Title: Legendoja Kristuksesta
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Legendoja Kristuksesta" ***


LEGENDOJA KRISTUKSESTA

Kirj.

Selma Lagerlöf


Suom. Helmi Setälä



WSOY, Porvoo, 1904.



SISÄLLYS:

 Pyhä yö
 Keisarin näky
 Tietäjien kaivo
 Betlehemin lapset
 Pako Egyptiin
 Nasaretissa
 Temppelissä
 Pyhän Veronikan hikiliina
 Punatulkku
 Vapahtaja ja Pyhä Pietari
 Liekki



PYHÄ YÖ


Kun olin viiden vuoden vanha, kohtasi minua suuri suru. En luule,
että minulla koskaan on ollut sen suurempaa.

Silloin näet isoäitini kuoli. Aina siihen saakka hän joka päivä oli
istunut huoneessaan nurkkasohvassa ja kertonut satuja.

En voi muuta muistaa, kuin että isoäiti istui ja kertoi ja kertoi
aamusta iltaan, ja me lapset istuimme hiljaa hänen vieressään ja
kuuntelimme. Se oli ihanaa elämää. Sellaista elämää ei kellään muilla
lapsilla ollut.

En muista juuri paljon isoäidistäni. Muistan, että hänellä oli
kaunis, liidunvalkoinen tukka ja että hän kulki hyvin kumarassa ja
että hän aina istui ja kutoi sukkia.

Muistan senkin, että kun hän oli kertonut jonkin sadun, hän laski
kätensä minun pääni päälle ja sanoi: "Ja kaikki tämä on niin totta,
kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut."

Minä muistan myöskin, että hän osasi laulaa lauluja, mutta sitä
hän ei tehnyt joka päivä. Eräs noista lauluista kertoi ritarista
ja merenhaltiasta, ja jokainen säkeistö loppui seuraavaan kertoon:
"Tuuli se puhaltaa ja aallot ne paisuu."

Sitten muistan pienen rukouksen, jonka hän opetti minulle, ja
virrenvärssyn.

Kaikista niistä saduista, joita hän minulle kertoi, on minulla vain
hämärä ja sekava muisto. Yhden ainoan muistan niin selvästi, että
voisin sen kertoa. Se on pieni kertomus Jeesuksen syntymästä.

Niin, siinä on melkein kaikki, mitä isoäidistäni muistan,
lukuunottamatta sitä, mikä on painunut syvimmälle mieleeni, nimittäin
sitä suurta kaipausta, kun hän oli poissa.

Muistan aamun, jolloin sohvannurkka oli tyhjä ja jolloin en
käsittänyt, miten saisin päivän kulumaan. Sen muistan. Sitä en
koskaan unohda.

Ja muistan, että meitä lapsia vietiin suutelemaan vainajan kättä.
Ja meitä peloitti suudella sitä, mutta silloin sanoi joku, että
viimeistä kertaa nyt saimme kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta,
jonka hän meille oli tuottanut.

Ja minä muistan, että sadut ja laulut vietiin pois talosta pitkässä
mustassa arkussa ja etteivät ne koskaan palanneet takaisin.

Muistan, että jotakin oli kadonnut elämästä. Tuntui siltä kuin ovi
olisi suljettu kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa me
ennen saimme vapaasti kulkea edestakaisin. Eikä kukaan enää kyennyt
sitä ovea avaamaan.

Ja minä muistan, että me lapset vähitellen opimme leikittelemään
nukeilla ja leikkikaluilla ja elämään niinkuin muut lapset, ja
silloin saattoi tuntua siltä, ettemme enää kaivanneet isoäitiämme tai
muistaneet häntä.

Mutta vielä tänäkin päivänä, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun
istun ja kokoilen niitä legendoja Kristuksesta, joita olen kuullut
kaukana itäisellä maalla, muistuu mieleeni pieni tarina Jeesuksen
syntymästä, jota isoäitini usein minulle kertoi. Ja minussa herää
halu kertoa se uudestaan ja liittää se kokoelmaani.

Eräänä joulupäivänä olivat kaikki muut lähteneet kirkkoon, paitsi
isoäiti ja minä. Luulen, että me olimme yksin koko talossa. Emme
päässeet mukaan sen vuoksi, että toinen oli liian nuori ja toinen
liian vanha. Ja olimme pahoillamme kumpikin, ettemme päässeet
joulukirkkoon joulukynttilöitä katselemaan.

Mutta istuessamme yksinämme alkoi isoäiti kertoa.

"Oli kerran mies", hän sanoi, "joka lähti keskellä pimeää yötä tulta
lainaamaan. Hän kulki tuvasta tupaan ja kolkutti. 'Hyvät ihmiset,
auttakaa minua!' sanoi hän. 'Minun vaimoni on äsken synnyttänyt
lapsen ja minun täytyy tehdä tulta, jotta hänellä ja lapsella olisi
lämmin.'"

Mutta oli sydänyö, niin että kaikki ihmiset nukkuivat. Ei kukaan
vastannut hänelle.

Mies kulki ja kulki. Vihdoin hän näki tulenvalon loistavan kaukaa.
Hän kulki silloin siihen suuntaan ja näki, että tuli paloi ulkona
kedolla. Valkoinen lammaslauma lepäsi tulen ympärillä, ja vanha
paimen istui vartioimassa laumaa.

Kun mies, joka tahtoi lainata tulta, saapui lampaitten luo, hän näki,
että kolme suurta koiraa lepäsi paimenen jaloissa. Hänen tullessaan
lähelle ne heräsivät kaikki kolme ja aukaisivat laajat kitansa ikään
kuin haukkuakseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Mies näki, että
niiden selkäkarvat kohosivat pystyyn, hän näki, että niiden terävät
hampaat Loistivat kiiltävän valkoisina tulenvalossa ja että ne
syöksyivät häntä vastaan. Hän tunsi, että yksi niistä tarttui hampain
hänen jalkaansa, toinen hänen käteensä ja kolmas tarrasi hänen
kurkkuunsa. Mutta leuat ja hampaat, joilla koirien olisi pitänyt
purra, eivät totelleet, eikä miehelle tullut vähintäkään vahinkoa.

Mies aikoi astua edemmäksi saadakseen mitä tarvitsi.

Mutta lampaat makasivat niin lähellä toisiaan, selkä selässä kiinni,
ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin mies astui lampaitten selkiä
myöten tulen ääreen. Eikä kukaan eläimistä herännyt eikä liikahtanut.

Näin pitkälle oli isoäiti saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en
malttanut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi ne eivät sitä tehneet,
isoäiti?" kysyin. "Sen saat tietää hetken kuluttua", ja isoäiti
jatkoi kertomustaan.

"Kun mies oli aivan tulen lähellä, katsahti paimen häneen. Hän
oli vanha, äreä mies, joka oli epäystävällinen ja kova kaikille
ihmisille. Ja kun hän näki vieraan tulevan, hän tarttui pitkään,
teräväpäiseen sauvaansa, jota hän tavallisesti piti kädessään
paimentaessaan laumaansa, ja heitti sen häntä vastaan. Ja sauva
lensi viuhuen suoraan miestä kohti, mutta ennen kuin se osui häneen,
väistyi se syrjään ja lensi suhisten hänen ohitseen kauaksi kentälle."

Kun isoäiti oli ennättänyt kertoa näin pitkälle, keskeytin minä hänet
jälleen. "Isoäiti, miksi keppi ei tahtonut lyödä miestä?" Mutta
isoäiti ei huolinut vastata minulle, vaan jatkoi kertomustansa.

"Nyt mies astui paimenen luo ja sanoi hänelle: 'Hyvä ystävä, auta
minua ja lainaa minulle hiukan tulta! Vaimoni on äsken synnyttänyt
lapsen, ja minun pitää tehdä tulta, jotta hänen ja lapsen olisi
lämmin.'

"Paimen olisi mieluimmin kieltänyt, mutta kun hän ajatteli, että
koirat eivät voineet vahingoittaa miestä, että lampaat eivät olleet
paenneet häntä ja sauva ei tahtonut surmata häntä, niin hän pelästyi
hiukan eikä uskaltanut kieltää häneltä sitä, mitä hän pyysi.

"'Ota niin paljon kuin tarvitset!' sanoi hän miehelle.

"Mutta tuli oli palanut melkein loppuun. Ei ollut jäljellä enää puita
eikä oksia, ainoastaan suuri hiillos, eikä vieraalla ollut kihveliä
eikä kauhaa, millä hän olisi voinut kuljettaa punaisia hiiliä.

"Kun paimen sen huomasi, hän sanoi uudestaan: 'Ota niin paljon kuin
tarvitset!', ja hän iloitsi, ettei mies voisi viedä mukanaan mitään
tulta.

"Mutta mies kumartui, poimi hiiliä tuhasta paljain käsin ja pani
ne vaippaansa. Eivätkä hiilet kärventäneet hänen käsiään, kun hän
kosketteli niitä, eivätkä ne myöskään kärventäneet hänen vaippaansa,
vaan mies kantoi ne pois, ikään kuin ne olisivat olleet pähkinöitä
tai omenia.

"Mutta nyt keskeytettiin sadunkertoja kolmannen kerran. "Isoäiti,
miksi hiilet eivät tahtoneet polttaa miestä?"

"Sen saat kuulla", sanoi isoäiti ja kertoi edelleen.

"Kun paimen, joka oli niin ilkeä ja äreä ihminen, näki kaiken tämän,
hän alkoi ihmetellä itseksensä: 'Mikähän yö tämä mahtaa olla, kun
koirat eivät pure, lampaat eivät pelkää, keihäs ei tapa eikä tuli
polta?' Hän kutsui vieraan takaisin ja sanoi hänelle: 'Mikä yö nyt
on? Ja mistä johtuu, että kaikki osoittavat sinulle armeliaisuutta?'

"Silloin sanoi mies: 'Minä en voi sanoa sitä sinulle, jollet itse sitä
näe.' Ja hän tahtoi mennä tiehensä voidakseen pian tehdä tulta, jotta
vaimolla ja lapsella olisi lämmin.

"Mutta silloin mietti paimen, ettei hän tahtonut kadottaa miestä
kokonaan näkyvistään, ennen kuin sai tietää, mitä tämä kaikki saattoi
merkitä. Hän nousi maasta ja seurasi hänen jäljessään, kunnes hän
tuli sinne, mistä mies oli kotoisin.

"Silloin paimen näki, ettei miehellä ollut edes tupaa asuttavanaan,
vaan että hänen vaimonsa ja lapsensa makasivat vuorenrotkossa, jossa
ei ollut muuta kuin paljaat, kylmät kiviseinät.

"Mutta paimen ajatteli, että viaton lapsi raukka ehkä paleltuisi
kuoliaaksi rotkossa, ja vaikka hän oli kova mies, heltyi hänen
sydämensä ja hän tahtoi auttaa lasta. Hän irroitti repun
hartioiltansa ja otti sieltä esille pehmeän, valkoisen lammasnahan,
antoi sen vieraalle miehelle ja sanoi, että hän antaisi lapsen sillä
maata.

"Mutta samassa kun hän osoitti, että hän saattoi olla laupias,
aukenivat hänen silmänsä ja hän näki sellaista, mitä hän ei ennen
ollut nähnyt, ja kuuli mitä hän ei ennen ollut kuullut.

"Hän näki, että hänen ympärillään oli laaja piiri pieniä hopeasiipisiä
enkeleitä. Ja kullakin heistä oli harppu kädessä, ja kaikki lauloivat
ääneensä, että tänä yönä oli syntynyt vapahtaja, joka vapahtaisi
maailman synneistä.

"Silloin hän ymmärsi kaikkien tänä yönä olevan niin iloisia, ettei
kukaan tahtonut tehdä mitään pahaa.

"Eikä ainoastaan paimenen ympärillä ollut enkeleitä, vaan hän näki
niitä kaikkialla. Ne istuivat rotkossa ja ne istuivat vuorella ja ne
lentelivät taivaan alla. Ne astuivat suurena joukkona tietä myöten ja
kun ne kulkivat ohi, pysähtyivät ne ja katselivat lasta.

"Oli riemua ja oli iloa ja laulua ja leikkiä, ja kaiken tämän hän näki
pimeässä yössä, missä hän ei ennen ollut mitään huomannut. Ilon tunne
valtasi hänet, kun hänen silmänsä olivat auenneet, ja hän polvistui
maahan ja kiitti Jumalaa."

Mutta kun isoäiti oli kertonut näin pitkälle, huokasi hän ja sanoi:
"Mutta sitä, mitä paimen näki, voimme mekin nähdä, sillä enkelit
liitelevät taivaan alla joka jouluyö, jos me vain voimme heitä
erottaa."

Ja sitten isoäiti laski kätensä päälaelleni ja sanoi: "Pidä tämä
kertomus mielessäsi, sillä se on niin totta, kuin että minä näen
sinut ja sinä näet minut. Eivät kynttilät ja lamput sitä tee, eikä
kuu ja aurinko siinä mitään merkitse, mutta välttämätöntä on, että
meillä on sellaiset silmät, jotka voivat nähdä Jumalan kirkkauden."



KEISARIN NÄKY


Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes Jerusalemin kuninkaana.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli
maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan sitä ennen oli nähnyt, olisipa
voinut luulla, että koko maailma oli joutunut kellariholvin varjoon.
Mahdotonta oli erottaa vettä maasta, eikä tutuimmallakaan tiellä
voinut astua eteenpäin. Toisin ei voinut ollakaan, sillä taivaasta
ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat pysytelleet
kotosalla, ja hempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myös hiljaisuus ja äänettömyys.
Virrat olivat pysähtyneet kesken juoksuansa, tuuli ei liikahtanut
ja haavankin lehdet olivat vapisematta. Ken meren rannalla olisi
astunut, hän olisi huomannut, ettei laine enää rantaan loiskinut,
ken korvessa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi
narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta pyhä yö ei
häiriytyisi. Ruoho ei uskaltanut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua
maahan eivätkä kukat rohjenneet tuoksua.

Tänä yönä petoeläimet eivät olleet liikkeellä, käärmeet eivät
pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa oli, ettei
ainoakaan eloton esine tahtonut häiritä yön pyhyyttä antamalla
käyttää itseään mihinkään pahantekoon. Ei mikään tiirikka olisi
avannut lukkoa, eikä mikään veitsi olisi kyennyt vuodattamaan verta.

Juuri tänä yönä kulki Roomassa vähäinen joukko ihmisiä keisarin
asunnolta Palatinukselta Forumin poikki Capitoliumille. Äsken
loppuunkuluneena päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet
keisarilta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että he
rakennuttaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta
Augustus ei heti antanut suostumustansa. Hän ei tiennyt olisiko
jumalille otollista, että hänellä olisi temppeli heidän rinnallansa,
ja hän oli vastannut, että hän ensin tahtoi yöllä uhrata haltiallensa
ottaakseen selkoa, mitä mieltä jumalat tästä asiasta olisivat. Hän se
nyt muutamien uskottujensa seuraamana lähti toimittamaan tätä uhria.

Augustus antoi kantaa itseään kantotuolissa, sillä hän oli vanha
ja Capitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse
häkkiä, jossa uhrattavat kyyhkyset olivat. Häntä eivät seuranneet
papit tai sotamiehet tai neuvosherrat, vaan ainoastaan hänen lähimmät
ystävänsä. Tulisoihtujen kantajat kulkivat hänen edellänsä, ikään
kuin raivatakseen tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään kulkivat
orjat, jotka kantoivat kolmijalka-alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää
tulta ja kaikkea muuta, mitä uhria varten tarvittiin.

Matkalla keisari puheli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi
ei kukaan huomannut yön tavatonta hiljaisuutta ja äänettömyyttä.
Vasta sitten, kun he Capitoliumin huipulla olivat saapuneet sille
tyhjälle paikalle, joka oli varattu uutta temppeliä varten, selvisi
heille, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Tämä yö ei saattanut olla samanlainen kuin kaikki muut, sillä
ylhäällä kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon.
He luulivat sitä ensin vanhaksi, vääristyneeksi öljypuun rungoksi,
sitten he luulivat, että ikivanha kivikuva oli vaeltanut Juppiterin
temppelistä kalliolle. Lopulta he eivät voineet otaksua sitä
miksikään muuksi kuin vanhaksi sibyllaksi.

Mitään niin vanhaa, niin ahavoitunutta, niin jättiläissuuruista he
eivät olleet koskaan nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhuaherättävä.
Jollei keisari olisi ollut mukana, kaikki olisivat paenneet kotiin
vuoteisiinsa. "Hän se on", kuiskailivat he toisillensa, "jolla
on yhtä monta ikävuotta kuin on hiekkajyvästä hänen kotimaansa
rannikolla. Miksi hän juuri tänä yönä on tullut ulos luolastaan?
Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa
ennustuksensa puiden lehtiin ja tietää, että tuuli kuljettaa
oraakkelin sanan sille, jolle se on aiottu?"

He olivat sellaisen kauhun vallassa, että he kaikki olisivat voineet
heittäytyä polvilleen ja painaa otsansa maahan sibyllan vähimmästäkin
liikkeestä. Mutta tämä istui niin hiljaa, aivan kuin elottomana. Hän
istui kumarruksissa kallion uloimmalla reunalla ja tähysteli yöhön
varjostaen kädellään silmiänsä. Hän istui siinä, ikään kuin hän olisi
kiivennyt kalliolle paremmin nähdäkseen, mitä kaukana tapahtui. Hän
saattoi siis nähdä jotakin, hän, tämmöisenä yönä!

Samassa huomasi keisari ja koko hänen seurueensa, kuinka syvä pimeys
vallitsi. Ei kukaan heistä voinut nähdä edes kämmenen leveyden
päähän. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin
kumeata kohinaa voinut kuulla. Mutta ilma oli tukahduttaa heidät,
kylmänhiki helmeili otsalla ja kädet olivat kankeat ja voimattomat.
He arvelivat, että jotakin hirveätä tapahtuisi.

Mutta ei kukaan tahtonut osoittaa pelkoa, vaan kaikki sanoivat
keisarille, että enteet olivat hyvät: koko luonto pidätti henkeään
tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta jouduttamaan uhria ja sanoivat, että
vanha sibylla varmaan oli noussut rotkostansa tervehtiäkseen hänen
haltiaansa.

Mutta vanhan sibyllan huomio olikin niin kokonaan kiintynyt erääseen
näkyyn, ettei hän edes tiennyt Augustuksen tulleen Capitoliumille.
Hengessään hän oli kaukaisessa maassa ja siellä hän oli vaeltavinaan
suurella alangolla. Pimeässä hän satutti jalkansa alituisesti
johonkin, jota hän luuli turpeeksi. Hän kumartui ja koetteli
kädellänsä. Ei, ne eivät olleetkaan turpeita, vaan lampaita. Hän
kulki suurien lepäävien lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä kenttää, ja hän
pyrki sen ääreen. Paimenet nukkuivat tulen ääressä ja vieressään
heillä oli pitkät, teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaa
villieläimiltä. Mutta eivätkö nuo pienet eläimet, joilla oli kiiluvat
silmät ja pörröiset hännät ja jotka hiipivät tulen ääreen, olleet
sakaaleja? Ja kuitenkaan paimenet eivät uhanneet niitä sauvoillansa,
koirat nukkuivat yhä edelleen, lampaat eivät paenneet ja villieläimet
painautuivat ihmisten viereen maata.

Kaiken tämän sibylla näki, mutta hän ei tiennyt mistään, mitä hänen
takanaan vuorella tapahtui. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin
alttari, hiilet sytytettiin, pyhää savua suitsutettiin ja että
keisari otti häkistä kyyhkysen uhrataksensa sen. Mutta hänen kätensä
olivat niin tunnottomat, ettei hän kyennyt pitämään lintua kiinni.
Yhdellä siiven räpäytyksellä kyyhkynen vapautui ja katosi yöpimeään.

Kun tämä tapahtui, katsoivat hoviherrat epäillen vanhaan sibyllaan.
He luulivat, että hän oli syynä onnettomuuteen.

Saattoivatko he tietää, että sibylla mielestään yhä seisoi paimenten
hiillostulen luona ja että hän nyt kuunteli heikkoa ääntä, joka
värähteli kuolonhiljaisessa yössä? Hän kuunteli kauan ennen kuin hän
huomasi, ettei se tullutkaan maasta, vaan korkeudesta. Vihdoin hän
kohotti päänsä ja silloin hän näki valoisien, kimaltelevien olentojen
soljuvan ylhäällä pimeydessä. Ne olivat pieniä enkeliparvia, jotka
suloisesti laulaen ja ikään kuin etsien liitelivät edestakaisin
avaralla lakeudella.

Sibyllan kuunnellessa enkelien laulua valmistautui keisari uuteen
uhriin. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti vastaan toisen
kyyhkysen. Mutta vaikka hän ponnisteli kaikin voimin pitääkseen sitä
kiinni, liukui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään ja lintu
pyrähti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin eteen
ja rukoili haltiaansa. Hän rukoili häneltä voimaa torjumaan niitä
onnettomuuksia, joita tämä yö näytti ennustavan.

Sibylla ei kuullut tätäkään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien
laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Lopulta se tuli niin
äänekkääksi, että se herätti paimenet. He kohousivat kyynäspäilleen
ja näkivät loistavia parvia hopeasiipisiä enkeleitä, jotka liikkuivat
ylhäällä pimeydessä pitkissä leijailevissa riveissä aivan kuin
muuttolinnut. Toisilla oli kanteleita ja viuluja käsissään, toisilla
sitroja ja harppuja, ja heidän laulunsa kajahteli yhtä heleästi kuin
lapsennauru ja huolettomasti kuin leivosen liverrys. Kun paimenet sen
kuulivat, nousivat he mennäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat
kotoisin, kertomaan ihmettä.

He kulkivat eteenpäin kapeaa, kiertelevää polkua, ja vanha sibylla
seurasi heitä. Äkkiä yö kävi valoisaksi vuorella. Suuri, kirkas
tähti syttyi heidän yllänsä ja vuoren huipulla sijaitseva kaupunki
kimalteli kuin hopea tähtivalossa. Kaikki harhailevat enkeliparvet
kiiruhtivat sinne riemuhuutojen kaikuessa ja paimenet kiirehtivät
askeleitaan melkein juoksujalkaa. Kun he ehtivät kaupunkiin,
he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin
yläpuolelle, lähelle kaupunginporttia. Se oli kurja olkikattoinen
rakennus, takaseinänä paljas kallio. Tähti loisti sen yläpuolella
ja yhä useampia enkeleitä keräytyi paikalle. Toiset istahtivat
olkikatolle tai asettuivat jyrkälle kallioseinälle talon taakse,
toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealla,
korkealla kirkastivat ilmaa loistavat siivet.

Samassa hetkessä kun tähti syttyi vuoristokaupungin yläpuolella,
heräsi koko luonto, ja miehet, jotka seisoivat Capitoliumin
kukkulalla, eivät voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat
raitisten ja hyväilevien tuulien tunkeutuvan avaruuden läpi, suloiset
tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut humisivat, Tiber alkoi
kohista, tähdet tuikkivat ja kuu kohosi äkkiä korkealle taivaalle ja
valaisi maailmaa. Ja ilmasta lensivät maahan molemmat kyyhkyset ja
istahtivat keisarin olkapäälle.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus ylpeän iloisena, mutta hänen
ystävänsä ja orjansa polvistuivat maahan. "Ave Caesar!" huusivat
he. "Haltiasi on antanut vastauksensa. Sinä olet se jumala, jota
Capitoliumin kukkulalla on palveltava."

Ja kunnioitus, jota ihastuneet miehet riemuiten keisarille
osoittivat, oli niin äänekästä, että vanha sibylla sen kuuli. Se
herätti hänet hänen näyistänsä. Hän kohosi paikaltaan kallion
reunalta ja astui ihmisten pariin. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi
olisi kohonnut syvänteestä ja syössyt vuorenkukkulaa kohti. Hän oli
hirvittävä vanhuudessaan. Karhea tukka riippui harvoina suortuvina
hänen päänsä ympärillä, jäsenien nikamat olivat suuren suuret ja
tumma iho ympäröi ruumista kovana kuin kaarna, kurttu kurtun vieressä.

Suunnattomana ja kunnioitusta herättävänä hän astui kohti keisaria.
Toisella kädellään hän tarttui hänen ranteeseensa, toisella hän
viittasi kaukaista itää kohti.

"Katso!" sanoi hän käskevästi ja keisari kohotti silmänsä ja näki.
Avaruus avautui hänen silmiensä eteen ja katse tunkeutui kauas
itäiselle maalle. Ja hän näki kurjan tallin jyrkän kallion kupeella
ja avonaisessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia. Tallin sisällä
oli nuori äiti polvillaan pienen lapsen vieressä, joka lepäsi
olkikuvolla lattialla.

Ja Sibyllan suuret, luisevat sormet viittasivat köyhään lapseen.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Tuossa on se
jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava!"

Silloin Augustus kauhistuen vetäytyi pois hänestä kuin mielipuolesta.

Mutta sibyllan valtasi voimakas tietäjähenki. Hänen himmeät silmänsä
alkoivat palaa, hänen kätensä kohousivat taivasta kohti, hänen
äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut enää hänen omaltaan, vaan
siinä oli sellainen sointi ja voima, että se olisi voinut kuulua
yli koko maailman. Ja hän lausui sanoja, joita hän näytti lukevan
ylhäältä tähdistä:

    Maailman uudistajaa Kapitoolissa palveltakoon,
    hän Kristus, hän Antikristus lie, mut ei ihminen raihnas.

Kun hän tämän oli lausunut, hän hiipi pois kauhistuneiden miesten
keskeltä, laskeutui vitkalleen vuorenkukkulalta alas ja katosi.

Mutta Augustus kielsi seuraavana päivänä jyrkästi kansaa rakentamasta
hänelle temppeliä Capitoliumin kukkulalle. Sen sijaan hän rakensi
sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumallapselle ja antoi sille nimeksi:
_Taivaan alttari_, Ara coeli.



TIETÄJIEN KAIVO


Vanhassa Juudan maassa kuljeskeli pouta, kuoppasilmäisenä ja
katkerana, surkastuneiden ohdakkeinen ja kellastuneen ruohon keskellä.

Oli kesäinen aika. Aurinko paahtoi paljaita vuorenselkiä, heikoinkin
tuulenhenki kohotti kalkkitomupilviä valkeanharmaasta maasta,
karjalaumat olivat kerääntyneet laaksoihin ehtyvien purojen reunoille.

Pouta käyskenteli ympäri ja tutki vesivaroja. Hän vaelsi Salomonin
lammille ja huomasi surukseen, että niiden kallioreunojen
sisäpuolella oli vielä paljon vettä. Sitten hän kulki kuuluisalle
Davidinkaivolle Betlehemiin ja näki sielläkin vettä. Sitten hän
vaelsi väsynein askelin valtamaantietä myöten, joka vie Betlehemistä
Jerusalemiin.

Kun hän oli kulkenut puolitiehen, hän näki Tietäjien kaivon lähellä
tienviertä ja hän huomasi heti, että se oli ehtymäisillään. Pouta
istahti kaivonkannelle, joka oli tehty yhdestä ainoasta suuresta
koverretusta kivestä, ja katseli alas kaivoon. Kiiltävä vesipeili,
joka tavallisesti näkyi aivan lähellä aukkoa, oli nyt vaipunut
syvälle ja lima ja pohjamuta oli liannut ja samentanut sen.

Kun kaivo näki poudan ruskettuneiden kasvojen kuvastuvan himmeään
peiliinsä, se läikähteli tuskissansa.

"Saa nähdä milloin sinä henkesi heität", sanoi pouta. "Et taida
löytää mitään vesisuonta tuolta alhaalta, joka antaisi sinulle uutta
eloa. Ja sateesta, Jumalan kiitos, ei voi olla puhettakaan ennen kuin
kahden, kolmen kuukauden kuluttua."

"Ole huoleti", huokasi kaivo. "Ei mikään minua pelasta. Paratiisista
sen lähteensilmän pitäisi tulla."

"Sitten en jätä sinua, ennen kuin kaikki on lopussa", sanoi pouta.
Hän huomasi, että vanha kaivo oli henkitoreissaan, ja hän tahtoi
ilokseen nähdä sen kuolevan pisara pisaralta.

Hän asettui hyvillä mielin istumaan kaivonkannelle ja iloitsi, kun
hän kuuli kaivon huokaavan syvyydessä. Hän nautti siitäkin, kun
janoiset matkamiehet tulivat kaivolle, laskivat sangon alas ja
vetivät sen jälleen ylös, eikä pohjassa ollut muuta kuin pari pisaraa
mudansekaista vettä.

Siten kului kokonainen päivä ja kun ilta pimeni, katsoi pouta jälleen
alas kaivoon. Alhaalla kimalteli vielä hiukan vettä. "Minä jään tänne
yöksi", huusi hän. "Älä pidä kiirettä! Kun valkenee sen verran, että
voin taas nähdä sinut, olen varma siitä, ettei sinua enää ole."

Pouta kyyristyi kokoon kaivonkatolle, ja kuuma yö, joka tuntui
vieläkin kauheammalta ja kiusallisemmalta kuin päivä, laskeutui yli
Juudan maan. Koirat ja sakaalit ulvoivat lakkaamatta ja janoiset
lehmät ja aasit vastasivat heille kuumista talleistansa. Kun tuuli
joskus liikahti, se ei vilvoittanut, vaan oli kuuma ja painostava
kuin suuren, nukkuvan hirviön läähättävä hengitys.

Mutta tähdet tuikkivat suloisimmassa loistossaan ja pieni kimalteleva
uusikuu levitti kaunista, vihreänsinertävää valoaan harmaille
kukkuloille. Ja tässä valossa näki pouta suuren karavaanin lähestyvän
kukkulaa, jossa Tietäjien kaivo sijaitsi.

Pouta istui ja katseli pitkää jonoa ja iloitsi taaskin mielessään
ajatellessaan kaikkea sitä janoa, joka lähestyi kaivoa ja joka ei
saisi pisaraistakaan vettä virkistyksekseen. Siinä oli niin monta
eläintä ja ohjaajaa, että he olisivat voineet tyhjentää kaivon,
vaikka se olisi ollut aivan täynnä. Äkkiä hänestä tuntui ikään
kuin tuossa yöllisessä karavaanissa olisi ollut jotakin outoa ja
aavemaista. Kaikki kameelit näkyivät ensin kummulta, joka kohosi
suoraan taivaanrantaa kohti, ikään kuin ne olisivat tulleet alas
taivaasta. Ne näyttivät myös suuremmilta kuin tavalliset kameelit ja
kantoivat kovin keveästi selkäänsä sälytettyjä raskaita kuormiansa.

Mutta hän ei voinut kuitenkaan ymmärtää muuta, kuin että ne olivat
ihan todellisia, sillä näkihän hän ne aivan selvästi edessään. Näkipä
hän senkin, että kolme etumaista eläintä oli dromedaareja, joiden
karva oli kiiltävän harmaa, ja että niillä oli komeat suitset ja
ripsumatot satuloissa; ja ratsastajat niiden selässä olivat kauniit
ja ylhäiset.

Koko jono pysähtyi kaivolle, dromedaarit laskeutuivat maahan
tehden kolme äkillistä nytkähdystä, ja ratsumiehet astuivat alas.
Kuormakameelit jäivät seisoalleen ja sitä mukaa kuin ne keräytyivät
paikalle, muodostivat niiden korkeat kaulat ja kyttyrät ja
omituisesti sälytetyt kuormat läpinäkymättömän tiheikön.

Ne kolme ratsastajaa, jotka olivat saapuneet dromedaarien selässä,
tulivat heti poudan luo ja tervehtivät häntä kohottaen käden
otsalleen ja rinnalleen. Hän näki, että heillä oli hohtavan valkoiset
vaatteet ja suunnattomat turbaanit, joiden ylälaitaan oli kiinnitetty
kirkkaasti kimalteleva tähti, joka loisti ikään kuin se olisi otettu
suoraan taivaalta.

"Me tulemme kaukaiselta maalta", sanoi yksi muukalaisista, "ja me
pyydämme sinua sanomaan meille, onko tämä todellakin Tietäjien kaivo."

"Siksi sitä tänään sanotaan", sanoi pouta, "mutta huomenna ei täällä
enää ole kaivoa. Se kuolee tänä yönä."

"Minä ymmärrän sen, koska näen sinut täällä", sanoi mies. "Mutta eikö
tämä ole yksi niitä pyhiä kaivoja, jotka eivät koskaan ehdy? Vai
mistä se on saanut nimensä?"

"Tiedän, että se on pyhä", sanoi pouta, "mutta mitä se auttaa?
Tietäjät ovat paratiisissa."

Matkustajat katsahtivat toisiinsa. "Tunnetko todellakin tuon vanhan
kaivon tarinan?" kysyivät he.

"Minä tunnen kaikkien kaivojen ja lähteitten ja purojen ja jokien
tarinat", sanoi pouta kopeasti.

"Kerro niistä meille iloksi!" pyysivät muukalaiset. Ja he kävivät
istumaan kaiken kasvillisuuden vanhan vihollisen ympärille ja
kuuntelivat.

Pouta karaisi kurkkuaan ja ryömi kaivonkannelle, aivan kuin
sadunkertoja korkealle istuimelleen, ja aloitti kertomuksensa.

"Meediassa Gabeksen kaupungissa, joka sijaitsee erämaan rajalla ja
joka sen vuoksi on minulle rakas tyyssija, eli monta vuotta sitten
kolme miestä, jotka olivat kuuluisat viisaudestaan. He olivat myös
hyvin köyhät, mikä oli varsin omituista, sillä Gabeksessa pidettiin
viisautta suuressa kunniassa ja sitä palkittiin hyvin. Mutta mitäpä
muuta he olisivat voineet ollakaan, kun yksi heistä oli kovin vanha,
toinen oli spitaalitautinen ja kolmas oli musta, paksuhuulinen
neekeri. Ihmisten mielestä ensimmäinen oli niin vanha, ettei hän
voinut opettaa heille mitään, toista he karttoivat tartunnan pelosta
ja kolmatta he eivät tahtoneet kuunnella sen vuoksi, että he luulivat
tietävänsä, ettei Etiopiasta koskaan ollut tullut mitään viisautta.

"Tietäjät lyöttäytyivät siten onnettomuudessaan yhteen. Päivin he
kerjäsivät saman temppelin portilla ja öisin he nukkuivat saman katon
alla. Siten heillä ainakin oli tilaisuutta lyhentää aikaa yhdessä
tutkistelemalla kaikkea ihmeellistä, mitä he huomasivat asioissa ja
ihmisissä.

"Eräänä yönä, kun he makasivat rinnatusten katolla, jossa kasvoi
punaisia, huumaavia unikkoja, heräsi vanhin heistä ja silmäiltyään
ympärilleen herätti molemmat toiset.

"'Ylistetty olkoon meidän köyhyytemme, joka pakottaa meidät makaamaan
ulkona!' sanoi hän toisille. 'Herätkää ja kohottakaa katseenne
korkeutta kohti!'

"'No niin', sanoi pouta hiukan lempeämmällä äänellä, 'sitä yötä ei
kukaan koskaan unohda, joka sen kerran on nähnyt. Avaruus oli niin
valoisa, että taivas, joka usein on kuin kiinteä holvi, näytti
syvältä ja läpikuultavalta ja lainehti aivan kuin meri. Valo välkehti
edestakaisin ja tähdet uiskentelivat eri syvyyksillä, toiset
valoaaltojen pohjalla, toiset niiden pinnalla.'

"'Mutta kauimpana ja korkeimmalla näkivät tietäjät heikon pimeyden
varjon. Ja tämä pimeys kiiti avaruuden läpi aivan kuin pallo
ja läheni lähenemistään, ja mitä lähemmäksi pallo tuli, sitä
valoisammaksi se muuttui, mutta se valkeni aivan kuin ruusut
-- antakoon Luoja niiden kaikkien kuihtua! -- kun ne puhkeavat
ummuistansa. Se suureni suurenemistaan, ja synkkä verho sen ympärillä
halkeili vähitellen ja valo puhkesi neljänä kirkkaana lehtenä sen
kupeille. Vihdoin, kun se oli yhtä lähellä kuin lähin tähti, se
pysähtyi. Silloin mustat kaistaleet taipuivat kokonaan syrjään
ja siitä puhkesi esiin toinen lehti toisensa jälkeen kauniisti
kimaltelevaa, ruusunpunaista valoa, kunnes se oli valmis ja loisti
tähtenä kaikkien muiden tähtien joukossa.'

"'Kun köyhät miehet sen näkivät, käsittivät he viisaudessansa, että
tänä hetkenä syntyi maailmaan voimakas kuningas, jonka valta
kohoaisi Kyyroksen ja Aleksanterin valtaa suuremmaksi. Ja he
sanoivat toisillensa: 'Menkäämme vastasyntyneen isän ja äidin luo ja
sanokaamme heille, mitä me olemme nähneet! Ehkäpä he antavat meille
palkaksi rahakukkaron tai kultaisen rannerenkaan.'

"He tarttuivat pitkiin matkasauvoihinsa ja lähtivät matkalle. He
kulkivat kaupungin läpi ja ulos kaupungin portista, mutta siellä
he hetken aikaa epäröivät, sillä nyt levisi heidän eteensä suuri,
kuiva, ihana erämaa, jota ihmiset inhoavat. Silloin he näkivät, että
uusi tähti loi kapean valonsäteen erämaan hiekalle, ja he vaelsivat
luottavaisina eteenpäin tähti oppaanansa.

"Koko yön he kulkivat aavaa hiekkakenttää ja pitkin matkaa he
keskustelivat nuoresta, vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka he
näkisivät kultaisessa kehdossa, jalokivillä leikkimässä. Yön hetkien
kuluksi he puhelivat keskenään, miten he astuisivat hänen isänsä,
kuninkaan, ja äitinsä, kuningattaren eteen ja sanoisivat heille,
että taivas ennusti heidän pojallensa voimaa ja valtaa, kauneutta ja
onnea, vieläkin suurempaa kuin Salomon.

"He ylvästelivät siitä, että Jumala oli kutsunut heidät katsomaan
tähteä. He arvelivat keskenään, etteivät vastasyntyneen vanhemmat
voineet palkita heitä vähemmällä kuin kahdellakymmenellä kukkarolla
kultaa, ehkäpä he vielä antaisivat heille niin paljon, ettei heidän
enää tarvitsisi tuntea köyhyyden tuskia.

"'Minä olin väijyksissä erämaassa kuin jalopeura', sanoi pouta, 'ja
aioin janon tuskalla heittäytyä näiden vaeltajien kimppuun, mutta he
pääsivät minua pakoon. Tähti johdatti heitä koko yön, ja aamulla, kun
taivas valkeni ja muut tähdet kalpenivat, pysytteli se itsepäisesti
paikoillaan ja loi valonsa yli koko erämaan, kunnes se oli
johdattanut heidät keitaalle, mistä he löysivät lähteen ja hedelmiä
kantavan puun. Siellä he lepäsivät koko päivän ja vasta yöllä, kun he
taas näkivät tähden luovan säteensä erämaan hiekalle, jatkoivat he
matkaansa.'

"'Ihmisten mielestä', jatkoi pouta, 'se oli suloinen vaellus. Tähti
johdatti heitä, niin ettei heidän tarvinnut tuntea janoa eikä nähdä
nälkää. Se ohjasi heitä terävien ohdakkeitten yli, se vältti syvää,
löyhää pölyhiekkaa, he eivät joutuneet kovaan auringonpaahteeseen
eikä kuumiin erämaan myrskyihin. Tietäjät puhuivat alituisesti
keskenään: 'Jumala suojelee meitä ja siunaa vaellustamme. Me olemme
hänen lähettejänsä.'

"'Mutta vihdoin he joutuivat minun valtaani', jatkoi pouta. 'Näiden
tähtivaeltajien sydämet muuttuivat samanlaiseksi kuivaksi erämaaksi
kuin se, missä he itsekin vaelsivat. Heidän sydämeensä tunkeutui
hedelmätön kopeus ja tuhoava ahneus.'

"'Me olemme Jumalan lähettejä', toistivat tietäjät, 'vastasyntyneen
isä ei palkitse meitä liiaksi, jos hän lahjoittaa meille kullalla
kuormitetun karavaanin.'

"Vihdoin tähti kuljetti heidät kuuluisan Jordanin virran yli ja
Juudanmaan kukkuloita kohti. Ja eräänä yönä se pysähtyi Betlehemin
pienen kaupungin yläpuolelle, joka loisti vihreitten öljypuiden
keskellä vuorenharjanteella.

"Tietäjät etsivät katseillaan linnaa ja varustettua tornia ja
muuria ja kaikkea muuta, mikä kuuluu kuninkaan kaupunkiin, mutta
mitään sellaista he eivät nähneet. Ja mikä pahempi, tähden valo ei
johtanut heitä edes itse kaupunkiin, vaan se pysähtyi rotkon eteen
tienviereen. Aukon kautta hempeä valo soljui sisään ja osoitti
kolmelle vaeltajalle pienen lapsen, jota äiti sylissänsä uneen
tuuditti.

"Mutta vaikka tietäjät nyt näkivät, että tähden valo kruununa ympäröi
lapsen päätä, jäivät he kuitenkin rotkon ulkopuolelle seisomaan.
He eivät astuneet sisään ennustamaan pienokaiselle kunniaa ja
kuningaskuntia. He kääntyivät pois ilmaisematta itseänsä, he
pakenivat lapsen luota ja astuivat jälleen kukkulaa alas.

"'Olemmeko me lähteneet kerjäläisten luo, yhtä halpojen ja köyhien
kuin me itsekin olemme?' sanoivat he. 'Onko Jumala johdattanut
meidät tänne, jotta me pilkkaisimme häntä ja ennustaisimme kunniaa
lammaspaimenen pojalle. Tämä lapsi ei koskaan kohoa korkeammalle kuin
paimentamaan laumaansa näissä laaksoissa.'"

Pouta keskeytti kertomuksensa ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään
kuuntelijoillensa. Enkö ole oikeassa? näytti hän kysyvän. On jotakin
erämaan hiekkaakin kuivempaa. Mutta ei mikään ole ihmissydäntä
hedelmättömämpää.

"Tietäjät eivät olleet kulkeneet kauaksi, ennen kuin he arvelivat
eksyneensä; he eivät varmaankaan olleet oikein seuranneet tähteä. Ja
he kohottivat katseensa löytääkseen jälleen tähden ja oikean suunnan.
Mutta silloin tähti, joka oli seurannut heitä aina itäiseltä maalta,
oli kadonnut taivaalta.

"Tietäjät joutuivat kiihtymyksen valtaan ja heidän kasvonsa ilmaisivat
syvää tuskaa.

"Se mitä nyt tapahtui", jatkoi puhuja, "oli ehkä ihmisten mielestä
iloa. Varmaa on, että kun tietäjät eivät enää nähneet tähteä, he
heti ymmärsivät tehneensä syntiä Jumalaa vastaan. Ja heidän kävi",
jatkoi pouta väristen, "samoin kuin maan syksyllä, kun ankarat
sateet alkavat. He vapisivat ikään kuin salamaa ja ukkosta peläten,
heidän olentonsa pehmeni ja nöyryys versoi kuin viheriä ruoho heidän
mielessänsä.

"Kolme päivää ja yötä he vaelsivat ympäri maata löytääkseen lapsen,
jota heidän tuli kumartaen rukoilla. Mutta tähti ei näyttäytynyt
heille, he eksyivät yhä enemmän ja tunsivat mitä suurinta surua ja
epätoivoa. Kolmantena yönä he saapuivat tälle kaivolle juomaan. Ja
silloin oli Jumala antanut heille anteeksi heidän syntinsä, niin että
kun he kumartuivat veden yli, he näkivät syvällä alhaalla tähden
kuvastuvan, joka oli johdattanut heitä itäiseltä maalta.

"Heti he näkivät sen myös taivaalla, ja se johdatti heidät uudestaan
Betlehemin rotkoon ja he polvistuivat lapsen eteen ja sanoivat: 'Me
tuomme sinulle kultamaljoissa pyhää savua ja kalliita yrttejä. Sinä
tulet suurimmaksi kuninkaaksi, mitä maailmassa on elänyt aina sen
luomisesta saakka sen katoamiseen asti.' Niin lapsi laski kätensä
heidän alaspainuneille päilleen ja kun he nousivat, hän oli antanut
heille lahjoja, suurempia kuin mikään kuningas olisi voinut heille
lahjoittaa. Sillä vanha kerjäläinen oli nuortunut ja spitaalitautinen
oli tullut terveeksi ja musta mies oli muuttunut kauniiksi ja
valkoiseksi. Ja sanotaan, että he olivat ihanat nähdä, että he
lähtivät pois ja tulivat kuninkaiksi kukin valtakuntaansa."

Pouta lakkasi kertomasta ja kaikki kolme muukalaista ylistivät häntä.
"Sinä kerroit hyvin", sanoivat he.

"Mutta minua ihmetyttää", sanoi yksi heistä, "etteivät tietäjät auta
kaivoa, joka osoitti heille tähden. Unohtavatko he kokonaan sellaisen
hyvän työn?"

"Eikö tämän kaivon pidä alituisesti elää", sanoi toinen muukalainen,
"muistuttaakseen ihmisille, että onni, joka katoaa kopeuden
kukkuloilla, palaa takaisin nöyryyden syvyydessä?"

"Ovatko vainajat huonompia kuin elävät?" sanoi kolmas. "Kuoleeko
niiden kiitollisuus, jotka paratiisissa elävät?"

Mutta kun he tämän sanoivat, hyökkäsi pouta huutaen pystyyn. Hän
oli tuntenut muukalaiset, hän ymmärsi, keitä matkustajat olivat. Ja
hän pakeni pois kuin raivostunut, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä,
miten tietäjät kutsuivat palvelijat luokseen ja taluttivat kaivon luo
kameelit, joilla kaikilla oli kuormanaan vesisäkkejä, ja täyttivät
ehtyvän kaivo paran vedellä, jonka he olivat tuoneet mukanaan
paratiisista.



BETLEHEMIN LAPSET


Betlehemin kaupunginportin ulkopuolella seisoi roomalainen sotamies
vahdissa. Hänellä oli yllään haarniska, kypärä päässä, lyhyt
miekka vyöllä ja pitkä keihäs kädessä. Hän seisoi koko päivän
melkein liikkumatta, niin että todellakin olisi voinut luulla häntä
rautaiseksi mieheksi. Kaupunkilaiset kulkivat edestakaisin portista,
kerjäläiset istuutuivat porttiholvin varjoon, hedelmäkauppiaat ja
viininmyyjät laskivat korinsa ja astiansa maahan sotamiehen viereen,
mutta hänpä tuskin viitsi päätänsä kääntää katsoakseen heihin.

Ei siinä mitään katsottavaa ole, näytti hän aikovan sanoa. Mitä minä
välitän teistä, jotka työtä teette ja kauppaa harjoitatte ja kuljette
öljyruukkuinenne ja viinisäkkeinenne. Antakaa minun nähdä sotajoukko,
joka asettuu riviin hyökätäkseen vihollista vastaan! Antakaa minun
nähdä hälinää ja kiivasta tappelua, jossa ratsujoukko hyökkää
jalkaväen kimppuun! Antakaa minun nähdä urhoollisia sotureita, jotka
kiiruhtavat rientoaskelin noustakseen piiritetyn kaupungin muureille!
Ei mikään muu kuin sota voi ilahduttaa minun silmiäni. Minä haluan
nähdä Rooman kotkien kiiltävän ilmassa. Minä kaipaan vaskitorvien
kuminaa, kiiltäviä aseita, hurmeen punaista kastetta.

Aivan kaupunginportin ulkopuolella alkoi muhkea vainio, jossa kasvoi
liljoja. Sotamies katseli joka päivä juuri tätä vainiota, mutta hänen
mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut ihailla kukkien erinomaista
kauneutta. Joskus hän huomasi, että ohikulkijat pysähtyivät
ihailemaan liljoja, ja häntä ihmetytti, että he viitsivät keskeyttää
kulkuaan katsellakseen jotakin niin vähäpätöistä. Nämä ihmiset eivät
ymmärrä, mikä on kaunista, hän ajatteli.

Ja tätä ajatellessaan hän ei enää nähnyt edessään Betlehemiä
ympäröiviä vihertäviä vainioita ja öljypuukukkuloita, vaan hän
vaelsi unelmissaan polttavan kuumaan erämaahan auringon paahtamassa
Libyassa. Hän näki legioonan sotamiehiä kulkevan pitkässä, suorassa
rivissä keltaisella, jäljettömällä hiekalla. Ei missään ollut
suojaa auringonsäteiltä, ei missään vilvoittavaa lähdettä, ei
missään näkynyt loppua erämaalle eikä päämäärää vaellukselle.
Hän näki sotamiesten nälkäisinä ja janoisina kulkevan eteenpäin
horjuvin askelin. Hän näki paahtavan auringonhelteen kaatavan
maahan toisen toisensa jälkeen. Mutta siitä huolimatta kulki joukko
kuitenkin vankasti ja horjumatta eteenpäin, ajattelemattakaan pettää
päällikköään tai kääntyä takaisin.

Kas, se vasta on kaunista! ajatteli sotamies. Kas, sitä urhoollisen
miehen kannattaa katsella!

Kun sotamies päivästä päivään seisoi vahtina samalla paikalla,
hänellä oli hyvä tilaisuus katsella kauniita lapsia, jotka
leikittelivät hänen ympärillään. Mutta lapset merkitsivät hänelle
yhtä vähän kuin kukkasetkin. Hän ei ymmärtänyt, että heitä
kannattaisi katsella. Mitä ilon syytä siinä voi olla? ajatteli hän,
kun hän näki ihmisten hymyilevän katsellessaan lasten leikkiä.
Ihmeellistä, että joku voi tyhjästä iloita.

Eräänä päivänä, kun sotamies tavallisuuden mukaan seisoi vahtimassa
kaupunginportilla, hän näki pienen noin kolmivuotiaan pojan tulevan
niitylle leikkimään. Lapsi oli köyhä, pieni lammasnahka yllään, ja
hän leikitteli aivan yksin. Sotamies seisoi ja tarkasteli tulokasta
melkein huomaamattaan. Hänen huomionsa kiintyi ensin pienokaisen
kepeään juoksuun vainiolla, kun poika näytti miltei liitelevän
heinänkorsien varassa. Mutta kun sotamies rupesi seuraamaan hänen
leikkejään, hän hämmästyi vieläkin enemmän. "Miekkani pantiksi",
sanoi hän vihdoin, "tuo lapsi ei leiki samalla tavalla kuin muut!
Mitähän hän oikein puuhaa?"

Lapsi leikki vain parin askelen päässä sotamiehestä, niin että hän
saattoi pitää silmällä hänen toimiaan. Hän näki, miten tämä ojensi
kätensä pyytääkseen mehiläistä, joka istui kukan lehdellä ja oli
niin täynnä siitepölyä, että tuskin jaksoi nostaa siipensä lentoon.
Hän näki ihmeekseen, että mehiläinen antoi ottaa itsensä kiinni
yrittämättä paeta ja käyttämättä pistintään. Mutta kun pienokainen
oli saanut mehiläisen hyppystensä väliin, hän juoksi kaupunginmuurin
luo, jonka halkeamassa mehiläisparvella oli asuntonsa, ja laski sen
halkeaman edustalle. Ja kun hän täten oli auttanut yhtä mehiläistä,
hän juoksi avustamaan toista. Koko päivän näki sotamies hänen
pyytävän mehiläisiä ja kantavan niitä pesälle.

Tuo poika on tosiaankin mielettömämpi kuin kukaan muu, ajatteli
sotamies. Kuinka hänen päähänsä voi pälkähtää, että hän koettaisi
auttaa näitä mehiläisiä, jotka tulevat niin hyvin toimeen ilman
häntäkin ja jotka päälle päätteeksi voivat pistää häntä pistimellään?
Millainen ihminen tuosta tulee, jos hän saa elää?

Pienokainen palasi joka päivä ja leikki ulkona niityllä, eikä
sotamies voinut olla ihmettelemättä häntä ja hänen leikkejänsä. Onpa
se kumma, ajatteli hän, minä olen nyt ollut vahtina tällä portilla
kokonaista kolme vuotta, enkä tähän asti ole nähnyt mitään, mikä
olisi kietonut ajatuksiani, paitsi tämän lapsen.

Mutta sotamies ei laisinkaan iloinnut tästä lapsesta. Päinvastoin
pienokainen sai hänet ajattelemaan erään vanhan juutalaisen tietäjän
hirvittävää ennustusta. Tämä oli näet ennustanut, että rauhan aika
koittaisi kerran koko maailmalle. Tuhannen vuoden kuluessa ei
vuodatettaisi verta, ei käytäisi sotaa, vaan ihmiset rakastaisivat
veljinä toisiaan. Kun sotamies ajatteli, että niin hirveä ennustus
voisi toteutua, kävi väristys hänen ruumiinsa läpi, ja hän tarttui
lujasti keihääseensä ikään kuin etsien siitä tukea.

Ja nyt, mitä useammin sotamies näki pienokaisen ja hänen leikkinsä,
sitä useammin hän tuli ajatelleeksi tuhat vuotista rauhan
valtakuntaa. Tosin hän ei pelännyt, että se nyt jo olisi voinut
alkaa, mutta hän ei ajatellut mielellään sellaista, mikä oli niin
inhottavaa.

Kerran, kun pienokainen leikki kukkien keskellä kauniilla vainiolla,
tuli kova sadekuuro rapisten alas pilvistä. Kun hän huomasi kuinka
suuria ja raskaita ne pisarat olivat, jotka iskivät arkoihin
liljoihin, hän näytti käyvän levottomaksi kauniitten ystäviensä
puolesta. Hän kiiruhti suurimman ja ihanimman liljan luo ja
taivutti jäykän varren, joka kannatti kukkia, maata kohti, niin
että sadepisarat osuivat kupujen alapuoleen. Ja heti taivutettuaan
yhden kukkavarren hän kiiruhti toisen luo ja taivutti samalla
tavalla senkin, niin että kukkakuvut kääntyivät maata kohti. Ja
samoin kolmannen ja neljännen luo, kunnes kaikki niityn kukat olivat
suojatut ankaralta sateelta.

Sotamies naureskeli itsekseen katsellessaan pojan puuhaa. "Enpä usko,
että liljat ovat hänelle tästä kiitollisia", sanoi hän. "Jokainen
varsi on tietenkin katkennut. Muulla tavalla näitä kankeita kasveja
ei voi taivuttaa."

Mutta kun sadekuuro vihdoin lakkasi, näki sotamies pienen pojan
kiiruhtavan liljojen luo ja kohottavan ne pystyyn. Ja hänen
äärettömäksi ihmeekseen taivutti lapsi ilman pienintäkään vaikeutta
kankeat varret paikoilleen. Ei ainoakaan niistä ollut taittunut tai
vahingoittunut. Lapsi kiiruhti kukasta kukkaan ja kaikki pelastetut
liljat säteilivät pian täydessä loistossaan vainiolla.

Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan.
Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi
tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu,
kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen
kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän
saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja
lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko
miehistö mukanaan?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi
pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se
saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä,
ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha
vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää
koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli
samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan,
niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria
urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä
kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille.
Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.

Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä
päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen
kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista
kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.

Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai
liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin
tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.

Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat
sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin,
että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti
siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä
tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui,
mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan
polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia,
eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan.
Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka
voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä
auringolta suojaa.

Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni
poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen.
Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi
tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään,
mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti
ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua
palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia
vesipisaroita.

Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut
hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön.
Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten
tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse
apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä
eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.

Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen
puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään
sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän
kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta
otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan
eteen ja tarjosi hänelle vettä.

Hänen kulkiessaan olivat hänen paksut, vaaleat kiharansa valuneet yhä
alemmaksi otsaan ja silmille. Hän ravisti useita kertoja päätänsä
saadakseen hiukset pois tieltä ja voidakseen kohottaa katsettansa.
Kun se vihdoinkin hänelle onnistui ja hän huomasi kovan ilmeen
sotamiehen kasvoissa, hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan seisoi
paikoillaan ja kehoitti suloisesti hymyillen häntä juomaan tuomaansa
vettä. Mutta sotamies ei ollut halukas vastaanottamaan hyvyyttä
tältä lapselta, jota hän piti vihollisenaan. Hän ei silmännyt lapsen
kauniisiin kasvoihin, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumatta eikä
osoittanut vähimmälläkään tavalla ymmärtävänsä, mitä lapsi hänestä
tahtoi.

Mutta poikanen ei tahtonut myöskään ymmärtää, että toinen aikoi
käskeä hänet luotaan. Hän hymyili yhä yhtä luottavaisesti, nousi
varpailleen ja ojensi kätensä niin korkealle kuin mahdollista, jotta
kookas sotamies helpommin voisi saada vettä.

Sotamies puolestaan oli loukkautunut siitä, että lapsi tahtoi häntä
auttaa, ja hän tarttui keihääseensä ajaakseen hänet karkuun.

Mutta tapahtui, että samassa kuumuus ja auringonpaiste virtasi niin
voimakkaasti sotamieheen, että hän näki punaisia liekkejä silmissään
ja tunsi aivojensa päässään sulavan. Hän pelkäsi auringon tappavan
hänet, jollei hän hetken kuluttua saisi virkistystä.

Ja kauhistuen sitä vaaraa, joka häntä uhkasi, heitti hän keihään
maahan, tarttui molemmin käsin lapseen, nosti hänet maasta ja imi sen
verran kuin saattoi vettä hänen käsistänsä.

Hän sai täten vain pari pisaraa kielelleen, mutta enempää ei
tarvittukaan. Heti kun hän tunsi veden huulillaan, tunkeutui
suloinen viileys hänen ruumiiseensa, eikä kypärä ja haarniska häntä
enää polttanut eikä painostanut. Auringonsäteet olivat kadottaneet
kuolettavan voimansa. Hänen kuivat huulensa pehmenivät jälleen, eikä
punaisia liekkejä hypellyt enää hänen silmissänsä.

Ennen kuin hänellä oli ollut aikaa huomata tätä kaikkea, oli hän
laskenut lapsen maahan ja tämä juoksi taas niitylle leikkimään.
Ihmeissään sotilas ajatteli itsekseen: Mitähän vettä tuo lapsi
minulle tarjosi? Se oli ihana juoma. Minun pitää todellakin osoittaa
hänelle kiitollisuuttani.

Mutta koska hän vihasi pienokaista, hän karkotti pian nuo ajatukset.
Sehän on vain lapsi, ajatteli hän, eikä hän tiedä, mitä hän
milloinkin tekee. Hän leikkii vain sitä leikkiä, mikä on hänelle
enimmin mieleen. Osoittavatkohan mehiläiset tai liljat hänelle
kiitollisuutta? Tuon pojan tähden ei minun tarvitse vaivautua. Hän ei
edes tiedä auttaneensa minua.

Hän oli jos mahdollista vieläkin suuttuneempi lapseen, kun hän pari
silmänräpäystä myöhemmin näki Betlehemiin sijoitettujen sotilaiden
päällikön astuvan portista ulos. Kas, ajatteli hän, mihin vaaraan
olin joutua tuon pienokaisen kujeiden vuoksi! Jos Voltigius olisi
astunut tästä ohitse hetkeäkin varhemmin, hän olisi nähnyt minut
lapsi sylissä.

Mutta päällikkö astui suoraan sotamiehen luo ja kysyi häneltä,
voisivatko he täällä puhua kenenkään heitä kuulematta. Hänellä
oli salaisuus ilmaistavana. "Jos siirrymme vain kymmenen askelta
portilta", vastasi sotilas, "ei kukaan voi meitä kuulla."

"Sinä tiedät", sanoi päällikkö, "että kuningas Herodes kerta toisensa
jälkeen on koettanut anastaa erään lapsen, joka kasvaa täällä
Betlehemissä. Hänen tietäjänsä ja pappinsa ovat sanoneet hänelle,
että tämä lapsi nousee hänen valtaistuimelleen, ja sitä paitsi he
ovat ennustaneet, että tämä uusi kuningas on perustava tuhatvuotisen
rauhan ja pyhyyden valtakunnan. Sinä ymmärrät siis, että Herodes
mielellään tahtoo tehdä hänet vaarattomaksi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi sotamies innokkaasti, "mutta sehän pitäisi
olla helpoin asia maailmassa."

"Olisihan se hyvinkin helppoa", sanoi päällikkö, "jos kuningas vain
tietäisi, kuka kaikista Betlehemin lapsista on se oikea."

Sotamiehen otsa vetäytyi ryppyyn. "Sepä vahinko, etteivät hänen
tietäjänsä voi sitä selittää."

"Mutta nyt Herodes on keksinyt kavalan keinon, jonka avulla hän
luulee voivansa saattaa vaarattomaksi nuoren rauhanruhtinaan", jatkoi
päällikkö. "Hän lupaa suuren palkinnon jokaiselle, joka tahtoo häntä
auttaa."

"Mitä ikinä Voltigius käskee, se tulee tehdyksi palkkiotta ja
lahjattakin", sanoi sotamies.

"Kiitos", vastasi päällikkö. "Kuule siis kuninkaan aietta! Hän aikoo
viettää nuorimman poikansa syntymäpäivää juhlalla, johon kutsutaan
kaikki Betlehemin kaksi- ja kolmivuotiaat poikalapset ja heidän
äitinsä. Ja tässä juhlassa -- -- --"

Hän keskeytti puheensa ja nauroi, kun hän huomasi sotamiehen
kasvoille leviävän inhon ilmeen.

"Ystäväni", jatkoi hän, "sinun ei tarvitse pelätä, että Herodes
aikoisi käyttää meitä lastenhoitajina. Kallista nyt korvasi huulieni
tasalle, niin ilmoitan sinulle hänen aikeensa."

Päällikkö kuiskutteli kauan sotamiehen kanssa, ja kun hän oli
ilmoittanut hänelle kaikki, niin hän sanoi:

"Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että vaiteliaisuus on
välttämätöntä, jotta aie onnistuisi."

"Tiedät, Voltigius, että voit luottaa minuun", sanoi sotamies.

Kun päällikkö oli poistunut ja sotamies taas seisoi yksin
vahtipaikallaan, katsoi hän, minne lapsi oli joutunut. Se leikitteli
yhä kukkien keskellä ja sotamies huomasi hämmästyksekseen
ajattelevansa, että se liiteli niiden keskellä yhtä keveästi ja
suloisesti kuin perhonen.

Äkkiä alkoi sotamies nauraa. "Se on totta", sanoi hän, "minun ei
tarvitse enää olla suutuksissani tuosta lapsesta. Hänetkin kutsutaan
Herodeksen juhlaan tänä iltana."

Sotamies seisoi vahtipaikallaan koko päivän, aina iltaan saakka, ja
oli jo aika sulkea yöksi kaupungin portit.

Kun se oli tehty, hän vaelsi kapeiden ja pimeiden katujen kautta
komeaan palatsiin, jonka Herodes omisti Betlehemissä.

Suunnattoman palatsin sisäpuolella oli suuri, kivetty piha, jota
rakennukset ympäröivät, ja niiden sivuilla oli kolme avonaista
parveketta, toinen toisensa päällä. Ylimmällä parvekkeella oli
kuningas määrännyt juhlan Betlehemin lapsille vietettäväksi.

Tämä parveke oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä järjestetty siten,
että se muistutti katettua käytävää jossakin ihanassa yrttitarhassa.
Katossa kiertyi viiniköynnöksiä, joista riippui reheviä
viinirypäleitä, ja seinillä ja pilarien kyljissä seisoi pieniä
granaatti- ja appelsiinipuita, täynnä kypsiä hedelmiä. Lattialle oli
sirotettu riivittyjä ruusunlehtiä niin paksulti, että ne muodostivat
ikään kuin pehmeän maton, ja pitkin kaidepuita, katonreunustaa,
pitkin pöytiä ja matalia leposohvia oli kierretty valkoisista,
loistavista liljoista solmittuja seppeleitä.

Tässä kukkatarhassa oli siellä täällä suuria marmorialtaita,
joissa kultakimalteiset ja hopeanhohtoiset kalat uiskentelivat
läpikuultavassa vedessä. Puissa istui kirjavia kaukaisten maiden
lintuja ja häkissä oli vanha korppi, joka lakkaamatta jutteli.

Kun juhla alkoi, saapui lapsia ja äitejä parvekkeelle. Lapsille
puettiin ylle heti palatsiin tullessa valkoiset, purppurareunuksiset
vaatteet ja ruususeppele painettiin heidän tummille kiharoilleen.
Naiset tulivat komeina sisään punaisissa ja sinisissä puvuissaan,
päässä valkoiset hunnut, jotka riippuivat alas korkeista, suipoista
päähineistä, joita kultarahat ja ketjut koristivat. Jotkut kantoivat
lastaan olkapäällään, toiset taluttivat poikaansa kädestä, ja toiset
taas, joiden lapset olivat ujoja ja arkaluontoisia, olivat nostaneet
ne syliinsä.

Naiset kävivät istumaan parvekkeen lattialle. Heti kun he olivat
istahtaneet, asettivat orjat matalia pöytiä heidän eteensä ja niille
kannettiin oivallisia ruokia ja juomia, niinkuin kuninkaan juhlassa
sopikin, ja kaikki nämä onnelliset äidit rupesivat syömään ja juomaan
luopumatta ylpeästä, miellyttävästä arvokkaisuudestaan, joka on
Betlehemin naisten suurin kaunistus.

Pitkin parvekkeen seiniä, melkein kukkaskiehkuroitten ja
hedelmäpuiden peitossa seisoi sotamiehiä kaksinkertaisissa riveissä
täysissä varusteissaan. He seisoivat aivan liikkumatta, ikään kuin
heillä ei olisi ollut mitään tekemistä ympäristönsä kanssa. Naiset
eivät voineet kuitenkaan joskus olla heittämättä ihmettelevää
katsetta tähän rautapukuiseen joukkoon. "Arveleeko Herodes, ettemme
osaisi käyttäytyä? Luuleeko hän tarvittavan näin paljon sotamiehiä
meidän vartioimiseksemme?"

Mutta toiset kuiskasivat, että niin pitikin olla kuninkaan luona.
Aina kun Herodes pani toimeen juhlan, hänen talonsa oli täynnä
sotamiehiä. Heidän kunniaksensa nuo aseistetut sotamiehet seisoivat
vahdissa.

Juhlan alussa lapset olivat ujoja ja arkoja ja pysyttelivät äitiensä
vieressä. Mutta pian he alkoivat liikkua päästäkseen osallisiksi
niistä ihanuuksista, joita Herodes heille tarjosi.

Lumottu oli se maa, jonka kuningas oli luonut pienille vieraillensa.
Kun he vaelsivat parvekkeella, löysivät he mehiläispesiä, joista he
saivat riistää hunajaa ainoankaan äreän mehiläisen estämättä heitä.
He näkivät puita, jotka kumartaen taivuttivat hedelmistä raskaita
oksiaan heidän puoleensa. He löysivät eräässä nurkassa noitatemppujen
tekijöitä, jotka silmänräpäyksessä loihtivat heidän taskunsa täyteen
leikkikaluja, ja toisessa parvekkeen kulmauksessa eläintenkesyttäjän,
joka näytti heille pari niin kesyä tiikeriä, että he saattoivat
ratsastaa niiden selässä.

Mutta tämän paratiisin kaikkien riemujen joukossa ei ollut
kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnittänyt pienokaisten huomiota
samassa määrässä kuin pitkä sotamiesjono, joka seisoi liikkumatta
parvekkeen toisella sivustalla. Heidän silmiään viehättivät näiden
loistavat kypärät, ankarat, ylpeät kasvot ja lyhyet miekat runsaasti
koristetuissa huotrissaan.

Leikkiessään ja teuhtaroidessaan keskenään he kuitenkin lakkaamatta
ajattelivat sotamiehiä. He pysyttelivät vielä heistä loitolla, mutta
he halusivat päästä heidän läheisyyteensä nähdäkseen, olisivatko he
eläviä ja osasivatko he todellakin liikkua.

Leikki ja juhlailo kohosi yhä korkeammalle hetki hetkeltä, mutta
sotamiehet seisoivat yhä liikkumattomina. Pienokaisista tuntui aivan
käsittämättömältä, että ihmiset saattoivat seisoa niin lähellä näitä
viinirypäleitä ja kaikkia näitä herkkuja ojentamatta kättänsä ja
tarttumatta niihin.

Vihdoin yksi poikasista ei voinut enää hillitä uteliaisuuttaan.
Hän lähestyi hiljaa ja pakoon valmiina rautapukuista miestä, ja
kun sotamies yhä pysyi liikkumattomana, hän tuli yhä lähemmäksi.
Vihdoin hän oli niin likellä, että hän ylettyi koskettelemaan hänen
sandaaliensa hihnoja ja säärivarustuksiaan.

Silloin, ikään kuin tämä olisi ollut kauhea rikos, liikahtivat
samalla kertaa kaikki rautaihmiset. Hirveällä raivolla he hyökkäsivät
lasten kimppuun ja ottivat heidät kiinni. Toiset heilauttivat heitä
ikään kuin heittoaseita päänsä päällä ja viskasivat heidät lamppujen
ja kiehkuroitten välistä parvekkeen kaiteitten yli maahan, jossa he
kuolleina kolahtivat marmorikiveystä vasten. Toiset vetivät miekkansa
esille ja puhkaisivat lasten sydämet, toiset taas murskasivat heidän
päänsä seinää vasten, ennen kuin heittivät ruumiit yön pimentämälle
pihalle.

Hyökkäyksen ensi hetkenä vallitsi syvä hiljaisuus. Pienet ruumiit
liehuivat vielä ilmassa, vaimot olivat hämmästyksestä kivettyneet.
Mutta yhdellä kertaa kaikki nämät onnettomat heräsivät ja käsittivät,
mitä oli tapahtunut, ja hyökkäsivät kauheasti kirkuen sotamiesten
päälle.

Parvekkeella oli vielä jäljellä lapsia, joita ei ollut otettu
kiinni ensi hyökkäyksessä. Sotamiehet ajoivat niitä takaa ja
äidit heittäytyivät niiden eteen ja tarttuivat paljain käsin
paljastettuihin miekkoihin torjuakseen kuoliniskua. Muutamat vaimot,
joiden lapset jo olivat kuolleet, hyökkäsivät sotamiesten kimppuun,
tarttuivat heitä kurkkuun kiinni ja koettivat kostaa pienokaistensa
kuoleman yrittämällä kuristaa heidän murhaajiansa.

Tämän hirveän sekasorron aikana, jolloin kauheita huutoja kajahteli
palatsissa ja mitä julmimpia verituhoja tehtiin, seisoi sotamies,
jonka oli tapana vahtia kaupunginportilla, aivan liikkumattomana
portaitten yläpäässä, jotka johtivat alas parvekkeelta. Hän ei
ottanut osaa taisteluun eikä murhaamiseen; vain niitä vaimoja,
joiden oli onnistunut riistää lapsensa luokseen ja jotka koettivat
paeta heidän kanssaan alas portaita, hän uhkasi miekallaan, ja yksin
hänen näkönsäkin, kun hän seisoi siinä synkkänä ja liikkumattomana,
oli niin kauhistava, että pakenevat mieluummin heittäytyivät alas
parvekkeelta tai palasivat takaisin taistelun hälinään kuin yrittivät
henkensä uhalla tunkeutua hänen ohitsensa.

Voltigius teki tosiaankin oikein sijoittaessaan minut tähän paikkaan,
ajatteli sotamies. Nuori, ajattelematon sotilas olisi jättänyt
paikkansa ja mennyt toisten mukana melskeeseen. Jos olisin antanut
viekoitella itseni tästä pois, niin ainakin kymmenkunta lasta olisi
päässyt pakoon.

Tätä ajatellessaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen vaimoon, joka
oli riistänyt lapsensa luokseen ja nopeasti paeten hyökkäsi nyt
häntä kohti. Ei kukaan niistä sotamiehistä, joiden ohi hänen täytyi
syöksyä, voinut sulkea häneltä tietä sen vuoksi, että he olivat
täydessä tappelussa toisten vaimojen kanssa, ja siten hän oli päässyt
aina parvekkeen päähän asti.

Kas tuossa yksi, joka on pääsemäisillään onnellisesti karkuun!
ajatteli sotamies. Ei kumpikaan ole haavoittunut. Jollen minä nyt
seisoisi tässä -- -- --

Vaimo tuli sotamiestä kohti aivan kuin lentämällä, eikä tällä ollut
aikaa tarkastaa vaimon eikä lapsen kasvoja. Hän ojensi vain miekkansa
heitä kohti, ja vaimo hyökkäsi sitä vastaan lapsi sylissä. Sotamies
odotti, että seuraavassa silmänräpäyksessä sekä hän että lapsi
kaatuisivat lävistettyinä maahan.

Mutta samassa kuuli sotamies ilkeää surinaa päänsä yläpuolelta ja
heti sen jälkeen hän tunsi kovaa kipua silmässänsä. Se oli niin kovaa
ja kiusallista, että hän huumautui, joutui typerryksiinsä ja miekka
putosi hänen kädestään maahan.

Hän kosketti kädellään silmäänsä, sai kiinni mehiläisen ja huomasi,
että pienen elukan pistin oli saanut aikaan tuon hirveän kivun. Hän
kumartui nuolennopeasti ottamaan ylös miekkansa ja toivoi, ettei
olisi liian myöhäistä seisahduttaa pakolaisia.

Mutta pieni mehiläinen oli tehnyt tehtävänsä erinomaisesti. Sinä
lyhyenä aikana, jolloin se oli sokaissut sotamiehen, oli nuoren äidin
onnistunut rientää hänen ohitsensa portaita alas, ja vaikka hän
nopeasti kiiruhti hänen jälkeensä, ei hän voinut häntä enää löytää.
Vaimo oli kadonnut eikä koko suuressa palatsissa kukaan voinut saada
hänestä selkoa.

Seuraavana aamuna seisoi sotamies muutamien toveriensa keralla
vahdissa kaupunginportin sisäpuolella. Oli varhainen aamu, ja raskaat
portit olivat vasta avatut. Mutta tuntui siltä, ikään kuin ei kukaan
olisi odottanut niiden aukaisemista tänä aamuna, sillä kaupungista ei
vaeltanut joukoittain maatyöntekijöitä niinkuin tavallisesti muulloin
aamulla. Yöllinen verilöyly oli herättänyt Betlehemin asukkaissa
sellaista kauhua, ettei kukaan uskaltanut lähteä kotoaan.

"Miekkani pantiksi", sanoi sotamies seisoessaan ja tähystellessään
ahdasta katua, joka johti portille, "luullakseni Voltigius on tehnyt
epäviisaan päätöksen. Paljon parempi, jos hän olisi pitänyt portit
suljettuina ja antanut etsiä joka talon kaupungissa, kunnes se
poikanen olisi löytynyt, joka pääsi eilen juhlasta pakoon. Voltigius
otaksuu, että vanhemmat koettavat viedä pois hänet täältä niin pian
kuin he saavat tietää, että portit ovat avoinna, ja hän toivoo, että
minä saan hänet kiinni juuri tällä portilla. Mutta pelkään, ettei
tämä laskelma ole viisas. Kuinka helposti he voivatkaan piilottaa
lapsen!"

Ja hän ihmetteli, koettaisivatkohan he piilottaa lapsen hedelmäkoriin
aasin selkään, vai johonkin suunnattomaan öljyruukkuun, vai
karavaanin viljapaalien joukkoon.

Seisoessaan ja odottaessaan että häntä koetettaisiin tällä tavalla
pettää, huomasi hän miehen ja vaimon, jotka kiireesti astuivat katua
myöten porttia kohti. He kulkivat nopeasti ja katselivat levottomasti
taaksensa, ikään kuin he pakenisivat jotakin vaaraa. Miehellä oli
kirves kädessä ja hän piteli siitä lujasti kiinni, ikään kuin hän
olisi päättänyt väkivallalla raivata itselleen tietä, jos joku
yrittäisi häntä estää.

Mutta sotamies ei tarkastellut niin paljon miestä kuin vaimoa.
Hän ajatteli, että tämä oli yhtä kookas kuin se nuori äiti, joka
edellisenä iltana pääsi häneltä karkuun. Hän huomasi myöskin, että
tämä oli heittänyt hameensa pään yli. Hän koetti siten ehkä salata,
ajatteli sotamies, että hänellä oli lapsi käsivarrellansa.

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin oli sotamies näkevinään
vaimon käsivarrella olevan lapsen muodot, ylösnostetun hameen
alta. Olen varma siitä, että hän se eilen pääsi karkuun, ajatteli
sotamies. Minä en ehtinyt nähdä hänen kasvojansa, mutta minä tunnen
hänen kookkaan vartalonsa. Ja nythän hän tulee lapsi käsivarrellaan
koettamattakaan sitä salata. Minä en ollut uskaltanut toivoakaan
sellaista onnenpotkausta.

Mies ja vaimo jatkoivat nopeaa kulkuaan kaupunginportille. Varmaan he
eivät olleet odottaneet, että heitä täällä pidätettäisiin, sillä he
hytkähtivät pelosta, kun sotamies laski keihäänsä heidän eteensä ja
salpasi heiltä tien.

"Miksi kiellät meitä menemästä vainiolle työhömme?" kysyi mies.

"Saat heti mennä", sanoi sotamies, "minun pitää vain ensin saada
nähdä, mitä vaimosi on piilottanut hameensa alle."

"Mitä nähtävää siinä on?" sanoi mies. "Leipää ja viiniä hänellä on,
tämän päivän ravintomme."

"Ehkäpä puhut totta", sanoi sotamies, "mutta miksi sitten vaimosi
kääntyy pois, miksei hän hyvällä anna minun nähdä, mitä hän kantaa?"

"Minä en tahdo sinun näkevän sitä", sanoi mies. "Ja minä neuvoisin
sinua, että antaisit meidän mennä tästä ohi."

Samassa mies kohotti kirveensä, mutta vaimo tarttui hänen
käsivarteensa.

"Älä rupea tappelemaan!" pyysi vaimo. "Minä koetan muuta keinoa.
Annan hänen nähdä kantamukseni, ja olen varma siitä, ettei hän voi
tehdä sille mitään pahaa."

Ja ylpeästi ja luottavasti hymyillen kääntyi vaimo sotamiehen puoleen
ja heitti syrjään hameenliepeen. Se mitä vaimo piteli piilossa hameen
alla, loisti sotamiehen silmiin niin häikäisevän valkoisena, ettei
hän heti tiennyt mitä hän näki.

"Minä luulin, että sinulla oli lapsi käsivarrellasi", sanoi sotamies.

"Sinä näet, mitä minä kannan", vastasi vaimo.

Silloin vihdoinkin sotamies näki, että se mikä häikäisi ja loisti,
ei ollut muuta kuin kimppu valkoisia liljoja, samanlaisia, joita
vainiollakin kasvoi. Mutta näiden loisto oli paljon kirkkaampi ja
säteilevämpi. Sotamies tuskin saattoi niitä katsella.

Hän pisti kätensä kukkien keskelle. Hän ei voinut irtaantua siitä
ajatuksesta, että vaimo kantoi lasta, mutta hän ei tuntenut muuta
kuin viileitä kukanlehtiä.

Hän oli katkerasti pettynyt, ja vihoissaan hän olisi tahtonut vangita
sekä miehen että vaimon, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi selittää
mitään syytä sellaiseen menettelyyn.

Kun vaimo näki hänen hämmästyksensä, sanoi hän: "Etkö salli meidän
mennä?"

Sotamies otti ääneti pois keihään, jota hän piti portinaukon edessä,
ja astui syrjään.

Mutta vaimo veti jälleen hameensa kukkien yli ja katseli samalla
kantamustaan lempeästi hymyillen. "Minä tiesin, ettet voisi
tehdä sille mitään pahaa, kun saisit sen vain nähdä", sanoi hän
sotamiehelle.

Sitten he kiiruhtivat pois, mutta sotamies seisoi katsoen heidän
jälkeensä niin kauan kuin he olivat näkyvissä.

Ja seuratessaan heitä katseillaan oli hän mielestään taas aivan
varma, ettei vaimo kantanut käsivarrellaan liljakimppua, vaan
todellista, elävää lasta.

Seisoessaan ja katsellessaan yhä molempia vaeltajia hän kuuli
kovaa huutoa kadulta. Voltigius ja muutamat hänen miehensä tulivat
juoksujalassa.

"Pysähdytä heidät!" huusivat he. "Sulje portti heiltä! Älä päästä
heitä karkuun!"

Ja kun he ehtivät sotamiehen luo, kertoivat he päässeensä pelastuneen
poikasen jäljille. He olivat nyt etsineet häntä kotoa, mutta hän oli
taaskin paennut. He olivat nähneet hänen vanhempiensa pakenevan hänen
kanssansa. Isä oli voimakas, harmaapartainen mies, jolla oli kirves
olalla, äiti oli kookas nainen, jolla oli lapsi pään yli heitetyn
hameen peitossa.

Samassa kun Voltigius kertoi tätä, tuli eräs beduiini portista
ratsastaen hyvän hevosen selässä. Sotamies hyökkäsi sanaakaan
sanomatta ratsastajan luo. Hän riisti hänet väkivallalla alas hevosen
selästä, heitti hänet maahan, ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän
oli itse selässä ja ajaa hurautti tietä myöten.

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin sotamies ratsasti hirveän vuoristoerämaan
poikki, joka käsittää Juudean eteläisen osan. Hän ajoi yhä takaa
Betlehemin kolmea pakolaista ja oli aivan suunniltaan, kun tämä turha
takaa-ajo ei koskaan loppunut.

"Näyttää tosiaankin siltä, kuin nuo ihmiset osaisivat vaipua
maan alle", sanoi hän nureksuen. "Kuinka monta kertaa näinä
päivinä olenkaan ollut heitä niin lähellä, että olen juuri ollut
heittämäisilläni lasta keihäällä, ja kuitenkin he ovat päässeet
pakoon! Minä alan uskoa, etten koskaan saavuta heitä."

Hän tunsi rohkeutensa vajoavan, sillä hän oli huomaavinaan
taistelevansa jotakin ylivoimaista vastaan. Hän ajatteli, voisiko
olla mahdollista, että jumalat suojelivat näitä ihmisiä häneltä.

"Turha vaiva. Parasta kääntyä takaisin, ennen kuin menehdyn nälkään
ja janoon tässä autiossa maassa!" sanoi hän kerta toisensa jälkeen
itseksensä.

Mutta sitten hän joutui pelon valtaan ajatellessaan kotiintuloa,
jos hän palaisi asiaansa toimittamatta. Hän se jo kaksi kertaa oli
päästänyt lapsen pakoon. Ei ollut luultavaa, että Voltigius yhtä
vähän kuin Herodeskaan antaisi hänelle sellaista anteeksi.

"Niin kauan kuin Herodes tietää, että yksi Betlehemin lapsista
vielä elää, kärsii hän yhä edelleen samaa ahdistusta", sanoi
sotamies. "Luultavinta on, että hän koettaa lievittää tuskaansa
ristiinnaulitsemalla minut."

Oli kuuma sydänpäivä ja hän kärsi hirveitä tuskia ratsastaessaan
puuttomassa vuoriseudussa ja tiellä, joka kiemurteli syvissä
laakso-onkaloissa, joissa ei tuulen henkeä tuntunut. Sekä hevonen
että ratsastaja olivat vähällä menehtyä.

Useita tunteja sitten oli sotamies kadottanut pakolaisten jäljet ja
hän oli alakuloisempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy luopua aikeestani, ajatteli hän. Eipä tosiaankaan
kannata heitä sen pitemmälle seurata. He menehtyvät joka tapauksessa
tähän hirveään erämaahan.

Näin ajatellessaan hän huomasi kallionseinässä, joka kohosi lähellä
tietä, kaarevan rotko-aukon.

Hän ohjasi heti hevosensa aukolle. Minä lepään hetken aikaa viileässä
kallionrotkossa, ajatteli hän. Ehkäpä sitten voin jatkaa takaa-ajoa
uusin voimin.

Kun hän aikoi astua rotkoon, hän näki hämmästyksekseen jotakin
ihmeellistä. Molemmin puolin aukkoa kasvoi kaksi kaunista liljaa. Ne
seisoivat siinä korkeina ja suorina, täynnä kukkia. Niistä levisi
huumaava hunajantuoksu ja joukko mehiläisiä surisi niiden ympärillä.

Tämä oli niin harvinainen näky erämaassa, että sotamieskin teki
jotakin, mitä hän tuskin koskaan oli tehnyt. Hän taittoi suuren,
valkoisen kukan ja otti sen mukanaan kallion rotkoon.

Rotko ei ollut syvä eikä pimeäkään, ja heti kun hän astui sen holvin
alle, hän näki, että sisällä oli jo ennestään kolme vaeltajaa. Mies,
vaimo ja lapsi lepäsivät pitkänään maassa syvän unen helmassa.

Sotamies ei ollut koskaan tuntenut niin kovaa sydämentykytystä kuin
nähdessään tämän näyn. Siinä nyt olivat nuo kolme pakolaista, joita
hän niin kauan oli ajanut takaa. Hän tunsi heidät heti. Ja tässä
he nyt nukkuivat kykenemättöminä puolustautumaan ja kokonaan hänen
vallassaan.

Hänen miekkansa lensi kalisten huotrasta ja hän kumartui uinuvan
lapsen puoleen.

Hän kuljetti hiljaa miekan lapsen sydäntä kohti ja tähtäsi tarkalleen
voidakseen tappaa sen yhdellä iskulla.

Kesken iskua hän hetkeksi malttoi mielensä nähdäkseen lapsen kasvot.
Kun hän nyt tiesi olevansa varma voitostaan, tunsi hän julmaa
nautintoa katsellessaan uhriansa.

Mutta kun hän näki lapsen, kohosi jos mahdollista vieläkin hänen
ilonsa, sillä hän tunsi hänet samaksi pieneksi poikaseksi, jonka
hän oli nähnyt leikkivän mehiläisillä ja liljoilla kaupunginportin
ulkopuolella olevalla vainiolla.

Tietysti, ajatteli hän, minun olisi se pitänyt ymmärtää alusta
alkaen. Sen vuoksi olenkin aina vihannut tätä lasta. Hän se on tuo
ennustettu rauhanruhtinas.

Hän antoi miekan taaskin vaipua alemmaksi ajatellen: Kun lasken tämän
lapsen pään Herodeksen eteen, niin hän korottaa minut henkivartionsa
johtajaksi.

Antaessaan miekankärjen yhä lähestyä nukkujaa iloitsi hän sanoessaan
itsekseen: "Tällä kertaa ei ainakaan kukaan tule väliin ja riistä
häntä minun vallastani."

Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut
rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka
oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa
jälkeen hänen päänsä ympäri.

Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli
kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut
lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.

Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi
kuunnellen mehiläistä.

Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä
aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen
tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.

Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli
auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen
katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.

Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.

"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä",
kuiskasi hän itsekseen.

Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut
hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?"
kuiskasi hän.

Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja
omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.

"Minun ei sovi tappaa tätä lasta, joka on pelastanut minun henkeni",
sanoi hän kuitenkin lopuksi.

Ja hän kumartui alas ja asetti miekkansa lapsen viereen, jotta
pakolaiset herätessään ymmärtäisivät, mistä vaarasta he olivat
pelastuneet.

Silloin hän näki, että lapsi oli valveilla. Se makasi katsellen häntä
kauniilla silmillänsä, jotka tuikkivat kuin tähdet.

Ja sotamies notkisti polvensa lapsen edessä. "Herra, sinä olet
väkevä", sanoi hän. -- "Sinä olet väkevä voittaja. Sinua jumalat
rakastavat. Sinä voit tallata käärmeitä ja skorpioneja."

Hän suuteli lapsen jalkoja ja poistui sitten hiljaa luolasta, mutta
pienokainen makasi katsellen hänen jälkeensä suurin, ihmettelevin
lapsensilmin.



PAKO EGYPTIIN


Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten
palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki,
jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se
oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan
kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.

Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki
se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä
huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi
kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että
kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä
muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi
muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja
vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä
vesisäkkiä.

"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet
tänne kuolemaan."

Palmu katsahti ympärilleen.

"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä
saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe
myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."

"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu.
"Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää
heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät,
auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."

Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo
saattoi sen murhemielelle.

Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut
mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei
mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella
näitä molempia vaeltajia.

"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän
vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa?
Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"

Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki
tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi
päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.

"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu.
"Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen
sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta
ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat
pakolaisia.

"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli
heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa
käsiin kuin lähteä erämaahan.

"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli
työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan.
Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten
hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti
ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten
he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole
levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon
sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä -- -- --

"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä
muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän
silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."

Ja kun palmu tuli ajatelleeksi janoa, kulki kouristus sen pitkän
rungon läpi ja pitkien lehtien lukemattomat liuskat kipertyivät
kokoon, ikäänkuin tuli olisi niitä kuumentanut.

"Jos minä olisin ihminen", sanoi se, "niin en koskaan rohkenisi
lähteä erämaahan. Varsin urhoollinen on se, joka uskaltaa tulla
tänne, vaikka sillä ei olekaan juuria, jotka ylettyvät alas
ehtymättömiin vesisuoniin saakka. Palmutkin ovat täällä vaarassa.
Sellainenkin palmu kuin minä.

"Jos voisin heitä neuvoa, niin pyytäisin heitä palaamaan takaisin.
Heidän vihollisensa eivät koskaan voi kohdella heitä niin julmasti
kuin erämaa. Ehkäpä he luulevat, että erämaassa on helppo elää. Mutta
minä tiedän, että minunkin joskus on ollut vaikea pysyä hengissä.
Minä muistan kerran nuoruudessani, kun vihuri syyti päälleni
kokonaisen hiekkavuoren. Olin vähällä tukehtua. Jos olisin voinut
kuolla, niin viimeinen hetkeni olisi silloin tullut."

Palmu ajatteli edelleen ääneensä, niinkuin vanhojen erakkojen on
tapana.

"Minä kuulen ihmeellisen sulosävelisen huminan latvassani", sanoi se.
"Kaikki lehteni liuskat varmaan väräjävät. Minä en tiedä, mikä tunne
minut valtaa nähdessäni nuo muukalaisraukat. Mutta tuo murheellinen
vaimo on niin kaunis. Hän johtaa mieleeni ihmeellisimmän tapauksen
elämässäni."

Ja lehtien yhä humistessa sulosävelin muisteli palmu, miten kerran
hyvin kauan aikaa sitten kaksi loistavaa ihmistä oli vieraillut
keitaalla. Saban kuningatar oli saapunut sinne viisaan Salomon
seurassa. Kaunis kuningatar aikoi palata takaisin omaan maahansa,
kuningas oli saattanut häntä matkalla ja nyt heidän oli määrä
erota. "Tämän hetken muistoksi", sanoi silloin kuningatar, "lasken
minä nyt taatelin siemenen maahan ja minä tahdon, että siitä on
versoava palmu, joka on kasvava ja elävä, kunnes Juudan maalla syntyy
kuningas, joka on Salomoa suurempi." Ja kun hän sen oli sanonut, hän
oli pistänyt siemenen maahan ja hänen kyynelensä olivat kostuttaneet
sitä.

"Miten juuri tänään tulen tätä ajatelleeksi?" sanoi palmu. "Olisiko
tämä vaimo niin kaunis, että hän muistuttaisi ihaninta kuningatarta,
häntä, jonka sanasta minä olen kasvanut ja elänyt aina tähän päivään
saakka?

"Minä kuulen lehtieni humisevan yhä kovemmin", sanoi palmu, "ja siinä
on surunvoittoinen sävy kuin kuolinvirrellä. Tuntuu siltä kuin se
ennustaisi jonkun pikaista kuolemaa. Hyvä tietää, ettei se minua
tarkoita, koska minä en voi kuolla."

Palmu oletti, että kuolemaa ennustava humina tarkoitti molempia
yksinäisiä vaeltajia. Aivan varmaan he itsekin luulivat viimeisen
hetkensä tulleen. Sen saattoi huomata heidän kasvojensa ilmeestä, kun
he vaelsivat erään kameelin luurangon ohi, joka oli tien vieressä.
Sen saattoi huomata heidän katseistaan, kun he seurasivat ohilentäviä
korppikotkia. Toisinhan ei voinut olla. Heidän täytyi menehtyä --

He huomasivat palmun ja keitaan ja kiiruhtivat nyt sinnepäin
löytääkseen vettä. Mutta kun he vihdoin saapuivat perille, he
vaipuivat epätoivoissaan maahan, sillä lähde oli kuivunut. Vaimo
laski väsyneenä lapsen maahan ja istahti itkien lähteen reunalle.
Mies heittäytyi hänen viereensä ja takoi kuivaa maata molemmilla
nyrkeillänsä. Palmu kuuli kuinka he puhuivat keskenään, että heidän
oli pakko kuolla.

Se kuuli myös heidän puheestansa, että kuningas Herodes oli antanut
tappaa kaikki kaksi- ja kolmivuotiaat lapset sen tähden, että suuri,
odotettu Juudan maan kuningas oli syntynyt.

"Minun lehteni humisevat yhä kovemmin", sanoi palmu. "Noiden
pakolaisraukkojen viimeinen hetki on pian käsissä."

Se kuuli myöskin, että he pelkäsivät erämaata. Mies sanoi, että olisi
ollut parempi jäädä kotiin taistelemaan sotamiesten kanssa kuin paeta
tänne. Hän sanoi, että sellainen kuolema olisi ollut helpompi.

"Jumala auttaa meitä", sanoi vaimo.

"Me olemme yksin petoeläinten ja käärmeitten keskellä", sanoi mies.
"Meillä ei ole ruokaa eikä juomaa. Miten Jumala voisi meitä auttaa?"

Hän repi tuskissaan vaatteensa rikki ja painoi kasvonsa maata vasten.
Hän oli toivoton kuin mies, jolla on kuolinhaava sydämessään.

Vaimo istui suorana, kädet ristiin kiedottuna polvien ympärille.
Mutta hänen katseensa, joka harhaili pitkin erämaata, ilmaisi
rajatonta toivottomuutta.

Palmu kuuli lehdistönsä surumielisen huminan yhä kiihtyvän. Vaimokin
sen varmaan kuuli, sillä hän kohotti katseensa puunlatvaa kohti. Ja
samassa hän vaistomaisesti nosti ylös käsivartensa.

"Oi, taateleja, taateleja!" huusi hän.

Ääni ilmaisi niin haikeaa halua, että vanha palmu olisi toivonut
olevansa kinsteripensaan korkuinen ja että hänen taatelinsa olisivat
olleet yhtä helposti saatavissa kuin orjantappuramarjat. Se tiesi,
että sen latva oli täynnä taatelinterttuja, mutta miten ihmiset
voisivat ylettyä niin huimaavaan korkeuteen?

Mies oli jo huomannut, että taatelinterttuihin oli mahdoton ylettyä.
Hän ei edes kohottanut päätään. Hän pyysi, ettei hänen vaimonsa
haluaisi mahdottomuuksia.

Mutta lapsi, joka oli itsekseen tepastellut ja leikkinyt tikuilla ja
korsilla, kuuli äitinsä huudahduksen.

Pienokainen ei voinut ajatellakaan, ettei hänen äitinsä saisi kaikkea
mitä hän haluaisi. Heti kun ruvettiin puhumaan taateleista, alkoi hän
tähystellä puuta. Hän mietti ja aprikoitsi, miten hän saisi taatelit
alas. Hänen otsansa miltei vetäytyi ryppyyn vaaleiden kiharain alla.
Vihdoin hymyily valaisi hänen kasvojansa. Hän oli keksinyt keinon.
Hän astui palmun luo, hyväili sitä pienellä kätösellään ja sanoi
suloisella lapsenäänellänsä:

"Palmu, taivu maahan! Palmu, taivu maahan!"

Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsi? Palmun lehdet humisivat,
niinkuin hirmumyrsky olisi niissä riehunut, ja palmun pitkää runkoa
myöten kulki väristys toisensa jälkeen. Ja palmu tunsi, että
pienokainen oli häntä voimakkaampi. Se ei voinut lasta vastustaa.

Ja se kumarsi pitkällä rungollaan lapselle, niinkuin ihmiset
kumartavat ruhtinaalle. Suuressa suunnattomassa kaaressa se taipui
maahan ja tuli vihdoin niin syvälle alas, että suuri latva ja
väräjävät tertut laahasivat erämaan hiekkaa.

Lapsi ei näyttänyt pelästyvän eikä hämmästyvän, vaan irroitti ilosta
huudahtaen tertun toisensa jälkeen vanhan palmun latvasta.

Kun lapsi oli saanut kyllikseen ja puu yhä vielä makasi maassa, astui
lapsi uudelleen sen luo, hyväili sitä ja sanoi suloisella äänellään:

"Palmu, kohoa! Palmu, kohoa!"

Ja suuren puun notkea runko kohosi hiljaa ja arvokkaasti lehtien
helähdellessä kuin harppujen kielet.

"Nyt tiedän, kenelle ne kuolinsäveltä soittavat", sanoi vanha palmu
itsekseen, kun se jälleen seisoi kohona.

"Näille ihmisille ne eivät soita."

Mutta mies ja vaimo polvistuivat maahan ja ylistivät Jumalaa.

"Sinä näit meidän tuskamme ja sinä sen poistit. Sinä olet
voimakas, sinä taivutat palmun rungon ikään kuin ruokosauvan. Ketä
vihollisistamme me pelkäisimme, kun sinä voimallasi meitä varjelet?"
Kun eräs karavaani jonkin ajan kuluttua kulki erämaan poikki, näkivät
matkamiehet, että suuren palmun latva oli kuihtunut.

"Kuinka se voi olla mahdollista?" sanoi yksi matkamiehistä. "Tämän
palmunhan ei olisi pitänyt kuolla, ennen kuin se olisi nähnyt Salomoa
suuremman kuninkaan."

"Ehkäpä se on hänet nähnytkin", vastasi toinen erämaan matkustajista.



NASARETISSA


Kerran siihen aikaan, jolloin Jeesus oli ainoastaan viiden vuoden
vanha, istui hän isänsä työpajan portailla Nasaretissa ja muodosteli
savikukkoja notkeasta savikokkareesta, jonka hän oli saanut
ruukuntekijältä kadun toiselta puolelta. Hän oli onnellisempi
kuin koskaan ennen, sillä kaikki korttelin lapset olivat sanoneet
Jeesukselle, että ruukuntekijä oli tyly mies, jota eivät suloiset
katseet eivätkä hunajaiset sanat saaneet heltymään, eikä hän koskaan
ollut uskaltanut pyytää häneltä mitään. Mutta nyt hän tuskin tiesi,
miten se oli käynyt, hän oli vain seisonut portailla ja halukkain
silmin katsellut naapuria, joka työskenteli muottiensa ääressä, ja
silloin tämä oli astunut ulos kaupastaan ja lahjoittanut hänelle
niin paljon savea, että siitä olisi riittänyt kokonaisen viiniastian
tekoon.

Seuraavan talon portailla istui Juudas, joka oli ruma ja
punatukkainen, kasvot mustelmien vallassa ja vaatteet täynnä
repeämiä, jotka hän oli saanut alituisesti tapellessaan katupoikien
kanssa. Tällä hetkellä hän oli hiljaa, hän ei riidellyt eikä
tapellut, vaan muokkasi savikimpaletta samalla tavalla kuin
Jeesuskin. Mutta tätä savea hän ei ollut itse hankkinut itsellensä:
hän tuskin uskalsi tulla ruukuntekijän näkyviin, sillä tämä syytti
häntä siitä, että hänellä oli tapana heitellä kivillä hänen hauraita
tavaroitansa, ja olisi siis kepillä ajanut hänet pois; mutta Jeesus
oli jakanut varastonsa hänen kanssaan.

Sitä mukaa kuin molemmat lapset saivat savikukkonsa valmiiksi,
asettivat he ne piiriin eteensä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin
savikukot kaikkina aikoina ovat olleet, niillä oli suuri, pyöreä
möhkäle alustanaan jalkojen asemesta, lyhyet pyrstöt, kaulaa ei
lainkaan ja siipiä vain nimeksi.

Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen
linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja
vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan,
hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän
vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa
niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.

Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai
valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän
katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen
leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen
vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja,
kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut
niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä
hylätyksi.

Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta
säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka
retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä.
Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli
hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli
nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa
olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle
asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin
puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi
aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.

Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen.
"Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.

Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja
kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko
nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli
itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias
potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.

Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että
sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi,
joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä
auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan
ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat
ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan
kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat
kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun,
joka ympäröi Marian kasvoja.

Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli
keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen
väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli
häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi
harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat
värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen
ympärillänsä.

Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä
maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa,
peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella
loistolla.

Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko
tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti
ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan
auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja
Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni
päivänpaistetta.

Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se
liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti
tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin
pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.

"Odota, Juudas!" sanoi Jeesus. "Minä tulen maalaamaan sinun
lintujasi."

"Ei", sanoi Juudas, "sinä et saa koskea niihin, ne ovat hyvät
sellaisina kuin ovat".

Hän nousi ylös, hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon ja hän puri
huulensa yhteen. Ja hän laski leveän jalkansa lintujen päälle ja
musersi toisen toisensa jälkeen pieneksi litteäksi savikimpaleeksi.

Kun hän oli tuhonnut kaikki lintunsa, hän meni Jeesuksen luo,
joka istui hyväillen pieniä savilintujansa, jotka säkenöivät kuin
hohtokivet. Juudas katseli niitä hetken aikaa ääneti, mutta sitten
hän nosti jalkansa ja polki yhden niistä rikki.

Kun Juudas veti pois jalkansa ja näki pienen linnun muuttuneen
harmaaksi saveksi, hän tunsi sellaista lievitystä, että hän rupesi
nauramaan ja nosti jalkansa polkeakseen vielä toisenkin.

"Juudas", huudahti Jeesus, "mitä sinä teet? Etkö tiedä että ne elävät
ja laulavat?"

Mutta Juudas nauroi ja polki rikki toisenkin linnun.

Jeesus katseli ympärilleen saadakseen apua. Juudas oli suurikasvuinen
eikä Jeesuksella ollut voimia estää häntä. Hän silmäsi äitiinsä. Hän
ei ollut kaukana, mutta ennen kuin hän pääsisi paikalle, olisi Juudas
jo ehtinyt turmella kaikki hänen lintunsa. Kyyneleet tunkeutuivat
Jeesuksen silmiin. Juudas oli jo polkenut rikki neljä lintua, hänellä
oli enää kolme jäljellä.

Jeesus oli pahoillaan, kun hänen lintunsa seisoivat aivan hiljaa
ja antoivat polkea itsensä mäsäksi välittämättä vaarasta. Jeesus
löi kätensä yhteen herättääkseen niitä ja huusi niille: "Lentäkää,
lentäkää!"

Silloin kaikki kolme lintua alkoivat liikuttaa pieniä siipiänsä ja
levottomasti räpytellen niiden onnistui kohota katonreunalle, jossa
ne olivat turvassa.

Mutta kun Juudas näki, että linnut turvautuivat siipiinsä ja lensivät
Jeesuksen käskystä, niin hän rupesi itkemään. Hän repi hiuksiaan,
niinkuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän, kun he olivat suuren
tuskan ja surun vallassa, ja hän heittäytyi Jeesuksen jalkoihin.

Ja Juudas makasi maassa kierrellen tuhassa Jeesuksen edessä kuin
koira, suuteli hänen jalkojansa ja pyysi, että Jeesus jalallaan
polkisi hänetkin mäsäksi, samoin kuin Juudas itse oli tehnyt
savikukoille.

Sillä Juudas rakasti Jeesusta ja ihaili ja vihasi häntä samalla
kertaa.

Mutta Maria, joka koko ajan oli seurannut lasten leikkiä, nousi nyt
paikaltaan, nosti Juudaksen polvellensa ja hyväili häntä.

"Sinä lapsi parka!" sanoi Maria hänelle. "Sinä et tiedä, että olet
yrittänyt jotakin, johon ei kukaan luotu olento kykene. Älä rupea
sellaiseen, jollet tahdo tulla mitä onnettomimmaksi ihmiseksi!
Miten meidän kävisi, jos yrittäisimme kilpailla hänen kanssansa,
joka maalaa auringon säteillä ja puhaltaa elämän hengen kuolleeseen
saveen?"



TEMPPELISSÄ


Olipa kerran köyhä perhe, mies, vaimo ja heidän pieni poikansa, jotka
käyskentelivät Jerusalemin suuressa temppelissä. Poika oli kaunis
lapsi. Hänen hiuksensa valuivat alas hartioille tasaisina kiharoina
ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

Poika ei ollut käynyt temppelissä tultuaan niin suureksi, että hän
saattoi ymmärtää mitä hän näki, ja nyt hänen vanhempansa näyttivät
hänelle kaikkia sen ihanuuksia. Siellä oli pitkiä pylväsrivejä,
siellä oli pyhiä miehiä, jotka istuivat opettamassa opetuslapsiansa,
siellä oli ylimmäinen pappi, jonka rintalevy oli jalokivistä, siellä
oli Babylonista tuodut esiriput, joissa läpikudotut kultaruusut
loistivat, siellä oli suuret vaskiportit, jotka olivat niin raskaat,
että kolmellakymmenellä miehellä oli täysi työ pyörähdyttäessään
niitä saranoillaan.

Mutta pieni poika, joka oli ainoastaan kahdentoista vanha, ei
välittänyt juuri katsella kaikkea tätä. Hänen äitinsä kertoi hänelle,
että se mitä hän täällä nyt näki, oli ihmeellisintä, mitä maailmassa
oli olemassa. Hän sanoi kestävän kauan, ennen kuin poika jälleen
saisi nähdä jotakin tämän kaltaista. Köyhässä Nasaretissa, josta he
olivat kotoisin, ei ollut muuta katseltavaa kuin harmaat kadut.

Hänen kehoituksensa eivät kuitenkaan paljoa auttaneet. Tuntui siltä,
kuin pieni poika mielellään olisi juossut pois ihanasta temppelistä,
jos hän sen sijaan olisi päässyt leikittelemään Nasaretin ahtaille
kaduille.

Mutta ihmeellistä kyllä, mitä välinpitämättömämmäksi poika
osoittautui, sitä tyytyväisempiä ja onnellisempia olivat hänen
vanhempansa. He nyökkäsivät toisilleen pojan pään ylitse ja olivat
tuiki iloisia.

Vihdoin pienokainen näytti niin väsyneeltä ja ikävystyneeltä, että
äidin oli häntä sääli. "Me olemme nyt kulkeneet liian kauaksi", sanoi
hän. "Tulepas hetkeksi lepäämään!"

Hän kävi istumaan pilarin viereen ja kehoitti poikaa paneutumaan
maata ja laskemaan päänsä hänen polvelleen. Ja poika totteli ja
nukkui heti.

Tuskin hän oli nukahtanut, kun vaimo sanoi miehelle: "En ole mitään
pelännyt niinkuin tätä hetkeä, jolloin hän pääsisi tänne Jerusalemin
temppeliin. Minä luulin, että kun hän saisi nähdä tämän Jumalan
huoneen, niin hän tahtoisi jäädä tänne ainiaaksi."

"Minäkin olen pelännyt tätä matkaa", sanoi mies. "Siihen aikaan kun
hän syntyi, ilmestyi useita tunnustähtiä, jotka ennustivat hänestä
suurta hallitsijaa. Mutta mitäpä kuninkaanarvo tuottaisi hänelle
muuta kuin huolta ja vaaraa? Olen aina sanonut, että sekä hänelle
että meille olisi parasta, jollei hänestä koskaan tulisi muuta kuin
nikkari Nasaretissa."

"Aina siitä saakka kun hän oli viiden vuoden vanha", sanoi äiti
miettivänä, "ei enää ole tapahtunut ihmeitä hänen ympärillään.
Eikä hän itsekään enää muista, mitä hänen lapsuutensa ensi aikoina
tapahtui. Hän on nyt aivan kuin muutkin lapset. Tapahtukoon Jumalan
tahto ennen kaikkea muuta, mutta minä olen melkein ruvennut
toivomaan, että Herra armossaan valitsee jonkun muun noihin suuriin
kohtaloihin ja antaa minun pitää poikani luonani."

"Minä puolestani", sanoi mies, "olen aivan varma siitä, että jollei
hän saa tietää mitään niistä merkeistä ja ihmeistä, jotka tapahtuivat
hänen ensi vuosinaan, kaikki kyllä käy hyvin."

"En koskaan puhu hänelle mitään näistä ihmeistä", sanoi vaimo. "Mutta
pelkään alituisesti, että tahtomattani on tapahtuva jotakin, joka
saattaa hänet ymmärtämään, kuka hän on. Ennen kaikkea pelkäsin tuoda
häntä tähän temppeliin."

"Ole iloinen, että vaara nyt on voitettu", sanoi mies. "Hän on taas
pian kotona Nasaretissa."

"Pelkäsin viisaita miehiä temppelissä", sanoi vaimo. "Pelkäsin
tietäjiä, jotka istuvat täällä matoillansa. Minä luulin, että kun hän
tulisi heidän silmiensä eteen, niin he nousisivat ylös kumartamaan
lapselle ja tervehtisivät häntä Juudan maan kuninkaana. Ihmeellistä,
etteivät he huomaa hänen ihanuuttaan. He eivät koskaan ennen ole
nähneet sellaista lasta."

Vaimo istui hetken aikaa ääneti ja katseli lasta. "Tuskin sitä
ymmärrän", sanoi hän. "Minä luulin, että kun hän näkisi nämä
tuomarit, jotka istuvat pyhässä huoneessa ja ratkaisevat kansan
riitoja, ja nämä opettajat, jotka palvelevat Herraa, niin hän heräisi
ja sanoisi: Täällä, näiden tuomarien, näiden opettajien, näiden
pappien pariin minä olen syntynyt elämään."

"Mikähän onni olisi istua teljettynä näiden pylväskäytävien
sisäpuolella?" puuttui mies puheeseen. "Parempi hänen on vaeltaa
kummuilla ja kukkuloilla Nasaretin ympäristössä."

Äiti huokasi hiukan. "Hän on niin onnellinen meidän luonamme kotona",
sanoi hän. "Miten tyytyväinen hän onkaan, kun hän saa seurata
lammaslaumaa sen yksinäisillä vaelluksilla tai kun hän saa mennä ulos
vainiolle katselemaan maamiehen työtä! En usko, että teemme väärin
häntä kohtaan koettaessamme pidättää häntä luonamme."

"Me säästämme häntä vain suurilta kärsimyksiltä", sanoi mies.

He keskustelivat samaan tapaan yhä edelleen, kunnes lapsi heräsi
unestaan.

"Kas nyt", sanoi äiti, "oletko nyt levännyt kylliksi? Nousehan ylös,
sillä ilta on käsissä ja meidän täytyy palata leiripaikallemme."

He olivat rakennuksen kaukaisimmassa osassa ja rupesivat vaeltamaan
ulko-ovea kohti.

Hetken kuluttua heidän piti kulkea vanhan holvin läpi, joka oli vielä
jäljellä siltä ajalta, jolloin ensi kerran rakennettiin temppeli
tälle paikalle, ja siellä seisoi seinää vasten suunnattoman suuri ja
raskas vanha vaskitorvi. Se seisoi siinä lommoisena ja ruosteisena,
täynnä tomua ja hämähäkin verkkoja sekä sisä- että ulkopuoleltaan, ja
sen kylkeen uurretut vanhanaikaiset kirjaimet olivat kuluneet melkein
näkymättömiksi. Tuhat vuotta varmaan oli kulunut siitä, kun kukaan
viimeksi oli yrittänyt saada siitä säveliä.

Mutta kun pieni poika näki tuon suunnattoman torven, niin hän
pysähtyi ihmeissään. "Mikä se tuo on?" hän kysyi.

"Se on se suuri torvi, jota sanotaan Maailmanruhtinaan ääneksi",
vastasi äiti. "Sillä Mooses kutsui kokoon Israelin lapset, kun he
olivat hajallaan korvessa. Hänen jälkeensä ei kukaan ole saanut
ainoatakaan ääntä siitä. Mutta kenelle se onnistuu, se voi kerätä
kaikki maailman kansat valtansa alle."

Vaimo hymyili tälle jutulle, joka hänen mielestään oli vain vanha
tarina, mutta pieni poika jäi seisomaan suuren torven ääreen, kunnes
äiti kutsui häntä. Tämä torvi ensimmäisenä kaikista näkemistään
temppelissä miellytti häntä. Hän olisi tahtonut jäädä kauan sitä
katselemaan.

He eivät olleet astuneet pitkälti, kun he tulivat suurelle, avaralle
temppelipihalle. Täällä oli vuoriperustuksessa halkeama, syvä ja
laaja, aivan sellaisena kuin se oli ollut siinä ikivanhoista ajoista
asti. Tätä halkeamaa ei kuningas Salomo tahtonut täyttää, kun hän
rakensi temppelin. Mitään siltaa hän ei ollut johtanut sen yli,
mitään aitausta hän ei ollut asettanut jyrkän syvänteen reunalle. Sen
sijaan hän oli jännittänyt halkeaman poikki monta kyynärää pitkän
terässäilän siten, että hiottu terä oli ylöspäin käännettynä. Ja
lukemattomien vuosien ja muutosten jälkeen säilä oli yhä edelleen
pysynyt paikoillansa. Nyt se oli kuitenkin melkein loppuun ruostunut,
se ei ollut enää tanakasti päistänsä kiinni, vaan vapisi ja keinui,
jos joku vain raskain askelin kulki temppelinpihalla.

Kun äiti pojan kanssa kiersi halkeaman ohi, kysyi tämä häneltä: "Mikä
silta tuo on?"

"Kuningas Salomo on sen asettanut siihen", vastasi äiti, "ja
me nimitämme sitä Paratiisin sillaksi. Jos sinä voit astua
tämän halkeaman yli tätä väräjävää siltaa myöten, jonka terä on
auringonsädettä ohuempi, tiedät varmaan pääseväsi paratiisiin."

Ja hän hymyili ja kiiruhti eteenpäin, mutta poika jäi katselemaan
kapeaa, väräjävää terässäilää, kunnes äiti häntä kutsui.

Totellessaan äitiään hän huokasi, ettei äiti ennemmin ollut näyttänyt
hänelle näitä molempia ihmeellisiä asioita, niin että hänellä olisi
ollut kylliksi aikaa katsella niitä.

He kulkivat nyt pysähtymättä, kunnes tulivat suureen pylväskäytävään,
jota viisi pylväsriviä kannatti. Täällä kohosi eräässä nurkassa kaksi
mustaa marmoripylvästä samalla jalustalla niin lähellä toisiaan,
että tuskin oljenkortta olisi voinut tunkea niiden välitse. Ne
olivat korkeat ja juhlalliset, ja niiden runsaasti koristettuja
kapiteeleja ympäröi rivi ihmeellisesti muovailtuja eläinten päitä.
Mutta ei tuuman vertaakaan näistä kauniista pylväistä ollut merkkejä
ja naarmuja vailla, ne olivat enemmän vahingoittuneet ja kuluneet
kuin mikään muu koko temppelissä. Lattiakin niiden ympärillä oli
kiiltäväksi kulunut ja hiukan kovertunut monien jalkojen hivutuksesta.

Taaskin poika seisahdutti äitinsä ja kysyi häneltä: "Mitä pylväitä
nuo ovat?"

"Nuo pylväät on isämme Abraham tuonut mukanaan Palestiinaan
kaukaiselta Kaldean maalta ja hän nimitti niitä Vanhurskauden
portiksi. Ken voi tunkeutua niiden lomitse, on vanhurskas Jumalan
edessä eikä ole koskaan syntiä tehnyt."

Poika seisoi katsellen suurin silmin näitä pylväitä.

"Et suinkaan aio yrittää tunkeutua niiden lävitse?" sanoi äiti
nauraen. "Näetkö, kuinka lattia niiden ympärillä on kulunut, kun
niin monet ovat koettaneet tunkeutua kapean raon läpi, mutta usko
minua, ei kukaan ole siinä onnistunut. Kiiruhdahan nyt! Minä kuulen
vaskiporttien kuminan, kun kolmekymmentä temppelin palvelijaa painaa
olkapäillään niitä saadakseen ne liikkeeseen."

Mutta kaiken yötä pieni poika makasi valveilla teltassa eikä hän
nähnyt edessään muuta kuin Vanhurskauden portin ja Paratiisin
sillan ja Maailmanruhtinaan äänen. Niin ihmeellisistä asioista hän
ei ollut ennen kuullut puhuttavan. Eikä hän voinut karkottaa niitä
ajatuksistaan.

Ja seuraavan päivän aamuna kävi aivan samalla tapaa. Hän ei voinut
muuta ajatella. Sinä aamuna heidän oli määrä matkustaa kotiin.
Vanhemmilla oli paljon puuhaa, ennen kuin he saivat teltan alas ja
sälytetyksi suuren kameelin selkään ja ennen kuin kaikki muu oli
kunnossa. He eivät lähtisi yksin matkaan, vaan useitten sukulaisten
ja naapurien seurassa, ja kun niin suuren joukon piti lähteä
liikkeelle, kävi pakkaaminen tietysti hyvin hitaasti.

Pieni poika ei ottanut osaa työhön, vaan istui kesken kiirettä ja
hyörinää hiljaa ja ajatteli noita kolmea ihmeellistä asiaa.

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti, että hän hyvinkin ehtisi mennä
temppeliin katsomaan niitä vielä kerran. Oli vielä paljon pakattavaa.
Hän ehtisi kyllä palata takaisin temppelistä ennen matkalle lähtöä.

Hän kiiruhti pois sanomatta kenellekään, minne hän aikoi mennä. Hänen
mielestään se ei ollut tarpeellista. Palaisihan hän pian takaisin.

Ei kestänyt kauan ennen kuin hän saapui temppelin luo ja astui
pylväskäytävään, jossa molemmat mustat kaksoispylväät seisoivat.

Niin pian kuin hän ne näki, alkoivat hänen silmänsä loistaa ilosta.
Hän kävi lattialle niiden viereen istumaan ja tähysteli niitä.
Kun hän ajatteli, että se joka saattoi tunkeutua näiden molempien
pylväiden lomitse, oli vanhurskas Jumalan edessä eikä koskaan ollut
syntiä tehnyt, hän ei mielestään koskaan ollut nähnyt mitään niin
ihmeellistä.

Hän ajatteli, kuinka ihanaa olisi, jos voisi tunkeutua näiden kahden
pylvään väliin, mutta ne seisoivat niin lähetysten, ettei sitä voinut
edes yritellä. Siten hän istui liikkumatta pylväiden edessä ainakin
tunnin verran, vaikkei hän itse sitä tiennyt. Hän luuli katselleensa
niitä vain pari silmänräpäystä.

Mutta sattuipa, että siinä komeassa pylväskäytävässä, jossa pieni
poikanen istui, olivat korkean raadin tuomarit koolla ratkaisemassa
ihmisten riitoja. Koko pylväskäytävä oli täynnä väkeä, toiset
valittivat, että rajapyykkejä heidän maillaan oli muutettu, toisilta
oli lampaita laumasta riistetty ja merkitty väärillä merkeillä,
toisille eivät velalliset tahtoneet suorittaa velkojansa.

Muiden muassa tuli eräs rikas mies, jolla oli yllään laahustava
purppurapuku, ja haastoi oikeuteen köyhän lesken, jonka piti olla
hänelle velkaa muutamia siklejä hopeaa. Köyhä leski valitti, että
rikas teki hänelle vääryyttä. Hän oli jo kerran maksanut hänelle
velkansa, ja nyt velkoja tahtoi pakottaa hänet maksamaan uudestaan,
mutta sitä hän ei kyennyt tekemään. Hän oli niin köyhä, että jos
tuomarit tuomitsivat hänet maksamaan, olisi hänen pakko antaa
tyttärensä rikkaalle miehelle orjiksi.

Se, joka istui ylinnä tuomarin-istuimella, kääntyi rikkaan miehen
puoleen ja sanoi hänelle: "Uskallatko vannoa, ettei tämä köyhä vaimo
jo ole maksanut sinulle velkaansa?"

Silloin vastasi rikas mies: "Herra, minä olen rikas. Viitsisinkö minä
velkoa rahojani tältä köyhältä leskeltä, jollei minulla olisi siihen
oikeutta? Minä vannon sinulle, niin totta kuin ei kukaan koskaan voi
kulkea Vanhurskauden portin läpi, että tämä vaimo on minulle velkaa
sen summan, jota häneltä vaadin."

Kun tuomarit kuulivat tämän valan, he uskoivat hänen puheensa ja
tuomitsivat köyhän lesken antamaan hänelle tyttärensä orjiksi.

Mutta pikku poika istui lähellä ja kuuli kaikki. Hän ajatteli
itsekseen: Kuinka hyvä, jos joku voisi tunkeutua Vanhurskauden portin
läpi! Tuo rikas mies ei varmaankaan puhunut totta. Sääli vanhaa
vaimoa, jos hänen on pakko antaa tyttärensä orjiksi.

Hän hyppäsi jalustalle, josta molemmat pylväät kohosivat korkeutta
kohti, ja katseli raon läpi.

Oi, jospa se ei olisi aivan mahdotonta, ajatteli hän. Hän oli niin
suruissaan köyhän vaimon tähden. Hän ei ajatellut enää lainkaan,
että se, joka tunkeutuisi tästä portista läpi, olisi vanhurskas ja
synnitön. Hän tahtoi kulkea pylväiden lomitse ainoastaan köyhän
vaimon vuoksi.

Hän työnsi olkapäänsä syvennykseen pylväitten väliin ikään kuin
raivatakseen itselleen tietä.

Silloin kaikki ihmiset, jotka seisoivat pylväskäytävän alla,
käänsivät katseensa Vanhurskauden porttia kohti. Sillä holvi jymisi
ja vanhat pylväät humahtivat ja siirtyivät syrjään, toinen oikealle
ja toinen vasemmalle, jättäen niin paljon lomaa, että pojan hento
ruumis pääsi pujahtamaan läpi.

Silloin syntyi suuri hämmästys ja hälinä. Ensi hetkessä ei
kukaan tiennyt mitä sanoa. Väki seisoi vain tuijottaen poikaan,
joka oli tehnyt niin suuren ihmeen. Vanhin tuomareista tointui
ensimmäisenä. Hän käski ottaa kiinni rikkaan kauppiaan ja tuoda hänet
tuomioistuimen eteen. Ja hän tuomitsi hänet luovuttamaan köyhälle
leskelle kaiken omaisuutensa, koska hän oli vannonut väärän valan
Jumalan temppelissä.

Kun tämä oli ratkaistu, tiedusteli tuomari poikaa, joka oli
tunkeutunut Vanhurskauden portin läpi, mutta kun ihmiset etsivät
häntä, hän oli jo kadonnut. Sillä samassa kun pylväät olivat
luisuneet erilleen, oli hän herännyt ikään kuin unesta ja muistanut
vanhempiansa ja kotimatkaa. Nyt minun pitää kiiruhtaa täältä, jottei
vanhempieni tarvitse odottaa minua, hän ajatteli.

Mutta hän ei tiennyt lainkaan, että hän oli istunut kokonaisen tunnin
Vanhurskauden portin edessä, vaan luuli viipyneensä vain muutamia
minuutteja, ja sen tähden hän arveli ehtivänsä silmäillä vielä
Paratiisin siltaa, ennen kuin hän lähtisi temppelistä.

Ja hän kulki keveästi väkijoukon läpi ja tuli Paratiisin sillalle,
joka oli aivan suuren temppelin toisessa päässä.

Mutta kun hän näki terävän terässäilän, joka oli jännitetty halkeaman
poikki, ja ajatteli että se ihminen, joka pääsisi tämän sillan yli,
varmaan joutuisi paratiisiin, oli se hänen mielestään ihmeellisintä
mitä hän koskaan oli nähnyt ja hän kävi istumaan halkeaman reunalle
ja katseli terässäilää.

Hän istui ajatellen, miten suloista olisi päästä paratiisiin ja
kuinka mielellään hän astuisi tämän sillan poikki. Mutta samassa hän
huomasi, että sitä oli aivan turha yrittääkään.

Täten hän istui mietteissään kaksi kokonaista tuntia, mutta hän ei
lainkaan tiennyt ajan kuluvan. Hän istui vain ajatellen paratiisia.

Mutta sattuipa sitten, että pihalle, jossa tämä syvä halkeama oli,
oli pystytetty suuri uhrialttari ja sen ympärillä kulki valkopukuisia
pappeja hoitaen alttaritulta ja vastaanottaen uhrilahjoja. Pihalla
seisoi myös monta uhraajaa ja suuri joukko ihmisiä, jotka vain
katselivat jumalanpalvelusta.

Tulipa sinne myös vanha, köyhä mies, joka kantoi hyvin pientä ja
laihaa lammasta, jota koirat päälle päätteeksi olivat purreet, niin
että sillä oli suuri haava.

Mies vei lampaansa papeille ja pyysi saada uhrata sen, mutta he eivät
suostuneet siihen. He sanoivat, ettei niin kurjaa lahjaa voinut
Herralle tarjota. Vanhus pyysi, että he laupeudessaan ottaisivat
lampaan vastaan, sillä hänen poikansa oli kuolemaisillaan eikä
hänellä ollut mitään muuta, jota hän olisi voinut uhrata Jumalalle
pojan parantumiseksi. "Antakaa minun se uhrata", sanoi hän, "muuten
minun rukoukseni ei kohoa Jumalan kasvojen eteen ja poikani kuolee."

"Minä säälin sinua, siitä voit olla varma", sanoi pappi, "mutta laki
kieltää uhraamasta vahingoittunutta eläintä. Yhtä mahdotonta on
suostua sinun pyyntöösi kuin astua Paratiisin sillan poikki."

Pieni poika istui siksi lähellä, että hän kuuli kaikki. Häntä
säälitti, ettei kukaan voinut astua sillan poikki. Ehkäpä köyhä saisi
pitää poikansa, jos lammas tulisi uhratuksi.

Vanha mies meni suruissaan pois temppelinpihalta, mutta poika nousi,
astui väräjävän sillan luo ja asetti jalkansa sen päälle.

Hän ei lainkaan ajatellutkaan astua sen poikki päästäksensä
paratiisiin. Hänen ajatuksensa seurasivat vain köyhää miestä, jota
hän olisi tahtonut auttaa.

Mutta hän veti jalkansa pois ajatellen: Se on mahdotonta. Se on liian
vanha ja ruostunut, se ei minua edes kannattaisi.

Mutta uudelleen hänen ajatuksensa siirtyivät köyhään mieheen, jonka
poika oli kuolemaisillaan. Hän painoi taaskin jalkansa miekanterälle.

Silloin hän huomasi, että se lakkasi väräjämästä ja tuntui leveältä
ja vakavalta hänen jalkansa alla.

Ja astuessaan askelen eteenpäin hän tunsi, että ilma hänen
ympärillään kannatti häntä, niin ettei hän voinut pudota. Se kantoi
häntä ikään kuin hän olisi ollut lintu ja saanut siivet hartioihinsa.

Mutta pingoitetusta säilästä värähti suloinen sävel pojan astuessa
sitä myöten, ja joku pihalla olevasta joukosta käännähti taakseen
kuullessaan äänen. Hän päästi huudon ja samassa kääntyivät kaikki
muutkin katsomaan, ja he näkivät pienen pojan, joka luisui eteenpäin
pitkin terässäilää.

Suuri hämmästys ja ihmetys valtasi kaikki läsnäolijat. Papit
tointuivat ensiksi. He lähettivät heti hakemaan köyhää miestä, ja
kun hän tuli takaisin, he sanoivat hänelle: "Jumala on tehnyt ihmeen
osoittaakseen meille, että hän tahtoo ottaa vastaan sinun lahjasi.
Anna lammas tänne, että sen uhraamme!"

Kun se oli tehty, kyselivät he poikaa, joka oli kulkenut halkeaman
poikki. Mutta kun he etsivät häntä, ei häntä mistään löytynyt.

Sillä samassa kun poika oli astunut halkeaman poikki, oli 'hän tullut
ajatelleeksi kotimatkaa ja vanhempiaan. Hän ei tiennyt, että sekä
aamu että aamupäivä oli kulunut loppuun, ja hän ajatteli: Minun pitää
kiirehtiä kotiin, niin ettei heidän tarvitse odottaa. Minä pistäydyn
vain ensin katsomaan Maailmanruhtinaan ääntä.

Ja hän hiipi pois ihmisjoukon keskeltä ja kiiruhti kepein askelin
hämärään pylväskäytävään, jossa vaskitorvi oli nojallaan seinää
vasten.

Kun hän sen näki ja ajatteli, että se joka saisi siitä ainoankin
äänen, keräisi kokoon kaikki maailman kansat valtansa alle, ei hän
mielestään koskaan ollut nähnyt mitään sen ihmeellisempää ja hän
istahti sen viereen katselemaan sitä.

Hän ajatteli, kuinka suurta olisi voittaa kaikki maailman ihmiset
ja kuinka mielellään hän tahtoisi puhaltaa tällä vanhalla torvella.
Mutta hän tiesi sen mahdottomaksi eikä uskaltanut edes yrittää.

Täten hän istui useita tunteja, mutta hän ei tiennyt, että aika
kului. Hän ajatteli vain, kuinka suurta olisi koota kaikki maailman
ihmiset valtansa alle.

Mutta sattuipa siten, että tässä vilpoisessa pylväskäytävässä istui
pyhä mies ja opetti opetuslapsiansa. Ja hän kääntyi nyt erään
nuorukaisen puoleen, joka toisten mukana istui hänen jalkojensa
juuressa, ja sanoi hänelle, että hän oli petturi. Henki oli ilmaissut
hänelle, sanoi pyhä mies, että tämä nuorukainen oli muukalainen eikä
israelilainen. Ja pyhä mies kysyi nyt häneltä, miksi hän oli salaa ja
vieraalla nimellä tunkeutunut hänen opetuslastensa pariin.

Silloin vieras nuorukainen nousi seisomaan ja sanoi vaeltaneensa
korpien halki ja kulkeneensa suurien merien poikki saadakseen
kuulla oikeata viisautta ja ainoan Jumalan oppia. "Sieluni oli
kaipauksesta nääntyä", sanoi hän pyhälle miehelle. "Mutta minä
tiesin, ettet opettaisi minua, jollen sanoisi olevani israelilainen.
Siksi valehtelin sinulle, että kaipaukseni saisi lohdutusta. Ja minä
pyydän, että sallit minun jäädä luoksesi."

Mutta pyhä mies nousi kohottaen kätensä taivasta kohti. "Yhtä
mahdotonta on sinun jäädä minun luokseni kuin jonkun puhaltaa tuota
suurta vaskitorvea, jota me nimitämme Maailmanruhtinaan ääneksi.
Sinun ei ole edes lupa jalallasi koskettaa tätä osaa temppeliä, koska
olet pakana. Kiiruhda pois, muuten toiset opetuslapseni karkaavat
päällesi ja repivät sinut kappaleiksi, sillä läsnäolosi saastuttaa
temppeliä."

Mutta nuorukainen seisoi paikallaan ja sanoi: "Minä en mene muualle,
missä sieluni ei löydä ravintoa. Mieluummin kuolen sinun jalkojesi
juureen."

Tuskin se oli sanottu, kun pyhän miehen opetuslapset nousivat
karkottaakseen nuorukaisen. Kun hän asettui vastarintaan, he
kaatoivat hänet maahan ja tahtoivat tappaa hänet.

Mutta poika istui aivan lähellä, niin että hän kuuli ja näki kaikki,
ja hän ajatteli: Tämä on suurta kovuutta. Oi, jospa voisin puhaltaa
vaskitorvea, niin hän olisi autettu.

Hän nousi ja laski kätensä torvelle. Tänä hetkenä hän ei enää
toivonut voivansa nostaa sitä huulilleen sen vuoksi, että siitä, joka
kykeni niin tekemään, tulisi suuri valtias, vaan sen vuoksi, että hän
halusi auttaa ihmistä, jonka henki oli vaarassa.

Ja hän tarttui pienin käsin vaskitorveen ikään kuin yrittäen sitä
nostaa.

Silloin hän tunsi, että suunnaton torvi kohosi itsestään hänen
huulilleen. Ja kun hän veti henkeään, tunkeutui voimakkaasti sointuva
ääni torvesta ja kajahti läpi koko suuren temppelialueen.

Silloin kaikki käänsivät silmänsä ja näkivät, että pieni poika piteli
torvea huulillaan ja sai siitä soimaan säveliä, jotka saattoivat
holvit ja pylväät värähtelemään.

Kaikki kädet, jotka olivat kohonneet vierasta nuorukaista vastaan,
laskeutuivat heti alas, ja pyhä opettaja sanoi hänelle:

"Istahda tänne jalkojeni juureen, niinkuin ennenkin! Jumala on tehnyt
ihmeen osoittaakseen minulle tahtonsa olevan, että sinäkin oppisit
häntä palvelemaan."

       *       *       *       *       *

Kun päivä läheni loppuaan, tulivat mies ja vaimo kiiruhtaen
Jerusalemia kohti. He näyttivät hätääntyneiltä ja levottomilta ja he
huusivat jokaiselle, joka tuli heitä vastaan: "Me olemme kadottaneet
poikamme. Me luulimme, että hän oli seurannut sukulaisiamme ja
naapureitamme, mutta ei kukaan heistä ole häntä nähnyt. Onko kukaan
teistä kulkenut tiellä yksinäisen lapsen ohi?"

Ne, jotka tulivat Jerusalemista, vastasivat: "Emme ole nähneet teidän
poikaanne, mutta temppelissä näimme ihanan lapsen. Hän oli kuin
taivaan enkeli ja hän kulki Vanhurskauden portin läpi."

He olisivat tahtoneet kertoa siitä tarkalleen, mutta vanhemmilla ei
ollut aikaa kuunnella.

Kun he olivat astuneet kappaleen matkaa, he kohtasivat muita ihmisiä
ja kysyivät heiltä.

Mutta ne, jotka tulivat Jerusalemista, eivät huolineet kertoa muusta
kuin ihanasta lapsesta, joka näytti tulleen aivan suoraan taivaasta
ja joka oli astunut Paratiisin sillan poikki.

He olisivat mielellään jääneet seisomaan ja kertomaan tästä
iltamyöhään asti, mutta miehellä ja vaimolla ei ollut aikaa kuunnella
heitä, vaan he kiiruhtivat kaupunkiin.

He kulkivat pitkin katuja löytämättä ketään. Vihdoin he tulivat
temppeliin.

Kun he astuivat siitä ohi, sanoi vaimo: "Koska kerran olemme tässä,
niin pistäytykäämme sisään katsomaan millainen on se lapsi, jonka
sanotaan tulleen alas taivaasta!" He menivät sisään ja kysyivät,
missä he saisivat nähdä sen lapsen.

"Menkää suoraan sinne, missä pyhät opettajat istuvat opetuslapsineen.
Siellä on lapsikin. Vanhat miehet ovat asettaneet hänet keskellensä,
ja he kyselevät häneltä ja hän kysyy heiltä ja kaikki ihmettelevät
häntä. Mutta kaikki kansa seisoo temppelinpihalla nähdäkseen
vilahdukseltakin sitä, joka on kohottanut Maailmanruhtinaan äänen
huulillensa."

Mies ja vaimo raivasivat itselleen tietä ihmisjoukon läpi ja he
näkivät, että lapsi, joka istui viisaiden opettajien keskellä, oli
heidän poikansa.

Mutta kun vaimo tunsi lapsen, rupesi hän itkemään.

Ja poika, joka istui viisaiden miesten keskellä, kuuli jonkun
itkevän, ja hän tunsi sen äidiksensä. Silloin hän nousi, tuli äitinsä
luo, ja isä ja äiti veivät hänet mukanaan pois temppelistä.

Mutta äiti itki kaiken aikaa ja lapsi kysyi häneltä: "Miksi itket?
Tulinhan sinun luoksesi, heti kun kuulin äänesi."

"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Luulin kadottaneeni sinut."

He kulkivat kaupungista ulos ja ilta pimeni, ja äiti itki yhä
lakkaamatta.

"Miksi itket?" sanoi lapsi. "En tiennyt, että päivä oli niin pitkälle
kulunut. Minä luulin, että oli vielä aamu, ja tulin sinun luoksesi
heti kun kuulin äänesi."

"Enkö itkisi?" sanoi äiti. "Olen etsinyt sinua koko päivän. Luulin
kadottaneeni sinut."

He kulkivat koko yön ja äiti itki yhä.

Kun päivä alkoi sarastaa, sanoi lapsi: "Miksi itket? En etsinyt omaa
kunniaani, vaan Jumala antoi minun tehdä ihmeitä sen tähden, että hän
tahtoi auttaa noita kolmea ihmisraukkaa. Ja heti kun kuulin sinun
äänesi, tulin jälleen luoksesi."

"Poikani", vastasi äiti, "minä itken sen tähden, että sittenkin olen
kadottanut sinut. En koskaan enää saa omistaa sinua. Tästä lähtien on
sinun elämäsi oleva pyrkimystä vanhurskauteen, ja kaipauksesi määränä
on oleva paratiisi, ja rakkautesi on kohdistuva kaikkiin kurjiin
ihmisiin koko maailmassa."



PYHÄN VERONIKAN HIKILIINA


1.

Keisari Tiberiuksen viimeisinä hallitusvuosina tapahtui, että köyhä
viinamäen työmies ja hänen vaimonsa asettuivat asumaan yksinäiseen
mökkiin korkeaan Sabiinivuoristoon. He olivat muukalaisia ja elivät
aivan itseksensä, eikä kukaan koskaan tullut heidän luoksensa
käymään. Mutta eräänä aamuna, kun työmies työnsi ovensa auki,
hän huomasi hämmästyksekseen, että vanha vaimo istui kyyryllään
kynnyksellä. Hänellä oli halpa harmaa vaippa hartioillaan ja hän
näytti hyvin köyhältä. Siitä huolimatta hän tuntui niin kunnioitusta
herättävältä noustessaan ja astuessaan häntä kohti, että miehen
täytyi ajatella tarinoita jumalattarista, jotka vanhan vaimon
hahmossa olivat vierailleet ihmisten luona.

"Ystäväni", sanoi vanhus viinamäen työmiehelle, "älä ihmettele,
vaikka nukuin yötä kynnykselläsi. Minun vanhempani asuivat tässä
mökissä ja täällä minä synnyin lähes yhdeksänkymmentä vuotta sitten.
Luulin tapaavani sen tyhjänä ja hylättynä. En tiennyt, että ihmiset
olivat jälleen ottaneet sen haltuunsa."

"En ihmettele, että otaksuit näin korkealla autioilla vuorilla
sijaitsevan mökin olevan tyhjänä ja hylättynä", sanoi viinamäen
työmies. "Mutta vaimoni ja minä olemme kotoisin kaukaiselta maalta
emmekä me, köyhät muukalaiset, ole kyenneet löytämään parempaa
asuntoa. Ja sinulle, joka varmaan olet nälissäsi ja väsynyt pitkän
matkasi jälkeen vanhoilla päivilläsi, pitäisi olla mieluisampaa,
että mökissä asuu ihmisiä kuin Sabiinivuorten susia. Saathan nyt
ainakin täällä vuoteen levätäksesi sekä maljallisen vuohenmaitoa ja
leipäpalan, jos pidät hyvänäsi."

Vanhus hymyili hiukan, mutta tämä hymyily oli niin ohimenevä, ettei
se kyennyt karkottamaan syvän surun ilmettä, joka kuvastui hänen
kasvoillansa. "Koko nuoruuteni ajan olen asunut täällä vuoristossa",
sanoi hän. "En ole vielä unohtanut, miten susi karkotetaan
pesästänsä."

Ja hän näytti tosiaankin niin vahvalta ja voimakkaalta, ettei työmies
epäillyt, että hänellä vanhuudestaan huolimatta vielä olisi kylliksi
voimaa taistellakseen metsän petojen kanssa.

Mutta hän uudisti kutsunsa ja vanhus astui tupaan. Hän istahti köyhän
väen aterialle ja otti empimättä siihen osaa, mutta vaikka hän näytti
hyvin tyytyväisenä syövän maidossa liotettua karheaa leipää, niin
sekä mies että vaimo ajattelivat: Mistähän tämä vanha vaeltaja tulee?
Hän on varmaan useammin syönyt fasaaneja hopealautaselta kuin juonut
vuohenmaitoa saviruukusta.

Välistä hän kohotti katseensa ruoasta ja katseli ympärillensä ikään
kuin tunteakseen paikat mökissä. Halpa maja, sen autiot saviseinät ja
maapermanto eivät varmaankaan olleet suuresti muuttuneet. Näyttipä
hän vielä lisäksi isäntäväellensä seinällä olevia koirien ja hirvien
kuvien jälkiä, joita hänen isänsä oli siihen piirustanut pienten
lastensa iloksi. Ja korkealla hyllyllä hän luuli vielä näkevänsä sen
saviastian sirpaleita, johon hänen oli ollut tapana kaataa maitoa.

Mutta mies ja vaimo ajattelivat itsekseen: Voihan olla, että hän on
syntynyt tässä majassa, mutta onpa hänellä sittenkin ollut paljon
muuta tointa elämässä kuin vain vuohien lypsämistä ja juuston ja voin
valmistamista.

He huomasivat myöskin, että hän usein ajatuksissaan oli kaukana
poissa ja että hän huokasi syvään ja huolestuneena joka kerta, kun
hän heräsi mietteistään.

Vihdoin hän nousi pöydästä. Hän kiitti ystävällisesti
vieraanvaraisuudesta, jota hän oli saanut nauttia, ja astui ovelle.

Mutta silloin hän tuntui viinamäen työmiehen mielestä niin
surkuteltavan yksinäiseltä ja köyhältä, että tämä huudahti: "Jollen
erehdy, ei sinun tarkoituksesi ollut näin pian lähteä tästä majasta
kiivetessäsi yöllä tänne ylös. Jos todellakin olet niin köyhä miltä
näytät, niin aikomuksesi lienee ollut jäädä tänne koko jäljellä
olevaksi elinajaksesi. Mutta nyt sinä tahdot lähteä sen vuoksi, että
minä ja vaimoni olemme ottaneet majan haltuumme."

Vanhus ei kieltänyt, että hän oli arvannut oikein. "Mutta tämä maja,
joka niin monta vuotta on ollut autiona, on yhtä paljon sinun kuin
minun", sanoi hän. "Minulla ei ole oikeutta karkottaa sinua täältä."

"Onhan se kuitenkin sinun vanhempiesi maja", sanoi viinamäen työmies,
"ja sinulla on tietysti suurempi oikeus siihen kuin minulla. Me
olemme sitä paitsi nuoria ja sinä olet vanha. Sen vuoksi sinä saat
jäädä ja me lähdemme."

Kun vanhus kuuli nämä sanat, hän hämmästyi suuresti. Hän kääntyi
takaisin kynnykseltä ja tuijotti mieheen ikään kuin hän ei olisi
ymmärtänyt, mitä tämä tarkoitti.

Mutta nyt puuttui nuori vaimo keskusteluun.

"Jos minä saisin päättää", sanoi hän miehelle, "niin pyytäisin sinua
kysymään tältä vanhalta vaimolta, eikö hän tahtoisi pitää meitä
lapsinaan ja sallisi meidän jäädä hänen luokseen hoitamaan häntä.
Mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos antaisimme hänelle tämän kurjan
hökkelin ja sitten jättäisimme hänet? Hirveätähän hänen olisi asua
täällä erämaassa yksinään. Ja millä hän eläisi? Sittenhän antaisimme
hänen nääntyä nälkään."

Mutta vanhus astui miehen ja vaimon luo ja katseli heitä tarkasti.
"Miksi te täten puhutte?" kysyi hän. "Miksi te osoitatte minulle
armeliaisuutta? Tehän olette muukalaisia."

Silloin nuori vaimo vastasi hänelle: "Me olemme itse kerran saaneet
kokea suurta armeliaisuutta."


II.

Siten vanha vaimo joutui asumaan viinamäen työmiehen majaan, ja hän
kiintyi suuresti tähän nuoreen väkeen. Mutta siitä huolimatta hän ei
koskaan sanonut heille, mistä hän oli tullut tai kuka hän oli, ja he
ymmärsivät, ettei hän olisi ollut hyvillään, jos he olisivat kysyneet.

Mutta eräänä iltana työn loputtua, kun he istuivat kaikki kolme
suurella laakealla paadella oven edustalla ja söivät illallistaan,
näkivät he vanhan miehen astuvan polkua ylös.

Hän oli pitkä ja vahvarakenteinen mies, hartiakas kuin painiskelija.
Hänen kasvoissaan oli synkkä ja juro ilme. Otsa kohosi kaarevana
syvällä olevien silmien yläpuolella ja suun piirteet ilmaisivat
katkeruutta ja halveksumista. Hän kulki suorana ja nopeasti.

Miehen vaatteet olivat yksinkertaiset ja viinamäen työmies ajatteli
heti nähtyään hänet: Tuo on vanha sotilas, joku, joka on saanut eron
palveluksestaan ja on nyt matkalla kotiseudulleen.

Kun vieras oli saapunut aterioitsijain kohdalle, hän pysähtyi ikään
kuin epäröiden. Työmies, joka tiesi, että tie loppui kappaleen matkan
päässä mökin yläpuolella, laski lusikkansa pöydälle ja huusi hänelle:
"Oletko kulkenut harhaan, muukalainen, koska tulet tälle mökille? Ei
kukaan vaivaudu tänne saakka, jollei hänellä ole asiaa jollekulle
meistä, jotka täällä asumme."

Kun hän kysyi täten, vieras tuli lähemmäksi. "Niin, asianlaita on
niinkuin sanot", sanoi hän. "Minä olen eksynyt tieltä enkä nyt
tiedä minnepäin astua. Jos sallit minun hetken levätä täällä ja
sitten sanot, mitä polkua minun tulee seurata tullakseni eräälle
maakartanolle, olen sinulle kiitollinen."

Näin sanoen hän istahti kivelle mökin edustalle. Nuori nainen kysyi,
eikö hän tahtonut ottaa osaa heidän ateriaansa, mutta mies kielsi
hymyillen. Sen sijaan hän oli hyvin halukas keskustelemaan heidän
kanssaan heidän syödessään. Hän kyseli nuorelta pariskunnalta heidän
elämästään ja työstänsä, ja he vastasivat hänelle iloisesti ja
peittelemättä.

Mutta äkkiä työmies kääntyi vieraan puoleen ja rupesi häneltä
kyselemään: "Sinä näet, kuinka yksin ja erillään muista me elämme",
sanoi hän. "Siitä on hyvinkin vuosi, kun viimeksi juttelin muiden
kuin paimenten ja viinamäen työmiesten kanssa. Etkö sinä, joka
varmaan tulet jostakin kenttäleiristä, voi kertoa meille jotakin
Roomasta ja keisarista?"

Tuskin oli mies sen sanonut, ennen kuin nuori vaimo huomasi, että
vanhus katsoi varoittavasti mieheen ja kädenliikkeellä ikään kuin
tahtoi kehoittaa häntä ottamaan vaaria sanoistansa.

Mutta vieras vastasi varsin ystävällisesti: "Ymmärrän, että oletat
minut sotilaaksi, etkä todellakaan ole väärässä, joskin jo aikoja
sitten olen luopunut palveluksesta. Tiberiuksen hallitessa ei meillä
sotamiehillä ole ollut paljon työtä. Ja kuitenkin hän muinoin oli
suuri sotapäällikkö. Se oli hänen onnensa aikaa. Nyt hän ei tee enää
muuta kuin pelkää salaliittoja. Roomassa kaikki ihmiset kertovat,
että hän viime viikolla otatti kiinni ja mestautti senaattori
Titiuksen aivan perusteettoman epäilyksen nojalla."

"Keisari parka, hän ei enää tiedä, mitä hän tekee", huudahti nuori
vaimo. Hän pudisti päätänsä surkutellen ja ihmeissään.

"Sinä olet tosiaankin oikeassa", sanoi muukalainen ja hänen kasvonsa
ilmaisivat syvää synkkyyttä. "Tiberius tietää kaikkien ihmisten
vihaavan häntä, ja juuri se on tehdä hänet aivan hulluksi."

"Mitä sanot?" vastasi vaimo. "Miksi me häntä vihaisimme? Me
surkuttelemme vain, ettei hän enää ole yhtä suuri keisari kuin
hallituksensa alussa."

"Erehdyt", sanoi muukalainen. "Kaikki ihmiset halveksivat ja vihaavat
Tiberiusta. Kuinka voisi toisin ollakaan laita? Hänhän on vain julma
ja säälimätön tyranni. Ja Roomassa luullaan, että hän tästä lähtien
tulee olemaan entistäänkin taipumattomampi."

"Onko sitten jotakin tapahtunut, joka tekisi hänet pahemmaksi pedoksi
kuin hän ennestään on?" kysyi mies.

Hänen näin sanoessaan vaimo huomasi, että vanhus antoi hänelle
uudelleen varoittavan merkin, mutta hän teki sen niin salavihkaa,
ettei tämä sitä huomannut.

Vieras vastasi hänelle ystävällisesti, mutta eriskummallinen hymy
levisi samalla hänen huulilleen.

"Olet ehkä kuullut kerrottavan, että Tiberiuksella tähän saakka on
ollut ystävä, johon hän on voinut luottaa ja joka aina on sanonut
hänelle totuuden. Kaikki muut, jotka elävät hänen hovissansa, ovat
onnenonkijoita ja teeskentelijöitä, jotka ylistävät keisarin pahoja
ja salakavalia tekoja yhtä paljon kuin hyviä ja kelvollisiakin.
Mutta, kuten sanottu, yksi ainoa oli olemassa, joka ei koskaan
pelännyt ilmaista hänelle, minkä arvoisia hänen tekonsa olivat. Tämä
ihminen, joka oli rohkeampi kuin senaattorit ja sotaherrat, oli
keisarin imettäjä, Faustina."

"Se on totta, olen kuullut hänestä puhuttavan", sanoi työmies. "Olen
kuullut, että keisari aina on osoittanut hänelle suurta ystävyyttä."

"Niin, Tiberius ymmärsi antaa arvoa hänen rakkaudelleen ja
uskollisuudelleen. Elän on kohdellut tätä köyhää talonpoikaisvaimoa,
joka kerran tuli kurjasta mökistä Sabiinivuoristosta, kuin toista
äitiänsä. Niin kauan kuin hän itse oleskeli Roomassa, antoi hän hänen
asua samassa talossa Palatinuksella, jotta hän alituisesti olisi
hänen läheisyydessään. Ei kellään Rooman ylhäisellä naisella ole
ollut parempi kuin hänellä. Häntä kannettiin kantotuolissa kaduilla
ja hänen pukunsa oli kuin keisarinnan. Kun keisari muutti Caprin
saarelle, tuli hänen seurata keisaria sinne ja hän ostatti siellä
Faustinalle huvilan täynnä orjia ja kalliita tavaroita."

"Hänen on tosiaankin ollut hyvä olla", sanoi mies.

Hän se nyt yksin ylläpiti keskustelua vieraan kanssa. Vaimo istui
ääneti ja seurasi ihmeissään sitä muutosta, mikä vanhassa vaimossa
oli tapahtunut. Vieraan tulosta saakka hän ei ollut sanonut
sanaakaan. Hänen lempeä ja ystävällinen kasvonilmeensä oli kadonnut.
Hän oli työntänyt ruoan luotaan ja istui jäykkänä ja suorana,
painautuneena ovenpieltä vasten, ja tuijotti suoraan eteensä kasvot
ankarina ja kivettyneinä.

"Keisarin tarkoitus oli, että hän saisi viettää onnellista elämää",
sanoi vieras. "Mutta kaikesta hänen hyvyydestään huolimatta on
Faustinakin pettänyt hänet."

Vanhus hätkähti näitä sanoja, mutta nuori vaimo laski kätensä
rauhoittavasti hänen käsivarrellensa. Sitten hän alkoi puhua
lämpimällä, lempeällä äänellään: "Minä en kuitenkaan voi uskoa, että
vanha Faustina on ollut niin onnellinen hovissa kuin sinä sanot",
sanoi hän kääntyen vieraan puoleen. "Olen varma siitä, että hän on
rakastanut Tiberiusta aivan kuin omaa poikaansa. Voin käsittää,
kuinka hän ylpeili hänen jalosta nuoruudestaan, ja voin myös
ymmärtää, mitä surua hän on tuntenut, kun tämä vanhuutensa päivinä
on antautunut epäilysten ja julmuuden valtaan. Hän on varmaan joka
päivä neuvonut ja varoittanut häntä. Hirveätä on hänen ollut aina
turhaan pyytää. Lopulta hän ei ole sietänyt nähdä hänen vajoavan yhä
syvemmälle ja syvemmälle."

Vieras kumartui ihmeissään hiukan eteenpäin kuullessaan nämä
sanat. Mutta nuori vaimo ei katsonut häneen. Hänen silmänsä olivat
kääntyneet maahan ja hän puhui hyvin hiljaa ja nöyrästi.

"Sinä olet ehkä oikeassa arvostellessasi tuota vanhaa naista",
vastasi hän. "Faustina ei todellakaan ole ollut onnellinen hovissa.
Mutta tuntuu sittenkin oudolta, että hän jätti keisarin tämän tultua
vanhaksi, kun hän kesti hänen luonaan kokonaisen elämän ajan."

"Mitä sanot?" sanoi mies. "Onko vanha Faustina jättänyt keisarin?"

"Hän lähti salaa Caprin saarelta, kenenkään tietämättä", sanoi
vieras. "Hän meni yhtä köyhänä kuin hän tulikin. Hän ei vienyt
mukanaan mitään aarteistansa."

"Eikö keisari todellakaan tiedä minne hän on mennyt?" kysyi nuori
vaimo lempeällä äänellään.

"Ei, kukaan ei varmaan tiedä, minne hän on lähtenyt. Mutta
otaksutaan, että hän on hakenut turvaa synnyinseutunsa vuorilta."

"Eikö keisari tiedä myöskään, miksi hän lähti pois?" kysyi nuori
vaimo.

"Ei, keisari ei tiedä mitään. Hän ei kuitenkaan voi olettaa, että
Faustina olisi jättänyt hänet sen vuoksi, että keisari kerran oli
sanonut hänen palvelevan vain palkan ja lahjojen vuoksi, hänen
niinkuin kaikkien muidenkin. Tietäähän Faustina, ettei hän koskaan
ole epäillyt hänen epäitsekkäisyyttään. Keisari on aina toivonut,
että hän vapaaehtoisesti palaisi takaisin, sillä ei kukaan tiedä
paremmin kuin hän, ettei keisarilla enää ole ainoatakaan ystävää."

"En tunne häntä", sanoi nuori vaimo, "mutta luulen kuitenkin
voivani sanoa sinulle, miksi hän on jättänyt keisarin. Tuo vaimo on
kasvatettu yksinkertaisuudessa ja hurskaissa oloissa näiden vuorien
keskuudessa ja hän on aina kaivannut tänne takaisin. Hän ei varmaan
kuitenkaan koskaan olisi jättänyt keisaria, jollei tämä olisi
tullut siksi, mikä hän on. Mutta minä ymmärrän, että nyt, kun hänen
elonsa päivät ovat loppumaisillaan, hän arveli olevansa oikeutettu
ajattelemaan itseänsäkin. Jos minä olisin köyhä vaimo ja kotoisin
näiltä vuorilta, niin totta tosiaan olisin tehnyt aivan samoin. Minä
olisin ajatellut, että olin tehnyt kylliksi palvellessani herraani
koko elämäni. Minä olisin lopulta luopunut ylellisyydestä ja keisarin
suosiosta, jotta sieluni olisi saanut nauttia kunniaa ja oikeutta,
ennen kuin se jättäisi minut pitkää matkaansa varten."

Muukalainen katsoi pitkään ja synkkänä nuoreen naiseen. "Sinä et
ajattele, että keisarin elämä muuttuu nyt kahta kauheammaksi. Ei ole
enää ketään, joka voisi häntä rauhoittaa, kun hän joutuu epäilyksen
valtaan ja halveksii ihmisiä. Ajattelepas", jatkoi hän ja tuijotti
synkin katsein suoraan nuoren vaimon silmiin, "koko maailmassa ei ole
enää ketään, jota hän ei vihaisi, ei ketään, jota hän ei halveksisi,
ei ketään."

Kun hän lausui nämä katkerat ja epätoivoiset sanat, vanhus liikahti
äkkiä kääntyen hänen puoleensa, mutta nuori vaimo katsoi vierasta
vakavasti silmiin ja vastasi: "Tiberius tietää, että Faustina palaa
takaisin hänen luokseen, milloin hyvänsä keisari vain haluaa. Mutta
ensin hänen täytyy tietää, ettei hänen vanhojen silmiensä tarvitse
enää olla keisarin hovissa paheen ja riettauden todistajina."

He olivat kaikki nyt nousseet seisomaan, mutta viinamäen työmies ja
hänen vaimonsa asettuivat vanhuksen eteen ikään kuin suojellakseen
häntä.

Muukalainen ei hiiskunut enää sanaakaan, mutta hän katseli vanhusta
kysyvästi. Onko tämä myös sinun viimeinen sanasi, näytti hän aikovan
sanoa. Vanhuksen huulet vapisivat ja sanat eivät tahtoneet puhjeta
esille.

"Jos keisari on rakastanut vanhaa palvelijaansa, niin suokoon hänelle
myös rauhaa hänen vanhoilla päivillänsä", sanoi nuori vaimo.

Muukalainen epäröi vielä, mutta äkkiä hänen synkät kasvonsa
kirkastuivat. "Ystäväni", sanoi hän, "sanottakoon Tiberiuksesta mitä
hyvänsä, mutta jotakin hän on oppinut paremmin kuin kukaan muu,
nimittäin kieltäytymisen taidon. Minulla ei ole teille enää muuta
sanottavana. Jos se vanha vaimo, josta olette puhuneet, tulisi tähän
mökkiin, niin ottakaa hänet hyvin vastaan! Keisarin suosion saavuttaa
jokainen, joka häntä auttaa."

Hän kietoi ympärilleen vaippansa ja poistui samaa tietä kuin oli
tullutkin.


III.

Tämän jälkeen eivät viinamäen työmies ja hänen vaimonsa enää koskaan
puhuneet vanhalle vaimolle keisarista. Keskenään he ihmettelivät,
että hänellä näin vanhana oli ollut voimaa erota kaikesta siitä
rikkaudesta ja vallasta, johon hän oli tottunut. Eiköhän hän pian
palanne takaisin Tiberiuksen luo? arvelivat he keskenään. Hän
rakastaa keisaria varmaan yhä edelleen. Siinä toivossa, että keisari
heräisi tajuamaan vikansa ja luopuisi huonoista elämäntavoistaan, on
hän hänet jättänyt.

"Niin vanha mies kuin keisari ei voi koskaan aloittaa uutta elämää",
sanoi työmies. "Kuinka karkotat hänestä sen suuren halveksumisen,
jota hän tuntee kaikkia ihmisiä kohtaan? Kuka voisi astua hänen
eteensä ja opettaa häntä rakastamaan heitä? Ennen sitä hän ei voi
parantua epäilyksestään ja julmuudestaan."

"Tiedäthän, että on yksi, joka todellakin voisi sen tehdä", sanoi
vaimo. "Minä ajattelen usein, mitenkähän kävisi, jos he molemmat
kohtaisivat toisensa. Mutta Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme."
--

Vanha nainen ei näyttänyt lainkaan kaipaavan entistä elämäänsä.
Jonkin ajan kuluttua synnytti nuori vaimo lapsen, ja kun vanhus sai
sen nyt hoitaaksensa, tuntui hän niin tyytyväiseltä, että olisi
voinut luulla hänen unohtaneen kaikki surunsa.

Kerran puolen vuoden kuluessa oli hänen tapana kääriytyä pitkään
harmaaseen vaippaansa ja vaeltaa alas Roomaan. Mutta siellä hän ei
mennyt kenenkään ihmisen luo, vaan astui suoraa tietä Forumille.
Täällä hän pysähtyi pienen temppelin eteen, joka kohosi komeasti
koristetun torin laidassa.

Tämä temppeli oli oikeastaan vain yksi ainoa suunnattoman suuri
alttari, joka seisoi taivasalla marmoripihalla. Alttarin päällä
rehenteli Fortuna, onnen jumalatar, ja sen jalustan juuressa oli
Tiberiuksen kuvapatsas. Pihaa ympäröivät pappien rakennukset,
polttopuiden säilytysvajat ja uhrieläinten tallit.

Vanhan Faustinan vaellus ei ulottunut koskaan edemmäksi tätä
temppeliä, jonne saapuivat ne, jotka tahtoivat rukoilla onnea
Tiberiukselle. Kun hän oli silmäillyt sisään ja nähnyt, että sekä
jumalatar että keisarinkuva olivat kukilla seppelöidyt, että uhrituli
leimusi ja joukko kunnianarvoisia rukoilijoita oli kokoontunut
alttarin eteen ja että pappien hiljaiset kiitoslaulut kajahtelivat
ylt'ympärillä, hän palasi takaisin ja lähti jälleen vuorillensa.

Täten hän sai tietää keneltäkään kysymättä, että Tiberius vielä oli
elävien joukossa ja että hänen kävi hyvin.

Kun hän kolmannen kerran vaelsi alas, kohtasi häntä yllätys. Kun
hän saapui pienen temppelin kohdalle, hän näki, että se oli tyhjä
ja hylätty. Tuli ei loimunnut kuvan edessä eikä siellä ollut
ainoatakaan rukoilijaa. Pari kuihtunutta kiehkuraa riippui vielä
alttarin toisella puolella, mutta siinä olikin kaikki, mikä todisti
sen entistä ihanuutta. Papit olivat poissa ja keisarin kuva, jota ei
kukaan vartioinut, oli vioittunut ja tahrainen.

Vanha vaimo kääntyi ensimmäisen ohikulkijan puoleen. "Mitä tämä
merkitsee?" sanoi hän. "Onko Tiberius kuollut? Onko meillä toinen
keisari?"

"Ei", vastasi roomalainen, "Tiberius on vielä keisarina, mutta me
emme rukoile häntä enää. Meidän rukouksemme eivät enää auta häntä."

"Ystäväni", sanoi vanhus, "minä asun kaukana vuoristossa, jossa ei
saa tietää mitään maailman tapahtumista. Etkö tahtoisi sanoa minulle,
mikä onnettomuus on kohdannut keisaria?"

"Kauhistuttavin kaikista onnettomuuksista", sanoi mies. "Häntä
hivuttaa tauti, jota ei ennen ole tunnettu Italiassa, mutta joka
kuuluu itämailla olevan tavallinenkin. Sen jälkeen kuin tämä paha
kohtasi keisaria, ovat hänen kasvonsa muuttuneet, hänen äänensä on
kuin kiljuvan eläimen ja hänen varpaansa ja sormensa syöpyvät pois.
Ja tälle taudille ei kuulu olevan mitään parannusta. Luullaan hänen
kuolevan muutamien viikkojen kuluessa, mutta jollei hän kuole, on
hänet pantava pois hallituksesta, sillä niin sairas ja kurja mies
ei kykene kauemmin edustamaan hallitusta. Ymmärrät siis, että hänen
kohtalonsa on määrätty. Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos rukoilisi
jumalilta hänelle onnea. Eikä se kannatakaan", sanoi hän hiukan
hymyillen. "Ei kellään ole enää hänen puoleltansa mitään pelättävää
eikä toivottavaa. Miksi siis vaivautuisimme hänen tähtensä?"

Hän tervehti ja meni, mutta vanhus seisoi vallan typertyneenä.

Ensi kertaa eläissään hän lyyhistyi kokoon ja näytti siltä, kuin
vanhuus olisi lannistanut hänet. Hän seisoi kyyryselkäisenä, pää
vapisi ja kädet hapuilivat voimattomina ilmassa.

Hän halusi pois täältä, mutta hän liikutteli hitaasti jalkojaan ja
astui horjuen eteenpäin. Hän katsoi ympärilleen löytääkseen sauvan
tuekseen.

Hetken kuluttua hän sai kuitenkin hirveällä tahdonponnistuksella
voimattomuutensa voitetuksi. Hän ojentautui jälleen suoraksi ja
pakottautui horjumatta kulkemaan väkirikkaitten katujen läpi.


IV.

Viikkoa myöhemmin vaelsi vanha Faustina ylös Caprin saaren jyrkkiä
rinteitä. Päivä oli helteinen ja hänet valtasi jälleen hirveä
vanhuuden ja voimattomuuden tunne, kun hän astui työläästi ylös
kiemurtelevia polkuja ja kallioon hakattuja portaita, jotka johtivat
Tiberiuksen huvilaan.

Tämä tunne lisääntyi yhä, kun hän alkoi huomata, miten kaikki oli
muuttunut hänen poissa ollessansa. Tosiaankin, suuret ihmisjoukot
olivat aina kiivenneet ja laskeutuneet näitä portaita. Täällä
oli vilissyt senaattoreja, jotka antoivat jättiläissuuruisten
libyalaisten kantaa itseänsä, eri maakuntien lähettiläitä, jotka
olivat tulleet suurten orjajoukkojen seuraamina, paikanhakijoita,
ylhäisiä miehiä, joita oli kutsuttu keisarin juhliin.

Tänä päivänä nämä portaat ja käytävät olivat aivan tyhjät.
Harmaanviheriät sisiliskot olivat ainoat elävät olennot, joita vanha
nainen näki matkallansa.

Hän hämmästyi huomatessaan, että kaikki alkoi täällä jo rappeutua.
Keisarin sairautta oli voinut kestää enintään muutamia kuukausia,
ja kuitenkin oli ruoho jo ehtinyt juurtua marmoriliuskojen
rakoihin. Jalot kasvit, joita oli istutettu kauniisiin maljoihin,
olivat ehtineet jo kuihtua ja ilkivaltaiset pahantekijät, joita ei
kukaan ollut viitsinyt hillitä, olivat paikoittain murtaneet rikki
rinta-aidakkeet.

Mutta enimmin häntä kuitenkin ihmetytti, ettei ihmisiä näkynyt
missään. Jos muukalaisilta olikin pääsy saarelle kielletty, niin
olisihan siellä ainakin pitänyt olla lukemattomia joukkoja sotamiehiä
ja orjia, tanssijattaria ja soittajia, kokkeja ja pöydänkattajia,
palatsinvartijoita ja puutarhatyöntekijöitä, jotka kuuluivat keisarin
talouteen.

Vasta saapuessaan ylimmälle penkereelle Faustina näki pari vanhaa
orjaa, jotka istuivat portailla huvilan edustalla. Kun hän lähestyi
heitä, he nousivat ja kumarsivat hänelle.

"Terve Faustina", sanoi toinen. "Jumala lähettää sinut lieventämään
meidän onnettomuuksiamme."

"Mitä tämä merkitsee, Milo?" kysyi Faustina. "Miksi täällä on näin
autiota? Onhan minulle kuitenkin kerrottu, että Tiberius vielä asuu
Caprissa."

"Keisari on karkottanut orjat sen vuoksi, että hän epäilee jonkun
meistä juottaneen hänelle myrkytettyä viiniä ja että tauti on siitä
muka syntynyt. Hän olisi ajanut pois minutkin ja Titon, jollemme
olisi kieltäytyneet häntä tottelemasta. Ja sinähän tiedät, että
olemme palvelleet keisaria ja hänen äitiään koko elämämme ajan."

"En kysele yksin orjia", sanoi Faustina. "Missä ovat senaattorit
ja sotaherrat? Missä ovat keisarin uskotut ja kaikki liehakoivat
onnenonkijat?"

"Tiberius ei tahdo enää näyttäytyä vieraille", sanoi orja.
"Senaattori Lucius ja Macro, henkivartioston päällikkö, tulevat tänne
joka päivä kuulemaan hänen käskyjänsä. Muuten ei kukaan saa häntä
lähestyä."

Faustina oli noussut portaita astuakseen sisään huvilaan. Orja kulki
hänen edellään ja mennessään kysyi Faustina häneltä:

"Mitä lääkärit sanovat Tiberiuksen taudista?"

"Ei kukaan heistä osaa hoitaa tätä tautia. He eivät edes tiedä
tappaako se hitaasti vai nopeasti. Mutta sen voin sanoa sinulle,
Faustina, että Tiberiuksen on pakko kuolla, jos hän yhä edelleen
kieltäytyy nauttimasta ravintoa pelosta, että se olisi myrkytettyä.
Ja minä tiedän, että sairas mies ei jaksa valvoa yötä päivää,
niinkuin keisari tekee peläten, että hänet murhattaisiin hänen
nukkuessaan. Jos hän luottaa sinuun niinkuin ennen vanhaan, niin
ehkäpä sinun onnistuu saada hänet syömään ja nukkumaan. Siten voit
pidentää hänen elämäänsä monella päivällä."

Orja kuljetti Faustinaa monien käytävien ja pihojen kautta sille
penkereelle, jossa Tiberiuksella oli tapana oleskella ja ihailla
näköalaa, joka ulottui yli kauniiden merenlahtien ja ylpeän
Vesuviuksen.

Kun Faustina astui penkereelle, hän näki siellä kauhistuttavan
olennon, jonka kasvot olivat pöhöttyneet ja piirteet muuttuneet
eläimellisiksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat käärityt valkoisiin
siteisiin, mutta kääreiden alta pilkisti esiin syöpyneitä sormia ja
varpaita. Ja tämän ihmisen vaatteet olivat tomuiset ja likaiset.
Saattoi huomata, ettei hän kyennyt käymään pystyssä, vaan ryömi
pitkin penkerettä. Hän makasi silmät ummessa rinta-aidakkeen laidassa
eikä liikahtanut, kun orja ja Faustina saapuivat paikalle.

Mutta Faustina kuiskasi orjalle, joka kulki hänen edellänsä:
"Mitenkä, Milo, tuollainen ihminen saa olla täällä itse keisarin
penkereellä? Kiiruhda karkottamaan hänet pois!"

Mutta tuskin hän oli tämän sanonut, kun hän näki orjan kumartuvan
maassa makaavan, kurjan ihmisen eteen.

"Caesar Tiberius", sanoi orja, "vihdoinkin tuon sinulle iloisen
uutisen."

Samassa orja kääntyi Faustinaan, mutta peräytyi hämmästyneenä
saamatta enää sanaakaan suustansa.

Hän ei nähnyt enää ylpeää vanhusta, joka oli näyttänyt niin
voimakkaalta, että olisi voinut luulla hänen saavuttavan sibyllan
iän. Faustina oli lyyhistynyt kokoon voimattoman vanhuuden murtamana,
ja orja näki edessään kumaraisen eukon, jonka katse oli himmeä ja
kädet vapisivat.

Sillä Faustina oli tosin kuullut, että keisari oli hirveästi
muuttunut, mutta sittenkään hän ei hetkeäkään voinut olla
ajattelematta häntä sellaisena voimakkaana ja väkevänä miehenä,
jommoisena hän viimeksi oli nähnyt hänet. Hän oli myös kuullut jonkun
sanovan, että tämä tauti vaikuttaisi hitaasti ja että kestäisi
vuosikausia, ennen kuin ihminen kokonaan muuttuisi. Mutta tässä se
oli edistynyt niin hirvittävän nopeasti, että keisari muutamassa
kuukaudessa oli muuttunut tuntemattomaksi.

Faustina astui horjuen keisarin luo. Hän ei voinut puhua, vaan seisoi
ääneti itkien hänen vieressään.

"Oletko tullut takaisin, Faustina?" sanoi keisari avaamatta
silmiänsä. "Minä makasin kuvaillen mielessäni, että sinä seisoit
tässä ja itkit minun tähteni. En uskalla katsoa sinuun, sillä
pelkään, että se olisi vain harhanäky."

Silloin vanhus istahti hänen viereensä. Hän kohotti keisarin päätä ja
laski sen polvelleen.

Mutta Tiberius makasi yhä katsomatta häneen. Suloinen rauhan tunne
valtasi hänet ja hän vaipui heti rauhalliseen uneen.


V.

Muutamia viikkoja myöhemmin tuli eräs keisarin orjista vaeltaen
yksinäiselle mökille Sabiinivuoristoon. Päivä oli kallistunut iltaan
ja viinamäen työmies ja hänen vaimonsa seisoivat ovella katsellen,
kuinka aurinko vajosi kaukaiseen länteen. Orja poikkesi tieltä ja
astui heitä kohti tervehtien heitä. Sitten hän otti esille raskaan
kukkaron, joka riippui hänen vyössänsä, ja laski sen miehen käteen.

"Tämän lähettää sinulle Faustina, vanha vaimo, jolle osoitit
armeliaisuutta", sanoi orja. "Hän pyytää sinua näillä rahoilla
ostamaan itsellesi oman viinamäen ja rakentamaan itsellesi asunnon,
joka ei ole yhtä korkealla tuulen käsissä kuin kotkien pesät."

"Vanha Faustina elää siis vielä?" sanoi mies. "Me olemme etsineet
häntä rotkoista ja soista. Kun hän ei palannut takaisin luoksemme,
luulin hänen saaneen surmansa näillä kurjilla vuorilla."

"Etkö muista", puuttui vaimo puheeseen, "etten tahtonut uskoa hänen
kuolleen? Enkö sanonut, että hän oli palannut takaisin keisarin luo?"

"Kyllä", myönsi mies, "niin sinä todellakin sanoit, ja minä olen
iloinen, että olit oikeassa, ei vain sen vuoksi, että Faustina
täten on tullut kyllin rikkaaksi voidakseen vapauttaa meidät
köyhyydestämme, vaan myöskin keisari raukan tähden."

Orja tahtoi heti sanoa jäähyväiset ehtiäkseen asuttuihin seutuihin
ennen yön pimenemistä, mutta sitä puolisot eivät sallineet. "Sinun
pitää jäädä luoksemme aamuun saakka", sanoivat he. "Emme voi sallia
sinun menevän ennen kuin kerrot, mitä kaikkea Faustinalle on
tapahtunut. Miksi hän palasi takaisin keisarin luo? Millainen oli
heidän tapaamisensa. Ovatko he taas onnelliset yhdessä?"

Orja suostui heidän pyyntöihinsä. Hän seurasi heitä mökkiin ja
illallispöydässä hän kertoi heille keisarin sairaudesta ja Faustinan
palaamisesta.

Kun orja oli lopettanut kertomuksensa, hän näki sekä miehen että
vaimon istuvan liikkumattomina, hämmästyksen vallassa. Heidän
katseensa oli kiintynyt maahan ikään kuin salatakseen liikutusta,
joka oli vallannut heidät.

Vihdoin kohotti mies katseensa ja sanoi vaimolleen: "Etkö luule, että
tämä on Jumalan sallimus?"

"Luulen", sanoi vaimo, "varmaan Herra sen tähden lähetti meidät meren
poikki tähän majaan. Varmaan se oli hänen tarkoituksensa, kun hän
johdatti vanhan vaimon tänne meidän ovellemme."

Kun vaimo oli tämän sanonut, viinamäen työmies kääntyi jälleen orjan
puoleen.

"Ystäväni", sanoi hän orjalle. "Vie Faustinalle viesti minulta!
Sano hänelle sanasta sanaan näin! Täten tervehtii sinua ystäväsi,
viinamäen työmies Sabiinivuorilta. Sinä olet nähnyt sen nuoren
naisen, joka on minun vaimoni. Eikö sinun silmissäsi hänen
kauneutensa ollut ihana ja hänen terveytensä kukoistava? Ja
kuitenkin tämä nuori nainen on kerran sairastanut samaa tautia, joka
Tiberiukseen nyt on tarttunut."

Orja teki hämmästyneen liikkeen, mutta viinamäen työmies jatkoi
painokkaasti.

"Jollei Faustina tahdo uskoa sanojani, niin sano hänelle, että minä
ja vaimoni olemme kotoisin Palestiinasta Aasiasta, maasta, jossa tämä
tauti on tavallinen. Ja siellä laki vaatii, että spitaalitautiset
on karkotettava pois kaupungeista ja kylistä ja heidän tulee
asua autioilla seuduilla ja etsiä itselleen suojaa haudoissa ja
kalliorotkoissa. Sano Faustinalle, että vaimoni on syntynyt sairaista
vanhemmista kalliorotkossa! Ja niin kauan kuin hän oli lapsi, oli hän
terve, mutta hänen kasvaessaan neitsyeksi tarttui tauti häneen."

Kun viinamäen työmies oli tämän sanonut, taivutti orja ystävällisesti
päätään ja sanoi hänelle: "Kuinka luulet Faustinan uskovan sanojasi.
Onhan hän nähnyt vaimosi terveenä ja kukoistavana? Ja hän tietää,
ettei tätä tautia mikään voi parantaa."

Mutta mies vastasi: "Parasta olisi, jos hän uskoisi minua. Mutta en
minä ole todistajiakaan vailla. Lähettäköön tiedustelijoita Galilean
Nasaretiin. Siellä voi jokainen todistaa minun sanani!"

"Onko ehkä joku jumala ihmeen kautta parantanut vaimosi?" kysyi orja.

"On", vastasi työmies, "sinäpä sen sanoit. Eräänä päivänä levisi
huhu sairaiden joukkoon, jotka oleskelivat erämaassa: 'Katso, suuri
profeetta on ilmestynyt Nasaretin kaupunkiin Galileaan. Hänessä on
Jumalan hengen voima ja hän voi parantaa teidän tautinne laskemalla
vain kätensä teidän otsallenne'. Mutta sairaat, jotka elivät
kurjuudessaan, eivät tahtoneet uskoa tätä huhua todeksi. 'Meitä ei
voi kukaan parantaa', sanoivat he. 'Suurien profeettojen ajoilta asti
ei kukaan ole voinut pelastaa ketään hänen onnettomuudestansa.'

"Mutta yksi heidän joukossaan uskoi, ja se oli nuori neitsyt. Hän
lähti toisten luota etsiäkseen tietä Nasaretin kaupunkiin, jossa
profeetta asui. Ja eräänä päivänä, kun hän kulki avaralla lakeudella,
kohtasi hän kookasvartaloisen, kalpeakasvoisen miehen, jonka hiukset
valuivat mustina kiharoina hänen olkapäillensä. Hänen tummat silmänsä
loistivat kuin tähdet ja vetivät tyttöä puoleensa. Mutta ennen kuin
he tulivat toistensa kohdalle, huusi tyttö hänelle: 'Älä tule minua
lähelle, sillä minä olen saastainen, mutta sano minulle, mistä
voisin löytää Nasaretin profeetan!' Mutta mies lähestyi häntä ja kun
hän seisoi aivan hänen edessään, sanoi hän: -- 'Miksi sinä etsit
Nasaretin profeettaa?' -- 'Etsin häntä, että hän laskisi kätensä
minun otsalleni ja parantaisi minut taudistani.' Silloin mies astui
hänen luokseen ja laski kätensä hänen otsalleen. Mutta tyttö sanoi
hänelle: -- 'Mitä se minua hyödyttää, jos sinä lasket kätesi minun
otsalleni? Ethän sinä ole mikään profeetta?' Silloin mies hymyili
hänelle ja sanoi: 'Mene nyt kaupunkiin, joka on tuolla vuoren
rinteellä, ja näytä' itsesi papeille'.

"Sairas ajatteli itsekseen: hän tekee pilkkaa minusta siksi, että
uskon tulevani parannetuksi. Häneltä en saa tietää mitä tahdon. Ja
hän astui eteenpäin. Heti sen jälkeen hän näki miehen, joka aikoi
lähteä metsästämään, ratsastavan suuren lakeuden poikki. Kun hän
tuli niin lähelle, että hän saattoi kuulla tytön äänen, huusi tyttö
hänelle: 'Älä tule minun lähelleni, sillä minä olen saastainen, mutta
sano minulle mistä löydän Nasaretin profeetan?' 'Mitä sinä haluat
profeetalta?' kysyi mies ja ratsasti vitkalleen häntä kohti. -- 'Minä
haluan vain, että hän laskisi kätensä minun otsalleni ja parantaisi
minut taudistani.' Mutta mies ratsasti vieläkin lähemmäksi. --
'Mistä taudista sinä tahdot parantua?' kysyi hän. 'Et sinä lääkäriä
tarvitse.' -- 'Etkö näe, että minä olen saastainen?' sanoi hän. 'Minä
olen syntynyt sairaista vanhemmista kalliorotkossa.' Mutta mies
ratsasti yhä lähemmäksi, sillä tyttö oli kaunis ja hienohipiäinen
kuin vasta puhjennut kukka. -- 'Sinä olet Juudan maan kaunein
impi', huudahti mies. -- 'Älä sinäkin pilkkaa minua', sanoi tyttö.
'Minä tiedän, että kasvoni ovat syöpyneet ja että ääneni on kuin
villieläimen karjunta.' Mutta mies katsoi syvälle hänen silmiinsä
ja sanoi hänelle: -- 'Sinun äänesi soi kuin kevätpuro, kun se
virtaa kuutiokivien yli, ja sinun kasvosi ovat pehmoiset kuin hieno
silkkiliina.'

"Samassa mies ratsasti niin lähelle tyttöä, että tämä saattoi nähdä
kasvonsa kuvastuvan kiiltävistä heloista, jotka koristivat miehen
satulaa. 'Katso tähän', sanoi mies. Tyttö totteli ja näki pehmeät ja
vienot kasvot, aivan kuin vasta kehittyneen perhossiiven. -- 'Mitä
minä näen?' sanoi hän. 'Nämä eivät ole minun kasvoni.' -- 'Kyllä,
ne ovat sinun', sanoi ratsastaja. -- 'Mutta eikö minun ääneni ole
karhea?' -- 'Ei, se sointuu kuin sitransoittajan vienoimmat laulut',
sanoi ratsastaja.

"Tyttö kääntyi ja viittasi tielle. 'Tiedätkö kuka tuo mies on, joka
juuri katoaa kahden tammen peittoon?' kysyi hän ratsastajalta. --
'Se on hän, jota juuri tiedustelit, Nasaretin profeetta', sanoi
mies. Silloin tyttö löi ihmeissään kätensä yhteen ja hänen silmänsä
kyyneltyivät. 'Oi, sinua pyhää! Oi sinua Jumalan voiman kantajaa!'
huudahti hän. 'Sinä olet parantanut minut!'

"Mutta ratsastaja nosti hänet satulaan ja vei hänet kaupunkiin
vuoren rinteelle ja meni hänen kanssaan kansan vanhimpien ja pappien
luo kertoen heille, miten hän oli löytänyt hänet. He tiedustelivat
kaikkea tarkasti, mutta kun he saivat kuulla, että neitsyt oli
syntynyt korvessa sairaista vanhemmista, he eivät tahtoneet uskoa,
että hän oli parantunut. 'Mene takaisin sinne mistä olet tullut',
sanoivat he. 'Jos olet ollut sairas, olet edelleenkin sairas koko
elämäsi ajan. Et saa tulla tänne kaupunkiin tartuttamaan meihin
muihin tautiasi!'

"Tyttö sanoi heille: 'Minä tiedän, että olen terve, sillä Nasaretin
profeetta on laskenut kätensä otsalleni.'

"Kun he sen kuulivat, huudahtivat he: 'Ken on hän, että hän tekisi
saastaiset terveiksi? Tämä on vain pahojen henkien silmänlumetta.
Mene takaisin omaistesi luo, jotta et saattaisi meitä kadotukseen!'

"He eivät tahtoneet tunnustaa häntä terveeksi ja he kielsivät häntä
oleskelemasta kaupungissa. He määräsivät, että jokainen, joka antoi
hänelle suojaa, myös itse julistettaisiin saastaiseksi.

"Kun papit olivat langettaneet tämän tuomion, nuori neitsyt sanoi
miehelle, joka oli löytänyt hänet ulkoa lakeudelta: 'Minne minä nyt
lähden? Täytyykö minun palata sairaiden luo korpeen?'

"Mutta mies nosti hänet jälleen hevosensa selkään ja sanoi
hänelle: 'Ei, ei sinun pidä mitenkään palata sairaitten luo heidän
vuorenrotkoihinsa, vaan me kaksi lähdemme meren poikki toiseen
maahan, jossa ei ole eri lakeja puhtaille ja saastaisille. Ja
he -- --'"

Mutta kun viinamäen työmies oli ehtinyt näin pitkälle
kertomuksessaan, nousi orja ylös ja keskeytti hänet. "Sinun ei
tarvitse kertoa pitemmälti", sanoi hän. "Nouse mieluummin ja seuraa
minua jonkin matkaa, sinä kun paremmin tunnet vuoret, jotta voin
vielä tänä yönä lähteä kotiin päin tarvitsematta odottaa aamun
koittoa. Keisari ja Faustina eivät voi hetkeäkään liian varhain saada
tietoa sinun uutisistasi."

Kun viinamäen työmies oli saattanut orjaa ja palasi jälleen kotiin
mökillensä, oli hänen vaimonsa vielä hereillä.

"Minä en voi nukkua", sanoi vaimo. "Ajattelen sitä hetkeä, jolloin
nämä molemmat kohtaavat toisensa. Toinen, joka rakastaa kaikkia
ihmisiä, toinen, joka vihaa heitä. Minusta tuntuu ikään kuin tämä
kohtaus voisi saattaa maailman radaltansa."


VI.

Vanha Faustina oli kaukaisessa Palestiinassa, matkalla Jerusalemiin.
Hän ei tahtonut, että kukaan muu kuin hän saisi ottaa selkoa
profeetasta ja tuoda hänet keisarin luo. Varmaan hän oli ajatellut
mielessään: Sitä, mitä me pyydämme tältä mieheltä, emme voi
viekoitella häneltä väkivallalla eikä lahjoilla. Mutta ehkä hän
sen antaa, jos joku lankeaa hänen jalkojensa juureen ja sanoo
hänelle, millaisessa hädässä keisari on. Mutta ken muu voi oikealla
tavalla rukoilla Tiberiuksen puolesta kuin se, joka kärsii hänen
onnettomuudestaan yhtä paljon kuin hän itsekin.

Tiberiuksen mahdollisen pelastamisen toivo oli nuorentanut vanhan
naisen. Vaikeudetta hän oli kestänyt pitkän merimatkan Joppeen ja
matkalla Jerusalemiin hän ei käyttänyt hyväkseen kantotuolia, vaan
matkusti ratsain. Hän näytti kestävän vaivalloisen matkan yhtä
helposti kuin ne jalot roomalaiset, sotamiehet ja orjat, jotka
kuuluivat hänen seurueeseensa.

Tämä matka Joppesta Jerusalemiin täytti vanhan naisen sydämen
ilolla ja valoisalla toivolla. Oli keväinen aika ja Saaronin
lakeus, jonka poikki he ensi matkapäivänänsä olivat kulkeneet,
oli ollut yhtenä ainoana loistavana kukkavaippana. Toisenakin
päivänä, jolloin he saapuivat Juudan vuoristoseutuun, oli kukkia
kaikkialla. Monenmuotoisille kukkuloille, joiden lomitse tie
kiemurteli, oli istutettu hedelmäpuita, jotka olivat nyt runsaimmassa
kukoistuksessaan. Ja kun matkamiehet väsyivät ihailemaan aprikoosien
ja persikoitten valkeanpunertavia kukkia, he saattoivat lepuuttaa
silmiään katselemalla hentoja viiniköynnösten lehtiä, jotka
puhkesivat esiin mustanruskeista juurakoista ja jotka kasvoivat niin
rehevästi, että luuli voivansa silmillään seurata niiden kasvua.

Mutta eivät yksin kukat ja keväinen vihreys kaunistaneet heidän
matkaansa. Suurimman mielihyvän tuottivat vanhukselle kaikki ne
ihmisjoukot, jotka sinä aamuna olivat matkalla Jerusalemiin.
Kaikilta syrjäteiltä ja poluilta, yksinäisiltä kummuilta ja lakeuden
kaukaisimmista sopukoista tuli matkamiehiä. Kun he olivat ehtineet
Jerusalemiin vievälle tielle, yhtyivät yksityiset matkustajat
suuriksi joukoiksi ja kulkivat iloisesti riemuiten eteenpäin. Vanhan
miehen ympärillä, joka ratsasti keinuvan kameelinsa selässä, kulkivat
hänen poikansa ja tyttärensä, hänen vävynsä ja miniänsä, ja kaikki
hänen lastensa lapset. Siinä oli niin suuri suku, että se yksinään
muodosti kokonaisen pienen sotajoukon. Vanhan äidin, joka oli liian
heikko astuakseen jalan, olivat pojat nostaneet käsivarsilleen, ja
ylpeänä hän antoi kantaa itseään kunnioittavasti väistyvien joukkojen
keskitse.

Totta tosiaan, tämä aamu tuotti iloa murheellisimmallekin. Taivas
tosin ei ollut kirkas, mutta ei kenenkään matkamiehen mieleen
juolahtanut valittaa, että auringon paahtava loisto oli vaimentunut.
Tämän huntuun kääriytyneen taivaan alla eivät kukkivien puiden
ja vastapuhjenneiden lehtien tuoksut haihtuneet niin nopeasti
avaruuteen, vaan viipyivät teillä ja kentillä. Ja tämä kaunis päivä,
joka heikolla valollaan ja tuntumattomilla tuulillaan muistutti yön
lepoa ja rauhaa, näytti valavan jotakin omasta olennostaan näihin
eteenpäin rientäviin ihmisjoukkoihin, niin että he astuivat iloisina,
joskin samalla juhlallisina, laulaen hillityllä äänellä ikivanhoja
ylistyslauluja tai soittaen eriskummallisia, vanhanaikaisia
soittokoneita, joiden sävelet muistuttivat hyttysten surinaa tai
heinäsirkkojen sirinää.

Kun vanha Faustina ratsasti kaikkien näiden ihmisten keskellä,
tarttui häneenkin heidän intonsa ja ilonsa. Hän kiiruhti hevostaan
sanoen nuorelle roomalaiselle, joka ratsasti hänen vieressänsä: "Minä
näin yöllä unissani Tiberiuksen ja hän pyysi, etten viivyttäisi
matkaamme, vaan juuri tänään matkustaisin Jerusalemiin. Minusta
tuntuu ikään kuin jumalat olisivat lähettäneet minulle kehoituksen,
että tänä ihanana aamuna lähtisin sinne."

Näin sanoessaan hän oli noussut pitkän vuoriharjanteen huipulle ja
siinä hän vaistomaisesti seisahtui. Hänen eteensä avautui suuri,
syvä umpilaakso, jota kauniit kukkulat ympäröivät, ja tämän syvän,
varjoisan laakson pohjukasta kohosi se valtava kallio, joka kantoi
päälaellaan Jerusalemia.

Mutta ahdas vuoristokaupunki, joka muureineen ja torneineen oli
kuin kruunukoriste kallion laakealla kukkulalla, oli tänään
tuhatkertaiseksi laajentunut. Kaikki laaksoa ympäröivät kummut olivat
täynnä kirjavia telttoja ja ihmisvilinää.

Faustina ymmärsi, että koko maan väestö oli aikeissa kokoontua
Jerusalemiin viettämään jotakin suurta juhlaa. Pitkämatkaisemmat
olivat jo saapuneet paikalle ja ehtineet asettaa telttansa
järjestykseen. Ne sitä vastoin, jotka asuivat kaupungin
lähitienoilla, olivat vasta tulossa. Valoisien vuorenkukkuloitten
rinteitä heitä tulvaili alas, ikään kuin lakkaamaton virta valkoisia
pukuja, lauluja ja juhlailoa.

Vanha nainen katseli hyvän aikaa tätä tulvailevaa ihmisjoukkoa ja
näitä pitkiä telttarivejä. Sitten hän sanoi nuorelle roomalaiselle,
joka ratsasti hänen rinnallansa:

"Totta tosiaan, Sulpicius, koko kansa näyttää keräytyneen
Jerusalemiin."

"Niin onkin", vastasi roomalainen, jonka Tiberius oli määrännyt
Faustinan seuralaiseksi sen vuoksi, että hän useita vuosia oli
oleskellut Juudeassa. "He viettävät nyt suurta kevätjuhlaansa
ja silloin kaikki ihmiset, sekä vanhat että nuoret rientävät
Jerusalemiin."

Faustina mietti kotvan aikaa. "Olen iloinen, että tulimme tähän
kaupunkiin samana päivänä, jolloin kansa viettää juhlaansa",
sanoi hän. "Se ei voi merkitä muuta, kuin että jumalat suojelevat
matkaamme. Etkö luule, että se, jota me etsimme, Nasaretin profeetta,
on myöskin tullut Jerusalemiin ollakseen mukana juhlassa?"

"Sinä olet tosiaankin oikeassa, Faustina", sanoi roomalainen. "Hän on
luultavasti täällä Jerusalemissa. Se on todellakin jumalien sallimus.
Niin vahva ja voimakas kuin oletkin, voit kuitenkin kiittää onneasi,
jollei sinun tarvitse lähteä pitkälle ja vaivalloiselle matkalle
Galileaan."

Roomalainen ratsasti heti parin vaeltajan luo, jotka juuri kulkivat
heidän ohitseen, ja kysyi heiltä, luulivatko he Nasaretin profeetan
olevan Jerusalemissa.

"Me olemme nähneet hänet siellä joka vuosi tähän aikaan", vastasi
eräs matkamiehistä. "Varmaan hän on tänäkin vuonna tullut sinne,
sillä hän on hurskas mies."

Eräs nainen viittasi kädellään kumpua kohti, joka oli kaupungin
itäosassa. "Näetkö tuota vuorenrinnettä, jossa kasvaa öljypuita?"
sanoi hän. "Sinne galilealaisilla on tapana pystyttää telttansa, ja
sieltä saat varmimmat tiedot siitä, jota etsit."

He vaelsivat eteenpäin, laskeutuivat kiertelevää tietä alas aina
laakson syvyyteen asti ja alkoivat sitten nousta Siionin vuorta ylös
päästäkseen sen harjalla sijaitsevaan kaupunkiin.

Jyrkästi kohoavaa tietä reunusti täällä matala muuri ja sillä istui
ja loikoili lukematon joukko kerjäläisiä ja raajarikkoisia, jotka
pyysivät matkamiehiltä apua.

Hitaasti eteenpäin kuljettaessa tuli eräs juutalaisnaisista Faustinan
luo. "Kas tuossa", sanoi hän osoittaen erästä kerjäläistä muurilla,
"on galilealainen mies. Muistuu mieleeni, että olen nähnyt hänet
profeetan opetuslasten parissa. Hän voi sinulle sanoa, mistä löydät
sen, jota etsit."

Faustina ratsasti Sulpiciuksen kanssa miehen luo, jota hänelle oli
neuvottu. Tämä oli köyhä, vanha mies ja hänellä oli tuuhea harmahtava
parta. Hänen kasvonsa olivat helteen ja auringonpaahteen ruskettamat
ja hänen kätensä olivat työstä känsäiset. Hän ei pyytänyt almuja,
päinvastoin hän näytti niin murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneelta,
ettei hän edes katsonut ohikulkeviin.

Hän ei kuullut myöskään, että Sulpicius puhutteli häntä, vaan tämän
täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä.

"Ystäväni, minulle on kerrottu, että olet galilealainen. Pyydän sinua
sen vuoksi sanomaan minulle, mistä voisin löytää Nasaretin profeetan?"

Galilealainen hätkähti ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Mutta
kun hän vihdoin ymmärsi mitä hänestä tahdottiin, hän joutui
kauhunsekaisen vimman valtaan. "Mitä sinä sanot?" huusi hän. "Miksi
sinä minulta tiedustelet sitä miestä? Minä en tiedä hänestä mitään.
Minä en ole galilealainen."

Juutalainen nainen sekaantui nyt puheeseen. "Olenhan minä kuitenkin
nähnyt sinut hänen seurassansa", sanoi hän. "Älä pelkää, vaan sano
tälle ylhäiselle roomalaisnaiselle, joka on keisarin ystävä, mistä
hän helpoimmin hänet löytää."

Mutta pelästynyt opetuslapsi vimmastui yhä enemmän. "Ovatko kaikki
ihmiset tulleet tänään hulluiksi?" sanoi hän. "Onko paha henki
riivannut heitä, koska he yhä uudestaan tulevat minulta kysymään
sitä miestä? Miksei kukaan voi uskoa minua, kun sanon etten tunne
profeettaa? En ole tullut hänen maastansa. En ole koskaan häntä
nähnyt."

Hänen kiivautensa veti ihmisten huomion puoleensa ja pari
kerjäläistä, jotka istuivat hänen rinnallaan muurilla, alkoivat myös
väittää häntä vastaan.

"Tietysti sinä olet ollut hänen opetuslapsensa", sanoivat he. "Me
tiedämme kaikki, että tulit hänen kanssansa Galileasta."

Mutta mies kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja huusi: "En ole
tänään voinut olla Jerusalemissa sen miehen tähden, ja nyt en saa
olla rauhassa edes täällä kerjäläisten parissa. Miksi ette tahdo
uskoa minua, kun sanon, etten koskaan ole nähnyt häntä?"

Faustina kääntyi pois kohauttaen olkapäitään. "Jatkakaamme matkaa",
sanoi hän. "Tuo mieshän on mieletön. Häneltä emme saa mitään tietoja."

He kulkivat edelleen rinnettä ylös. Faustina oli vain kahden askeleen
päässä kaupunginportilta, kun israelilainen vaimo, joka oli tahtonut
auttaa häntä löytämään profeettaa, käski häntä olemaan varuillansa.
Faustina pingoitti ohjaksia ja näki, että eräs mies makasi tiellä
aivan hevosen jaloissa. Hän makasi pitkänään tomussa, pahimmassa
tungoksessa, niin että täytyi ihmetellä, etteivät eläimet ja ihmiset
jo olleet tallanneet häntä mäsäksi.

Mies makasi selällään ja tuijotti himmein, loistottomin silmin
korkeuteen. Hän ei liikahtanut, vaikka kameelit tallasivat raskailla
jaloillaan aivan hänen vieressään. Hän oli köyhästi puettu ja sitä
paitsi vielä tomuinen ja likainen. Itse asiassa hän oli kasannut
päälleen paljon soraa, ikään kuin hän olisi tahtonut piiloutua, jotta
hänen ylitseen helpommin olisi ratsastettu tai astuttu.

"Mitä tämä merkitsee? Miksi tuo mies makaa tässä keskellä tietä?"
kysyi Faustina.

Samassa maassa makaava alkoi huutaa ohikulkeville: "Armeliaisuutenne
nimessä, veljet ja sisaret, antakaa hevostenne ja kuormaeläintenne
astua ylitseni. Älkää väistykö minua! Tallatkaa minut tomuksi! Minä
olen pettänyt viatonta verta. Tallatkaa minut tomuksi!"

Sulpicius tarttui Faustinan hevosen suitsiin ja ohjasi sen syrjään.
"Se on syntinen, joka tahtoo tehdä katumusta", sanoi hän. "Älä anna
tämän viivyttää matkaasi. Tämä kansa on omituinen ja sen täytyy antaa
kulkea omia teitänsä."?

Mies tiellä huusi yhä edelleen: "Iskekää kantapäänne minun sydämeeni!
Antakaa kameelienne tallata rintani rikki ja aasin astua kavioillaan
silmilleni!"

Mutta Faustina ei mielestään voinut ratsastaa tämän onnettoman ohi
koettamatta saada häntä pystyyn. Hän pysytteli yhä hänen vieressään.

Israelilainen vaimo, joka jo kerran ennenkin oli tahtonut olla
hänelle avuksi, tunkeutui jälleen hänen luokseen. "Tämäkin mies
oli profeetan opetuslapsi", sanoi hän. "Tahdotko, että tiedustelen
häneltä hänen mestariansa?"

Faustina nyökkäsi myöntävästi, ja vaimo kumartui makaavan puoleen.

"Mitä te galilealaiset olette tänään tehneet mestarillenne?" kysyi
hän. "Minä näen teidät hajallaan teitten ja polkujen varsilla, mutta
häntä en näe missään."

Mutta kun hän kysyi täten, kohosi mies, joka makasi tomussa tiellä,
polvilleen. "Mikä paha henki on neuvonut sinua kysymään häntä
minulta", sanoi hän epätoivoa ilmaisevalla äänellä. "Näethän että
olen heittäytynyt tomuun poljettavaksi. Eikö se sinulle riitä?
Pitääkö sinun vielä tulla kysymään minulta, minne olen hänet
heittänyt?"

"En ymmärrä, mistä minua syytät", sanoi vaimo. "Minähän tahdon vain
tietää, missä sinun mestarisi on."

Kun hän uudisti kysymyksensä, hyökkäsi mies ylös ja piteli molemmin
käsin korviansa.

"Voi sinua, ettet anna minun kuolla rauhassa", huusi hän. Hän
raivasi itselleen tien kansanjoukon läpi, joka tungeskeli portilla,
ja hyökkäsi pois kauhusta kiljuen, ja hänen repaleiset vaatteensa
liehuivat hänen ympärillään aivan kuin mustat siivet.

"Minusta tuntuu ikään kuin olisimme joutuneet hullujen joukkoon",
sanoi Faustina nähdessään miehen pakenevan. Hänen mielensä oli
masentunut hänen nähtyään nämä profeetan opetuslapset. Voisiko mies,
jonka seuralaisten joukossa oli tällaisia houkkioita, kyetä tekemään
jotakin keisarille?

Israelilainen nainenkin näytti murheelliselta ja hän sanoi hyvin
vakavasti Faustinalle: "Valtiatar, älä viivyttele etsiessäsi sitä,
jota haluat tavata. Minä pelkään, että jotakin pahaa on hänelle
tapahtunut, koska hänen opetuslapsensa ovat suunniltaan eivätkä kärsi
kuulla hänestä puhuttavan."

Faustina ja hänen seuralaisensa ratsastivat vihdoin porttiholvin
kautta ahtaille, synkille kaduille, joilla vilisi ihmisiä. Tuntui
melkein mahdottomalta päästä kulkemaan kaduilla. Ratsastajien
oli pakko kerta toisensa jälkeen pysähdyttää hevosensa. Orjat ja
sotamiehet koettivat turhaan raivata tietä. Ihmiset hyökkäsivät yhä
eteenpäin taajana, hillitsemättömänä virtana.

"Totta tosiaan", sanoi vanha vaimo Sulpiciukselle, "Rooman kadut ovat
hiljaisia yrttitarhoja näihin verrattuna."

Sulpicius huomasi pian, että heillä oli melkein voittamattomia
vaikeuksia voitettavanaan.

"Näillä ääriään myöten täyttyneillä kaduilla on melkein helpompi
kävellä kuin ratsastaa", sanoi hän. "Jollet ole liian väsynyt,
neuvoisin sinua jalkaisin kulkemaan maaherranpalatsiin. Tosin se
on varsin kaukana, mutta jos ratsastamme sinne, emme varmaan saavu
perille ennen sydänyötä."

Faustina suostui heti ehdotukseen. Hän laskeutui alas hevosen selästä
ja heitti sen orjan huostaan. Sitten roomalaiset alkoivat jalan
vaeltaa kaupungin läpi.

Tämä onnistuikin paljoa paremmin. He tunkeutuivat varsin nopeasti
kaupungin keskustaan ja Sulpicius osoitti juuri Faustinalle varsin
leveätä katua, joka oli aivan heidän edessään.

"Katso Faustina", sanoi hän, "jos vain pääsemme tuolle kadulle,
olemme pian perillä. Se johtaa suoraan majataloomme."

Mutta juuri kun he aikoivat kääntyä tälle kadulle, kohtasi heitä
pahin este.

Sattuipa, että samassa hetkessä, kun Faustina tuli sille kadulle,
joka ulottuu maaherranpalatsista Oikeudenportille ja Golgatalle,
siinä kuljetettiin vankia ristiinnaulittavaksi.

Hänen edellänsä riensi joukko nuoria, hurjia ihmisiä, jotka tahtoivat
katsella teloitusta. He kulkivat juosten kadulla, huitoivat
innoissaan käsivarsiaan ja kiljuivat tolkuttomasti ilosta, sillä he
toivoivat saavansa nähdä jotakin, jota heille ei joka päivä tarjottu.

Heidän jäljessään astui pitkäliepeiset puvut yllään joukko miehiä,
jotka näyttivät olevan kaupungin ylhäisimpiä ja parhaimpia. Sitten
tuli naisia, joista useat olivat kyynelsilmin. Joukko köyhiä ja
raajarikkoja kulki mukana päästäen korviasärkeviä huutoja.

"Oi Jumala", huusivat he, "pelasta hänet! Lähetä enkelisi häntä
pelastamaan! Lähetä auttaja hänen suureen tuskaansa!"

Vihdoin tuli muutamia sotamiehiä ratsain. He valvoivat, ettei kukaan
kansasta hyökkäisi vangin luo ja yrittäisi häntä vapauttaa.

Heti heidän jäljessään astuivat teloittajat, jotka kuljettivat
ristiinnaulittavaa miestä. He olivat asettaneet suuren, raskaan
puuristin hänen olkapäälleen, mutta mies oli liian heikko tätä
kuormaa kantamaan. Se painoi häntä siinä määrin, että hänen ruumiinsa
taipui aivan maahan. Hän oli painanut päänsä niin alas, ettei kukaan
voinut nähdä hänen kasvojaan.

Faustina seisoi pienen sivukadun suussa ja katseli kuolemaantuomitun
raskasta vaellusta. Ihmeekseen hän näki, että tällä oli
purppuravaippa hartioillaan ja orjantappurakruunu päässä.

"Ken on tuo mies?" kysyi hän.

Eräs vieressäseisoja vastasi hänelle: "Se on muuan, joka on pyrkinyt
keisariksi."

"Hänen täytyy siis kuolla asian vuoksi, jota ei kannattaisi
tavoitella", sanoi vanha nainen surullisesti.

Tuomittu horjui ristin painon alla. Hän astui yhä hitaammin
eteenpäin. Teloittajat olivat sitoneet nuoran hänen vyötäisilleen ja
alkoivat nyt vetää siitä kiirehtiäkseen häntä. Mutta kun he vetivät
nuorasta, kaatui mies kumoon ja jäi maahan makaamaan ristin alle.

Syntyi kova hälinä. Roomalaisilla ratsumiehillä oli täysi työ
pidättäessään kansaa loitommalla. He uhkasivat miekoillaan paria
naista, jotka kiiruhtivat auttamaan kaatunutta. Teloittajat koettivat
lyömällä ja työntämällä saada häntä nousemaan, mutta risti oli
hänelle esteenä. Vihdoin tarttui pari heistä ristiin kohottaakseen
sitä.

Silloin mies kohotti päänsä ja vanha Faustina saattoi nähdä hänen
kasvonsa. Posket olivat naarmuissa ja hänen otsallaan, jota
orjantappurakruunu oli haavoittanut, helmeili muutamia veripisaroita.
Hiukset riippuivat sekavina suortuvina, hien ja veren tahmentamina.
Hänen suunsa oli puristettu lujasti kiinni, mutta huulet värisivät,
ikään kuin hän väkivoimalla olisi pidättänyt huutoa. Silmät
tuijottivat kyyneltyneinä eteensä ja ne olivat melkein sammuneet
tuskasta ja väsymyksestä.

Mutta tämän puolikuolleen ihmisen kasvojen takaa ilmestyi vanhukselle
ikään kuin näyssä kauniit ja kalpeat kasvojenpiirteet, ihanat ja
majesteetilliset silmät, lempeät juonteet huulien ympärillä, ja tuon
vieraan miehen onnettomuus ja alennus herätti äkkiä hänen sääliänsä
ja liikutustansa.

"Oi, mitä sinulle, ihmisparalle on tehty?" huudahti Faustina ja astui
lähemmäksi häntä silmät täynnä kyyneliä. Hän unohti oman surunsa ja
levottomuutensa tämän kiusatun ihmisen kärsimyksen vuoksi. Hänen
sydämensä oli pakahtua säälistä. Hän tahtoi niinkuin toisetkin naiset
kiiruhtaa hänen luokseen ja riistää hänet teloittajien käsistä.

Kaatunut näki, miten vanha nainen tuli hänen luokseen, ja hän ryömi
lähemmäksi häntä. Hän ikään kuin odotti, että tämä olisi suojellut
häntä kaikilta hänen ahdistajiltaan ja kiusaajiltaan. Hän syleili
Faustinan polvia. Hän painautui häntä vasten kuin lapsi, joka pakenee
äitinsä turviin.

Vanhus kumartui hänen ylitseen ja samalla kun hänen kyyneleensä
valuivat, tunsi hän autuaallista iloa sen johdosta, että mies oli
etsinyt turvaa hänen luotansa. Faustina kietoi toisen käsivartensa
hänen kaulaansa ja aivan kuin äiti, joka ensi työkseen pyyhkii pois
kyyneleet lapsen silmistä, hän painoi viileän, hienon, liinaisen
hikiliinansa hänen kasvoillensa pyyhkiäkseen pois kyyneleet ja
veripisarat.

Mutta samassa teloittajat olivat saaneet ristin pystyyn. He tulivat
nyt raahaamaan pois vankia. Kärsimättöminä viivytyksestä he
kuljettivat häntä nyt kiireesti eteenpäin. Kuolemaantuomittu vaikeroi
ääneensä, kun hänet raastettiin pois siitä tyyssijasta, jonka hän oli
löytänyt, mutta hän ei tehnyt vastarintaa.

Mutta Faustina tarttui häneen kiinni pidättääkseen häntä, ja kun
hänen vanhat, heikot kätensä eivät mihinkään kyenneet, vaan hän näki
häntä vietävän pois, tuntui hänestä ikään kuin joku olisi riistänyt
häneltä hänen oman lapsensa ja hän huusi: "Ei, ei! Älkää viekö häntä
pois! Hän ei saa kuolla! Hän ei saa kuolla!"

Hän tunsi mitä hirveintä surua ja suuttumusta, kun tuomittu vietiin
pois. Hän tahtoi taistella teloittajien kanssa ja repiä hänet heidän
käsistään.

Mutta ensi askeleella hän joutui pyörrytyksen ja voimattomuuden
valtaan. Sulpicius kietoi nopeasti käsivartensa hänen ympärilleen
estääkseen häntä kaatumasta.

Kadun varrella oli pieni pimeä kauppa ja sinne hän kantoi hänet.
Siellä ei ollut tuolia eikä pöytää, mutta kaupanomistaja oli
armelias mies. Hän toi esille vaipan ja valmisti vuoteen vanhukselle
kivilattialle.

Faustina ei ollut tunnoton, mutta niin kova pyörrytys oli vallannut
hänet, ettei hän voinut pysyä pystyssä, vaan hänen täytyi laskeutua
maahan.

"Hän on kulkenut tänään pitkälti, ja melu ja ahdinko kaupungissa on
rasittanut häntä liiaksi", sanoi Sulpicius kauppiaalle. "Hän on hyvin
vanha, eikä kukaan ole niin voimakas, ettei vanhuus häntä voittaisi."

"Tämä on kova päivä sillekin, joka ei ole vanha", sanoi kauppias.
"Ilma on miltei liian raskas hengitettäväksi. En ihmettelisi, jos
saisimme kovan rajuilman."

Sulpicius kumartui vanhuksen ylle. Tämä oli vaipunut uneen ja
hengitti tasaisesti ja säännöllisesti kaiken väsymyksen ja
mielenliikutuksen jälkeen.

Sulpicius asettui kaupan ovelle katsellakseen kansanjoukkoa, kunnes
Faustina heräisi.


VII.

Jerusalemin roomalaisella maaherralla oli nuori vaimo ja tämä
oli nähnyt unta yöllä ennen Faustinan tuloa kaupunkiin. Hän oli
seisovinaan talonsa katolla ja katselevinaan alas suurelle, kauniille
pihalle, joka itämaiseen tapaan oli marmorilla kivetty ja jossa
kasvoi jaloja kasveja.

Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki maailman sairaat ja sokeat
ja raajarikot. Hän näki edessään ruttotautisia, joiden ruumiit
olivat paiseista pöhöttyneet, spitaalitautisia, joiden kasvot olivat
syöpyneet, rampoja, jotka eivät voineet liikkua, vaan makasivat
avuttomina maassa, ja muita kurjia ihmisiä, joita kivut ja tuskat
ahdistivat.

Ja he tunkeutuivat kaikki ovelle päästäkseen sisään ja muutamat
etummaisista kolkuttivat lujasti palatsin ovea.

Vihdoin hän näki orjan avaavan oven ja tulevan kynnykselle, ja hän
kuuli tämän kysyvän, mitä he halusivat.

Silloin he vastasivat hänelle: "Me etsimme suurta profeettaa, jonka
Jumala on lähettänyt maailmaan. Missä hän on, kaikkien kärsimysten
herra? Missä on hän, joka voi vapahtaa meidät kaikista tuskistamme?"

Silloin orja vastasi heille ylpeällä ja välinpitämättömällä äänellä,
niinkuin palatsipalvelijain on tapana, kun he ajavat pois köyhiä
muukalaisia.

"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut
hänet."

Silloin syttyi sairaiden parissa sellainen suru ja valitus ja
hampaidenkiristys, ettei nuori vaimo jaksanut sitä kestää. Hänen
sydämensä pakahtui säälistä ja kyyneleet vuotivat viljalti hänen
silmistänsä. Mutta ruvetessaan itkemään hän oli herännyt.

Taaskin hän oli vaipunut uneen ja uudelleen hän uneksi seisovansa
talonsa katolla ja katselevansa alas pihalle, joka oli suuri kuin
tori.

Ja kas, piha oli täynnä mielisairaita ja houruja ja pahojen henkien
riivaamia. Ja hän näki sellaisia, jotka olivat aivan alasti, ja
sellaisia, jotka olivat hiuksiinsa verhoutuneet, ja sellaisia, jotka
olivat palmikoineet itselleen kruunuja oljista ja vaippoja heinistä
ja luulivat olevansa kuninkaita, ja sellaisia, jotka matelivat maassa
luullen olevansa eläimiä, ja sellaisia, jotka alituisesti itkien
valittivat suruaan, jota he eivät voineet nimeltä nimittää, ja
sellaisia, jotka laahasivat perässään raskaita kiviä väittäen niitä
kullaksi, ja sellaisia jotka luulivat pahojen henkien puhuvan heidän
suunsa kautta.

Hän näki näiden kaikkien tunkeutuvan palatsin portille ja ne, jotka
seisoivat etumaisina, kolkuttivat ja melusivat päästäkseen sisään.

Vihdoin ovi avautui ja orja astui kynnykselle kysyen heiltä: "Mitä te
tahdotte?"

Silloin kaikki rupesivat huutamaan ja puhumaan. "Missä on suuri
profeetta, jonka Jumala on lähettänyt ja joka antaa meille jälleen
meidän sielumme ja ymmärryksemme?"

Hän kuuli orjan vastaavan heille välinpitämättömällä äänellä:

"Ei teidän maksa vaivaa etsiä suurta profeettaa. Pilatus on tappanut
hänet."

Kun tämä oli sanottu, kaikki mielenvikaiset päästivät huudon, joka
oli kuin villieläinten kiljuntaa, ja epätoivoissaan he alkoivat
raadella itseänsä, niin että verta virtasi kiville. Ja kun hän, joka
uneksi, näki heidän kurjuutensa, alkoi hän väännellä käsiään ja
valittaa. Ja hänen oma tuskansa oli herättänyt hänet.

Mutta taaskin hän oli nukkunut ja taaskin hän unissaan oli talonsa
katolla. Ja ylt'ympärillä istuivat hänen orjattarensa soittaen
hänelle kymbaalia ja sitraa, ja mantelipuiden valkoiset kukkalehdet
taipuivat hänen ylitseen ja köynnösruusut levittivät tuoksuaan.

Siinä istuessaan hän kuuli äänen sanovan hänelle: "Mene kattoa
ympäröivän rinta-aidakkeen luo ja katso alas pihallesi."

Mutta hän oli kieltäytyvinään ja sanoi: "En tahdo nähdä enää useampia
sellaisia, jotka tänä yönä tunkeutuvat pihalleni."

Samassa hän kuuli sieltä kahleiden kalinaa, raskaiden moukarien
taontaa ja puun kolinaa puuta vasten. Hänen orjattarensa lakkasivat
laulamasta ja soittamasta ja riensivät katon kaidepuun luo
katselemaan pihalle. Eikä hän itsekään voinut jäädä hiljaa istumaan,
vaan hänkin meni katsomaan alas pihalle.

Silloin hän näki, että hänen talonsa pihalle olivat keräytyneet koko
maailman vangit. Hän näki ne, jotka tavallisesti makasivat pimeissä
vankikopeissaan kahlehdittuina raskailla rautarenkailla. Hän näki
pimeitten kaivosten työntekijät, jotka tulivat raahaten perässään
moukareitansa, ja sota-alusten soutajat raskaine raudoitettuine
airoineen. Ja ne, jotka olivat tuomitut ristiinnaulittaviksi,
kantoivat ristejänsä ja teloitettavat mestauspiilujansa. Hän näki
ihmisiä, jotka olivat vietyinä orjuuteen vieraihin maihin ja
joiden silmissä paloi kodin kaipuu. Hän näki kaikki kurjat orjat,
joiden oli pakko tehdä työtä kuin juhtien ja joiden selät olivat
ruoskanlyönneistä verissä.

Kaikki nämä onnettomat ihmiset huusivat yhteen ääneen: "Avaa, avaa!"

Silloin orja, joka vartioi ovea, astui ulos ja kysyi heiltä: "Mitä te
haluatte?"

Ja nämä vastasivat samoin kuin toisetkin: "Me etsimme suurta
profeettaa, joka on tullut maailmaan vapauttamaan vankeja ja
palauttamaan orjille heidän entisen onnensa."

Orja vastasi heille väsyneellä ja välinpitämättömällä äänellä: "Te
ette löydä häntä täältä. Pilatus on tappanut hänet."

Kun tämä oli sanottu, oli näiden onnettomien keskuudessa puhkeavinaan
sellainen pilkka ja iva, että hän tunsi maan ja taivaan vapisevan.
Hän itse oli jähmettynyt pelosta ja koko hänen ruumiinsa vapisi, niin
että hän heräsi.

Kun hän oli herännyt, hän nousi istumaan vuoteessansa ja ajatteli: En
tahdo enää uneksia. Koetan pysyä valveilla koko yön, niin ettei minun
enää tarvitse nähdä tätä kauheutta.

Mutta melkein samassa kun hän oli näin ajatellut, oli uni jälleen
vienyt hänestä voiton ja hän oli laskenut päänsä tyynylle ja
nukahtanut.

Taaskin hän oli uneksinut, että hän istui talonsa katolla ja hänen
pieni poikansa juoksi siellä edestakaisin heitellen palloaan.

Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Astu kattoa ympäröivän
rinta-aidakkeen luo ja katso, ketkä odottavat pihallasi."

Mutta uneksija ajatteli itsekseen: Olen nähnyt kylliksi kurjuutta
tänä yönä. En kestä enempää. Istun täällä missä olen.

Samassa hänen poikansa heitti pallonsa rinta-aidakkeen ulkopuolelle
ja riensi kiipeämään käsikaiteelle. Silloin hän pelästyi, juoksi
paikalle ja tarttui poikaan kiinni.

Mutta täten hän tuli silmäilleeksi alas, ja vielä kerran hän näki
pihan täynnä ihmisiä.

Mutta pihalle olivat keräytyneet kaikki sodassa haavoittuneet koko
maailmasta. Heidän ruumiinsa olivat ruhjotut, jäsenet poikkihakatut
ja ammottavista haavoista vuoti verta, niin että koko piha lainehti.

Ja heidän keskellään olivat kaikki ne maailman ihmiset, jotka olivat
kadottaneet rakkaitansa taistelutantereella. Isättömät surivat siellä
turvaajiansa, nuoret naiset itkivät armaitansa ja vanhat kaipasivat
poikiansa.

Etumaiset tunkeutuivat ovelle ja ovenvartija tuli jälleen avaamaan.

Hän kysyi kaikilta näiltä, jotka olivat haavoittuneet tappeluissa ja
sodissa: "Mitä te etsitte tästä talosta?"

Ja he vastasivat: "Me etsimme suurta profeettaa, joka on kieltävä
sodan ja vainon ja saattava rauhan maahan. Me etsimme häntä, jonka
pitää miekat vantaiksi tekemän ja keihäät viikatteiksi."

Silloin orja vastasi hiukan kärsimättömästi: "Älkää nyt enää yhä
useammat tulko minua kiusaamaan! Olen jo sanonut sen kylliksi monta
kertaa. Suuri profeetta ei ole täällä. Pilatus on tappanut hänet."

Sitten hän sulki portin. Mutta hän, joka uneksi, ajatteli kaikkea
sitä tuskaa, joka nyt seuraisi. "Minä en tahdo sitä kuulla", sanoi
hän ja hyökkäsi pois rinta-aidakkeen luota. Samassa hän oli herännyt.
Ja silloin hän oli huomannut hypänneensä pelon valtaamana ylös
vuoteesta kylmälle kivilattialle.

Taaskin hän oli ajatellut, ettei hän enää tänä yönä nukkuisi, ja
taaskin oli uni hänet voittanut, niin että hän oli sulkenut silmänsä
ja nähnyt unta.

Hän istui vieläkin kerran talonsa katolla ja hänen rinnallaan seisoi
hänen miehensä. Ja hän kertoi hänelle uniansa ja mies pilkkasi häntä.

Silloin hän kuuli jälleen äänen sanovan hänelle: "Mene katsomaan
niitä ihmisiä, jotka odottavat pihallasi."

Mutta hän ajatteli: En tahdo nähdä heitä. Olen tänä yönä nähnyt
kylliksi onnettomia.

Samassa hän kuuli kolme kovaa iskua portilta ja hänen miehensä meni
rinta-aidakkeen ääreen nähdäkseen, kuka pyrki sisälle hänen taloonsa.

Mutta tuskin hän oli kumartunut kaiteen yli, kun hän viittasi
vaimoaan luokseen.

"Etkö tunne tuota miestä?" sanoi hän osoittaen alas. Kun vaimo katsoi
pihalle, hän näki, että se oli täynnä ratsumiehiä ja hevosia. Orjat
parastaikaa irroittivat kuormia aasien ja kameelien selästä. Ylhäinen
matkamies näytti saapuneen.

Ovella seisoi matkamies. Hän oli kookas ja hartiakas vanha mies, ja
hänen kasvojensa ilme oli raskas ja synkkä.

Unennäkijä tunsi heti muukalaisen ja hän kuiskasi miehellensä:
"Caesar Tiberius on tullut Jerusalemiin. Kukaan muu se ei voi olla."

"Minäkin olen tuntevinani hänet", sanoi hänen miehensä ja nosti
samassa sormensa huulilleen merkiksi, että he olisivat ääneti ja
kuuntelisivat mitä pihalla sanottiin.

He näkivät, että portinvahti tuli ulos ja kysyi vieraalta: "Ketä sinä
etsit?"

Ja matkamies vastasi: "Minä etsin Nasaretin suurta profeettaa, jolle
on annettu Jumalan ihmeitätekevä voima. Keisari Tiberius kutsuu
häntä, jotta hän vapahtaisi hänet hirveästä taudista, jota ei kukaan
muu lääkäri voi parantaa."

Kun hän oli puhunut, kumarsi orja hyvin nöyrästi ja sanoi: "Herra,
älä vihastu, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."

Silloin keisari kääntyi orjiensa puoleen, jotka odottivat alhaalla
pihalla, ja antoi heille käskyn.

Ja orjat kiiruhtivat esille, toisilla oli kädet täynnä koristeita,
toiset pitelivät maljoja, jotka olivat kukkurallaan helmiä, toiset
taas raahasivat säkkejä, jotka olivat täynnä kultarahoja.

Keisari kääntyi orjan puoleen, joka vartioi ovea, ja sanoi: "Kaiken
tämän hän saa, jos hän auttaa Tiberiusta. Näillä hän voi antaa
rikkauksia kaikille maailman köyhille."

Mutta ovenvartija kumartui vieläkin syvempään ja sanoi: "Herra, älä
vihastu palvelijaasi, mutta sinun pyyntöäsi ei voida täyttää."

Silloin keisari viittasi uudelleen orjillensa, ja pari heistä
kiiruhti tuomaan runsaasti kirjailtua pukua, jossa kimalteli
jalokivistä tehty rintalevy.

Ja keisari sanoi orjalle: "Kas tässä, täten minä tarjoan hänelle
vallan Juudan maassa. Hän saa hallita kansaansa ylimpänä tuomarina.
Seuratkoon vain ensin minua ja parantakoon Tiberiuksen!"

Mutta orja kumarsi yhä syvempään ja sanoi: "Herra, minun vallassani
ei ole auttaa sinua."

Silloin keisari viittasi vielä kerran ja hänen orjansa kiiruhtivat
tuomaan kultaista otsakoristetta ja purppuravaippaa.

"Katso", sanoi hän, "tämä on keisarin tahto: Hän lupaa nimittää hänet
vallanperijäkseen ja antaa hänelle vallan yli koko maailman. Hän saa
hallita koko maailmaa Jumalan tahdon mukaan. Ojentakoon sitä ennen
vain kätensä ja parantakoon Tiberiuksen!"

Silloin orja polvistui maahan keisarin jalkoihin ja sanoi
valittavalla äänellä: "Herra, minun vallassani ei ole totella sinua.
Se, jota etsit, ei ole enää täällä. Pilatus on tappanut hänet."


VIII.

Kun nuori nainen heräsi, oli jo kirkas päivä, ja hänen orjattarensa
odottivat saadakseen auttaa häntä pukeutumaan.

Hän oli hyvin ääneti pukeutuessaan, mutta vihdoin hän kysyi
orjattarelta, joka järjesti hänen hiuksiaan, oliko hänen miehensä
noussut. Hän sai silloin tietää, että tämä oli kutsuttu tuomitsemaan
pahantekijää.

"Olisin mielelläni puhutellut häntä", sanoi nuori nainen.

"Valtiatar", sanoi orjatar, "se ei käyne laatuun tutkinnon aikana. Me
ilmoitamme sinulle heti, kun se on loppunut."

Hän istui ääneti, kunnes hän oli valmiiksi pukeutunut. Silloin hän
kysyi: "Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Nasaretin profeetasta?"

"Nasaretin profeetta on juutalainen ihmeittentekijä", vastasi heti
eräs orjattarista.

"Sepä ihmeellistä, valtiatar, että tänään kyselet häntä", sanoi
toinen orjatar. "Hänet juuri juutalaiset ovat tuoneet tänne palatsiin
maaherran kuulusteltavaksi."

Hän pyysi heti, että he menisivät tiedustelemaan, mistä häntä
syytettiin, ja eräs orjattarista poistui. Palatessaan takaisin
hän sanoi: "He syyttävät häntä siitä, että hän on tahtonut ruveta
tämän maan kuninkaaksi, ja he pyytävät, että maaherra antaisi
ristiinnaulita hänet."

Mutta kun maaherran vaimo kuuli tämän, hän kauhistui ja sanoi: "Minun
täytyy puhua mieheni kanssa, muuten täällä tänä päivänä tapahtuu
kauhea onnettomuus."

Kun orjattaret uudestaan sanoivat hänelle, että se oli mahdotonta,
hän rupesi vapisemaan ja itkemään. Eräs heistä heltyi ja sanoi: "Jos
tahdot lähettää kirjeellisen sanan maaherralle, niin minä koetan
saattaa sen hänelle."

Hän otti silloin heti piirtimen ja kirjoitti muutamia sanoja
vahataululle, ja se annettiin Pilatukselle.

Mutta miestään hän ei tavannut kahden kesken koko päivänä, sillä
kun Pilatus oli lähettänyt pois juutalaiset ja tuomittu oli viety
teloituspaikalle, oli aterianaika käsissä ja hän oli kutsunut
luokseen aterioimaan muutamia roomalaisia, jotka tähän aikaan
oleskelivat Jerusalemissa, sotajoukkojen päällikön ja nuoren
kaunopuheisuuden opettajan sekä muutamia muita.

Tämä ateria ei ollut erittäin iloinen, sillä maaherran vaimo oli
kaiken aikaa ääneti ja apealla mielellä ottamatta osaa keskusteluun.

Kun pöytävieraat kysyivät, oliko hän sairas tai murheellinen, kertoi
maaherra nauraen siitä sanomasta, jonka hänen vaimonsa oli lähettänyt
hänelle. Ja hän teki pilkkaa vaimostaan siksi, että tämä oli luullut
roomalaisen maaherran antavan naisen unien johtaa tuomioitansa.

Vaimo vastasi hiljaa ja surullisena: "Totta tosiaan, tämä ei ollut
uni, vaan varoitus, jonka jumalat olivat lähettäneet. Sinun olisi
pitänyt antaa miehen elää ainakin tämä päivä."

He näkivät, että hänen surunsa oli vakava. Hän ei tahtonut
lohduttautua, vaikka pöytävieraat yrittivätkin hauskalla
keskustelulla saada hänet unohtamaan turhat mielikuvitelmansa.

Mutta hetken kuluttua nosti yksi vieraista päänsä ja sanoi: "Mitä
tämä merkitsee? Olemmeko istuneet niin kauan pöydässä, että päivä jo
pimenee?"

Kaikki katsoivat nyt ylös ja huomasivat, että luonto kietoutui
hämärään. Etenkin oli omituista nähdä, miten monenlaiset vaihtelevat
värit, jotka peittivät kaikkia esineitä ja olentoja, vähitellen
sammuivat yhdeksi ainoaksi harmaudeksi.

Samoin kuin kaikkialla muuallakin katosi puna heidän kasvoistansakin.
"Me näytämme aivan kalman koskettamilta", sanoi nuori kaunopuhuja
väristen. "Meidän poskemmehan ovat harmaat ja huulemme mustuneet."

Pimeyden yhä lisääntyessä kasvoi nuoren naisenkin kauhistus.
"Oi, ystäväni", huudahti hän lopulta, "etkö nytkään huomaa, että
kuolemattomat tahtovat varoittaa sinua? He ovat vihoissaan, kun
olet tuominnut kuolemaan pyhän ja viattoman miehen. Vaikka hän
riippuneekin jo ristillä, luulen varmaan, ettei hän vielä ole
kuollut. Otata hänet alas ristiltä! Minä hoidan omin käsin hänen
haavojansa. Salli vain hänen palata takaisin elämään."

Mutta Pilatus vastasi nauraen: "Olet varmaan aivan oikeassa
otaksuessasi tätä jumalien antamaksi merkiksi. Mutta eivät he anna
auringon pimentyä sen vuoksi, että juutalainen harhaopin saarnaaja on
tuomittu ristiinnaulittavaksi. Sen sijaan voimme odottaa, että koko
valtakuntaa koskevia tärkeitä asioita on tapahtuva. Ken tietää kuinka
kauan vanha Tiberius..."

Hän ei lopettanut lausettansa, sillä ilma oli pimentynyt siihen
määrin, ettei hän voinut nähdä viinipikaria edessänsä. Hän keskeytti
siis puheensa käskeäkseen orjia kiireesti tuomaan sisään muutamia
lamppuja.

Kun huone oli saatu siksi valoisaksi, että hän saattoi nähdä
vieraittensa kasvot, hän ei voinut olla huomaamatta heidän
alakuloisuuttaan.

"Näetkö nyt", sanoi hän suutuksissaan vaimolleen. "Näyttääpä siltä,
että sinun on onnistunut unillasi karkottaa ilomme. Mutta jollet
tänään voi olla ajattelematta muuta, niin anna meidän mieluummin
kuulla, mitä olet uneksinut. Kerro unesi meille, niin koetamme sitä
selittää!"

Siihen nuori vaimo oli heti valmis. Ja hänen kertoessaan näkyä näyn
jälkeen muuttuivat vieraat yhä vakavammiksi. He eivät tyhjentäneet
enää pikareitansa ja heidän otsansa vetäytyivät ryppyyn. Ainoa, joka
yhä nauroi ja sanoi kaikkea mielettömyydeksi, oli maaherra itse.

Kun kertomus oli lopussa, sanoi nuori kaunopuhuja: "Tosiaankin,
tämä on enemmän kuin unta, sillä näin tänään en tosin itse
keisarin, vaan hänen vanhan ystävänsä, Faustinan, tulevan
kaupunkiin. Minua ihmetyttää vain, ettei hän nyt jo ole näyttäytynyt
maaherranpalatsissa."

"Sellainen huhu on todellakin liikkeellä", huomautti sotajoukkojen
päällikkö, "että keisari olisi joutunut kauhean taudin uhriksi.
Minustakin tuntuu mahdolliselta, että vaimosi uni on jumalien
lähettämä varoitus."

"Ei ole lainkaan mahdotonta, että Tiberius on lähettänyt hakemaan
profeettaa sairasvuoteelleen", yhtyi nuori kaunopuhuja puheeseen.

Päällikkö kääntyi vakavana Pilatuksen puoleen: "Jos keisarin mieleen
todellakin olisi juolahtanut kutsua tuo ihmeittentekijä luokseen,
olisi parasta sinulle ja meille kaikille, että hän tapaisi hänet
hengissä."

Pilatus vastasi puolittain suuttuneena: "Tämäkö pimeys on tehnyt
teidät lapsiksi? Voisi luulla, että te kaikki olette muuttuneet
unienselittäjiksi ja profeetoiksi."

Mutta päällikkö yhä väitti: "Ehkäpä ei olisi mahdotonta pelastaa tuon
miehen henkeä, jos lähettäisit nopeasti sanansaattajan."

"Te tahdotte saattaa minut naurunalaiseksi", vastasi maaherra.
"Sanokaapa itse, miten oikeuden ja järjestyksen kävisi tässä maassa,
jos tulisi tiedoksi, että maaherra on armahtanut rikoksentekijän sen
vuoksi, että hänen vaimonsa on nähnyt pahaa unta."

"Se ainakin on totta eikä unta, että näin Faustinan Jerusalemissa",
sanoi nuori kaunopuhuja.

"Minä otan puolustaakseni tekoani keisarin edessä", sanoi Pilatus.
"Hän ymmärtää, että tämä haaveilija, joka vastaanpanematta sallii
sotamiesteni rääkätä häntä, ei olisi kyennyt häntä auttamaan."

Samalla kun nämä sanat lausuttiin, tärisi talo ikään kuin kovan
ukkosen jyrinästä ja maanjäristys vapisutti maata. Maaherranpalatsi
seisoi kuitenkin paikoillaan vahingoittumattomana. Mutta heti
maanjäristyksen jälkeen kuului kaikilta tahoilta sortuvien talojen ja
kaatuvien pylväitten romahtelua, joka herätti kaikkien kauhua.

Heti kun ihmisääntä saattoi kuulla, huusi maaherra orjan luokseen.

"Kiiruhda teloituspaikalle ja käske minun nimessäni, että Nasaretin
profeetta on otettava alas ristiltä!"

Orja kiiruhti pois. Pöytäseura lähti ruokasalista peristyliin
ollakseen taivasalla siltä varalta, että maanjäristys uudistuisi. Ei
kukaan uskaltanut sanoa sanaakaan odottaessaan orjan takaisintuloa.

Tämä palasi hyvin pian. Hän astui maaherran eteen.

"Tapasitko hänet hengissä?" sanoi maaherra.

"Herra, hän oli kuollut, ja samassa hetkessä kun hän oli heittänyt
henkensä, tapahtui maanjäristys."

Heti sen jälkeen tuli toinen orja sisään.

"Jalo Faustina ja Sulpicius, keisarin sukulainen, ovat täällä. He
ovat tulleet pyytämään sinun apuasi, jotta he löytäisivät Nasaretin
profeetan."

Hiljaista hälinää kuului peristylissä ja keveitä askelia. Kun
maaherra katsoi ympärilleen, hän huomasi ystäviensä poistuneen ikään
kuin onnettomuuteen syösseen luota.


IX.

Vanha Faustina oli astunut maihin Caprissa ja mennyt keisaria
tapaamaan. Hän kertoi hänelle matkastaan tuskin uskaltaen katsella
häntä. Faustinan poissaollessa oli tauti hirvittävästi edistynyt ja
hän oli ajatellut itsekseen: Jos taivaan valtiaat olisivat olleet
armeliaita, niin he olisivat antaneet minun kuolla, ennen kuin minun
on pakko ilmoittaa tälle kiusatulle ihmisparalle, ettei minkäänlaista
toivoa enää ole.

Hänen ihmeekseen kuunteli Tiberius häntä aivan välinpitämättömästi.
Kun hän kertoi, miten suuri ihmeittentekijä oli ristiinnaulittu
samana päivänä, jolloin hän itse saapui Jerusalemiin, ja kuinka
vähällä hän oli ollut pelastaa hänet, niin hän alkoi itkeä
pettymyksensä painamana, mutta Tiberius sanoi vain: "Suretko
todellakin sitä? Oi, Faustina, eikö kokonainen elämä Roomassa ole
karkottanut sinusta uskoa tietäjiin ja ihmeittentekijöihin, uskoa,
joka imeytyi sinuun lapsuutesi päivinä Sabiinivuoristossa."

Silloin vanhus huomasi, ettei Tiberius koskaan ollut toivonut mitään
apua Nasaretin profeetalta.

"Miksi annoit minun lähteä tuolle pitkälle matkalle kaukaiseen itään,
jos koko ajan pidit sitä turhana?"

"Sinä olet minun ainoa ystäväni", sanoi keisari. "Miksi olisin
kieltänyt sinulta pyyntöä niin kauan kuin minulla oli valtaa sitä
täyttää?"

Mutta vanhus ei ollut hyvillään siitä, että keisari oli pitänyt häntä
pilkkanansa.

"Kas, tuo on sinun tavallista salakavaluuttasi", sanoi Faustina
kuohahtaen. "Sitä minä juuri kaikkein vähimmin voin sinussa sietää."

"Sinun ei olisi pitänyt palata minun luokseni", sanoi Tiberius.
"Sinun olisi pitänyt pysyä vuorillasi."

Näytti hetken aikaa siltä kuin nuo molemmat, jotka niin useasti
olivat joutuneet kahakkaan, taaskin riitaantuisivat, mutta vanhus
hillitsi heti suuttumuksensa. Ne ajat olivat olleet ja menneet,
jolloin hän toden teolla saattoi kiistellä keisarin kanssa. Hän
hiljensi ääntään, mutta hän ei voinut sittenkään olla pysymättä
väitteessään, että hän oli oikeassa.

"Mutta tämä mies oli todellakin profeetta", sanoi Faustina. "Minä
näin hänet. Kun hänen katseensa kääntyi minuun, luulin häntä
jumalaksi. Olin mieletön, kun päästin hänet kuolemaan."

"Olen iloinen, että annoit hänen kuolla", sanoi Tiberius. "Hän oli
syypää majesteettirikokseen ja kapinoitsija."

Faustina oli jälleen vimmastua.

"Minä puhuin hänestä monen hänen ystävänsä kanssa Jerusalemissa",
sanoi hän. "Hän ei ollut syypää niihin rikoksiin, joista häntä
syytettiin."

"Jollei hän ollutkaan syypää suorastaan näihin rikoksiin, hän ei
suinkaan ollut parempi kuin kukaan muukaan", sanoi keisari väsyneenä.
"Kukapa ihminen ei olisi satoja kertoja eläessään ansainnut kuolemaa?"

Mutta nämä keisarin sanat saivat Faustinan ryhtymään johonkin, jota
hän tähän saakka oli epäröinyt. "Näytänpä sinulle kuitenkin todisteen
hänen voimastaan", sanoi hän. "Minä sanoin sinulle äsken, että pyyhin
hikiliinallani hänen kasvojaan. Samaa liinaa pitelen nyt kädessäni.
Tahdotko tarkastella sitä hetken aikaa?"

Hän levitti hikiliinan keisarin eteen, ja keisari näki siinä
ihmiskasvojen varjomaiset piirteet.

Vanhuksen ääni vapisi liikutuksesta hänen jatkaessaan: "Tämä mies
huomasi, että rakastin häntä. Minä en tiedä millä voimalla hän kykeni
antamaan minulle kuvansa. Mutta silmäni kyyneltyvät katsellessani
sitä."

Keisari kumartui katselemaan tätä kuvaa, joka näytti piirretyn
verellä ja kyynelillä sekä surun synkillä varjoilla. Vähitellen
kasvot kokonaisuudessaan esiintyivät hänelle sellaisina kuin ne
olivat painautuneet hikiliinaan. Hän näki veripisarat otsalla,
pistävän orjantappurakruunun, hiukset, jotka olivat tahmeina verestä,
ja suun, jonka huulet värisivät tuskasta.

Hän kumartui yhä syvempään kuvan ylle. Yhä kirkkaampina ja selvempinä
hän näki kasvot edessänsä. Varjomaisista piirteistä hän näki äkkiä
silmien loistavan, ikään kuin niissä olisi piillyt eloa. Ja samalla
kertaa kun ne puhuivat hänelle mitä hirveimmästä kärsimyksestä,
ilmaisivat ne hänelle puhtautta ja jaloutta, jommoista hän ei koskaan
ennen ollut nähnyt.

Hän makasi lavitsallaan ja ahmi silmin tuota kuvaa. "Onko tuo
ihminen?" sanoi hän hiljaisella äänellä. "Onko tuo ihminen?"

Taaskin hän makasi hiljaa tarkastellen kuvaa. Kyyneleet alkoivat
valua pitkin hänen poskiaan. "Minä suren sinun kuolemaasi,
tuntematon", kuiskasi hän.

"Faustina", huudahti hän vihdoin, "miksi sallit tuon miehen kuolla?
Hän olisi parantanut minut."

Ja hän vaipui jälleen katselemaan kuvaa.

"Sinä ihminen", sanoi hän hetken kuluttua. "Jollen voikaan saada
terveyttäni sinulta, voin kostaa sinun puolestasi. Minun käteni on
raskaana kohtaava niitä, jotka riistivät sinut minulta."

Taaskin hän lepäsi hyvän aikaa, mutta sitten hän päästi liinan
liukumaan lattialle ja polvistui kuvan eteen.

"Sinä olet ihminen", sanoi hän. "Sinä olet se, jota en koskaan
luullut saavani nähdä." Ja hän osoitti omia riutuneita kasvojaan ja
syöpyneitä käsiään. "Minä ja kaikki muut olemme petoja ja hirviöitä,
mutta sinä olet ihminen."

Hän taivutti päätään kuvan edessä niin syvään, että se kosketti
lattiaa. "Minä itken sinua, tuntematon", sanoi hän ja hänen
kyyneleensä kostuttivat kiviä.

"Jos sinä olisit elänyt, olisin sinut nähtyänikin parantunut", sanoi
hän.

Vanha vaimo parka pelästyi tekoansa. Olisi ollut viisaampaa olla
näyttämättä kuvaa, ajatteli hän. Hän oli alun pitäen pelännyt, että
keisarin suru muuttuisi liian suureksi, jos hän saisi sen nähdä.

Ja epätoivoissaan keisarin surusta hän riisti käteensä kuvan
viedäkseen sen pois hänen näkyvistään.

Silloin keisari katsoi ylös. Ja katso, hänen kasvonpiirteensä olivat
muuttuneet ja hän oli samanlainen kuin ennen sairastumistaankin.
Tuntui siltä kuin taudin alkujuurena ja ylläpitäjänä olisi ollut se
viha ja ylenkatse, joka oli kytenyt hänen sydämessään, ja sen oli
ollut pakko väistyä samassa hetkessä, kun hän oli tuntenut rakkautta
ja sääliä.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana päivänä Tiberius lähetytti kolme sanansaattajaa.

Ensimmäinen sanansaattaja lähti Roomaan viemään käskyä senaatille,
että sen tuli toimittaa tutkimus siitä, miten Palestiinan maaherra
hoiti tointansa, ja rangaista häntä, jos saataisiin selville, että
hän sorti kansaa ja tuomitsi viattomia kuolemaan.

Toinen sanansaattaja meni viinamäen työmiehen ja hänen vaimonsa luo
kiittämään ja palkitsemaan heitä niistä neuvoista, joita he olivat
antaneet keisarille, ja samalla myös kertomaan heille miten kaikki
oli tapahtunut, Kun he olivat kuulleet kaiken, he itkivät hiljaisesti
ja mies sanoi: "Minä tiedän, että koko elämäni ajan tulen miettimään,
mitä olisi voinut tapahtua, jos nuo molemmat olisivat tavanneet
toisensa." Mutta vaimo vastasi: "Toisin ei voinut käydä. Liian suuri
oli se ajatus, että nämä molemmat olisivat kohdanneet toisensa. Herra
Jumala tiesi, ettei maailma sitä olisi voinut kantaa."

Kolmas sanansaattaja lähti Palestiinaan ja toi sieltä Caprin saarelle
muutamia Jeesuksen opetuslapsia, ja nämä alkoivat julistaa sitä
oppia, jota ristiinnaulittu oli opettanut.

Kun nämä opettajat tulivat Capriin, vanha Faustina makasi
kuolinvuoteellaan. Mutta hän ehti vielä ennen kuolemaansa
valmistautua suuren profeetan opetuslapseksi ja he kastoivat hänet.
Ja kasteessa hänelle annettiin nimeksi Veronika, koska hän oli saanut
tehtäväkseen antaa ihmisille _todellisen kuvan_ heidän vapahtajastaan.



PUNATULKKU


Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Jumala loi maailman, eikä
ainoastaan taivasta ja maata, vaan myös kaikki eläimet ja kasvit ja
samalla antoi kullekin nimen.

Monta kertomusta on säilynyt tältä ajalta, ja jos tuntisi ne kaikki,
olisi myös selvillä kaikesta siitä koko maailmassa, jota nyt ei voi
ymmärtää.

Sattuipa kerran, kun Jumala istui paratiisissa ja maalasi lintuja,
että väri loppui Jumalan maalikupeista ja tikli olisi jäänyt
värittömäksi, jollei Jumala olisi pyyhkinyt kaikkia pensseleitään sen
sulkiin.

Silloin myös aasi sai pitkät korvansa, koska se ei muistanut
nimeänsä. Se unohti sen kuljettuaan parikin askelta paratiisin
niityillä, ja kolme kertaa se tuli takaisin kysymään nimeänsä, kunnes
Jumala hiukan kärsimättömänä tarttui sen kumpaiseenkin korvaan ja
sanoi: "Sinun nimesi on aasi, aasi, aasi."

Ja näin sanoessaan hän venytti sen korvia, jotta sen kuulo parantuisi
ja jotta se muistaisi mitä sille sanottiin.

Samana päivänä myös mehiläinen tuli rangaistuksi. Sillä heti kun
mehiläinen oli luotu, alkoi se koota hunajaa, ja eläimet ja ihmiset,
jotka huomasivat kuinka suloinen tuoksu hunajalla oli, tahtoivat sitä
maistella. Mutta mehiläinen tahtoi pitää kaiken itse ja karkotti
myrkyllisellä pistimellään pois jokaisen, joka lähestyi kennoa.
Jumala näki sen ja kutsui heti mehiläisen luokseen rangaistakseen
sitä.

"Minä annoin sinulle kyvyn koota hunajaa, joka on suloisinta
luomakunnassa", sanoi Jumala, "mutta en antanut sinulle oikeutta
olla kova lähimmäistäsi kohtaan. Muista, että joka kerta kun pistät
jotakuta, joka tahtoo maistaa hunajaasi, pitää sinun kuolla!"

Silloin myös sirkka tuli sokeaksi ja muurahainen kadotti siipensä;
sinä päivänä tapahtui hyvin paljon ihmeellistä.

Jumala istui suurena ja lempeänä kaiken päivää ja loi ja loihti, ja
illan suussa hänen mieleensä juolahti luoda pieni harmaa lintu.

"Muista, että nimesi on Punatulkku!" sanoi Jumala linnulle, kun se
oli valmis. Ja hän asetti sen kämmenelleen ja antoi sen lentää.

Mutta kun lintu oli lennellyt hetken aikaa ja katsellut kaunista
maailmaa, jossa hänen oli määrä elää, sai hän halun katsella myös
itseänsä. Silloin hän huomasi olevansa aivan harmaa, ja rinta oli
yhtä harmaa kuin kaikki muukin. Punatulkku kääntelihen ja vääntelihen
ja kuvastelihen veden pinnassa, mutta hän ei voinut keksiä
ainoatakaan punaista sulkaa.

Niin lintu lensi takaisin Jumalan luo.

Jumala istui hyvänä ja lempeänä ja hänen käsistään lähti perhosia,
jotka liitelivät hänen päänsä ympärillä, kyyhkyset kujersivat hänen
olkapäillään ja maassa hänen vieressään kasvoi ruusu ja lilja ja
tuhatkauno.

Pikku linnun sydän sykki kiivaasti pelosta, mutta sittenkin se lensi
keveissä kaarissa yhä lähemmäksi ja lähemmäksi Jumalaa ja vihdoin se
laskeutui hänen kädellensä.

Jumala kysyi, mitä lintu halusi.

"Tahtoisin vain kysyä sinulta jotakin", sanoi pieni lintu.

"Mitä tahtoisit tietää?" sanoi Jumala.

"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa nokasta
pyrstönpäähän saakka? Miksi minua sanotaan Punatulkuksi, kun minulla
ei ole ainoatakaan punaista sulkaa?"

Ja lintu katsoi rukoilevasti Jumalaan pienillä mustilla silmillään
ja käänteli päätään. Ylt'ympärillä hän näki fasaaneja, joiden
punaisella höyhenpinnalla oli ikään kuin kevyt vihma kultapölyä,
tuuheakauluksisia papukaijoja, punaharjaisia kukkoja, puhumattakaan
perhosista, kultakaloista ja ruusuista. Ja tietysti hän ajatteli,
kuinka vähän tarvittaisiin, ainoastaan pieni pisarainen väriä hänen
rintaansa, jotta hän olisi kaunis lintu ja nimensä mukainen.

"Miksi minun nimeni on Punatulkku, vaikka olen aivan harmaa?" kysyi
lintu uudestaan ja toivoi, että Jumala sanoisi:

Oi, pieni ystäväni, olen unohtanut punata rintasulkasi, mutta
odotahan vain hetkinen, niin teen sen.

Mutta Jumala hymyili vain hiljaa ja sanoi:

"Minä nimitin sinut Punatulkuksi ja Punatulkku on sinun nimesi oleva,
mutta pidä itse huolta siitä, että ansaitset punaiset rintasulkasi."

Ja Jumala kohotti kättään ja antoi linnun uudelleen lentää maailmaan.

Lintu lensi paratiisiin syvissä mietteissä. Mitä näin pieni lintu
voisi tehdä ansaitakseen punaiset sulat?

Hän ei saattanut keksiä muuta kuin rakentaa pesänsä
orjantappurapensaaseen. Ja hän rakensi sen tiheään pensaikkoon
okaitten keskelle. Hän ikään kuin toivoi, että ruusunlehti tarttuisi
kiinni hänen kaulaansa ja punaisi sen.

       *       *       *       *       *

Ääretön joukko vuosia oli kulunut tästä päivästä, joka oli iloisin
koko maailmassa. Sen jälkeen olivat sekä eläimet että ihmiset
lähteneet paratiisista ja levinneet ympäri maailmaa. Ja ihmiset
olivat päässeet niin pitkälle, että he olivat oppineet viljelemään
maata ja kyntämään meriä, he olivat hankkineet itselleen vaatteita
ja koristeita, niin, aikoja sitten he olivat oppineet rakentamaan
temppeleitä ja mahtavia kaupunkeja, sellaisia kuin Thebe, Rooma ja
Jerusalem.

Valkenipa sitten päivä, joka myös on ikimuistoinen maailman
historiassa, ja tämän päivän aamuna istui Punatulkku paljaalla
kalliolla Jerusalemin muurien ulkopuolella ja lauloi poikasilleen,
jotka lepäsivät pienessä pesässä matalassa orjantappurapensaassa.

Punatulkku kertoi pienokaisilleen ihmeellisestä luomispäivästä ja
nimien antamisesta, niinkuin jokainen Punatulkku on kertonut aina
ensimmäisen ajoista asti, joka itse on kuullut Jumalan sanat ja
lähtenyt Jumalan kädestä.

"Ja katsokaapa nyt", lopetti lintu suruisena kertomuksensa, "niin
monta vuotta on kulunut, niin monta ruusua on ollut silmikolla, niin
monta linnunpoikaa on tullut kuorestaan luomispäivästä saakka, ettei
kukaan niitä voi lukeakaan, mutta Punatulkku on yhä vain pieni harmaa
lintu, sen ei ole onnistunut saada punaisia rintasulkiansa."

Pienet poikaset avasivat suuret kitansa ja kysyivät, eivätkö
heidän esi-isänsä olleet yrittäneet suorittaa mitään suurtöitä
saavuttaakseen tuota verratonta punaista väriä.

"Olemme kaikki tehneet parhaamme", sanoi pieni lintu, "mutta kaikkien
ponnistukset ovat olleet turhat. Ensimmäinen Punatulkkukin kohtasi
kerran toisen linnun, joka oli aivan hänen kaltaisensa, ja hän rupesi
heti häntä rakastamaan niin kiivaasti, että hän tunsi rintansa
hehkuvan. Oi, ajatteli hän silloin, nyt minä ymmärrän. Jumalan
tarkoitus on, että rakastaisin niin lämpimästi, että rintasulkani
punertuisivat siitä rakkauden hehkusta, joka sydämessäni palaa.
Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen
jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."

Pienet poikaset piipittivät tyytymättöminä, he alkoivat jo surra,
ettei punaväri koristaisi heidän pieniä untuvarintojansa.

"Me toivoimme, että laulustakin olisi apua", sanoi täysikasvuinen
lintu puhuen hitain, verkkaisin sävelin. "Jo ensimmäinen Punatulkku
lauloi niin, että hänen rintansa paisui innosta ja uusi toivo valtasi
hänet. Oi, ajatteli hän, lauluhehku, joka minun rinnassani elää,
on punaava rintasulkani. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat,
niinkuin muidenkin hänen jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat
olemaan."

Taaskin poikasten puoleksi alastomista kurkuista kuului surullista
piipitystä.

"Me olemme luottaneet rohkeuteemme ja uljuuteemme", sanoi lintu.
"Jo ensimmäinenkin Punatulkku taisteli rohkeasti toisten lintujen
kanssa ja hänen rintansa leimusi taistelunhalusta. Oi, ajatteli hän,
rintasulkani punertuvat sydämessäni hehkuvasta taistelunhalusta.
Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat, niinkuin muidenkin hänen
jälkeensä ja niinkuin teidänkin tulevat olemaan."

Pienet poikaset vastasivat rohkeasti piipittäen, että he sittenkin
tahtoivat yrittää saavuttaa tuon halutun onnen, mutta lintu vastasi
heille suruisesti, että se olisi mahdotonta. Mitäpä he saattoivat
toivoa, kun niin monet erinomaiset esi-isät eivät olleet saavuttaneet
päämääräänsä? Mitäpä muuta he saattoivat tehdä kuin rakastaa, laulaa
ja taistella? Mitäpä...

Lintu pysähtyi kesken lauseen, sillä Jerusalemin portista tuli suuri
ihmisjoukko kiiruhtaen sitä kumpua kohti, jossa linnulla oli pesänsä.

Siinä oli ratsastajia korskeitten hevosten selässä, sotamiehiä
raudoitetuissa sandaaleissa, teloittajia nauloineen ja vasaroineen,
arvokkaasti astuvia pappeja ja tuomareita, itkeviä naisia ja ennen
kaikkea hurjasti juoksentelevaa joutoväkeä, inhottava, kirkuva parvi
katurahvasta.

Pieni harmaa lintu istui vavisten pesänsä reunalla. Joka hetki hän
pelkäsi, että pieni orjantappurapensas tulisi poljetuksi maahan ja
hänen poikasensa surmatuiksi.

"Varokaa", huusi hän pienille turvattomille poikasilleen,
"painautukaa toistenne turviin ja olkaa ääneti! Tuossa on hevonen,
joka astuu suoraan ylitsemme! Tuossa sotamies, jaloissaan raudoitetut
sandaalit! Koko hurja joukko tulee hyökäten eteenpäin!" Mutta äkkiä
vaikenivat linnun varoitukset ja se istui hiljaa ja ääneti. Se
melkein unohti, millaisessa vaarassa se oli.

Se hypähti äkkiä alas pesänsä reunalta ja levitti siipensä
poikastensa yli.

"Ei, tämä on liian julmaa", sanoi se. "Minä en tahdo, että te sitä
näkisitte. Kolmea pahantekijää ristiinnaulitaan."

Ja hän levitti siipensä, niin etteivät pienokaiset voineet nähdä
mitään. He kuulivat vain kumisevia vasaraniskuja, valituksia ja
kansan hurjaa huutoa.

Punatulkku seurasi kauhistunein silmin tätä näkyä. Hän ei voinut
irroittaa katsettaan näistä onnettomista.

"Kuinka ihmiset ovat julmia!" sanoi hän hetken kuluttua. "Ei siinä
kyllin, että he naulaavat nuo ihmisparat kiinni ristiin, vaan yhden
päähän he ovat panneet pistävän orjantappurakruununkin.

"Minä näen, että okaat ovat repineet hänen otsaansa, niin että
verta tihkuu", jatkoi lintu. "Ja tuo mies on niin kaunis ja
katsoo ympärilleen niin lempeästi, että jokaisen pitäisi rakastaa
häntä. Minusta tuntuu aivan kuin nuolenkärki lävistäisi sydämeni
nähdessäni hänen tuskansa." Pieni lintu tunsi yhä syvempää sääliä
orjantappuroilla kruunattua kohtaan.

"Jos olisin veljeni kotka", ajatteli se, "kiskoisin naulat hänen
käsistään ja karkottaisin terävillä kynsilläni kaikki, jotka häntä
kiusaavat."

Lintu näki miten veri tippui ristiinnaulitun otsalle, ja silloin se
ei enää voinut pysyä hiljaa pesässään.

"Vaikka olenkin pieni ja heikko, voinen kuitenkin tehdä jotakin hyvää
tuolle kiusatulle raukalle", ajatteli lintu. Ja se lähti pesästään
lentoon kierrellen suurissa kaarissa ristiinnaulitun ympärillä.

Lintu kiersi häntä monta kertaa uskaltamatta lähestyä, sillä se
oli arka eikä ollut koskaan uskaltanut tulla ihmisen lähelle.
Mutta vähitellen se rohkaisi mielensä, lensi hänen luokseen ja
veti nokallaan pois orjantappurapiikin, joka oli tunkeutunut
ristiinnaulitun otsaan.

Mutta linnun sitä tehdessä tipahti pisara ristiinnaulitun verta sen
rinnalle. Se levisi nopeasti pitkin rintaa ja punasi kaikki pienet
hennot rintasulat.

Mutta ristiinnaulittu avasi huulensa ja kuiskasi linnulle:
"Armeliaisuutesi vuoksi saat sen, mitä innokkaimmin olet toivonut."

Kun lintu palasi pesälleen, hänen pienet poikasensa huusivat hänelle:

"Sinun rintasi on punainen, sinun rintasulkasi ovat ruusujakin
punaisemmat!"

"Siihen tipahti vain veripisara miesparan otsalta", sanoi lintu. "Se
katoaa heti kun kylven purossa tai kirkkaassa lähteessä."

Mutta vaikka pikku lintu olisi kylpenyt kuinka ahkerasti hyvänsä,
ei punainen väri kadonnut sen rinnasta, ja kun sen pienet poikaset
olivat täysikasvuiset, veripunainen väri loisti myös niiden
rintasulissa samoin kuin se kiiltää jokaisen Punatulkun kaulalla ja
rinnassa vielä tänäkin päivänä.



VAPAHTAJA JA PYHÄ PIETARI


Se tapahtui siihen aikaan, kun Vapahtaja ja Pyhä Pietari äskettäin
olivat tulleet paratiisiin vaellettuaan maailmassa ja kärsittyään
paljon tuskia monena murheenvuonna.

Se vasta oli iloa Pyhälle Pietarille, niinkuin helposti voi ymmärtää.
Toistahan oli istua paratiisin vuorella ja silmäillä yli koko
maailman kuin vaeltaa kerjäläisenä ovelta ovelle. Toista oli kulkea
paratiisin yrttitarhoissa kuin alhaalla maailmassa tietämättä,
saisiko suojaa päänsä päälle myrskyisenä yönä vai olisiko pakko
vaeltaa ulkona pakkasessa ja pimeydessä.

Ajatelkaahan millainen ilo oli vihdoin saapua oikeaan paikkaan
sellaisen matkan jälkeen. Pyhä Pietari ei aina voinut olla varmakaan,
että kaikki päättyisi niin hyvin. Hän oli varmaan joskus epäillyt
ja ollut levoton, sillä olihan Pyhän Pietari paran ollut melkein
mahdotonta ymmärtää, mitä varten heidän piti niin paljon kärsiä
tuskia, jos Vapahtaja kerran oli koko maailman herra.

Ja nyt ei mikään kaipaus häntä enää kiusaisi. Voihan käsittää, että
hän oli mielissään.

Nyt hän saattoi oikein nauraa ajatellessaan, kuinka paljon murhetta
hän ja Vapahtaja olivat saaneet kestää ja kuinka vähään heidän oli
pitänyt tyytyä.

Kerrankin kun heidän olonsa oli ollut niin tukala, ettei hän
mielestään kauemmin voinut sitä kestää, oli Vapahtaja ottanut hänet
mukanaan korkealle vuorelle sanomatta hänelle, mitä tekemistä heillä
siellä olisi.

He olivat kulkeneet kaupunkien ohi, jotka sijaitsivat vuoren
rinteellä, ja linnojen sivu, jotka kohosivat vieläkin korkeammalla.
He olivat saapuneet talonpoikaistalojen ja säterimajojen yläpuolelle
ja he olivat sivuuttaneet viimeisen puunhakkaajankin kivirotkon.

He olivat vihdoin tulleet sinne, missä vuori oli alastomana ilman
kasveja ja puita ja mihin erakko oli pystyttänyt majansa voidakseen
auttaa hätääntyneitä matkustajia.

Sitten he olivat astuneet lumikentän yli, jossa murmelieläimet
nukkuvat, ja tulleet jylhien, kasaantuneiden jääkasojen luo, jotka
seisoivat syrjittäin ja kallellaan ja jossa tuskin vuorivuohet
pääsivät liikkumaan.

Siellä oli Vapahtaja löytänyt pienen, punarintaisen linnun, joka oli
maannut jäätyneenä jäällä, ja hän oli ottanut ylös pienen punatulkun
ja pistänyt sen povelleen. Ja Pyhä Pietari muisti ihmetelleensä,
saisivatko he linnun päivällisekseen.

He olivat kulkeneet hyvän matkaa liukkailla jäälohkareilla
ja Pyhä Pietari ei ollut mielestään koskaan ollut lähempänä
kuolemanvaltakuntaa, sillä kalmankylmä tuuli ja haudansynkkä sumu
ympäröitsi heitä, ja sen mukaan kuin hän saattoi huomata, ei siellä
ollut ainoatakaan elävää olentoa. Ja kuitenkin he olivat vain vuoren
keskikohdalla.

Silloin hän oli pyytänyt Vapahtajaa kääntymään takaisin.

"Ei vielä", sanoi Vapahtaja, "sillä tahdon näyttää sinulle jotakin,
joka antaa sinulle uutta rohkeutta kestämään kaikkia murheita."

Siksi he olivat vaeltaneet edelleen sumussa ja kylmyydessä, kunnes
he vihdoin olivat saapuneet äärettömän korkean muurin luo, joka esti
heitä pääsemästä edemmäksi.

"Tämä muuri ympäröi vuorta", sanoi Vapahtaja, "etkä sinä pääse sen
yli mistään kohdasta. Ei kukaan ihminen saa myöskään nähdä, mitä
sen sisäpuolella on, sillä tässä paratiisi alkaa ja täällä autuaat
vainajat asuvat pitkin koko vuorenrinnettä."

Mutta Pyhä Pietari ei voinut salata epäilystänsä. "Tuolla sisällä ei
ole pimeätä ja kylmää niinkuin täällä", sanoi Vapahtaja, "vaan siellä
on viheriä kesä ja kirkas aurinkojen ja tähtien loisto."

Mutta Pyhä Pietari ei voinut uskoa häntä.

Silloin Vapahtaja otti pienen linnun, jonka hän äsken oli löytänyt
jääkentältä, ja hän taivuttautui taaksepäin ja heitti sen muurin yli,
niin että se putosi paratiisiin.

Ja heti Pyhä Pietari kuuli iloista ja riemullista viserrystä ja
tunnettuaan sen punatulkun lauluksi hämmästyi suuresti.

Hän kääntyi Vapahtajan puoleen ja sanoi: "Menkäämme takaisin alas
maailmaan kestämään kaikkea mitä kestettävä on, sillä nyt minä näen,
että puhut totta ja että on olemassa paikka, missä elämä voittaa
kuoleman."

Ja he olivat laskeutuneet alas vuorta ja aloittaneet vaelluksensa
uudelleen.

Sen jälkeen ei Pyhä Pietari voinut ajatella muuta kuin tätä
paratiisia monien vuosien, kuluessa, ja hän ikävöitsi vain tähän
muurintakaiseen maahan. Ja nyt hän vihdoin oli siellä eikä hänen
tarvinnut enää ikävöidä. Nyt hän saattoi koko päivän ammentaa iloa
täysin käsin ehtymättömistä lähteistä.

Mutta Pyhä Pietari ei ollut oleskellut paratiisissa neljääkääntoista
päivää, ennen kuin enkeli tuli Vapahtajan luo hänen istuessaan
istuimellaan, kumarsi hänelle seitsemän kertaa ja sanoi, että suuri
onnettomuus varmaan oli kohdannut Pyhää Pietaria. Hän ei tahtonut
syödä eikä juoda ja hänen silmänsä punoittivat, ikään kuin hän ei
olisi nukkunut moneen yöhön.

Kun Vapahtaja sen kuuli, hän nousi mennäkseen etsimään Pyhää Pietaria.

Hän löysi hänet kaukaa paratiisin laidasta. Pyhä Pietari makasi
ikään kuin hän ei jaksaisi enää pysyä pystyssä, ja hän oli repinyt
vaatteensa rikki ja siroittanut tuhkaa hiuksiinsa.

Kun Vapahtaja näki hänet niin murheellisena, hän istahti hänen
viereensä maahan ja puhui hänelle aivan samalla tapaa kuin hän olisi
tehnyt, jos he vielä olisivat vaeltaneet maailman surkeudessa.

"Mikä sinua niin surettaa, Pyhä Pietari"? sanoi Vapahtaja.

Mutta Pyhä Pietari oli niin kokonaan surun vallassa, ettei hän voinut
vastata mitään.

"Mikä sinua surettaa, Pyhä Pietari?" kysyi Vapahtaja uudestaan.

Kun Vapahtaja uudisti kysymyksensä, Pyhä Pietari otti kultakruunun
päästään ja heitti sen Vapahtajan jalkoihin ikään kuin sanoakseen,
ettei hän enää tahtonut olla osallisena hänen kunniastansa eikä
ihanuudestansa.

Mutta Vapahtaja ymmärsi Pyhän Pietarin olevan niin epätoivoissaan,
ettei hän tiennyt mitä hän teki, ja siksi hän ei vihastunut häneen.

"Sinä saat nyt vihdoinkin sanoa, mikä sinua vaivaa", sanoi hän yhtä
sävyisästi kuin ennenkin ja ääni ilmaisi entistä suurempaa rakkautta.

Mutta nyt hypähti Pyhä Pietari pystyyn, ja Vapahtaja huomasi, ettei
hän ollut yksin murheellinen, vaan myöskin suuttunut. Hän tuli
Vapahtajan luo kädet nyrkissä ja silmät säkenöiden.

"Minä tahdon saada eron palveluksestasi", sanoi Pyhä Pietari. "En voi
jäädä päivääkään kauemmaksi paratiisiin."

Ja Vapahtaja koetti rauhoittaa häntä, niinkuin hän monta kertaa
ennenkin oli saanut tehdä, kun Pyhän Pietarin viha oli kuohahtanut.

"Kyllä sinä saat mennä", sanoi hän, "mutta ensin sinun pitää sanoa
minulle, mikä sinua pahoittaa."

"Minä voin sanoa sinulle, että odotin parempaa palkkaa, kun me
molemmat yhdessä kärsimme jos jonkinmoista kurjuutta maailmassa",
sanoi Pyhä Pietari.

Vapahtaja näki, että Pyhän Pietarin sielu oli katkeroitunut, eikä hän
vihastunut häneen.

"Minä lupaan, että voit vapaasti mennä minne vain haluat", sanoi hän,
"kun vain sanot, mikä sinua pahoittaa."

Silloin Pyhä Pietari vihdoin sanoi, miksi hän oli onneton. "Minulla
oli vanha äiti", sanoi hän, "ja hän kuoli pari päivää sitten."

"Nyt tiedän, mikä sinua vaivaa", sanoi Vapahtaja. "Sinä olet
pahoillasi siitä, ettei äitisi ole tullut tänne paratiisiin."

"Niin juuri", sanoi Pyhä Pietari ja samassa sai suru hänessä
sellaisen vallan, että hän alkoi nyyhkyttää ja valittaa.

"Minä olisin mielestäni ansainnut, että hän olisi päässyt tänne",
sanoi hän.

Mutta kun Vapahtaja nyt sai tietää, mitä Pyhä Pietari suri, tuli hän
vuorostaan haikealle mielelle. Sillä Pyhän Pietarin äiti ei ollut
sellainen, että hän olisi voinut päästä taivaaseen. Hän ei ollut
koskaan ajatellut muuta kuin rahojen keräämistä, ja köyhille, jotka
olivat seisahtuneet hänen ovellensa, ei hän koskaan ollut antanut
ropoakaan tai leivänpalasta. Ja nyt tuntui Vapahtajasta vaikealta
sanoa Pyhälle Pietarille, että hänen äitinsä oli ollut niin saita,
ettei hän voinut saada nauttia autuutta.

"Pyhä Pietari", sanoi hän, "kuinka voit niin varmasti tietää, että
äitisi viihtyisi meidän parissamme?"

"Kas, noin sinä sanot vain sen vuoksi, ettei sinun tarvitsisi
suostua minun pyyntööni", sanoi Pyhä Pietari. "Kuka ei viihtyisi
paratiisissa?"

"Ken ei iloitse toisten ilosta, ei voi viihtyä siellä", sanoi
Vapahtaja.

"Sitten on monta muutakin paitsi äitiäni, jotka eivät tänne sovi",
sanoi Pyhä Pietari ja Vapahtaja huomasi Pietarin tarkoittavan häntä.

Ja hän oli kovin murheissaan siitä, että Pyhää Pietaria oli kohdannut
niin syvä suru, ettei tämä enää tiennyt mitä sanoi. Hän seisoi
hetkisen odottaen, että Pyhä Pietari katuisi ja ymmärtäisi, ettei
hänen äitinsä soveltunut paratiisiin, mutta tämä ei tahtonut lainkaan
antaa myöten.

Silloin Vapahtaja kutsui luokseen enkelin ja käski hänen mennä
helvettiin hakemaan Pyhän Pietarin äitiä paratiisiin.

"Anna minun myös nähdä, miten hän tuo hänet", sanoi Pyhä Pietari.

Vapahtaja tarttui Pyhää Pietaria kädestä kiinni ja talutti hänet
kalliolle, jonka toinen kylki laskeutui aivan äkkijyrkkänä syvyyteen.
Ja hän osoitti hänelle, ettei hänen tarvinnut muuta kuin hiukan
kumartua laidan yli nähdäkseen suoraan helvettiin.

Katsellessaan alas ei Pyhä Pietari aluksi erottanut sen enempää kuin
jos hän olisi katsonut alas kaivoon. Tuntui siltä kuin pohjaton nielu
olisi auennut hänen eteensä.

Ensiksi hän havaitsi enkelin, joka jo oli matkalla syvyyteen. Pyhä
Pietari näki, miten enkeli kiiruhti pelottomasti alas loppumattomaan
pimeyteen ja levitti vain hiukan siipiänsä, jottei liian äkillisesti
putoaisi alas.

Mutta kun Pyhän Pietarin silmät olivat hiukan tottuneet pimeyteen,
hän näki yhä enemmän. Hän näki ensiksikin, että paratiisi sijaitsi
ympyrävuorella, joka kiersi laajaa rotkoa, ja että tämän rotkon
pohjalla oli tuomittujen olinpaikka. Hän näki enkelin hyvän aikaa
laskeutuvan yhä alemmaksi pääsemättä alas asti. Häntä kauhistutti,
kun matka sinne alas oli niin hirveän pitkä.

"Jospa hän vain pääsisi ylös äidin kanssa", sanoi hän.

Vapahtaja katseli vain Pyhää Pietaria suurin, surullisin silmin. "Ei
sitä painoa ole olemassa, jota minun enkelini ei jaksaisi nostaa",
sanoi hän.

Matka alas syvyyteen oli niin pitkä, ettei ainoakaan auringonsäde
päässyt sinne tunkeutumaan, vaan siellä oli täysi pimeys. Mutta
tuntui siltä kuin enkeli lentäessään olisi kuljettanut mukanaan
hiukan kirkkautta ja valoa, niin että Pyhän Pietarin oli mahdollista
nähdä millaista siellä alhaalla oli.

Siellä oli ääretön, musta kalliokorpi, terävät, huippupäiset vuoret
peittivät koko pohjan ja niiden välissä kiilsi musta vesi lätäköissä.
Siellä ei ollut ainoatakaan vihreää kortta, ei puuta, ei elon
merkkiäkään.

Mutta kaikkialle näille autioille kallioille olivat kadotukseen
joutuneet vainajat kiivenneet. He retkottivat kallioiden huipuilla,
jonne he olivat kiivenneet toivoen pääsevänsä pois rotkosta, ja kun
he olivat huomanneet, etteivät he voineetkaan päästä minnekään, he
olivat jääneet paikoilleen epätoivosta kivettyneinä.

Pyhä Pietari näki muutamien istuvan tai makaavan kädet ojossa,
alituisen kaipauksen vallassa ja silmät kiintyneinä ylöspäin. Toiset
olivat peittäneet kasvonsa käsillään, ikään kuin karkottaakseen
luotaan heitä ympäröivän toivottoman kauhun. He olivat kaikki
liikkumattomina, ei kukaan heistä viitsinyt liikuttaa sormeaankaan.
Toiset makasivat aivan hiljaa vesilätäköissä koettamattakaan päästä
ylös.

Kadotettujen joukko oli hirvittävän suuri. Rotkon pohja näytti olevan
yhtenä ainoana ruumis- ja pääläjänä.

Ja Pyhä Pietari joutui jälleen levottomuuden valtaan. "Saat nähdä,
ettei enkeli löydä häntä", sanoi hän Vapahtajalle.

Vapahtaja katsoi häneen yhtä murheellisesti kuin äskenkin. Hän tiesi
kyllä, ettei Pyhän Pietarin tarvinnut olla huolissaan enkelin vuoksi.

Mutta Pyhästä Pietarista tuntui yhä, ettei enkeli voinut löytää hänen
äitiään tuosta suuresta kadotettujen joukosta. Tämä levitti siipensä
ja liiteli edestakaisin syvyyden yli etsiessään häntä.

Äkkiä eräs kadotetuista huomasi enkelin. Ja tämä hypähti pystyyn
ojentaen kätensä ja huudahti: "Ota minut mukanasi, ota minut mukaan!"

Silloin elostui äkkiä koko joukko. Kaikki miljoonan miljoonat,
jotka kituivat alhaalla helvetissä, hyökkäsivät pystyyn samassa
silmänräpäyksessä, ojensivat käsivarsiaan ja huusivat enkelille, että
hän veisi heidät mukanaan autuaitten luo paratiisiin.

Heidän huutonsa kuului aina Vapahtajan ja Pyhän Pietarin luo ja
näiden sydämet vapisivat surusta, kun he sen kuulivat.

Enkeli leijaili korkealla kadotettujen yläpuolella, mutta joka kerta
kun hän liikkui edestakaisin löytääkseen etsittävänsä, hyökkäsivät
kaikki hänen jäljessään, aivan kuin tuulenpyörre olisi lakaissut
heitä.

Vihdoin enkeli keksi haettavansa. Hän painoi siipensä kokoon ja
hyökkäsi alas kuin salama. Ja Pyhä Pietari huudahti ilosta, kun
hän näki enkelin kiertävän käsivartensa hänen äitinsä ympärille ja
nostavan hänet ylös.

"Autuas sinä, joka tuot äitini minun luokseni!" sanoi hän.

Vapahtaja laski hiljaa kätensä Pyhän Pietarin olkapäälle, ikään kuin
hän olisi tahtonut varoittaa häntä liian varhain iloitsemasta.

Mutta Pyhä Pietari oli vähällä itkeä ilosta, kun hänen äitinsä
oli pelastettu, eikä hän voinut ymmärtää, miksi hän ei heitä enää
voinut nähdä. Ja hänen ilonsa kiihtyi, kun hän näki, että vaikka
enkeli nostaessaan äitiä olikin ollut hyvin nopea, oli muutamien
kadotettujen sittenkin onnistunut tarttua kiinni pelastettavaan,
jotta hekin yhdessä hänen kanssaan pääsisivät paratiisiin.

Lähes kaksitoistakymmentä oli takertunut kiinni vanhaan vaimoon ja
Pyhä Pietari ajatteli, että oli suureksi kunniaksi hänen äidilleen,
kun hän sai auttaa niin monta onnetonta kadotuksesta.

Ei enkelikään millään tavalla estänyt heitä. Hän ei näyttänyt
lainkaan vaivautuvan taakastaan, vaan kohosi kohoamistaan liikutellen
siipiään yhtä helposti kuin olisi kantanut kuollutta linnunpoikaa
taivaaseen.

Mutta silloinpa Pyhä Pietari huomasi, että hänen äitinsä yritti
vapautua niistä kadotetuista, jotka riippuivat kiinni hänessä. Hän
tarttui heidän käsiinsä ja irroitti heidän sormensa, niin että toinen
toisensa jälkeen kellahti alas helvettiin.

Pyhä Pietari saattoi kuulla, miten he pyysivät ja rukoilivat häntä,
mutta vanha vaimo ei näyttänyt sallivan, että kukaan muu paitsi hän
itse tulisi autuaaksi. Hän irtaantui yhä useammista ja antoi heidän
syöksyä alas kurjuuteen. Ja kun he putosivat, koko avaruus kajahteli
valitushuudoista ja kirouksista.

Silloin huusi Pyhä Pietari äidilleen ja pyysi häntä olemaan armelias,
mutta tämä ei tahtonut kuulla häntä, vaan jatkoi entiseen tapaansa.

Ja Pyhä Pietari näki enkelin lentävän yhä hitaammin, mitä keveämmäksi
hänen kuormansa muuttui. Pyhä Pietari joutui sellaisen kauhun
valtaan, että hänen jalkansa horjuivat ja hänen täytyi polvistua
maahan.

Vihdoin yksi ainoa kadotettu piteli enää kiinni Pyhän Pietarin
äidistä. Nuori vaimo riippui hänen kaulassaan ja huusi ja rukoili
aivan hänen korvansa juuressa, että hän sallisi hänen seurata mukana
siunattuun paratiisiin.

Silloin enkeli oli kantamuksineen tullut niin lähelle, että Pyhä
Pietari jo ojensi kätensä vastaanottaakseen äitiänsä. Hänen
mielestään ei enkelin tarvinnut kuin pari kertaa räpäyttää siipiään
ollakseen ylhäällä vuorella.

Mutta silloin enkeli äkkiä lakkasi liikuttamasta siipiään ja hänen
kasvonsa muuttuivat synkäksi kuin yö.

Sillä nyt oli vanha vaimo ojentanut kätensä taaksepäin ja tarttunut
nuoren naisen käsivarsiin, jotka olivat tarrautuneet hänen kaulaansa,
ja vanha vaimo repi ja raastoi, kunnes hänen vihdoin onnistui
irroittaa yhteenpuristetut kädet, niin että hän vapautui tästä
viimeisestäkin.

Kun kadotettu putosi, vaipui enkeli usean sylen verran alemmaksi ja
näytti siltä, kuin hän ei enää olisi jaksanut nostaa siipiään.

Hän katsoi vanhaan naiseen haikean surullisin silmin, hänen kätensä
irtautuivat tämän vyötäisiltä ja hän antoi vaimon pudota, ikään kuin
tämä jäätyänsä yksin olisi ollut hänelle liian raskas taakka.

Sitten enkeli kohosi yhdellä ainoalla siipienräpäytyksellä ylös
paratiisiin.

Mutta Pyhä Pietari makasi pitkän aikaa liikkumattomana nyyhkyttäen
maassa ja Vapahtaja seisoi hiljaa hänen rinnallansa.

"Pyhä Pietari", sanoi Vapahtaja vihdoin, "en koskaan luullut sinun
enää itkevän tultuasi paratiisiin."

Silloin Jumalan vanha palvelija kohotti päänsä ja sanoi:

"Mikä paratiisi tämä on, kun kuulen tänne rakkaitteni valitushuudot
ja näen täältä lähimmäisteni kärsimykset!"

Mutta Vapahtajan kasvoja synkisti mitä syvin suru. "Mikäpä olisi
minulle mieluisampaa kuin valmistaa teille kaikille valoisa ja
onnellinen paratiisi?" sanoi hän. "Etkö ymmärrä, että sen vuoksi
läksin alas ihmisten pariin ja opetin heitä rakastamaan lähimmäisiään
niinkuin itseänsä? Sillä niin kauan kuin he eivät sitä tee, ei ole
sitä turvapaikkaa taivaassa eikä maassa, missä ei tuska ja murhe
heitä saavuttaisi."



LIEKKI


I.

Monta monituista vuotta sitten, kun Firenzen kaupunki aivan
vast'ikään oli muodostunut tasavallaksi, eli siellä mies nimeltä
Raniero di Ranieri. Hän oli asesepän poika ja oli oppinut isänsä
ammatin, vaikkei hän sitä mielellään harjoittanut.

Tämä Raniero oli kaikkein vahvimpia miehiä. Sanottiin hänen kantavan
raskasta rautavarustusta yhtä helposti kuin joku muu silkkipaitaa.
Hän oli vielä nuori mies, mutta hän oli jo monella tavalla osoittanut
väkevyyttänsä. Kerran hän oli ollut talossa, jossa viljaa kannettiin
ylisille, ja Ranieron siellä ollessa murtui yksi parvihirsistä ja
koko katto oli syöksyä alas. Kaikki muut paitsi Raniero olivat
kiiruhtaneet pois. Hän oli kohottanut kätensä ylös ja tukenut kattoa,
kunnes väki ehti tuoda hirsiä ja seipäitä paikalle sen pönkitsemistä
varten.

Sanottiin myöskin, että Raniero oli urhoollisin mies, mitä Firenzessä
koskaan oli ollut, ja ettei hän koskaan voinut saada kyllikseen
taisteluista. Niin pian kuin hän kuuli melua kadulta, hän hyökkäsi
ulos työpajasta siinä toivossa, että jokin tappelu, johon hän saattoi
ottaa osaa, oli syttynyt. Kun hän vain sai paljastaa miekkansa, hän
yhtä mielellään tappeli yksinkertaisen maakansan kuin rautapukuisten
ritarien kanssa. Hän taisteli kuin mieletön pitämättä lukua
vastustajistaan.

Firenze ei ollut erittäin mahtava hänen aikanansa. Sen asukkaat
olivat enimmäkseen villankehrääjiä ja verkakankureita, ja nämä eivät
halunneet muuta kuin saada rauhassa harjoittaa työtänsä. Siellä oli
paljon kelpo miehiä, mutta he eivät olleet taistelunhaluisia, vaan
pitivät kunnianaan, että heidän kaupungissaan vallitsisi parempi
järjestys kuin muualla. Raniero pahoitteli usein, ettei hän ollut
syntynyt maassa, jossa olisi ollut kuningas, joka olisi kerännyt
ympärilleen kaikki urhoolliset miehet, ja sanoi, että hän niin ollen
olisi päässyt suureen kunniaan ja arvoon.

Raniero oli suulas ja kovaääninen, julma eläimille ja kova
vaimolleen, eikä kenenkään ollut hyvä hänen kanssansa elellä. Hän
olisi ollut kaunis mies, jollei hänellä olisi ollut kasvoissaan
useita syviä arpia, jotka rumensivat häntä. Hän oli nopea tekemään
päätöksiä ja hänen menettelytapansa oli usein suurenmoinen, joskin
väkivaltainen.

Raniero oli nainut Francescan, joka oli Jacopo degli Ubertin,
viisaan ja mahtavan miehen tytär. Jacopo ei ollut mielellään
antanut tytärtänsä tuollaiselle tappelijalle kuin Ranierolle,
vaan oli viimeiseen asti vastustanut naimakauppaa. Francesca oli
pakottanut hänet myöntymään sanomalla hänelle, ettei hän koskaan
menisi naimisiin kenenkään toisen kanssa. Kun Jacopo vihdoin antoi
suostumuksensa, hän oli sanonut Ranierolle: "Luulenpa nähneeni, että
sinun kaltaistesi miesten on helpompi voittaa naisen rakkaus kuin
säilyttää se, ja sen vuoksi tahdon ottaa sinulta sen lupauksen,
että jos tyttäreni on vaikea olla sinun luonasi ja hän tahtoisi
palata minun luokseni, et estä häntä siitä." Francesca sanoi, että
oli turhaa antaa sellaista lupausta, sillä Raniero oli hänelle niin
rakas, ettei mikään saisi häntä tästä luopumaan. Mutta Raniero antoi
heti tämän lupauksen. "Voit luottaa siihen, Jacopo", sanoi hän,
"etten yritä pidättää naista, joka tahtoo paeta luotani".

Francesca muutti nyt Ranieron luo, ja kaikki oli hyvin. Kun he
olivat olleet naimisissa muutamia viikkoja, pisti Ranieron päähän
ruveta harjoittelemaan pilkkaanampumista. Hän ampui pari päivää
pilkkaan erääseen tauluun, joka riippui seinällä. Hän saavutti pian
taitavuutta ja osui oikeaan joka kerta. Lopulta hän halusi ampua
johonkin vaikeampaankin maaliin. Hän etsi jotakin sopivaa kohdetta,
mutta ei keksinyt muuta kuin viiriäisen, joka istui häkissään talon
portin yläpuolella. Lintu oli Francescan ja hän piti siitä hyvin
paljon, mutta siitä huolimatta Raniero lähetti pojan avaamaan häkkiä
ja ampui viiriäisen, kun se lehahti lentämään.

Tämä oli hänen mielestään hyvä laukaus ja hän kehui sitä kaikille,
jotka vain tahtoivat häntä kuunnella.

Kun Francesca sai tietää, että Raniero oli ampunut hänen lintunsa,
hän kalpeni ja katsoi häneen ihmeissänsä. Hän ihmetteli, miksi
Raniero oli tahtonut tehdä jotakin, jonka täytyi tuottaa hänelle
surua. Mutta hän antoi sen hänelle heti anteeksi ja rakasti häntä
aivan kuin ennenkin. Kaikki kävi taas hyvin jonkin aikaa. Ranieron
appi, Jacopo, oli pellavakankuri. Hänellä oli suuri työpaja, jossa
tehtiin paljon työtä. Raniero oli ollut huomaavinaan, että Jacopon
työpajassa sekoitettiin hamppua pellavaan, eikä hän pitänyt sitä
salassa, vaan puhui siitä pitkin kaupunkia. Vihdoin tuli Jacoponkin
korviin tämä juorupuhe ja hän koetti heti saada sen vaimennetuksi.
Hän antoi useiden muiden pellavakankurien tutkia hänen lankojaan
ja kudoksiaan ja nämä huomasivat, että kaikki oli mitä hienointa
pellavaa. Ainoastaan yhdessä pakassa, jota oli määrä myydä Firenzen
ulkopuolella, oli hiukan sekoitusta. Jacopo sanoi silloin, että
joku hänen sälleistänsä oli tehnyt petoksen hänen tietämättään ja
tahtomattaan. Hän käsitti kuitenkin heti, että hänen olisi vaikea
saada ihmisiä sitä uskomaan. Hän oli aina ollut rehellisen maineessa
ja hänestä tuntui raskaalta, kun hänen kunniansa oli tahraantunut.

Raniero sitä vastoin ylvästeli sillä, että hänen oli onnistunut
paljastaa petos, ja hän kerskaili siitä Francescankin kuullen.

Francescaa suretti suuresti ja ihmetytti samalla kertaa, aivan kuin
Ranieron ampuessa hänen lintunsakin. Tätä ajatellessaan hän oli äkkiä
näkevinään rakkautensa edessään, ja se oli kuin suuri kimalteleva
kultakudoksinen verho. Hän saattoi nähdä, kuinka suuri se oli ja
kuinka se kimalteli. Mutta yhdestä kulmasta oli palanen leikattu
pois, niin ettei se enää ollut yhtä suuri ja ihana kuin alun perin.

Kuitenkin se oli niin vähän vahingoittunut, että hän ajatteli: Kyllä
sitä riittää niin kauan kuin minä elän. Se oli niin suuri, ettei se
koskaan voi loppua.

Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi
alussakin.

Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt
Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen
silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili
niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa
puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.

Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo
oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan
ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan
niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä
hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty
kaalimaalle.

Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja
samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi
hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron
leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.

Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä,
mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän
pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi
hänen rakkauttansa.

Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan
pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja
kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.

Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi
nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi,
ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee
ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä,
ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä
oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.

Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven
selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.

Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle,
että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa
koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero,
joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui
kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca
iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa
sukuansa. -- "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca,
"nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä
tavalla."

Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero
ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein
vähimmin saattoi sietää.

Ranieron työpajassa oli sälli, joka oli pienikasvuinen ja ontuva.
Tämä mies oli rakastanut Francescaa, ennen kuin tämä joutui
naimisiin, ja rakasti häntä yhä edelleenkin. Raniero, joka tiesi
tämän, teki pilkkaa hänestä, varsinkin kun he istuivat pöydässä.
Sattuipa lopulta, että mies, joka ei tahtonut joutua pilkan kohteeksi
varsinkaan Francescan kuullen, hyökkäsi kerran Ranieron kimppuun ja
tahtoi tapella hänen kanssaan. Mutta Raniero hymyili hänelle vain
pilkallisesti ja potkaisi hänet syrjään. Silloin mies raukka ei
mielestään voinut enää elää, vaan lähti pois ja hirtti itsensä.

Kun tämä tapahtui, olivat Raniero ja Francesca olleet naimisissa
noin vuoden ajan. Francesca näki mielestään rakkautensa yhä edessään
kimaltelevana kangaspalasena, mutta sen joka laidalta oli leikelty
suuria kappaleita pois, niin että sen alkuperäisestä suuruudesta oli
tuskin puoltakaan jäljellä.

Hän kauhistui huomatessaan tämän ja hän ajatteli: Jos jään Ranieron
luo vielä vuodeksi, hän hävittää koko rakkauteni. Tulen yhtä köyhäksi
kuin tähän asti olen ollut rikas.

Silloin hän päätti lähteä Ranieron talosta ja elää isänsä luona,
jotta se päivä ei koittaisi, jolloin hän vihaisi Ranieroa yhtä paljon
kuin hän nyt rakasti häntä.

Jacopo degli Uberti istui kangaspuittensa ääressä ja kaikki hänen
sällinsä työskentelivät hänen ympärillään, kun hän näki Francescan
tulevan. Hän sanoi, että nyt oli tapahtunut se, mitä hän kauan oli
odottanut, ja lausui hänet tervetulleeksi. Hän antoi kaiken väen heti
lopettaa työnsä ja käski heidän aseistautua ja sulkea talon.

Sitten Jacopo meni Ranieron luo. Hän kohtasi hänet työpajassa.
"Tyttäreni on tänään tullut takaisin minun luokseni ja pyytänyt
jälleen saada asua kattoni alla", sanoi hän vävylleen. "Ja nyt
toivon, ettet sinä pakota häntä palaamaan takaisin, vaan muistat
lupaustasi, jonka minulle annoit."

Raniero ei näyttänyt suhtautuvan tähän kovin vakavasti, vaan vastasi
aivan levollisesti: "Vaikken olisi sinulle lupaustani antanutkaan, en
sittenkään olisi vaatinut takaisin vaimoa, joka ei tahdo olla omani."

Hän tiesi kuinka syvästi Francesca rakasti häntä ja ajatteli
itsekseen: Hän palaa takaisin ennen iltaa.

Mutta häntä ei näkynyt, ei samana eikä seuraavanakaan päivänä.

Kolmantena päivänä lähti Raniero ajamaan takaa paria rosvoa, jotka
kauan olivat tuottaneet levottomuutta firenzeläisille kauppiaille.
Hänen onnistui voittaa heidät ja tuoda heidät vangittuina Firenzeen.

Hän pysyi alallaan pari päivää, kunnes hän saattoi olla varma, että
tämä urotyö oli tunnettu koko kaupungissa. Ei käynyt kuitenkaan
niinkuin hän oli toivonut, että Francesca tämän johdosta olisi
palannut takaisin.

Raniero olisi nyt mielellään pakottanut hänet lain ja oikeuden tietä
takaisin, mutta hän ei arvellut voivansa sitä tehdä lupauksensa
vuoksi. Hänestä tuntui kuitenkin mahdottomalta elää samassa
kaupungissa kuin vaimo, joka oli hänet hylännyt, ja hän lähti pois
Firenzestä.

Hän rupesi ensin palkkasoturiksi, ja pian hänestä tuli vapaajoukon
päällikkö. Hän oli alituisesti sodassa ja palveli monta herraa.

Hän saavutti paljon kunniaa soturina, niinkuin hän aina oli
ennustanutkin. Keisari löi hänet ritariksi ja häntä pidettiin
suurmiehenä.

Ennen lähtöänsä Firenzestä hän oli luvannut pyhän madonnankuvan
edessä tuomiokirkossa antavansa pyhälle neitsyelle kallisarvoisinta
ja parasta, mitä hän joka taistelussa voittaisi. Tuon kuvan juurella
oli alituisesti kallisarvoisia lahjoja, joita Raniero oli antanut.

Raniero tiesi siis, että kaikki hänen urotyönsä olivat tunnettuja
hänen syntymäkaupungissaan. Hän ihmetteli suuresti, ettei Francesca
degli Uberti tullut takaisin hänen luokseen, vaikka hän oli tietoinen
kaikista hänen menestyksistään.

Tähän aikaan saarnattiin ristiretkeä, jonka oli määrä vapauttaa pyhä
hauta, ja Raniero otti ristinmerkin ja läksi itäiselle maalle. Osaksi
hän toivoi siellä voittavansa maat ja mannut vallitakseen, osaksi hän
ajatteli, että hän nyt kykenisi suorittamaan niin loistavia urotöitä,
että hänen vaimonsa jälleen rakastuisi häneen ja palaisi hänen
luoksensa.


II.

Yöllä sen päivän jälkeen, jolloin Jerusalem oli valloitettu, vallitsi
suuri riemu ristiretkeläisten leirissä kaupungin ulkopuolella.
Melkein joka teltassa pidettiin juominkeja, ja melua ja ääntä kuului
kauaksi ympäristöön.

Raniero di Ranieri istui myös juomassa muutamien taistelutoverien
parissa ja hänen luonaan oli melkein tavallistakin hurjempaa.
Palvelijat tuskin ehtivät pikareita täyttää, ennen kuin ne uudelleen
olivat tyhjinä.

Mutta Ranierolla oli täysi syy viettää suurta juhlaa, sillä hän oli
päivän kuluessa saavuttanut suurempaa kunniaa kuin koskaan ennen.
Aamulla kaupunkiin rynnättäessä hän ensimmäisenä Gottfrid Bouillonin
jälkeen nousi muurille, ja illalla oli hänelle uljuudestansa
osoitettu kunniaa koko sotajoukon edessä.

Kun ryöstäminen ja murhaaminen oli loppunut ja ristiretkeläiset
olivat katumuskaavuissaan ja sytyttämättömät vahakynttilät kädessä
vaeltaneet pyhän haudan kirkkoon, oli Gottfrid näet ilmoittanut
hänelle, että hän ensimmäisenä saisi sytyttää kynttilänsä niistä
pyhistä liekeistä, jotka palavat Kristuksen haudalla. Ranieron
mielestä Gottfrid täten tahtoi osoittaa, että hän piti Ranieroa
uljaimpana koko sotajoukossa, ja hän iloitsi suuresti, että hänen
urotöitänsä palkittiin tällä tavalla.

Yöllä, kun Raniero ja hänen vieraansa olivat parhaimmalla
tuulellansa, tuli eräs narri ja pari pelimannia, jotka olivat
kulkeneet ympäri leiriä ja huvittaneet väkeä konsteillaan, Ranieron
telttaan, ja narri pyysi saada kertoa lystikkään seikkailun.

Raniero tiesi, että tuo narri oli kuuluisa sukkeluudestaan ja hän
lupasi kuunnella hänen kertomustaan.

"Sattuivatpa kerran", sanoi narri, "Vapahtaja ja Pyhä Pietari
istumaan kokonaisen päivän paratiisin linnan ylimmässä tornissa ja
katselemaan alas maailmaan. Heillä oli ollut niin paljon katseltavaa,
että heillä tuskin oli ollut aikaa vaihtaa sanaakaan. Vapahtaja
oli pysytellyt hiljaa koko ajan, mutta Pyhä Pietari oli vuoroin
lyönyt kätensä yhteen ilosta, vuoroin kääntänyt pois kasvonsa inhon
vallassa. Vuoroin hän oli riemuinnut ja hymyillyt, vuoroin itkenyt
ja valittanut. Vihdoin, kun päivä kallistui loppuaan kohti ja
hämäryys laskeutui paratiisiin, kääntyi Vapahtaja Pyhän Pietarin
puoleen ja sanoi, että nyt tämä varmaan oli iloinen ja tyytyväinen.
'Minkä vuoksi minä olisin tyytyväinen?' kysyi silloin Pyhä Pietari
kiivaasti. -- 'Niin', sanoi Vapahtaja sävyisästi, 'luulin että olisit
tyytyväinen sen johdosta, mitä tänään olet nähnyt'. Mutta Pyhä
Pietari ei tahtonut leppyä. -- 'On kyllä totta', sanoi hän, 'että
monta vuotta olen valittanut, kun Jerusalem on ollut uskottomien
vallassa, mutta kaiken sen jälkeen, mitä tänään on tapahtunut,
minusta yhtä hyvin kaikki olisi voinut jäädä ennalleen'."

Raniero ymmärsi nyt, että narri puhui siitä, mitä päivän kuluessa oli
tapahtunut. Sekä hän että muut ritarit rupesivat tarkkaavaisemmin
kuuntelemaan.

"Kun Pyhä Pietari oli tämän sanonut", jatkoi narri vilkaisten
pahanilkisesti ritareihin, "hän nojautui tornin harjan yli ja
viittasi alas maahan. Hän osoitti Vapahtajalle erästä kaupunkia, joka
sijaitsi suurella, yksinäisellä kalliolla keskellä vuorilaaksoa.
'Näetkö noita ruumiskasoja?' sanoi hän, 'ja näetkö hurmetta, joka
lainehtii kaduilla, ja näetkö alastomia, kurjia vankeja, jotka
vaikeroivat yökylmässä, ja näetkö kaikkia noita savuavia palosijoja?'
-- Vapahtaja ei näyttänyt tahtovan vastata hänelle mitään, ja
Pyhä Pietari jatkoi vaikeroimistaan. Hän sanoi tosin monta kertaa
vihastuneensa tuohon kaupunkiin, mutta ei hän sille niin pahaa olisi
suonut, kuin miltä siellä nyt näytti. Silloin vastasi Vapahtaja
vihdoin koettaen väittää häntä vastaan. -- 'Ethän voine kieltää, että
kristityt ritarit ovat mitä suurinta uhkarohkeutta osoittaen panneet
henkensä alttiiksi', sanoi hän."

Ihastushuudot keskeyttivät nyt narrin, mutta hän jatkoi kiireesti
kertomustaan.

"Ei, älkää häiritkö minua!" sanoi hän. "Nyt en muista mihin jäin.
Niin, tosiaankin, minun piti juuri sanoa, että Pyhä Pietari pyyhkäisi
pois pari kyyneltä, jotka tunkeutuivat hänen silmiinsä ja estivät
häntä näkemästä. 'En olisi koskaan luullut heitä sellaisiksi
pedoiksi', sanoi hän. 'Ovathan he murhanneet ja ryöstäneet koko
päivän. En lainkaan käsitä, että viitsit antaa ristiinnaulita itsesi
saadaksesi tuollaisia oppisi tunnustajia'."

Ritarit eivät panneet pilaa pahakseen. He rupesivat iloisesti nauraa
hohottamaan. "Kuules, narri, onko Pyhä Pietari niin suuttunut
meihin?" huusi yksi heistä.

"Ole hiljaa ja annapas kuulla, eikö Vapahtaja puolusta meitä!" sanoi
toinen.

"Ei, Vapahtaja oli ensin ääneti", sanoi narri. "Hän tiesi varmaan
ennestään, että kun Pyhä Pietari oli päässyt oikein vauhtiin,
häntä ei maksanut vaivaa vastustaa. Tämä jatkoikin vain puhettaan
ja selitti, ettei Vapahtajan tarvinnut sanoa hänelle, että
ritarit lopulta muistivat, mihin kaupunkiin he olivat joutuneet,
ja että he astuivat paljasjaloin ja katumuspuvussa kirkkoon.
Eihän tuota hartautta ollut kestänyt niin kauan, että siitä olisi
kannattanut puhua. Ja sitten hän vielä kerran kumartui tornin
reunan yli ja osoitti Jerusalemia kohti. Hän viittasi kristittyjen
leiriin kaupungin ulkopuolella. 'Näetkö kuinka ritarisi viettävät
voittoansa?' kysyi hän. Ja Vapahtaja näki, että kaikkialla koko
leirissä oli juominkeja. Ritarit ja sotamiehet istuivat katsellen
syyrialaisia tanssijattaria. Täytetyt pikarit kiersivät pöytää, arpaa
heiteltiin sotasaaliista ja --"

"Kuunneltiin narreja, jotka kertoivat huonoja satuja", pisti Raniero
puheeseen. "Eikö sekin ollut suuri synti?"

Narri nauroi ja nyökkäsi päätään Ranierolle ikään kuin hän olisi
tahtonut sanoa: Odotahan, niin maksan sen sinulle.

"Ei, älä keskeytä minua!" pyysi hän uudelleen, "narri parka unohtaa
niin helposti, mitä hän aikoo sanoa. Niin, sitähän se oli, että Pyhä
Pietari kysyi Vapahtajalta ankaralla äänellä, arveliko hän saaneensa
kunniaa tuosta väestä. Siihen täytyi Vapahtajan tietenkin vastata,
ettei hän mielestään sitä ollut saanut. 'He olivat rosvoja ja
murhamiehiä ennen kotoalähtöänsä', sanoi Pyhä Pietari, 'ja murhaajia
ja rosvoja he ovat yhä tänäkin päivänä. Tämän hankkeen olisit yhtä
hyvin voinut jättää tekemättömäksi. Siitä ei mitään hyvää lähde.'"

"No, no, narri!" sanoi Raniero varoittavalla äänellä.

Mutta narri näytti pitävän kunnianasianansa koettaa, miten pitkälle
hän voisi mennä, ennen kuin joku hyökkäisi hänen kimppuunsa ja
heittäisi hänet ulos, ja hän jatkoi pelottomasti:

"Vapahtaja taivutti vain päätänsä ikään kuin hän olisi tunnustanut
saaneensa oikeudenmukaisen rangaistuksen. Mutta melkein samassa
hetkessä hän kumartui innokkaasti eteenpäin ja katsoi alas entistä
tarkkaavaisemmin. Pyhä Pietari katsoi myös silloin alas. 'Mitä sinä
katsot?' hän ihmetteli."

Narri esitti tämän erittäin vilkkailla kasvojen eleillä. Kaikki
ritarit näkivät edessään sekä Vapahtajan että Pyhän Pietarin ja he
ihmettelivät, mitähän Vapahtaja oli keksinyt.

"Vapahtaja vastasi, ettei se ollut juuri mitään", sanoi narri,
"mutta joka tapauksessa hän yhä katseli alas. Pyhä Pietari seurasi
Vapahtajan katseen suuntaa, eikä hän voinut huomata muuta, kuin
että Vapahtaja katsoi alas suureen telttaan, jonka ulkopuolelle
oli pystytetty keihäiden päihin parin saraseenin päät ja johon oli
kerätty koko kasa pyhästä kaupungista ryöstettyjä muhkeita mattoja,
kultaisia pöytäastioita ja kallisarvoisia aseita. Tuossa teltassa
oli ilo samanlaista kuin muuallakin leirissä. Siellä istui joukko
ritareita tyhjentämässä pikareitansa. Ainoa erotus saattoi olla se,
että siellä meluttiin ja juotiin enemmän kuin missään muualla. Pyhä
Pietari ei voinut käsittää, miksi Vapahtaja oli niin mielissään
katsellessaan sinne alas, että ilo aivan tuikki hänen silmistänsä.
Niin useita ankaria ja kauhistuttavia kasvoja kuin siellä hän tuskin
koskaan ennen oli nähnyt keräytyneenä juomapöydän ympärille. Ja
kestien isäntä, joka istui ylinnä pöydässä, oli hirvittävin kaikista.
Hän oli viidenneljättä vuotias mies, hirveän iso ja karkeatekoinen,
kasvot punakat, täynnä arpia ja naarmuja, kourat kovat ja ääni
voimakas ja meluava."

Narri pysähtyi nyt hetkeksi, ikään kuin hän olisi pelännyt jatkaa,
mutta sekä Raniero että muut kuuntelivat mielellään tätä kertomusta
heistä itsestänsä ja nauroivat vain hänen tungettelevaisuudelleen.
"Sinä olet rohkea mies", sanoi Raniero, "annahan kuulla, mihin sinä
pyrit!"

"Vihdoin Vapahtaja virkkoi pari sanaa", jatkoi narri, "ja Pyhä
Pietari ymmärsi nyt, mikä häntä ilahdutti. Hän kysyi Pyhältä
Pietarilta näkikö hän väärin, vai oliko todellakin yhdellä ritarilla
palava kynttilä vieressään."

Raniero säpsähti kuultuaan nämä sanat. Nyt vasta hän suuttui narriin
ja ojensi kätensä tarttuakseen raskaaseen haarikkaan, jonka hän aikoi
heittää hänelle vasten kasvoja, mutta hän hillitsi itseään saadakseen
kuulla, aikoiko mies puhua hänen kunniakseen vai häpeäkseen.

"Pyhä Pietari huomasi", kertoi narri, "että vaikka telttaa muuten
valaisivatkin vain tulisoihdut, yhdellä ritarilla oli tosiaankin
palava vahakynttilä vieressänsä. Se oli suuri, paksu kynttilä,
sellainen, joka voi palaa kokonaisen vuorokauden. Ritari, jolla ei
ollut kynttiläjalkaa sitä varten, oli kerännyt koko joukon kiviä ja
asettanut ne sen ympärille, jotta kynttilä pysyisi pystyssä."

Pöytäseura ratkesi kovaääniseen nauruun näiden sanojen johdosta.
Kaikki osoittivat kynttilää, joka seisoi pöydällä Ranieron vieressä
ja joka oli aivan sellainen, joksi narri sen oli kuvannut. Mutta veri
nousi Ranieron päähän, sillä tämän saman kynttilän hän pari tuntia
sitten oli saanut sytyttää pyhällä haudalla. Hän ei ollut hennonut
sitä sammuttaa.

"Kun Pyhä Pietari näki tuon kynttilän", sanoi narri, "niin hänelle
selvisi, minkä vuoksi Vapahtaja oli tullut iloiseksi, mutta samalla
kertaa hän ei voinut olla hiukan surkuttelematta häntä. 'Vai niin',
hän sanoi, 'tuo sama ritari tänä aamuna ensimmäisenä herra Bouillonin
jälkeen hyppäsi muurille ja sai illalla sytyttää kynttilänsä ennen
ketään muuta pyhällä haudalla.' -- 'Aivan niin', sanoi Vapahtaja, 'ja
kuten näet, hänen kynttilänsä palaa vielä.'"

Narri puhui nyt hyvin nopeasti, vilkaisten vähän väliä salavihkaa
Ranieroon: "Pyhä Pietari ei sittenkään voinut olla hiukan
surkuttelematta Vapahtajaa. 'Etkö ymmärrä, miksi hänen kynttilänsä
vielä palaa?' sanoi hän. 'Sinä luulet varmaan, että hän ajattelee
sinun kärsimyksiäsi ja kuolemaasi katsellessaan sitä. Mutta hän ei
ajattele muuta kuin sitä kunniaa, joka tuli hänen osakseen, kun
hänet tunnustettiin uljaimmaksi mieheksi Gottfridin jälkeen koko
sotajoukossa'."

Nyt Ranieron kaikki vieraat purskahtivat nauruun. Raniero oli kovin
suuttunut, mutta hän pakottautui nauramaan, hänkin. Hän tiesi että
kaikkien mielestä olisi ollut naurettavaa, jollei hän olisi sietänyt
hiukan pilaa.

"Mutta Vapahtaja vastusti Pyhää Pietaria", sanoi narri. "'Etkö näe,
miten hän varoo kynttilää?' kysyi hän. 'Hän varjelee kädellään
liekkiä heti kun joku nostaa teltan aukkoa, peläten, että veto
sammuttaisi sen. Ja alituisesti hän karkottaa pois yöperhoset, jotka
liitelevät sen ympärillä ja uhkaavat sammuttaa sen'."

Nauru yhä yltyi, sillä kaikki, mitä narri sanoi, oli aivan totta.
Mutta Ranieron oli yhä vaikeampi hillitä itseänsä. Hän ei mielestään
voinut sietää, että joku teki pilkkaa pyhästä liekistä.

"Pyhä Pietari epäili sittenkin", jatkoi narri. "Hän kysyi tunsiko
Vapahtaja tuota ritaria. 'Eipä hän juuri ole niitä, jotka usein
käyvät messussa tai kuluttavat rukousjakkaraa', sanoi hän. Mutta
Vapahtajan mielipide ei järkkynyt. 'Pyhä Pietari, Pyhä Pietari!'
sanoi hän juhlallisesti. 'Pidä mielessäsi, että tämän jälkeen tuo
ritari muuttuu hurskaammaksi Gottfridiakin! Mistä muualta lähtisi
lempeyttä ja hurskautta, jollei minun haudaltani! Saat nähdä, että
hän hoitaa sairaita ja murheellisia yhtä hellästi kuin nyt tuota
pyhää liekkiä.'"

Nauru kävi nyt yhä hillittömämmäksi. Kaikki, jotka tunsivat Ranieron
luonteenlaadun ja elämäntavan, pitivät tätä kertomusta kovin
naurettavana. Mutta hänen omasta mielestään sekä pila että nauru
oli sietämätöntä. Hän hyökkäsi pystyyn ja aikoi nuhdella narria.
Hän työnsi samassa niin kiivaasti pöytää, joka ei ollut muuta kuin
irtonaisille jaloille asetettu ovi, että se heilahti ja kynttilä
kaatui. Nytpä näkyi, kuinka innokkaasti Raniero tahtoi pitää sitä
palamassa. Hän hillitsi vihansa, niin että hän malttoi nostaa sen
ylös ja kohentaa liekkiä, ennen kuin hän hyökkäsi narrin kimppuun.
Mutta kun hän oli saanut kynttilän kuntoon, oli narri jo kiiruhtanut
pois teltasta ja Raniero ymmärsi, ettei maksaisi vaivaa seurata häntä
yöpimeään. Tapaan hänet kai toisen kerran, ajatteli hän ja istahti
paikoilleen.

Pöytävieraat olivat sillä välin nauraneet kyllikseen ja eräs heistä
kääntyi Ranieron puoleen aikoen jatkaa pilantekoa. "Se ainakin on
varmaa, Raniero, ettet tällä kertaa voi lähettää Firenzen neitsyelle
kalleinta sotasaalistasi", sanoi hän.

Raniero kysyi, minkä vuoksi hän luuli, ettei hän tällä kertaa voisi
seurata vanhaa tapaansa.

"Ei mistään muusta syystä", sanoi ritari, "kuin siitä, että
voittamasi kallein aarre on tuo liekki, jonka koko sotajoukon nähden
sait sytyttää pyhän haudan kirkossa. Ja sitäpä sinä tuskin kykenet
lähettämään Firenzeen."

Taaskin muut ritarit nauroivat, mutta Raniero oli nyt sellaisella
tuulella, että hän olisi voinut ryhtyä kaikkein huimapäisimpäänkin
tekoon saadakseen heidän naurunsa vaikenemaan. Hän teki pikaisen
päätöksen, kutsui luokseen vanhan aseenkantajansa ja sanoi hänelle:
"Valmistaudu matkaan, Giovanni! Huomenna saat lähteä viemään
Firenzeen tätä pyhää liekkiä!"

Mutta aseenkantaja kieltäytyi jyrkästi. "Tätä minä en ota
tehdäkseni", sanoi hän. "Mitenkä voisin ratsain kuljettaa liekkiä
Firenzeen? Se sammuisi, ennen kuin pääsisin leiristä ulos."

Raniero tiedusteli miehiään, toista toisensa jälkeen. Hän sai saman
vastauksen kaikilta. He eivät käsittäneet hänen käskyänsä edes
vakavaksi.

Tietysti muut ritarit, jotka olivat hänen vierainansa, nauroivat yhä
kovemmin ja iloisemmin sitä mukaa kuin ilmeni, ettei kukaan Ranieron
miehistä tahtonut täyttää hänen käskyänsä.

Raniero kiihtyi yhä enemmän. Lopulta hänen kärsivällisyytensä loppui
ja hän huudahti: "Tämä liekki on sittenkin vietävä Firenzeen, ja
koska ei kukaan muu tahdo ratsastaa sinne, minä lähden itse".

"Ajattelehan toki, ennen kuin sellaista lupaat!" sanoi eräs ritari.
"Sinä kadotat siten kokonaisen ruhtinaskunnan."

"Minä vannon teille, että vien tuon liekin Firenzeen!" huudahti
Raniero. "Minä teen sen, mitä kukaan muu ei ole tahtonut tehdä."

Vanha aseenkantaja puolustautui: "Herra, sinun laitasi on kerrassaan
toinen. Voit ottaa mukaasi kokonaisen saattojoukon, mutta minut sinä
tahdoit lähettää yksin."

Mutta Raniero oli suunniltaan eikä punninnut sanojansa. "Minä lähden
myös yksin", sanoi hän.

Mutta täten oli Raniero saavuttanut tarkoituksensa. Kaikki teltassa
lakkasivat nauramasta. He istuivat pelon vallassa ja tuijottivat
häneen.

"Miksi ette enää naura?" kysyi Raniero. "Tämä yritys ei voine olla
muuta kuin lapsenleikkiä uljaalle miehelle."


III.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä nousi Raniero hevosen selkään.
Hän oli täysissä varusteissa, mutta rautapukunsa päälle hän oli
heittänyt karhean pyhiinvaeltajankaavun, jotta se ei kovin kuumenisi
auringonpaahteessa. Hänellä oli miekka ja sotanuija ja hän ratsasti
hyvällä hevosella. Kädessään hän piteli palavaa kynttilää ja satulaan
hän oli ripustanut pari suurta kynttiläkimppua, jotta liekin ei
tarvitsisi virikkeen puutteessa sammua.

Raniero ratsasti hitaasti pitkää, tavaroita täyteen ahdettua
telttakatua pitkin ja niin kauan kävi kaikki hyvin. Oli vielä niin
varhaista, että sumu, joka oli kohonnut Jerusalemia ympäröivistä
syvistä laaksoista, ei ollut hälvennyt, ja Raniero ratsasti aivan
kuin keskellä valkoista yötä. Koko leiri nukkui ja Raniero pääsi
helposti vahtien ohi. Ei kukaan häntä puhutellut, sillä paksu
sumu esti heitä näkemästä häntä ja tiellä oli jalan korkeudelta
tomuntapaista ainetta, joka teki hevosen askeleet kuulumattomiksi.

Raniero pääsi pian leirin ulkopuolelle ja poikkesi Joppeen vievälle
tielle. Tie oli nyt parempi, mutta yhä edelleen hänen täytyi
ratsastaa hitaasti liekin vuoksi. Se paloi heikosti punaisena,
värähtelevänä valona paksussa sumussa. Alituisesti suuret hyönteiset
hyökkäsivät siipiään läimäyttäen suoraan liekkiin. Ranierolla oli
täysi työ varjellessaan sitä, mutta hän oli mitä parhaalla tuulella
ja arveli yhä edelleen, että se toimi, jonka hän oli ottanut
suorittaakseen, oli niin helppo, että lapsenkin olisi pitänyt voida
sitä hoitaa.

Hevonen väsyi kuitenkin hitaaseen kulkuun ja alkoi juosta ravia.
Silloin liekki rupesi lepattelemaan tuulessa. Ei ollut apua, vaikka
Raniero koetti varjella sitä kädellään tai kaavullaan. Hän näki, että
se oli ihan sammumaisillaan.

Mutta häntä ei haluttanut niin pian luopua yrityksestänsä. Hän
pysäytti hevosensa ja istui hetken aikaa hiljaa miettien. Hän hyppäsi
lopulta alas satulasta ja koetti käydä istumaan takaperin, niin että
hän ruumiillaan suojeli liekkiä tuulelta ja vedolta. Täten hänen
onnistui säilyttää se palavana, mutta hän huomasi nyt, että matka
tulisi vaivalloisemmaksi kuin hän alussa oli luullut.

Kun hän oli päässyt Jerusalemia ympäröivien vuorten poikki, sumu
hajosi. Hän ratsasti nyt aivan autiossa seudussa. Ei ollut ihmisiä
eikä asuntoja, ei vihertävää puuta eikä kasvia, ainoastaan paljaita
kukkuloita.

Täällä rosvot hyökkäsivät Ranieron kimppuun. He olivat irtolaisia,
jotka seurasivat luvatta sotajoukkoa ja elivät ryöstöllä ja
rosvoamisella. He olivat piilleet vuorenkukkulan takana ja Raniero,
joka ratsasti takaperin, ei huomannut heitä, ennen kuin he olivat
saartaneet hänet ja lähestyivät miekkojansa heiluttaen.

Heitä oli noin kaksitoista miestä, he näyttivät kurjilta ja
ratsastivat huonoilla hevosilla. Raniero näki heti, ettei hänen olisi
ollut vaikea murtautua tuon joukon läpi ja ratsastaa heitä pakoon.
Mutta hän ymmärsi, ettei hän voinut sitä tehdä muuta kuin heittämällä
kynttilän pois. Ja hän arveli kuitenkin, ettei hän, puhuttuaan niin
kopeasti edellisenä yönä, näin helposti luopuisi yrityksestänsä.

Hän ei tiennyt muuta keinoa kuin tehdä sopimuksen rosvojen kanssa.
Hän sanoi heille, että koska hänellä oli hyvät varusteet yllään ja
hän ratsasti hyvällä hevosella, heidän luultavasti olisi varsin
vaikea voittaa häntä, jos hän puolustautuisi. Mutta koska hän oli
riippuvainen eräästä lupauksesta, hän ei tahtonut tehdä vastarintaa,
vaan salli tappelutta heidän ottaa mitä he tahtoivat, kun he vain
lupasivat olla sammuttamatta hänen kynttiläänsä.

Rosvot olivat valmistautuneet kovaan otteluun. He ihastuivat Ranieron
ehdotukseen ja alkoivat heti ryöstää häntä. He ottivat hänen
varustuksensa sekä hevosensa, aseensa ja rahansa. He antoivat hänen
pitää vain karhean kaapunsa ja molemmat kynttiläkimppunsa. He pitivät
myös rehellisesti lupauksensa eivätkä sammuttaneet liekkiä.

Yksi heistä oli hypännyt Ranieron hevosen selkään. Kun hän huomasi,
miten hyvä se oli, hän näytti tuntevan hiukan sääliä ritaria kohtaan.
Hän huusi hänelle: "Kas tuossa, me emme tahdo olla liian kovia
kristitylle. Saat vanhan hevoseni ratsastaaksesi."

Se oli kurja koni. Se liikkui jäykästi ja kankeasti kuin puuhevonen.

Kun rosvot vihdoin olivat kadonneet ja Raniero yritti nousta kurjan
hevosen selkään, hän sanoi itseksensä: "Tuo liekki on varmaan
noitunut minut. Sen vuoksi saan nyt ratsastaa eteenpäin kuin hullu
kerjäläinen."

Hän käsitti, että hänen olisi ollut viisainta kääntyä takaisin, sillä
yritys oli todellakin mahdoton. Mutta hänet valtasi niin suuri into
toteuttaa tuo halunsa, ettei hän voinut olla jatkamatta matkaansa.

Hän kulki siis eteenpäin. Hän näki ympärillään samat paljaat,
vaaleankellertävät kukkulat.

Hetken kuluttua hän ratsasti nuoren paimenen ohi, joka paimensi
neljää vuohta. Kun Raniero näki elukoiden käyvän laitumella tällä
paljaalla maalla, hän ihmetteli, söivätkö ne multaa.

Tuolla paimenella oli varmaan ollut suurempikin lauma, jonka
ristiretkeläiset olivat varastaneet. Kun hän näki nyt yksinäisen
kristityn tulevan ratsain, hän koetti tehdä hänelle kaikkea
mahdollista pahaa. Hän hyökkäsi häntä kohti ja koetti kepillään
osua hänen kynttiläänsä. Kynttilä kahlehti niin kokonaan Ranieron
kädet, ettei hän voinut puolustautua edes paimeneltakaan. Hän painoi
kynttilän puoleensa suojellakseen sitä. Paimen yritti lyödä sitä
vielä pari kertaa, mutta sitten hän jäi ihmeissään seisomaan ja
lakkasi huiskimasta. Hän näki, että Ranieron kaapu oli syttynyt
tuleen, mutta Raniero ei tehnyt mitään tukahduttaakseen tulta
niin kauan kuin liekki oli vaarassa. Paimen näytti häpeävän. Hän
seurasi kauan Ranieron jäljessä ja eräässä paikassa, missä kapean
tien kummallakin puolella avautui pohjaton kuilu, hän talutti hänen
hevostansa.

Raniero nauroi ja ajatteli, että paimen varmaan piti häntä pyhänä
miehenä, joka oli katumusmatkallansa.

Illan suussa alkoi Raniero kohdata ihmisiä. Huhu Jerusalemin
kukistumisesta oli näet levinnyt yön kuluessa rannikkoseudulle
ja suuri joukko ihmisiä oli heti laittautunut matkaan. Siinä oli
pyhiinvaeltajia, jotka vuosikausia olivat odottaneet tilaisuutta
päästäkseen Jerusalemiin, siinä oli vastasaapuneita sotajoukkoja
ja ennen kaikkea siinä oli kauppiaita, jotka kiiruhtivat sinne
ruokatavarakuormineen.

Kun nämä joukot kohtasivat Ranieron, joka tuli takaperin ratsastaen,
palava kynttilä kädessään, he huusivat: "Hullu, hullu!"

Enimmät olivat italialaisia ja Raniero kuuli, kuinka he huusivat
hänen omalla äidinkielellänsä: pazzo, pazzo! joka merkitsee: hullu,
hullu!

Raniero, joka koko päivän oli osannut hillitä niin hyvin itseänsä,
kiivastui kauheasti näistä yhä uudistuvista huudoista. Äkkiä hän
hyppäsi alas satulasta ja alkoi kurittaa kovilla nyrkeillänsä
pilkkaajia. Kun väki huomasi, kuinka kovakourainen hän oli, he
pakenivat kaikki, ja pian hän oli yksin tiellä.

Raniero tointui nyt jälleen. "He olivat tosiaankin oikeassa
sanoessaan, että olin pazzo", tuumi hän etsien kynttiläänsä, sillä
hän ei tiennyt minne hän sen oli laskenut. Vihdoin hän huomasi, että
se oli vierinyt tieltä erääseen kuoppaan. Liekki oli sammunut, mutta
hän näki tulen tuikkivan kuivassa heinämättäässä aivan lähellä ja hän
ymmärsi, että onni oli ollut hänelle suotuisa, niin että liekki oli
ehtinyt sytyttää heinän ennen sammumistansa.

"Tämäpä olisi voinut olla kehno loppu suurelle vaivannäölle",
ajatteli hän sytyttäessään tulen ja nousi satulaan. Hän oli ihan
nöyrtynyt. Hänestä ei näyttänyt luultavalta, että hänen matkansa
onnistuisi.

Illan suussa Raniero tuli Ramleen ja ratsasti erääseen paikkaan,
jossa karavaanit tavallisesti saivat yösijaa. Se oli suuri katettu
piha. Ylt'ympärillä oli pieniä laipio-osastoja, jonne matkamiehet
saivat asettaa hevosensa. Siellä ei ollut minkäänlaisia huoneita,
vaan ihmiset saivat maata eläinten vieressä.

Väkeä oli siellä ahdinkoon asti, mutta isäntä hankki kuitenkin sijan
Ranierolle ja hänen hevosellensa. Hän antoi myös apetta hevoselle ja
ruokaa miehelle.

Kun Raniero huomasi, että häntä kohdeltiin näin hyvin, hän ajatteli:
"Alanpa melkein luulla, että rosvot tekivät minulle palveluksen
ryöstäessään varusteeni ja hevoseni. Varmaan pääsen helpommin
taakkoineni kulkemaan halki maan, jos minua pidetään hourupäänä."

Kun Raniero oli taluttanut hevosen pilttuuseen, hän kävi istumaan
olkikuvolle ja piteli kynttilää käsissänsä. Hän ei aikonut nukkua,
vaan pysytellä valveilla koko yön.

Tuskin Raniero oli kuitenkaan istahtanut, kun hän jo nukahti. Hän oli
hirveän väsynyt, hän ojensi nukkuessaan ruumiinsa suoraksi pitkin
pituuttaan ja nukkui aina aamuun asti.

Kun hän heräsi, hän ei nähnyt liekkiä eikä kynttilääkään. Hän etsi
kynttilää olkien joukosta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

"Joku on ottanut sen minulta ja sammuttanut sen", sanoi hän. Ja hän
koetti uskotella itselleen olevansa iloinen, kun kaikki oli lopussa,
ettei hänen tarvinnut täyttää mahdotonta aiettansa.

Mutta samalla kun hän ajatteli näin, hän tunsi tyhjyyttä ja
kaipausta. Hän ei koskaan mielestään hartaammin olisi halunnut
onnistua jossakin yrityksessään.

Hän talutti ulos hevosensa, ruokkosi sitä ja asetti satulan
paikoilleen.

Kun hän oli valmis, tuli karavaanimajan isäntä hänen luokseen palava
kynttilä kädessään. Hän sanoi frankin kielellä: "Minun täytyi ottaa
kynttiläsi eilen, kun nukahdit, mutta tässä saat sen jälleen."

Raniero ei ilmaissut tunteitaan, vaan sanoi aivan levollisesti: "Sinä
teit hyvin sammuttaessasi sen."

"En minä sitä sammuttanut", sanoi mies. "Näin, että se paloi
tullessasi tänne, ja minä luulin sinun pitävän tärkeänä, että se yhä
edelleen palaisi. Jos katsot minkä verran se on lyhentynyt, niin
huomaat, että se on palanut koko yön."

Ranieron kasvot loistivat ilosta. Hän kiitteli isäntää ja ratsasti
edelleen mitä parhaimmalla mielellä.


IV.

Kun Raniero oli lähtenyt matkalle Jerusalemista, hän oli aikonut
matkustaa meritse Joppesta Italiaan. Mutta hän muutti tämän
päätöksensä sitten kun rosvot olivat ryöstäneet häneltä hänen
rahansa, ja päätti kulkea maitse.

Se oli pitkä matka. Joppesta hän kulki pohjoiseen pitkin Syyrian
rannikkoa. Sitten matka suuntautui länteen pitkin Vähän Aasian
niemimaata. Sitten taas pohjoiseen aina Konstantinopoliin saakka. Ja
sieltä hänellä oli vielä varsin pitkä matka Firenzeen asti.

Pitkin matkaa eli Raniero laupeuden lahjoilla. Enimmäkseen
pyhiinvaeltajat, joita virtasi nyt suurin joukoin Jerusalemiin,
antoivat hänelle osan omasta leivästänsä.

Vaikka Raniero melkein aina ratsasti yksin, eivät päivät sittenkään
tuntuneet hänestä pitkiltä eikä yksitoikkoisilta. Hänen piti
alituisesti vartioida kynttilänsä liekkiä, joka ei koskaan antanut
hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuulenpuuska, yksi ainoa sadepisarakin
olisi voinut sen sammuttaa.

Ranieron ratsastaessa yksinäisillä teillä ja vain ajatellessa liekin
vireillä pysymistä, juolahti hänen mieleensä, että hän kerran
ennenkin oli nähnyt jotakin tämänkaltaista. Kerran ennen hän oli
nähnyt ihmisen vartioivan jotakin, joka oli yhtä arkaa kuin kynttilän
liekki.

Ensiksi se muistui niin epäselvänä hänen mieleensä, että hän epäili
sitä vain uneksineensa.

Mutta yksin matkustellessaan hän kerran toisensa jälkeen tuli
ajatelleeksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt jotakin
samankaltaista.

"Tuntuu siltä, kuin en koko elämäni aikana olisi muusta kuullut
puhuttavankaan", sanoi hän.

Muutamana iltana ratsasti Raniero erääseen kaupunkiin. Oli ilta, ja
vaimot seisoivat talojen ovilla tähystelemässä miehiänsä. Raniero
näki silloin erään, joka oli pitkä ja hoikka varreltansa ja jonka
silmät olivat vakavat. Hän muistutti Francesca degli Ubertia.

Samassa selveni Ranierolle, mitä hän oli hautonut mielessänsä. Hän
ajatteli, että Francescan mielestä varmaan hänen rakkautensa oli
ollut kuin liekki, jota hän aina olisi tahtonut pitää vireillä ja
jota hänen täytyi alituisesti pelätä Ranieron sammuttavan. Häntä
ihmetytti tuo ajatus, mutta hän tuli yhä varmemmin vakuuttuneeksi
siitä, että niin todellakin oli. Ensi kertaa hän alkoi nyt ymmärtää,
miksi Francesca oli jättänyt hänet.

       *       *       *       *       *

Ranieron matka venyi hyvin pitkäksi, eikä vähimmin sen vuoksi, ettei
hän voinut matkustaa huonolla säällä. Hän istui silloin sisällä
karavaanimajassa ja vartioi liekkiä. Ne olivat kovia päiviä.

Eräänä päivänä kulkiessaan Libanonin vuoren yli Raniero huomasi
rajuilman olevan tulossa. Hän kulki silloin korkealla hirveitten
rotkojen ja jyrkänteiden keskellä kaukana kaikista ihmisasunnoista.
Vihdoin hän keksi kallionharjalla saraseenien pyhimyshaudan. Se oli
pieni neliskulmainen ja holvikattoinen kivirakennus. Hän arveli
parhaaksi paeta sinne.

Tuskin Raniero oli päässyt sisään, kun lumimyrsky nousi ja riehui
kaksi kokonaista päivää. Samalla kertaa tuli niin hirmuinen pakkanen,
että hän oli paleltua kuoliaaksi.

Raniero tiesi, että vuorella oli kylliksi oksia ja risuja, niin
ettei hänen olisi ollut vaikea koota polttoaneita valkeaa varten.
Mutta liekki, jota hän kuljetti, oli hänen mielestään siihen liian
pyhä, eikä hän sillä tahtonut sytyttää muuta kuin kynttilöitä pyhän
neitsyen alttarin edessä.

Rajuilma kiihtyi yhä, ja lopulta hän kuuli ukkosen äänen ja näki
salaman liekehtivän.

Ja salama iski alas vuorelle aivan haudan läheisyyteen ja sytytti
puun tuleen. Ja Raniero sai siten valkean sytytetyksi tarvitsematta
lainata pyhää tulta.

       *       *       *       *       *

Kun Raniero ratsasti aution seudun läpi Sisilian vuoristossa,
loppuivat hänen kynttilänsä. Ne kynttiläkimput, jotka hän oli
tuonut mukanaan Jerusalemista, olivat aikoja sitten käytetyt, mutta
hän oli sittenkin tullut toimeen, sillä matkan varrella oli ollut
kristillisiä seurakuntia, joilta hän oli kerjännyt uusia kynttilöitä.

Mutta nyt hänen varastonsa olivat loppuneet ja hän luuli matkansa
tähän päättyvän.

Kun kynttilä oli palanut niin loppuun, että liekki poltti hänen
sormiansa, hän hyppäsi hevosen selästä, keräsi oksia ja kuivaa ruohoa
ja sytytti sen palamaan liekinlopulla. Mutta vuorella ei ollut paljon
palavaa ja tuli tietenkin pian sammuisi.

Siinä istuessaan ja surressaan pyhän liekin sammumista Raniero kuuli
laulua tien varrelta ja pyhiinvaeltajakulkue tuli saatossa polkua
ylös, kantaen kynttilöitä käsissään. He olivat matkalla rotkolle,
jossa eräs pyhä mies oli elänyt, ja Raniero seurasi heitä. Heidän
joukossaan oli vanha vaimo, jonka oli vaikea astua, ja Raniero auttoi
häntä ja vei hänet mukanaan vuorelle.

Kun tämä sitten kiitti häntä, pyysi Raniero hänen kynttiläänsä. Ja
vaimo antoi sen hänelle ja useat muutkin antoivat hänelle kynttilänsä.

Hän sammutti kynttilät ja kiiruhti polkua alas ja sytytti yhden
niistä sen tulen viimeisellä hehkulla, jonka hän oli saanut pyhästä
liekistä.

       *       *       *       *       *

Kerran keskipäivällä oli kovin kuuma, ja Raniero oli heittäytynyt
nukkumaan pensaikkoon. Hän nukkui sikeästi ja kynttilä seisoi hänen
vieressään parin kiven välissä. Mutta kun Raniero oli nukkunut hetken
aikaa, alkoi sataa, ja sadetta kesti varsin kauan hänen heräämättään.
Kun hän vihdoin hätkähti hereille, oli maa märkänä hänen ympärillään
ja hän tuskin uskalsi vilkaista kynttilään pelosta, että se olisi
sammunut.

Mutta kynttilä paloi rauhallisesti ja turvallisesti sateesta
huolimatta ja Raniero näki, että syynä siihen oli kaksi pientä
lintua, jotka lentää lekuttelivat hiukan liekin yläpuolella. Ne
hyväilivät nokillaan toisiaan ja pitelivät siipiään levällään, ja
siten ne olivat suojelleet liekkiä sateelta.

Raniero otti heti hatun päästään ja ripusti sen liekin yläpuolelle.
Sitten hän ojensi kätensä pieniä lintuja kohti, sillä hänen teki
mielensä hyväillä niitä. Eikä kumpikaan paennut häntä, vaan hän
saattoi ottaa ne kiinni.

Raniero ihmetteli suuresti, etteivät linnut pelänneet häntä. Mutta
hän ajatteli: Ne eivät pelkää minua siksi, että ne tietävät minun
vain ajattelevan, miten voisin suojella sitä, mikä on kaikkein arinta
maailmassa.

       *       *       *       *       *

Raniero ratsasti Nikean lähitienoilla. Hän kohtasi silloin
länsimaiden herroja, jotka johtivat apujoukkoa pyhään maahan. Tässä
joukossa oli myös Robert Taillefer, kuljeskeleva ritari ja trubaduuri.

Raniero ratsasti kuluneessa kaavussaan, kynttilä kädessä, ja sotilaat
alkoivat tavallisuuden mukaan huutaa: "Hullu, hullu!" Mutta Robert
käski heitä vaikenemaan ja puhutteli ratsumiestä:

"Oletko ratsastanut kauan tällä tavalla?" kysyi hän häneltä.

"Olen ratsastanut tällä tavalla Jerusalemista asti", vastasi Raniero.

"Onko kynttiläsi sammunut monta kertaa matkan varrella?"

"Kynttilässäni palaa vielä sama liekki kuin Jerusalemista
lähtiessäni", sanoi Raniero.

Silloin sanoi Robert Taillefer hänelle: "Minäkin olen yksi niitä,
jotka kantavat liekkiä mukanansa, ja minä tahtoisin, että se
palaisi ikuisesti. Mutta ehkäpä sinä, joka olet tuonut kynttiläsi
Jerusalemista saakka, voisit sanoa minulle, mitä minun tulisi tehdä,
jotta se ei sammuisi."

Silloin Raniero vastasi: "Herra, se on raskasta työtä, vaikka se
näyttää vähäiseltä. Minä en suinkaan tahtoisi kehoittaa teitä
samanlaiseen yritykseen. Sillä tämä pieni liekki vaatii, ettette
ajattele enää mitään muuta. Se ei salli teidän armastella, jos teillä
olisi siihen halua, ettekä myöskään liekin vuoksi uskalla istahtaa
juomaseuraan. Te ette saa ajatella mitään muuta kuin juuri tuota
liekkiä, eikä teillä saa olla mitään muuta iloa. Mutta kaikkein
eniten varoittaisin teitä lähtemästä tälle samalle matkalle, jota
minä nyt olen koettanut, erittäinkin sen vuoksi, ettette hetkeksikään
voi tuntea olevanne turvassa. Vaikka olisitte kuinka monesta vaarasta
pelastanut liekin, ette sittenkään hetkeäkään voi olla varma,
vaan teidän täytyy olla valmistunut siihen, että jo seuraavassa
silmänräpäyksessä voitte sen kadottaa."

Mutta Robert Taillefer kohotti kopeasti päätään ja virkkoi: "Mitä
sinä liekillesi olet tehnyt, sen minäkin voinen tehdä omalleni."

       *       *       *       *       *

Raniero oli tullut Italiaan. Hän ratsasti eräänä päivänä yksinäisillä
teillä korkealla vuoristossa. Silloin tuli eräs vaimo juosten hänen
jäljessään ja pyysi saada tulta hänen kynttilästään. "Tuli on
sammunut kotonani", sanoi hän, "ja lapseni ovat nälissään. Lainaa
minulle tulta, niin että voisin lämmittää uunia ja leipoa heille
leipää!"

Hän ojensi kätensä kynttilää kohti, mutta Raniero piteli sitä
syrjässä, sillä hän ei tahtonut, että liekillä sytytettäisiin mitään
muuta kuin pyhän neitsyen kuvan edessä olevat kynttilät.

Silloin sanoi vaimo hänelle: "Anna minulle tulta, pyhiinvaeltaja,
sillä lasteni elämä on se liekki, jota minun tulee pitää vireillä!"
Ja näiden sanojen johdosta antoi Raniero hänen sytyttää lamppunsa
sydämen omalla liekillänsä.

Muutamia tunteja myöhemmin ratsasti Raniero erääseen kylään. Se
sijaitsi korkealla vuorella, niin että siellä vallitsi kova kylmyys.
Nuori talonpoika seisoi tien varrella ja näki mies paran, joka tuli
ratsain, kulunut kaapu yllään. Hän riisui reippaasti päältään lyhyen
vaippansa ja heitti sen ratsastajalle. Mutta vaippa osui suoraan
kynttilään ja sammutti sen.

Raniero muisti silloin vaimon, joka oli saanut häneltä tulta. Hän
kääntyi takaisin hänen luoksensa ja sai kynttilänsä uudestaan
sytytetyksi pyhällä tulella.

Kun hänen piti jatkaa matkaansa, hän sanoi vaimolle: "Sinä sanot,
että se liekki, jota sinun tulee hoitaa, on sinun lastesi elämä.
Voitko sanoa minulle, mikä se liekki on nimeltänsä, jota minä olen
kuljettanut niin pitkiä matkoja?"

"Missä sinun liekkisi sytytettiin?" kysyi vaimo.

"Se sytytettiin Kristuksen haudalla", sanoi Raniero.

"Sitten sitä ei voi nimittää muuksi kuin lempeydeksi ja
ihmisrakkaudeksi", sanoi hän.

Raniero nauroi tälle vastaukselle. Hän oli mielestään kummallinen
apostoli senkaltaisia hyveitä edustamaan.

       *       *       *       *       *

Raniero ratsasti kaunismuotoisten, sinertävien kukkuloiden keskellä.
Hän huomasi lähestyvänsä Firenzeä.

Hän ajatteli, että hän nyt pian pääsisi vapaaksi liekistänsä. Hän
muisti telttaansa Jerusalemissa, jonka hän oli jättänyt täynnä
sotasaalista, ja urhoollisia sotilaitansa, jotka olivat jääneet
Palestiinaan ja jotka tulisivat iloitsemaan, kun hän uudelleen
ryhtyisi sotatoimeensa ja johdattaisi heitä voittoihin ja
valloituksiin.

Silloin Raniero huomasi, ettei hän tuntenut iloa ajatellessaan
kaikkea tätä, vaan että hänen ajatuksensa suuntautuivat mieluummin
muualle.

Raniero huomasi silloin ensi kertaa, ettei hän enää ollut sama mies,
joka oli lähtenyt Jerusalemista matkalle. Kuljettaessaan liekkiä
hänen oli täytynyt iloita kaikista, jotka olivat olleet rauhallisia
ja viisaita ja laupiaita.

Hän tuli iloiseksi joka kerta ajatellessaan niitä ihmisiä, jotka
työskentelivät rauhallisesti kodeissaan, ja hänen mieleensä juolahti,
että hän mielellään taas asettuisi vanhaan työpajaansa Firenzessä ja
valmistaisi kauniita ja taidokkaita töitä.

"Tosiaankin tämä liekki on muuttanut minut kokonaan", ajatteli hän.
"Luulenpa, että se on tehnyt minusta uuden ihmisen."


V.

Oli pääsiäisjuhla Ranieron ratsastaessa Firenzeen.

Tuskin hän oli päässyt kaupunginportista sisään, ratsastaen
takaperin, hattu syvällä silmillä ja palava kynttilä kädessä, kun
eräs kerjäläinen nousi pystyyn ja huusi: "Pazzo, pazzo!"

Tämän huudon johdosta hyökkäsi katupoika porttikäytävästä ja
tyhjäntoimittaja, jolla ei ollut pitkään aikaan ollut muuta tehtävää
kuin maata ja tähystellä taivasta, hyppäsi pystyyn. Ja molemmat
alkoivat samassa huutaa: "Pazzo, pazzo!"

Kun huutajia nyt oli kolme, he pitivät aika melua herättääkseen
kaikki katupojat. Nämä hyökkäsivät esiin kaikista nurkista ja
koloista, ja heti kun he huomasivat Ranieron kuluneessa kaavussaan
kurjan hevosen selässä, hekin huusivat: "Pazzo, pazzo!"

Mutta tähän Raniero oli ennestään tottunut. Hän ratsasti hiljalleen
katua myöten välittämättä huutajista.

He eivät tyytyneet vain huutamiseen, vaan yksi hypähti korkealle ja
koetti puhaltaa liekin sammuksiin.

Raniero nosti kynttilän korkeammalle. Samassa hän koetti kiiruhtaa
hevosta päästäkseen poikia pakoon.

Mutta he pysyivät hänen rinnallaan ja tekivät mitä ikinä vain voivat
sammuttaakseen tulta.

Mitä enemmän Raniero koetti varoa liekkiä, sitä innokkaammiksi he
tulivat. He hyppäsivät toistensa selkään, pullistivat poskiansa
ja puhalsivat. He heittivät hatuillaan liekkiä. Mutta he eivät
saaneet sitä sammumaan siksi, että heitä oli niin monta ja että he
tungeksivat toistensa tiellä.

Kadulla vallitsi kauhea melu. Ikkunoissa ihmiset nauroivat. Ei kukaan
säälinyt hullua, joka tahtoi varjella liekkiänsä. Oli kirkkoaika ja
monta kirkkomiestä oli matkalla messuun. He pysähtyivät myöskin ja
nauroivat leikkiä.

Mutta nyt Raniero nousi satulassa pystyyn voidakseen pelastaa
kynttilänsä. Hän näytti hurjalta. Hattu oli vaipunut alas otsalle
ja hänen kasvonsa olivat surkastuneet ja kalpeat kuin marttyyrin.
Kynttilää hän piti koholla, niin korkealla kuin mahdollista.

Koko katu oli yhtenä ainoana hälinänä. Vanhemmatkin ihmiset alkoivat
ottaa osaa leikkiin. Naiset huiskuttivat päähuivejansa ja miehet
heiluttivat barettejaan. Kaikki yrittivät sammuttaa tulta.

Raniero ratsasti erään talon alitse, jossa oli parveke. Siinä seisoi
nainen. Hän nojautui kaiteen yli, tempasi kynttilän käteensä ja vei
sen sisään.

Koko kansa ratkesi kajahtavaan nauruun ja riemuun, mutta Raniero
horjahti satulassaan ja syöksyi alas kadulle.

Mutta kun hän makasi siinä tunnottomana, hävisi väki heti kadulta.

Ei kukaan tahtonut ottaa hoitoonsa kaatunutta. Hevonen yksin jäi
seisomaan hänen viereensä.

Heti kun väkijoukko oli hajonnut kadulta, tuli Francesca degli Uberti
ulos talostansa palava kynttilä kädessään. Hän oli vielä kaunis,
hänen piirteensä olivat hempeät ja hänen silmänsä vakavat ja syvät.

Hän astui Ranieron luo ja kumartui hänen yllensä. Raniero makasi
tunnottomana, mutta samassa kun kynttilän valo osui hänen
kasvoihinsa, hän liikahti ja hypähti ylös. Tuntui siltä kuin hän
olisi ollut kokonaan liekin vallassa. Kun Francesca näki hänen
heräävän tuntoihinsa, hän sanoi: "Tässä on kynttiläsi. Minä
riistin sen sinulta nähdessäni, kuinka hartaasti koetit estää sitä
sammumasta. En tiennyt muuta keinoa, miten sinua olisin auttanut."

Raniero oli pudonnut pahasti ja loukkaantunut. Mutta ei mikään voinut
pidättää häntä. Hän kohosi hitaasti seisomaan. Hän tahtoi astua,
mutta horjahti ja oli kaatua. Silloin hän koetti nousta hevosen
selkään. Francesca auttoi häntä. "Minne sinä pyrit?" kysyi hän, kun
Raniero taas istui satulassa. "Tuomiokirkkoon", sanoi hän. "Sitten
minä seuraan sinua", sanoi Francesca, "sillä minä olen matkalla
messuun." Ja hän talutti hänen hevostaan.

Francesca oli heti tuntenut Ranieron. Mutta Raniero ei nähnyt, kuka
hän oli, sillä hän ei malttanut katsella häntä. Hän seurasi vain
silmillään liekkiä.

He olivat aivan ääneti matkalla. Raniero ajatteli vain liekkiä ja
miten hän sitä varjelisi näinä viimeisinä hetkinä. Francesca ei
voinut puhua siksi, ettei hän tahtonut saada täyttä varmuutta siitä,
mitä hän pelkäsi. Hän ei voinut uskoa muuta, kuin että Raniero oli
tullut kotiin mielenvikaisena. Vaikka hän olikin siitä aivan varma,
hän ei kuitenkaan tahtonut puhutella Ranieroa, jotta hän ei tulisi
aivan varmaksi asiasta.

Hetken kuluttua kuuli Raniero jonkun itkevän vieressään. Hän katsoi
ympärilleen ja huomasi, että nainen, joka kulki hänen vieressään, oli
Francesca degli Uberti, ja tämä itki kulkiessaan. Mutta Raniero näki
hänet vain hetken aikaa eikä sanonut mitään. Hän tahtoi vain ajatella
liekkiänsä.

Raniero antoi kuljettaa itsensä sakariston eteen. Siinä hän nousi
hevosen selästä. Hän kiitti Francescaa avusta, mutta ei vieläkään
katsonut häneen, vaan ainoastaan kynttilään. Hän astui yksin
sakaristoon pappien luo.

Francesca meni kirkkoon. Oli pääsiäisiltä ja kaikki kynttilät kirkon
alttareilla olivat sytyttämättä surun merkiksi. Francesca arveli,
että jokainen toivon liekki hänen sydämessäänkin oli nyt sammunut.

Kirkossa vallitsi suuri juhlallisuus. Monta pappia oli alttarilla.
Tuomioherrat istuivat kuorissa ja piispa ylinnä muita.

Hetken kuluttua Francesca huomasi liikettä pappien parissa. Melkein
kaikki, joiden ei ollut pakko olla läsnä messussa, nousivat ja
menivät sakaristoon. Vihdoin meni piispakin sinne.

Kun messu oli lopussa, tuli pappi kuoriin ja alkoi puhua kansalle.
Hän kertoi, että Raniero di Ranieri oli tullut Firenzeen tuoden
mukanaan pyhää tulta Jerusalemista. Hän kertoi, mitä ritari matkalla
oli kestänyt ja kärsinyt. Ja hän ylisti häntä kovin.

Ihmiset kuuntelivat ihmeissään tätä. Francesca ei ollut koskaan
kokenut niin ihanaa hetkeä. "Oi Jumalani", huokasi hän, "tämä on
suurempi onni kuin jaksan kantaa". Kyynelet valuivat hänen silmistään
hänen kuunnellessansa.

Pappi puhui kauan ja hyvin. Lopuksi hän sanoi voimakkaalla äänellä:
"Meidän mielestämme voi liekin kuljettaminen tänne Firenzeen tuntua
nyt hyvin vähäpätöiseltä asialta. Mutta minä sanon teille: Rukoilkaa
Jumalaa, että hän antaisi Firenzelle monta ikuisen tulen kantajaa,
niin Firenzestä koituisi suuri valta ja se tulisi ylistetyksi
kaikkien kaupunkien joukossa!"

Kun pappi oli lopettanut puheensa, avattiin tuomiokirkon pääovet ja
juhlakulkue, sellainen kuin kiireessä oli voitu saada kokoon, vaelsi
sisään. Siinä oli tuomioherroja ja munkkeja ja pappeja ja he kulkivat
keskikäytävää pitkin alttaria kohti. Viimeisenä astui piispa ja
hänen rinnallansa Raniero samassa kaavussa, jota hän oli käyttänyt
matkallaan.

Mutta kun Raniero oli astunut kirkon kynnyksen yli, nousi vanha mies
ja astui häntä kohti. Se oli Oddo, sen sällin isä, joka oli ollut
Ranieron työpajassa ja joka hänen tähtensä oli hirttäytynyt.

Kun tämä mies oli tullut piispan ja Ranieron kohdalle, hän kumarsi
heille. Sitten hän sanoi niin kovalla äänellä, että kaikki
kirkossa-olijat sen kuulivat: "Firenzelle on suureksi kunniaksi, että
Raniero on tuonut pyhää tulta Jerusalemista. Sellaista ei koskaan
ennen ole kerrottu ei kuultu. Ehkäpä moni sen vuoksi voisi väittää
sitä mahdottomaksi. Sen tähden pyytäisin, että kansan annettaisiin
tietää, millä Raniero on todistanut, että tämä tuli todellakin on
Jerusalemissa sytytetty."

Kun Raniero kuuli nämä sanat, hän sanoi: "Jumala auttakoon nyt minua!
Kuinka minulla voisi olla todisteita? Olen vaeltanut aivan yksin.
Erämaat ja korvet voivat tulla todistamaan puolestani."

"Raniero on rehellinen ritari", sanoi piispa, "ja me uskomme hänen
sanaansa."

"Raniero saattoi itse arvata, että epäilyksiä voisi syntyä", sanoi
Oddo. "Ei suinkaan hän ole ratsastanut yksin. Hänen paashinsa
voinevat todistaa hänen puolestansa."

Silloin Francesca degli Uberti kiiruhti kansanjoukosta esille ja
astui Ranieron luo. "Mitä todisteita me tarvitsemme?" hän sanoi.
"Kaikki Firenzen naiset tahtovat vannoa Ranieron puhuvan totta."

Silloin Raniero hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi.
Mutta sitten hän käänsi taas silmänsä ja ajatuksensa liekkiin.

Kirkossa syntyi kova melske. Toiset sanoivat, ettei Raniero saanut
sytyttää kynttilöitä alttarilla, ennen kuin hänen asiansa oli
todistettu. Näihin yhtyivät monet hänen vanhoista vihollisistansa.

Silloin Jacopo degli Uberti nousi ja puhui Ranieron puolesta.
"Luullakseni kaikki täällä tietävät, ettei minun ja vävyni välillä
ole vallinnut kovin suurta ystävyyttä", sanoi hän, "mutta nyt sekä
minä että minun poikani takaamme hänen puolestansa. Me uskomme,
että hän on suorittanut tämän urotyön, ja me tiedämme, että se,
jolle sellainen yritys on onnistunut, on viisas ja varovainen ja
jalomielinen mies, jonka me ilomielin tahdomme ottaa seuraamme."

Mutta Oddo ja monet muut eivät tahtoneet antaa Ranieron nauttia
sitä onnea, jota hän tavoitteli. He keräytyivät suureen joukkoon
ja helposti saattoi huomata, etteivät he aikoneet luopua
vaatimuksestansa.

Raniero ymmärsi, että jos nyt syntyisi taistelu, he koettaisivat
päästä liekkiin käsiksi. Kiinnittäessään lujasti katseensa
vastustajiinsa hän nosti kynttilän niin korkealle kuin mahdollista.

Hän näytti aivan menehtyvän väsymyksestä ja epätoivosta. Hänestä
saattoi huomata, että vaikka hän tahtoi puolustautua aivan viimeiseen
asti, hän sittenkin odotti vain tappiota. Mitäpä siitä, vaikka
hän olisi saanut sytyttääkin kynttilät! Oddon sanat olivat olleet
hänelle kuolinisku. Kun epäilys kerran oli herätetty, se leviäisi
ja lisääntyisi. Hänen mielestään Oddo jo oli sammuttanut liekin
ikuisiksi ajoiksi.

Pieni lintu lehahti kirkkoon suuresta avonaisesta ovesta. Se lensi
suoraan Ranieron kynttilään. Hän ei ennättänyt vetää sitä syrjään,
vaan lintu törmäsi siihen ja sammutti liekin.

Ranieron käsivarsi painui alas ja kyyneleet tunkeutuivat hänen
silmiinsä. Mutta ensi hetkessä se tuntui helpotukselta. Pahempi, jos
ihmiset sen olisivat surmanneet.

Pieni lintu lensi edelleen kirkkoon liitäen typerryksissään sinne ja
tänne, niinkuin linnut tekevät joutuessaan huoneeseen.

Silloin kohosi äkkiä koko kirkosta äänekäs huuto: "Lintu palaa! Pyhä
liekki on sytyttänyt sen siivet!"

Pieni lintu piipitti surkeasti. Se lensi jonkin hetken kuin lepattava
liekki kuorin korkean holvin alla. Sitten se vaipui alas ja putosi
kuolleena madonnan alttarille.

Mutta samassa hetkessä kun lintu putosi alttarille, seisoi Ranierokin
siinä. Hän oli murtanut itselleen tien kirkon läpi, ei mikään voinut
häntä pidättää. Ja liekeillä, jotka polttivat linnun siipiä, hän
sytytti tulet madonnan alttarin edessä.

Silloin piispa kohotti sauvansa ja huudahti: "Se oli Jumalan tahto!
Jumala on todistanut hänen puolestaan!"

Ja kaikki väki kirkossa, sekä hänen ystävänsä että vastustajansa,
lakkasivat epäilemästä ja ihmettelemästä. He huusivat kaikki, Jumalan
ihmeestä ihastuneina: "Se oli Jumalan tahto! Jumala todisti hänen
puolestansa!"

       *       *       *       *       *

Ranierosta ei ole enää muuta sanottavaa kuin että hän sai nauttia
suurta onnea kaiken ikänsä ja että hän oli viisas ja varovainen ja
laupias. Mutta Firenzen kansa nimitti häntä aina Pazzo di Ranieriksi,
muistoksi siitä, että häntä oli luultu hulluksi. Ja tämä muuttui
hänelle kunnianimeksi. Hänestä polveutui ylimyssuku, joka omaksui
nimen Pazzi ja nimittää itseään samalla tavalla vielä tänäkin päivänä.

Lisäksi sopii vielä mainita, että Firenzessä tuli tavaksi viettää
joka vuosi pääsiäisiltana Ranieron kotiintulon ja hänen tuomansa
pyhän tulen muistojuhlaa ja että silloin annetaan aina palavan
tekolinnun lentää tuomiokirkossa. Ja tätä juhlaa varmaan on vietetty
vielä tänäkin vuonna, mikäli entiset tavat ovat säilyneet.

Monet arvelevat, että ne pyhän tulen kantajat, joita Firenzessä
on elänyt ja jotka ovat tehneet sen yhdeksi maailman ihanimmista
kaupungeista, ovat saaneet esikuvansa Ranierosta ja sen johdosta
innostuneet suuria töitä suorittamaan.

Sillä sen valon vaikutusta, joka pimeinä aikoina on virrannut
Jerusalemista, ei voida mitata eikä määrätä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Legendoja Kristuksesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.