Title: Carmen - Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina
Author: Mérimée, Prosper
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Carmen - Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina" ***


CARMEN

Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina

Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE

Ranskasta suomensi Kasimir Leino

Kansan Novellikirjasto 11.



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-osakeyhtiö Kansa 1907.

Hämeenlinnan Uusi kirjapaino.



Alkulause.


Prosper Mérimée, jonka elämäkerrallisista vaiheista, kirjallisesta
tuotannosta ja merkkiasemasta Ranskan suurten kirjailijain joukossa
olemme tehneet selkoa hänen novellinsa Colomban esipuheessa (Kansan
Novellikirjasto 5-6), kirjoitti Carmeninsa v. 1847 ollessaan 44
vuotias.

Jo heinäkuun vallankumouksen jälkeen 1830 oli hänet nimitetty
Ranskan historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli
valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta. Tämä
toimi pakotti hänet matkustelemaan ympäri valtakuntaa; näiden
virkamatkojensa tulokset julkaisi hän jo 1830-luvulla, nim.
Matka keski-Ranskassa 1835, länsi-Ranskassa 1836, Auvergnessa
ja Limousinissa 1838 j.n.e. Ulkopuolelle maan rajoja ei hänen
tietystikään olisi tarvinnut näitä muinaistieteellisiä matkojansa
ulottaa. Mutta hänen muinaistieteelliset harrastuksensa eivät
supistuneet yksinomattain Ranskaan. Myöskin vanhan Rooman historia
oli häntä jo aikoja huvittanut ja erityisesti juuri Julius Caesarin
sodat ja valtiollinen toiminta, joita hän oli antautunut tavallisella
perinpohjaisuudellansa tutkimaan. Nämä tutkimukset vaativat hänen
mielestänsä perehtymistä myöskin Caesarin johtaman Espanjanretken
sotatieteelliseen topografiaan ja näin hän joutui, kertoo hän
Carmenin alkuluvussa, jo syksyllä 1830 retkeilemään Espanjassa
ottaaksensa m.m. selkoa siitä, missä Caesarin aikuinen Mundan
kaupunki oli sijainnut.

Mérimée ei kuitenkaan ole painosta julkaissut mitään omintakeista
tutkimusta Caesarista. Ja kun kaikki asiantuntijat hyvin kyllä
tietävät hänen leikillisen tapansa varustaa teoksensa vallan
yksityiskohtiin menevillä, vieläpä oletettujen kertojain
elämänvaiheita kuvaavilla esipuheilla, joilla hän koetti antaa -- ja
tässä usein onnistuikin -- kertomuksillensa uskottavan todellisuuden
leiman, niin voisi lukija syystä epäillä tämänkin muinaistieteellisen
matkan olevan pelkkää tieteellistaiteellista keikarimaisuutta.

Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Mériméen julkaistusta
kirjeenvaihdosta näemme, kuten teoksessani "Prosper Mérimée ja
hänen elämäkertansa" olen osoittanut, että hänellä tosiaankin oli
tarkkoihin ja monivuotisiin tutkimuksiin perustuva teos Caesarista
puolivalmiina. Mutta kun keisari Napoleon III, jonka perheessä
Mérimée läheisimpinä seurusteli lähes parikymmentä vuotta, oli
ryhtynyt saman sankarin historiaa tutkimaan, niin jätti kohtelias
hovimies omat käsikirjoituksensa ja muistoonpanonsa kruunatun
tieteilijän ja ystävänsä käytettäväksi. Näin jäi Mériméeltä
julkaisematta myöskin nämä syksyllä 1830 tehdyt muistoonpanot,
joita Napoleon III sen sijaan tietysti käytti tunnettua
Caesar-tutkimustansa varten.

Voimme siis jotenkin varmasti luottaa siihen, mitä hän
Espanjanmatkansa tarkoituksesta Carmenin alussa kertoo. Varsin
luonnolliselta tuntuu myöskin, että hän tällä retkellänsä katseli
useimmat kaupungit Espanjassa, jonka pääkaupungissa hän oleskeli
pitemmän aikaa ja näki niinikään sen vuotiset härkätaistelut.
Yksityisissä kirjeissänsä kertoo hän uteliaisuudesta seurustelleensa
kuuluisimpien härkätaistelijain kanssa Madridissa.

Kun näitä härkätaisteluja tiettävästi on toimeenpantu vuosittain
muissakin Espanjan suuremmissa kaupungeissa, on varsin luultavaa,
että hän oli mukana sellaisissa myöskin Sevillassa, mihin tekijä on
Carmenin tapahtumat pääasiallisesti sijoittanut.

Tämän verran totuutta on tähän saakka tiedetty tämän jännittävän
kertomuksen pohjana olleen, jossa kuvataan Carmen nimisen
mustalaistytön ja baskilaisen aatelismiehen, ratsuväen korpraalin don
José Navarron surullisesti päättyvä rakkaudentarina.

Äskettäin on kuitenkin parisilainen sanomalehti _Le Matin_ sisältänyt
Carmenista kirjoituksen, jonka eräs täkäläinen lehti viime elokuun
lopulla (27/8) julkaisi, ja jossa väitetään, että tämä mustalaistyttö
todellakin on elänyt Sevillassa Mériméen aikana, ollut suhteissa José
Navarron kanssa ja saanut surmaniskunkin tämän tikarista.

Mainittu pariisilainen lehti julkaisee kirjoituksen
"Todenperäinen tarina Carmenista", jonka tekijäksi se ilmoittaa
sanomalehdentoimittaja Léon Roger'in vaimon rva Mintz Nadiushkan.
Tämä nuori rouva väittää olevansa Mériméen ja säveltäjä Bizet'in
ikuistaman Carmenin tyttärentyttären tytär. Hän sanoo vanhemmiltansa
kuulleensa isoäitinsä elämäntarinan alusta loppuun.

Carmenin mustalaisnimi olisi ollut Ar Mintz (kesyttämätön) Nadiushka;
suku oli muka kotoisin Gibraltarin seuduilta, missä se elätti itsensä
m.m. salakuljetuksella. Myöskin Carmen oli jo nuoresta tytöstä alkaen
ollut mukana näillä vaarallisilla retkillä, joilla hän oli tutustunut
mustalaiseen Yaleoon, jonka kanssa hän oli avioliitossa, kunnes Yaleo
(Garcia le Borgne eli Silmäpuoli tässä Mériméen novellissa) sai
surmansa taistelussa santarmein kanssa eikä uuden rakastajansa don
José Navarron kädestä, kuten novellissa.

Tämän niminen korpraali on Mintz Nadiushkan kirjoituksen mukaan
ollut Carmenin rakastaja; mutta mustalaiset kutsuivat häntä
Issar Abgoaksi. Hän oli muka hyvästä navarralaisesta perheestä,
opiskeli Pampelonassa ja aikoi ensin papiksi, mutta joutui rajun ja
kevytmielisen luonteensa vuoksi sotaväkeen; kun Carmen oli vangittu
salakuljetuksesta ja viety Tarifan vankilaan, joutui tämä kauneudelle
altis korpraali hänen vartijaksensa ja päästi hänet pakenemaan
niinkuin Mériméen novellissakin kerrotaan. Tästä aiheutui rakkauden
liitto, jonka johdosta don José pakeni mustalaisten luo ja liittyi
heihin. Jonkun vuoden kuluttua luuli don José saaneensa kyllin
mustasukkaisuuden aihetta Carmenia kohtaan (pikadorinko vuoksi kuten
Mériméen novellissa, sitä ei mainita) ja surmasi hänet.

Sitä ennen oli Carmen muka synnyttänyt tyttären, joka joutui
naimisiin erään Diarko nimisen vaeltavan soittelijan kanssa, jonka
tytär Tekla rakastui rehelliseen englantilaiseen sotilaaseen
(Gibraltarin linnaväkeä) nimeltä Harry Greshan; tästä avioliitosta,
joka purkausi siten että Harry G. lähetettiin Intiaan ja sai siellä
surmansa, syntyi muka Mintz Nadiushka, Leon Roger'in puoliso, joka
äitinsä isältä Diarkolta oli saanut opetusta laulussa ja 20-vuotiaana
kokeili Bizet'in säveltämässä "Carmen"-operassa. Sittemmin kertoo
Mintz Nadiushka esiintyneensä Amerikassa ja olleensa Valparaisossa
maanjäristyksen aikana (16/8 1906), minkä johdosta sanomalehdet
ilmoittivat hänen kuolleeksi, mutta sallimus pelastikin hänet
julistamaan nämät totiset totuudet isoäidistänsä Ar Mintz _Carmen_
Nadiushkasta.

Näin kertoo pariisilainen lehti, jonka laskuun tämä muuten hauska
tarina saa puolestamme jäädä, kun meillä ei ole tilaisuutta sitä
millään tavalla tarkistaa.

Semmoisenaan on Carmen jännittävä, voimakas kertomus, jota kaikki
arvostelijat ovat pitäneet etevän novellikirjailijan parhaimpina ja
joka jo aikoja on tullut käännetyksi useimmille Euroopan kielille.

Suomentaja.



I.


Olin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet
asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin
seuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin
kaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.

Mikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa
Bellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan
herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli
tämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta
seutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan
sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.

Alussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan
poistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen
suhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni
julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden
asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.

Odottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee
lopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän
kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään
vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen
ratkaisuun.

Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni
matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin
lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni
ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan
tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen
pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta,
jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen
niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi
joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi,
johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä
solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.

Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja
ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka
kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku
toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet
sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni
ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen
kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää.
Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen
altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi
kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden
kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.

Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle
paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut
saada missään hotellissa.

Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan
keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun
tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi
hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt
hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori,
reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän
ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle
paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti
ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy
tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa
hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka
olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut
koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten
talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin
saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään
tuntemattoman kuntoa.

Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan
tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään
nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa.
Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti
tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle
oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti
peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli
kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja
käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo
huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni
ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.

Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen
lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan
mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut
hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa
asennossa olleen pyssynsä maata kohti.

Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei
minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja
kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan
tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta
kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle
tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään
hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa.
Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja
kysyin tupakoitsiko hän vai?

"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa,
mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra),
huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]

"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean
havanalaisen sikaarin.

Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa,
nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi
sangen suurella nautinnolla.

"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien
kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"

Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen
vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä
suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi
kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa
kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti.
Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut
mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin
oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia
tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei
hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän
taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä
ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa
sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta;
se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan
oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai
ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä
ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.

"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi
hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun
täytyi puhutella tuomareja..."

Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä
maahan.

Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin
ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat
pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja
kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos
mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi
ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi.
Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista
ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä
vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli
osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti
häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla
toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.

Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja
aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin
oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle
ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää
seuraava yö."

Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin
vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.

"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen
minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme
yhdessä".

"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.

Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin
hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja
niin läksimme matkaan.

Antonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat
vieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja
sitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet
mielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että
mies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä
siitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni
aivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä,
joka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli
päinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä
vastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain
tutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja
onpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun
tietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.

Toivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa
ja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen
rosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella
kunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri
José-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan
minulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja
kerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista
kuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja
anteliaisuutensa johdosta.

"José-Maria on suuri lurjus", sanoi vieras kylmästi.

"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa
vaatimattomuutta hänen puoleltansa?" kysyin itseltäni; sillä
mitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen
kaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden
andalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset,
siniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna
hieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta
nahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea... Ei epäilemistäkään:
se on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!

Niin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli
minulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi
ainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja
makuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja
savu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin
jäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan
yläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi
muulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä
talosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen
katos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei
ainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka
ja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan
huonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta
Munda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus
Pompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin
palajaisitte!

Huomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:

"Kas, don José!"

Don José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi,
että eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja
selitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle
minkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää.
Illallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle
pöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti
riisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia
ruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä _gaspacho_.
Kolme näin höystettyä ruokalajia pakotti meidät ottamaan tiheitä
kulauksia Montillan viinillä täytetystä leilistä, jonka sisällys
osoittausi mainioksi. Huomattuani seinälle ripustetun mandolinin,
joita Espanjassa näkee kaikkialla, kysyin illallisen jälkeen meitä
palvelevalta tyttöseltä osasiko hän soittaa.

"En minä osaa", vastasi tyttö, "mutta don José soittaa ylen hyvin!"

"Ettekö hyväntahtoisesti laulaisi minulle jotakin", sanoin uuden
tuttavani puoleen kääntyen; "espanjalaista kansallismusiikkia
rakastan intohimoisesti."

"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle
hyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään", vastasi don José
hyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse
lauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja
nuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.

"Mikäli voin ymmärtää", huomautin hänelle, "ei tuo ole mikään
espanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä _Zorzicos_-säveliä, joita
olen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa."[2]

"Aivan oikein", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän
laski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi
tuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle
pöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot
ja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti
toverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän
rikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme,
mutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin
ajatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan
tehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa
kauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös,
pyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui
don José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:

"Talliin," vastasi opas.

"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku
vain täällä ... herrasi sallii sen."

"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse
tulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä."

Antonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä
en huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni
oli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen
luottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten
tauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi
häntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti,
ett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä
kallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa
sen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.

Sillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt
itseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi,
että hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata
uusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana
olevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin
toivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.

Luulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin
vuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin
ikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville
näiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää
loppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä
majatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don
Josén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti,
että pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella
oli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin
parhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni
toistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon
äänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani
Antonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt
liikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut
huomattuaan hän seisahtui heti paikalla.

"Missä hän on?" kysyi Antonio hiljaa.

"Tuvassa ... hän nukkuu ... eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne
sinä tuota hevosta viet?"

Samassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin
ryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.

"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää", supatti Antonio. "Ette tiedä,
millainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José
Navarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä,
mutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään."

"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei", sanoin minä; "meitä
hän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia
aikeitakaan."

"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia
palkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto
majoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo
poikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on
niin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse."

"Vieköön sinut hitto!" huudahdin minä. "Mitä pahaa on tuo
miespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos
edes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?"

"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä
näytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin
halkaisen pääkallosi!...' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää.
Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän
olevan täällä, ei hän epäile mitään."

Näin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen
kenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti
Antonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen
selkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.

"Minä olen köyhä raukka", intti hän; "200 tukaattia on paljo rahaa,
ja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen
syöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu,
niin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas
kääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte."

Veitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän
helmaan.

Oppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi.
Hetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José
nukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien
väsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni
hänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa
ja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka
varovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.

"Suokaa anteeksi, että herätin teidät," sanoin, "mutta minun täytyy
tehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä
ilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?"

Hän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:

"Kuka teille sen on sanonut?"

"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on."

"Oppaanne on minut pettänyt... Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä
hän on?"

"En tiedä... Luultavasti tallissa ... mutta joku kuiskasi sen
minulle..."

"Kuka? kuka sen sanoi teille?... Eukko sitä ei ole voinut sanoa."

"Eräs outo mies... Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä
syytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?... Jos
syytä on, niin elkää menettäkö aikaa... Joll'ei ole, niin pyydän
anteeksi, että herätin teidät kesken untanne... Ja toivotan uudelleen
hyvää yötä!"

"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin,
mutta ... hänen laskunsa on hyvä ... ja vaatii tilintekoa!... Hyvästi
siis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin
kelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä
ansaitsee jalon miehen sääliä... Hyvästi, herra!... Valitan vain,
ett'en voi palkita teille hyvyyttänne."

"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte,
don José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas,
tuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!" lisäsin ojentaessani
hänelle käteni.

Hän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa,
sanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi
talliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois
salolle päin.

Minä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut
unta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä
ryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi,
että olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan
valmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani,
joka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut
häntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden
velvollisuudet!... Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun
niskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin
vastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon
vaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä
arkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja
katumusta.

Häilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä
laadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa,
joka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti
heidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo
pari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin
emännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta
yksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi
ilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli
aina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.

Minun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini
oli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin
jatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.

Antonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun
riistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa
hyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa
kuin matkakassani suinkin vain myönsi.



II.


Cordovassa vietin sitten muutamia päiviä. Olin näette luullut,
että dominikaaniluostarin kirjasto sisältäisi hauskoja lisätietoja
vanhasta Mundasta. Kunnon isät vastaanottivat minut sangen
ystävällisesti; päivät vietin siis luostarissa ja illoin käyskelin
kaupungilla. Auringon laskun aikana keräytyy Cordovassa aina paljo
joutilasta väkeä laiturikadulle, joka menee Guadalquivirin oikeaa
rantaa. Siellä saatte hengittää hajua nahkuritehtaasta, jolla
vieläkin on vanha maineensa maassa; mutta palkinnoksi voitte nähdä
mitä hauskimman näytännön.

Hiukan ennen angelusta (iltarukousta) kokoutuu suuri joukko naisia
joen rannalle, alilaiturille, jonka yläpuolella kohoo toinen
verrattain korkea rantasilta. Niin pian kuin angelus on soinut,
katsotaan iltayö alkaneeksi. Kellon viime kertaa soidessa riisuutuvat
kaikki naiset ja menevät virtaan kylpemään. Voi sitä huutoa ja
naurua ja hirmuista meteliä! Ylälaiturilla katselevat miehet harilla
silmin kylpijättäriä, voimatta kuitenkaan nähdä paljo mitään.
Kuitenkin saavat nuo valkoiset ja hämärät muodot, jotka kuvastuvat
virran tumman siniseen kalvoon, runollisten miesten mielikuvituksen
heräämään ja helposti voikin kuvitella, että itse Diana kylpee siellä
nymfiensä kanssa tarvitsematta peljätä Acteonin kohtaloa.

Eräänä päivänä olivat muutamat veitikat lahjoneet tuomiokirkon
soittajan, niin että tämä soitti angeluksen kaksikymmentä minuuttia
ennen määrättyä aikaa. Vaikka hämärä ei ollutkaan vielä alkanut
kävivät impyset, jotka luottivat enemmän angelussoittoon kuin
aurinkoon, arvelematta veteen ja kylpivät kaikessa tunnonrauhassa
ja tavallisessa, ohuimmassa pukimessa. Cordovassa ollessani
täytti soittaja täsmällisesti velvollisuutensa ja hämärä oli niin
pimeä, että ainoastaan kissan silmät voivat eroittaa vanhimman
hedelmäkauppiattaren Cordovan kauneimmasta ompelijatartytöstä.

Eräänä iltana, kun jo oli aivan hämärä, istuin tupakoiden ratasillan
luona, käsipuihin nojautuen, kun eräs nainen nousi ylös alilaiturilta
tulevia rappusia ja istahti viereeni. Tukassa hän kantoi suurta
jasmiinikimppusta, jonka kukkaset levittivät ympärillensä huumaavan
tuoksun. Muuten hän oli puettu yksinkertaiseen, ehkäpä köyhään pukuun
niinkuin useimmat ompelijatartyttöset illalla ovat. Säätyläisnaiset
käyttävät mustaa pukua ainoastaan aamulla, illalla pukeutuvat he aina
_à la francesca_ (ranskalaisen kuosin mukaan).

Tultuansa luokseni pudotti nuori kylpijätär pään yli heitetyn
mantiljansa olkapäille ja tähtöisten himmeässä tuikkeessa näin,
että hän oli pieni, nuori, sirovartaloinen ja sangen suurisilmäinen
tyttö. Heti paikalla viskasin pois sikaarini. Hän ymmärsi tämän
aito ranskalaisen kohteliaisuuden ja sanoi kohta pitävänsä tupakan
savusta, vieläpä polttavansa joskus itsekin, jos sattui saamaan
kyllin mietoja paperosseja. Onneksi sattui minulla olemaan muutamia
tällaisia ja niinpä riensin ojentamaan hänelle koteloni. Hän
suvaitsikin ottaa siitä yhden ja sytytti sen palavan langan nenästä,
jonka eräs lapsi tarjosi käytettäväksemme muutamasta sou'sta
(viisipennisestä).

Yhdessä tupakoiden tarinoimme siinä kotvan aikaa, kaunis kylpijätär
ja minä; rantakadulla ei näkynytkään paljo ketään muita. Luulin
olevan vallan säädyllistä kysyä häneltä tahtoiko hän tulla kanssani
lähimpään neveriaan (kahvilaan)[3] nauttimaan annoksen jäätelöä.
Hiukan esteltyänsä suostuikin hän ehdotukseeni, mutta tahtoi sitä
ennen tietää, paljoko kello jo oli. Annoin taskukelloni lyödä
tunnit ... ja tämäkös näytti huvittavan häntä.

"Kaikenlaisia keksintöjä teillä ulkolaisilla onkin! Mistä maasta
olette te kotoisin? Luultavasti Englannista?"[4]

"En, ranskalainen minä olen ja muuten nöyrin palvelijanne. Te olette
tietystikin cordovalaisia, neiti, vai pitääkö minun ehkä kutsua teitä
rouvaksi?"

"En, en ole cordovalaisia."

"Mutta ainakin andalusialaisia. Olen kuulevinani sen pehmeästä
puhetavastanne."

"Jos te niin hyvin arvaatte ihmiset jo puhetavasta, niin arvannette
kai myöskin, kuka minä olen."

"Arvelen teidän olevan Jeesuksen maasta, pari askelta paratiisista."

(Tämän kuvannollisen kohteliaisuuden, jolla tarkoitetaan Andalusiaa,
olin kuullut tunnetulta picadorilta, ystävältäni Francisco
Sevillalta.)

"Ah ... paratiisista!... Täkäläiset ihmiset väittävät, ett'ei
paratiisi ole meitä varten."

"Olisitteko siis ehkä maurilainen, tahi..." (tämän lausuin empien,
uskallanko sitä sanoakaan) "juutalaista rotua."

"En, en! Näettehän, että olen mustalaisia. Tahdotteko, niin ennustan
teille _la baji_. Ettekö ole kuullut puhuttavan Carmencitasta? Minä
se olen."

Siihen aikaan -- siitä on nyt jo viisitoista vuotta -- olin
vielä sellainen vääräuskolainen, ett'en pelosta väistynyt
noidan tieltä. Oivallista, ajattelin vain; viime viikolla söin
illallista maantieryövärin seurassa ja nyt syön jäätelöä paholaisen
palvelijattaren kanssa. Matkustaessa pitää kokea kaikkea. Sitä paitse
oli minulla erityinen syyni ylläpitää tuttavuuttani Carmencitan
kanssa. Koulusta päästyäni olin, häpeä sanoa, menettänyt jonkun aikaa
salaisten tieteiden tutkimiseen ja olinpa useita kertoja koettanut
loihtia esille henkiäkin pimeydestä. Tosin olin jo aikoja sitten
saanut kylläkseni tällaisista tutkimuksista, mutta kuitenkin säilyi
minussa jonkunlainen uteliaisuus kaikkea taikauskoa kohtaan; sen
vuoksi kuvittelin heti erittäin hauskaksi saada tietää, mihin saakka
taikausko oli kehittynyt mustalaisten keskuudessa.

Yhäti keskustellen saavuimme _neveriaan_ ja istuimme pian pienen
pöydän ääressä, jota valaisi lasipulloon pistetty kynttilä. Nyt voin
kaikessa rauhassa tarkastella gitana- (mustalais) tyttöäni, ell'en
välittänyt muutamista kunniallisista ihmisistä, jotka jäätelöä
syödessään näyttivät kummeksivan nähdessänsä minut niin hyvässä
seurassa.

Epäilen kovin oliko neiti Carmen puhdasrotuinen mustalainen; ainakin
oli hän sanomattoman paljo kauniimpi kuin kaikki ne mustalaiset,
joita ikinä olen tavannut. Jos nainen mieli olla kaunis, tulee
hänen espanjalaisten mielestä yhdistää kolmekymmentä hyvää
ominaisuutta taikka, jos niin tahdotaan, pitää hänet voida kuvata
kymmenellä laatusanalla, joista jokainen soveltuu kolmeen osaan
hänen olennossaan. Hänellä tulee esim. olla kolmet tummat: silmät,
silmäterät ja kulmakarvat; samoin kolmet hienot: sormet, huulet ja
suortuvat j.n.e. Lopusta saatte tiedot Brantômen kronikasta.

Carmenilla ei ollut niin monta täydellisyyttä. Hänen yksivärinen
ihonsa oli kovin vaskenkarvainen. Silmät olivat vinot ja ihmeteltävän
läpitunkevat; huulet hieman paksut, mutta kaunispiirteiset, ja
näiden takaa välkkyivät mantelinvalkoiset hampaat. Hiukset olivat
hiukan karheat, mutta pitkät ja kiiltävän mustat eli oikeammin
välkkyivät ne sinertävän mustilta kuin korpin siivet. Ett'en
väsyttäisi lukijaa liian monisanaisella selityksellä, mainitsen vain
lyhyesti, että jokaisen vajavaisuuden täydellisenä vastapainona oli
hänessä joku hyvä avu. Hän oli omituinen ja vielä kaunotar, joka
alussa hämmästytti, mutta jota ei koskaan voinut unhottaa. Silmien
ilme oli samalla kiihkoinen ja niin villi, ett'en ole sen jälkeen
toista samanlaista tavannut. Mustalaisen silmä on hukan silmä, sanoo
espanjalainen sananlasku, joka todistaakin tarkkaa havaintokykyä.
Ell'ei teillä ole tilaisuutta käydä Eläintarhassa katsomassa hukan
silmiä, niin katsokaa kissaanne, kun se väijyy varpusta.

Tietysti olisi ollut naurettavaa vaatia häntä ennustamaan täällä
kahvilassa. Senpä vuoksi pyysinkin lupaa saattaa kauniin noita-impeni
kotiinsa. Tähän hän verrattain helposti suostuikin; halusi vain
sitä ennen saada tietää, kuinka myöhäinen nyt oli ja pyysi minun
lyöttämään taskukelloani.

"Onko tämä todellakin kultakello?" hän kysyi katsellen sitä
tavattoman tarkkaavasti.

Oli jo täysi yö, kun lähdimme taivaltamaan hänen asuntoansa kohti.
Myymälät olivat jo suljetut ja kadut melkein autiot. Mentyämme
yli Guadalquivir-joen sillan suuntasimme kulkumme etäisimpään
etukaupunkiin ja pysähdyimme erään talon edustalle, joka ei suinkaan
palatsilta näyttänyt. Kolkutettuamme tuli eräs lapsi avaamaan ovea.
Carmencita lausui hänelle muutamia sanoja minulle oudolla kielellä,
joka, kuten myöhemmin sain kuulla, oli Espanjan mustalaisten murretta
ja käy nimillä _rommani_ eli _chipe calli_.

Lapsi hävisi hetipaikalla tiehensä jättäen meidät kahdenkesken
suureen asuinsuojaan, jonka kalustona oli pieni pöytä, pari tuolia
ja joku kirstu. Näiden lisäksi mainittakoon vielä vesiruukku, kasa
appelsiineja ja kimppunen sipulia.

Niin pian kuin olimme jääneet kahdenkesken otti mustalaistyttö
kirstustansa kuluneen korttipakan, mainettineulan, kuivaneen
kameleontti-sisiliskon ja muutamia muita ennustaessa välttämättömiä
esineitä. Sitten pyysi hän minua tekemään jollakin rahalla
ristinmerkin vasempaan käteeni, jonka jälkeen taikatemput alkoivat.
Lienee tarpeetonta tehdä selkoa hänen ennustuksistansa; muuten näkyi
jo hänen menettelytavastansa selvään, että hän oli täysin oppinut
ammatissa.

Kauvan emme, sen pahempi, saaneet olla häiriytymättä. Äkkiä
temmattiin näet ovi auki ja sisään astui ruskeaan kauhtanaan puettu
mies, joka kovin kiivaasti puhutteli mustalaistyttöä. Tosin en
ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta äänestä kuulin selvään, että hän oli
huonolla tuulella.

Carmen ei näyttänyt hämmästyvän eikä suuttuvan hänen tulostansa, vaan
juoksi häntä vastaan ja puhui hänelle sangen nopeasti käyttäen samaa
salaperäistä kieltä, jolla äsken oli lasta puhutellut. Hän käytti
usein nimitystä _payllo_, ainoa sana, minkä tuosta sanatulvasta
ymmärsin ja jonka tiesin mustalaiskielellä merkitsevän ulkomaalaista.
Arvasin, että kysymys oli minusta ja valmistausin jo antamaan
sopivan selvityksen läsnäolostani; sitäpaitse haparoin salaa tuolin
jalkaa harkitessani parasta hetkeä, jolloin voisin viskata sillä
tungettelijaa vasten kalloa. Mies tyrkkäsi tuimasti tytön sivulle ja
astui minua kohti, mutta peräysi pian askeleen ta'apäin ja huudahti:

"Kas! Tekö se olette!"

Tarkastelin häntä vuorostani ja tunsin häntä tuonoiseksi ystäväkseni
Don Joséksi. Tällä hetkellä kaduin hiukan, ett'en sallinut oppaani
toimittaa häntä hirteen.

"Ahaa, tekö, kunnon ystäväni!" huusin nauraen ja kellastuen niin
vähän kuin suinkin. "Te keskeytitte neidin juuri, kun hän ennusti
minulle mitä hauskimpia asioita."

"Aina sama, mutta siitä tulee kerran loppu!" murahti hän hampaittensa
välistä ja heitti tyttöön hurjan silmäyksen.

Carmen puhui yhäti hänelle mustalaiskielellä ja kiivastuen vähitellen
hänkin. Hänen silmänsä punersivat verta ja kävivät kauhean näköisiksi
samalla kun hänen kasvonsa vetäysivät kokoon ja hän polkaisi jalkaa.
Mielestäni näytti hän kiivaasti vaativan miestä tekemään jotakin,
mitä tämä empi tehdäksensä. Luulin ymmärtäväni asian liiankin hyvin
huomatessani hänen vievän kätensä leukansa alle ja tekevän erityisiä
liikkeitä. Aloin uskoa, että tarkoitus oli vääntää joltakin niskat
nurin, ja epäilin että kysymys oli juuri minun niskastani.

Tytön sanatulvaan vastasi don José ainoastaan parilla kolmella,
käskevästi lausutulla sanalla. Tyttö heitti vuorostansa häneen
syvästi halveksivan katseen, jonka jälkeen vetäysi nurkkaan, istuutui
turkkilaiseen tapaan, valitsi appelsiinin, kuori sen ja alkoi syödä
sitä.

Don José tarttui käsivarteeni, avasi oven ja saattoi minut ulos
kadulle. Pari sataa askelta kävelimme aivan äänettöminä. Sitten hän
ojensi kätensä jäähyväisiksi sanoen:

"Menkää vain suoraan eteenpäin, niin tulette sillalle."

Kääntäen minulle selkänsä palasi hän nopeasti takaisin. Hieman nolona
ja pahalla tuulella saavuin hotelliin. Pahinta kaikesta oli se, että
riisuutuessani huomasin menettäneeni kultakelloni.

Erityiset syyt estivät minua seuraavana päivänä tiedustelemasta sitä
mustalaistytön luota ja jättämästä asiaa kaupungin poliisikonttorin
huoleksi.

Ryhdyin lopettamaan kirjoitustani dominikaaniluostarin
käsikirjoituskokoelmasta ja matkustin sitten Sevillaan. Useita
kuukausia Andalusiassa retkeiltyäni päätin palata Madridiin;
paluumatkalla täytyi minun kulkea Cordovan kautta. Tarkoituksenani
ei ollut viipyä siellä kauvan, sillä tuosta kauniista kaupungista
ja sen ihanista kylpijättäristä olin oikeastaan saanut kylläkseni.
Vähintäin kolme neljä päivää täytyi minun kuitenkin pysähtyä tässä
muhamettilaisten ruhtinaiden vanhassa pääkaupungissa tavatakseni
muutamia tuttaviani ja toimittaakseni eräitä asioita.

Niin pian kuin näyttäysin dominikaanien luostarissa missä minun
tutkimuksiani vanhan Mundan asemasijoista aina oli seurattu suurella
osanotolla, tuli eräs munkeista avosylin vastaani huudahtaen:

"Kiitetty olkoon Herran nimi! Olkaa tervetullut rakas ystävä!
Luulimme teidän jo kuolleen ja minä luin jo sielunne autuudeksi monet
_pater noster'it_ ja _ave Mariat_, joita en kadu nytkään. Murhattu te
siis ette ole, mutta varkaat teidät puhdistivat, sen hyvin tiedämme."

"Varkaat! Mitä tarkoitatte?" kysyin hämmästyneenä.

"Tarkoitan tietysti sitä kaunista taskukelloa, jota kirjastossamme
usein lyötitte, kun ilmotimme teille kuoroajan olevan käsissä. No
niin, kellonne on löydetty ja sen voitte pian saada takaisin."

"Toisin sanoen," keskeytin minä hänet hieman nolostuen, "minä
hukkasin sen todellakin..."

"Konna istuu nyt telkimien takana ja kun hän tiettävästi oli
mies ampumaan kuoliaaksi kristityn ihmisen riistääksensä häneltä
vähäpätöisenkin esineen otaksuimme peljästyneinä hänen murhanneen
teidät. Minä tulen kanssanne kaupungin tuomarin luo, jolta
saatte kauniin kellonne takaisin. Mutta sitten kertonette kai
kotimaassannekin, että espanjalainen poliisi suorittaa hyvin
tehtävänsä."

"Tunnustan suoraan", sanoin hänelle, "että mieluummin olisin
menettänyt kelloni kuin nähnyt tuon kurjan raukan ehkä joutuvan
hirteen, olletikin koska ... koska..."

"Oh, elkää käykö levottomaksi, sillä hän on hyvissä kirjoissa ja
kahta kertaa häntä ei voi hirttää. Mutta anteeksi, hirttää häntä ei
voikaan. Kellonvaras on näette hidalgo eli aatelismies. Hän tulee
siis ylihuomenna armotta köysin sidottavaksi.[5] Muudan rosvous
enemmän tahi vähemmän ei ensinkään muuta rangaistusta, kuten näette.
Joll'ei hän olisikaan tehnyt muita rikoksia kuin rosvouksia! Mutta
hän on sitä paitse tehnyt useita murhia, joista toinen on toistansa
kauheampi."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Näillä seuduin on hän tunnettu nimellä José Navarro. Mutta sitä
paitse on hänellä baskilainen nimi, jota me kumpikaan emme ikinä
oppisi oikein ääntämään. Kaikissa tapauksissa on hän nähtävä mies
eikä teidän, joka haluatte tutustua maamme merkillisyyksiin,
suinkaan pidä laiminlyödä tilaisuutta nähdä, miten konnat Espanjassa
passitetaan toiseen maailmaan. Mies istuu nyt kappelissa, minne isä
Martinez teidät kyllä saattaa."

Ystäväni vaati minua niin tiukasti ottamaan selkoa tästä "sievoisesta
hirttotilaisuudesta," että minun täytyi suostua siihen. Aluksi läksin
katsomaan vankia varustauduttuani sikaaripaketilla, jolla toivoin
voivani lahjoa hänet antamaan anteeksi uteliaisuuteni.

Don José oli juuri aterialla, kun astuin hänen kammioonsa. Hän
tervehti minua jokseenkin kylmästi päätänsä nyökäyttäen, mutta
sikaareista hän kohteliaasti kiitti. Luettuansa montako näitä
paketissa oli, valitsi hän niistä määrätyn summan ja ojensi loput
minulle sanoen, ett'ei hän sen useampia tarvitse.

Kysyin sitten voisinko mitenkään lieventää hänen kohtaloansa sillä
rahasummalla mikä minulla itselläni sattui olemaan mukana tahi
minkä ystävieni avulla ehkä voisin hankkia. Alussa kohautti hän
olkapäitänsä ja hymyili surullisesti; pian muutti hän mielensä ja
pyysi minun luettamaan messun hänen sielunsa autuudeksi.

"Ja tahtoisitteko ehkä", kysyi hän arasti, "tahtoisitteko ehkä
luettaa toisen erään henkilön hyväksi, joka on loukannut teitä?"

"Tietysti, ystäväni", vastasin hänelle, "vaikka kukaan tässä maassa
ei tietääkseni ole loukannut minua."

Hän tarttui käteeni ja puristi sitä vakavan näköisenä. Hetken
äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

"Uskaltaisinkohan pyytää teiltä erään palveluksen?... Kotimaahanne
palaatte te ehkä Navarran kautta; ainakin täytyy teidän matkustaa
Vittorian kautta, joka ei ole kaukana Navarrasta."

"Aivan oikein, Vittorian kautta vie todellakin tieni eikä ole
ensinkään mahdotonta, että poikkean myöskin Pampelunaan, jonka mutkan
tekisin teidän vuoksenne varsin mielelläni."

"No niin, jos poikkeatte Pampelunaan, saatte siellä nähdä
kaikellaista hauskaa... Pampeluna on kaunis kaupunki..." (Sitten otti
hän kaulastansa pienen hopeamitalin jatkaen:) "Tämän mitalin annan
teille ... sen voisitte kääriä paperiin ja jättää sen..." (tässä
oli hän jonkun aikaa ääneti, kunnes voitti liikutuksensa) "niin, te
voisitte jättää tahi toimittaa sen eräälle vanhalle vaimolle, jonka
osoitteen minä hankin teille. Sanokaa hänelle, että ... että minä
olen kuollut, mutta elkää mainitko, millaisen kuoleman olen saanut."

Lupasin toimittaa hänen asiansa. Seuraavana päivänä palasin jälleen
häntä tervehtimään ja vietin osan päivästä hänen kanssansa.

Häneltä olen kuullut sen surullisen tarinan, jota nyt käyn kertomaan.



III.


Olen syntynyt Elizondossa Baztanin vuorilaaksossa. Nimeni on don José
Lizarrabengoa; te osaatte kyllin hyvin espanjan kieltä ymmärtääksenne
jo siitä, että olen kristillistä baskilaista sukua. Jos nimeni edellä
aatelismiesten lailla käytän arvonimeä _don_ (herra), niin on minulla
siihen täysi oikeus, ja jos olisimme Elizondossa, voisin näyttää
teille pergamentille kirjoitetun sukuluetteloni.

Vanhempani tahtoivat minut hengelliseen säätyyn ja panivat minut
oppikouluun, mutta opetusta en kauvan nauttinut. Pidin liiaksi
pallopelistä ja tämä mielihalu minut onkin perikatoon vienyt.
Pallosilla oltaessa unhotamme me navarralaiset kaiken muun. Kun minä
kerran täydellisesti voitin erään Alavasta kotoisin olevan pojan,
alkoi tämä haastaa riitaa kanssani; riidasta kehittyi sauvaottelu,
josta minä niinikään suoriusin voittajana, mutta juttu päättyi
niin onnettomasti, että minun täytyi paeta pois paikkakunnalta.
Sattumalta tutustuin eräiden rakuunain kanssa ja rupesin sotilaaksi,
Almanzan ratsuväen rykmenttiin. Me vuoristolaiset totumme ylipäänsä
helposti sotilas-ammattiin. Pian ylenin korpraaliksi ja jopa oli
majoitusmestarinkin paikka luvassa, kun onnettomuudeksi jouduin
vartijasotilaana Sevillan tupakkatehtaalle. Jos te olette käynyt
Sevillassa, huomasitte epäilemättä myöskin sen suuren rakennuksen
Guadalquivirin rannalla, vallien ulkopuolella. Muistan vieläkin
selvästi tuon tehtaan portin ja vahtikojun portinpielessä.

Vahdissa ollessansa lyövät espanjalaiset sotilaat korttia taikka
nukkuvat; tosi-navarralaisena koetin minä aina keksiä itselleni
jotakin toimitusta. Sillä kerta olin juuri tekemässä messinkilangasta
rintaneulan ketjua, kun toverit äkkiä huusivat: "kello löi juuri
ja nyt palaavat tytöt tehtaalle ... päivällislomansa jälkeen."
Mainitussa tupakkatehtaassa työskentelee näet 400-500 naista, jotka
kierittelevät sikaareja tehtaan suuressa salissa. Tähän voi miesväki
päästä ainoastaan n.k. neljänkolmatta luvalla, sillä helteen vuoksi
työskentelevät tytöt ja olletikin nuoret aivan ohuissa puvuissa.
Kun tytöt päivällisensä jälkeen palaavat työhönsä, on portilla aina
suuri joukko nuoria miehiä katsomassa ja puhuttelemassa heitä. Harvat
näistä neitosista kieltäytyvät vastaanottamasta esim. tarjottua
silkkimantiljaa eikä tällaisten kalastusharrastajain tarvitse muuta
kuin kumartua ottamaan kala ongesta.

Muiden katsellessa näitä kaunokaisia, istuin minä rauhassa
vahtipenkilläni ... portin pielessä. Silloin olin vielä nuori
mies, mutta mietin aina kaiholla kotipuoltani, sillä muut
neitoset eivät mielestäni olleet kauniita kuin ne, jotka kävivät
sinisissä hameissa[6] ja joiden olkapäillä häilyi paksut palmikot.
Andalusialaisia tyttöjä minä melkein pelkäsin, sillä heidän keveään
käytökseensä en ollut vielä tottunut: aina vain pilkkapuhetta,
eikä vakavaa sanaa koskaan. Puuhasin siis kaikessa rauhassa
messinkiketjuni kimpussa, kun kuulin miesten huudahtavan: "kas,
tuossa tulee se mustalaistyttö!" Uteliaana kohotin silmäni työstä ja
näin hänet. Se oli perjantaipäivä enkä sitä ikinä unhota. Silloin
näin ensi kerran saman Carmenin, jonka te tunnette ja jonka luona
teidät muutamia kuukausia sitten tapasin.

Hänellä oli yllänsä sangen lyhyt punainen hame, jonka alta näkyi
valkoiset, hajanaiset silkkisukat ja sievät sahviaanikengät,
tulipunaisilla nauhoilla solmitut. Hän oli avannut mantiljansa,
niin että näkyi osa hänen paljaita olkapäitänsä ja suuri, tuoksuava
akaasiakimppunen paidan alta. Sitä paitse oli hänellä akaasian
kukkanen huultensa välissä, kun hän lähestyi tuolta lanteitansa
keikutellen kuin joku kevytkäyntinen tammavarsa Cordovan
siitoslaitoksesta. Tuolla tavoin pukeutuneen naikkosen lähestyessä
olisivat ihmiset kotiseudullani jo siunanneet itsensä. Sevillassa sai
hän jokaiselta jonkun hilpeän kohteliaisuuden ryhdistänsä; kaikille
oli hänellä heti vastaus valmiina ja kaikkialle vilkuili hän, käsi
lanteilla ja julkeana katsannoltansa kuin tosi-mustalaistyttö, mikä
hän myöskin oli. Alussa hän ei minua miellyttänyt ja minä ryhdyinkin
heti jatkamaan työtäni. Mutta hänpä teki kuin naisten ja kissojen
tapana on; nim. lähestyä kutsumatta ja olla tulematta silloin kun
kutsutaan; pysähtyen eteeni sanoi hän:

"Kuules, ystäväni," sanoi hän andalusialaisten tapaan, "etkö antaisi
minulle tuota ketjua kirstuni avainkimppua varten?"

"Minä tarvitsen tämän neulakoteloa varten," vastasin hänelle.

"Neulakoteloa varten!" huudahti tyttö nauraen. "Ohoh! Hra korpraali
kutoo siis pitsiä, koska hän neuloja tarvitsee." Kaikki rähähtivät
nauramaan ja minä tunsin punastuvani enkä voinut keksiä hänelle
mitään vastausta. -- "Kuules, sydänkäpyseni," jatkoi hän sitten,
"kudopas minulle seitsemän kyynärää mustaa pitsiä mantiljaani varten,
sinä sieluni neulaseppä!"

Näin sanoessansa hän otti akaasian kukkasen suupielestänsä ja viskasi
sen peukalonsa varasta juuri silmieni väliin. Se vaikutti minuun kuin
ammuttu kuula ... en tiennyt mihin kätkeytyä, ja jäin sen vuoksi
liikkumattomana paikoilleni kuin pölkky. Hän poistui tehtaalle
ja hetken kuluttua huomasin maahan, jalkojeni väliin, pudonneen
kukkasen. En tiedä, mikä höperyys minut lieneekin valloittanut,
mutta maasta minä sen kumppalieni näkemättä korjasin ja kätkin
huolellisesti liivini alle. Tämä oli ensimäinen tyhmyyteni!

Vielä pari kolme tuntia myöhemmin mietin samaa kohtausta, kun tehtaan
ovenvartija hengästyneenä juoksi vahtikojulle kovin hämmentyneen
näköisenä. Kertoen, että eräs nainen oli murhattu tehtaan suuressa
salissa, vaati hän vahtiosastoa heti sinne. Majoitusmestari käski
minun ottaa pari sotilasta mukaani ja rientää katsomaan. Valitsin
miehet ja riensin paikalle.

Kuvitelkaahan, että minä saliin astuessani näin noin 300 tyttöä
melkein paitasillansa huutaen, meluten, huitoen ja rähisten niin että
tuskin olisi kuullut taivaan ukkosen jylinää. Toisessa päässä salia
makasi eräs nainen verissänsä permannolla kaikki neljä raajaa ilmassa
ja kasvoillansa x:n merkki, jonka hän oli saanut parista puukon
vihlaisusta. Vastapäätä haavoitettua, jota parhaat joukkokunnasta
par'aikaa hoitelivat, näin Carmenin seisovan viiden, kuuden kumppalin
pitämänä. "Ehtoollista! ehtoollista! minä kuolen!" huusi haavoitettu
vaikeroiden. Carmen seisoi äänetönnä purren hammasta ja mulkoillen
silmillänsä kuin kameleontti.

"Mitä se on?" kysyin minä, ja kestipä kotvan aikaa ennenkuin pääsin
selville asiasta, sillä kaikki naiset huusivat yhtäaikaa. Vihdoin
selvisi juttu minulle: haavoitettu nainen oli kehunut hänellä olevan
taskussansa niin paljo rahaa, että hän voi ostaa aasin Trianon
markkinoilta vaikka paikalla. -- "Vai niin", sanoi aina kielevä
Carmen, "eikö sinulle siis luuta riitäkään?" -- Tästä loukkaantuneena
vastasi toinen, ett'ei hän ollut mikään luutien tuntija eikä
hänellä ollut kunnia olla enemmän mustalainen kuin paholaisenkaan
ristitytär, mutta neiti Carmencita saisi kohta tilaisuuden nähdä
hänen aasinsa, sillä kaupungin tuomari aikoi piakkoin kävelyttää
sitä katuja pitkin kahden palvelijan vartioimana, joiden tehtävänä
oli karkoittaa kärpäset sen ympäriltä. -- "Vai niin, mutta minäpä
teen kärpästen juottopaikan poskellesi ja maalaan siihen tammipelin
ruudut."[7] Samassa silmänräpäyksessä veti Carmen veitsellä, jota hän
käytti sikaareja poikki leikatessansa, pyhän Antrean ristinmerkin
kumppalinsa kasvoihin.

Teko oli silminnähtävä totuus, jonka vuoksi minä tartuin häntä
käsivarteen ja sanoin kohteliaasti:

"Siskoni, nyt on sinun seurattava minua!"

Tyttö heitti minuun silmäyksen, josta huomasin hänen tuntevan minut,
ja sanoi alistuvaisena:

"No, menkäämme! Mutta missä onkaan mantiljani?"

Sen heitti hän sitten yllensä niin, että ainoastaan toinen suurista
silmistä näkyi, ja seurasi meitä lauhana kuin lammas. Päävahtiin
tultua selitti majoitusmestari, että tällainen rikoksentekijä oli
vietävä vankilaan. Minun tehtäväkseni jäi saattaa hänet sinne.
Asetin hänet kahden rakuunan väliin ja astuin itse jäljessä niinkuin
korpraalin tällaisissa tapauksissa onkin tehtävä. Läksimme siis
astumaan kaupunkia kohti. Alussa kulki tyttö äänetönnä eteenpäin,
mutta Käärmekadulle tultuamme, joka polveilevien mutkiensa vuoksi
teidänkin mielestänne vastannee nimeänsä, antoi hän mantiljansa
pudota kauneilta olkapäiltänsä näyttääkseen minulle viehättävät
kasvonsa ja kääntyi minuun päin:

"Mihin te viette minut, hyvä upseeri?" kysyi hän.

"Vankilaan, poloinen lapsukaiseni!" vastasin hänelle niin lempeästi
kuin voin ja niinkuin mielestäni kelpo sotilaan tuleekin puhutella
vankia, olletikin naisvankia.

"Voi, voi, kuinka minun siellä käynee? Säälikää minua, hra upseeri.
Te näytätte niin kovin nuorelta ja kohteliaalta!" (Hiljaa kuiskasi
hän sitten:) "Antakaa minun paeta tieheni, niin lahjoitan minä teille
erään taikakalun _(bar lachi)_, jolla voitatte kaikkien naisten
rakkauden."

_Bar lachi_ on tai'ottu lemmenkivi, jolla mustalaiset väittävät
voitavan tehdä paljo taikoja, jos vain osaa sitä oikein käyttää.
Jos siitä vain sirusenkaan tipauttaa lasilliseen valkoista viiniä
ja juottaa sen naiselle, niin ei hän voi teitä vastustaa, sanotaan.
Mahdollisimman vakavana vastasin hänelle:

"Tämä ei ole sopiva hetki jaaritella joutavia; meidän on käskyn
mukaan kiiruhtaminen vankilaan, siinä ei auta mikään."

Me baskilaiset puhumme murretta, jonka jo ääntämistavasta helposti
erottaa espanjankielestä; mutta eivätpä espanjalaisetkaan ikinä opi
oikein ääntämään sellaisia sanoja kuin: _baí, jaona!_ (kyllä, herra!)
Tietysti kuuli siis Carmenkin heti, että olin syntyisin baskilaisista
maakunnista. Mustilaiset taas, joilla ei mitään kotimaata ole,
matkustelevat alinomaan ja puhuvat kaikkia kieliä, mutta enin osa
näistä tuntee olevansa parhaiten kotonansa Portugalissa, Ranskassa,
baskilaisissa maakunnissa, Kataloniassa y.m.; myöskin maurilaisten
ja englantilaisten kanssa tulevat he hyvin toimeen. Carmen osasi
jotenkin hyvin baskin kieltä.

"_Laguna ene bihotsarena_, sydämeni, oma ystäväiseni," sanoi hän
äkkiä, "oletteko te kotoisin kotipuolestani?"

Baskien kieli on, tietäkääs herra, meistä niin kaunis kieli, että me
oikein vavahdamme kuullessamme sitä muualla puhuttavan; "baskilaisen
ripittäjän minä haluaisin," lisäsi don José hiljaa. Lyhyen vaitiolon
jälkeen jatkoi hän kertomustansa Carmenista:

"Elizondosta minä olen", vastasin baskien kielellä tuntien itseni
sangen liikutetuksi, kun kuulin hänen käyttävän kotipuoleni kieltä.

"Minä taas olen syntynyt Etchalarissa," selitti hän, "joka on noin
neljän tunnin matkan päässä täältä. Mustalaisten mukana tulin
Sevillaan. Tupakkatehtaan työhön menin ansaitakseni matkarahat
Navarraan, sillä tarkoitukseni oli palata takaisin poloisen äitini
luo, jolla ei ole muuta vanhuuden turvaa ja joka omistaa pienen
_barratcean_ (puutarhan), missä kasvaa parikymmentä omenapuuta.
Oi, jospa olisin jo kotikylässäni, tuon valkoisen vuoren juurella!
Täällä on minua alinomaan loukattu sen vuoksi, ett'en ole tämän
puolen väkeä, joka on vain roistoja ja mätäappelsiinien kauppiaita.
Kaikki nämä vaivaiset ovat asettuneet minua vastaan vain siksi, että
joskus olen sanonut heille, etteivät kaikki Sevillan kerskaavat
puukkojunkkarit peljättäisi yhtä ainoaa kotipuoleni poikaa, jolla on
maquilansa ja sininen barettinsa. Toverini ja ystäväni, ettekö voi
tehdä mitään kotipuolelaisenne hyväksi?"

Hän valhetteli silloin ja on aina vain valhetellut minulle. En tiedä,
onko tuo tyttö koskaan totta sanaa puhunut. Mutta silloin minä
häntä vielä uskoin ja juuri valheensa kautta hän minut voitti. Hän
melskasi baskien kieltä ja minä tolvana uskoin hänen olevan kotoisin
Navarrasta, vaikka jo hänen silmänsä, suunsa ja ihovärinsä todistivat
hänet mustalaiseksi. Minä olin hullu, joka en enää välittänyt
mistään. Ajattelin, että jos espanjalaiset olisivat minun kuullen
puhuneet pahaa kotipuolestani, niin olisin silpaissut heille ristin
kasvoihin niinkuin Carmen juuri oli eräälle toverillensa tehnyt.
Sanalla sanoen, olin kuin juopunut mies ja aloin puhua typeryyksiä
eikä paljoa puuttunut, ett'en jo tehnyt tuhmuuksia.

"Jos minä tyrkkäisin teitä ja te kaatuisitte maahan, ystäväni,"
sanoi tyttö baskien kielellä, "niin eivät nuo kaksi pahanpäiväistä
kastilialaista ainakaan kykenisi estämään pakoani..."

Minä unhotin esimieheni käskyn ja kaikki, hitto vie, ja sanoin
hänelle:

"No, koettakaa sitten paeta, ystävättäreni ja kotiseutulaiseni, ja
auttakoon teitä Vuoriston pyhä Neitsyt yrityksessänne."

Olimme tulleet juuri erään kapean salakadun suulle, joita löytyy
Sevillassa kovin monta, kuten tiedätte. Äkkiä käännähti Carmen
minuun päin ja tyrkkäsi nyrkillään rintaani. Minä olin kaatuvinani
seljälleni, hän hyppäsi samassa ylitseni ja alkoi juosta pakoon
paljastaen pari sellaista säärtä, että...! Puhutaan usein
baskilaisista sääristä, ... ja näiden veroiset hänen joustavan
kauniit ja nopsat säärensä hyvin kyllä olivatkin. Minä aloin heti
kömpiä ylös, mutta asetin peitseni poikkipäin niin taitavasti, että
ainakin aluksi estin vahtitoverini pääsemästä hänen jälkeensä. Sitten
läksin itse juoksemaan hänen jälkeensä ja kumppalit perässäni. Mutta
kun kannukset, miekat ja peitset estivät juoksuamme, oli meidän
mahdoton saavuttaa pakolaista. Muutamassa minuutissa oli hän hävinnyt
näkyvistämme. Sitä paitse pitivät kaikki korttelin ämmät pakolaisen
puolta ivaten intoamme ja neuvoen meitä vallan väärille teille.
Kotvan aikaa edes takaisin juostuamme olimme pakotetut palaamaan
päävahtiin ilman vankilanjohtajan vastaanottolippua.

Päästäksensä rangaistuksesta kertoivat mukanani olleet vahtisotilaat
esimiehelleni, että Carmen ja minä olimme keskustelleet hiljaa
baskien kielellä eikä se, totta puhuen, näyttänytkään erittäin
uskottavalta, että tuollainen tyttönen olisi noin vain voinut
tyrkätä maahan minunlaiseni miehen. Koko tapahtuma näytti siis kovin
arveluttavalta tahi oikeammin näkyi tahallisuus jotenkin selvään.
Vahdista päästyäni alennettiin minut tavalliseksi sotilaaksi ja sitä
paitse sain kuukauden vankeutta. Tämä oli ensimäinen rangaistukseni
sen jälkeen kuin olin astunut sotapalvelukseen. Hyvästi siis
majoitusmestarin olkanauhat, jotka jo luulin saavani!

Ensimäiset päiväni vankeudessa olivat kovin surulliset.
Sotapalvelukseen mennessäni olin otaksunut voivani yletä ainakin
luutnantiksi. Olivathan maamieheni Longa ja Mina kohonneet
kapteeneiksi ja Chapalangorra, joka on mustaihoisia hänkin ja
myöhemmin pakeni Ranskaan samoin kuin minäkin, yleni everstiksi;
Chapalangorran veljen kanssa, joka on köyhä poloinen niinkuin
minäkin, olin kymmeniä kertoja ollut pallosilla. Ajattelin itsekseni,
että nyt on mennyt hukkaan koko nuhteeton palvelukseni. Olen
joutunut huonoihin kirjoihin ja esimiesteni luottamuksen voittaminen
vaatii nyt kymmenen vertaa suurempia ponnistuksia kuin sotamieheksi
ruvetessani. Ja minkä vuoksi olinkaan rangaistu? Joutavan
mustalaisheitaleen vuoksi, joka piti minua pilkkanansa ja joka tällä
hetkelläkin varastelee jossakin kolkassa kaupunkia. Kuitenkaan en
voinut olla häntä ajattelematta. Ja uskotteko kummaa, että nuo
samat reikäiset silkkisukat, jotka hän näytti pakoon juostessansa,
näin alituisesti edessäni. Usein katselin raudoitetun ikkunan läpi
ulos kadulle eikä ainoakaan ohikulkevista naisista näyttänyt tuon
tyttöheitaleen veroiselta. Ja sitä paitse tunsin usein vastoin
tahtoanikin sen akaasian kukkasen tuoksun poveltani, jonka hän oli
viskannut minulle ja joka säilytti hyvän lemunsa vielä kuivanakin...
Jos taikureja ollenkaan on olemassa, niin oli tuo tyttönen yksi niitä!

Eräänä päivänä astui vanginvartija luokseni ja antoi minulle
Alcala-leivän sanoen:

"Kas tässä leipä, jonka serkkunne lähettää teille."

Kummastuneena otin lahjan vastaan, sillä orpanoita ei minulla
tietääkseni ollut Sevillassa. Se mahtaa olla joku erehdys, arvelin
lahjaleipää katsellen; mutta kun se oli niin maukkaan näköinen ja
tuli niin hyvälle, niin päätin syödä sen suuhuni välittämättä siitä,
kuka sen oli lähettänyt ja kenelle se oli osoitettu. Ai'oin leikata
siitä palasen, mutta puukkoni sattui jotakin kovaa esinettä vastaan.
Katselin tarkemmin ja huomasin, että leipään oli jo leivottaessa
pistetty pieni englantilainen viila. Sitä paitse löysin leivän
sisästä kahden piasterin kultarahan.

Lahjan lähettäjä oli siis epäilemättä Carmen.

Mustalaisille on vapaus kaikki ja he olisivat valmiita sytyttämään
tuleen kokonaisen kaupungin päästäksensä vankilasta päivää ennen
määräaikaa. Keksintö oli kaikissa tapauksissa hyvä ja tuon leivän
avulla voi vanginvartijaa vetää nenästä. Tunnissa olisin tuolla
pienellä viilalla sahannut paksuimmankin akkunaraudan poikki ja
kahden piasterin kultarahalla olisin lähimmän vaatekauppiaan luona
voinut vaihtaa univormuni tavalliseen porvaripukuun. Myöskin voitte
arvata, ett'ei miehen, joka monet kerrat oli kiipeillyt puhdistamaan
vuoristomme jyrkänteillä olevia kotkanpesiä, olisi ollut vaikea
laskeutua kadulle kolmenkymmenen jalan korkeudessa olevasta vankilan
akkunasta. Mutta minä en tahtonut paeta. Siitä pidätti minua vielä
sotilaskunniani, jonka mukaan pako olisi ollut suuri rikos. Mutta
tämä huomaavaisuus Carmenin puolelta liikutti minua. Vankilassa
ollessa on kovin mieluista ajatella, että joku ystävä vankilan
ulkopuolella ottaa osaa kohtaloonne. Kultarahan lähetys minua ensin
hieman harmitti ja sen olisin heti paikalla tahtonut toimittaa
takaisin. Mutta mistä oli lähettäjä löydettävissä? Sitä ei siis ollut
niinkään helppo tehdä.

Sen jälkeen kuin kerran olin alennettu virka-arvossani, ei minulla
mielestäni voinut olla mitään pahempia kärsimyksiä. Mutta eräs
nöyryytys oli minun sittenkin vielä kestettävä. Vankilasta päästyäni
komennettiin minut jälleen palvelukseen ja määrättiin vahdinpitoon
tavallisena sotilaana. Ette voi aavistaa, mitä mies voi joutua
kärsimään tuollaisessa tilaisuudessa. Olisinpa mieluummin melkein
toivonut tulevani ammutuksi, sillä silloin saa ainakin marssia yksin
plutoonansa etunenässä ja tuntee olevansa jotakin, kun koko maailma
teitä tarkastelee.

Minut komennettiin vahdinpitoon everstin portille. Tämä oli nuori,
rikas ja hyvänluontoinen mies, joka mielellänsä huvittelihe. Kaikki
nuoret upseerit, joukko porvaristoa, myöskin naisia, ja useita
näyttelijättäriä oli kerrankin hänen luonansa vieraisilla, kuten
kerrottiin. Minun mielestäni oli koko kaupunki keräytynyt hänen
luoksensa katsomaan minua. Kas, nyt saapuivat everstin vaunut, joiden
ajolaudalla istui hänen kamaripalvelijansa. Ja arvatkaas, kenen
minä näin astuvan alas vaunuista? Carmencitan. Tällä kertaa oli hän
pukeutunut komeaan ja siroon metsästyspukuun, joka kiilteli kultaa
ja koreita nauhoja. Yllänsä oli hänellä paljeteilla koristettu hame,
jaloissa siniset paljetteja välkkyvät sukat ja ylt'yleensä oli hän
kukkasilla ynnä kultanauhoilla koristeltu. Kädessä oli hänellä pieni
baskilainen rumpu. Mukanansa oli hänellä pari muuta mustalaisnaista,
nimittäin nuori tyttö ja vanha akka. Mustalaisseuruetta johtamassa on
muuten aina, kuten tiedätte, joku vanha eukko ja häntä paitse vanha
mies kitaran kanssa, joka soittaa ja pitää huolta tanssimusiikista.
Hienompaa maailmaa usein huvittaa kutsua tällaisia pieniä
mustalaisseurueita luoksensa tanssimaan joko _romalista_, joka on
heidän varsinainen tanssinsa, tahi jotakin muuta.

Carmen tunsi minut ja ohimennen vaihdoimme silmäyksiä. Sillä hetkellä
olisin tahtonut olla sata jalkaa syvällä maassa.

"_Agur, laguna_!" (hyvää iltaa, toveri!), sanoi hän. "Sinähän seisot
vahdissa kuin mikäkin rekryytti, arvoisa upseeri!"

Ennen kuin keksin mitään vastausta oli hän kadonnut sisään.

Koko iltaseura oli kokoontunut sisäpihaan[9] ja väkijoukosta
huolimatta näin rautaportin läpi melkein kaikki, mitä siellä
tapahtui. Kuulin kastanjetit, tamburinin, vieraiden naurut ja
hyvähuudot; joskus näin vilahdukselta myöskin hänen päänsä, kun hän
keveänä tanssi tamburininsa säestyksellä. Kuulin myöskin kuinka
nuoret upseerit sanoivat hänelle kohteliaisuuksia, jotka saivat
poskeni punastumaan. Hänen vastauksiansa en kuullut. Sinä iltana minä
häneen oikein rakastuin ja vilahtipa jo pari kolme kertaa päässäni
ajatus astua sisäpihaan ja antaa miekanpistot vatsaan kaikille noille
tolvanoille, jotka siellä hänelle lavertelivat korupuheitansa. Tätä
kidutustilaa kesti runsaan tunnin. Sitten tulivat mustalaiset ulos ja
ajoivat everstin vaunuissa pois. Ohimennessänsä loi Carmen minuun nuo
silmänsä, jotka tekin tunnette, ja sanoi minulle aivan hiljaa:

"Ihmiset, jotka tahtovat syödä hyvin paistettua pannukalaa, menevät
Lillas Pastian luo Trianaan, ettäs tiedät, kumppani..."

Keveänä kuin vuohenkaritsainen juoksi hän vaunuihin, ajuri löi
ruoskalla hevoisparia ja pian oli iloinen mustalaisjoukko hävinnyt,
minne sitten lieneekin saatettu.

Voitte arvata, että vahtivuorolta päästyäni kiiruhdin Trianaan;
mutta sitä ennen ajatin partani ja harjasin itseni ja vaatteeni kuin
paraatia varten. Lillas Pastia oli vanha kalakauppias, rodultansa
mustalainen ja ihoväriltänsä musta kuin maurilainen, jonka luona
kävi paljo porvaristoa syömässä paistettua kalaa; olletikin luulen
heidän alkaneen käydä Pastian luona sitten, kun Carmen oli ruvennut
esiintymään siellä. Minun tullessani istui tämä jo siellä.

"Lillas", sanoi hän ravintoloitsijalle, "tänään en viitsi enää
esiintyä. Onhan huomennakin päivä![8] Kas niin, kumppani, menkäämme
kävelemään."

Hän heitti mantiljan yllensä ja niin olimme ulkona kadulla tietämättä
minne mennä.

"Luullakseni on minun kiittäminen teitä eräästä lahjasta, jonka sain
vankilassa ollessani", sanoin hänelle. "Leivän minä söin, viilan
tarvitsen peistäni teroittaessani ja säilytän sen muutenkin muistona
teistä. Mutta leipään kätketyn kultarahan annan takaisin, kas tässä!"

"Todellakin! Hän on säästänyt rahat", huudahti Carmen nauraen. "Sitä
parempi, sillä tällä kertaa olenkin aivan ilman. Mutta vähät siitä:
aina liikkuva koira luun löytää. Syökäämme ja menettäkäämme kaikki
yhdessä. Sinä saat kestitä minua."

Olimme tulleet Sevillan viertotietä ja saavuimme juuri Käärmekadulle.
Siinä osti hän tusinan appelsiineja, jotka minun täytyi sitoa
nenäliinastani tehtyyn nyyttiin. Hiukan edempänä hän osti leipää,
makkaraa ja pullon manzanilla-viiniä. Vihdoin hän poikkesi
sokerileipomoon. Sisään tultuamme hän heitti tiskille kultarahan,
jonka olin antanut takaisin, ja sitten kaikki mitä hänellä
taskussansa sattui olemaan pientä hopearahaa. Lopuksi pyysi hän
tietää, oliko minulla itselläni ollenkaan rahaa. Annoin piasterin
ja muutamia vaskilantteja häveten kovin, ett'ei minulla enempää
ollut. Näytti siltä kuin olisi hän aikonut tyhjentää koko myymälän.
Mutta ainoastaan parhaat ja kalleimmat leivokset kelpasivat, kuten
sokeroidut munakeltuaiset (_yemas_), maukkaimmat mantelikakut
_(turon)_, sokeroidut hedelmät j.n.e. mikäli vain rahat riittivät.
Kaikki nämä ostokset pantiin paperipusseihin, jotka hän jätti minun
kannettavakseni. Tunnette kai Candilejo (Lamppu-) kadun, jolle
on pystytetty se don Pedro Oikeamielisen rintakuva.[10] Erään
Candilejokadun varrella olevan vanhan talon portin edustalle hän
pysähtyi, astui puistokäytävän poikki ja koputti alakerran ovelle.
Vanha mustalaisakka, oikea pahanhengen orjatar, tuli avaamaan
meille. Carmen sanoi hänelle muutamia sanoja romani-kielellä. Alussa
hangoitteli vanhus vastaan. Mutta kun Carmen antoi hänelle pari
appelsiinia, kourallisen konvehtia ja kulauksen viiniä, niin heltyi
hän. Carmen heitti mantiljansa hänen yllensä, ämmä saattoi meidät
erään huoneen ovelle, joka sitten suljettiin puutelkimellä. Yksin
jäätyämme alkoi hän tanssia ja nauraa kuin hullu laulaen: sa olet
puolisoin, ma vaimosi![11]

Minä seisoin keskellä lattiaa kaikkien ostosten kanssa tietämättä,
minne ne laskisin. Hän heitti ne äkkiä ympäri permantoa, hyppäsi
kaulaani ja huudahti: "minä maksan velkojani, minä maksan velkojani!
Sellainen on _calli_-laki! (mustalaisten laki!)[12] Oi, toverini,
toverini, tuota päivää, tuota onnetonta päivää muistellessani unhotan
minä huomisen päivän."

Ryöväri vaikeni hetkeksi, sytytti sikaarinsa ja jatkoi kertomustansa:

Koko päivän vietimme sitten yhdessä syöden, juoden j.n.e. Syötyänsä
konvehtia kuin 10-vuotias lapsi, mätti hän niitä kourallisittain
ämmän vesiruukkuun. -- "Siitä saa hän sorbettia," nauroi hän.
Sokeroituja munia särki hän heittämällä seinää vasten ja sanoi,
että nyt antavat kärpäset meille paremman rauhan. Eikä ollut sitä
tuhmuutta, mikä olisi jäänyt häneltä tekemättä. Tulin maininneeksi,
että halusin nähdä hänen tanssivan. Mutta kuinka voisi hän tanssia
ilman kastanjetteja?

Äkkiä keksi hän ämmän ainoan pienen lautasen, löi sen palasiksi ja
alkoi romalistanssinsa kalistellen porsliinipalasia vallan yhtä
hyvin kuin olisi hänellä ollut ebenholtsista tai norsunluusta tehdyt
kastanjetit käsissä. Sen tytön kanssa ei tosiaankaan ollut ikävä, sen
voin teille vakuuttaa!

Niin tuli ilta ja pian kuulin rummutuksen, joka oli kokoontumismerkki
kaupungilla oleville sotilaille.

"Nyt täytyy minun rientää kasarmille iltahuutoon," sanoin minä.

"Kasarmille? Oletkos sinä mikään neekeri-orja, jonka on toteltava
rumpukapuloita? Sinä olet tosiaankin oikea kanarialintu sekä
luonteeltasi että keltaiseen pukuusi nähden.[13] Mene sitten, senkin
jänissielu!"

Minä jäin ja päätin jo ennakolta alistua arestirangaistukseen.

Mutta seuraavana aamuna alkoi hän ensimäisenä puhua erosta.

"Kuules, Joseito," sanoi hän, "olenhan maksanut sinulle velkani?
Meidän mustalaisten lain mukaan ei minun olisi tarvinnut maksaa
sinulle mitään, koska sinä olet _payllo_ (toista rotua); mutta sinä
olet kaunis poika ja miellytit minua. Sen vuoksi ... vaan nyt olemme
me kuitit. Hyvästi siis!"

Kysyin häneltä, milloin taas tapaisimme toisemme.

"Sitten kun sinä olet vähemmän tuhma," vastasi hän nauraen,
mutta lisäsi vakavammin: "Mutta tiedätkös, José, että minä
luulen rakastavani sinua ... hiukan verran. Mutta se ei voi olla
pysyvämpää tunnetta. Villakoira ja susi eivät sovellu yhteen. Ehkä
voisin tulla vaimoksesi jos alistuisit Egyptin lain alaiseksi.
Mutta nyt lörpöttelen minä jo tuhmuuksia: ei se käy laatuun. Usko
minua, poikaseni, että toistaiseksi olet päässyt helpolla. Tapasit
paholaisen, niin, juuri paholaisen, jonka ei tarvitse aina olla
mustan ... niskojasi ei piru katkaise. Tosin käyn minä villaisissa,
mutta lammas minä en ole. Vie kynttilä _majarillesi_ (pyhälle
Neitsyellesi); sen on hän hyvin ansainnut. Kas niin, hyvästi siis
vielä kerran! Eläkä mieti sen koommin Carmencitaa, muuten naittaa hän
sinulle puujaloilla käyvän lesken."

Näin puhuessansa nosti hän telkimen pois ovelta ja niin poistuimme
talosta. Kadulle tultuamme kietoi hän itsensä mantiljaansa ja hävisi
tiehensä.

Tällä kertaa puhui hän totta. Viisaasti olisin tehnyt, jos en olisi
häntä sen koommin ajatellut. Mutta tuon hauskan päivän jälkeen
Candilejokadun varrella en voinut enää muuta ajatella. Kuljeskelin
päiväkaudet ympäri kaupunkia toivoen, että tapaisin hänet. Kyselin
häntä tuolta vanhalta ämmältä ja kalakauppias Pastialta. Kumpikin
kertoivat hänen matkustaneen Laloroon (punaiseen maahan), millä
nimellä mustalaiset tarkoittavat Portugalia. Arvatenkin oli Carmen
pyytänyt heitä antamaan minulle tämän vastauksen, mutta ymmärsin
kohta, että he valhettelivat.

Muutamia viikkoja myöhemmin olin vahdinpidossa kaupungin
tulliportilla. Vähän matkan päässä portilta oli kehysmuuriin tullut
aukko eli repeämä, jota juuri korjattiin, yöksi määrättiin vahti
estämään mahdollisia salakuljettajia. Päivän aikana näin Lillas
Pastian kävelevän pari kertaa päävahdin ohitse ja juttelevan eräiden
toverieni kanssa, jotka kaikki tunsivat hänen kalansa ja vielä
paremmin hänen omenakakkunsa. Sitten lähestyi hän minua ja kysyi,
olinko kuullut uutisia Carmenista.

"En ole," vastasin.

"No, pian saatte kuulla hänestä."

Hän olikin oikeassa. Minut määrättiin yöksi vartioimaan mainittua
kaupungin muurin aukkoa. Niin pian kuin korpraali oli poistunut, näin
erään naisen tulevan vastaani. Sydämeni sanoi heti, että se oli hän,
Carmen. Kuitenkin huusin hänelle vastaan:

"Pois! Tästä ei pääse kukaan!"

"Elkäähän tekeytykö häijyksi," sanoi hän nostaen huntuansa.

"Mitä? Sinäkö Carmen?"

"Minä, ystäväni. Mutta lyhyet puheet ovat parhaat: tahdotko ansaita
douron (kolikon)? Tiedän väkeä olevan tulossa tänne salatavarain
kanssa; anna heidän pujahtaa tästä kaupunkiin."

"En," vastasin minä. "Käskyn mukaan on minun juuri se estettävä."

"Käsky! Käsky! Etpäs sinä käskyistä välittänyt Candilejokadulla."

"Ah!" huudahdin vallan hämmästyneenä tuota muistellessani, "se
päivä kannattikin unhottaa kaikki käskyt! Mutta salakuljettajain
syntirahoista minä en huoli."

"No, jos et välitä rahasta, niin voimmehan syödä päivällistä vanhan
Dorotean luona eikö totta?"

"Ei," sanoin minä, vaikka olin vähällä kuristua tästä ponnistuksesta.
"Minä en voi."

"Vai niin. Mutta jos sinä olet mahdoton, niin voinhan minä kääntyä
muidenkin puoleen. Ehdotan luutnantillesi, että hän tulisi kanssani
Dorotean luo. Hän näyttää hauskalta mieheltä ja hän voi määrätä tähän
toisen vartijan, joka ei huomaa sitä, mitä hänen ei tarvitse huomata.
Hyvästi siis, kanarialintu! Nauranpa sangen makeasti, jos joskus saan
kuulla käskyn olleen viedä sinut hirteen."

Olin kyllin heikko kutsuakseni hänet takaisin. Lupasin tarvittaessa
laskea mustalaiset tästä kaupunkiin, jos hän puolestansa lupaisi
palkita minut niinkuin viimeksi. Heti vannoi hän täyttävänsä
lupauksensa jo seuraavana päivänä ja riensi sitten ilmoittamaan
asiasta vähän matkan päässä oleville tovereillensa. Näitä oli viisi
ja näiden joukossa myöskin Pastia; kaikilla oli heillä kantamuksensa
englantilaista kauppatavaraa. Carmen astui edellä jonkunlaisena
etuvartijana. Kastanjeteilla oli hänen määrä ilmoittaa, jos patrulli
sattui lähelle. Mutta tätä merkkiä ei hänen lainkaan tarvinnut antaa.
Salakuljettajat olivat hetken kuluessa päässeet vaaratta ohitse.

Seuraavana päivänä menin Candilejon kadulle. Sain odottaa kotvan,
ennenkuin Carmen saapui. Hän oli jotenkin huonolla tuulella.

"En pidä ihmisistä, joita täytyy rukoilla", sanoi hän. "Edellisellä
kerralla teit sinä minulle paljo suuremman palveluksen tietämättä,
hyötyisitkö siitä ensinkään. Eilen tingit kanssani kauppiaan lailla.
En tiedä, miksi ollenkaan tulin tänne, sillä sinua en enää rakasta.
Kas tuossa, ota douro vaivoistasi!"

Ei paljo puuttunut, ett'en viskannut tarjottua rahaa hänelle vasten
kasvoja ja oikein olin pakotettu ponnistamaan kaikki voimani, ett'en
löisi häntä. Tunnin aikaa riideltyämme, poistuin talosta vimmoissani.
Harhailin jonkun aikaa kaupungilla kuljeskellen sinne tänne kuin
höperö. Vihdoin menin sisälle erääseen kirkkoon, etsin pimeimmän
kolkan ja itkin kuumia kyyneliä.

Äkkiä kuulin jonkun lausuvan:

"Rakuunan kyyneliä! Niistä tahdon minä valmistaa lemmenjuoman!"

Nostin silmäni ylös ja näin Carmenin edessäni.

"Kuules, kotipuolen mies, vieläkö sinä minusta välität?" kysyi hän.
"Minun täytyy kuitenkin rakastaa sinua yhä ... vastoin tahtoani,
sillä kun sinä olit poistunut, en tiennyt, mikä minua vaivasi. Kas
niin, nyt rukoilen minä sinua lähtemään kanssani Candilejokadulle."

Pian teimme taas sovinnon, mutta oikukas hän oli kuin ovat säät
vuoristossa. Päivän kauneimmin paistaessa on myrsky lähellä
vuoristossamme. Hän lupasi tulla toisenkin kerran kanssani Dorotean
luo, vaan ei tullutkaan. Vanha Dorotea kertoi minulle kohteliaimmalla
tavalla että hän oli matkustanut Laloroon -- Egyptin asioissa.

Tietäen tällaiset puheet jo ennakolta valheiksi, etsin minä häntä
kaikkialta, missä hän mahdollisesti voi olla, ja kävelin parikymmentä
kertaa päivässä pitkin Candilejokatua. Istuin eräänä iltana Dorotean
luona, jonka olin melkein kesyttänyt maksamalla silloin tällöin hänen
puolestansa lasin anisettia, kun Carmen äkkiä astui sisään, mukanansa
eräs nuori luutnantti meidän rykmentistämme.

"Mene pian tiehesi," sanoi hän minulle baskin kielellä.

Tunsin sydämeni vihasta kouristuvan enkä liikahtanut mihinkään.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi luutnantti. "Joudu ulos täältä!"

En voinut hievahtaakaan paikaltani. Olin aivan kuin tuoliini naulittu.

Huomattuansa, ett'en aikonut poistua enkä edes ottanut päästäni
leirilakkiani, tarttui upseeri vihastuneena kurkkuuni ja ravisti
minua rajusti. En muista, mitä lienen sanonut hänelle. Mutta
luutnantti paljasti miekkansa ja minäkin vedin aseeni huotrasta.
Ämmä tarttui käsivarteeni ja samassa sain upseeriltani tämän merkin
otsaani, jota yhäti kannan. Peräysin askeleen ja tyrkkäsin ämmän
kumoon; ja kun luutnantti taas aikoi ahdistaa minua, pistin miekkani
tutkaimen hänen eteensä sillä seurauksella, että hän lävisti itsensä
siihen.

Samassa sammutti Carmen lampun ja kehoitti ämmää pakenemaan tiehensä.
Minäkin livahdin ulos kadulle ja aloin juosta minkä jaksoin. Koko
ajan tuntui minusta kuin olisi joku seurannut minua. Tultuani taas
tajuuni, huomasin, ett'ei Carmen ollut minua hyljännyt.

"Sinä suuri, tuhma kanarialintu!" sanoi hän. "Ethän sinä voi tehdä
muuta kuin tuhmuuksia. Ja sanoinhan sinulle, että minä tuotan sinulle
vain onnettomuutta. Mutta hyvä mustalaisystävä voi keksiä keinon
kaikkeen. Sido ensiksikin tämän nenäliina otsahaavallesi ja viskaa
minulle miekkavyösi. Varro minua sitten tässä puistokäytävässä.
Palaan parin minuutin kuluttua takaisin."

Hän hävisi ja toi minulle kohta sen jälkeen juovikkaan, hihattoman
kauhtanan, mistä lieneekin sen noutanut. Sitten sai hän minut
riisumaan univormun ja pukemaan kauhtanan ylleni. Tällaisessa
puvussa, nenäliina sidottuna otsahaavani ylitse, muistutin suuresti
valencialaisia talonpoikia, jotka saapuvat Sevillaan myymään
_chufas_-juomaa eli mantelimaitoa.

Sitten vei hän minut erääseen pieneen taloon, joka oli melkein
samanlainen kuin vanhan Darotean asunto ja sijaitsi pienen solakadun
päässä. Saatuansa erään mustalais-akan avuksensa pesi hän minut,
sitoi haavani paremmin kuin mikään sotilaslääkäri olisi voinut sen
tehdä ja juotti minulle jotakin outoa juomaa. Vihdoin saattoi hän
minut vuoteelle ... ja siinä pian nukahdin.

Luultavasti olivat nuo naiset sekottaneet juomaan joitakin nukuttavia
rohdoksia, joiden valmistaminen on heidän salaisuuksiansa, sillä
minä heräsin seuraavana aamuna vasta sangen myöhään. Tarvitsin
kotvan aikaa, ennenkuin muistin edellisen illan kauhean kohtauksen.
Carmen ja hänen ystävättärensä, jotka molemmat istuivat kyykyllänsä
vuoteeni ylitse kumartuvina, sitoivat haavani uudelleen ja
vaihtoivat muutamia sanoja omalla calli-kielellänsä, jonka selitin
jonkunlaiseksi lääketieteelliseksi neuvotteluksi. Sitten vakuuttivat
minulle kumpikin, että kyllä pian paranisin, mutta Sevillasta oli
minun jouduttava pois niin pian kuin mahdollista; sillä jos minut
tavattaisiin siellä, ammuttaisiin minut armotta.

"Ystävä," sanoi Carmen, "sinun täytyy keksiä itsellesi jotakin
tehtävää. Nyt kun kuningas ei enää syötä sinua riisillä ja kasarmin
vellillä, täytyy sinun elättää itsesi jollakin tavoin. Viisaasti
varastamaan olet sinä liian tuhma. Mutta sinä olet norja ja voimakas
mies. Jos sinulla on rohkeutta, niin matkusta rannikolle ja rupea
salakuljettajaksi. Olenhan luvannut saattaa sinut hirteen. Se on
parempi kuin tulla ammutuksi, ja jos vain muuten osaat menetellä
älykkäästi, elät sinä kuin ruhtinas yhtä kauvan kunhan huovit tai
rannikkovartijat vain eivät saa sinua kuristaaksensa."

Tällä houkuttelevalla tavalla kuvasi tämä paholaistyttö minulle
sen uuden elämänurani, jonka hän oli minulle miettinyt; ja totta
puhuen näyttikin tämä olevan ainoa mahdollinen sitten, kun näin olin
tehnyt itseni syypääksi kuoleman rangaistukseen. Ja tunnustaisinko
suoraan teille, arvoisa herra, että hän sai minut tästä vakuutetuksi
verrattain helposti. Minusta näytti kuin tulisin häntä niin paljo
lähemmäksi antautuessani tähän uppiniskaisten vaaranalaiseen
seikkailija-elämään. Näin luulin vastaisuudessa voivani olla
vakuutettu hänen rakkaudestansa.

Olin usein kuullut puhuttavan salakuljettajista, jotka kuljeskelivat
Andalusiassa ratsastaen hyvien hevosten seljässä, pyssy kädessä ja
rakastajatar tarakassa takana. Hengessä ratsastin jo vuorten ja
laaksojen halki pitäen kaunista mustalaistyttöä takanani. Mutta
kun rohkenin puhua hänelle tästä, nauroi hän kylkiänsä pidellen
ja vakuutti minulle, ettei mikään ollut ihanampaa kuin öitsiminen
metsänuotiolla, olletikin sitten, kun kukin aviomies vetäytyy
vaimonsa kanssa kolmesta tynnyrivanteesta ja kankaasta tehtyyn
pieneen telttaansa.

"Jos minä saan sinut vuoristoon," sanoin hänelle, "niin olenkin varma
sinusta! Sillä siellä eivät luutnantit ole jakamassa kanssani."

"Ah! sinä olet mustasukkainen," vastasi hän. "Sitä pahempi sinulle.
Kuinka voit sinä olla niin tuhma? Vai etkö näe jo siitä, että
rakastan sinua, kun en ole koskaan pyytänyt sinulta rahaa?"

Hänen näin puhuessansa syntyi minussa erityinen halu kuristaa hänet
kuoliaaksi.

Mutta lyhyesti sanoen hankki Carmen minulle sivilipuvun, jossa
pääsin pujahtamaan Sevillasta aivan tuntemattomana. Vaelsin Jereziin
ja vein Pastialta saamani suosituskirjeen eräälle sikäläiselle
anisettikauppiaalle, jonka luona salakuljettajat tavallisesti
kokoontuivat. Siellä esitettiin minut näille ja Dancaire-niminen
salakuljettajain päämies otti minut joukkoonsa. Jerezistä matkasimme
Gauciniin, missä tapasin Carmenin, joka siis piti lupauksensa.
Retkillä oltaessa oli hän meidän vakoilijamme eikä parempaa
voinutkaan löytyä.

Tällä kertaa saapui hän Gibraltarista, missä oli sopinut erään
laivurin kanssa niiden englantilaisten kauppatavarain lähettämisestä,
jotka meidän oli vastaanotettava Espanjan rannikolla. Siirryimme
Esteponaan odottamaan niitä ja piilotimme sitten osan niistä
vuoristoon; lopun kanssa läksimme kulkemaan Rondaan. Sielläkin oli
Carmen valmistanut tulomme. Hän se näet ilmoitti meille, milloin oli
otollinen päästä kaupunkiin kenenkään huomaamatta.

Tämä ja muutamat seuraavat matkat onnistuivatkin hyvin.
Salakuljettajain elämä miellytti minua jo enemmän kuin sotilaan.
Minä voin jo antaa lahjojakin Carmenille. Nyt oli minulla rahaa ja
rakastajatar. Eikä minua omatuntokaan vaivannut: hyvä syhy ei tunnu
kutkulta, sanovat mustalaiset. Kaikkialla otettiin meidät hyvin
vastaan. Kumppalini kohtelivat minua niinikään hyvin, osoittivatpa
vielä erityistä hienotunteisuuttakin minua kohtaan. Syynä tähän oli
tekemäni murha, sillä heidän joukossansa ei ollut ketään, joka olisi
suorittanut sellaisen sankarityön.

Mutta enin miellytti minua tässä uudessa elämässäni se, että
usein sain tilaisuuden tavata Carmenin. Hän oli minua kohtaan
ystävällisempi kuin koskaan ennen. Mutta toverieni läsnäollessa
ei hän myöntänyt olevansa rakastajattareni. Vieläpä pakotti hän
minun lupaamaan kaikilla mahdollisilla tavoilla, ett'en suinkaan
kertoisi heille mitään suhteestamme. Ja minä olin niin heikko tämän
nartun edessä, että taivuin kaikkiin hänen oikkuihinsa. Muuten oli
tämä ensi kerta, kun hän esiytyi minua kohtaan kunniallisen naisen
säädyllisellä, kainoudella. Minä taas olin kyllin typerä ja uskoin,
että hän todella oli korjautunut entisistä käytöstavoistansa.

Meidän joukkomme, johon kuului 8-10 miestä, yhtyi ainoastaan
tärkeimpinä hetkinä; tavallisesti liikuimme kaupungeissa ja kylissä
kaksi ja kolme miestä yhdessä. Jokaisella meistä oli olevinaan
ammattinsa: kuka oli vaskiseppä, kuka hevoiskauppias j.n.e. Minä
olin rihkamakauppias, mutta en tuon Sevillassa tekemäni kamalan teon
jälkeen uskaltanut esiytyä suuremmissa kaupungeissa. Eräänä päivänä
tai oikeammin yönä olimme sopineet yhtyä Végerin juurella. Dancaire
ja minä saavuimme sinne ennen muita. Dancaire oli erittäin iloisella
tuulella.

"Pian saamme uuden toverin," sanoi hän. "Carmen on taas tehnyt oikean
mestarikaappauksen. Hän on saanut puolisonsa (= rom'insa), joka oli
päämiehenä Tarifassa, pakenemaan meidän turviimme."

Minä aloin jo ymmärtää mustalaisten kieltä, jota melkein kaikki
kumppalini puhuivat, ja sana "puoliso" sai minut säpsähtämään.

"Kuinka? Puolisonsako? Onko hän siis naimisissa?" kysyin iloiselta
päämieheltä.

"On," vastasi hän, "mustalaisessa Garcia Borgnessa (= Silmäpuoli)
löysi hän yhtä oikullisen aviomiehen kuin hän itsekin on. Viimeksi
oli hän tuomittu kaleeriorjuuteen. Mutta Carmen peijasi erään
sotalääkärin ja sai hänen antamallansa todistuksella miehensä
vapaaksi...Ah, se tyttö vastaa painonsa kultaa! Pari vuotta on hän
jo työskennellyt saadaksensa miehensä vapauteen. Mutta ei vain
onnistunut, ennenkuin paikkakunnalla tapahtui lääkärin vaihdos. Uuden
lääkärin hän näkyy saaneen pian taipumaan tahtoonsa."

Voitte arvata, minkä nautinnon tämä uutinen minulle tuotti! Pian sain
nähdä Garcian. Hän oli inhottavin hirviö, minkä mustalaisakka koskaan
on imettänyt: musta iholtansa ja vielä mustempi sielultansa ja sitä
paitse julkein rikoksentekijä, mitä elämässäni olen tavannut.

Carmen saapui hänen kanssansa. Kannatti nähdä, millä katseilla
hän säesti puheensa, kun hän minun läsnäollessani kutsui häntä
puolisoksensa, taikka hänen virnistelynsä niin pian kuin mies kääntyi
pois päin. Minua tuollainen käytös kovin inhoitti. Koko yökautena
en puhunut hänelle sanaakaan. Seuraavana aamuna sidoimme kukin
tavarapakkamme ja lähdimme taivaltamaan, kun äkkiä huomasimme tusinan
ratsumiehiä kintereillämme. Andalusialaiset kerskurit, jotka alinomaa
lörpöttelivät joukkotapoista, kävivät kohta surkeiksi hahmoltansa.
Pelastautukoon, ken voi, huusivat he. Mutta Dancaire, Garcia, eräs
pulska poika Eoijasta nimeltä Remendado ja Carmen eivät menettäneet
malttiansa.

Muut olivat jo jättäneet muulinsa ja hypänneet viereiseen rotkoon,
minne ratsumiehet eivät voineet seurata heitä. Elukoita emme mekään
katsoneet voivamme pelastaa, joten irroitimme kalliimmat tavarat
muulien seljästä, sälytimme ne selkäämme ja koetimme pelastua
syöksymällä jyrkimpiä vierteitä alas laaksolouhikkoa kohti.
Vierteissä heitimme tavarasäkit vierimään edellämme ja livuimme alas
kuin olisimme mäkeä laskeneet.

Sillä välin ampuivat ratsumiehet peräämme alinomaa. Ensi kerran
kuulin silloin luotien vinkuvan korvissani. Mutta en minä siitä
paljoakaan peljästynyt. Ja kun naisia vielä on mukana, niin ei
pelkoansa toki viitsisi näyttääkään. Me pääsimmekin pakoon kaikki
muut, paitse poloinen Remendado, joka sai luodin munuaisiinsa.
Nähdessäni hänen kaatuvan, viskasin myttyni pois ja yritin ottamaan
hänet mukaani.

"Tuhannen pöllö!" huusi Garcia minulle, "mitä me tuolla raadolla
teemme? Lopeta hänet eläkä hukkaa tavaroitasi."

"Heitä alas hänet!" huusi myöskin Carmen.

Väsymys pakottikin minut laskemaan hänet hetkeksi erään kallion
juurelle. Samassa lähestyi Garcia haavoitettua ja laukaisi hänelle
luodin päähän.

"Pitää sen olla jo aika mestarin, joka nyt tuntee hänet," sanoi hän,
"sillä 12 haulia on hänen säpäleisissä kasvoissansa!"

"Sellaista kaunista elämää minä olen saanut elää," sanoi don José
huo'ahtaen ja jatkoi taas:

Illaksi pääsimme erään hallikauppiaan luo aivan väsyneinä ja
nälkäisinä.

Mutta muulimme menetimme ikipäiviksi. Pirullinen Garcia ei ollut
millänsäkään, veti kortit taskustansa ja aloitti pelin Dancairen
kanssa pahanpäiväisen kynttilän valossa. Sillä välin laskeusin minä
lepäämään taivas-alle, katselin tähtösiä ja muistelin Remendadoa:
mietin että olisipa tainnut olla parasta kuolla hänen sijastansa.

Carmen oli kyykähtänyt minun läheisyyteeni, päräytteli silloin
tällöin kastanjettejansa ja hyräili jotakin. Sitten lähestyi hän
minua ikäänkuin olisi tahtonut kuiskata jotakin korvaani ja suuteli
minua pari, kolme kertaa melkein vastoin tahtoani.

"Sinä olet pahahenki," sanoin hänelle.

"Niin olenkin," myönsi hän.

Muutamia tunteja levättyänsä riensi hän Gauciniin ja seuraavan päivän
aamulla toi eräs nuori vuohipaimen meille leipää. Päivän vietimme
vielä entisillä sijoillamme, mutta yön aikana läksimme liikkeelle
Gaucinia kohti. Vartosimme tietoja Carmenista. Mutta turhaan. Päivän
sarastaessa näimme erään muuliajurin tulevan vastaamme hyvin puetun
ja päivänvarjostimella varustetun naisen kanssa; mukanansa oli tällä
pieni tyttönen, joka näytti olevan naisen palvelustyttö.

"Kas, tuossa lähettää pyhä Nikolaus meille kaksi muulia ja pari
naista," sanoi Garcia; "oikeastaan olisimme tarvinneet neljä, mutta
sama se, nuo minä kaappaan."

Hän otti pyssynsä ja lähti astumaan metsäpolkua myöten piileksien
pensastossa, ett'eivät tulijat vain häntä huomaisi. Dancairen kanssa
seurasimme me häntä vähän matkan päässä. Tultuamme pyssynkantaman
päähän, astuimme esille ja huusimme muulimiehelle: seis! Meidät
huomatessansa ei nainen suinkaan kauhistunut, vaikka jo pukumme olisi
pitänyt riittää peljättämään häntä, vaan purskahti äänekkääseen
nauruun.

"Voi teitä pöllöjä, jotka pidätte minua säätyläisnaisena!" huusi hän.

Se oli Carmen.

Mutta hän oli osannut pukeutua niin säädyllisesti, että jos hän olisi
vastannut toisella tapaa, en ikinä olisi häntä tuntenut. Hän hyppäsi
alas muulin seljästä, puheli hetkisen hiljaa Dancairen ja Garcian
kanssa ja kääntyi sitten minuun.

"Kanarialintuseni, kaiketipa me vielä tapaamme toisemme ennen
kuin sinä hirteen joudut. Nyt matkustan minä Gibraltariin Egyptin
asioissa. Pian saatte kuulla minusta!"

Sitten erosi hän meistä mainittuansa erään tyyssijan, missä voimme
piileksiä muutamia päiviä. Carmen oli meidän kaitselmuksemme. Ennen
pitkää lähetti hän meille hiukan rahaa ja tiedon, joka oli rahaakin
parempi: sinä ja sinä päivänä piti kahden englantilaisen lordin
tuleman Gibraltarista Granadaan vievää tietä myöden. Johon koskee, se
älähtäköön. Lordeilla oli tietysti kaunis summa matkarahoina.

Garcia tahtoi, että murhaisimme molemmat, mutta Dancaire ja minä
panimme vastaan. Muuta emme heiltä riistäisi kuin rahat, kellot ja
paidat, joita kipeästi kaipasimme.

Niin, arvoisa herra, voi miehestä tulla roisto melkeinpä huomaamatta!
Kaunis tyttö saa päänne pyörälle, te joudutte tappeluun hänen
vuoksensa, onneton teko on tehty, pako vuoristoon välttämätön, teistä
tulee salakuljettaja ja salakuljettajasta huomaamattansa -- rosvo!

Tämän lordiryöstön jälkeen pidimme viisaimpana hävitä pois
Gibraltarin seutuvilta ja pakenimme Rondan vuoristoon.

Muistan teidän kerran maininneen José-Marian nimen. Juuri siellä
minä häneen tutustuin. Hänellä oli rakastajattarensa aina mukana
ryöstöretkillä. Tämä oli viisas, vaatimaton, käytökseltänsä
säädyllinen ja kaunis tyttö: ei koskaan yhtään sopimatonta sanaa
ja aina uskollinen kuin kulta! Mutta José-Maria teki hänet kovin
onnettomaksi. Hän juoksi alinomaa tyttöjen perässä, kohteli häntä
usein pahoin ja tekeysi joskus mustasukkaiseksi. Kerran vihlasi hän
tyttöparkaa puukollansakin. Mutta siitä huolimatta rakasti tämä
miestä entistä enemmän.

Sellaisia ne naiset ovat, olletikin täällä Andalusiassa! Tyttö oli
päinvastoin ylpeä tuosta haavasta käsivarressansa ja näytteli sitä
meille kuin rakkainta muistoa. Muuten oli José-Maria huono toveri.
Kun hän erään kerran oli mukanamme järjesti hän asiat niin, että sai
itse kaiken hyödyn ja me vain iskut ja ikävyydet.

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Carmenista emme sen koommin
olleet kuulleet mitään.

"Jonkun meistä täytyy matkustaa Gibraltariin," sanoi Dancaire,
"tiedustelemaan häntä. Kaiketipa hän on valmistellut siellä jonkun
kaappauksen. Minä lähtisin kyllä sinne itse, mutta Gibraltarissa
tuntevat ihmiset minut aivan liian hyvin."

"Samoin tuntevat he minutkin," arveli Garcia, "ja olenhan tehnytkin
siellä englantilaisille monet kepposet. Sitä paitse on minun vaikea
peittäytyä valhepukuun, ykssilmäinen kun olen."

"Minunko sinne siis on lähdettävä?" kysyin vuorostani iloiten jo
pelkästä ajatuksesta saada tavata siellä Carmenia; "mutta mitä siellä
on tehtävä?"

"Toimi niin, että pääset laivaan S:t Rocissa, ja kun olet purjehtinut
meritse Gibraltariin, niin kysy satamassa, missä eräs Rollona niminen
suklaatikauppias asuu; jos löydät hänet, saat häneltä tietää, kuinka
Carmenin laita on."

Sovittiin, että matkaisimme kaikki kolme Sierra Gauciniin, jonne
kumppalini aikoivat jäädä. Minun sitä vastoin oli sieltä pyrittävä
Gibraltariin muka hedelmäkauppiaana. Rondassa oli eräs meille
suosiollinen henkilö hankkinut minulle passin. Gaucinista sain aasin,
jonka kuormaksi lastasin appelsiineja ja melooneja. Sitten läksin
matkalle. Gibraltariin tultuani huomasin ihmisten hyvin tunteneen
RoIIonan nimen, mutta hän oli jo joko kuollut taikka joutunut toisiin
maan-ääriin. Tässä oli mielestäni selitys siihen, ett'emme olleet
saaneet mitään tietoja Carmenista.

Vein aasin erääseen talliin ja läksin kaupungille hedelmäkorieni
kanssa ikäänkuin olisin tullut niitä kaupustelemaan, vaikka itse
teossa katsastelin eikö näkyisi ainoatakaan tuttua ihmistä.
Gibraltarissa tapaatte paljo lurjuksia kaikista maailman
valtakunnista, sillä se on oikea Baabelin torni koko linnoitus:
kymmenellä askeleella saatte jo kuulla puhuttavan kymmentä eri
kieltä. Useita egyptiläisiäkin näin, mutta en uskaltanut luottaa
kehenkään: lähestymiseni jäi molemminpuoliseksi tunnusteluksi.
Molemmat huomasimme kyllä olevamme aika veijareja; mutta olimmeko
samaa joukkuetta, siitä emme päässeet selville.

Pari päivää harhailin kaupungissa vallan turhaan. Rollonasta ja
Carmenista en ollut saanut mitään tietoja. Arvelin jo palata takaisin
toverieni luo, tehtyäni ensin muutamia ostoksia; kuljeskelin sentään
vielä illalla, päivän laskun aikana, katuja pitkin, kun äkkiä kuulin
naisen äänen huutavan ylläni:

"Halloo, hedelmäkauppias!"

Nostin silmäni ja näin parvekkeella Carmenin ja hänen vieressänsä
ylhäisen upseerin, tukka hienosti käherrettynä ja kultaiset olkalaput
punaisessa univormutakissansa. Carmen itse oli erinomaisen hyvin
puettu: silkkinen puku, hartioilla kaunis shaali ja päässä kullalta
välkkyvä kampa. Ja tuo aina yhtä iloinen veitikka nauroi minulle
sivujansa pidellen.

Melskaten espanjan kieltä huusi englantilainen upseeri minulle:

"Tule ylös! Rouva tahtoisi ostaa appelsiineja!"

"Niin, tule vain, mutta elä kummeksu mitään," lisäsi Carmen baskin
kielellä.

Hänen suhteensa en enään kummeksinutkaan ollenkaan mitään. En tiedä
tuottiko hänen tapaamisensa minulle enemmän iloa vai surua. Portille
ilmestyi samassa pitkä englantilainen palvelija, joka saattoi minut
ylös sangen komeaan saliin.

Carmen tuli vastaani sanoen baskin kielellä:

"Muista, ett'et sinä tunne minua etkä ymmärrä espanjaa..." Sitten
kääntyi hän englantilaiseen upseeriin sanoen:

"Sanoinhan teille, että tunsin hänet kohta baskilaiseksi. Saattepas
kuulla, kuinka hullunkuriselta baskin kieli kuuluu. Ja kuinka tuhman
näköistä kansaa eikö totta? Mieshän näyttää kissalta, joka on päässyt
pujahtamaan ruokasaliin ... vai mitä?"

"Entäs sinä sitten," sanoin omaa kieltäni käyttäen, "olethan sinä
hävyttömimmän nartun näköinen, jolta tekisi mieleni merkitä naama...
juuri tässä rakastajasi läsnäollessa."

"Rakastajani! Sen olet sinä yksin keksinyt. Ja keksihän vielä tulla
mustasukkaiseksi tuon tuhman tolvanan tähden. Sinä olet siis vielä
yhtä tuhma kuin kohtaustemme aikana Candilejokadulla Sevillassa.
Etkö sinä höperö huomaa, että minä juuri tällä hetkellä olen saanut
egyptiläiset asiamme mitä loistavimmin järjestetyiksi. Tämä talo
kuuluu minulle ja tuon englantilaisen kravun rahat ovat minulla pian
myöskin. Nenästä minä vedän heidät kaikki ja saatan miehen sellaiseen
mutkaan, mistä ei enään palata."

"Mutta jos sinä tällä tavoin ajat egyptiläisiä asioitamme, niin pidän
minä huolen siitä, ett'et sinä sitä toista kertaa tee. Muista se!"

"Mitä? Oletko sinä muka puolisoni, koska rupeat minua käskemään?
Garcian mielestä käy tämä tapa laatuun eikä sinulla ole siihen mitään
sanottavaa. Päinvastoin pitäisi sinun olla ylpeä siitä, että olet
minun ainoa _minchorroni_ (= rakastajani eli sanan mukaan: oikkuni)."

"Mitä hän sanoo?" kysyi englantilainen.

"Hän valittaa, että hänen on jano ... ja pyytäisi hieman juotavaa,"
vastasi Carmen ja heittäysi sohvalle nauraen makeasti tälle
käännöksellensä.

Ja tiedättekös, että kun hän oikein ratkesi nauramaan, niin oli
muiden mahdoton pysyä vakavina. Kaikki läsnäolijat sai hän nauramaan
mukana. Pitkä englantilainen tolvana yhtyi hänen nauruunsa ja käski
palvelijan tuoda minulle juotavaa.

"Näetkös tuon sormuksen, joka hänellä on sormessansa?" kysyi Carmen
minun maistaessani palvelijan tuomaa juomaa. "Jos haluat, niin annan
sen sinulle?"

"Minäpä antaisin peukaloni jos tuo lordisi olisi vuoristossa ... ja
me seisoisimme maquila kädessä vastakkain," tiuskaisin hänelle.

"Maquila, maquila, mitä se merkitsee?" kysyi englantilainen.

"Maquila," selitti Carmen nauraen, "merkitsee appelsiinia. Eikö
olekin omituinen nimitys appelsiinille? Mies sanoo, että hän
mielellänsä syöttäisi teillekin maquilan."

"Vai niin?" sanoi englantilainen, "no, tuopas meille vielä
huomennakin appelsiineja."

Näin puhuessamme astui palvelija sisään ja ilmoitti että pöytä oli
katettu herrasväelle. Englantilainen nousi ylös, antoi minulle
piasterin ja tarjosi käsivartensa Carmenille, ikäänkuin tuo letukka
ei olisi voinut yksin kävellä. Nauraen sanoi Carmen minulle:

"Ystäväni, ruokapöytään en voi sinua kutsua. Mutta niin pian kuin
huomenna kuulet rummutettavan paraatiin, tule tänne uudelleen
appelsiinien kanssa. Täällä saat nähdä hieman paremmin kalustetun
makuukamarin kuin Candilejokadulla... Sitten voit sanoa, olenko
vielä sama Carmencita kuin silloin olin. Ja lopuksi voimme puhella
egyptiläisistä asioistamme."

Minä en vastannut mitään ... ja olin jo kadulla, kun englantilainen
huusi jälkeeni:

"Muista tuoda maquilaa huomenna!"

Samalla kuulin Carmenin äänekästä naurua.

Minä menin tieheni aivan hämmennyksissäni enkä saanut unta
juuri ensinkään. Seuraavana aamuna olin niin harmissani tuolle
kavaltaja-letukalle, että päätin jo jättää koko Gibraltarin
tapaamatta häntä toistamiseen. Mutta kun paraatirumpu alkoi käydä,
olivat hyvät aikeeni kuin poispyyhityt. Otin appelsiinikorini ja
riensin Carmenin luo. Varjostimet hänen kamarinsa akkunassa olivat
puoliavoinna ja niiden ra'osta näin hänen suuren tumman silmänsä
väijyvän kadulle. Puuteroitu palvelija vei minut heti sisään. Carmen
lähetti hänet asialle ja niin pian kuin olimme jääneet kahden kesken
ratkesi hän krokotiilinauruun, heittäytyen kaulaani.

Niin kauniina kuin nyt en ollut häntä ikinä nähnyt. Suortuvansa oli
hän kammannut madonnan tapaan ... ja tuoksusi hyvältä ... ympärilläni
silkillä päällystetyt huonekalut ... läpiommellut uutimet ja... Ja
minä keskellä tätä komeutta ja viehkeyttä kuin mikäkin varas!

"Minchorroni!" huudahti Carmen, "mieleni tekisi rikkoa täällä kaikki,
polttaa koko talo ja paeta kanssasi vuoristoon."

Ja voi niitä helliä hyväilyjä!... Voi sitä iloista naurua! Ja sitten
hän tanssi, repi hamereunuksensa j.n.e. Apina ei ikinä ole tehnyt
parempia ilveilyhyppyjä, virnistelyjä ja koiruuksia. Käytyänsä
jälleen vakavammaksi sanoi hän:

"Kuules, kysymys on siis Egyptistä. Minä tahdon että hän vie minut
Rondaan, missä tunnen erään uskovaisen sisaren..." (Tässä hän taas
ratkesi nauramaan)... "Sinne mennessä matkustamme erään paikkakunnan
halki, josta annan sinulle vasta tarkemmat tiedot. Te hyökkäätte
kimppuumme ja ryöstätte hänet puhtaaksi. Oikeastaan haluaisin,
että te hänet nitistäisitte, mutta..." (ja tässä hymyili hän tuota
hornamaista hymyänsä, joka toisinaan näkyi hänen huulillansa ja
jota ei kukaan olisi tahtonut eikä voinut jäljitellä) ... "mutta
tiedätkös, miten teidän olisi meneteltävä? Kaikissa tapauksissa
tulkoon Garcia ensimäisenä. Pysykää te toiset hiukan ta'ampana. Tuo
vanha krapu on rohkea ja käsittelee taitavasti hyviä pistoolejansa...
Ymmärrätkö?..."

Ja sitten hän keskeytti puheensa ratketen jälleen nauramaan.

"En ymmärrä," sanoin minä, "tosin vihaan minä Garciaa, mutta hän
on toverini. Ehkäpä minä vielä kerran vapautan sinut hänestä,
mutta välimme selvitämme me oman maamme tapaan. Egyptiläinen olen
minä ainoastaan sattumalta. Ja eräissä asioissa pysyn minä aina
suoranaisena navarralaisena, kuten sananparsikin sanoo: _navarro
fino_."

"Sinä olet siis tuhma tolvana ja oikea _payllo_, sinä. Aivan kuin
kääpiö, joka luulee itseänsä jättiläiseksi, jos vain voi sylkeä
kauvas. Mene siis tiehesi, sinä et minua rakasta."

Mutta aina kun hän käski minun mennä tieheni, oli minun mahdoton
vapautua hänestä. Pian lupasin minä lähteä paluumatkalle toverieni
luo ja vartoa englantilaista määräpaikassa. Hän puolestansa lupasi
sairastella, kunnes he voivat jättää Gibraltarin ja lähteä Rondaan.
Gibraltarissa viivyin vielä pari päivää. Valhepukuun puettuna uskalsi
hän tulla tapaamaan minua majapaikkaanikin.

Sitten lähdin matkalle, mutta omat aikeeni minullakin oli. Palasin
sovittuun yhtymäpaikkaan, josta olin saanut tarkan ilmoituksen,
niinikään tiesin ajan tunnillensa, milloin englantilainen Carmenin
kanssa siitä oli ohi matkustava. Dancairen ja Garcian, jotka
uskollisesti olivat varronneet minua, tapasin myöskin ajoissa.

Yön vietimme metsässä männynkävyistä tekemämme nuotion ääressä,
joka paloikin oikein mainiosti. Ehdotin Garcialle, että löisimme
korttia. Hän suostui tuumaan. Toista peliä pelatessamme haukuin
häntä väärinpelaajaksi. Hän uskalsi nauraa minulle. Silloin viskasin
hänelle kortit vasten kasvoja. Mies tavoitti pyssyänsä maasta, mutta
minä astuin sen päälle ja sanoin:

"Olen kuullut kehuttavan sinua yhtä taitavaksi puukkotaistelijaksi
kuin Malagan parhaimmat junkkarit. Tahdotkos yrittää minun kanssani?"

Dancaire koetti erottaa meitä. Mutta Garcia, jolle jo olin antanut
pari kolme korvapuustia, oli jo käynyt kovin rohkeaksi ja paljasti
puukkonsa. Samoin tein minä. Molemmat sanoimme Dancairelle, että hän
jättäisi meidät rauhaan ja antaisi rehellisen taistelun ratkaista
riitamme. Hän huomasikin, ett'ei hän voinut estää meitä ja väistyi
tieltämme.

Garcia oli jo kyyristynyt kokoon kuin kissa ennen kuin se hyökkää
hiiren kimppuun. Hattu vasemmassa kädessä iskun torjumiseksi,
kouristi hän puukon oikeaan, eteensä koukistettuun käteen, kuten
andalusialaisten hyökkäys-asento on. Minä taas asetuin hänen eteensä
navarralaisten puolustusasentoon: vasen käsi kohotettuna, vasen
jalka eteenpäin koukistettuna ja puukko pitkin oikeaa kylkeä.
Tunsin itseni jättiläistäkin voimakkaammaksi. Hän ampasi kimppuuni
kuin heittokeihäs. Mutta samassa pyörähdin minä ympäri vasemmalla
kantapäälläni, ettei hän kohdannut minua, ja iskin häntä vuorostani,
jotta veri käsivarren paksuisena virtana syöksähti esille.

Mies kaatui nenällensä jäykkänä kuin seiväs.

"Mitä sinä nyt teit?" huusi Dancaire.

"Me emme voineet sopia keskenämme," vastasin minä. "Minä rakastan
Carmenia ja tahdon omistaa hänet yksinäni. Garcia oli konna ja
muistanpa vielä, miten hän Remendado poloisen lopetti. Nyt meitä
ei enää ole kuin kaksi, mutta me olemmekin kelpo poikia. Kuules,
hyväksytkö sinä minut ystäväksesi elämässä ja kuolemassa?"

Dancaire, joka oli noin 50-vuotias mies, ojensi minulle kätensä
huudahtaen:

"Hiiteen rakkausjutut! Jos olisit pyytänyt häneltä omistusoikeuden
Carmeniin, olisi hän myynyt sen yhdestä piasterista. Niin, nyt on
meitä ainoastaan kaksi. Kuinkas me huomenna tulemme toimeen?"

"Anna minun toimia yksin," vastasin hänelle. "Nyt en, hitto vie,
pelkää ketään koko maailmassa".

Sitten hautasimme Garcian ja muutimme leiripaikkamme pari sataa
askelta edemmäs.

Seuraavana päivänä näimme Carmenin tulevan englantilaisen upseerinsa,
kahden muulinajajan ja erään palvelijan seurassa.

"Minä pidän huolen englantilaisesta," sanoin Dancairelle; "peloita
sinä toiset karkuun, he ovat nimittäin aseettomia."

Englantilainen osoittausi rohkeaksi mieheksi. Ell'ei Carmen olisi
tyrkännyt häntä käsivarteen, olisi hän tehnyt lopun minusta.
Lyhyesti, sinä päivänä voitin minä Carmenin takaisin ja ilmoitin
ensi sanakseni, että hän oli nyt leski. Kuultuansa, kuinka tämä oli
tapahtunut sanoi hän:

"Sinä olet siis ijankaikkinen hölmö! Garcian olisi pitänyt murhata
sinut. Sinun navarralainen taistelutapasi on tuhma... Garcia on
murhannut jo monta taitavampaa puukkomiestä kuin sinä olet. Mutta
hänen aikansa oli siis tullut. Samoin on sinun tuleva."

"Entäs sinä? Ehkä lyö sinunkin viime hetkesi, ell'et ymmärrä olla
oikea vaimo minulle."

"Olkoon menneeksi!" sanoi hän, "vaikka olenkin monta kertaa nähnyt
kahvista ennustaessani, että meidän olisi lopetettava suhteemme. Vaan
sama se: tottahan tulee joku, joka istuttaa!"

Ja sitten hän taas päryytteli kastanjettejansa niinkuin hän aina
teki, kun tahtoi karkoittaa ikävät ajatuksensa.

Mutta anteeksi: kaikki nämä pikkuseikat omasta elämästäni
ikävystyttävät teitä tietysti. Pian olenkin kertomukseni lopussa.
Yhteiselämäämme kesti melkoisen kauvan. Dancaire ja minä hankimme
muutamia tovereja, jotka olivat luotettavampia kuin edelliset
kumppanimme, ja harjoitimme edelleen salakuljetusta. Tosin täytyy
minun myöntää, että joskus väijyimme matkustajia valtateilläkin,
mutta ainoastaan suurimmassa ahdingossa. Muuten emme heitä juuri
pahoin pidelleet, tyydyimme vain siihen, että kiristimme heiltä rahat
pois.

Muutaman kuukauden ajan olin Carmeniin vallan tyytyväinen. Hän
oli edelleen hyödyllinen meille puuhissamme ilmoittamalla meille
hyviä kauppamahdollisuuksia. Milloin liikkui hän Malagassa, milloin
Cordovassa, milloin Granadassa; mutta jos minä vain äännähdinkään
jätti hän heti kaikki ja saapui luokseni, kutsuinpa minä hänet sitten
johonkin erillään olevaan mökkiin tai yönuotiolle.

Kerran kävin sentään levottomaksi hänen vuoksensa. Hän oli silloin
Malagassa. Tiesin hänen iskeneen silmänsä erääseen sangen rikkaaseen
kauppiaaseen, jolle hän luultavasti oli päättänyt tehdä samat
kepposet kuin englantilaiselle Gibraltarissa. Huolimatta kaikista
Dancairen kielloista, päätin etsiä hänet käsiini ja saavuin Malagaan
keskellä päivää. Minä löysinkin hänet ja otin hänet mukaani. Sen
jälkeen seurasi välillämme vakava selvitys.

"Tiedätkös, José," sanoi hän, "etten minä, vaimoksesi tultuani, enää
voi rakastaa sinua yhtä paljo kuin silloin, kun olit vain minchorroni
(rakastajani)? Minä en tahdo tulla häirityksi enkä varsinkaan kärsi,
että minua komennellaan. Vapaa tahdon minä olla ja noudattaa omia
mielihalujani. Elä siis saata minua äärimmäisyyteen. Jos sinä syyttä
ikävystytät minua, niin löydän minä kyllä jonkun, joka tekee sinulle
samoin kuin sinä teit Garcialle."

Dancaire rakensi jälleen sovinnon välillämme. Mutta kaikissa
tapauksissa olimme sanoneet toisillemme yhtä ja toista, joka jäi
kalvamaan mieliämme, emmekä siis olleet enää aivan entisellämme.

Hiukan myöhemmin kohtasi meitä eräs onnettomuus. Santarmit pääsivät
kimppuumme. Dancaire ja kaksi muuta tovereistani saivat surmansa ja
pari miestä joutui vangiksi. Minäkin sain pahanlaisen haavan ja ilman
oivallista ratsuani olisin epäilemättä joutunut sotilaiden käsiin.
Luoti ruumiissani ja aivan väsyksissä pääsin ainoan jäljelle jääneen
seuralaiseni kanssa pakoon metsän peittoon. Ratsun seljästä noustuani
menin tainnoksiin ja luulin kuolevani viidakkoon kuin ammuttu jänis.
Kumppanini kantoi minut erääseen tuttuun vuoriluolaan ja läksi sitten
viemään viestiä Carmenille.

Hän oli tähän aikaan Granadassa ja riensi sieltä heti paikalla
luokseni. Eikä hän ummistanut silmäänsäkään, vaan hoiti minua
sellaisella huolella ja osanotolla, ett'ei vaimo voi rakkaintakaan
miestä paremmin hoitaa. Niin pian kuin jaksoin nousta jaloilleni,
vei hän minut vallan salaa Granadaan. Mustalaisilla on kaikkialla
luotettavat lymypaikkansa ja niinpä vietin minäkin kuusi viikkoa
eräässä talossa, joka oli melkein etsivän poliisipäällikön talon
vieressä. Monta kertaa näin akuttimien ra'osta hänen menevän ohitse.

Vihdoinkin paranin. Mutta sairasvuoteella levätessäni olin
ehtinyt miettiä paljo asioita ja päätin vaihtaa elintapojani.
Kerroin Carmenille aikeestani jättää Espanja ja siirtyä Amerikaan
aloittaakseni siellä uutta kunniallista elämää.

Hän nauroi minulle.

"Me emme ole luotuja istuttamaan kaalinpäitä, me," sanoi hän; "meidän
kohtalomme on elää _payllojen_ (muukalaisten) kustannuksella. Kuules,
minä olen pannut alulle erään kauppajutun Natan ben Josefin kanssa,
joka asuu Gibraltarissa. Hänellä on pumpulikankaita, jotka vartovat
salakuljettajia. Sinun tietää hän olevan vielä hengissä. Sinua hän
vartoo. Ja mitäs sanoisivatkaan asiamiehemme Gibraltarissa, joll'et
pitäisi sanaasi?"

Hän sai minut taivutetuksi ja minä ryhdyin jälleen harjoittamaan
inhottavaa kauppaani.

Piileskellessäni Granadassa toimeenpantiin siellä härkätaisteluja,
joita Carmenkin meni katsomaan. Sieltä palattuansa puhui hän paljo
eräästä sangen notkeasta ja taitavasta härkätaistelijasta nimeltä
Lucas. Hän tiesi mikä tämän hevosen nimi oli ja paljoko hänen
kirjailtu liivinsä maksoi. Tästä en vielä välittänyt mitään. Mutta
muutamia päiviä myöhemmin kertoi ainoa eloon jäänyt toverini Juanito
nähneensä Carmenin yhdessä tuon härkätaistelijan kanssa eräässä
kahvilassa. Asia alkoi jo harmittaa minua. Kysyin Carmenilta, kuinka
ja miksi hän oli tehnyt tuttavuutta tuon miehen kanssa.

"Hän on mies, jonka kanssa voi olla asioissa," sanoi hän.
"Lorisevassa virrassa on aina vettä ja limsiökiviä, sanoo mustalainen
sananlasku. Näissä härkätaisteluissa voitti hän 1200 realea. Kahdesta
mahdollisuudesta täytyy toisen tapahtua: joko on häneltä riistettävä
nuo rahat pois taikka on hän saatava seuraamme, sillä hän on hyvä
ratsuri ja rohkea poika. Entisistä tovereistasi ovat useat kuolleet
pois; sinä tarvitset uusia miehiä heidän sijaansa. Ota hänet mukaasi."

"Minä en välitä hänestä enkä hänen rahoistansa," vastasin hänelle,
"ja minä kiellän sinua seurustelemasta hänen kanssansa."

"Ole varuillasi, José! Jos sinä epäilet minun tekevän luvatonta, niin
minä sen pian teenkin!" sanoi hän uhkaillen.

Onneksi matkusti härkätaistelija Malagaan ja minä hommausin
kuljettamaan juutalaisen pumpulikankaita. Tuon jutun vuoksi oli
minulla paljo vaivaa ja samoin Carmenillakin. Niin unhotin koko
härkätaistelijan eikä luullakseni Carmenkaan enää häntä muistellut.

Juuri näinä aikoina tapasin minä teidät, herra M., ensiksi lähellä
Montillaa ja toisen kerran Cordovassa. Viimeistä yhtymystämme en
viitsi muistella. Siitä tiedätte ehkä enemmän kuin minä. Carmen
varasti teiltä kellonne. Myöskin rahanne aikoi hän viedä ... ja tuon
sormuksen, jonka näen sormessanne ja joka hänen mielestänsä oli
erityisesti kallisarvoinen ja hänelle tärkeä taikasormus.

Tämän johdosta syntyi riita välillämme. Suuttuneena löinkin minä
häntä jo kerran. Hän kalpeni ja alkoi Itkeä. Ensi kerran näin minä
hänen itkevän. Se teki minuun hirmuisen vaikutuksen. Pyysin häneltä
anteeksi, mutta hän oli minulle nyrpeissänsä kokonaisen päivän ja kun
minä läksin Montillaan, ei hän tahtonut syleillä minua.

Minä olin jo vallan pahoillani, mutta kolme päivää myöhemmin tuli
hän tapaamaan minua nauraen ja iloisena kuin peipponen. Kaikki oli
unhotettu ja pari päivää olimme me rakastuneita kuin vasta naineet.
Erotessa sanoi hän:

"Pian on Cordovassa eräs juhla. Minä riennän katsomaan sitä, hankin
tiedot henkilöistä, jotka palaavat sieltä rahojen kanssa, ja ilmoitan
siitä sinulle."

Annoin hänen mennä. Yksin jäätyäni mietin tätä juhlaa ja Carmenin
vaihtelevaa luonnetta. Hän oli siis jo antanut minulle anteeksi,
koska hän ensiksi tuli minua tapaamaan. Eräs talonpoika kertoi, että
Cordovassa taas oli härkätaistelu. Vereni kiehahti uudelleen: tuossa
paikassa läksin minä kaupunkiin ja riensin taistelukentälle. Ihmiset
näyttivät minulle, kuka oli härkätaistelija Lucas; Carmen istui
penkillä aitausta vastaan nojautuneena.

Minun tarvitsi tarkastaa häntä vain minuutin aikaa ollakseni varma
asiasta. Niinkuin otaksuin, suoriusi Lucas ensimäisestä härästä
kaikella kunnialla. Hän riisui nauharusetin härän otsalta ja antoi
sen Carmenille, joka heti paikalla ripusti sen rinnallensa.[14]
Seuraava härkä näytti aikovan kostaa hänelle minun puolestani. Lucas
suistui hevosinensa maahan ja härkä kaatui heidän molempien päälle.
Minä vilkasin Carmeniin. Hän ei ollut enää paikoillaan. Minun oli
mahdoton päästä paikaltani mihinkään, vaan täytyi vartoa, kunnes
härkätaistelu oli lopussa. Sitten läksin astumaan pois ja menin
siihen taloon, jonka tekin tunnette, ja vartosin siellä koko illan ja
osan yötäkin. Vasta noin klo 2 aamulla saapui Carmen sinne ja näytti
hieman hämmästyvän nähdessään minut.

"Tule kanssani," sanoin minä.

"Voinhan tulla," vastasi hän.

Noudin hevoseni, nostin hänet taakseni ja niin ajoimme lopun yötä
sanaakaan toisillemme virkkamatta. Päivän sarastaessa pysähdyimme
erääseen etäiseen majataloon, pienen erakkomajan läheisyydessä. Sinne
tultuamme sanoin Carmenille:

"Kuules, minä unhotan kaikki enkä moiti sinua mistään, jos ...
jos sinä vannot, että seuraat minua Amerikaan ja pysyt siellä
rauhallisena ihmisenä."

"Sitä en tee," sanoi hän nyreänä, "sillä Amerikaan minun ei haluta
lähteä. Minä viihdyn hyvin täällä."

"Senkö vuoksi, että olet täällä Lucasta lähellä? Mutta muista se,
että jos hän paranee, niin ei hän vanhoista luista enää välitä. Vaan
miksikä vihoittelisin hänelle? Murhaamaan kaikki rakastajasi olen
minä jo kyllästynyt. Viisainta on murhata sinut."

Carmen loi minuun hurjat silmänsä ja sanoi:

"Olen aina ajatellut, että sinä kerran murhaat minut. Sillä kun
sinut ensi kerran näin, tuli kotiportilla pappi vastaani. Ja etkös
huomannut mitään omituista sinä yönä, jolloin läksin Cordovasta?
Jänis juoksi poikki tien sinun hevosesi jalkojen välistä. Se on
kirjoitettu."

"Carmencita, etkö sinä enää rakasta minua?"

Hän ei vastannut mitään. Istui jalat ristissä olkimatolla ja
kuopusteli maata sormellansa.

"Carmen, vaihtakaamme elintapoja," sanoin hänelle rukoilevasti.
"Muuttakaamme asumaan jonnekin, missä mikään ei meitä erota.
Tiedäthän, että minulla on ... tässä lähellä ... tammen alla ... 120
oncea kätkettynä. Sitä paitse on minulla saatavia juutalaisen Ben
Josefin luona."

Tähän hän vain hymyili sanoen:

"Ensin minä, sitten sinä. Tiedän varsin hyvin, että niin se käy."

"Mietihän asiaa vielä, Carmencita; minä olen jo menettänyt
kärsivällisyyteni ja miehuuteni. Tee päätöksesi taikka täytyy minun
toteuttaa omani."

Sen sanottuani jätin hänet ja läksin kävelemään erakon asunnolle
päin. Tämä oli juuri rukoilemassa. Odotin siksi, kunnes toimitus oli
ohitse. Olisin mielelläni rukoillut itsekin, vaan en voinut; kun
erakko nousi ylös, astuin hänen luoksensa.

"Hurskas isä, tahdotteko rukoilla erään puolesta joka on suuren
vaaran alaisena?" kysyin häneltä.

"Minä rukoilen kaikkien murheellisten puolesta."

"Voitteko lukea messun erään puolesta, joka ehkä pian astuu
vanhurskaan jumalan eteen?"

"Kyllä," vastasi hän katsoen minuun tutkivasti. Ja kun olennossani
ehkä oli jotakin omituista, lisäsi hän:

"Minusta näyttää kuin olisin nähnyt teidät joskus ennenkin?"

"Milloin luette te tuon messun?" kysyin laskien piasterin hänen
penkillensä.

"Puolen tunnin kuluttua. Majatalon poika tulee avukseni. Sanokaa,
nuori mies, onko teillä jotakin omallatunnollanne? Tahdotteko ehkä
neuvoja kristityltä ihmiseltä?"

Tunsin, että olin vähällä ruveta itkemään. Lupasin palata takaisin
ja menin tieheni. Heittäysin nurmikolle lepäämään, kunnes kuulin
messukellon soivan. Lähestyin jälleen erakon pientä kappelia, vaan
jäin seisomaan sen ulkopuolelle. Kun messu oli päättynyt, palasin
majataloon takaisin.

Toivoin jo, että Carmen oli paennut tiehensä. Olisihan hän
voinut ottaa hevoseni ja pelastaa itsensä... Mutta hän ei ollut
hievahtanutkaan. Hän ei tahtonut, että kukaan olisi voinut sanoa
hänen peljänneen minua. Poissaollessani oli hän ratkonut lyijyt
pois hameensa reunapalteesta. Sisään tullessani istui hän pöydän
ääressä katsellen vesiastiaan, johon hän oli heittänyt sulattamansa
lyijypalaset. Ja niin huvitettu oli hän tästä taikomisestansa, ett'ei
hän alussa huomannutkaan tuloani. Milloin otti hän lyijypalasen ja
käänteli sitä surullisena eri tahoille, milloin hyräili hän jotakin
niistä taikalauluista, jotka on kyhännyt Maria Padilla, kuningas
don Pedron rakastajatar, jonka kerrotaan olleen mustalaisten
"kuningattaren."[15]

"Carmen," sanoin hänelle, "tahdotko seurata minua?"

Hän nousi ylös, jätti vesiastian ja viskasi mantiljan yllensä ollen
valmiina seuraamaan minua. Suitsin ratsuni, hän nousi taakseni ja
sitten poistuimme majatalosta.

"Siis tahdot sinä seurata minua tien päähän saakka, Carmen?"

"Hamaan kuolemaan, mutta elää en sinun kanssasi voi."

Olimme saapuneet yksinäiselle vuorisolalle. Minä pysäytin hevoseni.

"Tässäkö siis?" kysyi hän hypäten maahan. Riisuen mantiljansa heitti
hän sen jalkoihinsa ja seisoi hievahtamatta paikoillansa tuijottaen
minuun, käsi lanteilla. -- "Sinä aiot tappaa minut, sen minä huomaan.
Se on niin kirjoitettu, ... mutta antautumaan sinä et minua saa."

"Ole järkevä, Carmen, minä pyydän. Kuule, minä unhotan kaiken
entisyytesi. Vaikka sinä juuri olet minut turmioon saattanut, kuten
tiedät. Sinun vuoksesi on minusta tullut sekä rosvo että murhamies.
Carmen, Carmen, salli minun pelastaa sinut ja samalla myöskin itseni."

"José, sinä vaadit mahdottomia. Minä en sinua enää rakasta. Sinä
taas vakuutat rakastavasi vielä minua ja tahdot sen vuoksi tappaa
minut. Minä voisin pettää sinut vielä kerran ... ja valhetella! mutta
minä en viitsi enää nähdä sitä vaivaa. Kaikki meidän välillämme on
lopussa. Puolisonani on sinulla oikeus murhata minut. Mutta Carmen
pysyy aina vapaana. _Callina_ hän syntyi, _callina_ hän kuolla voi."

"Sinä rakastat siis Lucasta?"

"Rakastin ... hetken, niinkuin sinuakin ... vaikka en ehkä niin paljo
kuin sinua. Nyt en rakasta enää ketään ... ja suorastaan vihaan
itseäni, että koskaan olen sinua rakastanut."

Heittäysin hänen jalkoihinsa, tartuin hänen käsiinsä ja kostutin
ne kyynelilläni. Muistutin hänelle kaikista niistä onnellisista
hetkistä, joita olimme yhdessä viettäneet. Tarjousin jatkamaan vielä
ryöväriammattiakin ... ainoastaan tehdäkseni hänelle mieliksi.
Kaikki, kaikki ... minä tein ... ja lupasin, jos hän vain tahtoisi
rakastaa minua vielä.

Mutta hän vastasi välinpitämättömästi:

"Sinua rakastaa on minun jo mahdotonta. Elää kanssasi en halua."

Vimmastus valtasi minut. Paljastin puukkoni. Toivoin hänen
peljästyvän ja anovan armoa, mutta tuo nainen oli itse daimooni.

"Viimeisen kerran kysyn sinulta, etkö suostu elämään kanssani?"
huusin hänelle.

"En, en, en!" sanoi hän polkien jalkaansa, veti sormestansa
sormuksen, jonka olin hänelle lahjoittanut, ja viskasi sen pensastoon.

Iskin häntä kaksi kertaa ... Garcia Borgnen puukolla, jota käytin
rikottuani oman veitseni. Toisella iskulla vaipui hän maahan ääntä
päästämättä. Olen vieläkin näkevinäni hänen suuren, tumman silmänsä
tuijottavan minuun. Sitten hämmentyi se ja sulkeutui.

Kokonaisen tunnin istuin kerrassaan masentuneena hänen ruumiinsa
ääressä. Sitten muistin, että Carmen oli usein sanonut haluavansa
tulla haudatuksi metsään. Puukollani loin hänelle haudan ja laskin
hänet siihen. Kauvan sain etsiä ennen kuin löysin pensastoon viskatun
sormuksen. Sen laskin hautaan hänen viereensä samoin kuin pienen
ristin, jota olin kantanut.

Ehkä erehdyin siinä. Sitten hyppäsin ratsuni selkään ja ratsastin
Cordovaan ilmoittautuakseni viranomaisille. Tunnustin murhanneeni
Carmenin. Mutta hänen lepopaikkaansa en tahtonut ilmaista.

Erakko oli pyhä mies. Hän rukoili Carmenin puolesta. Myöskin messun
luki hän tämän autuudeksi... Tyttö raukka! Mustalaisten kasvatus oli
tehnyt hänet tällaiseksi.



IV.


Espanjassa löytyy vielä nykyään sangen paljo tätä yli Europan
levinnyttä kulkurikansaa, joka käy nimillä boheemit, gitanos,
gypsies, mustalaiset j.n.e. Useimmat heistä asuvat tahi oikeammin
vaeltavat eteläisissä ja läntisissä maakunnissa, Andalusiassa ja
Estremadurassa eli entisessä Murcian kuningaskunnassa; myöskin
Kataloniassa löytyy heitä kosolta.

Viime mainitut kuljeskelevat usein Ranskaan. Heitä tapaa kaikilla
markkinoilla Etelä-Ranskassa. Tavallisesti toimivat miehet joko
hevoskauppiaina ja eläinpuoskareina tai muulinleikkaajina. Sen
lisäksi harjoittavat he jotakin käsityöläisen ammattia korjaten
pannuja, tinaten vaskikattiloita j.n.e. Salakuljetusta ja muita
luvattomia elinkeinoja he niinikään vielä harjoittavat. Naiset taas
esiytyvät ennustajina, kerjäilevät ja myyvät kaikellaisia enemmän tai
vähemmän viattomia rohdoksia.

Mustalaisten ulkonaiset tunnusmerkit ovat helpommat huomata kuin
selittää ja jos kerran olette nähneet ainoankaan tähän rotuun
kuuluvan henkilön, niin tunnette muutkin vaikka tuhanten joukosta.
Ulkonäkö ja ilme juuri erottavat heidät muista samassa valtakunnassa
asuvista kansallisuuksista. Mustalaisten ihoväri on tummanruskea ja
aina tummempi kuin toisten ympärillä elävien kansojen. Siitä nimi
_calé_ (mustat) jota nimeä he usein käyttävät itsestänsä.[16] Heidän
silmänsä näyttävät hieman vinoilta, sangen teräviltä ja mustilta;
silmäripset taas ovat pitkät ja paksut. Katsetta voi tuskin verrata
muuhun kuin kauriiden katseeseen. Rohkeus ja arkuus loistaa siitä
yht'aikaa: siinä suhteessa ilmaisevat heidän silmänsä viekasta
ja rohkeaa rotua, joka kuitenkin Panurgon lailla tietysti pelkää
selkäsaunaa. Suurin osa mustalaisista on soreavartaloista, hoikkaa
ja vilkasta väkeä; ainakaan en muista nähneeni ainoatakaan lihavaa.
Saksalaiset mustalaiset ovat usein varsin kauniita, mutta Espanjassa
vaeltavien gitanasheimojen keskuudessa ovat kaunottaret kovin
harvinaisia. Aivan nuorina ollessansa näyttävät nämä rumatkin vielä
verrattain miellyttäviltä; mutta äideiksi tultuansa muuttuu heidän
hahmonsa melkein vastenmieliseksi.

Molempain sukupuolten likaisuus on arvaamaton. Ken ei ole nähnyt
vanhemman mustalaisnaisen tukkaa, voi sitä vaivoin kuvitella, vaikka
ajattelisikin karkeimpia, rasvaisimpia ja tomuisimpia hiuksia.
Eräissä Andalusian suuremmissa kaupungeissa huomaa sentään nuoria
tyttöjä, jotka meitä hieman miellyttävät jo senkin vuoksi, että he
pitävät itsensä siistimpinä. Nämät esiytyvät myöskin tanssijattarina
ja muistuttavat heidän karkelonsa melkoisesti niitä, joita ei sallita
julkisissa laskiaishuveissamme esittää.

Englantilainen lähetyssaarnaaja hra Borrow on Pipliaseuran
kustannuksella julkaissut pari erittäin hauskaa teosta Espanjan
mustalaisista, joita hän oli koettanut taivuttaa kristinoppiin;
näissä teoksissansa vakuuttaa hän, ettei löydy ainoatakaan esimerkkiä
siitä, että joku nuori gitana-tyttö olisi rakastunut toiseen
rotuun kuuluvaan mieheen. Mielestäni ylistelee hän aivan liiaksi
mustalaistyttöjen siveyttä. Ensistäänkin ovat useimmat samassa
asemassa kuin Ovidion ruma nainen: _casta quam nemo rogavit_. Mitä
taas kauniimpiin tulee, ovat nämä muiden espanjattarien kaltaisia
siinä, että he rakastajiensa vaalissa ovat tuiki vaativia. Näiden
tulee miellyttää näitä ja olla lemmittynsä arvollisia.[17]

Naimisissa olevat mustalaisnaiset taas ovat aviomiehillensä ihan
harvinaisen uskollisia. Eikä löydy sitä vaaraa tahi kurjuutta,
jota he säikkyisivät, jos on kysymys heidän auttamisestansa
hädässä. Mustalaiset nimittävät itseänsä myöskin nimellä _romé_ eli
puolisot, nimitys, joka mielestäni todistaa heidän kunnioitustansa
avioliittoa kohtaan. Ylipäänsä voinee espanjalaisten mustalaisten
päähyveinä pitää isänmaallisuutta, jos tätä nimeä voimme käyttää
siitä luotettavaisuudesta, jota he osoittavat ollessansa tekemisissä
samanrotuisten kanssa ja siitä auliudesta, millä he auttavat
toisiansa; hälväisevissä asioissa osaavat he niinikään säilyttää
salaisuuden pyhänä.

Muutamia kuukausia sitten kävin tervehtimässä Vosges'issa majailevaa
mustalaisseuruetta. Erään vanhan mustalaisakan luona tapasin akan
perheelle vieraan mustalaisen sairastamassa kuoleman tautia. Mies
oli jättänyt sairaalan, jossa häntä tietysti hoidettiin hyvin,
palataksensa oman rotunsa luo kuolemaan. Nykyisen isäntäväen
luona oli hän maannut vuoteen omana jo 13 viikkoa ja häntä
kohdeltiin täällä paljo paremmin kuin talossa asuvia omia lapsia
ja vävypoikia. Hänellä oli hyvä oljista ja sammaleista tehty vuode
valkeiden uutimien kanssa, mutta talon muu väki -- yhteensä 11
henkilöä -- nukkui kolmen jalan pituisilla penkeillä. Tämä olkoon
todistuksena heidän vieraanvaraisuudestansa. Sama akka, joka vierasta
heimolaistansa niin hyvin hoiti, sanoi minulle sairaan vuoteen
ääressä: pian, aivan pian täytyy hänen kuolla! Noiden poloisten elämä
on siis niin kurja, ettei kuoleman lähestyminen ole heistä ensinkään
kauhistava.

Huomattava piirre mustalaisten luonteessa on heidän
välinpitämättömyytensä uskonnon asioissa. Voimakkaita tai epäileviä
luonteita he tosin eivät ole. Jumalankieltäjiä eivät he myöskään
ole koskaan olleet. Päinvastoin omistavat he sen maan uskonnon,
missä kerran asuvat. Mutta muuttaessansa toiseen maahan muuttavat
he myöskin uskontonsa uuden isänmaansa mukaan. Ne taikauskot,
jotka villeillä kansoilla vastaavat uskonnollisia tunteita, ovat
mustalaisille niinikään vieraita. Kuitenkaan ei taikausko ole
heille outo, mutta sitä käyttävät he tahtoessaan hyötyä toisten
herkkäuskoisuudesta. Espanjan mustalaisissa olen sentään huomannut
erityisen pelon ruumiin koskettamista kohtaan. Harvat heistä
suostuisivat maksuakaan vastaan kantamaan ruumista hautaan.

Mainitsin jo, että useimmat mustalaiset harjoittavat "povausta" eli
ennustusta. Tästä suoriutuvatkin he varsin hyvin. Mutta suorastaan
hyvänä tulolähteenä harjoittavat he velhouksien ja lemmenjuomien
myyntiä. Huikentelevain sydämiä ovat he hallitsevinansa kravun
kynsillä ja rakkauden tulta ovat he kylmäkiskoisissa herättävinänsä
lemmenkiven jauhoilla. Tarvittaessa tekevät he valtavia valoja
velvoittaaksensa pahanhengen heitä auttamaan.

Viime vuonna kertoi eräs espanjatar minulle seuraavan tarinan:

Hän käveli eräänä päivänä Alcalan kadulla kovin suruisena ja
huolissansa, kun muudan katukäytävälle lyykistynyt mustalaisnainen
huusi äkkiä hänelle:

"Kaunis rouva, rakastajanne on varmaankin jättänyt teidät."

"Aivan oikein."

"Tahdotteko, että toimitan hänet takaisin?" kysyi hän.

Tiedättehän, kuinka iloisena murheellinen nainen hyväksyi hänen
ehdotuksensa, joka herätti hänessä sitä suurempaa luottamusta, kun
mustalais-akka ensi silmäyksellä oli voinut arvata hänen sydämensä
salaisuuden. Mutta kun taikoihin turvautuminen olisi käynyt vaikeaksi
Madridin vilkkaimmalla kadulla, sovittiin missä seuraavana päivänä
yhtyisivät.

"Ei mikään ole helpompaa kuin saattaa tuo uskoton jälleen jalkojenne
juureen," sanoi akka. "Sattuuko teillä olemaan hänen lahjoittamaansa
nenäliinaa, vyötä taikka mantiljaa?"

Hän sai silkkisen hunnun.

"Ommelkaa nyt punaisella silkillä piasteri yhteen hunnun nurkkaan;
toiseen ompelette puolen piasteria; tähän 1/4 piasteria ja tuohon 2
realea. Lopuksi on teidän ommeltava keskeen pieni kultaraha. Suurempi
kultaraha olisi vieläkin tehoisampi. Niin, teidän on ommeltava tuo
kultaraha ja kaikki. Kas niin," sano hän kun olin täyttänyt hänen
pyyntönsä, "antakaa se nyt tänne, niin vien minä sen hautausmaalle
täsmälleen kello 12 yöllä. Voitte tulla kanssani, jos tahdotte nähdä
lemmon kauniin leikin. Minä lupaan teille, että te jo huomenna saatte
tavata rakastajanne."

Mustalaisakka meni yksin hautausmaalle, sillä toista pelotti kovin
kaikki pahat elkeet. Voitte miettiä itse saiko hyljätty poloinen
koskaan nähdä nenäliinaansa ja uskotonta rakastajaansa.

Huolimatta köyhyydestänsä ja siitä vastenmielisestä vaikutuksesta,
jonka he useissa herättävät, on mustalaisilla ollut jonkunlainen
menestys vähemmän valistuneen kansanluokan keskuudessa. Ja tästä
ovatkin he sangen turhamaisia. Älyn puolesta tuntevat he olevansa
ylempää rotua ja halveksivat sydämestänsä kansakuntaa, joka heille
suo vieraanvaraisuutta.

"Jalot ovat täällä niin tuhmia," sanoi minulle eräs mustalaisnainen
Vosges'ista, "ett'ei heidän pelaamisensa ole mistään arvosta.
Tuonottain kutsui taas eräs talonpoikaisvaimo minut kadulta
luoksensa. Hänen uuninsa savusi ja minun olisi pitänyt keksiä taika
sitä vastaan. Käskin hänen ensiksi tuoda palasen sianlihaa. Sitten
mutisin muutamia sanoja romaninkielellä: sinä olet tuhma, olet
syntynyt tuhmaksi ja kuoletkin tuhmana... Ovelle päästyäni sanoin
selvällä saksankielellä: varmin keino uunisi savuamista vastaan, on
se, ett'et tee siihen ensinkään tulta. Sanoin ja livahdin tieheni."

Mustalaisten historia on vieläkin arvoitus. Kuten tiedämme
ilmestyivät ensimäiset mustalaisjoukkueet verrattain vähälukuisina
Länsi-Eurooppaan 1500-luvun alulla. Mutta mistä nämä tulivat ja miksi
he tänne tulivat ei ole voitu saada selville. Ihmeteltävintä on,
kuinka nämä ovat vähässä ajassa voineet lisääntyä niin huomattavassa
määrässä ja niin monissa toisistansa kaukana olevissa valtakunnissa.
Mustalaiset itse eivät ole säilyttäneet ainoatakaan tarinaa
alkuperästänsä; kun useimmat heistä puhuvat Egyptistä alkuperäisenä
kotimaanansa, niin ovat he tässä suhteessa oikeastaan vain omistaneet
jo sangen varhain heistä levitetyn huhun.

Suurin osa itämaalaisten kielten tutkijoita, jotka ovat tutkineet
myöskin mustalaisten kieltä, luulevat heidän olevan kotoisin
Intiasta. Itse teossa näyttääkin useilla romaninkielessä tavattavilla
juurisanoilla ja kieliopillisilla muodoilla olevan vastaavaisuutensa
sanskritista johdettavista kielistä. Pitkällisten vaellustensa aikana
ovat mustalaiset luultavasti omistaneet paljo lainasanoja. Kaikissa
romanikielen murteissa tavataan paljo kreikkalaisia sanoja.

Nykyään löytyy mustalaismurteita melkein yhtä monta kuin toisistansa
erillänsä eläviä mustalaisjoukkoja. Kaikkialla puhuvat he sitä
paitse varsin hyvin sen maan kieltä, missä asuvat, eivätkä usein
käytäkään omaansa muulloin kuin tahtoessansa vieraiden edessä puhua
kaikessa vapaudessa. Jos vertaa Saksan mustalaisten kieltä espanjan
romani-murteisiin, niin huomaa, että nämä vuosisatoja vallan
erillään käytetyt kielet sisältävät sangen paljo yhtäläisiä sanoja.
Mutta alkuperäinen romanikieli on niiden sivistyneempien kielten
vaikutuksesta, joita näiden kulkuriheimojen on täytynyt käyttää,
kaikkialla huomattavasti muuttunut, vaikka eri maissa eri määrässä.

Toisaalta on saksan-, toisaalta espanjan-kieli muodostellut
romani-kielen niin, ett'ei Schwartzwaldin mustalainen voisi tulla
toimeen andalusialaisen rotukumppaninsa kanssa, vaikkakin jo
muutamista lauseista huomaa heidän puhuvan samasta alkukielestä
johtuvia murteita. Eräät paljon käytetyt sanat ovat luullakseni
yhteisiä kaikille mustalaismurteille, kuten esim. _pani_ = vesi,
_mamo_ = leipä, _mäs_ = liha, _lon_ = suola j.n.e.

Samoin ovat lukusanat kaikkialla jokseenkin samat.[18]

Tämä riittänee antamaan Carmenin lukijoille edullisen ajatuksen
mustalaistutkimuksistani. Päätän teokseni eräällä sananlaskulla, joka
sattumalta johtuu mieleeni: _en retudi panda nasti abela macha_, s.o.
suljettuun suuhun ei kärpänen lennä.



Viiteselitykset:


[1] Andalusialaisten s on vieno, c:n ja z:n välillä, jonka viime
mainitun espanjalaiset ääntävät samoin kuin englantilaiset th:n.
Senjor-sanan ääntämistavasta erottaa heti andalusialaisen.

[2] Nämä etuoikeutetut "maakunnat", joilla oli omat lakinsa, (?)
fueros, käsittivät Alavan, Biskaijan Guipuzcoan ja osan Navarraa,
joissa kaikissa väestö puhuu baskin kieltä.

[3] Neveria on kahvila eli etupäässä espanjalainen jäätelöravintola;
tällaisia neverioita löytyy melkein jokaisessa espanjalaisessa
kylässä.

[4] Kaikki muukalaiset, jotka vain eivät matkusta silkki- ja
karttuuni-näytteiden kanssa, käyvät Espanjassa englantilaisista,
inglesitos. Sama on laita myöskin itämailla, esim. Kolkiissa y.m.

[5] V. 1830 oli aatelistolla vielä tämä etuoikeutena. Mutta
perustuslaillisen hallituksen aikana saavutti myöskin porvaristo ja
alhaiso oikeuden tähän ylimykselliseen rangaistustapaan.

[6] Sininen hamonen kuuluu Navarrassa ja baskilaisissa maakunnissa
talonpoikaisnaisten kansallispukuun.

[7] Pintar on javeque = maalata espanjalainen purjealus joiden kyljet
enimmäkseen ovat punaisilla ja valkoisilla rannuilla maalatut.

[8] "_Manjana serà otro dia_" on espanjalainen sananlasku.

[9] Useimmissa Sevillan taloissa löytyy porttiholvien ympäröimä
sisäpiha, joka on katettu kangaskatolla: päiviksi vedetään se
pihan ylitse, illoiksi taas poistetaan se. Kadulle vievä portti on
melkein aina avoinna ja pihojen välisen portin suulla on sangen
hienotekoisella rautaportilla suljettava solakäytävä.

[10] Kuningas don Pedro, joka tavallisesti käy liikanimellä julma,
vaikka kuningatar Isabella Katoolilainen aina nimitti häntä
Oikeamieliseksi, käveli mielellänsä illoin Sevillan katuja etsien
seikkailuja, kuten kaliffi Harun-al-Rashid aikoinansa. Eräänä iltana
joutui hän autiolla kadulla riitaan serenadia laulavan nuoren miehen
kanssa. Riidasta kehittyi kaksintaistelu ja kuningas surmasi tuon
lemmentulta palavan aatelismiehen. Miekkain kalskeeseen herännyt
ämmä pisti päänsä ulos akkunasta valaisten kohtausta pienellä
lampulla eli candilejolla. Naksuvista polvista tunsi akka toisen
taistelijoista kuninkaaksi, joka muuten oli voimakas ja norja
mies. Seuraavana päivänä ilmoitti kaupungin yhteisneuvosto asian
kuninkaalle. -- "Oletteko saanut murhaajan kiinni?" kysyi kuningatar.
-- "Olemme, sire." -- "No, miksi ei häntä ole vielä rangaistu?" --
"Odotamme kuninkaan käskyä", vastattiin. -- "Toimikaa lain mukaan",
käski kuningas, joka juuri oli allekirjoittanut määräyksen, että
jokainen ken tavataan kaksintaistelussa on mestattava ja hänen päänsä
taistelupaikalle asetettava. Neuvosto keksi sellaisen keinon, että
veistätti kivestä kuninkaan rintakuvan ja asetti sen murhapaikan
luona olevan kivimuurin seinäkomeroon. Keksintö oli kuninkaasta ja
Sevillan asukkaiden mielestä hyvä. Katu sai nimensä ämmän, ainoan
todistajan lampusta, kertoo kansantarina; Zunjiga kertoo jutun hiukan
eriävästi (Annales de Sevilla II p. 136). Candilejo-katu löytyy
Sevillassa yhä vielä samoin kuin tuo pieni rintakuvakin, vaikka tämä
kuitenkin on uusittu. Entinen oli jo 17-sataluvulla pahasti kulunut
ja sen vuoksi teetti kaupungin neuvosto uuden samanlaisen.

[11] Puoliso mustalaiskielellä rom; vaimo romi.

[12] _Calo_, fem. _calli_, monikkom. _cales_ merkitsee sanan mukaan
musta ja siitä mustalainen.

[13] Espanjalaisilla rakuunoilla on nim. keltainen univormu.

[14] Nauharusetin -- la divison -- väri ilmaisee, miltä laitumelta
härkä on tuotu. Härän nahkaan on se kiinnitetty pienellä koukulla;
Espanjassa pidetään sitä suurimpana kohteliaisuutena, jos
härkätaistelija (picador) irroittaa rusetin vielä elossa olevan härän
niskasta ja tarjoaa sen jollekin naiselle.

[15] Maria Padillaa on syytetty kuningas don Pedron noitumisesta.
Eräs kansan tarina tietää että hän on lahjoittanut kuningatar Blanca
de Bourbonille kultaisen vyön, joka näytti kuninkaasta elävältä
käärmeeltä. Sen vuoksi ei kuningas tätä onnetonta prinsessaa sietänyt
nähdä.

[16] Saksan mustalaiset, jotka tosin tuntevat nimityksen _calé_,
eivät kuitenkaan omista mielellänsä tätä nimeä, vaan kutsuvat
itseänsä nimellä _romane tchavé_.

[17] Erään esimerkin, jonka tekijä lainaa Borrowin teoksesta, olen
jättänyt pois. Suomentaja.

[18] Tästä on jätetty pois pari sivua pitkä kappale, joka koskettelee
eräitä Saksan ja Ranskan mustalaisten kielimuotoja. Suomentaja.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Carmen - Espanjalaisen mustalaistytön elämäntarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.