Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Spartacus - Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Spartacus - Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SPARTACUS.

Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi


Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



WSOY, Porvoo, 1914.



HENKILÖT:

 SPARTACUS  |
 CRIXUS     |
 ENOMANUS   |
 KARMIDES   |  Gladiaattoreja.
 GRATUS     |
 KRATINOS   |
 ARATUS     |

 ARTARIK  |
 GARIZO   |
 AGILO    |  Orjia.
 KHAKU    |
 ALTHIOS  |
 RODULF   |

 LICINIUS   |
 CRASSUS    |
 TRASEAS    |  Ylimyksiä.
 VERUS      |
 ANICIUS    |
 MARCELLUS  |

 FULVIUS, runoilija.
 LICINIA, Liciniuksen tytär.
 POMPONIA, ylimysnainen.
 HILDEGARD, Agilon sisar.
 VANHA NAISORJA.
 ORJAVOUTI.
 VANHA ORJA, juomanlaskija.
 NUORI ORJA, hänen poikansa.
 VAKOOJA.
 KAKSI PAINIJAA.
 Gladiaattoreja. Orjia. Ylimyksiä. Ylimysnaisia.
 Tanssijattaria. Sotilaita.

Tapahtuu v. 73-70 e.Kr.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS: Miekkailukoulu Liciniuksen talossa Capuan
lähistöllä.

TOINEN NÄYTÖS: Orjaluola samassa paikassa.

KOLMAS NÄYTÖS: Sama paikka.

NELJÄS NÄYTÖS: Marcelluksen huvila Capuan ja Rooman välillä.

VIIDES NÄYTÖS: Taistelutanner Lucaniassa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


Laaja eteinen miekkailukoulussa. Kummallakin puolen suuret ovet, ja
miltei koko peräseinän peittää raskas, kahtia jakautuva esirippu,
jonka aukeamasta päästään miekkailuhuoneeseen.

On ilta. Päivän rasittavat harjoitukset ovat päättyneet ja
gladiaattorit, jotka huomenna astuvat areenalle kuolemaan, viettävät
viimeistä iltaansa. He ovat muuten alastomia, paitsi vyötäiset ovat
peitetyt.

Eteisen seinämällä istuu Spartacus, tutkien erästä pergamenttikääröä.
Hänen vartalonsa on pitkä, jäntevä ja notkea, liikkeensä varmat
ja sulavat. Hänen kasvonsa ovat kauniit -- vain suun ympärillä
on kivikova piirre ja silmissä jäätävä kiilto, joka on syntynyt
alituisesta elämällä ja kuolemalla leikkimisestä. Kun hän puhuu,
ovat hänen sanansa lyhyet, ja vaikka hän yleensä puhuu omituisen
hillitysti -- aivankuin tahtoisi siten peittää sisässään hehkuvan
tulen -- niin vaikuttavat hänen sanansa, hänen äänensä synkkä
sointu tavattoman voimakkaasti. -- Nyt hän näyttää miettivältä,
tunteelliselta ja kauniilta, kun hän toisinaan nostaa katseensa ja
tuijottaa ajatuksissaan eteensä.

Muut gladiaattorit seisoskelevat ryhmissä katsellen, miten Karmides,
eräs tavattoman kaunis, nuori gladiaattori, miekkailee erään toisen
nuoren gladiaattorin kanssa. Taisteilijoiden sorjat, öljytyt
ruumiit välkähtelevät kuin kiillotettu pronssi ja toisinaan kun he
silmänräpäyksen ovat aivan liikkumattomina, näyttävät he ihanilta
kuvapatsailta. Miekkailun kestäessä kuuluu katselijoiden joukosta
muutamia varoitus- ja kehoitushuutoja.

ÄÄNIÄ.
-- Varo, Karmides!
-- Nyt hyökkää!

Hetken miekkailtuaan iskee Karmides miekan vastustajansa kädestä.
Lopettavat taistelun.

HUUTOJA.
-- Hyvä, Karmides!
-- Sepä kävi nopeasti!
-- Sinä tulet vaaralliseksi...

GRATUS (eräs vanhanpuoleinen, kookas traakialainen gladiaattori,
taputtaen hävinnyttä olalle.) Miten luulet kestäväsi huomenna,
poikani?

KRATINOS (huolettomasti.)
Samantekevä!

ÄÄNIÄ.
-- Vai niin! Aijotko huomennakin luopua miekastasi?
-- Jos sen teet, niin luulen, että olosi areenalla käy hieman kuumaksi!

Naurua.

KARMIDES (kuin itsekseen.)
Huomenna siis alkavat näytökset...

ENOMANUS.
Entä sitten?

KARMIDES.
Eipä erikoista. Olisi vain hauska tietää, ketkä meistä huomen illalla
tähän aikaan elävät.

ENOMANUS.
Mitä sinä siitä huolit! Minä muuten arvelen, että ne, jotka eivät
areenalle kaadu, ne elävät!

Naurua.

GRATUS.
No, kuolema ei ole niinkään paha. Tämä elämä ei ole sen parempi.

KARMIDES.
Niin, niin... Kuolema areenalla ei olekaan mitään... Mutta ajatelkaa
Kleomenesta... -- (Viitaten miekkailuhuoneeseen.) -- Tuolla istuu hän
kytkettynä ja odottaa milloin Licinius lähettää noutamaan hänet
ristinpuuhun...

ARATUS.
Oma syynsä! Miksi hän kieltäytyi lähtemästä areenalle... Mokoma
pelkuri!

KARMIDES.
Sinä itse pelkuri olet eikä Kleomenes! Hän vain ei tahtonut enää
taistella veljiänsä vastaan.

ARATUS (pilkallisesti.)
Veljiänsä vastaan! Pitäköön kukin huolta itsestään! Ja minkätähden
loukkasi hän Liciniusta? Piti hänen tietää, että siitä menettää
henkensä...

CRIXUS (kookas, kiihkeännäköinen gladiaattori.)
Ei! Tämä menee jo liian pitkälle! Te näette, miten yhdestä turhasta
sanasta saattaa milloin tahansa joutua ristille kuten Kleomenes nyt
joutuu... Meidän pitäisi sittenkin tehdä jotakin ... ryhtyä johonkin...

GRATUS.
Mihin?

CRIXUS (kiihkeästi.)
Kapinaan!

ARATUS.
Kapinaan! Miksi? Eikö sinun ole hyvä olla? Eiväthän gladiaattorit ole
sentään orjia. Katsokaa esimerkiksi Spartacusta. Moni ylhäinen
roomalaisnainen olisi iloinen, kun saisi suudella hänen tunicansa
lievettä! Ja jos viime näytäntöjen jälkeen olisi kysytty kansalta,
kumpi on suurempi, Spartacus vai Gnejus Pompejus, niin varmasti olisi
kansan tuomio langennut Spartacuksen eduksi! Sellaiseen asemaan voi
kohota vain gladiaattori!

KARMIDES (tulistuen.)
Luuletko sinä nauta pääseväsi milloinkaan Spartacuksen veroiseksi,
vaikka viime näytöksestä pelastuitkin elävänä! Kautta Zeuksen! Minä
toivon sinun huomenna joutuvan hänen kanssaan vastatusten, että saat
maistaa, miltä tuntuu, kun kylmä teräs menee lävitsesi! -- Sanoit,
ettemme ole orjia, mutta _orjia_ me juuri olemme. Vai oletko sinä muka
vapaa?

Naurua.

CRIXUS (yleenkatseellisesti.)
Älä viitsi puhua hänelle, Karmides! Hänen paksuun kalloonsa ei mahdu
mikään. Aasi, joka jokaisena aamuna kantaa raskaan kuormansa
Campaniasta Capuan foorumille ja palkakseen saa ruoskaa, on paljon
viisaampi kuin hän! -- (Nauraa.) -- Mutta varo huomenna...

ARATUS (uhkaavasti.)
Älkää röyhkeilkö! Minä voin näyttää teille...

HUUTOJA.
-- Mitä sitten!
-- Jos huomenna joudut vastaani, niin...
-- Huomenna kuolet!

ENOMANUS.
_Ruoskaa_ hän tarvitsee eikä miekkaa!

CRIXUS.
Sinäkö uhkailet? Raukka!

KARMIDES
Kerberus sinut syököön!

ARATUS (raivoisalla ilkeydellä.)
Älkää huutako, sanon minä! Älä röyhkeile, Crixus... -- Hiljaa. -- Mitä
seuraa, Liciniukselle...?

SPARTACUS (nousee hitaasti ja tuijottaen jääkylmin, läpitunkevin
katsein Aratukseen sanoo hiljaa, kolealla, onnettomuutta ennustavalla
äänellä.)
Siitä seuraa, että sinut heti sen jälkeen kannetaan kuopille...
Ymmärrätkö...?

ARATUS (sammaltaen pelästyneenä.)
Enhän minä... En minä ole aikonutkaan ... en mitenkään...

KARMIDES.
Niin... Minä neuvon, että olet ääneti...

CRIXUS.
Tuollaisille minä en puhu, mutta teille, jotka ymmärrätte, teiltä minä
kysyn: eikö olisi jotain tehtävä? Meidän olomme on pahempi kuin
tavallisten orjien. Kuin teuraseläimet pakotetaan meidät areenalle...
Meillä on aina kuolema silmien edessä...

KARMIDES.
Kapinaan on noustava!

GRATUS (katkerasti.)
Sinun puheesi on totta, Crixus. Mutta mitä hyödyttäisi kapina? Minä
olen varma siitä, että legioonat paikalla piirittäisivät meidät ja
silloin saisimme kauniisti lähteä ristiinnaulittaviksi!

ÄÄNIÄ
-- Se on totta!
-- On se niinkin!

CRIXUS
Minä tarkoitan, että gladiaattorit kaikissa kouluissa yht'aikaa
tekisivät kapinan ja ryntäisivät vapauteen...

ÄÄNIÄ.
-- Aivan niin!
-- Siihen annan ääneni!

CRIXUS
Gratus, sinä sanoit, että joudumme ristille, jos yritämme taistella
vapautemme puolesta. Mutta sano minulle, sanokaa minulle: _minkävuoksi_
te huomenna menette kuolemaan?

GRATUS (hämillään.)
Sitä en tullut ajatelleeksi...

CRIXUS (katkerasti ja kiihottavasti.)
Siinäpä se! --- Te olette nyt eläviä, nuoria ja voimakkaita. Mutta
huomen illalla tähän aikaan makaa suurin osa teistä elottomina,
silvottuina... Teidän verenne on vuotanut kuiviin areenan hiekkaan ja
teidät paiskataan likaisiin kuoppiin kuin koirat! Ja minä sanon
minkätähden. -- (Painavasti) -- Herrojenne huviksi.

ÄÄNIÄ (katkeria, synkkiä.)
-- Se on totta!
-- Tuota en ole ajatellut!
-- Se on liiankin totta!

CRIXUS.
Gratus pelottaa meitä ristinpuulla. Mutta kun meidän kaikissa
tapauksissa täytyy pian kuolla, niin sanokaa: onko teistä mieluisampaa
kuolla ylimysten huvittamiseksi kuin taistelussa oman vapautenne
puolesta?

ENOMANUS (kuin havahtuen.)
Kautta jumalien! Sinä puhut totta, Crixus!

CRIXUS.
Ja huomatkaa, että me voimme myöskin voittaa ja päästä tästä kirotusta
orjuudesta.

KARMIDES.
Spartacus, mitä sinä ajattelet?

SPARTACUS (synkästi.)
Minä en ajattele mitään...

KARMIDES (moittivasti.)
Kuinka sinä voit sanoa noin? Jospa vain tahtoisit, niin voisit
paljonkin...

GRATUS
Sanoppa poikani, mitä hyödyttää sinua tuo sotakertomusten lukeminen?

CRIXUS (purevasti.)
Antakaa hänen olla rauhassa! Mitä hän välittää meidän pyrkimyksistämme!
Hänhän säännöllisesti voittaa; jo kolmen vuoden ajan on hän pelastunut
jokaisesta näytöksestä... Ja siinä tuo nauta puhui totta, kun huomautti
Spartacuksen tavattomasta kansansuosiosta. Ja sitten ne naiset! Ne
hänet pilaavat! Rooman kauneimmat naisethan suorastaan kilpailevat
hänen suosiostaan... Tiedättekö jo mikä seikkailu hänellä oli kolme
päivää sitten isäntämme tyttären, Licinian kanssa...? -- (Nauraa) -- No
niin... Mitä välittäisi hän silloin vapaudesta!

SPARTACUS (syöksähtäen kiivaasti seisaalleen.)
Mitä sinä puhut?! -- (Istuutuu) -- No, samantekevä...

GRATUS (moittivasti.)
No no, Crixus!

KARMIDES.
Sinä tuomitset väärin Spartacusta -- tapasi mukaan!

ENOMANUS (harmistuen.)
Miksi hän sitten on tuollainen! Hänhän on paras meistä kaikista ja hän
vain lukee, lukee ja haaveilee kotimaansa metsistä, vuorista ja...

CRIXUS (keskeyttäen.)
Rooman naisista!

Naurua.

KRATINOS.
Karmides! Tule miekkailuhuoneeseen koettamaan vielä kerran minun
kanssani! Täällä eteisessä en osaa miekkailla...

ÄÄNIÄ.
-- Se onkin hyödyllisempää kuin kapinasta puhuminen.
-- Ei ole!
-- Älä valehtele!

KARMIDES.
Minä tulen.

CRIXUS (mennessään.)
Tulkaa miekkailuhuoneeseen keskustelemaan. Siellä olemme rauhassa.
Meidän täytyy...

Poistuvat.

SPARTACUS (hetken kuluttua, katkerasti hymähtäen.)
Itseäni minä siis vain ajattelenkin! -- (Istuu pää käsien varassa
tuijottaen eteensä.)

Miekkailuhuoneesta kuuluu aseiden kalsketta, naurua ja

HUUTOJA.
-- Pidä nyt puoliasi!
-- Älä hellitä miekastasi!

Naurua. Hetken kuluttua

-- Karmideksen voitto!
-- Sinut kuopataan huomenna, Kratinos!

KARMIDES (miekkailuhuoneesta.)
Spartacus!

SPARTACUS.
No mitä? Mitä tahdot?

KARMIDES.
Tule taas näyttämään sitä keksimääsi pistoa!

SPARTACUS.
Minä tulen!

Lähtee haluttomasti miekkailuhuoneeseen. Hetken kuluttua hiipii sisään
neljä nuorta ylimysnaista, etunenässä Licinia, tavattoman kaunis
roomalaistyttö. Hän on hyvin nuori ja hänen ihanissa kasvoissaan ja
sointuvassa, miltei lapsellisessa äänessään kuvastuu vielä hyvyys ja
avomielisyys.

LICINIA (kuiskaten.)
Hiljaa ... hiljaa!

Lähenevät esirippua.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Licinia, näytä hänet minulle...

Raottavat esirippua.

LICINIA (ihastuneena.)
Katso, tuolla hän on ... hän miekkailee paraillaan...

IHASTUNEITA ÄÄNIÄ.
-- Ah!
-- Katsokaa, kuinka notkea hän on!
-- Kas, miten hänen miekkansa välähti kuin salama!

TOINEN TYTTÖ
Kuka on tuo nuori, kaunis, joka miekkailee hänen kanssaan?

LICINIA.
Hän on Karmides, kreikkalaisen ylimyksen poika.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Mistä onkaan Spartacus?

LICINIA.
Hän on hyvin kaukaa -- jostakin Traakiasta ... päällikön poika...

KOLMAS TYTTÖ.
Entä tuo vaalea, joka keskustelee tuolla toisten kanssa ... joka nyt
juuri viittailee!

LICINIA.
Crixus ... kelttiläinen, kaukaa pohjoisesta...

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Spartacus! Hän on sentään kaikkein uljain!
-- Licinia! Kerrohan nyt miten hän sinut pelasti...

ÄÄNIÄ.
-- Niin, kerro!
-- Kerro, kerro!

LICINIA.
Pääasianhan te jo tiedätte.

KOLMAS TYTTÖ.
Minä en tiedä...

LICINIA.
Niin, siitä on nyt kolme päivää! Minä olin ulkona ja tulin
Quinetianuksen kulmassa, kun roskajoukko hyökkäsi saattajiani vastaan;
useita orjia lyötiin kuoliaiksi, ja ajatelkaa: silloin tuli suuri,
naamioitu mies, sieppasi minut kantotuolista...

TYTÖT.
-- Kauheata!
-- Kauheata!

LICINIA (ihastuneena.)

Mutta sitten tuli Spartacus! Oi, jospa te olisitte nähneet! Hän oli
aivankuin ilmielävä Mars!
Hänen miekkansa välähteli niin nopeasti, että silmä tuskin eroitti, ja
hyökkääjät kaatuivat kuin korret! Ja ennenkuin minä tuskin käsitin mitä
oli tapahtunut, lepäsin hänen sylissään...

TYTÖT.
-- Ah!
-- Eikö hän...
-- Entä sitten?

LICINIA.
Sitten hän kysyi asuntoani, ja kun hän kuuli isäni nimen, synkistyi
hänen muotonsa -- hän ei tuntenut minua. -- Sitten hän aivan
äänettömänä kantoi minut portille asti.

ENSIMÄINEN TYTTÖ.
Eikö hän mitään muuta puhunut?

LICINIA (muistonsa valtaamana.)
Ei mitään ... hän katsoi vain minua...

TOINEN TYTTÖ (kuiskaten.)
Eikö hän edes suudellut...

LICINIA.
Ole vaiti! -- Mutta te ette voi aavistaa, miten voimakas hän on! --
(Kuiskaten.) -- Tiedättekö, minun rintani on vieläkin kipeä -- hän
puristi minua niin lujasti! Mutta sittenkin tahtoisin vieläkin tuntea
hänen jäntevät käsivartensa syleilevän itseäni...

TYTÖT.
-- Tietysti!
-- Sehän olisi hupaista!
-- Oi, jospa minäkin...

Miekkailusalista kuuluu taas aseiden kalsketta ja melua.

LICINIA (katsoen esiripun aukeamasta.)
Katsokaa! Nyt hän taas miekkailee! Katsokaa!

Kun tytöt ovat hetken katsoneet, kirkasee eräs tytöistä, peittäen
kasvonsa, ja miekkailuhuoneesta kuuluu

HUUDAHDUKSIA.
-- Se oli mestarillinen isku!
-- Sitä ei voi tehdä muut kuin Spartacus!
-- Kuka kirkasi?

Esirippu avautuu ja eteiseen astuu Spartacus, jääden hämmästyneenä ja
sanattomana tuijottamaan Liciniaan. Muut tytöt juoksevat huudahtaen
pois.

LICINIA (sopertaen hämmästyneenä.)
Tulin katsomaan tänne ja kiittämään sinua... Tunnetko minut...?

SPARTACUS.
Tunnen. Tiedän nimesikin: Sinä olet Licinia, Liciniuksen tytär.

LICINIA (ilostuen ja hämillään.)
Niinkö ... sepä hyvä, että tiedät... Niin ... minä tahdon kiittää
sinua... -- (Ojentaa kätensä Spartacukselle.) -- Ja sitten tulin
kysymään, onko totta, että sinä huomenna joudut taistelemaan jonkun
gallialaisen jättiläisen kanssa?

SPARTACUS.
On...

LICINIA
Onko hän väkevä?

SPARTACUS.
Hän on väkevä -- ja suuri. -- Tahdotko nähdä hänet? -- (Menee esiripun
luokse.) -- Tule tänne! Katso, hän seisoo tuolla telineiden vieressä.

LICINIA (voimatta salata hämmästystään ja levottomuuttaan.)
Ah! Hän on hirveän suuri -- hän on todellakin jättiläinen... Etkö ...
etkö voisi taistella jonkun toisen kanssa?

SPARTACUS.
En minä ole kilpaleikkien toimeenpanija. Sinun isäsihän on määrännyt
minut taistelemaan gallialaisen kanssa!

LICINIA
Mutta sehän on kauheata... Jos minä puhuisin isälleni...

SPARTACUS.
Minkätähden?

LICINIA (hämmentyen.)
Niin ... minä vain ajattelin... Kas, missä sinä olet saanut tuon arven
rintaasi? -- (Koskettaa sitä sormellaan.)

SPARTACUS.
Sen löivät roomalaiset, kun vielä olin poika...

LICINIA (lapsellisesti.)
Miten jäntevät ovat sinun käsivartesi. -- (Levottomana.) -- Mutta sano
minulle, Spartacus: voitatko sinä hänet ... tuon gallialaisen...

SPARTACUS (alakuloisesti.)
Mitä välittäisit sinä siitä?

LICINIA (punastuu ja katsoo äänettömänä alas.)

SPARTACUS (varmasti.)
Jos sen tahdot tietää, Licinia, niin minä voitan hänet.

LICINIA.
Voitatko? Onko se mahdollista?

SPARTACUS.
Se on varma.

LICINIA (katsoo Spartacukseen äänettömällä ihailulla.)

Äänettömyys.

LICINIA (hiljaa.)
Se on väärin, että sinä olet täällä. On sääli, että...

SPARTACUS (synkästi.)
Missä minä olisin ... minähän olen gladiaattori ... orja!

LICINIA
Mitä sinä puhut... Sinä voisit olla vaikka imperaattori...

SPARTACUS (hätkähtää.)
Pilkkaatko sinä?

LICINIA.
En minä pilkkaa...

SPARTACUS (synkästi.)
Ja olisinko sen onnellisempi?

LICINIA (hellästi ja merkitsevästi.)
Nyt sanoit väärin, Spartacus... Kaikkihan on imperaattorin käsissä...

SPARTACUS (säpsähtäen.)
Kaikki ... mitä, mitä sinä sanot...? -- (Tuijottaa tulisin katsein
Liciniaa silmiin.) -- Licinia ... _kaikkiko?_

LICINIA (punastuu, epäröi; nostaa vihdoin päänsä, sanoen hiljaa ja
painokkaasti.)
Kaikki!

(Juoksee ulos.)

SPARTACUS (aikoo syöstä hänen jälkeensä, mutta jääkin seisomaan
tarttuen päähänsä.)
Kaikki ... siis hänkin... Oi jumalat!

(Silloin ryntäävät gladiaattorit esiripun takaa ja eteisen täyttävät
iloiset ja ivalliset)

HUUDOT.
-- Siinä oli taas yksi!
-- Sinä olet onnen poika! Hän oli isäntämme tytär.
-- Mitä hän puhui sinulle?

CRIXUS (ivallisesti.)
Siinä oli Spartacuksen vapaus!

Naurua.

Samassa tulee sisään orjavouti muutamien sotilaitten seurassa ja menee
miekkailuhuoneeseen. Sieltä kuuluu kahleiden kalinaa ja hetken kuluttua
palaavat he kulettaen keskellään nuorta, kahlehdittua gladiaattoria.

KARMIDES (kuiskaten tukehtuneella äänellä.)
Kleomenes...

ORJAVOUTI (pysähtyy, luoden ympärilleen vaanivan katseen; poistuu.)

KARMIDES.
Siinä vietiin Kleomenes...

CRIXUS (tukahutetulla raivolla.)
Sanokaa, olemmeko me ihmisiä vai teuraita...?

KRATINOS.
Annammeko me viedä hänet noin...?

GRATUS.
Kleomenes parka...

CRIXUS.
Niin, Spartacus! Samaan aikaan kun sinä kuhertelet ylimysnaisten
kanssa, viedään sinun veljiäsi ristille...

HUUTOJA.
-- Niin se on!
-- Totta puhut, Crixus!
-- Spartacus ei enää välitä ystävistään...

SPARTACUS (joka on kaiken aikaa seisonut kuin huumaantuneena.)
Lakatkaa! Hänet voidaan vielä pelastaa!

KARMIDES.
Mutta hänethän naulataan nyt heti ristille...

SPARTACUS (aivankuin vapautuen.)
Niin! Mutta ensi yönä voidaan hänet ottaa _alas ristiltä!_ Kleomenes
kyllä kestää... Veljet! Kuulkaa minua! _Minä en enää mene areenalle._

HÄMMÄSTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
-- Mitä sinä sanot?
-- Onko se totta?

SPARTACUS.
Kuulkaa minua! Te olette sanoneet minua haaveksijaksi, ja ehkä siinä on
perääkin. Sinä Crixus sanoit, että minä en välitä vapaudesta -- mutta
sinä olet ollut väärässä. Tiedä, että minäkin olen ollut vapaa ...
vapaa kuin tuuli, joka humisten kiitää yli vuorien ja merien... Kuinka
voisin sen unohtaa! Se, joka kerran on ollut vapaa, ei enää koskaan voi
olla vapautta kaipaamatta! Ja minä olen kauan ajatellut, miten
pääsisimme täältä...

ÄÄNIÄ.
-- Todellakin!
-- Minä en ymmärrä...

GRATUS.
Enkö minä ole sitä sanonut!

CRIXUS.
Minä iloitsen, että sinä puhut noin! Mekin äsken suunnittelimme...

SPARTACUS (kiihkeästi.)
Mitä te suunnittelitte? Sanokaa!

CRIXUS.
Niin, me vain ajattelimme, että pitäisi saada kaikki gladiaattorit
salaiseen liittoon ja sitten yhdessä tekisimme kapinan...

SPARTACUS.
Se ei kelpaa! Kuulkaa mitä minä olen ajatellut.

ÄÄNIÄ.
-- Kerro, kerro!

SPARTACUS.
Minun mielestäni eivät gladiaattorit yksinään mitään voi -- meitä on
kyllä paljon, mutta legioonat ovat lukuisammat. -- (Innostuen.) --
Mutta ajatelkaa, että Roomassa on satojatuhansia orjia! Jokainen
huvila, jok'ainoa maatalo, jok'ainoa ergastulum on täynnä orjia. Heitä
on suunnattoman paljon -- heidän lukunsa on kuin hiekkajyväin meren
rannalla... Ja näiden orjien elämä on pahempi kuolemaa ... heidän
epätoivonsa on pelottava, heidän vihansa hirvittävä -- he odottavat
vain tilaisuutta, merkkiä, ryhtyäkseen taisteluun. Ja _me_ annamme tuon
merkin, me gladiaattorit sytytämme tuon palon, joka on polttava poroksi
Rooman!

Hänet keskeyttävät innostuneet, kiihkeät

HUUDOT.
-- Oi, Spartacus!
-- Se olisi suurenmoista!

SPARTACUS.
Kuulkaa minua! Meidän täytyy sovitulla ajalla rynnätä täältä, ja kun me
kerran täältä pääsemme, samoamme me eteenpäin, aukaisemme kaikkien
orjavankiloiden ovet ja hankimme aseita. Meidän joukkomme tulee
kasvamaan kuin laviini ... se paisuu kuin lumivyöry Alpeilla! Me
järjestämme tuon suunnattoman joukon taistelukykyiseksi, pelottavaksi
armeijaksi -- ja maan äärestä ääreen vyöryy silloin koston ja
vapautuksen huuto, maan äärestä ääreen leimahtaa silloin taistelun
liekki, joka panee tyrannit kauhusta kalpenemaan! Ja ne, jotka
asettuvat tiellemme, ne murskaantuvat kuin korret sotavaunujen alle!...

KARMIDES (peittää kasvonsa käsillään, nyyhkyttäen.)
Spartacus, Spartacus... Me pääsemme vielä vapaiksi ... minäkin pääsen
vielä kotiin...

Miltei jokaisen valtaa omituinen, sanaton liikutus.

SPARTACUS.
Sinä itket Karmides! Sinä olet vielä niin nuori... Mutta älä tee sitä
enää: meidän on nyt purtava hammasta ja toimittava!

ENOMANUS (ihastuneena.)
Tuota olen minä kauan sinulta odottanut!

CRIXUS.
Tuo ei ole entinen Spartacus!

GRATUS.
Päinvastoin! Nyt hän vasta on näyttänyt mikä hän on!

KRATINOS.
Mutta missä on Aratus?

Juoksee miekkailuhuoneeseen.

ENOMANUS.
Poissa...!

CRIXUS.
Kuolema hänelle!

KRATINOS (palaa.)
Paennut! Hän ei ole täällä...

KARMIDES.
Haades nielköön hänet!

Kuuluu uhkaavaa hammasten kiristystä.

SPARTACUS.
Siinä tapauksessa hän on mennyt Liciniuksen luokse -- eikä meillä ole
enää paljon aikaa... Meidän täytyy nopeasti keskustella, suunnitella,
päättää... Minä tiedän, mistä saamme aseita...

KRATINOS.
Hiljaa! Licinius tulee!

Syntyy hiljaisuus, ja loistavassa puvussa astuu sisään roomalainen
ylimys Licinius. Hänen vartalonsa on kookas, kasvonsa ylpeät ja äänensä
röyhkeä ja käskevä, kuten ainakin sen, jota ei vielä koskaan ole
uskallettu olla tottelematta.

LICINIUS (silmäten epäluuloisesti ympärilleen.)
Miksi ette ole makuulla? Huomenna on taistelu ja teidän pitää olla
virkeitä. Mistä te keskustelitte?

Äänettömyys.

LICINIUS (huutaa uhkaavasti.)
Mistä te keskustelitte? Vastatkaa!

Gladiaattorit tuijottavat äänettöminä ja uhkaavina.

LICINIUS
Mitä te tuijotatte? Vastatkaa! -- (Miltei sähisten.) -- Tahdotteko
ristille?

Takaa kohoaa muutamia suonikkaita, nyrkkiin puristettuja käsiä ja
kuuluu muutamia uhkaavia

HUUTOJA.
-- Missä on Kleomenes?!
-- Odota!

SPARTACUS (orjille hiljaa, kiihkeästi.)
Vaiti!

LICINIUS
Vihdoinkin tulit ilmi! Sinäkö täällä siis kiihoitat? Sinäkö täällä
käsket?

SPARTACUS (astuu askeleen häntä kohti sanoen lujasti.)
Minä!

LICINIUS
Hyvä, hyvä! Oikein hyvä! -- (Huutaa voitonriemuisesti.) -- Tänne
legioonat!

SPARTACUS.
Aseihin!

Alkaa kuulua sotilaiden astunnan jymy.

Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS.


Synkkä pimeys.

Tuossa pimeydessä on kuitenkin, vaikka silmä ei erota, suuri,
maanalainen ergastulum -- roomalainen orjaluola. Vuorenraskaana painaa
matala holvikatto, ja rosoisista kiviseinistä tihkuu alinomaa vettä --
niinkuin hikoilisi sanomattomassa tuskassa joku suuri, liikkumattomaksi
kahlehdittu, musta hirviö. Akkunattomana, pimeänä ja ummehtuneena
muistuttaa luola suunnatonta, unohdettua hautaa.

Mutta siellä on sittenkin eloa. Lattialla, likaisilla oljilla makaa
noin kahdeksankymmentä orjaa, sekaisin eri kansallisuuksista ja
roduista. Siinä on joitakin hienopiirteisiä kreikkalaisia ja
traakialaisia, vaaleita, kookkaita germaaneja ja gallialaisia, synkkiä
karthagolaisia, mustia numidialaisia, libyalaisia ja muita Afrikan
kansojen edustajia. Ja vain heidän nääntynyt, läähättävä hengityksensä
kuuluu pimeästä --- niinkuin kadotettujen, unhotettujen sielujen
huokaukset ikuisesta pimeydestä.

Niin erilaisia kuin nämä ihmiset ovatkin, on heissä kaikissa kuitenkin
jotain samanlaista: he ovat rääsyisiä, likaisia, kalpeita ja
toivottomia. Jotkut näyttävät siltä kuin olisi heidät kaivettu
haudoista --- niin laihoja he ovat. Toisten kasvoista taas näkyy,
etteivät he aina ole olleet orjia, ovat ehkä olleet urhoollisia
sotilaita, kenties päälliköitä, mutta täällä ovat he vain orjia -- ja
se on painanut kaikkien kasvoille tuon hirveän toivottomuuden leiman,
joka tekee heidät julman ja peloittavan näköisiksi. Heidän puheensa on
milloin tylsää ja välinpitämätöntä, milloin raivokasta, ja toisinaan
tuntuu siltä, kuin puhuisivat kuolleet. Useiden liikkeissä on jotain
kamalan hillittyä ja uhkaavaa -- joka muistuttaa vahvoihin
rautahäkkeihin suljettuja petoja... Perällä on mahtava rautaovi, joka
johtaa kidutushuoneeseen, ja oikealla olevasta oviaukosta päästään
naisorjain komeroon.

Yht'äkkiä kuuluu pimeydestä nuoren tytön kuiskaava, rukoileva ääni

TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! Mitä ... mitä tahdot?

MIEHEN ÄÄNI (kiihkeä, sähisevä.)
Mitäkö tahdon? Sinut minä tahdon! Nyt sen tiedät!

TYTÖN ÄÄNI
Päästä minut! -- (Huutaa.) -- Agilo! Garizo! Auttakaa!

ERÄS ÄÄNI (väsyneesti.)
Mikä melu? Eikö saa edes nukkua...

GARIZO (äreästi.)
Mitä se on? Kuka huutaa minua? -- (Sytyttää soihdun.)

Kun valo välähtää, näkyy miten orjat makaavat suut auki, nääntyneinä.
Jotkut ovat heränneet melusta ja katsovat pelästyneinä ympärilleen,
mutta muutamat istuvat seinustalla polviinsa nojaten, tuijottaen
tylsästi ja elottomasti yhteen paikkaan kuni mielipuolet.

GARIZO (läheten komeron ovea.)
Laske irti! Heti!

KHAKU (sisältä.)
En laske! Tahdon hänet!

GARIZO (kiihtyen.)
Se, mitä sanot, ei tule tapahtumaan, sillä _minä_ tahdon hänet! Tyttö
kuuluu heimooni -- ja muutenkin otan hänet!

KHAKU (tulee ulos ja syöksyy Garizoa kohti.)
Haa! Sinä koira! Mikä etuoikeus sinulla on olevinaan? Sanon voudille,
niin saat hänet vielä tänä yönä! Hänhän on käskenyt ... ja etkö muista,
että täällä on jokaisella vapaus jokaiseen naiseen...

ÄÄNI (keskeyttäen.)
Se onkin ainoa vapautemme...

GARIZO (kähisee uhkaavasti.)
Älä tule lähemmäksi, nauta, taikka murskaan saastaisen kallosi kuin
pähkinän!

AGILO (kookas, nuori orja, heräten ja nousten seinämältä.)
Mikä meteli? Lakkaatteko kirkumasta siellä ... taikka...

Yhä useammat orjat ovat heränneet melusta, ja joukosta kuuluu seuraavia

ÄÄNIÄ.
-- Pysykää alallanne, hullut!
-- Hiljaa, hiljaa!
-- Menkää nukkumaan, senkin siat!
-- Vouti kuulee!
-- Eikö saa enää nukkua...?
-- Ettekö ymmärrä, että vouti kuulee?

KHAKU.
Tahdon hänet!

GARIZO.
Et tule saamaan!

ÄÄNIÄ.
-- Hiljaa! Hiljaa!

AGILO (uhkaavasti.)
Vai niin, sinä musta libyalainen sika! Mutta jos et paikalla asetu ---
niin olet sinä kuoleman! -- Hildegard, tule tänne!

Naisten komeron ovelle ilmestyneiden naisten joukosta tulee nuori tyttö
ja menee Agilon viereen.

VANHA NAISORJA (tyytymättömällä äänellä.)
Mikä melu syntyy tässä yhdestä tyttöletukasta? Kaikki ovat saaneet
täällä taipua... Ei suinkaan hän aio täällä säilyä koskemattomana?

Nauraa kuivaa, pahansuopaa naurua.

ÄÄNIÄ
-- Mutta hänhän on vasta neljäntoista vuotias!
-- Antakaa minun nukkua...
-- Kyllä hän on jo kelvollinen!
-- Hän tahtoo säilyä neitseenä!

Naurua.

VANHA NAISORJA.
Neljäntoista vuotias! Minulla oli siinä ijässä jo lapsi!

ÄÄNI.
Älkää melutko!

KHAKU.
Minä tahdon hänet!

ARTARIK (eräs suuri, synkkä germanilainen, joka koko ajan on käsiinsä
nojaten istunut seinustalla ja tuijottanut eteensä, nousee ja puhuu
hillityllä, läpitunkevalla äänellä.)
Oi te kirotut elukat! -- (Murinaa ja liikehtimistä.) -- Niin, elukoita
te olette! Te teette työtä kuin aasit, te teette _kaiken_ työn -- ja
täällä te käyttäydytte kuin kiimaiset koirat! Teidän ainoana
päämääränänne on tyydyttää himojanne -- siittää uusia orjajoukkoja
kirotuille herroillenne! Oi, te onnettomat raukat!

Vaieten ja häveten kuuntelevat orjat. Hetken kuluttua kuuluu muutamia

TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ.
-- Mitä pitäisi meidän sitten tehdä?
-- Niin, sanoppa se!
-- Mitä me voimme tehdä?

ARTARIK.
Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien
pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea _yksimielisiä_ --
silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä,
pelkureita, petollisia...

Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan
sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti
apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla
oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo

ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.)
Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!

ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.)
Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen!
Odota...!

ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.)
Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua
ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä
kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne
elävänä tai kuolleena! -- Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen
koira!

Orjavouti poistuu.

KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?

KARMIDES.
Kapina!

ÄÄNIÄ.
-- Kapina?
-- Onko se totta?
-- Kerro, kerro!

KARMIDES.
Asia tapahtui niin, että huomenna piti alkaa kilpaleikit, ja me
päätimme yöllä karata miekkailukoulusta, avata orjavankiloiden ovet ja
ryhtyä kapinaan. Mutta eräs Aratus meni ilmoittamaan aikeestamme
Liciniukselle ja hetken kuluttua piiritettiin miekkailukoulu; Licinius
suuren sotilasjoukon kanssa astui sisään ja määräsi meistä suurimman
osan vangittavaksi. Silloin Spartacus käski meidän hyökätä ja syöksyi
etumaisena sotilasten kimppuun. Siinä syntyi taistelu elämästä ja
kuolemasta -- jokainen meistä tiesi, että ellemme pääse ulos, joudumme
jok'ainoa ristille. Paljon meistä kaatui, mutta Spartacus pääsi kuin
pääsikin suuren joukon kanssa vapauteen!

ÄÄNIÄ.
-- Mitä sinä puhut ..?
-- Onko se totta?
-- Miten jouduitte vangiksi?

ARTARIK
Kaatuiko sotilaita paljon?

KARMIDES.
Ainakin kahta vertaa enemmän kuin meitä! Minulle kävi niin
onnettomasti, että heittivät takaapäin verkon ylitseni -- ja siinä olin
kuin kärpänen! Viimeiseksi näin miten Aratus-petturi seisoi siellä
sotilaitten takana voitonriemuisena... Mutta keskellä tulisinta
taistelua ryntäsi Spartacus sivuun, tappaen kaksi sotilasta, ja lävisti
petturin! Spartacus oli sanonut sen hänelle, ja minkä hän kerran sanoo,
se tapahtuu ehdottomasti! Ja te saatte nähdä, että hän pelastaa meidät
kaikki!

ÄÄNIÄ.
-- Olisiko se mahdollista...?
-- Ne tuhoavat hänet. Capuassa on niin paljon sotajoukkoja.

KARMIDES (innostuen.)
Oh! Te ette tunne Spartacusta. Häntä ei tuhoa mikään! Jospa vain
olisitte äsken nähneet hänet taistelussa! -- Te voitte aavistaa, että
siinä ovella ja eteisessä syntyi tavaton tungos, mutta Spartacuksella
yksin oli tilaa -- kaikki, jotka hänen lähelleen joutuivat, ne
kaatuivat... Niinkuin hirmumyrsky raivaa itselleen tien, kaataen
armotta kaiken mitä eteen sattuu -- samoin lakaisi itselleen tien
Spartacus! Ja hänen jälessään ryntäsivät kaikki...

ARTARIK (keskeyttäen.)
Sellainen taistelu siellä ylhäällä, ja me täällä kirotussa luolassa
emme tiedä mitään... Kunhan hän nyt vain voisi pitää puoliaan?

ÄÄNIÄ.
-- Ah, ja me emme voi tehdä mitään!
-- Oi, jospa hän voittaisi!

KARMIDES.
Minä tiedän hänen voittavan. Hän ryntää orjavankiloihin, vapauttaen
orjat -- siellä on joukkoja loppumattomiin! Ja meitä hän ei unohda --
te pääsette kaikki vapaiksi!

ARTARIK.
Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa ...
vapaa... -- (Synkästi.) -- Ei, se on mahdotonta.

KARMIDES.
Luottakaa vain Spartacukseen!

RODULF (hiljaa ja synkästi.)
Meidän on turha toivoa...

AGILO (haaveillen.)
Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi... Yöt, päivät kulkisin, kunnes
olisin kotimaassa, kotona... Sitten nousisin minä vuoriston
korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi ...
ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien
metsien... -- Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?

HILDEGARD (nyyhkien.)
Muistan ... muistan...

RODULF (peitetyllä hellyydellä.)
No, no, älkää nyt muistelko mitään...

KARMIDES (heltyen.)
Älä nyt itke...

AGILO (Karmidekselle.)
Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin
kauan ... ja kuitenkin hän muistaa. -- (Hildegardille.) -- Älä nyt itke
-- ehkä pääsemme vielä kotiin... Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun
sinä olet noin suuri tyttö! -- (Hiljemmin.) -- Jos hän vielä elää...

HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.)
Emme näe häntä enää...

KARMIDES.
Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin
olet sinä vapaa kuin lintu! -- (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) --
Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin... Ja iltasin kun
aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja
satakielet lauloivat ... silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen
kanssaan puutarhassa... Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän,
jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja -- vain ruusuja ja
orvokkeja... Ja niiden tuoksu...

ENOMANUS (keskeyttäen, synkästi.)
Älä puhu turhia, Karmides. Mehän istumme täällä -- kahleissa...

Karmides antaa päänsä vaipua.

AGILO
Minä uskon, että me vielä pääsemme vapaiksi ... pääsemme kotiin...

GARIZO (kolkosti.)
Minulla ei ole enää kotimaata -- sen ovat roomalaiset hävittäneet.
Minulla ei ole kotia -- sen ovat roomalaiset polttaneet. Minulla ei ole
ainoatakaan omaista -- kaikki omaiseni ovat roomalaiset surmanneet...
Kukaan ei minua odota -- ei kukaan...

Peittää kasvonsa, kiristellen hampaitansa.

ARTARIK
Minäkin tahtoisin vielä päästä vapaaksi... Ja sitten en enää toivoisi
muuta kuin saada yhden ainoan kerran johtaa joukkoani -- samaa,
kaikkitallaavaa ratsujoukkoa, jota johdin ennen! -- Tiedättekö, minne
sen johtaisin? _Roomaan!_ -- (Raivostuen.) --- Verimereen tahtoisin
upottaa nuo kirotut mässääjät!

RODULF
Turhaan raivoat sinä, Artarik. Emme voi mitään...

Äänettömyys.

KHAKU
Sinä Agilo, sinä Garizo olette vihaisia minulle, ja minä olen tehnyt
väärin... Mutta miksi olisin parempi? Sillä jos minulle sanottaisiin:
valitse, jää tänne luolaan, tahi mene heti yksinäsi kuolemaan keskelle
aavikkoa -- niin ilolla menisin aavikolle! -- Vaikka jano siellä
kuivaisikin kurkkuni, vaikken enää koskaan näkisi yhtään palmua ...
yhtään pientä, vihreätä pensasta ... niin näkisin minä kuitenkin
keltaisen hiekan, sinisen taivaan...
Minun ylitseni puhaltaisi vapaa, kuuma tuuli ja aurinko ... hehkuva
aurinko suutelisi minua kuolinhetkelläni... Mutta täällä ... täällä me
kuihdumme kuin palmut, jotka eivät saa milloinkaan aurinkoa nähdä...

Äänettömyys.

ARTARIK
Älkäämme enää puhuko turhia... Meidän täytyy ajatella mitä voisimme
tehdä.

ÄÄNIÄ.
-- Niin, todellakin.
-- Mitä me voimme?

ARTARIK.
Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten
yhtyisimme Spartacuksen joukkoon...

ÄÄNIÄ.
-- Nouskaamme kapinaan!
-- Emme pääse täältä...
-- Ovet säpäleiksi!

Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät
ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.

RODULF (vaatien hiljaisuutta.)
Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia
on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat _ennen_
voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista... Minä muistan
miten Sicilian orjakapinan aikana...

HUUTOJA.
-- Tuki suusi, vanha korppi!
-- Hän puhuu totta!
-- Meidät ruoskitaan!
-- Meidät naulitaan ristille!

ARTARIK (kiihkeästi.)
Kuulkaa minua! Eikö meitä _nyt_ ruoskita pahemmin kuin koiria -- eikö
joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin?
Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain _heidän_
hyväkseen, _heidän_ huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin
meidän elämämme...

Hänet keskeyttävät kiihkeät, raivoisat

HUUDOT.
-- Parempi on kuolema kuin tämä elämä!
-- Meitä kidutetaan nälällä!
-- Emme voi mitään!

KARMIDES.
Älkää huutako, meidän täytyy ajatella, miten voisimme...

HUUDOT.
-- Katsokaa katkaistua kättäni!
-- Kapinaan!
-- Kuolemaan!

Naisorjain komeron ovelle ilmestyy useita puolialastomia, kalpeita ja
pelästyneitä naisia, ja muutamat lapset alkavat itkeä.

ARTARIK.
Älkää huutako! Ettekö ymmärrä, että meidät kuullaan! Meidän täytyy
suunnitella, saada aseita ja sitten päästä yhteyteen toisten kanssa...

Äkkiä aukenee ovi ja orjavouti ilmestyy ovelle -- ja silmänräpäyksessä
syntyy haudan hiljaisuus; lapsetkin lakkaavat itkemästä -- hekin
hienolla vaistollaan käsittävät, että jotain tavatonta on tuossa
äkillisessä hiljaisuudessa... Vouti silmäilee hetken orjajoukkoa
pahaenteisin, uhkaavin katsein ja kysyy vihdoin hitaasti:

VOUTI.
Mitä täällä on?

Pitkä, kiduttava hiljaisuus -- ja yht'äkkiä syöksyy Garizo raivokkaasti
kiljaisten voudin kimppuun, iskien häntä kivellä päähän; vouti
lyyhistyy maahan, jääden siihen tunnottomana makaamaan.

HUUTOJA (kauhistuneita, epätoivoisia ja hurjia.)
-- Mitä sinä teit?
-- Hän kuoli!
-- Olemme hukassa!
-- Nyt joudumme kaikki ristille!
-- Kuolema voudeille!
-- Kapinaan!
-- Jumalat, me olemme hukassa!
-- Ulos! Mennään pois!
-- Me olemme hukassa!
-- Kapinaan!

Joukko liikehtii, se aikoo rynnätä ulos orjavankilasta, muutamat ovat
jo ovella --- mutta silloin syöksyy portaita alas Licinius, ja kaikki
seisahtuvat kuin naulattuina.

LICINIUS
Mikä melu? -- (Huomaa voudin.) -- Haa! -- (Kääntyy nopeasti takaisin
sulkien oven.)

Painostavan hiljaisuuden keskeyttää vain epätoivoinen kuiskaus: Me
olemme hukassa! -- Ja hetken kuluttua ryntää Licinius miekka kädessä
uudelleen sisään orjavoutien ja sotilaitten seurassa.

LICINIUS (huutaa uhkaavasti.)
Mitä täällä on tekeillä? Mitä? Vastatkaa, koirat!

VOUTI (toipuen.)
Kapina, herra ... täydellinen kapina...

LICINIUS
Kuka täällä kapinoi?

VOUTI (osoittaen useita.)
Tuo, tuo ja tuo ... kaikki!

LICINIUS (uhkaavasti.)
Vai haluatte _tekin_ kapinoida! No, kyllä minä valmistan teille
kapinan! Koirat! Likaiset siat! Viekää heidät tuonne kidutushuoneeseen!
Puhkaiskaa heidän silmänsä, pankaa heidät piinapenkille! Tuo, tuo ja
tuo heti ristille! Ristille!

Orjat seisovat lamaantuneina ja näkevät kauhukseen, miten suuri
rautaovi avataan ja orjavoudit alkavat raahata heidän tovereitaan
sinne. Kolme orjaa lähetetään heti ylös rappusia --
ristiinnaulittaviksi.

LICINIUS (osoittaa Artarikia, Garizoa ja muutamia muita, sanoo julman
hymyn väreillessä huulillaan.)
Näitä ei saa ruoskia. Ei! Mutta hengellänne vastaatte, etteivät he
karkaa! Kahleisiin! -- Nyt _aluksi!_

KHAKU (on ryhtynyt vastarintaan. Hän huitoo hurjasti ympärilleen, niin
että useita sotilaita kaatuu, ja huutaa.)
Oh, te koirat! Te saatte vielä katkerasti tätä katua! Odottakaa! --
(Orjat alkavat liikehtiä.)

LICINIUS
Tukkikaa hänen suunsa! Repikää kieli hänen kidastaan!

Kahta raivokkaammin hyökätään hänen kimppuunsa. Uusia voimia saapuu
apuun, hänet kaadetaan vihdoin lattialle, mutta sieltäkin,
sätkyttelevän joukon alta, yli naisten kirkunan ja lasten itkun, kuuluu
hänen raivosta käheä, mieletön äänensä:

-- Odottakaa! Kaikki saatte ... pian!

Kuuluu kipeä älähdys ja:

ORJAVOUTI (hypähtää ylös verisin sormin ja huudahtaa.)
Oh! Se puri sormeni poikki!

LICINIUS.
Pankaa hänet piinapenkille!

Vielä kuuluu Khakun tukehtunut kähinä: Odottakaa, odottakaa...

LICINIUS (ivaten.)
Odota nyt vain itse hetkinen! Sinä kyllä rauhoitut!

Myöskin Agilo on ryhtynyt vastustamaan, mutta hänet on heti saatu
sidotuksi. Kun häntä raahataan toiseen luolaan, huutaa hän
epätoivoisessa raivossa.

AGILO
Tappakaa minut heti! Tappakaa heti! Tappakaa heti!

LICINIUS (kylmästi.)
Puhkaiskaa hänen silmänsä -- heti!

Perimäisessä luolassa on jo kaikki valmista; ruuvipenkeillä viruvat
soihtujen himmeässä, kellertävässä valossa luonnottomasti venytetyt,
liikkumattomat ruumiit. Suuri rautaovi suletaan ja heti kuuluu sen
takaa Agilon tukahutettu parkaisu ja sen jälkeen toinen.

HILDEGARD (syöksyen epätoivoisesti paksua rautaovea vastaan.)
Agilo! Veljeni, veljeni, veljeni! -- (Huutaa hurjasti.) --
Viekää minutkin tuonne!

LICINIUS (miltei makeasti.)
Sinä tahtoisit seurata veljeäsi?

HILDEGARD.
Tahdon!

LICINIUS.
Hyvä on. Sinä saat seurata häntä -- Manalaan. -- Viekää hänet ylös!

Häneen tartutaan ja lähdetään kulettamaan ylös rappusista.

Rautaoven takaa alkaa kuulua ruoskien vinkuna ja läiske, ruoskittavien
tuskallinen ähkynä ja voihke. Joku nainen kirkasee vihlovasti, lapset
itkevät ja muutamat naiset heittäytyvät maahan Liciniusta kohden ja
joukosta kuuluu kauhistuneita, rukoilevia

ÄÄNIÄ.
Armoa, herra! Armoa!

LICINIUS.
Teidän vuoronne tulee heti!

ÄÄNIÄ.
Armoa, armoa!

LICINIUS (seisoo korkeana ja voimakkaana kädet ristissä rinnallaan
luolan ovella ja ilkkuu kylmällä, raa'alla äänellä, joka kuuluu yli
ruoskanläiskeen, voihkeen ja itkun.)
Kas niin! Siinä on teille armoa! Siinä on teille kapinaa -- siat!

Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS


Sama luola kuin edellisessä näytöksessä. Eroituksen huomaa vain siinä,
että nyt on ulkona päivä ja katossa olevasta, paksulla rautaristikolla
varustetusta luukusta virtaa sisään himmeä, kuollut valo --- ikäänkuin
harmaa sumu -- niin että vain vaivoin eroittaa huoneen sisustan. Suuri
rautaovi on auki, mutta takimainen luola on aivan pimeä.

Oikealla, lattian rajassa oleviin renkaisiin on Karmideksen ja
Enomanuksen viereen raskailla rautakahleilla sidottu käsistä ja
jaloista kymmenkunta orjaa, niiden joukossa Artarik, Garizo, Althios
y.m., joita on pidetty kapinan kiihoittajina. Kahleet ovat niin lyhyet,
etteivät he voi seistä eivätkä maata, vaan täytyy heidän epämukavasti
kyykyllään istua, kun kahleet estävät jalkoja suoristamasta. Ja oljilla
viruu ruoskittuja orjia. Muutamien haavoja on koetettu sitoa likaisilla
rääsyillä, mutta veri on tunkeutunut rääsyjen lävitse ja he näyttävät
vielä kurjemmilta kuin ne, joilla näkyy vain paljaat, veriset,
rikkiruoskitut selät. Muutamat valittavat ja voihkivat ääneen ja
vääntelehtivät tuskissaan; heidän poskillaan palaa kuume ja useat
heistä hourivat, puhuen hulluja, epäselviä sanoja; toiset rukoilevat
tuskin kuuluvalla, käheällä äänellä: vettä, vettä! Mutta muutamat
makaavat äänettöminä kiristellen hampaitaan ja väännellen hiljaa
nyrkkiin puristettuja käsiään -- vain silloin tällöin pusertuu heidän
kuivista kurkuistaan raskas ähkynä.

Muutamia vanhoja orjia ja naisorjia on jätetty ruoskimatta ja jotkut
heistä koettavat lievittää raadeltujen tuskia. Mutta kun ei ole edes
vettä, on se aivan turhaa. Sentähden useimmat istuvatkin luolan
seinustoilla kyynärpäät polvien varassa tuijottaen vain synkästi
eteensä.

GARIZO (istuu kytkettynä, koettaa oikoa jäseniään sanoen hiljaa ja
synkästi.)
Oi miten jalkojani polttaa! Luulen niiden palavan poroksi ja heti
katkeavan!

Pitkä äänettömyys. Ei kuulu muuta kuin ruoskittujen sihisevä,
läähättävä hengitys ja heikkoja valituksia, ja jotkut käheät äänet
pyytävät: vettä!

GARIZO.
Kuinka kauan olemme jo tässä istuneet?

ÄÄNI (toivoton, välinpitämätön.)
Kolme vuorokautta.

GARIZO
Kolme vuorokautta! Ja minusta tuntuu, että ruoskimisesta on kulunut jo
kolme viikkoa!

ALTHIOS (eräs nuori kytketty orja.)
Minun on nälkä. Miksi ne kirotut eivät tuo ruokaa? Minä kuolen nälkään!

ÄÄNI (harmistunut, loukkaantunut.)
Eihän kukaan ole saanut ruokaa!

KARMIDES (tuskastuneena.)
Oi, missä viipyy Spartacus? Missä hän on?

ENOMANUS (synkästi.)
Hän on kuollut... Muuten olisi hän jo meidät pelastanut.

GARIZO.
Turhaan me häntä odotimme...

KHAKU (joka on maannut tainnoksissa, virkoaa; hänen selkänsä on
aivankuin punainen lihamöhkäle ja hän alkaa huutaa käheällä, heikolla
äänellä:)
Vettä, vettä, vettä! Antakaa vihdoinkin vettä!

ALTHIOS (vihaisesti.)
Ole vaiti! Etkö sinä kirottu tiedä, ettei meillä ole pisaraakaan vettä!

GARIZO.
Nyt ne alkavat taas kaikki houria.

KHAKU (heikommin.)
Antakaa vettä...

GARIZO.
Miksei hän jo kuole? Kuinka kauan hän kestää?

ÄÄNIÄ.
Vettä, vettä!

ÄÄNI.
Niin, miksei hän kuole?

RODULF (tulee horjuen seinämältä ja kumartuu kuolevan libyalaisen
ylitse, tarkastaen hänen selkäänsä.)
Ihmeellistä, kuinka kauan hän kestää, ja hänen selkänsä on aivan
riekaleina ... tuo paljas lapaluukin nousee ja laskee hänen
hengittäessään kuin elävä olento. Eh, julmurit, kun ripottivat hiekkaa
tuollaiseen... No, nyt se alkaa taas...

KHAKU (nostaa päätään ja silmät kauhusta pyöreinä huutaa.)
Älkää päästäkö sitä päälleni! Se on leijona! Auttakaa!

ARTARIK (joka koko ajan on synkästi tuijottanut yhteen paikkaan, nostaa
päänsä, katsoo huutajaan kiusaantunein kasvoin ja sanoo kolkosti.)
Tukkikaa hänen suunsa!

ÄÄNIÄ.
-- Hän hourii!
-- Hän kuolee!
-- Pian hän kuolee!

ERÄS KYTKETYISTÄ (sanoo raivostuen.)
Sinä, Artarik olet syypää onnettomuuteemme! Sinä kehoitit kapinaan!

ÄÄNIÄ.
-- Se on totta!
-- Tuki nyt itse hänen suunsa!
-- Pian hän kuolee, katsokaa...

KHAKU (keskeyttäen.)
Missä on keihääni? Myöhäistä, myöhäistä... (Korisee joitakin epäselviä
sanoja ja entistä äänekkäämmin kuuluvat valitukset, voihkeet ja) vettä,
vettä!

GARIZO
Älkää ruvetko riitelemään ja syyttämään...

SAMA KYTKETTY ORJA (kiukkuisesti.)
Ole vaiti, koira! Sinähän löit voutia! Kuulkaa, lyökää kuoliaaksi nuo
kiihottajat!

ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhuttu!
-- Tappakaa kiihottajat!
-- Ajatelkaa nyt myös hiukan -- heillä oli hyvä tarkoitus.

RODULF.
Vieläkö meidän nytkin pitäisi keskenämme tapella, vaikka toiset ovat
kahleissa ja toiset kuolevina?

KHAKU.
Ajakaa se pois selästäni... Miten syvälle se tunkee kyntensä ...
terävät, terävät kynnet...

ÄÄNIÄ.
-- Nyt hän kuolee! Katsokaa hänen silmiään.
-- Hän kalpenee...

KHAKU (yhä heikommin.)
Miksette auta? -- (Rukoillen epätoivoisesti.) -- Etkö _sinäkään_
äiti... Voi sinua...
(Korisee epäselvästi, niin että vain vaivoin eroittaa sanat)
Et sinäkään...
(Ponnistautuu epätoivon voimalla selälleen, korisee vielä hetken ja
kuolee.)

ÄÄNIÄ.
-- Hän on kuollut! Se oli hyvä!
-- Kunhan saisimme kaikki kuolla...
-- Miten sitkeähenkinen!
-- Vihdoinkin hän kuoli...

Äänettömyys.

TOIVOTON ÄÄNI.
Kunhan saisimme kaikki kuolla...

AGILO (kohoutuu hiukan; hänet on ruoskittu ja hänen molemmat silmänsä
ovat puhkaistut; katkerasti, hampaitaan kiristellen hän sähisee.)
Tappakaa minutkin...

Valitukset ja rukoilevat pyynnöt: vettä, vettä! ovat ainoana
vastauksena.

AGILO.
Rukoilen teitä ... surmatkaa minut.

ÄÄNIÄ.
-- Ei ole aseita!
-- Niin, millä?

AGILO.
Garizo! Toverini, veljeni ... muistatko, että minä kerran pelastin
sinut kuolemasta... Nyt pyydän sinua: surmaa minut!

Ei vastausta.

AGILO (haparoiden epätoivoisesti käsillään.)
Missä sinä olet Garizo? Vastaa! Olethan sinä elossa ... kuulin
äänesi... -- (Valittaen.) -- Kaikki on minulle nyt pimeätä ... minun
ympärilläni on musta yö... Ja kaikki ovat minut hyljänneet --
kuolemakin... Missä on Hildegard? -- Niin, niin ... minä muistan...

GARIZO (käheästi, raskaan liikutuksen valtaamana.)
Minä en voi mitään, Agilo... Minun käteni ovat kahleissa...

AGILO (epätoivoisesti.)
Rodulf, surmaa sinä minut...

KARMIDES.
Tappakaa hänet! Ei tätä jaksa kuunnella!

ÄÄNIÄ.
-- Murskatkaa hänen päänsä!
-- Tukehduttakaa hänet!
-- Kurista hänet, Rodulf!

RODULF (tulee Agilon luokse; syvällä tuskalla.)
Poikani... poikani... -- (Vääntelee käsiään, ja taas kuuluu vain
ruoskittujen raskas, läähättävä hengitys, valitukset ja yhtämittainen,
käheä kuiskina) vettä, vettä! (Äkkiä tarttuu Rodulf kuolevaa kurkkuun;
tämä ei tee vastarintaa: suu vain aukenee ja kurkusta tunkee käheä
korina. Rodulf irroittaa otteensa, hypähtää kauhistuneena ylös ähkyen).
En voi ... en voi...

ÄÄNIÄ.
-- Tämä on kauheata!
-- Odota sitten vain kuolemaa!

RODULF (kauhistuneena.)
Hän on pyörtynyt...

KARMIDES.
Ehkä hän jo kuoleekin...

GARIZO.
Kantakaa pois libyalainen! Tuonne toisten kuolleitten joukkoon! --
(Viittaa kidutushuoneeseen.)

VANHA NAISORJA (väsyneesti.)
Mitä se hyödyttää?

Pitkä äänettömyys.

ALTHIOS (joka kauan on ollut vaiti, sanoo hiljaa, kauhulla.)
Miksi meitä ei ruoskittu?

ÄÄNI.
Kuinka niin?

ALTHIOS (niinkuin ei olisi kuullut kysymystä.)
Miksi meitä ei ruoskittu? Mikä odottaa meitä?

ÄÄNI.
Ehkä ristiinnaulitseminen.

GARIZO.
Ei, Davus, Crispus ja muut riippuvat jo ristillä. -- (Hetken kuluttua.)
-- Meille keksitään jotain uutta, kauheata...

Kylmä kauhu kahlehtii heidät äänettömyydellään, ikäänkuin he nyt vasta
käsittäisivät kamalan tilansa.

ALTHIOS (kauhulla.)
Nyt tiedän: _nälkäkuolema!_

RODULF
Niin, niin ... minä olen sen tiennyt...

GARIZO (riuhtoen kahlehdittuja käsiään, raivolla.)
Oi kirotut! Kirotut! Kirotut!

ÄÄNIÄ.
-- Antakaa vettä!
-- Kurkkuni palaa!
-- Minä kuolen...

RODULF.
Turhaa. Emme voi mitään... Meidän osamme on vain kuolema.

ARTARIK (huokaa raskaasti ja mutisee.)
Niin, kuolema...

Vähitellen heikkenevät valitukset ja voihkeet; vain heikosti kuuluu:
vettä, vettä!

ARTARIK (pitkän äänettömyyden jälkeen tuskallisesti ja toivottomasti.)
Turhaan olette te vapaudesta uneksineet... Emme enää koskaan näe
kotimaata... Niitä jokia, niitä metsiä ... niitä vihreitä metsiä...

Äänettömyys. Eräs kahlehdituista vain hiljaa nyyhkii.

ARTARIK (itsekseen, hiljaa ja surullisesti.)
Minun pieni poikani ... poikani... En näe häntä enää milloinkaan... --
(Särkyneellä äänellä.) -- Oi, miten kauniit ja pehmeät olivat hänen
kiharansa...

Painaa kasvot käsiinsä ja alkaa äänettömästi itkeä. Pitkä äänettömyys.
Hiljaista, toivotonta nyyhkinää -- ja tuskin kuuluvana, hentona
kuiskauksena hiipii joidenkin kuolevien kurkusta: vettä, vettä...
Tuntuu kuin huokuisi luolan pimeistä nurkista itse kuolema -- niin
toivotonta on kaikki.

Silloin alkaa ylhäältä kuulua huutoja, ryskettä ja taistelun jymyä,
ensin heikommin, sitten kovemmin ja läheten onnettomien luolaa.
Kalpeina, henkeä pidättäen kuuntelevat orjat.

ALTHIOS (hiljaa, kauhuissaan.)
Mitä ... mitä? Minä murskaan pääni!

KARMIDES (riemulla.)
Se on Spartacus!

Yhä lähenee jymy, hirmuisella voimalla lyödään oveen ja muutamien
iskujen jälkeen lentää se säpäleiksi ja sisään syöksyy orjajoukon
etunenässä Spartacus. Hänen roomalaismiekkansa on veressä ja hänen
äänensä kaikuu sytyttävänä ja kiihkeänä.

SPARTACUS.
Ylös orjat! Nouskaa! Taisteluun! Kostakaa! Olette vapaat!

ÄÄNIÄ (hämmästyneitä, tylsiä.)
-- Ah!
-- Onko se totta...?
-- Me olemme kahleissa...

SPARTACUS (tulee nopeasti kahlehdittujen luokse, kumartuu.)
-- Kahleet poikki! Alasimet ja moukarit tänne! Ja tuokaa valoa!

KARMIDES.
Vihdoinkin sinä tulit, Spartacus!

SPARTACUS.
Mikä ääni? Kuka? -- (Lähenee Karmidesta.) -- Karmides! Sinä täällä! Ja
Enomanus! Me luulimme teidän kaatuneen!

KARMIDES (liikutuksen vallassa.)
Sinä tulit kuitenkin... Onko teillä ollut taisteluja...? Onko joukkonne
suuri...?

SPARTACUS (reippaasti.)
Kohta näet miten paljon meitä on... Juuri viime yönä tuhosimme
Clodiuksen joukon...

Silloin tuodaan soihtu ja kun se alkaa valaista, näkyy koko hirvittävä
näytelmä kokonaisuudessaan. Spartacus on vähällä astua äskettäin
kuolleen Khakun ruumiin päälle, joka makaa lattialla selällään, suu
avoinna ja lasittuneet silmät tuijottaen suoraan ylös. Ja nyt, kun
kidutetut näkevät, että tulijat todellakin ovat pelastajia, näyttää
siltä kuin nousisivat kuolleet haudoistaan: luurangoiksi laihtuneet,
raadellut ruumiit kohoavat -- ruumiit, joissa elävältä näyttävät vain
silmät, kuumeiset, palavat, mielettömät silmät; verentahraamat,
likaiset kädet ojentuvat ja luolan täyttää jälleen tuo kamala, sekava
ja tuskallinen valitusten kuoro, josta paraiten erottaa sanat: vettä,
vettä, vettä! Nekin, jotka eivät enää jaksa kohota, kääntävät hiukan
päätänsä ja kuiskaavat hiljaa sinertävillä huulillaan: vettä.

ÄÄNIÄ.
-- Mitä?
-- Mitä tämä on?

SPARTACUS.
Haa! Kaikki ruoskitut...

GARIZO.
Ei ihan kaikki ... mutta kukaan ei ole kolmeen päivään saanut ruokaa
eikä vettä...

ARTARIK.
Ja tuolla ovat kuolleet.

SPARTACUS (menee nopeasti peremmälle, jonne Artarik on viitannut. Ja
aivankuin saadakseen lisää kiihdykettä vihalleen, kääntää hän kahta
ruumista ja tarkastaa hyvin läheltä niiden maksamaisia, raadeltuja
selkiä. Tulee hiukan keskemmälle kasvot raivosta vääristyneinä, nostaa
molemmat nyrkkinsä ilmaan ja aukaisee suunsa, ikäänkuin tahtoisi
kirouksellaan hävittää maailman -- mutta ei sano mitään; hetken
kuluttua lausuu kolkolla läpitunkevalla äänellä, jossa kuvastuu
pohjaton viha ja uhka:)

-- Hyvä on!

Kääntyen orjajoukon puoleen, jonka on vallannut sama äänetön raivo,
sanoo hän samalla, uhkaavalla äänellä:

-- Katsokaa! Siinä ovat teidän veljenne...

Kuuluu joitakin käheitä ääniä ja kohoaa muutamia suonikkaita käsiä.

SPARTACUS.
Siinä ovat veljenne... -- (Havahtuen.) -- Mikä täällä löyhkää?

ARTARIK.
Ruumiit. Niitä on paljon enemmän tuolla toisessa luolassa.

UHKAAVIA HUUTOJA.
-- Voi tyranneja!
-- Voi herrojamme!
-- Kostoa!
-- Roomaan!

SPARTACUS.
Hyvä on, hyvä on! Minä huomaan yhä selvemmin, että ennenkuin me voimme
olla vapaina, on Rooman valta perin juurin hävitettävä maailmasta --
hävitettävä kuin saastainen rutto! Heidän on hävittävä maan päältä --
tahi meidän.

ÄÄNIÄ.
-- Oikein, Spartacus!
-- Heidät on kaikki surmattava!
-- Ei armoa!

SPARTACUS.
Mutta käsitättekö, että orjien pitäisi olla _yksimielisiä._ Koko Rooman
valtakunnan orjat pitäisi saada taisteluun. Silloin olisi heidän
loppunsa...

GARIZO.
Mutta irroittakaa vihdoinkin nuo kirotut kahleet!

SPARTACUS (hiukan hätkähtäen.)
Lausuit viisauden: Ei sanoja, vaan toimintaa! Nopeasti kahleet poikki
ja tuokaa heille vettä ja ruokaa. -- Ei -- kantakaa heidät pois tästä
hornan luolasta!

Toiset alkavat kantaa ulos valittavia haavoitettuja, toiset ottavat
esiin alasimia ja moukareita, ja voimakkailla iskuilla lyödään kahleet
poikki. Luolan täyttää vielä hetkeksi huumaava pauke, valitukset ja
orjajoukon sekavat, vihaiset huudot, joista erottaa vain muutamia
lauseita.

ÄÄNIÄ.
-- Minun käteni on poikki...
-- Kantakaa varovammin.
-- Voi tyranneja!
-- He eivät tule saamaan armoa!

ARTARIK (jonka kahleet on irrotettu, nousee, ojentelee hetken
jäseniään, astuu sitten Spartacuksen eteen ja sanoo aivankuin
huumaantuneena.)
Minä olen Artarik, germanilainen päällikkö. Minä kiitän sinua
hengestäni ja näiden toisten hengestä... Suo minun tulla joukkoosi...

SPARTACUS.
Kaikki, jotka tahtovat ja jaksavat tulla joukkoomme, hakekoot
asevarastosta itselleen aseet. Näyttäkää asehuone!

ÄÄNIÄ.
-- Asehuoneeseen!
-- Asehuoneeseen!

Artarik, Karmides, Enomanus ja muut poistuvat.

GARIZO (tunnustellen Agilon kättä; kolkosti.)
Agilo on kuollut. -- Hänen ruumiinsa vieressä vannon, etten häntä
unohda!

Syöksyy ulos.

KRATINOS (juoksee innostuneena sisään.)
Spartacus! Liciniuksen aarteet ovat sinun käsissäsi! Me löysimme
Liciniuksen aarreaitan...

ÄÄNI.
-- Aarreaitan?

KRATINOS.
Niin. Siellä on kokonaiset röykkiöt hopeisia ja kultaisia maljoja,
kynttiläjalkoja ja jalokiviä... Siellä olivat myöskin Liciniuksen
lapset piiloutuneina...

PAHAENTEISIÄ ÄÄNIÄ.
-- Ahaa!
-- Tiikerin pennut!
-- Lyökää ne muurinkylkeen!

SPARTACUS.
Tuokaa heidät tänne!

Kun lapset talutetaan luolaan, tulee äkkiä omituinen, painostava
hiljaisuus. Lapset painautuvat peloissaan toisiinsa. -- Licinia tulee
alas rappusia, seisahtuen oven ulkopuolelle. Hän on ankaran
mielenliikutuksen vallassa ja nojautuu seinään, peittäen kasvonsa, ja
hengittää raskaasti.

SPARTACUS (tuijottaa äänettömänä lapsiin. Kuin leimahduksena näkee hän
palavan kotinsa ... puuhun naulatun isänsä ... nauravan Liciniuksen --
ja hänen sieramensa laajenevat... Mutta vihdoin tekee hän kädellään
liikkeen, aivankuin tahtoisi karkoittaa jonkun ilkeän, vähäpätöisen
häiritsijän ja sanoo matalalla, käheällä äänellä.)
Onko Veruksen huvila kaukana tästä?

RODULF.
Se on lähellä.

SPARTACUS.
Hän on ainoa, joka on kohdellut hyvin orjiaan. Siellä ovat nämä lapset
turvassa...

ÄÄNIÄ.
-- Mitä tämä on?
-- Ovatko he armahtaneet meidän lapsiamme?
-- Lyökää muurinkylkeen!

ERÄS NAISORJA (hurjasti.)
Anna sitten takaisin minunkin lapseni!

SPARTACUS.
Kuulkaa minua! He ovat julmureita, mutta ei meidän tarvitse olla
samanlaisia. Emmekä me ole nousseet taisteluun lapsia vastaan.
Sitäpaitsi, _lapset_ eivät ole syyllisiä, eikä heidän surmaamisensa
meitä hyödytä.

CRIXUS.
Entä aarteet? Jätämmekö nekin taas?

SPARTACUS (lujasti.)
Kun minut valitsitte, sanoin, ettei minkäänlaisia kulta- ja
hopeaesineitä saa ottaa eikä tuoda leiriin. Ja niin kauan kun minä olen
päällikkönä, noudatetaan sitä tarkalleen!

CRIXUS.
Tämä olisi tavaton saalis... Licinius on kuuluisa aarteistaan...

SPARTACUS (valtavalla voimalla.)
Mutta emmehän me ole hakemassa _saalista!_ Jokaisen on aina
muistettava, ettemme ole ryöstöretkellä, vaan että me taistelemme
henkemme, vapautemme, elämämme puolesta! Vihollistemme päämääränä on
kullan kokoaminen -- mutta me tahdomme lopettaa veljiemme kärsimykset,
orjuuden... Aseita ja ruokavaroja tarvitsemme, mutta sanokaa, mitä me
teemme jalokivillä, kultaisilla maljoilla ja kynttiläjaloilla? Vain
eripuraisuutta ja riitaa ne toisivat keskuuteemme. Veljet! Heidän
korunsa jätämme tänne!

ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhut, Spartacus!
-- Pitäkööt korunsa!
-- Syökööt kultansa -- jos he vielä tulevat syömään!

SPARTACUS.
Ja sinä, Castus, viet heti nämä lapset Veruksen huvilaan.

LICINIA (joka koko ajan on jännittyneenä kuunnellut, tulee nopein,
hermostunein askelin, syöksyy polvilleen syleilemään molempia lapsia ja
sopertaa mielenliikutuksen vallassa.)
Oi Brutus ... oi pieni Liviani...

SPARTACUS (hämmentyneenä.)
Licinia... Sinä täällä...

LICINIA.
Minä kuulin kaikki... Ja minä kiitän sinua minä kiitän sinua... Mutta
mitä sinä aijot ... mitä sinä tahdot ... mitä sinä olet tehnyt?! Koko
talomme on täynnä orjavoutien ja sotilaitten ruumiita, veri virtaa
lattioilla kuin teurastushuoneessa... Miksi, miksi?

SPARTACUS.
He olivat tiellämme. He tahtoivat estää meitä pelastamasta veljiämme.
-- (Kiihtyen.) -- Katso, katso mitä isäsi on tehnyt? -- (Tarttuu
Licinian käteen ja taluttaa hänet kidutushuoneen ovelle; Licinia seuraa
aivan kuin huumaantuneena.) -- Katso, nämä ihmiset ovat kidutetut
kuoliaiksi sinun isäsi käskystä! -- (Osoittaa Khakun ruumista.) --
Katso tuota -- katso hänen selkäänsä! Ja nämä muut sulki hän tänne --
jätti heidät kuolemaan nälkään. Katso heitä: he ovat kuolemaisillaan...

LICINIA (perinpohjin järkytettynä, koettaen taistella liikutustaan
vastaan.)
Mutta ... mutta he ovat ryhtyneet kapinaan...

SPARTACUS (innostuen.)
He eivät ole tehneet muuta kuin koettaneet taistella puolestaan...
Licinia! Pieni, sidottu lintukin puolustaa itseänsä, maan matonenkin
nostaa päänsä vihollistansa vastaan -- eikö sitten ihminen? Mutta
täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole tehneet edes sitä! --
(Liikutettuna.) -- Katso noita pieniä lapsia ... katso miten heidän
kätensä ovat laihat, miten heidän huulensa ovat kalpeat ja miten
voimattomina huohottavat heidän pienet rintansa... He eivät ole kolmeen
päivään saaneet ruokaa! Ajattele, että _sinun_ veljesi ja sisaresi
olisivat heidän sijassaan, ja sano sitten olisiko väärin, jos tulisin
heidät pelastamaan?

LICINIA (kokonaan tuskan ja liikutuksen vallassa.)
En voi ... en ymmärrä... Oi, Spartacus! -- (Peittää kasvonsa käsillään
ja on vähällä kaatua. Spartacus tarttuu häneen, pitäen häntä
sylissään.)

SPARTACUS (hellästi.)
Licinia... Sinäkin tarvitset vielä turvaa...

LICINIA (irtautuu Spartacuksen syleilystä aivankuin heräten ja sanoo
itsekseen tuskallisesti.)
Oi, mitä ... mitä minä olen tehnyt!... Ei, ei.. -- (Kääntyen
Spartacukseen.) -- Minä kiitän sinua vielä kerran ... mutta minä en
tarvitse sinun suojelustasi... Minä en tahdo...

SPARTACUS.
Vai niin... Sinä et tahdo... -- Castus, saata hänetkin Veruksen
huvilaan! --

LICINIA (keskeyttää.)
Sinne minä en mene! Mutta usko minua: sinulle ja joukoillesi käy vielä
huonosti! Isäni ... hän ei vielä tiedä... Odota...

Poistuu nopeasti.

SPARTACUS.
Licinia! Älä poistu! -- (Aikoo juosta Licinian jälkeen, mutta pysähtyy
äkkiä.) -- Ei, älkää estäkö häntä! Antaa hänen nyt mennä -- hän ei
kuitenkaan pääse käsistäni! Koko Rooman valtakunnassa, koko maailmassa
ei tule olemaan soppea, mihin hän voisi minulta piiloutua. -- Ja nyt
Roomaan!

ÄÄNIÄ.
-- Roomaan! Roomaan!
-- Mihin panemme kuolleet?
-- Niin, kuolleet?
-- Jätämme tänne...

CRIXUS (kiihkeästi.)
Kuulkaa! Valmistakaamme heidän kunniakseen sellainen rovio, että
riittää -- tämä palatsi! Sitä et ainakaan aikone kieltää, Spartacus?

HUUTOJA.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Antaa mennä tuhaksi!
-- Menköön tuhkana taivaalle!

CRIXUS.
Eikö niin, Spartacus?

SPARTACUS (epäröi hetken, mutta huomattuaan joukon kiihkeän mielialan,
myöntyy.)
Samantekevä! Mutta aseet ja ruokavarat pois. Ja muistakaa: ei muuta
kuin aseet ja ruokavarat!

Meluten alkavat he koota kaikenlaista rojua, joille kaadetaan öljyä.
Sisään tulee Artarik, Karmides ja muut roomalaisten ylimysten
varustuksissa.

ARTARIK (villillä riemulla.)
Nyt olemme valmiit!

GARIZO (kiihkeästi.)
Missä on Licinius? Eikö kukaan tiedä, missä Licinius on?

KRATINOS.
Sanoivat hänen eilen lähteneen Roomaan.

GARIZO.
Vahinko! Olisin tahtonut nähdä hänen sydänverensä!

ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhut!
-- Hän olisi sen satakertaisesti ansainnut!
-- Odota poikani...

ARTARIK.
Se on minun tehtäväni, Garizo!

SPARTACUS.
Ei kinasteluja! Nyt on aika lähteä kohti Roomaa!

Orjat alkavat kiireesti poistua, melu ja uhkaavat huudot täyttävät
luolan.

CRIXUS (uhkaavasti.)
Heidän verensä pitää virtoina vuotaman!

ÄÄNI.
-- Roomaan!
-- Voi ylimyksiä!
-- Voi tyranneja!
-- Roomaan!

SPARTACUS (luo omituisen katseen ympärilleen: mustiin seiniin,
kahlepalasiin, kuolleihin, jotka viruvat lattialla niin liikkumattomina
ja hiljaisina... Samassa alkaa ulkopuolelta kuulua orjain laulun hurja,
uhmaava sävel. Hänen silmänsä välähtävät ja hän kysyy matalalla
äänellä.)
Onko kaikki valmiina, Karmides?

KARMIDES (palava soihtu kädessä.)
On.

SPARTACUS.
Sytytä!

Karmides sytyttää, liekit leimahtavat... Ja kauempaa, yli laulun ja
melun kuuluu voimakkaita, uhkaavia huutoja:

Roomaan! Roomaan!

Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS.


Suuri, pitkulainen, loistava marmorisali, jonka kummallakin puolella on
useita ovia; oikeanpuoleiset johtavat palatsin sisäsuojiin, vasemmat
kylpyhuoneisiin ja keittiöön. Seinustoilla on kuvapatsaita, seiniä ja
pylväitä koristavat köynnökset ja lukemattomat lamput. Kukkia on
tavattoman paljon, ja perällä pääoven kohdalla, mistä leveät portaat
johtavat alaspäin, on kokonainen pikku viidakko harvinaisia itämaisia
kasveja ja niiden takaa kohoaa ilmaan kirkas, korkea, punertava
vesisuihku. Kukkien tuoksu, suihkukaivon solina ja kaiken ylitse
lankeava vaaleanpunainen, ihana valo saa aikaan hurmaavan tunnelman.

On paraillaan loistavat kemut, jotka palatsin omistaja Marcellus on
pannut toimeen roomalaiselle ylhäisölle. Noin kuusikymmentä kevyesti
puettua miestä ja naista loikoo ruususeppeleet hiuksillaan hienoilla
makuusohvilla suuren, matalan pöydän ympärillä. Juhlaa on jatkunut jo
kauan, koska useat vieraat näyttävät humaltuneilta. Jonkun harvinaisen
ruokalajin syönti on juuri lopetettu.

MARCELLUS (viitaten orjan luokseen.)
Pois ruuat! Ja uutta viiniä. Falernolaista.

Orjat alkavat kiireesti kantaa pois ruokia. Toiset tuovat viiniä.

ANICIUS (tavattoman lihava, suurivatsainen ylimys, joka ulkonäöltään
vaikuttaa humoristisesti.)
Ystävät! Varmaankaan eivät jumalat ole tietäneet, että minä joudun
usein olemaan Marcelluksen pidoissa. Jos se olisi ollut heillä
tiedossa, olisivat he lahjoittaneet minulle useamman vatsan.

FULVIUS (osoittaen Aniciuksen vatsaa.)
Minusta tuntuu kuin tuo yksinkin riittäisi!

Naurua.

TRASEAS.
Minä puolestani uskoisin sen riittävän vaikka norsulle.

FULVIUS.
Se riittääkin hänelle. Sinun uskosi, ystäväni, ei siis ole turha!

Naurua.

ANICIUS.
Sinun kielesi on kyllä terävä tänään ja ansaitsisit kultakolikon, mutta
sinun suusi on aivan liian suuri, koskapa minun vatsani -- joka tässä
on havaittu melkoisen suureksi -- mahtuu sinun suuhusi! -- (Naurua.) --
Mutta mitä alussa sanoin Marcelluksen pidoista...

FULVIUS (keskeyttäen.)
Mitä Marcelluksen pitoihin tulee, niin tietää koko Rooma, että siellä
ovat ruokalajit ja viinit harvinaisimpia, mitä kuolevaiset voivat
koskaan saada. -- Mutta salli minun, oi ystäväni, epäillä että olisit
siinä määrässä jumalien suosikki kuin itse arvelet.

JUOPUNUT ÄÄNI.
Älkää puhuko jumalista ja heidän suosiostaan! Jumalia olemme _me!_

CRASSUS (kookasvartaloinen, kaunis ja ylpeä; puhuu kovalla,
itsetietoisella äänellä.)
Se on totta! Mitä liikuttavat meitä jumalat! Tärkeämpää olisi tietää,
mitä kaikkea tänä iltana saamme nähdä ja kuulla. Marcellus on tunnettu
kekseliäisyydestään ja hienosta maustaan.

FULVIUS.
Hän on saanut itse jumalilta tämän lahjan.

MARCELLUS (nousten.)
Minä kiitän teitä, ystäväni, näistä ansaitsemattomista ylistyksistä.

Hän viittaa ja samalla alkaa oikealta esirippujen takaa kuulua soittoa.
Kappale on reipas, täynnä elämää ja intohimoa. Soiton kuluessa ovat
useimmat ääneti, kuuluu vain epäselvää puheensorinaa ja yksityisiä
huudahduksia. Kun soitto on tauonnut, kuuluu kättentaputuksia.

ÄÄNI.
Täällä tahtoisin olla aina...

POMPONIA (kiihkeännäköinen, kaunis nainen.)
Mutta sanokaa, ystävät, onko totta, että orjakapina on puhjennut?

FULVIUS.
Totta se on, mutta miksi sitä kysyt, valtijattareni?

POMPONIA.
Sentähden, että nuo koirat tietysti ryöstävät maatilani, niinkuin
viimeisenkin orjakapinan aikana!

LICINIUS (ylimielisesti.)
Joutavia!

VERUS.
Älä sano joutavia! Asema on vakava.

LICINIUS.
Joutavia! Mitä heidän kapinansa sitten merkitsee!

ANICIUS.
Onkohan Spartacus jo saatu kiinni?

LICINIUS.
En vielä ole saanut siitä tietoa, mutta ei hän kauan voi piiloittautua.
Clodiuksella on siksi suuri ylivoima, että hänen täytyy joukkoineen
pian joutua kiinni. -- (Kevyesti.) -- Mutta te ette kai tiedä, että
meillä oli toinenkin kapina?

ÄÄNIÄ.
-- Koska?
-- Kapina, miksi et sinä ole kertonut?
-- Kerro, milloin, miten?

LICINIUS.
Se oli samana yönä kun gladiaattoritkin karkasivat. Heitin muutamia
niistä ergastulumiin, ja kun orjavouti jälkeenpäin meni sinne,
hyökkäsivät orjat hänen kimppuunsa ja löivät puolikuoliaaksi.

ANICIUS.
Entä sitten?

LICINIUS.
Minä tulin sotilaitten kanssa paikalle ja tein leikistä lyhyen lopun.
Osa ripustettiin heti ristille, osa tuli ruoskituksi -- ja minä
vakuutan, _perinpohjin,_ -- ja kolmas osa, nimittäin kiihottajat,
istuvat nyt kahleissa samassa luolassa kuolleitten ja kuolevien kanssa.

ANICIUS.
Ripeästi toimittu! Miten aijot menetellä jälelläolevien kanssa?

LICINIUS (julmasti hymyillen.)
Luulen, että annan heidän olla siellä.

VERUS (kauhulla.)
Annat heidän kuolla nälkään.

LICINIUS (kylmästi.)
Aivan niin!

ÄÄNIÄ.
-- Se on oikein niille koirille!
-- Oikein, Licinius!
-- Ankara menettelytapa on paras.

ANICIUS.
Antaa heidän nyt kapinoida siellä tarpeekseen -- kuolleitten kanssa --
(Naurua.) -- Pieni vahinko sinulle tosin tulee...

LICINIUS (keskeyttäen.)
Joutavia! Orjathan ovat nykyään halpoja. Ja pääasia on että tuollaiset
yritykset tulevat perinpohjin kukistetuiksi.

VERUS.
Se on liian julmaa kohtelua! Se on väärin!

LICINIUS (jäätävällä kylmyydellä.)
Ne olivat _minun_ orjiani. Tämän asian ei pitäisi liikuttaa muita!

VERUS (kiihtyen.)
Se ei ole yksin sinun asiasi, Licinius! Nuo kapinat syntyvät juuri
sentähden, että kohtelemme orjiamme tavattoman raa'asti ja julmasti.
Meidän pitäisi ajatella, että hekin sentään ovat ihmisiä...

Hänet keskeyttävät ivalliset ja vihastuneet

HUUDOT.
-- Ihmisiä!
-- Orjat ihmisiä?
-- Verus on tullut hulluksi!
-- Kuulkaa, kuulkaa!

FULVIUS (kumartaen sirosti naisille.)
Anteeksi, jalot naiset, että minun täytyy vaivata teidän ihanasti
punehtuneita korvianne niin sopimattomilla puheilla kuin orjista
puhuminen on. Mutta tämä ystäväni pakottaa minut siihen. -- (Tyynesti.)
-- Siis luvallasi, Verus: miten olet hankkinut orjasi?

VERUS (hieman hämmästyen.)
Minä olen ne ... ostanut.

FULVIUS.
Ja mitä olet maksanut kappaleelta?

VERUS.
Monella tavalla... Neljästä denarista ylöspäin... Mutta miksi sitä
kysyt?

FULVIUS.
Tahdon vain osoittaa miten väitteesi pitävät paikkansa. -- No niin.
Sinä ostat orjasi neljällä denarilla ja aasisi samalla hinnalla. Salli
minun siis kysyä: pidätkö aasitkin veljinäsi? -- (Yleinen nauru.) --

CRASSUS (yhä nauraen.)
Pidä hyvänäsi! Sinä sait hyvin!

ANICIUS.
Se oli oikein sinulle!

VERUS (suuttuneena.)
Te tukahdutatte tämän kysymyksen naurulla, mutta se ei ole oikein. Ja
miten voit sinä, Fulvius, tehdä moisen vertauksen? Tiedäthän, että
orjiemme joukossa on eri kansojen parahistoa ja päälliköitä. Ja...

FULVIUS.
Salli minun keskeyttää sinut, äläkä pahastu, jos sanon että
lörpöttelet. Sanoppa: _kuka tekisi työt,_ jos sinun ajatuksesi
toteutettaisiin? Onko sinulla itselläsi halua ryhtyä siivoamaan
atriumisi lattiaa, jauhamaan viljaa ja puhdistamaan aasejasi lannasta?

Yleinen nauru.

HUUTOJA.
-- Hyvin sanottu!
-- Oikein, Fulvius!
-- Täällä on hupaista!
-- Mitä orjat meitä liikuttavat?

VERUS (epävarmasti.)
Voisihan palkata...

FULVIUS.
Palkata! Miksi palkkaisit ketään, kun saat orjia neljällä denarilla?

CRASSUS.
Oikein!

ANICIUS (leikillisesti.)
Minä juon nyt kuolemattoman runoilijamme, Fulviuksen maljan. Ja jos
joku tahtoo tehdä sen minun kanssani, niin minä en kiellä! -- (Naurua
ja huutoja: Hyvä, hyvä! -- Juovat nauraen.)

FULVIUS (kohottaen maljansa Aniciusta kohti.)
Minä juon sinun maljasi, oi kuolematon Baccus!

VERUS (kiihkeästi.)
Kuulkaa minua hetkinen! Minun mielestäni olisi pitänyt ainakin kohdella
heitä vähemmän julmasti, ettei syntyisi tuollaisia kapinoita. Meidän
käy lopulta huonosti -- muistakaa vain, miten suunnattoman paljon orjia
on...

TRASEAS.
Sallikaa minunkin sanoa mielipiteeni. Päätelmiin nähden olen samalla
kannalla kuin Verus, mutta en voi yhtyä hänen perusteluihinsa. Väärin
-- julmaa -- ihmisiä! Kautta Polluxin! Mikä on oikein, mikä väärin?
Enkä, totta vie, tahdo väitellä, ovatko he ihmisiä. Jos ovat, niin se
on heidän asiansa -- jos eivät ole, on sekin minulle samantekevä. Mutta
minusta on _rumaa_ kohdella orjia, niinkuin meillä on tapana. Vai onko
todellakin kaunista kuunnella voihketta ja ruoskanläiskettä ja
katsella, miten laihat orjat vääntelehtivät verisin seljin
piinapenkissä ja ulvovat kuin germanilaiset sudet? Hyi! -- Mieluummin
kuuntelen heidän nauruaan ja näen, että he ovat hyvinvoipia. Silloin he
ovat siedettävämpiä -- ja rauhallisempia.

ANICIUS (harmistuen.)
Sinähän puhut kuin kreikkalainen!

CRASSUS.
Oikein sanoit, Anicius! Tuo on kreikkalaisuutta, jota Roomassa ei
tarvita!

TRASEAS.
Miksi ei roomalainen saisi elää kauniisti? Ja orjiin nähden se olisi
turvallisempaakin... Sitäpaitsi, muistakaa vain Sicilian viimeistä
orjakapinaa! Älkää unohtako miten paljon täytyi uhrata väkeä sen
kukistamiseen.

LICINIUS (kiivaasti.)
Kautta Jupiterin! Minä sanon teille, että nuo orjakapinat, joihin
Traseas vetoaa, ovat syntyneet juuri sentähden että on kohdeltu orjia
liian lievästi! "Orjan täytyy joko olla työssä tai maata",
-- sanoo Cato. Ja ruoskaa väliaikoina, sanon minä!
-- (Hymyillen.) -- No niin! Tuon viimeisen kapinan jälkeen ei ruoskia
ole paljon säästetty ja nykyään ovat orjat siksi masennettuja, että
mitään suurempaa orjakapinaa ei voi syntyä. Ja pienemmät joukot kyllä
legioonat hajoittavat!

ANICIUS.
Se on tietty!

VERUS.
Älkää olko niin kovin varmoja... Kyllä asia pitäisi ottaa vakavalta
kannalta silloin, kun heillä on sellainen johtaja kuin Spartacus.

TRASEAS.
Kautta Castorin! Siinä on maailman paras miekkailija! Kun näkee hänen
jäntevän ruumiinsa areenalla, hänen äärettömän kevyet ja salamannopeat
liikkeensä, luulisi hänet noidaksi!

POMPONIA (hekumallisesti.)
Ah! Hänen notkea vartalonsa! Hänen jääkylmät kasvonsa ja hehkuvat
silmänsä -- niitä ei voi unohtaa!

ANICIUS (katsoen merkitsevästi Pomponiaan.)
Minä en lainkaan ihmettele, vaikka Rooman naiset ovatkin häneen
hullaantuneet.

POMPONIA (ja useat muut naiset.)
-- Te liioittelette!
-- Se ei ole totta!

FULVIUS.
On myönnettävä, että siinä on todellakin miekkailija...

CRASSUS (keskeyttää äkäisesti.)
Kaikissa tapauksissa pitäisi hänet pian saada vaarattomaksi, sillä hän
on pahin roisto koko Rooman valtakunnassa!

LICINIUS.
Clodius kyllä pitää huolen siitä, että hän tulee vangituksi!

CRASSUS (yhä kiihtyen.)
Mutta jos nuo kirotut orjat uskaltavat ryhtyä kapinaan näillä seuduin,
niin minä vannon kautta Mars'in, että ripustan ristille jok'ainoan!
Niin Spartacuksen kuin muutkin!

JUOPUNEITA ÄÄNIÄ.
-- Älä vanno!

CRASSUS (huutaa raivoisasti.)
Vannon!

ANICIUS (lepytellen.)
Ei mitään ikävyyksiä -- juokaamme ja iloitkaamme!

MARCELLUS.
Orjat! Uutta viiniä!

Orjat kiirehtivät ottamaan entisiä maljoja pois. Eräs vanha orja sattuu
hieman koskettamaan vaatteillaan kiihtynyttä, puolijuopunutta
Crassusta. Tämä sieppaa raskaan maljan ja iskee orjaa päähän
karjaisten.

CRASSUS.
Älä koske minuun, koira! -- (Orja kaatuu heikosti huudahtaen lattialle.
-- Naurua.)

HUUTOJA.
-- Mitä se löysi!
-- Kas, kuin keikahti.

LICINIUS.
Kas tuota orjat tarvitsevat!

ANICIUS.
Nouse ylös, vanha nauta! -- (Naurua.)

Orjat kantavat liikkumattoman ruumiin pois.

VERUS (harmistuneena.)
Mitä tuo nyt hyödytti?

TRASEAS (ironisesti.)
Kas, miten maku saattaa olla erilainen! Minusta tuo vanha orja hienoine
piirteineen oli kaunis, seisoessaan edessäni kaatamassa viiniä
maljaani. Ja Crassus pitää enemmän kuolleesta!

CRASSUS (tekee huolettoman kädenliikkeen.)

MARCELLUS (nauraen.)
Sinä löit kuoliaaksi minun parhaan juomanlaskijani! Maksoin siitä sata
denaria -- hän oli kreikkalainen.

CRASSUS (huolettomasti.)
Joutavia! Minä kyllä maksan sen sinulle, vaikka hän olisi ollut itse
Baccuksen juomanlaskija!

Naurua.

Silloin ilmestyy eräälle kaukaisimmalle sivuovelle laiha, nuori orja.
Hänen kasvonsa ovat mielenliikutuksesta ja vihasta kalpeat ja hän
katsoo hetken mässäävää, nauravaa joukkoa mustilla, palavilla
silmillään ja huutaa raivoisasti.

NUORI ORJA.
Voi teitä, tyrannit! Te murhasitte äitini, veljeni, isäni -- mutta minä
_iloitsen!_ Te kaikki saatte kohta saman kohtalon!

Suunnaton hämmästys. Joku nousee ylös, ja

MARCELLUS (karjasee keskeyttäen.)
Mitä, orja!

NUORI ORJA.
Haa! Minä voisin tappaa teistä muutamia, minä voisin sanoa paljon --
mutta minä en tee sitä! Kohta tulevat _tuhannet_ ja sanovat! Katsokaa!

Sieppaa poveltaan tikarin ja painaa sen kamalasti nauraen molemmin
käsin rintaansa; kaatuu raskaasti marmorilattialle ja jää siihen
liikkumattomana makaamaan -- tikarinvarren törröttäessä hänen
rinnastaan.

Syntyy tavaton hälinä. Useat syöksähtävät ylös ja naiset kirkuvat, yli
muun melun kuuluu hämmästyneitä ja raivokkaita

HUUTOJA.
-- Mitä tämä on!
-- Mitä tämä on, Marcellus?
-- Kuinka orja saa puhua noin?
-- Ruoskikaa kaikki orjat!
-- Silpokaa heidät!
-- Ristille orjat!
-- Ristille!
-- Ristille!

MARCELLUS.
Miksi tämä hälinä? Sehän oli vain orja! -- (Orjille.) -- Orjat! Viekää
tuo pois!

Seinustalla on joukko pelästyneen, epäröivän näköisiä orjia. Kun he
eivät tarpeeksi nopeasti lähde liikkeelle, syöksähtää

MARCELLUS (seisoalleen ja karjasee raivoisasti.)
Kuuletteko te koirat? -- (Viittaa ruumista.) -- Pois!

Orjat kantavat pois ruumiin.

ÄÄNI (pidätetyllä kauhulla.)
Onko kukaan orja vielä koskaan noin...?

MARCELLUS (keskeyttäen ylenkatseellisesti.)
Oh, nehän surmaavat itsiään jok'ainoa päivä! Ja kaikilla keinoilla!

ÄÄNI (kauhulla.)
Ei, minä tarkoitan _puhunut!_ Kuinka orja saa ja voi puhua noin...?
Onkohan jotain tulossa...? Jos ne orjat...

ANICIUS (keskeyttää vihaisena, joka tekee hänet yhä koomillisemmaksi.)
Kautta kaikkien kuolemattomien jumalien! Täällä ei puhuta muusta kuin
orjista -- aivankuin maailmassa ei enää olisikaan muuta kuin likaisia,
rupisia, haisevia orjia!

Jotkut nauravat, kuuluu muutamia puolijuopuneita

ÄÄNIÄ.
-- Oikein, Anicius!

CRASSUS.
Minä olen samaa mieltä kuin Anicius. -- (Ylpeästi.) -- Me olemme
kukistaneet Karthagon, meidän legionamme ovat valloittaneet koko
maailman... Kaikki maailman kansat kumartuvat Rooman edessä. -- Mitä
voi meille silloin tuollainen likainen, nälkäinen roskajoukko!

LICINIUS (ivaten.)
Ja jumalat olkoot kiitetyt siitä, että metsät ovat täynnä kauniita
puita, joista tulee sangen vahvoja ristinpuita -- ja ruoskia
valmistavat orjat itse!

ÄÄNIÄ.
-- Oikein, Licinius!
-- Mitä he meille voivat!
-- Me ripustamme heidät ristille!

MARCELLUS.
Tahdon vielä huomauttaa, että tuo nähtävästi oli tullut hulluksi ...
eivätkä he meille mitään mahda! Ystävät! Älkää antako näiden
pikkuseikkojen häiritä iloamme. -- Miksi soitto vaikenee? -- (Polkasee
koturnillaan lattiaan.) -- Soittoa!

HERMOSTUNEITA ÄÄNIÄ.
-- Soittoa!
-- Soittoa, niin, soittoa!

Esiripun takaa alkaa hätäinen, katkonainen soitto -- tuntuu, etteivät
kaikki soittajat ota alussa siihen osaa. Kappale, jota soitetaan
harvassa tahdissa, on olevinaan hurjan iloinen, ja todellakin: siinä on
paljon iloa, mutta siinä piilee myöskin mykkä, epämääräinen kauhu, jota
noilla iloisilla äänillä koetetaan peittää. Erityisen kamalia ovat
puusoittimien äänet: ne ulvovat, valittavat ja kiemurtelevat ympäri
huonetta kuin vihaiset käärmeet...

MARCELLUS (soiton aikana, vihaisesti.)
Kirotut elukat, kun häiritsivät kemuja! -- (Uhkaavasti.) -- Minä kyllä
ne opetan -- huomenna! Nyt ei enää mitään ikävää. Viiniä orjat! Tuokaa
uutta viiniä!

ÄÄNIÄ.
-- Viiniä!
-- Tänne viiniä!
-- Juokaamme ja iloitkaamme!
-- Viiniä -- siinä elämä!

Juovat ahnaasti. Yhä useammat alkavat olla täydessä humalassa.

ANICIUS.
Kas Aurelia, miten pelästyi! Traseas, etkö saa punaa uudelleen hänen
poskilleen? Olisinpa minä nuorempi...

Kaikki räjähtävät nauramaan, vaikkei sukkeluus ole mikään naurettava:
he tahtovat naurulla salata levottomuutensa, jota ei edes päihtymys voi
estää. -- Aurelia painaa päänsä alas.

CRASSUS.
Fulvius, oi runoilija, lausuppa joku runo tai satiiri tämän illan
tapahtumista.

ANICIUS.
Niin, sinun tilapäisrunosi ovat sattuvia...

ÄÄNIÄ.
-- Lausu, lausu!

FULVIUS (nousee horjuvin jaloin, ojentaa kätensä kuin vaatien
hiljaisuutta, ja joku huutaa)

-- Lopettakaa soitto!

TRASEAS.
Ei, soittakaa paremmin! Fulvius lausukoon soiton säestyksellä.

FULVIUS (juopuneen äänellä, kieli hiukan kangertaen, juhlallisesti.)

    Kuohuos viini,
    sä parahin nesteistä maan!
    Hehkuos nainen
    sä jumalten lahja vaan!
    Nyt Rooman mies,
    sä johtaos ties
    suloniityille Baccuksen!
    Elä Rooman mies!
    Mut kuolkohot orjat...

HUUTOJA.
-- Ei enää orjista!
-- Hyvä! Hyvä!
-- Se ei ollut johdonmukainen!

Fulvius rötkähtää raskaasti sohvalle.

-- Sinä olet humalassa, Fulvius!
-- Mitä te johdonmukaisuudesta! Iloitkaamme!
-- Iloitkaamme!

Kun soitto on loppunut, nousee

MARCELLUS (lausuen.)
Minulla on onni näyttää teille tänään maailman väkevimpäin painijoiden
kamppailu: teille
tunnetun voittamattoman roomalaisen Valerianuksen ja germanilaisen
Asatorin. Orjat! -- (Viittaa orjille.)

Ilmoitus otetaan vastaan kättentaputuksin ja hyväksymishuudoin ja orjat
levittävät nopeasti suihkukaivon ja pöydän väliselle tilalle
(vasemmalle) maton.

Marcelluksen viittauksesta alkaa reipas, juhlallinen marssi ja sisään
astuu kaksi painijaa. He ovat muuten alastomat paitsi vyötäiset ovat
peitetyt. Ja kun he seisovat kumpikin puolellaan kädet ristissä
rinnalla, luulisi näkevänsä kaksi eri taiteilijan veistämää Hercules-
patsasta. -- Kuuluu hermostuneita ja kiihkeitä

HUUDAHDUKSIA.
-- Mitkä lihakset!
-- Roomalainen voittaa!
-- Barbaari voittaa!

MARCELLUS.
Alkakaa!

Huomaa helposti, että jättiläiskokoinen germanilainen on voimakkaampi,
mutta sen korvaa taasen roomalaisen suurempi taito. Katsojat seuraavat
henkeä pidättäen ja vain joskus kuuluu huutoja: Nujerra barbaarin
niska! Barbaari voittaa! -- Germanilainen tekee hurjia otteita
rautaisilla käsivarsillaan ja he näyttävät toisinaan pyörivän ilmassa
-- mutta aina pelastuu roomalainen ja vihdoin hän salamannopealla
liikkeellä lyö vastustajansa maahan, niin että tämä menee milt'ei
tainnoksiin. Voittaja asettaa jalkansa voitetun rinnalle ja vieraat
puhkeavat myrskyisiin kättentaputuksiin ja

HUUTOIHIN.
-- Valerianus, hyvä!
-- Kautta Herculeen, siinä on painija!
-- Roomalainen!
-- Se oli taistelu!

Voitettu nousee ja molemmat painijat poistuvat suosionosotusten
kaikuessa; orjat korjaavat kiireesti maton.

ÄÄNIÄ.
-- Barbaarin täytyi nujertua!
-- Ei kukaan voi Valerianusta vastustaa!
-- Enkö sanonut, että roomalainen voittaa!

ANICIUS (hykerrellen käsiään.)
Minä olen vallan ihastunut! Mitä mahtaa isäntämme nyt meille tarjota?

ÄÄNIÄ.
-- Niin, arvatkaa!

MARCELLUS (hymyillen.)
Minä en sano mitään. Odottakaa... Viiniä!

Syntyy iloinen juopuneiden hälinä, josta eroittaa vain joitakin
katkonaisia

HUUDAHDUKSIA.
-- Minä olen utelias...
-- Sanokaa, ystävät...
-- Jumalien nimessä...

Taas tuodaan uutta viiniä, vieraat käyttävät sitä runsaasti hyväkseen
ja kaikki, paitsi Verus, Traseas ja muutamat muut, ovat humalassa.

Silloin alkaa hillitty, salaperäinen soitto ja sisään liitelee kuusi
kuvankaunista syyrialaista tyttöä. Ainoana verhonaan on heillä
vyötäisillä vihreät, harvat harsot.

Lievää hälinää, pidätettyjä, ihastuneita

HUUDAHDUKSIA.
-- Ah!
-- Mitkä vartalot!

Hiljaisuus.

Ensin tanssivat liihotellen, haaveellisesti, sulavasti. Pian kuitenkin
kiihtyy soitto ja tanssi käy yhä vilkkaammaksi ja kiihkeämmäksi ja
tanssijattaret säestävät liikkeitään kiihkein huudahduksin.

Lopulta pysähtyvät kaikki kuin yhdestä iskusta, jääden kuvapatsaina
seisomaan sorjaan asentoon, toinen käsi kohotettuna.

Hurja suosionosotusten myrsky: kättentaputukset, huudot ja sekava
hälinä täyttää salin; sen yli eroittaa hurmaantuneita

HUUDAHDUKSIA.
-- Mikä sirous!
-- Mitkä vartalot!
-- Tämä on ihanaa!
-- Jumalallista!

Jotkut suutelevat vierellään lepääviä naisia... Tanssijattaret aikovat
kauniissa järjestyksessä poistua, mutta silloin kuuluu kiihkeitä

HUUTOJA.
-- Älkää poistuko!
-- Jääkää!
-- Älkää jättäkö meitä!

Ja yhtä iloisina, aivankuin olisivat odottaneet juuri tätä, kääntyvät
tanssijattaret takaisin ja rientävät heitä odottaviin, avoimiin syliin.

Juomingit käyvät yhä hurjemmiksi ja irstaammiksi. Orjat kantavat yhä
uutta viiniä ja humaltuminen on korkeimmillaan. Miehet lähentelevät
naisia irstaasti ja useimmat näistä istuvat miesten sylissä
kiihkeinä... Ja yht'äkkiä alkaa katosta sataa punaisia ruusuja...
Puheensorina käy yhä sekavammaksi, nauru, hälinä ja ihastushuudot
täyttävät ilman; selvemmin kuuluu vain muutamia

HUUDAHDUKSIA.
-- Ah, ruusuja!
-- Tämä on jumalallista!
-- Viiniä, orjat!
-- Ruusuja, ruusuja!
-- Viiniä, viiniä!

FULVIUS (nojautuen vieressään loikovan nuoren ylimysnaisen puoleen.)
Valtijattareni! Jumalattareni! Minä rakastan sinua! Tule syliini...

Tyttö täyttää hänen pyyntönsä ja hän suutelee tätä kiihkoisesti
huulille; kuiskuttelevat hiljaa keskenään ja katoavat kädet toistensa
vyötäisillä esiripun taakse.

ÄÄNI.
He lähtivät Afroditen helmaan...

ANICIUS.
Hän suokoon heille kaikki antimensa...

Naurua.

POMPONIA.
Oh, miten täällä on kuuma!

LICINIUS.
Riisu itsesi!

POMPONIA.
Sen teenkin, kautta Venuksen valkeiden polvien!

CRASSUS.
Mikset omiesi...?

Naurua.

ANIVIUS.
Kuuleppa, ihana Pomponia. Eiköhän Licinius voisi sinua jäähdyttää...

Naurua.

HUUTOJA.
-- Se on totta!
-- Kysy häneltä!

POMPONIA (nousee hieman horjuen ja sanoo, teeskennellen vihastusta.)
Minä en siedä teidän leikkiänne! -- (Menee oikealle. Licinius nousee ja
seuraa häntä.)

Naurua, melua; eroittaa seuraavia

HUUDAHDUKSIA.
-- Sopiva tekosyy, kautta Polluxin!
-- He tekivät oikein!
-- Se on parasta elämässä!
-- Elämä on lyhyt!
-- Viiniä! Viiniä!

Muutamat ylimykset poistuvat oikealle kädet tanssijattarien vyötäisillä
ja eräs heistä sanoo juopuneella äänellä.

YLIMYS.
Minä menen jäähdyttämään itseäni...

Naurua.

Eräs lihava ylimys, joka koko illan on ahkerasti juonut, huutaa.

YLIMYS.
Viiniä! Antakaa minun kylpeä viinissä! Orjat! Kuuletteko te, siat? Minä
tahdon viinikylpyyn! Siat... -- (Nostaa kätensä ja vierähtää pöydän
alle.)

ANICIUS.
Hän on itse sika!

TRASEAS.
Ainakin hänen _ulkomuotonsa_ muistuttaa sinua!

Naurua.

MARCELLUS (myöskin juopuneena.)
Orjat! Tuokaa taas ruokia pöytään! Ja soittoa!

ÄÄNIÄ.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Elämä on iloa!
-- Valehtelet!
-- Iloitkaamme!

Silloin avautuu pääovi ja sisään syöksyy Licinia; hän on aivan
hengästynyt ja kalpea ja hänen tukkansa on epäjärjestyksessä.

LICINIA (viimeisillä voimillaan.)
_Spartacus tulee!_

Vaipuu eräälle sohvalle.

Sanoma vaikuttaa kuin salaman isku. Kuuluu muutamia kirkaisuja ja
muutamat ylimykset rientävät horjuen tarjoamaan Licinialle viiniä.
Humaltuminen on kuitenkin niin yleinen, että kun ensi pelästys on
mennyt ohi, niin häntä ei uskota

ÄÄNIÄ (tylsiä, hämmästyneitä.)
-- Spartacus!
-- Spartacus! Se on mahdotonta!

MARCELLUS
Clodiushan on paraillaan vangitsemassa Spartacusta!

LICINIA (toipuen.)
Clodius on kaatunut ja hänen joukkonsa lyöty...

ÄÄNIÄ.
-- Mahdotonta!
-- Sinä olet uneksinut!

LICINIA.
Se on liiankin totta! Mutta missä on isäni?

JUOPUNUT ÄÄNI.
Hän kyllä tulee kun ehti...

Naurua.

LICINIA (kiihtyen.)
Te nauratte! Aijotteko jäädä tänne orjien surmattaviksi? Eikö kukaan
lähde Roomaan ... ilmoittamaan senaatille kapinasta ... hakemaan
apua...?

Hälinää.

CRASSUS.
Oliko orjien joukko lukuisa?

LICINIA.
Heitä on paljon -- tuhansittain.

ANICIUS (juopuneella äänellä.)
No, Crassus! Sinä äsken vannoit kautta Mars'in, että ristiinnaulitset
kaikki kapinoitsevat orjat. Tee se siis jumalien nimessä!

LICINIA (hermostuneesti.)
Niin. Tee se, Crassus! Hanki itsellesi valtuudet senaatilta... Kerää
legioonat ja kukista orjat!

CRASSUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Tahdotko sinä?

LICINIA (kuiskaten itsekseen.)
Minun kotini palaa. -- He ovat sen sytyttäneet...

CRASSUS (nousee hiukan selvinneenä ja huutaa ylpeästi.)
Roomalaiset! Kuulkaa minua! Minä vannoin äsken, ja maailma ei tule
milloinkaan sanomaan, että Marcus Crassus on rikkonut valansa! Minä
teen mitä lupasin. -- (Kääntyen Liciniaan.) -- Ja minä teen sen
kaksinkertaisella innolla, kun minä samalla saan täyttää sinun tahtosi,
oi jumalallinen Licinia!

ANICIUS (leikillisesti.)
Kuin Curtius olisin minä valmis syöksymään Manalaan, jos minua
odottaisi niin suloinen palkinto kuin sinua -- sinä Fortunan
lempipoika! Sillä tiedä, että Licinia on sinun palkkiosi!

Naurua.

Licinia punastuu ja painaa hämillään päänsä alas.

CRASSUS.
Siitä puhumme sitten kun viimeinenkin kapinoitseva orja on kaatunut
tahi riippuu ristillä. Hyvästi siihen asti! Hyvästi Licinia!

Poistuu.

ÄÄNIÄ.
-- Minä tulen myöskin!
-- Odota, Crassus...
-- Nytkö hän jo lähti?
-- Älkää lähtekö! Juokaamme!
-- Mutta jos orjat tulevat tänne...

ANICIUS.
Miksi ne tänne tulisivat...?

VERUS.
Voitko tietää, Licinia, minne päin ne lähtivät sieltä?

LICINIA (vieläkin hämmentyneenä ja avuttomana.)
En ... en... Ah, niin... Minä kuulin huutoja: Roomaan, Roomaan!

ANICIUS.
Tämä on kaukana tiestä... Juokaamme siis rauhassa! Licinian malja!

Juovat nauraen ja meluten.

LICINIA (aivan menehtyen; puhjeten itkuun.)
Sanokaa vihdoinkin ... missä on isäni... Missä on isäni...?

ÄÄNIÄ.
-- Licinius! Licinius!

LICINIUS (ilmestyen eräälle sivuovelle; äreästi.)
Mikä hätänä? -- (Huomaa Licinian.) -- Licinia! Miksi olet täällä?

LICINIA.
Meidän talomme on liekeissä...

LICINIUS.
Mitä sanot? Kuinka? Kuka?

LICINIA.
Spartacus...

LICINIUS.
Missä ovat Brutus ja Livia?

LICINIA.
He ovat turvassa... Veruksen huvilassa...

VERUS.
Minun huvilassani?

LICINIUS.
Kuka heidät sinne lähetti?

LICINIA.
Spartacus...

ÄÄNIÄ.
-- Tuo rosvoko?
-- Sinä olet sairas!
-- Se on mahdotonta!

LICINIA.
Hän sen teki... Hän aikoi minutkin lähettää sinne, mutta pääsin ulos ja
karkasin ratsastaen tänne...

ANICIUS (juopuneena.)
Tehköön mitä tahansa, hän on kaikissa tapauksissa saastainen orja ...
koira!

LICINIA (tulistuen.)
Älä parjaa! On hän ainakin parempi kuin sinä!

Yleinen hämmästys.

HUUTOJA.
-- Mitä tämä on!
-- Hän on rakastunut orjaan!
-- Se on sittenkin totta mitä puhutaan...

LICINIUS (ankarasti.)
Sinä unohdat itsesi! Sinä unohdat, että ... että... -- Sanoitko että
talomme palaa?

LICINIA (syvän mielenliikutuksen vallassa.)
Menkää ulos niin te näette miten eteläinen taivaanranta punoittaa... Se
on kotimme, joka vielä palaa...

LICINIUS.
Näenkö minä unta? -- (Raivolla.) -- Oh, roistot! Rosvot! Heidät pitäisi
nylkeä elävältä!

ÄÄNIÄ.
-- Kirotut orjat!
-- Ristille!

Vihaista melua.

Yht'äkkiä vaikenevat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta. Ensin ei
kuulu muuta kuin sama hurjaniloinen, remuava musiikki, jonka takana
piiloutuu epämääräinen kauhu... Mutta kun kuuntelee tarkemmin, kuulee
omituisen äänen, aivankuin kaukaisen, myrskyävän meren pauhun: sen
synnyttävät lukemattomien jalkojen töminä ja raivokkaat, epämääräiset
huudot.

ERÄS YLIMYS (syöksyy ylös ja kuiskaa kauhulla.)
Orjat! Nyt ne tulevat...

MARCELLUS.
Sulkekaa kaikki ovet ja portti...

HÄTÄÄNTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
-- Sulkekaa ovet!
-- Sulkekaa ovet!

VERUS.
Sallikaa minun mennä tarkastamaan.

Poistuu.

ÄÄNIÄ.
-- Tehkää se! Menkää!
-- Marcellus, mitä tämä on?
-- Miten selität tämän, Marcellus?

ANICIUS.
Minä luulin tulevani _juhlaan_...

MARCELLUS.
Odottakaa, ei tässä mitään hätää ole.

ANICIUS.
Selitä sitten, ystäväni, mitä merkitsee tuo hornanmeteli sinun porttisi
edessä?

JUOPUNEET ÄÄNET.
-- Kautta Jupiterin parran, selitä!
-- Minä vaadin selitystä!

Meteli ulkona alkaa kuulua yhä selvemmin. Verus palaa kalpeana, kaikki
vaikenevat ja katsovat odottavana häneen.

VERUS (hillitysti.)
Tiedättekö, mikä siellä on?

ÄÄNIÄ (kuiskaavia.)
-- Sano, sano!
-- Mitä siellä on?

VERUS (samoin kuin ennen.)
Siellä odottaa _kuolema_.

ÄÄNIÄ (kauhistuneita, suuttuneita, juopuneita.)
-- Se on mahdotonta!
-- Sinä lasket leikkiä!
-- Mitä tarkoitat?
-- Selitä...

VERUS.
Suunnaton orjajoukko on piirittänyt palatsin. Ne ovat pian täällä...
Kun katsoin alas, tuntui minusta, että kuolema on ottanut suunnattoman,
tuhatpäisen käärmeen muodon ja makaa kiemurassa rakennuksen ympärillä,
odottaen milloin saa nielaista...

ÄÄNET (keskeyttäen.)
-- Oi jumalat!
-- Sinä liioittelet!
-- Onko se totta!
-- Onko se mahdollista?
-- Mitä he tahtovat?
-- Me olemme hukassa!
-- Oi jumalat!

MARCELLUS.
Nyt ymmärrän: orjani ovat vieneet sanan noille kapinoitsijoille.
Sentähden se äsken puhui tuhansista... -- (Huutaa.) -- Orjat! -- (Ei
vastausta.) -- Karanneet...

YLIMYS (pöydän alla, nostaen päätään.)
Mi ... mitä tämä merkitsee?

ÄÄNIÄ.
Orjat ovat piirittäneet talon.

YLIMYS (huutaen.)
Mitä? Orjat? Kuinka ne uskaltavat?!

KATKERA ÄÄNI.
Menkää kysymään niiltä!

POMPONIA.
Mitä ne tahtovat?

VERUS (järkytettynä.)
Tuosta kamalasta metelistä eroitin vain yhden ainoan sanan: kuolema.

NAISÄÄNI (hermostuneesti, vaikeroiden.)
Minä en tahdo! Minä en tahdo...

KATKERA ÄÄNI.
Mene puhumaan siitä orjille!

MARCELLUS.
Älkää ilkkuko!

VERUS.
Te nauroitte äsken, ette tahtoneet kuulla minua... Mitä nyt arvelette?

MARCELLUS (raivostuen.)
Sinä onnettomuuden korppi! Rohkenetko pilkata?

VERUS.
En minä pilkkaa. Huomautan vain, että tämä on _oma syymme!_ Ja miten
voisin pilkata: odottaahan minua sama kohtalo kuin teitäkin...

HERMOSTUNUT NAISÄÄNI (miltei itkien.)
Ei enää tarvita ruusuja... Lopettakaa! Lopettakaa, Marcellus...

MARCELLUS (huutaa ylös.)
Lopettakaa! -- (Ruusuja sataa edelleen.) -- Orjat! Kuuletteko te
kirotut! Lakatkaa!

Äänettömäksi vastaukseksi alkaa ruusuja sataa yhä tiheämpään.

MARCELLUS (huutaen raivoisasti.)
Lakatkaa! Lakatkaa! -- Ah, minä ymmärrän...

Silloin alkaa entisen melun lisäksi kuulua harvaa, mahtavaa jyskettä:
orjat särkevät muurinmurtimella porttia. Useat syöksähtävät
istuimiltaan kalpeina ja jotkut naiset alkavat hermostuneesti parkua.

KAUHISTUNEITA ÄÄNIÄ.
-- Nyt ne särkevät porttia!
-- Me olemme hukassa!
-- Mitä on tehtävä?
-- Paetkaamme!

Fulvius ja muutamat muut ylimykset ilmestyvät naisineen puolialastomina
esiripun takaa kysyvä, suuttunut ilme kasvoillaan.

FULVIUS.
Mitä tämä on? Mitä merkitsee tuo jyske?

ÄÄNIÄ (yht'aikaa).
-- Talo on piiritetty!
-- Orjat ovat piirittäneet talon!
-- Paetkaamme!

VERUS.
Myöhäistä. Jo äsken oli meidät kokonaan ympäröity!

ÄÄNIÄ.
-- Jumalat! Mitä on tehtävä?
-- Portti on luja!
-- Ei kestä!
-- Jumalat! jumalat!

ANICIUS (suuttuneena.)
Minä luulin tulevani juhlaan, mutta tämä taitaa muuttua
teurastushuoneeksi... Miksei täällä ollut vartijaväkeä?

POMPONIA (suunniltaan pelosta.)
Oi, pyytäkää heiltä armoa...

LICINIUS.
Häpeä! _Orjilta armoa?_ Oletko sinä roomalainen? Käykäämme aseihin ja
kuolkaamme kuin roomalaiset!

VERUS.
Mitä hyödyttää nyt aseet? Mene katsomaan, miten paljon heitä on.

ANICIUS (katkerasti.)
Istukaamme ja juokaamme! Kuolkaamme kuin roomalaiset!

JUOPUNEET ÄÄNET.
-- Juokaamme! Juokaamme!

VERUS.
Te mielettömät!

Ryskyen särkyy portti ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto alkaa tuo
mahtava pauhu lähetä. Soitto lakkaa -- ainoastaan huilunsoittaja jatkaa
kauheata, valittavaa säveltään, aivankuin olisi menettänyt järkensä. Ja
samalla alkaa lähestyvä orjajoukko laulun, jonka sävelessä kuvastuu
ääretön voima, uhka ja hurjuus.

ORJAIN LAULU.

      Kirottu olkoon Rooman maa ja mahti,
      jok' orjalaumain verta joi!
      Jo sortuu vallit vankat, kaatuu vahti --
      käy koston myrsky, salamoi!
      Kalskuu kalvat,
      särkyy salvat!
      Keihästäin
      eteenpäin!
      Nouskaa orjat ruoskan alta,
      syöskää maahan Rooman valta!

      Näin sorjempi on seistä surman suussa
      kuin alla orjan kohtalon!
      Ja vaikka päättyis tiemme ristinpuussa,
      Niin vapaa, vapaa tiemme on!
      Kalskuu kalvat,
      särkyy salvat!
      Keihästäin
      eteenpäin!
      Nouskaa orjat ruoskan alta,
      Syöskää maahan Rooman valta!

Laulun aikana ovat kaikki aivankuin lamaantuneina; kuuluu joitakin
käheitä kuiskauksia, toiset pyyhkivät hikeä otsiltaan ja muutamien
katse harhailee kuin apua etsien -- ja hiljalleen, taukoamatta sataa
punaisia ruusuja... Mutta kun laulun loppupoljennot jymähtävät kuin
muurinsärkijän iskut ja yht'aikaa viimeisen sanan kanssa palatsin
ulko-oveen todella tärähtää muurinmurtaja, niin silloin on heidän
voimansa lopussa: jotkut tukkivat korvansa, pari naista kaatuu
kirkaisten lattialle ja koko joukko pakenee sisähuoneisiin horjuen,
kaatuillen ja mielettömästi kirkuen. Eroittaa vain muutamia
huudahduksia.

POMPONIA (takertuen epätoivoisesti Liciniuksen käsivarteen.)
Pelasta minut... Pelasta minut...!

LICINIUS (itsekin tuon joukkokauhun valtaamana.)
Sinä olet mieletön, Pomponia... No tule, minä vien sinut pois täältä
... pois täältä!

HUUTOJA.
-- Missä aseet?
-- Se on turhaa!
-- Sammuttakaa tulet...
-- Oi jumalat! Pelastakaa minut!

TRASEAS (joka Licinian ja Veruksen kanssa on jäänyt paikalleen.)
Pysähtykää! Oletteko te roomalaisia?! Minäkin olen varma, että meidän
on nyt lähdettävä Haadekseen, mutta pitääkö sinne mennä tuollaisella
kiireellä...?

LICINIA.
Oi, te pelkurit! Pelkurit! Tuollainen ei olisi koskaan Spartacus!

Vain kolme iskua kestää ulko-ovi ja silloin jyrähtää muurinmurtaja
palatsin oveen, niin että koko rakennus vapisee. Räiskyen lentää toinen
ovenpuolisko säpäleiksi ja hirveällä vauhdilla syöksyy sisään suihkun
ja harvinaisten kukkien lomitse tavattoman paksusta hirrestä tehty
oinaanpää, kymmenien jättiläiskokoisten orjasotilaiden työntämänä.

SPARTACUS (astuu sisään, sanoen ulkonaolijoille käskevästi.)
Pysähtykää!

Äänettömänä ja synkkänä astelee hän miekka kädessä sisälläolijoita
kohti. Kun hän huomaa putoilevat ruusut, nostaa hän katseensa ylös ja
silloin alkaa hänen kohdallaan sataa entistä tiheämpään ruusuja. Näistä
välittämättä tulee hän Licinian luokse ja silmäilee häntä omituisin,
selittämättömin katsein.

TRASEAS (kiduttavan äänettömyyden jälkeen.)
Mitä tahdot, ystäväni?

Spartacus ei vastaa.

TRASEAS (koettaen saada äänensä kevyeksi.)
Jos olet aikonut tulla juhlaan, niin salli minun huomauttaa, että olet
valinnut sopimattoman puvun... Ja vaikka miekka _areenalla_ on miltei
välttämätön, niin juhlaan on meillä tapana tulla ilman... --
(Keskeyttää, sillä Spartacus kääntää häneen jääkylmän katseensa.)

VERUS (hermostuneesti.)
Sano vihdoinkin, mitä tahdot!

SPARTACUS (syvällä, läpitunkevalla äänellä.)
Olen kuullut sinun sanoneen, että orjatkin ovat ihmisiä. Ja kun
sellainen mielipide on kovin harvinainen Roomassa, niin ... en sinulta
tahdo mitään. Saat siis poistua. Mene heti.

Verus nousee ikäänkuin hypnotisoituna ja lähtee ovea kohti.

SPARTACUS (astuu pari askelta ovea kohden, sanoen ovella seisoville.)
Menköön hän rauhassa! -- (Kääntyen Traseakseen.) -- Sinutkin tunnen ja
sentähden saat mennä.

TRASEAS (voimatta enää säilyttää tyyneyttään, nousee, lausuen ylpeällä
kiihkeydellä.)
Suo minun huomauttaa, että olet erehtynyt: Sinä et vielä ole mikään
käskijä! Minäkö tottelisin sinua!? Jos minä ja muutamat muut nyt
kaatuvat, mitä siitä! -- tiedä, että vielä seisoo Rooma! Samalla sanon
sinulle, minä vannon kautta Haadeksen varjojen! -- etten milloinkaan
tule tarvitsemaan sinun armoasi!

SPARTACUS (kylmästi).
Kuten tahdot.

Ulkona odottavan joukon melu alkaa kiihtyä ja salin oville ilmestyy
muutamia pelästyneen näköisiä ylimyksiä.

LICINIA (värisevällä äänellä.)
Mitä sinä aijot... -- (Kun Spartacus ei vastaa, jatkaa vähitellen
kiihtyen.) -- Mitä sinä aijot tehdä? Minä pyydän sinua, Spartacus:
lopeta tämä kapina, luovu väärältä tieltäsi, ja minä olen varma, että
sinä saat vielä anteeksi... Älä saata itseäsi turmioon! Minä pyydän
sitä, Spartacus...

SPARTACUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Licinia! Nyt minä en enää ole orja... Seuraa minua!

LICINIA.
Mitä sinä uskallat puhua! Sinä ... sinä olet juuri polttanut kotini!
Sinä, joka...

SPARTACUS (yhä kiihtyen.)
Ihana Licinia! Minä rakastan sinua! -- (Hellästi ja rajusti.) -- Päivät
ja yöt ikävöin sinua... Jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen, joka
vierii ijäisyyteen, ajattelen vain sinua, Licinia! -- (Kuiskaten.) --
Tule mukaani ja minä jätän kaikki, kaikki! Menemme kotimaahani ja
elämme siellä onnellisina... Siellä...

TRASEAS (keskeyttää hänet, lennättäen pilkasta ja vihasta välähtävän
katseen Liciniaan, joka aivankuin huumaantuneena on kuunnellut
Spartacusta.)
Kuunteleeko Liciniuksen tytär _orjan_ puhetta!

LICINIA (hätkähtää kuin olisi saanut ruoskaniskun.)

SPARTACUS.
_Orjan!_ -- (Paljastaa raivon vallassa miekkansa ja astelee nopein,
äänettömin askelin Traseaksen eteen. Ankaralla tahdonponnistuksella
hillitsee hän kuitenkin itsensä ja sanoo hiljaa, käheästi ja
uhkaavasti.)

Mene ... mene pois täältä!

TRASEAS (tarttuu maljaan; halveksivasti.)
Minä olen roomalainen! Mene komentamaan kirkuvaa roskajoukkoasi --
koira!

Nauraa ärsyttävästi.

SPARTACUS (tuijottaa Traseasta hetken pelottavin katsein ja lävistää
hänet salamannopeasti miekallaan.)

TRASEAS (kaatuu raskaasti, kuiskaten.)
Hyvästi Rooma!

LICINIA (kuiskaten kauhistuneena.)
Sinä kurja ... mitä teit...?

SPARTACUS (läheten Liciniaa, hurjasti.)
Minä rakastan sinua! Minä tahdon sinut! Minä vien sinut täältä!

LICINIA.
Tahdot minut...? Viet minut...? Sinä! Orja -- rosvo -- kapinoitsija!

SPARTACUS (peräytyy, kalpenee, seisoo hetken aivankuin jähmettyneenä.
Käheästi.)
Niinkö... Niinkö... Niinkö...?

LICINIA (yhä kiihtyen.)
Niin! Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Ennemmin kuolen kuin
seuraan sinua! Jo sinun nimesi kaiku on minulle kauhistus...

SPARTACUS (kuolonkalpeana, oudolla äänellä.)
Jo riittää! Hyvä on! Tämä oli minulle tarpeen! Nyt minä en enää unhota
minne kuulun! Minä vannon kautta isäni muiston, etten lepää, ennenkuin
koko sinun kirottu sukusi on Haadeksessa! -- sinun Roomasi raunioina!
-- (Astuu kiivaasti ovea kohti huutaen orjille.) -- Älkää päästäkö
täältä ketään elävänä! -- (Kääntyy kerran, sinkauttaen Licinialle
läpitunkevat, kolkot sanat.) -- Sinä yksin saat jäädä näkemään... -- Ja
älköön tästä kirotusta palatsista jääkö kiveä kiven päälle!

Ulkona kiihtyy melu huumaavaksi pauhuksi, joka jatkuvasti kasvaa.

LICINIA (sopertaen hätääntyneenä.)
Spartacus... Minä sanoin väärin...

Spartacus ei kuule.

SPARTACUS (huutaa kaameasti.)
Tyrannit! Tulkaa ulos loukoistanne! Nyt on tilinteon päivä!

Ja heti tämän jälkeen kuuluu valtavan pauhun ja räiskeen ylitse
peräkkäin tavattoman voimakkaina ja uhkaavina Crixuksen ja Artarik'in
huudot.

CRIXUS.
Kuolema ylimyksille!

ARTARIK.
Kuolema tyranneille!

ORJAJOUKKO.
Kuolema! Kuolema! Kuolema!

FULVIUS (joka on ilmestynyt muutamien ylimysten seurassa eräälle
ovelle, kuiskaa kauhuissaan.)
Nyt on kaikki hukassa...

LICINIA.
Spartacus ... Spartacus! Mitä sinä teet...? Mitä sinä teet...?

Vaipuu itkien maahan.

Toinenkin ovenpuolisko repäistään auki, ja leveästä oviaukosta näkyy
alempana, tulipalon punertavassa kajastuksessa määrätön, raivokas,
asestettu orjajoukko.

Esirippu.



VIIDES NÄYTÖS.


Spartacuksen suuri teltta.

Takaa, teltan katoksen yläpuolelta, näkyvät puiden latvat nuoresta,
harvasta metsästä, ja vielä taampaa näkyy metsäinen, korkea kukkula.
Ulkopuolella vasemmalla on orjasotilaiden leiri ja sieltä kuuluu
toisinaan hälinää, puheensorinaa ja aseiden kalsketta.

Spartacus loikoo leijonantaljalla, nojaten päätään käteensä. Hänen
kasvonsa näyttävät hetken kauniilta ja uneksivilta ja hänen silmänsä
tuijottavat jonnekin kauas... Hän muistaa kotimaansa, äitinsä... Hän
huokaa raskaasti ja hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi ja synkäksi.
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän tuskallisesti:

-- Äiti ... missä sinä olet? -- Ei, ei!

Hän syöksyy ylös ja kävelee usean kerran ympäri telttaa, istuutuu
jakkaralle ja tuijottaa yhteen paikkaan epätoivoisin katsein.

-- Missä ovat minun pienet, pienet sisareni ... äitini? Lävistikö
heidät roomalaisen keihään kärki... Vai...

Äänettömyys.

Hän nousee koko pituuteensa ja hänen silmänsä välähtävät sietämättömän
teräviksi, kun hän uhkaavasti hammasta purren sähähtää:

-- Missä he ovat?

Ja taas hän astelee kauan notkein, äänettömin askelin -- aivankuin
lujaan rautahäkkiin sulettu peto. Istuutuu ja painaa kasvot käsiinsä,
mutisten kolkosti:

-- Miksi minä en saata unohtaa ... unohtaa ... unohtaa...

Äänettömyys.

Ulkoa alkaa kuulua hälinää ja sisään astuu reippaasti

ARTARIK (sotavarustukset yllään, ojentaen kätensä Spartacukselle.)
Terve, Spartacus!

SPARTACUS (hypähtää seisoalleen ja astuu tulijaa vastaan. Hän on taas
kylmä, äänessä vain salattu kiihko.)
No mitä? Saavutitko heidät?

ARTARIK.
Tietysti! He olivat leiriytyneet Petelian luokse, siinä heidät
yllätimme kolme päivää sitten...

SPARTACUS (keskeyttäen.)
Miten kävi?

ARTARIK.
Taistelu oli lyhyt, sillä me hyökkäsimme äkkiarvaamatta ja hurjasti.
Legioonat joutuivat heti epäjärjestykseen ja me murskasimme heidät
jokea vastaan. Ainoastaan pieni joukko, Quintius etunenässä pysyi
horjumattomana, asettuen selin erästä kukkulaa vastaan, kunnes minä
gladiaattorien kanssa hyökkäsin... No, siitä ei ole enempää
sanottavaa...

SPARTACUS (jännittyneenä.)
Entä Quintius?

ARTARIK.
Niin, hänen kanssaan jouduin itse vastatusten; hän hyökkäsi kimppuuni
kuin hullu koira huutaen: kuole orja! Hän iskikin kilpeni miltei halki;
sieppasin kuitenkin eräältä mieheltämme toisen kilven, ja leikki loppui
siten, että upotin miekkani hänen kurkkuunsa.

SPARTACUS.
Hyvä! Hyvin tehty! (Kääntyy ovelle ja huutaa.) -- Kratinos! -- (Ja kun
nuori orjasoturi astuu sisään, kysyy hän.) -- Karmides ole vielä
tullut?

KRATINOS.
Ei ole!

SPARTACUS (huolestuneena.)
Missä hän viipyy? Hän lähti jo eilen ottamaan selkoa roomalaisarmeijan
asemasta. Eiväthän vain ole saaneet häntä kiinni...?

ARTARIK.
Roomalaisarmeija, sanoit? Mutta sehän on hajalla, tuhottuna...

SPARTACUS.
Mutta tosiasia kuitenkin on, että roomalaisarmeija, suurempi kuin
milloinkaan ennen, on meitä uhkaamassa.

ARTARIK (hämmästyneenä.)
Uhkaamassa...? Kaikki jumalat! Mutta näinhän itse miten koko ääretön
kenttä oli täynnä roomalaisruumiita, siinä missä lävitse
murtauduimme...

SPARTACUS.
Sen jälkeen kun sinä lähdit ajamaan Quintiusta takaa, on paljon
muuttunut. Tänä aamuna sain juuri tiedon, että pohjoisesta marssii
paraillaan kimppuumme kokonainen konsuliarmeija Pompeijuksen johdolla.

ARTARIK (keskeyttää hämmästyneenä.)
Konsuliarmeija...

SPARTACUS.
Niin. Eikä siinä kyllin. Aasiasta on meritse saapunut suuri armeija
Luculluksen johdolla ja Crassus on taas saanut paljon lisäväkeä ja
koonnut uudestaan joukkonsa -- ja nämä molemmat armeijat ovat nyt
yhtyneet.

ARTARIK.
Onko tämä kaikki mahdollista?

SPARTACUS.
Kaikki on totta. Ja tämä jättiläisarmeija on edennyt tännepäin;
Karmides on pienen joukon kanssa ottamassa juuri selvää sen nykyisestä
asemasta.

ARTARIK (uhkamielisesti.)
Tulkoot sitten! Saman kohtalon saavat kuin muutkin!

SPARTACUS (kuin itsekseen.)
Niin...

ARTARIK.
Mitä? Etkö luota voittoomme?

SPARTACUS.
Kyllä luotankin, mutta enemmän epäilen... Katsohan, meitä vastassa on
mahtava Rooma, jolla on ehtymättömät varat, loppumattomat joukot, --
Rooma, joka koko maailman rikkaudet imee itsellensä, kaikki omistaa,
kaikki määrää... -- (Masentuneena.) -- Ja meillä! Siitä asti kun
laivamiehet meidät pettivät, on leirissämme vallinnut ankara puute, ja
minä pelkään, että meille tulee todellinen nälänhätä -- kun nuo kirotut
petturit kaiken lisäksi ryöstivät viljavarastomme rannikoilla... Oi,
jospa vain olisimme päässeet Siciliaan, niinkuin aijoimme -- silloin
olisimme olleet turvassa.

ARTARIK.
Mutta jospa saamme taas Crassuksen kuormaston!

SPARTACUS.
Niinpä kyllä. Mutta pahinta on se, että nälkä ei ole tullut yksin. --
(Hillityllä raivolla.) -- Aivankuin kavalat pedot hiipivät joukkoomme
toivottomuus, kateus, eripuraisuus... Entä viime taistelu? -- Tosin
heitä kaatui kauheasti, kuten sanoit, mutta se oli sittenkin meille
tappio. Meidänhän täytyi murtautua lävitse, muuten olisimme olleet
auttamattomasti hukassa. Ja tiedäthän, miten paljon meiltä sinne
kentälle jäi...

ARTARIK.
Tiedän, tiedän, mutta meitä on vieläkin paljon!

SPARTACUS (innostuen.)
Se on totta! Jospa vain kaikki orjat olisivat yksimielisiä! Ajattele,
että kaikki, _kaikki_ orjat nousisivat kapinaan! Mikä suunnaton voima!
Rooman -- koko maailman me murskaisimme! -- Mutta he eivät ymmärrä...
Aternum'in orjatkaan eivät yhtyneet meihin, vaikka kehoitin ja lähetin
sanan voitoistamme...

KRATINOS (astuu sisään; Spartacukselle.)
Täällä on eräs roomalaisnainen, joka tahtoo tavata sinua.

SPARTACUS (hämmästyen.)
Roomalaisnainen? Kuka? Minkälainen?

KRATINOS.
Ylimysnainen, nuori, kaunis...

SPARTACUS.
Käske sisään!

ARTARIK.
Minä poistun.

Artarik ja Kratinos poistuvat. Verho avautuu ja jumalallisen kauniina,
arkana ja hentona astuu sisään Licinia. Spartacus seisoo tuijottaen
häneen kauan äänettömänä.

LICINIA (kuiskaa äänellä, jossa kuvastuu pelko ja levottomuus.)
Spartacus...

SPARTACUS (kylmällä, verhotulla äänellä.)
Minä se olen. Mitä tahdot? -- (Kun tyttö ei vastaa, lisää hän hetken
kuluttua, koettaen saada äänensä ankaraksi.) -- Miksi olet tullut?
Minähän säästin sinut silloin kerran.

LICINIA (painaa päänsä alas äänettömänä.)

SPARTACUS (järkähtämättömänä.)
Miksi olet tullut? Vastaa.

LICINIA (seisoo äänettömänä ja katsahtaa Spartacukseen kuin rukoillen;
hänen huulensa värähtelevät ja hänen jalkansa miltei horjuvat.)

SPARTACUS (lähenee askeleen ja sanoo hellästi.)
Mikset vastaa...? Minkätähden tulit ... Licinia?

LICINIA (taistellen heikkouttaan vastaan, sanoo vihdoin aivankuin
ponnistaen.)
Minä tulin sinun luoksesi ... tahtoisin puhua kanssasi ... tahtoisin
neuvotella, keskustella ... etkö mitenkään voisi lopettaa tätä
kauheata, hyödytöntä taistelua...?

SPARTACUS (muuttuen heti kylmäksi ja pilkalliseksi.)
Sepä ystävällisesti sinulta, että olet vaivautunut tänne asti
pyyntöinesi! Mutta eikö olisi ollut parempi, että olisit mennyt
Crassuksen luo -- hän tietysti lopettaisi heti taistelun, jos vain
pyytäisit! Onhan hän sinulle niin läheinen ... Minä olen kuullut...

LICINIA (tuntien itsensä heikoksi Spartacuksen pilkan ja varmuuden
edessä.)
Se ei ole totta...

SPARTACUS.
Se asia ei kyllä kuulu minulle. Mutta mikä on saattanut sinut, ihana
Licinia, tähän ystävälliseen toimeen? Minkätähden olet juuri _sinä_
tullut?

LICINIA (epäröiden.)
Minä ... minä tahtoisin, että luopuisit ... että ... niin -- minä
tahdon pelastaa sinut!

SPARTACUS (murhaavalla ivalla.)
Mikä suurenmoinen kunnia minulle! Mutta sano minulle: mistä päivästä
lähtien on "orja, rosvo ja kapinoitsija" tullut Rooman ihanimman ja
ylistetyimmän tyttären huolenpidon esineeksi?

LICINIA (tuskallisesti.)
Ah, sinä et ole enää entinen Spartacus...

SPARTACUS (kiihtyen.)
En, kautta Zeuksen! En! Minä en ole sama, jota sinä sait mielin määrin
häpäistä! Minä olen sen jälkeen oppinut jotain roomalaisilta! --
(Muuttuen taas pilkalliseksi.) -- Mutta etkö pelkää saastuttavasi
itseäsi täällä -- _orjien_ seassa...!

LICINIA (kuohuen.)
Sinä ... _sinä_ pilkkaat minua! Sano, eikö minulla ole syytä vihata
sinua enemmän kuin ketään maailmassa! Sinä -- omaisteni, ystäväini
surmaaja! Sinä -- kotini hävittäjä! Sinä -- veljeni, isäni murhaaja...

SPARTACUS.
Miksi siis olet tullut? Olisit pysynyt siellä palatseissa ... pidoissa!

LICINIA.
En olisi koskaan voinut uskoa, että sinä puhut noin minulle ... --
(Purskahtaa itkuun.)

SPARTACUS (kokonaan muuttuneella äänellä.)
Suo minulle anteeksi, Licinia. Ja sallitko, että kerron sinulle erään
tarinan ... niin sinä ymmärrät minua hiukan ja huomaat, kuinka mahdoton
sinun pyyntösi on. Istu tähän, Licinia.

LICINIA (istuutuu kuiskaten.)
Kerro...

SPARTACUS.
Kaukana Traakiassa oli kerran viidentoista vuotias poika. Eräänä
päivänä palasi hän isänsä kanssa pitkältä metsästysretkeltä
vuoristosta, ja kun he lähenivät kotiaan, paloi se hirveänä roviona:
vihollinen oli sillä aikaa hyökännyt kylään... Hänen veljensä makasi
rinta lävistettynä, ja juuri kun he saapuivat paikalle, heitettiin
hänet vielä elävänä liekkeihin... Isä tahtoi syöksyä pelastamaan
poikaansa, mutta hänet estettiin; ylivoima oli liian suuri, hänet
lyötiin maahan ja nauraen käski nuori vihollispäällikkö naulata hänet
suureen tammeen... -- (Muistonsa valtaamana.) -- Licinia! Tuo poika
makasi sidottuna vieressä ja näki miten paksut rautanaulat lyötiin niin
että luut rouskuivat isän jalkojen ja käsien lävitse ... noiden käsien,
jotka olivat häntä kantaneet ja hyväilleet... Hän näki rakkaalta
otsalta vierivät hikihelmet, näki miten huulet värisivät ja muuttuivat
sinisenkalpeiksi ... huulet, joita hän lukemattomia kertoja oli
suudellut... Ja kaiken aikaa raikui hänen korvissaan vihollisten
pilkkanauru! -- Äitiään ja pieniä sisariaan ei hän enää milloinkaan
nähnyt, sillä hänet vietiin heti kauas -- orjaksi -- (Äänettömyys.) --
Tiedätkö, ketä nuo viholliset olivat?

LICINIA (hiljaa, kalpeana.)
En...

SPARTACUS (raskaasti.)
Ne olivat _roomalaisia_ -- ja poika, josta kerroin, seisoo nyt
edessäsi.

LICINIA (peittäen kasvonsa.)
Jumalat ... Jumalat...

SPARTACUS.
Tiedätkö, Licinia, mikä oli päällikön nimi, joka johti sitä
roomalaisjoukkoa?

LICINIA (sopertaen.)
Kuinka minä sen tietäisin...

SPARTACUS (kolkosti.)
_Marcus Licinius -- sinun isäsi._

LICINIA (kirkasee ja on vähällä mennä tainnoksiin.)
Ah! Spartacus ... lopeta...! Lopeta vihdoinkin...

SPARTACUS (pitkän äänettömyyden jälkeen, synkästi.)
Sinä päivänä minä vannoin kostavani. Ymmärrätkö sinä nyt, Licinia?

LICINIA (epätoivon kiihkeydellä.)
Eikö sinun kostosi määrä sitten milloinkaan täyty? Kahdeksan
roomalaisarmeijaa olet sinä maahan hakkauttanut... Ja muistatko, miten
Po-joen taistelun jälkeen pakotit vangiksi joutuneet ylimykset
taistelemaan keskenään kuin gladiaattorit -- orja-armeijan
katsellessa... -- (Värähtäen.) -- Siellä kaatui minunkin veljeni...

SPARTACUS.
Se juhla vietettiin Crixuksen ja hänen tuhansien tovereittensa kuoleman
kostamiseksi.

LICINIA.
Niin ... sinulla on syytä... Mutta eikö nyt jo riitä kostoa...?
Spartacus ... _minä_ tahdon
korvata sinulle kaikki ... sovittaa kaikki... -- Etkö sinä jo voi
unohtaa, Spartacus?

SPARTACUS (katkerasti.)
Unohtaa ... unohtaa! Mutta ajattele: siitä päivästä on kulunut vasta
kymmenen vuotta! Ja vaikka omasta puolestani unohtaisinkin, niin en voi
unohtaa toisten puolesta. -- (Kiihtyen.) -- Minä en unohda, että
kotimaani hävitettiin -- minä en unohda niitä kymmeniätuhansia orjia,
veljiäni -- kuuletko, _veljiäni!_ -- jotka ovat kuolleet piinapenkissä
ja ristillä täällä kirotussa Roomassa! -- Sinä olet kaksi kertaa
pyytänyt minun lopettamaan taistelun -- mutta miten minä voisin sen
lopettaa, kun Rooman ylimystö on kauhealla sorrollaan sen synnyttänyt!
Ei! Nyt on taistelu elämästä ja kuolemasta; täällä on tuhansia, joilla
on edessä vain kuolema -- ja minä olen yksi heistä.

LICINIA.
Turhaan sinä taistelet Spartacus. He eivät ansaitse sinun
uskollisuuttasi. Kuule, mitä ilmoitan sinulle: nuo sinun veljesi ovat
valmiit sinut pettämään...

SPARTACUS (säpsähtäen.)
Mitä sanot?

LICINIA.
He pettävät sinut!

SPARTACUS.
Se ei ole totta!

LICINIA.
Minä näytän sinulle, että se on totta! -- Katso tätä kirjettä, jossa
Enomanus suorastaan _myy_ sinut! Jossa hän sitoutuu avustamaan
vangitsemistasi sillä ehdolla, että hän itse saa täydellisen
anteeksiannon.

SPARTACUS (ottaa Licinialta kirjeen ja lukee kalveten; pitkän
äänettömyyden jälkeen mutisee kuin itsekseen.)
Enomanus ... Enomanus! Mitä olen minä sinulle tehnyt...?

LICINIA.
Vieläkö sinä nytkin tahdot taistella heidän kanssaan?

SPARTACUS (nousten koko pituuteensa, väkevästi.)
Niin! Minä tahdon taistella! Minä tahdon taistella loppuun asti! Ja
vaikka minun täytyisi taistella yksin -- vaikka kaikki muut minut
hylkäisivät, niin on yksi, joka ei hylkää -- _kuolema_.

Äänettömyys.

SPARTACUS (Licinialle, joka katsoo häntä ihaillen; epäilevästi.)
Mistä olet saanut tämän kirjeen?

Licinia joutuu hämilleen ja aukaisee jo suunsa vastatakseen, mutta
silloin syöksyy sisään Garizo hengästyneenä ja kiihtyneenä.

GARIZO.
Minun täytyi heti tulla sisään... Me olemme hukassa, Spartacus!

SPARTACUS.
Hukassa... Miten niin ..?

GARIZO.
Tiedä, että ne viisikymmentätuhatta miestä, jotka sinä Gannicuksen,
Castuksen ja minun johdolla määräsit oikealle sivustalle, ovat melkein
kaikki jättäneet paikkansa!

SPARTACUS.
Minkätähden...?

GARIZO.
He tahtovat ryhtyä taisteluun omin neuvoin... Gannicus ja Castus
valittiin johtajiksi -- sinä et enää kelpaa! -- (Kuohuissaan.) -- Ja
voitko ajatella mistä syystä? Niin, sinä et uskalla ryhtyä taisteluun
-- sinä aina vain peräydyt -- sinä olet pelkuri!

SPARTACUS (vavahtaen kuin olisi saanut voimakkaan iskun.)
Pelkuri ... sanoivatko he niin...?

GARIZO.
Sanoivat...

SPARTACUS.
Pelkuri -- pelkuri ... Täytyykö minun vielä sekin kuulla...? Ja nuo
miesparat ... he menevät suoraan surman suuhun... _Pelkuri!_ Miksi ...
miksi...?

GAROZO (lohduttaen.)
Sinne jäivät kuitenkin vielä gallialaiset, jotka eivät meitä petä. Ja
tuosta syytöksestä ei sinun tarvitse välittää: koko maailma tietää sen
valheeksi!

SPARTACUS.
Minä en välittäisi, jos ylimykset niin sanoisivat -- mutta kun omat ...
omat... -- (Äänettömyys.) -- No niin, Garizo! Mene ja koeta säilyttää
yksimielisyyttä -- siksi kunnes tulee taistelu. -- (Hiljaa.) -- Se on
kai oleva viimeinen.

GARIZO.
Minä menen.

Poistuu.

SPARTACUS (istuutuu jakkaralle, painaa päänsä käsiensä varaan;
kolkosti.)
Pelkuri... pelkuri... Miksi minä en saanut ennen kaatua...

LICINIA (heittäytyen polvilleen Spartacuksen eteen.)
Spartacus ... minä rakastan sinua...

SPARTACUS (syöksyen ylös.)
Licinia! Mitä sinä puhut! -- Ei, ei! Minähän olen vain orja...

LICINIA.
Miksi muistutat minulle menneitä... En ajatellut ... en tuntenut sinua
silloin -- enkä itseäni... Ymmärrä minua: minä olen roomalainen ja sinä
olit ... niin, niin... Mutta nyt minä ymmärrän... Minä rakastan sinua!

SPARTACUS (katsoo häneen aivankuin näkisi unta, sanoen raukeasti.)
Sinä ... sinä valehtelet niinkuin ennenkin...

LICINIA.
Sinä et tahdo enää ymmärtää minua... Sano, koska olen sinulle
valehdellut...?

SPARTACUS.
Sinä itse olet ollut minulle valhe... Sinä valehtelit minulle
katseillasi, hymylläsi, kainoudellasi, heikkoudellasi -- minä en ole
niitä unohtanut! Sinä olet minun elämäni suuri valhe...

LICINIA (tuskallisesti.)
Ei! ei! Sinä erehdyt ... sinä erehdyt... Minä en ole sitä tahtonut...
Minä olen sinua aina rakastanut... Ja voitko tietää, mitä olen
kärsinyt... Lähes kolme pitkää vuotta olen minä katunut, katkerasti
katunut ja sinua kaivannut ... sinua ajatellut... Minä rakastan sinua!

SPARTACUS (epätoivoisesti.)
Oi, Licinia, mitä sinulle sanoisin...? Sinä olet tuossa edessäni...
Sinä, ihanin olento maan päällä! Sinä olet kuin jumalatar -- sinä olet
kuin itse totuus... Ja kuitenkin tunnen, että sinä valehtelet...

LICINIA (itkien.)
Oi, Spartacus... Kolme vuotta olen vain _sinua_ ajatellut... Ja nyt
sinä et usko minua...

SPARTACUS.
Ah, Licinia! Sinä saatat minut hulluksi! Minä en voi... Minä rakastan
sinua kuitenkin! -- (Tempaa Licinian syliinsä, syleillen ja suudellen
häntä hurjan kiihkoisesti.) -- Licinia! Se olet sinä ... todellakin ...
Licinia! Rakastatko minua...?

LICINIA (hymyillen, silmät kyynelissä.)
Ah, Spartacus...

SPARTACUS (suutelee Liciniaa, huumaantuneena kuiskien.)
Sinä ... sinä olet nyt minun... Minun ihana, hurmaava Liciniani...

LICINIA (kietoen hellästi ja huumaavasti kätensä Spartacuksen kaulaan.)
Niin ... minä olen sinun, Spartacus, sinun! - - (Kiihkeästi kuiskien.)
-- Kuule, Spartacus! Jätä nämä kauheat orjat ja seuraa minua! Me
pakenemme kauas täältä ... minne vain tahdot... Minä seuraan sinua
vaikka maailman ääriin... Jätä heidät!

SPARTACUS (havahtuen.)
Ah! Sitäkö sinä tahdotkin! -- (Kiivaasti.) -- Ei! Minä en luovu heistä!

LICINIA.
Ah, Spartacus! Minä rukoilen sinua: luovu orjista ja tule kanssani!
Sinä puhuit kuolemasta, mutta meitä odottaa elämä ... _elämä_...

SPARTACUS (työntää hänet sylistään, huutaen.)
Ole vaiti!

LICINIA (syleillen Spartacusta.)
Kuule minua, Spartacus! Etkö ajattele yhtään minua? Etkö ymmärrä, etten
voi elää ilman sinua...?! Minä rukoilen sinua...

SPARTACUS (huomaten heikkoutta itsessään, kähisee hiljaa ja
läpitunkevasti.)
Ole vaiti! Vaikene! -- (Uuden, musertavan ajatuksen valtaamana,
hitaasti.) -- Sano minulle, _kuka sinut tänne lähetti?_ Crassusko?

LICINIA (luo hämmentyneenä katseensa alas.)

SPARTACUS.
Sinä vaikenet ... sinä vaikenet... Ehkä olet hänen... Oih!

LICINIA (sopertaen.)
Se ei ole totta...

Ulkopuolelta kuuluu melua.

ARTARIK (syöksyy sisään kiihoittuneena. Häntä seuraa kaksi sotilasta,
taluttaen erästä vakoojaa.)
Spartacus! Koko leiri on sekasorron vallassa. Jokainen huutaa petosta.
Sinä jo tiedät, mitä Gannicus ja Castus ovat tehneet, mutta tiedätkö
myös, että täällä kulkee vakoojia yrittäen lahjoa osastonpäälliköitä?
Tämä juuri äsken tarjosi minulle suurta rahasummaa ja anteeksiantoa,
jos pettäisin sinut! Meidän täytyy saada ilmi kaikki petturit ja
vakoojat ja sentähden pitäisi häntä tutkia!

SPARTACUS (vielä äskeisen mielenliikutuksen vallassa.)
Vai niin. Totuus täytyy vihdoinkin saada ilmi! -- (Kääntyen vakoojaan,
lyhyesti ja uhkaavasti.) -- Mies! Toivon sinun ymmärtävän, että sinun
on vastattava jokaiseen kysymykseen, jonka teen! Me emme tule sinun
tähtesi paljon aikaa kuluttamaan! Siis ensiksi: kuka on sinut
lähettänyt?

VAKOOJA (luo harhailevan katseen ympäri telttaa kuin apua etsien ja
huomattuaan Licinian jää tuijottamaan häneen kauhistuneena.)

SPARTACUS (kääntää myöskin terävän, välähtävän katseensa Liciniaan.
Tämä on valahtanut kalpeaksi kuin liina ja hänen rintansa läähättää
raskaasti. Astuu askeleen häntä kohden ja sanoo hiljaa.)

-- Sinä kalpenet...

Syöksyy vakoojan luokse, tarttuu kuin rautapihdein hänen olkapäähänsä,
tuijottaen häntä silmiin pistävästi ja läpitunkevasti.

-- Onko se hän?

VAKOOJA (masentuneena.)
Tee minulle mitä tahdot... Olen hänen orjansa...

SPARTACUS (seisoo kuin ukkosen lyömänä; äänettömyyden jälkeen,
käheästi.)
Onko täällä leirissä muita kuin sinä ... ja...

VAKOOJA (varmasti.)
Ei!

SPARTACUS (katsoen häntä hetkisen.)
Viekää hänet pois! -- (Astelee Licinian eteen kuiskaten itsekseen.) --
Minun aavistukseni... Minun aavistukseni...

Äänettömyys.

-- En minä sitä ihmettele, että petoksella ja kavaluudella koetit
tuhota minut ja joukkoni. En -- sillä siihen on sinulla totisesti
syytä! -- Niin -- nyt minä ymmärrän! Sinun vakuuttelusi, sinun
"rakkautesi" oli ansa, kuoppa, johon minut piti pyydystettämän kuin
petoeläin! .. -- (Katkerasti.) -- Sinäkö olisit rakastanut minua --
minua, jonka paljas nimen kaiku oli sinulle kauhistus! -- (Tarttuen
päähänsä.) -- Ah, minä muistan kaikki! -- (Raivoisana.) -- Sinä kurja
valehtelija, petturi! Ole ikuisesti kirottu!

LICINIA (aikoo jotain puhua, mutta hän on aivankuin lamaantunut, hänen
huulensa värisevät ja hän huohottaa kuin kuoleva.)

ARTARIK (kiihtyen.)
Sinä itse olet syypää onnettomuuksiimme! Sinä tämänkin petturin säästit
-- sinä häntä suosit -- sinun telttaasi hän tänäänkin ensimäiseksi
tuli! Ehkä hän on koettanut sinuakin vietellä luopumaan taistelusta --
pettämään itsesi...

SPARTACUS (keskeyttäen.)
Vaiti!

ARTARIK (yhä kasvavalla kiihkolla.)
Minulla on oikeus puhua tästä! Eikö saisi enää kysyäkään? Ehkä olet jo
luvannut jättää meidät?!

SPARTACUS (lähenee kuolonkalpeana Artarikia, tuskalla ja raivolla.)
Sinäkin ... sinäkin ... sinäkin... -- (Kääntyen Liciniaan, hurjasti.)
-- Oletko nyt tyytyväinen?

LICINIA (kuiskaa menehtymäisillään.)
Kuule minua! minä rakastan sinua... Luovu heistä ja paetkaamme
täältä... Näethän, miten he sinut hylkäävät...

SPARTACUS (läheten häntä uhkaavana pitkin, joustavin askelin.)
Viimeiseen asti sinä... Enkö saa sinua vaikenemaan...?

LICINIA (rukoillen.)
Luota minuun... Usko minua...! He hylkäävät sinut... Spartacus...
Muista edes äitiäsi ... kotimaatasi... Paetkaamme sinne...

Enempää hän ei ehdi sanoa, sillä suunniltaan raivosta sieppaa Spartacus
tikarin vyöltään ja iskee sen Licinian rintaan.

LICINIA (vaipuu maahan heikosti huudahtaen.)
Spartacus ... mitä sinä teit?

Artarik hiipii äänetönnä ulos.

SPARTACUS (on aivankuin jähmettynyt; sitten vaipuu hän polvilleen
Licinian viereen parahtaen.)
Licinia...

LICINIA (heikosti.)
Spartacus! Minä tulin tänne pettääkseni sinut ... mutta nyt minä
rakastan sinua... Kaikki hylkäisin minä sinun tähtesi -- ja nyt minun
täytyy kuolla...

SPARTACUS (hurjasti, syleillen.)
Sinä et saa kuolla! Minä rakastan sinua!

LICINIA (yhä heikommin.)
Minä kuolen... Mutta kuolema sinun kädestäsi on suloisempi ... kuin
elämä ilman sinua... Kuolla ... kuolla ... _sinun_ syleilyssäsi ...
sinun suuteloosi...

Ojentaa huulensa Spartacukselle, joka suutelee häntä.

SPARTACUS (kamalan epätoivon valtaamana.)
Sinä ... sinä rakastat kuitenkin minua...

LICINIA (sana sanalta heikkenevällä äänellä, jossa vielä
kuolinhetkelläkin kuvastuu rakkaus.)
Rakastan ... rakastan ... rakastan... (Vielä pari henkäystä ja hän on
kuollut.)

SPARTACUS (hypähtää kauhistuneena ylös. Ja aivankuin patsaaksi
jähmettyneenä, niinkuin ei käsittäisi tekoansa, tuijottaa hän
lasittunein silmin surmattuun. Sitten hän, ikäänkuin unesta heräten,
käsittää onnettomuutensa koko suuruuden ja raateleva tuska painaa hänen
vartalonsa kokoon kuin olisi suunnaton taakka laskettu hänen
hartioilleen; hän vaipuu kuolleen viereen vaikeroiden.)

-- Licinia ... Licinia...

Äänettömyys.

-- Licinia! Herää! Minä rakastan sinua!

Hyväilee hurjan epätoivoisesti Licinian kalpeita kasvoja ja silittää
hänen tukkaansa.

-- Hän ei kuule...

Nousee polvilleen, tarttuu päähänsä vaikeroiden sanomattomassa
tuskassa.

-- Voi minua! En milloinkaan saa nähdä häntä elävänä... En
milloinkaan...

Painaa kasvonsa Licinian lävistettyä rintaa vastaan.

Äänettömyys.

KRATINOS (ovelta.)
Karmides on saapunut!

SPARTACUS (hyökkää hurjin katsein ylös. Karmides, Artarik ja muita
päälliköitä tulee.)

ARTARIK (syvästi liikutettuna.)
Minä syytin sinua äsken väärin, Spartacus... Tiedäthän, onnettomuus...

Spartacus nyökäyttää hiukan päätään.

GARIZO (jännittyneenä.)
No, mitä sait tietää, Karmides?

KARMIDES.
Lyhyesti sanottuna: suunnaton roomalaisarmeija marssii kimppuumme. Eikä
se ole enää kaukana!

ÄÄNIÄ.
-- Missä?
-- Onko se totta?

KARMIDES.
Omin silmin näin heidän suuret etujoukkonsa.

SPARTACUS (kuin heräten, väsyneesti.)
Mitä sinä näit?

KARMIDES.
Roomalaisarmeijat ovat heti täällä.

SPARTACUS.
Kuinka kaukana?

KARMIDES.
Puolen tunnin matkan päässä -- tahi hiukan kauempana.

SPARTACUS (vilkastuen.)
Hyvä! Ilmoittakaa nopeasti joukoillenne, että valmistautuvat
taisteluun. Ja tulkaa takaisin hetken kuluttua; meidän täytyy
neuvotella.

Poistuvat, paitsi Artarik.

ARTARIK.
Spartacus! Olisiko edullisempi peräytyä... Muuttaa taistelupaikkaa?

SPARTACUS.
Ei. Minä en lähde täältä. Paikka on edullinen. -- (Synkästi.) --
Sitäpaitsi, Artarik, onko väliä missä kuolemme? Minä tahdonkin vain
kuolla...

KRATINOS (tulee hengästyneenä sisään.)
Eunuksen joukko ei aio tässä ryhtyä taisteluun... Uhkaavat lähteä pois!

SPARTACUS (masentuneena.)
Vai niin... Siis hekin ... hekin... -- (Äänettömyys.) -- Menkööt.

Kratinos poistuu.

SPARTACUS.
Näetkö nyt, Artarik! Ja minä sanon vieläkin, että meillä ei ole
pienintäkään toivoa... Me olemme tähän asti voittaneet, mutta nyt on
meillä jälellä vain kuolema. Ja kuoltava on meidän niin, että ylimykset
sen aina muistavat!

Artarik tuijottaa äänettömänä maahan.

SPARTACUS.
Kratinos! -- (Kratinos ilmaantuu teltan aukkoon.) -- Toimita teltta
heti paikalla puretuksi! -- (Katsahtaa synkästi Licinian ruumiiseen ja
peittää sen viitallaan.) -- Ja sinä, Artarik, käske myöskin
gladiaattorit tänne! --

Poistuvat; teltta puretaan nopeasti. Kauempaa kuuluu joukkojen
epämääräinen sorina.

Kun teltta on poissa, näkyy Spartacus yksin ajatuksissaan katselevan
viehättävää maisemaa, joka nyt näkyy esteettömästi. Karmides, Artarik,
Garizo, Enomanus ja joitakin muita tulee; heidän takanansa kuuluu
gladiaattorien tahdikas astunta ja joukko noita pelätyitä miehiä
lähestyy kaksoisrivissä, jääden vasemmalle.

SPARTACUS.
Eunus ei siis enää tullut...?

ARTARIK.
Ei.

SPARTACUS.
Siis asiaan! Minä ehdotan, että tähän solaan jään minä gladiaattorien
kanssa, Artarik asettuu joukkoineen meidän taaksemme; Karmides menee
joukkoineen tuonne kukkulalle ja metsään, Garizo gallialaisineen
toiselle puolen solaa. Kun minä gladiaattorien kanssa olen kaatunut ja
he ryntäävät voiton hurmiossa ylitsemme Artarik'in joukon kimppuun,
silloin hyökkää Garizo toiselta ja Karmides toiselta puolelta kaikilla
voimillaan heidän kimppuunsa... Näin luulisin olevan parasta
asettautua.

KARMIDES.
Suunnitelma on hyvä kuten aina, mutta en oikein ymmärrä ... minä jäisin
toimettomaksi siksi kunnes sinä olet kaatunut, kuten sanoit. Emmekö me
pidä puoliamme heitä vastaan, kuten ennenkin?

SPARTACUS.
Heitä on nyt puolta enemmän kuin meitä. Mutta ole huoletta -- me myymme
henkemme
kalliista. -- (Astuu hitaasti Enomanuksen eteen ja katsoo häntä
läpitunkevasti silmiin; sanoo sitten hillityllä, miltei surullisella
äänellä.) -- Mutta minne asetut sinä, Enomanus? Mikä on sinulle sopiva
paikka? -- (Enomanus painaa kalveten päänsä alas.)

Äänettömyys.

-- Enomanus, miksi sen teit?

ARTARIK (joka toisten kanssa on ihmetellen katsonut.)
Mitä hän on tehnyt?

SPARTACUS.
_Petturi._

Antaa Artarik'ille kirjeen.

GARIZO.
Onko se mahdollista?

ARTARIK (joka on hätäisesti lukenut kirjeen.)Täällä on täysi selvyys.
-- (Pahaenteisesti.) -- Voi sinua!

KARMIDES.
Katsokaa häntä! Muuta todistusta ei tarvittaisikaan!

Enomanus on tuhkanharmaa ja läähättää raskaasti.

GARIZO (paljastaen miekkansa.)
Kuole siis, petturi!

TOISET (paljastavat myöskin miekkansa.)
Kuolema hänelle!

SPARTACUS.
Seis! Älkää tahratko miekkojanne! Koko avarassa maailmassa on vain
yksi, joka enää alentumatta voi hänet surmata: _hän itse_. -- (Menee
Enomanuksen luokse ja tempaa miekan hänen huotrastaan.) -- Miekkaasi et
saa siihen käyttää: sekin itkisi häpeästä! -- (Katsellessaan
ympärilleen huomaa hän maassa telttanuoran palan ja työntää sen
Enomanuksen käteen.) -- Kas tässä! Nyt mene!

ENOMANUS (seisoo yhä nuora kädessä; näyttää kuin aikoisi hän jotain
sanoa, mutta sanaakaan ei tule hänen suustaan.)

SPARTACUS (kolkosti, käskevästi.)
Mene!

ENOMANUS (kääntyy ja lähtee kumarassa kuin vanhus -- tahi kuin painaisi
hänen hartioitaan hirveä taakka. Kaikki tuijottavat häneen äänettöminä
ja uhkaavina.)

SPARTACUS (itsekseen.)
Niin.

Kaikkien mielet valtaa masennus.

KRATINOS (tulee oikealta.)
Etuvartijat ilmoittavat, että legioonat näkyvät jo kaukana tasangolla.

SPARTACUS.
Siis on kiirehdittävä. Hyväksyttekö ehdotukseni?

ARTARIK (synkästi.)
Niin on edullisin asettua.

SPARTACUS.
Olemmeko siis yksimielisiä?

KAIKKI.
Olemme! Olemme!

SPARTACUS.
No niin, Artarik! Mene järjestämään joukkosi paikoilleen. -- (Tarttuu
Artarikin käteen, katsoo häntä hetken silmiin ja sanoo painavasti.) --
Ja muista roomalaisia!

ARTARIK (kolkosti.)
Minä muistan... -- (Poistuu.)

SPARTACUS (samoin kuin äsken.)
Ja sinä, Garizo! Hyvästi!

KARMIDES (tarttuen Spartacuksen käteen, surullisesti hymyillen.)
Emme päässeetkään enää kotiin...

SPARTACUS (puristaa hänen kättään äänettömästi.)

Karmides poistuu hitain askelin.

SPARTACUS (kääntyen gladiaattoreihin.)
Veljet! Te kuulitte mitä äsken ehdotin. Haluatteko jäädä tähän?

GRATUS.
Minä ajattelen samoin kuin sinä, Spartacus, ja jään tähän.

HYVÄKSYVIÄ ÄÄNIÄ.
-- Me kaikki jäämme!
-- En halua ristille...
-- Tähän jäämme!

SPARTACUS.
Eikö kukaan halua mennä toisiin joukkoihin?

KAIKKI.
Ei kukaan!

SPARTACUS.
Sen tiesinkin! -- Muistatteko vielä, veljet, kuinka meidän piti huutaa
lähteissämme areenalle kuolemaan?

KRATINOS.
Kyllä, kautta Zeuksen! -- (Katkerasti.) -- Ave domine, morituri te
salutant! [Terve valtias, kuolemaan kulkevat sinua tervehtivät!]

SPARTACUS.
Johtuu mieleeni, että huutaisimme nytkin -- mutta toisin! Näin: "Ave
_libertas_, morituri te salutant!" [Terve _vapaus_, kuolemaan kulkevat
sinua tervehtivät!]

HUUDAHDUKSIA.
-- Kautta jumalien!
-- Mikä tervehdys!
-- Ave libertas...

GRATUS (synkästi.)
Sinä esität sen liian myöhään...

SPARTACUS.
Kuulkaa minua! Silloin ennen meidän täytyi astua kuolemaan heidän
huvikseen -- surmaten toisiamme. Mutta nyt menemme kuolemaan _oman_
asiamme puolesta ja voimme samalla viedä heitä mukanamme -- kostaa
kuolemamme! Eikä tämä tervehdyskään ole myöhäinen: varmasti orjat
kerran vapauttavat itsensä. Emme siis kuole turhaan: me kuolemme
tulevan vapauden puolesta ja voimme huutaa tuon tervehdyksen. Veljet!
-- (Kohottaa molemmat kätensä, huutaen mielenliikutuksesta väräjävällä
äänellä.)

-- Ave libertas, morituri te salutant!

Kaikki yhtyvät huutoon, se vyöryy kauemmaksi; joukot yhtyvät siihen. Ja
kaukaa alkaa kuulua orjien laulu.

SPARTACUS (omituisella, miltei hellällä äänellä.)
Hyvästi veljet! -- Gratus ... opettajani... isäni... -- (Ojentaa
kätensä.)

GRATUS (painaa Spartacuksen rintaansa vastaan, aikoen sanoa jotain,
mutta ääni tarttuu hänen kurkkuunsa ja vain vaivoin kuiskaa hän
käheästi.)
Spartacus...

SPARTACUS (pitäen vielä Gratuksen kättä; hiljaa.)
Tämä on siis viimeinen ilta... Ja miten ihanasti kultaa aurinko viime
säteillään tuon kukkulan... -- (Hetken äänettömyyden jälkeen.) --
Gratus, muistatko vielä Traakian vuoria...?

GRATUS (pudistaa äänettömänä hänen kättään, kääntäen kasvonsa
poispäin.)

Useat gladiaattorit alkavat äänettöminä hyvästellä toisiaan.

SPARTACUS (lähenee, välillä pysähtyen ja epäröiden, Licinian ruumista,
paljastaen hänen kasvonsa; nostaa hänet syliinsä kuin lapsen, puristaen
rajusti rintaansa vastaan; suudellen kalpeita, kuolleita huulia kuiskaa
hän raivokkaassa epätoivossa, hammasta purren.)

-- Licinia ... Licinia...

Kantaa hänet vasemmalle erään pensaan suojaan, peittäen hänet
huolellisesti viitallaan; kuiskaa hiljaa, vain huulillaan.

-- Hyvästi!

Samassa kuuluu oikealta Roomalaisten torventoitotukset ja aivankuin
vastaukseksi kajahtaa kaukaa vasemmalta taas orjien laulu.

SPARTACUS (nousee kiivaasti huudahtaen.)
Nyt kostoon -- ja kuolemaan! -- (Läheten gladiaattoreita.) -- Riveihin!

Silmää hivelevän sirosti ja nopeasti järjestyvät heti gladiaattorien
rivit.

SPARTACUS.
Me seisomme liikkumatta kunnes tulevat miekan tapaamille!

Kuin kuvapatsaat seisovat gladiaattorit -- Spartacus ensimäisenä
rivissä. Suunnattoman joukon askelten lähetessä hän vielä kerran
kääntyy hiljaa taakseen ja katsahtaa tuskallisesti ja kolkosti sinne
missä Licinian ruumis lepää -- aivankuin viimeiseksi, äänettömäksi
hyvästiksi...

Jo näkyy etujoukko. Mutta huomatessaan gladiaattorien äänettömät rivit
pysähtyy se neuvottomana. Silloin kuuluu takaapäin

CRASSUKSEN (voimakas, röyhkeä ääni.)
Mitä nyt! Eteenpäin, sanon minä!

CRASSUS (läheten alapäällikköjensä ympäröimänä.)
Ahaa! Vihdoinkin olet sinä vallassani! Sinä houkka, joka luulit
voittavasi Rooman! Tänään joudut sinä korppien ruuaksi...

SPARTACUS (astuen askeleen eteenpäin.)
Tule tänne! -- (Ja kun Crassus epäröi, lisää hän pilkallisesti.) --
Pelkäätkö, Rooman mies!

CRASSUS (raivolla.)
Ah! Sinä koira!

Crassus hyökkää vimmatusti Spartacuksen kimppuun. Salamoina risteilevät
miekat, mutta ei kestä kauan ennenkuin Spartacus lävistää hänet.
Samassa silmänräpäyksessä kun Crassus on kaatunut, ryntää kokonainen
lauma Spartacuksen ja gladiaattorien kimppuun ja näyttää siltä kuin
täytyisi hänen tulla lävistetyksi useasta kohdin, mutta ihmeteltävällä
taidollaan torjuu hän iskut; gladiaattorit hyökkäävät hurjasti ja
taistelu kiihtyy; Spartacuksen kimppuun syöksyy kokonainen joukko
huutaen: Tappakaa Spartacus! Hän pitelee kotvan puoliaan, mutta vihdoin
kun gladiaattorit ovat kaikki kaatuneet hänen ympäriltään, vaipuu hän
haavoitettuna toiselle polvelleen huudahtaen:

-- Eteenpäin, gladiaattorit!

Ilohuutojen kaikuessa rynnätään hänen kimppuunsa, nopeilla iskuillaan
tappaa hän vielä monta vihollista -- mutta ylivoima on liian suuri ja
hän tulee lopulta suorastaan tallatuksi suunnattoman joukon jalkoihin,
joka ryntää kaatuneiden yli hurjasti huutaen:

-- Spartacus on kaatunut!

-- Lyökää kappaleiksi!

-- Surmatkaa!

-- Spartacus on kaatunut!

Kun joukot vihdoin ovat päässeet ohitse ja taistelun melu hitaasti
etenee, on koko aukeama ja metsä täynnä kuolleita ja haavoittuneita,
joiden voihkina selvästi kuuluu. Ilta alkaa hämärtää, mutta vielä
eroittaa Spartacuksen vartalon kaatuneiden keskeltä. Hän makaa kauan
liikkumattomana. Vihdoin kohottaa hän vaivalloisesti kuolonkalpeat
kasvonsa, tuijottaa hetken jäykin, sammunein silmin sinne, mihin
taistelun melske häipyy -- ja vaipuu uudelleen maahan.

GRATUS (tulee kuolettavasti haavoittuneena horjuen vasemmalta ja kaatuu
maahan koristen.)
Nyt on kaikki lopussa...

Kaukaa kuuluu taas huutoja: Spartacus on kaatunut!

SPARTACUS (kohottaa päänsä, hänen silmänsä leimahtavat pelottavasti ja
katkonaisella äänellä, jossa epätoivo ja uhka kuvastuu, korisee hän
katkonaisesti.)
Me tulemme vielä...! Kirotut...

Vaipuu, eikä enää liiku... Vielä kerran kuuluu hänen suustaan terävä
hammasten kiristys...

Hämärtyy yhä enemmän. Taistelun melu lakkaa kuulumasta -- kuuluu vain
yhtämittainen, heikko ja epämääräinen valitus, joka hiipii kuolevien
kurkuista niin vieraana ja haikeana... Vähitellen tulee miltei pimeä ja
silloin kuuluu selvästi taistelutantereen yli hitaasti lentävän korpin
siipien suhina...

Esirippu sulkeutuu hiljaa.



EPILOGI.


APPIAN TIE.

Ristejä, ristejä...

Niin pitkälle kuin silmä kantaa, on kummallekin puolen tietä aina
määrätyn välimatkan päähän pystytetty suuri, kiireesti kyhätty
hirsiristi, ja jokaiselle ristille on naulattu ihminen: jokaisella
ristillä riippuu orjasotilas.

Yllä kaareilee etelän heleänsininen, pilvetön taivas, ja kuulakas ilma
värisee tulisen, armottoman auringon säteissä kuin sulatettu, hehkuva
lasi...

Ristiinnaulittujen alastomat ruumiit on aurinko polttanut hehkuvan
punaisiksi -- nuo nuoret miesruumiit, joissa ei näy ainoatakaan
raihnaista eikä heikkoa, vaan joissa tuskallisen kidutuksenkin jälkeen
näkyy jäntevät, taisteluissa karaistuneet lihakset. Kun he liikahtavat,
pusertuu turvonneista, rautanaulan lävistämistä kämmenpohjista ja
jaloista punaista verta tipahdellen kuumalle hiekalle ja kiville kuin
raskaat kyyneleet -- aivankuin itkettäisi verikyyneleltä...

Polttavasta helteestä huolimatta ovat nuoret roomalaiset ylimykset
saapuneet ajelulle. He ovat tulleet iloitsemaan orjien häviöstä,
nähdäkseen nuo pelätyt kapinoitsijat vihdoinkin voitettuina,
nöyryytettyinä, valittavina, armoa rukoilevina.

Tuska kuvastuu ristiinnaulittujen kasvoilla; näkyy sinertäviä,
haljenneita huulia, vääristyneitä suita ja joidenkin otsilta vierivät
suuret hikikarpalot kuin valkeat helmet -- mutta kukaan ei rukoile, ei
valita, ei huuda... Hampaitaan kiristellen tuijottavat he itsepäisesti
ja jäykästi vastapäätä riippuviin tovereihinsa tai ylös ilmaan. Jotkut
ovat pyörtyneet, heidän päänsä riippuu rinnalla, heidän silmänsä ovat
suletut ja heidän jäsenensä värisevät toisinaan kuin vilussa -- mutta
heidän kurkuistaan lähtevä korina muistuttaa ärsytettyjen petojen
vihaista, uhkaavaa murinaa...

Voittajat eivät ole tyytyväisiä, heitä raivostuttaa tuo äänettömyys. He
sinkauttelevat ärsyttäviä pilkkasanoja ristiinnaulituille, mutta eivät
saa vastausta, ei katsetta. Tuossa kaameassa äänettömyydessä on
vieläkin taipumatonta, kauheata uhkaa, joka tahtoo kuolettaa naurun
heidän huuliltaan. Herkimmät kalpenevat ja tukahduttaakseen tuota
painostavaa tunnetta, huutavat he raivoisasti ja vaativat yhä vinhempää
vauhtia. Pois tästä loppumattomasta, kirotusta kujasta!

Piiskat viuhahtavat, pyörät jyrisevät ja vaahtoavien hevosten
raudoitetut kaviot iskevät kiviin, niin että kipenet välähtävät -- ja
tuulen vauhdilla kiitää tuo loistava vaunujono kohti Roomaa. Hienot
puvut liehuvat tuulessa, nuoret, jäntevät käsivarret kiertyvät hentojen
vartaloiden ympärille -- ja melun, jyrinän, kirkaisujen ja rajujen ja
iloisten huutojen seasta kuuluu naisten heläjävää naurua... Ja heidän
jälkeensä jää sakea tomupilvi, joka peittää ristiinnaulitut kuin
vaaleaan jättiläisharsoon, sokaisee heidän silmänsä ja tunkeutuu heidän
kuiviin, polttaviin kurkkuihinsa...

       *       *       *       *       *

Kaksi vuorokautta on kulunut.

On ilta. Taivas hehkuu punaisena kuin suunnattoman tulipalon
kajastuksessa ja kaukaiset kukkulat hohtavat purppuranvärisinä auringon
viime säteissä. Sypressit seisovat tummina ja liikkumattomina kuin
korkeat, synkät patsaat, ja ristien varjot ulottuvat kauas tasangolle
-- aivankuin suunnattoman pitkät, mustat, ahnaasti kuroittavat
käsivarret... Mantelipuut kukkivat punaisina, ilma on täynnä myrtin,
laakerin ja ruusujen tuoksua ... ja läheisestä öljypuulehdosta kuuluu
satakielen ihana laulu...

Huviajelijat ovat poistuneet, vartijatkin ovat poissa, sillä risteillä
riippuvat ovat jo vaarattomia -- he ovat jo unhotettuja... Heidän
päänsä riippuu velttona rinnalla ja vain korkeitten, terävien
kylkiluitten kohoaminen osoittaa, ketkä vielä elävät. Useimmat ovat
kuitenkin jo kuolleet ja heidän auringonkärventämät ruumiinsa
vivahtavat keltaisenruskealle kuin savustettu liha... Ei nytkään
valituksia, jostakin vain kuuluu kuolevan orjasoturin viimeinen
huokaus, tukahtunut korina tai epätoivoinen hammasten kiristys...

Tuolla riippuu Artarik! Hän elää vielä, sillä hän on ollut voimakas.
Hänen leukansa on rautapihtien lailla yhteenpuristunut; niiden välistä
ei pääse pyyntö, valitus, huokaus... Hänen raskas ruumiinsa on painunut
alaspäin, jalat ovat hieman koukussa ja käsivarret näyttävät tavattoman
pitkiltä, venytetyiltä. Hän ei tunne enää käsivarsiaan, veri on jo
lakannut niissä kiertämästä, ne ovat kuolleet, kylmät ja kankeat. Mutta
hänen leveä, karvainen rintansa kohoaa vielä harvaan ja raskaasti,
hänen sydämensä sykkii, ja hänen jäykät, kauheat silmänsä näkevät
vielä...

Kuten niin monta, monta kertaa ennen, kiintyy hänen katseensa
vastapäätä riippuvaan Karmidekseen.

Nahka on halkeillut hänen kasvoissaan kuin kuori kuivanneessa puussa ja
poskessa oleva ammottava haava on jo alkanut mädätä ... siinä matelee
valkoisia matoja... Hän on saanut toisen kätensä irti -- ja hän riippuu
vain toisesta kädestään ja jaloistaan. Ruumis luonnottomasti
vääntyneenä, silmät mielettömästi pyörien koettaa hän repäistä irti
toisenkin kätensä, mutta turhaan: voimattomana huohottaa laihtunut,
korkea rinta, ja tuskallisesti vavahdellen heiluu ilmassa suuren
rautanaulan repimä käsi -- ja silloin tällöin koukistuvat
suonenvedontapaisesti veriset sormet...

Siinä on Karmides! Kuvankaunis, nuori, voimakas Karmides...

Artarik'in silmissä hämärtää. Hänen korvissaan alkaa valtavasti
kohista, koko avaruus pyörii ja vuoret haihtuvat ilmaan... Hän tuntee
kiitävänsä jonnekin huimaavaa vauhtia, aivankuin siivillä. Ah, niin,
hän on entisen sotaratsunsa satulassa joukkonsa etunenässä... Heidän
sotahuutonsa kajahtaa kuin ukkonen, keihäät ja miekat välkkyvät
auringon loisteessa kuin lukemattomat tulet ja myrskynä ryntäävät he
roomalaisjoukon yli tallaten kaikki...

Mitä tämä on? Hän ei saata käsittää, miten hänet on vangittu.
Roomalaiset ovat hakanneet poikki hänen molemmat kätensä ja nyt
työnnetään häntä pää edellä vetelään suohon... Yhä syvemmälle ja
syvemmälle työnnetään häntä ja hänen täytyy vetää keuhkoihinsa tuota
kauheata, haisevaa liejua. Hän on tukahtumaisillaan, hän painuu yhä
syvemmälle, eikä vain kuole... Hän tahtoisi huutaa sieltä mustasta
syvyydestä, rukoilla, että kuolema saapuisi -- mutta mitään ääntä ei
tule... Eikä kuolema tule ... ei tule... Vihdoinkin pimenee kaikki...

Kuvat vaihtuvat.

Hän on loikovinaan vihreällä nurmella kaukana kotimaassaan. Jossakin
soivat iloisesti paimentorvet -- siellä ajetaan härkälaumaa...
Hurmaavana soittona kaikuu lintujen laulu ja rauhallisena virtaa
mahtava joki välkähdellen laskevan auringon säteissä. Hänen vierellään
leikkii hänen pieni poikansa... Noukkii punaisia kukkia, asetellen
niitä hänen partaansa ... ja hän tuntee niiden vienon tuoksun...
Pienokainen nauraa heleällä lapsenäänellään ja hyväilee hänen otsaansa
hennoilla kätösillään...

Ah! Ne eivät olleetkaan hänen poikansa pienet kädet, vaan yötuuli, joka
leyhähti kaukaa tasangolta ... öljypuun lehdet värähtävät vienosti
suhisten, aivankuin olisivat kuiskanneet jotakin surullista ja
kauheata, ja tuntuu kuin tummat sypressit olisivat hiljaa
huokaisseet... Ja myrttien ja ruusujen tuoksuun sekaantuu inhottava,
tukahduttava ruumiinlöyhkä...

Ihana sinipunerva hohde sammuu kaukaisilla kukkuloilla. Vain alhaalla
taivaanrannalla näkyy vielä leveä, tummanpunainen juova kuin valtava,
liikkumaton verivirta... Harmaana ja vastustamattomana saapuu hämärä.
Satakielen laulu on jo tauonnut ja epäselvästi kuin mustan sumun
lävitse näkee Artarik miten kaukaa lähestyy parvi korppeja. Kuin
manalan pahat henget leijailevat ne jonkun aikaa ristien yläpuolella,
aivankuin valiten uhrejaan... Niiden siivenlyönnit suhisevat pimeässä
hitaasti ja salaperäisesti ja silloin tällöin kuuluu lyhyt, käheä ja
onnettomuutta ennustava vaakkuna kuin kuolonkorahdus...

Silloin yksi suurimmista istuutuu eräälle ristille. Artarik näkee,
miten se tarkastelee hetken arvostelevasti päätään kallistellen
ristillä riippujan taivasta kohti kohotettuja kasvoja. Sitten se
hypähtää kömpelösti vaalealle, tomuiselle tukalle ja painaa paksun,
mustan nokkansa syvälle kuolleen lasittuneihin, sinisiin silmiin...

Vuorille asti on tuuli kuljettanut verenhajun. Ja kun yhä enemmän
pimenee, hiipii sieltä joukko susia. Hitaasti ja äänettöminä näyttävät
ne aivankuin liukuvan maata pitkin ja niiden tummat, epämääräiset
ruumiit muistuttavat pimeässä aaveita tahi ristillä riippuvien
vainajien haamuja... Lähetessään Appian tietä pysähtyvät ne ja
tuijottavat epäilevinä tuota outoa jonoa; pimeässä kiiluvat niiden
silmät kuin salaperäiset, vihreinä hehkuvat hiilet...

Vihdoin lauman johtaja rohkaistuu ja hiipii matalana lähimmän ristin
viereen -- sen, jossa riippuu kuoleva Karmides yhden käden varassa.
Ensin se hotkaisee suuhunsa ristin juurelta hyytynyttä, naulanreijistä
valunutta verta. Sitten se kohottaa kuononsa ilmassa riippuvaa kättä
kohden, nuolaisee ensin pitkällä, punaisella kielellään tuota revittyä,
veristä kättä värisevine sormineen. Ja sitten...

Niin -- susilla ja korpeilla on nyt yltäkyllin ruokaa, sillä jo tuossa
yhdessä ristikujassa, joka ulottuu Roomasta Capuaan, on kuusituhatta
ristiinnaulittua.

Kuusituhatta ristiinnaulittua...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Spartacus - Viisinäytöksinen näytelmä ynnä Epilogi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home