, hän sanoi, -- että meidän välimme on sitä
tavallista ihastumista ja kihlautumista, ei ollenkaan. Me olemme
kihloissa vain heidän tähtensä, sillä muuten emme saisi ollenkaan olla
yhdessä. Mutta me kaksi olemme ihankuin yksi, tiedätkös. Yksin emme ole
kumpainenkaan yhtään mitään, mutta yhdessä olemme. Se on semmoista
elämää ja onnea, josta ei ole kellään aavistustakaan. Ei sinullakaan,
Hilja, sillä sinäkin olet yksin.

Minä koetin nyt varovasti panna hävittämissuunnitelmaani vireille.
Sanoin nähneeni eläessäni paljon nuoria, usein saattaneeni seurata
heidän sielullista kehitystään myöskin "rakastumiskautena", ja aina
tehneeni sen havainnon, että nuoret ensi kerran rakastuessaan pitävät
tunne-elämänsä heräämistä uutuutena, joka tapahtuu ensi kerran
maailmassa.

Mutta Jöijeen tämä todistukseni ei vaikuttanut mitään.

-- Ei, hän sanoi, minä näen, että sinun pitää saada tietää kaikki
alusta asti.

Ja Jöije alkoi kertoa.

Me istuimme kohta melkein pimeässä. Ainoa valaistus tuli vastapäisten
makasiinien lampuista, raitiovaunujen sähkökipunoista ja eräästä
katulyhdystä, jonka tuulessa lepattava tuike piirsi seinälle väräjävän
ruutukuvan. Mutta se hahmotti minulle myöskin Jöijen piirteet ja
kiilteli usein hänen elävissä silmissään, jotka pimeästä huolimatta
uteliaina koettivat minun katseestani nähdä hänen sanojensa vaikutusta
minuun.

Muistan kertomuksesta melkein jok'ainoan sanan ja seuraavassa
esityksessäni koetankin säilyttää hänen omia lausekäänteitään,
ainoastaan paikka paikoin lisäten sellaista, mitä hänen ei tarvinnut
erikseen kertoa minunkaltaiselle heidän perheolojensa läheiselle
tuntijalle.

Mutta tämä kertomus esiintyy tässä muulla tavalla täydennettynä.
Monesti minä näet jälestäpäin, kun jo olin päättänyt kirjoittaa kirjan
Jöijestä, kaivelin tätä samaa heidän ensimäisen kohtaamisensa tapausta,
koettaen saada hänet tarkemmin ja yhä tarkemmin kertomaan mitä hän
siitä muisti. Ja usein sainkin tietää jotain lisäksi. Vaikka Jöije aina
vähän nauroi kirjallisille puuhilleni eikä niihin uskonut, antautui hän
sentään tässä niinkuin monissa muissakin kohdin selityksiin ja
oikaisuihin, jopa usein täydentäviin kuvauksiin, jotka suuresti
edistivät asiaani.

Mutta palaan puolipimeään huoneeseeni, jossa lyhdyn tuike värjöttää
seinällä ja nuori tyttömäinen Jöije ensimäisen kerran kertoo minulle
kertomustaan.



JÖIJE KERTOO.


He olivat tutustuneet noin kolme vuotta sitten, kesällä. Jöije oleskeli
silloin ensi kertaa eläessään maalla, asuen vanhempiensa kanssa
muutamassa sydän-Hämeen kesähuvilassa, saarisen järven rannalla,
keskellä vihantia metsiä ja umpisuomalaista väestöä. Tämä ihmeellinen
retki "syrjään" kaikista totutuista elämäntavoista ja oloista oli
tapahtunut heidän kotilääkärinsä kehoituksesta, Jöijen voimain
vahvistamiseksi. (Myöskin eräästä toisesta syystä, jota Jöije ei
tietänyt ja josta ehkä tuonnempana saan mainita). Oli määrätty reipasta
maalaiselämää, aikaista maatepanoa ja varhaista nousua, järvikylpyjä,
souteluja, metsissä harhailuja, avojaloin kävelyä, ratsasteluja. Piti
päivettyä ja saada jänteitä käsivarsiinsa.

Ainoa "visiitti", minkä he koko kesän kuluessa tekivät, oli pappilaan.
Muuta heille sopivaa herrasväkeä ei niillä seuduilla ollutkaan.

Mutta ei pappilassakaan ollut mitään nuorisoa Jöijen seuraksi.

Oli vain kirkkoherran langonpoika, joka oli kouluaikana elänyt
kirkkoherran perheessä ja nyt ylioppilaaksi päästyään ja kirkkoherran
muutettua Hämeeseen vieraili tämän luona.

Se oli Martti.

Hänkin oli niin umpisuomalainen, ettei Jöije aluksi aikonut ollenkaan
mitään tuttavuutta rakentaa.

Mutta he olivat sentään menneet kahden kävelemään pappilan puutarhaan.

Jöije oli koettanut aluksi häikäistä Marttia ylenmääräisellä
viehättämiskyvyllään. Ei ollut epäilemistäkään, että Martti oli kuullut
hänen maineestaan kevytmielisyyden rajalla olevana kaunottarena, tuosta
kaikkien tuntemasta "vaarallisesta Jöijestä". Jöijellä oli siis täyttä
syytä osoittaa maalaisuutta kohtaan jonkinlaista ylhäisen
alentuvaisuutta. Hän oli muun muassa teeskennellyt likinäköistä ja
silmiänsä siristäen kumartunut kyselemään erään pensaan nimeä, jonka
hyvin tiesi sanajaloiksi.

Kun tämmöinen suhtautuminen kuitenkin oli vaikuttanut Marttiin vain
ujostavasti eikä suinkaan ollut omiaan edistämään puhelemisyrityksiä,
vaati hauskuuden halu jättämään sikseen kaikki tuommoiset ja
heittäytymään rentonaan lapseksi. Saattoihan mokoman edessä olla
sitäkin. Ja niin mentiin salmen rantaan, jossa oli maalle vedettyinä
muutamia veneitä, mutta yksi, valkoiseksi maalattu, oli
uimahuonesiltaan nuoralla sidottu.

Ja tässä nyt alkoi heidän tuttavuutensa (heidän onnensa) kohta alussa
epäonnistumisella.

Täytyi keksiä jotain hullunkurista, kun ei voitu puhua, ja
naurattaakseen Marttia Jöije senvuoksi keksi sen, että äkkiarvaamatta
hyppäsi laiturilta valkoisen veneen laidalle.

Hän ei silloin vielä tiennyt, että veneet kallistuvat kovasti, kun
niiden laidoille hyppää. Hän ei ollut vielä milloinkaan missään
veneessä ollutkaan.

Ja niin tapahtui, että vene todella kallistui kovasti, että vesi
suurena laineena loiskahti laidan ylitse ja että Jöije, säikähdyksestä
kiljahtaen ja voimatta tasapainoa säilyttää, kaatui veneeseen
polvilleen, kastuen läpimäräksi.

Siihen meni koko kaupunkilaisuus.

Onnettomuus oli kuitenkin kohta kääntynyt heidän kummankin parhaaksi.
Sillä tapaus antoi heille hauskaa naurun ja yhteisen puuhailemisen
aihetta, mikä teki heidät heti ihan tutuiksi toisilleen. Vieläpä kävi
selville, että he varsin hyvin saattoivat ymmärtää toisiaan puhumalla
toinen suomea ja toinen ruotsia kaikenlaisten viittausten ja merkkien
ohella.

Niinpä Martti parista sanasta kohta ymmärsi, että tärkeintä tässä ei
ollut hankkia Jöijelle pian kuivia vaatteita, vaan tehdä se niin vähää
melua pitäen kuin suinkin.

Ja mistä Martti sitten hankki ne vaatteet, on Jöijelle tähän päivään
asti jäänyt salaisuudeksi.

Varma vain on, ettei kestänyt kovinkaan kauan ennenkun Martti palasi
takaisin pappilasta mukanaan suuri joukko kaikellaisia vaippoja,
vaatteita ja vieläpä välttämättömät liinavaatteetkin, jotka olivat
hienotunteisesti käärityt näkymättömiksi eri kääröön, jota ei kyllä
tarvittu.

Jäljestä päin Jöije oli saanut ihmeekseen huomata, ettei pappilassa
todella kukaan tiennyt tapauksesta mitään, ja vanhemmilleenkin hän sen
vasta kotimatkalla oli ilmoittanut -- ainoastaan pieneksi
kompastukseksi tietysti, vaatteiden muuttoa mainitsematta.

Jöije muutti vaatteet tiheän näreikön ympäröimällä kuumalla kalliolla
ja pani omansa kuivamaan pienten kuusien oksille. Kun hän avojaloin --
ensi kerran eläessään -- päivän paahteessa käveli kallion pehmoisella
sammalella, silloin tällöin vain ottaen pois jonkun pistävän
havuneulasen, -- kun vielä joku pieni metsälintu asettui visertämään
kuivuneen lepän latvaan, -- tuntui hänestä koko maailma uudelta ja
satumaiselta. Hän ihmetteli omia jalkojansakin, jotka näyttivät
tutustuneen sammalen ja lämpimän kallion kanssa ennenkun hän itse.
Aivan kuin olisi ensi kerran nähnyt taivaankin, joka hänelle ikäänkuin
lakkaamatta aukeni ja aukeni, milloinkaan loppumatta. Nyt jos voisi
saada vielä siivet ja lentää näkemään puiden yli, tai karata jonkun
kanssa metsien läpi, pitkin niittyjä, pitkin metsäistä taivaanrantaa,
pitkin pilviäkin...

Martti jo koputteli rannassa aironhankoja kiinni valkoiseen veneeseen,
jolla he kohta lähtevät soutelemaan tuntemattomien salmien kautta
tuntemattomille ulapoille, palaamista ajattelematta.

Nyt kuului säännöllinen vedenläiske: varmaan Martti loi vettä
valkoisesta veneestä. Jöije meni rantaan.

Ei kenenkään muun ihmisen nähtäväksi olisi Jöije ikinä ilmestynyt
sellaisessa asussa kuin mikä hänellä nyt oli yllään. Hän oli pannut
harmaat, pistelevät sukat jalkaansa ja vyöttäytynyt pitkään vaippaan,
heittäen keveämmän vaipan hartioilleen. Hatunkin hän jätti metsikköön
ja otti mukaansa vain päivänvarjostimen. Ja niin hän tuli sukkasillaan
Martin luo, pitkä vaipankulma viistäen maata.

Se oli Jöijestä yhä vieläkin suoranainen ihme, jota hän ei osannut
mitenkään itsellensä selittää, että minne häneltä näin äkkiä oli
haihtunut tuo aina muulloin niin tärkeä edullisen esiintymisen huoli?
Sen saattoi selittää vain sillä että Martti oli maalaispoika. Mutta
äärettömän hauskaa se vaan oli.

Martti puolestaan ei osottanut vähintäkään ihmettelyä, vaan päinvastoin
hänkin samaa pelkän hauskuuden ymmärrystä ilmaisten vapautui kokonaan
teennäisyydestä, jopa rupesi rohkeasti laulaa hoilottelemaan.

Hän lauloi: rati rati rallalalaa, rati rallalalaa ... Ja saarista
kaikui rati rallalalaa, niin että oikein nauratti..

He läksivät soutelemaan valkoisella veneellä.

Vesi oli aivan tyyni, ja veneen alkaessa nopeasti viiltää vettä Jöije
kohta kumartui vasten laitaa pistäen ensin sormensa ja sitten koko
kätensäkin veteen, mikä tuntui tavattoman ihanalta: käden luota kohosi
hauskasti omituinen vesikatos, joka muutti muotoaan sen mukaan kuin
kättä piteli. Välistä, kun osasi pitää sormiaan edellä, siitä kohosi
sileä vuolle, johon kuvastui nurinpäin vastaiset kalliot, ja välistä
taas nousi luokkana suihku kirkasta vettä. Jöije olisi tätä tehnyt
vaikka kuinka kauan, ellei olisi hävettänyt Martin tähden.

He vaihtoivat paikkoja (jolloin vene oli taaskin kaatua), ja nyt Jöije
rupesi opettelemaan soutua.

Se se vasta oli hullunkurista! Kun airot olivat Martin käsissä, näytti
soutu maailman luonnollisimmalta asialta, mutta Jöije ei saanut venettä
minnekään: se kääntyi ympäri, toinen airo huopasi, toinen vain sipasi
vettä ja Jöije oli mennä selälleen.

Ihmeellistä, kuinka täällä maalla piti esiintyä toisen edessä tyhmänä
vähäpätöisimmissäkin tehtävissä. Sellaiseen asemaan Jöije ei todella
ollut ollenkaan tottunut. Se alkoi harmittaa.

Kunpa tuo olisi edes ymmärtänyt auttaa. Mutta istuu kuin mikäkin vaan
veneen perällä eikä ole näkevinään, vaikka tietysti ihan hytkyttää
naurusta.

Jöije tuli tästä veneen pyörimisestä vihdoin niin noloksi, että oli
itkuun pillahtaa.

Mutta Martti ei nauranut. Hän oli, hienotunteisesti kyllä, kääntynyt
sivulle päin, ja huolimattomasti vihellellen ihaili maisemia, joita
pyörivä vene kulloinkin toi hänen silmiensä eteen. Eihän siitä
soutamisesta mitään tullut. Taas piti vaihtaa paikkoja.

Edes jossain määrin parantaakseen Martin silmissä asioitansa Jöije
jätti airot valloilleen ja rupesi nyt Marttia vuorostaan
hämmästyttämään kertomalla omista kaupunkilaisista kujeistaan, jossa
asiassa ainakin tiesi olevansa Marttia monta vertaa veikeämpi.

Martti näytti aivan hyvin ymmärtävän ruotsia, vaikka arasteli itse
yritellä. Ja sen huomattuaan Jöije alkoi vapaasti kertoa hänelle
hauskoja juttuja "flörteistään" lukemattomien kavaljeeriensä kanssa.

Martti otti kuunnellakseen näitä juttuja kuitenkin niin hartaan
totisena, ettei Jöije osannut jatkaa siinä leikillisessä sävyssä, missä
oli alkanut, vaan ehdottomastikin hakeutui yhä totisempaan puoleen
asiasta. Tämä ei kyllä oikein sopinut yhteen hänen pukunsa tilapäisen
hullunkurisuuden kanssa, joka olisi ehdottomasti vaatinut
naurutunnelman ylläpitämistä, mutta perätuhdolla istuessaan hän sai
verhotuksi itsensä siedettävän sieviin vaipanlaskoksiin, joten ei ollut
luultavaa, että Martti kesken kaikkea purskahtaisi nauruun.

Ja niin Jöije rupesi valittelemaan sitä seikkaa, ettei hänen ollut
milloinkaan vielä onnistunut herra-tuttujensa joukosta löytää
sellaista, joka olisi tahtonut olla hänen toverinansa, yksistään vain
toverina, niillä kun kaikilla oli aina lopultakin se iankaikkinen
hakkailu mielessä. Ellei hakkailua, niin ei mitään ystävyyttäkään!

Martti sai tähän sanotuksi, että naiset itse tavallisesti olivat
semmoiseen käänteeseen syypäät, koskapa juuri he itse eivät pelkkään
toveruuteen tyytyneet, vaan vaativat sen ohella myöskin erikoista
ihailua, vieläpä ihailun ilmaisemistakin. Muussa tapauksessa
närkästyivät.

Tällaista arvostelua Jöije ei olisi ikinä osannut odottaa Martin
kaltaiselta maalaispojalta.

Hän katsahti sentähden vähän liioitellulla hämmästyksellä (ja pienellä
viehättämisen aikeella) suoraan Martin silmiin, ikäänkuin odottaen
selitystä.

Mutta Martti ei väistänyt hänen katsettaan, vaan katsoi takaisin
jotakuinkin uppiniskaisesti, niinkuin olisi siten tahtonut vakuuttaa
pysyvänsä mielipiteessään, tuli mitä tuli.

Vastaväitteen asemasta Jöije kuitenkin vain syvensi keskustelun
vieläkin totisempaan suuntaan. Sanoi ettei tuo toverin kaipuu ollut
mitään oikkua hänen puoleltaan, kuten Martti näytti otaksuneen, vaan
että hänellä siihen oli todellinen kaipaus, sitäkin luonnollisempi, kun
hänellä ei ollut veljiä eikä samanikäisiä sisaria, eipä edes ollut
milloinkaan ollut koulukumppanejakaan, niinkuin sentään tavallisesti
kaikilla muilla nuorilla.

Silloin Martti näytti ymmärtäneen hänet ja tuli hyvin miettiväiseksi.
Pitkän aikaa hän silmiänsä kääntämättä katseli sivulle päin, seuraten
ajatuksissaan vasemmanpuolisen aironsa soutua. Sitten hän käänsi päänsä
Jöijeen päin, hymyili ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain hyvää, mutta ei
sanonutkaan, vaan huokaisten kääntyi uudestaan airon soutua
katselemaan.

Olikohan tuolla jotain samanlaista kaipuuta? Jöije ajatteli.

Varmaankaan Martti ei luullut voivansa ruotsiksi tarpeellisen selvään
sanoa mitä hänellä oli mielessä.

Jöije sanoi vähän ajan kuluttua:

-- Voi jospa minäkin osaisin soutaa.

Martti ei sanonut siihen mitään. Jöije silloin lisäsi:

-- Kunpa olisi edes joku joka opettaisi.

Mutta Martti ei siihenkään mitään virkkanut, jonka vuoksi Jöije sanoi
hetken kuluttua:

-- Tulisitte joskus meille, niin soudeltaisiin.

Ei sittenkään huolittu vastata.

Jöije ajatteli:

"Maltahan, maalaispoika, kyllä minä sinut vielä pitkin ja poikinkin
sormeni ympäri sidon!"

Sillä välin oli aivan Jöijen huomaamatta tultu pitkään salmeen, josta
alkoi kuulua omituista kohinaa. Mutta kun Martti ei mitään vastannut,
ei Jöije tästäkään viitsinyt kysyä. Sensijaan Jöije osoittaen
sormellaan rantaan päin, sanoi koko lailla käskevästi:

-- Soutakaapas tuonnepäin, minulla haluttaisi katsella lähempää tuota
kalliota.

Martti käänsi kohta tottelevaisesti veneen maalle.

Mutta juuri kun he olivat tulemaisillaan rantaan, vene töksähti
pohjakiveen.

Ja nyt tuli ihmeitten ihme! Martti nousee rauhallisesti laidan ylitse
veteen aivan niinkuin oli, saappaineen päivineen. Herranen aika mitä se
mies tekee! Jöijen piti kiljahtaa hämmästyksestä, mutta Martti ei
nähtävästi pitänyt saappaiden kastamista minään tärkeänä asiana! Hän
veti veneen maalle aivan kuin ei olisi tehnyt mitään tyhmyyksiä. Kyllä
ne ovat mestareita täällä maalla!

Rantaa oli siinä kohden vain kapea kaistale. Ihan heidän selkänsä takaa
nousi äkkijyrkkä kallio huimaavaan korkeuteen.

Nyt Jöije keksi ruveta kiipeemään ylös kallion seinää, aikoen näyttää
Martille, ettei tässä sentään niin kömpelö oltu kuin Martti arvatenkin
luuli äskeisten venerettelöiden perustuksella. Siinä mielessä Jöije
teki ketterän hypyn pienelle sammaltuneelle pengermälle, josta olisi
sitten ylemmäs kavunnut.

Mutta Jöijelle ei tänään onnistunut mikään.

Se pieni vaivaiskoivu, johon hän hypätäkseen tarttui, tietysti petti,
ja hän sai sylinsä täyteen multaa ja pikku kiviä irtautuneista
juurista, Hyh-hyh!

Silloin Martti näytti tietä toisesta kohden, nousten itse edellä. Ja
vasta hänen askeleitaan tarkoin seuraamalla Jöijenkin onnistui
pysytellä kallion kupeella.

He pysähtyivät puolitiehen, emäkalliosta ulkonevalle louhelle, josta ei
enää päässyt ylemmäs mihinkään, vaikka ylöspäin näytti kalliota olevan
vielä yhtä huimaavaan korkeuteen kuin rannastakin katsoen. Tämäkin
paikka oli sentään niin korkealla, että pisimpien rantakoivujen latvat
vaivoin ylettyivät heidän jalkainsa tasalle.

Siinä kohden missä he seisoivat, oli kallion seinä märkää ja melkein
mustaa, paikotellen kirpelän vihreän sammalen peitossa. Sama omituinen
kohina kuului tännekin, kokonaisempana ja kumeampana. Kun Jöije
varovasti kurkisteli alas, huomasi hän, että salmen vesi kulkee hänen
editsensä! Hän katsahti ihmeissään Marttiin, mutta ei sanonut mitään,
ettei olisi kovin tyhmältä näyttänyt. Mitähän se oli!

Tämä kaikki oli Jöijestä kuin satua.

Että maailmassa todella saattoi olla näin oudon uusia ihanuuksia, missä
yhtaikaa korvaa huumasi jostakin syvyyksistä tuleva pauhu ja silmiä
hiveli koivunlatvain hiljainen keinunta ihan tuossa jalkain juuressa,
-- missä musta kallio kohta selän takaa nousi huimaavaan korkeuteen ja
suuret haukat siivet harrallaan liitelivät juuri pään kohdalla, --
semmoisesta ei kaupungissa voinut uneksiakaan. Mutta siirtyivätkö _he_
vai siirtyikö vesi?

Hänen täytyi saada jotenkin ilmaista ihmetyksensä Martille. Mutta kun
hän sitävarten kääntyi taaksensa ja huudahti ihastuksesta, pani Martti
vastauksen asemasta kaksi sormea mustaa kalliota vasten ja katseli
häneen hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut asettaa Jöijen arvattavaksi
jonkun ongelman.

Jöije kuitenkin ymmärsi heti kaiken. Ymmärsi, että tämä oli vain jatkoa
heidän taannoisille keskusteluilleen: Martti tahtoi noilla kahdella
sormellaan sanoa vannovansa kallion lujan valan, että hän puolestaan
tulee suhtautumaan Jöijeen yksistään vain toverina -- siinä tapauksessa
nimittäin, että Jöije todella tahtoo Martin käyvän heillä opettamassa
hänelle soutua ja muutakin kesäistä urheilua.

Tietysti Jöije ilostui Martin valasta sanomattomasti.

Hän aikoi ensi innossa hänkin panna kaksi sormea samalla tavalla
kalliota vasten, sillä olisihan tässä oikeastaan hänenkin ollut nyt
vannominen luopuvansa puolestaan kaikesta siitä millä Martti sanoi
naisten vaikeuttavan semmoista toveruutta, eli siis luopuvansa
ehdottomasti ja iankaikkisesti "ihailun" tavoittamisesta. Mutta viime
hetkessä hän muutti aikeensa, ja sanoi vain: kiitos! Sillä kuka
semmoista taitaa niin varmasti luvata. Näissä asioissa oli todella
paras olla julkisesti mitään vannomatta. Ja olihan vähän ihmeellistä,
ellei hiukan loukkaavaakin tuo Martin kallionluja varmuus, ettei Jöije
muka milloinkaan tule saamaan sen suurempaa vaikutusvaltaa häneen.
Kylläpä se mies oli varma itsestään! No, se oli hänen asiansa!

Kaikissa tapauksissa asia päättyi siihen, että Jöije vain itsekseen,
omissa ajatuksissaan vannoi koettavansa olla ehdottoman luonnollinen ja
pelkästään vain toverillinen kaikissa vastaisissa urheiluissa ja muissa
mahdollisissa suhteissaan Marttiin.

Martti oli tämän urotyönsä jälkeen aivan kuin toinen mies, paljon
vapaampi ja iloisempi. Kun he menivät jälleen veneeseen, hän alkoi
kohta opettaa. Käski Jöijen istua viereensä, sovitti hänen käsiinsä
toisen airon, otti itse toisen, ja he alkoivat soutaa yhdessä. Vene
totteli. Tahti yhä varmistui, Jöije saattoi vetää yhä voimakkaammin.
Mitään niin hauskaa kuin tämä soutu oli, ei Jöije muistanut ennen
kokeneensa.

Martti jo solkki vallattomuudessaan ruotsia, mutta Jöije ei nyt ehtinyt
kuullakaan. Sen hän vain hämärästi muisti, että oli verrannut Martin
päivettyneitä käsiä omiin valkoisiin kaupunkilaisiinsa, ja että
"toverin" jalatkin olivat yhtä päivettyneet -- sillä hän oli riisunut
pois märät saappaansa -- ja vielä että Jöijen omat valkoiset varpaat
näkyivät kiipeämisessä revenneestä sukasta.

Kauan ei tätä hauskuutta kestänyt, sillä Martti rupesi soutamaan yksin
ja Jöijen täytyi vastustelematta siirtyä perätuhdolle. Samassa hänen
huomionsa kiintyi peräti omituiseen asiaan: Vaikka Martti ei paljoakaan
soutanut, niin rannat ja kalliot molemmin puolin lipuivat merkillisen
kiireesti silmien ohitse. Eikä vesi ollut enää tyven, vaan poreili ja
mulskahteli veneen vieressä. Samassa alkoi tuo outo kohinakin
pelottavasti kasvaa ja Jöije huomasi etempää salmesta vedenkuohuja ja
vaahtoisia hyrskähdyksiä. Silloin hän säikähti omaa ajatustaan: nuo
aallot varmaan olivat sitä mitä sanottiin koskeksi, josta hän oli
lukenut ja nähnyt kuvia ja kuullut kerrottavan sekä hauskoja että myös
kovin hirvittäviä juttuja.

Varmaankin Martti huomasi, että Jöijen sydäntä hiipasi viehätyksen
ohella myöskin kauhistus, koska hän äkkiä työnsi airot syvään veteen ja
silmät pyöreinä kysyi: Pelkäättekö!

Ja vaikka ei Jöije sanonut lainkaan pelkäävänsä, niin Martti ei
uskonut, vaan alkoi voimakkaasti soutaa vasten virtaa takaisin.

Tällöin häneltä kuitenkin katkesi toinen hankavitsa.

Hän nousi seisaalleen ja tunnusteli airolla pohjaa, jota ei
tavoittanut. Mitä varten hän tunnusteli pohjaa, ei Jöije ymmärtänyt.

Vesi käänteli ja vähän keinutteli ajolle joutunutta venettä, joka
loittoni keskemmälle virtaa. Rannat alkoivat lipua vielä nopeammin
ohitse.

Martti seisoi hetken aikaa neuvottomana. Sitten hän vaati käskevällä
päänliikkeellä Jöijeä siirtymään kokkapuolelle. Eikä ruvennut
odottamaan, kun Jöije veneenlaidoista pidellen rupesi varovasti
nousemaan, vaan tuli vastaan, tarttui voimakkaasti hänen käsivarsiinsa
ja koholle nostaen kiepsautti ohitsensa, laskien istumaan
soututuhdolle. Itse hän otti airon käteensä ja rupesi puoleksi seisten,
toinen polvi perätuhdolla, melomaan koskeen päin.

Eikä vastannut sanaakaan Jöijen kysymyksiin, eikä kertaakaan edes
katsahtanut, oliko Jöije peloissaan vai ei.

Niinkuin Jöije ei vielä milloinkaan ollut koskia laskenut, niin häntä
ei vielä kukaan ollut tuollaisella päänliikkeellä käskenyt paikaltaan
siirtymään, saati käsivarsista ilmaan nostanut. Ruumiissa tuntui yhä
vieläkin Martin käsien voimakas ote. Mutta olihan kaikki muukin tällä
hetkellä niin peräti outoa ja uutta, ettei voinut selvittää itselleen,
oliko itkeminen vai ihastuminen.

Ei vielä milloinkaan ollut hänen korvissaan kuulunut tällaista kohinaa,
niin valtavaa, niin omituisen tuoretta, niin kovaa, niin raikkaan
elähyttävää. Tuo oli kuin jotain uutta vettä ja nuo jotain uusia
hyrskyjä. Ei milloinkaan vielä ollut aurinko paistanut niin täydeltä
terältä. Se oli kuin jokin uusi aurinko. Ja ohilipuvat rannat, ne eivät
vielä milloinkaan olleet niin korkeina ja tuuheina seisseet. Ne olivat
jotain uusia koivuja. Ei milloinkaan ollut hänen silmiensä edessä
myöskään ollut niin voimakasta poikaa kuin se, joka nyt seisoi veneen
perässä, huulet yhteen puristettuina, katse lakkaamatta tähdättynä
kokan ylitse edessä oleviin kuohuihin, laitahyrskeistä mitään
välittämättä. Se oli jokin uusi mies.

Ja Jöijen mieli ei vielä milloinkaan ollut näin voimakasta ilon
repäisyä tuntenut. Pelosta ei ollut jälkeäkään. Hänen tosin olisi
tehnyt mieli ryömiä veneen pohjaa myöten Martin jalkojen luo, mutta se
ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan halua olla yhdessä toisen ihmisen
kanssa sinä hetkenä, jolloin he vajoovat kuohuihin. Hyrskyt
viskautuivat veneeseen milloin toiselta milloin toiselta puolelta,
mutta Jöijen riemu siitä vain kasvoi. Antaa mennä, antaa mennä, soi
hänen rinnassaan!

Mutta juuri silloin kun vauhti oli hauskimmillaan, loppuikin koko
hauskuus. Martti teki äkkiä jyrkän käänteen ja vene viskautui kuohuista
syrjään. Samassa Martti tarttui rannasta ulkonevan koivun oksiin ja
pysäytti veneen käsiensä voimilla.

Jöije huusi innoissaan!

-- Vielä! Vielä!

Mutta hänen huutoihinsa vastaamatta Martti toimitti veneen kokan maalle
ja vasta sen tehtyään sanoi naurahtaen:

-- Joskus toiste. Ei nyt.

Jöije sanoi happamana:

-- Toiste? Milloinka se "toiste" tulee?

Mutta hänen ääntänsä ei kuulunut läheskään kosken kauhean kohinan
vuoksi.

Vasta veneestä noustuaan Jöije huomasi Martin olevan aika lailla
hengästyksissä. Sitäpaitsi oli joku suortuva korvan luona hiestymisestä
märkänä. Kas, kun Jöije ei ollut yhtään huomannut, että Martti oli
erikoisemmin voimiansa meloessaan ponnistanut. Jokohan he todella
olivat olleet vaarassa! Martti hymyili koko ajan itsekseen aivan kuin
olisi voittanut satatuhatta.

Rannalla Martti rupesi vääntämään kasvavaa koivunvesaa, pidellen
latvasta ja siirtyen yhä juuremmas, kunnes sai sen taipuvaiseksi aivan
kuin nuoran. Sitten otti puukon kupeeltansa, katkaisi vesan juuren
kohdalta, karsi sen hennot oksat ja alkoi kiertää renkaalle.

Jöije istui maassa hänen edessään, kädet polvien ympärillä ja suu auki
katsellen uteliaana mitä ihmettä Martti tuolla kiertämisellä saattoi
tarkoittaa. Ei mitään, ei yhtään mitään Jöije ymmärtänyt kaikesta mitä
Martti kulloinkin puuhasi. Jöijestä oli kovin hauskaa, että hänellä nyt
todellakin oli toveri, ensimäisen kerran eläessään, vieläpä kovin
mieluinen toveri. Mutta miten toimia niin, ettei se häneltä menisi
aivan ensi käänteessä, vaan pysyisi hänen käsissään ja suostuisi
olemaan hänen kanssaan? Miten, kun yhdeltä puolen äsken vannottu vala
kielsi koettamasta saada ihastumaan ja toiselta puolen taas Jöije
ilmeisesti ei voinut olla hänelle vähimmäksikään hyödyksi? Jöije tunsi
itsensä peräti aseettomaksi. Pitäisi kaiketi oppia soutamaan yhtä hyvin
kuin Martti, ennenkun saattoi saada hänet toverikseen kiintymään. Mutta
sitä oli näin tyttönä melkein mahdoton. Ja Martti tekisikin tietysti
viisaammin, jos hankkisi itselleen Jöijen sijaan jonkun poikatoverin.
Ja mistä sen tiesi, vaikka hänellä semmoinen jo olisikin. Jöije tuli
oikein alakuloiseksi näitä ajatellessaan.

-- Ja mitä te siinä koko ajan hymyilette? -- hän vihdoin kysyi
Martilta.

Martti rupesi nauramaan, viskasi valmiin hankavitsan veneeseen ja
puhuen pauhun tähden hyvin läheltä Jöijen korvaa selitti, ettei tätä
koskea voi laskea soutamatta voimainsa takaa ja että hän oli vähältä
suistaa sekä Jöijen että itsensä kuohuihin.

-- Mutta laskimmehan me onnellisesti! -- Jöije sanoi.

Silloin Martti käski nousemaan ylemmäs muutamalle sammaleiselle
kivelle, ja sinne noustuaan Jöije näki kuinka asiat olivat. Oikea koski
alkoi vasta siitä mihin he olivat laskeneet maihin. Siitä vesi
paiskautui syvyyteen hirmuvuolteena, ja kuohui alhaalla omaa itseänsä
vastaan kihisevänä, höyryävänä vaahtovellinä, jonka raivolla ei ollut
mitään rajoja. Hengenvaarassa he olivat olleet. Ja Martti oli heidät
pelastanut.

Martti otti vauhtia ja juoksi ylös samalle kivelle. Hän osoitti
Jöijelle sen kapean, mutta paljon tasaisemmasti ja melkein
vaahdottomasti putoavan vuolteen, jonne vene oli ohjattava koskea
laskettaissa. Sanoi, että vene ei tottele melaa, ellei samalla souda
voimakkaasti.

Jöijen sydäntä hiipaisi yhtaikaa sekä kammo että outo viehätys,
semmoinen voimakas viehätys, jota hän jo nyt tiesi mahdottomaksi
vastustaa.

Hän sanoi vähän ajan perästä:

-- Luuletteko, että koskaan opin niin soutamaan, että voimme yhdessä
laskea?

-- Miksei, miksei, -- sanoi Martti iloisesti, ja lisäsi sitten: -- ehkä
sentään helpommin perää pitämään, kun minä soudan.

Nyt Jöije riemuissaan taas kovasti ajatteli vannoa toverivalan niinkuin
Marttikin, sillä hän tunsi paitsi riemua myös kiitollisuutta, jota ei
tiennyt miten osoittaa. Vannomisen sijaan hän kumminkin ojensi vain
ilman muuta kätensä Martille, koska käden lupaus oli yhtä hyvä kuin
mikä vala tahansa.

Mutta Martti ei ymmärtänyt mitä kädenojennus tarkoitti. Ja Jöijeä
hävetti ruveta sanomaan, että hän ei muka milloinkaan tule kiemailemaan
Martin edessä. Hän samassa keksi selittää kädenojennuksen toisella
tavalla ja sinuttelemista ehdottaen sanoi iloisesti nimensä.

-- Jöije!

Martti kohta vastasi yhtä iloisesti:

-- Martti minä olen.

Siitä hetkestä saakka he sinuttelivat toisiansa. Ja siitä saakka he
olivat niin hyviä toveruksia, ettei maailmassa parempia ole eikä tule
olemaan. Kesän kuluessa Jöijen sekä kädet että jalat päivettyivät yhtä
ruskeiksi kuin Martinkin, kämmeniin kasvoi sormien juureen soutamisesta
käsnät, ja käsivarsissa tuntui jännittäessä kivenkovat mukulat. He
laskivat lukemattomia kertoja tämän kosken sekä niin että Jöije souti
ja Martti meloi että päinvastoin, ja laskivat vielä muita ja
vaarallisempiakin koskia. He kiipesivät kaikki kalliot. He samoilivat
kaikki tiet ja polut.

Jöije varttui ja vahvistui kesän kuluessa sanomattomasti --
paroonittaren mielestä jo aivan liiaksikin. Kun paroonitar katseli
tyttärensä kasvoja, käsivarsia ja jalkoja, hän peräti kauhistui: kesä
kohta loppuu, edessä on kaupunkiin muuttaminen, ja tuollaisenako on
Jöije sinne vietävä! Mutta ihmeellisintä, jopa aivan käsittämätöntä oli
paroonittarelle se, että eivät ainoastaan kädet, kasvot ja jalat, vaan
koko muukin ruumis oli Jöijellä ruskeaksi päivettynyt. Miten se oli
selitettävissä?

Eikö mamma-kulta siis ymmärtänyt, että Jöije oli kesän kuluessa ottanut
aurinkokylpyjä melkein jokaikisen niemen nenässä ja varmaan jokaisella
metsäkalliolla, juosten alastonna muurahaispoluilla ja nukahtaen
sammalelle? Hän osasi uida melkein kuin kala, sukeltaa pitkään ja
syvään, levätä liikkumattomana veden pinnalla, syöstä kohisten
eteenpäin ja hypätä äkkijyrkkiin tuntemattomiin syvyyksiin.

Mamma saa silmänsä pyöreiksi. Eihän Jöijellä ole ollut käsitystäkään
uimisesta. Kuka on Jöijelle uimataidon opettanut?

Voi kauhistusta! Saattaako semmoista kertoa edes Hiljalle? Saattaako
semmoista milloinkaan ihmisten nähtäväksi paperille panna?

Kuka muu hänelle olisi opettanut ellei Martti, hänen ainoa toverinsa!

Mutta jos H. K. luulee siinä olleen minkäänlaista sopimattomuutta tai
jotain "tiedotonta erotiikkaa" niin hän suuresti erehtyy. Siinä ei
ollut mitään sellaista. Kaikki perustui puhtaaseen toveruuteen. Martti
oli uimamaisteri ja hän antoi Jöijelle mainiot neuvot miten heti oppia
pysymään vedenpinnalla.

"Ennen tätä kesää en ollut vielä ikinäni kylpenyt luonnossa", sanoi
Jöije. -- "Kun me sitten kerran tulimme pitkältä kävelyretkeltä
veneemme luo, josta oli vain pari kilometriä vesimatkaa kotiin, ja
soudimme salmen yli, niin päätimme mennä uimaan kukin omalta
puoleltamme suurta kalliota. Silloin minä tahdoin näyttää Martille jo
osaavani uida, ja uinkin ulommas, niin kauas kuin uskalsin, josta
hengästyneenä sain huudetuksi Martille: 'katso! katso!' Martti oli
myöskin uinut selälle ja saattoikin siis nähdä minut. Mutta hän ei
kuullut huutoani, sillä hän huusi samalla kertaa itse: 'Älä ui niin
kauas, käänny heti!'" (Vaarallisissa tapauksissa ja myös "tyhmyyksien"
sattuessa Martti oli ottanut tavakseen puhutella minua häikäilemättömän
käskevästi).

Myöhemmin, kun Jöije jo osasi hyvin uida, he uivat usein yhdessä,
lähtien kukin omalta riisumapaikalta ja yhtyen syvällä, eivätkä siis
tarvinneet mitään uimapukuja. He eivät oikeastaan nähneet toisistaan
muuta kuin pään. He uivat kilpaa ja sukelsivat kilpaa ja sen hauskempaa
ei kahdella ihmisellä yleensä voinut olla. Martti oli vain pannut
ehdoksi, että Jöijen piti tarkkaan totella häntä mitä tulee uintiajan
pituuteen ja muuhun sellaiseen.

Mutta yhteisen uinnin sanomaton hauskuus loppui pian. Joku paimentyttö
näki ja tietysti kertoi. Huhut joutuivat vanhempien korviin. He
kauhistuivat ja kielsivät kaiken seurustelemisen Martin kanssa. Tässä
nyt alkoivat monet vastoinkäymiset, jotka kuitenkin vain lisäsivät
toveruuden lujuutta ja oikeastaan perustivatkin heidän onnensa. Mutta
ymmärtääkö ja uskooko H. K. nyt, ettei tuossa uimisessa ollut
nimeksikään mitään "sellaista" Martin puolelta, että se vain oli hänen
puoleltaan ikäänkuin uusi vala eli uusi todistus hänen tahdostaan pysyä
horjumatta puhtaan toveruuden kannalla, niinkuin hän oli luvannut,
uskooko H. K. sen?

Minä sanoin uskovani.

Jöijen tapasi nyt hurjan iloinen vallattomuuden puuska. "Uskoni"
saattoi minut lopullisesti hänen uskotukseen ja siitä hetkestä
alkoivatkin kaikki säikeet aueta ja kehittyä, jotka johtivat minut
Jöijeni sydämen sisimpiin ytimiin.

Kaikki pettämisaikeeni tämän kertomuksen jälkeen tietysti raukesivat.

Näin kertoi Jöije tuona sateisena kevätyönä hämärässä huoneessani.
Mutta myöhemmällä iällä, kun hän jo tiesi minun kirjoittavan, hän teki
minulle tunnustuksen, joka ilmaisi ihan toisia syitä siihen että heidän
yhteiset uintiretkensä keskeytyivät. Eipä olisi ollutkaan Jöijen
tapaista jonkun hauskuuden keskeyttäminen vain siksi että huhuiltiin
sitä tai tätä tai että vanhemmat olivat vastaan. Jöijen menettelyihin
saattoi vaikuttaa _yksistään_ vaikuttamalla hänen omiin käsityksiinsä
ja tunteisiinsa. Mihinkään "tottelemiseen" häntä ei ollut edes
kasvatettukaan. Tätä asiaa ei voi kyllin usein toistaa, jos mieli antaa
oikean kuvan hänestä.

Hänen tunnustuksensa panin sittemmin paperille niinkuin hän sen lausui.
Ja koska hän sen paperista luki, jopa teki siihen muutamia
korjauksiakin, esitän sen tässä semmoisenaan, sanasta sanaan
suomennettuna. Jöije kertoi itsestänsä näin: "Kesä oli jo lopussa.
Keltaisia lehtiä ja niin edespäin, sinä tiedät. Tunnelma vähän
alakuloinen. Minä en tahtonut lähteä maalta vielä ja mamma suostui.
Pappa matkusti yksin.

"Eräänä aamuna herään neljän ajoissa. Aarinko ei ollut vielä noussut,
taivas oli sentään aivan valoisana, ja maa oli hopeanharmaana
huurteessa. Sain päähäni mennä hyvästiksi uimaan viimeisen kerran ja
menin sille kalliolle, jonka luona olimme ensikerran yhdessä uineet.
Olihan kesä lopussa ja kaikki, sinä ymmärrät...

"Juuri kun olin juoksemaisillani lepikosta kalliolle, näin Martin.
Hänkin oli tullut uimaan. Niin, ehkä hänkin tahtoi viimeisen kerran
tällä paikalla ... kuinka lie sattunut niin että me molemmat...
Kaikissa tapauksissa hän ei huomannut minua. Hän seisoi alastonna
veteen päin kääntyneenä ja veden pintaa allansa katsellen, piteli
molemmin käsin tervalepän oksasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella,
ja niinkuin mietteissään. Poskesta näkyi, että hän vähä hymyili.

"Nouseva aurinko paistoi pitkin vettä, valaisten hänet kokonaan.
Minulle näkyi takaa kuitenkin vain ääriviivain puna. Ja minä hämmästyin
miten ruskeaksi koko hänen ruumiinsa oli päivettynyt. Aivan kuin
vuorikauris väriltään. Ja myös yhtä notkea ja siro. En olisi voinut
aavistaa. Ainakaan kun ajattelin häntä 'paremmissa' vaatteissa, joissa
hän tavallisesti tuntui vähän kömpelöltä. Uteliaana ja yllätettynä
katselin tätä satumaista kauneutta, mutta huomaa: katselin aivan
kylmänä, missään suhteessa kiihtymättä, katselin niinkuin ihanaa kuvaa,
yhtaikaa lepän loistavaa vehreyttä, veden sinistä viriä, ruskettuneen
vartalon valaistuja ääriviivoja.

"Silloin äkkiä lennähtää minuun hurja ajatus: näyttää hänelle, että
minäkin olen yhtä päivettynyt, niin, ja ehkä yhtä sirokin ja
kaurismainen -- riisuutua, juosta nauraen hänen ohitsensa ja syöstä
suinpäin veteen!

"Kapasen vyöhöni, irroitan sen, alan innokkaassa kiireessä päästellä
liivin selkänappeja. Silloin huomaan ihmeekseni, että sydän sykkii ihan
jyskyttäen, että ilmaa ei riitä hengittääkseni, että jäseneni
vapisevat. Mitä tämä on? ajattelin. Olenko sittenkin kiihdyksissä?
Joutavia! Ihan kylmästihän minä häntä katselen.

"Kumarrun päästelemään kenkiäni ja sukkiani ja tunnen kuinka (ei hänen
kauniin vartalonsa näkeminen, vaan) juuri tuo oma viattomaksi luulemani
ajatus, että hän kohta näkee _minut_, että hän ehkä vallattomasti
koettaa tavoittaa minua ja että minä syöksyn hänen tieltänsä suinpäin
veteen, kuinka tuo ajatukseni täyttää minut sykäyttävällä autuuden
hurmalla.

"Mutta toveruutemme! -- kuuluu minussa niin heikosti kuin kosken
aallokossa kuiskaus. Joutavia! Nyt, nyt, minä juoksen!

"Entä valani! Sillä vaikka en pannutkaan kahta sormea mustaa kalliota
vasten, niin olinhan sydämessäni sentään vannonut Martille saman kuin
hänkin minulle. Olenko siis särkemässä suhdettamme! -- kuuluu minussa
nyt kovemmin kuin minkään veden kohina.

"Nämä ajatukset, jotka niin odottamatta tulivat hurmaustani
keskeyttämään, tuntuivat minusta sillä hetkellä pedoilta, jotka
säälimättä ja raadellen estivät voimakkaimman mielihaluni toteutumasta
mikä minussa milloinkaan oli ollut. Mutta ihmeellistä sanoa, minussa ei
ole myöhemmin koko elinaikanani ollut niin jättiläismäistä tahdon
voimaa kuin juuri tuona hetkenä, tuskin 17:n ikäisenä tyttönä.
Tarvitsin vain päästä täyteen selvyyteen siitä että kysymyksessä
todella oli valan rikkominen, niin jaksoin kuin jaksoinkin olla
valalleni uskollinen. Karvain mielin aloin naruttaa kiinni liiviäni.

"Kuitenkin, mitä lujempaan jälleen sidoin laukaistut sukkanauhani, mitä
tiukemmalle säpitin puolikenkäni, sitä selvemmin tunsin menetteleväni
Marttia kohtaan niinkuin piti. Ja mitä kauemmas sitten etenin
kallioltani, sitä useammin pysähdyin ja tunsin hirmuisesti punastuvani,
-- sitä enemmän hämmästyin että nyt vasta aloin ymmärtää mihin
uhkapeliin olin ollut koko suhteemme saattamaisillani. Ja kotiin
palattuani, kun kaikki vielä nukkuivat, minut valtasi sanomattoman
onnen tunne sen johdosta, etten ollut mitään särkenyt ja että kaikki
oli siis ennallaan. Muistan ilosta suudelleeni kukkia ja ulkona
syleilleeni valkoisia koivunrunkoja, -- tuota kaikkea vain
tervehtiäkseni uudestaan koko maailmaa, joka oli pysynyt
muuttumattomana entisellään ja pelastunut särkymästä minun -- tyhmän
tytön tähden.

"Sen jälkeen emme enää koskaan kylpeneet tämän kallion luona emmekä
missään muuallakaan. Mutta meidän toveruutemme siirtyi kesäisistä
urheiluistamme kokonaan toisille aloille, se syveni ihmeellisesti ja
sai uuden luonteen, me aloimme löytää saman toveruuden mahdollisuutta
ei ainoastaan siinä mikä meistä oli ollut 'hauskaa', vaan myös siinä
mikä kumpaisellekin meistä oli ikävää ja vaikeata. Ja kohta kun toinen
otti omakseen toisen surun -- kaikki muuttui onneksi. Oi Hilja, Hilja,
sinä et tiedä, sinä et tunne suurinta elämisen salaisuutta. Ihminen ei
ole mitään yksin, vaan ainoastaan yhdessä -- ei, ei niin kuin sinä ehkä
ajattelet, vaan niin että he oppivat elämään toistensa elämää, se onkin
juuri _omaa_ elämää.

"Ymmärrätköhän sinä oikein mitä minä olin pelastanut, kun juoksin pois
kalliolta? Älä luule että se oli ainoa voitettava minulle, ei,
alituiseen se tahtoi tulla takaisin, ja sen jälkeen se vasta alkoikin
tulla. Välistä minulla ei haluttanut mitään enemmän kuin että Martti
ottaisi minua kädestä, halutti niin hurjan voimakkaasti, etten voi sitä
sanoin selittää. Olihan Martti ottanut kädestäni toverina monta kertaa,
mutta minulla halutti että hän olisi _viehättynyt_ ottamaan. Ja tätä
viehättämisen halua vastaan minä sain olla taistelussa alituisesti. Nyt
sen ymmärrän, mutta silloin minä luulin kysymyksen olevan vain tuon
valan pitämisestä. Koko meidän välimme perustui Martin ihmeelliseen
lujuuteen ja minun alituiseen taisteluuni viehättämisen halua vastaan.
Kerta kaikkiaan minä sen ymmärsin tuona kesäaamuna, sillä se onni, jota
voitostani tunsin ja se väliemme syventyminen, joka sen jälkeen alkoi,
on luonut koko tämän ihmemaailman ympärillemme, jossa me yhä elämme."



MARTTI.


Näin päättyi Jöijen myöhempi kertomus. Toivon vain, ettei lukija
mielikuvituksessaan sekoita tätä myöhempää, kehittyneesti ja
arvostelevasti näkevää kantaa siihen tyttömäiseen Jöijeen, joka oli
huoneessani. Tämä tyttö kaiketi itsekin luuli, että paimen oli heidän
kesähuvinsa häirinnyt. Ainakin oli tuon ensimäisen kiihtymyksen luonne
niin epäselvänä hänelle itselleen ja niin suurena salaisuutena, että
hän tuskin olisi silloin vielä itselleenkään voinut sitä ajateltavaan
tai sanalliseen muotoon pukea. Käsitykseni on se, että Jöije oli ensi
hetkestä asti rakastunut Marttiin, mutta hän ei ollut lähimainkaan
tietoinen siitä. Hänenkin rakastumisensa, niinkuin kaikkien meidän
kuolevaisten, esiintyi tietysti luonnonvoimaisena, vastustamattomana
haluna nähdä Martti viehättyneeksi häneen muulla tavalla kuin vain
toverina. Mutta nyt oli kaikki viehättämisen pyrkimys heidän
toverivalaansa vastaan. Näin tuli Jöije olleeksi alituisessa
taistelussa omaa rakastumistansa vastaan. Ja kun hän ensimäisestä
näkemästämme asti toistamistaan toisti, että heidän välinsä oli
"jotakin peräti muuta kuin tavallinen ihastuminen ja kihlautuminen", on
se ymmärrettävä niin, että Jöije piti rakastumistansa yksinomaan
erikoisena, personallisena salaisuutenaan, joka ei saanut mitenkään
sekaantua heidän varsinaiseen ystävyyssuhteeseensa, ja näin siis koski
vain häntä eikä Marttia.

Tuona iltana hän päätti kertomuksensa, niinkuin sanoin, hurjaan
vallattomuuden puuskaan, kun olin vakuuttanut uskovani että Martissa ei
ollut "mitään sellaista".

Hän keskeytti juttelunsa, näppäsi valon sähkölamppuun ja lyöden kätensä
yhteen huudahti:

-- Herranen aika, kellohan on jo 11! Mitä sinä ajattelet, Hilja kulta!
Meidän täytyy heti lähteä Marttia tapaamaan.

Minä sanoin, ettei se suinkaan ollut enää näin myöhään mahdollista.

Silloin Jöije otti minua käsistä ja yhä samassa ilon puuskassa alkoi
väkisin pyörittää lattialla.

-- Ei se mitään tee, ei yhtään mitään, tule, tule, tule!

Minun täytyi luvata.

Räystäistä ei enää tippunut. Pakasti. Kuu ui huimaavaa vauhtia
räsäpilvien seassa.

Matkalla Jöije sanoi:

-- En mitään niin kovasti haluaisi kuin että sinä Hilja ymmärtäisit
meidän suhteemme oikein, -- että nimittäin se on erilaista kuin kaikki
muu maailmassa ja ettei siinä ole mitään sellaista kuin ihmiset
luulevat, -- että se on jotain niin erikoista kuin jos löydettäisiin
jotain ihan uutta kultaa tai mitä muuta semmoista, jota ei vielä kukaan
koskaan ole nähnyt. Olen sitäpaitsi tänään jo puhunut Martille sinusta,
ja hänkin piti hyvin tärkeänä saada sinut oikeaan käsitykseen.

Minä kysyin miksi minun mielipiteeni oli niin tärkeä.

Jöije pujotti päänsä eteeni nähdäkseen minut lyhdyn valossa ja sanoi
salaperäisesti hymyillen:

-- No, ehkä tekisimme sinutkin onnelliseksi...

Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustansa ja se huvitti häntä suuresti.
Minä sanoin:

-- Pahoin pelkään, että kun "kaikki käy ympäri" te vain haette uusia
nimiä vanhoille asioille.

-- Ei, ei, ei, -- kiirehti Jöije sanomaan. -- Nyt olit saattamaisillasi
itsesi aivan mahdottomaksi siihen mihin olemme sinut valinneet. Mutta
se on totta: kuinka en sitä ennen huomannut! Tietysti sinun täytyy
ensin oppia tuntemaan Martti. Vasta sitten sinä voit oikein ymmärtää
meidät. Tule siis joutuin, etkö voisi kulkea vähän nopeammin? Hän on
sellainen unikeko iltasin.

Me saavuimme merenpuoleiselle laitakaupungille ja aloimme kohota
nelikerroksisen kivimuurin pimeitä portaita, Jöije malttamattomasti
edellä, jokaisella kerrosvälyksellä minua odottaen ja hoputtaen. Mutta
ylös kavuttuamme avain ei ollutkaan ovella. Jöije pudisti päätänsä:

-- Sanoinhan minä, se se on vasta unikeko!

Minä aloin lähteä.

-- Ei, ei, -- sanoi Jöije, -- meillä on sovittu avainpaikka.

Ja hän otti avaimen maton alta oven suusta.

-- Odota sinä vähän aikaa täällä, hän sanoi, avasi hiljaa oven ja hiipi
sisälle.

Vähän ajan kuluttua hän ilmestyi jälleen porraskäytävään, viittasi
minua tulemaan sisälle ja kuiskasi:

-- Hän nukkuu.

Estelyistäni huolimatta Jöije alkoi vetää minua sisälle. Koetin siinä
temmellyksessä saada hänelle selväksi kuinka vastainen tuttavuuteni
Martin kanssa voisi mennä pilalle, jos näin sopimattomasti alkaisimme.
Nämä perustelut vain naurattivat Jöijeä. Hän vaati hiljaisuutta ja
puhumattomuutta, sulki kädellään suuni ja sai kuin saikin vedetyksi
minut eteiseen.

-- Sinun täytyy saada edes nähdä hänet. Tule tänne, tästä sinä näet
hänet. Katso tuonne.

Me olimme kookkaanlaisessa huoneessa, jota kuu himmeästi valaisi.
Edessäni olevaa seinää vastassa näin kahdet parit suksia, toiset
pitemmät, toiset vähän lyhemmät. Pitemmät ovat Martin, lyhemmät Jöijen,
ajattelin. Melkein keskellä huonetta oli kirjoituspöytä, jolla paitsi
kirjoja näkyi jotain käpertynyttä paperia.

-- Tuonne, tuonne, sanoi Jöije ja käänsi pääni kohti sisäpuolista
nurkkausta. -- Juuri noin hän valveillakin hymyilee.

Aivan oikein. Nyt aloin erottaa nukkuvaa Marttia muusta pimeästä, joka
vallitsi nurkkauksessa.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneinä meihin päin ja todella hymyilivät.
Suu oli vähän auki. Ainakin kaksi ylintä paidannappia oli myöskin auki,
joten hänen rintansa oli paljastunut kuin merimiehellä. Kuunsäde kiilui
etuhampaasta, antaen omituista hymyilevää eloa nukkuviin kasvoihin.

Mutta vaikka olisi ollut vieläkin pimeämpi, niin olisin sittenkin heti
osannut kuvitella mieleeni noiden kasvojen ilmeen, jopa vähimmätkin
piirteet, niin peräti tuttu oli minulle tuo ulkonäkö: järven siniset,
tarmokkaan raikkaat silmät, terve, punaisen kellervä iho -- minä sen
tiesin, vaikka en suinkaan voinut nähdä. Tiesin, koska olin nähnyt
lukemattomia muita juuri hänen kaltaisiansa. Suomalaisempia kasvoja ei
enää voisi löytää, nuo olivat kuin perikuva kaikista sellaisista. Vielä
pitää lisätä kuvaan voin keltainen tukka, joka itsepintaisesti kihartuu
-- ei siksi että se olisi tukan ominaisuus, vaan jostakin ikäänkuin
itse ihmisen sisäisen luonteen sitkeydestä, terveydestä ja
voimakkuudesta.

Kun seuraavana päivänä tutustuin Marttiin, näinkin, että kuvitteluni
oli ollut täsmälleen todellisuutta vastaava. Kasvot eivät ehkä olleet
poskenpäästä poskenpäähän yhtä leveät kuin miltä olivat kuutamossa
näyttäneet, mutta siniset silmät olivat vieläkin eloisamman
tarkkaavaiset kuin olin osannut ajatella. Mustimman koleerikon
tulikekäleet eivät olisi voineet kaikesta velttoudesta ja
väsähtymisestä vapaampaa tarmoa ilmaista.

Vastoin varoituksiani Jöije tietysti ensi työkseen kertoi hänelle, että
olimme yöllä majailleet hänen vuoteensa ääressä. Toinen olisi Martin
sijassa ehkä loukkaantunut ja vähintään tehnyt muistutuksen moisen
käytöksen sopimattomuudesta, mutta Martti vain tuskin huomattavasti
rypisti silmäkulmiansa ja hymähtäen käänsi heti puheen toisaalle,
ottamatta kuuleviin korviinsa minun anteeksipyyntöjäni: hän kyllä tunsi
Jöijensä ja oli tottunut odottamaan tämän puolelta paljon suurempiakin
vallattomuuksia.

Minua Martille esiteltäessä sattui olemaan läsnä muuan Jöijen
lukuisista tädeistä, jolle myöskin Martti esitettiin. Ja minä kuulin
heidän välisensä keskustelun.

Täti alkoi kohta tiedustella Martin lukuja ja tulevaisuuden aikeita.
Martti näytti ottavan asian siltä kannalta, että tiedustelujen
varsinaisena syynä oli tuo tavallinen: millä aijot vaimosi elättää?
Jonka vuoksi hän alkoi hieman tarkoitusperäisellä vastustushalulla ja
odottamattoman alttiilla avomielisyydellä puhua asioistaan,
sivutarkoituksena ilmeisesti että minäkin samassa saisin vastauksen
kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hän otaksui minun olevan tietysti
aivan tulvillani.

Niinpä hän kohta saattoi meidän tietoomme, ettei hänellä ollut
minkäänlaisia varmoja tulevaisuuden suunnitelmia.

Tädin niska jäykistyi ja alaleuvan lihat pullistuivat.

Martti ei sanonut sietävänsä kurssilukuja eikä muuta hiljaista
istumatyötä. Koko hänen olentoansa alkaa semmoisessa työssä kutittaa,
sanoi hän, -- syntyy halu reuhata ja ryypiskellä. Hän saattaa lukea
vain omasta mielihalusta, milloin kemiaa, milloin insinööritieteitä, ja
nyt viime aikoina hän on saanut kovan halun oppia muutamia kieliä...

Tädin pullistus kävi yhä uhkaavammaksi ja puhkesikin lopulta
malttamattomaan purkaukseen, joka keskeytti Martin selostukset.

-- Luulisi toki, että jotakin järjestystä pitää olla luvuissakin!

Martti sanoi että paras järjestys hänen nähdäkseen on se minkä oma
tiedonhalu viittoo.

-- Mutta semmoinen ei _elätä!_ pääsi tädiltä vahingossa.

Martti ei sanonut milloinkaan ajatelleensakaan lukea semmoisissa
tarkoituksissa. Hänellä ylimalkaan ei ollut mitään aikeita.

Silloin täti kadotti kokonaan malttinsa ja kovasti punastuen ja
poistuen tiuskasi:

-- Ellei teillä ole tulevaisuuden aikeita, niin teidän olisi parasta
luopua myös muunlaisista "aikeistanne".

Tämä oli tädin mielestä niin onnistunut ja niin myrkyllinen sutkaus,
että hän ei katsonut voivansa hetkeksikään enää jäädä meidän pariimme,
vaan mielenkuohusta tutisevin päin ja hehkuvan punaisena kiirehti
huoneesta.

Martti ei naurahtanut niinkuin minä tein.

-- Tuo taitaa rakastaa Jöijeä kovasti, -- hän sanoi, hyväksyvästi
katsellen tädin jälkeen.

Minä en sanonut mitään. Martti odotti vähän aikaa ja sanoi sitten;

-- Mutta tekin taidatte rakastaa Jöijeä, ja jos haluatte jatkaa
kyselyjä, niin kyllä minä puolestani mielelläni vastaan.

Silloin minä sanoin.

-- Jos äskeisen kyselijän hengessä jatkaisin, niin kysyisin ettekö
sentään _Jöijen_ tähden tahtoisi tutkintoja suorittaa?

Martille oli tuo kysymykseni ilmeinen pettymys. Hän katsahti silmiini
vähän pitkään ja vaipui sitten mietteisiinsä. Vähitellen levisi hänen
kasvoillensa hänen omien ajatustensa synnyttämä hymy. Ja hän sanoi
minulle naurahtaen:

-- Olen aikonut mennä merille. Mutta mitä lukuihin tulee, niin ...
kysykääpä Jöijeltä mitä hän siihen sanoo.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut sitä Jöijeltä kysyä, sillä sen jo tiesin.
Jöije ei mitenkään tahtonut, että Martti lukisi ja vielä vähemmän että
hän lukisi "hänen tähtensä". "Martin pitää olla itsensä ja minun pitää
olla itseni", sanoi Jöije. Hän ei voinut nähdä, että Martti hänen
tähtensä missään suhteessa koetti muuttua herrasmaisemmaksi puvussaan
ja käytöksessäänkään. Huolellisesti Jöije valvoi, ettei Martti saanut
ollenkaan sinnepäin yrittää. "Martin täytyy olla Martti". Merille
lähtemisestä minä sentään kysyin Jöijeltä. Jöije heiskautti kädellään:
"Onhan se siitä puhunut, mutta ei se ole mitään, hän muka tahtoo panna
omat oikeat halunsa koetukselle. Ei. Hän on villien orivarsojen
kesyttäjä ja sonnien taltuttaja eikä mikään merimies. Näkisit hänet
hurjien hevosten ohjissa!"

Heidän suhteensa alkoi muuttua minulle päivä päivältä yhä suuremmaksi
arvoitukseksi.

Tuttavuutemme ensi hetkestä aloin tutkia, onko Marttikin puolestaan
rakastunut Jöijeen. Mutta siitä en voinut mitenkään päästä perille.
Välistä minusta näytti päivän selvältä, että niin oli, mutta toisen
kerran taas olin sitäkin epätietoisempi. Martin _täydellinen_ vapaus
kaikesta mustasukkaisuudesta antoi minulle enin epäilemisen aihetta.
Jöijen kauneus, laajat tuttavapiirit, nuorten herrain alituiset
leijailemiset hänen ympärillänsä eivät näyttäneet hituisenkaan vertaa
häiritsevän Martin ainaista levollisuutta. Kun kello läheni 11
illalla häntä alkoi tavallisesti nukuttaa, ja silloin hän saattoi
tanssi-iltamastakin lähteä kotiin ja panna maata, jätettyään Jöijen
jonkun tilapäisen "ihastuksen" hoitoon ja saatettavaksi. Mutta muuten
huomasin pian, että Jöije puolestaan oli kokonaan luopunut yrityksistä
mustasukkaisuuden tietä viehättää Marttiansa "rakkauden" poluille,
vaikka pidin kylläkin häntä kovin tarkkaan silmällä.

Aivan pian minun täytyi itselleni tunnustaa, että tässä heidän
suhteessaan -- puhumatta nyt Jöijen yksipuolisesta mahdollisesta
rakastumisesta -- oli todellakin jotakin peräti uutta ja epätavallista.
He sanoivat suhdettansa toveruudeksi ja ainakin luulivat itse olevansa
kaukana sukupuolisuudesta. Niin kaukana, että -- kuten myöhemmin sain
tietää -- heillä oli aikomuksena liittää vielä muitakin ihmisiä samaan
heidän toveruutensa piiriin, jos vain onnistuivat herättämään jossakin
ihmisessä oikeata ymmärrystä. Vieläpä sain tietää, että minä olin ollut
heidän valittunsa, vaikka en ollut suoriutunut kaikista salaisista
kokeista, joiden alaisena tietämättäni olin ollut. Samaa kokeilua ja
Martille arvosteltavaksi esittelyä oli tarkoittanut jo tuo yöllinen
käyntimmekin. Pahimpana esteenä kuului olleen se mitä olin tullut
sanoneeksi Jöijelle, että he muka vain "nimittivät uusilla nimillä
vanhoja asioita".

"Kihloissa" he todellakin kuvittelivat olevansa vain siitä syystä,
että alituinen yhdessä-olo vanhempien ja maailman vuoksi ei
muuten käynyt päinsä. Molemmat olivat yhtä vakuutetut olevansa
tovereina "erottamattomat". He olivat löytäneet jonkinlaisen uuden
yhdessä-olemisen eli yhdeksi muuttumisen perusteen. Kumpikin ajatteli,
tahtoi, eli vain tuona yhtenäisolentona. "Minä en ole enää minä",
kirjoitti Jöije kerran, "minua ei ole olemassa, olen jotain vain Martin
kanssa, ja hän sanoo samaa itsestänsä."

Miten oleminen tuona yhteisolentona ja kuitenkin oleminen "omana
itsenään", kuten Jöije vaati, saattoivat yhtaikaa olla olemisen
perustuksena, on minulle täydellinen arvoitus, ja minun täytyy nöyrästi
tunnustaa, etten pysty sitä tässä esityksessäni mihinkään suuntaan
selvittämään. Minä vain toistelen heidän sanojansa, eri tilaisuuksissa
lausumiaan. En tietysti antaisi moisille nuoren väen lausunnoille
sellaista arvoa, ellei niiden takana olisi sen elävän onnen
todellisuus, josta ei syrjäinenkään voinut olla kahden vaiheilla. Sanat
olivat kaikissa tapauksissa heidän yrityksiään antaa minulle käsitystä
tuosta heidän onnestaan. Tahdon olla heille uskollinen. Ja olen myös
valmistunut semmoiseen mahdollisuuteen, että joku lukijoista ehkä
selvästi näkee sen minkä perille minä en ole päässyt. Tahdon olla
sitäkin tarkempi noiden sanojen toistamisessa.

Tässä yhteydessä voin ehkä mainita myös sen minulle epäselväksi jääneen
ajatuksen, minkä harvapuheinen Martti vähän myöhemmällä iällä tuli
lausuneeksi.

Hän sanoi: "Ihmisellä on luonnostaan kammo toisen elävää ja huokuvaa
ruumista kohtaan. Sen kammon vuoksi hän on erillinen minä, josta on
vain kärsimyksiä hänelle. Jos häneltä otetaan pois tuo kammo, niin hän
lakkaa olemasta erillinen, ja se on hänen autuutensa."

Martti ei ollut mikään filosoofi ja sentähden hän ei voinut selittää
minulle tarkoitustaan sen täsmällisemmin. En päässyt perille,
tarkoittiko hän sukupuolirakkautta vai jumalallista, uskonnollista
rakkautta. Ainoa minkä sain esille, kun kysyin tarkoittiko hän
rakastumista, oli tämä: "Taitaahan se olla ainoa tilaisuus missä
ihminen voi saavuttaa autuuden, ainakin eläessään."

Meneppäs ja ota selvä moisista ongelmista!

Heidän virallisesta kihlautumisestaan huolimatta heidän oli kuitenkin
usein hyvinkin vaikea puolustautua vanhempia, sukulaisia ja muuta
maailmaa vastaan, joka yhä lähentelevämmin vaati heiltä selvyyttä
siihen "milloin häät ovat" ja millä varoilla aijotaan sitten kotia
rakentaa ja ylläpitää. Kun he olivat olleet "kihloissa" jo yli kolme
vuotta, alkoivat nuo kyselyt ja tilille vaatimiset käydä yhä
uhkaavammiksi. Kihloissa olemista ilman mitään tulevaisuuden
suunnitelmia, ilman selvyyttä milloin ja miten -- pidettiin
sopimattomuutena. Mutta mitään ratkaisua en minä ainakaan voinut
vainuta, niin läheinen ystävä kuin heidän kanssaan olinkin. Tietysti
kaikki kääntyivät kysymyksineen minun puoleeni ja purkivat sappeaan
minulle, aivan kuin asian kiirehtiminen olisi ollut yksistään minusta
riippuvainen, ainoasta, jolla katsottiin olevan jotain vaikutusvaltaa
noihin kummittelijoihin.

Alkuperäinen tarkoitushan oli ollut, että minä käyttäisin koko
vaikutusvaltani heidän erottamisekseen toisistaan. Mutta en sen enempää
tarvitse selittää, miksi oma mielipiteeni tässä asiassa niin pian
muuttui. Olin ottanut kohta tehtäväkseni ihan päinvastaisen: saada
vanhemmat vakuutetuiksi siitä, että nuoret olivat kehotettavat
naimisiin eikä eroon. Sain paroonittaren puolittain uskomaan, että jos
heille sanotaan jyrkästi: ette saa olla kihloissa ellette mene kolmen
kuukauden kuluttua naimisiin, niin he mieluummin "purkavat
kihlauksensa" kuin suostuvat sellaiseen valaan.

Kerran minä suututtaakseni Martin ja saadakseni hänestä ilmoille jonkun
selvittävän purkauksen, sanoin hänelle:

-- Kun olette varmat siitä, että olette "erottamattomat" eli että
toveruutenne on ikuinen, niin eikö olisi paras vihityttää itsenne --
maailman tähden tai oman rauhannekin tähden?

Mutta hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, ettei tämä kysymykseni
ollut Martille lainkaan mikään yllätys. Hän ei suuttunut vähääkään.
Katsahti vain ensin vähän pitkään, epätietoisena mitä tarkoitan, ja
sanoi sitten, että he olivat kyllä itsekin usein ajatelleet sellaista
mahdollisuutta. Oli ajateltu niin, että he vihityttäisivät itsensä,
mutta kaikki ulkonaiset asiat jäisivät muuttumattomiksi ennalleen.

-- Kuinka niin "ennalleen", minä kysyin ihmetellen.

-- No ... Jöije jäisi asumaan vanhempiensa luo, sanoi Martti aivan kuin
ei olisi lausunut mitään tavatonta.

Minä arvelin siihen, että sellainen tuskin tyydyttäisi maailmaa.

Martti sanoi: "Eipä tietenkään, sillä sääntö kuuluu: miehen on
elätettävä vaimonsa, ja maailman kannalta katsoen, joka ei suhdettamme
ymmärrä, sellainen asema olisikin minulle kovin nöyryyttävä. Ainoa
mahdollisuus olisi siis järjestää asia niin, että me muuttaisimme
todella yhdessä asumaan, mutta sellainen on taas Jöijen kannalta
mahdotonta."

Minä vaadin tarkempaa selitystä miksi se olisi Jöijen kannalta
mahdotonta. Martti sanoi:

-- En ole selvillä siitä. Tiedän vain että Jöije niin tuntee, vaikkei
osaakaan sanoin selittää. Ja siksi minäkin uskon että asia on niin,
enkä ole muuten sitä enää ajatellutkaan.

Oliko Martti siis rakastunut vai ei? Oli, koska hän oli valmis tekemään
sellaisen liiton Jöijen karissa, mikä olisi saattanut mahdottomaksi
vastaisen liiton jonkun muun kanssa. Ei ollut, koska hän ei sen enempää
välittänyt tiedustella miksi Jöije ei tahdo "asua yhdessä". Se,
minkä luulisi olevan pääasia koko kysymyksessä, näytti Martista
tois-arvoiselta, jota hän "ei ole enää ajatellutkaan"!

Mutta jos Martti ei välittänyt kysyä Jöijeltä, niin minä olin sitä
kärkkäämpi ottamaan asiasta selvää Jöijeltä itseltään.

-- Martilta olen kuullut, sanoin Jöijelle, -- että hän puolestaan olisi
ehdottanut vihkimistä. Kuinka se asia oikeastaan onkaan?

Jöije hymyili omissa ajatuksissaan, välittämättä vastata.

-- Eikö se olisikin kaikkein parasta, sanoin.

Silloin Jöije kavahti ajatuksistaan:

-- Ei! sanoi hän jyrkästi, ja oikeinpa tällöin syntyi pieni ankaruuden
vakonen hänen silmiensä väliin.

Mitään vaikutinta tähän näin jyrkkään kantaan minä en pystynyt selville
saamaan, enkä voinut houkutella hänen suustaan ainoatakaan muuta sanaa
tuon ehdottoman kiellon selitykseksi.

Vasta myöhempinä vuosina, eli juuri samalla kertaa kuin Jöije tunnusti
minulle oikean syyn siihen miksi heidän yhteiset kylpynsä olivat niin
äkkiä keskeytyneet, minun myös onnistui palauttaa kysymykseni Jöijen
mieleen ja saada siihen vastaus.

-- Mutta Hilja-rakas, ajattelehan toki, hän sanoi silloin. -- Martti
oli kyllä varma itsestään, hän saattoi sellaista ehdottaa maailman
tähden, koska tiesi vaikeaksi muuten olla aina yhdessä, mutta hän
ajatteli aina pysyä toverina, hän on hirveän voimakas ja hänelle ei ole
mikään mahdotonta. Mutta ajattele minua! Sen jälkeen kun olen kertonut
sinulle viimeisen uintikohtauksen, sinun ei pitäisi olla vaikeata
käsittää miksi _minä_ en voinut olla varma itsestäni. Kun vain
ajattelin yhteenmuuttoamme, minut tempasi vielä paljon hurjempi
hullaannus kuin koskaan millään kalliolla. Ja minä en ollut enää niin
tietämätön tunteitteni laadusta kuin tuona kesänä, minä olin jo
kokenut, että _suuri_ onni ei ollut Martin viehättymisessä ottamaan
minua kädestä, vaan päinvastoin siinä että hän _ei_ viehättynyt sitä
tekemään vain senvuoksi, että minä olin uskollinen valallemme. Mutta
minä suorastaan en _uskaltanut_ ajatella sellaista voimainkoetta. Jos
jo pelkkä ajatus, että asuisimme yhdessä, noin hullaannutti minut, mitä
olisikaan tapahtunut, jos todella... Niin minä ajattelin ja _suuri_
onni jäi sydämeeni.

Näin Jöije. Oikeastaan tämä ei selittänyt muuta kuin että hän oli
alusta pitäen intohimoisesti rakastunut Marttiin, josta olin ollut
kohta selvillä.

Yrityksiini päästä perille siitä, oliko Marttikin rakastunut, kuului
vielä seuraava keskustelu.

_Minä_: Jos pelkkä toveruus saattaa olla korkeimman onnen perustuksena
kahden eri sukupuolen välillä, niin -- ajatellen toverinne parasta --
ehkä onnenne ei häiriintyisikään, jos Jöije noudattaisi vanhempiensa
harrasta toivomusta ja suostuisi nuoren herra Kr:n kosintaan.

Martti loi silmänsä alas vilkaistuaan minuun ja hänen poskiinsa levisi
eloisa puna.

Hän on rakastunut! minä riemuitsin.

Ja kun Martti oli kovin kauan mitään vastaamatta, minä -- jolle hänen
poskiensa puna oli täysin tyydyttävä vastaus -- jatkoin niinkuin hän
olisi saman vastauksen sanoinkin antanut.

-- Aina te molemmat vakuutatte, että suhteenne on jotakin yksinolevaa,
epätavallista, mutta miksi tuo tavallisuudesta poikkeavaisuus esiintyy
semmoisissakin asioissa, mitkä tavallisuudessa ovat ihmiselämän
kauniimpia?

_Martti_: Nyt, neiti K., minä todellakaan en ymmärrä tarkoitustanne.

_Minä_: Eikö oman kodin perustaminen ole kauniimpia asioita mitä tämän
kolean taivaan alla ylimalkaan voi kuvitella? Niin me arkipäiväiset
ihmiset ainakin ajattelemme. Mutta kodin luominen ei näytä kuuluvan
teidän kummankaan ihanteisiin, te ette ole arkipäiväisiä.

_Martti_: Koti -- koti -- sanotaan. Meillä kaikilla on ollut koti,
vanhemmat, sisaret, veljet -- ehkä rakkaita muistoja, -- mutta
sittenkin olemme koko tuon nuoruudenkin läpi kulkeneet ypö yksin. Yksin
olemasta lakkaa vasta silloin kun löytää vapautuksen erillisyydestä.

Taas sama ajatus! Sillä Martti luuli voivansa kaikki kysymykset
selittää ja sen taakse hän näytti pakenevan aina kun hänen
tunne-elämäänsä verekseltä kosketti. Ikävä vain, että tuo ajatus ei
voinut antaa minulle selvyyttä siihen ainoaan arvoitukseen, jota
kaikki urkkimiseni tarkoittivat, nimittäin: vapautuiko Martti
"erillisyydestään" vain yksin Jöijen löydettyään, vai tarkoittiko hän
jotakin uutta, esimerkiksi uskonnollisen epäitsekästä suhtautumista
ihmisiin ylimalkaan.

Olinpa melkein varma, että ajatus ei ollut mikään tunteen purkaus, vaan
sisälsi filosofiaa. Ja silloin sanoi naisellinen vaistoni, että joko
oli lennetty "rakkauden" ohi tai -- ei oltu vielä päästy rakkauteen
astikaan.

Entä tuo punastuminen? Se saattoi yhtä hyvin olla suuttumuksen ilmausta
sen johdosta että minä olin koskettanut arkaluontoista asiaa.

Oltuani jonkun aikaa vaiti, kuulen Martin sanovan:

-- Kysyitte äsken häiriintyisikö onnemme, jos Jöije -- menisi
naimisiin. Onnemme siitä ehkä häiriintyisi, sillä luonnollisesti
tulisimme eristetyiksi, mutta toveruutemme ei milloinkaan.

Sen jälkeen en todellakaan ollut hullua hurskaampi.



ONNETTOMUUKSIEN KESKELLÄ.


Joko nyt onnettomuuksia?

Eihän vielä ole läheskään tyhjentävästi, ei kyllin runsain, kyllin
täyteläisin värein kuvattu sitä onneakaan, jonka piti olla
paratiisilaistenkin onnea säteilevämpää. Ja nytkö se onni jo vaihtui
onnettomuuksiin?

Ei, lukijani. Tosin minä en alun pitäenkään ottanut esittääkseni mitään
ruusupoluilla leijailevaa perhosparia, jommoisia ihmislasten keskellä
kyllä on, mutta joiden onni saattaa silti olla keveä ja ensimäiseen
myrskysateeseen sortuva. Syvempi on se onni, josta minä puhun. En minä
olisi perhos-onnen vuoksi kynään tarttunut.

Vastuksien, sukuvihan, rotu-inhon keskellä syntyi minun kertomani onni
ja se ei ole kasvanut ja huippuansa saavuttanut suinkaan vähempien
onnettomuuksien keskellä.

Menisin kertomuksessani järjestään eteenpäin päivä päivältä, nauttien
kuvauksestani kuin suuresta päivänpaisteesta, joka valaisee elämää
antaen värinsä kaikelle mitä siinä on. Mutta juuri kun olin itse
puolestani kiihkeimmilläni ja jo -- kuten luulin -- pääsemässä
vihdoinkin perille Martin tunne-elämän laadusta, minut kohtalo erotti
pitkäksi aikaa heistä. Olin juuri alkanut antaa tunteja Jöijelle
suomessa ja Martille ruotsissa. Sain ihmeekseni todistaa, ettei minulla
vielä milloinkaan ollut heidän vertaisiaan oppilaita, että he
syventyivät kumpikin kielensä tutkimiseen hartaudella ja lämmöllä,
jommoista en ollut pitkässä opettajatoimessani koskaan ennen nähnyt.
Jöije tutki ja opiskeli suomen kielen salaisuuksia aivan kuin olisi
siten hakeutunut oman Marttinsa hengen ytimiin. Aivan vaivatta, pelkän
elävän intonsa vuoksi hän sai aikaan suoranaisia ihmeitä edistyksen
nopeudessa. Ja monesti minä tein hullunkurisen johtopäätöksen, että
Jöije oli Marttinsa tähden rakastunut yksin tein myöskin suomen
kieleen: tämä kieli alkoi aivan sananmukaisesti elää hänessä, tai
sanoisinko: hänessä oli syntymässä jokin uusi, suomalainen Jöije. --
Martti osasi koulutietoinaan paremmin ruotsia kuin Jöije suomea.
Hänelle oli kielioppi selvänä ja oli hän lukenutkin yhtä ja toista
kirjallisuudesta. Meidän harjoituksemme tarkoittivat paraastaan vain
käytännöllistä puheluruotsia, ja hänen intonsa taisi vähän kärsiä minun
liian sitkeistä foneettisista vatkutuksistani, kun hinnalla millä
hyvänsä tahdoin totuttaa hänet olemaan sekoittamatta toisiinsa "dit" ja
"tid" sanojen ääntämistä. Martti puolestaan ei välittänyt
käytännöllisistä asioista eikä pyrkinyt "oppimaan puhumista", jota
Jöijekin, kumma kyllä, piti tarpeettomana. "Se ei sopinut Martille",
hän sanoi. Martin koko harrastus kääntyikin pian Ruotsin historiaan ja
kirjallisuuteen, johon hän näytti syventyvän herkällä innolla, aivan
kuin hänkin olisi Jöijensä kautta löytänyt jonkun uuden, ennen
tuntemattoman maailman. Lähempi Marttiin tutustumiseni perustui melkein
kokonaan näihin kieli- ja kirjallisuusharjoituksiimme.

Mutta silloin keskeytyikin niinkuin sanoin kaikki tyyni parhaaseen
alkuunsa.

Minun oli erään suomalaisen perheen seurassa matkustaminen vuodeksi tai
pariksi ulkomaille, -- taaskin lasten hoitajana ja kotiopettajana.

Ja koko tältä pitkältä ja tärkeältä ajalta minulla ei ole muita
personallisia tietoja heistä kuin pari kirjettä Jöijeltä ja hänen
myöhempiä tiedon-antojaan, joiden avulla nyt koetan täydentää näin
syntyneen pahan aukon.

Ei, sanoin väärin. Paitsi Jöijen kirjettä sain toisaaltakin,
tavallisten juorujen muodossa tietää sarjan sangen tärkeitä tapahtumia,
jotka järkyttivät koko olentoni pohjia myöten.

Perhe, jonka luona oleskelin ulkomailla, sai kotimaasta kirjeen,
eräältä naistuttavalta, joka oli ventovieras paroonin perheelle. Minä
sain kirjeen lukeakseni.

Jälkikirjoituksena sanottiin siinä, ikäänkuin vain sivun täytteeksi:

"A propos -- olette kai jo kuulleet parooni B:n kuolemasta, ainakin
sanomalehtien mukaan? Mutta kulissien takana tiedetään kertoa paljon
muuta. Kuolema oli itsemurha. Browningkuula ohimoon. Syy? Onneton
rakkaus. -- Rakkauden esine? Viinitarjoilijatar jostakin bodegasta ...
täällä Helsingissä!..."

En voinut lukea etemmäs. Päätäni huimasi, minä olin kuin salaman
lyömänä.

Ja kuitenkin tunsin heti ensi hetkestä että muuten ei olisi voinutkaan
käydä, eli että tämä oli juuri se ratkaisu, joka oli paroonin
tyyliselle miehelle ainoa luonnollinen.

En tosin ollut koskaan ennen ajatellut, että hän tekisi itsemurhaa,
mutta kun se oli tapahtunut, oli kuin olisin aina tiennyt sitä odottaa.

Ja minä syvennyin nyt vapaasti, itsetietoisesti hänen elämänsä
kauheaan, millään rauhallisella tavalla ratkaisemattomaan ristiriitaan.
Nyt kirjoitan siitä -- en siksi että aihe kiinnittäisi minua
vastustamattomalla voimalla, sillä päinvastoin minun on sanomattoman
vaikeata tehdä tässä asiassa näkemyksiäni julkisiksi, enkä myöskään
senvuoksi, että tämän miehen synkkä kohtalo olisi sopivan musta pohja
"onnellisteni" kirkkaudelle, vaan siksi, että tunnen sen
velvollisuudekseni lukijaa kohtaan, joka varmaan osaa tehdä siitä
johtopäätöksiä toisen päähenkilöni luonteen ymmärtämiseksi.

Jo silloin kun vielä jotenkin nuorena tulin parooni B:n perheeseen,
sain kohta huomata tuon omituisen kaksinaisuuden, joka oli paroonin
olennon pohjana: maailmallisen keveyden kuoren alla synkän
tyytymättömyyden omaan itseensä.

Lähempi tuttavuutemme alkoi meille molemmille hyvin tuskallisella
tavalla, jota vain pintapuolinen, hurmiossa syntynyt sana olisi
saattanut nimittää onneksi. Minä tiedän, että hän yhtaikaa sekä haki
minua että vältteli minua. Kun hän löysi minut kahden kesken, syttyi
hänen katseeseensa se tuli, joka hänen tunnossaan kaiketi kantoi onnen
nimeä, ja hän ikäänkuin eli minun silmiini katselemisesta. Ja kuitenkin
tiedän, että hän itse pelkäsi tuota aistimustensa kuohua, missä hän
varmaan tunsi oman määräämisvaltansa luisuvan käsistään. Kun hän kerran
vihdoin kokonaan kadotti hillitsemiskykynsä, ja asettuen oven eteen
kasvot kalpeina ja vavistus jäsenissä sulki minulta pois-pääsyn, ja kun
hän sitten sai mielihalunsa tyydytetyksi niin pitkälle että hurjasti
syleillen suuteli minua ja ainoastaan satunnaisen häiriytymisen pelosta
päästi minut menemään, tiedän minä, että hän, vaikka olisikin pitänyt
intohimonsa tyydyttämistä kaikkien toiveittensa täyttymisenä,
todellisuudessa kuitenkin iloitsi siitä, että asia oli keskeytynyt.
Siis oli hänelläkin jokin tunne onnesta, joka on suurempi kuin
intohimon onni.

Oliko tämän korkeamman onnen ehtona vain oman sisäisen rauhan
säilyminen, vai uskollisuus elämänkumppanille, vai sopuko Jumalan
kanssa, sitä en mene päättämään. Hän ei ollut uskonnollinen.

Tiedän vain, että hän -- vaikkei aavistanut kenenkään syrjäisen sitä
näkevän tai ymmärtävän -- epätoivoisesti, lakkaamatta, kaikin voimin
taisteli intohimoa vastaan, siis yhä jonkun korkeamman onnen nimessä.
Sillä intohimoa vastaan ei kukaan koskaan taistele muun kuin jonkun
korkeamman onnen vuoksi, siksi vaikea se toki on ihmiselle.

Luultavinta on, että hänen "korkein onnensa" oli vain säilyttää omissa,
perheensä ja maailman silmissä rikkoontumattomana kuva hienostuneesta,
perinnäisesti sivistyneestä ja siveellisestä ylimyksestä, jommoiseksi
kohtalo oli hänet luonut ja tahtonut. Mutta siinäpä se näiden vanhojen
sukujen traagillisuus onkin, että juuri heissä intohimot hillittömimmin
riehuvat. Missä hienostuneen siveyden halu olisi suurin, siellä
intohimo on voittamattomin! Joku nousukas, terve liikemies, talonpoika
osaa aina antaa sellaisille asioille toisarvoisen sijan milloin hänen
pelkkä etunsa niin vaatii. Mutta ylimys, vaikka asettaa vaakaan edun
asemasta kunniansa, sittenkin lannistuu.

Jo nuorena ollessa hiipii intohimon kohtalotar heidän sieluihinsa
heidän aikeittensa ja suurten suunnitelmiensa keskelle -- särkemään,
hajoittamaan ja hallitsemaan. Voi ylimys-äitien ja isien huokauksia
nuorisonsa vuoksi! "Mitä olisikaan meidän pojastamme tullut, ellei
olisi noita kirottuja naisia!" -- Pian huomataan, ettei muuta ole
tehtävänäkään kuin vain parhaalla tavalla osata maailmalta salata
lasten skandaaleja, siirrellä toisesta koulukaupungista toiseen, viedä
maanääreltä maanääreen. Mutta kaikkien toiveitten ylin toive on saada
heidät pian "onnellisiin" naimisiin, mitä pidetään varmimpana keinona
intohimojen taltuttamiseksi.

Luullakseni paroonikin tällä tavalla ja tästä syystä naitettiin
paroonittaren kanssa.

Kaikki oli järjestyksessä. Nuorenmiehen lukemattomat lemmenjuonet
olivat avioliiton johdosta arvatenkin katkenneet kuin gordilainen solmu
miekan iskuun. Nuori paroonitar oli komea, ylhäissukuinen, mielevä.
Parooni olikin aluksi todella kuin taikavoimasta muuttanut elintapansa,
ei mitään yöllisiä juominkeja enää, ei mitään naisseikkailuja. Kaikki
sanoivat, että onni suorastaan loistaa hänen koko olennostaan. Kaiketi
hän itsekin oli nyt alkanut uskoa, että hänessä on miestä kannattamaan
vanhan sukunsa nimeä, ja otaksun, että tuo juuri olikin se sisäinen
tietoisuus, jonka hän katsoi "korkeammaksi onnekseen."

Paroonin mielenmuutos ilmeni erittäinkin siinä äärimmäisessä
täsmällisyydessä ja säännöllisyydessä, millä hän nyt hoiti sekä
avioasioitansa että kaikkia muitakin toimiansa. Oikein siitä tuli
sananparsi hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Hän oli todella kuin
viritetty kello. Moitteettomuus puvussa, käytöksessä, kohtelussa,
toimissa -- se oli tullut ikäänkuin hänen tunnussanaksensa.

Ja sittenkin -- sittenkin!

He olivat olleet vasta kuusi vuotta naimisissa, kun minä tutustuin
heihin. Ja ehkäpä olinkin ensimäinen, joka sain todistaa hänen vanhan
intohimonsa olleen vain nukuksissa ja sen hävittävään voimaansa jälleen
heräämisen.

Minun oli sanomattoman sääli häntä, sillä alusta asti ymmärsin, että
kaikki mitä hän minulle karkaamisestamme ja vastaisesta onnestamme
puhui, oli vain hänen huulillaan ja että syvällä sielussa oli käymässä
kauhea kamppailu tämmöisen askeleen tyhjäksi tekemiseksi.

Miksi en sysännyt häntä jyrkästi luotani, vaan kymmenen vuoden aikana
otin osaa hänen kamppailuunsa? Suoraan sanoen siksi, että en katsonut
kysymyksen olevan vain minusta, vaan myöskin hänestä. Toisin sanoen:
säälin tunteesta. Lakkaamatta ja väsähtymättä koetin johtaa hänen
tunteittensa kuohuja kylmän järjen arvosteltavaksi. Minun ei
tarvinnutkaan tavallisesti kuin rohkeasti "ottaa asia puheeksi", niin
hän saattoi aivan kuin herätä huumeestaan ja vapautua järkiinsä.
"Puheeni" oli kuin kylmää vettä tuleen. Hän sekä tuskaili että kiitti
minua, sekä raivosi että sai levon, sekä itki että nauroi.

Vihdoin, se oli viimeisenä siellä-oloni vuonna, jolloin
kamppailumme oli saavuttanut huippunsa, -- vastasin hänen kuumaan
kädenpuristukseensa. Se oli ainoa pelastuksemme. Hän käsitti sen
lupaukseksi ja hämmästyneessä onnen hurmiossa päästi minut menemään.
Mutta sattui niin, että ennenkuin jälleen tapasimme toisemme minulle
tarjoutui tilaisuus odottamatta yllättää hänet hänen pahimman
synkkyytensä hetkenä. Minkään tunteiden vielä ehtimättä herätä hänessä
sain sanotuksi, että tiesin hyvin hänen sisällisesti taistelevan
itsensä kanssa. Sanani osuivat niin lähelle totuutta, että hän tunsi
itsensä paljastetuksi eikä kyennyt enää salautumaan. Ja muuta ei
nytkään tarvittu. Tuntien, että minä näin suoraan hänen sieluunsa, hän
ei enää voinut minun suhteeni alentua pelkän intohimon kannalle, vaan
myönsi todeksi mitä olin sanonut, nöyrtyi edessäni täydellisesti ja
itki kuin lapsi. Siitä hetkestä saakka oli väliltämme kaikki tuo hirveä
aivan kuin sammunut ja sijaan oli tullut jokin ystävyys, joka ei ketään
häirinnyt. Omituisinta kaikesta oli, että tämän tapauksen vaikutuksiin
kuului myöskin se, että hän jollakin uudella nöyrtyneellä tai
lapsellisella onnen tunteella jälleen alkoi lähestyä vaimoansa. Ja noin
vuoden kuluttua syntyi heidän ainoa tyttärensä -- Hjördis.

Minä vetäydyin tämän jälkeen kokonaan syrjään ja vasta noin viiden
vuoden kuluttua tulin heidän kanssaan jälleen kosketuksiin.

Sain näet paroonittarelta kirjeen, jossa hän pyysi minua Jöijen
kasvattajaksi -- ja siis muuttamaan kokonaan heidän taloonsa.

Kun olin näistä asioista paroonittaren puheilla, tuli kuitenkin ilmi,
että varsinainen syy hänen pyyntöönsä oli vähän toinen.

"Teillä -- teillä on aina ollut niin hyvä vaikutus mieheeni", -- sai
hän sanotuksi ja purskahti itkuun.

Minulla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista vaikutusta parooniin. Ja
jos pitkiksi vuosiksi jäin heidän taloonsa, niin se oli ainoastaan
senvuoksi, että olin todella innostunut pikku Jöijen kasvattamiseen.
Päinvastoin paroonin ja minun välilläni oli ensi kohtaamisesta asti
jokin läpäisemätön ja varmasti suojaava muuri: emme sanallakaan
kajonneet entisyyteen, ja hän näytti olevan rauhassa, etten minä voi
tuon muurin läpi enää hänen sieluunsa katsoa. Vähitellen välimme
kaavoittui ja jähmettyi tarkkaan totisempien puheiden välttämiseen,
alituisiin leikinlaskuihin hänen puoleltaan, jopa vihdoin alkoi
muistuttaa aivan tavallista talonherran ja kotiopettajattaren suhdetta
kaikessa pintapuolisuudessaan. Ja me erkanimme henkisesti kokonaan, hän
jäi parooniksi, minä kotiopettajaksi, välillämme toivoton juopa, jonka
yli pyrkiessä aina liukastui leikinlaskuun ja putosi auttamattomasti
alas entiselle pohjalle.

Mutta leikinlaskujen takana näyttävätkin olleen uudet kamppailut
(joihin minulla ei tosin enää ollut personallista osaa). Alas yhä
luisuvampaa pintaa myöten! Ja tietysti yhäkin mustempia sieluntiloja
kohden.

Että toivottomia yrityksiä tehtiin ulkonaisella terveydenhoidolla
auttaa hermostoa, siitä minulla kyllä on todistuksia. Niinpä tiedän
paroonin yrittäneen maalle muuttamalla unohtua uusiin elämäntapoihin.
Jotakin hän raukka taisi siellä lapiolla hiki päässä käännellä ja
kaivella "ruumiillisen uudistumisen" aikeissa. Mutta mitäpä pysyväistä
siitä tuli! Se tapahtui muuten tuona samana kesänä kuin Jöije
"onnettomasti rakastui."

Omituinen yhteensattuma isän ja tyttären kohtaloissa!

Tunnustaakseni minä vetäydyin heidän luotaan, kun en uskaltanut olla
todistamassa lähestyvää tuhon päivää. Sitä en voi antaa itselleni
anteeksi muun kuin sen perustuksella, että tuo todellinen syy on
minulle vasta jälestäpäin selvinnyt ja että minä silloin kuvittelin
lähteväni vain kun muka Jöije ei minua enää ehdottomasti tarvinnut.

Ja nyt siis oli tuhonpäivä tullut!

Kun ajattelen minkä hirmuisien sieluntuskien ja kuinka toivottomien
kamppailujen jälkeen kuula on vihdoin ajautunut tuohon onnettomaan
päähän, kauhu puistattaa minua. Enkä kuitenkaan voi ajatella
luonnollisempaa loppua: "kuolema oli itsemurha!"

Otin uudestaan esille tuon onnettoman juorukirjeen ja luin kaiken mitä
siinä oli.

Sain tietää, että hurjistelua viinitarjoilijattaren kanssa oli kestänyt
kauan ja skandaalin tulleen vihdoin aivan yleisesti tunnetuksi.

Mutta kirjeessä juoruiltiin vielä lisäksi, että perhettä uhkaa nyt
täydellinen vararikko. Paroonin kuoleman jälkeen olivat asiat
osoittautuneet olevan täydellisessä sekasorrossa. Omaisuus oli hukattu
arvatenkin uhkapeliin -- paitsi tietysti arveluttavien naisten käsiin.

Tämän iskun täytyi olla aivan kauhea paroonittarelle, joka ei
ikipäivinänsä ollut mistään puutteesta tiennyt. Näin silmieni edessä
ihka elävänä hänet, hänen saamattomuudesta hajaantuneen katseensa, koko
hänen olentonsa ilmeen, joka anoi apua ja neuvoa jokaiselta kenen
kohtasi, voimatta yksin päättää mitä piti edes ajatella tapauksesta tai
mille kannalle yleensä sen suhteen asettua. Minun oli aivan mahdotonta
kuvitella paroonitarta nyt köyhäksi naiseksi, jonka pitää ajatella mitä
ostaa ruuaksensa.

Ja ensimäinen ajatukseni oli, että Jöije tietysti nyt -- ollen valtaan
päässeen suvun raskaan paineen alaisena -- katsoo välttämättömäksi
suostua avioliittoon rikkaan Kr:n kanssa, joten aineellinen asema olisi
ilman muuta pelastettu.

Kirjeessä olikin ilmeinen viittaus siihen suuntaan, joka antoi minulle
aihetta ajatella, että asia oli tullutkin jo niin päin järjestetyksi.
Siinä sanottiin: "Mutta mitä merkitsee joku vararikko noille keskenään
liittoutuneille aatelisille! Sormusten vaihto -- ja vararikkoutuneiden
tytär astuu ylpeänä emäntänä uusiin säterihoveihin, joiden pysäkeillä
komeat nelivaljakot ottavat häntä vastaan, kun hän suvaitsee palata
levähtämään kaupungin huveista maalaiseen hiljaisuuteen pannakseen
toimeen jonkun tuhansia maksavan iltaman maalaiselle ylhäisölle."

Sanakäänteet tässä lauseessa ilmaisivat, että kysymys todella oli
emännyydestä juuri Kr:n säterillä.

Täytyy tunnustaa, että olin koko lailla hyvilläni sellaisia
mahdollisuuksia ajatellessani. Sillä komeampaa säterin kuningatarta
kuin minun Jöijeni en juuri voinut kuvitella.

Mutta olin toiselta puolen myös varma, että Jöije ei ollut suuritta
uhrauksitta näihin kauppoihin suostunut. Arvasin että hänen on täytynyt
sydämessään kovin kärsiä, kun nuo haaveet ikuisesta ja esteettömästä
toveruudesta Martin kanssa asiain pakosta olivat nyt osoittautuneet
mahdottomiksi.

Päätin senvuoksi -- salainen hyvämieli sydämessäni -- kirjoittaa
hänelle lohdutus-kirjeen. Ja todella kirjoitinkin. Koetin kautta
rantain esittää hänen menettelytapaansa tukevia näkökohtia. Selitin,
että mielestäni nuoruuden haaveiden omakätinen hautaaminen on ihmisen
kehitykselle usein välttämättömämpää kuin niiden toteutuminen: se
muodostaa elämän todellisuuteen astumisen ensimäisen tulikokeen.

Näyttäisi -- kirjoitin edelleen -- että onnemme riippuu kokonaan
haaveidemme toteutumisesta. Mutta kuka meistä on milloinkaan
saavuttanut juuri sitä onnea, jota on haaveillut? Eikö onnemme ole kuin
virvatuli, joka alituisesti pakenee juuri kun olemme sitä
tavoittamassa? Sitä takaa ajaessamme elämä pitää meitä alituisesti
liikkeellä, mikä onkin elämän ainoa salainen tarkoitus, mutta me
esiinnymme sen pikku narreina -- omaksi tosi hyväksemme. Jos sitä
vastoin itsetietoisesti pidämme itseämme alituisesti liikkeellä, niin
teemme vapaaehtoisesti elämän asiaa ja voimme silloin olla vapaat
myöskin narriudesta. Onnemme muuttaa silloin kokonaan luontonsa, me
emme enää sitä minään virvatulena tavoita, vaan täyttäessämme
jalomielisyyden vaatimuksia tai yksinkertaisesti vain velvollisuuttamme
se tulee itsestään osaksemme, tosin ehkä toisessa muodossa kuin olimme
ajatelleet, mutta sensijaan pysyväisenä, ikuisena omaisuutenamme, joka
keskellä suurimpiakin, tärisyttävimpiä onnettomuuksia säilyy ehjänä ja
auttaa meitä aivan uskomattomien taakkain kantamisessa.

Tämmöisessä opettavaisessa hengessä saatoin hänelle kirjoittaa tietysti
vain entisen kotikasvattaja-asemani perustuksella.

Vastausta ei kuulunut, -- seikka, joka oli kyllä selitettävissä Jöijen
tunnetusta kirjoittamisen kammosta, vaikka minä aavistin myöskin, että
noiden asiain puheeksi ottaminen meidän välillämme saattoi tuntua
hänestä nyt kylläkin tympäisevältä.

Ulkomaille lähdöstäni alkoi olla jo puolitoista vuotta ja kirjeeni
kirjoittamisesta puoli, joten luulin turhaksi enää mitään vastausta
odottaakaan.

Eräänä päivänä sain kuitenkin kotimaasta kirjeen, jonka osoitteessa
olin tuntevinani Jöijen käsialan, ja ilostuin suuresti.

Erehdys. Kirje oli suomenkielinen, sisälsi kokonaisen pinkan tiheään
kirjoitettua postipaperia, ja allekirjoittajana oli: Sinun Hj.
Leppänen.

Hjalmar Leppänen --? Sellaista henkilöä en voinut mitenkään muistaa
koskaan tunteneeni, ja vielä hämmästyttävämpää oli, että tämä
tuntematon herttaisesti sinutteli minua. Koetin kiusallakin pakottautua
pääsemään muistojeni perille ennenkun kirjeen luin, sillä tahdoin
todistaa itselleni, etten toki vanhuuttani vielä ollut muistoani noin
lopen kadottanut. Nykyisiä tuttujani ei allekirjoittaja voinut olla.
Ajattelin nuoruuteni ihmisiä, selailin syvän Keski-Suomen talollisia,
muistelin tukkipomoja, seppiä, maakauppiaita. Ei. Niiden joukossa ei
ollut ainoatakaan "minun Jalmariani". Tämäpä tuskastuttavaa. Ei
auttanut muu kuin päätellä sisällöstä. Rupesin lukemaan.

Ja jo ensi sanoista hämmästyksekseni älysin, että Hj. ei ollut mikään
Hjalmar, vaan Hjördis, joka kaiketi pilalla käytti ystävänsä Martin
sukunimeä. Paksukouraisten talonpoikien, mustien seppien ja
päivettyneiden tukkipomojen takaa alkoi rivi riviltä loistaa yhä
kirkkaammin Jöijeni hienostuneet, hymyilevät, onnelliset kasvot, jotka
niinkuin aurinko paksujen pilvien alta ilmaisivat kaikkien
onnettomuuksien keskeltä valoisan olemuksensa, valmiina lämmittämään ja
uuteen elämänhaluun virittämään. Onnellinen hän -- jo senkin vuoksi,
että noin muutamilla sivuilla voi saada toisen koko olennon ikäänkuin
uudistuneeseen sykintään! Taas tunsin tuon saman ihmeellisen
onnen-tartunnan, joka oli minua aina elähyttänyt Jöijeä nähdessäni.
Onni säteili hänestä sellaisella voimalla, että toinen eli jo
muruistakin, jotka sattumoilta kulloinkin hänen pöydältään
tipahtelivat.

Kirjeessä oli sekaisin suomea ja ruotsia. Aina oli yritetty suomeksi,
mutta sitten vaikeuksien kohdatessa käännytty ruotsiin.

Tätä kirjaa viimeistellessäni, kun sain häneltä kalliin luvan julkaista
kirjeen ja vielä kaksi muuta, hän jalomielisesti suostui kaikkein
arkaluontoisintenkin kohtain säilyttämiseen semmoisinaan. Mutta kun
sanoin tahtovani painattaa suomalaiset paikat virheineen päivineen,
kohtasinkin jyrkän vastustuksen.

Päättäväisesti hän otti minulta kirjeet ja korjasi virheet
suomalaisissa osissa, jopa yltyi muuttelemaan sanontatapaakin. Pitkän
riitelyn perästä minä onnistuin kuitenkin säilyttämään tärkeimmät
kohdat sellaisina kuin ne olivat silloisen Jöijen nuoresta kädestä
lähteneet. Mutta suomen kieltä vastaan tehdyt virheet jäivät
auttamattomasti korjatuiksi, jopa niin hyvään asuun saatetuiksi, että
niissä on tuskin jälkeäkään epäsuomalaisuudesta.

Ruotsalaiset kohdat olen suomentanut koettaen seurata Jöijen tyyliä.

Julkaisen nyt seuraavassa luvussa yhteen menoon kaikki kolme Jöijeltä
ulkomaille saapunutta kirjettä.



JÖIJEN KIRJEET.


1.

Hilja rakas!

Tuhannen kiitosta hyvästä, jo vanhaksi käyvästä kirjeestäsi! Täytyy
kuitenkin kohta sanoa, etten ole siitä sanaakaan ymmärtänyt.

Mitä sinä kirjoitat joittenkin haaveiden hautaamisesta, virvatulista,
elämän narrina olemisesta, jalomielisyyden vaatimuksista ja taakkain
kantamisesta, se on minulle suuri arvoitus.

Ne ihmisten mielestä "onnettomat" tapaukset, jotka ovat meitä
kohdanneet, ovat vain lisänneet onneani, sillä ne ovat osoittaneet
Marttini suurta kuntoa ja lujaa uskollisuutta. Nyt jo mammankin täytyy
se myöntää. Ja ehkä mamma onkin muuttunut Martin suurimmaksi
ihailijaksi.

Niin -- mitä sanot siihen? Me olemme nyt "naimisissa", Martti ja minä,
ainakin kuuluutetut ja vihityt. Tämä on tapahtunut "maailman tähden".
Tietysti olemme vain samat toverukset kuin ennenkin, joten tapahtunut
ei ole oikeastaan muuta kuin että pappi on puhunut ja myöskin me vähän
puhuneet, mamma itkenyt liikutuksesta ja syleillyt meitä.

Kerron sinulle nyt miksi tämmöinen arveluttava teko oli meidän
puoleltamme käynyt tuiki (ruots. absolut) välttämättömäksi.

Isän kuoleman jälkeen huomattiin, että meillä ei olekaan mitään
omaisuutta mistä elää. Kun kaikki velat olivat maksetut, täytyi vielä
myydä mamman tavaroista parhaat kalleudet. Ajatteles!

Mutta tästä kaikesta mamma ei ollut niinkään järkytetty kuin itse
kuolemantapauksesta, joka todella oli kokonaan murtaa hänet. Sinä
tiedät mamman, kun hän kadottaa johtolankansa: häntä saa vain pidellä
pinnalla, hän itse ei liikuta jäsentäkään koholla pysyäkseen, armas,
pikku mamma! Hän on todella liikuttava ... 'sessä (suvun nimi)
saamattomuudessaan.

Me koetimme ensin Martin kanssa pitää häneltä jotakuinkin salassa pesän
toivotonta tilaa, mutta lopulta se ei käynyt laatuun. Martti otti
sanoakseen hänelle totuuden, kun huomasi sen minulle vaikeaksi.

Voit kuvitella hämmästystäni, kun Martti alkaa puhua mammalle ja
melkein virheettömällä ruotsilla sanoo tämmöistä: sanoo, että hän on
isältään vaatinut ja nyt saanutkin perintöosuutensa isän takaaman ja
kotitaloon kiinnitetyn lainan muodossa. Rahoja on, sanoi hän, niin
paljon, että hän katsoo voivansa rakentaa niillä mukavan
asuinrakennuksen pääkaupungin läheisyyteen johonkin paikkaan, jonka
mamma ja Jöije saavat valita, sillä -- sanoo hän -- _me olemme aikoneet
mennä naimisiin_ ja pyytää mammaa meille asumaan!!!

Ymmärrätkö sinä rakas Hilja kultaseni, että me emme olleet vielä mitään
sellaista päättäneet, tuskinpa puhuneetkaan siitä, ja Martti tiesi,
että minä olin ollut jyrkästi sellaista vastaankin. Ymmärrätkö sinä
ikiystäväni, että nyt kun hän sen sanoi rauhallisesti ja asiallisesti
aivan kuin olisi puhunut panelilaudoista, joita hän tarvitsi
rakennukseensa (sillä hän ei ole koskaan muuta ajatellutkaan kuin vain
toveruuttamme, hän on yhä yhtä uskollinen valallensa ja hän on yhtä
luja kuin se kallio, jota vastaan hän sormensa nosti), niin ymmärrätkö
sinä, että minä en voinutkaan säilyttää samaa rauhallisuutta kuin hän,
vaan kun kuulin odottamatta nuo hänen sanansa, niin sydämessäni rupesi
tapahtumaan ihmeitä, se sykki rajusti ja minä luulen, että vuoroin
kalpenin ja vuoroin punehduin enkä voinut paikallani istua. Sillä minä
tiesin, että mitä nyt oli sanottu, se tulee tapahtumaan, eikä mamman
tähden voinutkaan muuten tapahtua. Minä ihmettelin yhtä paljon Martin
viisautta kuin jaloutta, ja juuri senvuoksi, että tiesin nyt varmaan
kaiken tulevan käymään niinkuin hän oli sanonut, tämä hurmaavan autuas
ja samalla kauhistava ahdistus tulikin rintaani. Voi Hilja rakas,
rakas...

Kun sain senverran sydämeni hillityksi, että osasin jälleen kääntyä
heihin päin, näen, että mamma on heltynyt itkuun ja Marttia kaulasta
pidellen pyytelee häneltä anteeksi, ettei ollut ennen tunnustanut häntä
rakkaaksi lapsekseen.

Tämän jälkeen tunsin, että nyt on kaikki päätetty eikä päätöstä voi
enää purkaa mitenkään -- tuottamatta mitä suurinta pettymystä mammalle,
joka tietysti panee nyt kaiken toivonsa juuri meidän naimisiimme.

Ja niin olikin. Kun mamma näki miten vähän arvoa useimpien tuttaviemme
ystävyydellä oikeastaan oli, jotka omaisuuden menetettyämme katsoivat
meihin yli olkansa, ei hän välittänyt enää myöskään Kr:neista, vaikka
nuori Kr. vielä jatkoikin kosimistaan, jopa luuli nyt hädän tultua
saavansa varmasti suostumukseni. Mamma taisi tuona kummana hetkenä niin
kiintyä Marttiin, että hän ei tahtonut tietää mistään eikä kestään
muusta. Ja luulen, että jos Martti hukkaisi tulipalossa rahansa tai
löisi kirveen käteensä, niin ettei koko rakennuksesta voisi tulla
mitään, ei mamman kiintymys semmoisesta vähintäkään kärsisi,
päinvastoin.

Mamma ryhtyi kohta laajoihin valmistuksiin, huoltaakseen minulle niin
suuret myötäjäiset kuin olevissa oloissa oli suinkin mahdollista. Eivät
kaikki olleet sentään hylänneet meitä. Täti ...'n ja ...'n kanssa
(vanhojen perheystäväin nimiä) he ompelivat ja järjestivät
liinavaatteita ja nyt he ovat alkaneet tikata mahdottoman suurta
vuodepeitettä. Kun minä kysyin ihmetellen, miksi he laittavat siitä
niin armottoman leveän, niin he vain katsahtelivat toisiinsa ja
hymyilivät minulle merkitsevästi, kunnes minä älysin. Sinä voinet
kuvitella kuinka minä punastuin ja mitä ihmeitä sydämessäni taas alkoi
tapahtua! Tuskinpa vain Marttikaan lienee aavistanut, kuinka paljon
melua meidän päätöksemme on saanut aikaan ja kuinka paljon puuhaa ja
valmistuksia siitä on koko maailmalle koitunut. Me kuvittelimme, että
voimme tehdä kaiken ilman mitään mullistuksia tai edes huomattavia
muutoksia, mutta nyt on meillä koko työ pitää edes itseämmekin siinä
tiedossa, että oikeastaan ei tapahdu mitään muuta kuin että tulemme
asumaan pian lähempänä toisiamme ja pitämään yhteistä taloutta.

Kyllä maailma on kovin voimakas virta, ja vaikea on siinä uida johonkin
omaan suuntaan.

Viime aikoina olen saavuttanut täyden tasapainon jälleen ja aivan
tottunut tuohon yhteisen rakennuksen ajatukseen, niin ettei siitä
puhuttaissa enää mitään sydämen ihmeitäkään tapahdu. Olen näet
huomannut, että kaikki riippuu lopultakin mielikuvittelusta; olen
ajatellut ikäänkuin väärinpäin tuota asiaa, niin, että muka asumme vain
yhdessä tai kahdessa huoneessa. Mutta Martti rakentaakin aika suurta
taloa. Eräänä päivänä hän antoi minulle kynän ja paperin käteen ja
käski piirustamaan vastaisen rakennuksemme asemakaavan. Silloinpa
minulle selvisikin, ettei asia ollut lainkaan niin sydäntä kouristavaa
laatua kuin olin luullut.

Pääasia on vain, että asumme saman katon alla. Mutta huoneet voimme
järjestää sen erikoisen asiaintilan mukaan, mikä vastaa oloja. Kun se
minulle selvisi, rauhoittui sydän kokonaan ja minä saatan nyt puhua
asiasta minäkin aivan kuin olisi kysymys panelilaudoista, joita todella
on jo suuret määrät tilattu ja paikallekin vedetty.

Piirustukseni oli tällainen:

    Martis sofrum  Skafferi  Kök   Mitt rum

    Arbetsrum      Tambur   Matsal Mammas rum

                   Veranda

(Suomeksi: Martis sofrum -- Martin makuuhuone, Arbetsr. -- työhuone,
Skafferi -- ruokahuone, Tambur -- eteinen, Kök -- keittiö, Matsal --
Ruokasali, Mitt r. -- minun huoneeni, Mammas r. -- mamman huone,
Veranda -- kuisti.)

Tästä näet, että kaikki vastaa "erikoista asiain tilaa" eli että täytyy
keksiä keino miten jakaa heidän peitteensä kahtia.

Martti hyväksyi täydellisesti piirustukseni, vieläpä kehui huoneiden
järjestystä käytännöllisesti asetetuksi, lupasi tehdä vain pieniä
muutoksia joidenkin huoneiden mittasuhteissa, ja asettaa ikkunat
nurkkiin. Koko rakennus tulee hänen lopullisen piirustuksensa mukaan 18
metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi. Kivijalka on jo valmis. Ja
voi kuinka hyvän kellarin he ovat sinne tehneet, se on mamman
suunnitelman mukaan, mutta siinä tulee olemaan vielä jotain yllätyksiä
hänelle, sanoo Martti.

Mutta hyvänen aika, enhän ole sanonut vielä missä meidän uutistalomme
onkaan! Se on ... (pitäjän nimi). Asemalle on hiukan yli 16 kilometriä,
kaupunkiin noin 40 minuuttia junamatkaa. Seutu on umpi ruotsalainen,
Martin tahdosta, voitko ajatella! Ei niin että hän olisi vieläkään
muuta kuin itsepäinen fennomaani, mutta me molemmat koetamme tahtoa
toisen tahtoa ja hän on voimakkaampi -- toistaiseksi. Vedenselkä näkyy
kauempaa, verannan edessä on mainio puutarhapaikka, mutta muuten täytyy
tunnustaa, että mitään luonnonkauneutta -- esim. Hämeen merkityksessä
-- ei paikka tarjoo, se on vain tasankoa, jossa viljelykset vaihtelevat
metsikkökumpujen kanssa. Paikka on vuokrattu suurenlaiselta
talonpoikaistalolta, joka on vieressä ja jossa Martilla nyt
rakennustyön aikana on tilapäinen asuntonsa. Olen minäkin siellä monta
kertaa käynyt ja katsonut heidän töitänsä. Martti piiluaa paraikaa
tukkeja.

Sinä olet usein kysynyt minulta, olenko rakastunut Marttiin.
Nyt voin varmasti sanoa, että olen rakastunut häneen juuri semmoisena
kuin hän piiluaa tukkeja, tai soutaa tai vaikkapa navetan takana
paitahihasillaan nostelee multaa rattaille (niin kevyesti että voi
yhtaikaa nauraa kanssani ja puhua minulle ihan toisista asioista), minä
olen silloin hurjasti rakastunut häneen. Mutta en ole nimeksikään
rakastunut hänen tärkkikauluksiinsa ja mustiin verkatakkeihin, joihin
hän joskus on katsonut välttämättömäksi pukeutua. Muistan kuinka hän
isän kuoltua ja luultavasti jonkinlaisissa meidän elättämisen huolissa
alkoi taas ajatella lukutietä ja rupesi puuhailemaan joitakin
tutkintoja. Näin hänet eräässä tilaisuudessa hännystakki yllä.

Jumala yleensä varjelkoon Marttiamme hännystakeista, mutta tämä ei edes
istunut mallikelpoisesti, pönkötti niskassa -- ja housut liian pitkät,
sinä voit kuvitella! Mutta ei siinä kyllin. Lisäksi hän puhellessa
jonkun akateemisen mahtimiehen kanssa, joka nähtävästi oli likinäköinen
ja pyrki senvuoksi aivan Martin nenän alle, nolon kömpelösti
kumarrellen peräytyi tämän tieltä -- jaa ainakin sata askelta. Ajatella
jotakin semmoista! Mies käy puskevan sonnin sarviin ja kääntää sen pään
nurin -- olen itse nähnyt Martin niin tekevän, mutta peräytyy jonkun
pienen, keltaisen, laihan silmälasiherran tieltä! Ei ja ei ja ei! Ennen
vaikka perunankuorijaksi ja tiskaajaksi, kuin nähdä Marttia sellaisessa
alennustilassa.

Sain -- vaikka tosin suurilla ponnistuksilla -- hänet luopumaan
kaikista tutkintoaikeistaan, jonka jälkeen hän alkoi tuota tavallista
myhäilyään. Se merkitsi, että hän oli minun tietämättäni kääntynyt
isänsä puoleen tuossa perintöasiassa ja että hän oli oikeastaan itsekin
tyytyväinen tähän uuteen vastoinkäymiseensä lukutiellä, sillä hän ei
syvimmässään rakasta "kursseja", niinkuin jo tiedät.

Mamma sanoo aina; millä me elämme? Mutta voiko eläminen tulla
vaikeammaksi sen vuoksi että ihmiset muuttavat asumaan saman katon
alle? Eikö yhteisen talouden päinvastoin pitäisi tehdä heidän elämäänsä
halvemmaksi? Martti elää millä tähänkin asti, mammalla on vielä
jonkunverran erikoisomaisuutta, josta tulee paljon apua, ja minä taas
en voi olla laiska, niinkuin sinä hyvin tiedät. Minä olen keksinyt
paljon kaikellaista, millä aijon ruveta ansaitsemaan. Se tulee olemaan
ihanaa!

Voi sinä Hilja rakas! Sano minulle, kuinka voi olla mahdollista, että
Martille ja minulle, siis aivan tavallisille ihmisille, koituu niin
tavaton (ruots, vanlig -- ovanlig) elämänonni? Sillä onhan Martti ihan
tavallinen, jokapäiväinen ihminen. Ei hän ole mikään diplomaatti, ei
taiteilija, ei kirjailija. Hän osaa vain mainiosti veistää
piilukirveellä tuoretta männynkylkeä (mikä ihana pihkan lemu, mitä
maukkaita, hurmaavia lastuja)! Ja että myöskään minä en ole mitenkään
tavaton, vaan kaikkein tavallisin, jopa allekin tavallisen, sen sinä
hyvin tiedät, sinä, joka olet opettanut minua niin monta vuotta
saamatta minusta mitään kalua. No niin, toteamme siis, että olemme
molemmat tuiki tavalliset ihmiset, Martti ja minä. Mutta kuinka on
silloin selitettävissä, sano minulle kuinka on ollenkaan mahdollista,
että me saamme elää niin _tavatonta_ onnen elämää, sellaista, jota ei
vielä yksikään muu maailmassa ole elänyt ja josta en luulisi kellään
ainakaan nykyisistä ihmisistä olevan kaukaisintakaan aavistusta (sillä
jos olisi, niin maailma olisi täynnä tämän onnen ylistystä, kaikki
kirjailijat siitä vain laulaisivat, kaikki taiteilijat sitä
esittäisivät, mutta nyt ei esitä kukaan, ja minulla ei ole mitään
sanoja sen äärettömyyden kuvaamiseksi). Kuinka se on mahdollista, sano!

Sinun täytyy saapua pian takaisin Suomeen ja välttämättä tulla meille,
kun saamme rakennuksen harjan alle. Silloin vietämme juhlan ja minä
ripustan seppeleitä kaikkiin nurkkiin ja korotuksiin. Koeta nyt rakas
Hilja ilahuttaa meitä laittautumalla siksi tänne.

Et muuten tuntisi minua, jos nyt näkisit, vaan menisit tervehtimättä
ohitse, niin koruttomaksi olen tullut puvussani ja kampauksessanikin.
Syynä tämmöiseen muutokseen ei ole varojen puute, sitä et saa
kuvitella! Niin köyhiä emme sentään ole, ja jos tässä asiassa Martin
tahtoa noudattaisin, saisin käydä vaikka majavan nahoissa ja
purppuroissa. Ei, syy on tämmöinen. Tavallisuuksieni joukossa (ruots.
bland mina banaliteter) on kaikkein tavallisin tuo tavallisten naisten
tavallisin ominaisuus, viehättämisen halu, senkin sinä tiedät
mainiosti. Mutta erittäinkin Martin suhteen on tämä ominaisuuteni
kaiken aikaa pyrkinyt puhkeamaan täyteen kukoistukseen. Toivon joskus
voivani selittää sinulle paremmin kuin voin tehdä näin kirjeessä,
miksi tämä asia on juuri Martin suhteen minulle semmoiseksi
elämänkysymykseksi muodostunut. Siihen kärjistyvät kaikki minun
pyrkimykseni ja sisälliset kamppailuni. Sinun tarvitsee vain ajatella
tuota valaamme, josta olen sinulle niin usein kertonut ja joka meidät
niin ihmeellisellä tavalla on yhdistänyt ja yhä vieläkin yhdistää.
Mutta ylimalkaankin puhuen, niin pitäähän sinun myöntää, että jos
katsoo meihin naisiin noin ikäänkuin yläpuoleltamme, niin syntyy
ehdottomasti kysymys, miksi me verrattuina miespuolisiin käymme ylen
koristeltuina. Se on ikuinen tapa, mutta miksi se on tullut tavaksi,
ellei juuri meille ominaisesta viehättämishalusta? Siis jos ymmärrän
tämän asian ja olen juurruttanut itsestäni viehättämishalun, voit
niinkin päin ymmärtää, että minä myös olen ruvennut äärimmäisen
koruttomaksi. Kauniiksi kehuttua kampaustani oli todella vähän vaikea
pudottaa alas, mutta nyt on kuin onkin niskassani useimmiten vain
palmikko.

Martti oli vihanen vain niin kauan kuin luuli että minä noudatan
koruttomuutta säästäväisyydestä. Mutta kaiketi hän on nyt älynnyt
oikean syyn, koskapa hänen myhäilynsä, joka hänelle niin sopii, on
käynyt alituiseksi. Ihmeellinen ristiriita on syntynyt vain siitä, että
kaikki yhdestä suusta toitottavat minulle kuinka mainiosti muka
palmikko sopii minulle. Toiset väittävät, että minä sillä koketeeraan.
Herrain ällistely on todella käynyt entistä suuremmaksi, mutta enhän
minä nyt voi ruveta keksimään suorastaan rumentaviakaan pukuja ja
kampauksia. Olen sellainen kuin olen.

Sanon vaan sinulle, että Marttini pysyy Marttina kaikesta
koruttomuudestani huolimatta tai -- ehkä juuri sentähden. Ja siihenpä
koko onneni sisältyykin. Ei, ei, ei se siihen yksistään sisälly. Voi
rakas Hilja, tämä kaikki on yläpuolella minun sanavarastoani ja
selittelykykyäni! Maa on paratiisi.

No niin, minä en kuitenkaan voi puhua muusta kuin Martista ja Martista,
vieläpä löytämättä lähimainkaan oikeita sanoja ajatusteni ja
tunteitteni ilmaisemiseksi. On parasta että lopetan tämän kirjeen ja
jään odottamaan tilaisuutta suulliseen ajatusten vaihtoon. Tulethan
sinä meille harjaisia viettämään? Kirjoita heti ja anna minun tietää
tuletko.

Sinun tehtäväksesi annamme muuten nimen keksimisen talollemme. Sen voit
juhlallisesti ilmaista meille kun tulet, ja me kiipeemme telineitä
myöten harjalle hurraata huutamaan. Siis tulet!

                                                 Sinun
                                                -- -- --


2.

(Noin puolen vuoden kuluttua, keväällä).

Hilja rakkaani!

Tietysti vastasit, ettet voi saapua. Minun olisi pitänyt se arvata.
Sinä et tietenkään voi pitää pyyntöni täyttämistä niin tärkeänä kuin se
minusta tuntuu.

Vaikka toiselta puolen saattaa sanoa, että se oli tavallaan onni
onnettomuudessa. Kun olin saanut kaikki seppeleet paikoilleen ja joku
lippukin liehui telineriukujen päässä, alkoi näet sataa taivaan
täydeltä. Työmiehet juoksivat katoksien alle, minne mikin kerkesi, ja
kun sade näytti aikovan pitkälliseksi menivät kahvit juotuaan
koteihinsa. Kylläpä oli toista nämä harjaiset kuin olimme kuvitelleet!
Siinä se seisoi rakennuksemme, tuoreet salvokset sateessa kellastuvina
ja yhä ihanasti pihkalta lemuavina, sade ropisee ja tanssii tiilipinoja
peittävällä asfaltilla, vesi vuotaa kimmoten terveiden tukkien
öljyisiltä pinnoilta. Läpimärät liput ovat värinsä muuttaneet ja
riippuvat liikahtamatta, noloina tangoissansa. Seppeleet ylimpänä
näyttävät tarpeettomilta, tummilta pyörylöiltä. Ja sinun olisi varmaan
ollut ikävä tässä sateessa.

Sillä eihän voi vaatia, että sade tai muu epäonnistuminen ketään
ilahuttaa, saati tekee onnelliseksi, niinkuin se teki Martin ja minut.

Mekin olimme kiirehtineet rankkasadetta pakoon ja jouduimme
väliaikaisesti rakettuun pieneen vajaan, josta katselimme rajuilman
leikkiä uutistalomme telineillä ja lastukoissa. Heräsimme siihen, että
molemmat ihan samaa katselimme, ja rupesimme nauramaan.

Huomasimme, että me olimme nyt ensikertaa kahden kesken tällä
rakennuspaikalla; aina oli ennen ollut työmiehiä ja muuta väkeä,
kun minä olin sattunut olemaan. Kaikki rupesi näyttämään
ihan toisenlaiselta ja saattoi vapaasti antautua hauskoihin
lapsellisuuksiin, joita ei muulloin kehdannut näkijäin tähden.

Otimme sateenvarjot ja menimme "timruulle", niinkuin Martti
rakennustamme kutsui. Siellä harppasimme vasalta vasalle ja katselimme
seiniä. Oikein piti oudokselta silitellä noita sileiksi piiluttuja
pintoja, kun ajatteli että nuo nyt ovat vastaisen kotimme muureja ja
kukaties mitä tuossakin ja tuossa tulee olemaan, ehkä joku piironki tai
sohva, ja tuossa ehkä vanha pianomme, (joka on vielä säilynyt
katastroofista). Kävimme jokaisessa huoneessa ja kuvittelimme jokaisen
nurkan ja joka sopukan mitä missäkin tulee vastaisuudessa olemaan, enkä
tiedä kumpiko meistä oli innostuneempi. Matot, taulut, jokaisen tuolin
asento -- kaikki on mielikuvituksessani valmiina, Martin huoneen
sisustamiseen panen kaiken minussa olevan kykyni ja makuni, -- siitä on
tuleva jotain hienoa, sen voit jo nyt uskoa. Voiko tämän hauskemmin
viettää harjaisia, sano!

Sateenvarjosta huolimatta olimme vihdoin melkein läpimärät ja menimme
taloon, missä Martilla on huone, ja siellä joimme kahden kahvia, yhä
vielä ikkunastakin katsellen rakennustamme ja suunnitellen nyt
vastaista puutarhaamme. Martilla on tietysti mielessä kaikenlaiset
vesijohtolaitokset (sillä hän sanoo kasvullisuuden riippuvan pääasiassa
kastelusta), mutta minä ajattelin enemmän vain kyökkitarhaa ja
kukkapenkkiä, joista olen jo aika paljon lukenut kaikenlaisia kirjoja,
muun muassa Vartiaisen Käytännöllisen Maanviljelysopin -- suomeksi.

Kaiken herttaisuutensa ohella oli Martti lopulla kuitenkin vähän
omituinen; ehkä hän ei voi oikein hyvin, vaikkei tahdo sitä minulle
tunnustaa, ajattelin. Kun iltapäivällä alkoi jo vähän hämärtää ja minun
piti lähteä liikkeelle, että ennättäisin junaan, huomasin selvästi,
että hän oli koko lailla kalpea. Sitäpaitsi olin pannut merkille, että
hän ikäänkuin tahtoi sanoa jotain minulle, mutta ei sittenkään sanonut.
Kerran hän otti minua kädestä. Minä luulin hänen jättävän hyvästiä
minulle ja pudistin hänen kättänsä, mutta hän vain huokasi. "Mikä sinun
on?" mitä aijoit sanoa. -- Silloin hän tuli iloiseksi ikäänkuin juuri
siitä että minä en ymmärtänyt häntä ja sanoi: "Ei mitään, minä
hassuttelin." Eikö se merkitse jag fånades? Mitä ihmettä hän sillä
lienee tarkoittanut? ajattelin lakkaamatta kun matkustin kotiin. Enkä
tiedä kuinka veri äkkiä töytäsi päähäni ja minulle oli selviävinään
mitä hän oli tarkoittanut. Ehkä että: miksi matkustat, jää tänne,
emmekö ole naimisissa, tässä on meillä huone... Ajattelen: entäpä jos
Martti onkin samassa tilassa kuin minä, nimittäin että toveruusvalan
pitäminen ei antaudukaan hänelle noin vain luonnostaan -- kuten olin
aina hänen suhteensa otaksunut, vaan että hänkin... Voi miten rintani
tästä ajatuksesta riehahti! Mitkä uudet ihmeet täyttivätkään sydämeni!

Ja kuitenkin täytyy sanoa sinulle, että katkeruus sen johdosta etten
ollut ymmärtänyt Martin tarkoitusta oli vain aivan ensimäinen, lyhyen
hetken kestävä tunne. Sillä todistihan minulle tuo ihmeellinen
luonnonvoimainen, koko olentoni järkyttävä hurma, minkä ajatus oli
minussa kotimatkalla herättänyt, että jos olisin kohta ymmärtänyt
Martin, niin jumala ties kuinka olisi käynyt. Ja taas jos olisi käynyt
niinkuin oli luultavinta, niin kuinka olisinkaan itseäni soimannut ja
syyttänyt! Sillä jos ylimalkaan oli perää siinä että Marttikin ....
niin ainakin oli vielä ilmeisempää että hän taisteli semmoista vastaan.
Ja silloin olisin minä ollut syypää hänen tappiolle joutumiseensa.

Etpä sentään usko kuinka vaikeasti ja vähitellen saavutin jälleen
tasapainoni ja pääsin ajatuksista, jotka olivat hakevinaan ja
löytävinään iloa jostain muualta kuin toveruutemme säilymisestä. Tähän
tasapainoon auttoi minua tunnustaakseni se, että aloin epäillä koko
silloisen otaksumiseni todenperäisyyttä. Ehkä Martti olikin tahtonut
sanoa jotain aivan, aivan toista. Ainakin oli hän ensi kerralla
tavatessamme rauhallinen kuin kala, vieläpä niinkuin voi kuvitella
kalojen olevan talvella, Jäämeren kylmässä vedessä, syvällä pohjassa.
-- Vihoittelenko minä?

Älä usko minun vihoittelevan. Ellen todella olisi entisessä
tasapainossa, en kirjoittaisi sinulle näistä asioista. Mutta minä olen
_todella_ tasapainossa jälleen. Toveruutemme on entisellään ja minun
iloni siitä, etten ole suistanut onneamme tuntemattomille väylille,
etten ole muuttanut sen luonnetta enkä mitään särkenyt, on ylimmillään!
Kuitenkin on kaikki minun kallionlujan Marttini ansiota.

Ja taas minä kirjoitan sinulle vain itsestäni ja itsestäni. Oikein
minua hävettää. Miksi et sinä kirjoittele minulle ulkomaan
vaikutelmistasi, vaan sinäkin yllytät minua vain itsestäni puhumaan,
ikäänkuin ei tärkeämpiä luettavia voisi kellään olla!

Ensi kirjeessä koetan korjata ajattelemattomuuteni.

                                                 Jöijesi.


3.

(Saman kesän aikana.)

Hurraa!!!

Rakennuksemme on valmis! Kuuletko, valmis, valmis!

Voi jospa näkisit sen, tai jospa osaisin tähän sen sinulle piirustaa
antamatta kuvittelullesi väärää pohjaa!

Mitkä upeat huoneet! Mitkä kodikkaat seinät, mitkä valkeat
lattialaudat, mitkä turvalliset kattopalkit! Ja ulkoa katsoen mikä
ihana taitekatto punaisine suippopäreinensä! Mitkä leveät räystäiden
siimestämät ja kukkia pyytävät nukkekaappi-ikkunat pikkuisine
ruutuinensa! Mitkä verannat, mitkä varjoisat sopukat, mitkä loivat
raput!

Viimeistely oli minulle täydellinen yllätys.

Martti voisi tulla arkkitehtinä miljoonain omistajaksi!

Mutta kohta saat rakennuksestamme valokuvan.

Kultaseni, miksi et sittenkään kirjoita mitään itsestäsi, vaan yhä
minusta. Ja nyt vielä tahdot _minulta_ tietää mitä onni on. Kylläpä
vaadit mahdottomia. En ole koskaan sitä ajatellut, olen sen vain
tuntenut. Senvuoksi, jos minun pitäisi sanoa mitä onni on, niin se
olisi samaa kuin jos pitäisi ottaa sydän ulos itsestäni ja näyttää se
sinulle.

Pitää siis koettaa sanoa vain miltä minusta tuntuu. Ai, ai, kuinka se
on vaikeata. Mitä ikinä ajattelenkaan sanoa niin kaikki näyttää ihan
hullulta, ja semmoiselta kuin että olisi parempi jos en ollenkaan
sanoisi. Juuri kun luulen saavani jostakin sanasta kiinni, joka muka
kuvaa onneamme, niin tämä jo liihoitteleekin suurena ja kuvaamattomana
ihan toisaalla.

Kyllä on todella harmillista että niin suurta asiaa ei voi
sinnepäinkään toiselle selittää! Onni ei taida olla sitä, että minun on
hauska tai muuten hyvä ollakseni, tuo on jotain erikseen, korkeintaan
jotain pikku onnea tai onnen varjoa. Mutta oikea, suuri onni on aina
yhdessä toisen kanssa. Näetkö nyt, aloin muka omin sanoin puhua
onnesta, mutta teenkin sen lainasanoilla: Martti sanoo aina, että onni
alkaa kun häviää rajat sinän ja minän välillä. Hän sanoo, että ehkä
elämän jälkeen rajat häviävät kaikkien välillä ja silloin kaikki saavat
tietää mitä onni on. Tuota en voi kuitenkaan minä sydämelläni tuntea,
ne ovat minulle vain sanoja. Sitävastoin koko sydämelläni tunnen
todeksi, että onni on rajain häviäminen minun ja Martin väliltä. Miksi
kaikkiin ihmisiin eli koko maailmaan ei tunne samaa rajain häviämistä,
sitä en tiedä. Varmaan on jotain esteitä. Ehkä ne esteet ovat
tunteissa. Ehkä siksi, että on aina jotain mikä vieraassa ei miellytä,
tai että me ylimalkaan aina tuomitsemme. Mutta Martin ja minun
välilläni ei ole mitään mikä meitä ei miellyttäisi tai jota toisessa
tuomitsisimme. Hän on oikeassa, se on onni meidän välillämme, ja lisään
omasta puolestani, etten voi kuvitella tämän onnen voivan enää kasvaa,
eipä edes vaikka rajat häviäisivät koko maailman ja minun väliltäni.
Etkö itse opettanut minulle, että ääretöntä ei voi suuremmaksi tehdä?

Ajatteles kun mamma ei voikaan vielä nyt muuttaa, hänen jalkansa ovat
turvoksissa ja hänen täytyy suorittaa lääkärin määräämä kylpyjakso,
joka ei kuulu voivan tapahtua muualla kuin jossain kylpylaitoksessa.
Toivokaamme vain että loppukesä tulee siihen sopivaksi säittensä
puolesta.

Nyt rakas Hilja minulla on esitettävänä sinulle pyyntö, johon alun
pitäen rukoilen sinua olemaan lähettämättä kieltävää vastausta! Lujan
ystävyytemme nimessä ja ennenkun luet etemmäs, lupaa minulle
hiljaisessa mielessäsi, sulje silmäsi hetkeksi ja lupaa ajatuksissasi,
että täytät pyyntöni olipa se mikä tahansa, sillä se ei ole mahdoton
sinun täyttää, se on helppo, mutta minulle kaikki kaikessa.

Kirjeestäsi päättäen sinun fennomaanisi ovat jo tulossa kotiin päin, ja
kuule nyt pyyntöni, pyhästi luvattuasi avaa jälleen silmäsi ja lue:

Sinun _täytyy_ saapua meille elokuun 15 päiväksi, jolloin olemme
päättäneet pitää taloontuliaiset.

Sinun täytyy tulla mamman asemasta, ymmärrätkö, _täytyy!_ Kovin noloa
meidän olisikin sinne kahden muuttaa, koska koko rakennus on oikeastaan
juuri mamman tähden rakennettu.

Sinulle järjestän mammalle aijotun huoneen puutarhanpuoleisessa
nurkassa ja siinä saat elää kunnes mamma palaa Naantalista. Voi kuinka
paljon meillä tulee olemaan puhumista! Ja silloin et ainakaan pääse
kertomasta ulkomaillaoloasi alusta loppuun; erittäin haluan kuulla
vaikutelmiasi Italiasta, joka minua niin sanomattomasti viehätti siellä
ollessamme. Olin vain niin tyhmä silloin, etten osannut tarpeeksi
katsella ja kuunnella ja mieleeni painaa, ja nyt tahtoisin sinun
kauttasi ikäänkuin uudistaa kaiken. Mutta vielä minun täytyy saada
käyttää suoraan apuasikin, sillä en olisi itsekään uskonut missä määrin
kaipaan neuvoja tämmöisissä järjestämis- ja sisustamisasioissa.
Ajatella että sinä olisit luonani ja että me yhdessä saisimme puuhata,
keksiä, sovitella, asetella ... se on kovin houkuttelevaa. Vaikka
minulla kyllä onkin salainen aavistus että sinä täytät pyyntöni todella
sanan mukaisesti tulemalla vasta juuri 15 päivänä ja että minä siis
saan järjestää kaikki parhaan ymmärrykseni mukaan yksin.

Mutta tulekin sitten varmaan!!!

Voisi näyttää että minä tahdon sinua tänne yksinomaan sen suuren avun
tai ilon vuoksi, joka minulle tulostasi olisi. Mutta rakas Hilja,
ymmärrä, etten rukoile sinua yksistään hauskuuden vuoksi.

Lieneekö koko maailmassa ketään, joka olisi toiselle niin avomielinen
kuin minä sinulle? Minä rukoilen sinua _itseni_ vuoksi. Tai jos
ymmärrät paremmin, oman heikkouteni, huonouteni vuoksi. Sen varman
kokemukseni vuoksi, että kun ihmeet heräävät sydämessäni, minä _en voi_
toimia muuten kuin niiden viemänä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että
mamma muuttaa todellakin meidän kanssamme, mutta kun asiat sitten
kääntyivät tämmöisiksi, niin -- on yhä useammin hetkiä, jolloin tunnen
jälleen olevani tasapainosta poissa ja pelkään itseäni.

Nyt sinä ymmärrät, nyt ei voi enää selvemmin sanoa, nyt jo
sivullinenkin näkisi läpitseni. Sentähden älä näytä tätä kirjettä
kellekään, melkein polta se. Rakkahin Hiljani, mitähän sinäkin minusta
ajattelet? Sen vain tiedän, että sinä tämän kirjeen luettuasi tulet
luokseni.

                                                   Jöijesi.



LUONNON HÄÄT.


Sattui todella niin, että minä olin isäntäväkeni kanssa kotimatkalla
ulkomailta. Meidän oli viivyttävä Innsbruckissa odottamassa toisten
perheenjäsenten sinne saapumista, jotta sitten läksisimme yhdessä
pohjoista kohti.

Ja vähän kiirehtimällä muiden edelle eli lähtemällä Lybekistä
laivavuoroa ennen todella saatoinkin ehtiä Suomeen Jöijen määräämäksi
ajaksi. Saavuin elokuun 15 päivän iltapuolella heidän asemalleen, josta
piti olla 16 kilometriä "rakennukselle".

Vastassani oli talonpoikaiset vieterirattaat, hyvä hevonen ja hauska
ruotsalainen kyytipoika, niin pieni, että hänen piti olkansa takaa
rynnistää alasvaluneet siiat paikoilleen, ja irroittuneen tampin
kiinnittämisessä toimia miltei päänsä yläpuolelta. Poika sanoi
odottaneensa minua jo päiväjunasta saakka ja valitti kadottaneensa
rattailta kukat, jotka olivat mukaan lähetetyt. Vasta matkalla ollessa
löysin heinien seasta kimpun oivallisia, aivan rutistuneita ja
likaantuneita ruusuja, joita pojan aikamieheltä lainatut pitkävartiset
olivat kai pitäneet asianomaisessa paineessa.

Mutta ruusut eivät silti olleet minulle vähemmän puhuvia.

Ne kertoivat ensiksikin, että Jöijeni oli siis nyt jo täksi
ensimäiseksi kesäksi huolehtinut itselleen ruusupensaita, seikka, joka
omituisen suloisesti kiehtoi mieleni, koska minä en milloinkaan
tahallisilla herätyksilläni ollut onnistunut istuttamaan häneen
minkäänlaista harrastusta moisiin mullallisiin toimiin, ja nyt rupesin
ajattelemaan, että ehkä siemeneni olivat sittenkin itäneet. Kaikki iti
hänen suuressa onnessansa. Kuvittelin itselleni aivan selväksi,
miten ihanilta hänen ruusupensaansa näyttivät noiden leveiden
"nukkekaappi-ikkunain" alla ja iloitsin saavani jonkun kuukauden aikana
ottaa osaa ehkä pieniin puutarhatöihinkin.

Toiseksi herättivät samaiset ruusut minussa kokonaisen sarjan
kysymyksiä, joita en ennen ollut ottanut ratkaistakseni ja jotka nyt
sitä suuremmalla elolla vaativat johonkin tulokseen pääsemistä. Ruusun
vaalea puna on lemmen väri ja kohta kun kukat näin, erittäinkin nuo
turmeltumattomat nuput, jotka olivat litistykseltä säilyneet, sain
elävän tuntumuksen Jöijeni palavasta rakkaudesta Marttiinsa. Matkan
varrella minä vielä kertaalleen koetin tehdä itselleni täyden selvän
oikeasta syystä, miksi Jöije minua luoksensa vaati.

Saattoihan kirjeistä päättää, että aivan niin kuin minä syrjäisenä olin
ollut epätietoinen Martin tunteiden laadusta eli siitä, oliko hän
rakastunut Jöijeen vai ei, samoin oli itse Jöijekin asiasta kahden
vaiheilla. Tämä tuntui minusta niin ihmeelliseltä, etten tiennyt miten
päin sitä pitäisi ajatellakaan, ja kyllä minun täytyi ainakin tähän
mennessä myöntää, että heidän keskinäinen suhteensa oli todella "jotain
erikoista, jota ei vielä milloinkaan ole ollut". Mitä se "toveruus"
oli, jonka nimessä mentiin naimisiin ja rakennettiin yhteinen koti, se
oli toki arvoitusta kekseliäämmillekin päille kuin minun. Jöijen
suhteen saatoin asian jotakuinkin ymmärtää, sillä olihan Jöije jo kauan
sitten sekä silmin nähtävästi että nyt omien tunnustustensakin mukaan
rakastunut Marttiin aivan tavallisella, meille kuolevaisille tutulla
tavalla, joten naimisiin meneminen ja oma koti saattoi häneen nähden
kyllä esiintyä luonnollisena ja hänen onneaan suurentavana. Mutta
Marttiin nähden oli asia kokonaan toinen: Jos hän oli rakastunut, niin
mistä tuo pidättyväisyys? Valako? En usko. Vala on vain jokin puoleksi
lapsellinen päähänpisto, mutta tässä täytyi olla vaikuttamassa
ilmeinen periaate, joka tosin teki asian minulle vieläkin vähemmin
käsitettäväksi. Mikään huviretkellä vannottu vala ei voi riittää
määräämään niin eriskummaista menettelytapaa ja hallitsemaan ihmisen
luonnonvoimaista taipumusta. Mutta mikä oli silloin tuo periaate ja
mistä ammennettiin voimaa sen toteuttamiseksi? Mistä ja minkä vuoksi?
Minun täytyi ajatuksistani kokonaan hylätä tuo rakastumisen vaihtoehto.
Semmoinen ihminen on mahdoton. Ja jäljellä oli siis ajatella, että
Martti _ei_ ollut Jöijeen sukupuolisesti rakastunut.

Mutta tuliko asia silloin helpommin ymmärrettäväksi? Mitä oli silloin
tuo "toveruus", joka antoi hänelle uskallusta vihityttää itsensä
Jöijeen ja panemaan perintöosansa yhteiseen rakennukseen, joka
sitäpaitsi näytti olevan paroonittarelle omistettu? Ja mikä vihdoin oli
perustuksena siihen "onneen", joka Martille aivan yhtäpaljon kuin
Jöijellekin oli niin ominainen? Eihän toveruus kahden samaa sukupuolta
olevan välillä voinut tehdä ihmisiä yhtä onnellisiksi. Oliko siis
sittenkin "rajain hävittäminen sinän ja minän väliltä" mahdollinen vain
naistoverin kanssa, Martti hoi?!

Tähän viimeiseen ajatukseen minä lopullisesti pysähdyin. Kysymyksen
olin tehnyt itselleni ensin vain hieno iva mielessä, mutta tarkemmin
ajateltuani alkoi näyttää, että kenties juuri näin olikin. Ehkä naisen
sulo, ehkä sukupuolten välillä vallitseva vetovoima, joka tavallisissa
tapauksissa saa aikaan kahden ihmisen muuttumisen "yhdeksi lihaksi",
niinkuin raamatussa sanotaan, poistaa esteet myöskin sielulliselta
yhdeksi yhtymiseltä, ja ehkä se tässä erikoisessa tapauksessa
sellaiseen tulokseen vei senvuoksi, että se "valan" tähden oli viemättä
ja hukuttamatta heitä pelkkään ruumiilliseen yhtymiseen. En tiennyt
mitä tämmöisestäkään vaihtoehdosta oikein ajatella. Epäselväksi jäi
kaikissa tapauksissa, miksi tuo sielullinen yhteys, joka oli syntynyt
moisesta "esteettömyydestä", ei johtanut ruumiilliseen yhtymiseen,
(minulle oli tunnettua, etteivät he olleet esimerkiksi milloinkaan edes
suudelleet toisiansa). Jöijen kirjeessänsä lausuma arvelu, että Martti
kenties taisteli kaikkea sellaista vetovoimaa vastaan, oli kuten jo
sanoin minulle käsittämätön, koska en voinut ymmärtää sellaisen
taistelun sisällistä vaikutinta. Ja kuitenkin saatoin vielä vähemmin
käsittää, että Martilla _ei_ olisi ollut mitään ruumiillista vetovoimaa
Jöijeen.

Mitä siis Martti oikeastaan oli?

Jos ajattelee Marttia, tuota arvoitusten arvoitusta, niin täytyy sanoa,
että hän vaikutti minuun suorastaan umpimieliseltä. Jöije puhui aina
ihastuneena hänen avomielisyydestään, mutta ainakin muille oli tämä
avomielisyys tuntematonta. Ehkä hän oli avomielinen virheittensä
tunnustamisessa, kaikellaisten pikku vaikutinten paljastamisessa
ja tunteittensa erittelyssä, mutta pääasiassa hän oli kuin
olikin umpimielinen, tältäkin puolelta siis ilmaisten heimonsa
tunnus-ominaisuuden. Olkoon että hän oli valmis ilmaisemaan
jokapäiväisen elämänsä vaikuttimia, pääsuunnan vaikuttimesta ei ollut
syrjäisellä aavistustakaan, ydin oli peitossa. Eikä näkynyt
Jöijelläkään olleen siihen pääsyä, sillä muuten hän olisi kyllä
tiennyt, "oliko Martti rakastunut vai ei", ja "taisteliko Martti vai
ei". Olisi kuitenkin, luullut, että jos rajat minän ja sinän väliltä
ovat poistetut, niin juuri ydin on toiselle avoin.

Näitä miettiessäni olin aivan huomaamattani ruvennut ajaa
täryytellessäni ajattelemaan, että kenties he eivät sittenkään olleet
niin onnelliset kuin itse luulivat ja minulle vakuuttivat. Ehkä tuo
omituinen epäselvyys vaivasi heitä, ehkä koko suhde oli liian
jännitettyä ja luonnotonta, ehkä kaiken pohjalla olikin joku salainen
tuska, sairaaloisuutta kypsyttävä tyydyttämättömyys, joka onnen
asemasta puhkee valloilleen, kun he nyt joutuvat saman katon alle. Ja
tähän yhtyivät vielä epäilykseni heidän vastaisen toimeentulonsa
suhteen, joten minä aloin olla tavallisessa pessimistisessä
mielentilassani. Sitäkin hartaammin toivoin pian pääseväni perille,
että heidän näkemisensä taas torjuisi minusta aiheetonta mustuuttani.

Ilta olikin jo kovin pimennyt. Tietä tuskin erotti hevosen pään ylitse
ja oheiset puut sulivat yhtenäiseksi mustaksi seinäksi.

Aukealle tultuamme oli hiukan valoisampaa, niin että näki pellonsarkoja
ja erotti kylien seudut. Taivas oli sakeain pilvien peitossa, pimeänä
kaikkialta muualta paitsi siltä ilmansuunnalta minnepäin me ajoimme.
Sieltä päin ruskotti omituinen puna.

Minä sanoin pienelle kyytimiehelleni, että tuopa näyttää olevan
tulipalo.

Poika alkoi hoputella hevostaan ja ilmaisi tulipalon todella olevan
heidän kylässään.

Kysyin ihmeissäni miten hän taisi sen niin varmaan tietää.

Silloin kertoi esi-isäinsä vakaa jälkeläinen, asiallisesti ja
hätiköimättä, että juuri ennen junan tuloa oli telefonineiti soittanut
asiasta asemalle pyytäen ruiskua, joka oli myöskin jo lähetetty.
Bolstaan paras hevonen oli pantu vetämään ja pehtori oli itse...

Minä keskeytin levottomana pojan selostukset:

-- Oliko tietoa mikä siellä paloi? kysyin.

Poika ei näyttänyt ensin osaavan tehdä asiasta tiliä, mutta arveli
sitten, että palavaa taloa sanottiin "maisterin villaksi".

Kapasin käteeni ohjakset: entä jos he sanovat Marttia maisteriksi!

-- Sekö villa se on, joka tänä kesänä on rakennettu, senkö suomalaisen
maisterin?

-- Just, sanoi poika.

Sydämeni oli pakahtua. Temmoin ohjista minkä jaksoin joutuakseni apuun.
Ehkä palamassa oli vain joku osa rakennuksesta, ehkä saattoi vielä
paljon pelastaa? Vai oliko jo kaikki raunioina? Kammottava kuva nousi
mieleeni, jota turhaan koetin poistaa rauhoittavasti puhuttelemalla
itseäni.

Puna oli vähitellen noussut ylimmilleen vallaten puolet taivaasta ja
kohoten melkein päämme päälle. Keskuksessa se oli hehkuvinta ja pahaa
ennustaen teki milloin sammumista milloin lehahteli entistä yhä
hurjempaan loimuun, mutta tie kääntyi jälleen metsikköön ja palopunan
saattoi nähdä nyt vain puitten latvain päältä.

Hätäni huomattuaan poika otti ohjat käteensä ja pysäytti hevosen. Hän
kiipesi rattailta ja kohta kuulin jotakin risujen ritinää alhaalta.
Viivytys tuntui minusta loppumattomalta, mutta vihdoin pieni mies
ilmestyi tien ohesta pihlajainen piiska kädessään. Ja minun oli pian
myöntäminen, että minkä olimme ajassa kadottaneet, tuli piiskan avulla
monin kerroin korvatuksi.

Hevonen hurahti mäen päälle ja kamala näky avautui jälleen eteeni, nyt
vieläkin kaameampana. Tulen ahjosta syöksyivät hirvittävät kipinäpilvet
ilmoihin.

Mutta minä muutan tässä kohden kirjoitustapani. Jätän sikseen kaiken
sen hädän, tuskan, kauhistuksen, mikä rinnassani sillä hetkellä riehui,
en kuvaa sitä noloa pettymyksen tunnetta, joka saattoi minut
äänekkääseen voihkimiseen sortumaan, kun jyrkkää mäkeä laskeutuessamme
mieleeni muistui että olin tuomassa myöskin nimeä heidän
rakennuksellensa ja ristineeni sen "Onnelaksi". Siinäpä nyt hajosi
heidän onnensa kuin tuhka tuuleen. Olkoon sinänsä myös minun
kapinalliset tunteeni, kapinalliset kohtaloa ja itse taivastakin
vastaan, joka tällä hetkellä tuntui kuin kukistuneen alas
kaikkivaltiaalta johtaja-asemaltaan mataloiksi mustiksi pilviksi,
sillaikaa kuin helvetti riehui punaisena valkeana, kipunasavuja
syydellen ja pirullisilla loimukielillänsä taivaiden lakea nuollen.
Kaikki tuo jääköön minulta, ikuisiksi hautautukoot kohtaloa kiroovat
hätähuutoni, niinkuin sieluni ei olisi milloinkaan niiden ääntä
todistanut.

Otan toisen tunnesävyn. Kuvaan näkyni sellaisena kuin se vuosikausien
kuluessa vähitellen mielessäni muodostui ja sieluuni painautui. Toiset
ovat silloin sanani, toinen tunnelmani, mieleni toisissa vireissä.

Niinkuin kaameimmissakin yöllisissä paloissa on aina myös jotakin
ylevän komeaa, niin tässäkin hirvittävässä näyssä alkoi aikain
vieriessä kiinnittää mieltäni sen mahdoton kauneus. Enhän minä tuona
kauhun hetkenä voinut mitään sellaisia havaintoja tajuisesti tuntea,
mutta nyt olen näkevinäni pelkkää kauneutta.

Kaunista oli, kun lähemmäksi päästyämme mutta minkään äänien vielä
palopaikalta kuulumatta vanhat männyt seisoivat hiljaisuudessa molemmin
puolin tietä, karahkaiset oksat voimakkaan punan valaisemina, takanansa
pilvien pimeys. Kaunista oli lyhyeksi kalvetun nurmen ja sen kivien
tasaisen punertava sileys, kaunista tien valaistu mutkittelu ja
aidanseipäiden tarkka pimeästä piirtäytyminen, kaunista koko luonnon
liikkumaton, äänetön harras sinnepäin kääntyminen, niinkuin olisivat
männyt katsoneet iki Luojansa ihmetöitä, arvostelematta, nöyrässä
hartaudessa kunnioittaen pyhää välttämättömyyttä.

Mutta kaunista oli erittäinkin itse palo, savuineen, kipinöineen,
pilviä tavoittavine liekkinensä, hävittävä, tuhoisa, roiskuva valkea
ihmiskohtaloita luovassa majesteettiudessaan, joka otti ihmisiltä
elämän johdon ja heidän intoiluansa rajoittaen teki elämästä jälleen
sen mitä se on. Oh, olinhan näkevinäni nukkekaapin pikku ruutujen
hetken aikaa helottavan liekkien valkeassa hehkussa! Nyt ne jo sulivat
ja hävisivät!

Liikuttavaa ja kaunista, kyyneliin asti kaunista, nyt vuosien kuluttua,
kun tietää rakennuksen paikan olevan taas jo sileänä nurmena, nähdä
mielessään ihmisten yrittävän sen pelastamista, nähdä heidän
toivottomalla vimmalla ruiskuttavan vettä liekkien ahjoon ja elämän
herran unohtaen päättömänä juoksevan sinne tänne käsiänsä huitoen ja
tukkaansa revellen, ikäänkuin heidän ponnistuksistansa elämä voisi
suuntaansa muuttaa ja he häviämästä estää sen, minkä palaminen on
tuottava heille vuosikymmenien kyyneleitä ja menetetyn paratiisin
suremista. Ihmisparat!

Sanon ihmisparat, sillä mistäpä he tietäisivät mitä elämän herra
kulloinkin tarkoittaa ja tahtoo! He ehkä surevat, että palo tekee
mahdottomaksi heidän haaveensa, ikipäiviksi sortaa maahan heidän
unelmansa ihanista hääpäivistä, joita he väräjävin sydämin ovat
valmistuneet viettämään kerran suurena tulevaisuutensa keväänä. Mutta
eivät hädässään aavista, että koko roihu loimuaakin heidän
lähestyneiden häittensä kunniaksi.

Katso pyhää liekkiä! Katso kuinka riemukkaasti se valaisee yön pimeyden
keskipäivääkin valkeammaksi! Katso punaisen savun vyöryjä, jotka
juhlallisina kattavat päänne! Katso kipunoita, jotka kultasateena
kunnioittavat ylkää ja morsianta! Ja liekkejä, jotka taivaille kertovat
kahden onnellisen yhtymästä!

Niin nyt, vuosien kuluttua kirjoitan, ja niin minulla on oikeuskin
kirjoittaa. Mutta silloin!

En osaa sanoin kuvata hätääntynyttä tuskaani, kun näin Jöijen riehuvan
liekkien keskellä, ottaen vastaan mitä sisällä olevat miehet hänelle
heittivät. Luulin ensin hänen olevan niin hätäännyksissä, että oli kuin
järkensä menettänyt, sillä minua tervehtimättä hän vain sanoi minulle
muutamia katkonaisia sanoja, saamatta mitään ajatusta selväksi, ja
riensi muuanne.

Ehdin vielä saada hätäisen kuvan eräästä huoneesta juuri ennenkun
liekit senkin täyttivät ja välikatto romahti alas. Sinne sortuivat
palavien hirsien alle kaikki Jöijen varustukset. Näin jäännöksiä
seinätauluista, näin korkean, tutun kukkamaljakon, jossa oli
kultaenkelit kupeilla ja omituinen punapaitainen kiinalainen kaunotar
ompelustensa keskellä, vilahti silmissäni myöskin vanha kitarimme,
jolla muinoin soittelimme. Ei epäilemistäkään, tuo oli juuri
minulle aijottu huone, jonne Jöijeni oli nähtävästi kantanut
kallismuistoisimmat kapineet. Arvaan kuinka hän oli edeltäpäin iloinnut
minulle aijotuista yllätyksistänsä ja erikoisuuksia myöten harkinnut
kaiken. Sinne hukkui savujen, tuhkan ja liekkien pätsiin!

Koetin minäkin jotain kantaa pois, en itsekään tiedä mitä se oli, sillä
olin kadottanut en niin paljon yleisen myllerryksen ja savun vuoksi
kuin kyyneleitteni häiritsemänä eteeni näkemisen mahdollisuudet.
Veinpähän mitä käteeni sattui, laahasin voimaini takaa pois kuumasta ja
savusta. Sillä jo viimeinenkin rakennuksen puoli oli niin liekkien
vallassa, ettei sen läheisyydessä enää voinut olla, ja miehet
lakkasivat ruiskuttamasta paloon, kääntyen valelemaan vain muita
lähimpiä rakennuksia, niitä syttymästä suojellakseen.

Silloin kuulen Jöijen raikkaan naurun korvissani:

-- Minne sinä tuota laahaat? Anna olla, ei sitä tarvita!

Ja kun alan silmiäni hieroa nähdäkseni jotakin, tunnen Jöijen
puristuksen kaulassani, hänen suutelonsa, ja kuulen hänen hellät
tervehdyksensä.

Nyt näen vihdoin Jöijeni. Siinä hän on. Aivan entisensä näköinen.

Hän pitelee minusta kiinni, hänen kasvonsa ovat aivan lähellä minua,
kun hän puuhasta kuumana, onnellinen hymy huulilla kuiskaa:

-- Hän _rakastaa_ minua!

Ja irroittuen minusta, pois kiirehtien, pysähtyy hetkeksi, lisätäkseen
riemukkaana:

-- Niin, niin, hän ei aavista minun tietävän, mutta nyt minä _tiedän!_

Katson hämmästyneenä hänen jälkeensä. En voi korviani, en silmiäni
uskoa. Noinko raikkaana voi ihmisääni kajahdella kesken palon
helvetillistä tohinaa! Noinko autuaan onnellisina voivat ihmiskasvot
säteillä tuhoisten liekkien loimutessa! Sillä juuri kun hän sanoi: "hän
rakastaa minua", romahti rakennuksen koko vesikatto alas ja kipinät
miljaardilukuisena ryöppynä syöksivät taivasta kohden, valaisten
maailman. Se oli kuin luonnon riemuhuudahdus.

Totisesti, siitä hetkestä asti olen tätä tulipaloa katsonut toisin
silmin. Kaikki muuttui tunteissani, avuton hätä haihtui mielestäni, ja
jokin omituinen ilo valtasi minut, vaikka kyyneleet yhä virtana
tulvivat silmistäni, iloko sen johdosta että tässä nyt oli minulle niin
paljon ehdottomasti välttämätöntä toimitettavaa, jota ei minulla
elämässäni aina ollut, vai myöskin sen johdosta että se näky, joka ihan
äsken vielä oli yksinomaan kauhulla täyttänyt sydäntä, nyt oli
muuttunut toisarvoiseksi paljon suurempiarvoisten asiain rinnalla,
jotka ikäänkuin muuttivat onneksi kaiken mitä ikinä tapahtuikin, -- en
tiedä, en hakemallakaan löydä selvää iloni vaikutinta. Sen vain taaskin
sanon ja toistamalla toistan, että ihmeellinen oli Jöijen onnen
tarttuvaisuus! Se ei ainoastaan enää saanut ikävää sateenräminää
muuttumaan iloisen kevään enteeksi, vaan muutti tuhoisimman
tulipalonkin sykähtävän ilon aiheeksi.

Katon pudottua alas miehet vetivät hiiltyneet seinät palokoukuilla
hajalle, liekit vaimenivat, yö pääsi jälleen pimeyteensä, ja koko
rakennuksesta ei ollut pian muuta jäljellä kuin kaksi piippumuuria,
toinen puolitiestä katkenneena, toinen täydessä pituudessaan, keskellä
kyteviä raunioita.

Me laitoimme Jöijen kanssa Martille yösijan aittahuoneeseen, jossa oli
pikku ikkuna lasiruutuineen pihalle päin. Huone miellytti minua kovin,
yö oli lämmin ja minä sanoin Jöijelle, että haluttaisi kovin jäädä
tänne nukkumaan.

-- Ei, ei, Jöije kiiruhti sanomaan, me nukumme sinun kanssasi Martin
kamarissa, joka on tuossa vastapäätä, pihan tuolla puolella, talon
rakennuksessa.

Minä sanoin tähän leikilläni nuhtelevasti:

-- No mutta -- rouva Leppänen! Mitä minun on ajatteleminen!

Samaan menoon hän otti minua jälleen kaulasta, suuteli minua moneen
kertaan ja saneli välillä:

-- Voi jospa aavistaisit, rakas, rakas Hilja, kuinka tärkeä asia
minulle on sinun saapumisesi ja kuinka kiitollinen minä sinulle olen!

Hän ei puhunut eikä ruvennut selittämään enempää tästä asiasta. Mutta
tarvitsinko minä hänen selityksiänsä! Sehän tarkoitti tuota vanhaa,
tuttua. Pieni, minun nähdäkseni mitätön momentti oli vain tullut
entisen lisäksi, se, että hän nyt _tiesi_ Martin rakastavan häntä.

Vasta vuosien kuluttua, kun paremmin ymmärsin heidän nykyisen
suhteensa, ja erittäinkin kun olin päässyt perille Martin
psykologiasta, miten todella tärkeä saapumiseni olisi voinut olla ja
miten arkaluontoinen asemani oli, saatoin katua ottaneeni asian niin
keveästi kuin otin, ja keveästi myöskin Jöijeen nähden, Martista
kokonaan erilläänkin ajateltuna. Minä todella en ollut osannut antaa
kaikelle tuolle mitä Jöije aina puhui toveruudesta ja mitä hän
kirjeissäänkin kirjoitti niin totista arvoa kuin sillä myöhemmin
huomasin olleen. Niinpä Jöijen selitykset "vaikeudesta olla
viehättämättä", hänen lapselliset huudahduksensa: "silloin jumalaties
kuinka olisi käynyt!" ja vihdoin hänen hätäinen, harras luoksensa
vaatiminen -- kaikki tuo pääsi minulle täyteen selvyyteen vasta nyt kun
tätä kirjaa kirjoitan.

Mutta -- "kun kaikki käy ympäri" -- ehkä oli hyvä sekin etten silloin
asemaani ymmärtänyt ja kaikki sai käydä niinkuin kävi.

Lukija ratkaiskoon.

Sillaikaa kun me Jöijen kanssa parhaamme mukaan järjestimme
aittahuonetta Martille, oli Martti puolestaan hänkin jo ehtinyt
tulipalolta muihin hommiin, jätettyään kydön parin kylänmiehen
vahdittavaksi.

Hän oli peseytynyt noesta ja tuhasta, kun me tulimme hänen
huoneeseensa, ja siistinyt sen ja toimittanut toisen vuoteen entisen
lisäksi, joten Jöijellä ja minulla oli tämän yökortterimme
järjestämisessä hyvin vähän puuhaa.

Rupesimme juomaan teetä.

Martti oli ensin vähän niinkuin nolo minun edessäni ja silmiin
katsomaton. Mutta kun hän huomasi, etten minä aijokaan ruveta
tapahtuman johdosta millään tavoin surkutteluani ilmaisemaan, vaan
vapaasti antauduin iloiseen tunnelmaan, näin hänen kasvoillaan ensin
tyytyväisen kummastelun ja sittemmin hän kokonaan vapautui arkuudestaan
ja oli iloisempi kuin kukaan. Jöije säteili jotakin syvempää,
sisäisempää iloa ja tyytyväisyyttä, joka ei purkautunut niin paljon
ulkonaiseen leikinlaskuun.

Tietysti kerrottiin moneen jaksoon mitä kaikkea palon aikana oli
kullekin sattunut erinomaista, eikä pikku tapauksista tahtonut loppua
tullakaan, erittäinkin kun Martti rupesi löytämään myöskin kaikellaisia
naurettavia sattumia, jotka tässä tilaisuudessa kerrottuina saattoivat
minut todella aivan pakahuttaviin naurun hytkytyksiin.

Vihdoin näyttivät kaikki pikku tapaukset olevan ammennetut, ja
tulipalon mahdollisesta "syvemmästä merkityksestä" taas Martti ei
ruvennut puhumaan, yhtä vähän kuin Jöijekään semmoiseen antautui,
nimittäin tapauksen vaikutuksista heidän vastaisuuteensa, heidän
talouteensa tai edes heidän lähimpiin toimenpiteihinsä vaikkapa
huomisesta alkaen.

Sitävastoin Martti alkoi yhä samassa vauhdissa ja Jöijen innokkaasti
säestämänä vaatia minua kertomaan ulkomaanmatkastani. Joka tapahtuikin.
Me istuimme lähes kolmeen asti yötä näin jutellen.

Sanalla sanoen, olenhan minä juonut teetä tanssi-iltamien jälkeen, olen
juonut iloisten häitten, kihlajaisten jälkeen, mutta ei milloinkaan ole
seurassa hyvämieli ja ilon vilpittömyys ollut niin ilmeinen kuin näissä
teen-juojaisissa tulipalon jälkeen! Sanokaa sitten, että onni ei muka
voisi olla riippumaton onnettomuuksista!

Mutta ei siinä kaikki.

Lopuksi, kun meille oli selvinnyt, että täytyi vihdoin erota nukkumaan
ja Jöije oli kyselevälle Martille huomauttanut miten väsynyt minä
lienen ollut kärsimästäni merikivusta, pitkästä junamatkasta ja vihdoin
rattailla tärisemisestä, ja kun Martti oli jo noussut hyvästelemään
meitä, minä en malttanutkaan säilyttää loppuun asti samaa
huolettomuuden tunnelmaa, vaan purkauduin surkutteluihin kaiken sen
johdosta mitä Martti oli kadottanut. Näin tahdoin ilmaista hänelle,
että huolimatta pinnalla olevasta mielialani keveydestä pohjalla
tietysti kuitenkin oli suru siitä, että hän on kaikkensa kadottanut.

Martti katsahti minuun vähän tyytymättömänä, mutta rupesi sitten
kuitenkin hymyilemään.

-- Enhän minä ole _kaikkea_ kadottanut, hän sanoi.

Minä katsahdin ympärilleni Martin tänne huoneeseen kantamiin palosta
pelastettuihin kalliimpiin kapineisiin, nähdäkseni mitä hän ei ollut
kadottanut.

-- Niin, niin, hän sanoi naurahtaen, hakekaa vain, kaikkein kallein on
pelastettu. Eikö siellä ole raamatussakin sellainen paikka, että joku
löysi maallansa timantin, möi kaiken mitä hänellä oli ja piti timantin?

Martti vetosi usein raamattuun, tietäen minut uskonnolliseksi, mutta
nyt en ymmärtänyt häntä rahtusenkaan vertaa. Mitään erikoisen kallista
esinettä en voinut keksiä pelastettujen joukossa.

Martti sanoi ihmetellen:

-- Mutta eikö Jöije siis ole teille kertonut?

Tällöin Jöije kovasti punastui ja sitä salatakseen kääntyi pois.

-- Jöije ei ole minulle mitään kertonut, sanoin yhä enemmän ihmeissäni.

-- Eikö sitäkään, että hän yritti pelastamaan jotain vihkojani ja
tukehtui savuun?! Pääasiasta ette siis ole mitään tienneet! Kannoin
hänet tänne huoneeseen, aivan hengetönnä hän oli, tuhkan harmaa
kasvoistansa, luulin hänet kuolleeksi, mutta ... mutta hän -- virkosi!
Virkosi!

Martin liikutuksesta vapiseva ääni ja hänen hengästyksensä muuttui
viimeisissä sanoissa kuin ylimmän onnen kirkastukseksi. Hän huusi
riemukkaasti jokaisen tavun erikseen: Vir-ko-si!

Jotain uutta oli Martissa. Minä katselemistani katselin häntä.

Kysyin mitä virvoituskeinoja hän oli käyttänyt.

-- Mitäkö keinoja, niin ... ei mitään, ei yhtään mitään, hän virkosi
aivan itsestään, Martti vastasi.

Vasta vuosikausien kuluttua Jöije kertoi minulle heränneensä
tainnoksista Martin äänekkäisiin valituksiin ja rajuihin suuteloihin.
Nämä suutelot ne nyt olivatkin antaneet hänelle _tiedon_ että Martti
rakasti häntä. Ja tätä tietoansa hän oli päättänyt kaikin tavoin
Martilta salata.

Martti sanoi:

-- Voisiko surra joitakin pölkkyjä ja vasoja, kun Jöije on säilynyt!

Nämä sanat kuultuansa Jöije rupesi nuhdellen ja liikutuksesta väräjävin
äänin sanomaan:

-- Martti...

Mutta ei voinut jatkaa. Sanojen asemasta hän ojensi kätensä Marttia
kohden ja lähestyi häntä, osaksi kai estääkseen häntä semmoisia
puhumasta ja osaksi osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Silloin Martti sulki hänet syliinsä.

Jöije purskahti valtoinaan itkuun ja peitti päänsä Martin rintaa
vasten. Martti alkoi suudella hänen päätänsä.

He unohtivat läsnäoloni, tai oikeastaan: heidän lähentymisensä
ensimäinen vaikutin ei kummaltakaan puolelta ollut muuta kuin rajatonta
kiitollisuutta ja toistensa säälimistä, minkä ilmaisemisessa syrjäisen
läsnäolo ei häiritse.

Katsoin kuitenkin parhaaksi poistua.

Nousin, kuljin huomaamatta heidän ohitsensa.

Ovella katsahdin vielä kerran heihin. Jöije ei enää itkenyt. Hänen
poskensa nojautui yhä Martin rintaa vasten. Silmissä oli ihmeellinen,
haltioitunut ilme, jota en ikinä unohda. En mene sanomaan, etteikö
siinä ollut uhmaakin ylimmän onnen ja autuuden rinnalla, niinkuin hän
olisi kohottanut päänsä puolustautuakseen jotakin mahtavaa olentoa
vastaan ja sanonut: tämä ei ole minun syyni! tämä ei ole myöskään
Martin syy! me olemme yhtä, eikä ole sitä voimaa joka meidät erottaisi.

Kuvaamattoman, unohtumattoman kaunis katse!

Martti suuteli yhä hänen hiuksiansa.

Minä suljin oven, kuljin pihan poikki aitalle, nousin huoneeseen,
sytytin ikkunan eteen kynttilän merkiksi että olin valinnut yösijani,
ja panin pitkäkseni äsken valmistamallemme mukavalle olkivuoteelle.

Ensin todella odotin, että nyt -- nyt Jöije juoksee aitan rappusia ylös
ja huutaa minulle: Hilja, mitä sinä ajattelet! tule vihdoinkin
nukkumaan!

Mutta tunti kului toisensa jälkeen, eikä kukaan tullut kolkuttamaan
ovelleni.

Ja mitä pitemmälle yö kului, sitä riemukkaammaksi kävi mieleni, sitä
syvemmin Jöijen suuri onni tarttui minuun.



TOINEN OSA.

MARTTI.



TOISEN OSAN ESIPUHE.


Olisikohan voinut kauniimpaan tulitukseen ja voimakkaampaan nousuun
päättää romaaniansa kuin minun näihin luonnon häihin, jos olisin sen
tähän lopettanut! Ja kaunokirjallisuuden kannalta olisin varmaan
saanut tunnustuksen, sillä mitäpä taiteen vaatimaa kohoumaa voi
rakkausromaanista enää tämän perästä odottaa!

Mutta silloin olisi joku maallikkolukija täydellä syyllä voinut lukea
virheekseni, etten ole antamaani lupausta pitänyt. Sillä olinhan
ottanut tehtäväkseni osoittaa hänelle nykyaikaisten ihmisten
keskuudesta yhtä onnellisen pariskunnan kuin olivat Aatami ja Eeva
paratiisissansa, ja tähän mennessä olen puhunut kuitenkin vain
kihlautuneiden onnesta, sillä eiväthän Martti ja Jöije aina tulipaloon
asti olleet muuta kuin vain kihlautuneita, vaikka he ulkonaisesti
olivat kaikkia laillisia menoja noudattaen avioliittoon vihityt. Ja
kukapa ei kihlautuneena olisi onnellinen! Siinä tilassa lienee jokainen
tuntenut todella paratiisillista autuutta, jokainen pitänyt
lemmenhuumaansa jonakin erikoisena, vain heille kahdelle ominaisena
onnen asteena, jokainen nähnyt tulevaisuutensa ruusunpunasäteilyssä ja
rakkautensa nimessä kevein mielin kestänyt ehkä vielä suurempiakin
onnettomuuksia kuin saattaa olla vastaperustetun kodin poroksi
palaminen.

Ei. Vasta lapsilauman ympäröiminä, varattomuuden ahdistaissa, katojen
kohdatessa kysytään onnellisilta, vieläkö onni on tallella. "Kun
köyhyys tulee ovesta, menee rakkaus ikkunasta", sanotaan ruotsalaisessa
sananlaskussa. Enpä todella olisi pelkkää kihlaus-onnea kuvatakseni
kynään tarttunut. Nyt vasta loppusuoritukseni alkaa.

No, Marttini ja Jöijeni, missä olette -- sanokaamme noin kymmenen
vuoden kuluttua.

Köyhyys on ainakin puolestaan jo "tullut ovesta", mutta onko rakkauskin
jo mennyt ikkunasta?

Luotettavaa vastausta tähän kysymykseen eivät voi antaa mitkään
otaksumiset, arvelut tai edes valmiiksi muodostuneet mielipiteeni, vaan
ainoastaan tosiasiat ja puolueettomasti esitetyt havainnot lukijan oman
arvostelun pohjaksi.

Minä siis jatkan -- epätaiteellisuudenkin uhalla.



MARTTI KIRJOITTAA.


Talven tultua Martti ja Jöije häipyivät ihmisten näkyvistä jonnekin --
ei kukaan tiennyt minne.

Paroonitar oli vuokrautunut pieneen asuntoon ystävättärensä luo
Helsinkiin ja kulki neuvottomana selitellen kaikille ihmisille, miten
hän ei voi kirjoittaa lapsilleen kun ei tiedä näiden osoitetta ja
lapset taas eivät voi kirjoittaa hänelle kun eivät tiedä hänen
osoitettaan.

Vihdoin hänelle kuitenkin alkoi tulla aivan oikealla osoitteella
Jöijeltä kirjekortteja kaukaa Peräpohjolasta, täynnä ihastusta
talviseen luontoon, revontuliin ja porolla ajelemiseen!

Kun heitä sitten ei koko talvena alkanut kuulua takaisin, katsoin
velvollisuudekseni noudattaa paroonittaren harrasta pyyntöä ja
kirjoittaa heille varoituskirjeen, jossa moitin heitä, että he antoivat
ajan noin hukkaan kulua ja päästivät käsistään sopivia toimensaannin
tilaisuuksia, unhoittautuen vähitellen ihmisten mielistä, jättäen
edullisia suhteitansa muutamiin vaikutusvaltaisiin henkilöihin
käyttämättä.

Vastaukseksi saimme tietää, että Jöije odotti kevääksi pienokaista, ja
että he olivat sitä asiaa silmällä pitäen painuneet Martin kotitaloon
Oulun puoleen!

Nytkös nousi hätä ja hälinä paroonittaren yksikseen jääneessä
pääpoloisessa!

Hänen Jöijensä synnyttää! Se jo oli itsessäänkin maailmaa järkyttävä
tapaus, mutta missä! Pimeässä Pohjolassa, missä sudet ja karhut käyvät
vaanien pihoilla! Talonpoikaisessa tuvassa, missä ihmiset tulevat
sisälle pitkävartisissa, sylkevät lattialle ja lutikoita tippuu
katosta!

Paroonin kuoleman jälkeen paroonitar ei liene milloinkaan tuntenut
yksinäisyyttään ja avuttomuuttaan katkerammasti kuin nyt. Entiset
ystävät, joiden puoleen hän hädissään kääntyi, kohauttelivat vain
olkaansa, ikäänkuin sanoakseen: syytä nyt itseäsi, itsehän päästit
tyttäresi talonpoikaisiin naimisiin. Lääkärit, joilta hän tiedusteli
olisiko kovin vaarallista Jöijen siinä tilassa tehdä matkaa Helsinkiin,
arvelivat että matkan voi tehdä, mutta parhaassa, resooreilla
varustetussa kuomureessä Ouluun ja sieltä rautateitse I-luokassa, missä
on vähin tärinää. Mutta kun paroonittaren piti koota tämmöiseen matkaan
tarvittavat varat lähettääksemme Jöijelle ehdottoman palaamiskäskyn
mukana, sulkeutuivat kaikkien entisten ystäväin kukkarot. Paroonitar
itki ja painoi rintaansa ja valitteli maailman rakennuksen
järjettömyyttä, ja luullakseni hänen surunsa oli todellakin syvä.

Onnettomuuden lisäksi minun vielä piti siihen aikaan taas jättää Suomi
ja hänen yksinäisyytensä tuli siten vieläkin tuntuvammaksi.

Seuraava ihme oli, että ulkomailta palattuani en löytänytkään
paroonitarta enää Helsingistä. Voimatta millään mahdilla aikaansaada
Jöijen matkaa Helsinkiin hän oli itselähtenyt Pohjolaan!

Voinpa kuvitella mitä myrskyjä silloin liikkui tämän vanhan ihmisen
rinnassa!

Tietysti hänen piti olla siellä missä hänen Jöijensä synnyttää. Mutta
mitä varten se nimenomaan oli niin välttämätöntä, sitä en luule hänen
ottaneen arvioidakseen. Se oli vain "tietysti" välttämätöntä.

Vielä ihmeellisempää oli, että meni pari vuotta eikä paroonitartakaan
alkanut kuulua takaisin. Tietenkään hän ei niin arveluttavalle matkalle
ollut voinut lähteä kuin perin pakottavissa olosuhteissa, eli
päätettyään hinnalla millä hyvänsä noutaa lapsensa pois pimentolan
mailta. Nyt sitävastoin alkoi näyttää, että he olivat saaneet jotenkin
suostutetuksi tuon heikon ihmisen puolelleen. Se oli minusta
sydämetöntä etenkin Martin teoksi.

Ajattelin heitä usein ja joskus heidän kohtalonsa traagillisuus tuli
minulle suorastaan sydäntä särkeväksi. Eräänä tämmöisenä hetkenä otin
ja kirjoitin Martille uuden kirjeen.

Kaivauduin hänen vaikutintensa ytimiin, säälimättä paljastaen hänelle
menettelynsä itsekkyyden. Me emme olleet Martin kanssa vielä
milloinkaan olleet selvällä rauhan kannalla ja minä tunsin, että tämä
kirjeeni alkoi vain uuden sodan, joka kenties saattoi tulla
ratkaisevaksi sillä minä puolestani sanoin sanottavani viimeistä
pohjasakkaa myöten.

Mutta vastausta ei kuulunut!

Se kirje, jota sopii pitää jonkinlaisena vastauksena, oli päivätty
elokuussa noin kolme vuotta jälkeenpäin, ja kuului näin:

Arvoisa neiti Kahila!

Antakaa anteeksi, kun en ole tullut milloinkaan vastanneeksi tuohon
kirjeeseenne, jonka niin kauan sitten Teiltä sain. Eihän kirjeessänne
kyllä ollut mitään kysymyksiä, mutta omatuntoni on lakkaamatta
soimannut minua, etten ole Teitä kiittänyt. Nyt olisi suoranaista
asiaakin Teille, arvoisa neiti, josta tuonnempana, mutta tahdon samalla
ottaa puheeksi seikkoja, joihin tuossa vanhentuneessa kirjeessänne
kosketitte.

Teidän lausumanne varoitukset herättivät minussa sellaisen joukon
itsetutkisteluja, etten senkään vuoksi tullut kirjoittaneeksi,
odotellessani täyteen selvyyteen pääseväni, josta en kuitenkaan ole
varma vieläkään. Älkää vain ajatelko minun mitenkään loukkaantuneen
teidän suoruudestanne, ja senvuoksi olleeni kirjoittamatta.

Erehdytte luullessanne, että minä luontoperäisestä vastenmielisyydestä
lukuihin olin luopunut virkaurien ajattelemisesta, samoin kuin
polyteknikumista. Mitäpä menneistä, mutta toistan vieläkin sen minkä
muistaakseni olen Teille ennenkin sanonut, ettei minulla ole ollut
minkäänlaista vastenmielisyyttä lukuihin, eikä Hjördiskään ole
koettanut herättää minussa vastenmielisyyttä niihin, vaan kyllä
virkauriin. Te sanotte Hjördiksen tunteita tässä suhteessa ylpeydeksi,
ja minä olen vasta pitkän miettimisen perästä voinut lähimaille
ymmärtää mitä sellaisella väitteellä tarkoitatte. Varmaankin sitä, että
hän pitää parempana minun olla kylässä ensimäisenä kuin Roomassa
toisena. Luullakseni Te kuitenkin ymmärrätte Hjördiksen väärin. Minä en
voi sanoin selittää mikä se nimenomaan panee Hjördiksen niin varmasti
vastustamaan ylimalkaan kaikkia uria, kohta kun on kysymys minusta, ja
tunnustaakseni luulin ensin, ettei hän tahdo _hänen tähtensä_
antautuvani kieräilemään. Muta ei se ole niin. Minun itseni tähden hän
tahtoo, että kasvaisin luonnollisesti, sen olen varmasti huomannut.
Ylpeyttä siinä ei ole rahtuakaan. Ja hänen tunteensa tässä asiassa on
muuttunut kokonaan myös minun omaksi tunteekseni, niin että olen vasta
nyt hänen avullaan huomannut oikeastaan aina halunneeni itsekin
luontoon ja voimatöihin, niinkuin kaikki Leppäset ennen minua, niin
pitkälle kuin kirkonkirjat heidän laajaa sukuansa jaksavat luetella:
talonpoika ... talonpoika ... talonpoika ... 16:lle vuosisadalle asti,
mutta tietysti vielä siitäkin kauemmas. Älkää nyt itsepäisesti
kuvitelko, että tämä merkitsee samaa kuin vannottua vihaa lukuja
vastaan. Me luemme molemmat hyvin paljon sekä yhdessä että erikseen,
yhdessä yleisiä asioita, jopa filosoofejakin, ja erikseen hän
kasvatus- ja terveysoppia, minä taas enimmäkseen insinööritieteitä.

Vielä enemmän erehdytte, kun otaksutte, että minä itsekkäistä syistä,
omaa viihtymistäni ajatellen, olen saanut aikaan muuttomme vanhaan
kotitalooni, niin kauas kaikesta siitä, mitä Te pidätte elämän
keskuksena. Olen kyillä tehnyt itselleni selväksi, kuinka suuri
mullistus Hjördiksen tunne-elämässä (niinkuin Te sanotte) voi
sellaisesta muutosta olla seurauksena. Mutta mitä sanotte siihen, että
koko tämän muuton varsinaisena sieluna on Hjördis itse.

Tiedän mitä sanotte. Te sanotte, että hän tietysti koettaa tahtoa sitä
mitä luulee minun syvimmin tahtovan ja että minun olisi pitänyt arvata
se ja olla ottamatta muuttoa hänenkin varsinaiseksi tahdokseen. Mutta
juuri tässä Te erehdyttekin. Iloinen olisin ollut, jos olisin keksinyt,
että hän tahtoo jotakin vielä syvemmin kuin tätä. Sitä olisin silloin
minäkin tahtonut, sillä syvimmin me aina tahdomme samaa. Ettekö luule,
että koettelin jos minnekin päin ajatella suunnatakseni hänen
mielihaluansa johonkin hänelle helpompaan? En kuvannut suinkaan lievin
värein mihin suuriin vaikeuksiin joudumme, selitin että talomme oli
minun tähteni velkaantunutkin ja että kysyttiin meidän kaltaisiltamme
tottumattomilta työntekijöiltä paljon kärsivällisyyttä ja tahdon
lujuutta sellaisessa kamppailussa, missä tottunutkin talonpoika joutuu
usein allekynsin. Mitään vaikutusta puheillani ei ollut. Hyvin
ymmärtäen arkuuteni hän vain nauroi horjuttamisyrityksilleni. Mieleen
hänelle ei ollut sekään viimeinen esitykseni, että lykkäisimme
muuttomme tulevaisuuteen ja ensin koettaisimme turvautua joihinkin
ansiotöihin. Ehkä olisin taloudelliset laskut todisteinani kuitenkin
saanut hänet tähän taivutetuksi, mutta samaan aikaan sairastui äitini
kuolemantautiin ja Hjördis tahtoi välttämättä päästä mukaan häntä vielä
tapaamaan. Kun hän sillä retkellä näki tämän talonpoikaisen koruttoman,
mutta puhtaan kotitaloni, ei asian lykkääntymisestä saanut olla enää
puhettakaan. Tähän tuli lisäksi vielä se, että äidin kuoltua isä näytti
pitävän Hjördiksen puolta ja ikäänkuin liittoutui hänen kanssaan minua
vastaan. Todella, jos joku _ei_ syvimmin tahtonut muuttoa tänne, niin
se joku olin minä eikä Hjördis. Mutta minäkin tahdoin, koska hän
tahtoi, se on selvä.

Te ette usko meihin, neiti Kahila. Te luulette että me voimme jostakin
hienotunteisuudesta tai vaikkapa halusta olla toisillemme mieliksi,
_sanoa_ haluavamme jotakin, silloin kun syvimmin haluamme jotain muuta.
Se on kuitenkin väleissämme mahdotonta. Te ette usko, mutta minä
_uskon_, että häntä itseänsä todella syvimmin halutti elää täällä
65:llä asteella pohjoista leveyttä, missä omenapuu ei hedelmöitse,
vehnä paleltuu eikä mehiläinen menesty. Muutoin ei hänen tahtonsa olisi
voinut muuttua minunkin tahdokseni.

Olen viime aikoina usein koettanut saada häntä lähtemään
virkistysmatkalle etelään, vaikkapa Helsinkiin asti, missä hän on
lapsuutensa kasvanut. Hän lupaa suostua pyyntöihini, mutta aina
lykkäytyy tuo aije, kun hän ei tarpeellisen tarmokkaasti siihen ryhdy.
Molemmat taas emme voi matkustaa. Lopulta alan luulla ettei hänellä ole
siihen halua.

Nyt olisi minulla pyyntö sellainen että Te tulisitte täällä käymään.
Tämän teen hyvin tietäen pitkän matkan rasitukset, mutta siitä voitte
päättää etten pyydä turhan vuoksi. Isä lupaa lähteä Ouluun asti Teitä
vastaan, jos tulette rekikelillä. Meillä on kuomureki ja kyllä me
panemme lämpimät vällyt mukaan.

Jos päätätte tulla, niin kirjoittakaa minulle ja yllättäkää Hjördis.
Hän on niin monesti yllättänyt minut kaikellaisilla iloilla, että
päätin vihdoin keksiä jotain yllätystä minäkin puolestani, ja silloin
tuli ajatus pyytää Teitä meille; parempaa en olisi voinut keksiä, sillä
tuskin mistään hänen mielensä enemmän ilahtuisi. Ja ilomme olisi
taaskin yhteinen.

Lopuksi otan vapauden sanoa lämpimät terveiset sekä Hjördikseltä että
mammalta (paroonittarelta), joka voi verrattain hyvin. Viime syksyinen
leikkaus vasemmassa jalassa onnistui erinomaisesti, eikä hän ole
senjälkeen sanottavaa kipua tuntenut siinä kohden, missä epäiltiin
syöpää. Hän asuu oman tahtonsa mukaisesti pihan toisella puolella
samassa rakennuksessa kuin isäkin. Tulonne ilahuttaisi varmaan suuresti
heitäkin.

                                                   Kunnioittaen
                                                 Martti J. Leppänen.



LUMIEN KESKELLÄ.


Martin kirjeessä oli minulle sekä ilahuttavaa että pahoittavaa,
suorastaan kauhistavaa.

Ilahuttavaa oli tietysti nähdä, että hän yhä luuli "syvimmin"
tahtovansa samaa kuin Jöije. En epäillyt hänen todella niin itse
luulevan. Mutta että asia olisi niin ollutkin, nimittäin että Martti
olisi todella tahtonut syvimmin samaa kuin Jöije, siihen ei tuo muutto
Martin omaan kotitaloon voinut minulle antaa todistusta. Muutto saattoi
todistaa vain että _Jöije_ tahtoi syvimmin samaa kuin luuli Martin
tahtovan. Ja sen minä saatoin kyllä Jöijestäni uskoa, niin
mahdottomalta kuin koko yritys minusta tuntuikin.

Kauhistuin, kun huomasin nyt Martin kirjeestä, että asettuminen
pohjolan perimpiin kolkkiin oli todella päätetty asia. Olin tähän asti
kuvitellut, että sinne oli menty vain kokeeksi, vuodeksi tai
korkeintaan pariksi, ja yhtä paljon vain pohjolan luontoa, revontulia
ihailemaan ja porolla ajelemaan kuin toden perästä maata viljelemään.
Mutta nyt näin, että mistään palaamisesta ei voinut enää olla
kysymystäkään, vaan sinne aijottiin uipua ikipäiviksi! Tietysti Martti
oli alun pitäen juuri tuota tarkoittanutkin, vaikka oli menevinään vain
huviretkelle Lappiin! Hän kuului niihin aito suomalaisiin luonteisiin,
joiden horjumattomat suunnat näkyvät syrjäisille vasta aikakausien
kuluttua, niinkuin virta, joka katseelta häviää, mutta esiintyy
taivaanrannassa uudelleen, todistaen läväisseensä näkymättömät maat.

Martin kirjeen sävyisä tyyli ja hänen sanainsa horjumaton varmuus ei
kuitenkaan estänyt minua ryhtymästä hänen kanssaan lopulliseen
taisteluun. Ensi näkemisemme hetkestä meidän välillemme oli syntynyt
omituinen vastustuksen henki, ja nyt se oli kaiketi huippuunsa
kehittymässä, kun otin tehtäväkseni sittenkin kääntää tuon virran
suunnan.

Martin puheet, että muka Jöije oli muuton varsinainen sielu, eivät
voineet minua vakuuttaa, kuten sanoin. Mies ei pystynyt erittelemään
vaikuttimiansa ja näkemään kaiken pohjana sittenkin omaa mielihaluansa.
Otin siis tuon erittelemisen omaksi tehtäväkseni, tarkoituksena muuttaa
virran suunta edes johonkin määrin Jöijenkin mielihaluja sisältäväksi.

Ja koska kirjeistäni ei näyttänyt olevan apua, päätin todella lähteä
tuolle pitkälle taipaleelle.

Päätin yllättää ennen muita Martin itsensä, ja läksin siis
kirjoittamatta kellekään tulostani heti uudenvuoden jälkeen -- aikaan,
jolloin he saattoivat ehkä vähiten odottaa minua. Mutta minä olen
tottunut talviretkeilyihin tavallisessakin reessä eikä vain kuomujen
suojassa.

Sivuutin Oulun mitään onnettomuuksia vainuamatta, mitään tutun henkilön
läheisyyttä aavistamatta, -- sivuutin vieraan kaupungin viipymättä
siellä kuin pari tuntia, ja edessäni oli pimentolan pitkät lumikentät.

Hevosmatka kesti toista vuorokautta mitä sakeimmassa pyryssä.

Yötä vasten pyry vieläkin yltyi, loi tiet umpeen ja pakotti hevosen
käymään pitkiä taipaleita, jotka senkin vuoksi tuntuivat minusta aivan
loppumattomilta. Olin päättänyt ajaa läpi yön, mutta se osoittautui
mahdottomaksi. Tuisku oli haudata meidät allensa, pakkanen kävi yhä
purevammaksi, lumihiuteet yhä kirpelämmin piiskasivat kasvojani, olin
jäätymässä paksuimpiinkin turkkeihin.

Ja tuiskun sihistessä mieli kävi yhä alakuloisemmaksi. Mutta
erittäinkin kun pääsin majatalon ikävään vuoteeseen, kun sammutin
kynttilän ja korviini kuului vain tuulenpuuskain ulina ja lumisateen
syöksy ikkunaa vasten, synkkeni ajatuksissani yhä pimeämmäksi kuvaksi
Jöije-paran koti lumiarojen keskellä -- kaukana hänen entisen oman
elämänsä keskuksesta, valoisista saleista, iloisesta nuorisosta,
tulevaisuuden kuvista, viehättävistä mahdollisuuksista, taiteesta,
musiikista, sivistysihmisten kasvattavasta seurasta. Yön kuluessa
muodostin täydellisen suunnitelman miten alkaa käännytystoimeni perille
päästyä. Koska arvasin, että Martti tulee ensimäisenä ja viimeisenä
perusteenaan nojautumaan taloudelliseen mahdottomuuteen muuttaa
takaisin pääkaupunkiin, päätin kohta esittää, että hän suostuisi
vastaanottamaan lainana kaikki pankissa olevat säästöni, jotka antaisin
hänelle pankin minulle maksamasta korosta ja epämääräiseksi ajaksi.
Tämän tuuman keksiminen saattoi minut vähän mahdollisemmalle tuulelle,
ja aamulla sukelluin jatkuvan pyryn pyörteisiin koko lailla
rohkaistuneena.

Tuossa puoli kahden aikaan päivällä laskeuduimme vihdoin viimeisen
kerran töyräältä joelle. Aurinko oli silloin jo mennyt mailleen.

Pyryämästä oli laannut ja taivaanrantaan auennut harmaitten sumujen
alta keltainen viiva kolean kylmää taivasta.

Kyytimieheni osoitti piiskan varrella joen toiselle äyräälle:

-- Tuossa se on.

Minä näin edessäni kylmän keltaviivan alla matalan taloryhmän
kaikkinensa lumiin vajonneena.

Ei liikahdusta, ei ääntä, ei ihmisvarjoa missään...

Katot olivat peittyneet paksuihin lumipatjoihin, jotka siellä täällä
yhtyivät maasta nouseviin nietoksiin.

Pitkästä navettarakennuksesta näkyi vain vähän mustaa seinää lumien
välistä. Matalammat ulkorakennukset olivat melkein ummessa. Aitojen
suunnan osoittivat vain seipäitten töröttävät päät.

Nyt syttyi tahmean punainen valontuike navetan pieneen
ikkunapahaseen... Se vain lisäsi äänettömyyden ja kuolleisuuden
tunnelmaa...

Jöije, Jöije raukkani! Sinä hienoutta ja kauneutta säteilevä! Sinä
kuninkaallisen säterin valtiatar! Minne oletkaan joutunut, minne
haudattu!

Nyt näkyy piha.

Matala, valkoinen päärakennus punaisen piharakennuksen ja aittain
neliössä, hankiin uppouneina. Kaivonvintti vain ilmassa selkä
valkoisena.

Punaisessa piharakennuksessa on valoa, joka himmeästi loimuten paistaa
huuruisten, uutimettomien lasien läpi pimeälle pihalle.

Hevosemme kahlaa päärakennuksen portaan eteen.

Nousen kangistuneena reestä, koputtelen, retuuttelen ovea, -- ei
vastausta. Koko talo on kuin kuollut.

Sillä aikaa on kyytimieheni ajanut piharakennuksen eteen ja kaiketi
ilmoittanut vieraitten tulon, koskapa porstuan ovelle tussahtaa avopäin
joku mies ja pari piikatyttöä, kohta häipyen takaisin pimeyteen.

Minä kahlaan reen avaamaa väylää myöten piharakennukselle.

Hapuroin pimeässä porstuassa, löydän tuvan oven kahvan, aukaisen.

Vastaani lehahtaa lämmin ilma. Tuli loimuaa avonaisessa takassa,
valaisten suuren tuvan.

Aikuiset olivat kaikonneet mikä minnekin, tytöt jättäen rukkinsa ja
miehet veistoksensa. Pankon ääreen olivat jääneet vain lapset
seisomaan, silmät pyöreinä kivettyen paikoilleen: poika, noin kuuden
vuoden ikäinen kiharapää, seisoi jalat harrallaan, rohkeasti, suoraan
minuun katsoen, odottaen jotain selittäviä sanoja tai toimenpiteitä
hämmästyttävän ilmestymiseni johdosta, -- toisella puolen pankkoa
töllisteli tyttö, ehkä neljän vuotias, kädessä pidellen suurta
lusikkaa, jolla oli takonut pankon kiviin, mutta joka nyt oli yleisen
äimistyksen vuoksi liikkumattomaksi pysähtynyt. Hänen turviinsa oli
paennut noin kaksivuotias vesa, en tiennyt poikako vai tyttö, molemmat
maidonvalkeita, kiharattomia pellavapäitä.

Katson poikaa ja minut valtaa samassa hetkessä tuo omituinen
elämänhalun tunne, jota olen kokenut Jöijen seurassa. Jokin minussa
värähtää, joka on sanomatonta, selittämätöntä iloa, huolien
pakenemista, auringon nousua, kevään puhallusta, kun äkkiä näen pojan
kasvoissa Jöijen tutut ilmeet, saman poskenpyöristyksen, saman
suunaukenemisen, samat nauramaan valmiit silmät.

Minä kumarrun lapsia kättelemään, ja mitä näenkään! Tytöt ovat Jöijen
tyttöjä, ilmeisiä Jöijejä kumpikin! He antavat minun vapaasti
puristella heitä rintaani vasten ja heitä retuutettaessa herkeämättä
katsovat ihmetellen silmiini.

-- Missä äiti on? minä kysyn tytöltä ruotsiksi.

Lapset katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat keskenään.

Poika osaa ruotsia ja minä saan tietää, että äiti ja mummo ovat
lähteneet Ouluun, että isä on poissa ja Liisa (?) on navetassa.

Sopimattomampaan aikaan en olisi voinut saapua!

Karjakko palaa navetasta kiulut ja maitohinkit käsissä.

Mitä ystävällisin vastaanotto. Hinkit ja kiulut soluvat heti lattialle,
minut osoitetaan paremmalle puolelle valkoiseen päärakennukseen.
Pihalumiin on ehditty luoda polku, portaat laastu, valot sytytetty.
Seurakseni saapuu "Liisa" valkoinen esiliina yllä, pää siististi
suittuna. Hän on ruotsalainen.

Nyt saan kuulla, että nuori isäntä on koskenperkaustöissä joen
latvapuolella, että paroonittaren oli tavannut ankara tauti, umpisuolen
tulehdus, ja että lääkäri oli käskenyt viipymättä viedä kaupunkiin
leikattavaksi. Vanha isäntä ja nuori rouva olivat lähteneet viemään.

Minä olin pahimmassa pyryssä sivuuttanut suuren kuomureen juuri Oulusta
lähdettyäni!

Ajatuksissani ja tunteissani nousi suuri sekamelska. Lasten aurinko
laski uudestaan, kevät pakeni ja jäätävät hanget peittivät jälleen
maailmani. Näen armaan Jöijeni lumikinoksien keskellä taivaltamassa
kuolevan äitinsä seurassa, tuska sydämessä kuolevan tähden, tuska
yksinjääneiden lasten tähden! Ja minun mielessäni herää niinkuin usein
ennenkin synkkä kapinallisuus kohtalon herraa kohtaan. Miksi aivan kuin
tahallaan syytää onnettomuutta niille, jotka kuitenkin harrastustensa
ja pyrkimystensä puolesta ovat tavallista tasoa paljon ylempänä? Miksi
ensin tuo tulipalo, joka hävitti heidän rakennuksensa ja pienen
pääomansa? Miksi sitten nuo hirveät tulvat, jotka kahtena vuotena
peräkkäin turmelivat Martin ensimäiset kylvöt ja saattoivat heidät
entistäkin vaikeampiin ahdinkoihin? Miksi ylimalkaan koko tuo Pohjan
perille ajautuminen, eteläkukan sulloutuminen lumiin? Miksi sairastuu
äiti juuri Martin poissaollessa? Miksi pyry, hirvittävin mitä
milloinkaan olen nähnyt, raivoaa juuri niinä vuorokausina, kun Jöijen
on saatettava kuoleva äitinsä sairaalaan?

Onko tämä olevinaan jotakin rangaistusta heille kohtalon puolelta?
Mistä rangaistusta? Siitäkö että he lapsellisuudessaan uskalsivat
luulla olevansa kaksi onnellista, joiden vertaista maailmassa ei vielä
milloinkaan ollut elänyt, että he todella uskalsivat luulla
paratiisillisen autuuden olevan maan päällä mahdollisen? Siksikö heille
nyt on oikein kouraantuntuvasti osoitettava, kuinka suurta harhaluuloa
sellainen kuvittelu on? Paratiisin onnesta suoraan tulipaloihin,
pyryihin, tuhoaviin tulviin! Se muistuttaa todella Eedenistä ulos-ajoa
ja vanhaa kirousta: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän!

Heidän lapsellinen viattomuuden valansa tuli rikotuksi ja he muuttuivat
tavallisiksi kuolevaisiksi, se on totta. He eivät voineet enää sanoa
rakkaudestaan: "se on jotain erikoista, jota ei ole vielä milloinkaan
maailmassa ollut". Mutta tässä pettymyksessään luulisi heillä olleen jo
kylläksi rangaistusta. Jos sitävastoin heidän korkuisiaan ihmisiä on
edelleen rangaistava Eedenistä-ajon kirouksella, niin mihin
rangaistuksiin pitäisikään joutua keskitasoon kuuluvien tavallisten
syntisten?! Varmaan ei oikeudenmukaisuus sallisi valon eikä onnen
päivän koittavan yhdenkään ihmislapsen ylitse. Nyt sitävastoin
näemme, että kaikellaiset pikku porvarit, ketterät liikemiehet,
kauppamatkustajat ja muut sellaiset jokapäiväiset ihmiset, jotka eivät
suinkaan ole minkään viattomuudenvalojen sitomia, eivätpä ota
tunnustaakseen edes aviollisen uskollisuusvalan pätevyyttä, saattavat
koko ikänsä säteillä tyytyväisyyden ja ilon onnea, sillä heidän
talonsa eivät ole milloinkaan palaneet, tulvat eivät ole heidän
viljojansa hävittäneet, heidän äitinsä eivät ole sairastuneet
umpisuolentulehduksiin tai leikattaviksi vietäessä pyryihin
paleltuneet. Missä on siis oikeudenmukaisuus?

Kun seuraavana aamuna heräsin ja muistin olevani lähellä pohjoista
napapiiriä, hämmästytti minua taivaansinen ihmeellinen kirkkaus, joka
vuoteeseeni näkyi ikkunalasin jääkuvioiden välitse. En vielä ikinäni
ollut nähnyt niin kuultavan syvää sineä ja tavallisissa oloissa olisin
ruvennut ihastelemaan sitä. Mutta nyt jatkuivat vain illalliset
ajatukset. Ja saattoiko niiden yhteydessä olla mistään ihastuksissaan!

Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, mutta sen säteet vallitsivat
taivasta. Kello oli jo kuitenkin 9. Minä pukeuduin.

Seisaaltani näin huurukukkain välitse mahtavan lumilakeuden, jonka
kaukaiset metsät jo punersivat aamunkoissa. Melkein ikkunaini alla
juoksi vuolas virta mustana lumisten äyräittensä keskellä. Se oli
sulana monin paikoin etempääkin, joten juoksu näkyi pitkälle lakeuteen.
Ja nyt jo lumetkin punertavat korkeammilla paikoilla, samoin sumu, joka
nousee metsien eteen.

Hiljaisuus, rauha, puhtaiden värien ihana sopusointu...

Mutta mitä varten nämä ihanuudet, kun mieltä kuitenkin järkyttävät
sisäiset levottomuudet ja onnettomuuksien paino! Mitä varten tuo
taivaan sini pyrkii sieluun aivankuin korvatakseen ihanuudellaan kaikki
ihmissurut ja kuitenkaan voimatta mitään tapahtumattomaksi tehdä ja
mitään oleellisesti muuttaa. Onko ihmissielussa todella jotain
vastinetta sille, semmoista, mikä voisi tuohon huolettomaan sineen
yhtyä ja jollakin ihmeellisellä havahtumisella todella puhaltaa
olemattomiksi kaiken surun?

Näitä ajatellen läksin huoneestani ihmisiä tavoittelemaan.

Martti oli juuri saapunut kotiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt
toimittaa sanoman kirkonkylään vietäväksi ja sieltä Ouluun
lähetettäväksi: "Neiti Kahila täällä. Kaikki hyvin."

Tapasin hänet juuri tulemasta turkit yllään vierashuoneeseen.

Pakkasen terve puna oli vielä hänen poskillaan ja ulkoilman raikkaus
tuli hänen mukanansa huoneeseen, kun hän ilosta kyyneltyvin silmin
kiirehti minua tervehtimään. Hän tuntui minusta entistä ryhdikkäämmältä
ja kookkaammalta pitkävartisissaan ja sarkavaatteissaan. Vartalo oli
hauskasti ojennuksissa ja pää koholla, ikäänkuin kaikkien
jokapäiväisyyksien yli nähdäkseen esteettä elämän pääasiat. Mutta hänen
myhäilynsä oli tuota vanhaa tuttua, kun hän kätellen minua sanoi:

-- Saanko kertoa jotain hyvin lapsellista?

Minä vastasin:

-- Se on kaiketi myös jotain hyvin hauskaa, koska tilanteesta
huolimatta näytätte noin iloiselta.

Martti ei huolinut ottaa vastaan vanhaa taisteluhansikastani ja jatkaa
entisiä kinastelusuhteitamme, vaan sanoi vilpittömästi:

-- Kotimatkalla minulle tapahtui jotain perin harvinaista: rupesin
tuskissani rukoilemaan. Olen kyllä kuullut teosoofeilta ja lukenut
modernista teologiasta, että pyyntörukoukset ovat voitettu kanta. Ja
täytyy itsenikin myöntää, että hyvin ymmärrän niiden loogillisen
mahdottomuuden, mutta joskus ei välitä edes logiikasta. Rukoilin, että
tapahtuisi jotain joka lieventäisi, helpottaisi... Olin saanut
sähkösanoman tapahtumasta ja Jöijen matkasta. Oli hirmuinen pyry... En
voinut mitään ja rukoillessani selvään tunsin, ettei itse taivaskaan
voi keksiä mitään apua Jöijelle ja mammalle. Mutta olisinko
parhaallakaan ajattelemisella voinut keksiä mitään toivottavampaa kuin
että Te tulisitte! Voitte kuvitella riemastustani kun ajoin pihaan ja
kuulin asian. Se on paras lohdutus Jöijelle ja mammakin ehkä paranee
sanomani saatuaan.

Martin kertomus liikutti minua syvästi.

Ei siksi, että muistin kohtaloa vastaan kapinalliset ajatukseni ja nyt
näin kohtalon heittäneen minut tänne vain Martin rukouksen
täyttymykseksi.

Ei myöskään siksi, että hänen ilonsa tuloni johdosta olisi kutkuttanut
itserakkauttani.

Vaan siksi, että nyt ensikerran näin kuinka syvästi Martti rakastaa
Jöijeä.

Tämän jälkeen en kaivannut enää mitään todistuksia siihen.

Suuri huolettomuuden riemu tarttui nuoresta Martista minuun. Ja niinpä
todella taivaansini löysi vastineensa ihmisestä.

Välimme Martin kanssa muuttuivat tästä hetkestä peräti. Me saatoimme
vapaasti katsoa toisiamme silmiin.

Ja aivan itsestään avautuivat minulle Martin sydämen syvimmät
salaisuudet.



FILOSOOFI.


Monesta ennakkokäsityksestä, jotka olin tietämättäni luonut tarpeeksi
tuntematta Marttia, sain nyt uuden tuttavuutemme alkaessa luopua.
Niinpä siitäkin, ettei hän muka ollut mikään filosoofi.

Hän oli filosoofi, niinkuin koko meidän suomalainen rotumme. Vieläpä
siinä suhteessa aivan tyypillinen filosoofi.

Suomalaistyyppiseksi voi sanoa sellaista filosoofia, joka perustaa
ajatusrakennuksensa pelkästään vain omiin ongelmiinsa eikä mihinkään
tieteen saavutuksiin. Hän saattaa seurassa olla hyvin vaitelias, jopa
näyttää niinkuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä mitä puhutaan. Mutta
annappas että joku sana osuu hänen omaan ajatuspiiriinsä! Kohta hän
elpyy ja hänen mietteittensä syvyydet kumpuavat ilmoille niinkuin
kirkas lähde maan povesta. Silloin vaan ota vaari äläkä häiritse häntä,
älä käännä suuntaa, älä kosketa, älä lausu epäilyksiä, älä väitä
vastaan. Se on arempi kuin yölintu, joka suhahtaa ohitsesi ennenkuin
ehdit kääntyä sitä katsomaan. Se on niinkuin vastapuhjenneessa
koivikossa tuulensipinä, jota kuulet vain äänetönnä ollessasi. Se on
kuin syksyinen kiiltomato, joka paistaa vain pimeässä, tai niinkuin
suuri tähtitaivas, joka sammuu lyhdyn valossa.

Kokemuksesta tiesin, ettei Martin kanssa saa väitellä, jos mieli päästä
hänen ajatusjuoksunsa perille. Ja ken on tottunut olemaan nuorempiensa
opettajana tai tavalla tai toisella ohjaamaan heidän ajatuksiansa,
hänen ei tarvitse yritellä loihtia esille Marttien sisäistä maailmaa,
kyllä se jää häneltä suljetuksi.

Nytkin kun olimme kolmatta viikkoa vain kahden kesken hiljaisessa
maatalossa lumiarojen keskellä ja pakostakin jouduimme usein
jutteluihin toistemme kanssa, en malttanut noudattaa välttämätöntä
väistyväisyyttä, vaan huomautuksillani useimmiten liian myöhään älysin
katkaisseeni alkaneen aukeamisen.

Vasta aivan viime päivinä ennen Jöijen palaamista näytti kuin olisin
vihdoin onnistunut niin pidättäymään omien ajatusteni asiaan
sekoittamisesta eli toisin sanoin tekeytymään niin näkymättömäksi, jopa
kokonaan olemattomaksi, että vihdoin sain todistaa aamun sarastuksen ja
lopuksi itse auringon nousun.

Se tapahtui näin:

Minä katselin Gustave Dorén kuvaraamatusta Neitsyt Maarian
piirustusta ja sen johdosta meillä syntyi keskustelu Jumal-äidin
todellisuus-pohjasta, jota kysymystä muuan uusteoloogeistamme oli äsken
käsitellyt antaen tuolle raamatunkertomukselle jonkun verran
legendamaisen värityksen.

Martti, joka seisoi vieressäni, koputti etusormensa nivelluulla kuvaan
ja sanoi:

-- Tuossa on ainakin minun uskoni.

Minä oikein säikähdin, että mitähän sieltä nyt tulee! Ensimäinen
ajatukseni oli, että Martti oli kenties juuri noiden ihmeellisesti
valitsemiensa kirjain ja omaperäisten lukujensa tietä joutunut
katolilaisen vaikutuksen alaiseksi.

-- Onko hän teille "beatissima virgo"? Madonna? minä kysyin
hämmästyneenä katsoen häneen.

-- Ei niin, ei niin, hän sanoi, vaan niin, että naisen viattomuus on
aina ollut miehen ihanne ja on vieläkin.

En tiennyt purskahtaako nauruun vai vihastua. Sydämistymisen vuoksi en
ainakaan mitään luonnollista naurua saanut aikaan. Harvoin onkaan
Martti minua niin kiukuttanut kuin tämän sanottuaan, ja vähän vanhempi
lukijoistani voi hyvin ymmärtää syyn siihen. Olihan koko tuo
madonna-aate perin voitettu kanta jo naiskysymyksemme kukoistuskaudelta
asti, joka oli alkanut Ibsenin ja Björnsonin suurenmoisesta
omientuntojen herätyksestä. Tuli paljastetuksi tuon ihanteen tekopyhyys
ja naurettavuus. Ajan perimpään tietoisuuteen painui silloin
kumoamattomana selviönä, että mieheltä oli vaadittava jotakuinkin samaa
kuin vaadittiin naiselta, toisin sanoin, että jos ehdoton kieltäyminen
oli kohtuuton vaatimus mieheen nähden, niin se ei voinut olla
kohtuullisempi naiseenkaan nähden. Siveellinen mittapuu tuli samaksi
sekä miehelle että naiselle, ja tämä se kaatoikin "madonnan".

Ja nyt tulee joku Martti ja puhun taas madonnasta aivan kuin ei olisi
ilmoisna ikänä sanaankaan kuullut 80-luvun suurista aatemullistuksista!
Madonna miehen ihanne! Voiko päästää itsestään mitään sen
vanhoillisempaa! Mutta vanhoillinenhan Martti oikeastaan olikin
mielipiteiltään; useat muutkin uudemman ajan virtaukset näyttivät
kulkeneen hänen ohitsensa mitään jälkiä jättämättä, hänen vain
itsepäisesti kaivellessa tuhannen vuoden vanhoja kirjoja, joita
ihmeellisellä tavalla sai ties mistä kulloinkin esille ongituksi.

"Ettekö siis tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä sellaista tekopyhää
naisellisuutta kohtaan, joka karttaa toista sukupuolta oman
neitseellisyytensä säilyttämiseksi? Eikö teitä inhota ulkokultaiset
pappilanneidit? Oletteko todella ajasta niin jäljellä, että saatatte
ihannoida yksipuolisesti vain _naisen_ viattomuutta? Mitkä ovat
oikeastaan vaatimuksenne miehiin nähden? He saavat kaiketi elää
niinkuin tahtovat, kunhan säilyttävät uskonsa madonnan hurskaaseen
sukupuolettomuuteen!"

Tätä kaikkea minä kuitenkin vain _aijoin_ sanoa Martille. Sillä juuri
kun olin antamaisillani kiukkuni purkautua näihin mitä sapekkaimpiin
huomautuksiin, läimähti äkkiä mieleeni, että nyt jos koskaan pitäisi
toteuttaa tuo täydellinen syrjään väistyminen, jottei Martti panisi
taas suutansa auttamattomasti tuppeen, minkä jälkeen tavallisesti oli
enää peräti mahdotonta saada hänen puheliaisuutensa sulkuja auki.
Purasin siis huuleeni ja vaikenin aivan viime hetkessä.

Vaikka pidättymiseni kiukun purkauksesta oli minulle sanomattoman
vaikeata, hengähdin kuitenkin ynseyden mielestäni ja aivan toisessa
sävyssä kaikkien vastaväitteiden asemasta lausuin mitä säyseimmällä
äänellä:

-- Saattaahan tuossa uskossanne olla paljon kaunista, tuossa hennossa,
koskemattomassa naisellisuuden aatekuvassa, ja sitä enemmän kaunista
mitä aatteellisempi kuva vain on.

Martti oli hyvän aikaa vaiti. Vastoin odotustani ei lause ollutkaan
hänelle mieleen, ja hän näytti punnitsevan, kannattaako antautua
enempiin selittelyihin.

Minun olisi kai ollut paras olla kokonaan vaiti.

Puhuimmekin välillä hetkisen koskenperkauksista ennenkuin Martti
ikäänkuin keskustelumme päättäjäisiksi ohimennen palasi keskeytyneeseen
aineeseen.

Ei hän sanonut tarkoittaneensa ollenkaan mitään aatekuvaa, vaan että
todellisen nykyaikaisen naisen oli säilytettävä viattomuutensa.

Tämä oli toki jo liikaa! Tuossa puhuu mies viattomuuden säilyttämisestä
ja itse on kuitenkin olemassa vain siksi että viattomuutta ei ole
säilytetty! Tunsin kovasti punehtuvani pelkästä kiukusta. Olisin
halunnut hieroa näppieni välissä olemattomaksi koko miehen, niin hän
minua sinä hetkenä harmitti.

Mutta vieläkin osasin pidättyä, vaikken pystynytkään enää mitään
säyseätä myönnytystä itsestäni esille pakottamaan. Olinhan vain vaiti.

Ja tarpeeksi kauan vaiti oltuani Martti todella jatkoikin:

-- Enhän minä mitään madonnaa meinaa... Hän sanoi tämän ikäänkuin vain
omissa ajatuksissaan kumoten mahdollisia vastaväitteitäni, katsahti
sitten iloisemmin minuun ja jatkoi:

-- Yhdessä miehen ja naisen olla pitää.

-- Niinkuin Aadam ja Eeva paratiisissa? -- en malttanut olla
pisteliäästi kysäsemättä.

Mutta Martti ei ottanutkaan sanojani pistokseksi, vaan ilostui niistä
aivan kuin olisi huomannut minun vihdoinkin ymmärtäneeni hänet.

-- No aivan -- kiirehti hän myöntämään, -- juuri niinkuin Aadam ja Eeva
yhdessä alusta asti, eikä nainen saa kieltää ... mutta miehen tulee
säilyttää hänen koskemattomuuttaan kaikesta voimastaan.

Ja hyvillään siitä, että oli vihdoin saanut minut ymmärtämään, ja
kenties myöskin pelosta, ettei tämä ymmärtämys vain pääsisi joidenkin
huomautuksieni vuoksi jälleen pilaantumaan, Martti käänsi puheen
jyrkästi koskiinsa ja alkoi tarmokkaasti selitellä niiden pohjamujuja,
perkkauksiin mahdollisia ja perkkauksiin mahdottomia.

Niine hyvineen hän myöskin läksi sillä kertaa huoneesta jättäen minut
yksikseni.

Minä olin peräti äimistynyt enkä ensi hetkenä nähnyt edessäni muuta
kuin pelkkää sekasotkua: madonna -- ja kuitenkin aina yhdessä miehen
kanssa! Nainen ei saa kieltää -- ja kuitenkin miehen tulee säilyttää
hänen viattomuutensa!! Nämä väitelmät tuntuivat minusta aivan toistensa
sovittamattomilta vastakohdilta.

Täytyi kuitenkin itselleni myöntää, että jotain perin uutta oli tullut
Martin sanojen mukana tuohon madonna-kysymykseen, jotakin vapauttavaa,
ikävän tunteesta päästävää, pimeästä umpisokkelosta, luostarimuureista
luonnon valoon viepää. Erittäinkin nuo sanat: "yhdessä alusta asti" --
ne herättivät tuon vapahduksen tunteen. Mikä ihmeellinen, elähyttävä
uutuus ajatuksessa, että madonna on miehen ihanne, mutta miehen omiin
käsiin on annettu tuon ihanteen säilyttäminen! Mikä syvä kunnioitus ja
samalla mikä hellä rakkaus naiseen puhuikaan tämmöisestä häneen
suhtautumisesta!

Todella, Martin filosofia alkoi mieltäni yhä enemmän kiinnittää, jopa
viehättääkin.

Mutta oli merkillisintä kaikessa tässä, että myöhempien kuulemaini ja
havaintojeni mukaan tuon filosofian juuret eivät alkaneetkaan Martin
sielusta, vaan tuntuivat ylettyvän kauas entisyyteen ja vain
jonkinlaisena perintäviisautena kulkeutuneen vanhasta sukupolvesta
hänen ajatusmaailmaansa.

Niiden pitkien aikojen kuluessa, joina sittemmin elin täällä Pohjolan
mailla, tutustuin perin pohjin Joosef Leppäseen, Martin isään. Ja
hänenpä kanssaan keskustellessani aivan pian sain havaita, että Martin
filosofia oli vain "sivistyneen maailman" ajatusmuotoilun ja
sanontatapoihin puettu yksityiskohtainen haara paljon laajemmasta ja
puhtaasti talonpoikaisesta ajatusrungosta. Tämän ajatusrungon
kannattajia eivät olleet ainoastaan Leppäset, vaan jotkut muutkin
melkein yhtä vanhat suvut ja niiden joukossa erittäinkin Hirvoset,
jotka olivat sukua Leppäsille (ja joita Martin äiti-vainajakin oli
ollut). Näitä oli myöskin talossa vielä elävä "vaari", jolta sainkin
selvimmän käsityksen puheenalaisesta ajatusrakennuksesta.

Ei voi juuri sanoa, että he olisivat muodostaneet mitään varsinaista
kirkollista lahkokuntaa. Niinpä ei voi ketään heidän esi-isistään
erikoisesti merkitä ajatussuunnan perustajaksi eikä itse ajatus
ollutkaan niin täsmällisesti määrätty kuin lahkolaisilla tavallisesti
on. Ylimalkaan he tuntuivat nojautuvan raamattuun vain, koska raamattu
oli ainoa kirja, jossa sellaisia kysymyksiä käsiteltiin ja johon heidän
pelkkänä suupuheena kulkeutuva perinnäisviisautensa saattoi ikäänkuin
iskeä kiinnekohtansa. Tältä kannalta he rakastivat raamattua, pitivät
sitä pyhänä kirjana ja ihmiskunnan suurimpana aarteena. Mutta itse
ajatus tuntui yhtä itsenäiseltä ja omaperäisesti kasvavalta kuin se
lienee ollut vanhan testamentin alkuperäisillä kertojilla itsellään.
Se oli kuitenkin toiselta puolen niinsanoakseni kemiallisesti
erillinen kaikesta mitä sanotaan kulttuurimaailman tieteelliseksi
kirjallisuudeksi. Raamattuun se yhä ja yhä palasi ja siihen ainoaan
vetosi. Ne pylväskertomukset, joiden ympärille se siellä ryhmittyi,
olivat kaikki vanhassa eikä uudessa testamentissa.

Ajatuksen yleisimmäksi, pääominaisuudeksi, voi sanoa, että noita
valittuja raamatunkertomuksia ei luettu niinkuin jotain jo
tapahtunutta, ollutta ja mennyttä, vaan niinkuin jotakin, johon vasta
ollaan menossa. Semmoisia käsitteitä oli ennen muuta raamatun luvatun
maan käsite. Eivät israelilaiset sinne yksin kulkeneet, eikä maa ole
Kanaan eikä Judean maa, vaan ihmiskunta alituisesti kulkee
tulevaisuuttansa kohden, ja kymmenet käskyt sekä muut yhteiselannon
säännöt ovat ainoastaan tienviittoja tuohon onnen maahan pääsemiseksi.
Näiden käskyjen ja sääntöjen noudattaminen perustaa ihmiselämän
sisällyksen nykyisyydessä, mutta ei saa unohtaa, että niiden
noudattaminen tarkoittaa myöskin koko ihmiskunnan saattamista
tulevaisuuden luvattuun maahan. Kun siis Leppänen toistaa
raamatunlausetta: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita
jumalia minun edessäni pitämän, niin hän personallisen Jumalan ohella
ajattelee etupäässä ihmissuvun Jumalaa, joka tätä sukuansa kuljettaa
luvattua onnea kohden.

Paratiisi-kertomus tosin himmenee tämän pääasian rinnalla, mutta sekin
tuntuu Leppästen ajatusjuoksun mukaan olevan käsitettävä --
ei niinkuin jotain jo ollutta, vaan niinkuin jotain, johon ihmissuku
vaeltaa. Paratiisin onnentila on tulevaisuuden häämöitystä eikä
menetetyn autuuden muistoa. Ja senpävuoksi, kun Leppänen toistaa
raamatunlausetta: jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa
häntä, teki jo huorin hänen kanssaan sydämessänsä, -- niin hän ei asetu
ahtaan askeesin tai pelkän personallisen sielunpelastuksen kannalle,
vaan hänen silmänsä tähtää siveellisyyteen ihmissuvun luvattuun
paratiisiin pyrkimiseksi.

Nyt voisi tähän huomauttaa, että moinen siveellisyyden ihanne soveltuu
huonosti siihen tosiasiaan, että Leppästen samoin kuin Hirvostenkin
suvut olivat tunnetusti hyvin lapsirikkaita, joten nämä suvut ovatkin
aikain kuluessa laajalti levinneet ja ikäänkuin nielleet tieltänsä
pienemmät suvut. Ihanne näyttäisi tässä kohden vieneen ilmeiseen
vastakohtaansa.

Luullakseni perustuu kuitenkin tällainen väite erehdykseen. Väite, että
lasten monilukuisuus olisi jonkinlaisena siveys-asteen mittaajana, on
mielestäni kauttaaltaan väärä. Siveellistä rappeutumista osoittaa
tavallisesti lapsettomuus eikä päinvastoin. Lasten monilukuisuus on
terveyden ja siveyden merkki. Ja niinkuin Israelin patriarkat, jotka
elämässään noudattivat siveyden ylimpiä vaatimuksia, kuitenkin pitivät
lastensa, lastensa lasten ja lastenlastensa lasten laumaa Jumalan
erikoisena siunauksena, ihanteenansa tähtien tai santajyvästen
monilukuisuus, niin Leppäsetkin.

Martilla sensijaan näyttää tuo paratiisikertomus saaneen koko
ajatusjärjestelmässä päämerkityksen. Se on hänellä moninpäin
muodostunut, saanut "sivistyksellisen" värityksen ja pukeutunut
kulttuurimaisiin ilmaisumuotoihin. Raamatullisen paratiisin onnentila,
jo lapsena kuultuna ja ihailtuna kertomuksena, lienee kyllä hänenkin
tunnossaan väikkynyt jonkinlaisena ihmissuvun saavutettavana "Luvattuna
maana", niinkuin muillakin Leppäsillä. Mutta ainakin tuntuu minusta tuo
siihen tietoisesti yhdistetty madonna-aate, miehen ylimpänä ja hänen
säilytettäväkseen uskottuna nais-ihanteena, jo jotenkin vieraalta
Leppästen alkuperäiselle ajatukselle.

Oli miten oli, Martin madonna-usko ei ollut hänellä suinkaan vain
sanoja ja aatteita. Päinvastoin, hän oli niin niukkapuheinen näissä
asioissa, että muita kuin ylläkerrottuja suoraan asiaan käypiä sanoja
en ole milloinkaan hänen suustansa kuullut.

Mutta ne olivatkin minulle tarpeeksi.

Sillä niinkuin pimeästä liiteristä katsoessa ei tarvitse muuta kuin
kapean raon nähdäkseen koko päivänpaisteisen maailman, niin minä näiden
sanojen läpi näin koko hänen sielunsa.

Näin, että se monesti mainittu "vala", jonka Martti oli Jöijellensä
vannonut, ei ollutkaan hänen puoleltaan pelkkä satunnainen päähänpisto,
niinkuin olin tähän asti aina tottunut kuvittelemaan, vaan että se oli
hänen filosofiansa ilmaus. Niinkuin kylmän yön jälkeen lämpimän
auringon nousu valkeni minulle nyt, että Martin on todella täytynyt
olla jo ensi hetkestä asti rakastunut Jöijeen, -- jo silloin kun hän
ensikerran näki hiljaisen pappilan nurmikolla tuon kevytmielisyyden ja
vaarallisuuden maineesta säteilevän kaupunkilaisen kaunottaren.

He menevät soutelemaan. Jöijessä on herännyt halu nähdä tietämätön
maalaispoika käsineen jalkoineen kietoutuneeksi ihastuksen verkkoihin.
Mutta kesken tietoisia laskelmiaan hän mulskahtaakin veteen. Hänen
kaupunkilainen kaunotarkuvansa särkyy täydellisesti ja jäljellä on
Martin edessä luonnollinen, lapsellinen, tiedottomassa ihanuudessaan
todella jumaloitava Jöije, joka alkaa puhua ystävyyden ja ikäisensä
toverin kaipuusta. Martti rakastuu.

Mutta rakastuminen ei hänelle merkitsekään silmäin tai koskettamisen
pyydettä, vaan herättää hänessä kohta ajatuksen, että tuo on nyt se
nainen, jonka kanssa hänen on paratiisiin astuminen, -- jonka
viattomuutta hänen on varjeleminen kaikesta sydämestään, sielustaan ja
voimastaan. (Jöijen on täytynyt kohta tuntea se suuri lämmönsäteily,
minkä tämmöinen naiseen suhtautuminen sisältää, ja se selittää myöskin
miksi Jöije puolestaan heti rakastui Marttiin).

Martti vannoo toverivalansa, ja niin alkaa tämä ihmeellinen
elämäntarina: yhdessä alusta asti!

Kun nyt ajattelin läpi koko tuon ajanjakson heidän koskenlaskustaan
tulipaloon asti, esiintyi minulle yhä selvempänä ja rakkaampana kuva
Martista, joka "säilyttää aarrettaan".

Aivan toisessa valossa näen nyt heidän "kihlauksensa", ymmärrän hyvin
miksi se oli maailman tähden tarpeellinen, ymmärrän kaikki heidän
taistelunsa tuota "maailmaa" vastaan, joka ei voinut sietää heidän
erikoista suhdettansa eikä hyväksyä heidän "yhdessäoloansa", ymmärrän
myöskin, että vihityttäminen oli vain muodollisuutta, joka teki
mahdolliseksi heidän "rakennuksensa", ymmärrän ja ihailen Martin
kallionlujaa uskoa aatteeseensa, jopa pidän tavattomana onnena
Jöijelle, että hän pelastui juuri tämmöiselle turvan kalliolle. Sillä
tunnustaakseni minä olin ollut hyvinkin huolissani Jöijen suhteen, kun
aloin kuulla hänen "kevytmielisyydestään ja vaarallisuudestaan". Oli
aivan paljon seikkoja, jotka olivat kovinkin arveluttavia ainakin sen
silmissä, jolle muutamat suvun perinnölliset ominaisuudet eivät olleet
minään salaisuutena, ennen muuta suhteettomuus intohimon voiman ja
vastustuskyvyn kanssa. Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että
Jöije olisi joutunut samalle rappeutumisen tielle, ellei hän juuri sinä
kesänä aivan kynnykseltä olisi palautunut Martin avulla luontoperäisen
hyvyytensä ja siveytensä poluille!

Mutta toiselta puolen, niin suuressa määrässä kuin tämä katsaus Martin
sieluun minulle valaisikin heidän tähänastista rakkaustarinaansa,
herätti se kuitenkin paljon myöskin uusia kysymyksiä, joista
pääasiallisin ja oikeastaan ainoa tähän kirjalliseen esitykseeni
kuuluva oli seuraava:

Olihan ympärilläni nyt pieniä Aabeleja ja Kaineja, jotka kylläkin
elävästi todistivat, että vanhempien paratiisillisen viattomuustilan
portit olivat jo sulkeutuneet heidän jälkeensä. Näin ollen olisi Martin
filosofian pitänyt tähän päättyä. Mutta hän olikin siitä puhunut ja
koko uskonsa ilmaissut vasta tämän jälkeen, vasta kun he vertauksessa
pysyäkseni -- olivat ajetut paratiisista ja muiden kuolevaisten tavalla
otsansa hiessä tekivät työtä ja tuskalla synnyttivät jälkeläisensä.

Miten saattoi Martin viattomuudenusko ulottaa taikavoimansa siihenkin
osaan heidän elämäänsä, missä ei enää ollut samoja paratiisillisia
onnen edellytyksiä?

Jos he, huolimatta varattomuudestaan, pimentolan kylmyydestä,
erillisyydestä, sittenkin olivat edelleen onnellisia -- niinkuin Martin
puheista ja koko hänen olennostaankin saattoi varmasti päättää -- niin
täytyy kysyä itseltään mikä oli tämän jatkuvan onnen perustuksena?
Pitääkö hakea joitakin muita perustuksia, esimerkiksi heidän
luonteistaan, heidän sopivaisuudesta toinen toiselleen, joista
satunnaisuuksista avio-onnen tavallisesti katsotaan riippuvan? Pitääkö
ajatella, että huolimatta heidän erikielisyydestään, erilaisesta
kasvatuksestaan, erilaisista tottumuksistaan, ajatustavoistaan,
yhteiskunnallisista asemistaan, sanalla sanoen, huolimatta siitä, että
he kaikissa ajateltavissa suhteissa olivat vähimmin sopivat toisilleen
kuin mitä yleensä voi kuvitella, sittenkin jossakin heidän
luonteittensa pohjaominaisuuksissa oli muka jotain, mikä jollakin
ihmisille tajuamattomalla tavalla teki juuri heidät erikoisesti
sopiviksi toisilleen?

Jos avio-onni todella on riippuvainen tämmöisistä salaperäisistä,
kokonaan ihmistahdon ulkopuolella olevista satunnaisuuksista, niin on
Martin ja Jöijen onni voinut olla alunpitäen riippuvainen samoista
syistä, joiden perille ei mikään tutkistelu milloinkaan voi toivoa
pääsevänsä. Turhat, asiaan kuulumattomat olisivat silloin Martin kaikki
madonnahaaveilut. Turhat olisivat silloin minun kaikki aavisteluni ja
haparoimiseni tämän kysymyksen valaisemiseksi, turha ennen kaikkea koko
tämä kirjallinen yritykseni. Niinkuin aalto, joka pitkät ajat on
avomerellä koonnut voimia ja suurentumistaan suurentunut, vihdoin
rannan saavutettuaan murtuu kalliota vasten, niin murtuisivat turhaan
minunkin voimani, jos näkisin päähän päästyäni onnen riippuvankin
salaisista sattumista.

On senvuoksi hyvin ymmärrettävää, kuinka tärkeä minun oli Marttia
puhuttelemalla päästä selville hänen uskonsa suhteesta heidän nykyiseen
avioelämäänsä.

Se oli kuitenkin sangen vaikeata, jopa tätä tietä peräti mahdotontakin.
Martti antautui kyllä uudestaan puhumaan aatteestaan semmoisenaan,
mutta heti kun lähestyin kysymystä tämän aatteen suhteesta heidän
personalliseen elämäänsä, hän meni mykäksi niinkuin jonkun pyhätön
edessä. Ei sanaakaan!

Minun ei auttanut muu kuin taaskin Jöijen kautta päästä Martin
ajatusten perille. Ja yritykseni tässä suhteessa onkin melkein ainoata,
mitä minulla oikeastaan on vielä esitykseeni lisättävää.



KULKUSTEN HELINÄÄ.


Minä olin kirjoittanut Jöijelle, että olin valmis milloin hyvänsä
matkustamaan Ouluun paroonitarta hoitamaan siten antaakseni Jöijelle
tilaisuutta käymään kotona asioita järjestämässä ja lapsia katsomassa.

Muutaman päivän kuluttua Jöijeltä tuli vastaus, jossa hän iloisena
kertoo paroonittaren merkillisestä toipumisesta vaikean leikkauksen
jälkeen. Mutta lääkärit vaativat pitempiaikaista lepoa, ja Jöije
lupaakin tulla välillä kotiin käymään. Minun ei sano kuitenkaan
tarvitsevan lähteä Ouluun, sillä täti ... on saapunut Helsingistä ja
odotetaan vielä täti ...'nkin saapumista. He ovat luvanneet viedä äidin
ulkomaille, mutta äiti on jyrkästi vastaan eikä toivo muuta kuin
saavansa mitä pikimmin palata "tänne kotiin". Hän tahtoisi lähteä jo
nyt heti Jöijen kanssa, mutta on epätietoista, saako lääkärejä siihen
suostumaan.

Jöije lisää jälkikirjoituksena: "Ikävä, etten voi tavata Marttia; hän
kirjoitti sinun kirjeeseesi olevansa pakoitettu lähtemään ennenkun minä
ehdin täältä. Hän on ollut lähes puoli vuotta poissa kotoa. Sinä
onnellinen, kun saat olla hänen seurassansa."

Muutamana sumuisena aamuna, kun ei voinut sanoa tuleeko pyry vai pouta,
Martti todella ilmoitti aikovansa lähteä työmaalleen, vaikka olimmekin
laskeneet, että Jöije saattoi juuri sinä päivänä saapua kotiin.

Minä koetin pidättää häntä ja ainakin kaikin tavoin venyttää hänen
lähtöänsä, toivoen kuulevani vihdoin Jöijen kulkusten helinän ja
saavani nähdä heidän kohtaamisensa, joka ymmärrettävistä syistä
erinomaisesti kiinnitti mieltäni.

Ajan kuluksi tein muun muassa vielä kerran kokonaan turhan yrityksen
vietellä Martin puhumaan jotain heidän avioelämästään. Sanoin: --
Esitittehän tuonoin, että miehen ja naisen pitäisi olla "yhdessä alusta
asti". Tarkoititte kai: yhdessä loppuun asti. Nyt olette kuitenkin
erossa jo puoli vuotta ja matkustatte työmaallenne päivää ennen
vaimonne tuloa!

Martti myhäili.

-- Ennen olin voimakas: -- alkoi sieltä vihdoin tulla, -- nyt olen
heikompi, täytyy turvautua ulkonaiseen.

Ja vaikeni auttamattomasti.

Minä olin hyvän aikaa taas äimistyksissäni. En ymmärtänyt mitään,
vaikka olisin kuinkakin ajatellut noiden sanojen merkitystä.

-- Mitä te vihdoin tarkoitatte? -- minä kysyin tuskissani, enkä voi
väittää, että olisin ollut aivan vapaa entisestä kiukustani Marttia
kohtaan.

Hän vain myhäili sitäkin enemmän ja katsoi suoraan silmiini. Mutta
minkäänlaisia selityksiä oli aivan turha odottaa. Hänen myhäilynsä ja
tuo omituinen, kuoppainen poskien pyöristys, joka tällöin aina
näyttäytyi, ja lisäksi vielä silmäkulmain kohoaminen hätää ilmaisevasti
ylöspäin ikäänkuin sanoakseen: älä nyt vain lyö minua! -- kaikki tuo
oli käynyt jo minullekin niin miellyttäväksi ja rakkaaksi, että
suuttuminen tahtoi väkisinkin vaihtua vastakohtaansa, muuttua
suutelemisen haluksi, niinkuin joskus tuntee vallatonta mutta
viehättävää lasta kohtaan.

Jätin siihen viimeisetkin yritykseni.

Koska keskusteleminen oli kuitenkin välttämätöntä, jotta hänen lähtönsä
myöhästyisi, käänsin varovasti puheen koskiin. En sanonut ymmärtäväni,
miten koskenperkkaustöitä saattoi talvisaikaan suorittaa; aina olin
ennen luullut niitä kesätöiksi.

Ja nytkös padot aukenivat!

Ihastuen siitä, että oli minun kaltaiselta naisihmiseltä kuullut
niinkin ymmärtävän lauseen, hän kohta alkoi tehdä tarkkaa selkoa siitä
mitä heillä siellä oli tekeillä. Hän nautti joka sanastaan. Hän
piirusteli minulle heidän suunnitelmiansa. Ja kun hänen hevosensa
kulkusten kilistessä tuotiin pihalle, hän pyysi minua odottamaan, meni
itse ulos, ja minä näin ikkunasta, kuinka hän riisui kuolaimet hevosen
suusta, pani riimun päähän ja sitoi riimunvarren renkaaseen. Sitten
nouti hän kiiruusti tallista suuren tukullisen heinää hevosen eteen, ja
koko olennosta kaiken aikaa näkyi, että yhä vain mietittiin miten
selittää minulle koskiasioita.

Hyvä on, ajattelin, nyt minä sen myöhästytän!

Heinänroskat yltään karisteltuaan hän ilmestyi jälleen sisälle ja
alkoikin kohta laajalti selittää perkkaus-asioita.

Työ kävi Martin oman suunnitelman mukaan. He eivät ottaneet kiveäkään
puheenalaisesta koskesta, se sai juosta vanhaan tapaansa, mutta he
kaivoivat kokonaan uutta uomaa kosken viereen, ja se työ oli talvella
sopivinta. Kuivauskustannukset olisivat kuitenkin nousseet niin
suureksi, ettei kunnan ja valtion avustus olisi lähimainkaan riittänyt,
ellei Martti olisi keksinyt laitteita, joiden avulla kävi päinsä kosken
omaa voimaa käyttäen syöttää löysempiä maakerrostumia jokiveden
poiskuljetettavaksi ja nostaa irtiammutut kivilohkareet kuivan uoman
pohjasta.

Jotakin tuollaista hän minulle selitteli, ja vielä paljon muuta, jota
en tarkalleen kuunnellut. Hän taisi sanoa katuvansa, ettei ollut
käyttänyt nostettuja kiviä uoman seinämien tukeiksi, jolloin kaikki
pelko, että vastainen vahva virta syövyttäisi uusia mutia pohjaansa ja
uoman tukittuaan palaisi jälleen vanhaan väyläänsä, olisi ollut turha.
Voi sentään olla, että puhun pötyä ja että hän tarkoitti jotain muuta.

Syy miksi en kuunnellut häntä oli se, että hänen puhuessaan ajattelin
omiani.

Ajattelin, kuinka erilainen sentään miehen rakkaus on verrattuna naisen
rakkauteen! Tuossa puhuu Martti ja jokaisesta hänen sanastaan hehkuu
sellainen innostus, että sen voi varmuudella sanoa työntävän kaikki
muut mielenkiinnot syrjään. Ei mikään muu asia voi tämän taivaan alla
enää olla hänelle yhtä tärkeä kuin kysymys hänen koskestaan ja sen
onnellisesta suistamisesta uuteen uomaansa. Mitä hänelle on Jöije
noiden koskien rinnalla? Ja jos on yhtä paljon, niin Jöije saa siis
tyytyä tasajakoon. Miehen mielenkiinto on jaollista. Naisen ei ole. Jos
nainen rakastaa miestä, niin hän rakastaa kokonaan, jaottomasti, ja
kaikki mahdolliset mielenkiinnot johtuvat hänellä vain tästä ainoasta
pää-mielenkiinnosta, muita lähteitä ei ole. Vai kuinka minun pitäisi
ajatella Jöijeä? Onko hän mitenkään mielenkiinnoista köyhä,
epälahjakas? Jospa ajattelisimme, että hänelläkin olisi jokin toinen
mielenkiinto, joka vaatisi häntä olemaan -- sanokaamme Helsingissä,
esimerkiksi suuria soitannollisia lahjojansa kehittääkseen, ja jonka
kanssa Martin vuorostaan pitäisi käydä tasajakoon. Mutta ei, Jöije
unohtaa Martin tähden kaikki mielenkiintonsa, hänellä ei ole mitään
muita mielenkiintoja kuin Martti ja kaikki mikä Martista johtuu: elämä
pyryjen ja pakkasten keskellä. Jöije aina "tahtoo syvimmin mitä Martti
tahtoo". Mutta Martti tahtoo nytkin syvemmin päästä jälleennäkemään
koskensa uomaa, kuin tavata Jöijeä, jonka hän tiesi kirjoittaneen
minulle: onnellinen sinä, kun saat olla hänen seurassansa!

Näistä ajatuksista herättyäni huomasin Martin herenneen puhumasta. Hän
oli kaiketi pannut merkille, ettei tuo puheaine enää huvittanut minua.
Minun oli sentään vähän kömpelöä enää virittää samaa keskustelua, ja
sanoin senvuoksi, että mielestäni olisi paras jäädä päivällistä
syömään.

Hän vastasi pyytäneensä eväitä rekeen. Ja rupesi nousemaan ikäänkuin
lähteäkseen.

Silloin minä -- yhä noissa myöhästyttämisen aikeissa -- rupesin
puhumaan laajalti uudemmasta ruotsalaisesta kirjallisuudesta, jonka
aineen tiesin aina suuresti kiinnittäneen Martin mieltä. Toin esille
mukaan ottamiani kirjoja ja aloin niitä selostella, pyytäen häntä sillä
välin avaamaan paperiveitsellä paksuimman niteen lehtiä.

Hän alkoikin tehdä työtä käskettyä, silloin tällöin innokkaasti
pysähtyen jotakin sivua lukemaan.

Mutta keskustelemisesta ei tahtonut tulla totta, ja aivan pian olin
vajonneena yksitoikkoiseen saarnailemiseen, tämän tästä saaden panna
merkille kuinka Martin sievät sieraimet kalpenivat, leuvat jännittyivät
ja vettä kihosi silmiin, hänen yrittäessään salata haukotustaan.

Vihdoin hänen täytyi oikein nousta kävelemään karkoittaakseen
uneliaisuutensa.

Sumu oli sillävälin hälvennyt ja samassa kirkas auringonpaiste valahti
huoneeseen, äänettömällä taiallansa tuossa tuokiossa muuttaen koko
maailman ja ihmisten mielet. Taivas sinersi syvimpäänsä, hanget
loistivat valkeintansa, ja huoneessa alkoivat elää verhot ja uutimet ja
uunin kaakelit ja pöydän pinta ja pienimmätkin esineet piirongeilla.
Viheriävarpunen alkoi laulaa kohti kurkkua jossakin toisessa huoneessa,
lapset juoksivat meluten pihalle, hakojen hakkaaja jo hoilotteli
tarhassa ja navetasta kuului karjakon korkeankimakoita luirutuksia.
Kuinka saattaakaan niin peräti äänettömällä välähdyksellä noin
äänekkään riemuisan elämänilon synnyttää!

Mutta jotain tässä olikin enemmän kuin tavallista auringonpaistetta.
Minunkin sydämeni alkoi suorastaan ilosta hyppiä. Jokin aavistus täytti
mieleni. Näin suuren ilon synnyttyä oli aivan mahdotonta, ettei Jöije
samassa aja pihalle.

Ja Martti, mitä hän teki?

Hän oli seisonut pihanvastaisella ikkunalla tähystämässä lakeuksille,
silloin kun aurinko alkoi paistaa. Mitä hän sieltä muuta näki kuin
valkeita lakeuksia, en tiedä. Mutta kun hän kääntyi kohti minua, olivat
hänen kasvonsa muuttuneet niinkuin kaikki muukin maailma.

Hän oli hauskasti punastunut. Mutta puna ei ollut tavallista
hämmästyksen tai nolouden punaa, vaan jotain tuoreen elämänvoiman
hehkua. En ikinäni ole nähnyt niin kaunista väriä ihmiskasvoilla! Hänen
nuorekkaan vartalonsa ryhti oli vielä entistäänkin miehekkäämpää. Entä
silmät! Niihin oli ties mistä taivaista laskeutunut sellainen eloisuus
ja taika, että minun täytyi tuijottaa häneen kuin johonkin outoon
uuteen ihmiseen. Silmäin tavallinen sini oli antanut sijaa melkein
kokonaan silmäteräin mustuudelle ja ilme käynyt omituisen avonaiseksi,
välittömästi sieluun aukenevaksi.

Oi jospa Jöijeni olisi nyt tullut ja nähnyt hänet tällaisena! Ja jospa
minä olisin nähnyt Jöijen lentävän hänen syliinsä ja heidän puristuvan
toisiinsa ja taas unohtavan läsnäoloni niinkuin silloin ... silloin
pimeänä tulipaloyönä!

Ennenkun ehdin ihmetyksistäni ja ihastuksistani selviämään ja mitään
virkkamaan, lähti hän jotain sanoen ja päätänsä nyökäyttäen huoneesta.
Kuulin hetken aikaa hänen askeleitansa eteisessä, sitten ne vaikenivat.
Liekö mennyt ulos.

Samassa kuulen kulkusten helinän pihalta.

"Nyt, nyt Jöije saapuu", ajattelen ja riennän ikkunalle.

Mutta ei. Ne ovatkin Martin varsan kulkuset.

Hän on istuutunut rekeen, saanut vällyt jalkoihinsa ja ajaa pihasta
maantielle kääntyen itäpohjoiseen suuntaan. Taivaansini välkkyy,
lakeudet loistavat, tuhannet auringot kimmeltävät hankien pinnoilta ...
ja tiukujen kilinä etenee, etenee...

Minä en kauaksikaan aikaa ehtinyt istahtaa ajatuksiani kokoomaan Martin
äkillisen lähdön ja onnistumattomien myöhästyttämisyritysteni johdosta.
Ovi paiskautui auki ja lapset ryntäsivät meluten huoneeseen lumisine
jalkoineen, päällysvaatteet yllä ja pienet lapiot käsissä.

Ja niine lumineen suoraan minun syliini!

Ei niin että sylistäni olisi haettu hetken tyyntä rauhaa korvaukseksi
äidillisen hellyyden pitkälliselle kaipuulle. Vaan he puhuivat huutaen
jotakin yhteen ääneen ja sekamelskaan. Ja polvilleni päästyä heti
kapusivat pystyyn, yrittäen toinen toistaan ylempää ikkunasta
tirkistämään. Pienin alkoi kiivetä tuolin selustalle ylimmäksi
päästäkseen, joten toisella kädelläni sain pidellä häntä tasapainossa
toisen tukiessa polvillani seisojia, enkä nähnyt mitään, kun heidän
välitsensä koetin minäkin tirkistellä ulos.

Vihdoin aloin saada vähän selvää heidän puheistaan.

-- Tuolla, tuolla, -- he huusivat, -- katsokaa tuonne, tuolla tulevat!
-- Ja polveni saivat tuta ankaroita riemun polkaisuja.

-- Mikä siellä tulee? -- minä koetin kysellä. He selittämään yhteen
ääneen:

-- Äiti tulee ... isä sanoi: menkää tätin luo katsomaan, täti nostaa
korkealle...

Nyt muistin, että piha-ikkunasta näkyy navetan katon ylitse todella
hyvin pitkälle maantietä länteenpäin, kun se vähitellen ja mutkitellen
laskeutuu jokilaakson lakeuksille, käyttääkseen joen jäätyneitä kohtia
talviaikoina.

Minä suljutin lapset nopeasti alas, jotka itsekin jo kiirehtivät
takaisin pihalle, nousin, katsoin pihaton katon ylitse: oikein, oikein!
tuolla tulee kuomureki pienenä pilkkuna valkealla lakeudella.

Tavallisissa oloissa olisin lasten mukana ja heidän hurjaan iloonsa
osaa ottaen rientänyt maantielle vastaanottamaan tulevia. Mutta nyt
melkein unohdin kuomureen lähestymisen, mieleni ollessa kokonaan
kiintyneenä Martin ihmeelliseen lähtöön.

Hän siis tiesi Jöijen tulon, hän oli nähnyt kuomureen seistessään
ikkunan luona. Siitä hänen poskiensa puna, siitä palo hänen
silmissänsä!

Mitä ihmeitä tämä on? minä ajattelin. Ja ajattelin jos johonkin
suuntaan voimatta päästä mihinkään tulokseen. Mietteissäni milloin
kävelin edestakaisin huoneessa, milloin istahdin raukeana ja
kykenemättömänä arvoitustani selvittämään.

Minä aukaisen ikkunan tuuletuttaakseni huoneen Jöijen tuloksi. Raikas
pakkas-ilma puhaltaa sisälle synnyttäen ikkunassa kylmän tuoksuvaa
höyryä! Ja jo kuuluu Jöijen kulkusten kilinä ... kaukaa, kaukaa...

Jo heittää mullanajaja kuormanpurkauksensa kesken ja menee vanhimpaa
poikaa kädestä pidellen maantielle katsomaan. Poika vetää miestä
kiirehtimään. Mies nauraa ja myönnyttelee.

Jo tulee karjakko pihatosta, sieppaa nuorimman syliinsä ja juoksee
tielle. Talon koko väki on pihaveräjällä, valkoinen lappalais-Halli
ensimäisenä jököttää lumella, länteen kääntyneenä, korvat höröllä.

Ja jo helisee lähempää... Hanget kimaltelevat... Kaksi harakkaa lentää
räkättäen peltojen ylitse ... mutta muuta ei enää ehdi tapahtua. Nyt on
helinä jo tuossa nurkan takana.

Ja nyt he jo ajavat nurkan takaa näkyviin. Jöije huiskuttaa nauraen
kättä tervehdykseksi pihallaolijoille. Poika on kiepsahtanut
kuskipukille ja saanut vanhalta isännältä ohjat käsiinsä, tyttö
pysyttelee jalat hajalla jalaksilla, nuorin on heiskautettu Jöijen
syliin.

Prruuu...!

Ollaan pihalla.

Ja mitä näenkään! Kuomujen pimeästä, syvältä Jöijen vierestä,
puolimakuulta hymyilevät paroonittaren hyväntahtoiset, vanhentuneet
kasvot! Saanut siis tahtonsa perille ajetuksi, päässyt takaisin
kaivattuun "kotiinsa" pimentolan maille!

Nyt en voi enää hillitä itseäni, vaan riennän minäkin ulos syleilemään
rakastettuja ihmisiä.

Tervehdysten jälkeen ovat ensimäiset sanani Jöijelle:

-- Kuinka ikävä, että Martti ennätti juuri lähteä!

Mutta vastoin kaikkia odotuksiani ei vähinkään pilvenvarjo hetkeksikään
pimitä Jöijen kasvoja. Päinvastoin, eloisa punastus sävähtää hänenkin
poskilleen, ja minun kummastukseeni hän vain naurahtaa ja iloisesti
nyökäyttää päätänsä, ehkä vain entisestäänkin riemastuneempana hyökäten
lapsiansa puristelemaan.

Mitä tämä on? Mitä tämä on? -- toistin itsekseni toistamistani.



SULKUMERKKIEN VÄLISSÄ.


Voi kuinka haluttaisi kuvata noiden kolmen kotiin paluuta! Kertoa miten
Joosef Leppänen kunnioittavimmalla hellyydellä ja kainaloista
kannattaen taluttaa heikkoa paroonitarta pihalta ylös kuistinrappusia,
miten he kahvia juodessamme suurimmalla arvonannolla kohtelevat
toisiansa, kumarrellen toisilleen ja pitäen visusti huolta, ettei vain
mitään puuttuisi mitä kahvinjuontiin kuuluu! Mainita tunteistani, kun
näin nuo kaksi niin luottavassa seurustelussa ja niin peräti
kunnioittavassa suhteessa toisiinsa, ja samalla muistella miten juuri
sama Joosef Leppänen ennen muinoin tuskaili paroonittaren
parkettipermannolla, -- kun muistelen miten paroonitar ei voinut
pakottautua talonpoikaiseen seuraan, ja nyt päivä päivältä yhä
selvemmin näin kuinka syvästi sama ihminen oli jo kiintynyt Pohjolan
talviseen rauhaan, kuinka hän jo ihaili talonpoikaisen elämän
hurskautta, ymmärsi heidän tapojensa sisällistä hienoutta ja rakasti
heidän seuraansa. Jos minulle ennen aikaan olisi ennustettu mitä
mahdottomuuksia tahansa, olisin niihin uskonut ennemmin kuin siihen,
että paroonitar tulee kerran asumaan 65:llä asteella pohjoista
leveyttä, Leppästen talon vanhanrakennuksen puolella, ja harmaapäisenä
mummona, tyytyväisyyden hymy huulilla istumaan Magdaleena
Leppäs-vainajan vanhassa punertavassa keinutuolissa, tuvan niukassa
valaistuksessa parsien poikasten sukkia! Niin muuttuu maailma!

Mutta mitä nämä kuvaukset minun kertomukseeni kuuluvat, kun sen
puitteisiin ei enää tahdo mahtua edes kuvaukset Jöijenkään
jokapäiväisestä olosta ja elämästä täällä Pohjolan kultaisessa kodissa.
Niistä on minun toki kaikkein vaikeinta luopua, enkä minkään
taiteellisuuden vaatimuksien vuoksi luopuisikaan, mutta tunnen selvään,
että nuo kuvaukset eivät voi viedä minua lähemmäksi kirjani
tarkoitusperiä. Ja se on tässä ratkaisevaa.

Pitääkö siis todella jo jättää Jöijeni, kaikki hänen innokkaat, hartaat
maalaisiin hommiin antaumuksensa, sivuuttaa hänen pienet valkoiset
porsaansa, jotka vingahtelevat vastaani pehmeäin kaurapahnain seasta,
mennä ohitse hänen kauniin kanalansa, olla mainitsematta hänen
kangaspuitansa ja helskähteleviä pirtojansa, hänen puhdasta
navettaansa, hänen aittojansa, maitohuonettaan ja ruokakarsinaansa!
Pitääkö jättää hänet parhaaseen paratiisiinsa, jonka Martti on hänelle
rakentanut ja jossa minäkin vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen
lujittumistani lujittunut uskomaan, että tämä kaikki on juuri sitä mitä
Jöije syvimmin halusi! Eikä ehkä halunnutkaan syvimmin vain senvuoksi,
että luuli Martin sitä syvimmin haluavan, (niinkuin minä olin
otaksunut), vaan senvuoksi, että oman sydämensä syvyydestä rakasti tätä
revontulien maata ja tätä maalaista elävän nykyisyyden elämää,
(niinkuin Martti oli otaksunut).

Jöijeni jättäminen on minulle niinkuin tuskalliseen leikkaukseen
antautuminen, jota ei voi välttää. Lukija itse tuomitsee minut tähän
leikkaukseen: minä tunnen selvästi, ettei hänen mieltänsä enää kiinnitä
kuulla kuinka onnelliset Martti ja Jöije olivat, vaan ainoastaan
kysymys _miksi_ he olivat niin onnellisia.

Ja nytpä olen asettanut kysymyksen veitsen terälle. Eivät enää auta
väittelemiset, eivät tahalliset viivyttelemiset rakastetuissa nurkissa.

Olen kuin kettu, jonka metsästäjä on sauhuttanut luolasta.

Minä _en tiedä_ miksi Martti ja Jöije ovat onnellisempia kuin kaikki
muut pariskunnat. Tiedän vain että he sitä ovat.

Aavistelemani olisivat ehkä johonkin vakaumukseen kehittyneet, jos
olisin saanut vietellyksi Martin puhumaan personallisesta
avioelämästään tai antamaan edes kaukaisimpiakin viittauksia sinne
päin. Mutta koko sinä pitkänä aikana, jona olen ollut kotiopettajana
näiden onnellisten perheessä (nyt jo yhdeksän vuotta), en ole
kertaakaan semmoisissa yrityksissäni onnistunut.

Mikäli avain siis on Martilta etsittävissä, en voisi käyttää muuta kuin
Jöijen puheita johteenani. Jöije on kyllä tehnyt minulle suoranaisia
tunnustuksiakin, mutta hänen avomielisyytensä taas rajoittuu jyrkästi
häneen itseensä ja hän visusti varoo ulotuttamasta sitä myös Marttiin.
Vaikeuksien lisäksi huomasin vielä heti ensi kertaa Jöijeä
puhutellessani, ettei Martti ollut milloinkaan maininnut hänelle
madonna-aatteestaan eli siitä että "viattomuus on aina ollut ja on
yhäkin miehen nais-ihanteena". (Tämä vaiteliaisuus ensin hämmästytti
minua, mutta sittemmin olen ajatellut että siitäkin vain näkyy Martin
jalo miehekkyys).

Koska kuitenkin noissa Jöijen tunnustuksissa saattaa olla -- hänen
tarkoittamattaan -- paljonkin Marttia valaisevaa, esitän ensi luvussa
osan niistä semmoisina kuin ne aikoinaan muistiin kirjoitin. Ehkä
tarkkaavainen lukija voi niistä tehdä syvempiäkin päätelmiä kuin mihin
minä olen kyennyt.



JÖIJEN TUNNUSTUKSIA.


Muutamilla Jöijen lapsista on paitsi tavallisia almanakassa löytyviä
nimiä vielä omatekoinen lisänimi, jolla tuntuu olevan ikäänkuin jokin
sovittu, vain vanhemmille tietty merkityksensä.

Niinpä vanhimmalla pojalla, Ragnarilla, tuo toinen, omatekoinen
ristimänimi ilmeisesti viittaa seikkoihin, jotka olivat tulipalon
välittömässä yhteydessä. (Jöije ei ole tahtonut näiden nimien
julkisuudessa mainitsemista.)

Tämä sattumalta minullekin tuttu yhteys antoi minulle syytä epäillä,
että nuorempienkin lasten nimillä oli mahdollisesti jokin
samanluontoinen merkityksensä.

Kerran, Jöijen kiertäessä palmikkoaan päänsä ympärille, minä otin ja
kysyin.

Jöije käännähti ja käsivarsi tuli kasvojen eteen. Mutta minä huomasin
sittenkin että hän vähän punastui.

Sitten hän jätti kampauksensa kesken, antoi palmikkonsa jälleen solua
alas, rupesi nauramaan ja punastustansa enää salaamatta pani molemmat
kätensä syliini, vallattomasti työntäen minua jotenkin poispäin.

Ihmeellistä on kuinka vähistä liikkeistä hyvät ystävät ymmärtävät
toisiansa. Jos minun pitäsi selittää mitä Jöije tällä liikkeellänsä
sanoi minulle, olisi minun käyttäminen vähintään pari arkkia
kirjoituspaperia. Mutta hyvällä tahdolla lukija ehkä ymmärtää minut,
kun huomautan, että välimme Jöijen kanssa olivat olleet keskeytyksissä
niistä ajoista asti, jolloin hän vielä saattoi sanoa heidän
suhteestaan: se on jotain erikoista, jommoisesta ei kellään koko
maailmassa voi olla aavistustakaan. Nyt hän ilmeisesti tahtoi
puolustautua minua vastaan, joka olin ottanut väliemme keskeytyneistä
säikeistä jälleen kiinni ja äskeisellä kysymykselläni tahdoin -- hänen
mielestään -- sanoa heidän nyt jo muuttuneen aivan tavallisiksi
aviopuolisoiksi, jommoisia maailma on täynnänsä. Tätä luuloani hän
ikäänkuin "työnsi luotansa pois päin", yhtaikaa naurullaan pyytäen
anteeksi epäkohteliaisuuttaan.

Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, siihen on todistuksena se,
että hän, vetäen kätensä luotani ja sormeansa heristäen, kohta sanoi
ilman mitään muuta selitystä:

-- Mutta älä luulekaan, älä ollenkaan luule!

Näillä sanoilla hän tietysti tarkoitti, etten minä saanut luulla heidän
muuttuneen tavallisiksi. Ja hän jatkoi:

-- Martti on yhtä luja kuin ennenkin. Kaikki on minun syyni.

Nyt sanoin koetteeksi umpimähkään:

-- Martti arvelee itse puolestaan olleensa ennen luja, mutta nyt
heikontuneensa.

Jöijen silmät suurenivat:

-- Onko hän semmoista puhunut? -- sanoi hän epäuskoisesti tarkastellen
minua. -- Älä usko häntä, hän on lujempi kuin koskaan. Ei, ei, vika on
minussa.

Jöije vaipui ajatuksiinsa, hymyili mietteissään, ja sanoi sitten
yhtäpaljon itselleen kuin minulle:

-- Eihän tosin voi väittää että viehättämisen halu olisi minussa nyt
vieläkin voimakkaampi kuin se oli tyttönä. Johan minä olisin suorastaan
naurettava. Mutta minä vain näen nyt selvemmin kuin silloin tuota samaa
viehättämishalua semmoisessakin, missä en silloin nähnyt. Niin oli
myöskin silloin riihessä...

Jöije keskeytti, katsahti minuun ja sanoi: [Pyydän lukijaa muistamaan,
että me puhuimme Jöijen kanssa ruotsia ja että siis alempana esitetyt
kertomukset ovat suomennoksia. H. K.]

-- Se on totta, sinä tahdoit tietää miksi Gunhildin toinen nimi on
juuri sellainen. Silloin sinun täytyy tietää myös mistä _syystä_ me
olimme riihessä. Katsoppas, se oli siitä syystä, että siiloin oli lakon
aika ja Martti tahtoi, että meidänkin miehet olisivat töistä vapaina ja
saisivat kulkea työväen kokouksissa. Riihipäivä oli määrätty, mutta hän
peruutti määräyksen ja sanoi että riihi saa jäähtyä, lämmitetään
toisten uudestaan. Mutta minä näin selvästi, että häntä olisi kovasti
haluttanut olla juuri sinä päivänä riihessä. Syy miksi hänellä oli
semmoinen erikoinen halu oli se, että hän oli itse laassut luuvan ja
puhdistanut puima- ja viskuukoneen vieraista siemenlajeista ja ahtanut
parveen uudenlaista siperialaista vehnää ja oli nyt kovin utelias
näkemään kuinka tuottavaa se oli ja minkä kokoista ja minkä painoista
ja muuta semmoista. Tätä merkillistä vehnää oli saatu 40 markalla
vain puoli hehtoa metsäherra T:ltä, joka oli ollut Siperiassa
tutkimusmatkalla ja tuonut sitä mukanaan sieltä. Sen piti olla yhtä
valkoista jauhettuna kuin venäläinenkin jauho, ja Martti tahtoi saada
tästä sadosta omat siemenet suureen kesantoon, jota hän valmisteli
uutismaasta seuraavana vuonna kylvettäväksi. Täytyy selittää sinulle
mistä tämä merkillinen vehnäinnostus oli Marttiin tullut. Hän oli
saanut päähänsä -- niin ainakin minä luulen -- että mamma ja minä
olemme tottuneet syömään melkein vain vehnäleipää, ja kun varoja ei
ollut ostella kaukaa hevosrahdilla tuotettuja jauhoja, niin hän päätti
muka itse viljellä yhtä valkoista viljaa. Sinä tiedät Martin, kun hän
saa jotain päähänsä.

-- Tytötkin olivat lähteneet kokouksiin, joten karjakko vain lypsi, ei
muuta.

Silloin minä sanoi Martille: "Mennään riiheen, -- kerran kun minusta
pitää tulla tämän talon emäntä, niin tahdon nähdä ja oppia kaikki
työt."

Martti ei uskonut. Nauroi vain.

Mutta kuinka olikaan, isä kuuli -- Martin isä kuuli mitä olin sanonut,
ja sanoi: se oli oikein puhuttu.

Martti alkoi vastustaa väittäen etten minä jaksa tehdä kahden työtä,
sillä luuvassa on tavallisesti neljä henkeä. Mutta isä oli minun
puolellani. Se ukko tekee minut aivan itsevaltiaaksi tässä talossa,
niin hän minuun tyhmään luottaa ja minua rakastaa.

Isä meni talliin hevosia hakemaan -- puimakoneemme käy näet
hevoskierrolla, -- ja Martin täytyi totella. Mikä ei tainnut ollakkaan
hänelle vaikeata, koskapa hän myhäili, oikein "kuoppien kanssa",
tiedäthän. [Jöije tarkoitti tässä poskikuoppia, jotka esiintyivät
Martin hymyillessä. H. K.]

Puin ylleni huonoimmat risavaatteeni, joissa näytin todella
linnunpelätiltä, ja päähäni sidoin huivin riihityttöjen tavalla. Nyt en
ainakaan tarvinnut olla huolissani siitä että olisin viehättänyt
ketään.

Mutta Martti katselee ja katselee minua, enkä vieläkään ymmärrä, miksi
hän minua niin katseli.

Isä ja Martti nostelivat ensin viljan riihestä luuvaan puimakoneen
viereen eikä minulla ollut mitään tekemistä. Sitten isä meni riihen
ulkopuolelle ja valjasti hevoset kierron eteen.

Martti sanoi minulle nyt, että minun pitäisi ottaa vastaan pahnat,
jotka tulevat koneen johteesta, ja talikolla lykätä ne permantoa pitkin
ja pudottaa latoon, jossa oli entisiäkin pahnoja. "Eikö muuta?" minä
kysyin.

-- Kyllä on vielä muutakin, sanoi Martti, otti minua kädestä ja
johdatti koneen alle katsomaan. -- Tuolta, hän sanoi, sinun pitää
kihvelillä kaapia jyvät esille ja työntää syrjemmäs. Ja tuosta toisesta
välistä ruumenet.

"Jaha, ei sitten muuta?" minä kysyin.

-- Jos ehdit, -- sanoi hän, -- niin haravoitse oljet ruumenien päältä
pahnojen joukkoon.

Sen sanottuaan Martti meni syöttöpöydän ääreen ja rupesi kaatamaan
öljyä koneeseen.

Mutta voitko sinä hyvä ihminen ajatella! Juuri kun hän johdatti minut
koneen luo ja me kumarruimme katsomaan mistä jyvät ovat kaavittavat,
aloin tuntea tuota samaa autuuden huimausta, josta olen sinulle usein
puhunut. Kun hän meni konetta öljyämään, täytyi minun oikein kääntyä
poispäin ettei hän olisi huomannut. Sää oli viho viimeisintä marraskuun
sumua, semmoista tihkuvaa, toivottoman pimeää, äänetöntä kuin säkissä,
joki tyyni, rannat vetelät, puut märät ja alastomat, ehkä vain joku
keltainen lehti siellä täällä... Mutta mitäs luulet? Minusta on kuin
juhannus, kaikki remahtaa riemuun, aurinko puhkoo pilvet ja nousee
keskitaivaalle ... ja minulla ei ole mitään siteitä...

Eikö se ole ihmeellistä! Siitä asti kuin ... odotas! (Tässä Jöije
pysähtyi ja mietti vähän aikaa, sitten jatkoi): Niin, olihan kulunut jo
enemmän kuin puolitoista vuotta Ragnarin syntymästä, ja me olimme
Martin kanssa koko ajan olleet yhtä lujat toverukset kuin tuttavuutemme
ensimäisenä kesänä. Luulen varmasti Martinkin olleen vakuutettuna siitä
että Ragnar on oleva meidän ainoa lapsemme. Minussa ei ollut todella
kertaakaan mitään viehättämisen halua esiintynyt. Mutta nyt tulee aivan
satunnainen kädenkosketus -- ja minua jo kaduttaa että olin pukeutunut
linnunpelättimeksi, minä tahdoin sitoa päähineeni toisella tavalla. --
Ei, annahan olla, kyllä nyt tiedän olla varuillani, ajattelin.

Onneksi kone samassa alkoi käydä.

Voi sitä pauhua! En ole ikinäni niin huumaavassa melussa ollut. Ei
ajattelemistakaan että olisi voinut saada Martin kuulemaan kovintakaan
huutoa, kun aijoin vielä kysyä jotakin.

Ja ennenkun aavistinkaan oli pahnoja jo suuri läjä johteen edessä. Kun
lykkäsin ne latoon, meni talikko mukana, hyvä että yletyin sen sieltä
nostamaan. Samassa oli jo toinen pahnaläjä tieltä työnnettävä. Ehdin
sentään aika hyvin jyvätkin vetämään koneen alta ja pian järjestyi
työni niin ettei ollut edes kiirettäkään, vaikka kyllä joka
silmänräpäys oli käytettävä. Joskus minä talikolla nostin lyhteitä
lähemmäksi Marttia ja silloin hän aina nauroi minulle tomupilven takaa.
Et usko kuinka hauskaa se oli, kun oli noin joka askel määrätty ja piti
ennättää joka paikkaan! Aivankuin jossain tehtaassa.

Mutta olinpas sittenkin vähän erehtynyt: jyviä kasaantui semmoinen läjä
koneen viereen, etten saanut enää tilaa uusille, täytyi koettaa siirtää
kihvelillä entiset syrjemmäs. Ja nytkös tuli kiire. En tahtonut
ollenkaan selviytyä. Juuri kun rupean lapioimaan, silloin pitää jo
pahnat poistaa, ja samassa ovat jo jyvätkin alta vedettävät eikä niille
ole paikkaa. Näin jatkui koko ajan kun kone kävi, ja minun tuli hirveän
kuuma. Monta kertaa sain hihallani kuivata kasvoja.

Samassa narahti jokin pahasti ja sitten useamman kerran vielä kovemmin,
ja kone alkoi pysähtyä.

Martti katsoi tomu-aukosta ulos ja kun kone oli aivan pysähtynyt,
selitti minulle, että kierrinrattaasta oli pari hammasta murtunut ja
että isän täytyi mennä kotiin uusia veistämään.

Muistan ihmetelleeni miksi Martti ei tule luokseni, vaikka nyt sattui
tämmöinen lepoaika. Et usko kuinka yhteinen työ ystävystyttää.

Joku oli pistänyt peilinsirpaleen seinänrakoon. Minä otin sen,
katsahdin itseäni ja purskahdin nauramaan.

-- Mikä naurattaa? -- kysyi Martti puimakoneen luota, jota hän taas
öljysi.

-- Mutta minkä näköinen minä olen! -- sanoi hänelle.

Todella, kasvoni olivat aivan tomun tahraamat. Himmeässä peilissä ei
niistä erottanut paljon muuta kuin nauravat hampaani.

Martti sanoi:

-- Olet kauniimpi kuin olet milloinkaan ollut.

Tämäpä ääni oli vasta outo kuulla! Martti ei milloinkaan puhunut
semmoisia kuin että "kuinka kaunis" tai noin. Ja miksi hän tuli niin
totiseksi sen sanottuaan?

Minä pyyhin nopeasti peilin kirkkaaksi ja katsoin itseäni uudestaan.

Suu ei ollut enää naurussa, kasvoissani ei ollut ainoatakaan tomutonta
paikkaa, silmät vain kummittelivat noen keskeltä, ja näyttivät niinpäin
katsottuina todella tavattoman elokkailta, -- ehkä kauniilta.

Ja nyt minä hullu rupean ajattelemaan, että mitäpä jos Marttiakin
vuorostaan on kohdannut samallainen sähkövirta kuin minua äsken. Ja jo
kuvittelen, että hänen alituinen katselemisensa ei ole voinutkaan muuta
merkitä.

Ja kohta kun tämä ajatus minuun tuli, tapaa minut sama huimaus jälleen.

Ei, ei, ei, -- minä ajattelen, -- nyt täytyy kaikin, kaikin voimin...
Ja tunteitani hälventääkseni kapasen maasta kourallisen jyviä, puhallan
ne toiseen käteeni puhtaiksi, ja Martille näyttäen sanon
huolettomimmalla äänellä:

-- Katsoppas, nämähän ovat aivan erinomaisia, kuinka suuria ja
kauniinvärisiä!

Martti jättää lyhdesiteitten aukileikkelemisen sikseen ja tulee
luokseni, ihan, ihan viereen, ja katselee siemeniä kädelläni ja puhuu:

-- Ne ovat suuria ja ne ovat kauniita, kyllä ne ovat suuria ja
kauniita.

Minä alan jo huomata, että pitelen jyviä kädessäni aivan liian kauan ja
että molemmat olemme jo aikaa sitten sanoneet kaiken mitä niistä
suinkin voi sanoa. Mutta en vaan voi pudottaa jyviä.

Sitten, hullu, sanon antaen jyvien valua alas:

-- Kas kuinka täällä vetää, minun on -- kylmä.

Ajatteleppas, Hilja rakas, koko tuona huumeen aikana, jossa sitten
elimme, minä kuvittelin, etten ole missään suhteessa syyllinen. Mutta
jälestäpäin olen ihan selvästi ymmärtänyt, että kaikista vieheistäni ja
synneistäni voin vähimmin juuri tätä antaa itselleni anteeksi. Miksi
minun piti sanoa: minun on kylmä? Ellen olisi sanonut, ei hän olisi
pannut käsiään olkaini ympäri lämmittääkseen minua. Eihän minulla ollut
kylmä, korkeintaan ajattelin että voisi tulla kylmä, kun oli vetoa.

Jöijeä puolustaakseni minä tässä sanoin tulleeni kertomuksesta päättäen
siihen käsitykseen, että Martti oli virittynyt jo alusta asti ja että
hän siis kaikissa tapauksissa olisi lopulta "pannut kätensä Jöijen
olkain ympäri". Sillä todella jos ajattelin Jöijen nauravia silmiä ja
häikäisevää hammasriviä mustiksi tomuttuneilla kasvoilla, niin --
vaikken sitä sanonutkaan hänelle -- en voinut kuvitella mitään sen
viehättävämpää.

Mutta Jöije ei tahtonut kuullakaan puolustuksiani. Hän heiskautti
kättänsä eikä ruvennut enää puhumaan koko asiasta.

Sen sijaan hän jatkoi keskustelua vehnästä ja sen itävyydestä. Sain nyt
kuulla, että alkuperäisen eli metsäherralta ostettujen siementen
kylvöksen oli halla vienyt, säästäen vain pienen osan ylävämmällä
olevasta pellosta. Martti oli kuitenkin sitä mieltä, että niin ankara
hallakesä oli katsottava poikkeustapaukseksi ja aikoi nyt kylvää
varmempaan paikkaan. Hallan säästämästä viljamäärästä oli saatu saman
verta kuin oli peltoon kylvetty eli vain puoli hehtoa, jotka kylvettiin
toiseen, kaksinkertaisesti lannoitettuun peltoon. Nämä omat siemenet
olivat itäneet mainiosti, seuraava kesä ei ollut hallakesä ja sato oli
onnistunut. Sitä viljaa he juuri olivatkin olleet vuosi sitten
puimassa, ja jyviä tuli nyt kokonaista seitsemän hehtoa, joka oli
Martin mielestä aivan erinomainen tulos. Martti ei kuitenkaan kylvänyt
samana syksynä, vaan valmisteli koko vuoden suurta uutismaata.

-- Etpä usko, sanoi Jöije, kuinka paljon

työtä on sellaisen maan kuntoonpanemisessa! Ojankaivuita, loppumattomia
kyntämisiä, äestämisiä ja lataamisia, sitten viimeinen lannoitus ja
taas kyntämisiä, äestämisiä. Vihdoin oli elokuun lopulla kaikki
valmista. Me teimme muutaman kuukauden vanhan Gunhildin kanssa
ensimäisen huviretken pellonpientareelle, kun Martti itse kylvi ja isä
äesti umpeen. Se oli ihanimpia huviretkiä mitä koskaan olen tehnyt.
Istuin pellonpientareella kohotellen Gunhildiä, jota isän "hummat"
kovasti ihmetyttivät, ja pikku Ragnarille piti sitoa tuokkonen vakaksi
kaulasta riippumaan, sillä Marttia matkien hänkin tahtoi kylvää. Me
siirryimme pientareelta pientareelle, ollaksemme aina kohdalla kun
kylväjä palaa. Ja aina he meille jotain sanoivat, joskus istahtivat
joukkoomme hevosten hamuillessa pellon multaa. Entä yhteinen
kahvinjuontimme! Ilman leipää, vain sokeripalalla, mutta kuumaa, niin
kuumaa! En voi käsittää kuinka Martti ei myönnä, että vähävaraisuus on
hauskimpia asioita maailmassa.

Voi Hilja rakas, kuinka elämämme oli iloista ja raikasta. Me joskus
Martin kanssa rupesimme oikein telmimään ilosta, noin myös vähän kuin
kerskataksemme toisillemme omasta vapaudestamme ja varmuudestamme.
Olimme näet taas jo pitkiä aikoja olleet vain pelkkiä toveruksia ja
olimme molemmat tietysti taas varmat siitä että Ragnar ja Gunhild ovat
olevat ainoat lapsemme. Usein kun katselin Marttia hänen huomaamattaan,
tuntui niin sanomattoman hyvältä, ensiksikin hänen tähtensä, ja
toiseksi kun en ole ollut esteenä siihen että hän on täydellisesti
Martti, ilman mitään vääristelyä suomalainen Martti. Minä tahdoin hänen
tahtoansa ja minun tahtoani. Mutta jos kävinkin aina hänen kanssaan
"maita katsomassa", niin älä luule, että tein sitä vain ollakseni
hänelle toverina, ei, minä todella rakastan noita maita, niinkuin koko
tätä Pohjolaa, se on kaikki yhtä Marttiani.

Mutta sinun pitäisi myös nähdä kuinka _hän_ rakastaa _minun_
maailmaani, sitä ei voi sanoin kertoa, hän on luonut minut. Koetan
sanoa sinulle esimerkin. Hän esimerkiksi ei mitenkään sallisi minun
muuttua suomalaiseksi. Ei saa unohtaa mitä on sydämeen pantu, hän
kerran sanoi. Hän on hankkinut tänne hauskan ruotsalaisen tallimiehen,
joka osaa myös puutarhatöitä, ja Liisa on ruotsalainen. Ja kun hän
eilen sanoi, että sinun, Hilja, pitäisi opettaa lapsille muutamia
aineita ruotsiksi, niin kyllä hän tarkoitti täyttä totta, vaikket sinä
uskonut. Ja kuules vielä, hän on ties mistä pitäjämme nurkista haalinut
kokoon kaikki ruotsalaiset mitä täällä suinkin on, palvelustytöistä
säätyläisiimme asti, ja saanut nämä muodostamaan keskuudessaan
nuorisoseuran ruotsalaisen osaston, joka noin kerran kuussa kokoontuu
kirkonkylään seuran talolle. Minua hän kovasti vaatii lukemaan siellä
kertomuksia Ruotsin historiasta.

Ja nyt minun täytyy sinua vähän naurattaakin, Hilja rakas. Tulin kerran
vähän mustasukkaiseksi. Martti alkoi mielestäni kovin hartaasti käydä
nuorisoseurassa ja tiesin, että siellä oli siihen aikaan kaksi hyvin
kaunista ruotsinmaalaista sisarusta. Mitäs muuta kuin tein asiaa
kirkonkylään ja sopivan tilaisuuden sattuessa vilkaisin ikkunasta
kokoussaliin. Ja mitä näen! Marttini seisoo piirissä muiden laulajien
mukana. Johtaja on ojentanut tahtipuikon ja kaikki odottavat
jännittyneinä alkajaismerkkiä. Samassa johtaja lyö mykän alkutahdin,
kohauttaa molemmat kätensä kuin ankaraan rynnistykseen -- ja
voimakkaassa poljennassa kuulen laulun tutut sanat: Hur härligt sången
klingar på älskadt modersmål... Marttini, minun Marttini! Silmät
rypyssä, suu auki, innosta hehkuvana...

He harjoittelivat minun nimipäivikseni...

Kerran sanoin hänelle: "Sinä sanot aina etten saa olla suomalainen
sinun tähtesi, mutta itse tahdot olla ruotsalainen vain minun tähteni."

Martti mietti vähän aikaa silmät pyöreinä. Sitten sanoi varmasti:

-- Se ei ole totta. Minä _rakastan_ ruotsin kieltä.

Tuo teki minulle niin, niin hyvää, vielä parempaa kuin jos hän olisi
sanonut: minä rakastan sinua, Jöije.

Mutta mistä ihmeestä me taas puhelimmekaan? -- Niin, siitä
vehnäpellostahan minä... No niin, seuraava talvi oli kylmä ja
paljoluminen. Mutta kevät tuli hyvin aikaisin ja oli tavattoman lämmin.
Tuossa tuokiossa olivat lumet sulaneet, purot lorisivat jo huhtikuussa
ja lehmät päästettiin laitumelle toukokuun puolivälissä.

Eräänä aamuna herään neljän ajoissa siihen että kuulen Martin tulevan
saapasjaloin alas huoneestaan ja niinkuin matkalle lähdössä kiireesti
kulkevan ulos. Kohottauduin nähdäkseni pihalle. Siellä on jalkeilla jo
koko talon väki. Martti nousee viivyttelemättä rattaille ja he ajavat
tallimiehen kanssa nopeasti pois. Onkohan joku sairastunut, ajattelin.
Isä ja muut miehet seisoivat vähän aikaa toimettomina, niinkuin puhuen
ja neuvotellen keskenään, sitten, tietämättä mitä tehdä, hajaantuivat
hitaasti mikä minnekin.

Minä aloin pukeutua, saadakseni pian tietää mitä oli tekeillä.
Pukeutuessani satuin katsahtamaan vastapäiseen ikkunaan ja -- mitä
ihmeitä! Maailma on muuttunut muotoaan. Ensin en voinut ymmärtää mikä
se oikeastaan teki kaiken niin toisellaiseksi, mutta sitten näin: Joki
on vähintään kaksi kertaa niin leveä kuin ennen! En sittenkään voinut
aavistaa mitään yhteyttä sen välillä mitä pihalla oli tapahtunut ja sen
mitä näin tällä puolella, ennenkun kuulin isältä: Martti oli lähtenyt
tiedustamaan joen tukkeumapaikkaa.

Hilja rakas -- se oli tulva.

Sekä isä että muu väki olivat koko päivän ikäänkuin häpeissään minun
edessäni. He ajattelivat, että nyt on nuorelle emännällekin paljastunut
tämän talon pahin vika ja kipein kohta. Ja he näyttivät sitten
liikuttavan kiitollisilta, kun en minä osoittanut mitään
mielenmasennusta.

Martti palasi vasta seuraavana aamuna ja sanoi ettei mitään voi tehdä
asian auttamiseksi. Silloin olivat jo parhaat jokivarren niittymme
veden alla.

Ja se nousi ja nousi.

-- Minne sinä menet, kysyin Martilta, joka oli taas ulos lähdössä.

-- Menenpähän katsomaan vieläkö se nytkin nousee.

Arvasin minne hän oli menossa, ja sanoin:

-- Pitäisi käydä sitä vehnämaatakin katsomassa. Mennäänkö?

-- No sinnehän minä olinkin menossa, mennään! -- sanoi hän iloisesti.

Menimme yhdessä.

Eipä varmaan ollut Marttikaan aavistanut, että vesi sentään oli jo
kohonnut niin korkealle.

Kauramaat olivat näkymättömissä ja ruismaastakin vain yläosa kohousi
loivan vetelänä rantana vedenpinnasta.

Voi Hilja, Hilja, miten raskaana se tulvavesi sentään lepää peltojen
päällä!

Vehnämaata emme vielä voineet nähdä metsän vuoksi, joka oli välillä.

Me kuljimme tuttua pellonviertä rinnakkain, kumpikin omalla puolellamme
tietä, ja minä ajattelin: "Olisipa tuo Martti nyt pieni, pieni niinkuin
sylilapsi, ottaisin hänet tuosta tieltä ja puristaisin rintaani vastaan
ja lämmittäisin ja lohduttelisin: älä huoli lapsukaiseni! mitä meille
voisi tapahtua, olethan omassa sylissäni, ei mitään, ei milloinkaan
mitään!" Mutta hän astui suurena ja rotevana miehekkään rauhallisesti
eteenpäin.

Nyt tulimme metsästä jälleen aukealle, ja vehnämaa oli edessämme.

Ojat täyttäen seisoi vesi leveinä yhdensuuntaisina juovina sarkain
välillä, ja useissa kohdin oli jo tunkeutunut saroillekin, sydäntä
särkevästi kuvastaen valkoisia pilvenhattaroita vihreän oraan seasta.
Vehnä ei kärsi ollenkaan veden alla seisomista.

Me pysähdyimme lasku-ojan sillakkeelle ja katselimme kauan joka
suunnalle.

Martti koetti olla reipas, ja sanoi:

-- No jos se ei tästä enää nouse, ei sitten hätää.

Hän kallistelihe ja kurkotteli nähdäkseen saranpäitä, ja niin
tehdessään toisteli: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Se oli vain lohdutukseksi minulle.

Loti-loti-loti -- pani vesi, altapäin lyöden sillakkeen lautoja
vastaan. Oli selvä, että se yhä teki nousemista. Ei Martti ainakaan
olisi saattanut olla huomaamatta, kuinka aivan lähellämme pitkä penger
lohkesi tiensyrjästä, jonka jälkeen kummallakin puolen olleet vedet
vuolaasti yhtyivät, pyöritellen mukana tuomaansa törkyä. Mutta Martti
vaan kyykistyi alas nähdäkseen vedenpintaa myöten kuinka korkealla
pellon yläosa vielä oli, -- ja taas: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Minä ajattelin: "Vaikka hän ei olekaan pieni kuin lapsukainen, puristan
hänet kuitenkin syliini ja kuiskaan hänelle: Älä sinä huoli,
poikaseni!"

Hetken epäröityäni ajattelin: "Joutavia! Olemmehan joskus telmineetkin,
miksi nyt en voisi näin tehdä."

Päätin tehdä. Odotin vain milloin hän nousee siitä tähtäilemästä.

Mutta hän ei noussut kohta. Minulla oli aikaa kysyä itseltäni: "Mitähän
Martti sanoo, kun otan häntä kaulasta?" Tämä ajatus oikeastaan aivan
itsestään läimähti mieleeni.

Ja kohta heräsi elävä tunto siitä, että Martti vastaa minulle vain
puristamalla voimakkaasti syliinsä ja me seisomme kauan, kauan niin.

Sydän sykki rajusti, ja tulva ja koko maailma meni turhaksi asiaksi sen
äärettömän autuuden rinnalla, minkä tunnekuva oli synnyttänyt. Aivan
niinkuin silloin aamuisella uintiretkelläni, josta olen sinulle joskus
kertonut. Erotus on vain siinä, että nyt oli sata kertaa vaikeampi
repäistä itseäni irti omasta itsestäni.

Samassa Martti nousi seisaalleen.

Mutta sillä välin oli minulle jo tullut selväksi, etten mitenkään saa
tehdä niin, en mitenkään. Ja niinpä raukesi koko autuuteni siihen, että
vain toiselta puolen tietä ja vähän epäonnistuneesti sanoin tuon
edeltäpäin päätetyn: älä sinä huoli, poikaseni.

Martti ei edes huomannut sanojani. Hän läksi menemään pitkin tietä
katsellakseen peltoa vielä sen kaskiahon kohdalta, joka oli vasemmalla
puolellamme. Minä seurasin hänen jäljessään, lotikoiden lätäkköisellä
tiellä.

Ensin tuntui kuin olisin puolet elämääni menettänyt luovuttuani
sellaisesta autuudesta. Tahdoin nousta kapinaan omaa itseäni vastaan.
Enkö enää saa lohduttaakaan, ajattelin. Enkö saa antaa ilmausta
rajattomalle rakkaudelleni! Pitääkö minun vain itkeä tätä tulvaa ja
olla lisäksi virittämättä hänenkään mieltänsä pois näistä aineellisista
suruista!

Vasta kaskiaholle asti päästyämme tunsin olevani jälleen täysin
rauhallinen ja saatoin kiinnittää mieltäni ulkokohtaisuuksiin.

Kaskiaho-kummulla on vain mustia kantoja ja valkeiksi palaneita
maakiviä, joten se ei ole mikään erittäin kaunis paikka, mutta meille
se on hyvin rakas. Sieltä näkyy melkein kaikki peltomme ja siellä me
usein oleskelemme. Mutta nyt näkyi vain vettä, vettä, vettä...

Oli aivan tyyni, mikään ei liikahtanut maalla eikä vedellä, ei myöskään
kuulunut mitään kevätlintujen viserrystä, sillä nekin poistuivat tulvan
alaisilta seuduilta. Vain ylhäältä sinivalkealta taivaanlaelta kuului
pohjoiseenpäin viiruilevan kurkiparven kaklatus.

Minua kummastutti ettei Martti ollenkaan ottanut huomioon tätä tuttua
ääntä ja katsahtanut ylös. Hän seisoi mietteissään vehnäpeltoon päin
kääntyneenä. Ja kuinka olimmekaan ennen ihailleet juuri näitä
kevätkurkien huutoja ja juuri tältä samalta karun alastomalta paikalta!

Minä aloin syrjästä tarkastella Marttia, seisoessani hänestä taaempana.
Onkohan hän, ajattelin, vihdoinkin huomannut, että vesi todella nousee
ja että kohta vehnäpeltokin on uppoova näkyvistämme? Mitä ihmeitä hän
noin tuimasti ajattelee? Hänen katseensa on pysähtynyt yhteen paikkaan.
Se ei ole mikään haaveilijan katse, vaan ennemmin niinkuin sen, joka
ajatuksiinsa vaipuneena kuvittelee olevansa saavuttamaisillaan
pakenevan vihollisensa surmatakseen hänet. Hän on kaukana tästä
paikasta, hän ei muista missä olemme, hän ei muista minuakaan...

Entäpä jos hän suree?!

En ollut vielä milloinkaan nähnyt Martin surevan. Nyt ajattelin: jospa
hän on juuri tuon näköinen jouduttuaan epätoivoon!

Ajatus, että Martti suri, _todella_ suri, oli minulle niin uusi ja niin
outo, että tunsin kovasti punastuvani. Vai punastuinko ehkä sitä, etten
itse puolestani ollut tullut suremisen päällekään, vaikka tässä oli
niin kauhea onnettomuus tulossa? Älä sinä Hilja kuitenkaan luule minua
kevytmieliseksi, minä en voi surra milloinkaan vain senvuoksi, että
minua ei jätä milloinkaan onnemme tunto. Niinkuin Marttikin, kun hänen
rakennuksensa paloi poroksi, sanoi: surisinko pölkkyjä, kun kuitenkaan
Jöije ei palanut. Silloin hän sanoi mitä minä nyt yhä vieläkin tunsin.

Mutta nyt luulin hänen sittenkin surevan.

Ja ikäänkuin puolustaakseni häntä omalta arvostelultani aloin
perinpohjaisemmin selvitellä itselleni mitä oli tapahtumassa. En
saattanut ajatella hänen surevan aineellista vahinkoa, se ei olisi
ollut ollenkaan hänen kaltaistansa. Mutta hän saattoi surra
hukkaanmenneitä kättensä töitä. Ja mieleeni tuli kohta tuttu kuva
varhaisemman kevään ajoilta: Martti katselee vasta orastunutta
kauraansa. Minä olen mukana ja minusta tuntuu että se on jo katsottu ja
nähty ja että voitaisiin mennä jo muita peltoja tarkastamaan. Mutta
Martti katselee ja katselee. Täytyy ymmärtää että hän on pellon itse
kyntänyt, hän on sen äestänyt, hän on kylvänyt, sinivihreä oras on
tulos tuosta kaikesta, niinkuin jos ompelee jotakin ja onnistuu ja
sitten ihailemistaan ihailee, kun saa valmiiksi. Nytkin hän tuossa taas
katselee, tukka niin marttimaisesti pyöristyy niskaa vastaan, katselee
ja katselee, mutta -- kaikki on veden alla.

Tämän ajatuksen vuoksi minun tuli yhtäkkiä niin armottoman sääli
Marttia, etten mitenkään voinut estää veden kihoamasta silmiini, ja
sitä hän ei olisi suinkaan saanut huomata. Käännyin poispäin
karistaakseni ajoissa kyyneleet pois. Silloin kuulen takaani Martin
hämmästyneen huudon:

- Jöije!

Hän oli huomannut.

Hän pyörsi minut voimakkaasti puoleensa ja katsoi silmiini nähdäkseen
olinko todella itkenyt.

-- Mutta Jöije kulta, itketkö sinä!

Lieneekö hän ensikerran nähnyt kyyneleitä silmissäni, mutta hänen
hämmästyksensä oli todellakin suuri. Luullen minun itkevän tulvan
meille tuottaman vahingon vuoksi hän alkoi hellimmillä sanoilla
lohdutella minua, pidellen milloin käsistäni, milloin painaen päätäni
rintaansa vastaan. Hän selitti käyneensä patoumapaikalla, jota he tähän
asti turhaan olivat koettaneet syventää tulvien välttämiseksi. Mutta
vasta nyt, tällä kaskiaholla, juuri äsken tuossa seistessänsä, oli
hänelle selvinnyt mitä tuolle kapeaväyläiselle koskelle oli tehtävä. Ja
minua ilahuttaakseen hän lyöttäysi leikkisäksi ja nosti minut
käsivarsilleen kuin minkäkin pienen tytön ja kanniskeli paikasta
toiseen, ylenpalttisessa innostuksessa hokien: minä puhkaisen koskelle
uuden väylän, Jöije! uuden väylän minä sille puhkaisen! Ja eikös
jyvälaariin jäänyt vielä joku vehnäsäkki siemeniksi, mitä? Jäikös,
Jöije? Eikös jäänyt, kulta Jöije, sano!

Voi Hilja rakas, riemuissani siitä ettei hän ollutkaan surrut minä
aloin suudella hänen silmiään, ohimoitaan, suutansa...

Onnellinen on elämämme aina ollut, mutta joskus kohoaa onnemme
ylimpäänsä niinkuin kuohuva vaahto laineiden harjalle. Ja voitko sinä
sanoa minulle, miksi se aina tapahtuu juuri silloin kun meitä kohtaa
muka joku "onnettomuus", tulipalo, tulva... Voitko sanoa?

Jöije ei kuitenkaan odottanut minun vastaavan. Hän kyseli näin vain
omissa ajatuksissaan, itseltään. Sitten katsahti minuun ja sanoi:

-- No, ystäväni, nyt olet kuullut kolmannenkin lapsemme historian.

Ja rupesi hiljaa itkemään.

Minä koetin turhaan ymmärtää tämän itkun syytä. Lopulta en malttanut
olla paheksuen kysymättä, että ei suinkaan hän vain nytkin taas ole
ruvennut ajattelemaan olleensa muka syyllinen?

Jöije sanoi:

-- En. Emme olleet kumpikaan. Onnestahan minä itken.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Onnelliset - Kotiopettajatar onnellisten perheessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.