Title: Kirkonlämmittäjä
Author: Järventaus, Arvi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirkonlämmittäjä" ***


KIRKONLÄMMITTÄJÄ

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Kirja, Helsinki, 1919.



ENSIMMÄINEN OSA



I.


Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan
laitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä
aivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntai
isoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei
olisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi
monta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä
syynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen
nurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin
laitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun
yleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat
liiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin,
että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa
saapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon
seinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoi
hän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:

-- Pojat, tuomiokirkolle!

Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan,
toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.

Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus!
Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä
lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden
jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. --
Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut
hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä
oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat
vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi:
penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti.
Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun
käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan
tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa
lantteja: aina ylti vaaksa, -- ja niin he lopettivat melkein yhtä
rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari
penniä vähemmän kuin alkaessaan, -- tahi että nuo rahat helisivät
Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken.
Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin
seinärahalla-olossakin.

Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa",
nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä
Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon
kaari-ikkunaa:

-- Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä
paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen
seinusta.

Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt:
"Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala
katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion
Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli
tyytyväisenä päätään.

Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran
selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein
kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli
päältä.

Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut
olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön.
Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä
välittäneet, -- he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään
ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus
tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti
liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio,
sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi
tietysti niskaan, ja -- penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta
samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin
houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: -- penni
lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen
penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin
kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen
näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni
lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.

Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja
yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän
enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:

-- Saakeli!

Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin
papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:

-- Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.

Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän
ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet.
Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi
vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala
katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.

Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.

-- Mutta kukas tuolta tulee?

Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän
nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.

Pojat kääntyivät katsomaan.

Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu
päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat
keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä
yksimielisyyttä.

-- Piispa!

Niin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan,
jonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut
muilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä
yläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti
värinsä puolesta, sillä hänen oli musta.

Pojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman
ajatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari
kertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti
rauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.

Piispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit
päästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri
uskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.

-- Päivää! Mitäs ne pojat tässä?

Gideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului
hänelle.

Janne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.

-- Me olemme -- seinärahalla.

Tervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan
varmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen
esimiehensä.

-- Seinärahalla?

Pojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa
housuntaskuissa.

Piispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli,
hyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun
mutruilemaan hymynväreissä.

-- Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?

Pojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää
epäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat
yhteen ääneen:

-- Me voitamme kaikki!

-- Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.

-- Joo, kauniisti me pelaammekin ... emme me riitele ... emmekä
kiroile.

Piispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli
kuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille
suusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa
nurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä
pois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.

Janne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa.
Papillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin
kiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.

-- Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että
penninrahat kilisivät, -- me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä.
Tämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!

-- Emme koskaan!

Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.

Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt
parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi
hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen
käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa,
etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän
takanaan.

-- Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!

Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä
väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.

Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät
lähteneet pakoon!

Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään
kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista
kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli
kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi
lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien
pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla
karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen
nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata
omiaan.

-- Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!

Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö
hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!

Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.
Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne
Flykt suunsa:

-- Meillä on piispan lupa!

Krekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät
tiheään. Oliko poika hullu?

-- Mitä sinä sanot?

-- Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin
puoleksi säälien puoleksi halveksien.

Nyt tuli Krekulakin tajuihinsa.

-- Piispan lupa! hönkäisi hän. -- Valehtelet, heittiö!

Väärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi
Jannea poliisin karvainen koura.

Mutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi
poliisia tuimasti silmiin.

-- Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, -- Kalle, juokse
piispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.

Kalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa
tilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa
oli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian
ikkunasta sisään, -- vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen
vaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli
silmiään siristäen kysynyt: "Mitä se Krekula siellä?" Mutta tämä
oli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin
kanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli
muutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin
järjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula
saanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei
hänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin
markkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin
piispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.

-- Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän
matkan päässä.

-- Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, --
se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte
pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin -- minä puhun
pormestarille.

Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli
hyvillään.

-- Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään
välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja
poliisi!

Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun
järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto
nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo
nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.

-- Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin
kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.

-- Siitä kannattaa kertoa Laidalla.

-- Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!

-- Eläköön!

Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella.
"Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!"
sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan
Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran
voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että
sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa.
Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin
pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha
tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."

Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan,
palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun
he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin
olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa
ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.



II


Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon
eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun
pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi,
ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan.
Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa
liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta.
Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan.
Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi
tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se
"jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on
nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti
kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla."
"Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi
tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla
vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun
reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia
työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta
kirkkoon, -- jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) -- Niin se
kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.

Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli
lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi.
Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan
maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi,
mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli
täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli
pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä,
joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä
lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä
joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän
oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle,
ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut
ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He
olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu
loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä,
suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia,
Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi
poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä
poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. -- Hän siis
tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada
silmänsä aroiksi.

Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien
taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa,
eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi.
Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran
Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus
saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee
viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän
oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen
ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut
hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan
poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä
suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt.
Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän
ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin
viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko
evankeliumikirja.

Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja
avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän
lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden
kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa
syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni
huusi:

-- Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?

Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät
säteilevinä.

-- Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.

-- Satuin nukahtamaan vähän pitempään.

Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä
kirkkoon.

-- Ohoh, onpa savustanut taas!

-- Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.

Kustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana
ryöppynä.

-- Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden
luukun kiinni.

Janne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:

-- Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.

Janne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että
tuomiorovasti tulisi "juttelemaan".

-- Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini
rupea vetämään.

Janne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini
sai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin
mielin määrin.

-- Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla,
selitti Kustu hyvillään. -- Tulehan illalla meille, niin opetan
sinulle, miten paavin pappi messuaa.

Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa
intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen
lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko.
Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat
ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille
eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei
tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, -- ne tarttuivat
korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia
värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä.
"Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri:
"Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" ... -- Yksinpä
tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi
sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan
uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita,
kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin,
puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin
kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut
laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti
ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat
kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti
syntynyt runo:

    Ilo-laiva ihanasti
    saapuu satamahan.
    Höyrypannu kiiltävä
    kuin kantti ristirahan.

Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin
englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli
muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut
ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on
täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista
maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala
laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on
käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo"
laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää.
"Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä
kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin
parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee
höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän
tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu
Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin,
samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat
rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta
laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka
tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja
virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää
viipykö kauan." -- Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa
sisällön onnellisten matkustajain syliin, -- menevät ja heiluttelevat
kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden
saaresta päivälliseksi!"... Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja
saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon...

Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi
Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella
valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat
langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota
alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi
hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin
uutta. -- Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran
tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan
Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin
tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti
liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa,
Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon
valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä
kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut
oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö
häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella
niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset
koskaan seinärahalla? -- Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän
kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin
vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa
merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä
leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses
oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina,
kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses
löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut!
Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."

-- Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu
kirkon perältä.

Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa.
Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen
aihetta. Hän riensi sakaristoon.

Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi
katselemaan ympärilleen.

Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi
pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä
oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia
nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa
pastori Skarp, kaupungin kappalainen.

"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme
ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne
virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan
hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata
seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut?
Ähhäh!"

Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä
alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti
taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja
sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet.
Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen
Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu
tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas
alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä
se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"

Janne rupesi äkkiä nauramaan. -- Sai kai sakaristossa nauraa?

-- Mikä se Jannea naurattaa?

Meri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.

-- Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.

-- Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on
tällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.

Janne nauroi niin että sakaristo raikui.

-- Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori
toruskelee Kandelinia huonosta soitosta.

-- Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä
totiseksi.

Meri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen,
selittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset.
Sille pojalle ei voinut koskaan suuttua.

-- Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. -- Nauraa
se välistä tuomiorovastikin ... Skarpin pastorille.

-- Mutta kirkossa ei naureta?

-- Ei, eipä tietysti.

Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut,
kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä
silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä
sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela
ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina
mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria
piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista,
selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi
kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti
toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli
mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista
olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri
varmaan!

Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä
lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli
heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.

-- Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. --
Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!

Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.



III


Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein
puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta
enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot
käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi.
Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?"
Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään
Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku
Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän
kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin
ylös. -- Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen,
niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä
ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?"
"Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä
hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa
nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen
omin lupinsa!"

Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella
paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli
vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta.
Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän
seurasi esimerkkiä.

Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen.
Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui
kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti!
Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa
englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul,
oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel
niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä
nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon,
väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä
lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi
kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat..."

Lapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa
Laidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen,
kiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja:
hän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut
hänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt.
Kun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina,
jolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään
vain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai
kymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla
oli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki
murjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia
mustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi,
sekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi
oli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta
Laidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli
ajatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi
olisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. -- Mutta
sen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit,
jotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat
ottaneetkin toisen hänen tilalleen -- pojan, jolla ei ollut ääntä
enempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu.
Murjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana
piirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan.
Hänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli
loistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut:
"Terve, oi joulu, otamme armain!" Tuolle tytölle oli Laidan poika
aikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. --
hän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle
seisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.

"Se olin minä, Johanna", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen
katseensa kupooliin. "Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne
alla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut
ilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään
murjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo
kolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme
mänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!"

Saarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta
veisasi hartaana:

    "O, Herra, kuule äänemme
    ja anna Henkes pyhä."

Jannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.

Yksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin
heleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta.
Kyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka
sunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan.
Heistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli
Janne Flykt... Kirkko-Janne.

Janne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan
kuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena.
Lassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen
mielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko
korkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin "siihen
aa-asti kun hän tuli murjaanein maalle" kysyi kurkkua...

    "Suu avaa kaikkein paimenten
    pelvotta puhumahan."

Korkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän
murjaanein kuninkaallakin korkealle. "Yksi heer-ra ja kuningas
murjaanein maalta!" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä
korkeammalle kuin "suu avaa".

Virsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä,
laiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen.
Hänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän
katui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen,
se ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp
piispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin,
kun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi
heidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä
saarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.

Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi
kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä.
Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi
lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita
kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija
helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä.
Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua
kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä
"vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".

Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä,
ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui
paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.

-- "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin
tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä,
että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti,
jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet
nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet
perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on
Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä!
Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! -- Sinä
neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän
viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita
ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet
lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie
alas kuoleman kammioihin!...

Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti
pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea
pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta
eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä
istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan
suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen
hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan
esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka
ankarat sanat synnyttivät. -- Mutta leipuri Luukela istui kylmänä.
Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi
jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla
peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän
oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.

Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon
tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne
olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin
saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! --
Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat
rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli
näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen
omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha
tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon.
Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin
pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut,
tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa
ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset
tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla
lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti
jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja
leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen
edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi
kiitetyitä leivoksiakaan.

Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän
ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen
aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi
kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan
tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut
niiden silloin keskeyttää karkeloaan.

Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja
ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia
ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten
lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken.
Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja
puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen.
Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan
seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän
kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko
ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi
kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää...

Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että
Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi
syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi
korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli
menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta
miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin
vakava, uskollinen Meri-Kustu.

Milloin hän tulisi?



IV


Aurinko lekotti suloisen raukaisevasti heinikkoon. Sinikellot
seisoivat hiljaa kuin tarkaten, mistä päin kuuluisi mehiläisen
surinaa. Heteiden päät riippuivat rehevinä terälehtien laitaa vasten.
Ne odottivat vain, että olisi tullut noutajia, jotka veisivät ympäri
niiden hedelmöittävän, keltaisen pölyn.

Yli seudun kajahteli kirkonkellon ääni. Joku ihmislapsista oli
päättänyt maisen matkansa ja kulki arkussaan hautuumaata kohti.
Sinikellot kuuntelivat: "Elämä on lyhyt." "Se päättyy niin
pian", soivat kirkonkellot. "Niin, niin", sanoivat sinikellot ja
nyökäyttivät päätään tuulenhenkäyksen lehahtaessa heinikon yli.

Heinikosta kuului pörräävä ääni. Mehiläinen lenteli kukasta kukkaan.
Sitä ei häirinnyt kirkonkellojen kumahtelu. Se teki työtänsä.
Istahtaen sinikellon kukalle se rupesi imemään mettä. Sen takaruumis
vavahteli herkästi. Se tunsi olemisen iloa. "Elämä on ihanaa!"
pörräsi mehiläinen bassoäänellään ja lähti lentämään toiseen kukkaan,
sääret keltaisina siitepölystä. "Niin, niin", nyökkäsi sinikello ja
taivutti hentoa varttaan.

Janne Flykt makasi heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Ja hän
sitten sai kukat puhumaan! "Tuliko hyvä todistus, Janne?" kysyi
puna-apila. Se näytti niin ymmärtäväiseltä heilutellessaan pyöreää,
turpeaa päätään puoleen ja toiseen. "Tulipa niinkin! Ruotsissa ja
laulussa kymmenen, eikä juuri hullummin muissakaan." "Niin, niin,
sinä edistyt, Janne Flykt. Eikös rehtorikin sanonut niin?" virkkoi
sinikello. "Sanoipa vain!" "Rehtorin pelto on tuo viereinen tuossa",
vikisi hiirenherne. "Siellä on meikäläisten luvattu maa." Mutta
toiset kukat eivät halunneet puuttua hiirenherneen jaarituksiin.
Heistä olivat koululaiset hauskempia. "Tunnetko maisteri Dahlia,
Janne?" kysyi kurjenpolvi, jota toiset syyttivät itserakkaudesta.
"Tunnenpa niinkin! Häneltä sain kahdeksan." "Hän on tuttu meille
kaikille!" huusivat kukat kuorossa. "Joka syksy hän kulkee täällä
ristiin rastiin puhellen Ahvenanmaastansa, jossa kuuluu kasvavan niin
paljon kauniita kukkia." "Mutta hänellä vasta on huonot kengät!" "Hän
on visu." Hiirenherne koetti taas korottaa ääntään, mutta toiset
vaiensivat hänet murhaavilla katseillaan. He vaikenivat. Hiirenherne
oli sotkenut heidän keskustelunsa. He olivat loukkaantuneet.
"Puhukoonpa nyt, kun kerran haluttanee!" Mutta ei hiirenhernekään
ryhtynyt pitkiin puheisiin. "Sinä olet nyt herraspoika, Janne", sanoi
se vain.

Vainion ohitse kulki maantie. Hautuumaa oli vähän etempänä. Nyt
siellä meni ruumissaatto ohitse. "Kuka pappi siellä on?" uteli
hiirenherne. "Skarp", vastasi päivänkakkara. "Kas kun Skarp kelpasi
raatimies Blomille!" Mutta päivänkakkara ei halunnut sekaantua sen
enempi hiirenherneen lörpöttelyyn. Sillä oli oma alansa, jolla se
liikkui. "Skarp silityttää papinkauluksensa Pattisen Maijalla. Siksi
ne ovat niin epäonnistuneita. Tuomiorovasti ja piispa silityttävät
Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä. Luttisen Artturihan on sinun
luokkatoverisi, Janne?" "On, on."

Hautajaissaatto meni ohitse ja hävisi hautuumaan portista sisään.

Mutta kun päivänkakkara oli kerran päässyt puheen alkuun, ei se
halunnutkaan heittää mieliainettaan. "Sinusta tulee myös pappi,
Janne?" "Tulee varmasti!" "Silitytä sinäkin sitten papinkauluksesi
Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä."

Mutta Janne Flykt ei kuullut sen enempää päivänkakkaran puheita.
Hän ei huomannut sitäkään, että se taivutti kukkaansa häneen päin,
näyttääkseen sileitä, kauniita terälehtiään. Hän oli heittäytynyt
heinikkoon selälleen ja vetänyt lippalakin silmilleen.

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koulu oli loppunut kesäloma alkanut!
Hän oli käynyt ensimmäisen luokan ja päässyt toiselle, toisena
miehenä. Luttisen Artturi oli priimus, mutta hän sitten olikin vasta
etevä poika, vaikka lukikin läksynsä huoneessa, missä puoli tusinaa
silittäjätyttöjä pajatti aamusta iltaan! Siinä olisi luullut menevän
kaiken sekaisin, mutta Luttisen Artturilla vain ei mennyt. Jannesta
ainakin tuntui, että häneltä kyllä olisi mennyt. Hän ei olisi voinut
muistaa muuta kuin että "piispan papinkaulukset ovat leveämmät kuin
tuomiorovastin", ja että "raatimies Blom on ainoa, joka käyttää
numero neljääkymmentäkahdeksaa". "Hän saa vielä sydänhalvauksen.
Siitä saatte olla varmoja, tytöt!"

Hautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui
kirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt
pääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa,
-- ainakin mitä kauluksiin tuli. "Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka
ei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin
patruuna!"

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka
kesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella
koulua... "Prästen predikar." Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan
Aaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. "Prästen
fredikar." Se oli ollut hauskaa! "Tikka" oli raivonnut, kun ei
Hapuojan Aaron kieli ollut taipunut. "No, sano sinä, Janne Flykt!"
"Prästen predikar..." "Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!"

Pappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa,
jolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla
hautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä
vainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi,
pelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli.
Mutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään
helvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta
taivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset
surisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan
käyskellessä ympäri ja puhellessa: "Kas niin, Hartikka! Lepää nyt
vain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä." -- Ei, hän
ei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi.
Hän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.

Janne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo,
oli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut
siihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen,
olisi joutunut pahaan paikkaan. "Semmoisia ne ovat, papit, vaikka
rakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt
kirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli
hänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku
lapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät
ongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin,
kun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia
keittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki.
Se oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni.
Ei olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista
olevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat
heittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin
paljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon
sentään, että Jumala on oikeamielisempi." Ei, hän ei saattaisi niin
tehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä
semmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi
Jumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään.
Pahinta mitä hän sanoi oli "voi rääpäle!" Ja senkin vain silloin, kun
oli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut
puhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa
Laukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut
sen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä
olisi kadotukseen joutunut!

Toista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa
työssä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka
olivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin
silloin pani joka nurkka että "kele! kele!" Ja hyvällä tuulellaankin
hän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi
kadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi
ruoskankieliä ja meni sitten illalla "Pillinkiin" -- piikatansseihin!

Maantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto
kaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon?
Arvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä
vastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö.
Mikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta
syötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui
köyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä.
-- Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin
ymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän
huomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa
viiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä
kymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki
olisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen
rankaisi aina Jumala.

Entä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani
kahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat
enemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän
sanoisi heille suoraan totuuden! -- Nyt puhutteli Skarpin pastorikin
heitä "rakkaiksi kristityiksi", sen vuoksi että Punkerin rouva
kulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen.
"Johanna" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla
nauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään
huolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. "Johannalla"
kirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi
saarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla
kunniansa!

Niin ... Johanna ... Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa
koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta
hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena
saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt
lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa
oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?"
"Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana,
ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna
oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä,
Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona
Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut
tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat
luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin
"amerikaanari".

Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli
Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut
pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli
kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia
joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva
sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." -- Pormestarin
rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja
kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta
kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan
se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun
opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin
messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas
jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!"
"Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin
huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän
kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. -- "Ei, poikani,
sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut
ja taputtanut ystävällisesti päähän, -- "sinun pitää saada viulu!
Sitten sinusta soittaja tulee!" -- He olivat lähteneet kierrostaan
jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.

Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät
olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No
mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä
yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä
kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle
ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen
korvuksilla varustettu, soma talvilakki. -- Mutta siellä oli ollut
muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli
langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki.
Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu,
jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja
lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle.
Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori
Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen
Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal,
pormestarin rouva."

Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan
viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt
tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut
nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi
joulu, iltamme armain!"

Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja
sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi,
kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee!
Uudestaan!" "See ... aa fiss _fiss_!" ... "Kuulehan, poika, ei mitään
kissannaukujaisia!" ... "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä
tavoin!"

Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja
epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut
Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja
soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä.
Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja
muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt
viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja
hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle.
"Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä
hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat
sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat
kohonneet vielä ylemmäs.

Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä
saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi
ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! -- Hän oli
soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja
oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut
heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota
soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti
Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana,
en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja
Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla
kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli
kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt
ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli
kansimiehenä tullilaivalla.

Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli
seurannut laulu toisensa jälkeen.

-- Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.

Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.

Hän nousi ja lähti astumaan.

-- Meri-Kustu on meillä.

Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että
Laita raikuu!

Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella
hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas
se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän
osasi sen!



V


Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan.
Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti
tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä
järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän,
Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän
oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan.
Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!"
Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista
pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia
tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa
yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja
pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla
oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa.
Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä
yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä
näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti.
"Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en
löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja
arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä
tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä
ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä
kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa,
näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä,
mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta
kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina
oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut
enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko
kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli
Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle
miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä.
Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan
Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen
mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti
hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli
vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan,
joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän
silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan
ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin
lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut
mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin
kaljua päätä.

-- Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä
paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat
Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa
jäykistyi virkainnosta. -- Käytävä auki että kandidaatit pääsevät
kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille
jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti
"Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula
asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki
ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

    "Voittoisa lippu meitä johtaa
    muinaisaikain taisteluista ryysyinen!
    Eespäin sa jalo vaate verinen!
    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut
ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä
päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen,
ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa
osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä
yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi,
ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen
sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He
virittivät laulun:

    "Laula sa raittiilla mielellä vaan!
    Riemua nauti sa nuorena viel'.
    Uljaana astele ain' elon tiell'
    vääryyttä vastaan taistelemaan.
    Tullos, veikkonen!
    Liittyös liittohon!
    Työmme, toimemme
    ja parhaat voimamme
    sulle annamme, kallihin maa!
    Sulle, kallihin syntymämaa!
    Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun
kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui
innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta
ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan
kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin
halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä.
Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi
vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi
tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin
välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin
leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään,
ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.
Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten
isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa!
"Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua,
poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!"
"Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja
jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he
hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta
siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin
hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä
kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja
pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä,
jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan
puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä
päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa
hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista,
suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset
liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien
ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin
rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet
pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa
ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä
ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

-- Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana!
Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. -- Mutta
älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti
sormeaan.

-- Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

-- Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti
tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat
päivänpaistetta. -- Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun
luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja,
ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla
ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia
kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli
pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. --
Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja
Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja
hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja
pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen
kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha
käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja
auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti
juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa
vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen
pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on
täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat
vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita
hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin.
Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista,
valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista!
Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia...

-- No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään
tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli
liikutuksesta. -- Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä
palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli
nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

-- Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

-- Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä
sinut näin pitkällä.

-- Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja
saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

-- Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka
kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

-- Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän...

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi
väkijoukon läpi hänen luokseen.

-- Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

-- En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja
se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi
vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli
noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

-- Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki
muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista ...
muista kukista se on minulle rakkain!

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan
läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut!
Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista.
Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä
tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa...

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

-- Onnea nyt teille ja ... Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

-- Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.
Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

-- Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän
katseen.

-- Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

-- Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti
tämän kättä.

-- Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän
leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

-- Mikäpäs niillä ... kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä
poskessaan.

-- Jaa, sinä se lähdet nyt?

-- Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

-- Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

-- Niinkö luulette?

-- No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se
poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

-- Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu
muhoili tyytyväisenä.

-- Pappi sinusta tulee?

-- Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän
vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen
hymy.

-- Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

-- Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi
ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka
salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

-- Minä en niistä kukista ... mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos
niinkuin tarvitseisit matkalla...

-- Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti
vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

-- Älä, älä ... sehän on vanhaa palkkaa ... lämmitysapulaiselle.

-- Janne Flykt! huudettiin.

-- Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä
kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.
Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.
Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

-- Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

-- Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen
kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän
katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti
Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

    Käy tieni outoon maailmaan,
    nyt kotikehto jää.
    Vaan lapsuusaika muistoillaan
    sydäntä lämmittää:
    Tääll' leikin, lauloin laulujain
    mä piennä poikana.
    Nyt tunnen: kuulun sulle vain,
    sa aika armaisa!

-- "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. -- Se
on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

-- Se on hieno, kuiskasi toinen. -- Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

    Mut meitä kutsuu taisteluun
    elämä, isäin maa.
    Siis, veikot, katse kaivattuun
    päämaaliin nostakaa!
    Se sankari, ken tullessaan
    tuo voitonseppeleen.
    Soi hälle kiitos kansan, maan,
    työn jälkeen päättyneen.

-- Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen
takanaan. -- Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta ... parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. -- Juna vihelsi. Joku rupesi
huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät
ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana,
mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

    Mun tieni taisteluun siis vie,
    ei muuta valintaa.
    Mut vaikk'ei lapsen satutie
    mua enää nähdä saa:
    sua muistan, aika kultainen,
    en unhoittaa sua voi.
    Sun laulus armas, herttainen,
    minulle illoin soi...

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat
eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

-- Eläköön!

-- Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen
nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen,
surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa
kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki
tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt.
Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet,
niinhyvin Janne kuin hän itsekin...

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina
kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät
ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi
elämä...

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle,
rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa
aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina
jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen
lahjat vastaan...

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.



TOINEN OSA



I


Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain
ollut nukkunut sivu ajasta?

Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?

Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä,
paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut.
Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi
huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon
puuhaa ennen kirkkoonmenoa!

Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä
tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä
nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä
vielä hetkiseksi pitkäkseen.

Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä
ja lämmin aivankuin untuvissa!

Janne... Janne Flykt...

Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! ... Se toi mieleen niin
paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät,
valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen
puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen
luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin
kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää
hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne
Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."

Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen
nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne
Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti
sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen
sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä
varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen:
"Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen.
"Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se
toinen on kirkonkatossa ... kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla
kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka
mukamas muistutti häntä ... pikkutyttönä. -- Sellaista se Janne Flykt
keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.

Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt
tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden
enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne
katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut -- häntä! Se
ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi
itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt!
Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla
hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun
linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin
vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt
sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset
puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä
joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden
oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä
oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.

Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa
oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies
Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna
sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion
Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui
temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon --
kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, -- sinne, mistä alkoi
Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen
mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi
pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan
viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka
temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää!
Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat,
ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti,
olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän
kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän
iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt
aivan terve. -- Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He
saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut
siis yhtään kumma, -- niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, --
että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti
vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet:
"Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!...

"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"

He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin
ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan,
ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista,
että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja
kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa,
rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti:
'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan
saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen
soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja
sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö,
mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen
suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun
sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun
oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän,
minä tiedän!" -- Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista,
että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois.
Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen:
se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten ... Tuo
suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä
aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän
oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan
pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten ...
yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja
hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli
kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki
taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen:
"niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain
kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna,
tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen
Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja
minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin
kihloihin? -- Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista
tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä
melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna,
minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön,
suuri poika! Ja sitten ... Sitten oli jatkettu matkaa taas. -- Mutta
kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä
niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut
jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli
porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello
oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen
päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli
uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, -- sinne missä oli
ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus ... ja ihminen, ainoa
ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät...

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon,
sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!

Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului
äidin ääni:

-- Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?

-- Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi
flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!

Niin ... nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen
tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.

Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä
paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu
... taivas ... Jumala..." ja sitten pitkä rivi: "Johanna ... Johanna
... Johanna Roslund..." Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla
heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa.
Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.

-- Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!

Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.

-- Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko
nukkunut näin pitkään?

-- En. Olen vain maannut ja haaveillut.

-- Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän
te tulette toimeen elämässä?

-- Hyvin, äiti, hyvin! Minä keitän Jannelle niin ihmeen hyvää ruokaa,
että hänestä varmaankin ennen pitkää tulee aineenpalvelija, joka
saarnaa vain paistetusta riisipuurosta.

-- Kyllä sinä osaat! Mutta jospa puuro palaakin pohjaan?

-- Palakoon! Me kuvittelemme, että se on jotakin kallisarvoista
ruokalajia, jota vain harvoin, harvoin saadaan.

Tuomiokirkon tapulissa kumahti kello: "Pom! Pom, pom!" Se oli
ensimmäinen soitto kymmeneltä alkaviin papiksivihkiäisiin.

-- Nyt soi jo! Ja minun pitää vielä ehtiä kukkakauppaan.

-- Niin. Sellaista se on, kun haaveilee ... tällaisena aamuna.
Äiti meni, ja Johanna jäi pukeutumaan. Tuokion kuluttua asteli hän
reippaasti katua alaspäin rantaan, missä oli puutarhuri Blomkvistin
kukkakauppa. Vastaantulevat tuttavat nyökäyttivät hänelle päätään,
mutta eivät jääneet puhelemaan. He tiesivät, että tämä oli hänellekin
merkkipäivä.

Tuomiokirkon tapulissa soivat kellot. Niiden äänessä kumisi
juhlatunnelma. Oli kuin olisivat ne riemuinneet jostakin. "Hän on
_tullut_" "Hän on _tullut_!" soivat kellot. Nyt yhtyi soittoon kolmas
kello, suurin ja syvä-äänisin. Ja yli kaupungin kumahteli niiden
malminen ääni: "Kirkon-lämmit-_täjä!_ Kirkon-lämmit-_täjä!_"



II


Janne Flykt seisoi alttarin edessä valkeaan messupaitaan puettuna,
vyöllä punainen silkkivyö. Hän katseli alttaritaulua. Sen leveän,
kullatun kehyksen alapuolella oli viisi rukoukseen painunutta päätä:
piispa ja hänen apumiehensä. Urkujen ääni vyöryi halki kirkon, ja
seurakunta veisasi hartaana. Janne Flykt tarkkasi Vapahtajan kasvoja.
Hänestä tuntui, että Vapahtaja katseli häntä vakavasti: "Jaa, sinä
seisot nyt tässä, Janne Flykt. Minä muistan sinut hyvin niiltä
ajoilta, jolloin auttelit Meri-Kustua kirkonlämmityksessä. Tuleeko
sinusta nyt todellinen kirkonlämmittäjä?"

Janne Flyktin kasvot olivat kalpeat. Hetken juhlallisuus painosti
häntä. Miksi oli Vapahtajakin niin ankaran näköinen?

"Tässä on seisonut niin moni ennen sinua, ja kaikki he ovat menneet
toimituksen päätyttyä viimeisinä sakaristoon, mutta ovat silti
tahtoneet olla ensimmäisiä. Ja heille on käynyt huonosti järjestään.
Tässä on myös seisonut moni, jolla oli hyviä ajatuksia ja palava halu
tehdä työtä. Mutta verraten pian he oppivat keinon, millä pääsisivät
kaikkein vähimmällä. Ja siellä he nyt istuvat pappiloissaan selaillen
kantokirjojaan. Mutta kirkko on kylmä, ja heidän oma sydämensä on
kylmä. Miten on sinun laitasi, Janne Flykt?"

-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Vanha piispa apumiehineen
oli kääntynyt seurakuntaan päin ja aloittanut toimituksen.

Janne Flykt oikaisi varttaan ja katsoi piispaan. Tämän harmailla
hiuksilla leikki päivänsäde, joka tunkeusi kirkkoon kuorin ikkunasta.
Piispa teki lempeän, isällisen vaikutuksen.

-- "Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on
Jumalan."

Piispa nosti katseensa kirjasta ja suuntasi sen seurakuntaan.

-- Apostoli Paavali oli hyvä ihmistuntija. Hän tiesi vereksestä
kokemuksesta, kuinka herkkiä ihmiset olivat kiintymään määrättyihin
henkilöihin ja asioihin. Korinton seurakunnassa oli syntynyt
eri puolueita, jotka nimittivät itseään Paavalin, Keefaksen ja
Apolloksen mukaan, taistellen keskenään siitä, kuka olisi oikeassa.
Niin on ihmiselämässä vieläkin: taistellaan mielipiteistä ja
maailmankatsomuksista. Yksi rakastaa yhtä, toinen toista aatesuuntaa.
On jakaannuttu eri puolueihin sekä hengellisen että yleensä henkisen
elämän alalla, -- puhumattakaan yhteiskunnallisesta ja valtiollisesta
elämästä. Jokainen tarjoaa omaansa edellä muiden, pitäen omaa
aatesuuntaansa parhaimpana. Yhdellä papilla on julistuksessaan yksi
puoli kristillisestä totuudesta etualalla, toisella toinen. Yksi
saarnaa kieltäytymistä kaikesta, toinen julistaa tämän maailman
viljelemistä kristillisen vapauden hengessä. Molemmat pyrkivät edelle
toisiaan, mennen usein äärimmäisyyksiin ja poiketen siten totuudesta.

-- Apostoli Paavali tahtoo kohottaa katseemme yli elämän moninaisen
kirjavuuden, hengellisten ja maallisten puolueiden yli, yli
maailmankatsomusten, näkemään Kristusta, kaiken alkua ja loppua.
Saavutettuamme tämän päämäärän hän antaa meille luvan ruveta
uudestaan järjestämään suhteitamme ulkonaiseen, ajalliseen elämään.
Ja tällöin hän antaa meille harvinaisen syvämielisen elämänsäännön:
"Kaikki on teidän, mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan."
Eikö apostoli ole liian vapaamielinen? Saattaa alussa siltä näyttää,
mutta sitä hän ei kuitenkaan ole. Hän jättää vain ajalliseen elämään
suhtautumisen jokaisen omantunnon asiaksi. Kaikki on teidän. Teidän
on elämä, sykkivä, kuohuva ihmiselämä eri ilmiöineen. Meille kuuluu
siis valtio ja yhteiskunta, meille kirjallisuus ja taide, meille
kaikki "kaunis ja hyvä", -- niinkuin vanhat kreikkalaiset sanoivat.
Mutta jokaiselle heistä omantuntomme mukaan, aina muistaen, että "me
olemme Kristuksen ja Kristus on Jumalan".

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänestä oli piispan puhe
tämän tavallisesta julistuksesta poikkeavaa. Hän vainusi siinä
vapaamielisyyttä.

Hän muisti yhtäkkiä päivän monta, monta vuotta sitten. Tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa löi kolme poikasta seinärahaa
silmät loistaen ja punoittavin poskin. Heidän pelinsä oli
huipussaan, kun paikalle äkkiarvaamatta saapui kutsumaton vieras,
piispa, tämä sama piispa, joka nyt puhui tuolta alttarilta. Mutta
sensijaan että tämä olisi yhdellä sanalla karkoittanut tiehensä nuo
"temppelinhäväisijät", olikin hän suhtautunut heihin odottamattoman
ymmärtäväisesti. Oli aivan kuin olisi hän sanonut: "Kaikki on teidän,
tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkauskin on teidän." Ja niinhän he
olivat käsittäneetkin piispan tarkoituksen, vaikkei tämä ollut mitään
sellaista sanonutkaan. Tämä harmaapäinen, ystävällinen piispa oli
sama mies, joka antoi heille luvan seinärahalla-oloon tuomiokirkon
etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Piispa puhui papin suhteesta kuulijoihinsa. Papin oli oltava kaikille
kaikeksi, että "hän muutamat autuaiksi saattaisi". Juutalaiselle
tuli hänen olla juutalainen, kreikkalaiselle kreikkalainen. Tässä
suhtautumisessa ihmisiin piti hänen aina muistaa, että kaikki oli
hänen, mutta että hän, pappi, oli Kristuksen ja Kristus Jumalan. Tämä
apostolin sana oli hänen elämänsä tienviitta, jota hänen piti aina
tarkata.

Janne Flykt silmäsi alttaritaulua. Hänestä näytti, ettei
Mooses oikein hyväksynyt vanhan piispan puhetta. "Se on sitä
uudenaikaisuutta, sitä akatemiassa opittua! Minä olen seisonut
Siinain vuorella ja tiedän, että siellä näyttäytyy köykäiseksi
kaikki inhimillinen viisaus." Mutta profeetta Elias näytti
hyväksyvän piispan puheen. Hänellä ei tuntunut olevan erikoista
huomautettavaa. "Se puhe kreikkalaisten 'kauniista ja hyvästä' olisi
nyt saanut jäädä, mutta ehkä se sentään menettelee." Vapahtaja ei
puhunut mitään. Hän katseli vain Janne Flyktiä vakavasti silmiin.
-- Mutta apostoli Pietari, joka oli aina valmis puhumaan, ei enää
malttanut varjostaa kädellä silmiään, vaan kuiskasi kämmenensä
suojasta vakavana ja hyvää tarkoittavana: "On parasta, että kysyt
vanhalta Skarpilta, miten sinun on meneteltävä. Sinun tuleva
virkasi on sentään vähän toista kuin tähänastinen elämäsi." Mutta
nyt ei Vapahtaja malttanut enää vaieta, vaikka hän parasta aikaa
oli selittämässä Moosekselle ja Eliaalle Jerusalemiin menoaan. Hän
katsahti Pietaria lempeän surullisesti ja lausui totisena: "Älä
kuuntele, mitä Pietari sanoo, sillä viikko sitten hän neuvoi minua,
etten menisi Jerusalemiin. Ja sinne minun on kuitenkin mentävä,
kaikesta huolimatta. Älä seuraa Skarpia äläkä ketään muuta. Seuraa
vain minua ja lämmitä kirkkoa niinkuin sydämesi käskee. Silloin
sinulla on minun siunaukseni aina ja iankaikkisesti. Amen!"

-- Amen!

       *       *       *       *       *

Janne Flykt säpsähti. Kumpi oli lausunut amenen, Vapahtajako vai
piispa? Hän tunsi omituista sekaannusta päässään. Hänestä se oli
ollut aivan Vapahtajan ääni. Mutta ilmeisesti se oli ollut piispa,
päättäen siitä, että tämä oli apumiehineen kääntynyt alttariin päin
ja ryhtynyt lukemaan rukousta.

Rukouksen aikana ei Janne Flykt voinut olla silmäämättä kuorin
sakaristonpuoleiseen sivupenkkiin. Hän tunsi Johannan hatun toisten
penkin laitaa vasten painautuneiden hattujen joukosta. Hän näki
valkoisen sulan, joka koristi Johannan hattua. "Onko syntiä, Janne,
pitää sulkaa hatussa? Sopiiko se papin morsiamelle?" Hän muisti
Johannan huolestuneen ilmeen. "Ei se ole syntiä, kun ei sydämesi ole
siinä kiinni." Johanna oli hymyillyt surunvoittoisesti. "En tiedä,
minusta tuntuu, että sydämeni on siinä kiinni. Sillä minä ajattelen,
miltä hattuni näyttäisi ilman sitä. Pormestarin Sofialle ei valkoinen
sulka ollenkaan sovi..."

Kumartuneet päät kohoutuivat, ja Johanna katsoi häneen. Hänen
silmänsä uivat kyynelissä.

"Suretko, Johanna? Suretko sitä, että minusta tulee pappi? Olisiko
minun ollut parempi antautua musiikille kokonaan?"

Janne Flykt hätääntyi.

Mitä hän oli tekemässä?

Hän muisti erään illan pääkaupungissa, jolloin hän oli soittanut
muutamassa juhlassa yliopistossa. Esityksen jälkeen oli etupenkiltä
noussut vanha, harmaapäinen herra astunut hänen luokseen ja
ojentanut suljetun kirjeen. Kun hän sivuhuoneessa oli avannut
kuoren, oli sieltä tullut esiin kaksi viidensadanmarkan seteliä.
Niitä oli seurannut kirjelippu: "Janne Flyktille, muusain
suosikille pieneksi kiitollisuuden osoitteeksi." Hän oli ollut
aivan hämillään ja katsellut rahoja, ymmärtämättä panna niitä edes
taskuunsa. "Mitä te opiskelette, herra Flykt?" Siinä oli seisonut
hänen edessään kaupungin orkesterin johtaja Selàn. "Minä olen
teoloogi." "Vahinko. Ettekö tahtoisi tulla minun orkesteriini?
Meillä on ensiviulunsoittajan paikka vapaana." Hän ei ollut
saattanut antaa ratkaisevaa vastausta, vaan oli pyytänyt kahden
päivän miettimisaikaa. Kuinka hän oli taistellut niinä päivinä! Sen
tiesi vain Jumala. Nuo viidensadanmarkan setelit olivat poltelleet
hänen käsiään joka kerta kun hän oli ottanut ne esille. "Katsopas,
tämmöisiä saat, jos annat myöntävän vastauksen herra Selànille."
Hän oli miettinyt miettimästä päästyään, ollut jo vähällä taipua.
Mutta silloin oli muistunut mieleen kotikaupungin tuomiokirkko:
enkelit karkeloivat kupoolissa, Meri-Kustu lämmitti kamiineja, ja
vanha Kandelin soitti alkusoittoa pastori Skarpin saarnavirteen:
"Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaikka paa-ra-hin!" Se oli
ratkaissut asian. -- Seuraavana päivänä hän oli antanut kieltävän
vastauksen. Tuomiokirkko oli voittanut. Hän oli tuntenut kuuluvansa
sille, yksin sille...

-- Jumalan seurakunta toivoo, että sinä vakuutettuna papinviran
tärkeydestä jo itse olet tutkinut kutsumuksesi pyhiä velvoituksia
ja rukouksissa Jeesuksen nimeen anonut Jumalalta voimaa virkaasi
uskollisesti toimittaaksesi. Tunnusta nyt siis Jumalan ja hänen
seurakuntansa edessä uskosi!

Janne Flykt oli ollut niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ollut
huomannut, että apumiehet olivat jo lukeneet raamatunlauseensa. Hän
oli vain ollut näkevinään Skarpin ankaran muodon ja kuulevinaan
jotakin "verestä, jonka Jumala vaatii paimenen kädestä". Hänen
hätänsä kasvoi. Hän tunsi horjuvansa. Hänelle tuli mieleen, että
nyt pitäisi huutaa: "Minä otan vastaan sen ensiviulunsoittajan
paikan!" Mutta kun hän silmäsi alttaritaulua, rauhoittui hän vähän.
Vapahtaja katseli häntä lempeästi, aivankuin olisi tahtonut sanoa:
"Minä olen kokenut samaa, Janne Flykt. Minäkin olisin saanut maailman
valtakunnat ja niiden kunnian, mutta voitin kiusauksen."

Hän koetteli hihaansa. Olipa hyvä, että Matti-vahtimestari oli
pistänyt katekismuksen mukaan. Nyt hän ei olisi osannut mitään ilman
sitä.

Hän luki uskontunnustuksen ja luki sen värähtelevällä äänellä. Hän
huomasi ihmisten kuorin molemmilla puolin pyyhkivän silmiään. No
niin, pyyhkikööt! Hänen täytyi sanoa tämä.

Kun hän pääsi loppuun, rauhoittui hän. Olihan se hänen uskonsa. Oliko
todellakin?

-- Tahdotko pyhän Kolmeyhteyden nimeen ruveta kalliiseen papinvirkaan?

Olihan se hänen uskonsa tuo, mitä hän vasta oli lukenut. Ja
kirkkoahan hän tahtoi lämmittää -- pappina. Niin juuri.

-- Tahdon.

Tahtoiko hän? Kyllä. Mutta ei noiden toisten lailla, jotka
saarnasivat vanhaan tapaan, vaan omaa tietänsä kulkien, uskollisena
omalle vakaumukselleen.

Vakaumus? Niin, tässä tuli kysymykseen vakaumus. Oliko hänellä
sellaista? Olipa niinkin. "Minä uskon, että Jeesus Kristus,
totinen Jumala, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt ja myös _totinen
ihminen_..." Niin ... siihen hän uskoi. Vapahtaja oli totinen ihminen.

Väärää oppia? Karttaa kaikkea väärää oppia. Piispa kysyi nyt häneltä,
tahtoiko hän karttaa kaikkea väärää oppia. Tietysti hän tahtoi.

Tahdon, vastasi hän selvästi ja kuuluvasti.

Mikä oli väärää oppia? Oliko se väärää, että Jeesus ihmisenä oli
hänelle niin rakas? Kielsikö hän Kristuksen jumaluuden? ... Ei, ei!
Vaikka Kristus jumalana oli hänelle kaukaisempi kuin ihmisenä...

Viimeiseen kysymykseen, joka koski papillista vaellusta, hän vastasi
tyynesti ja rauhallisesti.

Piispa kehoitti nyt häntä tekemään virkavalan. Notario astui esiin
kuoripenkistä ja ryhtyi lukemaan valankaavaa. Vihittävä yhtyi siihen
lausumalla alku- ja loppuosan siitä hänen perässään. Senjälkeen antoi
piispa hänelle papinviran Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Urut alkoivat soittaa vanhaa latinalaista virttä "Veni, Sancte
Spiritus". Vanha tuomiokirkko oli kuullut niin monta monituista
kertaa tuon sävelen, sillä olihan sen alttarin edessä vihitty
pappeja niin kauan kuin se jaksoi taaksepäin muistaa. Ja joka kerta
se oli tuntenut juhlatunnelmaa. Mutta viime aikoina se oli saanut
omituisen heikkouden: se kaipasi pappia, joka olisi herättänyt eloon
sen muinoisen kodikkuuden. Vanhuksen hyväntahtoisuudella se oli
antautunut virren säveltä seuraamaan. Sen kalkitut seinät olivat
kertailleet: Veni, Sancte Spiritus! Se oli vaipunut muistoihinsa,
niihin aikoihin, jolloin latina vielä kaikui sen alttarilta. Silloin
oli kirkossa ollut enemmän eloisuutta ja tunnelmaa. -- Mutta uusi
aika oli tuonut uudet tavat, ja vanha tuomiokirkko oli vähitellen
tottunut uutta aikaa ymmärtään. Se käsitti varsin hyvin, että muodot
vaihtelivat, mutta totuus pysyi. Mutta siitä huolimatta se muisteli
nuoruutensa aikoja. Silloin oli kirkossa ollut enemmän lämpöä. Nyt
oli kaikki kylmää ja kolkkoa. Vanha tuomiokirkko kaipasi elämää, ei
ainoastaan iankaikkista, vaan myös ajallista, sillä olihan se itsekin
rakennettu vain aikaa varten. Se ikävöi elämää, jossa olisi ollut
enemmän todellista ihmisyyttä, jumalallista ihmisyyttä, samanlaista
kuin Vapahtajassakin. Mutta sellaista pappia se ei ollut saanut,
joka olisi sen kaipuuta ymmärtänyt. Se sai tulla toimeen enkeleineen
niinkuin parhaiten taisi. Eikä se voinut muuta kuin kärsivällisesti
lohduttaa, kun ne valittelivat kylmää. "Odotetaan, odotetaan! Ehkäpä
saamme vielä papin, joka ei tuomitse teidän nauharuusukkeitanne eikä
pahastu viattomasta pyörimisestänne siellä ylhäällä kupoolissa."

"Veni, Sancte Spiritus -- tule, Pyhä Henki!" soivat urut. -- Vanha
tuomiokirkko veisasi mukana. Se oli jo tottunut siihen, että
tuo vanha latinalainen virsi veisattiin suomeksi. Vanhat seinät
kuuntelivat henkeä pidätellen. Kupoolienkelit olivat keskeyttäneet
karkelonsa. Vapahtajan kasvot loistivat lempeinä. Niistä säteili
suloinen rauha ja levollisuus. Oli kuin olisi hän kysynyt
kupoolienkeleitä: "Lapset, onko teillä mitään syötävää?" Ja enkelit
vastasivat: "Ei ole!" Silloin katsoi Vapahtaja alttarin edessä
seisovaan nuoreen pappiin ja virkkoi: "Anna sinä heille syötävää!"
Nuori pappi liikahti ja loi katseensa Vapahtajaan: "Kyllä, Herra." Ja
Vapahtaja nyökäytti tyytyväisenä päätään.

Nyt ymmärsi vanha tuomiokirkko, että jotakin oli tapahtunut. Noin
ei Vapahtaja ollut koskaan ennen käyttäytynyt papiksivihkiäisissä.
Jotakin oli tapahtunut.

Mutta mitä?

Kun virsi loppui, ja piispa apumiehineen pani kätensä vihittävän
päälle, vallitsi kirkossa syvä hiljaisuus. Ja tuon hiljaisuuden
aikana selvisi vanhalle tuomiokirkolle, mitä oli tapahtunut: oli
vihitty nuori pappi, jolla oli sydämessään kauneuden maailma
sävelineen, nuori pappi, joka ei kammonnut luonnollista, viatonta
iloa, vaan rakasti sitä pyhästi. Tuolle papille oli _ihmis_elämä
rakas ja hän oli sen löytänyt Vapahtajassa.

Toimitus loppui. Piispa apumiehineen palasi sakaristoon. Urut
virittivät virren. Ja nyt puhkesi tuomiokirkon ilo väkevänä esille.
Sen vanhat seinät ihan nyyhkyttivät. Katonrajasta, läheltä urkuparvea
putosi lohkare kalkkirappausta lattiaan. Se ei voinut enää hillitä
itseään, vaikka tunsikin käyttäytyvänsä sopimattomasti. Urkujen
pauhu vyöryi kirkossa kuin valtameren maininki. Ihmiset veisasivat
niin kovasti, että itsekin sitä kummastelivat. Vanha tuomiokirkko
pakotti heidät siihen. Ja kun urkuri Kandelin virren loputtua rupesi
soittamaan marssia, hypähtivät kupoolienkelit iloiseen pyörintään,
"Johanna" etunenässä. Siitä oli aikoja, kun niillä oli ollut hauskaa,
ja nyt ne nauttivat siitä kahta runsaammin. Yhtenä vilinänä panivat
niiden pienet jalat nauharuusukkeiden liehuessa olkapäillä.

Sakaristossa riisui piispa messupukua yltään Matti-vahtimestarin
häntä auttaessa. Janne Flykt seisoi ovensuussa katsellen
virkaveljiensä puuhia. Tuomiorovasti harjasi tukkaansa peilin edessä,
ja toinen asessoreista tukki paperipalasta kalossinsa kärkeen.

-- Ovatko liian suuret? kysyi tuomiorovasti kääntyen asessorin
puoleen.

-- Joo. Blomilta olivat kymmennumeroiset loppuneet ... piti ottaa
yhtätoista.

-- Paljonkos Blomin rouva nyt kiskoo kalosseista?

Piispa oli vapautunut ornaatistaan ja hymyili veitikkamaisena
tuomiorovastille.

-- Kahdeksan markkaa.

-- Arvasinhan minä! Ukko Blom olisi varmasti pannut seitsemällä ja
puolella.

-- Kyllähän Blomin rouva rahan tuntee. Asessori kopsautti jalkaansa
lattiaan, saadakseen kalossin paremmin paikoilleen.

-- Jaha, nuori veli, onnea nyt teille tähän kalliiseen, vakavaan
virkaan!

Piispa oli astunut Janne Flyktin luo ja pudisti häntä kädestä.

-- Tulette nyt toimimaan kotikaupunkinne kirkossa.

Apumiehet kättelivät vuorostaan vastavihittyä. Viimeisenä tuli vanha
Skarp.

-- Jos tahdot panna muistiisi paikan, jonka alttarilta luin, niin se
oli Hesekielin kolmaskymmeneskolmas luku, seitsemännestä yhdeksänteen
värssyyn. Se on vakava paikka, nuori mies. Tutki sitä ja paina
sydämeesi Herran uhkaus.

Janne Flykt sai ankaran katseen, ja hänen mielensä painahti hiukan.
Mutta samassa kuului oven raosta:

-- Janne, Janne!

Hän silmäsi sinne, mistä ääni tuli ja näki ovenraossa kaksi suloista
tytönsilmää. Se oli Johanna.

-- Tule meille heti kun pääset. Tytön silmissä välähti lämmin kiilto.
Hän nyökäytti ystävällisesti päätään.

Janne Flyktin mieli seestyi. Sinä suloinen tyttö! Sinä ymmärrät
minut! Sinä olet minun maailmastani.

Hän katseli ympärilleen. Hän olisi tahtonut tavata Meri-Kustua. Mutta
tämä hääri vielä kirkossa kamiineidensa kimpussa eikä hän halunnut
nyt lähteä sinne. Ehtisipä hän toisellakin kertaa. Hehän tulivat
nyt toimimaan yhdessä, kirkonlämmittäjinä kumpikin. Toisten pappien
perästä hän astui sakaristosta ulos.



III


-- Janne, Janne!

Johanna Roslund juoksi salista eteiseen ja heittäytyi sulhasensa
kaulaan. Hän painoi päätänsä tämän olkapäätä vasten, nosti sen äkkiä
ylös ja katsoi Jannea silmiin, itkien ja nauraen vuoron perään.

-- Oi voi, katsopas nyt, Johanna! Minun liperini ... aivan rutussa!...

Janne Flykt nauroi ja irtaantui morsiamensa syleilystä.

-- Papinkaulus ... aivan nolattuna! Hahhahhaa. Katsopas, Johanna,
se on tottunut vain juhlallisuuteen ja nostaa närkästyneenä nenänsä
pystyyn tuollaisen tyttölepakon läheisyydessä.

Johanna oikoili nauraen käpristyneitä lipereitä ja tanssitti sulhasen
saliin...

-- Äiti! Saan luvan esittää: herra pastori Janne Flykt, sulhaseni.

Rouva Roslund nousi nojatuolista ja astui tulevaa vävyänsä vastaan.

-- Onnea ja Jumalan siunausta, Janne, sanoi hän suudellen häntä
poskelle. -- Saatpa sinä todella vähän työtä Johannasta. Hänestä on
tullut sellainen hupakko viime aikoina.

-- Hän on minun kasvattamani, täti. Minäpä siis seurauksetkin kannan.

-- Niinpä vain. Sinä oletkin vallannut hänet kokonaan.

Kauppias Roslund, tukeva harmaapartainen mies, astui sisään
viereisestä huoneesta, iso merenvahapiippu kädessä.

-- Kas niin, poika! Täällä sinä olet jo. Onnea ja Jumalan siunausta
vain! Olipa se juhlallinen toimitus, juhlallisempi kuin moneen aikaan.

-- Kandelin olikin erinomaisella soittopäällä.

-- Ja piispa puhui kovin kauniista ja liikuttavasti. Hän on vanhennut
paljon.

-- Setä, paljonko sinun puodissasi kalossit maksavat? kysyi Janne
Flykt äkkiä.

Kauppias Roslund joutui vähän hämilleen. Hän oli juuri vetämässä
henkisavua, mutta tuprauttikin äkkiä aimo tuhkapilven piipustaan.

-- Miksi sitä kysyt?

-- No kun asessori Haglund moitiskeli sakaristossa omiaan liian
kalliiksi. Janne kertoi kohtauksen, ja Johanna taputti käsiään.

-- Se piispa se on mainio!

-- Seitsemällä meillä on myyty. Olisi tullut meille, niin olisi
saanut sopivat.

-- Jos olisin sen tiennyt, en olisi malttanut olla huomauttamatta.

Janne Flyktin heleä nauru kajahteli tilavassa huoneessa.

-- Papitkin ovat ihmisiä, puolusteli kauppiaan rouva.

-- Niin, mutta se tuntui niin hassulta -- proosalliselta, tahtoisin
sanoa -- heti toimituksen jälkeen.

Ovikello kilahti, ja Johanna riensi avaamaan.

-- Se olikin auki, isoäiti, soi hänen helähtelevä äänensä eteisessä.
ja sitten seurasi taputuksia ja hyväilyjä loppumattomiin.

-- Saa jo ajatella vanhoja jalkojaan, kun Laidalta tänne saakka
lähtee. Ja sitten ottaa tyttö viimeisenkin hengen...

Flyktin matami astui sisään päässä vanha pitsimyssy, jonka hänen
miehensä oli aikoinaan tuonut Kööpenhaminasta. Hän tervehti
talonväkeä ja kääntyi sitten Jannen puoleen.

-- No, Janne, mitä minä sanoisin? En muuta kuin että Jumala
siunatkoon sinua, poikani! Olipa se juhlapäivä minulle.

Janne syleili lämpimästi vanhusta, joka silmiään kuivaten istui
nojatuoliin.

-- Kyllä minä monesti ajattelin, kun Janne piti kirkkoa tuvan
nurkassa ja veisasi "Leeverpuulista", että saa nähdä, tuleeko pojasta
vielä pappi kerran maailmassa.

Rouva Roslund tuli ruokasalista. Hänen muhkea olentonsa huokui päivän
paistetta.

-- Olkaa hyvä! Kahvi on pöydässä. Mentiin ruokasaliin.

Kahvipöytä oli upeasti katettu. Suuri, koruompeluksilla koristettu
liina venetsialaiseen tyyliin teki juhlallisen vaikutuksen. Keskellä
pöytää komeili ryhmä kauniita päivänkakkaroita fajanssimaljakossa.

-- Oi, oi!

Janne Flykt katsahti Johannaan, joka hymyili hänelle.

-- Se on Johannan keksintöä. Minä toruin häntä alussa, mutta tyttö
vakuutti niiden olevan ainoita, jotka tällaisessa tilaisuudessa
voivat tulla kysymykseen. Minä olisin tahtonut hyasintteja taikka
narsisseja, mutta Johanna piti päänsä.

-- Papinkukkia! Nehän sopivat mainiosti! Saahan Janne niistä ainakin
mallia, millaisia liperien tulee olla.

Janne Flykt nauroi onnellisena. Hän muisti kesäisen päivän,
jolloin hän poikasena makasi aaltoilevassa heinikossa katsellen
kukkien huojuntaa. Jo silloin oli päivänkakkara puhellut hänelle
papinkauluksista: "Silitytä sinäkin, Janne, liperisi Luttisella."

Käytiin käsiksi kahviin. Huoneen täytti vilkas puheensorina.
Varsinkin Johanna jutteli lakkaamatta. Hänen poskensa hehkuivat, ja
silmissä oli kostea kiilto.

-- Janne, sinun ensimmäinen kirkkokahvisi! Johanna katsoi häneen
veitikkamaisesti ja hymyili.

-- Niin, tämä on todellakin ensimmäinen varsinainen kirkkokahvi
Jannelle, yhtyi puheeseen rouva Roslund.

-- Jaa-a! Se oli hauska, että määräsivät sinut tänne. Minä jo
pelkäsin, että lähettävät sinutkin vanhalle Äspärille Vaajoseen.
Siellä ei ole yksikään apulaispappi pysynyt kahta kuukautta kauemmin.

-- Niin. Olisihan siellä ainakin oppinut rysiä tekemään, nauroi Janne
Flykt, suu täynnä kahvileipää. -- Sen taidon se äijä kuulemma osaa.

-- Osaa kyllä, mutta muutapa hän ei taida osatakaan. Papiksi
hänestä ei ainakaan ole, -- paitsi silloin kun tekstinä on Pietarin
kalansaalis, -- jolloin hän pääsee puhumaan mieliaineestaan: suurista
merirysistä.

Naurettiin joukolla, sillä Vaajosen vanha rovasti Äspäri oli hyvä
tuttu kaikille kaupunkilaisille. Hänen saariseurakuntansa oli
muutaman peninkulman päässä kaupungista. Se muodosti kokonaan oman
valtakuntansa. Kaupunkilaiset tekivät sinne toisinaan laivaretkiä,
joiden hauskimmiksi muistoiksi jäivät käynnit Vaajosen pienessä
kirkossa. Niistä riitti juttua kotia palatessa ja vielä kotonakin.
"Saarnasiko Vaajosen Äspäri nyt rysistään?" oli tavallinen kysymys,
joka kaupungissa tehtiin sellaisten matkojen jälkeen.

Kauppias Roslund muisti monta hauskaa kertomusta Vaajosen papista,
sillä niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, oli tämän ainoana
harrastuksena ollut merikalastus. Siinä olikin ukko kehittynyt
kerrassaan taitavaksi. Puolet kesää hän oleili kaukana ulkokareilla
kalastelemassa. Apulainen sai hoitaa papin tehtävät kotisaarella.
Kun hän syksyllä palasi, alkoi pyynti omilla vesillä, ja niin sitä
jatkui eri muodoissa läpi talven. Pimeänä aikana korjailtiin pappilan
pirtissä rysiä ja verkkoja sekä tehtiin uusia. Rovastilla oli
vakituinen rysäntekijä merimaasta, etelämpää. Hän oli ammattimies
alallaan ja valmisti muuten kaikki pappilan pyydykset. Mutta
apulaispapista renkiin saakka piti kaikkien olla mukana tässä työssä.
Ukkorovasti kulki ympäri tarkastellen ja pitäen silmällä töiden
kulkua, pitkä merenvahapiippu hampaissa.

-- Pastori Paldanius palasi sieltä muuanna vuonna kevätkorvalla. Hän
oli mennyt tammikuussa ja taisi tulla takaisin jo maaliskuussa. "No
mitäs Vaajoseen kuuluu?" kysäisin häneltä, kun hän pistäysi puodissa.
"Mitäpä sieltä. Minusta tuli melkoinen rysäntekijä", sanoi hän
nauraen. "Mutta pappina en päässyt kehittymään lainkaan!" -- Hän osti
meiltä rysälankaa. Sanoi uudessa paikassaan olevan hyvän kalaveden ja
aikoi koetella Vaajosen rovastin neuvoja käytännössä.

Kauppias sytytti piippunsa ja jatkoi nauraen:

-- Mutta on hänestä sentään jotakin hyötyäkin, -- jos ei
seurakuntalaisilleen niin meille kaupunkilaisille ainakin:
vaajolaiset pitävät kalansa kohtuhinnoissa. Sillä jos heidän tekee
mieli kiskoa, pitää rovasti huolen, ettei sellainen menesty. Hän
pudottaa heti hinnan, ja niin täytyy toisten myydä samalla.

-- Jokaisella on erikoisharrastuksensa: yhdellä yksi, toisella
toinen, virkkoi kauppiaan rouva.

-- Äspärillä ei yleensä ole muita harrastuksia. Rouva Roslund täytti
kupit ja kehoitti ottamaan.

-- On hyvä, että Janne määrättiin tänne. Täällä oppii nuori pappi
sentään vähän yhtä ja toista. Täällä on monta perhettä, joista ei
käydä koskaan kirkossa. Siinä on työalaa nuorelle papille: voittaa
kylmenneet takaisin kirkolle. Minä toivon, että sinä, Janne, voitat
heidät.

Kapellimestari Borellin ja mamselli Såltinin. Heitäkö täti tarkoittaa?

-- No vaikkapa. Borell palvelee jumalaansa kestikievarissa joka ilta
yhdeksästä yhteentoista, ja mamsellilla taas ei ole muuta taivasta
kuin isänmaa, jonka hyväksi hän puuhaa juhlia ja iltamia toisensa
jälkeen.

-- Siinäkin on sentään jotakin vakaumusta.

Janne Flykt oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuijotti eteensä.

-- Vakaumusta? Mitä sinä nyt puhut, poika?

Roslund kopisti piippuaan ja katseli kulmat rypyssä tulevaa vävyänsä.
Isoäiti silmäili säikähtyneenä ympärilleen. Hän tunsi Jannen, kun
tämä tuli tuolle päälle.

-- Tarkoitatko, että juoppous on vakaumusta?

-- No, en juuri sitä, mutta ajattelin vain syitä tuollaiseen kirkosta
vieraantumiseen, niin hyvin Borellissa kuin mamselli Såltinissakin.

-- Minkä luulet sitten olevan syynä? Eiköhän ensinmainitulla ainakin
himo, himo väkeviin?

-- Tavallaan, mutta syyt ovat kai sentään syvemmällä.

Johanna oli siirtynyt sohvaan istumaan. Hän halusi sivustapäin
tarkata Jannea. Tämän päänasento oli aina niin varma, kun hän
väitteli jonkun kanssa.

-- Syvemmällä? Niin on ... sydämessä, joka on himon vallassa.

Janne heilautti päätään ja heitti kädellä tukkaansa taaksepäin.

-- Syyt ovat syvemmällä ... kirkossa, kirkossa itsessään!

Isoäiti sai yskänkohtauksen, ja rouva Roslundilta unohtui kahvin
tarjoaminen.

-- Kirkossa? -- Minä en nyt oikein ymmärrä sinua.

-- Niin, katsokaahan, setä. Kirkko vieroo musiikkia, ainakin
maallista, ja se on Borellille kaikki kaikessa. Hän ei halua tulla
kuuntelemaan saarnaa, jossa paholainen pannaan soittamaan hänen
klarinettiaan. -- Kirkko vieroo isänmaata. Se ei tahdo ottaa osaa sen
elämään eikä toimintaan. Se pitää syntinä iltamaa, jossa lauletaan
"Suomen laulu" tahi puhutaan "kansallisesta hengestä". Kirkko tuntee
vain yhden hengen, pyhän Hengen, ja kaikki muu "henki" on sille
vierasta. Mamselli Såltinille taas on isänmaa rakas, eikä hän voi
tulla kirkkoon kuuntelemaan puuhiensa epäkristillisyyttä. Hän pysyy
mieluummin poissa.

Johannan posket hehkuivat. Hän ymmärsi Jannen niin hyvin. He olivat
monta kertaa keskustelleet näistä kysymyksistä.

-- Minä olen Jannen kanssa samaa mieltä! lausui hän loistavin silmin.

-- Niin, sinä, tyttöseni! Sen minä kyllä arvaan. Rouva Roslund
huomasi kahvikupit pöydällä. Hän koetti johtaa keskustelevien huomion
kotoisempiin asioihin.

-- Kahvi jäähtyy. Kas niin, pappa, heitetään pois tämä ja juodaan
kirkkokahvia, kehoitti hän lempeästi. -- Isoäiti on hyvä ja ottaa.

Isoäiti nousi. Hän huokasi helpoituksesta. Hänestä oli hyvä, että
päästiin noista sekavista kysymyksistä. Hän tunsi kyllä Jannensa
vilpittömyyden, mutta sittenkin hänestä oli ikävää, että asiasta
puhuttiin täällä, missä ei ehkä ymmärretty Jannea oikein.

-- Onhan hyvä olla vapaamielinen, lausui kauppias Roslund, mutta
minusta on aina ollut viisaampaa ostaa vanhaa Köningsbergin merkkiä
kuin tilata jonkun etelävenäläisen kauppahuoneen outoa leimaa. Voisin
saada yhtä hyvin maissia rukiin asemasta.

-- Maissia! No, mikä maississa on vikana? Sitähän syövät turkkilaiset
ja tataarit aivan yleisesti.

-- Niin kyllä, mutta sitä ei syö suomalainen. Ja samaa minä arvelen
myös Borellin klarinetista. Se ei ole kirkossa käytetty soittokone
... taikka ... sitä ei pidä kirkkokansa kristityn soittokoneena.

-- No mutta, pappa! Entäs flyygeli, mamman flyygeli! Eihän sitäkään
ole kirkossa.

Johanna taputti käsiään ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

-- Mamma ei ole pappi.

-- No mutta hyvänen! Mamma on kuitenkin kristitty? Etkös olekin?

-- Tahtoisinhan olla.

-- Kas siinä! Ja entäs Jannen viulu ja sello? Mihin ne pannaan?

Kauppias hymyili vähän hämillään. Hän oli ilmeisesti ajanut
umpikujaan.

-- Ehkä se ei riipukaan niin paljon soittokoneesta kuin siitä, mitä
sillä soitetaan.

Janne Flyktin kasvoja valaisi iloinen hymy. Hänen hampaansa
loistivat, kun hän nauroi.

-- Nyt sinä olet kiinni, setä! "Bostonin valssi!" Mitä sanot siitä?
Sehän on sedän lempikappaleita.

-- No niin, kyllähän te aina ... kaksi yhtä vastaan. Kauppias nauroi
ja rupesi täyttämään piippuaan.

-- Ei, minä soitan viulua ja selloa, sanoi Janne Flykt ottaen
kuppinsa. -- Niiden äänessä on jumalallinen maku ... aivan kuin
näissä tädin piparkakuissa.

-- Kyllä kuulee, mitä mieltä olet. Sellaista siellä yliopistossa
oppii! Minä vain pahoin pelkään, ettet pääse yksille pastori Skarpin
kanssa.

-- No ainakin mitä piparkakkuihin tulee! Sillä erotuksella vain, että
vanha Skarp soimaa niitä, mutta syö kuitenkin. Minä taas syön ja
kiitän.

Samassa ilmestyi palvelustyttö ruokasalin ovelle.

-- Täällä olisi eräs mies, jolla olisi asiaa... pastorille.

Janne Flykt nousi ja meni keittiöön. Hetken kuluttua hän palasi
kasvot loistaen.

-- Ensimmäinen toimitus, isoäiti, ja arvaapas missä?

-- Eihän vain Lassilassa?

-- Mistä isoäiti arvasi? Aivan juuri! Lassilan Gideonilla on poika,
ja minun pitää mennä sinne iltapäivällä ristiäisiin.

-- Minulle sanoi henki.

Janne meni istumaan sohvaan Johannan viereen.

-- Sinä saat antaa minulle uuden kauluksen, sanoi hän nipistäen
Johannaa käsivarresta. Isoäiti katseli nuoria ja nyökäytteli
onnellisena päätään.

-- Aamulla kun lakaisin portaita ennen kirkkoon menoa, poikkesi
Lassilan vanha emäntä pihaan ja kysyi Jannea. Olisi ristiäiset. He
tarvitsisivat pappia. Hän oli menossa poikansa luo. "Mutta Jannehan
ei ole vielä pappi!" nauroin minä. "Vasta tänään vihitään." "Niinpä
niin ... ristiäiset ovatkin iltapäivällä." En saattanut pyytää häntä
sisäänkään, sillä "pappi" oli vielä sängyssä.

-- Ja sitä ei isoäiti sanonut minulle aamulla.

-- En. Lassilan emäntä lupasi panna Gideonin hakemaan.

-- Kuka tämä Gideon on? kysyi kauppias.

-- No etkö sinä Gideonia muista? Lassilan Kaaperi-vainajan poika.

Rouva Roslund oli ottanut käsityönsä. Hän ei yleensä saattanut istua
yhdessä kohden ilman sitä.

-- Niin, se, joka on "Ilossa" koneenkäyttäjänä. Kylläpä muistankin.

-- Me olemme vanhoja kasvinkumppaneja. Yhdessä on juostu Laidalla
poikasena.

-- Ja oltu seinärahalla tuomiokirkon luona.

-- Niin on oltu. Oli sekin aikaa...

Siirryttiin saliin istumaan. Kauppiaan piti mennä makasiiniin
katsomaan, että vastasaapuneet nisujauhosäkit pantiin oikeaan
paikkaan.

-- Soita nyt, Johanna, vähän, pyysi Janne Flykt.

Johanna meni flyygelin luo ja avasi kannen.

-- Mitä minä soittaisin? Ei sinullakaan ollut viulu täällä. Olisi
soitettu Ole Bullia.

-- Soita nyt jotakin yksin.

Johanna selaili nuotteja, mutta ei löytänyt sopivaa. Lopuksi hän
istui flyygelin ääreen ja rupesi soittamaan ulkoa.

    "Terve, oi joulu, iltamme armain!
    Terve, te kynttilät loistelevat..."

Janne Flykt nojasi tuolin selkämystään ja painoi silmänsä kiinni.
Lapsuudenaika kulki hänen ohitsensa muistoineen... Pieni poika
posket punoittaen pakkasesta tulee arkana ja ujona kauppiaan
eteiseen kuningas Herodeksen kultakruunu käsivarrella. Mutta noella
maalatuista kuninkaallisista viiksistä huolimatta häntä peloittaa
kovasti. Käsi vapisee hänen painaessaan ovikelloa... Sisältä kuuluu
soittoa, ja joulukuusen valot kajastavat sisäeteisen himmeäruutuisen
ikkunan läpi. Ystävällinen rouva avaa oven, ja Hänen Majesteettinsa
astuu sisään. "Kas, tähtipoikia! No hyvää iltaa! Kenenkäs miehiä sinä
olet?" "Flyktin." "Kas vaan! Janne Flykt! En olisi tuntenutkaan tuon
parran vuoksi." Ystävällinen rouva menee sisään, Herodeksen jäädessä
seisomaan sisäeteiseen. Siinä on rikkaan kauppiaan sali. Peräseinällä
on suuri, kullattu peili. Se ulottuu melkein katosta lattiaan. Sieltä
katselee Herodesta nokinaamainen, valkopartainen poika, jolla on
leveä, punaisella kiiltopaperilla päällystetty pahvivyö vyöllä ja
olkapäillä kultaiset olkaremmit. Mutta saappaat eivät ole oikein
majesteetin arvon mukaiset. Ne ovat isoäidin vanhat huopatossut
ja näyttävät niin suhteettoman suurilta. Vasemmalla, lähellä ovea
istuu tyttö soittokoneen ääressä. Tyttö laulaa: "Terve, oi joulu,
iltamme armain!" Pikku tyttö ei huomaa kuningas Herodesta eteisessä,
vaan laulaa mitään aavistamatta. Yht'äkkiä hän kääntää päätään ja
huomaa pojan. Tämä hymyilee hänelle rauhoittavasti. Tyttö keskeyttää
laulunsa ja hypähtää lattialle. "Äiti, tähtipoikia! Annamme niiden
laulaa. Se on Kirkko-Janne! Minä tunsin hänet noista suurista
huopatossuista." Hän saa luvan kutsua toverinsa sisään, jotka
odottelevat pihalla. He saapuvat tömistellen, asettuvat keskelle
salia ja aloittavat vakavanjuhlallisina: "Hyyvää ii-iltaa, hyyvää
ii-iltaa, itsekullekin säädylle!" Laulu kaikuu avarassa huoneessa.
Kuningas Herodes seisoo miekkaansa nojaten, katsellen kultasiipistä
enkeliä joulukuusessa. Hän muistaa enkelit kirkon kupoolissa ja
ajattelee niitä. Varsinkin ajattelee hän yhtä, joka on niin ihmeesti
talon pikku tyttösen näköinen. Hän ei huomaa, että laulu loppuu,
ja toverit katsovat häneen odottavina. Kunnes murjaanein kuningas
yht'äkkiä työntää häntä käsivarteen ja äännähtää hämillään: "Janne!"
Silloin hän havahtuu, nostaa miekkansa pystyyn, aivan kuin haluaisi
rangaista rauhanhäiritsijää ja kysyy tiukasti: "Haa, kustas olet?"
"Yksi herra ja kuningas murjaanein maalta!" Näytelmä jatkuu. Nyt osaa
Herodeskin pitää ajatuksensa koossa. Kaikki menee loppuun saakka,
ja päättäjäisiksi he laulavat Herodeksen itsensä sepittämän laulun
muutamalla Meri-Kustun opettamalla sävelellä:

    "Betlehemin kenturalla lammaslaumojaan
    vartioivat paimenet ja ovat murheissaan.
    Mutt' taivahasta enkeli
    heidän luokseen lenteli
    ja puhui:' 'Mulla teille ompi sanoma nyt suur':
    Teill' syntynyt on Vapahtaja tänä yönä juur'.'
    Näin kertoeli enkeli,
    Taas taivaasehen lenteli:
    Hält' kysyttiin: 'No, miltäs näytti Betlehemin muur'?'"

Sitä laulua hän oli miettinyt monta päivää, ennen "tiernalle" lähtöä.
Heidän roikallansa piti myös olla loppulaulu. Tietysti. Mutta hän
ei ollut tyytynyt valitsemaan siksi jotakin tavallista, ennestään
tunnettua. Nehän osasi jokainen. Ei, hän oli halunnut tehdä sen
itse. Mutta se olikin ottanut lujille, varsinkin ensimmäisen värssyn
viimeinen säe. Siihen ei ollut tahtonut löytyä sopivaa hakemallakaan.

Kunnes hänelle äkkiä oli iskenyt päähän, että toiset enkelit tietysti
utelivat, miltä Betlehemin muuri näytti, -- aivan samalla tavalla
kuin hän itse kerran oli kysytyt Meri-Kustulta, minkä näköinen mies
paavi oli. -- Niin oli syntynyt viimeinen säe, ja seuraava värssy oli
tullut kuin itsestään:

    "On muuri siellä pimeä ja sammaloitunut.
    Ei loista yhtään valoa, on lyhty sammunut.
    Nyt puhui Isä Jumala:
    'Tuokaapas tänne lamppuja.'
    Ja lamput kätehensä sai nyt enkeljoukko suur'.
    Ja taivahasta lensivät tuoss' tuokiossa juur':
    Istuivat pilven reunoilla
    ja valaisivat lampuilla:
    Ja hohtehessa kirkkaassa ui Betlehemin muur'."

Näin he olivat laulaneet, ja kauppiaan pikku tyttö oli ihmetellyt,
ettei hän ollut koskaan sellaista laulua kuullut.

    "Jumalalle kunnia nyt korkeudessa..."

Johanna lauloi. Janne Flykt avasi silmänsä. Suureksi oli nyt
kasvanut entinen pieni kauppiaan tyttö, ja pitkä oli kulunut aika
tuosta jouluillasta, jolloin tähtipojat olivat esittäneet kuningas
Herodeksen sepittämän laulun.

Johanna nousi flyygelin äärestä ja tuli Jannen luo,

-- Minä luulin, että sinä nukuit tuoliin.

-- Oh, minä vain muuten kuuntelin ummessa silmin.

-- Aivanhan te elätte jo joulussa, lapset, lausui kauppiaan rouva.
-- Mitäs te sitten jouluna laulatte, kun nyt jo menette kaikki
joululaulut läpi.

-- Me laulamme kuningas Herodeksen tekemän joululaulun.

Janne hyräili ensimmäistä värssyä.

-- Voi, minä muistan niin hyvin sen illan! Sinä olit pieni
pojannaskali, isoäiden huopatossut jalassa.

-- Minun huopatossuni!

Isoäiti teki kauhistuneen liikkeen.

-- Niin; niin. Etkö muista, isoäiti? Sinä sait olla lipposissa
koko jouluaattoillan, kun kuningas Herodes tarvitsi huopatossut
kaupungille.

Janne Flykt nauroi ja matki pientä poikaa, joka laahustaa suurissa
kengissä.

-- Se minua on monesti jälkeenpäin huvittanut sinun laulussasi, se
paikka, jossa enkeliltä kysyttiin: "No miltäs näytti Betlehemin
muur'?"

-- Jaa, jaa. Se oli oikein ajateltu. Minä luulen, että ainakin pikku
enkelit taivaassa ovat hiukan uteliaita. Mihinkäs he siitä pääsisivät.

-- Voi, sinua, Janne, mitä sinä puhut! Aiotko tuollaista esittää
saarnatuolista?

Janne Flykt pysähtyi tulevan anoppinsa eteen. Hän oli olevinaan hyvin
vakava.

-- Miksi en? Ja enkeli Johanna sanoi enkeli Kustaavalle: "Näytäpäs
minulle sormustasi, en sano kenellekään!" Mutta kun enkeli Johanna
oli näyttänyt sormuksensa enkeli Kustaavalle, meni tämä enkeli
Karoliinan luo ja kuiskutteli: "Tiedätkös, enkeli Johanna on saanut
sormuksen muutamalta maailman pojalta. Ajattelepas!"

-- Voi, voi Janne! Sinä ihan tapat minut!

Johanna nauroi ja tyrski kieritellen itseään sohvan nurkassa.

-- Kyllä sinä olet koko pappi! Rouva Roslund pudisti varoittaen
sormeaan, vaikka hänenkin silmänsä olivat naurua täynnä.

-- Katso vain, ettet saa uskovaisia vaimoja kimppuusi, kun olet noin
ylimielinen.

-- Enhän minä ole ylimielinen. Se kun vain leikilläni...

-- Leikilläkin on rajansa.

-- No voi, mamma rakas, emme me nyt saa olla niin ahdasmielisiä.
Jumala suo meille mielellään pienen ilohetken.

-- No niin, istuhan nyt tuohon, niin jutellaan.

Janne Flykt istui nojatuoliin. Hänen ja kauppiaan rouvan kesken
syntyi vilkas keskustelu papin kutsumuksesta. Ja ne hyväksyvät,
lämpimät katseet, joita nuori pappi sai tuon tuostakin osakseen
puhetoverinsa taholta, osoittivat, ettei tämä suinkaan pitänyt häntä
niin "ylimielisenä" kuin oli äsken moittinut. Rouva Roslund ihaili
vävypoikansa lennokkaita ajatuksia. Niissä oli tulta ja voimaa. Ja
ne lausuttiin sellaisella syvällä vakaumuksella. Mutta keskustelun
lopussa hän ei voinut olla huomauttamatta:

-- Niin, niin, Janne. Sinä lennät korkealle. Mutta koeta myös katsoa,
ettei sinua kukaan ammu siipeen. Maailma on kylmä ja kova. Siinä on
rakkautta niin peräti vähän.



IV


Hiljainen ristiäistunnelma vähää ennen papin tuloa.

Pieni kamari oli pessyt silmänsä. Pöytä, jolla seisoi puolillaan
vettä oleva porsliinikulho, naapureinaan kastelippu ja värikäs
sikarilaatikko, oli saanut uuden liinan yllensä. Kaikki oli vähän
toisenlaista kuin muulloin. Siksipä kulki keskustelukin vakavampana
kuin tavallisesti.

Meri-Kustu istui sohvalla, yllään vanhanaikainen pitkätakki
kantattuine reunoineen, kaksi suurta, juhlallista nappia takana.
Valkea, alaskäännetty, pehmeä kaulus, jonka ympärille oli solmittu
muinoin meriltä ostettu kirjava silkkiliina, nyt jo vanhuuttaan
haalistunut, oli päässyt kyläilemään omistajansa kera. Vanhan
merimiesarkun pohjalla se oli ehtinytkin hautoa jos mitä, ja nyt
päästyään päivänvaloon se ei voinut tarpeeksi selittää, kuinka hyvin
se sopi omistajansa uurteisiin kasvoihin, ja kuinka kerrassaan
tutunomaisesti leuan alta riippuva harmahtava partavihko lepäsi sen
silitetyllä pinnalla. Oh, hyvät ihmiset! Sehän olisi voinut useammin
tehdä virkaansa, vaikka joka sunnuntai, sillä olihan sen omistaja
kirkon palvelija ja vielä päällepäätteeksi tuomiokirkon...

Meri-Kustu poltteli harvakseen Lassilan Gideonin tarjoamaa sikaria ja
työnsi vähä-väliä kädellään savua syrjään kuin estääkseen vanhojen
merimiesmuistojen rakentamaa siltaa särkymästä itsensä ja puhetoverin
väliltä. Siihen olikin syytä, sillä Gideon oli palvellut pääasiassa
höyryissä, suurten, kolisevien vintsikoneiden ääressä, kun taas
Meri-Kustu oli kaiken aikansa purjehtinut "seelareissa". Ne olivatkin
kovin erilaisia nuo molemmat maailmat vaikka niille olikin yhteistä
meri ja piskettileivät. Täytyi sen vuoksi keskustella varovaisesti,
ettei syntynyt erimielisyyttä, sillä vanhan kansan ihmiset eivät
ristiäisissä mielellään väittele. Meri-Kustu ja Gideon keskustelivat
siis rauhallisesti, vältellen kareja. Niistä oli vaarallisimpia
juuri tuo yhteinen merimieskokemus, eri aloilta hankittu, mutta
niin itsenäinen ja varma molemmilla, että kumpikin uskoi omansa
etevämmyyteen. Heti siis kun erimielisyyden henkeä tuntui ilmassa,
kiinnittivät keskustelijat huomionsa korissa makaavaan uuteen
tulokkaaseen, jonka äiti oli pukenut ristiäiskolttuun. "Kas niin,
isän poju! Kohta pappi tulee nimeä antamaan." "Sip, sip, merimies
siitä tulee, saat nähdä! Sillä on jo sellainen vankka yläruumis."
Äiti hymyili. Hänkin oli pannut päälleen parhaan hameensa, tuollaisen
välkähtelevän alpakkahameen. Siihen oli Gideon kerran ostanut kankaan
Blomilta mereltä palattuaan. Hän oli aikonut ostaa sen New-Yorkista,
mutta oli unohtanut ja ostanutkin Blomilta. Ei siitäkään nyt
väitelty, niinkuin joskus muulloin, kun Gideonin Kustaava oli
kärsimättömällä päällä eikä löytänyt parempaa torumisen aihetta.
Hän oli nimittäin toivonut Amerikan lahjaa ja tuntenut melkoista
pettymystä, kun tuliaiset olivat olleetkin lähempää kotoisin. Mutta
nyt hän silitteli hamettaan ihastuneena ja sirkutteli pojalleen.
Kukapa enää välitti siitä, mistä hamekangas oli ostettu, kun oli
tuollainen pullea ja terve poika. "Hellan telttu! Nälkäkö sillä on?
Äiti ottaa pojunsa ja antaa sille ruokaa."

Kustaava nosti lapsen syliinsä ja meni keittiöön.

-- Joo ... niinhän se on, sanoi Gideon tyytyväisenä ja heilutteli
jalkaansa.

-- Joo, huokasi Meri-Kustukin. Hänestä oli Gideonin sikari hyvä.

-- Mistä sinä näitä olet ostanut?

-- Blomilta.

-- Nämä ovat hyviä.

-- Joo, minä näin kerran aivan samoja sikareja Pensacolassa,
muutamassa kaupassa. En olisi ehkä muuten ostanutkaan, vaan näyttivät
niin tutuilta. Niitä sai ennen Pensacolassa puolella sentillä
kappaleen.

-- Senhän arvaa. Täällä niillä on tietysti toinen hinta.

-- No joo...

-- Pastori tulee!

Lassilan vanha emäntä viittasi pojalleen keittiöön ovelta.

Tämä lähti ottamaan pappia vastaan. Meri-Kustu kuuli jo kamariin,
kuinka Janne Flykt nauroi iloisesti eteisessä:

-- ...niin ne ajat muuttuvat... Hyvää päivää! Janne Flykt heitti
reippaasti päällystakkinsa ja tervehti.

-- Isoäiti ei puhunut minulle aamulla mitään, että täällä olisi
ristiäiset.

-- Vai ei puhunut.

-- Ei. Päivää, Meri-Kustu. Täälläpä olette jo tekin.

-- Joo ... täällähän sitä ... terve, terve!

-- Tuossa se olisi papin paikka. Lassilan emäntä siirsi keinutuolia
keskemmäs lattiaa, mutta Janne Flykt istui sohvaan Meri-Kustun
viereen.

Lassilan Gideon tarjosi tupakkaa.

-- Polttaako pastori?

-- Vai "pastori"? Kuule, sano sinä vain minua entisellä nimelläni.
Olemmehan siksi paljon yhdessä rehkineet ennen vanhaan.

-- No mitenkä vain. Onhan sitä taittu olla yksissäkin.

-- Onpa kyllä. Muistatko, kun Krekula tuli ajamaan meitä pois
tuomiokirkon luota muutamana kesäpäivänä? Gideon naurahti hiukan
hämillään:

-- Niin ... me taittiin olla luvattomissa...

-- Eikö mitä. Me oltiin aivan luvallisessa työssä ... seinärahalla.

Janne Flykt nauroi niin, että kamari kajahteli ja hänen hilpeä
iloisuutensa tarttui toisiinkin.

-- Nyt minä muistan. Se oli se kerta, jolloin piispa antoi meille
luvan seinärahalla-oloon kirkon nurkkauksessa.

-- Se juuri! Oli sekin aikaa! Janne Flykt kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Olisin halunnut tavata teitä vihkimisen jälkeen, mutta te näyitte
puuhailevan siellä kamineittenne ääressä, enkä viitsinyt tulla
häiritsemään.

-- No, no...

Meri-Kustu karisti tuhkaa sikaristaan. -- Se olikin juhlallinen
toimitus. Enpä muista pitkiin aikoihin piispan puhuneen niin
lämpimästi.

-- Olihan se. Janne Flykt kävi vakavaksi ja tuijotti eteensä lattiaan.

-- Kyllä minä ajattelin, että on sillä pojalla siellä nyt vähän
tarkimmat paikat edessä kuin silloin, kun kanteli minulle puita
kirkkoon ja autteli lämmityksessä.

-- Olihan se vähän vakavampaa. Minäkin ajattelin tulevaa
lämmitystyötäni, sitä, miten voisin toimia teidän kanssanne rinnan
niinkuin ennenkin.

Meri-Kustu katseli häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein
ymmärtänyt toisen tarkoitusta.

-- Mitä sinä oikein ... meinaat?

-- No sitä, että lämmittäisimme nytkin yhdessä kirkkoa ... te puilla
ja minä sanalla.

-- Niin.

Meri-Kustun jäykät kasvot ilmaisivat täyttä ymmärtämystä.

-- Lämmitystä se kaipaisikin. Kovin se meneekin yhteen ja samaan
malliin, varsinkin Skarpilla.

Lassilan vanha emäntä toi kahvia.

-- Ensimmäiset ristiäiset! Pastorin pitää nyt ottaa joka lajia.

-- Mutta eihän minulla ole vielä, ketä varten näitä kokoaisin.

Janne latoi kahvileipiä päällekkäin pöydälle.

-- No kyllä sekin aika vielä tulee. Skarpin pastorilla on oikein
iso nenäliina ristiäisissä ja hautajaisissa ja siihen hän kokoaa
uskollisesti kaikki kotiin vietävät.

-- Hänellä onkin lapsia.

-- Pastorin pitää viedä isoäidille. Kävin minä kutsumassa häntäkin,
mutta valitti väsymystä.

-- Vanhuus tulee jo isoäidille, eikä kumma, kun on jo kohta
kahdeksankymmentä hartioilla.

Juotiin kahvia, ja sillä aikaa hiipi muutamia naapurin vaimoja
keittiöstä kamariin. Siinä oli Laukkasen Karoliina ja merimies
Toppisen leski ristiruutuisine nenäliinoineen.

-- Ei sitä olisi uskonut tuota Janne, että se pappina vielä
kerran... Minä muistan aina, kuinka se poikasena haki onkilieroja
Taavetti-vainajalle, kun ei tämä joutanut työltänsä.

Ja Laukkasen Karoliina rupesi kertomaan Toppisen Kaisalle, kuinka
Janne ja Taavetti olivat käyneet yhdessä ongella Poukamassa.

-- Mutta pyhäaamuna sille aina tuli kiire. Silloin piti
Taavetti-vainajan laskea jo seitsemältä rannalle, ja sieltä käveli
poika kaupunkiin tuoden tullessaan meillekin paistinkalaa. Kirkkoon
oli kiire.

Laukkasen Karoliina katseli hyväntahtoisesti Jannea, joka ryypiskeli
kahviaan. Hänen silmänsä kostuivat aina, kun hän muisteli
Taavetti-vainajaa.

-- Se oli hyvä mies, mutta piti nuorena kuolla.

-- Niin. Muistossa ovat minullakin ne ajat hyvin. Taavetti olikin
harvinainen onkimies. En ole kenenkään nähnyt sellaisella hartaudella
nostavan ahventa veneeseen kuin millä hän sen teki. Hän otti sen
ystävällisen muhoilevana syliinsä, aivan kuin olisi anteeksi pyytänyt
että oli pakoitettu pitämään sen saaliinaan. Ja kun hän istua kökötti
tarkaten vain kärkeä, oli hänellä oikea kirkkoilme.

-- Se olikin Taavetin kirkko ... se Poukama. Oikeaan kirkkoon sen
vain harvoin sai.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään.

-- Ei Laukkaskan tarvitse sitä surra. Jumala on kaikkialla. Minä
puolestani uskon, että Hän saarnasi Taavetille yhtä paljon luonnossa
kuin jollekin toiselle kirkossa.

-- Kuka tuon tiennee. Mutta sen minä vain muistan, että se oli
kalasta tultuaan aina niin hilpeä ja iloinen, vaikka muuten olikin
juro ja vähäpuheinen. Autteli minua perkauksessa ja perunoiden
kuorimisessa, vaikka oli valvonut koko yön.

Lassilan vanha emäntä toi kastettavan sisään, ja Janne Flykt
ryhtyi toimitukseen. Hän tunsi omituista liikutusta katsellessaan
ristimäpuvussa olevaa pientä lasta, joka hänen nyt tuli ottaa
kristillisen seurakunnan yhteyteen pyhän kasteen kautta. Lapsi
nukkui rauhallisesti, ja sen nenänpäässä helmeili iso hikiherne. Se
näytti melkein välinpitämättömältä nyrkkiin puristettuine käsineen
ja liikutteli mehevästi suutaan aivan kuin merimies, joka kovassa
aallokossa saatuaan mällin poskeensa sanoo: "Annahan tuuleskella.
Kyllä täällä kestetään!"

Janne Flykt aloitti toimituksen, ja hänen äänensä vavahteli hiukan
alussa, mutta tasaantui pian. Hän pani sanoihin painoa ja tunnetta.
Hän tunsi vaistomaisesti, että kastekaava oli sangen oikullinen ja
juonikas sekä tulisi tuottamaan hänelle vuosien varrella paljon
kiusaa. Se oli tottunut siihen, että pappi luki sen yksitoikkoisesti
aivan kuin huutokaupanpitäjä, joka toistelee hintoja. Siksi se aina
rynnisti vastaan, kun joku nuorempi tahtoi saada siitä jotakin
ulos. Se oli kuin laiska renki, jota isäntä ei tahdo millään saada
ripeämmin liikkumaan, ja joka tekee verukkeita jokaisessa sopivassa
silmänräpäyksessä. Niin hangoitteli kastekaavakin vastaan, mutta
Janne Flykt pani sen puhumaan vastoin sen tahtoa. Hän oli päättänyt
voittaa sen uppiniskaisuuden. Se ei tulisi saamaan virkatottumusta
liittolaisekseen.

-- "He toivat Jeesuksen tykö lapsia, että hän panisi kätensä heidän
päällensä." Janne Flykt luki sanat hartaana ja hänen mieleensä
sukelsi kuva kansakouluajalta: Pieni poika kertoo uskontotunnilla
Lintulammesta, jonka rannalle Vapahtaja on istunut levähtämään,
Vapahtaja istuu kanervamättäällä, sillä hän on väsynyt pitkästä
matkasta. Lammen rannalla heittelevät kaupungin pojat voileipiä,
ja heistä on tuo mättäällä istuva mies niin tutunnäköinen. "Se on
Jeesus", sanoo muuan pojista, joka tuntee hänet opettajan näyttämästä
kuvasta. Pojat rientävät kaupunkiin kertomaan, että Lintulammen
rannalla on Vapahtaja levähtämässä. Kaupungin vaimot kiiruhtavat
silloin sinne lapsinensa. Ja aivan oikein: siellähän istuu Vapahtaja
kanervamättäällä! Vaimot pyytävät häntä siunaamaan heidän lapsiaan.
Vapahtaja ottaa heidät syliinsä yksitellen ja siunaa. Viimein
tulee Laukkasen Karoliina kantaen pikku Pekkaa käsivarrellaan.
"No, kenenkäs tämä pikku mies on?" kysyy Vapahtaja, ottaen pojan
syliinsä. "Sillä on sellaiset sirkeät silmät." "Laukkasen Taavetin,
tuolta Laidalta." "Vai Laukkasen Taavetin! Mikäs tämän nimi on?"
"Pekka." "Vai Pekka. No, tuleekohan sinusta seinärahalla-olijaa?
Ai, ai, pieni on vaaksa vielä!" -- Vanha Rapp, kansakoulunopettaja,
on innostuksissaan. "Se oli oivallista! Niin, sitä voi Raamatun
kertomuksia siirtää omaan maahan! Lintulampi, todellakin! Mistä se
Janne sen hoksasi?" "Se kun tuli mieleen!" "Niin, niin."

Janne silmäsi kastelippua. "Giteon" oli siihen kirjoitettu. "Se
'd'-hän se tahtoo olla vielä niin vieras suomalaiselle. Eikähän
tuo niin suuri vahinko, kun ei vain pane 't'-tä sijalle." --
Vanha Rapp kävelee ympäri luokkaa, tukka pörröisenä ja katselee
Lassilan Gideonin kirjoitusvihkoa. "Gideon oli Herran sankari.
Vai 'g'-tä Kiipula on ruvennut käyttämään 'k'-n sijasta! Kovinpa
on hienostunut." -- Vanha Rapp kävelee paikalleen ja rupeaa
vuoleskelemaan kynsiään...

-- Minä kastan sinut, Gideon, nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen.

Pikku mies äimisti pahasti, kun pappi valeli päätä kylmällä vedellä.
Hikiherne vierähti nenältä ylähuulelle ja huojui siinä edestakaisin.
Janne Flykt luki rukouksen ja siunauksen, lausui kehoitussanat
kummeille ja oli valmis.

Lassilan vanha emäntä niiasi syvään ja kantoi lapsen keittiöön. Janne
Flykt merkitsi kastelippuun kastepäivän ja nimensä, pisti lipun
käsikirjansa väliin ja istui entiselle paikalleen.

-- Onneksi olkoon, Gideon! lausui hän hymyillen. -- Siitähän tuli
isän kaima.

Lassilan Gideon istui etukumarassa, naputellen peukalonpäitä
toisiinsa.

-- Kiitos vain! Isän kaimahan siitä vanhimmasta pojasta. Se on ollut
meidän suvussamme tapana monessa polvessa.

Kustaava tuli kamariin ja katseli hiukan hämillään vuoroin pappia,
vuoroin miestänsä.

Miehet nousivat siirtyäkseen keittiöön, ja Lassilan vanha emäntä,
jakkara toisessa kädessä kuiskutteli jotakin Janne Flyktin korvaan.

-- Jaa, jaa ... mutta...

Janne Flykt nousi ja tarttui käsikirjaansa.

-- Mihinkäs miehet menevät? Gideon pysähtyi vähän neuvottomana
kynnykselle.

-- Se olisi vaimo ... kirkoteltava.

-- Mitäs te sitä pakoon menette? Olkaa tässä vain. Ei tässä mitään
salaperäistä tapahdu.

Janne Flykt hymyili valoisaa hymyään, ja miehet pysähtyivät ovisuuhun
hiukan epävarmoina. Lassilan vanha emäntä asetti jakkaran lattialle.
Ovelta kurkisteli keittiöön tulleita naapurinvaimoja uteliaina.

-- Viekää se jakkara pois! Ei sitä tarvita! Janne Flyktin valoisa
hymy katosi yht'äkkiä, ja äänessä oli jotakin äkäistä.

Lassilan vanha emäntä joutui hämilleen. Hän silmäsi neuvottomana
pappia kuin selitystä pyytäen ja katsahti sitten poikaansa kuin apua
anoen.

-- No mutta ... niinhän se on vanha tapa ... änkytti hän puoliääneen
ja siirsi jakkaran syrjään.

Janne Flykt luki tavanmukaisen kiitosrukouksen ja laski nuoren äidin
menemään. Tämä oli joutunut aivan ymmälle pienestä välikohtauksesta.
Hän kiiruhti keittiöön kuin häpeissään.

-- Se on vanhaa taikauskoa kaikki tuo salaperäisyys tällaisessa
toimituksessa, lausui Janne Flykt Lassilan vanhalle emännälle, joka
oli pysähtynyt ovensuuhun.

-- Teillä uusilla papeilla näkyy olevan uudet tavat, vastasi tämä
toinnuttuaan hämmästyksestään. -- Vanha Skarp ei rupea millekään
ilman jakkaraa.

-- Sen voi kyllä vanha Skarp tehdä, mutta minä aion sen tavan
hävittää.

Janne Flykt hymyili jälleen valoisaa hymyään.

-- Sitä paitsi se ei ole ... terveellistäkään.

Laukkasen leski nyökäytti merkitsevästi päätään Lassilan vanhalle
emännälle.

-- Kyllä sitten pastori saa tekemistä täällä, jos aikoo kaikki vanhat
tavat hävittää.

-- Siihen mikä on oikein, en kajoa, mutta kaikki turha pois!

Hän sytytti sikarin ja selitti kirkkoonottamisen tarkoituksen. Hänen
valoisa hymynsä vaikutti kuin lämmin päivänpaiste, joka säteilee
huoneeseen ja tekee sen kodikkaaksi ja hauskaksi. Läsnäolijat
kuuntelivat mielenkiinnolla. Ainoa, jota asia ei näyttänyt yhtään
liikuttavan, oli vanha Meri-Kustu.

-- Eiväthän ne yksinkertaiset ihmiset ole tulleet sitä ajatelleeksi.

-- Ei, ei, mutta minä aionkin sen tästälähtien selittää. Kirkkoon on
saatava enemmän lämpöä ja valoa. Kaikki salaperäisyys on pimeää, joka
vaikuttaa aristuttavasti ihmismieleen.

Pari naapurivaimoa oli hiljaa siirtynyt keittiöstä kamariin ja
istuneet ovensuuhun.

-- Ettekö ole huomanneet, että tuomiokirkosta puuttuu jotakin? Sen
vanhat seinät ja alttari kaipaavat jotakin, jota siellä varmaankin
ennen on ollut, mutta jota ne eivät ole vuosisatoihin nähneet.

Kun ei kukaan vastannut, jatkoi Janne Flykt:

-- Varsinkin alttari näyttää kovin hyljätyltä ja orvolta. On kuin se
valittaisi: "Minun on kylmä ja ikävä!" Olen aina sitä säälinyt ja
ihmetellyt, mikseivät ihmiset anna sille sitä, mitä se kaipaa.

-- Mitähän tuo kaipaisi?

Se oli Meri-Kustu, joka tämän kysymyksen teki.

Janne Flykt kääntyi hänen puoleensa, ja hänen liikkeessään oli
jotakin isällistä. Laskien kätensä Meri-Kustun olkapäälle ja viitaten
toisella ikkunalaudalla kasvavaan palsamiin hän lausui:

-- Se kaipaa noita ... kukkia! Niitä sieltä puuttuu, ja siksi on
alttari kuollut ja alaston.

Meri-Kustu naurahti.

-- Mutta mitähän Skarpin pastori sanoisi, jos sinä rupeaisit
koristamaan alttaria kukilla?

-- Sen minä kyllä arvaan. Hän pitäisi sitä "maailmallisuutena" ja
"syntinä", mutta minä aion sen synnin tehdä!

-- Ai, ai, sitä pastoria!

Janne Flykt kääntyi Lassilan vanhan emännän puoleen:

-- Mitä pahaa siinä olisi? Me kaunistamme kotejamme, mutta kirkon
jätämme alastomaksi.

-- Mutta kirkkoon... Toista on sentään kaunistaa kotiaan.

-- Mitä? Eikö koti ole kristityn jokapäiväinen kirkko, jossa hän
jumalanpalvelustaan toimittaa? Siitä Lassilan emäntä kyllä pitää
huolen, mutta temppelin jättää oman onnensa nojaan.

Janne Flykt oli innostunut, kun pääsi puhumaan mieliaiheestaan. Hänen
poskensa hehkuivat, ja silmissä oli lämmin kiilto.

-- Ei, minä olen varma, että Vapahtajan kasvot alttaritaulussa
rupeavat hymyilemään, kunhan minä asetan ruusuja ja pisarankukkia
alttarille. Alttari on elämän paikka! Siellä pitää myös olla elämää!

Janne Flykt nousi lähteäkseen.

-- Joko se niin kiire? Tässä oli tarkoitus vielä kahvia tarjota.
Lassilan emäntä riensi keittiöön.

-- Ei kiitos! Olen juonut tarpeeksi.

Mutta Lassilan vanhalla emännällä oli jo tarjotin kädessä, ja papin
täytyi ottaa.

-- Ei sitä niin saa lähteä. Muuten voisimme luulla, että pastori on
meihin pahastunut.

-- Pahastunut? Minäkö? Päinvastoin voisin ajatella, että te olisitte
pahastuneet minuun ja minun mielipiteisiini.

-- Mitäpä niistä. Kyllä nekin muuttuvat, kun mies vanhenee.

Lassilan emäntä istahti, tarjotin polvellaan, ja katseli hymyillen
nuorta pappia.

-- Eivät muutu! Siitä saa emäntä olla varma! Meitä on kaksi, jotka
taistelemme uuden maailmamme puolesta, morsiameni ja minä, ja me emme
taivu.

-- Niin ... Pastorihan on kihloissa. En muistanutkaan. Onneksi vain!

-- Kiitos!

Laukkasen Karoliinakin tuli kättelemään:

-- Pitää oikein kädestä pitäen onnitella. Onnea vain ja ... Jumalan
siunausta.

Laukkasen Karoliina pyyhki silmänurkkaansa ja istahti entiselle
paikalleen.

-- Ei sitä olisi uskonut, että se Janne vielä Ruusluntin röökynän
saa, sellaisen hienon ja rikkaan. Toinen köyhä ja pahanen poikaressu,
ja toinen varakkaasta, komeasta kodista.

Laukkasen Karoliina pyyhiskeli silmiään ja katseli Jannea kyyneltensä
läpi.

-- Sainhan minä, lausui tämä leikkisänä ja hänen kasvojaan valaisi
jälleen tuo loistava hymy, joka sopi niihin niin erikoisesti. -- Minä
kun olen onnen poika!

Hän iski silmää Lassilan Gideonille.

-- Niin tosiaan, niin tosiaan, huokaili Laukkasen Karoliina. -- Minä
jo monesti Taavetti-vainajalle sanoin, että saa nähdä, sillä pojalla
on vielä onni matkassaan maailmassa. Ja niinpä on ollut.

Janne Flyktin hymy hävisi. Laukkasen leski otti asian liian
vakavasti. Hän nousi lähteäkseen.

-- Kaikki on Jumalan lahjaa ihmiselle, morsiankin. Mutta niin minä
vain luulen, että mahtoi siellä taivaassa olla pieni neuvottelu,
ennen kuin Roslundin Johanna minulle annettiin.

Valoisa hymy leikki jälleen nuoren papin kasvoilla, ja hänen
pojansilmänsä nauroivat.

-- Voi, voi, sitä pastoria!

Lassilan vanha emäntä löi kämmenellä polveensa ja nauroi niin, että
lihava ruumis hytki.

-- No, hyvästi nyt!

Janne Flykt kätteli ristiäisvieraat ja painui ovelle. Siellä kääntyi
hän vielä kerran ympäri ja virkkoi Meri-Kustulle:

-- Ensi pyhänä me siis aloitamme ... kirkkoa lämmittämään.

-- Aloitetaan vain, mutta saadaanpa nähdä, kummastako lämpimästä
Skarpin pastori paremmin pitää.

Meri-Kustu nauraa röhähti lyhyeen tapaansa, ja hänen vanhat silmänsä
muhoilivat ystävällisinä.

No, se saadaan sitten nähdä. Hyvästi nyt!

Janne Flykt lähti. Lassilan Gideon saatteli häntä eteiseen.

Hetken kuluttua hän palasi nauraen:

-- Minä tarjosin ristimärahaa, mutta pastori ei huolinut. Sanoi
voittaneensa minulta niin paljon seinärahalla ennen poikasena, että
antoi sen jäädä vanhaan tiliin.

Vieraat nauroivat.

-- On se Jannea! Aina yhtä iloinen ja leikkisä. Minä luulen, että
ihmiset tulevat pitämään hänestä paljon.

Lassilan vanha emäntä kääntyi Meri-Kustun puoleen:

-- Saattaa niin olla. Mutta vastustajia hän tulee myös saamaan. Minä
en ole turhaan syntynyt tässä kaupungissa.



V


Pastori Skarp istui harteitaan myöten vajonneena sakariston leveään
nahkaselkäiseen nojatuoliin ja hieroskeli laihoja, ryppyisiä käsiään.
Hänellä oli alituinen vilu vaikka sakaristossa oli melkein tavallisen
huoneen lämmin.

-- Ähhäh! ryiskeli hän hieroen käsiään. -- Tämä talvi on merkillisen
kylmä. Vai mitä sinä arvelet, Matti?

Matti-vahtimestari, jonka jokapäiväisenä ammattina oli räätälintyö,
harjaili ovensuussa papinkappoja. Hän kääntyi puoleksi pastorin
puoleen:

-- Liekö tuo pakkasempi kuin muutkaan, mutta meille tulee vanhuus.

Vanha Skarp veti suunsa nauruun ja köhi harvan partansa takaa:

-- Vai vanhuus. Aina sinä sillä vanhuudella... En minä vielä niin
ikäloppu ole. Mutta täällä on kylmä!

Vanha Skarp ei pitänyt siitä, että häntä sanottiin vanhaksi. Hän
olisi tahtonut olla nuori, sillä hän muisti hyvin, millaisella
voimalla hän silloin oli saarnannut. Nyt pakkasi ääni kärisemään ja
katkesi säännöllisesi ratkaisevimmassa kohdassa. Eikä se tehnyt hyvää
vaikutusta.

-- Kylmäkö? Matti-vahtimestari heitti kapat ja hyökkäsi lämpömittarin
luo, joka riippui peräseinällä. -- Kuusitoista ja puoli pykälää
täsmälleen ja kahdeksantoista on korkein. Ei pitäisi olla kylmä,
mutta meille tulee vanhuus, pastori, juuri niinkuin sanoin.

Vanha Skarp ryki, niin että sakaristo kajahteli.

-- Mitä sinä itsestäsi joukkoon luet? änkytti hän ryintänsä lomasta.
-- Minuahan tässä vain palelee.

-- Minä pidän alla vaajoslaista. Siinä syy.

Vahtimestari meni pastorin luo ja näytti tälle villapaidanreunusta,
joka pisti näkyviin liivin liepeen alta.

-- Näitä saa narikasta kymmenellä markalla. Mutta pastori on visu!

Matti-vahtimestari nauroi kuivaa nauruaan, joka muistutti kahden
puupalasen takomista toisiansa vasten. Hän oli pitkän palveluksensa
vuoksi saanut oikeuden lausua mielipiteensä vapaasti.

-- Vai visu! Hyvä sinun on puhua, joka ansaitset housuparilla enemmän
kuin minä yhdellä saarnalla.

-- Kak, kak, hak, hak! Pastorinkin pitäisi ruveta räätäliksi.

Matti vilkutti silmäänsä ovensuusta, veitikka suupielessä. Hän oli
jälleen kappojen kimpussa.

-- Ei, ei. Pappina minä kuolen, vaikka ei olekaan Flyktin Jannen
lahjoja.

Viimeinen sana lausuttiin hiukan ivansekaisesti. Siinä soinnahti
kateuden soraääni'.

-- Sillä pojalla onkin lahjoja! Taivas sentään sitä kauneutta,
jonka se saa saarnaansa! On aivan kuin katselisi englantilaisia
pukumallikirjoja. Sellaisia hienoja käänteitä, aivan kuin
lontoolaisessa kävelytakissa! Helisevä vaski ja kilisevä kulkunen...
Vanha Skarp sai uuden yskänkohtauksen ja vajosi yhä syvemmälle
tuoliinsa.

Onko pastori huomannut, että kapellimestari Borell ja neiti Såltin
ovat ruvenneet käymään kirkossa?

Skarp nousi sylkemään.

-- En. En ole nähnyt heitä kirkossa moneen vuoteen.

-- Ne eivät käy pastoria kuuntelemassa.

Taas vilkutti silmä ovensuusta, ja uusi kappa oli siirtynyt
naulakosta vahtimestarin käsiin.

-- Ei. Eivät ne juopot ja rentut kestä kuunnella minua, paremmin kuin
turhamaiset mamssellitkaan, puheli Skarp siirtyen tuoliinsa. -- Minä
heilutan niille Moosesta niin että tuntuu!

-- Mutta sanotaan Borellin heittäneen juonnin pois, Ei ole pariin
kuukauteen nähty kestikievarissa, jossa hänellä aina oli kuuma toti
varattuna, tulipa yöllä tai päivällä.

Se oli pastori Skarpille uutta. Hän silmäsi hämmästyneenä
oviloukkoon, josta kuului harjan sihajava ääni.

-- Saattaa se perkelekin parannuksen tehdä ... pariksi kuukaudeksi,
kun sille päälle sattuu. Mutta sen erottaa aina uskovaisen ihmisen
parannuksesta. Hän alistuu Jumalan sanan vasaran alaiseksi eikä pyri
siitä rimpuilemaan pois ennen aikojaan. -- Mutta keinotekoisesti
saattaa ihminen tehdä parannuksen milloin tahansa ja kuinka pitkäksi
aikaa tahansa, ja siitä se piru tykkää!

Skarpin ääni oli kolea. Hänen terävät, harmaat silmänsä tuikkivat
kylminä.

-- Saattaapa niin ... mutta ihmetellyt oli kievarin Sandra-rouvakin,
kun Borell oli äkkiä lopettanut käyntinsä. Joka oli niin
säännöllinen, että Sandra-rouva sai laittaa totiveden valmiiksi häntä
varten.

Ovi aukeni, ja pakkasilma syöksähti lämpimään sakaristoon. Janne
Flykt astui sisään punaposkisena ja reippaana. Hän pysähtyi
vaatenaulakon viereen ja taivutti päänsä rukoukseen, vieden hienon
karvalakin silmilleen. Matti-vahtimestari ripusti harjatun kapan
naulaan ja pisti harjan pöytälaatikkoon.

-- Hyvää huomenta! Kas, setä on jo paikoillaan! Setä on tainnut tulla
aikaisin?

Janne Flykt loi ystävällisen katseen vanhaan virkatoveriinsa ja
tervehti tätä sydämellisesti.

-- Huomenta! Olenhan minä ollut jo kappaleen aikaa.

Janne Flykt ripusti vaatenaulakkoon palttoonsa. Sen jäävuorista
loisti hieno, hopealla neulottu nimimerkki. Hän tervehti
vahtimestaria.

-- Hyvää huomenta! Vahtimestari se pitää huolen kapoista, että ovat
puhtaat. Se on oikein! Tomu kuuluu kuolleitten valtakuntaan, mutta
kirkko on elämän temppeli.

Vanha Skarp silmäili nuorta virkaveljeään. Se oli totta, että Janne
Flyktissä oli jotakin puoleensa vetävää. Ei hänkään voinut sitä
kieltää. Jotakin kirkasta ja puhdasta säteili hänen olennostaan,
jotakin sellaista, joka herätti huomiota. Oliko se silmissä vai
liikannossa, sitä ei Skarp saanut itselleen selväksi. Mutta jotakin
erikoista se oli... Vai oliko se nuorekkaassa, sointuvassa äänessä?
Siinä se mahtoi olla. Hänen oma äänensä oli jo käheä ja yskäinen...
Janne Flyktin olento vaikutti kuitenkin vastustamattomasti kaikkiin,
jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssaan. Matti-vahtimestarinkin
kasvoilta oli kadonnut veitikkamainen ilme, jonka Skarp oli niillä
vuosikausia havainnut. Hän oli vakava ja juhlallinen auttaessaan
kappaa nuoren papin ylle, ja hän tarkasteli asiantuntemuksella,
olivatko laskokset suorassa. Sitä hän ei tavallisesti tehnyt toisille
papeille. Se kun vain nosti kapan harteille ja pidätti sitä niin
kauan, että toinen sai nauhat kiinni, mutta heti sen jälkeen hän oli
muissa puuhissa, milloin kohentamassa kamiinia, milloin järjestämässä
kassakaapin sisältöä.

-- Kiitos! sanoi Janne Flykt ja veti kapan nauhat solmuun. Tuossa
liikkeessä oli jotakin miehekästä ja iloisen varmaa. Siitä saattoi
päättää hänen olevan jälleen mielityössään, päästessään suorittamaan
tehtäväänsä rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa.

Meri-Kustu ilmaantui sakariston ovelle. Hän oli tullut katsomaan
kamiinia.

Jaa-a. Sinäkö se olet alttarilla tänään?

-- Minä.

Meri-Kustu vilkaisi Skarpia ja suihkasi:

-- Siellä istuu ja Purelli penkinkorvassa. Paljon hänen täytyy pitää
sinun messustasi, kun on tullut kirkkoon tänään.

Meri-Kustu pani painoa viimeiselle sanalle ja silmäsi nojatuoliin
vaipunutta kappalaista.

Janne Flykt hymyili ja taputti kirkonlämmittäjää olalle:

-- No, älkäähän nyt. Katsokaahan vain, että kamiinit toimivat hyvin.

Meri-Kustu kyökkäsi kirkkoon johtavalle ovelle, jossa tuli
vastatuksin kanttorin kanssa.

Kanttori Kandelin oli jo vanha mies, alulla seitsemääkymmentä, mutta
silti vielä vilkas ja pirteä. Päälaki oli kalju ja sitä reunustivat
harvat, hopean kirkkaat hapset. Alahuuli oli venynyt tavallista
pitemmälle, mikä johtui siitä, että hän piti nuuskaa huulessa.

-- Huomenta, huomenta! sanoi hän joutuisaan tapaansa ja kätteli
pappeja. -- Tuota, kumpi se on tänään alttarilla?

-- Pastori Flykt.

-- Jaa, jaa. Minä vain sen vuoksi, kun olin viime pyhänä poissa.

Hän kääntyi Janne Flyktin puoleen ja muhoili ystävällisesti:

-- Jaa, jaa. Vai Janne. No sitten ei tule hätää. C-duurista me
tietysti otamme?

-- Niin.

Kandelin sai virret ja lähti. Hetken kuluttua rupesivat urut soimaan.
Tuomiokirkon avara holvi helisi niiden sävelistä. Oli kuin olisi
vanhan urkurinkin vallannut nuoruuden reippaus, saatuaan tietää, kuka
toimittaisi alttaripalveluksen. Skarpkin huomasi erotuksen.

-- Kuulehan Kandelinia kun soittaa hyvin!

-- Niin, kyllä hän vielä osaa, kun tahtoo.

Janne Flykt valmistausi lähtemään alttarille. Matti-vahtimestarin
pitäessä ovea avoinna, astui hän pystynä ja solakkana kirkkoon.

Urut soivat, ja seurakunta veisasi. Oli kuin olisi seurakuntakin
käsittänyt urkurin muuttuneen soittotavan. Äänet kajahtivat hartaina.
Ja jossakin kirkon perällä veisasi jykevä basso:

    "Rukoilkaamme Herraa taivaan ja maan
    Täss' ajassa muuttelevassa,
    Niin voimaa saamme me tottelemaan
    Myös käskyssä vaikeimmassa,
    Ja työmmekin toimella toimittamaan,
    Niin kauan kun päivämme kestää."

Se oli kapellimestari Borell, joka siellä veisasi. Janne Flykt tunsi
syvää liikutusta. Se mies ei ollut vuosikymmeniin veisannut muuta
kuin "Hör, I Orphei drängar!" ja "Drick ut ditt glas!"

Virsi loppui, urut vaikenivat. Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin.

Tuomiokirkko näytti oudolta alttarilta katsottuna. Pääovi tuntui
olevan äärettömän kaukana. Ensi alussa oli tämä häntä häirinnyt.
Hän ei ollut tahtonut tuntea kirkkoa samaksi. Pikkupojasta alkaen
hän oli tottunut näkemään pitkän pääkäytävän, sen keskikohdalla
korkean kupoolin enkeleineen, ja perällä valkean alttarin kullattuine
pilareineen, välissä Vapahtaja kirkastusvuorella.

Mutta pappina hän sai tottua katselemaan tuomiokirkkoa alttarilta
käsin. Ja tottuihan siihen vähitellen. Se vain oli ikävää, ettei
kupooli-Johanna sopinut näkymään. Siihen hän ei tahtonut tottua.
Enkelinkuva oli paremmin kuorin puoleisessa osassa kupoolia ja näkyi
parhaiten etelänpuoleiselle ristikäytävälle, sinne, missä isoäiti
tavallisesti istui.

Niin, siellä istui isoäiti nytkin entisellä paikallaan ja hänen
rinnallaan Johanna.

Janne Flyktin povessa läikähteli lämmin tunne. Näkikö Johanna hänet?

Näki, näki kyllä. Hänen kapeat, suloiset kasvonsa olivat eteenpäin
kumartuneet ja kääntyneet vinosti alttaria kohti.

-- Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Hän säpsähti. Eikö sanoissa ollut vähän liiaksi iloa; Lausuiko hän ne
oikealla hartaudella?

Hän kokosi ajatuksensa ja rupesi lausumaan alkutervehdystä. Ja nyt
hän sai sanoihin oikean sävyn.

Ne pulppusivat vuolaina ja rehevinä hänen huuliltaan. Hän tahtoi
vuodattaa niihin elämää ja valoa, ja hän tunsi onnistuvansa.

Seurakunta painoi päänsä penkkiin, ja hiiskahtamattoman hiljaisuuden
vallitessa kaikui kirkossa nuoren papin sointuva ääni:

    "Herra, jos Sinä soimaat syntiä, niin kuka siis pysyy?
    Mutta Sinullahan on anteeksiantamus,
    että Sinua peljättäisiin."

Synnintunnustus loppui, pappi nousi polvistuneesta asennostaan, ja
urut rupesivat soittamaan "Herra, armahda!" Seurakunta yhtyi siihen,
ja nyt sai Janne Flykt jälleen kiinni vanhasta kirkkotunnelmasta
lapsuuden ajalta.

Hän seisoi alttariin päin kääntyneenä, ja Vapahtaja oli siinä --
aivan hänen edessään. Hän nosti silmänsä tauluun. Vapahtaja katseli
häntä ja hymyili. "Oletko onnellinen nyt, Janne Flykt?" "Olen,
Herra!" "Kadutko, että rupesit papiksi, Janne Flykt?" "En, Herra."
Vapahtajan kasvoihin suuntautui kirkas, palava katse, Ja kaksi
nuorta, voimakasta kättä liittyi lujasti ristiin.

Janne Flykt kääntyi jälleen seurakuntaan päin ja hänen nuori äänensä
soi täyteläisenä ja voimakkaana, kun hän julisti synninpäästön. Hän
tahtoi avata kuulijoilleen oven kirkkaaseen, valoisaan maailmaan,
jossa seisoi vastassa hymyilevä Kristus ja puhui: "Voi, lapset! Miksi
kristillisyys on teille taakka? Olkaa vapaat ja olkaa iloiset! Katso,
minähän olen tullut, että teillä elämä olisi ja yltäkyllin olisi."

-- Amen! vastasivat urut kolmikertaisesti, ja heti sen jälkeen kaikui
kirkossa "Gloria", "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!"

Janne Flykt messusi kuin keruubi. Hän oli ottanut pääkaupungissa
laulutunteja ja hän lauloi erinomaisesti. Eivät muistaneet ihmiset
koskaan kuulleensa sellaista messua. Se oli mahtavaa, mutta samalla
hienoa. Siinä soivat yhdessä taivas ja maa.

Oli kuin olisi pilvinen talvipäiväkin ulkona ymmärtänyt, että nuori
pappi alttarin ääressä lauloi valosta. Se valkeni yht'äkkiä, ja
lasimaalauksilla koristetusta kuorinikkunasta pilkisti alttarille
auringonsäde. Värehtien vuoroin rubiininpunaisena, vuoroin
safiirinkeltaisena, se loi säteilevän kehän nuoren papin pään
ympärille.

Ja taas yhtyivät urut juhlaa pitämään. Kolminaisuusvirsi kaikui
kirkon holveissa ja kupoolissa, jossa enkelit yhtyivät virteen
Vapahtajan pään yläpuolelta, alttaritaulusta katselevien enkelien
kanssa:

    "Maan pääll' on rauha riemuisa,
    Meill' ystäväks' tul' Jumala,
    Siit' aina iloitsemme."

Vanha tuomiokirkko yhtyi iloon. Sen harmaat seinät saivat vaaleamman
värin, ja vuosiluku sakariston oven yläpuolella eli, auringonsäteiden
sitä kirkastaessa. Tuntui kuin se olisi sanonut: "Aika on iloa ja
elämää varten!" Urkuparvekkeelta alkaen alttarille asti huokui vanha
kirkko elämää. Se näki taas selvästi entisen ajan, jolloin sen
kukilla koristetun aiturin ääressä seisoi valkopukuinen pappi, ja
sävelrikkaat hymnit kaikuivat holveissa...

Niin. Alttarilla oli kukkia, joita vanha tuomiokirkko ei ollut
satoihin vuosiin nähnyt. Huolimatta kevättalven pakkasesta ulkona,
kukki siellä sahrami ja hyasintti. Ne käyttivät kasvavan aivan sen
vuoren rinteellä, jolla Vapahtaja seisoi. Alttari teki kauniin ja
kodikkaan vaikutuksen, ja nekin seurakuntalaisista, jotka aluksi
olivat pitäneet suurta ääntä kirkon "maailmalla saastuttamisesta",
tunnustivat hiljaa itselleen, että kukat pukivat alttaria
erinomaisesti.

Alttaritoimitus loppui, ja Janne Flykt palasi sakaristoon. Siellä
käveli pastori Skarp edestakaisin rykien ja köhien. Oli hänen
saarnavuoronsa.

Saarnavirrenkin aikana jatkui kirkossa sama valoisa tunnelma, jonka
alttaritoimitus oli synnyttänyt. Vanha tuomiokirkko oli saanut
entisistä nuoruusvuosistaan kiinni eikä halunnut niitä päästää. Mutta
se ei tiennyt, että sen ilo oli loppuva lyhyeen.

Pastori Skarp nousi saarnatuoliin, ja se katse, jonka hän kirkkoon
loi, sai vanhan temppelin järkiinsä. Vai iloa! Varjele meitä! Ilo
viepi kuolemaan ja kadotukseen, jotavastoin oikea synninsuru johtaa
elämään!

Jo heti alkusanat tyrehdyttivät sen syvän tunnelman, joka kirkossa
oli ehtinyt muodostua:

-- "Voi sitä päivää! Sillä lähellä on Herran päivä ja se tulee
niinkuin kadotus Kaikkivaltiaalta!"...

Vanha tuomiokirkko tyrmistyi. Sen seinät vaipuivat entiseen
harmauteensa, ja enkeliparvi kupoolissa keskeytti leikkinsä.
Kauhistunein katsein tuijottivat ne laihaan, harvapartaiseen pappiin,
joka sylki suustaan tulta ja tulikiveä. Ne olisivat tahtoneet heittää
yllensä jonkun vaipan, sillä olkapäällä oleva nauharuusuke kiusasi
niitä tavattomasti. Mutta mitään vaippaa ei ollut saatavissa, ja
niiden täytyi alastomina kuunnella papin ankaraa tuomiosaarnaa.

-- "Katso, minä tulen niinkuin varas. Autuas on se, joka valvoo
ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana eikä hänen
häpeätänsä nähtäisi."

Voi, voi! Kupoolienkelit olivat aivan onnettomia. Pastori Skarp oli
heitä aina vihannut, mutta nyt ei hänen vihallansa tuntunut olevan
ollenkaan rajoja. Ne silmäilivät avuttomina toisiaan, mutta jokaisen
katseesta kuvastui sama toivottomuus. Alttaritaulun enkelit olivat
paljon onnellisemmassa asemassa. Ne olivat ensinnäkin jonkin verran
syrjässä ja sitten -- nehän kurkistelivatkin vain pilvenreunan takaa
ja saattoivat siis hätätilassa pujahtaa sen taakse piiloon.

Seurakunta odotti jännityksellä, mitä tuleman piti. Oli aivan selvää,
että pastori oli jostakin äärimmilleen ärtynyt. Hänellä tuntui olevan
selvittämättömiä välejä melkein kaikkien kanssa.

Mutta se, joka ensimmäisenä sai ryöpyn niskaansa, oli kapellimestari
Borell, joka onnettomuudeksi istui ihan saarnatuolia vastapäätä.
Hänen punakat, lihavat, hiukan veltot kasvonsa vaikuttivat
kiihtyneeseen pappiin kuin härkään punainen vaate.

-- Voi aikaa, mikä maailmassa on! Kun kaikki juomarit ja
kortinpelurit tulevat kirkkoon rauhallisina istumaan, kuin olisi se
mikäkin kivijalkakapakka! Luulevatko he täällä olevan totia tarjolla,
tahi saavansa viidestäkolmatta pennistä vuokrata likaisia kortteja,
kun omat ovat sattuneet kotiin unohtumaan? Ei totisesti! Tämä ei
ole mikään kapakka, vaan täällä asuu Herra Sebaot, joka jylisee
korkeudestaan: Juomarin ei pidä perimän taivaanvaltakuntaa!

Kapellimestari Borellin veltot kasvot jännittyivät, ja hänen
poskilleen kohosi puna. Ähkäisten hermostuneesti hän silmäsi
salavihkaa naapuripenkkiin. Niin, aivan oikein! Kaikki katsoivat
häneen, toiset säälien, toiset hymyillen ivansekaisesti. Ja tuolla,
melkein hänen kohdallaan, istui kestikievarin lihava Sandra-rouva,
jonka katse tuntui sanovan: "Kas niin, Borell! Eikö olisi ollut
parempi käydä juomassa totilasi rauhassa, kuin tulla tänne
haukuttavaksi?"

Borell myönsi hengessään, että niin olisi ollut. Hän katsahti
tuskaisena saarnatuoliin kuin armoa anoen. Mutta vanha Skarp ei
tuntenut sääliä. Hän oikein ruoski. Kapellimestari istui kuin
tulisilla hiilillä, toivoen papin lapultakin tulevan järkiinsä. Mutta
kun Skarp rupesi äkkiä puhumaan "muutamista herrasmiehistä, joille
totilasi on henki ja elämä", ei hän enää kestänyt, vaan otti lakkinsa
ja lähti.

Hän ilmaisi ainakin täten kuuluvansa herrasmiehiin.

Se herätti yleistä huomiota. Ihmiset kääntyivät katsomaan. He
ymmärsivät tapauksen, vaikka suhtautuivatkin siihen eri tavoin.
Siellä täällä taipui kaksi päätä yhteen ja kuului hiljaista supatusta.

Heti Borellin perästä lupsahti toinenkin penkin ovi; mamselli Såltin
oli seurannut kapellimestarin esimerkkiä.

Pastori Skarpkin hämmästyi. Hän ei ollut sentään tätä odottanut.
Lähteä pois kesken jumalanpalveluksen! Olihan se samalla kertaa
loukkaus sekä kirkkoa että häntä, sen palvelijaa, kohtaan. Hänen
saarnansa meni sekaisin, ja hetkisen ryittyään hän rupesi matalalla
äänellä selittämään, ettei se, joka ei kestä sanan tuomiota kuulla,
voi olla "hurskaasti herännyt".

Mutta sitä eivät kapellimestari Borell paremmin kuin mamselli
Såltinkaan enää olleet kuulemassa. Edellinen kulki äkäisesti
tuomiokirkolta rantaan johtavaa katua alaspäin, mamselli Såltinin
viilettäessä päinvastaiseen suuntaan. Edellinen ähki, kiroillen
"taitamattomia pappeja", jälkimmäinen kulki suu supussa miettien,
miten voisi vastedes tulla pastori Flyktiä kuulemaan, tarvitsematta
samalla kertaa joutua kirkkoskandaalin todistajaksi.

Vanha tuomiokirkko suri. Sen harmajat seinät seisoivat synkkinä. Jos
ne olisivat osanneet puhua, olisivat ne huutaneet saarnatuolissa
seisovalle papille: "Vaikene ja lopeta! Sinä saastutat pyhän paikan
lihallisuudella!"

Vanha tuomiokirkko tiesi näet sangen hyvin, mitä lihallisuus oli.
Sitä ei oltu sille turhaan opetettu niin pitkien aikojen kuluessa.
Oh, se tiesi sen sangen hyvin! Mutta samalla ei siltä ollut jäänyt
huomaamatta, että useimmiten juuri ne papit, jotka lihallisuutta
vastaan saarnasivat, olivat arkielämässään yhtä "lihallisia" kuin
muutkin ihmiset. Ja se sitä harmitti.

Vanha Skarp jutteli vielä jotakin "niistä, jotka pitävät vatsaansa
jumalanansa" ja lopetti, lausuttuaan joukon hurskaita toivomuksia.
Hän oli vihoissaan mamselli Såltinille, sentähden että tämä oli
lähtenyt pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saarnansa toiseen osaan.
Hän olisi halunnut näyttää tuolle ylpeälle vanhalle neidille, minkä
arvoisiksi Jumala mittasi hänen juhlansa "köyhien ylioppilasten"
hyväksi, -- ylioppilasten, jotka sitten pääkaupungissa elivät
ylellisesti kuin pohatat.

Hänen oma poikansa, joka oli ylioppilas ja luki teologiaa oli
kertonut niistä isälleen, ja pastori Skarp oli ne kätkenyt visusti
mieleensä. Hänen mielestään ei ollut oikein, että joku Kyösti
Kekäläinen söi Lindströmin pihviä Catanissa, samaan aikaan kuin hänen
äitinsä, Maria Liisa Kekäläinen, oli pastorska Skarpilla pyykissä ja
söi lämmitettyjä edellisen päivän perunoita. Kaikki tämä hänen oli
täytynyt jättää sanomatta, kun mamselli Såltin teki itsensä syypääksi
siihen ennen kuulumattomaan röyhkeyteen, että lähti kesken saarnan
pois.

Pastori Skarp astui sakaristoon ja tapasi Matti-vahtimestarin
auttamassa kappaa Janne Flyktin ylle. Taas oli tällä tuo sama
juhlallinen ilme, joka häntä, Skarpia, niin kovasti kiusasi.
Janne Flykt oli kiihtyneen näköinen, ja Skarp tuijotti häneen
hämmästyneenä. Aikoiko poika ruveta protesteeraamaan?

Hän oli arvannut oikein, sillä heti kun Janne Flykt oli saanut
kapannauhat vetosolmuun, astui hän virkaveljensä eteen ja kysyi
hehkuvin silmin:

-- Kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla, Jumalanko vai
perkeleen?

Pastori Skarp aivan kivettyi. Tuollainen kukonpoikanen uskalsi tulla
hänelle, vanhalle Herran palvelijalle, tekemään moisen kysymyksen!
Hän sai ankaran yskäkohtauksen ja ryki katketakseen.

-- Mi-mi-mitä sinä puhut?

-- Minä vain kysyn, kenen kunniaa setä ajaa tuollaisilla saarnoilla,
Jumalanko vai perkeleen?

Ääni oli yhtä tiukka, ja katse yhtä läpitunkeva. Oliko tämä Flyktin
Janne Laidalta, sama Flyktin Janne, jolle kaupungin rouvat olivat
lahjoitelleet poikainsa käytetyitä kenkiä?

-- Tiedä huutia, poika! Minä vastaan jokaisesta sanastani, mutta sitä
et voine sinä tehdä! Minä valitan tuomiorovastille! Kaikki tässä
tulevat neuvomaan ja "kysymyksiä" tekemään! On juuri saanut kapan
selkäänsä Ja liperit kaulaansa, niin rupeaa jo hyppimään vanhempansa
silmille! Katso vain, ettei kappasi joudu vielä naudan!

Pastori Skarp ryki ja sylki, pyyhki partaansa ja sylki. Hän oli niin
kiivastunut, että heitti kirjansa paukahtaen pöytään.

-- Semmoisen miehen ei pidä puhua mitään, joka ei tiedä herätyksestä
enemmän kuin sika kuusta! Kyllä minä tiedän, joka olen puoliväliin
neljättäkymmentä vuotta ihmisille autuuden tietä neuvonut! Mutta mitä
olet sinä? Viulua vinguttanut ja pianoa linkuttanut. Se ei ole paljon
-- papille!

Janne Flykt huomasi, ettei raivostuneelle virkaveljet maksanut vaivaa
vastata. Hän oli liiaksi kiihtynyt voidakseen tajuta järjen ääntä.
Ei muistanut Matti-vahtimestarikaan nähneensä Skarpin pastoria
sellaisena -- edes häkäräpakkasellakaan.

Janne Flykt lähti kirkkoon, jättäen vanhemman virkaveljen rykimään
ja puhkimaan sakaristoon. Aurinko oli mennyt pilveen, ja kirkko oli
melkein hämärä.

Ihmiset istuivat levottomina paikoillaan. Monen heistä olisi tehnyt
mieli lähteä pois, kertomaan mieltäkiinnittävästä kirkkouutisesta,
mutta loppualttaritoimitus sitoi heidät paikoilleen. He halusivat
kuulla Janne Flyktin messua kaiken sen tulikivenkatkun päälle, joka
kirkossa leijaili. Oli kuitenkin yksi, joka ei malttanut jäädä loppua
kuulemaan. Se oli kestikievarin Sandra-rouva. Hänellä oli kiire
katsomaan, oliko Borell vanhalla paikallaan kievarin peräkamarissa.

Virsi loppui, ja Janne Flykt kääntyi seurakuntaan päin. Hänen
silmänsä sattuivat kaikkein ensiksi penkinkorvaan saarnatuolia
vastapäätä. Borellin paikka oli tyhjä!

Hänen sydäntään vihloi. Mies, joka ei vuosikymmeniin ollut kirkonovea
avannut, mutta joka viime kuukausina oli istunut melkein joka
sunnuntai samassa penkinkorvassa, oli ajettu häpeällisesti pois.
Hänestä näytti, että kupoolienkelitkin itkivät.

-- Herra olkoon teidän kanssanne!

Se tuli väkinäisesti kuin painon alta, ja yhtä väkinäiseltä kuului
seurakunnan vastauskin.

Mutta kun hän kääntyi lukemaan rukousta, kirkastui hänen synkkä
mielensä. Hän vilkaisi lukiessaan Vapahtajan kuvaan ja hänestä
tuntui, kuin olisi Vapahtaja kuiskannut: "Älä murehdi! Katso, minä
uudistan kaikki!" Se valoi lohtua hänen kipeään sydämeensä, ja luoden
silmänsä kukkivaan hyasinttiin hän lausui loppusanat kirkkaasti ja
selvästi:

-- ... että kulkisimme alttiisti totuutesi tietä ja palvelisimme
Sinua, emme orjamaisesti, vaan rakkaudesta Sinuun, joka tähtemme
kuolit. Kuule rukouksemme laupeutesi tähden!

-- Amen! soittivat urut kolmikertaisesti, ja kirkkoon läikähti taas
valoa kuin avatusta ikkunasta.

Janne Flykt messusi "Benedicamuksen", "Kiittäkäämme ja
kunnioittakaamme Herraa!"

Ja ihmeellistä! Tuntui kuin olisi tuomiokirkko jälleen herännyt
niistä synkistä mietteistä, joihin se saarnan aikana oli vaipunut.
Harmajat seinät saivat eloa taas, ja juhlallisena vyöryi urkujen
sävel korkeissa holveissa.

-- Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia!

Siihen vanha tuomiokirkkokin yhtyi. Jumala oli suuri, ihmiset
pieniä ja vähäpätöisiä. Jumala oli rakkaus, ihmiset tuomitsevia
ja itsekkäitä. Jumalan syli oli aina avoinna. Hänen luonaan oli
valoa ja elämää. Mitäpä kannatti surra, jos joku hänen vanhoista
palvelijoistaan puhui herrastaan väärin eikä ymmärtänyt hänen suruaan
sen johdosta, että ihmisiä peljätettiin Vapahtajan luota liiallisella
ankaruudella.

       *       *       *       *       *

Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin astui kotiansa kohti tuli
häntä muutamassa kadunkulmassa vastaan lihavahko herrasmies, joka
syljeskeli kadulle ja puheli itsekseen.

Se oli kapellimestari Borell.

Hän oli koko lailla juovuksissa ja lauleskeli:

    "_Auch ich bin in Arkadien gewesen_..."
    [Minäkin olen ollut Arkadiassa.]

Hän pysähtyi, tunnettuaan Janne Flyktin ja nosti kohteliaasti
hattuaan.

Herr pastor! Får jag lov att presentera mej? [Herra pastori! Saanko
luvan esittää itseni?] -- Borell.

Kapellimestari Borell puhui aina ruotsia, kun oli jonkin verran
humalassa. Janne Flykt sanoi nimensä ja jäi odottamaan.

-- Herr pastor... Minä olin kirkossa tänään, mutta tulin ajetuksi
pois...

Janne Flykt katseli ystävällisesti juopunutta ja hänen äänensä oli
surullinen:

-- Minä voin vakuuttaa, ettei kukaan ole siitä enemmän pahoillaan
kuin minä.

Borellin punoittavat kasvot osoittivat hämmästystä.

-- Te ... herr pastor? Minä en voi ymmärtää.

-- Minä en hyväksy pastori Skarpin menettelyä. Janne Flyktin ääni oli
vakava.

-- Niin ... vanha Skarp on ... korppi! Minä en pidä korpin laulusta.
Minä olen musiikkimies ... herr pastor...

Janne Flykt nyökkäsi vakavana, vaikka häntä vähän huvittikin Borellin
sattuva vertaus.

-- Minä pidän ... laululinnuista, mutta en korpeista ... enkä
variksista... Fy fan! [Hyi piru!] Minä olen musiikkimies, herr pastor.

-- Minä olen hyvin pahoillani, herra Borell.

-- Ja' tackar! [Minä kiitän!] Mutta vanha Skarp tuotti minulle
kahdeksan markan vahingon. Minä join ko-konjakkia, vaikka rouva
Sandra ... rouva Lind olikin laittanut todin valmiiksi.

-- Se oli ikävää, kovin ikävää.

-- Se oli ikävää! Minä olen ollut kaksi kuukautta maistamatta.
Uskooko herr pastor sen?

-- Minä tiedän sen. Olen ilokseni kuullut. Borellin veltot kasvot
osoittivat jonkinlaista liikutusta.

-- Herr pastor on ollut iloinen! Ja' tackar ... Herr pastor on kovin
ystävällinen... Ja' tackar!

Hän tuijotteli katuun hetken aikaa ja sanoi sitten:

-- Herr pastor laulaa kovin kauniisti. Kenen edessä herr pastor on
ottanut tunteja?

Janne Flykt mainitsi nimen.

-- Minä tunnen Beckerin. Hyvä musiikkimies ... hyvä opettaja.

Borell teki liikkeen kädellään, kuin olisi vetänyt viulunjousta
edestakaisin.

-- Herr pastor soittaa viulua?

-- Kyllä.

-- Minä soitan klarinettia ... b-klarinettia. Se on minun
soittokoneeni.

-- Minä tiedän.

-- Herr pastor tietää! Borell tuijotteli taas katuun ja virkkoi
sitten yhtäkkiä:

-- Me rupeamme soittamaan yhdessä. Suostuuko herr pastor?

-- Miksi en. Ruvetaan vain.

-- Ja' tackar! Herr pastor laulaa kovin ihanasti. Janne Flykt hymyili
ja ojensi kätensä.

-- Täytyy mennä. On ristiäiset... Hyvästi! Me voimme sopia vastedes,
milloin alamme.

-- Ja' tackar. Herr pastor on kovin ystävällinen. Herr pastor ei ole
Skarp ... korppi.

Borell ojensi lihavan kätensä ja jätti hyvästit.

-- Minä ka-kannatan mu-musiikkia. Minä olen mu-musiikkimies...

Hän lähti, hoippuen katua eteenpäin ja pysähtyi ensimmäiseen
kadunkulmaan huutamaan ajuria.

Janne Flykt jatkoi matkaansa. Hänen mieltänsä kirveli. Hän ei voinut
antaa anteeksi Skarpille. Tuo mies olisi nyt selvä ja istuisi
kotonaan, jos ei pastori Skarp olisi pauhannut "juomareista ja
rentuista". Että pitikin papin olla niin taitamaton!...

Hän jatkoi matkaansa pudistellen ajatuksissaan päätään.



VI


Seuraavana päivänä seisoi Janne Flykt kapellimestari Borellin oven
takana, viululaatikko kainalossa. Hän oli tullut sinne Johannan
kanssa, ja portilla he olivat eronneet. Borell asui rannalla,
muutamassa matalassa puurakennuksessa, joka oli laudoitettu
pystylaudoituksella ja näytti nähneen monen miespolven ajat.

Janne Flykt tarkasteli ovea hämärässä eteisessä. Aivan oikein. Siinä
oli tuhraantunut nimilippu: "Henrik Borell, kapellimestari."

Hän painoi ovikelloa, ja kalpea, pitkä naishenkilö tuli avaamaan.

-- Hyvää päivää! Onko kapellimestari tavattavissa?

-- Kyllä ... olkaa hyvä ... taikka minä katson... Kalpea nainen
hävisi huoneeseen vasemmalle ja ilmestyi hetken päästä takaisin.

-- Pastori on hyvä ja astuu tänne odottamaan. Veljeni tulee heti.

Janne Flykt esitti itsensä.

-- Kyllä tunnen. Olen nähnyt pastorin monta kertaa. Täällähän
tuntevat kaikki toisensa.

Kalpean neidin kasvoja kirkasti heikko hymy. Hän ohjasi Janne Flyktin
sisään.

Huone oli jonkinlainen vieras- ja ruokahuone samalla kertaa.
Haalistuneet seinäpaperit olivat paikoitellen pullistuneet, ja oven
yläpuolella ammotti suuri repeämä.

Janne Flykt istuutui ja laski viululaatikon tuolille uunin viereen.

Huone teki köyhän vaikutuksen. Huonekalut olivat kuluneet.
Sohvanpäällinen riippui selustalla muutaman nuppineulan varassa
rikkinäisyyttään vaikeroiden. Vastakkaisella seinällä oli pari
taulua. Toinen kuvasi kuuroa Beethovenia säveltämässä, toinen
oli valokuva muutamasta kesäjuhlasta kaupungin laidassa olevilla
Leposaarilla.

Oikealla oleva ovi aukeni, ja kapellimestari Borell astui sisään.
Hän oli selvä ja nähtävästi nukkunut pitkään. Kaikesta päättäen oli
eilinen päivä tullut hänelle maksamaan enemmän kuin kahdeksan markkaa.

-- Hyvää päivää! tervehti hän kohteliaasti ja ojensi Janne Flyktille
kätensä. -- Mikä saattaa minulle tämän kunnian?

Kapellimestari Borell käytti mielellään kohteliaita lausetapoja. Hän
ei yhtään muistanut eilistä sopimusta.

-- Minä lähdin aloittamaan yhteissoittoa, virkkoi Janne Flykt
hymyillen. -- Meillähän oli eilen puhe?

Borell kävi hiukan hämilleen ja löi otsaansa.

-- Eilen --? Niin ... nyt muistan. Minä taisin puhua hiukan sekaisin.
Minä pyysin pastoria tänne soittamaan yhdessä? Hän hymyili kuin
anteeksi pyytäen ja jatkoi:

-- Pastori on hyvä ja antaa anteeksi! Minä en ollut oikein selvä.
Janne Flykt hymyili loistavinta hymyään, jolla hän ihmiset vangitsi.

-- Ei mitään, Herra Borell. Minä päinvastoin otin asian todeksi. Hän
viittasi viululaatikkoonsa.

-- No sehän on sitten erinomaista! Kun pastori on kunnioittanut minua
käynnillään, pyydän pastoria ottamaan tupakkaa.

Hän oli nostanut savukelaatikon pöydälle.

Janne Flykt otti.

-- Minä en tavallisesti polta, mutta voinhan näin erikoistapauksessa
ottaa.

Hän sytytti savukkeen.

Kapellimestari oli istunut vierastaan vastapäätä ja pannut myös
palamaan.

No eihän ole hyvä polttaa ainakaan paljoa, jos haluaa säilyttää
äänensä. Pastori onkin paljon kouluuttanut ääntään.

-- No vähän...

-- Se on hauskaa! Ei niinkään vähän. Te laulatte erinomaisesti.
Suokaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ole imarrella. Sanon vain
senvuoksi, että pappien keskuudessa harvoin saa kuulla taiteellista
laulua.

-- Se johtuu kai suureksi osaksi siitä, että yliopistossa omistetaan
asialle liian vähän huomiota.

-- Varmasti. Mutta eiköhän suurin syy ole -- papeissa itsessään?

Janne Flykt puhalsi savurenkaan.

-- Epäilemättä. Papit eivät myöskään omista asialle tarpeeksi
huomiota. Se on heidän mielestään "maallista" ja siksi se ei saa
heidän kannatustaan.

-- Niin juuri... sitä tarkoitin. Kirkko, luterilainen kirkko,
suhtautuu kylmästi taiteeseen. Se panee kyllä arvon kauniille
alttaritaululle ja hyvälle urkujen soitolle, mutta pappiensa ...
kuinka sanoisin ... yksityistä suhtautumista taiteeseen se ei vaali.
He saavat mielensä mukaan hosua ympärilleen niinkuin tahtovat, ja
pastori kyllä tietää, miten käy. "Syntiä, syntiä, maailmallista,
maailmallista!" Se on heidän suhteensa taiteeseen yleensä.

Janne Flykt kuunteli tarkkaavaisena. Hänen mielenkiintonsa oli
herännyt. Hän oli löytänyt aatetoverin.

-- Minä olen täydellisesti yhtä mieltä herra Borellin kanssa. Kirkko
on aikojen kuluessa liiaksi sulkeutunut kuoreensa ja asettunut
vihamieliselle kannalle ympärillään pulppuavan elämän eri ilmiöihin
nähden ... varsinkin sivistyselämän. Se on tullut vanhoilliseksi,
ahdasmieliseksi. Mutta se ei ole oikeastaan kirkon syy. Se on sen
palvelijoiden syy.

-- Aivan. Syy on papeissa itsessään, niinkuin jo sanoin, ja sitä
saa kirkko kiittää, että sen kannattajat harvenevat vuosi vuodelta.
Eivät nykyajan ihmiset viitsi enää kuulla vanhaa märehtimistä ja
aikoja sitten loppuun kuluneita fraaseja. Se kaipaa uutta, tuoretta
elämänymmärtämystä. Mutta sitä saa kirkosta turhaan etsiä.

Kapellimestari Borell oli innostunut. Hän oli nähtävästi miettinyt
paljon näitä asioita.

-- Minä kävisin mielelläni kirkossa, -- jos en muun vuoksi niin
ainakin kuullakseni urkujen ääntä silloin tällöin -- minä nimittäin
rakastan musiikkia, -- mutta minun on sinne mahdoton tulla --
saarnojen vuoksi.

Tänne Flykt punastui. Hän oli jännityksellä odottanut, milloin herra
Borell kajoaisi eiliseen tapaukseen.

-- Minä olin eilen kirkossa ja tunnustan suoraan, että
alttaripalvelus miellytti minua suuresti, mutta saarna --! Pastori
tietää itse, millaista se oli.

-- Kyllä, kyllä. Minun täytyy myös sanoa, että pappina minä häpesin.
Meillä tuli siitä jälkeenpäin puhe pastori Skarpin kanssa, mutta
valitettavasti johti se vain siihen, että minulla tänään on hänessä
leppymätön vihamies.

Herra Borell sytytti uuden savukkeen.

-- Eikö saa olla? Pastori tekee hyvin. Nämä ovat mietoja. Janne Flykt
otti, ja herra Borell tarjosi hänelle tulta pöydän yli.

-- Tjaah! Mitä se Skarp'iin kuuluu, juonko minä tahi olen juomatta.
Hänen asiansa olisi vain selittää minulle ja muille minun
kaltaisilleni, mistä me Jumalan löytäisimme, -- jos niinkuin meillä
olisi halua siihen. Tahi ainakin herättää meissä halua, intressiä
asiaan, joka kieltämättä on syvin ihmiselämässä. Mutta siihen ei
vanha Skarp pysty. Hän kykenee vain purkamaan sisuaan, ja se ei tee
hyvää vaikutusta.

-- Aivan niin. Minä olen herra Borellin kanssa yhtä mieltä. Ja minä
toivon, ettei herra Borell silti hylkää Kirkkoa yhden Skarpin vuoksi.
Minä olen täällä tänään tavallani anteeksipyynnöllä, -- kirkon
puolesta, -- Vaikka minulla ei kyllä ole minkäänlaista valtuutusta.
Mutta minä katsoin pappina olevani siihen velvoitettu ja tulin ...
sitäkin suuremmalla syyllä, kun oli puhe ruveta yhdessä soittamaan.

Janne Flykt karisti savukkeestaan tuhkaa ja katsoi kapellimestaria
rehellisesti silmiin.

-- Minä olen hyvin kiitollinen. Pastori saa olla varma, että panen
pastorin käynnille hyvin suuren arvon. Minä voin tämän jälkeen
mielihyvällä todeta, etteivät kaikki papitkaan ole samanlaisia, jota
en kyllä ole tähän saakka havainnut. Mutta nythän sen tiedän --
omasta kokemuksestani. Olen hyvin kiitollinen.

Herra Borell nousi, ja hänen veltoilla kasvoillaan väreili hieno
liikutus. Hän meni huoneen nurkassa olevan hyllyn luo ja otti sen
takaa mustan kotelon, josta veti esille klarinetin.

-- Tässä tämä olisi. Se on vanha palvelija. Ostin sen nuoruusvuosina
kerran pääkaupungista. Kuuluin silloin orkesteriin. Sillä on monta
sooloa soitettu.

Hän ojensi soittokoneen Janne Flyktille, joka tarkasti sitä
asiantuntemuksella.

-- Hieno kapine, lausui tämä, ojentaen klarinetin takaisin. -- Näkee
kyllä, että sitä on käytetty.

Hän avasi viululaatikkonsa ja otti esiin viulunsa. Herra Borellin
huomio kiintyi siihen heti, ja hän tarkasti sitä huolekkaasti.

-- Se on cremonalainen. Tunnen tämän mallin hyvin. Minullakin on
nimittäin samanlainen. Se maksaa nykyisin paljon.

-- Se on lahja apeltani.

Janne Flykt asetti viulun leukansa alle ja viritti soittokoneen.

-- Tjaah! Mitäs me soittaisimme? Minulla on täällä kyllä nuotteja,
mutta en ole varma, onko yhtään viululle ja klarinetille.

Herra Borell selaili nuottivihkojaan, joita oli suuri kasa pöydällä,
huoneen perällä.

-- No tämä! Tätä voimme koettaa.

Se oli jakso muutamasta orkesterikappaleesta. Janne Flykt asettui
herra Borellin viereen ja esitys alkoi.

Näki heti, että molemmat olivat musiikkimiehiä. Sukkelat,
nopeatahtiset juoksutukset menivät luistaen. Viulu karkeloi ja
iloitsi, klarinetin säestäessä sitä. Pieni huone oli täynnä säveliä.
Näytti siltä, kuin olisi Beethovenkin seinällä keskeyttänyt
sävellystyönsä ja kuuroudestaan huolimatta jäänyt kuuntelemaan.

-- Mainiota! huudahti herra Borell innostuksissaan. -- Te soitatte
erinomaisesti!

Janne Flykt punastui hiukan.

-- No ... menihän se.

-- Meni, meni ... hyvin! En muista sitä paremmin soitetun
orkesterissakaan.

Otettiin uusi kappale. Se oli vanha ballaadi, jossa klarinetti
tulkitsi kuljeksivan trubaduurin osaa. Viulun tehtävänä oli vain
säestää. Taas helähtivät säveleet, väliin kaihoisan kaipaavina,
väliin intohimoisen riemukkaina... Yksinäinen trubaduuri näppäilee
luuttuaan ritarilinnan ikkunan alla. Tuon ikkunan takana istuu hänen
kaivattunsa, jonka tapaaminen on häneltä kielletty. Niin, hän on
köyhä, mutta jalon nimen omistaja, ritari niinkuin linnanneidin
isäkin. Ratsunsa selässä ajaen, ritarihaarniskassaan häntä ei lasketa
linnaan. Hän hankkii sinne silloin pääsyn valepukuisena laulajana.
Ratsunsa hän on jättänyt majataloon. Se on valmiiksi satuloitu
seuraavaa aamua varten... Ilmituloa peljäten ei trubaduuri uskalla
mennä linnaan sisälle, vaan pyytää saada kunnioittaa linnanneitiä
soittamalla tämän ikkunan alla. Linnanneiti on kauneudestaan kuulu
yli koko maan. Ei siis ihme, että kuljeksiva trubaduurikin haluaa
palvoa häntä.

Mutta -- linnanneidin isä, ankara ritari, on tuntenut hänet hänen
valepuvustaan huolimatta. Kun nyt neitsytkammion ikkuna avautuu, jää
hän salaa kuuntelemaan trubaduurin laulua:

    "Kun en mä päivällä palvomaan
    sua tulla saa, Margot,
    siks' illan ilmoihin luuttuaan
    nyt soittaa Jean de Vaud.
    Siis kuule: kunhan vain puoliyö
    nyt koittaisi, Margot!
    Vapautesi hetki se silloin lyö!
    Sen vannoo Jean de Vaud."

Linnanneiti tuntee sulhasensa äänen. Hän ymmärtää, että vapautuksen
hetki lähenee, ja merkiksi hiljaisesta suostumuksestaan hän viskaa
ruusun laulajan jalkoihin.

Mutta tarinalla on surullinen loppu. Siitä kertoo ballaadin laulaja:

    "Lie ollut kohtalon säädös kai,
    kun hetkellä puolen yön --
    näin kuulin -- surmansa sulho sai,
    ja särkyi neidon syön."

-- Se on vanha laulu, mutta siinä on kaunis sävel.

Herra Borell laski klarinetin pöydälle ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hänen oli tullut lämmin.

-- Niin on. Merkillinen sävel. En muista sitä ennen kuulleeni. Siinä
on tunnelmaa.

-- Kyllä. Luulin sen olevan teille tutun. Te säestitte erinomaisesti.

Herra Borell oli lämmennyt. Janne Flykt katseli häntä ihmeissään.
Saattoiko tuollaisen nuutuneen pinnan alta vielä löytyä nuoruuden
innostusta?

-- Vahinko, herra pastori, ettette ole antautunut musiikille
kokonaan. Teillä olisi ollut lahjoja.

Janne Flykt laski viulun viereensä sohvalle. Hän oli näppäillyt
ballaadin säveltä.

-- Minulle tarjottiin kerran paikkaa orkesterissa, mutta kieltäydyin.

-- Ai, ai, se oli tuhmasti!

-- En voinut luopua tuomiokirkosta.

Kapellimestari loi yht'äkkiä vieraaseensa omituisen katseen. Oli kuin
olisi se kysynyt: "Oletteko tekin niitä?" Hän kävi äkkiä surulliseksi.

-- Niin ... meillä on kullakin kohtalomme, josta emme pääse ...
teillä tuomiokirkko, ja minulla musiikki...

Tänne Flykt katsahti häntä hämmästyneenä. Mitä Borell tarkoitti?

-- Minä olen menettänyt kerran musiikin tähden jalon ihmisen ...
morsiameni, josta olisi tullut elämäni onni ja päivänpaiste.

Herra Borell tuijotti eteensä kuin muistoihinsa vaipuneena.

-- Niin. Olen harvoin sydäntäni avannut -- hänen silmissään väreili
hieno liikutus -- mutta te, herra pastori, olette niin toisenlainen
kuin muut. Teille saatan kertoa. Ja herra Borell ryhtyi kertomaan:

-- Minusta piti tulla liikemies, mutta rakkaus musiikkiin teki ne
aikeet tyhjiksi. Morsiameni isä -- suuren kauppahuoneen omistaja
-- oli minut jo määrännyt liikkeensä johtajaksi. Hän aikoi itse
vetäytyä lepoon. Meidän piti viettää häämme muutaman viikon kuluttua.
Kaikki oli tilattu ja laitettu häitä varten. Niistä piti tulla
komeat, komeimmat, mitä vanha merenrantakaupunki oli koskaan nähnyt.
Mutta silloin, juuri niihin aikoihin kuin minun piti ottaa liikkeen
johto haltuuni, saapui kaupunkiin muuan etevä viulutaiteilija
konserttia antamaan. Minä, joka musiikkimiehenä olin aina etunenässä
sellaiset tilaisuudet järjestänyt, toimin nytkin konsertinantajan
impressariona. -- Mitenkä lie ollut, istuessani konsertissa ja
kuunnellessani mestarillista esitystä, valtasi minut selittämätön,
kumma tunne. Minusta tuntui, kuin olisi konsertinantaja soittanut
minulle jäähyväisiä siitä maailmasta, jota kerran olin omanani
ajatellut. Olin nimittäin ennemmin aikonut antautua musiikkialalle
kokonaan, sillä minulla oli taipumuksia ja olin suorittanut
musiikkipistossa korkeimman kurssin viulunsoitossa. Olin asiasta
monesti puhunut tulevan appeni kanssa, mutta hän oli aina pannut
jyrkästi vastaan. Musiikkimies oli hänen mielestään kerjäläinen,
joka ei tulisi elättämään itseään eikä vaimoaan. -- Tuona iltana
konserttisalissa tunsin elävästi, että olin myymäisilläni elämäni
esikoisoikeuden, kuten Esau muinoin oli tehnyt. Tein päätökseni:
minusta ei pitänyt koskaan tulla kauppiasta, vaan soittotaiteilija.
Menin morsiameni isän luo ja kerroin päätökseni. Hän raivostui,
uhkasi, itki. Ja kun minä pysyin päätöksessäni, lausui hän lopuksi:
"Hyvä on! Tee niinkuin tahdot mutta Iisaa et tule koskaan saamaan!"
(Se oli morsiameni nimi.) "Minä en anna tytärtäni kerjäläiselle!"
Olin niin kiivastunut, etten tuota edes pahakseni pannut. Ajattelin,
että parin vuoden päästä hänet kuitenkin saisin, kun morsiameni
tulisi täysi-ikäiseksi. Mutta toisin kävi. Iisa-raukkani otti niin
sydämelleen kihlauksemme purkautumisen, ettei liitostamme tullut
koskaan totta.

Herra Borell pyyhki silmiään. Hän oli syvästi liikutettu. Janne
Flyktkin tunsi poskillaan kosteaa. Kertomus oli häntäkin järkyttänyt.

-- Sellainen on minun elämäni tarina, lausui herra Borell, ääni
vieläkin vavahdellen. -- Meillä on kaikilla kohtalomme. -- Mutta
surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme olemme
kiintyneet, tulee meidän kohtalomme. Niinkuin minulle musiikista.

Herra Borell huokasi raskaasti. Janne Flyktistä tuntui pieni huone
yht'äkkiä kovin kolkolta. Hän ymmärsi nyt, minkävuoksi sohvanpeite
oli rikkinäinen ja seinäpaperit hajalla: huoneen asukas ei välittänyt
enää ulkonaisesta. Senhän näki hänen huolettomasta asustaankin. Hänet
oli murhe tehnyt tunnottomaksi siinä suhteessa. Neiti Borell toi
kahvia. Sitä juotaessa virkkoi kapellimestari:

-- Surulliset nuoruuteni muistot vaikuttivat sen, että viulu jäi.
Minä valitsin toisen soittokoneen ja minusta tuli vain tavallinen
b-klarinetin puhaltaja orkesterissa. Mutta sehän on pääajatukseen
nähden samantekevä. Soittokone kuin soittokone. Musiikista tuli
kuitenkin elämäni kohtalo.

Janne Flykt ei vastannut. Hänen silmissään oli herra Borell saanut
uuden merkityksen. Hän ajatteli vain: "Ja tämän miehen on vanha Skarp
karkoittanut kirkosta, miehen joka tuli sinne lohdutusta hakemaan
suureen suruunsa!"

Lähtiessään hän puristi lämpimästi herra Borellin kättä:

-- Ihmiselämä on traagillisuuksia täynnä, mutta traagillisuudetkin
sovittaa se mies, jonka oma elämänkohtalo on ollut kaikkein
traagillisin: Vapahtaja.

-- Niin, niin. Niin sitä joutuu ajattelemaan monesti, sangen monesti.
-- Hyvästi, herra pastori, ja kiitos, että muistitte minua, vanhaa,
yksinäistä miestä. Olen hyvin kiitollinen ... hyvin kiitollinen...

Janne Flykt asteli kotia kohti, mieli surullisia ajatuksia täynnä.
Käynti Borellin luona oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Varsinkin
yksi lause oli jäänyt soimaan hänen mielessään:

"... ja surullisinta on, että juuri siitä, johon koko sydämellämme
olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme..."

Oliko tuomiokirkosta tuleva hänen kohtalonsa --?



VII


Kesäinen sunnuntai. Aurinko huuhtelee pienen piispankaupungin
katuja lämpöaalloillaan, jotka se vienon tuulenhengen avulla panee
liikkeelle. Peipposet laulavat pihakoivuissa ja puiston pihlajissa.
Talojen seinustoilla surisevat kärpäset. Ne ovat kuin vartavasten
asettuneet juuri keittiöiden ikkunoiden alle. Sillä heti kun jossakin
talossa avataan keittiönikkuna, leijailee kärpäsparvi ylös. Sitä
houkuttelee voimakas ruuanhaju, joka lehahtaa kadullakulkijankin
nenään. Sitten kärpäset, jotka koko aamukauden ovat pörränneet
keittiöissä ja hieroneet verraten siedettävät välit pitsimyssyisten
kyökkipiikain kanssa, lähtevät kylläisinä sunnuntailennolleen,
jättäen paikkansa ulkona kadulla suriseville, nälkäisille
heimolaisilleen.

-- Surrr!

Iso lohikärpänen lensi ujostelematta kauppias Roslundin
keittiönikkunasta sisälle. Se asettui aluksi istumaan hellakopurin
reunalle, mutta keittäjättären pää liikkui arveluttavan likellä
sitä. Se kiipesi hiukan ylemmäs ja otti mukavan asennon pyöreäpäisen
niittinaulan nokassa, Sieltä oli muuten parempi näköalakin.
Lohikärpänen rupesi havaintoja tekemään.

Liina, keittäjätär, oli käyttänyt käherryssaksia. Ohimokiharat eivät
mitenkään saattaneet olla luonnollisia, Lohikärpänen oli tottunut
keittiöhavaintoihin. Se oli käynyt aamulla varhain piispan keittiössä
ja pannut merkille, että piispan keittäjätär oli vielä turhamaisempi,
Hänellä oli ollut pää täynnä pieniä paperitötteröitä? -- Sieltä
se oli surrannut leipuri Luukelan keittiöön. Siellä säilytettiin
tavallisesti paistinpeltejä uuninnurkkauksessa, ja niiden ääressä
oli lohikärpänen ennen pitänyt oikeita kestejä! Mutta nyt olivat
pellit olleet poissa, eikä lohikärpänen ollut vielä saanut oikeaa
sunnuntaiaamiaista.

Täällä tuntui pääsevän ruokaan käsiksi. Lohikärpänen tunsi suloisen
hajun paistetusta riisipuurosta, jota Liina parastaikaa käänteli
pannussa. Lohikärpänen silmäili ympärilleen. Ah! Pöydällä oli
paistettua puuroa jo vadissa! Lohikärpänen levitti siipensä ja
surrasi kuin kutsuvieras suoraan vadin reunalle.

Mutta se ei tiennyt, että puuro oli aiottu pastori Flyktille. (Muuten
välitti lohikärpänen viisi siitä, kenelle mikin kuului.) Mutta Liina,
keittäjätär, välitti. Hän pyörähti ympäri ja huitaisi kämmenellään
vadin yli.

-- Vai siihen! Pastorin puuroa sotkemaan!

Lohikärpänen sai lähteä lentämään. Hyvä, että oli henkensä
säilyttänyt! Se surrasi ulos ikkunasta ja huusi ohitseen lentävälle
pikku kärpäselle: "Siellä on paistettua riisipuuroa, mutta se kuuluu
pastori Flyktille!"

Lohikärpänen oli kuullut oikein. Paistettu riisipuuro oli pastori
Flyktille, joka nykyään asui pappilassa, apulaisen puolella, mutta
kävi syömässä tulevien appivanhempainsa luona.

Liina kantoi puuron ruokahuoneeseen. Siellä oli jo kaikki muu
valmiina. Riisipuuro vain puuttui. Kauppiaan rouva oli nimenomaan
varoittanut Liinaa, että jos puuroa oli jäänyt lauantailta, oli se
paistettava pastorille aamiaiseksi. Ja olihan sitä sen verran jäänyt.
Ja nyt se oli pöydässä.

Kauppias Roslundin perhe kerääntyi aamiaispöytään. Siinä oli kauppias
itse kesäpuvussa, kauppiaan rouva ja Johanna. Viimemainittu oli
puettu avokaulaiseen pumpulileninkiin, joka teki hänet tyttömäisen
näköiseksi, mutta muuten sopi hänelle erinomaisesti.

-- Missä Janne on? kysyi rouva Roslund huomattuaan riisipuurovadin
pöydällä. -- Häneltä jäähtyy puuro kokonaan. Liina saisi sen pitää
hellalla niin kauan, kunnes sitä tarvitaan.

Johanna riensi hakemaan sulhastaan. Hetken kuluttua tuli tämä
reippaana ja hymyilevänä. Johanna riippui hänen käsikoukussaan.

-- Etpä tiedä, mitä on pöydässä? Johanna peitti käsillään sulhasensa
silmät, kun tämä yritti heittää yleissilmäystä pöydälle.

-- Et saa katsoa!

-- Johanna, älähän nyt! Puuro jäähtyy.

-- Niin. Se on äitiä, kun sanoo!

-- Vai puuroa! Sitten se ei voi olla muuta kuin riisipuuroa. Johanna
oli olevinansa pettynyt.

-- Et sinä olisi arvannut, jollei äiti olisi sanonut.

-- Kyllä varmaan!

-- Kas niin, lapset, nyt istumme syömään, että joudumme sitten
kirkkoon, huomautti rouva Roslund.

Istuttiin pöytään. Rouva Roslund antoi leipäkorin kiertää.

-- Kyllä sinä saat, Janne, paljon kasvattaa Johannaa, ennen kuin
hänestä oikea papinemäntä tulee, lausui hän.

-- En minä pysty kasvattamaan. Elämä itse kasvattaa.

Janne Flykt puri näkkileipää täyttä päätä, vilkaisten leikillisesti
morsiameensa.

-- Muuten minä luulen, että Johanna on täysin oppinut.

-- Kuulepas, äiti, mitä Janne sanoo! Eikö sinulla ole mainio tytär?

Johannan heleä nauru kaikui avarassa ruokahuoneessa,

-- Mutta yhtä taitoa Johanna ei osaa. Hän ei osaa silittää. Ja sitä
tarvitaan maalla.

Kauppias Roslund katsahti vävypoikaansa kuin huomauttaen, että "pane
muistiisi!"

-- Voinhan minä mennä silitysoppiin. Vaikka emmehän me muutakaan
maalle, Janne, emmehän?

-- Emme ainakaan ensi hätään.

-- Sinähän et voisi tulla toimeen ilman tuomiokirkkoa?

-- Vaikeaapa siitä olisi luopua. -- Vaikka kyllä kai sitä tottuisi
toiseenkin kirkkoon.

-- Kyllä minä luulen, että Jannen olisi vaikea asua maalla. Eihän
siellä olisi "kupooli-Johannaakaan".

-- No, täytyisi tyytyä tavalliseen Johannaan. Janne Flykt pisteli
riisipuuroa. Hän näytti hiukan hajamieliseltä.

-- Vai täytyisi? Tässäpä ollaan kohta kuin hätävarana!

Johanna pudisti päätään sulhaselleen, joka otti toista lautasellista.

-- Mutta hyvänen aika! Eihän tästä muille jääkään! Janne Flykt
oli ajatuksissaan ollut isoäidin luona. Paistettu riisipuuro oli
yht'äkkiä vienyt ajatukset vanhaan kotiin. Siksi hän ei huomannut
puuron loppumista.

-- Ei tarvitse jäädäkään, sanoi rouva Roslund. -- Syö vain! Meillä on
täällä muuta. Puuro olikin yksinomaan sinua varten.

Janne Flykt söi hiukan hämillään. Tulevan anopin ystävällinen selitys
ei oikein häntä vapauttanut. Hän koetti lyödä tapauksen leikiksi:

-- No jos teitä tyydyttää vain se tieto, millaista puuro oli
niin voin vakuuttaa, että se oli erinomaista, yläpuolella kaiken
arvostelun.

Hän nauroi iloisesti ja sai jälleen itsensä tasapainoon.

-- Sehän on hauskaa kuulla.

Aterian loppupuolella kääntyi puhe kirkkoonmenoon. Kauppias, joka oli
ottanut oikein periaatteekseen istua tyttärensä sulhasen jokaista
saarnaa kuuntelemassa, kysäisi, pyyhkien ruokaliinalla suutaan:

-- Mikä sinulla on tänään aiheena?

-- "Yksinäinen Vapahtaja".

Johanna kohotti päätänsä ja katsahti sulhaseensa veitikka suupielessä.

-- Siinä on taas kaupungin mummoille aihetta päänpudistukseen ja
hurskaaseen mutinaan. Viime kerralla, kun Janne selitti, että meidän
tulee pitää Vapahtajan käskyt, oli Liinan vanha täti valitellut,
ettei Jannen saarna ole puhdasoppista. Kuka syntinen nyt voisi pitää
käskyjä!

Janne Flykt nauroi huolettoman iloisesti.

-- Siinäpä se juuri on, ettei kukaan halua ottaa Vapahtajan sanoja
täydestä, silloin kun ne vain hiukankin velvoittavat meitä. Ihmisten
on vaikea luopua vanhoista käsityksistään, joihin ovat lapsuudesta
asti juurtuneet. Eikä kumma, sillä niinhän on opetettukin. Tulee vain
koettaa, mutta jos huomaa tehtävän liian vaikeaksi, saa se jäädä.
"Ihminen on heikko, syntinen."

-- No mutta eikö se niin olekin?

Rouva Roslund painoi pöytäkelloa ja katseli vakavana olevaa vävyään.

-- Kyllä, mutta me unohdamme, että "Jumala on heikoissa väkevä".
Jumalan avulla se käy!

-- No niin ... kyllä ... mutta... Rouva Roslund pudisteli päätään.

-- Kovinhan se Jumala olisi heikko, jollei hän voisi ihmisestä tehdä
parempaa kapinetta kuin mitä tämä luonnostaan on.

Liina tuli ruokahuoneeseen.

-- Liina saa nyt korjata pöydän ja laittaa kahvin kello
kahdeksitoista. Me menemme kaikki kirkkoon.

-- Kyllä, rouva.

       *       *       *       *       *

Tunnin kuluttua katseli rouva Roslund saarnatuoliin, johon hänen
tuleva vävypoikansa juuri oli noussut.

Janne Flykt silmäili ympärilleen kuin nuori sotapäällikkö, joka
tuntee joukkonsa. Hän huomasi tuttuja kasvoja siellä täällä.
Kapellimestari Borell ja neiti Såltin olivat kumpikin läsnä.
Pormestarin neidit istuivat saamalla paikalla, jossa hän oli nähnyt
heidät niin kauan kuin muisti. Mutta suuresti he olivat muuttuneet.
Vanhemmalla, Linda-neidillä, oli jo harmahtava tukka, vaikkei hän
ollut vielä täyttä neljääkymmentä. Mutta siitä huolimatta se oli
kammattu viimeisen muodin mukaan, ja nauharuusukkeet hatussa olivat
melkein yhtä suuret kuin nuoruuden päivinä. Ei ollut tavallaan ihme
ollenkaan, että pastori Skarp iski niihin niin hanakasti. Janne
Flykt hymyili ajatellessaan, kuinka monta saarnaa tuomiokirkon
saarnatuolista oli noiden nauharuusukkeiden ja pitsiröyhelöiden
vuoksi pidetty. Hän oli päättänyt heti alussa jättää ne rauhaan.
Hänellä oli paljon tärkeämpiä asioita.

Hän lausui apostolisen tervehdyksen, ja hänen äänensä sai
tuon täyteläisen, metallisen soinnun, joka vaikutti niin
mukaansatempaavasti. Sitten hän ryhtyi lukemaan tekstiä, joka oli
Luukkaan envankeliumin yhdeksännestä luvusta.

Teksti luettiin erinomaisesti, luonnollisella, selvällä äänellä.
Siinä ei ollut vähääkään nuottia. Ja sitten alkoi saarna.

Pieni Samarian kylä mataline, tasakattoisine taloineen. Pienistä
ikkunoista päättäen siellä olisi luullut asuvan köyhää ja
ystävällistä kansaa. Tosin kylän asukkaat olivat köyhiä, mutta
ystävällisiä eivät, sillä Vapahtajalle ei avattu siellä yösijaa.
"Onhan kylässä majatalo. Menköön sinne." -- (Heillä ei ollut mitään
tekemistä kiihkomielisten Jerusalemiin menijöiden kanssa. Heillä
oli oma temppeli Garitsimin vuorella. -- Vanhat ihmiset olivat näet
kertoneet, että sen syntymisen oli aiheuttanut juuri ahdasmielisten
juutalaisten kateus, nämä kun eivät olleet sallineet samarialaisten
ottaa osaa Jerusalemin temppelin rakennukseen.) -- Ei siis ihme, että
sanansaattajat tulivat oikeutettua suuttumusta täyteen. He olisivat
halunneet yhdellä iskulla tuhota tuon kylmähenkisen kylän. Mutta
siihen he eivät saaneet Vapahtajalta lupaa. Hänellä ei ollut raskaita
päiviä ja hän oli syvästi masentunut. Hänestä oli opetuslasten
mielenpurkaus niin kevyttä ja itsekästä, että se mitä suurimmassa
määrin kiusasi häntä. Samoinkuin tuo muukalainen mies, joka tyrkytti
hänelle palveluksiaan, tarjoutuen hänen seuralaisekseen, mutta olisi
ennen ratkaisevaa hetkeä halunnut käydä vielä kerran kotitalossaan
antamassa määräyksiä sen hoidosta ja erittäinkin ulkoniittypalstan
vartioimisesta. Sille ei saanut laskea naapuritalon väkeä, sillä
hänellä oli selvä omistusoikeus siihen. Muutaman vuoden perästä hän
saattaisi palata, ja silloin hän halusi rakentaa talon juuri tuolle
riidanalaiselle palstalle, viettääkseen siellä vanhuutensa päivät,
muistellen kunniakkaita matkoja natsarealaisen opettajan seurassa.
Sillä tämän seuraan hän nyt aikoi liittyä. Veljet voisivat vain
lainata hänelle pari viittaa hänen omiensa lisäksi. Hän tulisi kyllä
pitämään huolen, ettei niitä varastettaisi; hän aikoi nimittäin
majapaikoissa aina vuokrata itselleen erityisen huoneen, jossa
hänen matkatavaransa säilyisivät. -- Mutta tuo herkästi innostuva
mies sai Vapahtajalta kylmän vastauksen: "Ketuilla on luolansa ja
taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin
päänsä kallistaisi." Muukalaiselle se oli kuin kylmää vettä niskaan.
Anteeksi! Hän oli erehtynyt. Hän oli luullut Vapahtajalla olevan
tapana yöpyä majataloihin, joissa tavallisesti oli kaksi, jopa
kolmekin vierashuonetta. Hän ei siis voisikaan liittyä matkaan.
Hän oli muuten hyvin toimeentulevana miehenä tottunut matkustamaan
säätynsä mukaisesti. -- Vapahtaja oli kiitollinen päästessään hänestä
eroon. Mutta tuon toisen, miellyttävännäköisen nuoren miehen,
jolla oli vastaostettu villainen ihokas ja kallisarvoinen vyö,
hän olisi mielellään halunnut liittää seuralaisiinsa. Eikä tällä
ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän olisi vain tahtonut käväistä
kotona hautaamassa vanhan isänsä, joka äskettäin oli kuollut,
sekä ottaakseen samalla selvän, kuinka suuren osan omaisuudestaan
isävainaja oli hänelle testamentannut. "Anna kuolleiden haudata
kuolleitansa!" Niinpä kyllä. Mutta hänen serkkunsa, joiden myös
piti tulla hautajaisiin, varmaankin kovin ihmetteleisivät, jollei
hän olisi mukana. Ja sitä paitsi hän oli luvannut Raakelille,
naapuritalon tyttärelle, tulla. Hän ei siis voinut lähteä matkaan
noin vain. -- Vapahtaja kävi yhä alakuloisemmaksi. Sellaisia olivat
ihmiset, turhamaisia, näkyväiseen kiintyneitä, muodollisuuksien ja
"velvollisuuksiensa" taa lymyileviä! Ei! Hän ei halunnut sellaisia
matkaansa. Todennäköisesti oli tuo kolmaskin samaa lajia. Siltä
hän ainakin näytti. Niin, tietysti! Hän halusi käydä jäähyväisillä
kotona. Voi! "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo
taaksensa ole sovelias Jumalan valtakuntaan!"

Sehän kuulosti kuin joltakin sadulta! Sillä tavalla ei saarnannut
kukaan muu. Kuulijat eivät tienneet, pitikö iloita vai surra. Heistä
tuntui kirkossaolo oudolta.

-- Olemmeko koskaan ajatelleet, miltä Vapahtajasta mahtoi tuntua,
tullessaan alinomaa väärinkäsitetyksi?

Väärinkäsitetyksi? No niin, olkoon menneeksi! Janne Flykthän oli nyt
kertakaikkiaan uudenaikainen.

-- Sellaisina hetkinä hän tunsi elämänsä suuren yksinäisyyden ja hän
kärsi.

Kärsi? Janne Flykt puhui kärsimisestä peräti omituisesti Eikö se
kuulunut ristille? Niin sitä oli kuitenkin ennen selitetty...

-- Onko kukaan teistä koskaan ottanut syventyäkseen yksinäisen
ihmisen kärsimyksiin?

No niin. Entä sitten?

-- Sinä, jolla on koti, et luultavasti tiedä niistä mitään, sillä
kodissa on tavallisesti joku, joka meitä ymmärtää. Samoin kuin et
sinäkään, jolla on ystäviä, niiden joukossa oikea henkiystävä,
jonka kanssa saat toisinaan tuntikaudet vaihtaa ajatuksia. Minä
en puhu mitään sinusta, jolla on morsian ja nautit kihlausajan
onnea. Sinun yksinäisyytesi hetket ovat äärettömän kaukana. On
epätietoista, tuletko koskaan niitä kokemaan. -- Mutta minä puhun
ihmisestä, jonka ajatusmaailma on ympäristölle sulettu, sen vuoksi
ettei ympäristö pysty sitä ymmärtämään, -- Ihmisestä, joka saa
tuntikausia käyskennellä pitkin kaupungin katuja ja havaita kaikki
vastaantulijat ventovieraiksi, -- siitä huolimatta, että joukossa on
paljon tuttujakin kasvoja. Minä puhun ihmisestä, jonka sydämessä asuu
kalvava yksinäisyyden tunne, yksinäisyyden, joka on hänen ensimmäinen
vieraansa aamulla ja viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä, --
sellaisesta ihmisestä, kuin oli esimerkiksi Beethoven.

Beethoven? Peet ... peet...?

Oli varmaa, ettei yksikään kuulijoista nukkunut. Pormestarin
Linda-neiti, joka soitti Beethovenin sonaatteja, hämmästyi,
kuullessaan ihailemansa sävelmestarin nimen saarnatuolista! Hän ihan
säikähti, mutta tunsi samalla omituista mielihyvää: hän oli muihin
kuulijoihin nähden jonkin verran etuoikeutetummassa asemassa, kun
soitti Beethovenia. Sitähän ei koko kaupungissa pystynyt tekemään
kukaan muu kuin maaherran Louise, eikä hänkään ollut tällä kertaa
kirkossa. Pormestarin Linda tuli siitä vakuutetuksi katsahtamalla
taakseen. Leipuri Luukela, joka istui entisellä paikallaan
penkinkorvassa, saarnatuolia vastapäätä, ei muistanut löytäneensä
sellaista nimeä paremmin Vanhasta kuin Uudesta Testamentistakaan. Ja
mummoista, joita oli kirjava joukko aivan saarnatuolin alla, ei se
ainakaan voinut olla mikään apostoli. Vai tarkoittiko pastori ehkä
"Peetan Venneä", Beeda Markkasen vähämielistä poikaa, joka eleli
vaivaistalossa, ja jonka koko kaupunki tunsi? Mutta häntä nyt ei
ainakaan saattanut sanoa yksinäiseksi, sillä hänhän pelasi pikku
poikien kanssa nappikuoppaa kaiket kesät, ja mölysi ihastuksissaan,
niin että kuului monen ristin päähän!

Tuon yhden ainoan maallisen nimen mainitseminen oli vaikuttanut
kuin sähköisku koko seurakuntaan. Janne Flykt huomasi sen kyllä,
mutta ei pannut sitä pahakseen. Päinvastoin hän oli hyvillään, että
kuulijoiden tarkkaavaisuus oli herännyt. Sillä nyt hän siirtyi
saarnansa pääkohtaan:

-- Jos siis tavallinen syntinen ja kuolevainen jo voi kärsiä
ymmärtämyksen puutetta ja siitä johtuvaa yksinäisyydentunnetta,
niinkuin äsken mainitsemamme suuri säveltaiteilija, kuinka paljon
enemmän sitten itse Vapahtaja, jolla oli vielä herkempi sydän kuin
tavallisella ihmisellä, -- Vapahtaja, joka oli täydellinen ihminen.

Tuo haiskahti jo harhaopilta sangen suuressa määrässä. Ainakin oli
mummojen parvi siitä vahvasti vakuutettu. He olivatkin pitkin vuotta
vikoneet, ettei pastori Flykt milloinkaan puhunut "Jumalan Pojasta",
vaan yksinomaan "Vapahtajasta, joka oli ihminen". Niinkuin nytkin.

He kuuntelivat äärimmäisen tarkkaavaisina. Useat siirsivät
huivinlaidan pois korvan päältä paremmin kuullakseen. Heidän
oikeaoppisessa sydämessään oli herännyt väärän opin vainu, ja he
päättivät olla varuillaan.

Mutta ylhäällä saarnatuolissa seisoi Janne Flykt ja puhui loistavin
silmin. Häntä eivät häirinneet epäluuloiset katseet eikä saarnatuolin
juurelta kuuluva sipinä. Hän oli lempiaineessaan: kirkastamassa
kuulijoilleen _ihmistä_, Jeesusta Kristusta.

Hän puhui Vapahtajan yksinäisyydestä, ja kokonainen murheen maailma
sanattomine kärsimyksineen vyöryi hänen kaunopuheisilta huuliltaan.
Väliin hän alensi äänensä kuiskaukseksi, joka kuitenkin kuului
selvästi yli avaran kirkon. Hän raotti ovea Vapahtajan yksinäiseen
sydämeen, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Katso ihminen! Tällaisia
henkisiä kärsimyksiä on sinun Herrasi kestänyt taistellessaan
jättiläistaisteluaan sinun puolestasi!"

Olihan hänellä koti? Oli kyllä. Mutta hänen oli täytynyt luopua
siitä suuren elämäntehtävänsä vuoksi. Viimeiset vuodet elämästään
hän eli täydellisesti koditonna. Mutta olihan hänellä ystäviä,
jotka häntä rakastivat? Oli kyllä. Mutta nämä ystävätkään, niinkuin
olemme nähneet, eivät aina jaksaneet häntä ymmärtää. Ajattele, mitä
sieluntuskia Vapahtajalle tuotti, kun hänen eräänkin kerran täytyi
työntää luotansa pois vilpittömin ja uskollisin heistä: Pietari,
joka rakasti häntä koko sydämestään, mutta väärässä viisaudessaan
osoittautui hänen aatteidensa suurimmaksi viholliseksi. Ja sittenkin
hän kesti siinä, missä ei yksikään toinen olisi kestänyt!

Se oli suurta! Se oli jumalallista hänessä! Hänen uskollisuutensa
saamme me nyt lukea pelastukseksemme, samalla tavoin kuin saamme
nauttia hedelmiä jonkun suurmiehemme hengentyöstä.

-- Sillä Vapahtajan yksinäisyydestäkin me saamme siunauksen.

-- Yksinäisyytemme hetkinä, jolloin meitä ei kukaan ymmärrä, on
meillä hänessä lohduttaja. "Älä pelkää! Minäkin olen tuntenut
yksinäisyyden tuskat. Minä tiedän ne. Ne voivat masentaa ja
peloittaa, mutta niiden läpi kajastaa uskolliselle sielulle ikuisen
ymmärtämyksen autuus."

"Niinkuin Isä ymmärsi minut, niin ymmärrän minä sinut."

Tässä me saamme pohjan jalkaimme alle, pohjan, joka kestää: Vapahtaja
ymmärtää meidät!

-- Mutta Vapahtajan yksinäisyys ei ainoastaan lohduta ja auta meitä.
Se myös velvoittaa meitä.

-- Maailma on täynnä yksinäisiä sieluja. Niitä oli rikkaiden
palatseissa yhtä hyvin kuin köyhäin matalissa majoissa. Niitä kohtaat
sinä elämän taipaleella, ken hyvänsä lienetkin. Pysähdy silloin ja
ojenna heille kätesi! Se voi olla heistä paljon suuriarvoisempaa kuin
rahalahja, joka huojentaa puutteiden alle nääntyvän elämää.

-- Apostoli sanoo: "Lukekaa Kristuksen pitkämielisyys autuudeksenne."
Me voimme sovittaa tuota sanaa myös toisin: "Te yksinäiset sielut!
Lukekaa Kristuksen yksinäisyys autuudeksenne."

-- Silloin olemme löytäneet hänestä taas jotakin: uuden inhimillisen
puolen, joka tuo hänet lähemmäs meitä. Amen.

Saarna oli lopussa. Janne Flykt ryhtyi lukemaan yleistä
kirkkorukousta. Kuulijoiden päät painuivat penkkeihin, ja
kirkkorukouksen juhlalliset sanat häiritsivät saarnaa arvostelevan
ajatuksen kulkua. Mutta epäluulon siemen oli kertakaikkiaan kylvetty:
pastori Flykt ei ollut puhdasoppinen.

Kun kansa jumalanpalveluksen jälkeen hajaantui koteihinsa, levisi
pieneen piispankaupunkiin omituinen uutinen:

Pastori Flykt kieltää Kristuksen jumaluuden! Hän on vääräoppinen.

Tämä uutinen levisi niiden kautta, joilla tavallisesti ei ollut
mitään kirkosta kotiin vietävää. Jos he joskus jotakin saivat,
jättivät he sen kirkkoon. Sitä ei tarvinnut eikä aina saattanutkaan
ottaa mukaansa. Se olisi häirinnyt arkielämän kulkua. Mutta tämä
uutinen ei häirinnyt: se päinvastoin vilkastutti sitä. Sillä
tulisihan se muodostamaan mielenkiintoisen puheenaiheen pienen
piispankaupungin perheissä.

Ne taas, jotka ennen eivät olleet kirkosta saaneet senkään vertaa
kuin edelliset, kulkivat nyt koteihinsa kuin unissaan. He eivät
huomanneet sitä salaperäistä kuisketta, joka vieri pitkin kaupungin
katuja. Heillä oli niin paljon ajattelemista omasta itsestään,
samoin kuin tuosta ihmeellisestä Vapahtajasta, jonka kuva oli
kirkastunut heille aivan uudella tavalla. Ja viikonkaan kuluessa he
eivät havainneet mitään erikoisempaa pienessä piispankaupungissa.
Se oli heidän mielestään aivan entisensä kaltainen. Siinä ei ollut
tapahtunut mitään muutoksia. Heidän omassa elämässään päinvastoin
oli tapahtunut suuri ja ihmeellinen muutos: -- Heille oli selvinnyt
ihmiselämän arvoitus 'Syvemmässä merkityksessä kuin ennen: he olivat
löytäneet Vapahtajan.

Näin oli käynyt muiden muassa kapellimestari Henrik Borellin ja neiti
Såltinin.



VIII


Janne Flyktiä oli pyydetty pitämään esitelmää kaupungin
lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.

Pyytäjä kalpea, kärsineennäköinen postimestarin rouva, oli käynyt
persoonallisesti hänen luonaan esittämässä asian. Pastori Skarp
oli luvannut pitää hengellisen puheen, ja esitelmänpitäjäksi oli
alussa ajateltu tuomiorovastia taikka piispaa. Mutta kun piispa oli
sattumalta kaupungista poissa eikä tuomiorovastikaan ollut monien
töidensä vuoksi joutanut, olivat johtokunnan jäsenet ajatelleet
pastori Janne Flyktiä.

-- Miltä alalta pitäisi esitelmän olla? oli Janne Flykt tiedustanut.

Postimestarin rouva oli ollut hyvin ystävällinen.

-- Pastori saa luonnollisesti itse valita aiheen. Pääasia tietysti
on, että se käsittelee jotakin uskonnollista kysymystä. Eiväthän muut
alat tietysti voi tulla kysymykseenkään.

Janne Flykt oli hymyillyt valoisinta hymyään. Ei luonnollisesti, kun
oli kerran kysymys lähetysyhdistyksen vuosijuhlasta. Olihan hän tosin
pitänyt esitelmän palokunnan kesäjuhlissa ja nuorisoseuran iltamissa
eri aloilta -- niinkuin kaikki tiesivät -- mutta lähetysyhdistyksen
vuosijuhlahan oli jotakin aivan toista. Hän kyllä käsitti sen.

Postimestarin kalpea rouva oli jättänyt hyvästit ja lausunut vielä
ovessa:

-- Me saamme siis luottaa pastoriin?

Tietysti. Sehän oli selvää.

Janne Flykt oli mietiskellyt aihetta useana päivänä, mutta ei ollut
löytänyt sopivaa. Hän oli ajatellut "pakanalähetystyön merkitystä
seurakuntaelämälle", mutta melkein samanlaisesta aiheesta oli
tuomiokapitulin asessori Haglund viime vuosijuhlassa pitänyt erittäin
valaisevan esitelmän. Hän ei siis saattanut ryhtyä siihen. Yleensä
oli lähetyskysymystä pohdittu kaikilta mahdollisilta puolilta,
jotenka se ala oli jokseenkin tyhjennetty. Kaupungissa vierailleet
lähetyssaarnaajat olivat pitäneet siitä huolen.

Hänen oli siis käännyttävä muille aloille. Olihan kristinuskon
maailma siksi rikas, että sieltä kyllä sopiva aihe löytyisi.

Hän oli kauan aikaa miettinyt kysymystä kirkon suhteesta taiteeseen.
Tuo aihe oli jo pitemmän aikaa kiinnittänyt erikoisesti hänen
mieltänsä. Se oli ensinnäkin uusi. Siitä hän ei muistanut pikku
piispankaupungissa kenenkään ennen puhuneen. Se oli tuntematon maa --
terra incognita --, jossa saattoi tehdä mielenkiintoisia löytöretkiä.

Yliopistossakaan ei kysymykselle oltu huomiota omistettu. Jossakin
kurssikirjassa oli siitä sivumennen mainittu, luennoilla ei
sanaakaan. Sen sijaan oli kirkollisesta taiteesta pidetty kokonainen
luentosarja, mutta se ei ollut Janne Flyktiä tyydyttänyt. Hän oli
toivonut, että professori olisi joskus puhunut myös sellosta, jonka
hän oli ostanut erään kuolleen musiikkimiehen huutokaupasta, ja
joka oli sulostuttanut hänen yksinäisiä talvi-iltojaan koleassa
vinttikamarissa Katajanokalla. Taikka viulusta. Mutta niihin ei
professori ollut kajonnut. Hän oli rajoittanut esityksensä vain
urkuihin ja kirkkomusiikkiin yleensä. Papin elämästä oli myös puhuttu
hyvinkin laajalti, vieläpä sellaisista yksityisseikoista kuin hänen
puvustaan ja virkahuoneensa kalustuksesta, mutta muista pappilan
huoneista ei oltu mainittu sanaakaan. Ehkäpä sellokin sai löytyä
jossakin muussa huoneessa. Kirkkomaalauksista ja alttaritauluista
oli myös annettu hyvinkin asiallisia selostuksia. Olipa
professorin persoonallisella johdolla käyty pääkaupungin kirkkojen
alttaritauluihin tutustumassakin. Mutta siitä, missä suhteessa
papin tuli olla ns. "maalliseen taiteeseen", kuten kirjallisuuteen,
musiikkiin ja näyttämötaiteeseen, ei oltu hiiskuttu mitään.
Jumaluusopin ylioppilaat kävivät teatterissa ja konserteissa kuten
muutkin kuolevaiset -- puhumattakaan siitä, että monet heistä olivat
vakinaisia vieraita pääkaupungin huomatuimmissa kapakoissa. -- Mutta
tätä "suhdettaan" maailmaan he eivät koskaan viitsineet lähemmin
määritellä. Pääsääntönä useimmilla tuntui olevan, että niinkauan
kuin ei vielä tarvinnut kappaa eikä kaulusta kantaa, oli kaikki
luvallista. Papiksivihkimisen jälkeen sulkeutui kaunis, houkutteleva
maailma heidän takanaan kuin taika-ovi "Tuhannen ja yhden yön"
saduissa, ja nuo entiset ylioppilaat muuttuivat ahdasmielisiksi,
tuomitseviksi papeiksi. Sen jälkeen oli viaton naurukin heistä
melkein syntiä. Useimmat väittivät tehneensä "parannuksen",
mutta mikäli Janne Flykt heitä tunsi, juonti parannuksenteko
alkunsa papiksivihkimispäivältä. Siis vannaa paavia kaikki! ...
Sillä eikö roomalaiskatolinen kirkko juuri opettanut, että pappi
vihkimistilaisuudessa sai "häviämättömän luonteen" -- character
indelibilis, joka teki hänestä oikean papin. Sellaisen uuden luonteen
luuli moni luterilainenkin pappi saaneensa papiksivihkimisessä.

Tuo oli hullutusta kaikki tyyni! Papiksivihkiminen pantiin rajaksi
maailman ja Jumalan välille! Kappa ja kaulus estivät noita entisiä
pääkaupungin iloisia eläjiä käymästä konserteissa ja teattereissa.
Poikkeuksen muodostivat vain koulujen opettajat. Hekin olivat
melkein poikkeuksetta papiksivihittyjä. Heitä ei yleinen mielipide
arvostellut lähimainkaan yhtä ankarasti kuin kirkon pappeja.
Se johtui kai siitä, että heidän kappansa enimmäkseen nautti
virkavapautta, samoin kuin kaulukset, joita ei tarvinnut silityttää
kuin joka toinen tahi kolmas vuosi.

Janne Flykt oli muodostanut itselleen oman maailmansa, eikä
hän ollut hakenut siihen lupaa paremmin tuomiokapitulilta kuin
yksityisiltä uskovaisiltakaan. Siihen maailmaan kuului ensinnäkin
hänen työnsä pappina, rakkaaksi käynyt tuomiokirkko alttareineen ja
kupoolienkeleinean, sello ja viulu kotona, joiden ääressä iltahetki
luisui niin huomaamattomasti käsistä, isoäiti, appivanhemmat ja
Johanna ... niin ... rakas, armas Johanna! Oikeastaan hän ei tiennyt,
mihin kohtaan hän Johannan olisi asettanut. Hän sopi välistä melkein
mihin hyvänsä. Yksi paikka vain ei ollut häntä varten, ja se oli
se, jossa Vapahtaja seisoi hymyilevänä ja lempeänä hänen kotoisen
maailmansa keskellä ja puheli: "Kas niin, Janne Flykt! Kaikki on
sinun, mutta sinä olet minun ja minä olen Jumalan!"

Ja kun hän illalla soitti viulullaan Schubertin "Ständcheniä",
saattoi hän kuvitella Vapahtajan istuvan vastapäätä, pöydän toisella
puolen ja katselevan häntä ihmeellisen syvillä silmillään, joissa
kuvastui koko ihmiselämän rikkaus ja ikuinen kaipaus. Ja kappaleen
päätyttyä Vapahtaja puheli: "Soitto ja laulu ovat Jumalasta,
annetut meille virkistykseksi maisella matkallamme. Minä tiedän sen
omasta kokemuksestani, sillä ei milloinkaan ole minua laulu niin
virkistänyt, kuin viime kertaa käydessäni Jerusalemin temppelissä, --
silloin kun lapset lauloivat minulle siellä. Eivätkä he kaikki edes
osanneet oikein lausua 'hoosiannaakaan!'"

Vapahtaja hymyili surunvoittoisesti vanhoille muistoilleen, ja hän,
Janne Flykt, rupesi hyvin hiljaa soittamaan "Hoosiannaa".

Sellaista se oli. Hän oli siis onnellinen omassa maailmassaan.
Mitä hän välitti siitä, että kaupungilla kuiskailtiin hänen
harhaoppisuudestaan. Ei kerrassaan mitään! Niin kauan kuin ei kukaan
ollut selitystä vaatimassa, istui hän rauhassa soittokoneidensa
ääressä ja sävelteli pieniä lauluja, taikka tutki Renanin
"Vapahtajan elämää". Se viehätti häntä varsinkin niiden kauniiden
luonnonkuvausten vuoksi, joita ranskalainen mestari loihti
esiin Genetsaretin reheviltä rannoilta ja Galilean idyllisistä
vuorilaaksoista.

Esitelmän valmistaminen tuotti hänelle paljon huolta. Aihe, jonka hän
oli valinnut, ei taipunutkaan niin helposti hänen käsissään kuin hän
aluksi oli luullut. Mutta hän muokkasi sitä kerta toisensa jälkeen ja
lopuksi se antoi perään.

Lopputulos teki hänet kuitenkin surulliseksi: se ei ollut rohkaiseva.
Päinvastoin se masensi mieltä. Parhaalla tahdollakaan hän ei tässä
kysymyksessä voinut sanoa hyvää "kirkkoäidistä". Hän mietti,
punnitsi, ja katseli asiaa sen eri puolilta, mutta tulos oli sama:
kirkkoäiti suhtautui käytännössä kylmästi taiteeseen. Sille ei voinut
mitään.

Vai oliko kirkon käytännöllistä elämää arvosteltava sen palvelijain
ja jäsenten mukaan? Epäilemättä. Heidän kanssaanhan maailma joutui
kosketuksiin jokapäiväisessä elämässä.

Piispasta hän ei paljon tiennyt, -- eikä hän halunnut ruvetakaan
yksityisiä henkilöitä arvostelemaan; hänellä ei ollut siihen
oikeutta. Ainoa kuva, joka elävimmin oli jäänyt hänen mieleensä
hiippakunnan päästä, liittyi läheisesti muutamaan seinärahalla-oloon
tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa monta, monta vuotta
sitten. Siihen oli piispa suhtautunut sangen vapaamielisesti. Mutta
seinärahanlyöntihän ei nyt ollut mitään taidetta kertakaikkiaan. Entä
pastori Skarp? Niin, hänen käsityksensä asioista antoi kyllä paljon
valaistusta esilläolevaan kysymykseen, Janne Flykt muisti hänen
sanansa "viulun vingutuksesta ja pianon linkutuksesta". Nyt olisi
ollut sopiva tilaisuus "selittää". Mutta kun hän tarkemmin asiaa
ajatteli, sai vanha Skarpkin jäädä.

Ei! Esitelmä oli otettava yleispiirtein. Siihen ei saanut tulla
"sarvia eikä hampaita". "Taide taiteen vuoksi." Se sana oli tässä
paikallaan.

Kuinka tämän esitelmän valmistaminen tuottikaan hänelle tuskaa!
Hän mietti jo hyljätä sen ja ruveta valmistamaan uutta, mutta
lähetysyhdistyksen vuosijuhla oli jo parin päivän päästä eikä uuden
valmistamiseen ollut enää aikaa.

Askel oli otettava, vaikka hän aavistikin vastarinnan, joka sen
johdosta nousisi. Mutta parempi sanoa kerran suoraan kuin aina aikoa.

Saarnoissa hänellä ei olisi niinkään hyvää tilaisuutta julistaa
uskoaan juuri tässä kysymyksessä. Ja jos olisikin, olisi kuitenkin
parempi valmistaa maaperää ensin muualla.

Hän päätti pitää esitelmänsä ja jäi odottamaan vähän levottomana
vuosijuhlan iltaa.

       *       *       *       *       *

Lähetysyhdistyksen vuosijuhla pidettiin kaupungin pienellä
rukoushuoneella. Jo hyvän aikaa ennen juhlan alkamista oli
rukoushuone täyttynyt lehtereitään myöten. Siellä olivat edustettuina
kaikki pienen piispankaupungin eri piirit ja säädyt, piispanrouvasta
alkaen Moilasen Matleenaan saakka, jonka viimeksimainitun
erikoisoikeuksiin kuului pyykinpesu maaherralle, pormestarille ja
tuomiorovastille.

Sivuhuoneessa kävi vilkas liike. Keittiössä kiehuivat kahvipannut.
Pormestarin iso pannukin oli saanut alentua korkealta hyllyltään
tänne toisten hämäräperäisten kahvipannujen rinnalle. Varsinkin
hermostutti sitä Matleena Moilasen pannu. Sen kylki oli kuhmuja
täynnä, ja se porahteli aivan pormestarin kahvipannun vieressä,
ilmeisesti ylpeillen sillä, että sen omistaja kuului vakituisiin
rukoushuoneella kävijöihin.

Sitä ei pormestarin pannu voinut sanoa omasta emännästään. Hänen
iltansa kuluivat tavallisesti joko insinööri Lundilla taikka asessori
Haglundilla. Tänä iltana hän oli kuitenkin saapunut juhlaan, sillä se
kuului piispankaupungin hienoston tapoihin.

Pormestarin rouva tuli viereisestä huoneesta ja varoitteli hellan
ääressä puuhailevaa kauppias Blomin puotineitiä pitämään silmällä
hänen kahvipannuaan. Sitä oli varottava kolahduksilta.

-- Se on vanha perhekapine enkä sallisi sen turmeltuvan, lausui hän,
luoden yleissilmäyksen hellalle, jolla porisi yhtä aikaa neljä pannua.

-- Kenenkä tuo kuhmuinen kahvipannu on? kysyi hän osoittaen oman
pannunsa lyttynokkaista naapuria.

-- Se on Moilasen Matleenan. Hän tuopi sen aina lainaan, kun on
isompi juhla.

-- Kylläpä on saanut kolahduksia!

Pormestarin rouva liiteli viereiseen huoneeseen. Siellä istui pastori
Skarp, joukko rouvia ympärillään.

Vanha Skarp oli erityisesti kaupungin rouvien suosiossa, huolimatta
siitä, että hän toisinaan antoi saarnoissaan heillekin osansa. Mutta
sehän kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa, ja sitä paitsi hän
tavallisessa seurassa oli siivo, hyväntahtoinen mies.

-- Meidän mammalla on ollut monet huolet näinä päivinä, puheli
pastori Skarp, sivellän harvaa partaansa.

-- No mitä huolia pastorskalla nyt on ollut?

Pormestarin rouva oli istunut vapaaksi jääneelle tuolille ja teki
pastorille tämän osaaottavan kysymyksen.

-- No ensinnäkin siitä uudesta lampusta, joka ostettu viime viikolla.
Se savuaa vallan mahdottomasti!

Leskirouva Blom, joka itse oli lampun pastorska Skarpille myynyt,
punastui hiukan ja sanoi kuin itseään puolustellen:

-- Ehk'ei pastorska osaa sitä hoitaa? Ne ovat vähän konstikkaita.

-- Mahdollisesti. Mutta kyllä minä ennen käytän Isältä perimääni
pöytälamppua. Siinä on pieni valo, mutta se ei rettelöi.

Pastori Skarp kynsäisi korvallistaan ja jatkoi:

-- Uudenajan keksinnöt saattavat kyllä olla mukavia, mutta parempi
minun mielestäni on pysyä vanhassa. Esimerkiksi nuo paistinuunit
hellakamiineissa ovat vallan mahdottomat.

Rouvakuoro oli yhtenä äänenä.

-- Mikä niissä on vikana? Nyt pastori horisee!

Pastori Skarp ei tiennyt, kenelle vastata.

-- No katsokaahan! Meillä on sellainen paistinuuni, joka tekee aina
kepposet. Toisinaan se ei paista ollenkaan ja toisinaan polttaa jo
ennen, kuin mamma on ehtinyt selkänsä kääntää. Tänään se poltti
viimeksi pannukakun paljaaksi karreksi.

-- Voi, voi, sitä pastoria! Pelleissä se on asia, miten niitä
hoidetaan! Meillä on sellainen paistinuuni, ettei polta koskaan! Nuo
vehnä-palmikot tuolla pöydällä ovat paistetut meillä. Katsokaahan,
pastori, eivätkö ole kauniita! Luukela ei saisi niitä paremmin
paistumaan! Eikö totta, pastori?

Tiesi kuinka kauan rouvat olisivat keskustelleet paistinuuneistaan,
jollei kanttori Kandelin olisi tullut virsiä kysymään.

Pastori Skarp otti virsikirjan pöydältä ja selaili sitä.

-- Niin ... pelleissä se on vika. Niitä kun on nykyajan uuneissa
puolen tusinaa. Tuota ... jaa virsiä. Otetaan 282.

Kandelin lähti. Hetken kuluttua alkoi harmooni soida. Juhlayleisö
yhtyi virteen, ja rouvat hajaantuivat, keskenään sipisten ja nauraen.

Janne Flykt, joka oli saapunut vasta virren aikana, seurasi hiukan
hermostuneena sen kulkua. Hän pahoitteli ettei ollut saapunut
aikaisemmin. Hän olisi valinnut toisen virren.

Vaikka sopihan tämäkin. Ainakin hänelle itselleen.

    "Ilolla otan vastaan
    Sen kalkin, minkäs tuot..."

Todellakin, hänen oli nyt otettava kalkkinsa ja tyhjennettävä se
pohjaan saakka. Mutta tekikö hän sen ilolla, siitä hän ei ollut
oikein selvillä.

Hän heräsi kuin unesta huomatessaan seisovansa saarnatuolissa
rukoushuoneen perällä. Virsi loppui, ja odottava hiljaisuus levisi
yli täpötäyteisen huoneen.

Tuntui vähän omituiselta aloittaa, kun muisti mistä oli puhuttava.
Tulisivatko kuulijat ymmärtämään?

Hän oli lausunut alkutervehdyksen ja pitänyt lyhyen rukouksen. Siinä
hän oli rukoillut siunausta juhlalle. Nyt hänen tuli alkaa.

-- Minua on pyydetty tänä iltana pitämään täällä esitelmä ja olen
saanut vapaat kädet sen valitsemiseen. Älköön kukaan sen vuoksi
hämmästykö, jos sen aihe onkin hiukan outo: "Kirkko ja taide."

Salissa syntyi hiukan levotonta liikettä ja sivuhuoneen avonaisesta
ovesta kuului selvään kahvipannun kuohuminen kyökissä. Se oli kuin
varoittava ennemerkki siitä mieltenkuohusta, jonka outo aihe ehkä
tulisi kuulijoissa herättämään.

Janne Flykt tarkkasi seurakuntaansa. Keitä täällä oikeastaan oli?

Hän näki paljon tuttuja kasvoja, näki piispan ja pormestarin
rouvat, leipuri Luukelan, kauppias Punkerin, ja Pormestarin neidit.
Seurakunta oli siksi sekalainen, että se teki hänet vain entistä
neuvottomammaksi.

Tuntui aivan kuin olisi pitänyt käyttää kieltä, jota vain osa
kuulijoista ymmärsi.

Varsinkin, Moilasen Matleena, joka istui aivan etupenkissä ja oli
kaikkien pappien itseoikeutettu arvostelija, hermostutti häntä kovin.

Mutta keskellä rukoushuonetta, aivan penkin päässä istui lihavahko,
vanhanpuoleinen herrasmies kirjava kaulaliina kaulassa. Hänen
näkemisensä rauhoitti Janne Flyktin kokonaan.

Se oli kapellimestari Borell.

Janne Flykt oli varma, että hän ainakin ymmärtäisi. Tämän ainoan
henkilön läsnäolo herätti hänessä samanlaisien turvallisuuden tunteen
kuin lapsessa oman isän näkeminen keskellä outoa ihmisjoukkoa.
Hän aloitti rohkeana ja varmana. Aluksi hän muutamilla sanoilla
kosketteli kirkon asemaa Suomessa katolisena aikana. Se oli
siedettävämpi kuin monessa muussa maassa. Rooma, "pyhän isän"
kaupunki, oli siksi kaukana, että tuolla pitkällä matkalla "ikuisesta
kaupungista" Suomen lahden rannoille ehti moni paavillinen toimenpide
melkolailla väljähtyä, jotenka ne eivät järin suuria aikaansaaneet.
Katolisen kirkon vaikutus jäi niin ollen pintapuoliseksi. Se ei
jättänyt syvempää jälkeä kansan elämään.

Mutta tuonakin aikana piti kirkko tavallansa huolen ihmisten
taidetarpeista. Lukuunottamatta kirkkomusiikkia, jota se verraten
runsaasti tarjosi, toimeenpani kirkko näytelmiä rahvaan keskuudessa
uskonnollisista aiheista. Markkina- ja suurempina väenkokousaikoina
saatiin näitä näytelmiä nähdä teinien ja ylioppilaiden esittäminä, ja
moni uskonnollinen ajatus piirrettiin niiden kautta kansan muistiin.

Mutta vasta uskonpuhdistuksen vaikutuksesta syntynyt luterilainen
kirkko oli päässyt muodostumaan todelliseksi tekijäksi kansan
elämässä.

Että se oli ollut sivistystekijä, nähtiin Suomen kirkon historiasta.

Luterilainen kirkko oli ollut koulun isä. Se oli opettanut kansamme
lukemaan, joka taito oli harvinainen katolisella ajalla. Se oli
lyhyesti sanoen antanut kansamme käteen ne aseet, joilla se oli
itsestään sivistyskansan kasvattanut.

Varhaisempi luterilainen kirkko kantoi sydämellään kaikkia
kansamme elämää koskevia asioita. Eivät esimerkiksi maanviljelys
ja karjanhoito olleet sille vieraita. Välillisesti se tuli
edistämään niitäkin kirkollisten virkatalojensa kautta, joiden
haltijoiden, pappien ja lukkarien palkkauksen ne muodostivat. Ei
myöskään valtioelämä ollut sille vierasta. Moni sangen huomattava
valtiopäivä-aloite noilta ajoilta oli Suomen kirkon miesten
herättämiä, vieläpä sellainenkin siihen aikaan harvinainen ja monelle
outo asia kuin uskonnonvapaus.

Kuulijat liikahtivat levottomina. Mihin pastori Flykt oikeastaan
pyrki? "Kirkko ja taide." Siitähän ei näkynyt jälkeäkään!

Mutta Janne Flykt oli katsonut tämän alkusoiton välttämättömäksi.
Hän ei ollut tahtonut iskeä suoraan asian ytimeen. Se olisi
tyrmistyttänyt kuulijat siihen paikkaan. "Alkusoiton" tarkoituksena
oli ollut näyttää, kuinka laajalle kirkon harrastus vanhoina aikoina
oli ulottunut.

Nyt oli aika antaa orkesterille merkki.

Ja hän antoi sen.

-- Tarkoituksemme ei kuitenkaan ole historiallisesti käydä läpi
kirkkomme eri vaiheita eikä selostaa sen suhtautumista eri aikoihin.
Siihen kävisi aika liian lyhyeksi, eikä se ole tämän esitelmän
tarkoituskaan. Olemme vain lyhyesti muutamia merkitsevimpiä kohtia
Mainitsemalla tyytyneet osoittamaan, mikä tärkeä sivistystekijä
kirkko on maallemme ollut. Se on vaalinut nousevaa sivistystä ja
suhtautunut ymmärtämyksellä sen ilmiöihin, -- ainakin niin kauan,
kuin koulu oli sen hoidossa, ja kirkonmiehet koulumiehinä joutuivat
suoranaisemmin tekemisiin kansamme sivistyselämän eri ilmiöiden
kanssa. Se oli ihanteellista aikaa, jolloin sellaisessa miehessä
kuin Runebergissa yhtyi runoilija ja pappi sadassa persoonassa, --
elävä esimerkki siitä, että kristinusko aina viihtyy jalon ja puhtaan
taiteen kanssa eikä suinkaan suhtaudu siihen vihamielisesti, niinkuin
arkielämän käytäntö monesti myöhemmin on osoittanut.

Iskusana oli lausuttu, ja orkesteri puhalsi täyteen vauhtiin.

-- Tämä viimeksimainittu seikka antaa meille aiheen siirtyä
katselemaan kirkkomme suhtautumista kansana sivistyselämään
nykypäivinä, Ja sanottakoon heti, että senjälkeen kuin kirkko vanhan
äidin lailla laski täysikasvuisen tyttärensä, koulun, maailmalle
-- tyttären omasta halusta -- on se vanhuksen tavoin vetäytynyt
yksinäisyyteen sekä osoittanut vieraantumista niille sivistyselämän
tekijöille, joiden kanssa koulu -- tämä täysikasvuinen tytär -- on
solminut lujan ystävyysliiton. Kirkko on käynyt kylmäksi nuoruutensa
ihanteille, se on: se ei ole luonnollisesti luopunut päätehtävästään,
kansan uskonnollisen elämän vaalimisesta, vaan on se niin sanoaksemme
-- siirtynyt syrjään "uuden ajan" tieltä, -- ajan, joka suomalaisen
kirjallisuuden ja taiteen merkeissä on koittanut kansallemme.

Janne Flykt piti pienen välipään, tarkaten kuulijoitansa. Moilasen
Matleena nousi etupenkistä ja lähti niskaansa heilauttaen astumaan
ovelle. Pari muuta vaimoa seurasi esimerkkiä, mutta muut istuivat
paikoillaan kuin naulittuina.

-- Kirkon helmassa viihtyivät lapsuutensa aikana kirjallisuus ja
taide, niin hyvin näyttämötaide kuin musiikkikin, jatkoi Janne Flykt.
-- Näitä hoivasi kirkko kuin kasvaneitaan ainakin. Mutta nyt ovat
kasvatit tulleet isoiksi ja lähteneet maailmalle.

-- Miten on kirkko myöhemmin niihin suhtautunut?

-- Kylmästi, ja usein syystä kyllä.

Janne Flykt ryhtyi selittämään syitä kirkon oikeutettuun kylmyyteen.
Kirjallisuus ja taide eivät olleet aina esiintyneet arvonsa
mukaisesti. Ne olivat riehaantuneet maailman markkinatorilla ja
herättäneet pahennusta! Näyttämö oli usein palvellut suorastaan
epäsiveellisiä aiheita, musiikin kilvan ylistäessä niitä.
Kirjallisuus oli innostunut ihmiselämän varjopuolia kuvaamaan,
hävittäen lopuksi kaikki ihmiselämän siveelliset arvot seuraamalla
pintaisesti tunnussanaansa "taide taiteen vuoksi". Näin oli usein
paheesta tehty hyve sekä kruunattu valhe siveettömyys totuuden ja
puhtauden kultaisella kuningaskruunulla. Oli itsestään selvää, ettei
kirkkoäiti voinut kasvateitaan omikseen tunnustaa kapakoiden ja
porttoloiden vieraina.

Mutta usein olivat kirkkoäidin kasvatit, kuin olisivat
kasvatusäitiään muistaneet, katuneet hurjaa elämäänsä sekä
ryhtyneet parantamaan tapojansa. Niistä oli tullut siivoja, hyvää
harrastavia kansalaisia, joille aate oli jälleen ollut pyhä.
Näyttämö oli palvellut kansallista sivistyselämää esittämällä
isänmaallisia, historiallisia ja kansanelämää kuvaavia kappaleita.
Kirjallisuuskin oli muuttanut sävyään. Entisten vapaanvallatonta
taiteilija- ja ylioppilaselämää kuvaavien teosten rinnalle oli
ruvennut syntymään mm. vakavahenkisiä aateromaaneja, joista
huvitteluhaluinen, kevytmielinen ihmislapsi sai voimakkaan
kehoituksen tarttua tarmokkaasti työhön käsiksi hyvän ja kauniin
puolesta. Musiikki oli ruvennut muistelemaan lapsuutensa kultaisia
päiviä, jolloin se nuorena, kirkassilmäisenä tyttönä istui äitinsä
kanssa kotikirkossa ja helein äänin veisasi vanhasta, kuluneesta
virsikirjasta. Oli tullut aika vanhojen mestarien, sellaisten kuin
Händelin ja Bachin teosten ymmärtämiselle. -- Tällöin olisivat
kirkon entiset kasvatit odottaneet, että kirkkoäiti, muistaen
muinoisia aikoja, olisi antanut niille siunauksensa. Mutta niin
ei ollut tapahtunut. Kirkkoäiti oli kärsimättömyydessään lukenut
ne siinäkin mielentilassa maailman syntisten lasten joukkoon. Ne
eivät muka olleet tehneet "oikeaa parannusta" luopumalla kokonaan
maailmasta ja sen himoista. Niiden parannuksenako oli teeskentelyä,
hetkellisten omantunnon soimausten aikaansaamaa. Kirkkoäiti esiintyi
jyrkkänä. Sen kanta kuului: "joko -- tahi, kaikki tai ei mitään".
Sille ei riittänyt, että kasvattipoika oli heittänyt juonnin pois.
Se vaati häntä luopumaan kaikesta maallisesta ja antautumaan uskon
palvelukseen. Mutta kun kasvattipoika ei voinut siihen suostua, ei
kasvatusäitikään peruuttanut pannatuomiotaan, vaan jäi entiseen
tuomitsevaan mielialaansa. Tätä mielialaansa oli kirkko osoittanut
jäsentensä kautta, jotka empimättä tuomitsivat synniksi kaiken
musiikin ja taiteen harrastamisen. Kirkko ei halunnut selittää, mitä
"maailma" oli ja mitä se ei ollut. Se tyytyi vain ylimalkaan puhumaan
"maailmasta" ja käytti mielellään lausetta "älkää maailmaa rakastako"
aseena kaikkea inhimillistä vastaan.

Tosin tätä selittämistä ei kaikilla aloilla tarvittukaan Asia oli
selittämättäkin selvä. Jokainen ymmärsi, ettei esimerkiksi lattian
lakaisu, maallisissa kokouksissa käynti ja sanomalehtien lukeminen
ollut "maailmaa" eikä "syntiä". Nehän kuuluivat jokapäiväiseen
elämään. Mutta eikö silloin voitu yhtä hyvällä syyllä väittää, että
hyvien näytelmäkappaleiden esittäminen ja katseleminen oli myös
jokapäiväiseen elämään kuuluvaa, kuten sanomalehtien luku ja lattian
lakaisu, -- niin vieläpä jokapäiväistä leipää monelle kristityllekin,
jonka poveen Jumala oli istuttanut kauniin kaipuun? Voiko esimerkiksi
Aleksis Kiven "Nummisuutarien" katsominen teatterissa olla pahempaa
kuin saman näytelmäkappaleen lukeminen? Ei suinkaan! Se ei voinut
olla pahempaa eikä yleensä pahaa. Jos asetuttiin sille kannalle, että
se oli syntiä, silloin oli lyhyesti sanoen kaikki ajallinen, -- siis
myöskin kaikki taide syntiä, ja niin ollen lähtöisin perkeleestä
eikä Jumalasta. Mutta niinhän ei luonnollisesti voinut olla. Eikö
kaikki kaunis ollut Jumalasta? Totta kai! Jos ei nuo ollut, silloin
teimme syntiä kaunistaessamme kotejanne ja vielä enemmän syntiä
koristaessamme Jumalan temppeleitä.

-- Silloin ei tuo maalauskaan tuossa seinällä olisi oikeassa
paikassa, (Janne Flykt viittasi takanaan olevaan tauluun, joka
esitti Vapahtajaa kulkemassa viljavainioiden läpi), vaan se kuuluisi
jonnekin muualle. Mutta siitä me kaikki olemme yksimielisiä, että
sen paikka on juuri täällä, -- ei yksinomaan raamatullisen aiheensa
vuoksi, vaan myös sentähden, että se on taideteos. "Kaikki on teidän,
mutta te olette Kristuksen ja Kristus on Jumalan." Se on kristityn
kanta hänen suhtautuessaan tähän näkyväiseen maailmaan.

Taas seurasi pysähdys, jonka kestäessä muutamia kuulijoita poistui.
Mutta Janne Flykt ei siitä välittänyt. Hänellä oli aineensa lujassa
otteessa ja hän valmistautui vetämään loppupäätelmää:

-- Mille kannalle tulisi siis kirkon asettua tässä kysymyksessä?
Kaikkein vähintään sellaiselle, ettei se ainakaan tuomitseisi niitä
jäseniään, jotka haluavat poimia taiteenkin kukkasia, silloinkuin
toiset välinpitämättöminä kulkivat niiden ohitse. Kirkon pitäisi
tulla suvaitsevaiseksi, suvaitsevaiseksi hyvässä, ei pahassa. Kirkko
ei saisi asettaa korkeampaa siveysoppia papille kuin maallikollekaan,
sillä silloin se perääntyisi takaisin roomalaiskatoliselle
katsantokannalle.

-- Me olemme, rakkaat ystävät, paljon menettäneet. Suuret joukot
kansastamme ovat vetäytyneet kirkon vaikutuksen ulkopuolelle.
Niihin nähden ei voida paljoakaan puhua "kirkon merkityksestä".
Sillä jos kirkon vaikutus rajoittuu ainoastaan vihkiraamatun
antamiseen parikunnalle taikka pari, kolme viikkoa kestävään
rippikouluopetukseen, ei se totisesti ole paljoa koko elämään
nähden! -- Tarvitaan siis muutoksia. Vanha, kaavoihinsa kangistunut
kirkko ei kelpaa enää! Me tarvitsemme uuden kirkon, joka on nuori
ja elinvoimainen, -- kirkon, joka suhtautuu ymmärtäväisesti
elämään. Me tarvitsemme kirkon, joka osaa kiittää Jumalaa kaikesta
maallisestakin hyvästä. -- Nuortukoon siis kirkko jälleen! Pankoon
se pois tuomarinkasvot ja hymyilköön kaikille lapsilleen lempeän,
rakastavan äidin lailla! Julistakoon se jälleen, kuten ennen suuren
uskonpuhdistajan aikana, että kristitty on vapaa! Silloin se on
jälleen meidän rakas kirkko, äitimme!

Janne Flykt esitti laulun ja astui alas saarnatuolista Hän oli kalpea
voimakkaasta mielenliikutuksesta. Punaiset läikät paloivat hänen
poskillaan, ja hänen silmissään oli kuumeinen hehku.

Mutta siitä huolimatta hän oli iloinen. Lumous oli murtunut, ja hän
oli jälleen päässyt omille jaloilleen. Hän tunsi pohjan kestävän. Nyt
ei kenenkään seurakuntalaisista tarvinnut olla epätietoinen hänen
kannastaan. Se oli kertakaikkiaan lausuttu selvästi julki.

Postimestarin rouva astui hänen luokseen. Hän oli vielä kalpeamman ja
kärsineemmän näköinen kuin tavallisesti. Janne Flykt luuli, että oli
kysymyksessä ensimmäinen "selityksen anto". Mutta siinä hän erehtyi.
Postimestarin rouva pyysi häntä vain kahville.

Hän meni tarjoilupöydän luo ja otti kupin. Mutta juodessaan hän teki
sen havainnon, että hänen ja kuulijoiden välille oli muodostunut
jyrkkä, ylipääsemätön väliseinä. Yksin pormestarin Linda-neitikin,
joka soitti Beethovenin sonaatteja, nyökkäsi vain vieraasti eikä
tullut puhuttelemaan.

Hän kai ei pitänyt siitä, että musiikista puhuttiin näin julkisesti.

Mutta toinen sisar, Sofia, tuli suoraan hänen luoksensa. Hän hymyili
ystävällisesti ja tarttui Janne Flyktiä käteen.

-- Kiitoksia, herra pastori! Se oli hyvin hauskaa! Te olitte
todellakin rohkea. Minä ihan pelkäsin teidän puolestanne.

Janne Flykt oli iloinen, että oli edes yksi, joka uskalsi antaa
hänelle tunnustusta. Hän kiitti lämpimästi.

-- Mutta oliko se oikein? Tässä tilaisuudessa?

Pormestarin Sofia katseli häntä vakavasti silmiin.

-- Minun vierustoverini, neiti Luukela, kuiskasi minulle esitelmän
kestäessä: "Mitä meidän pitää tehdä?" Siihen vastasin minä: "Meidän
pitää paljon rukoilla."

Janne Flykt hymyili valoisinta hymyään.

-- Niinkö todellakin? Ei, neiti rakas, siinä suhteessa minä en
esirukouksia tarvitse.

Pormestarin Sofia punastui hiukan, ojensi kätensä ja vetäytyi saliin,
jossa oli ruvettu veisaamaan. Mutta heidän äitinsä, pormestarin
rouva, oli toista mieltä. Hän lähestyi Janne Flyktiä ystävällisenä,
ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin kerran monta vuotta
sitten, jolloin hän oli luvannut pienelle tähtipojalle viulun:

-- Kas niin, pastori! Se oli suoraa puhetta! Siitä minä pidän. Ei
pidä kaivaa maahan Jumalan antamia leivisköitä. Joka on saanut
soittolahjan se soittaa; joka on huvitettu teatterista, se käy
siellä. Mutta -- hän taivutti päätään veitikkamaisesti eteenpäin --
eiväthän ne mummot semmoista ymmärrä. Niille pitää olla virsiä ja
nekin vanhasta virsikirjasta vielä!

Pormestarin rouva nyökäytti päätään ja virkkoi mennessään:

-- Pastori tulisi joskus meillekin. Voisimme soittaa yhdessä. Minä
olen kyllä vanha, mutta mielelläni minä vielä säestelen. Janne Flykt
kiitti, ja pormestarin rouva liiteli pois ylhäisenä ja arvokkaana.

Hetken kuluttua tuli Johanna hänen luoksensa. Hänen poskensa
hohtivat, mutta silmät olivat surulliset:

-- Voi, Janne rakas! Ne puhuvat kaikki sinusta ja uhkaavat tehdä
kanteen piispalle, sopotti hän hätääntyneenä.

-- Älä pelkää, ystäväni! Ei siitä mitään tule. Häntä rupesi yht'äkkiä
äkkiä kyllästyttämään koko juhlayleisö. Hän halusi päästä pois.

-- Johanna, me lähdemme!

-- Nytkö jo? Etkö halua kuulla pastori Skarpia?

-- En.

Se tuli jyrkästi, melkein tylysti.

He lähtivät. Kukaan ei kiinnittänyt heihin pienintäkään huomiota.

Pihalle tultua näkivät he pastori Skarpin saarnatuolissa Hän oli ihan
punainen kasvoiltaan ja huusi jotakin suurella äänellä, viittoen ja
huitoen käsillään.

-- Vastahyökkäys, lausui Janne Flykt katkerasti. -- Ja se tulee
tietysti onnistumaan!

Mutta yht'äkkiä äkkiä valtasi hänet poikamainen ilo. Mitä hän välitti
vanhojen varisten vaakunnasta! Se ei liikuttanut häntä laisinkaan!
Saarnatkoot, pauhatkoot! Hän kulki omaa tietänsä, uskollisena omalle
itselleen. Hänen edessänsä oli elämä!

Rukoushuoneen porttikäytävässä Janne Flykt sulki Johannan syliinsä.

-- Johanna, rakastatko minua?

Tämä oli aivan tukehtua hänen puserrukseensa ja hätäili:

-- Voi ... Janne ... joku voi nähdä!...

-- Älä puhu turhia! Rakastatko minua?

-- Rakastan.

Vanhan Skarpin pauhaava ääni häipyi kaukaiseksi kohinaksi, joka
tuuditti heidät kauas iäisyyden partaalle. Sitten se äkkiä kajahti
lähempää, selvempänä kuin äsken.

Joku oli avannut rukoushuoneen oven, joku, joka meni pois.

Janne Flykt astui morsiamensa kanssa kadulle. Sen kohdalta, melkein
maan rajasta kohotti täysikuu suuret, pyöreät kasvonsa, pannen
lumipeitteisen kadun välkehtimään hopeassa.

-- Johanna, katso! Siinä on meidän tiemme elämään! virkkoi Janne
Flykt, viitaten kuun valaisemaa, autiota katua ylöspäin.

He lähtivät astumaan katua ylös ja poikkesivat ensi kulmauksesta
tuomiokirkolle päin.



IX


Pieni piispankaupunki, jossa tavallisen hengenravinnon muodostivat
kaupungin rouvien keskeiset juorut ja uskovaisten oppiriidat, oli
yht'äkkiä saanut uuden, ihan vereksen puheenaiheen. Se koski pastori
Janne Flyktin harhaoppisuutta. Sen sijaan, että nuo tavalliset
kinastelut kaupungin eri uskonsuuntain kesken eivät olleet paljoakaan
häirinneet herrasperheiden rauhaa, tuli tästä uudesta kysymyksestä
siksi mielenkiintoinen, että sen mainingit tuntuivat kaikkialla,
erityisesti juuri kaupungin hienoston keskuudessa, jonka muodostivat
piispan, tuomiorovastin, maaherran, pormestarin ja postimestarin
perheet. Piispa, joka oli paljon matkoilla, ei juuri kallistanut
korviaan koko jutulle. Hän oli seuraa kartteleva, yksinäisyyttä
rakastava vanhus, joka antoi ihmisten elää rauhassa. Niin kauan
kuin hänen ei korkean virkansa puolesta tarvinnut ruveta jotakin
ojentamaan, sai asianomainen olla ja elää miten tahtoi. Hän tunsi
vastenmielisyyttä kaikkia kurinpitotoimenpiteitä kohtaan, jotka
johtuivat enemmän ihmisten juonittelu- ja riidanhaluista kuin
totuudenrakkaudesta. Eikä niitä hänen hiippakuntahallituksensa
aikana ollut esiintynytkään kuin yksi ainoa, ja sekin Vaajosen
Äspäriä vastaan "liian innokkaasta kalastuksesta". Oppiin ei ollut
kukaan kajonnut, ja se olikin, mikäli piispa hiippakuntaansa
tunsi, kaikkialla oikea ja luterilainen, -- lukuunottamatta Pesiön
kirkkoherraa, jota virkaveljet väittivät järkeisoppiseksi. Mitä
lajia tuo "järkeisoppisuus" oli, siitä ei piispa ollut viitsinyt
ottaa selvää. Tarkastuksilla Pesiön pappilassa oli juteltu vain
vuodentulosta, kalastuksesta ja metsästyksestä, ja Pesiön Boman oli
tavallisesti kertonut, kuinka monta jänistä hän edellisenä syksynä
oli ampunut. Ja niitä oli paljon, sillä Pesiön Boman oli suuri
kerskuri ja tunnettu valehtelija. Hänen saarnansa olivat olleet
tavallisia, vanhaan tyyliin pidettyjä esitelmiä, joissa kuitenkin
aina määrätyllä kohdalla itkettiin. Niistä ei siis ollut mitään
erikoisempaa sanottavaa.

Piispa ainakin oli toistaiseksi päättänyt olla jyrkästi puolueeton
pastori Janne Flyktiin nähden.

Toista oli tuomiorovastin laita. Hän, joka tuomiokapitulin
varapuheenjohtajana joutui säännöllisesti olemaan kotona, tuli paljon
enemmän kosketuksiin seurakuntalaisten kanssa kuin hänen korkea
esimiehensä. Siihen velvoitti häntä jo seurakunnan esipapin virkakin.
Tuomiorovastin keittiö oli uskovaisten vaimojen kokoontumispaikka.
Matleena Moilanen, joka pesi talon pyykit, esiintyi siellä
itseoikeutettuna puheenjohtajana. Ja hänellä oli Raamattu yhtä
selvänä kuin tuomiorovastin monipuolinen liinavaatevarasto.

Ruustinna, vanha ja kivuloinen ihminen, mutta luonteeltaan
kiihkeä ja suvaitsematon, sai kyökissä kuulla koko harhaoppijutun
alusta loppuun. -- Siitä oli luonnollisesti seurauksena, ettei
tuomiorovastin päivällispöydässä puhuttu muusta kuin Janne Flyktistä
ja hänen vapaista mielipiteistään.

Ettei keskustelun tulos ollut Janne Flyktille suotuisa, saattoi
päättää siitä hermostuneisuudesta, jolla tuomiorovasti aina näiden
puheiden jälkeen nousi pöydästä ja virkkoi:

-- Ai, ai, sitä poikaa! Hän tekee tässä pian skandaalin!

Maaherra von Tollin perheessä ei asialle omistettu kovin suurta
huomiota. Maaherra itse, vanha turkinsodanaikuinen, pikkuinen ja
puhelias eversti, ei ollut yleensä pappien ystävä. Hän viihtyi
parhaiten shakkipöydän ja totilasiin ääressä, jolloin pelitoveri sai
lainata korviaan senkin seitsemään kertaan kuullulle jutulle, kuinka
hän, silloinen kapteeni von Toll, oli saanut kunnian ottaa vastaan
sapelin Osman pashan kädestä Plewnan antautuessa. Yleisesti tunnettua
juttua ei kuitenkaan uskottu -- siitä yksinkertaisesta syystä, että
maaherra kertoi turkinsotaretkeltään aivan mahdottomia.

Maaherra ei siis välittänyt, oliko joku pappi enemmän taikka
vähemmän vääräoppinen. Hänestä ne olivat vääräoppisia kaikki, kun
pitivät kiroilemisesta niin tavatonta melua. Olisivatpa itse olleet
Turkinmaalla, niin tietäisivät, minkälaisia helvetin hirtehisiä ne
roimahousut todella olivat!

Maaherran rouva sitävastoin ei ollut jutulle kylmä. Sehän koski
häntä jo lähetysyhdistyksen johtokunnan jäsenenä. Hän oli kuitenkin
pian ratkaissut kantansa: huolimatta pastori Flyktiin viimeisestä
esitelmästä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa, piti hän hänestä sangen
paljon, sillä hänen taiteellista makuaan hiveli suuresti, että pappi
puhui saarnoissaan Beethovenista ja Rembrandtista.

Pormestarin perhe taas oli jakautunut kahteen leiriin: yhdellä
puolen tytöt, toisella vanhemmat, -- jos nyt pormestaria itseään
voitiin ottaa lukuun, sillä hän alistui tavallisesti aina rouvansa
mielipiteisiin. Tytöt tuomitsivat kovasti Janne Flyktiä, --
minkävuoksi, sitä he eivät osanneet oikein selittää. Hän soitti
viulua. Kyllä. He soittivat pianoa. Mutta hän puhui siitä liian
"julkisesti". Ehkä. Mitäs pahaa siinä sitten oli?

-- Siinä ei ole kerrassaan mitään pahaa, että pappi koskettelee
saarnoissaan jokapäiväistä elämää sen eri muodoissa, julisti
pormestarin rouva.

Tyttäret eivät voineet sitä juuri vastustaakaan.

-- No entä nuo palokunnan juhlissa ja nuorisoseuran iltamissa
soittelemiset?

Pormestarin rouva nirpisti hiukan nenäänsä.

-- Niin, ne nyt saisivat olla poissa, sillä ne ovat niin kovin
vulgäärejä, -- mutta jos hän nyt niissäkin esiintyy taiteilijana,
niin -- kantänka!

-- Mutta eikö papin pitäisi aina esiintyä pappina?

-- Tietysti! ... Mutta mikä tekee hänet papiksi? Kappa ja kaulusko?
-- Silloin on Vaajosen Äspärikin pappi.

Tytöt joutuivat hämilleen. Äidin mielipiteitä ei ollut helppo kumota.

-- Ei luonnollisesti, vaan papin elämä, hänen käytöksensä, hänen
suhtautumisensa elämään, huomautti Linda-neiti.

-- Aivan oikein! Siinä suhteessa pastori Flykt kestää koetuksen, jota
taas Äspäri ei tee. On olemassa suuri ero heidän välillään: toinen
esiintyy silloin tällöin -- huomatkaa: minä sanon _silloin tällöin_
-- jossakin vakavahenkisessä juhlassa esittämässä taiteellista
viulun- tahi sellonsoittoa, toinen kalastaa kaiket kesät ja tekee
talvet rysiä. -- Siinä on eroa!

Tyttärien täytyi myöntää, että siinä oli eroa.

-- Mutta hänhän kieltää Kristuksen jumaluuden, uskalsi Sofia
muistuttaa.

Silloin pormestarin rouva suuttui.

-- Kuka sitä on sanonut, muut kuin vanhat, puolihöperöt muijat? Ja
kuka sen asian tutkii, sinäkö vai minä?

Tytärten täytyi myöntää joutuneensa alakynteen. Äidin kanssa ei
kannattanut väitellä. Hän piti oman päänsä. Sofia otti käsityönsä,
keskitekoisen seinäryijyn, jota hän valmisteli lähetysyhdistyksen
myyjäisiin, ja Linda meni soittelemaan Beethovenia.

Postimestari Lentz rouvineen oli aivan päinvastaista mieltä.
Postimestari itse, jonka isä oli aikoinaan muuttanut Saksasta
Suomeen, kallistui hernhutilaisuuteen, rouva taas oli paremmin
vapaakirkollinen, vaikka kuuluikin lähetysyhdistyksen johtokuntaan.
Heidän luonaan olivat lähetyssaarnaajat tavallisesti majaa, sillä
varsinkin postimestari oli innokas lähetystyön kannattaja. Pastori
Flykt oli tämän perheen mielestä kuiva ja sisällyksetön saarnamies,
jonka puhe muistutti "helisevää vaskea ja kilisevää kulkusta", mutta
josta puuttui rakkaus, se rakkaus, jonka lähteenä oli Kristuksen
verinen sovinto ja hänen viisi haavaansa. Niistä olisi postimestari
Lentzin mielestä papin tullut saarnata, ja yksinomaan niistä, --
sillä niihin perustui ihmisen autuaaksitulo.

Pieni piispankaupunki ali siis käymistilassa ja siihen tilaan sen
olivat saattaneet pastori Flyktin saarnat, varsinkin hänen viimeinen
esitelmänsä lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa.

Uskovaisten piireissä oltiin hänestä aivan yhtä mieltä. Sieltä ei
kuulunut: soraääniä lainkaan. Vaikka he muuten riitelivätkin paljon
ja kiivaasti, olivat he pastori Flyktin "asiassa" -- niinkuin he sitä
kutsuivat -- aivan samaa mieltä.

Pastori Flykt oli kokonaan sopimaton papiksi. Hän oli uskoton,
täydellisesti vailla pyhää Henkeä ja sitäpaitsi Kristuksen kieltäjä.
Kiihkeimmät nimittivät häntä suorastaan jumalankieltäjäksi ja
Antikristuksen pojaksi.

       *       *       *       *       *

Janne Flykt astui kiivaasti pääkatua alas. Oli ilta, ja ilma oli
kolea. Pohjoistuuli, joka pääsi puhaltamaan pääkatua pitkin koko
voimallaan, meni läpi luiden ja ytimien. Katu oli melkein autio. Joku
yksinäinen kulkija etempänä kadun toisella puolen ponnisti tuulta
vasten, niinkuin hänkin. Tuuli tanssitti lunta katukäytäviä pitkin ja
nosti poikkikatujen kohdalla kokonaisia pyörteitä ilmaan.

Janne Flykt nosti päällystakin kauluksen pystyyn ja kiiruhti
askeleitaan. Hän palasi kaupungilta ja hänen mielensä oli alakuloinen.

"On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!"

Nämä sanat soivat vieläkin hänen korvissaan.

Hän oli ollut kastamassa lasta erään räätälin luona. Räätälin hän oli
tuntenut monta monituista vuotta. Siivo, hiljainen mies, joka teki
työtänsä yhden kisällin ja parin oppipojan kanssa. Hän oli ollut aina
uskonnollinen ja käynyt kirkossa säännöllisesti. Hän, Janne Flykt,
muisti nähneensä hänet siellä jo silloin, kun hän itse oli pieni
poika. Aina samassa paikassa, yhtä uskollisesti joka sunnuntai.

Mutta nyt hän vasta oli tullut herätykseen. Kaupungissa äskettäin
vieraillut herätyssaarnaaja Suvinen oli ollut välikappaleena hänen
kääntymisessään. Hänestä oli tullut kiihkeä, fanaattinen mies, jonka
työpöytä oli muuttunut saarnatuoliksi. Jokainen henkilö, joka tuli
hänen työhuoneeseensa, sai pöydällä istuvalta mestarilta kuulla
parannuksen välttämättömyydestä ja viimeisen tuomion hirmuisuudesta.
Kolme kisälliä oli jo lähtenyt pois hänen työstään. He eivät olleet
jaksaneet kuulla mestarinsa yhtämittaista saarnaa. No niin. He
olivat saaneet mennä. Nykyinen kisälli oli hiljainen nahjus, josta
oli samantekevää, mitä mestari puhui. Hän myönteli kaikkeen: "Niin
vain." Hän oli kotoisin Perä-Pohjolan puolesta ja jo lapsuudesta asti
tottunut saarnamiehiin. Niiden parissa hän oli tehnyt sen havainnon,
että hiljainen myöntelemimen auttoi kaikkein parhaiten.

Tämän, räätäli Tarkkasen luona oli hänellä ollut kastetoimitus ja
hänen täytyi myöntää, että se oli ollut tukala tehtävä.

Räätäli Tarkkanen oli alussa esiintynyt hiukan ujona. Ennen
toimitusta hän ei ollut lausunut juuri montakaan sanaa. Mutta kun
lapsi oli kastettu ja oltiin toista kahvikuppia juomassa, oli hänen
kielensä lauennut. Ja silloin oli pappi saanut kuulla, mikä hän oli
miehiään.

Suruton, auttamattomasti suruton mies, joka johdatti ihmisiä
kadotukseen kuin karjalaumaa!

Hän oli hämmästynyt. Hän ei ollut vielä tottunut siihen, että hänen
kimppuunsa hyökättiin tuolla tavoin. Hän oli tiedustellut syytä
tuomioonsa.

-- Pastorihan kieltää Jumalankin! oli räätäli huudahtanut, ja hänen
kasvoillaan oli kuvastunut hillitön kiihko.

-- Kuinka te sellaista voitte väittää?

-- Kuinkako? Että pastori vielä viitsii kysyä?! Sellaista
teeskentelyä minä en sentään ollut pastorilta odottanut!

Ja hän oli saanut selityksen.

Ei ollut vielä tässä kaupungissa sellaista pappia ollut, joka
olisi julkisesti saarnatuolista uskaltanut puhua Kristuksesta vain
ihmisenä, tosin vähän parempana muita, mutta silti ainoastaan
ihmisenä. Jumalan pojaksi olivat muut papit hänet saarnanneet,
ja niinhän Raamattukin opetti. Mutta pastori Flykt oli puhunut
vain Vapahtajasta, joka oli ihminen, ja selittänyt kaikki
Raamatun totuudet oman pimitetyn järkensä mukaan. Niinkuin
ihminen voisi ketään vapahtaa! -- Ja entä viimeinen villitys?
Missä raamatunpaikassa oli kirjoitettuna, että ihmisen autuaaksi
tullakseen piti ruveta käymään teattereissa, konserteissa ja
tanssisalongeissa? Miksi ei pastori ollut jo suoraan maininnut
kapakoita taivaanporstuoiksi? Hän ei olisi uskonut, jos joku toinen
olisi kertonut, mutta nyt hän oli omin korvin kuullut.

Hän oli yrittänyt selittää, mutta se oli osoittautunut aivan
turhaksi. Räätäli Tarkkanen ei ollut antanut suunvuoroa ensinkään.
Hän oli pauhannut kuin tuomiopäivän pasuuna, ja hänen kiihkoa ja
hengellistä raivoa uhkuva puheensa oli loppunut huudahduksella:

-- On se kauheaa, että papitkin jo rupeavat Jumalan kieltämään!

Hän oli noussut ja heittänyt hyvästit. Hän oli ollut kiivastuksissaan
kelpo lailla.

Mutta kadulle päästyään hän oli nauranut. Hullu räätäli, jolta oli
mennyt kaikki sekaisin.

Mutta kun hän nyt käveli kotiansa kohti muistellen räätäli Tarkkasen
sanoja, ei häntä enää naurattanut. Hän käsitti, että oli tapahtunut
hirvittävä väärinkäsitys, ja se nosti epätoivoisen tuskan hänen
rintaansa.

Niinkö yksinkertaisia ihmiset olivat? Niinkö sokeita ja
ahdasmielisiä? Vai oliko se ilkeyttä ja panetteluhalua?

Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt vastausta.

Hän oli luullut tekevänsä siunattua työtä kirkastaessaan
kuulijoilleen Kristuksen ihmisyyttä. Hänestä se oli tuntunut
välttämättömältä jo senkin vuoksi, että Kristuksen jumaluus
oli anastanut saarnoissa kaiken tilan. Ja hän oli varma siitä,
että juuri tuo yksipuolinen sananjulistus oli siihen määrin
turruttanut kuulijat, etteivät he enää pystyneet saamaan uskonnosta
mieskohtaisesti kiinni, -- harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.
Ihmiset kyllä istuivat ja kuuntelivat, mutta useimmassa tapauksessa
kohosi saarna heidän päittensä yläpuolitse, synnyttäen korkeintaan
mukavan kirkkotunnelman, johon saattoi tuudittautua aivan kuin kosken
lauluun. Sellainen uskonnollisuus ei ollut mistään kotoisin. Siinä
ei ainakaan ollut mitään mieskohtaista suhdetta, joka oli pääasia
uskonnossa.

Janne Flykt oli koettanut päästä käsiksi juuri tuohon mieskohtaiseen.
Hänestä oli ensinnäkin ollut tärkeää herättää kuulijoissa
mielenkiintoa uskontoon. Sillä uskonto _oli_ mielenkiintoista. Siitä
hän oli oman kokemuksensa perusteella täysin vakuutettu. Tämän vuoksi
hän oli esittänyt Vapahtajan tavallaan kuin uudessa valossa. Hän
oli tuonut hänet kuulijoiden eteen ihmisenä, pyhänä, täydellisenä
ihmisenä, jonka sydämellä oli kaikki veljeinsä ilot ja surut,
ymmärtäväisenä, osaaottavana Vapahtajana, joka oli itse kokenut
kaikki, tiesi kaikki ja tunsi kaikki, ja jossa ainoassa todellinen
ihmiselämä oli löydettävissä.

Häntä itseään ei ollut milloinkaan oikein miellyttänyt tuo
taivaallisella valta-istuimella istuva kruunattu Kristus. Jo pikku
poikana hän oli tuntenut pelkoa sellaista Vapahtajaa kohtaan. Pastori
Skarpin saarnoja kuunnellessaan hän oli monesti kuvitellut, että
Kristuksen valtaistuimelle johtivat leveät ja korkeat kultaportaat,
joille Laidan pikku poikien likaiset jalat eivät saaneet astua.
Heti oli siinä joku Pietari taikka Jaakob torumassa, aivan samalla
tavalla kuin mamselli Hård, joka ikkunastaan piti silmällä, etteivät
Laidan pojat päässeet hänen ryytimaahansa. Hän ei suvainnut sitäkään,
että joku pojista pysähtyi edes ryytimaan kohdalle ihailemaan sen
komeita herneenpalkoja ja porkkananvarsia. Heti hän oli ikkunassaan
huutamassa: "Vai niin, viikarit! Pois minun ryytimaastani!" --
Sellaista komentoa hän oli ajatellut Pietarinkin pitävän Kristuksen
valtaistuimen kultaportaitten ääressä. Häntä oli miellyttänyt paljon
enemmän tuo kirkastusvuorella seisova Kristus. Vaikka Vapahtaja
olikin siellä niin juhlallisen näköinen, saattoi aivan hyvin
kuvitella, ettei hän olisi ajanut pois jotakuta Laidan pojista, jos
tämä olisi sattunut jonkin kalliolohkareen takaa tirkistelemään, mitä
vuorella tapahtui...

Janne Flykt hymyili lapsuutensa muistoille. Sellaiseksi hän oli
Vapahtajan kuvitellut, niin ystävälliseksi ja isällisen lempeäksi.
Mutta kirkon Kristus oli kaukainen ja vieras, kruunattu taivaan
hallitsija, jota lähestyessä piti turvautua välittäjään. Eivät
roomalaiskatoliset niin väärässä olleetkaan, asettaessaan neitsyt
Marian välittäjäksi ihmisen ja Vapahtajan välille. Sillä sellainen
ankara Kristus kovine tuomari-kasvoineen vaati taivaan kuningattaren
väliintuloa.

Luterilainen kirkko esitti Kristuksen melkein roomalaiskatoliseen
tapaan. Sillä oli vain se puute, ettei se voinut osoittaa ketään
välittäjäksi. Neitsyt Maria oli sen opin mukaan vain syntinen
ihminen, eikä apostoleillekaan kuulunut taivaallisen lähettilään
toimi. Ei ollut siis ihme, etteivät ihmiset saaneet Kristuksesta
mieskohtaisesti kiinni.

Hän, Janne Flykt, oli tahtonut tuoda Kristuksen ihmisten keskuuteen,
vetää hänet uudelleen taivaasta maan päälle kulkemaan kaupunkien
katuja ja tekemään vieraskäyntejä köyhien majoissa. Hän rakasti
sitä Vapahtajaa, joka maallisen elämänsä aikana oli kulkenut ympäri
kylästä kylään, istahtanut väsyneenä tien varrelle lepäämään,
poikennut Betanian sisarusten luo ja keskustellut yksinkertaisten
kalastajien kanssa. Jeesus Natsarealainen, Galilean profeetta, oli
hänen Vapahtajansa. Tätä Vapahtajaa hän oli tahtonut kirkastaa
kuulijoilleen, kuvata hänet inhimillisillä tunteilla varustettuna,
juuri niinkuin evankeliumi opetti, -- sellaisena, jollaisena hänet
olivat nähneet hänen omat aikalaisensa: jumalallisen suurena, mutta
kuitenkin ihmisenä, kansanmiehenä kansanmiesten keskuudessa.

Näin hän oli uskonut saavuttavansa päämääränsä. Mutta hän oli
surkeasti pettynyt.

Ihmiset viskasivat lokaa hänen kasvoilleen, syyttivät häntä
jumalanpilkkaamisesta, vieläpä jumalankieltämisestä.

Se oli kauhea todellisuus.

Janne Flyktin sydäntä kirveli, ja otsaa poltti. Kylmän pohjatuulen
hyväilyt tuottivat hänelle huojennusta.

Sellainenko oli tämä kaupunki!

Hän pysähtyi pappilan portille, vaipuen mietteisiinsä. Ne olivat
synkkiä, surullisia ... niin peräti alakuloisia. Ja kahden päivän
päästä olivat hänen häänsä...

Hän hymähti katkerasti.

Kuinka toisenlaiseksi hän oli kuvitellut nämä viimeiset päivänsä
poikamiehenä! Päiviksi täynnä iloa, onnea ja tyytyväisyyttä, niinkuin
aamulla herätessä, jolloin aurinko paistoi ikkunaan ja kultasi
huonekalut. Ja sitten täysi päivä, täynnä tarmoa ja uskoa elämään
... käsi kädessä työhön sydämenystävän ja elämänkumppanin kanssa ...
kirkasta, valoisaa tulevaisuutta kohti!

Nyt vallitsi hänen ympärillänsä yö. Janne Flykt havahtui siitä, että
kello tuomiokirkon tornissa löi kahdeksaa. Hän tunsi kylmänväreitä
ruumiissaan ja riensi sisään.

Huoneesta tulvahti vastaan lämmin ilma ja suloinen ruusun tuoksu.

Hänen sydämensä rauhoittui. "Kotini on minun linnani", ajatteli hän
ja raapaisi tulta.

Siinä kukki pöydällä Johannan tuoma ruusu. Se levitti miellyttävää
tuoksua pieneen kamariin, jonka huonekaluston muodostivat vanha
leposohva, piironki, kirjoituspöytä, pesukaappi ja pari, kolme
tuolia. Seinällä, sohvan yläpuolella riippui viulu, ja nurkassa
kirjahyllyn ja ikkunan välissä oli sello saanut paikkansa.

Janne Flykt istahti sohvaan ja otti esiin sellonsa. Hänen katseensa
osui vastapäisellä seinällä olevaan tauluun, joka esitti Napoleonia
Fontainebleaussa. Murtunut, valtakuntansa menettänyt mies...

Oliko hänkin sellainen?

Ei ei? Hänen Fontainebleaunsa oli vielä kaukana. Jos sitä ollenkaan
tulisikaan...

Mutta sittenkään hän ei saanut katsettaan irroitetuksi kuvasta.

Hän laski sellon paikalleen ja rupesi katselemaan taulua. Siinä oli
jotakin suurenmoisen traagillista. Majesteetti, jonka edessä äsken
vielä Eurooppa oli vavissut. Ja nyt: kaikkien hylkäämä mies ... tukka
epäjärjestyksessä ... vyöltä irroitettu sapeli pöydälle heitettynä
... ja katse ... synkkä kuin yö.

Janne Flykt pyyhkäisi otsaansa kuin karkoittaakseen synkän,
ahdistavan ajatuksen, joka väkisten pyrki esiin. Hän nousi ja meni
kirjoituspöydän luo.

Postinkantaja oli käynyt hänen kaupungilla ollessaan ja tuonut
kirjeen.

Hän tarkasteli sitä tutkivasti. Aivan outo käsiala. Kaikesta päättäen
oli kirjoittaja jonkinverran kouluakäynyt. "Herra pastori Janne
Flykt", seisoi siinä.

Mikä merkillinen kirje se oli?

Hän repäisi kuoren auki. Pitkän aikaa tuijotti hän outoa käsialaa,
ennenkuin rupesi lukemaan.

Hän ei päässyt pitkälle, ennenkuin hänen otsallaan suonet
pullistuivat. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen.

Tämä oli ennen kuulumatonta! Kirje oli nimetön soimauskirje hänen
lähetysyhdistyksen vuosijuhlassa pitämän esitelmänsä johdosta ja
kuului sanasta sanaan:

    "Herra pastori!

    Esitelmänne johdosta, jonka piditte meidän rakkaassa
    rukoushuoneessamme ja jossa ilmoititte hämmästyttävät
    mielipiteenne kristityn eli oikeammin uskovaisen vapaudesta
    taidenautintoon nähden, ei voi olla vastalausetta panematta
    sille uskolle, että tosi herännyt, synteinsä tähden murtunut ja
    Kristuksen veren voiman kautta rauhaan ja uskoon päässyt enää
    voisi kulkea samaa tietä kuin ne jotka silkissä ja sametissa
    rientävät täyttämään teatterisalongit. Ei, ei viihdy _tosi_
    kristitty siinä seurassa, missä pilkkaajat istuvat. Ja sangen
    surullista on, jos _sielunpaimenen_ taidenautinnon halu on niin
    suuri, että hän siellä löytää tyydytystä. Ja kaikkein surkeinta
    on se, että hän julkeaa pyhältä paikalta viitoittaa nuorille
    heränneille sellaisia teitä. Onhan heillä muutenkin, jos totiset
    ovat, taisteluita syntiä ja himoja vastaan. Koettavathan he
    synnin teiltä palattuaan juuri välttää tällaisia paikkoja ja
    kääntää selkänsä entisille huveille.

    Te kyllä kai tarkoitatte, ettei kristityn tarvitse olla
    niin _ahdasmielinen_ (niinkuin se kuuluu), ettei saisi
    kaunoaistiaankin noudattaa. Saahan hän kyllä nauttia
    kauneudestakin, mutta sekin muuttuneessa mielessä saa toisen
    muodon. Harrastihan kyllä Lutherkin kodissaan hengellistä (sana
    "hengellistä" oli jälkeenpäin lisätty) laulua ja musiikkia
    ja ihaili ehkä (sana "ehkä" oli jälkeenpäin lisätty) suurten
    mestarien taideteoksiakin, joita kyllä kristittykin voi ihailla,
    sillä ne ovat aivan eriaiheiset kuin nykyajan taide. Eihän
    niin ahdasmielinen tarvitse olla, ettei kodissaan voisi sallia
    siisteyttä ja kauneutta, jotta siinä viihtyisi. -- Mutta ennen
    kaikkea jakaa kuulijoiden janoaviin sieluihin "elävää vettä". Ei
    kuivia ja hengettömiä jaarituksia, joissa tuskin Jeesuksen nimi
    tulee mainituksi. Pois haaveilu, teeskentely ja "nummisuutarit",
    tahi jättää _ahdas kirkko_ ja antautua sille uralle, joka
    paremmin miellyttää!

    Kyllä kirkkomme ääriään myöten täyttyy, kun vain _elävää_
    sanaa, Jumalan kaksiteräistä miekkaa _voimalla_ heilutetaan,
    ja äänellä, joka _kuuluu_ joka loukkoon! Sitä toivovat janoovat
    sielut."

Janne Flykt ei loppuun päästessään tiennyt, pitikö hänen itkeä vai
nauraa. Kirje oli traagillisuudessaan koomillinen taikka päinvastoin.

Hän heitti sen pöydälle ja vaipui mietteisiinsä.

Kirjoittaja oli kaikesta päättäen sekä tekopyhä että raukka.
Tekopyhyyttä todistivat hänen käyttämänsä monet attribuutit
ja raukkamaisuutta hänen nimettömyytensä. Miksi hän ei tullut
mieskohtaisesti keskustelemaan hänen kanssaan? Miksi verhoutua
nimettömyyden raukkamaisen manttelin taa? Hän olisi saanut asiaa
lähemmin selittää.

Vai olisiko se auttanut?

Tuskin.

Tekopyhyys oli aina osoittautunut sellaiseksi voimaksi maailmassa,
että sitä vastaan särkyivät rehellisimmätkin aseet, varsinkin jos se
toimi pimeässä. Sellaistahan oli ollut jesuiittain työ, ja historia
osoitti, mitä jälkiä se oli jättänyt: pimittänyt ja kahlehtinut
omiatuntoja, tehnyt aurinkoisesta, ikkunoilla varustetusta huoneesta
ummehtuneen ja löyhkäävän kammion.

Janne Flykt sammutti lampun. Hänestä tuntui hyvältä istua pimeässä.
Oli parempi siten koota ajatuksiaan ja miettiä.

Voittaisiko hän vai tulisi häviämään?

Sitä kysymystä hän mietti.

Hän silmäsi ulos pimeälle pihalle. Etelän taivaalla, puuvajan katon
yläpuolella, loisti tähti. Se vilkutti niin ystävällisesti, aivan
kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä murehdi! Toivo vain!"

Toivon tähti! Niin, hän ymmärsi sen tarkoituksen: se tahtoi rohkaista
häntä. Taivas sen ympärillä oli musta ja pohjaton kuin epätoivon ja
tuskan meri. Mutta keskellä mustaa autiutta vilkutti yksinäinen tähti
kuin Majakka rannattomalla merenaavalla.

Älä murehdi! Toivo vain!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna sai Johanna Roslund kirjeen. Se oli hänen
sulhaseltaan ja sisälsi ainoastaan runon. Alla oli vain pienellä,
sirolla käsialalla: "Janne." Johanna suuteli nimeä. Runosta huokui
alakuloisuuden ohella horjumaton vakaumus ja voitonvarmuus. Jannea
oli odotettu illalliselle, mutta häntä ei ollut kuulunut. Johanna oli
lähtenyt kävelemään ja kulkenut Jannen asunnon ohi Ikkuna oli ollut
pimeä. "Joku sairaskäynti", oli hän ajatellut ja heittänyt kaipaavan
katseen ikkunaan sekä jatkanut matkaansa. Mutta Johanna ei tiennyt,
että juuri silloin oli hänen sulhasensa istunut kirjoituspöytänsä
ääressä pihanpuoleisen ikkunan edessä ja katsellut "toivon tähteä".
Hän oli arvannut oikein se oli ollut "sairaskäynti", mutta sillä
kertaa oli sairaskäynnin suorittanut -- pieni, tuikkiva tähti.



X


Oli vierähtänyt kolme vuotta viimeksi kerrotusta. Janne Flykt
hoiti edelleenkin papinvirkaansa piispankaupungin kirkkoherran
virallisena apulaisena. Monta vaikeutta siinä oli ollut voitettavana.
Pastoraalitutkinto oli kerran jo uhannut nostaa tien pystyyn. Hänen
väitöskirjansa, joka oli koskenut "Renanin käsitystä Jeesuksesta",
oli muitta mutkitta hylätty. Tuomiokapitulin pöytäkirjanote oli
lyhyesti ilmoittanut, että "huolimatta kirjoituksen lennokkaasta
esityksestä, oli aine siksi vaarallinen, ettei katsottu nuorelle,
kokemattomalle papille terveelliseksi sellaisten harha-oppisten
teoloogien teoksiin tutustumista, koska ne helposti saattaisivat
eksyttää ja johdattaa mielipiteiden sekaannuksiin asioissa, joista
luterilaisella kirkolla oli selvä ja raamatunmukainen käsitys." --
Mistään harhaopista ei väitöskirjantekijää oltu kuitenkaan tahdottu
syyttää. Hänhän oli pääasiallisesti vain selitellyt ranskalaisen
teoloogin mielipiteitä; Hylkääminen olikin katsottava ainoastaan
"isälliseksi varoitukseksi", niinkuin tuomiorovasti jälkeenpäin oli
selittänyt.

Janne Flyktin oli siis ollut valittava uusi väitöskirjanaihe ja
hän oli siksi valinnut "rippikouluopetuksen yleensä". Siinä ei
hänen mielestään olisi pitänyt jäädä sijaa hammastelulle. Mutta
niin ei ollut käynyt. Sekään ei ollut löytänyt täydellistä armoa
tuomiokapitulin pitkän viheriän pöydän ääressä. Hänen käsityksensä
"kristityn vapaudesta" oli leimattu liian "vapaaksi" ja hänellä oli
ollut luja yhteenotto herra asessori Haglundin kanssa, joka oli
istunut hänen vastaväittäjänään. Piispan hyväntahtoinen väliintulo
oli ratkaissut asian Janne Flyktille suotuisaan suuntaan siten,
että piispa oli katsonut keskustelun riittäväksi ja koristanut
loppulausuntonsa muutamilla valituilla sanoilla vanhempien
virkaveljien mielipiteiden kunnioittamisesta, "koska heillä oli
suurempi kokemus ja syvempi perehtymys asioihin." Siihen se oli
jäänyt, ja Janne Flykt oli suorittanut pastoraalinsa sekä tullut
"kiitoksella hyväksytyksi".

Mutta nämä vastoinkäymiset eivät olleet häntä masentaneet.
Päinvastoin: hän oli vain vahvistunut vakaumuksessaan. Ei pitänyt
uskaltaa päämiehiin. Ratkaisevalla hetkellä he eivät voineet eivätkä
tahtoneetkaan auttaa, Hänen oli kuljettava omaa tietänsä.

Ja sitä hän oli kulkenut, uskollisena omalle itselleen ja
vakaumukselleen. Hän oli hoitanut saarnavuoronsa nuhteettomasti,
-- omasta mielestään ainakin. Hänen julistuksensa keskuksen oli
edelleenkin muodostanut tuo ihmisystävällinen Kristus, joka tahtoi
voittaa kaikki. Tästä mieliaineestaan hän ei ollut luopunut, vaikka
pastori Skarp oli käynytkin yhä suljetummaksi, ja uskovaisten
vaimojen ryhmä saarnatuolin juurella yhä harvemmaksi.

Mutta sijaan oli tullut uusia kuulijoita, jotka -- vaikka eivät
istuneetkaan aivan saarnatuolin juurella -- syvällä hartaudella
kuuntelivat nuoren papin elävää esitystä. Kapellimestari Borellista
ja neiti Såltinista oli tullut innokkaita kirkossakävijöitä,
ja heihin oli liittynyt pormestarin sekä maaherran rouvat. He
muodostivat kantajoukon, mutta heidän ympärilleen oli kerääntynyt
paljon muita, kaupungin ylioppilasnuorisosta vakaviin, itseopiskelua
ja valistuspyrinnöitä harrastaviin työmiehiin saakka.

Se uhkaava pilvi, joka kolme vuotta takaperin lähetysyhdistyksen
vuosijuhlassa pidetyn esitelmän johdosta oli kohonnut kirkolliselle
taivaalle, oli vähitellen hajaantunut. Ettei se ollut täydellisesti
hävinnyt, sen saattoi päättää niistä jälkimainingeista, joita
kaupungilta säännöllisesti kuului Janne Flyktin saarnojen jälkeen.
Puhe harhaoppisuudesta ei suinkaan ollut loppunut. Päinvastoin
se kyti kuin tuli kuuman tukan alla, herättäen epäluuloa ja
hiljaista, vaikka sitkeää vastarintaa. Tätä epäluuloa havaitsi
Janne Flykt toimituspaikoissa kaupungilla, niin ristiäis- kuin
hautajaistilaisuuksissakin. Se loisti ihmisten silmistä ja kuvastui
heidän kasvoiltaan: Ja siellä missä pastori Skarp oli viimeksi
vieraillut, se poltteli pahimmin. Kun hän oli kastanut lapsen
jossakin porvariperheessä, saattoi hän toimituksen loputtua lukea
tämän kysymyksen läsnäolijoiden kasvoista: "Mihin uskoon pastori nyt
kastoi lapsen, omaansako vai kirkon?" Ja hautajaisissa puhelivat
saattovieraiden surupuvut: "Hohoo! Kaikki loppuu aikanaan, ihmisten
omatekoiset oppirakennukset yhtä hyvin kuin tukkukauppa kaloilla
tai viisikymmenvuotinen hevosenajo 'Veljekset Karstenilla!' Kukaan
ei suorastaan puhunut hänelle mitään, mutta tuo äänetön epäluulo
hiipi hänen kantapäillään niin hyvin sakariston rappusissa kuin
Laidan pimeissä porttikäytävissäkin. 'Janne Flykt, Kirkko-Janne!'
'Vääräoppinen ja Kristuksen kieltäjä.' 'Sen siitä nyt sai vanha
Flyktiska! Ei ollut kyllin ankara pojalle pienenä, vaan antoi
soitella kaiken maailman pelit ja rallatukset.' 'Ei niitä pappeja
joka Laidan nurkassa kasva! Kanniaisen Iikka oli kyllä Laidan poikia,
mutta hänellä olikin katkismus povessa. Ja rovastintyttären nai ja
rovastina kuoli!'"

Näin juteltiin Laidalla, kun Janne Flyktin solakka vartalo varjosti
matalain talopahaisten ikkunoita. Pienen piispankaupungin yleinen
mielipide löysi aina vastakaikua Laidalta, sillä sen vaimot kävivät
säännöllisesti kaupungin porvarisperheissä töissä. Konttisen
Kustaava, joka oli leipuri Luukelan perheessä vakituisena apurina,
pesi pyykit ja siivoten leivintuvan sekä saaden säännöllisesti
korpunreunukset lapsilleen vietäviksi, kertoi illalla miehelleen,
mitä Luukelan rouva oli haastellut. Ja miehelle olivat nämä uutiset
vereksenä virkistyksenä iltahetkinä työn päätyttyä. Eipä sillä, että
Kaaperi Konttinen olisi välittänyt kaikista vaimonsa jaarituksista,
mutta saihan niistä aina jotakin tietää, mitä kaupungilla
tapahtui. -- Mutta toista mieltä oli Ollakan Riika, joka taas oli
pormestarirouvan vakituinen apulainen. Hän ei kärsinyt kuullakaan,
että naapurin eukko sätti Flyktin Jannea. Oh, vai jo että! ...
Flyktin Janne, joka oli maailman paras pappi ja messusi kuin Herran
enkeli! Vai luuliko ehkä Konttisien Kustaava, että pastori Skarp
messusi paremmin? Joo, kaunis kunnia! Niinkuin vanha varis hän
lauloi. Hänellä ei ollut enemmän nuottia kuin Punikki-vainajalla!
"Herra olkoon teidän kaanssaannee." Herra varjele! Johan sitä
harakatkin kirkonkatolla kauhistuivat! Toista oli Flyktin Janne!
Hän se oli oikea "Kirkko-Janne"! Sopivan ne olivat sille pojalle
nimen antaneetkin. Häntä kelpasi kuunnella! Ei siinä ryitty eikä
köhitty, kun se poika saarnasi! Niin tuli kuin vettä vain! Vai vielä
Kanniaisen Iikka! Ohoh, jopa nyt kummia! Joka ei saanut vakinaista
paikkaakaan kuin vasta vanhana miehenä! Ja siihenkin menestykseen
sanottiin hänen rouvallaan olleen hyvänpuoleisesti ansiota,
tämä kun oli tyttönä ollessaan toiminut samassa seurakunnassa
kansakoulunopettajattarena.

Näin vaihtelivat mielipiteet ja arvostelut Janne Flyktistä pienessä
piispankaupungissa. Yksi kiitti, toinen laittoi, kolmas kuunteli muka
puolueettomana, vaikka rauhan vuoksi säestikin milloin mitäkin puolta.

Mutta mielipiteiden sekavasta vuolteesta pakkasi aina pinnalle tämä:
Janne Flykt on harhaoppinen.

       *       *       *       *       *

Tämä yleinen huomion esine eleli vain omaa elämäänsä. Hän oli
kaksi vuotta taaksepäin mennyt naimisiin, ja häät olivat olleet
komeat. Ei muistanut piispankaupunki pitkiin aikoihin nähneensä
sellaisia pitoja. Jos nyt ei otettu lukuun maaherran vanhimman pojan
Torste-luutnantin häitä. Mutta niissähän oli ollutkin morsiamena
etelän aateliskartanon rikas ja ylhäinen neiti.

Mutta porvarispiireissä vietetyistä häistä veivät Roslundin patruunan
tyttärelleen toimeenpanemat kerrassaan voiton. Sitä ruokien ja
juomien paljoutta ja häävieraiden tulvaa. Joukossa oli ollut itse
piispakin rouvine vaikka vihkimisen oli toimittanutkin tuomiorovasti.
Olihan Janne Flykt hänen apulaisensa. -- Pastori Skarp oli ollut
mukana -- mielipiteistään huolimatta. Mutta hyvällä ruokahalulla oli
hänkin silti syönyt ja juonut. Roslundin patruunahan oli leikillään
sanonutkin, etteivät hänen tyttärensä häitä saaneet oppiriidat
häiritä.

Eivätkä ne olleet häirinneetkään.

Oli puheltu muista asioista, valtuusmiesvaaleista ja tekeillä
olevista rautateistä. Vanha piispa oli selitellyt viimeisten
arkistotutkimustensa tuloksia varalääninsihteerille. Ne kuuluivat
nimittäin piispan erikoisalaan. Sulhanen oli soittanut kauniin
kappaleen sellollaan, ja neiti Såltin oli lausunut hääparille
omistamansa runon. Hänellä oli näet vähän niitäkin taipumuksia.
Tanssittu vain ei oltu. Sitä ei Roslundin patruuna ollut ottanut
ohjelmaan. Hänen mielestään piti papin häiden sentään jossakin
suhteessa erota tavallisista "pelimannihäistä".

Puolitoista vuotta häiden jälkeen oli pappilassa, apulaisen
puolella, vietetty ristiäisiä. Roslundin rouva itse oli kantanut
tyttärensä pojan kasteelle, ja kummeina oli ollut Laidan väkeä. Isä
oli arvellut, että kun hänen sukunsa kerran juonti sieltä, saivat
hänen pojalleenkin kelvata tavalliset työläiskummit: Lassilan Gideon
ja Leinosen Konsta vaimoineen. Meri-Kustu, vanhapoika, oli saanut
parikseen neiti Såltinin, joka viimeksimainittu kapellimestari
Borellin kanssa oli edustanut kaupungin hienompaa säätyä.

Janne Flyktin onnellista perhe-elämää ei siis häirinnyt mikään. Hän
oli reipas ja iloinen, ja hänen suloinen vaimonsa oikea kodin emäntä.
Kirkosta tullessaan hän tapasi pikku Penttinsä jokeltamassa kehdossa
ja leikkimässä vempeleeseen kiinnitetyllä avainkimpulla. Ja hänestä
oli suurimpia nautintoja puhella lapselle, joka tapaili kiinni hänen
papinkauluksestaan, uhaten kiskoa sen irti.

Mutta nyt oli hänen taivaallaan ukkospilvi jälleen nousemassa.

Piispankaupunkiin oli vuosi takaperin muuttanut kuparisepänkisälli
Kamula. Hän oli saanut työtä kupariseppä Lackströmillä eikä
hänestä alussa tiedetty muuta, kuin että hän oli ruskeapartainen,
vähän synkkä vanhapoika, joka viime markkinain aikana oli seissyt
Lackströmin kauppakojussa itse vanhan patruunan tilalla. Se oli
herättänyt kaupunkilaisten huomiota, sillä vuosikymmenien aikana
he olivat tottuneet näkemään patruunan itsensä kahvipannujensa
ja kattiloidensa keskellä, kasvoiltaan samanvärisenä kuin hänen
valmistamansa kuparituotteetkin. He olivat jo niin tottuneet
tinkimään vanhan patruunan kanssa, että heitä oli oudostuttanut tämä
ruskeapartainen, synkkä mies, joka ei ryhtynyt pitkiin selittelyihin,
vaan nosti kysymyksessäolevan kahvipannun ostajan eteen kuin
mies, joka halveksii maailman turhuutta. Ilmeisesti olivat hänen
ajatuksensa muualla koko kirjavan markkinaelämän aikana.

Tämä synkkäkatseinen kuparisepänsälli hautoi suuria ajatuksia. Hän
oli lukenut kristikunnan suurista miehistä ja ruvennut ajattelemaan
olevansa kutsuttu johonkin suureen ja tärkeään tehtävään. Niinkuin
Dwight L. Moodylle muutaman kenkäkaupan tiskin takana Bostonissa oli
selvinnyt, että maailma hukkui jumalattomuuteen, oli Kamulallekin
kirkastunut Lackströmin kahvipannujen keskellä, että pienoinen
piispankaupunki huolimatta tuomiokirkosta ja tuomiokapitulista eli
surutonta elämää. Hän liittyi kaupungin uskovaisten joukkoon, jotka
heti tunsivat hänessä itseoikeutetun johtajan. Eikä kulunut Montakaan
kuukautta, ennen kuin koko kaupunki puhui vain Kamulasta, tuosta
ruskeapartaisesta kuparisepänsällistä, joka saarnasi kuin Vanhan
Testamentin profeetta.

Pitkää aikaa ei Kamula tarvinnut, ennen kuin hän sotapäällikön tavoin
oli saanut yleissilmäyksen taistelutantereesta. Hän käsitti paikalla,
missä oli vika kaupungin jumalattomuuteen: Katso, itse Antikristus
asui sen keskellä!

Ja se Antikristus oli -- pastori Janne Flykt. Kummako, että
suruttomuus sai vallan, kun papit palvelivat Baalia ja uhrasivat
Moolokille! Kummako, että jumalankieltämys kasvoi, kun Kristuksen
palvelijat viettivät iltansa teattereissa ja tanssisalongeissa,
vinguttivat viulua ja viheltelivät, maailman kunniaa pokkuroivat
ja pyhän virkansa porttoudeksi muuttivat! Voi maailmaa pahennusten
tähden!

Tuli oli sytytetty, ja kansa riemuitsi. "Suuri profeetta on noussut
keskuuteemme", profeetta maailman viisaudesta vapaa, mutta pyhän
Hengen täyttämä kiireestä kantapäähän! Se odotti vain merkkiä
ryhtyäkseen rynnäkköön.

Ja merkki annettiin:

Pastori Flykt oli pantava viralta!

Niin, tietysti! Kumma, ettei sitä oltu jo ennemmin hoksattu! Eikö
totta? Oh, olipa kyllä, mutta oli säälitty köyhää miestä, oman
kaupungin kasvattia! Eikö oltu? Pyh kaikkia! Olivathan sen jo
lausuneet Moilasen Matleena ja räätäli Tarkkanen senkin seitsemät
kerrat, mutta se kun oli vain annettu asian jäädä. Parannusta oli
odotettu kärsivällisesti, Mutta nyt oli kärsivällisyys loppunut!
Kirves oli pantu puun juurelle.

Pois rienaaja kirkosta! Alas Kristuksen häpäisijä saarnatuolista!

Kaupunki oli kuin tulessa. Vakavammat ihmiset pudistelivat päätään,
mutta eivät panneet tikkua ristiin. Heistä oli hauskaa seurata
tapausten kehittymistä.

Ja ne kehittyivät -- huimaavan nopeasti.

Aluksi elettiin jonkinverran epätietoisuudessa. Kaikenlaisia
huhuja liikkui kaupungilla, toinen toistaan kummempia. Kerrottiin,
että pastori Flykt oli jo erotettu. Piispa itse oli riistänyt
papinkauluksen hänen kaulastaan ja lausunut: "Näin riistää Jumala
sinulta viimeisenä päivänä taivaallisen autuutesi osan!" Tuomiokirkon
vanha Matti-vahtimestari oli kutsuttu tuomiokapituliin ja hän oli
saanut määräyksen nostaa kaikki ne kapat ja messukasukat, joita Janne
oli käyttänyt, sakariston ulkopuolelle tuultumaan, jotta ne sitten
voitaisiin uudelleen vihkiä pyhään tarkoitukseensa. Saarnatuoli ja
alttarin sisäpuoli oli määrätty pestäväksi lysoolivedellä, koskapa
vääräoppi oli tarttuvaa kuin rutto ja leviäisi joka paikkaan, jollei
sitä ajoissa tukahdutettaisi. Pesijänä mainittiin jo Matleena
Moilasta, ja Matleenan naapurit olivat jo tietävinään, paljostako hän
sen työn oli ottanut. Sataviisikymmentä markkaa! Sillä sellaiseen
hommaan ei ruvennut mielellään kukaan -- uskovainen ihminen
olletikaan. Mutta näiden huhujen aiheuttama jännitys herpaantui
vähän, kun Ollakan Riika oli käynyt vartavasten toteamassa, ettei
sakariston edustalla ollut mitään kappoja eikä kasukoita näkynyt.
Ja kun Janne Flykt saarnasi seuraavana pyhänä, laukesi viimeinenkin
jännitys, ja ihmiset joutuivat aivan ymmälle.

Mitä tämä oli? Paljaita valheitako oli levitettykin ympäri kaupunkia?
Kuka hävytön sen oli tehnyt?

Piispankaupungin asukkaat olivat arkoja kunniastaan. Heitä ei saanut
niinkään vain nenästä vetää!

Ruvettiin jo kyselemään huhujen alkuunpanijaa. Yksi syytti yhtä,
toinen toista. Pantiin oikea ajojahti toimeen, mutta syyllistä ei
ilmaantunut. Tämä epäonnistuminen tuli tavallaan Janne Flyktin
hyväksi. Väkevä myötätunnon laine vierähti hänen ylitsensä. Että
ihmiset kehtasivatkin olla niin hävyttömiä! Viralta pois! Hm! Ei
sitä niin virkaa otettu kuin sanottiin! "Johan minä Manniskalle
sanoin, että älä sinä lörpötä! Ei se nyt pappi sentään ole mikään
puukhollari, jonka saattaa potkaista pois milloin haluttaa! Mutta kun
sitä ruvetaan jotakin hölyämään niin sitä hölytään! Kaikkea! Sanokaa
te muuta!"

Janne Flykt sai taas osakseen ystävällisiä katseita. Ja yksi ja
toinen pistäysi katsomassa, mitenkä "pasturska uudessa kodissa
jaksoi".

Mutta tämä kaikki oli vain tyyntä ukonilman edellä kuin kaunista
kajastusta ennen auringon laskua. Janne Flyktin harvat ystävät
iloitsivat, että mokomasta häväistyshistoriasta vihdoinkin oli
päästy, kunnes he eräänä marraskuun aamuna heräsivät hirvittävään
todellisuuteen: kolmenkymmenviiden kaupunkilaisen allekirjoittama
valituskirjelmä oli jätetty tuomiokapituliin. Siinä syytettiin
pastori Flyktiä harhaopista ja vaadittiin erotettavaksi papinvirasta.
Tuomiokapitulin asessori Haglund oli virallisen juhlallisena ottanut
valituskirjelmän vastaan, ja asiamiehenä oli ollut kuparisepänsälli
Esaias Kamula.



XI


Tuomiokapitulin ylimääräinen istunto oli määrätty maanantai-illaksi
kello 6.

Jo hyvän aikaa ennen istunnon alkamista saapuivat tuomiokapitulin
jäsenet yksi toisensa jälkeen. Pappispuvuissa, aivan kuin
valmistautuneina joihinkin papiksivihkiäisiin tekivät he juhlallisen,
arvokkaan vaikutuksen. Mutta tällä kertaa ei heidän kasvoillaan
tavattu tuota jokapäiväistä, rauhallista ilmettä, joka niillä
tavallisissa oloissa asui kuin merkkinä siitä, etteivät säännölliset
pappistehtävät pitkän virkatottumuksen vuoksi enää heidän mieltään
erikoisesti kiinnittäneet. Ei, tämä toimitus oli siksi epätavallinen,
että sen näki jo itse herra asessori Tallborginkin kasvoilta, joilla
tavallisesti leikki hyväntuulen veitikka. Sen huomasi selvääkin
selvemmästi vahtimestarikin, joka pari vuosikymmentä oli autellut
tuomiokapitulin herroille päällystakkia ylle.

Nyt olivat hänenkin kuihtuneet kasvonsa vakavuuden kirkastamat hänen
ottaessaan vastaan herra asessori Tallborgin supinnahkaista turkkia.

Asessori Tallborg veti esiin nenäliinan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Hän oli lihava, keskikokoinen mies ja hiostui helposti.

-- Onko piispa jo saapunut? kysyi hän, tukkien nenäliinaa kauhtanansa
takataskuun.

-- Ei ole, herra asessori. Ainoastaan herra tuomiorovasti ja herra
asessori Haglund, vastasi vahtimestari nöyrästi.

Asessori Tallborg astui istuntohuoneeseen, jossa tuomiorovasti ja
asessori Haglund istuivat pitkän, viheriällä veralla päällystetyn
pöydän ääressä.

-- Hyvää iltaa! tervehti Tallborg. -- No, mitäs veljet arvelevat
tästä?

Mitäpä siitä oli arvelemista. Tuomiorovasti pudisti päätään, ja
asessori Haglund teki samoin.

-- Ikävä juttu. Asessori Tallborg istahti virkaveljiään vastapäätä ja
tarkkasi heidän huolestuneita kasvojaan.

-- Ikävä juttu, perin ikävä, virkkoi hänkin. Tuomiorovasti korjasi
silmälasejaan ja vertasi kelloaan ikkunoiden välissä riippuvaan
seinäkelloon.

-- Se on merkillistä, kuinka tuo on ruvennut jätättämään. Viime
torstaina panin omani sen kanssa yhteen ja nyt se on taas viisi
minuuttia jälessä.

-- Mutta jos omasi menee edelle?

-- Ei pitäisi. Se on kuukausi sitten ollut kellosepässä eikä sen
pitäisi mennä. Tuomiorovasti pisti kellon taskuunsa ja otti pöydältä
asiakirjavihkon. Siinä oli syytöskirja pastori Flyktiä vastaan sekä
hänen antamansa kirjallinen selitys.

Tuomiorovasti katseli sitä ja puistautti vähä-väliä Päätään.
Innostusta, innostusta ... ja kaunista kieltä, mutta oppi ... se
oppi...

-- Jaa-a. Ikävä juttu, kerrassaan ikävä juttu, virkkoi hän ääneen.
-- Minä olen koettanut sille pojalle takoa järkeä päähän, mutta
ei. Hän on itsepäinen, harvinaisen itsepäinen. -- Hän katseli
virkaveljiään huolestunein ilmein ja jatkoi lukemistaan. -- Miksi ei,
-- murahteli hän. -- Saattaa sitä kai noinkin sanoa ... "Kristuksen
jumalallinen ihmisyys" ... mutta tarvitseeko nyt julistaa
saarnatuolista kaikkea mitä ajattelee. Hm! -- Hän silmäsi asessori
Tallborgia kuin lukeakseen tämän kasvoista, mitä virkaveli ajatteli
asiasta. Mutta Tallborg istui kuin itseensä vajonneena ja leikki
kultaisilla kellonperillään. -- Tätä minä olen koettanut hänelle
iskeä päähän, mutta ei. Hän on järkkymätön. Vakaumus? ... niin no
... vakaumus kyllä, mutta sen sovelluttaminen käytäntöön ... niin
... sovelluttaminen ... taikka ... no niin, miksi emme voi sanoa:
sovelluttaminen. Eihän sitä nyt tarvitse maailmalle huutaa kaikkea,
mitä ajattelee.

Tuomiorovasti otti silmälasit nenältään ja pyyhki niitä, viitaten
päännyökkäyksellä asiapapereihin. Hänen mielestään juttu oli
auttamaton.

-- Siinä on hänen kirjallinen selityksensä, lausui hän.

Asessori Tallborg otti paperin ja rupesi lukemaan. Hänen lihava
leukansa venähti rinnalle ja poskilla värähti tuontuostakin
hermostunut nykähdys.

-- En minä nyt voi sanoa, että hän suorastaan kieltäisi Kristuksen
jumaluuden, mutta onhan se vähän hämärästi esitetty ... lausui hän
leveään tapaansa... "Sellainen täydellisyys, sellainen tinkimättömän
läheinen suhde Jumalaan, josta hän ei heitä irti kärsimyksen
ratkaisevimmalla hetkelläkään, vaikka hänen omassa sielussaan
kaikki on pimeää kuin yö, sellainen horjumaton uskollisuus omaa
elämänkutsumustansa kohtaan, oikeuttaa meidät sanomaan, että hän on
'jumalallinen', vieläpä enemmänkin: hän on 'Jumala'... Jaa ... hm!
hiukan modernia, mutta melko oikein, melko oikein."

Asessori Tallborg heitti asiakirjavihkon pöydälle ja vaipui
syvemmälle nojatuoliinsa.

-- Nuo lainausmerkit ovat minusta vaarallisia. Niihin on hienosti
kätketty koko kielteinen kanta, virkkoi asessori Haglund, joka
pelkäsi Tallborgin ryhtyvän syytettyä puoltamaan.

-- Minusta ne ovat paikallaan. Käsite "Jumala" on nyt kerta
kaikkiaan kiistanalaisena, ja ystävämme Janne Flykt osoittaa sen
yksinkertaisesti lainausmerkeillä. Ne eivät sano sen enempää ...
eivätkä vähempää.

Eteisestä kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Piispa,
tuomiokapitulin sihteerin seuraamana astui sisään.

-- Hyvää iltaa, hyvät veljet! Tjaa-ah! Meillä on raskas ilta.

Piispa tervehti tuomiorovastia ja asessoreita ja kävi istumaan pöydän
päähän korkeaselustaiseen, puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin.
Hän näytti avuttomalta tuossa mahtavassa tuolissa, jonka selusta
ulottui hyvän joukon yläpuolelle hänen harmaan päänsä. Hermostuneena
rupesi hän kuivaamaan silmälasejaan, räpytellen pieniä, likinäköisiä
silmiään.

-- Ei ... syytetty ole vielä tullut?

-- Ei ole vielä.

Tuomiorovasti vertasi taas kelloaan seinäkelloon. Se osoitti nyt
seitsemää minuuttia vailla 6.

-- Jaa-ah. En minä ole tämmöistäkään iltaa vielä elänyt. Jumala
auttakoon meitä tekemään oikean päätöksen.

-- Asia on melko selvä.

Asessori Haglund lausui sen melkein koleasti.

-- Tarkoitatko...?

Piispa ei hirvennyt jatkaa loppuun.

-- Tarkoitan. Kirkkolaki ei anna mahdollisuuksia muuhun
mielipiteeseen.

-- Asia on melko vaikea, huomautti asessori Tallborg, ja hänen
kasvoilleen ilmestyi tuo niille niin tutunomainen poikamainen hymy.
Meidän on kuljettava Skyllan ja Kharybdiksen välistä.

Mikä sinun mielestäsi tässä tapauksessa on Skylla?

-- No ... pastori Flyktin mielipiteet.

-- Ja Kharybdis?

-- Kirkkolaki. Minä omasta puolestani välttäisin Kharybdista ja
kulkisin lähempää Skyllaa ... tässä tapauksessa.

-- Siis hyväksyisit harhaopin?

-- En, vaan koettaisin ymmärtää ja kääntää asian parhainpäin, jotta
poikariepu saisi pitää virkansa.

-- "_Incidit in Scyllam, qui vult evitare Charybdin_." [Se joutuu
Skyllaan, joka haluaa välttää Kharybdista.] Taikka ... päinvastoin,
lausui järkähtämätön asessori Haglund.

-- Niinpä niin. Minä vain arvelen, että tuomiokapituli voisi
helpommin selvitä Skyllasta kuin pastori Flykt Kharybdiksesta.

Tuomiokapitulin kello löi 6, ja vahtimestari tuli ilmoittamaan, että
pastori Flykt oli saapunut.

-- Käsketään sisään.

Janne Flykt astui huoneeseen ja kumarsi. Hän oli kalpea, mutta
hänen tiukasti yhteen puserretut huulensa osoittivat, että hän
oli valmistautunut ottamaan vastaan pahimmankin, jos asiat niin
vaatisivat.

Piispa sormeili hermostuneena rinnallaan riippuvaa kultaista ristiä.
Asessorit istuivat jäykkinä, liikkumattomina. Laiha Tallborg'kin oli
vakava. Ainoastaan poskilla värähtelevät nykähdykset ilmaisivat hänen
käyvän sisäistä taistelua. Sihteeri kirjoitti nopeasti, korjaten
silloin tällöin nenäkakkuloitaan.

Piispa rykäisi pari kertaa kuivasti ja vaivautuneesti. Hän loi
pienet, harmajat silmiänsä ovensuussa seisovaan nuoreen pappiin,
ja hänen vanhaa sydäntään kaihersi sääli. Millä elättäisi poloinen
poikaparka perheensä, jos laki nyt hänet tuomitsisi?

-- Pastori Flykt, astukaa hiukan lähemmäs.

Janne Flykt otti pari askelta viheriää pöytää kohti.

-- Niinkuin edellisellä kerralla kävi selville -- alkoi piispa ja
hänen värähtelevää puhettaan keskeytti vähäväliä kuiva yskintä
-- on kuparisepänkisälli Esaias Kamula jättänyt tuomiokapituliin
kolmenkymmenenviiden seurakuntalaisen allekirjoittaman
syytöskirjelmän, jossa teitä syytetään harhaopista, erikoisesti
siitä, että kiellätte Kristuksen jumaluuden. Tuomiokapituli antoi
teille viime kerralla alkaa vastata syytökseen kirjallisesti, jotta
saisitte asiaa harkita ja mahdollisesti peruuttaa väitteenne. --
Pyydän asessori Haglundin lukemaan syytetyn vastauskirjelmän.

Asessori Haglund korjasi silmälasejaan ja nousi. Hänen kuiva vartensa
oli jäykkä kuin seiväs ja hänen äänensä terävä ja läpitunkeva.

Vastauskirjelmä oli pitkä. Siinä selitti pastori Flykt, ettei hän
suinkaan kieltänyt Kristuksen jumaluutta, vaikka hän käsittikin sen
hiukan toisin kuin evankelisluterilainen kirkko. Hänen mielestään
Kristus oli ennen kaikkea ihminen, täydellinen, jumalallinen ja
synnitön ihminen. Sellaisena häntä voitiin hyvällä syyllä sanoa
"Jumalan pojaksi", siksi ainoaksi, joka tämän nimen täysin ansaitsi
ja siis myöskin "Jumalaksi". Mutta siinä mielessä Jumalaksi kuin
kirkko opetti, nimittäin että Vapahtaja olisi yhtä kuin Isä, ja
Isä yhtä kuin Poika, -- siis ottanut esimerkiksi osaa maailman
luomiseen, niinkuin kirkon katekismuksessa sanottiin, -- ei hän
voinut Vapahtajaa nimittää, jonka vuoksi kolminaisuusoppi olikin
hänelle epäselvä, -- ei niin ymmärrettynä, että hän tahtoisi sen
kieltää, vaan niin, ettei hän ollut päässyt siltä vielä rehelliseen
vakaumukseen. Tästä oli johtunut, ettei hän ollut voinut siitä
saarnoissakaan puhua, niinkuin toiset papit, vaan oli tyytynyt
melkein yksinomaan julistamaan jumalallista Kristusta ihmisenä,
koskapa hänen mielestään Vapahtaja sellaisena tuli ihmistä paljoni
lähemmäs kuin taivaallisena hallitsijana ja kuninkaana, joksi hänkin,
Janne Flykt, Vapahtajan uskoi, koskapa Raamattukin opetti, että
"Jumala on hänet _korottanut_".

Tämä oli lyhyesti hänen vakaumuksensa, josta hän rehellisenä miehenä
ja kristittyinä ei voinut luopua, koskapa -- niinkuin jo oppi-isä
Lutherkin sanoi -- "ei kenenkään ole hyvä tehdä missään omaatuntoaan
vastaan".

Asessori istuutui ja laski vastauskirjelmän pöydälle, Hän katsahti
piispaan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei hiukkaakaan perääntynyt,
pikemmin päinvastoin."

Piispa oli lukemisen aikana vaipunut kokoon tuolissaan. Oli kuin
olisi vuori laskettu hänen kapeille hartioilleen.

Avarassa huoneessa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kuului vain
kellon yksitoikkoinen käynti. Tuntui kuin olisi sokin sanonut: "Ei
vain! ei vain! ... turha toivo! turha toivo!"...

Piispa nosti kumaraan painuneen päänsä. Näkyi, että hänen oli vaikea
puhua.

-- Pastori Flykt ei ole ollenkaan perääntynyt mielipiteistään.
Syytöskirjelmän pääponsi on niin muodoin oikein?

-- Se riippuu siitä, miten asia käsitetään.

Janne Flykt nojasi korkeaan kaappiin. Hän tunsi tarvitsevansa tukea.

-- Jaa. Sitä on vaikea käsittää muuten kuin että pastori todella
kieltää Kristuksen jumaluuden.

-- En, herra piispa, minä ymmärrän sen vain hiukan toisin kuin kirkko.

-- Jaa, mutta teillä ei ole lupa ymmärtää sitä toisin! Te olette
tehnyt pappisvalan ja luvannut käsi Raamatulla pysyvänne kirkon
opissa. Teillä ei ole oikeutta rikkoa valaanne!

Piispan hinterä varsi oikeni, ja hänen harmaissa silmissään välähti.

-- Siihen minä en voi mitään, herra piispa. Olen jo huomannut, ettei
ole hyvä tehdä missään asiassa omaatuntoaan vastaan.

-- Omatuntokin muodostuu sellaiseksi, millaiseksi sen kasvatamme. Te
olette kasvattanut sen harhaoppiseksi.

-- Eikö omatunto ole Jumalan ääni?

Janne Flykt irtautui kaapista ja seisoi suorana.

-- Kyllä, mutta siihen voivat paljon vaikuttaa ulkonaiset olosuhteet,
lueskeleminen, mietiskely jne. Te olette kasvattanut omantuntonne
kirkolle vieraassa ilmapiirissä. Siitä johtuu vakaumuksenne.

Janne Flykt ei vastannut. Tuli taas hiljaisuus, jonka aikana
seinäkello takoi: "Ei vain! ei vain! ... parantumaton! parantumaton!"

-- Millä kannalla pastori on muihin kirkonoppeihin nähden?

Janne Flykt mietti ennen kuin vastasi.

-- Minua ei ole syytettykään muusta kuin Kristuksen jumaluuden
kieltämisestä. Katson, etten ole velvollinen vastaamaan herra piispan
kysymykseen.

Pieni, hinterä piispa korkeassa selkämys-tuolissaan kasvoi. Hänen
laihat kasvonsa jännittyivät, ja käsi tarttui kultaiseen ristiin
lujin ottein. Hän oli nyt piispa, jolla oli valta käskeä.

-- Te _olette_ velvollinen vastaamaan kysymykseeni, kun minä teidän
esimiehenänne sen teille asetan! lausui hän ankarasti.

Janne Flykt silmäsi asessori Tallborgia, joka näytti vaivaantuneelta.
Hänestä tuntui, että asessori antoi hänelle ystävällisen merkin
perääntymiseen.

-- Minä hyväksyn ne ... yleensä, vastasi hän hiljaa.

-- Yleensä ... jaa, mutta ette täydelleen?

-- Kyllä...

-- Esimerkiksi yliluonnollisen syntymän?

-- Tavallaan, vaikka minulla ei ole siltä mitään vakaumusta. Minä en
ymmärrä sitä enkä voi siis oikein kysymykseenkään vastata.

-- Ylösnousemuksen?

-- Ehdottomasti. Olen sitä mieltä, että kuka hyvänsä meistä
täydellisesti kristuksenkaltaisessa jumalasuhteessa eläen voisi tehdä
saman.

Värähdys kävi läpi pöydän ympärillä istuvien vanhojen herrojen. He
katsoivat kummissaan nuorta pappia.

-- Mitä pastori tarkoittaa?

-- Tarkoitan sitä, että jos ken hyvänsä meistä olisi sisäiseltä
olemukseltaan yhtä ehyt ja vapaa, niin Jumalan voiman kantama kuin
Vapahtaja, hän uhmaisi kuolemaakin. Hän olisi silloin elämän herra,
täydellisesti tuttu elämän kanssa, eikä kuolema voisi hänelle mitään.

Tuli taas hiljaisuus, jonka kestäessä tuomiokapitulin jäsenet
näyttävät syventyneen miettimään nuoren papin sanoja. Hetken kuluttua
lausui piispa:

-- Onko se pastorin ehdoton kanta, jonka olette vastauskirjeessänne
esittänyt ja jota nyt olette täällä puolustanut?

-- On.

Janne Flykt kuuli kyllä, mitä seinäkello takoi, mutta siitä
huolimatta hän vastasi varmasti.

-- Tiedättekö, mikä seuraus siitä teille on?

-- Jos käsitykseni selitetään Kristuksen jumaluuden kieltämiseksi --
jota se minun mielestäni ei ole -- on siinä seurauksena viran menetys.

-- Jaa, te tiedätte siis sen. -- Tuomiokapituli siirtyy
neuvottelemaan ja päätöstä tekemään. Pyydän pastoria istumaan ja
odottamaan sen aikaa.

Piispa osoitti tuolia ovensuussa.

Herrat poistuivat viereiseen huoneeseen, lihava Tallborg viimeisenä,
ja Janne Flykt jäi yksin.

Häntä väsytti ja hän istui osoitetulle paikalle. Omituinen tunteiden
sekoitus velloi hänen sydämessään. Mitä? Nytkö ratkaistaisiin hänen
elämänsä kohtalo tuossa viereisessä huoneessa?

Hänen sydäntään ahdisti. Miten hän tulisi toimeen, jos virka
vietäisiin?

Hän nojasi päätä käsiinsä ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Niin valoisana, lupaavana oli elämä auennut hänelle, ja nyt tuntui
siltä, kuin loppuisi kaikki pimeyteen. Isku näytti seuraavan
toistansa: pari viikkoa sitten oli hänen appensa, rikas kauppias
Roslund tehnyt vararikon. Se oli tuntunut aivan käsittämättömältä.
Hän oli luullut appensa seisovan vakavalla pohjalla: olihan
kauppahuone siksi vanha ja monet kovat kestänyt. Mutta viimeinen
suuri jauhojen tukkuosto kotimaisilta kauppiailta oli antanut
vanhukselle loppuiskun. Hän oli luottanut hinnan nousuun ja se
olikin alennut -- ulkomaisten odottamattoman hyvien satojen vuoksi.
Kolme ja puoli markkaa säkkiä kohti! Se teki lähes puoli miljoonaa
markkaa rahtien kanssa. Sitä ei vanhus enää ollut kestänyt, vaan oli
murtuneena jättänyt vararikkohakemuksen. Siihen hupenivat hänenkin
myötäjäisensä, joista kaupungilla oli niin suurta ääntä pidetty.

Janne Flykt hymyili katkerasti. Johannan flyygeli jäi hänelle
myötäjäisiksi. Ja sillä tulisi virkaheittopapin elättää itsensä ja
perheensä.

Mahdotonta.

Hän oli kyllä musiikkimies, mutta konsertteja hän ei pystyisi
antamaan, -- paremmin viululla kuin sellollakaan, pianosta
puhumattakaan. Ne vaativat suurempaa koulutusta kuin esiintyminen
palokunnan vuosijuhlissa.

Hän nosti päätään ja silmäili avuttomana ympärilleen. Seiniltä
katselivat häntä entisten piispojen kuvat.

Niin, siinä ne olivat rivissä kaikki, ensimmäisestä alkaen.
Vakavia, juhlallisia miehiä, vanhanaikaisissa korkeakauluksissa
kauhtanoissaan, piispanristit rinnalla. Ne tutkivat häntä,
harhaoppista, ja niiden tuomio oli yksimielinen.

Pois kappa ja kaulus vääräoppiselta!

Ainoastaan runoilija-piispa näytti olevan eri mieltä. Hänen lempeät,
klassilliset piirteensä tuntuivat puhuvan toista kieltä. Hän vastusti
virkaveljiään. "Hävetkää!" Puhui hän. "Vanhat miehet ja tuomitsette
nuorta sen vuoksi, että hänen taiteellinen sielunsa haluaa luoda
uusia muotoja vanhoille totuuksille. Minäkin ajattelin vapaammin ja
pysyin kuitenkin piispana kuolemaani asti. Mutta te tahdotte ottaa
viran apulaiselta, jolla ei ole mitään turvaa. Älä murehdi! Taide on
Jumalasta."

Niin, niin ... se oli totta. Hänen taiteensa rajoittui
paremmanpuoleiseen viulun- ja sellonsoittoon... Mutta ansaitsisiko
sillä vielä leipäänsä?

Se näytti mahdottomalta.

Viereisestä huoneesta kuului puhetta. Hän erotti asessori Tallborgin
äänen. Hän varmasti asettuisi puolustavalle kannalle.

Asessorin ääni oli kiihkeä. Oli selvää, että viereisessä huoneessa
käytiin kiivasta taistelua apulaispapin tulevasta kohtalosta.

Äkkiä tunsi Janne Flykt väkevän turvallisuudentunteen täyttävän
rintansa.

Ehkäpä häntä ei erotetakaan! Ehkäpä ne eivät pysty siihen! Tahi eivät
uskalla! Se olisi sentään huomiota herättävä tapaus. Eivät tohdi
ottaa sellaista edesvastuuta hartioilleen!

Ja hänen ajatuksensa lensivät äkkiä tuomiokirkkoon. Ei, hänen
oli mahdotonta luopua siltä! Ne eivät saaneet vetää häntä alas
saarnatuolista! Se oli hänen paikkansa. Tuomiokirkko ymmärsi häntä ja
hän sitä. Kuinka hän voisi elää iltaan sen kukitettua alttaria, jonka
ääressä hän oli jo kolme vuotta seissyt? Vapahtaja ei sitä sallisi.
Hän astuisi varmaan tänne, noiden herrojen luo ja sanoisi: "Joka ei
ole minua vastaan, se on minun kanssani!"

Samassa narahti ovi, ja Janne Flykt säpsähti. Tuliko Vapahtaja häntä
puolustamaan --?

Ei... Se oli vain vahtimestari, joka raotti ovea ja tirkisti
eteisestä huoneeseen. Nähdessään Janne Flyktin, hän painoi oven
varovasti kiinni ja hiipi pois.

Viereisessä huoneessa keskusteltiin yhä. Hän tarkkasi. Nyt puhui
piispa. Hänen äänensä värähteli niin kummallisesti, mutta siinä ei
ollut sitä sointua, jota hän olisi kaivannut.

Erottavat ne. Ihan varmaan! Asessori Tallborg ei saisi heitä
vakuutetuiksi.

Ja entä sitten?

Kotona istui Johanna ja odotteli häntä, pelko ja epätoivo sydämessä.
Pikku Pentti taapersi lattialla ja jokelteli: "Itä on pappi, itä on
pappi!"

Niin, tällä hetkellä vielä. Mutta huomenna?

Hän muisti elävästi sen päivän, jolloin hän vastavihittynä pappina
seisoi tässä samassa huoneessa. Hän nojasi juuri tuota samaa kaappia
vasten, johon äskenkin, piispa astui hänen luoksensa ja lausui
ystävällisesti: "Pastori on hyvä ja tulee illalla klo 7 meille."
-- Siellä oli ollut illalliset vanhaan tapaan. Kaikki kaupungin
huomatuimmat henkilöt olivat olleet läsnä, maaherra von Toll'kin.
-- "Pastorihan kuuluu olevan musiikkimies?" "Kyllä vähän." "Minun
vaimoni harrastaa musiikkia." "Vai niin." "Kyllä! Schubert ja
Beethoven ovat hänen mielisäveltäjiään. Minä en pidä Schubertista.
Hän on liian lempeä. Mutta Beethoven, ah, famos!" Ja maaherra oli
tassutellut pormestarin luo ja ruvennut kertomaan, mitenkä vietettiin
ensimmäistä iltaa Plewnan antautumisen jälkeen. Oli tanssittu ja
soitettu. Ja Osman pasha, joka oli ollut läsnä, oli toistellut,
kuunnellessaan Beethovenin C-molli-sinfoniaa: "Ah, famos!" Hän oli
välittänyt viisi linnoituksien antautumisesta...

Seinäkello löi puolta kahdeksaa.

Kauan se kesti! Eivät päässeet yksimielisyyteen. Ehkäpä Tallborg
saisi heidät vakuutetuiksi.

Mutta ei... Nyt puhui tuomiorovasti: "Minä yhdyn herra piispaan."

Eikö hän sanonut niin? Vai kuuliko hän oikein?

Viran ne vievät ... ihan varmaan!...

Ja taas valtasi hänen musertava ahdistus. Mitä? Jospa hän menisi
tuonne sisään ja peruuttaisi? Hän ei voisi nähdä Johannan tuskan
repimiä kasvoja. Hän kuolisi.

Janne Flykt nousi ylös ja otti pari askelta ovea kohti. Tuskan hiki
kihoili hänen otsaltaan. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä
runoilija-piispan kuvaan. Oli kuin olisi tämä kieltänyt: "Älä luovu
vakaumuksestasi! Ne vievät sinulta musiikinkin, jos taivut. Minä
tunnen heidät."

Hän pysähtyi ja palasi paikalleen. "Ei ole hyvä tehdä missään asiassa
omaatuntoaan vastaan..."

Kuului kolinaa, kun tuoleja siirreltiin. Varmaankin päätös oli valmis.

Janne Flykt tunsi kalpenevansa. Hän oli kuin kuolemantuomiota
odottava vanki.

Viereisen huoneen ovi avautui, ja piispa seurueineen astui sisään.
Heidän kasvonsa olivat juhlalliset ja totiset. Tuntui kuin olisivat
he tulleet taivaasta itse Isä-Jumalan luota. Nytkin kulki asessori
Tallborg viimeisenä, mutta hänen käyntinsä oli velttoa, laahustavaa.
Näki, että hän oli jäänyt vähemmistöön.

Tuomiokapitulin jäsenet istuivat paikoilleen. Ja heidän läsnäolonsa
sai taas seinäkellon hokemaan: "Olisit ... peruuttanut! Olisit ...
peruuttanut!" takoi se.

Sihteeri ojensi piispalle paperiarkin. Tämä silmäili sitä hetken ja
alkoi vavahtelevin äänin, jota hän turhaan koetti tukea:

-- Koska pastori Janne Flykt, tuomiokirkkoseurakunnan virallinen
apulainen, on täällä tehdyn kirjallisen syytöksen mukaisesti
havaittu omaavan evankelisluterilaisen kirkon opista jyrkästi
poikkeavan käsityksen, koskeva Herramme ja Vapahtajamme
jumaluutta, joka on kirkon pohja ja perustus, eikä hän, pastori
Janne Flykt, ole varoituksista huolimatta taipunut peruuttamaan
harhakäsitystänsä, vaan pysyy siinä edelleenkin lujana, on
Tuomiokapituli voimassa-olevan Kirkkolain 122 §:n perustuksella ollut
pakoitettu tuomitsemaan hänet, virallisen apulaisen Janne Flyktin,
pappisvirkansa menettäneeksi, ja vaatii häneltä takaisin hänen
pappeuskirjansa sekä kieltää häntä laillisen edesvastauksen uhalla
tästä lähtien papillisia toimituksia tekemästä sekä pappispuvun
merkkejä kantamasta.

Tuokion vallitsi suuressa huoneessa haudan hiljaisuus. Tuntui kuin
olisivat kynttilätkin käsittäneet, mistä oli kysymys, sillä niiden
liekit paloivat värähtämättä. Seinäkello vain takoi kuuluvasti:
"Tuomittu! tuomittu!"

-- Tämän päätöksen on tuomiokapituli tehnyt kolmella äänellä yhtä
vastaan ja on entisellä pastori Flyktillä oikeus hakea siihen
muutosta laillisessa järjestyksessä.

"Entisellä pastori Flyktillä." Se vihlaisi kuin veitsen pistos.

Konsistoriumi nousi, ja Janne Flykt hoippui eteiseen.

Asessori Tallborg riensi hänen jälkeensä ja puristi osaaottavaisesti
hänen kättään.

-- Minä koetin tehdä kaikkeni, mutta turhaan. Hänen äänensä värähteli
liikutuksesta.

-- Kiitos! vastasi Janne Flykt tuskin kuuluvasti.

-- Millä te nyt tulette toimeen? Sillä minä pelkään, että hovissa
ovat samaa mieltä.

-- Jumala auttaa. Janne Flykt tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä. Hän
painoi lakin päähänsä ja astui ovelle.

-- Hyvästi, herra asessori, ja kiitos siltä, mitä olette minun
hyväkseni tehnyt! Hän läähätti kuin hukkuva.

Asessori Tallborgin kasvot kävivät aivan avuttomiksi.

Janne Flykt tunsi kuumat kyyneleet poskillaan. Hän hyökkäsi ulos.
Pimeys löi häntä vasten kasvoja ja hän oli langeta liukkaille
porraskiville.

Kello tuomiokirkon tornissa löi juuri kahdeksaa. Sen ääni kiiri yli
pienen, talvivaippaansa kääriytyneen kaupungin.

Janne Flykt hoippui katua alaspäin kuin juopunut. Hän ei nähnyt
vastaantulijoita, jotka pudistaen päätään katselivat hänen jälkeensä.

Hänen sydämessään velloi tuska ja epätoivo. Se saarsi hänet kuin
rannaton meri. Jostakin etäisyydestä katseli häntä vain kaksi
säikähtynyttä silmää, ja pienen pojan ääni jokelsi: "Itä on pappi,
itä on pappi!"...



XII


Janne Flykt harhaili kaupungilla ilman päämäärää, Hän ei ajatellut
yhtään missä kulki, astui vain eteenpäin katua ylös, toista alas. Oli
ruvennut tuiskuttamaan, ja kaduilla puhalsi kylmä viima.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Hän oli tullut portille.

Pitkän, matalan puurakennuksen yhdestä ikkunasta tuikki valo. Hän
tiesi, kenen huone se oli. Siellä istui appivaari papereidensa yli
kumartuneena ja laski laskemistaan, löytämättä kuitenkaan mistään
pelastuksen reikää.

Janne Flykt siirtyi keskelle katua paremmin nähdäkseen. Aivan oikein.
Appivaari istui kumartuneena kirjoituspöytänsä yli. Kuinka hän oli
vanhentunut viime viikkoina! Nahka riippui irrallaan hänen ennen niin
pyöreillä kasvoillaan, ja tukka oli epäilyttävästä harmaantunut.

Hän mietti jo mennä sisälle auttamaan appivaaria hänen työssään.
Mutta samassa hän muisti oman surkean kohtalonsa.

Kaksi haaksirikkoutunutta: appi ja vävypoika! Molemmat ajelehtimassa
tyhjän laudankappaleen varassa elämän myrskyisellä merellä.

-- Pois tieltä! Peijakas, mikä tollo siinä seisoo keskellä katua!

Janne Flykt hypähti kiireesti syrjään. Korskuva hevonen, sieraimet
renkaina, oli ollut polkea hänet alleen. Kuskipenkillä istui paksu,
ajurinturkkiin puettu mies ja sivalsi häntä ruoskalla selkään.

Piispan kuski!

Janne Flyktin poskia poltteli. Siinä ajoi piispa tuomiokapitulin
istunnosta lämpimään kotiinsa, ja hänen kuskinsa oli sivaltanut häntä
ruoskalla! Hän oli kerran kastanut tuon kuskin lapsen, ja tuolla
samalla hevosella oli häntä kyyditty kotiin...

Niin saattoivat ajat muuttua...

Janne Flykt nojautui portinpielustaan. Muistorikas paikka! Tässä
he olivat Johannan kanssa yhdessä seisoneet ja haastelleet
tulevaisuudesta. Kuinka monta kertaa hän olikaan sulkenut tuon ihanan
tytön syliinsä tässä samassa porttikäytävässä! Oi, ne olivat suloisia
muistoja, mutta nyt niistä tuntui olevan niin hirveän pitkä aika...

Pihalla kulki joku pimeässä. Aisakello kalahti. Appivaarin renki
puuhaili reen ääressä. Pian kai sekin myytäisiin ... kahdella
pienellä messinkipuitteisella lasi-ikkunalla varustettu kuomureki. He
olivat ajaneet sillä kerran Johannan kanssa ulkosatamasta, ja heistä
oli ollut hauskaa pienestä kuomunikkunasta katsella kuun valaisemaa,
lumipeitteistä merenselkää. Se oli ollut kuin lämpöisten haaveiden
kukittama satumaa... Renki kolisteli pihalla, ja Janne Flykt lähti
astumaan katua ylöspäin.

Minne hän menisi? Kotiin? Sinne oli hänen velvollisuutensa mennä,
mutta vielä hän ei voinut sitä tehdä. Hänen piti saada vähän pohjaa
jalkainsa alle. Nyt ajelehti hän vielä kuin haaksirikkoutunut meren
ulapalla...

Hän suuntasi kulkunsa tuomiokirkolle. Kello löi juuri yhdeksää, mutta
kirkon ikkunoista loistivat valot. Urkujen ääni kantautui pehmeänä ja
kaukaisena ulos autiolle kadulle. Mikä toimitus siellä oli? Hän ei
ajatellut sitä enempää, vaan lähti kiertämään kirkkoa...

Tuossa he olivat monta vuotta sitten olleet seinärahalla, Lassilan
Gideon, Tervon Kalle ja hän. Oi, siitä oli pitkä aika! Eikös silloin
piispa ollut sekaantunut heidän leikkiinsä?...

Janne Flykt painoi kädellä polttavaa otsaansa. Hän kuisti kyllä tuon
aurinkoisen kesäpäivän.

Mutta oliko se sama piispa, joka tänä iltana oli häneltä riistänyt
viran?

Hänestä tuntui mahdottomalta, että se oli sama piispa. Silloin niin
lempeä ja nyt ankara kuin Isä-Jumala itse.

Mutta oliko Isä Jumala ankara?...

Janne Flykt katseli taivaalle. Sieltä tuikkivat lempeät ystävälliset
tähdet.

Eihän Jumala voinut olla ankara. Se oli vain kuumeinen mielikuva,
joka ahdisti häntä: lumivalkeakasvoinen, mustapartainen mies,
säkenöivän mustine silmineen, paavin tiaara päässä...

Sehän oli muutamassa kirjassa, erään keskiaikaisen maalarin maalaus.

Jumalahan oli rakkaus...

Oliko todellakin?

Eivätkö tähdet näyttäneet nyt vierailta ja kaukaisilta?...

Ja kirkon kiviseinä oli kylmä kuin jää... Hän painoi päänsä
kirkonseinää vasten ja tunsi, kuinka urkujen ääni väreili muurien
sisäpuolella.

    "Ain' Jeesus rakkahin,
    Sinussa riipun kiinn"...

Hän erotti sanat aivan selvästi.

Kirkosta kuuluvat sävelet tuudittivat hänet lapsuuden valoisaan
maailmaan... Hän istui isoäidin rinnalla ja veisasi. Virsikirjan
messinkinen haka oli irtautunut nahkaisesta alustastaan, muodostaen
melkein pikkusormen mentävän reiän... Meri-Kustu kulki varpaillaan
käytäviä pitkin. Hän piti silmällä länsiristeyksen etelänpuoleista
kamiinia. Sehän se oli ainaisena kiusankappaleena... Ei, se ei
savunnutkaan tänään! Hän näki selvästi, kuinka sen luukun yläpuoli
hehkui punaisena...

Mutta silti paleli häntä niin kovin.

Hän havahtui mietteistään. Kylmä puistatti hänen ruumistaan.

Missä hän oli? Mitenkä hän oli tähän joutunut? Ah! Nyt hän muisti.
Hänhän oli pappi ja aikamies. Tuosta äskeisestä oli kulunut jo monta
vuotta...

Mutta...

Hän tunsi, kuinka päätä poltti, ja ajatukset riensivät hurjassa
tanssissa ympäri. Ne ajoivat takaa toisiaan kuin villiytyneet henget.

"... kieltää ... pappispuvun merkkejä kantamasta..."

Kuka oli kieltänyt? Kuka --?

Hän koetteli kaulaansa. Hänellähän oli liperit kaulassa ja kauhtana
yllä.

Mistä hän oikeastaan tuli ja mihin oli matkalla? Oliko hän sairas,
vai myöhästynyt...?

Nyt hän sen muisti!

Piispahan se oli kieltänyt äsken ... tuomiokapitulissa.

Hänet oli erotettu virasta!

Hänet vakasi uuvuttava raukeus. Rinta tuntui tyhjältä ja ontolta.
Se painuisi kokoon ihan tuossa tuokiossa. Oh, oh! ... Hän vei kädet
niskaan ja rupesi irrottamaan liperien nauhoja. "Saahan nämä ottaa!"
hoki hän itsekseen. "Miksi ne eivät jo ottaneet näitä?" Mitä varten
ne jättivät tämän hänen tehtäväkseen? ... Olisihan tuomiorovasti...
Jaa, jaa... Kyllä hän saattoi itsekin, vaikka hän tunsi, että veri
pakeni sydämen äärimmäiseen soppeen. Hän oli kuin mies, joka ennen
mestauslavalle polvistumistaan viimeisen kerran riisuu takkinsa...

Oh! ... tuossa ne olivat, vielä ihan rypistymättömät ... juuri vasta
silitetyt ... Luttisella... Niin, niin... "Silitytä sinäkin, Janne,
liperisi Luttisella..." Niin, niin ei tarvinnut enää ... ei... Hän
nojasi kirkonseinää vasten kuin kuoleva. Tuuli heilutteli lipereitä
hänen kädessään.

Hetkisen kuluttua hän lähti hoippumaan, liperit kädessä. Hänellä oli
vain se tunto, ettei hän saanut niitä enää kaulaansa sitoa...

Hän havahtui siltä, että kirkas valo löi häntä vastaan. Hänen
piti oikein siristää silmiään nähdäkseen. Kas noin!... Mikä hänen
silmissään oli?

Huoneessa kuhisi valkopukuisia tyttöjä. Ne pysähtyivät yht'äkkiä,
katsellen häntä säikähtyneinä.

Mihin hän oli tullut?

Aa ... hänelle selveni: tämähän oli sakaristo! Tuolla seisoi
Matti-vahtimestari ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Miksikä hän
niin tuijotti? Eikö hän tuntenut pastori Janne Flyktiä?

Vanha Skarp tuli kirkosta ja jäi seisomaan kuin naulattuna. Kaikki
katsoivat häntä...

Hän yritti ruveta selittämään Skarpille jotakin siihen suuntaan, että
"nyt se oli valmis", kun hän samassa tunsi jonkun tarttuvan itseään
käsipuolesta ja taluttavan hiljaa ulos.

Se oli Matti-vahtimestari.

-- Onko pastori sairas?

Hän tuijotti eteensä vastaamatta mitään.

-- Aa, nyt minä ymmärrän! Herra Jumala! Kylläpä olivat!

Ja vanhan vahtimestarin silmistä virtasivat kuumat kyyneleet.

Nuo kyyneleet saivat Janne Flyktin tajuihinsa. Hän ei saattanut
milloinkaan nähdä toisen itkevän. Sellaisissa tapauksissa hän tunsi
kasvavansa suuremmaksi, voimakkaammaksi. Hänen virkansahan oli
lohduttaminen.

-- Älähän itke, Matti! puheli hän ja taputteli vahtimestaria olalle.
-- Kyllä minä vielä... Ei kaikki tähän lopu.

Vahtimestari kuivasi kyyneleensä. Hattupäisiä koulutyttöjä kulki
heidän ohitsensa, katsellen kummissaan sakariston portailla seisovia
miehiä: toinen avopäin, kyynelsilmin, ja toinen kalpeana kuin
palttina, papinkaulus kädessä ... huulilla rohkaiseva hymy. Se
vaikutti peräti omituiselta.

Yht'äkkiä heillekin selvisi. Päät yhteen painautuneina he astuivat
portaita alas, sipisten keskenään.

-- Minä lähden saattamaan pastoria, sanoi vahtimestari.

-- Ei, kiitos! Kyllä minä tästä kotiin osaan.

Hän huomasi pastori Skarpin hahmon sakariston ovessa. Se sai hänet
täyteen tajuntaan.

-- Hyvästi, Matti, ja kiitos kaikesta!

Hän pisti papinkauluksen taskuunsa ja riensi portaita alas.

-- Flykt, kuule! huudettiin hänen jälkeensä.

Se oli Skarp.

Mutta Janne Flykt ei halunnut jäädä hänen seuraansa, Se olisi voinut
saattaa hänet raivoon.

Hän puristi huulet tiukasti yhteen ja astui kirkkopuiston halki
kadulle.

Hän silmäsi kelloa tuomiokirkon tornissa. Mitä? Puoli kymmenen jo!
Kauan se Skarp viipyikin konfirmatsiooneissa...

Yht'äkkiä muistui hänen mieleensä koti ja Johanna. Hyvä Jumala! Hän
oli harhaillut tuntikausia ympäri kaupunkia, ja sillä aikaa oli
Johanna odottanut häntä sydän kurkussa! Hän astui katua eteenpäin
pitkin, rivakoin askelin.

Nyt hänellä oli kiire. Tuomiorovastin katukäytävästä loisti tuli.
Siellä oli varmaan vieraita.

Portille hän pysähtyi. Mitä hän sanoisi Johannalle?...

Hän lähti hiipimään porttikäytävää pitkin ja pysähtyi keittiön
ikkunan alle. Hän oli kuin varas omalla pihallaan.

-- Kuka siellä hiipii?

Tumma hahmo läheni häntä uhkaavana, varsiluuta kädessä.

-- Kas! Pastoriko se on? Minä jo halonvarkaaksi epäilin. Eivät anna
tuomiorovastin halkopinon olla rauhassa. Pakkaavat viemään ihan
väkisin...

Talonmies naurahti ja hävisi pimeälle pihalle.

Ei tainnut Mikkonen vielä tietää...

Hän astui portaille ja nousi raskain askelin ylös. Mutta ihmeellistä:
joka askeleella kasvoi hänen tyyneytensä. Muutaman viikon päästä
näitä portaita nousisi toinen pappi. Millähän mielellä hän astuisi?
Hengellisiä lauluja hyräillen, palatessaan lähetysyhdistyksen
ompeluseurasta. Hän ei nyt saattanut hyräillä eikä hän halunnutkaan.
Mutta siitä huolimatta nousi hän lujin askelin. Hän tahtoi nousta ...
elämän korkeita portaita vielä kerran ylös.

Hän avasi oven ja astui eteiseen. Suloinen lämpö huokui häntä vastaan.

Kodin lämpö! Voi!...

Nyt hän tunsi, että rintaa poltti taas.

Valoa virtasi eteiseen. Ovessa seisoi Johanna.

-- Janne! Rakas Janne!

Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi Johanna hänen rinnoillaan ja
itki katketakseen. Hän aavisti, miten oli käynyt.

-- Voi, voi! Millä me nyt tulemme toimeen? Hyvä Jumala, voi hyvä
Jumala! Isä, isäkin...!

Nuoren vaimon itku oli sydäntä särkevää, mutta se mursi Janne Flyktin
vain hetkeksi. Aivan kuin äsken sakariston portailla hän tunsi nytkin
kasvavansa. Hänen virkansahan oli lohduttaminen.

-- Älä, älä, Johanna, rakas Johanna! Oma armas, kuule, älähän nyt!
Pikku Pentti herää ... kuule ... kuulehan!...

Mutta Johannan itku ei laannut.

-- Älä, Johanna, älä...! Mennään sisään, minä kerron. Hän talutti
vaimonsa huoneeseen, asetti hänet sohvaan ja riisui päällystakin
yltään.

Pöydällä paloi lamppu, luoden valoaan kodikkaaseen, hauskaan
huoneeseen. Nurkassa seisoi sello niin itsetyytyväisenä ja muhkeana,
aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Älä huoli! Olenhan minä vielä."

Mutta Janne Flykt ei välittänyt siitä nyt. Hänen ajatuksensa olivat
Johannassa.

-- Älä itke, Johanna. Jos ihmiset ovat kuolleet, niin Jumala elää.
Emme me vielä ole hukassa sentään.

Johanna tuijotti eteensä avuttomana. Hän muistutti ruumiillistunutta
epätoivoa.

-- Kyllä se on vaikeaa. Isäkin niin avuttomassa tilassa. Hän puhkesi
uudelleen kyyneleihin.

Janne Flykt istui hänen viereensä.

-- Emme me saa epätoivoon joutua, puheli hän tyynnyttäen. -- Nyt jos
koskaan kysytään, uskallammeko me kaksi lähteä elämän tuntemattomia
teitä kulkemaan. Hyvähän on elää, kun on turvattu tulevaisuus, mutta
tyhjin käsin, Johanna, tyhjin käsin, siinä kysytään uskoa ... ja
rohkeutta. Se on mies, joka uskaltaa lähteä tyhjin käsin! Ja minä
tunnen, Johanna, että minä uskallan. Tänä hetkenä tunnen sen. -- Ne
veivät minulta tuomiokirkon, mutta Jumala jäi.

Hän sulki nuoren vaimonsa syliinsä.

-- Katsopas, ne ottivat pois nämä -- hän osoitti tyhjää
papinkauluksen sijaa -- mutta Jumala jäi ... ja sinä ... Johanna, ja
pikku Pentti. Minähän olen rikas vielä.

Johanna tyyntyi vähitellen: Janne oli aina ollut niin ihmeellinen.

-- Kyllähän täytyy ... mutta kun isku seuraa toistaan ... ensin isä
ja sitten sinä ... mutta -- silmiin nousivat taas kyyneleet -- täytyy
kai ... täytyy.

-- Se on oikea sana, Johanna.

Janne Flykt suuteli kyyneleitä vaimonsa silmistä.

-- Me olemme nuoria ... ja terveitä. Me jaksamme vielä. Ajattelepa,
jos olisimme vanhoja... Meille kuuluu elämä ... kaiken uhallakin.

Janne Flykt nousi ja otti esiin sellonsa. Nyt hän soittaisi, vaikka
sydän verta vuotaisi, soittaisi Johannalle.

    "Niin musta taivas kauttaaltaan.
    Yks tähtönen vain loistaa.
    Se tuikkii mulle ikkunaan
    ja valaa sieluun lohtuaan:
    Sun uskos esteet poistaa!..."

Se oli säkeistö runosta, jonka hän oli kerran Johanille lähettänyt --
tilapäistuote vain, mutta hän oli säveltänyt sen, koska Johanna oli
pyytänyt sitä. Tämän mielestä oli sanoissa niiden alakuloisuudesta
huolimatta niin ehdoton varmuus.

Ja niin olikin.

Sävel ainakin tulkitsi niin. Varsinkin kahdessa viimeisessä säkeessä.
Niistä huokui horjumaton uskallus elämään, uskallus, joka kiipesi yli
kaikkien esteiden, kaikista suruista ja pettymyksistä huolimatta.

    "Se tuikkii mulle ikkunaan
    ja valaa sieluun lohtuaan:
    Sun _uskos_ esteet poistaa!..."

-- Sinä aavistit sen, Janne, silloin ... tuona iltana...?

-- Niin kai...

-- Ja nyt on aavistuksesi käynyt toteen.

-- Niin. Jumala kai lähettää aavistuksetkin, että voisimme
varustautua pahan päivän varalle.

       *       *       *       *       *

Tuomiokirkon tornissa löi kello kahtatoista. Ne olivat kuin
jäähyväislyöntejä nuorelle papille, joka oli pyytänyt tuoda elämää
sen vanhojen muurien sisälle. Tuntui, kuin olisi tuomiokirkkokin
käsittänyt, mitä oli tapahtunut. "Jää hyväst'! Jää hyväst'!" soitti
kello, ja sen äänessä väreili kokonainen maailma kaipausta.

Janne Flykt istui pöytänsä ääressä ja kuunteli. Hän ymmärsi kellon
valituksen. Syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan.

Kaikki oli lopussa...

Hän silmäsi ympärilleen hiljaisessa huoneessa.

Kolme onnellista vuotta hän oli näiden seinien sisällä viettänyt. Ja
nyt tänne muuttaisi toinen ... vieras.

Tuntui kuin olisivat seinätkin nousseet vastarintaan sen vääryyden
johdosta, joka hänelle oli tapahtunut.

Mutta se ei ollut unta, vaan kolkkoa todellisuutta: hänen täytyi
muuttaa.

Viereisessä huoneessa valitti Johanna unissaan. Raukka oli mennyt
levolle lohdutettuna kuin pieni tyttö, jolle särkyneen nuken sijasta
oli luvattu uusi.

Janne Flyktin silmiin kohosivat kyyneleet. Nyt saivat vapaina
virrata, kun näkijänä oli vain hiljainen yö...

Hän istui kauan. Kello tuomiokirkon tornissa löi yhtä, mutta hän
istui yhä vain.

Hän havahtui siitä, että lamppu rupesi himmenemään. Siitä oli öljy
loppunut.

Jaa, jaa ... Elämä uhkasi loppua, mutta se ei _saanut_ loppua! Hän,
Janne Flykt, pitäisi siitä kiinni henkensä uhallakin.

Hän kääntyi tuolissaan ja hänen silmänsä sattuivat Napoleonin kuvaan
flyygelin yläpuolella.

Napoleon Fontainebleaussa!

Siinä istui hyljätty keisari valtakuntansa menettäneenä. Hänkin oli
menettänyt valtakuntansa: virkansa ... tuomiokirkon ... rakkaaksi
käyneen sananjulistustyönsä.

Kantimesta irroitettu sapeli pöydällä ... ja katse niin epätoivoisen
synkkä...

Mutta vielä kerran ripustettaisiin sapeli vyölle! Vielä kerran se
heiluisi sankarin kädessä kirkkaana ... välkähtelevänä!...

Satapäiväinen 'keisarikunta!

Janne Flyktin pää painui rinnalle.

Niinkö hänenkin kävisi! Lyhyt, hetken menestys vielä ja sitten...
Oliko tämä lopun alkua?

Ei! Hän tahtoi voittaa valtakuntansa takaisin. Joskaan hän ei saisi
sitä enää samassa muodossa kuin ennen, tahtoi hän sen voittaa
sittenkin: elämän, itse _elämän..._ sykkivän, lämpimän elämän!

Hän tunsi, että kamppailu tulisi olemaan raskas.

Kestäisikö hän?... Niin ... kestäisikö hän todella?

Jumala sen tiesi.

Mutta yrittää hän ainakin tahtoi.

Kun Janne Flykt hetkistä myöhemmin riisui kauhtanan yltään, tuntui
hänestä, että yksi osa hänen elämästään oli päättynyt.



KOLMAS OSA



I


Pienen piispankaupungin asemalta lähti juna nytkyttelemään etelää
kohti.

Kolmannen luokan vaunun portailla seisoi nuori, kalpea mies,
kainalossa harmaja hurstipussi, josta pisti esiin viulunkaula ja
jousi. Kulunut takki oli lyhyt ja ahdas, Hädintuskin sopi se kiinni
rinnan kohdalta. Housut olivat vähän liian lyhyet, paljastaen
parsittujen sukkien peittämät ohuet nilkat. Hän pudisti kättään
asemasillalla seisovalle nuorelle naiselle, joka piteli kädestä
pientä, viisivuotiasta poikaa. Vapaalla kädellä tämä heilautti
tuontuostakin nenäliinaa, vieden sen välillä kasvoilleen kuivatakseen
kyyneleitään.

-- Hyvästi!

Nuori, kalpea mies lausui sen hiljaa. Junan jyskytyksestäkään
huolimatta se ei olisi enää kuulunut.

Nyt hävisi asemarakennus, ja juna huristi tavaramakasiinien ohi.
Jauhoisia työmiehiä hääri makasiinin laiturilla jauhovaunuja purkaen.

Janne Flykt puristi viulua kainaloonsa ja katseli ohitsekiitäviä
taloja.

Laita!

Pienten talojen edustalla löivät poikaset seinärahaa. Kallion
Pikku-Matin talon seinustalla niitä kihisi kuin muurahaisia. Siinähän
olivatkin kimmoisimmat hirret. Hän tiesi sen kokemuksesta... Mutta
Leinosen Konstan rakennuttama kaksikerroksinen uusi talo, jossa
alakerros oli tiilistä, vaikutti kuin ilmestys Laidan matalain
mökkien keskellä. Konsta oli varoittunut viime vuosina. Hänestä oli
tullut työnjohtaja ja ensimmäiseksi merkiksi muuttuneesta asemastaan
hän oli rakennuttanut uuden talon vanhan ränstyneen tilalle.

Tuolla jäi isoäidin talo! Hän erotti vielä ikkunan, jonka alla oli
turvepenkki...

Nyt asui siinä toinen, sillä isoäiti oli kuollut viime talvena.

Tuomiokirkon valkoinen torni näkyi kauas. Se kohosi korkeana ja
majesteetillisena matalain taloryhmäin keskeltä. Se viittoi hänelle
jäähyväisiä, hänelle, entiselle papilleen...

Nyt jäi sekin. Viimeinen merkki pienestä piispankaupungista hävisi.

Janne Flykt painoi hatun syvemmälle ja astui vaunuun. Se oli täynnä
tupakansavua ja kaupungista palailevia lähiseudun maalaisia.

Hän nosti viulun hyllylle ja istahti kapealle ovisuupenkille.

Maalaiset juttelivat isolla äänellä. Eräs heistä oli avannut
eväslaukkunsa ja ruvennut syömään.

-- Mistä ostit lankoja? kysyi leveäharteinen, punakkakasvoinen
isäntä, osoittaen naapurin eväslaukusta näkyviä lankavyyhtiä.

-- Lummilta... Meni se Ruusluntikin konkurssiin... Siellä oli ennen
hyvät langat.

Janne Flykt teroitti kuuloaan. Ukot juttelivat hänen apestaan.

-- Ei sitä olisi uskonut, -- virkkoi aterioiva, suu täynnä ruokaa --
että sellaiset kauppahuoneet kaatuisivat. Mutta näkyvät kaatuvan...

-- Joo. Ei niiden kaupungin porvarien varallisuutta tiedä. Isoisesti
elävät ... komeasti ja ylellisesti, kunnes tulevat vasaramarkkinat ja
tekevät lopun kaikesta.

-- Joo, niinhän se...

-- Senkö vävypojan ne erottivat papinvirasta? yhtyi puheeseen kolmas,
Janne Flyktiin selin istuva mies.

-- Sen... Kuului olleen hyvä pappi, mutta maailmaan liiaksi
taipuvainen.

-- Mitenkä se niin ... pappi?

-- Tiesi hänet... Tansseissa kuuluu soitelleen ... pelimannina ... ja
sitä ei konsistoriumi hyväksynyt.

-- Eihän se sellaista...

Janne Flykt ei halunnut kuulla enempää. Häntä hävetti ja suututti.
Hän painautui nurkkaukseensa ja oli nukkuvinaan.

Punakkakasvoinen isäntä katseli häntä, muitta ei näyttänyt tuntevan.

Mistäpä hän kaikki kuljeksivat soittoniekat tuntisi...

Niin ... hän oli nyt matkalla maailmalle, kierrelläkseen siellä
ympäri kuljeksivana soittoniekkana ja ansaitakseen edes siten jonkin
suupalan kotiin jääneille rakkaille raukoilleen.

Kaksi vuotta oli kulunut hänen virasta erottamisestaan. Ja kirjavaa
oli elämä ollut tuona aikana. Muutettuaan pappilasta hän oli aluksi
koettanut elättää perhettään soittotuntien antamisella. Mutta siitä
oli ollut luovuttava. Se vei vain aikaa, tuottamatta silti riittävää
toimeentuloa. Huonekaluja oli jo täytynyt ruveta myymään.

Sitäkään ei ollut sentään saattanut loppumattomiin tehdä. Hän
näki, että koti hävisi hiljalleen mutta varmasti. Silloin -- juuri
mustimman epätoivon aikana -- oli tullut pelastus: hän oli saanut
paikan Veljekset Karstenin konttorissa. Työ siellä oli ensin
luonnistanut hyvin, vaikk'ei hänellä alussa ollut kirjanpidosta
aavistustakaan. Nopeasti hän oli siihen kuitenkin perehtynyt, ja
tulevaisuus oli hymyillyt jälleen.

Mutta sitten oli tapahtunut onnettomuus. Muutamana päivänä, jolloin
oli suoritettu tilinpäätöstä ja koko konttorihenkilökunta tehnyt
kuumeentapaista työtä, se oli sattunut. Hänellä oli ollut suuri
tilikirja avoinna edessään ja siinä laskiessaan olivat ajatukset
lähteneet omille retkilleen. Eräs sävel, jota hän koko aamupäivän
oli koettanut vangita, oli yht'äkkiä sukeltanut ilmielävänä
mieleen. Se oli ollut nuorisoseura "Taimen" vuosijuhlaan tilattu
sekakuorosävellys, jota hän koko aamupäivän oli miettinyt kiireisen
työn lomassa. Hän ei halunnut päästää säveltä karkuun, vaan
päätti siepata sen suoraan lennosta. Ajatuksissaan ja iloisena
onnistumisesta hän ei ollut yhtään muistanut edessäolevaa työtänsä,
vaan oli piirtänyt nuottiasteikon tilikirjan reunaan ja merkinnyt
sävelen siihen. Onnettomuudeksi oli konttoripäällikkö sattunut juuri
sillä hetkellä kurkistamaan hänen olkapäänsä yli ja kohtaus oli
ollut valmis. "Mitä te teette? Sotkette tilikirjan tuolla tavoin!"
-- Hän oli ollut kuin pilvistä pudonnut ja huomannut liian myöhään
ajattelemattomuutensa. "Semmoisia konttoristeja me emme tarvitse!"
Seuraavana päivänä hänet oli sanottu irti, ja paikka oli mennyt.

Silloin hänen oli täytynyt polttaa kaikki sillat takanaan. Mitäpä hän
enää olisi ruvennut tapailemaan käytännöllisestä elämästä kiinni, kun
se ei kuitenkaan pysynyt hänen otteessaan. Ei, hänen oli täytynyt
heittää irti, sillä hän oli huomannut tulleensa siihen kokonaan
mahdottomaksi. Hän oli ollut kuin autiolle saarelle jätetty mies,
joka katselee, kuinka viimeinen laiva poistuu hänen luotansa. Ja
hänet oli vallannut synkkä epätoivo.

Mutta hänelle oli käynyt kuin Vapahtajalle Getsemanessa: kun tuska
oli suurin ja epätoivo mustin, tuli enkeli taivaasta ja lohdutti
häntä: "Mitä suret ja makaat tuskissasi? Katso sydämeesi! Siellä soi
sävelten maailma! Nouse ja lähde, sillä sinulla on monta veljeä,
jotka kaipaavat lohdutusta."

Silloin oli hänelle kirkastunut elämä uudessa valossa. Hän oli saanut
voimaa arvioida uudelleen kaikki sen arvot. Kaikki ei ollut vielä
menetetty, kun oli jälellä musiikki. Ja ihmislasten joukossa oli
monta, jotka kaipasivat lohdutusta.

Hän oli nähnyt tien avoimena edessään: kuljeksivan soittoniekan
kutsumuksen. Siinä oli hänen mielestään jotakin apostolista ja pyhää.
Hänen ihanteekseen oli tullut pappi, joka saarnasi viulullaan...

Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut omituiseksi. Mutta mitäpä
siitä. Hän oli vain iloinen, nähdessään uuden salaperäisen maan
kaukaa häämöittävän. Hän tunsi sydämessään väkevän halun lähteä sinne
-- purjehtia yli suuren, myrskyäväni meren. Kerran hän saisi laskea
jalkansa uuden maan rantaan ja herätä näkemään ympärillään oudon,
ihmeellisen maailman, jolle ihmisrinnassa asuva luova voima oli
sanonut: "Tulkoon valkeus!"...

Janne Flyktin kalpeita kasvoja valaisi hymy. Häntä ei häirinnyt junan
synnyttämä jyrinä eikä matkatovereiden korkeaääninen puhelu.

Säveltäjä! Niin, se hänestä piti tulla! Ja hän tunsi, että hänestä
se tulisi. Hänen sielunsa oli kirkastettu kärsimysten ahjossa. Nyt
hän panisi sen soimaan heleänä, kirkkaana, vapauttavana... Ja maailma
kuuntelisi...

Hänellä oli jo pitemmän aikaa väikkynyt mielessä suurenmoinen
sinfonia-aihe. Hän tahtoi pukea tuomiokirkon kaipauksen säveliin. Hän
tahtoi paljastaa maailmalle vanhan temppelin sydämen, joka kaipasi
lämpöä ja elämää...

Mutta toistaiseksi hän ei ollut vielä pystynyt siihen. Hänen tarvitsi
koota voimiaan. Hänen piti itse saada kokea eron katkeruutta ja
kaipauksen epätoivoista tuskaa. Sitten ... sitten hän virittäisi
harppunsa ja laulaisi! Ja maailma kuuntelisi...

Vain pari kertaa konttoristinpaikan menettämisen jälkeen hän oli
vielä hairahtunut hakemaan jotakin tointa. Hän oli ajatellut
kansakoulunopettajan virkaa. "Tottakai nyt papilla pitää olla
mahdollisuuksia elättää itsensä ja perheensä muullakin alalla kuin
pappina!" oli eräs rouva kerran lausunut Johannalle. "Onhan niitä
kansakoulunopettajan virkoja ja sen semmoisia!"

Hän oli mennyt johtokunnan puheenjohtajan, postimestari Lentzin
luo. "Kuinka te voitte toimia kansakoulunopettajana, te, jonka
tuomiokapituli on erottanut virasta harhaoppisuuden vuoksi? Eikä
meillä ole tuntiopettajan paikkoja."

Se oli selvää. Hän oli katunut, että oli antanut ystävällisen rouvan
huomautuksen liiaksi vaikuttaa itseensä. Saamattomuutta! ... Se oli
niin helppo sanoa...

Toisen kerran hän oli astellut lääninhallitukseen, maaherran puheille.

"Onko pastorilla ehkä jokin juriidinen tutkinto?" "Ei, ikävä
kyllä." "No sitten te ette voi saada nimismiehenvirkoja. Meillä
on kameraalitutkinnon suorittaneita enemmän kuin tarpeeksi?" "No,
mutta kirjanpitäjän apulaiseksi?" "Tjaah!" Maaherra von Toll
oli kohautellut hartioitaan. Hänen epäonnistumisensa Veljekset
Karstenilla oli yleisesti tunnettu.

"Ei Kirkko-Jannesta ole muuksi kuin papiksi, mutta sitäkään virkaa
hän ei osannut pitää!"

Näin kuului pienen piispankaupungin kylmä tuomio.

Mutta -- hänpä näyttäisi maailmalle ja ennenkaikkea pienelle
piispankaupungille, että hänestä oli muuksikin. Tulisi vielä päivä,
jolloin "Kirkko-Jannen" nimi olisi kaikkien huulilla. Hän tuottaisi
syntymäkaupungilleen vielä kunniaa! Köyhä, kiertävä viulunsoittaja
olisi kerran palaava voittajana. Ja silloin ymmärtäisivät ihmiset,
että hänen juuri olisi pitänyt saada kappaa ja kaulusta kantaa...

Tuomiokirkko!... Kuinka hän tulisi sitä kaipaamaan! Tällä hetkellä
hän tunsi, että vanha temppeli oli hänen sydämensä aarre. Hän ei
voinut selittää itselleen, kuinka se sellaiseksi oli tullut, eikä
hän sitä halunnutkaan. Hän tyytyi vain siihen, että sai ajatella
sitä, muistella sitä, seisoa hengessä sen saarnatuolissa Vapahtajaa
kirkastajassa, taikka messuta "Gloriaa" sen kukitetun alttarin
ääressä...

Tuomiokirkon menetys oli ollut hänelle raskain isku. Hän oli
ajatellut sitä melkein enemmän kuin virasta erottamistaan. Hän oli
ollut kuin mies, jonka oli täytynyt iäksi erota rakastamastaan
naisesta. Eikä ihme, sillä olihan hän rakastanut tuomiokirkkoa
pikkupoikasesta saakka. Suloisimmat lapsuudenmuistot liittyivät
siihen Hän oli kasvanut sen pyhässä ilmapiirissä. Hänelle oli
ollut rakasta jo tuon vanhan temppelin omituisesti ummehtunut,
liikkumaton ilma, jonka urkujen sävelet panivat niin ihmeellisesti
väreilemään. Se oli kuin täynnä satoja vuosia sitten kuihtuneiden
kukkien lemua, johon sekaantui katolisena aikana kirkossa leijailleen
pyhänsavun tuoksu. Siinä ilmassa oli jotakin vanhaa, mutta samalla
niin tuoretta ja virkistävää. Poikasena hän oli kuvitellutkin, että
taivaan sali tuoksui juuri samanlaiselta, ja se oli herättänyt hänen
lapsenmielessään omituisen, pyhän hartauden: hän oli tuntenut Jumalan
läheisyyden...

Ja nyt ... nyt täytyi hänen pois...

Virasta erottamisien jälkeenkin hän oli käynyt tuomiokirkossa melkein
joka sunnuntai. Hän ei ollut välittänyt ihmisten arvostelevista
katseista. Hän oli istunut paikallaan ja antautunut urkujen sävelten
vietäväksi...

Nyt ... nyt hän tunsi eron katkeruuden.

Mutta -- mitäpä siitä. Vaikka hän oli menettänytkin tuomiokirkon
jouduttuaan papinvirasta pois, aikoi hän voittaa sen itselleen
takaisin -- sävelten avulla. Hän rakentaisi sillan itsensä ja
rakkaaksi käyneen temppelin välille, ja sitä siltaa myöten kulkisivat
hänen kaipaavat ajatuksensa maailmalta vanhan tuomiokirkon luo.
Hänestä tulisi temppelin tulkki, sen vuossataisten, mykkien ajatusten
selittäjä. Hän kirvoittaisi vanhan tuomiokirkon kauan kestäneestä
lumouksesta, kuten ritari kuninkaantyttären "Prinsessa Ruususen"
sadussa.

Ja sen hän tekisi sävelillään...

Äskeinen maalainen oli lopettanut syöntinsä ja siirtynyt tupakoimaan
Janne Flyktiä vastapäätä olevalle penkille.

Hänellä oli nähtävästi halu ruveta juttelemaan aito maalaiseen tapaan
vastapäätä istujan kanssa. Janne Flykt huomasi sen ja sulkeutui
kuoreensa. Hänellä ei ollut nyt halua ruveta puheille kenenkään
kanssa.

Maalaisisännällä oli pulskat pieksusaappaat ja kotikutoinen puku.
Janne Flykt ajatteli omia mataloita kenkiään. Niillä oli vaikea tulla
toimeen talvella, ja nyt oli jo syyskesä.

Maalaisisäntä veteli savuja. Vastapäätä istujan kädet olivat kovin
valkoiset. Niillä ei oltu paljon työtä tehty. No niin, soittoniekka,
joka elätteli itseään mukavammin kuin muut... Mikä lienee ...
muukalainen.

-- Oletteko suomalainen? kysäisi hän äkkiä.

Janne Flykt ei vastannut. Häntä häiritsi vieraan tunkeilevaisuus.

-- Kan te taala venska?

Isäntä pani ainoan ruotsinsa, mutta sai vastaukseksi surullisen
päänpudistuksen.

Mikä lienee ... saksalainen...

Hän jätti toverinsa rauhaan, ja tämä huokasi helpotuksesta.

Lähestyttiin asemaa. Juna hiljensi vauhtia. Hetken kuluttua se
pysähtyi pienelle Pesiön asemalle.

Maalaisisäntä tuprutteli piippuaan, katsellen asemalla liikkuvaa
väkeä. Yht'äkkiä hän virkahti:

-- Täälläpä näkyy olevan piispakin...

Janne Flykt säpsähti. Hän kumartui huolettoman näköisenä eteenpäin ja
silmäsi ulos.

Siinä seisoi piispa ja jutteli Pesiön kirkkoherran kanssa. Piispa
näytti olevan hyvällä tuulella, koskapa Boman nauroi niin, että
madonsyömät hampaat näkyivät.

-- Mitähän se piispa nyt täällä?

Toisetkin maalaiset olivat siirtyneet ikkunaan tekemään huomioitaan.

-- Eikö liene tarkastus...

-- Vanhaksi on äijä jo käynyt...

-- Vanhaksi...

-- Virka painaa.

-- No ei tuon nyt luulisi...

-- Tiesi hänet...

Pesiön Boman otti piispan kapsäkin ja lähti kantamaan sitä
asemahuoneeseen. Notario seurasi perässä, kiikuttaen toista kapsäkkiä.

Juna vihelsi, ja sinne jäi piispa notarioineen. Maalaiset siirtyivät
omalle penkilleen, ja Janne Flykt sai häiritsemättä kehrätä
ajatuksiaan.

Kun Jumala nyt auttaisi häntä saamaan jotakin kokoon. Kuljeksivan
soittoniekan asema ei ollut sentään kehuttava. Joku viskasi armosta
lantin, jos sattui. Useasti sai kai lähteä ilman, vieläpä pois
ajettuna.

Maailma oli kova ja kylmä.

Juna takoi ja ryski. Vaunu heilahteli käänteissä kelpo lailla.

Missä oli nyt Vapahtaja?

Tässä kulki yksi hänen palvelijoistaan köyhänä, melkein
keppikerjäläisenä anelemaan leipäänsä vierasten ovilta. Mutta
välittikö Vapahtaja siitä?

Janne Flyktistä tuntui, että Vapahtaja oli siellä, missä ihmiset
elivät huolettomissa oloissa. Varmaankin hän nyt istui piispan ja
kirkkoherra Bomanin seurassa Pesiön pappilan hienossa ruokapöydässä...

Mutta Vapahtajahan oli itse ollut köyhä ja halveksittu. Eikä hän
ollut kertaakaan lausunut köyhästä kovaa sanaa. Pikemminkin rikkaista
ja kylläisistä.

Janne Flykt muisti, kuinka juuri tuo piirre evankeliumeissa oli
erikoisemmin liikuttanut häntä.

Vapahtaja oli häntä tukeva ja auttava. Vapahtaja ymmärsi hänen
tilansa.

Janne Flykt tunsi omituista liikutusta. Hän oli viime aikoina ollut
vähällä menettää uskonsa. Elämän traagillinen todellisuus kiskaisi
hänet kaikesta huolimatta toisinaan alas kuvittelun ihmeellisestä
maailmasta. Ja silloin hän heräsi aina kolkkoon todellisuuteen:
köyhä, virkaheitto pappi, jonka kaikki olivat hylänneet! -- Mutta
sellaisina hetkinä oli hän hukkuvan lailla ponnistellut aina
Vapahtajan luo, pelko ja vavistus sydämessä, että Vapahtaja olisi
muuttunut muodoltaan, tullut lempeästä, ihmisystävällisestä miehestä
taivaan ankarakatseiseksi tuomariksi. Mutta -- kuinka suuri oli
hänen ilonsa ollut, kun hän oli tavannut Vapahtajan muuttumattomana:
sama ääni ... sama ystävällinen kädenpuristus ... samat tuskaa
ja kaipausta täynnä olevat silmät ... sama surunvoittoinen hymy
huulilla... "Älä pelkää! Sinä olet minun!" Oi, hän oli saanut
uudelleen lohtua raadeltuun sieluunsa ja päässyt takaisin kuvittelun
ihanaan maailmaan, Vapahtajan lempeä, kirkas kuva mukanaan... Niin
... Vapahtaja ei hylkäisi "kiertävää saarnaajaa", joka kuljeskelisi
pihalta toiselle ja soittaisi, soittaisi oman elämänsä suruja ...
mutta samalla sitä rauhaa ja iloa, jonka synnytti usko tuohon ainoaan
todelliseen. Ihmiseen ... ihanimpaan ihmisten lasten keskuudessa...

Tuli taas asema. Maalaiset nousivat junasta. Janne Flykt jäi yksin
vaununosastoon mietteineen.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä nousi muutamalta Etelä-Pohjanmaan asemalta junaan kaksi
pappia, lihavia, harmaapäisiä miehiä. Jo ulkomuodosta heidät tunsi
hengellisen viran haltijoiksi. He istuivat toiselle puolen käytävää,
jotenka Janne Flykt saattoi helposti seurata heidän keskusteluaan.

-- Jaa. Sinutkin tapaa yht'äkkiä. Miksi et pappilassa käynyt?

-- Ei ollut aikaa, veli hyvä. Kävin tervehtimässä muuatta vaimoni
sukulaista. Meillä on perintöriita.

-- Aa! Kyllä tiedän ... Kaapela! ... Siinä on isot summat kyseessä.

-- Viisikymmentätuhatta markkaa.

Ja sinun vaimosi on perillinen?

-- Ainoa ... lain mukaan.

Sisarpuoli, joka on hoitanut vanhuksen taloutta, on eri isää.

-- Niin ... Kaapela oli vanhapoika...

Papit panivat tupakaksi. Junan jyrinän vuoksi ei Janne Flykt
erottanut heidän keskusteluaan, joka kaikesta päättäen yhä koski
perintöasiaa.

Junan jyrinä heikkeni hiukan, ja Janne Flykt saattoi jälleen seurata
keskustelua.

-- Kuka sinulla on apulaisena?

-- Pastori... Janne Flykt ei erottanut nimeä.

-- Minkälainen on miehekseen?

-- Mikäpäs siinä... Vähän uudenaikainen. Pakkoa moitiskelemaan
kirkkoa ahdasmielisyydestä.

-- Uusi Janne Flykt!

-- Melkein. Puuttuu vain viulunsoitto, niin olisi valmis pelimanni
nuorisoseuran tanssi-iltamiin.

Toveri nauroi, tuollaista vanhan miehen hyväntahtoista, velttoa
naurua.

-- Se on kummaa, kun ne nuoret papit ovat semmoisia. Ei minun
nuoruuteni aikana saanut arvostella edes piispaa taikka
tuomiokapitulia. Korvilleen siitä sai!

-- Joo. Se oli eri aikaa. Laittomuus ... _anomia_ ... katsohan, veli,
siitähän Raamattukin puhuu.

Juna huristi rautasillan yli, jonka aikana virkaveljet vaikenivat.
Toinen nousi ja otti kapsäkkinsä.

-- Jaa ... sinä jäät tähän?

-- Joo. Pitää käydä vanhaa Strömiä tervehtimässä...

-- Vieläkö Ström tarjoaa totia vierailleen?

-- Vielä toki! Siinä pappilassa seurataan vielä vanhoja hyviä
traditsiooneja.

-- Heh, heh! Sano terveisiä!

-- Kiitos, kiitos!

Toverukset erosivat, ja perinnönsaaja jäi yksin.

Janne Flykt vaipui mietteisiinsä. Hän oli tunnettu kautta
maan. Vieläkin, kahden vuoden kuluttua, puhuttiin hänestä
kuin pahantekijästä. Siitä syystä vain, että hän oli pysynyt
vakaumukselleen uskollisena.

Olisi surullista, jos hänet tunnettaisiin. Hänen passissaankin oli
hänen oikea nimensä. Luonnollisesti. Mutta ikävä olisi, jos ei
entisyys pysyisi salassa.

Mitä tekemistä oli maailmalla hänen entisyytensä kanssa? Millä
oikeudella sitä tahdottiin penkoa? Niinkuin se olisi paha. Ei, kyllä
se kestäisi päivänvalon. Mutta ihmiset olivat nyt kerta kaikkiaan
sellaisia...

Juna vihelsi. Saavuttiin päivämatkan päähän. Janne Flykt otti
viulunsa ja siirtyi vaunun toiseen päähän, ollakseen lähempänä asemaa.

Muutamia työmiehiä istui korttia pelaamassa. He kiroilivat junaa,
jonka matka loppui liian aikaiseen. Se olisi heidän mielestään saanut
ajaa vähän hitaammin. Olisivathan he silloin kerinneet pelinsä
loppuun.

-- Hei, mies, myy viulusi! kehoitti muuan pelitovereista tukkiessaan
kortteja taskuunsa.

Janne Flykt ei vastannut.

-- Saat kymmenen markkaa.

Kymmenen markkaa! Hänen cremonalaisestaan, joka oli maksanut hyvän
joukon toistatuhatta!

Samassa juna pysähtyi.

Miehet rähisivät ja kiroilivat, kokoillen kapistuksiaan. Heitä
harmitti vieläkin keskeytynyt peli.

Syntyi pieni tungos. Janne Flykt koetti varoa viuluaan, mutta
sattuikin vahingossa tölmäisemään sillä äskeistä kortinlyöjää leukaan.

-- Pirun hurstipussi!

Mies loi häneen murhaavan katseen.

-- Anteeksi! ... sopersi Janne Flykt hämillään.

-- Paina menemään! Näethän, että on jo rakoa... Kortinpelaaja työnsi
häntä selkään, niin että hän oli suistua silmälleen asemasillalle.



II


Muhkean kivimuurin ahtaalla pihalla soitti Janne Flykt hartaana,
antaumuksella, niinkuin soittaa ainoastaan tosi taiteilija. Hänen
suurten silmäinsä katse oli kääntynyt sisäänpäin tavalla, joka
muistutti mietteisiinsä vajonnutta tutkijaa. Itse asiassa Janne Flykt
tutkistelikin soittaessaan, tutkisteli omaa elämäänsä sellaisena kuin
hän sen näki takanaan ja edessäpäin. Sävelet kuljettivat häntä ympäri
sisäisen näkemyksen maailmassa. Ne auttoivat vaikeiden paikkojen yli,
sovittivat ristiriitoja, loivat aurinkoisen valon hänen elämänsä
autioon yksinäisyyteen. Ne saivat kukkia kasvamaan hiekka-aavikonkin,
johon kulkijan jalka upposi nilkkaa myöten, ja varjoisista lehdoista
ne loivat Eedenin puutarhoja, joissa rakkaat muistot viihtyivät.

Hän oli laihtunut. Nenä oli käynyt ohuemmaksi ja silmät vajonneet
syvempään. Hieno täysparta, joka leuan päässä jakautui somasti
kahtia, oli suuresti muuttanut hänen ulkomuotoaan. Mutta hänen
kasvonsa olivat papillisen vakavat. Ne antoivat ahtaalle täkille ja
vanhoille housuille melkein pyhäpuvun leiman. Ainoastaan kuluneet
puolikengät muistuttivat kiertelevää soittoniekkaa. Niiden kantoja
olivat liian monet epäystävälliset katukivet kuluttaneet.

Kiertävä saarnaaja, jonka saarnatuolin muodostivat talojen pihat.

Pappeudestaan ei Janne Flykt ollut luopunut, vaikka kappa ja kaulus
eivät enää palvelleetkaan sen ulkonaisina tunnusmerkkeinä. Omasta
mielestään hän oli edelleenkin pappi. Hän saarnasi viulullaan.

Ainoastaan kirkko vaihtui muutamia kymmeniä kertoja päivässä.
Laitakaupungin pienet, likaiset pihat olivat "kappeleita",
keskikaupungin asfalttipeitteiset taas "tuomiokirkkoja". Kuulijoista
riippui, kummatko muodostuivat hauskemmiksi, kappelitko vai
tuomiokirkot. Tavallisesti vallitsi hartaampi kirkkotunnelma
edellisissä. Niiden asukkaat olivat herkempiä, vastaanottavaisempia;
Heidän maailmankatsomuksensa oli usein valoisampi kuin kivimuurien
elämään kyllästyneiden ihmisten. Mutta oli poikkeuksiakin. Välistä
saattoi "tuomiokirkosta" muodostua kerrassaan suurenmoinen, jos talo
oli siisti ja ihmiset ymmärtäväisiä. Silloin oli kuulijoita melkein
joka ikkunassa, ja ystävällisten päännyökkäysten saattamina lenteli
rahoja hänen ympärilleen. Antajain hymyilevät kasvot sekoittivat
omituisesti sen kirvelevän tunteen, jonka rahojen poimiminen
kappaleen loputtua synnytti. Eihän hän voinut vaatia, että ihmiset
yläkerroksista olisivat vaivautuneet hänen luoksensa alas pihalle.

Hänen ohjelmistonsa oli läpeensä vakava. Tanssikappaleita hän ei
soittanut kuin pyynnöstä. Minkäpä vuoksi hän olisi niitä soittanut?
Hänen omassa elämässään oli surullisia muistoja liian runsaasti.
Hän ei saattanut teeskennellä turhanpäiväistä iloa. Hän tahtoi
päinvastoin opettaa kuulijansakin vakavasti ajattelemaan.

Senpä vuoksi hänen apostoleitaan olivatkin Händel, Bach ja Beethoven.
Tämän pyhän kolminaisuuden hän lähetti saarnamatkoille, ja se
täyttikin uskollisesti tehtävänsä.

Hän aloitti tavallisesti Händelin "Largolla". Se muodosti juhlallisen
alkusoiton, jonka aikana kuulijat saivat valmistautua varsinaiseen
jumalanpalvelukseen. Sen muodostivat Bachin sävellykset.

Janne Flykt soitteli sekaisin preluudeja ja fuugia, pisti väliin osan
jostakin kirkkokantaatista ja helähdytti ykskaks ilmoille kappaleen
itse pääsiäisjuhlaoratooriosta. Musiikintuntija saattoi kyllä
todeta, ettei viulu ollut paikallaan Bachin esittämisessä. Se olisi
vaatinut urkuja. Mutta soitossa oli sellainen sydämellinen tenho, se
suoritettiin sellaisella antaumuksella, että arvostelu unohtui. Ja
kun lopuksi kajahti ilmoille joku Beethovenin viulukonsertti, oli
"jumalanpalveluksen" yleisvaikutus kerrassaan suurenmoinen.

Janne Flykt soitti kappaleen loppuun. Se oli eräs Beethovenin
kauniimmista sonaateista. Hän silmäsi kolkannen kerroksen ikkunalla
istuvia koulutyttöjä, jotka ihastuksissaan taputtivat käsiään.

-- _Da capo, da capo!_ [Alusta!] huusivat he.

Janne Flykt soitti sonaatin loppuosan uudelleen. Tytöt kuuntelivat
henkeään pidätellen. Tämä ei ollut mikään tavallinen kulkurisoittaja,
vaan taiteilija Jumalan armosta.

Uudet, äskeistä innokkaammat kättentaputukset kajahtivat pihassa
Janne Flyktin lopetettua.

Keski-ikäinen, ystävällisennäköinen rouva oli ilmestynyt ikkunaan
soiton kestäessä. Tytöt supattivat hänelle jotakin innoissaan. He
näyttivät pyytelevän häneltä jotakin hartaasti ja innokkaasti.

Janne Flykt tunsi asemansa noloksi: tytöt pyytelivät äidiltään rahaa,
mutta tämä ei tahtonut antaa.

Hän rupesi soittamaan "Caro mio ben'iä". Se oli tavallisesti
koulutyttöjen lempilaulu. Hän soitti, pitäen silmällä ikkunalla
istuvia tyttöjä. Väittely oli loppunut, ja ystävällinen rouva
nyökäytti päätään.

-- Äiti pyytää teitä tulemaan sisään, huudettiin ikkunasta ruotsiksi.

Janne Flykt hämmästyi. Mitä nyt? Sisään? Mitä niillä nyt olisi?

Hän nosti kohteliaasti hattuaan ja lähti kiipeämään. Sydän jyskytti
kovasti. Tavallisesti hän oli saanut häiritsemättä poistua, saatuaan
jonkin roposen. Mutta nyt? -- Hän ei kuitenkaan saanut halveksia
ystävällistä kutsua.

Rouva seisoi ovella, tyttöset takanaan. Hän nyökäytti ystävällisesti
päätään ja lausui ruotsiksi:

-- Tyttäreni ovat niin ihastuneet teidän soittoonne, että halusivat
kutsua teidät juomaan kupin kahvia.

Janne Flykt tapaili sanoja, mutta ei saanut esiin muuta kuin
epäselvää mutinaa. Hän oli aivan ymmällä. Tällaista ystävällisyyttä
ei hänelle ollut osoittanut vielä kukaan.

Rouva piti ovea avoinna, ja Janne Flykt astui eteiseen.

-- Puhutteko ruotsia?

Rouva tarkkasi tutkivasti hänen kasvojaan.

-- Kyllä.

-- Sepä hauskaa. Tyttäreni arvelivat teidän osaavan vain saksaa.

Janne Flykt hymyili. Häntä pidettiin tavallisesti ulkomaalaisena.
Niiden joukostahan löytyivät useimmat hänen ammattiveljensä.

Ystävällinen rouva johdatti hänet mukavasti sisustettuun ruokasaliin.
Tyttäret seurasivat uteliaina perässä.

-- Teillä onkin kylmä. Kätenne ovat aivan siniset. Rouva pyysi häntä
istumaan, ja Janne Flykt istahti ovensuuhun.

Peräseinällä oli kaksi suurennettua valokuvaa: talon rouva nuorempana
ja hienopiirteinen pappi, jolla oli tuuhea tukka ja avonainen, vakava
katse. Kuva näytti Janne Flyktistä tutulta, mutta hän ei muistanut,
missä oli ennen miehen nähnyt.

Hän päätti tunnustella maaperää. Ilmitulemisen pelko kiusasi häntä
alinomaa.

-- Saanko luvan kysyä, onko tuo rouvan mies?

-- Kyllä. Se on minun miesvainajani. Hän oli pappina Helsingissä,
mutta on nyt jo ollut kuolleena kolme vuotta.

Janne Flyktille valkeni. Hänhän oli nähnyt nuo kasvot monta kertaa
Vanhan kirkon saarnatuolissa.

-- Minä tunnenkin, -- pääsi häneltä tahtomattaan -- pastori Seger.

Rouva, joka parhaillaan järjesteli kahvitarjotinta, oli pudottaa
kerma-astian lattialle.

-- Mitä? huudahti hän hämmästyneenä. -- Te tunnette miesvainajani?

Janne Flykt oli karahtanut tulipunaiseksi. Hän oli ollut peräti
varomaton. Rouva laski kerma-astian pöydälle ja katseli häntä
omituisen tutkivasti.

-- Oletteko te suomalainen? Janne Flykt myönsi.

-- Missä olette miesvainajaani tutustunut? Janne Flykt huomasi
perääntymisen myöhäiseksi.

-- Olen kuullut hänen saarnaavan Helsingin Vanhassa kirkossa.

-- Niin oikein ... luonnollisesti.

Rouva Seger rauhoittui. Hän oli ollut kovin hämmästynyt.

-- Helsingissähän me asuimme monta vuotta ... siihen saakka kunnes
mieheni kuoli. Silloin muutimme tänne.

Hän pyysi Janne Flyktiä ottamaan kahvia. Tämä nousi. Hän tunsi
kätensä vapisevan. Hän pelkäsi vain, että rouva Seger kysyisi hänen
nimeään.

-- Vanhin tyttäreni soittaa viulua. Hän on innokas
musiikinharrastaja. Hän piti teidän soittoanne aivan erinomaisena.

Tyttö, arviolta noin neljäntoistavuotias, hymyili hiukan ujona. Hän
oli isänsä näköinen. Ainoastaan somat hymykuopat poskissa olivat
äidin perintöä.

-- Ehkä tyttäreni saa katsoa teidän viuluanne? -- Anteeksi, minä en
kysynyt teidän nimeänne.

Janne Flykt istui kuin tulisilla hiilillä. Hän katui, että oli
ottanut vastaan rouva Segerin ystävällisen kutsun.

-- Flykt.

Se tuli hiljaa, kuin arastellen.

-- Flykt? Minusta tuntuu nimi tutulta. Muistelen lukeneeni jonkin
asian yhteydessä. Niin -- hän levitti auki silmänsä -- sehän oli eräs
senniminen pappi, joka erotettiin virasta.

Janne Flykt olisi halunnut mennä. Mutta se ei käynyt päinsä. Vanhin
tytär näppäili hänen viuluaan ja näytti syventyneen siihen kokonaan.

-- Äiti! Tämä on cremonalainen! Minä tunnen sen. Opettajalla on
samanlainen.

-- Niin, Janne Flykt, pastori Janne Flykt, jatkoi rouva Seger
kuulematta tyttärensä sanoja. -- Hän oli pappina jossakin siellä
pohjoisessa, mutta menetti virkansa ... raukka. -- Ehkä herra Flykt
tuntee hänet?

-- Kyllä. Me olemme kotoisin samasta kaupungista.

-- No sitten! -- Anteeksi, minä olen ehkä kovin tunkeilevainen, mutta
te olette ehkä samaa sukua, kun on sama nimi?

-- Kyllä.

-- No sitten te tiedätte selittää syyn hänen eroonsa. Se herätti niin
suurta huomiota meidän pienissä oloissamme.

Janne Flyktillä oli paha olo. Häntä ei tuomiokapitulin tutkintokaan
ollut näin piinannut.

-- Ne sanovat hänen kieltäneen Kristuksen jumaluuden, vastasi hän
niin rauhallisesti kuin saattoi.

-- Sanovat ... niin. Mutta kieltääkö hän sen sitten?

-- Mikäli minä häntä tunnen, niin ei. Hän ymmärtää sen vain hiukan
toisin kuin kirkko.

Rouva Segerillä oli toinen kuppi tarjottimella.

-- Herra Flykt on hyvä! -- Niin, pastori raukka! Maailma on niin
täynnä väärinkäsityksiä... Millä hän nyt tulee toimeen?

Janne Flykt olisi toivonut, että tyttö olisi luovuttanut hänelle
viulun, jotta hän olisi päässyt menemään.

-- Niin ... en tiedä oikein... Minä luulen, että hän ... soittelee
viulua...

Rouva Segeriltä jäi kahvinjuonti kesken. Tytär näppäili viulua
hiljaa, ja sisaret olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.

-- Soittelee viulua --? No mutta ... hyvä Jumala ... suokaa anteeksi,
herra Flykt ... minusta tuntuu...

Rouva Seger oli aivan hätääntynyt. Hän katseli Janne Flyktiä silmät
mielenliikutuksesta kosteina.

--... minusta tuntuu, että ... te olette pastori Flykt? Suuret
hikikarpalot kihoilivat Janne Flyktin otsalla.

-- Ky-kyllä...

-- Hyvä Jumala! Ann-Sofi, pane viulu pois! ... Hyvä Jumala! Älkää nyt
pitäkö pahana, pastori! Se tuli vain yht'äkkiä mieleeni.

Rouva Seger pyyhki silmiään. Tyttäret katselivat säikähtyneinä
vuoroin äitiään, vuoroin tuolilla ovensuussa istuvaa soittajaa.

Janne Flykt sai kertoa surullisen elämäntarinansa. Se oli pian
kerrottu, mutta siitä huolimatta virtasivat rouva Segerin silmistä
vuolaat vedet.

-- Kyllä on ihmiselämä kirjava, puheli hän pyyhkien silmiään. -- Sitä
ei uskoisi näin tavallisissa oloissa elävä. Hyvä Jumala!

Hänet vakasi äidillinen hellyys kova-osaista soittoniekkaa kohtaan.
Pääkaupungissa asuessaan hän oli ollut tunnettu kaikkien köyhien
ystävänä.

Janne Flykt nousi lähteäkseen. Vanhin tytär ojensi hänelle hämillään
viulun. Hän tunsi ujoutta, melkein pelkoa tuota huonostipuettua
vierasta kohtaan, jolla oli ollut sama virka kuin isälläkin. Hän
niiasi kunnioittavan arasti.

-- Nytkö te jo lähdette? Tuota ... minä olisin niin mielelläni
pidättänyt päivälliselle. Minä, uskon, että Jumala johti teidät
minun tielleni... Mutta minä ymmärrän, teillä on kiire. -- Hän etsi
jotakin piirongin laatikosta. -- Jos ette pidä pahana, niin ... minä
niin mielelläni ... niin sydämestäni ... teidän vaimonne ja pikku
poikanne vuoksi! Älkää kiittäkö ... älkää ... minä pyydän! ... Te
vain lisäätte mielipahaani...

-- -- -- Seuraavana hetkenä seisoi Janne Flykt eteisessä. Hän avasi
kouransa: sadan markan seteli!

Hänen päätänsä pyörrytti. Ensimmäinen selvä ajatus, joka nousi
tajuntaan, sanoi, että hänen oli vietävä raha takaisin. Hänellä ei
ollut oikeutta ottaa sitä köyhältä papinleskeltä. -- Mutta se oli
annettu lämpimästä sydämestä, pyytämällä pyydetty vastaanottamaan ...
Johannan vuoksi... Niin, hänen vuoksensa ... Johannan vuoksi, joka
valvoi ja neuloi kotona ja rukoili hänen puolestaan.

Janne Flykt hoippui portaita alas siunaten ystävällistä antajaa.

Kadulle tultuaan hän pysähtyi. Kohtaus oli ollut niin merkillinen,
että hänen piti saada aikaa tointuakseen.

Hän käveli puistoon ja istahti penkille. Ihmisiä riensi ohitse,
herrasmiehiä salkku kainalossa, hienosti puettuja rouvia ja neitosia.
Palvelustytöt työnsivät vaunuissa herrasväkiensä lapsia. Mutta
yksikään ei kiinnittänyt huomiotaan huonosti puettuun soittajaan.

Eikä Janne Flykt heidän huomiotaan kaivannutkaan. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa ja eli uudelleen tuon harvinaisen hetken ystävällisen
papinlesken kodissa. Hänen mielensä heltyi. Jumala, joka ruokki
taivaan linnutkin, oli ihmeellisellä tavalla pitänyt huolta hänestä.

Kuinka iloiseksi Johanna tulisi! Sata markkaa! Se kasvaisi hänen
säästöjensä kanssa sadaksikahdeksaksikymmeneksiviideksi markaksi.
Sitä paitsi hänellä oli jo matkaraha varattuna naapurikaupunkiin.
Tuolla summalla Johanna eläisi pari kuukautta aivan huolettomana.
Hänen apulaisen palkkansakaan ei ollut tehnyt kuin sata markkaa
kuussa ja silloin hän oli elänyt komeasti kuin kreivi. Tosin hänellä
oli ollut vapaa asunto, mutta -- yhtä kaikki: hän tuli toimeen nytkin.

Hän tunsi olonsa keveäksi ja onnelliseksi. Melkein olisi tehnyt mieli
mennä puhuttelemaan tuota pientä pojan tenavaa noissa keltaisissa
vaunuissa. Ottaa se syliinsä ja suudella. Pikku Pentti! Niin, hänen
pikku poikansa oli kotona ja kerran hänestä kasvaisi mies, jolla
olisi parempi menestys maailmassa kuin isällään.

Hän nousi, lähtien astumaan kaupungin laidalla olevaan
majapaikkaansa. Tänään hän ei enää soittaisi. Hänelläkin oli kerran
juhlapäivä ja hän tahtoi nauttia siitä majatalon vaatimattomassa
sopessa.

Kadulla kävi vilkas liike. Kuormahevosia meni ja tuli. Ihmiset
riensivät toistensa ohitse katsahtamattakaan vastaantulijaa.

Mutta Janne Flyktiä se ei nyt häirinnyt. Hänen ajatuksensa olivat
kotona, pienen piispankaupungin syrjäkadun varrella. Siellä istui
Johanna ja neuloi. Kuinka iloiseksi hän tulisi!

Majatalon emäntä, tukeva puusepänleski, joka piti "matkustavaisia"
-- niinkuin hän itse sanoi -- oli pihalla mattoja piiskaamassa
palvelustyttönsä kanssa.

-- Aikaisinpa se Plykti tulee tänään. Eikö ole luonnistanut?

-- Kyllä. Päätin vain vähän pitää lomaa -- minäkin, Ehkäpä Leskisen
matami keittäisi kahvia.

-- Ohoh! Kovinpa nyt herroiksi! On tainnut olla hyväkin päivä.

Janne Flykt ei vastannut, vaan puitti huoneeseen. Leskisen matami oli
tuttavallisissa väleissä kaikkien matkustavaisten kanssa. Tälläkin
kertaa hänellä oli kolme posetiivaria, yksi kuparisepänsälli ja
viuluniekka.

Mutta Plykti oli niistä kaikista siivoin.

Kuparisepänsälli Kuhlberg tinaili kattilaa uunin edessä. Hän virnisti
hyväntuulisesti asuintoverilleen.

-- Morjens, morjens! Aikaisinpa tulet. Taisit käydä "Tiikerissä"?

"Tiikeri" oli muuan laitakaupungin kivijalkakapakka, jossa Leskisen
matamin matkustavaiset pistäytyivät silloin tällöin ottamassa pienen
ryypyn.

-- Enpä käynyt. Sen kun vain muuten lopetin ... vähän aikaisemmin.

Leskisen matamin matkustavaiset olivat kaikki lähemmin tuttuja
keskenään, ja Janne Flykt oli helposti mukautunut tähän toveruuteen.

Kuhlbergilla oli jalkainsa juuressa kasa erilaatuisia kattiloita
ja kahvipannuja. Hän keräili niitä kaupungilta, ja "vierastuvassa"
tinattiin kattiloita posetiivin säestyksellä, varsinkin silloin kun
"Verri" sattui hyvälle päälle.

Ferri, italialainen, oli vielä kaupungilla samoin kuin toisetkin
posetiivinsoittajat. Hänen päivänpolttama päällystakkiinsa riippui
seinällä ovensuussa.

-- Peevelin huonoiksi ne herraskaiset pitävät kattilansa! Tuossa on
papin kattila, mutta paljaalle kuparille paistaa pohja kauttaaltaan!
Kumma, ettei ole myrkyttänyt itseään.

Kuhlberg oli vannoutunut pappien vihaaja. Hän väitti nuorena
syöneensä muutamassa Etelä-Suomen pappilassa vain paljaita
silakanpäitä.

-- Eivät ne taida niin vähästä kuolla. Ovat sitkeähenkisempiä kuin
muut.

-- Verenimijät! mutisi Kuhlberg sylkien hyppysiinsä.

Leskisen matami toi kahvia.

-- Kas tässä! Plykti on tainnut pitää hyvät päiväpalkat, kun oikein
kahvia tilaa.

-- Mikäs siinä. Herroja sitä olemme mekin, vastasi Kuhlberg Janne
Flyktin puolesta.

-- Herroja! Pyh kaikkia! Sinä nyt et ole herran näköinenkään! Plyktiä
saattaisi paremminkin luulla herrasmieheksi.

-- Eikö mitä?

Janne Flykt hörppi kahvia ja hymyili emännälleen.

-- Minä olen monta kertaa sanonut Liinulle, että tuota Plyktiä voisi
luulla herrasmieheksi, jos sillä vain olisi paremmat vaatteet,
saarnasi Leskisen matami. -- Kukaties teillä on ollutkin jokin virka?

-- On sillä, mutta on juonut virkansa.

-- Ole sinä vaiti! En minä nyt puhu sinulle! Tinaahan sinä vain
päniköitäsi!

-- Sitähän minä juuri teen, niin että kynnet ovat karrella.

Leskisen matami kääntyi Janne Flyktin puoleen ja jatkoi:

-- Vaikka on meillä ollut sisällä -- hän käytti aina sanaa "sisällä"
puhuessaan matkustavaisistaan -- sellaisiakin, jotka ennen ovat
eläneet herraspäiviä, mutta ovat kulkeneet paljaissa kalosseissa.
Niinkuin se Röömannikin, joka oli ennen ollut koulumaisterina ja
kauppaili nappeja. Oli silläkin ollut kirjavat päivät!

-- Mitenkä siitä nappikauppias tuli?

-- No joi ja erotettiin...

-- No sitähän minäkin tarkoitin. -- Ole vaiti! Plyktistä näkee jo
päältäpäinkin, ettei hän ole lasia kallistellut.

Vai ei ole! Äsken juuri tuli "Tiikeristä". -- Valehtelet, pakana!
"Tiikerissä" eivät istu muut kuin sinä ja Verri. Ja minä sanon,
että jos te istutte siellä liian usein, niin saatte hakea huonomman
kortteerin.

Se oli Leskisen matamin tavallinen loppuponsi. Hän otti tarjottimen
ja purjehti pois, suu uhkaavissa rypyissä.

-- Älä sinä kujeile matamin kanssa, varoitti Janne Flykt.

-- Ei haittaa! Viimeksi hän minut pois ajaa. Se on rahantunteva muori.

Eteisestä kuului laulun hyräilyä. Ovi aukeni, ja ruskeapintainen
posetiivinsoittaja kompuroi huoneeseen. Hän oli hienossa hiprakassa
ja hyräili "Santa Luciaa".

-- Aften! tervehti hän ja asetti soittokoneensa nurkkaan. -- Flykt
hemma redan?

-- Niin on.

    -- _Venite all'agile
    Barchetta mia
    Santa Lucia_...

    [Tulkaa joutuisaan venheeseeni.]

hyräili Ferri ja istahti penkille, pyyhkien hikeä kuparinväriseltä
otsaltaan.

-- Kuhlberg ... han fliti'... [hän on ahkera.] Ferri nauroi niin,
että valkoiset hampaat loistivat. -- Inte sitta "Tiger" [ei istu
"Tiger"], hahhah!

-- Älähän huoli! Kyllä sinne vielä ehditään.

Kuhlberg vaihtoi rättiä ja käänteli kupari-kattilaa uunissa.

-- Ekti ... ja ... fru Tiger stänger [rouva Tiger sulkee], hahhah!

-- Eikö mitä. Kellohan on vasta neljä.

Italialainen kaivoi laukustaan leivänpuolikkaan ja rupesi syömään.

-- Hungri'! Inte äta hela dan! [Ei syödä koko päivänä!] Hän näytti
valkeita hampaitaan ja lisäsi pudistaen päätään:

-- Dåli', dåli' dag ... [Huono, huono päivä.] vehe...

-- Ja nekin juot.

-- Mite? Jaa ... super! Ja' alla dag super lite'! [Juon? Minä kaikki
päivä juon vähän!] Kallt ... Finland... [Kylmä ... Suomi...]

Hän nauroi, iskien silmää Janne Flyktille.

Vähitellen saapuivat muutkin matami Leskisen "matkustavaiset",
posetiivinsoittajat Carboni ja Porra. Viimeksimainitulla oli
punaiseen mekkoon puettu marakatti, joka sisälle päästyään hyppäsi
uuninreunustalle. Eläinparalla oli kylmä.

-- Fidelio ... kallt, kallt [kylmä, kylmä], puheli Ferri ja ojensi
elukalle leipäpalasen, jota se ahnaasti ryhtyi syömään.

Maamiehet juttelivat äidinkielellään. He olivat kaikki kotoisin
Napolista. Porra ja Ferri olivat lapsuuden tovereita ja olivat
sattumalta kohdanneet toisensa tässä kaukaisessa Pohjolan
kaupungissa. Heidän poikamainen naurunsa kaikui rattoisana.

-- Flycht, selitti Ferri, me yhdessä varastama klosteri' buutarha ...
_le arancie_ ... appelsin... Porra ... bra varastama' ... _piccolo_
poika... Abbot otta' kii', mutt' Porra pakenes ... jalga veli.

Ferri nauroi, näyttäen kädellään, miten pako oli tapahtunut.

-- _Santa Maria! L'occasione fa il ladro!_ [Tilaisuus tekee
varkaaksi.]

Ja Ferri nauroi kyyneleet silmissä.

-- Ja, ja, de' trevli' tid! [Se hauska aika!]

Porrakin haki eväänsä esille ja ryhtyi syömään.

-- Kuhlberg, lopeta jo ... nelge ... puheli Ferri kisällille, joka
hääri papin kattilan kimpussa.

-- Kyllä vain, kun saan tämän tinatuksi. Kiire kuului olevan... Pthyi
saakeli! Kyllä tässä kynnet ovat leikissä! Ei ollut pihtejäkään.

Ja Kuhlberg käänteli kuparikattilaa, levitellen tinaa sen laitoja
pitkin.

Tuokion kuluttua oli kattila valmis. Kuhlberg nosti sen ulos
jäähtymään.

-- Kelpaa sillä papin taas keittää, murisi hän ja istui penkille
tupakoimaan.

-- Aa ... _il prete_ ... pappi ... baha ... _molto_ [hyvin]. Ajama
pois soittaja.

Ja Ferri rupesi kertomaan hauskalla siansaksallaan kuinka kaupungin
kirkkoherra oli ajanut hänet päivällä pois pihaltaan.

-- Minä soitta "Santa Lucia" ja laula ... mutta se pappi kieltä:
bois, bois!

Ferri huokasi surullisesti ja otti apinan syliinsä.

-- Fidelio ... _caro, caro_ [rakas], puheli hän lempeästi ja hyväili
eläintä, joka kyyristyi häntä vasten, räpytellen kirkkaita, pyöreitä
silmiään. -- Suomi ... kylmä, kallt... Italia ... lemmin ... varmt,
_molto calida_ [hyvin lämmin].

Hän laski eläimen lattialle. Se hyppeli ympäriinsä, nuuskien
Kuhlbergin kattiloita. Pahasti irvistäen juoksi se isäntänsä laukulle
ja rupesi kaivelemaan sen sisältöä.

Porra antoi sille leipää. Tyytyväisenä hyppäsi eläin uunin
reunustalle ja rupesi syömään.

Ilta kului haastellessa ja tupakoidessa. Kuhlberg pistäysi Carbonin
kanssa "Tiikerissä" iltaryypyillä. Takaisin tullessaan he olivat
hyvällä tuulella molemmat, ja Kuhlberg kehui paikan jaloutta.

-- On se hyvä, että työmiehelläkin on hotelli, mihin pistäytyä
ottamaan pikku tuikun silloin tällöin. Samanmielistä seuraa ... ei
herroja eikä narreja ... rehellisiä työläisiä ja ... taiteilijoita.

Hän irvisti veitikkamaisesti.

-- Ei se Karponi tykkää Suomen viinasta! Hienommat pitäisi olla
sortit.

Italialainen äimisti.

-- Pthui! Vekeve ... _molto_... Aa viini ... _buono_, hyvä! puheli
hän, sukien tuuheita viiksiään.

-- Saisit sinäkin, Flykti, kerran käydä katsomassa "Tiikeriä". Siellä
on hyvää tavaraa.

Janne Flykt oli istunut mietteissään. Hän muisteli Johannaa ja pientä
kotiaan kaukaisessa piispankaupungissa. Kuhlbergin huomautus veti
hänet vastenmielisellä tavalla todellisuuteen.

-- En minä välitä.

Kuhlberg jätti hänet rauhaan ja rupesi kujeilemaan marakatin kanssa.

-- Vitelio, päivää! ... Anna tassu! Ka ... sano setälle päivää!

Mutta apina ei välittänyt "sedästä", vaan käänsi vähemmän kohteliaan
ruumiinosansa Kuhlbergille ja irvisti.

-- Fidelio, fy! Porra kavahti apinan kimppuun ja tukisti sitä korvan
takaa.

Niin naurettava kuin sen temppu olikin, ei Porra sitä suvainnut,
sillä Fidelio saattoi sen tehdä kaupungillakin, herrasväkien
hienoissa pihoissa. Niinkuin oli kerran tapahtunutkin: posetiivin
päällä seisten se oli tehnyt tuon saman tempun muutamalle vanhalle
neidille, joka pihaltaan oli karkoittanut hänen isäntänsä.

Kuhlberg nauraa röhötti Porran kertomukselle.

-- Se oli oikein sille vanhalle mankolle! Mitäs ajoi sinut pois ...
kunniallisen miehen.

-- Ei passa'! Fidelio olla kohtelias ... kaikille. Porra suhtautui
marakattinsa kasvatukseen sangen vakavasti.

Tuli maatapanon aika. Italialaiset tekivät vuoteensa lattialle,
hakien päänsä alle minkä mitäkin. Fideliolta riisuttiin sen punainen
virkapuku ja tyytyväisenä pujahti se isäntänsä poveen.

       *       *       *       *       *

Mutta ennen maatamenoa veti Carboni takin povitaskusta likaisen
rukouskirjan ja tankkasi siitä iltarukouksen toverien hartaina
kuunnellessa ja tehdessä ristinmerkkejä. Carboni pisti kirjan
taskuun, risti silmänsä ja heittäytyi lattialle pitkäkseen.

-- _Bona notte!_ toivotti hän tovereilleen. -- Go' natt!

-- God natt! vastasi Janne Flykt. Hän oli paneutunut pitkälleen
ikkunan alla olevalle penkille käärittyään takin päänsä alle.
Kuhlberg oli oikaissut uunin kupeelle ja veti jo unia niin että huone
tärisi.

Pian olivat posetiivinsoittajatkin unen helmoissa. Ainoastaan Janne
Flykt valvoi. Hän ei saanut unta. Päivällinen tapahtuma ei mennyt
hänen mielestään. Ystävällisen papinlesken kuva väikkyi ajatuksissa.
Hän tunsi itsensä onnelliseksi kuin kerjäläinen, joka on saanut
kurkistaa sisälle kuninkaan saliin. Niin valoisaa ja puhdasta kaikki
... ja niin lämmintä ja ystävällistä. Hän oli näiden kahden vuoden
kuluessa saanut kokea niin paljon kylmyyttä ja kovuutta ihmisten
puolelta, että yksi ainoakin ystävällinen sana valoi hänen sydämensä
täyteen onnea ja tyytyväisyyttä. Hän oli kuin pikkuinen poika,
jolle joulupukki on tuonut lahjaksi juuri sen puukon, jota tämä
kauppapuodin ikkunassa on päiväkaudet ihaillut. Kova penkki hänen
allaan tuntui pehmeältä kuin höyhenpatja. Ja takin povitaskussa hänen
korvansa alla olivat rahat, jotka Johanna pian saisi...

Hän seurasi mietteidensä kulkua. Niin ... Siinä nukkuivat hänen
"taiteilijatoverinsa" makeasti kuin lapset. Tämän matalan katon
alla, kaupungin laidalla, uneksittiin etelästä ja pohjolasta,
valoisan kesäyökaupungin ruohopeitteisistä laitakaduista ja Napolin
suihkukaivotoreista, joilla makarooninkauppiaat huutelivat tavaraansa
ja ihmiset kulkivat nauraen ja laulaen. Poukama ja Vesuvius, entinen
pappi ja kolme koditonta maailmankiertäjää, kaikki mahtuivat
sopuisasti saman katon alle. Sellaista oli elämän kiertokulku.

Ihmiselämä, mikä kirjava moninaisuus, täynnä vastakohtia! Häikäisevä
loisto ja alaston kurjuus, häikäilemätön petos ja hurskas viattomuus,
omanvoitonpyynti ja altis uhrautuvaisuus, kaikki rinnatusten ...
pimeys ja valo.

Mutta tällä hetkellä näki Janne Flykt ainoastaan valon elämän
kirkkaan, auringonpaisteisen puolen. Kaikki muu tuntui väistyneen
kauas pois, jonnekin epämääräisen välimatkan päähän.

Valo lähti hänestä, joka kerran oli sanonut: "Minä olen maailman
valo", -- hänestä, jonka elämä oli ollut niin seesteisen kirkasta
kauttaaltaan...

Eikö tuon miehen, Vapahtajan, olento ollut äskettäin valaissut
likaista huoneenlattiaa Carbonin lukiessa rukouskirjaansa ja Ferrin
ja Porran tehdessä hartaina ristinmerkkejään...

Ja eikö tuo sama Vapahtaja istunut nyt hänen penkkinsä päässä
lohduttamassa häntä, yksinäistä kulkuria, jota maailma oli niin kovin
kourin pidellyt.

Niin ... Vapahtaja oli kaikkialla, missä hänen nimeään vilpittömästi
mainittiin. _Gesù_ -- Jeesus... Sama millä kielellä ... hän
tuli, sillä hän ei katsonut ihmisten muotoa ... eikä sitä, mihin
kirkkokuntaan tämä kuului. Hän siunasi kodittomat maailmankiertäjät
punamekkoisine apinoineen. Hän tuli palvelijansa, entisen papin luo,
huolimatta siitä, ettei tällä enää ollut ulkonaisia virkamerkkejä,
kappaa ja kaulusta. Hän ei työntänyt luotaan, niinkuin kirkko oli
tehnyt. Vapahtaja katseli elämää syvemmälti ... iankaikkisuuden
valossa.

Niin. Elämän arvo ja sisällyshän riippuivat siitä, millä mielellä
ihminen sen eli. Ei siinä merkinnyt ulkonainen asema yhtään mitään,
Mutta ihmiset eivät lyhytnäköisyydessään nähneet pintaa syvemmälle.
Heistä oli pääasia olla huomattu, hyvässä yhteiskunnallisessa
asemassa, suurten tulojen omistajana. Elämän sisältö, sen henkinen
puoli jäi sivuasiaksi. Ihmiset tekivät jyrkän eron esimerkiksi
pastori Skarpin ja viulunsoittaja Janne Flyktin välillä. Minkä
vuoksi? Sen vuoksi, että edellinen oli pappi, kantoi kappaa ja
kaulusta, jälkimmäinen vain kuljeksiva soittoniekka, jonka takki
oli liian ahdas, housut liian lyhyet ja kengänkannat arveluttavasti
kuluneet. Ihmiset katsoivat yksinomaan ulkokuorta. Yksin niinkin
harvinainen ihminen kuin pastorska Seger oli tässä suhteessa
ympäristönsä kaltainen. Hänen käytöksensä oli muuttunut, kun hän oli
saanut kuulla köyhän soittoniekan olleen kerran pappina. Mitä se
itse pääasiaan kuului? Hänellä oli yhtä suuri arvo ihmisenä nyt kuin
ennen pappinakin. Niin, vielä suurempikin, sillä nyt hän oli päässyt
Vapahtajaa lähemmäs kuin koskaan ennen.

Tässä juuri muodosti Vapahtaja niin suuren poikkeuksen kaikista
muista. Tässä hän kohosi niin paljon korkeammalle muita ihmisiä.
Tämän vuoksi hän oli keskushenkilö, sillä hän ei tarkistanut
mielipiteitään sen mukaan seisoiko hänen edessään yleistä
kunnioitusta nauttiva fariseus, vai halveksittu publikaani. Hän
oli yläpuolella ns. "yleisen mielipiteen". "Tämä meni kotiansa
hurskaampana kuin se toinen." Sillä arvostelulla hän ilmaisi henkisen
ylevämmyytensä. Jo senkin vuoksi hän oli enempi kuin ihminen,
jumalallinen, Jumala.

Sillä sellainen mies, joka ei sekunniksikaan taipunut yleisen
mielipiteen hallittavaksi, vaan kulki omaa ylhäistä tietänsä, oli
yläpuolella kaikkien muiden. Hän oli Jumala ihmisten keskellä.

Marakatti pisti päänsä isäntänsä povesta. Huoneen hämärässä
erotti Janne Flykt, että se katseli häntä. Se valvoi ja sillä oli
vaistomainen tunne, että joku toinenkin valvoi. Se tunsi halua mennä
tuon toisen luo, sillä sitä peloitti tuo omituinen, jyrisevä ääni,
joka kuului toiselta puolen huonetta. Se kaipasi turvaa. Nukkuva ei
voinut sitä sille tarjota.

-- Fidelio! kuiskasi Janne Flykt, ja yhdellä hyppäyksellä oli apina
hänen luonaan. Se kietoi karvaiset kätensä hänen kaulaansa ja
painoi pienen päänsä hänen rinnalleen. Se oli niin onnellinen ja
tyytyväinen. Sen ei tarvinnut enää pelätä. Sen seurana oli valvova
ihminen.

Janne Flykt silitti selkää ja hyväili sen pientä, pyöreää päätä.
Karvaiset kädet puristautuivat lujemmin hänen kaulaansa. Pikku
eläinparka ihan värisi onnesta. Pikku raukka! Porra oli kyllä hyvä
isäntä, mutta hän aina muistanut, että hänen pieni suojattinsa
kaipasi enemmän osanottoa ja hyväilyjä.

Hetken kuluttua irtaantuivat karvaiset kädet Janne Flyktin kaulasta
ja Fidelio nukkui tyytyväisenä hänen käsivarrellaan.



III


Pienen syrjäkadun varrella, matalassa puurakennuksessa, jonka
laudoitus oli ikkunain alapuolelta pahasti pullistunut ulospäin, asui
portinpieleisessä huoneessa Johanna Flykt pienen poikansa kanssa.

Huone oli matala, seinäpaperit rikkinäiset ja katto mustunut, mutta
kuitenkin teki se kodikkaan vaikutuksen. Johanna oli saanut sen
hauskannäköiseksi, vaikka köyhyys oli painanutkin siihen leimansa.
Huonekalut olivat vaatimattomat: pari, kolme yksinkertaista
tuolia, vanha, huutokaupasta huudettu pöytä, pakkilaatikoista
kokoonpantu leposohva, jota värikkään ruudukaspäällisensä vuoksi
olisi luullut arvokkaammaksikin, jollei toisesta päästä olisi
näkynyt tavaramerkillä leimattu laatikon syrjä. Sen oli Janne Flykt
valmistanut vähää ennen matkalle lähtöään. -- Ainoana muistona
entisiltä ajoilta oli Johannan flyygeli. Se vei melkein puolet
huoneen pinta-alasta, mutta sen alla olikin pikku Pentillä hauska
leikkiä. Se teki vuoroin tavaramakasiinin, vuoroin veturitallin
virkaa. Sen tavaramakasiinina ollessa istui Pentti sen alla
leikkikalujensa takana, jotka hän oli kerännyt yhteen kasaan.
Ja sittenkös alkoi tavarain lajittelu! "Riisiryyniä yksi säkki,
B-merkkistä, mannaryyniä kaksi säkkiä, saippuaa kolme laatikkoa ja
köyttä viisi kimppua. Mutta missä se manilla nyt viipyy? Tämähän
on paljasta hamppua!" Ja hieman äkeissään kuin kauppias Blomin
makasiinimies, Paksu-Iisakki, heitti Pentti kerälle kierretyt
käärenuoranpätkät flyygelin takajalan juurelle.

Mutta kun soitto-koneen alusta muutettiin veturitalliksi, kävi
siellä kerrassaan toinen leikki! Äidin kaulauslauta jakoi sen
silloin kahteen osaan, ja vuoron perään lähti ja tuli vetureita.
"Satayksitoista ajaa sisään, pii-ii-i!" Pentti konttasi toiseen
pilttuuseen ja puhki siinä kuin ainakin höyryveturi, sihisten ja
suhisten. Hetkenkuluttua ajoi satayksitoista ulos. Se oli määrätty
postijunaa viemään. Mahtavasti puhkuen se kulki kääntöpöydälle.
Käännös suoritettiin -- säännöllisesti aina ovensuuta kohti,
koska sinnepäin oli enemmän tilaa,-- ja kimakasti kiljahtaen ajoi
satayksitoista asemalla odottavien vaunujen eteen. Muutaman hetken
päästä se palasi matkakaan hirveän raskaasti kolisten. Sitä olivat
kohdanneet monet vaikeudet, joista pahin oli ollut tavattoman ankara
lumimyrsky. Suuret kinokset törröttivät vieläkin sen keulalla.

Pentti oli ottanut hampaisiinsa sanomalehden puolikkaan. Se oli
olevinaan lunta.

-- Äiti, katsopas, tämä on lunta! huusi hän innostuneena ja konttasi
"talliin", takoen polvia lattiaan.

Johanna istui ompelukoneen ääressä ja neuloi. Lassilan Gideonin pojan
puvulla oli kiire, ja hän oli luvannut sen valmistaa täksi päiväksi.

Hän silmäsi hymähtäen: poikaa, joka seisoi nelin kontin pilttuussaan
ja heilutteli huultensa välissä sanomalehden kappaletta.

-- Täällä se sulaa, kun on lämmin, puheli Pentti itsekseen ja pudotti
sanomalehtikappaleen suustansa.

Johanna huokasi. Poika eli mielikuvitusmaailmassaan. Hän ei tuntenut
vielä kodin kovaa kohtaloa. Olihan se edes hauska. Vaikka isompana
hän sen luonnollisesti saisi sietää. Olihan nyt jo naapurin poika
kiusannut Penttiä pihalla "virkaheitoksi". Pentti oli tullut
hämillään sisään ja kysellyt, mitä se tarkoitti. Äidin oli ollut
sangen vaikeaa selittää, ettei se tarkoittanut mitään.

"Mutta Kalle nauroi!" oli poikanen vakuuttanut. "Niin ... Kalle kun
on sellainen iloinen poika."

Pentti saattoi välistä vajota mietteisiinsä. Oli kuin olisi hänen
mielikuvituksessaan häämöttänyt joku tuntematon, musta onnettomuus,
jota hän ei jaksanut käsittää.

"Äiti, miksi isä ei enää saarnaa?" oli Pentti kysynyt eräänä päivänä.
Siinä oli ollut uusi pulma. "Isällä on nyt muuta tekemistä." "Mutta
isähän on pappi!" Poika oli osoittanut seinällä riippuvaa valokuvaa,
joka kuvasi Jannea vastavihittynä pappina. "Niin, niin, mutta isällä
on nyt muuta tekemistä." Poika oli vaipunut mietteisiinsä. "Minusta
on paljon hauskempi saarnata kuin soittaa viulua", oli hän lausunut
vakavana.

Niin. Hauskempi kai se olisi Jannestakin, mutta kun täytyi...

Johannan kädet vaipuivat hetkeksi alas ja hän tuijotti alakuloisena
eteensä. Siellä vaelteli hänen rakas raukkansa ympäri kolkkoa
maailmaa, ainoana toverina isävainajan lahjoittama viulu. Hyvä
Jumala! Kyllä oli elämä sentään kummallista!

Hän ryhtyi jälleen neulomaan. Takissa oli vielä paljon työtä, ja
kello kävi jo kolmea. Lassilan Kustaava saattoi minä hetkenä hyvänsä
tulla pukua hakemaan.

Pentti oli kyllästynyt veturina-oloon. Hänellä oli toiset tuumat. Hän
halusi leikkiä pappia.

-- Äiti, isän liivit! Minä rupean papiksi taas.

Johannan piti kesken kiireensä hakea käsille Jannen kauhtanaliivit.
Ne olivat jääneet myymättä ja olivat yksin jälellä Jannen
papinpuvusta.

-- Tuossa on. Pidä kauniisti.

Mutta poika ei ollut vielä tyytyväinen. Hän halusi liperit myös.

Johannan täytyi hakea nekin.

-- Kas tässä! Tulehan nyt tänne, niin äiti sitoo kaulaan. -- Kas noin!

Pappi oli valmis, mutta vielä puuttui kirja. Johanna ojensi hänelle
almanakan pöydän syrjältä.

Ja nytkös kelpasi! Tuoli keskelle lattiaa ja pappi sille seisomaan.
Se oli sekä alttari että saarnatuoli.

-- Herra olkoon teidän kanssanne, messusi Pentti almanakka nurinpäin
kädessä.

Johannan täytyi nauraa. Poika oli niin vakavan näköinen kuin
pappi konsanaan. Mutta siitä ei "pastori" pitänyt. Hän keskeytti
toimituksen ja sanoi nuhtelevasti:

-- Ei saa nauraa kirkossa! Johanna hymyili.

-- No, ei, ei. Ei äiti naura.

-- Herra olkoon teidän kanssanne! Pentti pyörähti ympäri tuolilla ja
oli nyt saarnatuolissa.

-- Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on
luonut maan. Hän on luonut metsän eläimet ja kedon kukkaiset. Hän on
luonut meren kalaset, nuo pienet sirkkaset. Hän on luonut myöskin
ihmisen. Häntä kiittäkäämme! Amen.

Se oli Pentin saarna, jonka Janne oli hänelle opettanut. Sitä
saarnasi hän väsymättä monta monituista kertaa perätysten.

Ihmeellistä, kuinka Janne saattoikin olla niin iloinen, vaikka virka
oli mennyt. Leikki ja hassutteli Pentin kanssa kuin mies, jolle
juoksee säännöllinen palkka. Mutta se kai häntä yllä pitikin. Hän oli
kerta kaikkiaan sellainen ... ihmeellinen.

Johannan sydän lämpeni. Hän tunsi rakastavansa miestään paljon
enemmän kuin ennen. Janne oli niin suuri vastoinkäymisissä. Pyyhkäisi
ne menemään noin vain. "Älä huoli, Johanna! Vielä nousee päivä
meillekin!"

Jostakin toisesta olisi tällainen ehkä tuntunut
anteeksiantamattomalta huolettomuudelta. Mutta Johanna tiesi, mistä
se johtui. Se tuli Jannen rikkaasta, lämpöisestä sydämestä, jossa oli
niin paljon päivänpaistetta, ettei se synkimmänkään murheen aikana
kokonaan loppunut.

"Vastoinkäymiset kasvattavat ihmistä. Minä säälin niitä, joilla ei
ole koskaan vastoinkäymisiä. Ne ovat köyhiä, säälittävän köyhiä! Ne
muistuttavat kauniiksi maalattuja laivoja, jotka palaavat tyhjinä
kotimaan satamaan. Vain vesi- taikka hiekkalastissa! Me purjehdimme
rikkinäisin purjein, mutta meillä on kallisarvoinen lasti: kaikki
eletyt vuodet muistoineen, kaikki vastoinkäymiset, suuret ja pienet.
Siellä ne ovat ... laivaruumassa suuren suojuspeitteen alla.
Tiedätkö, mikä se peite on?" Mistäpä hän sen olisi tiennyt. "Se on
toivo, Johanna, _toivo,_ aina päällimmäisenä!"

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

Parantumaton idealisti paikkahousuistaan huolimatta!

Ajatuksiinsa vaipuneena oli Johannalta jäänyt huomaamatta, että pikku
Pentin saarna oli äkkiä katkennut. Poika seisoi tuolilla ja silitteli
hämillään papinkaulustansa. Outo mies, jolla oli suuri nahkalaukku
kaulassa, katseli häntä hymyillen. Se oli posteljooni.

-- Hyvää päivää! Täällä olisi kirje.

Johanna hypähti ihastuneena ompelukoneen äärestä.

-- Se on Jannelta! Kiitos, kiitos! Ja se on kuitattava. Hän kuittasi
kirjeen vapisevin käsin. Hänen kalpeille poskilleen oli kohonnut
heleä puna.

-- Pappiko se tästä miehestä tulee? Posteljooni taputti Penttiä
päälaelle.

-- Niin ... saarnaa sinä vain, että pääset isän virkaan, jonka
ihmiset häneltä vääryydellä riistivät.

Posteljooni Kemppainen oli ollut Janne Flyktin kannattajia. Hän
oli entinen pataljoonan torvensoittaja ja nykyään palokunnantalon
vahtimestarina. Palokunnan vuosijuhlissa hän oli usein joutunut
tekemisiin pastori Flyktin kanssa, jolle hän musiikkimiehenä antoi
suuren arvon.

Johanna ojensi takaisin kuittauskirjan.

-- Ei taida Pentti rukasta koskaan pappia tulla. Milläpä isä nyt
häntä kouluttaa.

Mutta siitä ei Pentti pitänyt. Äiti puhui hänen mielestään ihan
typeriä. Hän silitteli yhä lipereitä rinnallaan Ja lausui hyvin
totisena:

-- Pappi minusta tulee. On paljon hauskempi saarnata kuin olla
Paksuna-Iisakkana.

Posteljooni nauroi sydämellisesti.

-- Onpa tietenkin! Ei se Paksu-Iisakka mitään papin rinnalla! Hahhah!
Se on sukkela poika.

Posteljooni Kemppainen lähti.

-- Hyvästi nyt, rouva! Hyvästi, pikku pastori!

Hän tarjosi kättä pojalle, mutta tämä työnsi sen luotaan.

-- Ei sitä saa saarnatuoliin tulla hyvästiä sanomaan.

-- Eipä vainkaan, hahhah! Poika on oikeassa.

Jäätyään yksin avasi Johanna kirjeen. Hänen hämmästyksensä oli suuri,
kun se sisälsi rahaa: kokonaista satakahdeksankymmentäviisi markkaa!

Hyvä Jumala! Sellainen apu ja niin soveliaaseen aikaan. Juuri kun
hänellä oli vuokran maksu ja puiden osto. Jumala siunatkoon Jannea ja
antakoon hänelle menestystä eteenkinpäin!

Hän oli niin iloinen, että teki mieli tanssia. Kyyneleet silmissä
syöksähti hän Pentin luo ja sulki pojan syliinsä.

-- Voi, pikku Pentti! Nyt meillä on hauskaa.

Hän painoi poikaa rajusti rintaansa vasten, mutta tämä oli jälleen
kirkonmenoissaan kiinni eikä pitänyt yhtään odottamattomasta
keskeytyksestä.

-- Äiti on tuhma! kivahti hän ja polkaisi pientä jalkaansa. -- Koko
seurakunta nauraa!

Johanna sieppasi potkivan pojan syliinsä ja nosti hänet korkealle
ilmaan.

-- Nyt saa seurakunta nauraakin! Meillä on niin hauskaa, niin hauskaa!

Pikku "pastori" unohti vakavat tehtävänsä ja katseli äitiään
hämillään. Mikä nyt tuli, kun äiti oli noin iloinen? Hän ei muistanut
pitkiin aikoihin nähneensä häntä tuollaisena.

-- Tuleeko isä kotiin? kysyi hän, kun Johanna oli laskenut hänet
lattialle.

-- Ei vielä, mutta kohta. -- Isä on lähettänyt meille rahaa!

Sen ymmärsi Penttikin. Hän oli tavallisesti saanut rahanpyyntöihinsä
surullisen vastauksen: "Ei äidillä nyt ole."

-- Nyt saa Penttikin viisi penniä! Ja Pentti menee seinärahalle
Kallen kanssa ja voittaa markan, koko markan, puheli hän ja tepasteli
toimessaan edestakaisin. Ovi kävi, ja ystävällinen vanhan miehen ääni
lausui:

-- Vai seinärahalle? Joko sinä olet niin pitkällä?

-- Voi, Meri-Kustu, päivää, päivää! Käykää istumaan! Tulittekin
oikeaan aikaan. Me olemme täällä Pentin kanssa niin iloisia, että
melkein lennämme.

Meri-Kustu pyyhki harmaata partaansa, ja hänen silmänsä säteilivät.

-- No mikäs ilo se nyt on, kun siivistä on suurin suru?

-- Janne on lähettänyt rahaa! Satakahdeksankymmentäviisi markkaa! Ja
kirjeen, kaksi arkkia pitkän kirjeen!

Johanna meni hellan luo ja asetti kahvipannun tulelle.

-- Nyt me pidämme pikku kekkerit, Meri-Kustu. Onhan meillä syytä, vai
mitä?

Meri-Kustu muhoili.

-- Kyllä näkee, ettei Roslundin patruunan tyttärestä ole kaikki
komeilemisen halu vielä loppunut.

-- Mitenkä niin?

-- No kun heti tuhlaamaan, rahoihin käsiksi päästyään.

-- Vai tuhlaamaan! Onpas tämäkin nyt tuhlausta! -- En ole kahteen
päivään raskinut kahvia keittää, kun on pitänyt puita säästää, mutta
nyt keitän.

Hän puuhaili onnellisena hellan ääressä.

Pentti istui Meri-Kustun polvella ja ratsasti "vanhaa ukkoa ja akkaa".

-- Kumppisi, kumppisi, kumppisi ... kas niin! Sillä tavalla ne vanhat
ukot ratsastavat. Ja vanhat akat: Hei Ptruu, hai ptruu, hei ptruu,
hai ptruu! Meri-Kustu heilutti säärtään edestakaisin, ja Pentti
kiljui riemusta.

-- Ja pikku tytöt ja pojat!

-- Kas näin: så nätt, o' tätt, så nätt, o' tätt! -- Polvi keinui
tasaisessa, joustavassa tahdissa. -- Ja pikku pojat, hop! hop! hop!
hop! Tahti muuttui terävämmäksi, ja poika keinui tukka liehuen.

-- Sisso, sillä lailla! Niin se menee. Jokainen vähän eri mallilla,
niinkuin sopiikin. Mutta kerropa nyt kummi-isälle, miten sinä olet
jaksanut.

Pentti hypisteli Meri-Kustun partaa.

-- Minä olen ollut pappina ja saarnannut, mutta äiti tuli
saarnatuoliin ja rupesi siinä hassuttelemaan.

-- Ohhoh, vai sillä lailla! No mitäs se äiti teki?

-- Otti syliin ja seurakunta nauroi.

-- Vai, vai, no ... hehheh ... vai nauroi seurakunta. Nauraahan se
semmoiselle. Kun tulee pappia hyväilemään keskellä saarnaa!

Meri-Kustu silitteli pojan päätä. Hän oli aina ollut epätietoinen,
kumpaanko tämä oikeastaan tuli, isäänkö vai äitiin. Mutta nyt hän sen
vasta ensi kerran huomasi: poika tuli ilmeisesti isäänsä. Tuollainen
omituinen, omassa maailmassaan elävä oli Jannekin poikasena ollut.

Meri-Kustu huokasi. Hän muisti niin hyvin sen ajan, jolloin Janne
oli auttanut häntä kirkonlämmityksessä. Siitä oli jo pitkä aika. Nyt
hän olisi paremminkin apua tarvinnut, sillä seitsemäskymmen oli jo
loppupuolessa.

-- Oli se sentään sekin ... hyvänen aika, puheli hän ja pudisteli
harmaata päätään, kun erottivat miehen ilman syytä ... ihan ilkoisen
ilman. Minä en ole voinut Skarpin pastorille leppyä sen jälkeen.
Sillä hänessä se suurin syy oli.

Johanna laitteli kahvikuppeja kuntoon.

-- Mitäpä niistä ... vanhoista, surullisista asioista, huokasi hän
hiljaa.

-- Niin vain, mutta minä en voi sille mitään, että sydäntäni vieläkin
kääntää, nähdessäni pastori Kallion hääräilevän Jannen virassa.
On se nyt tuurissa, mutta niin on minusta kuin pahanen priki
nelimastoisen fregatin rinnalla. -- Sydämellä se näkyy sentään olevan
tuomiorovastillakin. Kyselemään pakkaa, miten Janne nyt jaksaa.
Viime sunnuntainakin jumalanpalveluksen loputtua tiedusti, mitä hän
nyt puuhaa. "Soittelee maailmalla ja tienailee komeasti. Kyllä se
poika perheensä elättää virattakin, mutta ei taitaisi Skarpista olla
suutariksikaan, jos kappa naulaan ripustettaisiin."

-- Sanoitteko juuri niin?

-- Sanoin! Suututti vähän tuommoinen osaaottava kysely, joka on
paljasta poleerinkia alusta loppuun. -- Lättmatruuseja ne ovat kaikki
Jannen rinnalla, niin tuomiorovasti kuin Skarp ja Kalliokin.

-- Kyllä te olette...

-- Olen mitä olen ... mutta en minä ole turhaan kolmeakymmentä vuotta
saarnoja kuunnellut. Vanhaa laputusta kaikki tyynni. Ei mitään
uutta... Toista oli kun Janne saarnasi. Se oli kuin pasaatissa
purjehtimista, niin kirkasta ja selkeää, että tuli oikein hyvä olo.
Mutta nämä luovivat ja manöveeraavat ja tulevat kuitenkin ahteri
edellä satamaan.

Johannan täytyi nauraa. Meri-Kustu oli hupainen, kun pääsi puhumaan
merimieskieltä.

       *       *       *       *       *

-- Kas nyt, Meri-Kustu, nyt me juomme kahvia! Johannalla oli kahvi
tarjottimella.

-- Juodaanpas vain. Jumala siunatkoon vain sitä poikaa ... siellä
maailmalla.

-- Kyllä kai Jumalan siunaus on sama ulkonaisista olosuhteista
huolimatta.

-- No niin täytyy uskoa, hohhoo!

Kahvinjuonnin aikana kääntyi puhe pikkukaupungin kuulumisiin.

-- Minä en ole joutunut missään pistäytymään, kun on ollut niin
paljon neulomista. -- Vai on Kandelin niin huonona. Taitaa olla
kuolinvuode jo hänelle.

-- Tiesi hänet, mutta kuukauteen ei häntä ole kirkossa näkynyt.
Opettaja Kuitunen on soittanut.

-- Minä en ole käynyt kirkossakaan pitkiin aikoihin. Kiusaa niin
ihmisten huomio, etten ole saanut lähdetyiksi.

-- Mitäs rouva siitä välittää. Katsokoot ja töllistelkööt! Sepähän
näkevät.

-- On se niin vaikeaa...

-- Mitä vielä! Jos rouva asettuu tuolle kannalle, niin elämä muuttuu
pian synkäksi.

-- Sitähän se Jannekin kirjoittaa, että käydä pitäisi.

-- No niin! Se on oikein. -- Janne ei kyllä välitä maailman
kohinoista.

Ystävykset keskustelivat ja kevensivät sydäntään. Johannasta oli aina
hauskaa, kun Meri-Kustu tuli käymään, Hän oli yksi niitä harvoja,
joka ei ollut heitä hylännyt. Monet entisistä tuttavista olivat
käyneet ventovieraiksi. Hädintuskin tervehtivät kadulla vastaan
tullessaan.

Meri-Kustu nousi.

-- Pitää lähteä. On paljon puunsahuuta. Pitäisi saada talveksi vähän
varastoon, ettei ottaisi niin lujille.

-- Joutuisipa tuo Pentti kummia auttamaan, niinkuin isä ennen
pikkupoikana.

-- Ei ole Pentistä vielä. Mutta parin kolmen vuoden päästä.

Pentti pullisti rintaansa ja oli oikein miehekäs.

-- Sitten minä kannan niin paljon puita, että tulee koko kirkko
täyteen!

-- Sillä lailla! Kyllä se silloin lämminnä pysyy. Joo, joo ...
kyllä me vielä Pentin kanssa... Kas niin ... no hyvästi nyt. Ole
nyt kilttinä, niin ratsastetaan taas ensi kerralla "vanhaa ukkoa ja
akkaa".

Meri-Kustu lähti.

-- Käykäähän nyt siellä minunkin kajuutassani, sanoi hän ovessa,
nyökäyttäen ystävällisesti päätään.

-- Kiitos, kiitos! Kyllä me, kun päästään pahimmista kiireistä.

Meri-Kustun lähdettyä otti Johanna Jannen kirjeen ja syventyi sitä
lukemaan. Hän ei malttanut olla varastamatta itselleen muutamaa
hetkeä vaikka töillä olikin kiire.

Janne kirjoitti niin rohkaisevasti:

"Minua on suosinut onni, niinkuin näet, ja se antaa minulle vahvan
uskon tulevaisuuteen. Maailmassa on sentään ystävällisiäkin
ihmisiä, jotka eivät työnnä pois luotaan kuljeksivaa soittajaakaan.
Niinkuin esim. pastorska Seger. Sellaisen henkilön muisto lämmittää
mieltä yksinäisinä iltoina, jolloin ainoana seurana on kolme
posetiivinsoittajaa punamekkoisine apinoineen ja maailman rantoja
kierrellyt, vähän viinaan menevä kuparisepänsälli. Mutta en minä
nuru. Carboni, Ferri ja Porra ovat kerrassaan kelpo tovereita, suuria
hyväsydämisiä lapsia, joiden viatonta ilonpitoa on hupainen katsella.
Ja marakatti, pikku Fidelio, on kerrassaan suloinen, viisaine,
vilkkaine silmineen. Sekin on joutunut niin kauas kotimaastaan,
omasta varsinaisesta elämästään, ja me kaksi kovan onnen lasta
ymmärrämme toisemme täydellisesti."

Kirjeensä lopussa ilmoitti Janne matkustavansa pian Helsinkiin. Hänen
entisyytensä ilmitulo kiusasi häntä ja hän oli varma, että muutaman
päivän perästä koko kaupunki sen tietäisi. Mutta hän ei halunnut
nähdä ihmisten sääliviä katseita paremmin kuin kuulla Leskisen
matamin ihmetteleviä huudahduksiakaan.

"Sääli on sentään yleensä niin halpahintaista tavaraa, että katsoisin
sen avulla ansaitsemani rahatkin varastetuiksi. Mitä soitollani saan,
sen otan ilolla vastaan, kiitollisella mielellä, mutta säälistä en.
Jollen olisi ollut niin vakuutettu pastorska Segerin vilpittömästä
ystävällisyydestä, olisin epäilemättä hylännyt hänen lahjansa, niin
tervetullut kuin se teille onkin, mutta näin hänen rehellisistä
kasvoistaan, että vaikka hän tunsikin sääliä kohtaloni johdosta, hän
ei tahtonut sitä minulle näyttää. Hienotunteisuudessaan hän pyysi
minua ottamaan lahjansa sinun ja pikku Pentin vuoksi. Se ilahdutti
minua suuresti, jonkavuoksi kiitollisena puristinkin hänen kättään."

"Mutta usein tunnen katkeruutta, kun minun täytyy Poimia maasta
ikkunoista viskattuja lantteja. Katkeruus kai johtuu entisten aikojen
muistoista. Minä saan kuitenkin niellä sen kiltisti alas, sillä siinä
on sentään lohdutuksena tieto, että nuo rahat eivät tule säälistä,
vaan maksuksi soitostani -- sillä säälivä ei tavallisesti anna vähää
-- ja silloinhan voin poimia ne ilolla siinä varmassa tietoisuudessa,
että soittoni on aina muutaman lantin arvoinen."

"Älä siis huolehdi, oma ystäväni! Minua ei maailma ole vielä päässyt
puremaan. Ja jos se joskus puraisisikin lupaan sen kestää kuin mies."

Johanna suuteli kirjettä. Hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Usein
hän oli miettinyt, kuinka Jannen hieno luonne mahtoi kärsiä noiden
kaikkien hänelle viskattujen lanttien vuoksi. Mutta nyt hän iloitsi,
että Janne osasikin tehdä jyrkän eron todellisen ansionsa ja säälin
perusteella saatujen rahojen välillä.

Hän ryhtyi jälleen työhönsä. Kuinka iloisesti ompelukone surrasikaan!
Sekin tuntui ottavan osaa haltijattarensa iloon. Se lauloi ja
riemuitsi. Ja Johannasta tuntui, kuin olisi suuri oksan sijakin sen
koivuisen pöydän pinnassa muhoillut ylen tyytyväisenä.

Puku valmistui parhaaksi Lassilan Kustaavan tuloon.

Hän oli iloinen ja toimekas, hyvästielävän koneenkäyttäjän vaimon
perikuva. Päällystakki oli rehellistä, mustaa tohvelia, ja
vastasilitetty hame tuoksui tuoreuttaan. Avonaiset, haalakat silmät
lensivät tutkien joka soppeen, ei arvostellen, vaan osaaottavasti
etsien, missä nurkassa köyhyys nyt kyyhöttäisi.

Kustaava tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka vaikeaa oli ollut
karkoittaa köyhyyden painajaista työmiehen ahtaasta asunnosta.
Vielä senkin jälkeen, kun Gideon oli ruvennut ansaitsemaan parempia
palkkoja, leijaili se näkymättömän pilven lailla huoneessa ja
kyyristyi johonkin nurkkaan sikin sokin viskattujen vaatteiden kanssa
kuin puolustamaan valtakuntaansa. Se ei säikähtänyt parantuneita
ruokiaan, vaan nautti lihapullien ja lettujen hajusta kuin ryysyinen
kerjäläinen. Vasta sitten, kun palvelustytön avulla pantiin
lattiaharja ja silitysrauta oikein heilumaan, se muutti tapojaan.
Se herrastui, heittäen kiusaamasta, ja lopuksi se kyllästyneenä
alituiseen siistimiseen ja lihapullien hajuun laputti tiehensä.

Kustaava oli tyytyväinen tutkimustensa tuloksiin. Täällä asui
köyhyys, mutta Flyktin pastorska piti sen kutakuinkin hyvästi
puettuna. Leposohvan ruudukasta peitettä se vieroi, mutta vilkutti
peitteen reunan alta näkyvää tavaramerkkiä kuin ilkkuen: "Tämä on
Blomin pihalta, vanhasta pakkilaatikkokasasta!"

Ainoastaan tukeva flyygeli varjeli kodin rauhaa köyhyyden liian
nenäkkäiltä tunkeiluilta. Se oli kuin Leinosen Konstan uusi talo
Laidan mökkien keskellä. Sitä vastaan se rynnisti turhaan. Ja kun
Johanna joskus Kustaavan huviksi oli soittanut pienen kappaleen,
sai köyhyyskin samanlaisen lähdön kuin poikaviikarit neiti Hårdin
ryytimaasta.

-- Ja pastorskalla on puku jo valmiina. Sehän hauska! Pikku Kiite
saakin uuden puvun, sillä isä on luvannut ottaa hänet Luulajaan
"Vartijan" mukana ensi sunnuntaina.

Ja toimekas Kustaava rupesi juttelemaan Vartijasta. Tullilaiva tekisi
vain pienen huvimatkan. Pormestari, tullinhoitaja ja pakkahuoneen
inspehtori lähtisivät ensi sunnuntaina käymään Ruotsin puolella,
ja Vartijan kapteeni oli luvannut ottaa pikku Kiiten mukaan. Poika
oli niin toimessaan, ettei puhunutkaan muusta kuin Vartijasta ja
Luulajasta.

-- Sitä minä vain pelkään, etteivät vilustuttaisi poikaa, kun on
jo näin myöhäinen syksy ja ilma raakaa ja kylmää. Olen varoittanut
Gideonia, että pitää pojan konehuoneessa. Siellä on lämmin ja hyvä
olla.

Lassilan Kustaava oli hyvin tyytyinen elämäänsä.

-- Mikäs se nyt hätänä, kun Gideon pääsi Vartijaan. Kovin olikin
palkka pieni noissa pikkupaateissa. Pieni palkka ja pitkä päivä.
Onhan se nyt toista Vartijassa.

-- Onpa tietysti, myönteli Johanna, ja hänen sydäntään nipisti hieno
kateus Kustaavan hyvän toimeentulon vuoksi.

Mutta se ei saanut aikaa itämään. Hän häpesi, että oli saattanut
sellaista ajatellakaan.

Riiputtaen pukua sormissaan hän silmäili ystävällisenä Kustaavaa.

-- Nyt tämä on valmis.

Kustaava oli hyvin tyytyväinen pukuun. Hän kysyi tekopalkkaa.

-- Kyllähän siitä kuusi markkaa pitäisi saada. Johanna hymyili kuin
anteeksipyytäen.

-- Hyvänen aika! Sehän nyt ei ole paljoa. Hän kaivoi kukkarostaan
kymmenmarkkasen.

-- Pastorska on hyvä ja pitää sen kokonaan. Se on nyt kuusi markkaa
-- aivan pilamaksu.

Johanna empi.

-- En minä ota tätä. Miinusta kuusi markkaa on aivan kyllin.

-- No mutta hyvänen! ... Emme nyt rupea tässä riitelemään. Minä
tiedän, että te tarvitsette nyt kun pastorikin... Hän säpsähti
omituista ilmettä Johannan kasvoissa.

-- Se nyt ei riipu siitä...

-- Eipä vainkaan ... kyllähän minä... Mutta Gideonkin ansaitsee
nyt niin hyvin ... melkein parisataa kuussa ... että älkää nyt,
pastorska...

Johanna piti setelin, mutta tunsi mielensä masentuneeksi. Hän ymmärsi
niin hyvin Jannen. Säälistä annetulta rahoja oli vaikea vastaanottaa.

-- Kiitoksia vain! Minä pidän sen sitten. Lassilan Kustaava oli
vähän hämillään. Ne olivat niin omituisia nämä herrassukuiset. Muut
ompelijat ottivat loistavin silmin eivätkä tienneet, millä olisivat
kiitollisuuttaan osoittaneet.

Lassilan Kustaava lähti. Vastasilitetty hame kahisi komeasti. Ovessa
hän pysähtyi.

-- Hyvänen aika! Minä en muistanutkaan kysyä mitään pastorista.
Mitenkä hän nyt?...

-- Kiitoksia, kyllä hän hyvin jaksaa. Lähetti meille tänään rahaakin.
Johanna yritti sanoa summan, mutta hillitsi itsensä, muistaessaan
Lassilan Gideonin kuukausipalkan.

-- No sepä hauskaa! Gideon pyysi sanomaan hänelle terveisiä, kun
pastorska kirjoittaa. Hän on vieläkin suutuksissaan siitä pastorin
asiasta. Sanoi, että jos hänen vallassaan olisi, hän ajaisi kalkki
piispat ja Skarpit niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Hän silmäsi
sohvalla nukkuvaa poikaa ja lisäsi: -- Kummipoika nukkuu makeasti.
Hyvänen aika, pikku raukka!

Viimeinkin hän lähti, ja Johanna huokasi helpotuksesta. Niin
vilpitöntä kuin Lassilan Kustaavan käytös olikin, piinasi se häntä
toisinaan aivan tavattomasti. Hän ei voinut sille mitään. Kustaava
näytti säälinsä niin ujostelemattoman selvästi. Se häntä toisinaan
loukkasi. Mutta minkäpä Kustaavakaan sille voi. Oli päivän selvää,
että hän maailman silmissä oli hyvin säälittävä olento.

Päivä meni pilveen taas. Meri-Kustun käynti oli ollut
auringonpaistetta. Mutta nyt... Hämärä laskeutui hänen sieluunsa. --
Kyllä oli elämä sentään kovaa. Tuollaiset kuin Lassilan Kustaavakin
eivät siitä paljon tienneet.

Hän otti esille Jannen kirjeen ja rupesi sitä uudelleen lukemaan. Se
rauhoitti häntä. Pilvenraosta pilkisti jälleen päivänsäde. "Ja jos se
joskus puraisisikin, aion minä kestää sen kuin mies."

Janne, uskollinen, kestävä Janne!...

No niin. Se nyt oli heidän osansa kerran. He olivat määrätyt yhdessä
halkomaan elämän vastuksellista merta, rikkinäisin purjein, mutta
kallisarvoisella lastilla.

Oliko se lasti niin kallisarvoinen?

Ehkä?

Johannasta tuntui, että siinä usein oli kovin paljon karvasta ja
katkeraa ..



IV


Kivijalkakahvilassa Erottajan kulmassa istui Janne Flykt ja
ryypiskeli kahvia.

Kumma, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut.

Hän katsoi kelloa. Jo puoli viisi, ja neljän aikana oli hänen ollut
puhe tulla. Silloin olisi pitänyt tehdä lopullinen päätös hänen
liittymisestään Kaupunginkellarin orkesteriin.

Hän oli jo kohta kolmisen kuukautta kierrellyt pääkaupunkia. Ja
verraten hyvillä tuloksilla. Täällä osattiin antaa musiikille arvoa.
Sen hän oli kokenut. Hän oli muutamassa viikossa lyönyt laudalta
kaikki säkkipillin- ja posetiivinsoittajat. Kiertelevä viuluniekka
oli täälläkin vielä harvinaisuus. Kulkihan yksi ja toinen saksalainen
soittaja silloin tällöin kaupungissa, mutta se tapahtui verraten
harvoin. Ja tavallisesti he olivat hyvin keskinkertaisia kykyjä.
Paremmat soittajat hankkivat itsellensä vakinaisen paikan. Hän oli
siis saanut hallita alaansa aivan yksin, sillä italialaiset eivät
tehneet kiusaa, heidän vahvin puolensa kun oli posetiivi.

Omituiselta oli tuntunut tämä pääkaupungissa olo. Niin paljon
vanhoja muistoja joka askeleella! Hytkähdytti kummasti nähdä
vanhan professori Ekelundin tulevan yliopistosta täsmälleen kello
yhdentoista lyönnillä ja sytyttävän sikarinsa heti ulkoportaille
päästyään. Samannäköinen vanha ukko, laihoine, pitkulaisine
kasvoineen. Olisi tehnyt melkein mieli kysäistä, kävivätkö pojat
säännöllisesti katekisatsiooniharjoituksissa. Kerran hän oli jo ollut
hattua nostamaisillaan, kun professori oli odotellut ajuria hänen
siitä sivukulkiessaan viuluineen, mutta se olisi varmaankin johtanut
kiusalliseen tapaamiseen, jolloin hän olisi uudelleen saanut kuulla
tuon vanhan esityksen "luterilaisen modernismin vaaroista". Sillä
sellaista muistia ei ollut monella kuin professori Ekelundilla, joka
tunsi entiset oppilaansa vielä vuosien perästäkin. -- Hän oli siis
painanut päänsä alas ja marssinut ohitse.

Entä Aleksanterinkadun pää ja Katajanokalle johtava silta. Se oli
ollut hänelle "via dolorosa", tuskien tie. Hän muisti, kuinka
hän kahdeksan vuotta takaperin oli kulkenut tuota katua, ohi
Ritarihuoneen ja niin yli sillan, ohi rakenteilla olevan venäläisen
katedraalin Katajanokalle, yksinäiseen vinttikammariinsa. Siihen
katuun liittyi paljon muistoja, huolimatta siitä, että se tekikin
hieman kolkon vaikutuksen. Sen varrella oli nimittäin vanhanaikuinen,
yksikerroksinen kivirakennus, jossa oli vanhojen vaatteiden
kauppa keskellä ja nurkassa antikvariaatti. Ne sopivat hyvin
tuohon vanhanaikaiseen rakennukseen. Yliopistosta palatessaan hän
tavallisesti oli seisahtunut katselemaan molempien näyteikkunoita.
Antikvariaatin vanhat kirjat olivat herättäneet hänen mielenkiintoaan
yhtä suuressa määrässä kuin viereisessä ikkunassa riippunut
käytetty housupari tai melkein käyttämätön hännystakki. Varsinkin
viimeksimainittua katsellessa oli sielun silmien editse kulkenut
kuvasarja toisensa jälkeen.

...Kaunis toukokuinen päivä kesälämpimine aurinkoineen,
valoisakatseinen nuorukainen maisteriseppeleineen, valkopukuinen,
hymyilevä tyttö ja vanha köyhä äiti, joka juhlatilaisuutta varten
oli ottanut esiin vuosikausia säästämänsä mustan silkkihuivin...
Ja sitten: yksinkertainen, koruton hautajaissaatto, nuori tyttö
surupukuisena vanhan, murheen murtaman äidin rinnalla, pappi,
ja joitakin entisiä tovereita, jotka lauloivat "Tiet kaikki
yhtyy täällä", papin heitettyä kolme lapiollista multaa ja
lausuttua muutamia ylimalkaisia sanoja "nuoresta, toivorikkaasta,
nuorukaisesta, joka tähtäsi korkealle, mutta jonka tähti sammui
kirkkaimmin loistaessaan"... Ja sitten: tunkeileva juutalaismuija,
jonka tehtävänä kauppojen väliajoilla oli viikon aikana
kuolleiden osoitteiden muistiin merkitseminen, laulamassa vanhaa
variksensäveltään: "Finns de' gamla kläder ti' salu?" Ja sitten:
melkein käyttämätön hännystakki vanhojen vaatteiden myymälän
ikkunassa riippumassa, tökerösti leikattu hintalippu rinnassa,
juuri samalla kohtaa, mihin hermostuneet tyttösormet kerran
kiinnittivät uhkean punaisen ruusun, -- mykkänä arvoituksena kaikille
ohikulkijoille... Pitkä, surullinen elämäntarina, jota oli saattanut
ajatella ihan loppumattomiin, kunnes kellonlyönti Nikolainkirkon
tornista oli herättänyt hänet todellisuuteen.

Ja sitten: vinhaa vauhtia Katajanokalle, mielessä kaikki pienen
piispankaupungin muistot ja nuoren, kiharatukkaisen kauppiaantytön
kuva, joka herätti omituisen läikkyvän tunteen iloa ja kaipausta,
-- kunnes kuva kolkossa vinttikamarissa sai ruumiin ja sielun
viulunsävelissä. Sellaisina iltoina hän oli loihtinut ympärilleen
kauppiaan salin upeine joulukuusineen, pikku tyttösen pianon ääreen,
säikähtyneenä katselemaan mustaksi noettua kuningas Herodesta
... taikka luistinradan, missä varjoisan kuusen siimeksessä ujo
koulupoika sai auttaa ylös pitkäpalmikkoista koulutyttöä, katsoa
hänen pimeässäkin loistaviin silmiinsä ja kuulla nauravasta
tytönsuusta: "Kiitos, Janne!" ... taikka pienen piispankaupungin
aseman ylioppilaskokelaiden lähtiessä, jolloin soi laulu
synnyinseudulle, ja asemasillalla seisoi solakka impi liikutuksen
kyyneleet silmissä...

"Via dolorosa", tuskien tie. Sellainen oli hänelle ollut tuo katu
ja silta, missä jokainen kivi ja rakennuksen pääty muistutti
entistä onnellista aikaa. Hän ei olisi yhtään ihmetellyt, jos hänen
papinkauhtanansa olisi riippunut myymälän ikkunassa tökerötekoinen
hintalippu rinnassa. Ehkäpä olisi joku haaveileva ylioppilas
runoillut siitä samanlaisen surullisen tarinan kuin hän itse
ennen hännystakista: viralta pantu pappi ... lahjakas ... täynnä
tulevaisuuden toiveita ... mutta liian moderni ... uudenaikainen,
saarnasi kirkon tyhjäksi kristushaaveillaan, jotka harmaiden mummojen
mielestä muistuttivat enemmän satukirjan kertomuksia kuin pyhän
Raamatun selvää totuutta... Tuomiokapitulin istunto juhlallisine
kynttilöineen ... sielua raateleva odotus ovensuutuolilla, ja vihdoin
kaksoisovien kautta kulkeva saattue kuin Isä-Jumalan luota palaava
lähetystö, kuolonvakavana, kädessä taivaassa kirjoitettu erotuomio,
mistä muste ei vielä ollut ehtinyt kuivua. Ja sitten: tuskaa ja
epätoivoa ... alituista kamppailua köyhyyden kanssa ... soittotunteja
ja tuloksettomia lentoyrityksiä puoleen ja toiseen niinkuin
siipisatohanhella, jota metsästäjän koira ajaa. Kunnes viimein tuli
pelastus: vieraan kaupungin kiehuva pyörre, johon vainottu sukelsi,
hengityspaikkana joku "matkustajakoti" taikka kivijalkakahvilan
puolipimeä soppi. Ja Raamatun asemasta viulu ... tietysti ... taikka
posetiivi ... ja kauhtanan sijasta vähän liian ahdas, kulunut
takki... Niin -- se olisi ollut jokseenkin oikeaan osattu!

Janne Flykt hymyili katkerasti. Sellaiseksi oli elämä hänen
kohdalleen muodostunut. Mutta mitäpä siitä: siipisatohanhi sai luvan
uida ja sukeltaa, kun ei kerran päässyt lentämään.

Hän silmäsi kelloaan: viisi jo, eikä kapellimestari Svahnia kuulunut.
Mikäpäs muu kuin entinen kurssi eteen: pihalta toiselle, vanhaan,
tuttuun tapaan lantteja noukkimaan.

Oli kiusallista, että hän oli jo tuudittautunut noihin
orkesteriunelmiin. Mielessä oli jo väikkynyt parempi toimeentulo ja
valoisampi tulevaisuus.

Hän tilasi toisen kupin kahvia. Mihinkäpä tässä enää lähti, kun oli
jo iltakin käsissä.

Hän silmäsi hämärälle kadulle, jossa kaasuvalot syttyivät, yksi
toisensa jälkeen. Tuossa meni tutunnäköinen mies ohitse. Ketä se
muistutti? Nyt se pysähtyi lyhtytolpan juurelle ja rupesi juttelemaan
vastaantulijan kanssa. Mitä? Näkikö hän oikein? Eikö se ollut
tuomiorovasti? Ihan varmaan!...

Janne Flyktin valtasi äkkiä halu lähteä ulos ja mennä noiden
keskustelevien herrojen luo ... pyytämään viittäkymmentä penniä...
Sehän häneltä nyt ainakin oli mennyt Svahnia odotellessa. Ehkäpä
tuomiorovasti antaisi, entiselle apulaiselleen...

Hän naurahti ääneensä ja havahtui siitä, että kaksi viereisessä
pöydässä istua nuorta miestä katseli häntä virnistellen. Ne luulivat
häntä varmaankin mielipuoleksi.

Miehet katselivat häntä ja kuiskivat keskenään. Toinen naputti
sormella merkitsevästi otsaansa ja molemmat purskahtivat nauramaan.

Janne Flyktiä suututti. Mokomatkin kauppa-apulaiset luulivat kai
mielestään olevansa suuriakin herroja!

Hän heitti tuimia silmäyksiä viereiseen pöytään. Toinen nuorista
miehistä joutui hetkeksi hämilleen ja sytytti paperossin kuin
päästäkseen helpommin näyttelemään välinpitämättömän osaa. Toinen otti
sanomalehden ja syventyi siitä tutkimaan.

Merkillistä, ettei kapellimestari Svahnia kuulunut! Ja hän oli niin
varmasti luvannut tulla.

Meni siis sekin mahdollisuus. Siitä olisi ehkä tullut jotakin.
Olisihan ollut toista soittaa vakinaisessa orkesterissa kuin
kierrellä ihmisten pihoja.

Kädetkin siinä kohmettuivat, ja kappaleet juoksivat paksuina kuin
kylmettynyt terva.

Mitähän Johanna puuhasi? Viime kirjeessä hän oli kertonut Kandelinin
kuolemasta. Vanhus oli sairastanut pitkän aikaa, kunnes lopuksi
oli tullut kuolema. Kansakoulunopettaja Kuitunen kuului olevan
virkaatoimittavana lukkari-urkurina. "Etkö sinä, Janne, voisi hakea
Kandelinin virkaa?" oli Johanna kysynyt kirjeessään. "Meri-Kustu
siitä ensiksi huomautti, mutta sen jälkeen on siitä puhunut yksi ja
toinen, viimeksi kapellimestari Borell."

Niin, kumma, ettei hän ollut ajatellut asiaa sen enempi. Todellakin!
Hän voisi ehkä päästä Kandelin-vainajan tilalle. Hän saisi silloin
taas olla yhdessä rakkaaksi käyneen tuomiokirkon kanssa. Elämä
alkaisi uudestaan, entinen ihana elämä.

Tuomiokirkko kupoolienkeleineen!

Hän vaipui muistoihinsa. Niin, niin. Eikö hänen kaipauksensa
sisimpänä esineenä ollut näiden vuosien aikana ollutkin tuo vanha,
harmaasta kivestä rakennettu temppeli pienen piispankaupungin
matalain taloryhmäin keskellä. Eikö hänen elämänsä poikavuosista
alkaen ollut juuri kasvanut vanhan tuomiokirkon varjossa. Siellä
hän oli istunut isoäidin kanssa niin kauan kuin muisti taaksepäin,
siellä auttanut Meri-Kustua tämän puuhissa. Se oli tavallaan ollut
hänen omaisuuttansa, tuo vanha temppeli, jonka salaisuudet ja muistot
hän yksin ymmärsi. Mitä Pietarin kirkko Roomassa oli hurskaalle
katolilaiselle, sitä oli hänelle kotikaupungin temppeli. Niin --
pikku poikana hän oli kuvitellutkin Pyhän Pietarin kirkkoa vanhan
tuomiokirkon kaltaiseksi, sillä erotuksella vain, että edellisessä
messusi paavi pappeineen. Ja kun hän sitten oli nähnyt Pietarin
kirkon kuvan kirkkohistoriasta, oli se tuntunut hänestä kokonaan
vieraalta. Hän oli tutkinut kuvaa hyvin epäluuloisesti ja oli yhä
edelleenkin ollut valmis vaikka vannomaan, että sen kupoolissa täytyi
löytyä samanlainen piiriä pyörivä enkeliparvi kuin tuomiokirkonkin.

Entä ylioppilasaikana? Hän oli käynyt kaikki pääkaupungin kirkot,
mutta yksikään niistä ei ollut vetänyt vertoja kotikaupungin
temppelille. Niissä ei saanut kiinni samanlaisesta tunnelmasta.
Häntä oli häirinnyt Nikolainkirkossa Agricolan patsas. Se oli niin
kuiva ja yksinkertainen ja muistutti melkein liian kovakouraisesti
uskonpuhdistuksesta. Oli tuntunut aivan siltä, kuin ei sillä olisi
ollut muuta sanottavaa kuin: "Näin on kaikki muuttunut. Ei mitään
paavia, ei mitään sielumessuja, ei mitään salaperäisiä vigilioita.
Vain suora, yksinkertainen luterilaisuus, yhtä yksinkertainen
kuin minun kauhtanani." -- Sitä ei kotikaupungin tuomiokirkko
olisi kärsinyt. Se olisi pitänyt tuollaisia puheita epähienoina,
sivistyksen puutteesta johtuvina. Sillä oli takanansa loistava
menneisyys eikä se olisi suvainnut nuoruudenmuistojansa halveksuen
kohdeltavan. Ainoastaan nuo kaksitoista apostolia Nikolainkirkon
katolla puhuivat toista kieltä: "Kirkko on vanha. Kunnioittakaa
sen vanhuutta! Älkää suhtautuko halveksuen sen entisiin aikoihin.
Me emme seiso yksinomaan täällä, joissa joku voisi luulla meitä
nokikolareiksi -- tässä kylmässä Pohjolan kaupungissa, missä
itämainen viitta on liian ohut pakkasta ja tuulta vastaan, -- vaan
me katselemme myös Reinin rantoja ja ikuisen kaupungin seitsemää
kukkulaa. Ja meistä tuntuu, että ihmiset siellä ymmärtävät meitä
yhtä paljon, ainakin kunnioittavat meitä enemmän kuin nämä jäykät
pohjoismaalaiset."

Niin, nuo apostolit olisivat varmaankin pitäneet hauskempana, jos ne
olisi siirretty pienen piispankaupungin tuomiokirkon katolle.

Ei, Johanna oli oikeassa: tuomiokirkko kaipasi häntä. Ehkäpä
hänen tehtävänsä oli tulla sulostuttamaan kylmästä värjöttävien
kupoolienkelien elämää. Varmaankin tuomiorovasti ja vanha Skarp
olivat ruoskineet niitä kelpo lailla niiden "hattaramaisuuden" vuoksi.

Janne Flykt havahtui. Huonosti puettu posetiivinsoittaja kompuroi
kahvilaan, Naapukkareuhka lepäsi toisella korvallisella, ja miehen
povesta kurkisteli viluinen apina.

Porra! Vanha tuttu!

Janne Flykt nousi ja yritti huutaa Porralle, kun samassa apina lensi
yhdellä hyppäyksellä hänen luokseen. Se oli tuntenut ystävänsä
Leskisen matamin "matkustajakodista".

-- Fidelio! _Caro, caro_... Onko sinulla kylmä, hui, hui!... Vai
tunsit sinä ... veitikka.

Porra oli kummissaan apinansa karkaamisesta. Hän laski posetiivin
tiskin viereen ja lähestyi hämillään vierasta, jota apina rajusti
hyväili.

-- No mite mine näkke! Se olema Flycht ... juh! Go' dad, go' dag!
puheli hän hyvillään ja tervehti iloisesti toveriaan.

-- Ja Fidelio! Tuntema, tuntema ... ai, ai! ... Fidelio! _Buona
sera!_ [Hyvää iltaa!]

Marakatti hyppäsi Janne Flyktin sylistä pöydälle, ojensi karvaisen
kätensä ja tervehti. Sitten se heitti isäntäänsä kysyvän katseen. Se
ei halunnut pitempiin temppuihin. Se oli löytänyt ystävän.

-- Fidelio olemas kohtelias... Aina muista' sano' hyvä iltta, puheli
Porra ja istahti pöydän ääreen.

Apina hyppäsi jälleen Janne Flyktin syliin ja hieroi päätänsä tämän
rintaa vasten.

-- Fidelio rakastama Flycht enempi ku' minu'.

-- Me olemme niin hyviä ystäviä, ai, ai! ... Kas niin, istupa nyt
kauniisti.

Kahvilayleisön huomio oli hetkeksi kiintynyt noihin kahteen mieheen.
Toinen oli ilmeisesti suomalainen puheesta päättäen.

Janne Flykt tilasi lisää kahvia.

-- Sinulla on kylmä, Porra?

-- Ja', ja'... _La Finlandia fredda, molto!_ [Suomi kylmä, hyvin!]
Porra pudisti päätään, puhallellen kohmettuneihin kouriinsa. --
Fidelio kärsimä paljon. Ei ole tottu'.

Apina katseli vuoroin isäntäänsä, vuoroin Janne Flyktiä. Näytti kuin
se olisi ymmärtänyt mistä puhe oli, sillä se ryömi Janne Flyktin
poveen ja katseli sieltä silmiään räpyttäen huoneessa istuvia ihmisiä.

Tarjoilijaneiti toi kahvin.

-- Oliko se kahdelle?

-- Kyllä ... kas tässä. Janne Flykt maksoi, iloinen Porran
tapaamisesta.

-- No missä Carboni ja Ferri ovat?

-- Aa ... Ferri teele... Carboni, mine ei tiedä ... _a settentrione
..._ pohjoinen.

Porra selitti vilkkaasti, kuinka hämmästyneitä he olivat olleet Janne
Flyktin äkillisestä katoamisesta.

-- Kuhlberg sano': "A, Flycht hakema hieno kortteri ... _l'albergo_
... hotelli. Ei pide signora Leskinen hyvä."

Janne Flykt nauroi. Kuhlberg se kyllä keksi!

-- Mihin hän on joutunut?

-- Jei ... ei läktemä pois... Sano': paljo tinata kastrulli ...
kaffebannu. Hyve palkka ... tule' rikas ... _ricco!_

Porra hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat. Hän ei tuntunut
oikein luottavan Kuhlbergin rikastumiseen.

Hän ei ollut tyytyväinen Helsinkiin. Ihmiset olivat kovin
vaativaisia. Heillä oli paljon parempaa musiikkia tarjolla kuin
köyhän italialaisen posetiivinsoitto.

-- Mine takto' Ferri pohjoinen ... _a settentrione_. Parempi
ihminen...

Hän pudisti surullisena päätään ja ryyppi kahvia.

Ovi kävi, ja pitkä, vaalea herrasmies astui kahvilaan. Hän pyyhki
silmälasejaan ja tirkisteli ympärilleen. Saatuaan lasit paikoilleen
suuntasi hän kulkunsa Janne Flyktin pöytään.

Se oli kapellimestari Svahn.

-- Anteeksi, herra Flykt, että olen antanut odottaa näin tavattoman
kauan. Oli ylimääräinen harjoitus muuatta juhlaa varten. Luulin jo
teidän menneen pois, mutta oli hyvä, että tapasin. Saatte ensiviulun
soittajan paikan.

Janne Flykt nousi tervehtimään. Porrakin oli noussut tuoliltaan ja
katseli hämillään outoa, pitkänhuiskeaa herraa. Signor Flychtillä oli
hienoja tuttavuuksia.

Fidelio oli kiivennyt Janne Flyktin olalle. Se ei näyttänyt yhtään
pitävän tuosta silmälasipäisestä herrasmiehestä. Se murisi ja irvisti
rumasti.

-- Kas, mikäs otus teillä siellä on? Onpas se äkäisen näköinen!

Janne Flykt selitti lyhyeen, että apina kuului Porralle, hänen
toverilleen.

Porra nosti kohteliaasti lakkikuluaan, ja kapellimestari Svahn
kumarsi kylmähkösti. Eipä ollut herra Flyktin tuttavapiiri kehuttavaa!

-- Tulette huomenna asuntooni kello yhdeksän, niin kirjoitamme
sopimuksen. Kapellimestari ilmoitti osoitteensa, tervehti ja lähti.

-- Istu, Porra, äläkä ole milläsikään. Se oli vain muuan tuttava,
joka tarjoaa minulle paikkaa orkesterissa.

Porran silmät repesivät suuriksi. Orkesterissa? Hän olikin aina
pitänyt signor Flychtiä suurena taiteilijana.

-- Aa! huudahti hän iloisesti. -- Flycht saama hyve paikka
_Congratulo!_ [Onnittelen.]

-- Kiitos, kiitos! Saa nyt nähdä, millaiseksi se muodostuu. Luulenpa
melkein, että tulen kaipaamaan tätä kulkurielämää!

-- Aa! ... Porra pudisti surullisena päätään. Hetken kuluttua hän
teki lähtöä. Mutta Fideliota ei ollutkaan helppo saada matkaan. Se
piteli kiinni Janne Flyktin rintapielistä ja tappeli vastaan. Porran
piti väkisten temmata se syliinsä ja pistää poveen.

-- Fidelio rakastama signor Flycht niin kovin! Ei tahto seurama vanha
isende.

Hänen piti painaa rimpuilevaa marakattia poveansa vastaan. Se äänteli
kiihkeästi ja halusi pois.

-- Hyvesti, hyvesti! _A rivederci!_ [Näkemiin!] Porra kompuroi
kadulle posetiiveineen.

Janne Flykt jäi vielä istumaan ja miettimään kapellimestari Svahnin
tarjousta.

Olihan se hyvä tarjous. Nyt alkaisi hänen elämänsä paremmin
vakiintua, kun oli vakituinen paikka. Hän voisi kutsua perheensä
Helsinkiin vaikka heti.

Viereisestä pöydästä olivat nuoret miehet poistuneet. Janne Flykt
otti heidän jättämänsä sanomalehden ja rupesi sitä tutkimaan.

Hänen huomionsa kiintyi melkein heti muutamaan kuulutukseen.

Siinä julistettiin N:n tuomiokirkkoseurakunnan lukkariurkurin virka
haettavaksi. Palkka oli kaksituhatta markkaa vuodessa. Sitä paitsi
ruumiinveisuusta eri maksu. Takaussumman suuruus viisituhatta.

Niin. Siinä oli jälleen tuo houkutteleva virka.

Hän laski lehden syrjään. Merkillistä, kuinka kotikaupunki veti
puoleensa. Ei hän sitä ennemmin ollut niin havainnutkaan.

Oliko se jälleen tuomiokirkko?

Epäilemättä.

Lukkari-urkurina hän pääsisi takaisin tuohon pyhään ilmapiiriin.
Käsitellä urkuja, olihan se sentään toista kuin soittaa ensiviulua
jossakin Kaupunginkellarin orkesterissa. Hänen sielunsa kaipasi
pyhiä säveleitä, virsien alkusoittoja, koraaleja ja hymnejä.
Varsinkin ensiksimainitut tarjosivat mielikuvitukselle runsaasti
liikkumistilaa. Ei tarvinnut olla nuotteihin sidottu, sai antaa
mielikuvituksensa lentää ja urkujen tulkita kaiken, mitä tunsi...

Tuomiokirkko! Se kutsui 'häntä taas voimakkaasti. Eikö herra
Svahnista ollut huokunutkin sellainen kapakkamusiikin tuoksu? Mitäpä
hän sellaisella. Vaikka olihan paikka hyvä ... sekin.

Hän otti viulunsa ja astui mietteissään kadulle.



V


Janne Flykt oli hakenut lukkari-urkurin virkaa Kandelinin jälkeen ja
saanut toisen ehdokassijan.

Pieni piispankaupunki oli ollut hämmästynyt: pappi lukkariksi! No
miksi ei, varsinkin kun otti huomioon, että pappi jne.

Janne Flyktin nimi kierteli jälleen kaikkien huulilla. Vaikkei
kukaan ollut juurin välittänyt mitään hänestä silloin, kun hän kulki
kiertelevänä soittajana ympäri maata, puhuivat nyt kaikki hänen
suuresta köyhyydestään. "Hyvä Jumala! Ajatelkaa, rouvalla ei ole
hametta, mitä päällensä panna ja pastori itse (kaikki kutsuivat häntä
taas 'pastoriksi') kulkee kuin halonhakkaaja!" puuttui vain kirves ja
saha. Entä poika, pikku Pentti! Niin ryysyinen ja _likainen,_ että...
Niin, niin köyhyys teki ihmisen huolimattomaksi. Kuka olisi uskonut,
että Roslundin Johanna, hienon, rikkaan Roslundin ainoa tytär...

Itse asiassa kulki Johanna siististi, vaikka yksinkertaisesti
puettuna, ja pikku Pentillä oli polvihousut ja kudottu merimiespaita.

Mutta se ei iestänyt kaupungin eteläpään eli Niittytullin asukkaita
puhumasta edellämainittuun tapaan.

Ja niinkuin ennen ristiretkien aikana huuto: "Jumala sen tahtoo!"
kajahti nyt Niittytullista Tervatulliin saakka halki pienen
piispankaupungin: "Janne Flykt lukkariksi!"

Alku näytti siis lupaavalta.

Ensimmäinen vaaliveisaaja, vaikka esiintyikin hännystakissa, ei
saanut yhtään kannatusta. Kaupunkilaiset, jotka muutoin olivat
niin tarkkoja ulkonaisesta esiintymisestä, että olivat aikoinaan
Meri-Kustullekin pääsyehdoksi kirkonlämmittäjän toimeen asettaneet
kauluksen ja simusetin, (joita tämä ei kuitenkaan ollut käyttänyt
kuin parina ensi kuukautena) eivät nyt vähääkään välittäneet
ensimmäisen vaaliveisaajan hienosta ulko-asusta. Vai sillä lailla!
Että oikein hännystakissa. Mikä hän luuli olevansa? Ehei, paremmin
hän olisi sopinut teatterilavalle kuin kirkkoon!

Innostusta ei siis voitu moittia, mikäli se kuohui Janne Flyktin
eduksi.

Mutta yhtä seikkaa eivät kaupunkilaiset olleet ottaneet lukuun:
kuparisepänsälli Esaias Kamulaa ja hänen harmaata kuulijakuntaansa.

Sillä he nostivat nyt päätään, kurottivat moniöisestä valvomisesta
kuihtuneita kasvojaan johtajaa kohti ja odottivat merkkiä.

Mitä sanoisi hän, jolle Jumala oli antanut profetian lahjan? Johtaja
tuijotti synkkänä kuulijoihinsa. Oli kuin olisi hän kuunnellut
Jumalan ääntä. Sitten kohotti hän tuuheita kulmakarvojaan ja iski
palavat silmänsä seurakuntaan.

-- Ei Antikristusta tuomiokirkkoon! lausui hän haudanomaisella
äänellään. -- Me olemme valitut vartioimaan, ettei kirkosta tehdä
Paapelin porttoa!

Ja se vaikutti. Kuin kulovalkea levisi se ympäri kaupunkia. Ja
jälleen kuului huuto kuin erotuomiota edeltäneenä aikana: "Ei
Antikristusta tuomiokirkkoon!"

Siunaa ja varjele! Antikristusta! Janne Flyktin kannattajat
ihan tuupertuivat. Se nyt oli hävyttömintä, mitä voitiin sanoa!
Moni, joka Janne Flyktin virastaerottamisen aikana oli yhtynyt
tuohon antikristus-huutoon, ei nyt muistanut sitä ollenkaan. Vai
Antikristus! Saisi hävetä Kamula joukkoineen!

Mutta Esaias Kamula ei ollut niitä miehiä, joka olisi hävennyt. Pois
se! Silloinkuin Jumalan asioilla kuljettiin, ei tuollainen vaatimus
saanut tulla kysymykseenkään.

Ja enemmistö Janne Flyktin kannattajista laski aseensa. Kuka viitsi
ruveta riehumaan yhden lukkarinvaalin vuoksi! He, Jumalan kiitos,
eivät olleet vielä joutuneet Kamulan asteelle!

Ainoastaan pieni joukko piti Janne Flyktistä edelleenkin kiinni. Sen
joukon etunenässä puuhasivat kapellimestari Henrik Borell ja neiti
Såltin.

Meri-Kustusta he saivat kiitollisen agitaattorin. Hän oli valmis
menemään vaikka tuleen Janne Flyktin vuoksi.

Ja Meri-Kustu meni: kulki ympäri kaupunkia ja jakoi valtakirjoja,
joihin oli painettu Janne Flyktin nimi.

"Oman kaupungin kasvatti", puheli hän taloissa. "Jopa nyt jotakin,
että me hänet hylkäisimme! Jonka me jokainen tunnemme pienestä
poikaressusta alkaen. Ja pappi, ajatelkaa, hyvät ystävät, _pappi_
vielä! Ei niitä joka kaupungin kirkkoon riitä pappeja lukkareiksi."

Mutta kuulijat pudistivat päätään. Heihin oli jo tarttunut
epäuskon siemen. Oman kaupungin kasvatti. Se ei tuntunut juuri
houkuttelevalta, varsinkin kun siihen liittyi kuva seinärahaa
lyövästä, paljasjalkaisesta Laidan pojasta. Ja mitä pappeuteen tuli,
niin siitä voitiin olla eri mieltä. _Entinen_ pappi. Meri-Kustu
ei tuntunut innoissaan muistavan, että Janne Flykt oli _erotettu_
virasta.

Kaikesta tästä menosta ei asianomainen paljoakaan kuullut. Hän oli
ryhtynyt jälleen soittotunteja antamaan vaalintulosta odotellessaan.
Hänen korviinsa ei siis tullut Meri-Kustun innokas lähetystoimi,
paremmin kuin uskovaisten vaimojen käynnit tuomiorovastin luona.

Tuli vaalipäivä.

Tuomiokirkossa lainehti väkeä tungokseen saakka. Syrjästä katsojaan
teki kirkko sen vaikutuksen, kuin olisi siellä käyty kauppaa kuten
Jerusalemin temppelissä muinoin.

Varsinkin sakaristossa oli liike suurin. Siellä istui postimestari
Lentz, jaellen valmiiksi allekirjoitettuja valtakirjoja, joihin
tarvitsi vain lisätä valtuutetun nimi, niin paperi oli valmis.

Ja halukkaita löytyi. Valtakirjoja täytettiin tulisella kiireellä ja
tyytyväisinä purjehtivat "valtuutetut" kirkkoon, missä tuomiorovasti
huuteli seurakuntalaisten nimiä ja merkitsi ääniä vaaliluetteloon.

-- Kenen hyväksi nämä valtakirjat ovat? kysyi Laukkasen Karoliina
tunkeutuen pöydän ääreen.

-- Kanttori Roosin, kolmannen vaaliveisaajan, vastasi Lentz ja otti
pinkasta esille valtakirjan.

-- Mikäs teidän nimenne on?

Laukkasen Karoliina hätääntyi. Eikös täällä Flyktin pastorin asiaa
ajettukaan? Ja hän kun oli tullut juuri sitä varten.

-- Mikäs teidän nimenne on? uudisti Lentz kysymyksensä.

-- Tuota ... eikös täällä olekaan niitä Flyktin pastorin papereita?
kysyi Karoliina hämillään.

-- Vai pastori Flyktiä te äänestätte. Vai niin! Lentzin ääni oli
terävä, ja se sai Karoliinan yhä enemmän hämilleen.

-- Vai pastori Flyktiä! jatkoi Lentz ja hänen silmänsä kiiluivat
aivan kuin olisi hän saanut Karoliinan kiinni leimatun postimerkin
käyttämisestä. -- Te haluaisitte harhaoppisen jälleen tähän
huoneeseen, joka on pyhitetty vanhurskaalle Jumalalle. Katsokaapa
noita entisiä Herran palvelijoita. Ne ovat kaikki olleet oikean opin
puolustajia.

Postimestari viittasi sakariston seinällä riippuviin entisten
tuomiorovastien kuviin, ja Laukkasen Karoliinan täytyi myöntää, että
ne olivat juhlallisia miehiä.

Mutta hänkään ei tahtonut antaa perään. Huonoilla jaloillaan hän oli
vaeltanut tänne kotoaan Laidalta Janne Flyktin vuoksi. Hän olisi
halunnut äänellään auttaa miesvainajansa entistä onkitoveria.

-- Tuleeko se oppikin kysymykseen lukkarinvirassa? sanoi hän, ja
hänen laihoille poskilleen kohosi heikko puna. -- Juoppohan tuo oli
Mantelin-vainajakin, joka oli ennen Kandelinia.

-- Vai te rupeatte hävyttömäksi! Menkää ulos! Ei täällä saa joka akka
suutansa soittaa!

Postimestari osoitti ulko-ovea, mutta Laukkasen Karoliina ei
seurannut viittausta. Hän meni kirkkoon ja sekaantui väkijoukkoon.

Pastori Skarp tuli sakaristoon. Hän oli ollut kirkossa kuuntelemassa
vaalin menoa ja näytti huolestuneelta, kovasti huolestuneelta.

-- Flyktin puolue on vahvasti edustettu. Minä vähän pelkään, miten
käy. Täältä on poissa melkein koko Niittytullin puoli, ja se tekee
asian arveluttavaksi.

-- Mutta Tervatulli on sitä mieslukuisempana. Se vetää aina vertoja
Laidalle.

-- Kyllä kai muuten, mutta sielläkin on Flyktillä kannattajia. Borell
on haalinut kokoon koko orkesterinsa.

Vanha Skarp nauroi. Hänestä oli sanaleikki onnistunut.

-- Tuomiorovastin täytyy antaa virka-äänensä.

Postimestari katsoi vakavasti Skarpiin.

-- On se nyt vähän ... hm ... vähän liian julkista. Luulen, että
Dalin pysyisi mieluummin syrjässä.

-- Valmistautukoon sitten kuulemaan Janne Flyktin veisuuta!

Pastori Skarp mietti. Hänestä oli asia sangen pulmallinen. Hän siveli
harvaa partaansa ja pudisteli päätään.

-- Siitä ei tule mitään ... ei kerrassaan mitään. Hän lähti kirkkoon,
ja postimestarikin, jonka pöydän ympäriltä liike oli loppunut,
seurasi häntä.

Siellä seisoi kapellimestari Borell neiti Såltinin kanssa aivan
vaalipöydän ääressä. Heidän ympärillään lainehti tiheä väkijoukko,
joka kuiski ja supatteli hiljaa. Leipuri Luukela seisoi etupenkin
korvassa keskustellen Blomin lesken kanssa.

Mitä? Olivatko hekin pastori Flyktin kannattajia?

Tuomiorovasti huuteli nimiä:

-- Numero viisitoista, Pekka Korhonen. Eikö ole? Numero viisitoista
Korhonen. Poissa. Vuokralainen Antti Liimatta ... Poissa. Ajuri Kalle
Kåhlman... Ei ole?

-- Täällä! huusi pieni, tukeva mies kurottaen päätään keskikäytävältä.

-- Ketä Kåhlman äänestää?

-- Ruusia! hihkaisi tukeva ajuri ja nyökkäsi nauraen naapureilleen.

Eteläpuoli kaupunkia oli harvalukuisesti edustettuna. Niittytullin
puoli oli aina osoittanutkin vierovansa kaupungin parasta.
Postimestari oli asunut siellä kaksi vuotta ja joutunut heti
ensimmäisenä päivänä riitaan talonomistajan kanssa, joka antoi
lehmänsä kuleksia pitkin nurmipeitteisiä katuja ja sotkea
jalkakäytävät pahanpäiväisiksi, siitä huolimatta, että maistraatti
oli sen sakonuhalla kieltänyt. "Minkäpä minä lehmilleni voin. Eivät
ne ole oppineet vielä lukemaan maistraatin asetuksia."

Semmoisia ne olivat, niittytullilaiset. Aivan kuin eri yhteiskuntaa.

Nyt siirryttiin Tervatullin puolelle.

-- Numero yksi, Höglund, Anna Stiina Höglund.

-- Roos, kanttori Roos.

Aha, jopa taisi muuttua! Vaalipöydän ympärillä syntyi tungosta.
Valtakirjoilla varustetut pyrkivät esille.

Ja nyt sai Roos ääniä ... aivan, aivan järjestään. Mutta nyt ... nyt
tuli kummat!

Luukela äänesti pastori Flyktiä! Ja hän lausui sen vielä niin
kirkkaasti.

-- Numero seitsemän, kauppiaanleski Therese Blom.

-- Flykt! huudahti rouva Blom punastuen korviaan myöten. -- Ei kuin
tuota Roos, kanttori Roos, korjasi hän hämillään.

Kuului naurua. Kapellimestari Borell hymyili pilkallisesti.
Tuomiorovastinkin vakavilla kasvoilla värehti hyväntuulisuus.

-- No kumpi se nyt on?

-- Roos, lausui rouva Blom ja kumarsi kuin anteeksipyytäen.

Vaalitoimitus jatkui. Janne Flyktkin rupesi saamaan runsaasti ääniä.

-- Minä luulen, että tämä seurakunta on jo kyllästynyt pastori
Flyktin ääneen, lausui muuan keski-ikäinen neiti toverilleen
postimestarin edessä.

Postimestari yhtyi siihen koko sydämestään. Pureva huomautus tuotti
hetkeksi huojennusta hänen kiusaantuneelle mielelleen. Kyllästynyt!
Niin todellakin! Sattuvasti sanottu! Ainakin hän ja hänen rouvansa
olivat perinpohjin kyllästyneet.

Janne Flykt sai ääniä toisen toisensa jälkeen. Ihme ja kumma, että
Tervatullissakin häntä nyt kannatettiin.

Mutta tulipa vastapainoakin. Tehtailija Karsten äänesti Roosia.

Ikävä kyllä: hänelläkään ei ollut kuin yksi ääni, eikä se siis
merkinnyt paljoa.

Laitalaiset olivat kuin yhteisestä sopimuksesta saapuneet oman nurkan
poikaa puolustamaan.

Postimestari Lentzin valtasi epätoivo. Jos tuota menoa jatkui, jäi
Roos auttamattomasti jälkeen.

Hän ei saattanut enää kuunnella, vaan palasi sakaristoon. Siellä oli
hiljaista ja rauhallista. Entisten tuomiorovastien kuvat katselivat
häntä totisina kehyksistään.

"Harhaoppinen." Niin hän oli sanonut ja oli sitä mieltä
edelleenkin. Mutta eikö hänkin ollut harhaoppinen näiden vakavien
kirkkoruhtinaiden edessä?

Tuossa oli tuomiorovasti Bång, lihava, tukeva mies, jonka sileäksi
ajellut kasvot uhkuivat tervettä ja sitkeää tarmoa. Pietisti
kiireestä kantapäähän.

Nuo kasvot eivät hyväksyneet hernhutilaisuutta. Sen näki jo leveästä
otsasta, johon oli kuin kirjoitettu kaikki Sinain vuoren käskyt.

"Hillitse lihaasi!" Eikö hän ollut kerran huudahtanut niin
saarnassaan, kun eräs nainen oli ruvennut ääneen valittamaan
Vapahtajan verikuolemaa katsellessaan.

Postimestari muisti sen. Siitä oli kulunut pian kolmekymmentä
vuotta. Mutta siitä alkaen hän oli pitänyt kirkon pappeja sokeina ja
heräämättöminä. Eivät ymmärtäneet evankeliumin ydintä.

Missä oli ero paavilaisuuden ja oikean evankelisen uskon välillä?
Sitä ei ainakaan voinut päättää noista toistensa vieressä olevista
kirkonmiehistä, joista kolme oli katoliselta ajalta. Vain puku oli
erilainen, mutta kasvonpiirteet ... niitä tummensi Mooseksen varjo.

Niin... Näiden miesten edessä hänkin oli harhaoppinen, kannattaessaan
hernhutismia. Ne olisivat jokikinen tuominneet sen vääränä,
epäraamatullisena.

Postimestari Lentziä hermostutti. Oli ollut joutavaa, että hän yhtään
oli antautunut koko lukkarinvaalihommaan.

Kirkosta kuului tuomiorovastin ääni. Hän puhui jotakin. Postimestari
kiiruhti sakariston ovelle. Aivan oikein: tuomiorovasti kehoitti
seurakuntalaisia siirtymään penkkeihin siksi aikaa, kuin hän notarion
kanssa laskisi äänet.

Seurakuntalaiset seurasivat kehoitusta. Tuli niin hiljaista, aivan
kuin jumalanpalveluksen edellä.

Äänten laskemista kesti runsaan tunnin. Seurakuntalaiset olivat
odottaneet kärsivällisesti. Vihdoin nousi tuomiorovasti.

-- Nyt päättyneessä tuomiokirkkoseurakunnan lukkari-urkurin vaalissa
ovat vaalissa olleet saaneet ääniä seuraavalla tavalla: Ensi sijalla
ollut kanttori-urkuri Aaron Koskenkorva kaksitoista ääntä; toisella
sijalla ollut entinen tuomiokirkkoseurakunnan virallinen apulainen,
virastaerotettu pappismies Janne Flykt tuhatsataseitsemän ääntä...

Kirkossa kuului kohahdus. Roosin kannattajat kalpenivat, ja
kapellimestari Borell hymyili tyytyväisenä. Mutta mielialat
vaihtuivat tuomiorovastin jatkaessa:

-- ... ja kolmannella sijalla ollut kanttori Bartholomeus Roos
tuhatsatayhdeksän ääntä.

Borellin muoto synkkeni. Ainoastaan kahden äänen erotus! Hänen olisi
tehnyt mieli kirota ääneen.

Ja nytkös syntyi hälinä! Roosin äänestäjät loistivat ihastuksesta.
Oli jo pelätty pahaa. Ainoastaan kahden äänen enemmistö, mutta
sittenkin enemmistö joka tapauksessa. Voitto oli heidän!

Kuului sellainen puheensorina, että tuomiorovastin julistama
valitusosoitus meni täydellisesti kuuroille korville. Ainoastaan kun
kapellimestari Borell pyysi puheenvuoroa, palasi hiljaisuus.

-- Minä pyydän pöytäkirjaani vastalauseeni sen innoittavan
vaaliagitatsioonin johdosta, jota pitkin aikaa on kaupungilla
harjoitettu ja vielä täällä kirkossakin vaalin kestäessä jatkettu
tavalla, joka on ennen kuulumatonta. Täällä on julkisesti tarjottu
valtakirjoja henkilöille, joista valtakirjain antajilla ei ole
ollut aavistustakaan. Se on synti ja häpeä, että kristillisessä
seurakunnassa, yksinpä sen kirkossa, moinen häpeällinen kaupittelu
saa vallan. Ilmoitan tyytymättömyyteni vaalin tulokseen.

Tuomiorovasti merkitsi pöytäkirjaan vastalauseen.

-- Jos kapellimestari Borell tahtoo väitteensä toteennäyttää ja
valitustaan jatkaa, on hänellä siihen tilaisuus säädetyn ajan
kuluessa.

Vaalitoimitus oli loppunut, ja seurakunta hajaantui.

Janne Flykt oli lähtenyt kävelemään. Meri-Kustu oli juoksuttanut
hänelle tuontuostakin sanoja vaalitoimituksen kulusta. Hän oli ollut
aivan varma lopullisesta tuloksesta: kanttori Roosilla ei ollut
toiveitakaan.

Hän oli iloinen, niin tavattoman iloinen. Hän ei tuntenut yhtään
kalossien puutetta, vaan asteli reippaasti katua rantaan päin, vaikka
katukäytävät olivat täynnä vastasatanutta lunta.

Pappilan nurkassa hän oli törmätä vastakkain tuomiorovastin kanssa,
joka palasi vaalitoimituksesta.

-- Kas setä! Hyvää iltaa! No sedältähän minä saankin varmat tiedot.

Tuomiorovastin oli vaikea olla. Hän katsahti arasti entiseen
apulaiseensa.

-- Mieleni on paha ... sillä huonosti sinun kävi.

-- Huonosti? Janne Flykt ei tahtonut uskoa korviaan. Hän oli ollut
niin varma.

-- Niin ... kanttori Roos tuli valituksi. Nähdessään tuon toivottoman
ilmeen Janne Flyktin kasvoilla rupesi tuomiorovastia kaduttamaan,
ettei ollut antanut virka-ääniään entiselle apulaiselleen. Mitäpä
hänen olisi tarvinnut välittää piispasta ja tuomiokapitulista
paremmin kuin seurakuntalaisten painostuksestakaan. Mutta kun me
olivat käyneet valittelemassa hänen luonaan ja puhumassa sielunsa
vaarasta, jos Kristuksen kieltäjä otettaisiin kirkon palvelukseen,
oli hän päättänyt pysyä puolueettomana. Olihan hän mielestään
seurakuntalaisille osoittanut, ettei hän ruvennut sortamaan ketään.
Puolueettomana ... ei kummallekaan puolelle ... se oli vakaantunut
hänen mielipiteekseen. Mutta nyt hän huomasi tehneensä väärin,
kovin väärin. Kanttori Roosilla oli leipä entuudestaan, mutta Janne
Flyktillä ei ollut enempää kuin taivaan linnulla.

Omatunto soimasi häntä. Hän, tuomiokapitulin varapuheenjohtaja ja
tähdistön jäsen, seisoi kuin syytetty entisen apulaisensa edessä.

-- Kuinka suurella enemmistöllä kanttori Roos tuli valituksi.

-- Ei se ollut iso ... ainoastaan kaksi ääntä ... kaksi ääntä vain...

-- Antoiko setä virkaäänensä?

Se oli kuin tuomarin viimeinen kysymys, joka ratkaisee syytetyn
kohtalon.

-- En ... tuota ... en. Minä olin puolueeton, jyrkästi puolueeton...

-- Niin, setä tekee tietysti niinkuin itse tahtoo. -- Mutta -- Janne
Flyktin ääni värisi liikutuksesta -- tässä tapauksessa olisivat sedän
äänet avanneet kolmelle köyhälle ihmiselle ... paratiisin.

Viimeinen sana lausuttiin sellaisella syvällä, väreilevällä
tunteella, että se repi tuomiorovastin sydäntä.

-- Niin, niin ... minä säälin sinua. Mutta -- hän tarttui kuin
hukkuva viimeiseen oljenkorteen -- onhan meillä vielä ... tuota...
Jumala sentään, joka ... hm ... niin, Jumala...

Oli hyvä, ettei Janne Flykt lisääntyvän pimeyden vuoksi nähnyt hänen
kasvojaan.

-- On kyllä! Sen minäkin uskon! No hyvästi sitten, setä!

Janne Flykt lähti astumaan katua eteenpäin. Tuomiorovastista
tuntui, kuin olisi Jumala lähtenyt hänen mukanaan, jättäen hänet,
tuomiokapitulin varapuheenjohtajan ja tähdistön jäsenen autioon
tyhjyyteen. Tuntui kuin olisi Jumalakin nyökäyttänyt päätään ja
katsonut häneen vakavan nuhtelevasti sekä lausunut: "No hyvästi
sitten, Joosua Dalin!"

Tänne Flyktin rinnassa katkeili katkeilemistaan. Silta, jota
myöten hän tähän saakka oli kulkenut köyhyyden ja epätoivon
autiolta saarelta uskon valoisalle mantereelle, meni poikki pala
palalta. Synkkä, musta virta, jossa harmajat jäämöhkäleet raskaina
uiskentelivat, törmäsivät sitä vastaan ja se huojui ja ... taittui.
Kratsh! kratsh! ... Niin se oli selvä! Sellaista painoa se ei
kestänyt. Ja hän, niin, hän juoksenteli kuin hullu pitkin saaren
rantoja huutaen venettä. Mutta kaikki veneet soutivat pois. Niillä
oli kiire päästä mantereelle ennen pimeän tuloa.

Tuomiokirkko -- suljettu paratiisi! "Et saa enää koskaan astua sinne
siinä tunnossa, että kuulut sen _asukkaisiin._ Armosta kuin köyhä
kerjäläinen saat hiipiä sen tukevien pilarien suojaan poimimaan
muruja ovensuusta, -- jos niitä sattuisi sinne lentämään. Sinä et
kuulu sinne! Sinä et kuulu sinne!"

Eikö tuomiokirkko ollut levittänyt syliään ja sanonut: "Tule!"?

Ja hän oli tullut -- kuin tuhlaajapoika isänsä luo.

_Mutta isä ei ottanut vastaan!_



VI


Mitä varten tuo palvelustyttö niin kummasti katsoi pihan yli
kulkiessaan?

Totta kai täällä soittaa sai...?

Sen katse ei merkinnyt poiskäskyä. Siinä oli jotakin muuta, kuin
sääliä ja osanottoa. Niin tietysti. Sen kanssa hän sai uudelleen
tehdä tuttavuutta. "Frau Mitleiden" -- rouva Sääli -- eikö se ollut
hyvin rouva Blomin näköinen, -- rouva Blomin, joka jouluaattona
jakeli puuroannoksia pihalleen 'kerääntyneille kerjäläisille. Ei, hän
ei tahtonut saada puuroannostaan sillä tavalla. Hän _ansaitsi_ sen
soitollaan.

Peipponen viserteli puutarhan puissa. Aurinko valoi lämpöään
huvilan pihaan. Täällä oli kaikki hauskan näköistä. Tuo viheriäksi
maalattu penkki verannalla sopi hyvin kukkia kasvavan ikkunan alle.
Ja samanvärinen parikeinu. Aivan kuin kahta vanhusta varten, jotka
olivat vetäytyneet tänne nuoruutensa aikoja muistelemaan.

Tuo palvelustyttö vain oli kovin kummallinen. Nyt se kulki taas pihan
yli kaivolle. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Oliko tuo säälivä katse
tulkittava niin, ettei isäntäväki ollut kotona, jonka vuoksi "turhaan
vingutat viuluasi, äijä-riepu!"?

Olkoonpa miten hyvänsä. Joka tapauksessa oli huvilassa joku
kotonakin, sillä uudinten raosta tirkisteli joku parastaikaa pihalle,
tarkastellen häntä.

No niin, katsokoon vain! Entinen pastori Janne Flykt soittaa osan
Beethovenin sankarisinfoniasta!

Janne Flykt oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei huomannut, kuinka
vanha harmaapäinen herra tuli verannalle ja hymyili surunvoittoisesti.

-- Vai sinä se olet, poika parka. Tulehan nyt sisään. Janne Flykt
oli kuin pilvistä pudonnut. Soitto katkesi kirahtaen. Kuka puhutteli
häntä?

Vanha herra verannalla hymyili surunvoittoista hymyään.

-- Tulehan vain ... arastelematta.

No mutta! Ei, se ei voinut olla mahdollista! Taivas sentään! Näkikö
hän unta --?

Piispa!

Hän nosti hätääntyneenä lakkiaan. Hän oli soittanut piispan huvilassa
aavistamatta mitään!

Nyt selvisi palvelustytönkin kummastusta herättävä katse: hän oli
tuntenut hänet kaupungista.

-- Suokaa anteeksi, sopersi hän hämillään. -- Minä vakuutan, että
olin kerrassaan tietämätön talon asukkaista.

-- No älähän nyt huoli... Oli hauskaa, että tulit. Minä olen sinua
monesti muistanut, poika riepu.

Piispan ääni väreili lämpimänä. Oli kuin olisi Janne Flyktin
äkillinen ilmestyminen riisunut häneltä tuon hänelle niin ominaisen
jäykkyyden, joka sopi kyllä hyvin tuomiokapituliin. Täällä hän oli
kuin joku maalaisukko, luonnollinen ja vaatimaton.

Piispa johdatti Janne Flyktin sisään. Huone oli valoisa ja hauskasti
kalustettu. Tummanpunainen moketti verhosi sohvaa ja tuoleja.
Paperoimattomat seinät olivat täynnä tauluja. Ja tilava kirjahylly
peräseinällä, upeine kirjoineen, tervehti sisääntulijaa jo heti
ovessa. Paljaat seinät veiston jäleltä olivat solmineet hyvin
siedettävän välirauhan hienojen huonekalujen kanssa.

-- Täällä hän nyt on, Henriette, tämä meidän surunlapsemme, lausui
piispa viereiseen huoneeseen.

Piispatar, harmaassa yksinkertaisessa puvussa, astui sisään. Hänen
suuret, ruskeat silmänsä loistivat kosteina, mutta huulia valaisi
ystävällinen hymy.

-- Hyvää päivää! Tervetuloa! Sepä nyt oli harvinainen sattuma.

Janne Flykt kumarsi. Piispattaren ystävällinen käytös puhalsi
lopunkin levottomuuden tunteesta tiehensä.

-- Istu, istu, veli, ja pane tupakaksi. Minä muistelen, että sinä
poltat.

Piispa siirsi tupakkapöydän vähän lähemmäs. Janne Flykt sytytti
savukkeen.

-- Enhän minä tavallisesti, mutta voinhan näin harvinaisessa
tapauksessa ottaa.

Niin ... tässä he nyt istuivat piispa ja entinen pappi. Eikä
kummallakaan näyttänyt olevan mitään yhteyttä virkansa kanssa.

Piispa poltteli hiukan hajamielisenä. Hänen päänsä vavahteli. Näki,
että hän mietti, millä tavalla pääsisi soveliaasti keskustelun alkuun.

-- Jaa. Oli se nyt hauskaa, että tavattiin. Minä olen sinua muistanut
hyvin usein.

Viime tapaamisemme sattui niin kovan surullisissa olosuhteissa.

Tuo puhetapa "niin kovan" muistutti piispaa, sitä miestä, joka istui
tuomiokapitulin korkeaselkäisessä nojatuolissa kultainen risti
rinnalla ja johti istuntoa. Mutta täällä se ei häirinnyt. Päinvastoin
se teki omituisen surullisen vaikutuksen. Siinä oli jotakin
huokauksen tapaista, joka johtui viran painosta.

Janne Flykt ei vastannut. Mitäpä hänellä olisi ollut siihen
sanottavaa.

-- Niin ... katsos, meistä oli tuo istunto vaikein, mitä meillä
koskaan on ollut.

Janne Flykt ymmärsi sen hyvästi. Se oli ollut vaikea hänellekin.

-- Me saatoimme silloin varmaankin tuntua sinusta julmilta,
tyrannimaisilta, mutta ... katsos ... meidän yläpuolellamme oli
kirkko ja sitä oli meidän toteltava, niin vaikeata kuin se olikin.

Kun ei Janne Flykt nytkään vastannut, jatkoi piispa kohottautuen
tuolissaan:

-- Sillä ... katsos ... minä en ole sen jälkeen enää tuntenut
_pastori_ Janne Flyktiä, mutta Janne Flyktiä, _ihmistä,_ olen
ajatellut suurella myötätunnolla, vieläpä hänen uskonnollisia
mielipiteitäänkin.

Kumpiko nyt puhui, piispako vai ihminen? Sitä ei Janne Flykt saanut
selväksi itselleen.

Hän istui ja siirteli rauhattomana jalkojaan. Piispa huomasi sen ja
lausui:

-- Niin ... ne ovat surullisia muistoja ... meille molemmille.
Minä ymmärrän sen hyvin. Mutta sitä olen monta kertaa halunnut
sinulta tiedustaa, kuinka oikeastaan jouduit noihin mielipiteisiin.
Esimerkiksi Kristuksen kieltämiseen?

Nyt saattoi Janne Flyktkin ruveta puhumaan.

-- Minä en ole sitä koskaan kieltänyt, en silloin paremmin kuin
nytkään, vastasi hän hiljaa.

Piispa nousi seisomaan. Hän oli hämmästynyt. -- No, mutta kuinka...?
Ei! Toisen meistä täytyy nyt olla väärässä!

-- Niin ... mahdollisesti. Minä olen sen vain ymmärtänyt hiukan eri
tavalla kuin kirkko.

-- Jaa, jaa. Siinä se on. Tuossa juuri piilee sairaus. Minä muistan,
että sinä toit sen esille istunnossakin.

Piispa sytytti uuden savukkeen ja istui.

-- Niin ... muistaakseni. Mutta minulle luettiin silloin synniksi
myös se, etten ollut selvillä muistakaan kristinuskon dogmeista.

-- Niinkuin...?

-- Niinkuin esimerkiksi yliluonnollisesta syntymästä.

-- Niin ... kuinka selität sen?

-- Minun on vaikea sitä selittää. Minä en sitä yksinkertaisesti
_ymmärrä._ Se on minun järjelleni mahdoton ajatus. Minulla ei
ole siitä mitään vakaumusta. Voi olla mahdollista -- yhtä hyvin
päinvastoin. Minä olen agnostikko siihen kysymykseen nähden.

-- Tavallaan, tavallaan, puheli piispa. -- Ei minunkaan järkeni sitä
käsitä, mutta minä en ole kuitenkaan agnostikko siihen paremmin kuin
muihinkaan kirkonoppeihin nähden. Minä _uskon_ yksinkertaisesti,
koska Raamattu niin sanoo, ja kirkko niin opettaa.

-- Mutta eikö ihmisen pidä koettaa ymmärtää kaikkea?

-- Kyllä, mutta sittenkään emme kaikkea ymmärrä. On paljon asioita
järkemme yläpuolella eli -- niinkuin Shakespeare sanoo, että "taivaan
ja maan välillä on tuhannen asiaa, joista filosofialla ei ole
aavistustakaan."

-- Niin kyllä, mutta kun ei nyt kerran ymmärrä eikä voi uskoa, niin...

--... silloin on uskoton taikka kieltäjä, jatkoi piispa.

-- Mahdollisesti ... taikka on kysymykseen nähden epämääräisellä
kannalla. Janne Flykt katsoi piispaa vakavasti silmiin. -- Se
minusta juuri on kaikkein surullisinta, että kirkko vaatii valmiit
mielipiteet, ennen kuin voi hyväksyä jonkun palvelukseensa.

-- Ei. Kirkko vaatii uskoa.

-- Sokeaa uskoa.

-- Tavallaan ... nöyrää alistumista siihen, mitä se parituhatta
vuotta on pitänyt oikeana.

-- Silloin minusta ei ollut kirkon palvelukseen. Janne Flykt pudisti
surullisena päätään. -- Minä toivon sellaista aikaa, jolloin kirkon
helmaan mahtuu sellainenkin pappi, joka ei ole kaikesta vielä
selvillä, taikka ymmärtää asiat hiukan toisin kuin kirkko, mutta joka
siitä huolimatta pyytää rehellisesti täyttää virkansa.

Janne Flykt laski savukkeen pätkän tuhkakuppiin. Hänen poskensa
hehkuivat.

-- Ikävä, ettei meillä vielä ole sellaista kirkkoa.

-- Niin, minä sanon samaa. Moni vilpitön sielu jää ulkopuolelle.

Piispatar tuli käskemään päivälliselle.

-- Lähdepäs, veli, haukkaamaan vähän. Sinulla on nälkä ... tietysti?

-- Eihän se ruoka pahaa tee.

Päivällispöytä oli upeasti katettu. Lampaanpaisti höyrysi suurella
paistinvadilla, ja perunat muhoilivat kutsuvina. Janne Flyktin nenää
hiveli suloisesti.

Piispan nuorin poika, ylioppilas, nousi tervehtimään.

-- Meillä on muu väki kaupungissa käymässä, sanoi piispatar. -- Tässä
ollaan vain kolmisin kotona.

Aterian kestäessä puhe kääntyi Janne Flyktin nykyiseen toimeen.

-- Eihän se helppoa ole, mutta ihminen tottuu kaikkeen. Aluksi tahtoi
selkä olla liian kankea lantteja noukkimaan, mutta se notkistuu
vähitellen.

Hän hymyili surullisesti.

-- Kuinka teidän rouvanne jaksaa?

-- Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

-- Eikö toimeentulo ole sentään kovin vaikea?

Janne Flykt katsahti piispattareen. Merkillistä, kuinka kaikki
ihmiset voivat säälistä kysyä mitä tahansa. "Frau Mitleiden" hävitti
hienotunteisuuden.

-- Kiitos, eihän se luonnollisesti helppoa ole, mutta se menee
sittenkin. Elämä on rikas, vaikka ihminen on köyhä. Ja jos missään,
niin minun toimessani oppii tuntemaan elämän. Minä olen oikeastaan
hyvin tyytyväinen, niinhän mielelläni palvellut kotikaupungin
tuomiokirkossa, mutta en kelvannut. Hän sanoi sen iloisesti
naurahtaen.

-- Jaa, kyllä minusta seurakunta luvalla sanoen teki skandaalin,
ettei ottanut sinua urkuriksi.

Piispa möyhensi suuren perunan kuin merkiksi, että hänen arvostelunsa
oli peruuttamaton.

-- Minä nuhtelin Dalinia sen johdosta. Hän olisi voinut antaa
virkaäänensä sinulle.

Janne Flyktin täytyi ihmetellä. Piispa oli mielipiteiltään
ahdasmielinen, mutta käytännöllisessä suhtautumisessaan häneen
herttaisen vapaa. Hän oli valmis erottamaan hänet papinvirasta,
koska laki sitä _vaati_, mutta heti sen jälkeen valmis ottamaan
hänet lukkariksi, koska laki ei ollut sitä _vastaan_. Ja molemmista
katsantokannoista huolimatta hän tarjosi hänelle päivällisen, koska
hänen _sydämensä_ niin käski.

Hänen olisi tehnyt mieli huomauttaa piispalle, että hän käytännössä
protesteerasi kirkkoaan vastaan: hänen ei olisi pitänyt antaa
päivällistäkään harhaoppiselle papille.

Mutta siinä seurasi piispa vaistomaisesti korkeampaa elämänkäsitystä,
jonka mukaan ei katsottu entisen papin mielipiteitä, vaan
yksinkertaisesti sitä tosiasiaa, että eräällä kiertävällä
soittoniekalla oli nälkä.

Minkä vuoksi ei kirkko voinut suhtautua johonkin pappiinsa samalla
tavalla, -- katsoa vain sitä, että hänellä oli nälkä, ts. että
hänellä oli _vilpitön halu_ palvella Jumalaa ja kirkastaa hänen
suurta rakkauttaan?

Janne Flykt mietti ja söi. Tämä piispan päivällinen opetti hänelle
paljon. Se vahvisti sitä totuutta, ettei Jumalakaan pannut autuutta
riippumaan mielipiteistä, vaan yksinomaan siitä, oliko jollakin
_nälkä,_ ts. oliko jollakin rehellinen halu ottaa Vapahtaja vastaan.

Jumala ei kiinnittänyt niin suurta huomiota siihen, pitikö joku
Kristusta Jumalana taikka jumalallisena ihmisenä. Yksinomaan vain
siihen, tarvitsiko ihminen Jumalaa lähestyessään tätä Ihmisen Poikaa
vai ei.

-- Minä luulen, että jos peruuttaisit mielipiteesi, voisit saada
virkasi takaisin, lausui piispa.

Janne Flykt hämmästyi. Tarkoittiko piispa totta?

Tuomiokirkko välähti hänen mielessään kuin kirkkaan auringonpaisteen
valaisemana. Nurmikenttä sen ympärillä vihersi, ja kirkossa soivat
urut.

Mutta tuohon kuvaan kuului hänen Kristuksensa, tuo valoisa,
ihmisystävällinen Vapahtaja, joka katseli alttaritaulusta ja puhui:
"Te olette kalliisti ostetut, älkäät ihmisten orjat olko."

-- Mitä oikeastaan voisin peruuttaa? Ja jos muodon vuoksi
peruuttaisinkin, niin luulen, että julistaisin Kristuksen
ihmisyyttä edelleenkin. En voisi sille mitään, ja ... silloin minut
erotettaisiin toisen kerran.

Janne Flykt katseli piispatarta. Hän oli jälleen saanut kiinni tuon
entisen hymynsä, jolla hän vangitsi kaikki. Piispattaren mielestä hän
oli hieno kuluneesta takista huolimatta.

-- Niin tietysti. Suunnan täytyisi muuttua, veliseni, puheli piispa.
-- Mitä sinulla oikeastaan on vanhaa suuntaa vastaan?

-- Se on kuiva, kuollut kuin maantie, jossa ei kasva mitään.

-- Ohoh! Kylläpä sinä olet radikaali!

-- Ehkä, mutta sellaiselta se minusta tuntuu. Minun mielestäni vanhan
suunnan papit muistuttavat paimenta, joka ajaa lehmänsä maantielle.
Hakekoot sieltä! Siellä on helpompi paimentaa. Vieressä oleva
apilaniitty vetää lehmiä puoleensa, mutta paimen ei laske. Hän ei
viitsi avata veräjää.

-- Mutta jos se on toisen niitty?

-- Niin ... minä myönnän, että vertaukseni ontuu, mutta ajatelkaamme
että hänellä olisi lupa. Hän on laiska. Niityllä on ehkä hetteitä,
joihin lehmä voisi vajota. Hän ei viitsi vaivautua _sellaiseen_
silmälläpitoon. Maantiellä on helpompi.

-- Minun täytyy myöntää, etten oikein käsitä, mihin pyrit.

-- Yksinkertaisesti vain siihen, että papin on paljon helpompi
saarnata totuttuun tapaan kuin valmistaa joka kerraksi jotakin uutta,
erikoista, mielenkiintoista, josta kuulijakin pääsisi tositeolla
kiinni. Nyt tuntuu siltä kuin olisi kaivo ammennettu tyhjäksi. Aina
yhtä ja samaa! Syntiinlankeemus ... lunastus ... Golgata ... ja piste.

-- Mutta sinunkin kai täytyy myöntää, että ne ovat juuri niitä
ydinkohtia, kristinuskon kaikkein keskeisimpiä?

-- Kyllä, mutta eikö niistäkin voitaisi pusertaa uutta mehua uudella
tavalla? Vanha julistus menee yli päiden. Se ei tapaa sydämeen.

-- Jaa, jaa ... hm! Sinä olet ehkä oikeassakin, mutta eikö tuolla
tavoin jouduta kovin oudoille vesille?

-- Ehkä aluksi, mutta oudot vedetkin tulevat tutuiksi, kun niitä
jokin kerta purjehditaan.

-- Jaa ... no olkoon, mutta vissit rajat ovat sittenkin
säilytettävät: Kristuksen jumaluus, yliluonnollinen syntymä,
ylösnousemus, taivaaseen astuminen...

-- Miksi ei ... mutta eikö niihinkin voitaisi panna uutta sisältöä,
ainakin mitä Kristuksen jumaluuteen tulee? _Kristuksen jumalallinen
ihmisyys ..._ siinähän on pohjaton lähde, josta voitaisiin ammentaa.
Yliluonnollisesta syntymästä minä en osaa sanoa mitään. Mutta eikö
ylösnousemusta ja taivaaseen astumistakin voitaisi hiukan enemmän
_selittää,_ niin että niistä järki-ihminenkin jotakin saisi? Nyt
sanoo pappi vain, että niin on tapahtunut ... usko jos tahdot ...
mutta meillä on paljon ihmisiä, jotka eivät voi noin vain uskoa
kaikkea, mitä pappi ... ja vielä Raamattukin ... sanoo.

Janne Flykt kohautti olkapäitään.

-- Katsopas, sanoi piispa, joka ajatuksiinsa vaipuneena ei ollut
kiinnittänyt huomiota Janne Flyktin puheeseen, -- sinä olet kuin
siipirikko lintu. Muutamat kristinopin totuudet sinä sulatat, toisia
et. Sinä lennät vain toisella, siivellä.

Janne Flykt laski ruokaliinan kokoon taitettuna pöydälle.

-- Niin, se on mahdollista, mutta siipirikko lintukin voi iloita
koko sydämestään saadessaan vain hypähdellä auringonvalossa kylpevän
joen rannalla. Se ei jaksa, eikä uskallakaan pimeihin metsiin. Se on
tyytyväinen kohtaloonsa. Ja minulle on Vapahtajan ihmisyys tuollainen
valoisa, vehmas joenranta, päilyvine suvantoineen. Siinä tahdon asua.
Ikävä vain, etten omalta osaltani saanut johdattaa ihmisiä tuohon
minulle niin rakkaaksi käyneeseen paikkaan. Siinä olisi ehkä joku
kovan onnen lapsi hetkeksi unohtanut surunsa.

Noustiin pöydästä. Janne Flykt kiitti nöyrästi. Hänelle tulisivat
nämä piispanpäivälllset jäämään sangen mieluisaan muistiin.

-- Onhan se vähän tavatonta, että piispa kutsuu kiertävän
viulunvinguttajan pöytäänsä.

Hän tunsi itsensä nyt ihmeen rohkeaksi. Vaikuttiko sen piispan
maalaisasu vai tunto siitä, että oli kerran syönyt hyvin.

-- Älähän nyt... Sinä annoit meille taidetta pienissä, mutta
miellyttävissä doosiksissa. Olethan toki yhden päivällisen ansainnut.

-- Niin, me kuuntelimme papan kanssa ikkunaverhon takana. Te soititte
erinomaisen hienosti.

Piispatar sai jälleen silmiinsä tuon kostean kiillon, joka vaikutti
niin lämmittävästi.

Janne Flykt kumarsi. Hänestä oli kiitos ystävällisyyden liioittelema.
Piispa johdatti hänet huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa, He
keskustelivat vilkkaasti ja tuttavallisesti.

Äkkiä virkkoi piispa:

-- Kuulehan, veli, jos et pidä pahana niin ... minulla on melkein
uusi takki, jota en ole käyttänyt moneen vuoteen. Et haluaisi ehkä...?

Hän ei jatkanut, huomatessaan varjon Janne Flyktin Rasvoilla.

-- Niin ... suo anteeksi ... minä en tyrkytä, mutta jos ... olisit
halunnut ottaa, niin...

-- Piispa suo anteeksi, jos lausun ajatukseni julki. Tunnustan,
että olen mielipahakseni pakotettu ottamaan vastaan ystävällisen
tarjouksen. Tämähän on kyllä jo niin vaivainen. Janne Flykt katseli
takkiaan.

-- Jaa, jaa. Sinä olet aina laisesi ... vähän ylpeä ... vähän ylpeä
... mutta eihän se paha ole.

Piispa nouti takin. Se oli hienoa verkaa ja sopi Janne Flyktille kuin
tehty.

-- Annetaan vanhan takin olla päällä. Pannaan tämä kääryyn.

Janne Flykt oli liikutettu piispan hienotunteisuudesta. Tämä tahtoi
säästää hänet piispattaren ihastuneilta huudahduksilta.

Hän kiitti ja jätti hyvästit. Hänestä tuntui, että hänen piti nyt
lähteä. Muutoin saisi hän lopun iltaa haastella "Frau Mitleidenin"
kanssa.

Piispa rouvineen saatteli häntä portille.

-- Missä sinä olet sisällä? kysyi piispa.

-- Kauppias Ahosen pirtissä.

-- Voi, voi, sanoi piispatar ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.

Janne Flykt nosti hattuaan ja lähti astumaan. Hänen mieltään velloi
kummallinen tunteiden sekoitus.

Merkillinen sattuma! Hän oli saanut soittaa entiselle piispalleen!
Jos hän olisi sen tiennyt! Mutta mistäpä hän sen tiesi. Hän oli
vain kuullut, että piispa oli myynyt entisen huvilansa Hämeessä ja
muuttanut Uudellemaalle. Mutta sitä hän ei kuolemakseenkaan ollut
aavistanut, että hän asuisi juuri täällä.

Hänen täytyi taas muuttaa paikkaa. Se oli kiusallisinta. Sillä
piispan palvelijatar ei malttaisi pitää suutansa kiinni. Jo
huomispäivänä olisi koko huvilayhteiskunnan tiedossa, että kuljeksiva
viulunsoittaja, joka soitti niin "erinomaisesti", oli -- viraltapantu
pappismies Janne Flykt.

"Frau Mitleiden" -- rouva Sääli. Tietysti!

Ja hän kun oli katkaissut kaikki välit tämän surullisesti hymyilevän,
hyvinvoivan rouvashenkilön kanssa...



VII


Tuomiokirkko! Pieni piispankaupunki! Ne vilkuttivat hänelle jälleen
kilpaa, kilpaa.

Tule, tule pois! Sinulle on täällä sittenkin sijaa.

Uskalsiko hän siihen luottaa?

Se oli kerran hylännyt hänet suurena epätoivon hetkenä. Eikö se voisi
tehdä sitä vielä toisenkin kerran?

"Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan."

Niin, hän oli saanut tuon sanan kokea -- ja katkerasti.

Mutta oliko tuomiokirkon lämmittäjä mikään profeetta? Eikö hän
päinvastoin kuulunut temppelin halvimpiin palvelijoihin?

"Kirkonlämmittäjä"...

Niin -- se oli kerran ollut hänen ihanteensa. Mutta hän ei ollut
saanut ihannettaan toteuttaa.

Nyt tarjottiin hänelle kirkonlämmittäjän tointa sanan
kirjaimellisessa merkityksessä.

Ottaisiko hän sen vastaan?

Hän oli sitä miettinyt monta pitkää päivää ja tullut aina kielteiseen
tulokseen. Mutta jälkeenpäin oli muuan vanha sana jäänyt soimaan
hänen korvissaan kuin rakkaaksi käynyt sävel:

"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin
asuisin jumalattomain majoissa."

Se oli totta, sillä ylen raskaaksi oli kiertävän soittoniekan ammatti
käynyt.

Nähdä ihmiselämän varjopuolia, alennusta, mätää, niinkuin hän oli
saanut nähdä! Huh! Selkäpiitä karmi sitä kaikkea ajatellessa.

Köyhänä, välistä melkein keppikerjäläisenä, oli hän ollut pakotettu
etsimään kaikkein halvimpia majapaikkoja. Mutta minkälainen oli
niiden asujamisto? Pelaajia, kortinlyöjiä, kiroilijoita, varkaita ja
renttuja. Nähdä kaikkea tuota illasta toiseen, kun ihan väsyneenä
palasi päivän kierroltaan, oli raskasta, niin toivottoman raskasta.
Hampaaton, vanha eukko, jota takanapäin sanottiin "enkelintekijäksi",
pitämässä salakapakkaa kaiken maailman roskaväelle, joiden joukossa
huonot naiset näyttelivät huomattavaa osaa. Kuinka monta kertaa hänen
oli täytynyt kesken yötä hiipiä tiehensä, säästyäkseen näkemästä
kaikkea sitä riettautta, jota majapaikoissa harjoitettiin, ja
viettää loput yöstä jonkin halkovajan nurkassa kylmästä väristen tai
kävelemällä autioita teitä karkoittaa väsymyksen tunne ruumiistaan.

Ei, Leskisen matamin matkustajakoti oli ollut paratiisi hänen
viimeaikaisten majapaikkojenpa rinnalla. Siellä ei ollut tullut
kysymykseenkään rivo elämä. Leskisen matami ei olisi ikinä sellaista
sietänyt.

Ainoan pelastuksen olivat tarjonneet kauppiasten pirtit maalla ja
talonmiesten asunnot suuremmissa kaupungeissa. Edellisissä hän oli
saanut asua puunpilkkomista vastaan ja jälkimmäisissä oli isännän
auttaminen kadun puhtaanapidossa riittänyt korvaamaan vuokran
sellaisina aikoina, jolloin hän oli kärsinyt rahanpuutetta.

Kuinka monesti hän oli lakaissut Kaivopuiston katuja, samoja
katuja, joita hän ennen nuorena ylioppilaana oli toivorikkaana
astunut! -- Kesäisin oli toimeentulo ollut helpompaa. Silloin
ei ollut niin suurta väliä, jos rahattomuuden sattuessa nukahti
johonkin heinälatoon. Vähän merkitsi myös, jos talonrenki aamulla
haukkui "laiskoja vetelehtijöitä", jotka sotkivat ihmisten heinät.
Hän oli hymyillyt ja pyytänyt kohteliaasti anteeksi. Hän oli
nukkunut nurkassa, yhdessä nurkassa, hyvin siivosti ja kauniisti.
Ja sitäpaitsi hän oli tuollaisille renkipojille ennen takonut
katekismusta päähän rippikoulussa. Ja ne olivat olleet vähän
hienompia miehiä vielä: kaupunkilaisrenkejä ja juoksupoikia, jotka
pyhäisin kulkivat kauluksissa! Tästä hän ei kuitenkaan ollut
huomauttanut, sillä hän oli halunnut pysyä tuntemattomana. Mutta
häntä oli huvittanut ajatellessaan, minkälaisiksi rengin silmät
olisivat revenneet, jos tämä olisi saanut kuulla, mikä mies "laiska
vetelehtijä" oli ennen ollut.

Niin, niin. Monenlaista hän oli saanut kokea, sekä hauskaa että
murheellista, mutta nyt tuntui elämiä taas raskaalta, kerrassaan
raskaalta.

Ei ollut siis kumma, että vanhan tuomiokirkon kutsu soi jälleen
houkuttelevana hänen korvissaan.

Meri-Kustu oli kuollut, vanha, uskollinen Meri-Kustu, yksi niitä
harvoja, joka ei ollut jättänyt häntä hädän hetkenäkään. Ja nyt oli
kirkonlämmittäjän paikka hänen jälkeensä avoimena.

Johanna oli kirjoittanut hänelle asiasta. Olihan siinä taas pieni
pelastuksen mahdollisuus. Johanna oli tavannut tuomiorovastia, ja
tämä oli ollut hyvin suopea. "Jos Jannen kunnia siihen taipuu", oli
Dalin vastannut.

Kunnia! Hän oli saanut viime vuosina arvioida sen käsitteen
uudelleen. Hänen oli ollut pakko niellä tuo vanha porvarillinen
kunnia kokonaan sekä muodostaa uusi. Vanhalla "kunnialla" hän
ei olisi pitkälle päässyt. Se olisi näännyttänyt hänet nälkään
hiljakseen, mutta varmasti. Se oli saanut siis mennä samaa tietä
kuin papinvirkakin. Soittotaiteilija Janne Flyktillä oli uusi
kunniakäsite, ja sen pääsisältö kuului: "Älä koskaan myy sisäistä
ihmistäsi, siveellistä ylevämmyyttäsi, omaa maailmaasi, kenellekään,
sillä niin kauan kuin se on tallella, olet kerjäläisenäkin kuningas."

Kunnia ei siis estänyt. Hän oli jo päässyt sille tasolle, jolloin
ulkonainen asema merkitsi niin herttaisen vähän, tai ei ollenkaan.
Vain elämänkäsitys, sisäiset arvot, määräsivät kaiken. Kunnian
vuoksi hän saattaisi siis ihmeen hyvin hakkailla puita ja lämmitellä
tuomiokirkon kamiineja. Hän vain ei halunnut pettyä toistamiseen.
Sillä se olisi ollut liian katkeraa.

Tarjous oli houkutteleva. Hän ei voinut sitä kieltää. Päästä jälleen
tuomiokirkkoon, rakkaaksi käyneeseen temppeliin. Saada uudelleen
elää kaikki vanhat muistot ja tuntea pyhän ilmapiirin väräjävän
ympärillään. Kuulla joka sunnuntai urkujen sävelet ja antautua
niiden tuuditeltavaksi elämän harhasta pois, -- sinne, missä kaikki
maallinenkin nähdään uudessa valossa. Ah, hän kaipasi tuota kaikkea
niin sanomattomasti! Hän kurotti sitä kohden käsiään kuin sairas,
jolle näytetään parantavaa lääkettä. Hänen olentonsa oli sittenkin
niin rikkinäinen, yhtä kulunut kuin takki hänen yllään, Hän kaipasi
päästä takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa maailmaan.

Tuomiokirkko oli hänelle henkisen viihtymyksen ehto. Nyt hän sen
käsitti selvemmin kuin koskaan ennen. Rikkinäisyydestään hän ei
tulisi koskaan pääsemään maailman rantoja kiertelemällä. Ei, hänen
katseensa tulisivat aina suuntautumaan sinne, missä vanhan temppelin
torni kohosi juhlallisena ja korkeana Jumalan taivasta kohti.

Ehkä oli sittenkin ollut onnellinen sattuma, että hän oli matkustanut
pääkaupungista tekemättä lopullista sitoumusta kapellimestari Svahnin
kanssa Kaupunginkellarin orkesterin ensiviulun soittajan paikasta.

Ehkä hän ei olisi tullutkaan onnelliseksi siinä toimessa. Hänen
sydämensä pohjalla olisi aina asustanut hiljainen kaipaus pyhyyteen.
Sitä tuskin olisi Kaupunginkellari voinut tarjota.

"Mutta surullisinta kaikesta on se, että siitä, johon koko
,sydämellämme olemme kiintyneet, tulee meidän kohtalomme." Kuka oli
niin sanonut? Oh, hän muisti: kapellimestari Borell kerran, muutama
vuosi sitten. Eikö se ollut käynyt toteen? Kyllä tavallaan ...
kaksikin kertaa... Ja surullista se oli ollut. Mutta se oli tietysti
niin määrätty hänen kohdalleen. Nyt näytti kohtalo lientyneen:
tuomiokirkko tarjosi jonkinlaista korvausta katkerain pettymysten
jälkeen.

"Ennen minä olisin ovenvartijana minun Jumalani huoneessa kuin
asuisin jumalattomain majoissa."

Niin, se pyhän kirjan sana oli totta.

Janne Flykt kirjoitti vaimolleen. Hän oli silloin muutamassa pienessä
merenrantakaupungissa. Jos tuomiorovasti pysyisi sanassaan, oli hän
valmis ottamaan toimen vastaan.

Puolentoista viikon päästä saapui Johannan vastaus. Kirkonlämmittäjän
tointa oli hakenut kymmenkunta henkilöä, niiden joukossa
kuparisepänsälli Esaias Kamula. Kirkonisännöitsijä, mahtava ja
vaikutusvaltainen Höök kannatti kyllä Kamulaa, mutta tuomiorovasti
oli luvannut paikan entiselle apulaiselleen. Kirkkoneuvosto odotti
nyt hänen hakemuspapereitaan, saadakseen asian päätökseen.

Janne Flykt pani pienen omaisuutensa nyyttiin, otti viulunsa ja
matkusti.

Hänestä tuntui, että hänen tiensä lähti taas nousemaan.



VIII


Janne Flykt istui puuarkun kannella kirkon länsiristin
etelänpuoleisen kamiinin vieressä ja seurasi jumalanpalveluksen
menoa. Kirkossa oli paljon väkeä. Oli Mikkelinpäivä ja rippitoimitus.

Tuntui kotoiselta olla taas tuomiokirkossa ja kuulla pyhien
säveleiden soivan ympärillään. Urut soittivat Mikkelinpäivän virttä,
ja vaikka Janne Flykt kuulikin, että lukkari-urkuri oli vielä
kokematon, sai hän sentään urut melko hyvästi tottelemaan. Hän olisi
vain halunnut värittää enemmän eri värssyjä. Uruissa oli kyllä
mahdollisuuksia siihen.

    "He aina meitä seuraavat
    ja haluisesti holhovat
    jo tänne tullessamme."

Janne Flyktin mielestä urkuri soitti liian kovasti. Hän olisi tehnyt
päinvastoin, antanut pikkolohuilun soida kuuluvammin ja hillinnyt
bassoja mahdollisimman paljon. Se olisi muistuttanut pienokaisten
kimeä-äänistä laulua. Nyt ei tuo voimakas, kosken lailla tulvehtiva
sävelvirta antanut aikaa sanojen tarkkaamiseen. Pauhulla syösten
eteenpäin se vaati tulemaan muassa mahdollisimman nopeasti. Tuntui,
ettei sävelillä ollut aikaa tarkata enkelien toimia ihmisen eri
ikäkausina. Ne panivat koko ihmiselämän menemään kuin putouksesta
alas. Nopeasti, nopeasti vain, sillä virralla oli kiire! Jo kuului
kosken pauhu, putous heitteli ilmaan vaahtoaan. Nyt ... nyt ... nyt
oltiin putouksessa! Hui! Sinne syöksyivät vesimassat hirvittävällä
voimalla, ja tuhansia pienempiä ja suurempia poreita nousi
vedenpinnalle, tuoden ylös lastunkappaleita, joita mahtava pyörre
kieputti ympäri.

Virsi päättyi. Urut olivat sen soittaneet alusta loppuun samalla
tapaa kuin niin monena Mikkelinä ennen. Sanat eivät jääneet
kuulijoiden mieleen nyt paremmin kuin ennenkään. Tuo lyhyt,
yksinkertainen tarina enkelien varjeluksesta ei heitä enää
liikuttanut. Sehän oli vain virsi, joka oli veisattava määrätyllä
kohtaa ja vielä sellainen virsi, jonka valitseminenkaan ei
tuottanut papille yhtään vaivaa, koska se oli virsikirjassa ainoa
Mikkelinpäivälle omistettu.

Janne Flykt lisäsi puita kamiiniin. Se ei tänään oikutellutkaan
niinkuin tavallisesti, ja hän oli siitä hyvillään. Kamiini piti omat
tapansa. Se koetteli jokaisen uuden lämmittäjän kärsivällisyyttä.
Varsinkin alussa, kun Janne Flykt oli ryhtynyt toimeensa, se oli
pakannut savuamaan. Oli kuin olisi se ollut kiukuissaan lämmittäjän
vaihtumisesta ja mieltään osoittaakseen savunnut. Mutta se johtui
lämmittäjän tottumattomuudesta. Pian se tasaantui sen verran, että
sen jotenkuten sai kurissa pidetyksi.

Kamiini humisi tyytyväisyyttään, säteillen lämpöä ympärilleen,
Janne Flykt teki saarnavirren aikana kierroksen ympäri kirkkoa
tullakseen vakuutetuksi, että hänen hoidokkinsa toimivat hyvin.
Yksi ja toinen seurakuntalainen katsahti veisuunsa lomassa hänen
jälkeensä. Heistä tuntui kummalta, että tuo kalpeakasvoinen mies
oli aikoinaan palvellut pappina tässä samassa kirkossa. Nuori,
vaaleatukkainen pappi oli noussut saarnatuoliin ja luki parhaillaan
päivän evankeliumia. Se oli pastori Aarno Kallio.

Teksti puhui enkeleistä. "Minun Isäni taivaassa näkee aina heidän
enkeliensä kasvot." Nuori pappi luki sanat kuuluvasti ja ryhtyi
aineensa käsittelyyn.

Janne Flykt oli palannut puuarkulleen länsiristin etelänpuoleisella
sivukäytävällä. Siihen kuului kaikkein parhaiten. Hän muisti sen
vanhasta kokemuksesta, -- siltä ajalta, jolloin hän oli seisonut
tuolla ylhäällä pastori Kallion paikalla.

Eikö se ollutkin vain kaunista unta kaikki tuo? Oliko hän todellakin
kerran seisonut tuolla, lukuisa kirkkokansa allansa, kasvot kasvojen
vieressä? Kyllä. Hän muisti saarnatuolin reunuksen aivan tarkkaan.
Tummanpunaiselle sametille oli valunut kynttiläntalia. Sitä oli
raapittu pois, mutta sittenkin näkyi vielä vaaleanharmaa läikkä
sametin tummalla pinnalla. Hän olisi halunnut tietää, oliko se vielä
jälellä.

Ja kirjalauta. Se oli liian ahdas. Siihen ei tahtonut oikein sopia
isokokoinen virsikirja. Sai olla varuillaan, ettei pudottanut sitä
mummojen päähän. Ensi alussa se oli kiusannut häntä, mutta lopuksi
hän oli siihen tottunut.

Kyllä, hän oli seisonut kerran tuolla, hänkin, ja hän muisti hyvin,
mikä kirkko sieltä katsottuna näytti. Se teki jonkin verran pienemmän
vaikutuksen kuin alttarilta. Penkkineliöt näyttivät kovin ahtailta.
Kirkko supistui, seinät siirtyivät lähemmäs toisiaan. Erotti melko
hyvin tutut kasvot, mestari Luukelan, pormestarin rouvan ja neidit,
kapellimestari Borellin ja neiti Såltinin ynnä monet muut. Meri-Kustu
istui puuarkun kannella, -- tässä hänen paikallaan, taikka kulki
varpaillaan käytäviä pitkin.

Hän muisti, kuinka somalta oli alussa tuntunut saarnatuolista
kuunnella oman äänensä kaikua. Sanat kirmaisivat kuin kilpaa
halki kirkon, vastakkaiseen seinään, ja sieltä äkkiä takaisin
lähtöpaikkaansa. Se muistutti pikkupoikien kilpajuoksua, jossa korvat
höröllä odotetaan lähtömerkkiä ja sitten pinkaistaan tulista vauhtia
maaliin. Niin juoksivat kaikki nuo juhlalliset sanat alkutervehdyksen
kolmosista "armo olkoon teille", loppu-ameneen saakka. -- Niin, niin,
siitä oli jo kuudetta vuotta, kun hän vielä oli noiden kilpajuoksujen
toimeenpanijana.

Mutta hyvin kaikki. Hän oli taistellut tuomiokirkon omistamisesta
ja valloittanut lopultakin paikan itselleen. Olihan ero entisen ja
nykyisen aseman välillä huomattava, mutta mitäpä siitä: hän sai
tuomiokirkon puhumaan. Ennen hän oli tulkinnut kuulijoilleen sen
salaperäistä kieltä. Nyt se puhui vain hänelle yksin. Mutta sitä
kokonaisempana jäi se nyt hänelle itselleen.

Ah! Olisivatpa ihmiset kuulleet sen vanhoja tarinoita. Se loihti
esiin entisajan, jolloin latinainen messu kaikui sen pääalttarilta ja
pappi tervehti tavantakaa seurakuntaa, laulaen: _"Dominus vobiscum!"_
[Herra olkoon teidän kanssanne!] Pyhä savu täytti tuoksullaan sen
holvit, ja kuoro lauloi hymnejään. Alttari oli kukkasin koristettu,
ja pappien ja kuoripoikain kaaput säteilit kynttiläin valossa. Se oli
tunteista rikasta, kodikasta aikaa, ja vanha temppeli huokasi sitä
muistellessaan.

Niin; tuomiokirkkoa kalvoi vanha suru, -- suru siitä, että tuo
entinen kodikkuus oli hävinnyt.

Janne Flykt oli vaipunut mietteisiinsä. Niin ... hän ymmärsi
tuomiokirkon kaipauksen hyvin. Se ikävöi lapsuutensa kultaisia
päiviä, jolloin sen elämä oli ollut valoisaa ja kirkasta --
paavinopista huolimatta. Katolinen kirkko oli osannut antaa
temppelille kodikkaan leiman Se koristi sitä juhlapäiviä varten, se
köynnösti alttarin ja saarnatuolin. Se piti sitä aina avoinna ihmisiä
varten jotka halusivat kantaa huolensa sen pyhien alttarien eteen.
Ja vielä kuoleman jälkeenikin se muisti heitä, pannessaan toimeen
sielumessuja vainajaan hyväksi.

Tuo kaikki oli jättänyt kaipauksen vanhan tuomiokirkon poveen. Se
ei kaivannut vanhoja menoja, sillä se oli tottunut uuteen oppiin
vuosisatojen kuluessa. Mutta se kaipasi entistä _kodikkuutta,_
lämpöä, joka siellä ennen oli vallinnut. Ja se kaipasi sitä sitä
suuremmalla syyllä, kun se nyt oli avoinna vain pari kertaa viikossa.

Tuomiokirkko suri sitä, ettei sillä enää ollut sellaista vaikutusta
ihmisiin kuin ennen. Sen nuoruuden aikana oli sen ehtoolliskalkki
ollut pyhä esine. Siihen ei ollut saanut koskea paljain käsin kukaan
muu kuin pappi. Jos kirkonpalvelija joutui sitä koskettelemaan,
täytyi hänen tehdä se pyyhinliina tai joku muu vaate kädessä. Se
ymmärsi nyt, että tuo oli ollut taika-uskoa, mutta siitä huolimatta
se kärsi nykyisten kunnioituksen puutteesta. Tuo tömisteleminen ja
penkkien ovien luskutus hermostutti sitä, ja kaikkein eniten pisti
sen vanhaan sydämeen, että ihmiset heti saarnan jälkeen lähtivät
joukottain pois, aikaansaaden sellaisen melun, että papinmessu aivan
hukkui siihen. Ihmisillä oli kiire koteihinsa, lämpimiin, mukaviin
koteihinsa. He eivät viihtyneet vanhassa temppelissä. Siihen oli
syynä lämmön ja kuikkaisuuden puute.

Kun uusi oppi ei suvainnut vanhoja menoja, olisi temppeli toivonut,
että sen sisustuksesta olisi pidetty enemmän huolta. Mutta alttari
oli alaston. Puolitusinaa kynttiläjalkoja ja vanha ristiinnaulitun
kuva koristivat sitä kyllä, mutta siitä huolimatta se valitti
köyhyyttään. Miksi ei saanut tuoda kukkia alttarille, kukkia,
elämää? Olihan se elämän paikka, symboli, esikuva iäisestä elämästä
Jumalan luona. Oliko siinä mitään johdonmukaisuutta, että alttaria
sai koristaa ristiinnaulitun kuva ja alttaritaulu, mutta kukat
olivat kielletyt? Kerran, kolmen vuoden aikana se oli saanut nähdä
eläviä kukkia alttaripöydällään. Kuinka ne olivatkaan virkistäneet
sen vanhaa sydäntä! Niistä olivat tuoksuneet kaikki entisten aikain
muistot. Mutta ne olivat hävinneet heti sen jälkeen kuin niiden
vaalijakin, nuori pappi, joka oli laulanut kesästä. Entinen kylmyys
oli anastanut valtansa takaisin.

Uuden opin mukaan oli henki pääasia. "Puustavi kuolettaa, mutta
henki tekee eläväksi." Mutta miksi oli henki niin kylmä ja saarnat
kuivettuneita? Miksi ei niistä uhkunut elämää värisevään temppeliin?
Nuo vanhat puheet armonjärjestyksestä tuntuivat liiaksi kuluneilta.

Elämää, lämpöä, valoa kaipasi tuomiokirkko ja siksi se yhä vieläkin
odotti pappia, joka sille kaiken tuon toisi.

Janne Flykt ei ollut kuunnellut saarnaa ollenkaan. Hän havahtui
siihen, että pappi lausui amenen.

Siellä täällä oli pää painunut penkkiin. Rukoilivatko nuo ihmiset?
Ei. Janne Flykt huomasi, kuinka vierustoveri tyrkki leipuri Luukelaa,
joka oli nukahtanut penkkinsä korvaan.

He _nukkuivat_ siis.

Urut rupesivat soimaan, ja Janne Flykt lähti auttamaan vahtimestaria
kolehdin kannossa.

Sakaristossa riisui pastori Kallio kappaa yltään. Hän Pyyhki hikeä
otsaltaan. -- Uhhuh, kun tuli lämmin! Minä taisin puhua liian kovasti?

Tuomiorovasti, täydessä messuasussa, seisoi pöydän takana ja seurasi
virsikirjasta virren kulkua.

-- Eikö mitä. Kyllä se oli paikallaan.

Pastori Kallio käveli edestakaisin. Hän oli sukkelaliikkeinen, vilkas
nuori mies.

-- Kylläpä siellä taas muutamat vetivät unta! nauroi hän. -- Eräskin
vanha, kaljupäinen mies nukkui melkein koko saarnan ajan. Hänen
klaninsa paistoi minulle kuin Joosualle kuu Aijalonin laaksossa. Ja
heti kun minä olin "vihollisen" voittanut, se laski: kaljupäinen --
heräsi!

-- Höh, höh! nauroi tuomiorovasti. -- Se oli varmaankin Luukela.
Häntä on ruvennut vanhemmuuden uni painamaan. Mutta jos olisit
puhunut jotakin leivästä, niin luulenpa, että hän olisi pysynyt
hereillä. Se on nimittäin hänen erikoisalansa.

Apulainen nauroi. Häntä huvitti tuomiorovastin viittaus Luukelan
ammattiin.

Janne Flykt otti toisen kolehtihaavin ja astui kirkkoon
Matti-vahtimestarin perässä. Hän kiersi pohjois-, ja vahtimestari
kirkon eteläpuolta. Janne Flyktin osastossa oli enimmäkseen naisia.
Saarnatuolin juurella istui jälleen uskovaisten vaimojen harmaa
joukko ja veisasi. Kolehtihaavi kulki penkistä penkkiin. Silmiä
nostamatta kirjasta pudotettiin uhrilahja haaviin. Mutta tuossa
äänettömässä esiintymisessä oli kuitenkin niin paljon oman arvon
tuntoa, että se loukkasi Janne Flyktiä. Hänestä tuntui, kuin olisi
hän kerännyt kolehtia itselleen.

Kun he palasivat sakaristoon, oli tuomiorovasti lähdössä alttarille.
Toinen käsi ehtoolliskalkissa hän seurasi virren kulkua. Pastori
Kallio nojasi kassakaappia vasten, tarkastellen kuvioita sakaristoin
katon rajassa. Hänestä ne muistuttivat vanhanaikaisia kahvikuppeja.

-- Jaha, onkos rippiväkeä paljon? kysäisi hän äkkiä.

-- Kyllä sitä on koko joukko.

-- Emme taida ehtiäkään kahville kirkkojen välissä? Pastori Kallio
silmäsi seinäkelloa.

-- Siinäpä on rajoilla. Eipä tekisi pahaa kuppi kuumaa, mutta täytyy
kestää. -- Jaa, nyt alkoi viimeinen...

Tuomiorovasti otti ehtoolliskalkin ja astui kirkkoon vahtimestarin
pitäessä ovea auki.

Janne Flykt oli laskenut kolehtihaavin pöydälle ja kohensi pesää.
Niin, niin. Sakaristokeskustelu oli samanlaista kuin ennenkin. Täällä
olivat papitkin ihmisiä. Kirkossa he monesti tekivät yliluonnollisen
vaikutuksen.

Hänen mieleensä sukelsi muuan kuva lapsuuden ajoilta. Hän oli
kerran ollut muutamissa ristiäisissä isoäidin kanssa. Suurella
jännityksellä hän oli odottanut tuota juhlatilaisuutta. Se, mikä
oli eniten kiehtonut hänen mieltään, oli pappi. Hän ei ollut vielä
koskaan nähnyt pappia läheltä. Vain saarnatuolissa ja alttarilla ja
joskus hautausmaalla. Mutta siellä hän ei ollut tuntunut ihmiseltä.
Pikemmin hän oli muistuttanut jotakin yliluonnollista olentoa, joka
eli aivan toisella tavoin kuin tavalliset kuolevaiset. Tulivat sitten
ristiäiset, ja hän oli saanut nähdä papin läheltä. Hän oli seisonut
aivan lapsenpitäjän vieressä ja seurannut jännityksellä toimituksen
kulkua. Mutta yhtäkkiä hän oli säpsähtänyt: papin kauhtana oli
ollut auki, ja liivinreunan alta oli pistänyt näkyviin -- tuppivyön
pää. Hän ei ollut tahtonut uskoa silmiään. Papilla tuppivyö, aivan
samanlainen kuin Leinosen Konstalla! Se oli tuntunut hänestä peräti
merkilliseltä. Sinä hetkenä oli papin pään ympärillä ollut sädekehä
koko lailla himmennyt: pappikin oli ihminen, niinkuin Leinosen Konsta
ja muut...

Janne Flykt kaasi kolehtirahat pöydälle. Tuomiorovastin messu yhtyi
mukavasti rahojen kilinään.

Pastori Kallio tuli pöydän ääreen.

-- Jaa, jaa, sinä se vain kolehtia kantelet, -- virkkoi hän
huolettomasti. -- On se kummaa. Hm! -- Katsohan vain, onhan siellä
jokin hilkkukin!

-- Huono kolehti, lausui Janne Flykt yksikantaan.

-- Minä olen huono pussisaarnanpitäjä. Kallio nauroi jälleen
huoletonta, poikamaista nauruaan.

-- Mutta silloin sitä tuli välistä kolehtia, kun tämä meidän pastori
saarnasi, virkkoi Matti-vahtimestari. -- Oli kymmenmarkkasiakin.

Janne Flyktin sormet vapisivat. Häntä kiusasi tuo kehuskeleva
huomautus, vaikka se lausuttiinkin vilpittömästi.

-- Jaa, jaa, sen minä uskon. Kallio käänteli hienoja viiksenalkujaan.

Janne Flykt silmäsi häntä äkäisesti. Millä oikeudella apulainen puhui
noin _huolettomasti?_ Hän ei ollut ilkeä sen hän kyllä tiesi, mutta
sittenkin häntä loukkasi tuo ylimielisyyteen vivahtava äänensävy.

-- Mitä? Joko siellä on "Herran rauha" menossa? Ai, ai, tässä täytyy
joutua!

Pastori Kallio korjasi kappansa nauhoja ja riensi kirkkoon.

-- Omituinen olio, virkahti vahtimestari palatessaan ovea
aukaisemasta.

-- Hänen on helppo olla pappina...

Matti-vahtimestari silmäsi toveriinsa kysyvästi. Mitä tämä tarkoitti?
Se oli taas yksi noita Janne Flyktin omituisia sanoja. Hänestä olisi
pitänyt olla päinvastoin.

-- Neljätoista markkaa kaksikymmentäviisi penniä. Se oli minun
haavissani.

Hän lähti kirkkoon. Siellä jaettiin ehtoollista parasta aikaa.
Tuomiorovasti jakoi leipää ja pastori Kallio viiniä. Hän teki
alttarillakin niin huolettoman vaikutuksen, kuin olisi ajatuksissaan
ollut jossakin muualla. Kappansa vyötärysnauhaa korjaillen odotti
hän tilaa, päästäkseen kalkkia jakamaan. Hänessä oli jotakin
kyypparimaista.

Tuntui niin surulliselta olo taas. Tuomiokirkkokin näytti harmaalta.
Osa seurakuntaa seisoi, toinen osa istui. Perällä, muutaman penkin
korvassa jutteli kaksi miestä puoliääneen keskenään.

--... liian hyvän maksun se siitä sai, erotti hän ohikulkiessaan.

Mikähän heilläkin mahtoi olla sydämellä, kun piti siitä kesken
jumalanpalveluksen keskustella?

-- Lämpöä, lämpöä ... enemmän lämpöä, huokasi hän itsekseen
työntäessään puita kamiiniin.



IX


Janne Flykt istui flyygelin ääressä ja soitti. Hän oli vasta palannut
kirkosta, sormet olivat vielä noessa ja jättivät mustia tahroja
valkeille koskettimille. Mutta hän ei joutanut kiinnittämään siihen
huomiota. Hänen ajatuksensa lensivät muualla.

Hänen vanha, suuri mielenkiintoinen aatteensa, jota hän oli hautonut
ja kehitellyt pitkinä vaellusvuosinansa, oli saanut uuden herätteen,
ja hän seurasi par'aikaa mielessään sen säveljaksoja.

Se oli syttynyt tänään kirkossa hänen istuessaan puuarkun kannella
ja kuunnellessaan pastori Skarpin saarnaa. Tuomiokirkko oli jälleen
kertonut tarinansa, ja se oli kypsyttänyt hänessä ajatuksen
vihdoinkin lopullisesti pukea elämänsä pohja-aate säveliin.

Pääkaupungin musiikkiyhdistys oli julistanut sävellyskilpailun
nuorten säveltäjäin kesken. Tekijän merkillä varustettuina piti
sävellykset jättää määrä-ajan kuluessa arvostelulautakunnalle. Kolme
parasta, sinfonia, kuorokappale ja laulusävellys esitettäisiin
musiikkiyhdistyksen konsertissa, ja palkintona oli tuhat markkaa
kustakin.

Janne Flykt oli päättänyt koettaa. Olihan sävellys hänellä oikeastaan
valmis. Piti vain kirjoittaa se.

Sävelet täyttivät pienen huoneen kokonaan. Se oli aivan liian ahdas
niille. Tuomiokirkon tarinaa tulkitessaan ne olisivat halunneet
poistaa seinät ja katon, päästäkseen kohoamaan ylös korkeuksiin.

-- Sinähän aivan säret koko flyygelin, huomautti Johanna hellan
luota. Hän puhdisti kahvipannua parasta aikaa.

Mutta Janne Flykt ei kuullut. Hän johti juuri uskonpuhdistuksen
ryntäystä maahan, tuota lumivyöryn lailla vyöryvää suurta liikettä,
joka riehahti kuin valtainen tulipalo ja ryntäsi pohjolaan.

Hän löi muutaman leveän akordin kuin merkiksi, että sävelvyöry
sai jäädä hetkeksi lepäämään tyveneen, laajaan lahdelmaan, pyyhki
otsaansa ja nousi.

-- Siitä tulee suurenmoinen, Johanna, kerrassaan suurenmoinen. Kunhan
kirjoitan siihen lopullisen johtavan tekstin niin katsotaanpa sitten!

Hän oli niin riehakkaan iloinen, että tanssitti vaimoaan hellan
edessä.

-- Älähän nyt. Kahvipannu kaatuu, torui Johanna nauraen.

-- Sinä et usko, mutta saatpas nähdä! Minä olen nyt saanut
ihmeellisen rohkeuden esittää maailmalle ne sävelet, jotka ovat
lapsuudesta asti laulaneet sydämessäni.

-- Sinä suuri poika! Rauhoituhan nyt ja ota kahvia.

Janne Flykt istui pöydän ääreen. Hän tuijotti eteensä, valoi kahvia
päälleen, mutta ei sitä huomannut. Sävelet soivat hänen sielussaan.

Hän oli kiitollinen vanhalle Skarpille. Jos joku toinen olisi
saarnannut, niin se tuskin olisi syntynyt. Mutta nyt, nyt oli
tuomiokirkko puhjennut niin äänekkäisiin nyyhkytyksiin, että hänen
oli täytynyt ne kuulla. Se oli valittanut kuin vanhus, joka on jäänyt
kadulle pakkaseen seisomaan, ohuissa vaatteissa. Vanhus kolkuttaa,
mutta kukaan ei tule päästämään. Ikkunat ovat pimeät, katu autio ja
pakkanen kiihtyy. Mutta kukaan ei tule avaamaan! Kunnes vihdoinkin
joku huoneessa olevista herää kolkutukseen ja laskee vanhuksen sisään.

Tuomiokirkko oli vanhus, joka kolkutti, ja hän ... hän laskisi
sen nyt sisään, huoneeseen, lämpimään. Oh, siitä oli tuleva
suurenmoinen!...

Mutta ensimmäinen työ oli saada johtava teksti, runo, jonka avulla
sävellys kävisi ymmärrettävämmäksi. Hän kirjoittaisi sen. Nyt hän
tunsi pystyvänsä siihenkin, vaikka olikin pitkä aika, kun hän
viimeksi oli runoa rakentanut. Mutta nyt kuohui hänen povessaan outo
voima. Siellä oli pato purkautunut pitkän ponnistuksen jälkeen,
ja kirkkaina kuin kimaltelevat vesipisarat kosken kuohuissa
hyppelehtivät sävelet tuon oudon, väkevän tunteen pohjalla.

Hän tunsi luomisintoa, hänen rinnassaan vääntelehti kokonainen vuori
kaipauksia, haluja, salaman tavoin välähteleviä ajatuksia. Ja niiden
välissä ja ympärillä soivat sävelet, salaperäiset ja kummat kuin
vanhain tietäjäin loitsut.

Nyt hän kerrankin yrittäisi! Nyt hän pyrkisi kaikin voimin,
viimeisillä ponnistuksillaan luvatun maan portista sisään.

Hän laski kahvikupin pöydälle, ja Johanna täytti sen.

-- Kuule, eikö sinun tee mieli Lassilaan tänä iltana? Menisit Pentin
kanssa.

Johanna katsoi häneen kummissaan.

-- En tiedä. Ajattelin olla kotona, sinun luonasi. Janne Flykt
katsahti häneen vähän vaivautuneesti.

-- Menisit nyt vain, Johanna, pikku Pentin kanssa. Minä luulen, että
Lassilan Kustaava tulisi iloiseksi.

Nyt Johanna käsitti. Janne halusi valmistaa kappalettaan. Hän tunsi
hienoa mustasukkaisuutta tuota uutta ajatusta kohtaan, joka niin
kokonaan oli vallannut hänen miehensä. Mutta tietysti hän menisi.

-- Niin, meillä kun ei ole kuin yksi huone, lausui hän alakuloisesti.
-- Ja sinulla pitäisi välttämättä olla oma omituinen...

-- No älähän huoli, Johanna. Tämä kerta vain ... nyt kun olen niin
innostuneella päällä. Luulen, että Kustaava tulisi todellakin hyvin
iloiseksi...

Se herttainen, yksinkertainen Janne. Houkutteli häntä kuin pientä
lasta.

-- No, me lähdemme Pentin kanssa. Siitä ei olekaan kauan kuin
Kustaava kutsui käymään. Ja nythän on kaunis ilmakin... Hän säpsähti,
sillä ulkona satoi lunta.

Mutta Janne ei huomannut mitään.

-- Niin, niin ... mutisi hän vain.

       *       *       *       *       *

Kun Johanna illalla palasi, istui Janne flyygelin ääressä ja soitteli
sekä kirjoitti nuotteja. Hän oli niin vaipunut tehtäväänsä, ettei
huomannut, ennen kuin Pentti juoksi hänen luoksensa.

-- Jaha, jaha! Joko isän pikku poju tuli! Ai, ai, ja äiti tuli myös.
Nyt meillä on hauska, niin hauska ... hauska!

Hän otti pojan syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten.

-- No mitäs tänne kuuluu? kysyi Johanna ja tuli flyygelin luo. Hän
oli punaposkinen ja reipas ja hymyili valoisasti.

-- Hyvää, hyvää! lausui Janne Flykt ja laski pojan maahan. -- Minulla
on johtava runo valmiina!

-- Kas, kas! Se taisi ollakin hyvä, että viivyimme niin kauan. Sinä
olet saanut rauhassa työskennellä.

Janne Flykt otti pöydältä paperiarkin. Siinä oli sekaisin nuotteja
ja runovärssyjä. Hän oikaisi varttaan ja luki värähtelevin äänin
sydämensä säkeitä.

       *       *       *       *       *

Määrä-ajan kuluessa, monien raskaitten kuukausien jälkeen oli
sävellys valmiina. Se oli sinfonia, sovitettu orkesterille ja sisälsi
sinfonian tavoin kolme osaa.

Alkusoitto kuvasi pientä piispankaupunkia taloineen. Sävelet
läikähtelivät matalain aaltojen lailla jyrkkätaitteisina kuin
kattojen harjat. Pienet talot kohoutuivat kuulijan silmäin eteen.

Mutta heti sen jälkeen sävel kasvaa. Se nousee kuin vesipatsas
läikähtelevästä merestä. Tyyninä, tasaisina lipuvat ne ylös kuin
kiiveten tapulin seinää myöten. Pieni lapsahdus ksylofoonilla
kuvaa tapulin katon räystästä, ja sävel nousee, huipistuu, kohoten
korkeuksiin kuin valtava torni, jonka risti piirtää taivaalla
purjehtivia pilvenhattaroita.

Sävel siirtyy kuvaamaan kirkon muureja. Ne ovat vanhat, melkein
sammalpeitteiset, kaari-ikkunoineen. Sävel soi syvänä, kumeana kuin
hauta, kunnes se kohoaa, saa enemmän voimaa, kaareutuu ja pyöristyy
kuin onttouttaan kumahdellen: sinivärinen kupooli kullattuine
risteineen piirtyy kuulijan silmäin eteen.

Bassorumpu kumahtelee. On kuin koettelisi sävel kupoolin kestävyyttä.
Ensiviulut ilakoivat kuin auringonsäteet kullatulla ristillä, syvä,
leveä sävelaalto sulkee kaikki syliinsä, ja lip-lap-lip-lap: kupooli
katselee kaupungin pieniä taloja, "kuin taatto leikkiviä lapsiaan".

Varahan temppelin kuva on valmis. Pieni välisoitto, jossa kontrabasso
juhlallisena hymisee, johdattaa kuulijan vanhaa tarinaa tarkkaamaan.

Nyt alkaa ensi osan varsinainen alkujakso.

Temppeli oli kerran ollut nuori. Sen seinät olivat puhtaanvalkoiset.
Kirkkaina soivat kellot tapulissa, ja juhlallisena kaikui latinainen
messu sen pääalttarilta.

Messun sävelet kohoavat kohti kupoolia ja leijailevat siellä kuin
ulospääsyä hakien. Ne eivät sitä löydä, vaan kuin huumaantuneina
pyhän savun tuoksusta ne laskeutuvat alas, hiipien penkkejä pitkin
uteliaina, silmät raskaina, uhkuen unista, suloisesti hivelevää
lämpöä...

Alkujakso loppuu leveihin, hartautta uhkuviin säveliin, ja tahti
muuttuu.

Alkaa scherzon tapainen väliosa, jossa vilkkaasti, säkenöivän
havainnollisesti esitetään pieni tapahtuma temppelin alkuajoilta.

Uskonintoinen, haaveileva maalari koristaa kirkon kupoolia. Hän
sommittelee sen alareunan täyteen alastomia enkeleitä, jotka
käsikädessä pyörivät piiriä ympäri kupoolia, ainoana verhonaan
kapea nauha, joka olkapään kohdalta on sidottu ruusukkeeksi.
Enkelien kasvoilla asuu viattomuuden puhdas ilo. Ne ovat kuin
symboleja kärsimyksistä rikkaan ihmiselämän keskeltä pilkahtelevista
viattoman ilon hetkistä. Ja samalla ne kuvaavat sitä suhtautumista
ihmiselämään, joka vanhalla uskolla oli. Sen alempi ns. porvarillinen
siveysoppi ei riistänyt kirkon ystävältä niitä viattomia nautintoja,
joita elämä tarjosi.

Väliosa loppuu, ja ensi osan päätejakso alkaa.

Orkesteriin soitto on pehmeyttä kuin untuviin verhottua. Syvät
bassoäänet vain kuvaavat, että ollaan kirkossa, jonka kodikkuutta
ylistää klarinetin vieno soitto. Mutta sitten sävel muuttuu
taas. Verho häviää, ja kirkkaina, tuudittavina soivat säveleet:
tuomiokirkon lapsuuden muisto kukkivasta alttarista kannattaa niitä.

    Ol' entisyyden aika armas sen,
    tuo ammoin sammuneiden päivien.
    Siks' ankeus ja kaipaus avuton
    sen poveen jäänyt on...

Sävel saa draamallisen nousun, Se uhkuu iloa ja onnen tunnetta. Se on
kuin koti täynnä lämpöä ja herttaisuutta. Temppeli laulaa vavisten
entistä onneaan, kunnes se kyyneltyy ja huokaus pusertuu sen rinnasta.

Kappale tulee taas uuteen vaiheeseen. Alkaa toinen osa.

Surullisista, hiljaisista sävelsoinnuista, joissa kaipaus on
hypähdellyt kuin siipensä loukannut linnunpoikanen avutonna oksalta
toiselle, kasvaa yht'äkkiä myrsky. Se puhkeaa raivoamaan kuin
valtameri, jonka vaahtipääharjat lentävät ilmassa kuin savu. Kuuluu
ryskettä ja rytinää kuin metsän kaatuessa. Ovi lentää paukahtaen
auki, ja vonkuen vyöryy myrskyn voima hiljaiseen temppeliin.

Uskonpuhdistus on alkanut.

Sen seuraukset ilmenevät heti. Latina poistetaan
jumalanpalveluksesta, pyhimysalttarit puretaan, vain yksi,
pääalttari, jää, mutta alastomana, koristeita vaille. Hädintuskin
löytää vanha valkoinen alttaripeite armon uskonuudistajain silmissä.
Pois paavin menot ja katolisen kirkon pakanallinen komeus! Pois
messu-uhri ja pyhimystarut! Pois kaikki maailman korska ja saasta
Jumalan temppelistä!

Kirkko on kastettu uuteen uskoon, mutta sen rintaan on jäänyt
haava: sen entinen kodikkuus on tyyten hävitetty. Se on kuin
huone, josta hiljainen, vanha pariskunta on muuttanut pois, mutta
johon uusia asukkaita ei vielä ole tullut. Ja kun ne tulevat, niin
katso! Niin vähän huonekaluja heillä on, ja niin häikäilemättömällä
huolettomuudella he asettavat ne paikoilleen. Siinä missä ennen
seisoi kaunis kukkapöytä, on nyt vanha, kulunut matkakirstu.

Mutta ahkeria ovat nämä uudet asukkaat, ahkeria ja niin hirveän
kovaäänisiä. Huoneessa, missä ennen vain puhuttiin hillitysti,
huudetaan ja melutaan nyt täyttä kurkkua. Ja riidellään ja sätitään.
Ja loppujen lopuksi käydään käsiksi ja tapellaan.

"Sinä olet väärässä kokonaan! Sinun mielipiteesi ovat aina
olleet yhtä kierossa kuin saappaasi korot! Ja sinä pilaat ruuan
auttamattomasti joka kerta! Siitä on ihan terveyden vaara! Hyvät
ainekset, mutta hukkaan ne menevät sinun käsissäsi!"

Uudet asukkaat riitelevät melkein jok'ainoa päivä, ja silloin kun he
ovat sovinnossa, he haukkuvat entisiä asukkaita.

"Mitä uneksijoita ne ovat olleet! Mädättäneet seinät ihan kokonaan!
Ja joka paikka täynnä tauluja! Katso, kuinka kirjaviksi seinäpaperit
ovat käyneet."

Orkesteri on raivonnut kuin myrsky, mutta sitten se tyyntyy: sopu ja
rauha palaavat vähitellen vanhaan temppeliin. Ei jakseta iänikuisesta
tuomita antinomisteja, pietistejä ja paavilaisia. Ruvetaan hiljalleen
rakentamaankin.

Mutta vanha kaipaus jäytää temppelin rintaa. Se on tottunut uusiin
asukkaisiin ja heidän käytännöllisyyteensä, mutta tullut kovin
araksi, niin kovin araksi. Kupoolienkelitkään, jotka ennen pyörivät
iloisina ja vapaina, eivät uskalla kuin varkain vanhoja leikkejään
leikkiä.

Taas lyhyt välisoitto, jossa kertautuvat alkusoiton säveleet, ja
alkaa kolmas osa.

Ja nyt vasta temppelin kaipaus oikein pääsee valloilleen. Sen
ulkonäkö on sama kuin ennenkin, mutta olo kylmä ja riemuton. Se
kaipaa kovin hartaasti alttarin kukkia, jotka uusi oppi riisti.
Heliotroopin ja hyasintin tuoksua se tahtoisi jälleen hengittää.
Virsien veisuu ei sitä tyydytä. Se on unista ja velttoa. Se
haluaisi kuulla ne laulettavan entisellä pyhällä innostuksella.
Sen rinnassa asuu mystillisyyden ikävä. Liian kirkas valo kirvelee
sen vanhoja silmiä. Siinä on jotakin niin räikeää ja proosallista
... tuossa valossa, joka paljastaa kaikki lukinverkotkin sen
nurkista. Se on tottunut lämpöiseen hämärään eikä se voi käsittää,
minkä vuoksi legendat eivät saisi asua sen sopissa vaikkapa
lampuoteina vain. Nehän eivät ketään häiritsisi. Ne olisivat vain
kuin maansa menettäneet köyhät aateliset, jotka ovat vuokranneet
pienen tilkun entisestä kotitilastaan. Mutta ei. Uusi omistaja on
ankara talonpoika. Hän ei tahdo olla missään tekemisissä entisten
haltiain kanssa. Vain armosta hän on jättänyt yhden huoneen vanhassa
päärakennuksessa koskemattomaksi. Se on se, jossa entisen omistajan
vaakuna riippuu seinällä. Sitä hän ei ole hävittänyt. Se saa olla,
vaikka sillä hänen mielestään ei olekaan minkäänlaista arvoa. Se saa
olla vain kuin näytteenä vanhan ajan hassutuksista.

Tässä osassa saa soinnutus oikean aatelisleiman. Sävelet tulkitsevat
vanhan temppelin kaipausta sanoin selittämättömällä hartaudella.
Mutta osan päätejaksossa, joka on samalla koko sinfonian loppu, ne
vasta kehittyvät täyteen kuvausvoimaansa.

Uusilla asukkailla, jotka ovat muuttaneet vanhan pariskunnan
kamariin, on poika. Hänestä ei tule isänsä kaltaista. Sen näkee jo
hänen kasvoistaan, koko olennostaan. Hän on siivo ja hiljainen,
mietiskelevä luonne. Ja hän askartelee mielikuvituksessaan kaiket'
päivät. Hän säpsähtää joka kerta, kun isä lausuu siivottoman sanan
taikka toruu äreällä äänellään. Silloin hän vain katsoo kummissaan,
ja hänen katseestaan voi lukea sanattoman moitteen. Se hermostuttaa
isää, mutta vähitellen hän oppii varomaan kieltänsä.

Pojalla on taipumusta siisteyteen. Se nähdään jo hänen
koulukirjoistaan. Niissä on aina kansipaperit. Ja paikattu puku on
aina puhdas. Kuta isommaksi hän kasvaa, sitä suuremman vaikutusvallan
hän kodissa saa. Äiti on tavallaan pakotettu siistimään huoneen
perusteellisemmin poikansa vuoksi.

Lopuksi hän ryhtyy arvostelemaan. "Tuohon seinälle me ostamme taulun.
Minä olen pannut sen jo merkille kirjakaupassa. Ensi kesän ansiosta
minä säästän summan sitä varten. Se sopii tuohon hyvin, tuohon sohvan
yläpuolelle." Eivätkä isä ja äiti väitä vastaan. Heidän poikansa on
kerta kaikkiaan kummallisempi muka.

Tuomiokirkko rupeaa toivomaan, että ilmestyisi kerran pappi, joka
uudistaisi sen muinoisen kodikkuuden. Hän olisi vapaamielinen
ja katselisi elämää vähän syvemmältä. Hän ymmärtäisi viattoman
ilon arvon ja merkityksen. Hän ottaisi sen Jumalan lahjana
taivaasta. Ja hän antaisi luvan kupoolienkeleille aloittaa vapaasti
piirileikkinsä jälleen. Uusi pappi rakastaisi kauneutta. Hän ei
voisi sietää alastonta alttaria. Hän koristaisi sen kukkasilla. Ja
vanhan uskoninnon hän herättäisi jälleen eloon. Hän kirkastaisi
Vapahtajan himmentyneen kuvan aivan uuteen valoon, niin että
katselijoiden silmiin syttyisi pyhä tuli, ja heidän virtensä saisi
ennenkuulumattoman voiman.

Silloin olisi temppeli saanut rauhansa takaisin. Sen muinoinen
kodikkuus olisi palannut. Ja sillä olisi hyvä olo.

Sinfonian lopussa sävelet kohoavat korkeuteen kuin muuttomatkalle
valmistautuvat linnut. Ne näkevät jo kaukaa etelän lämpimän maan,
missä ikikesä vallitsee. Ja ne lentävät sinne...

Esitys loppuu. Viimeiset säveleet antavat kuulijalle sen
vakuutuksen, että tuomiokirkon toivo kerran täyttyy. Sillä vaikka
aika onkin muodonvaihdoksien alainen ja kaikki on katoavaista, asuu
ihmisrinnassa kuitenkin alituinen ilon ja kauneuden ikävä niinkuin
sävelissä kevään kaipaus.

Janne Flykt varusti sävellyksensä nimimerkillä "Kirkonlämmittäjä" ja
toimitti sen postiin.



X


Kahden viikon päästä sisälsi piispankaupungin ainoa äänenkannattaja
"Ahjo" seuraavan uutisen:

    "Pääkaupungin Musiikkiyhdistyksen toimeenpanemassa nuorten
    säveltäjäin sävellyskilpailussa on sinfonioista saanut ensi
    palkinnon 1000 markkaa 'Tuomiokirkko'-nimisen sinfonian tekijä,
    nimimerkki 'Kirkonlämmittäjä'. Kun arvostelujen jälkeen
    säveltäjäin nimistä otettiin selvää, huomattiin tämän huomiota
    herättävän sinfonian tekijäksi entinen pappismies Janne Flykt,
    joka nykyään toimii toisena vahtimestarina N:n tuomiokirkossa.
    Sinfonia esitetään Musiikkiyhdistyksen konsertissa
    Helsingissä t.k. 28 p:nä. Onnittelemme tekijää ja toivomme
    lähitulevaisuudessa voivamme selostaa sinfonian sisältöä."

Janne Flykt oli silloin kirkossa, kun lehti ilmestyi. Hän ei siis
tiennyt uutisesta mitään paremmin kuin kirkkokansakaan. Sen sijaan
luki kotonaoleva kaupunki sen suurella mielenkiinnolla. Ja varsinkin
oli kaksi henkilöä, joiden huomiota se herätti mitä suurimmassa
määrin.

Toinen oli kirkonisännöitsijä Höök, toinen kuparisepänsälli Esaias
Kamula.

Näistä molemmista oli tullut ystävykset, vaikka maailmankatsomus
erottikin heidät kauas toisistaan. Sillä kirkonisännöitsijä oli
korkeakirkollinen sanan syvimmässä merkityksessä. Hänestä ei
saanut autuuden asiaa tehdä turhan mutkikkaaksi. Jumala on suuri
taivaallinen tilintarkastaja, ja herra Höök arveli taivaaseen pääsyyn
riittävän vallan hyvin, että tilit olivat kunnossa. Ja hänellä ne
oli: kahdenkymmenenviiden vuoden kuluessa eivät tilintarkastajat
olleet löytäneet viidenpennin virhettä. Ja se oli paljon, sillä hänen
edeltäjänsä oli saanut potkut -- vaillingin vuoksi.

Kuparinsepänsälli Esaias Kamulasta oli kaikki tuollainen vanhaa
paavia alusta loppuun. Hänen oppinsa mukaan tarvittiin autuuteen
paljon muuta: pyhä Henki, uusisyntyminen, erityinen henkikaste
ja monta muuta sekä pienempää että suurempaa seikkaa. Siihen ei
riittänyt se, että teki työnsä kunnollisesti. Pois se! Silloin
olisi hän ollut aivan ensimmäisiä, sillä sirompia kastrulleja ja
kahvipannuja ei valmistanut kaupungissa kukaan.

Tästä maailmankatsomusten erilaisuudesta huolimatta hänestä oli
tullut ystävä kirkonisännöitsijä Höökin kanssa. Heitä yhdisti
yhteinen pettymys. Herra Höök oli luvannut kirkonlämmittäjän toimen
Esaias Kamulalle, mutta joutunut taistelussa alakynteen. Ja Esaias
Kamula ei ollut saanut paikkaa, jonka tulot hän jo oli ottanut
huomioon suunnitellessaan oman liikkeen perustamista. Kumpikin halusi
kostaa.

Oli siis luonnollista, että "Ahjon" uutinen herätti heidän
mielenkiintoaan mitä suurimmassa määrässä.

Sinfonia? Mikä kumma se oli? Vaikka kirkonisännöitsijä Höök kuului
kaupungin valtuustoon ei hän silti ollut musiikkimies.

Sen verran hän käsitti, että se oli musiikkia. Mutta minkälaista,
maallistako vai hengellistä? Sinfonia? Siinä oli jotakin
pakanallista, jotakin, joka haiskahti tanssille. Äh! Hänpä kysyykin
tyttäreltään, joka soitti pianoa.

-- Gertrud! Mikä se sinfonia on?

Herra Höökillä oli sanomalehti kädessä. Hän seisoi salin ovella ja
katseli silmälasiensa yli pianon edessä istuvaa tytärtään.

Tyttö keskeytti soittonsa. Mitä se pappa nyt? Sinfonia?

-- Niin, mikä se sinfonia on? Herra Höökin ääni kävi jo
kärsimättömäksi.

-- Se on ... sävelteos, vastasi tyttö arasti.

-- No soitahan jotakin sellaista.

Tyttö oli tottunut tottelemaan, sillä hän pelkäsi isäänsä. Hän haki
muutaman Beethovenin sävellyksen ja rupesi soittamaan scherzoa.

Aha! Tanssiapahan oli!

Tytär huomasi, että isä oli kappaleen alussa vetäytynyt huoneeseensa.
Hän soitti edelleen ja ihmetteli, mistä tämä päähänpisto aiheutui.

Herra Höök käveli huoneessaan edestakaisin. Salista kuuluivat pianon
säveleet. Selvää tanssia! Ihan ilmeisesti! Johan hän oli sitä
aavistanut.

Hän luki uutisen vielä kerran. Kas, kas vain! Se poika ei säikkynyt!
Mennä tekemään tanssikappale tuomiokirkosta! No ei vähiä!

Mutta asia ei ollut vielä selvä. Tuo "tuomiokirkko" sotki sitä koko
lailla. Miten se oli ymmärrettävä? Pannako tuomiokirkko tanssimaan
polkkaa? Heh! Mitä järkeä siinä olisi ollut?

Hän oli levoton koko sen viikon. Virkatunneillaan hän esiintyi
äreänä ja vähäpuheisena. Sinfoniajuttu kiusasi häntä tavattomasti.
Asia ei tullut yhtään paremmaksi sen kautta, että tuomiorovasti oli
selittänyt kappaleen hengelliseksi. Mitäs muuta se voisi olla. Vai
hengellistä! No, piru vieköön sitten koko sinfonian!

Viikon kuluttua hän vasta sai tuulta purjeisiinsa. "Ahjo" julkaisi
Janne Flyktin runon ja selitti, että oli kysymyksessä mitä
mielenkiintoisin ohjelmamusiikkikappale.

Jahah! Äläpäs! Vai _ohjelma_musiikkikappale! Sehän haiskahti jo
teatterilta!

Hän lähti suoraa päätä tuomiorovastin luo. Tämä oli juuri tullut
kirkosta ja oli parastaikaa ruokasalissa kahvia juomassa. Hän huomasi
heti, että Höökillä oli tärkeää asiaa.

-- No, mikäs sinua lennättää näin keskellä pyhäpäivää? kysyi hän
hymyillen.

Höök otti sanomalehden taskustaan.

-- Onko veli lukenut tuota? Siinä nyt on se sinfonia. Tuomiorovasti
silmäsi lehteä. Hän ei ollut sitä vielä nähnyt.

-- Mennäänpäs tänne ... minun huoneeseeni.

-- Jaa ... hm! Tämä nyt on ... jaa, hm ... tämä nyt on tavallinen
runo. Koko sievä runo.

Höök liikahti hermostuneena tuolillaan.

-- Mutta sisältö, veli, sisältö. Mitä siitä arvelet? Tuomiorovasti
tarkasteli uudelleen lehteä ja lausuili puoliääneen runon säkeitä.

-- Jaa ... hm! Onhan siinä omituisuutta kyllä...

-- Se on pakanallista alusta loppuun! keskeytti Höök ja katsoi
tuimasti tuomiorovastiin. -- Siinähän ylistetään paavinkirkkoa ja
toivotaan sen ajan palaavan... Ilmeinen hyökkäys luterilaista kirkkoa
vastaan.

-- Se nyt on, miten sen ottaa.

-- Ottaa? Herra Jumala! Johan tämä on selvääkin selvempi! Hän
tempaisi lehden tuomiorovastilta.

-- "... kylmä, riemuton sen olo on. Ja alttarin se koristettavaksi
tahtois kukkasin..." Paljasta paavia alusta loppuun! Ei, -- hän laski
lehden pöydälle -- minä olen sitä mieltä, että semmoisia miehiä me
emme voi pitää kirkon palveluksessa.

-- Tarkoitatko...? Tuomiorovasti katsahti Höökiä epäröiden.

-- Joo, sitä mitä tarkoitan. Pois semmoiset miehet kirkon
palveluksesta! Mitä me niillä teemme, kun on kerran parempia
tarjolla. Niinkuin esimerkiksi Kamula.

-- Kamula? Kirkon ystävänkö sinä hänen luulet olevan?

-- En minä tiedä häntä sen vihamieheksikään.

Höök sanoi sen viattomasti kuin lapsi.

-- Jaa ... hm! Täytyy miettiä asiaa ... ja tutkistella...

-- Mieti vain, mutta minä en mielipidettäni muuta.

Ja luulen, että tästä tulee yksi ja toinen puhumaan. Paavin
kannattaja luterilaisen kirkon palveluksessa! Herra Höök otti
sanomalehden ja lähti.

       *       *       *       *       *

Kirkonisännöitsijä oli ollut oikeassa. Janne Flyktin runo pani
uskovaisten vaimojen joukon parveilemaan kuin mehiläispesän. Niitä
laukkasi pappilassa tusinoittain.

Ensin tuli Moilasen Matleena. Ja hänelläkös oli puhumista.

-- On se nyt vallan _kauhe-aa_, että semmoiset miehet saavat kirkossa
toimia! Kaikki paavin sinhvoonit ja muut sympoolit! Ja ... ja
piiritanssit ja polkat ja kaiken maailman valssit ja roskat! Kyllä
tuomiorovastin pitää tarttua asiaan. Muuten tässä rupeavat sielut
menemään helvettiin niin että roiskaa, tällaisessa hoijakassa, kun
nyt ei enää eroa oikealla eikä väärällä! ... Maailman loppu tästä
tulee.

Ja Moilasen Matleena oli itkenyt haikeasti.

Se jo rupesi hermostuttamaan. Sellainen risti siitä Janne Flyktistä!
Ensin se pappisskandaali ja nyt vielä tämä. Tuomiorovasti oli
pahemmassa kuin pulassa.

Häntä vahvisti sangen suuressa määrässä asessori Tallborgin käynti.

-- Kaikkea sinä rupeat sydämellesi panemaan! Anna pojan säveltää.
Hänellä on kerta kaikkiaan lahjoja siihen. Mitä sinä akoista? Anna
niille tulinen lähtö ... sääret suorana pihalle! Niin minä tekisin,
totisesti! Minä en sinuna kärsisi kaikkia Moilasen Matleenoja
ja Maijastiinoja. Lorveja alusta loppuun ... suurisuisia ja
häpeämättömiä! ... Äh!...

Se oli vaikuttanut kuin virkistävä sade. Tallborg oli sellainen tanu
mies, vaikka hieman karu. Mutta niin selvät ja kirkkaat mielipiteet.

Tuomiorovasti sai vähitellen jalat alleen. Hän oli päässyt
vakaumukseen: Janne Flykt sai pitää paikkansa.

Hän sanoi sen Höökille lyhyesti muutamana päivänä.

Tämä ei vastannut mitään. Mutta tuomiorovasti ei nähnyt sitä liekkiä,
joka välkähteli hänen silmistään. Sitä pelkäsivät kaikki hänen
alaisensa, sillä se ennusti myrskyä.

       *       *       *       *       *

Janne Flykt eli onnellisia päiviä. Hän oli yleisen huomion esineenä
kaupungin johtavissa piireissä. Hänelle sateli onnentoivotuksia joka
kadun kulmassa. Hänestä oli tullut suuri säveltäjä yht'äkkiä.

Pääkaupungin lehdet kiittivät kilvan hänen sinfoniaansa. Konsertti,
jossa se oli esitetty, oli muodostunut kerrassaan suurenmoiseksi.
Ihmiset olivat olleet aivan haltioissaan, ja muutaman lehden
selostaja oli lisännyt arvostelunsa loppuun:

"Säveltäjä ei ollut läsnä. Hän lämmittelee tuomiokirkon kamiineja
kotikaupungissaan, saman kirkon, jossa hän ennen palveli pappina,
mutta joka virka häneltä riistettiin hänen omintakeisten
mielipiteittensä vuoksi."

Hänestä tuli yht'äkkiä päivän sankari, profeetta ja marttyyri samalla
kertaa. Muutamat pääkaupungin lehdet vihjailivat jo siihen suuntaan,
että hänen erotuomionsa olisi otettava tarkastuksen alaiseksi. Siitä
ehkä löytyisi samanlainen virhe kuin niin monesta keskiaikaisesta
polttoroviotuomiosta.

Tämä tulviva myötätunnon ja tunnustuksen myrsky uhkasi ihan upottaa
asianomaisen. Hänestä syntyi kaikenlaisia fantastisia historioita,
varsinkin pääkaupungissa, jonka tunnuslauseena oli viikkokaudet:
"Janne Flykt, kirkonlämmittäjä." Pääkaupunki haukkoi henkeään, kun
saatiin tietää, että sama Janne Flykt oli kuukausimääriä soitellut
sen pihoilla ja poiminut taskuunsa ikkunoista heitettyjä vaivaisia
lantteja. "Ajatella! Hyvät ihmiset! Sellaista voi vieläkin tapahtua!"
Niin, niin, suurten taiteilijain tie oli aina ollut orjantappuroita
täynnä...

Elämä hymyili Janne Flyktille taas monen vuoden jälkeen. Aurinko,
jonka hän oli luullut iäksi laskeneen, kohosi uudelleen säteilevänä
ja loistavana, ennustaen kirkasta päivää, ja hän, joka oli vuosia
varjossa istunut, imi sen valoa itseensä.

Hänen köyhän portinpielikammarinsa seinällä riippui suuri
laakeriseppele sinivalkoisine nauhoineen. Sen olivat pääkaupungin
musiikinystävät lähettäneet. Ja nauhoihin oli painettu sanat
"'Kirkonlämmittäjä' Janne Flyktille."

Piispankaupungin musiikinharrastajat panivat toimeen juhlaillan
hänen kunniakseen. Siellä oli paljon väkeä, mm. maaherran rouva ja
pormestari perheineen. Kapellimestari Borell piti juhlapuheen, jossa
hän viittasi Janne Flyktin nykyiseen asemaan, lohduttaen häntä sillä,
että kaikki suuret säveltäjät olivat saaneet taistella köyhyyden
ja puutteen kanssa. Se kruunasi heidät suuriksi ihmisinä ja antoi
samalla niin surkuteltavan selvän kuvan tästä matoisesta maailmasta,
jossa ihmislapset taistelivat.

Janne Flykt oli seisonut piispan lahjoittamassa takissa hämillään
ja neuvotonna. Kaikki tuli niin yllätyksen tavoin hänen osakseen,
ettei hän ehtinyt ollenkaan suhtautua tähän myötätunnon myrskyyn.
Hänen vastauksensa oli vain rajoittunut yksinkertaiseen kiitokseen
ansaitsemattomasta kunniasta. Hän oli vain iloinen saadessaan
palvella rakkaaksi käynyttä tuomiokirkkoa, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun sävelten runotar, oli siellä ensi kerran hänen sydäntään
koskettanut.

Oli huudettu huikea "eläköön", ja kaupungin herrat olivat kantaneet
häntä juhlasaatossa ympäri huonetta torvisoittokunnan soittaessa ja
ihmisten taputtaessa käsiään.

Piispankaupunki oli ylpeä hänestä. Se olisi antanut hänelle vaikka
piispanviran, jos sen vallassa olisi ollut. Se tyytyi vain murheella
näkemään hänet nykyisessä toimessaan. Mutta se lupasi miettiä jotakin
sopivampaa. Sen kunnialle kävi kovasti, että mies, joka oli saattanut
vähäpätöisen syntymäkaupunkinsa nimen kaikkien huulille, hakkasi
puita kuin tavallinen työmies. Ja senvuoksi oli syntymäkaupunki
päättänyt antaa korvauksen, tuntuvan korvauksen.

       *       *       *       *       *

Mutta se osa piispankaupunkia, jossa ei välitetty maailman puuhista,
kauhistui. Janne Flyktistähän tehtiin kerrassaan jumala. Se ei
merkinnyt hyvää, ja lankeemus oli seuraava nopeata nousua.

Ja se seurasikin.



XI


Muutamana sunnuntaina Mikkelin jälkeen, joku viikko edelläkerrotuista
tapahtumista, tuli Janne Flykt kirkkoon, pistäydyttyään syömässä
aamiaista ennen jumalanpalveluksen alkua.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun hän astui sakaristoon. Se oli
täynnä savua.

Hän riensi muurin luo ja tarkasti peltejä. Ne olivat auki. Savun
täytyi siis tulla muualta. Hän silmäsi kirkkoon johtavaa ovea ja
hänet valtasi levoton aavistus. Yhdellä nykäyksellä tempaisi hän oven
auki, mutta oli tuupertua seljälleen säikähdyksestä.

Kirkko oli niin täynnä savua, ettei ikkunoita erottanut. Hän luuli
ensin tulen olevan irti. Mutta kun missään ei näkynyt liekkiä,
huomasi hän otaksumansa vääräksi. Tulipalo ei ollut voinut savua
aiheuttaa.

Hän juoksi kuoriin ja tarkasti kamiinia. Savu tuprusi luukun raosta
paksuna virtana, niinkuin olisi joku puhaltanut sitä sisästä päin.
Hän tarttui peltiin ja samassa selvisi hänelle syy: pelti oli kiinni!

Hän oli aivan pyörällä. Oliko hän hajamielisyydessään vääntänyt
pellin kiinni kotia lähtiessään? Ei, se ei voinut olla mahdollista!
Kamiini oli palanut hyvin. Hän muisti sen varmasti.

Hän riensi tarkastamaan toisia kamiineja. Kaikkialla sama ilmiö:
_pellit olivat kiinni jokaisessa_!

Aluksi hän ei käsittänyt mitään. Savu täytti kirkon holvit
kauttaaltaan. Lehteriltä kuumottivat urut kuin pilven sisästä.
Kitkerä, tukahduttava katku ihan salpasi henkeä.

Hän riensi pääovelle ja löi sen auki. Samoin hän teki muillekin
oville. Syntyi voimakas veto, joka pani savumassat liikkeelle. Mutta
vaikka ne ohenivatkin minuutti minuutilta, ei ollut toivoakaan saada
niitä kokonaan häviämään jumalanpalveluksen alkuun, sillä kello kävi
jo kymmentä.

Janne Flykt istahti penkinkorvaan ja katseli toivotonna savupilvien
liikettä. Kupooli oli kokonaan verhoutunut niiden peittoon. Pieniä,
nelikulmaisia ikkunoita samoinkuin enkelinkuviakaan ei näkynyt
lainkaan. Yhtenä, harmaana, mustana savumassana koko kirkon yläosa.

Hänen rintaansa kaihersi tuska ja epätoivo. Kuka oli tämän tehnyt?
Kuka? Hän oli varma, että jokainen pelti oli ollut auki hänen
poistuessaan.

Pääovelle ilmaantui ihmisiä. Kirkosta tulviva savu oli herättänyt
outoa uteliaisuutta ja saanut kadulla kulkevat poikkeamaan kirkkoon.
Siellä he seisoivat kirkon ovella huudahdellen hämmästyneinä:

-- Huh! Aivan täynnä savua! Flykt, mistä savu on tullut?

Janne Flykt raivosi hengessään. Ruveta tässä vielä selittelemään
jokaiselle sivukulkijalle.

-- Se on arvoitus minulle itsellenikin, huusi hän vastaan ja hänen
äänessään värisi pidätetty kiukku.

Mikä tästä seuraisi? Hyvä Jumala sentään! Kirkko aivan pilalla! Savu
turmeli maalaukset, alttaritaulun, sen kullatut kehykset ja kaikki
nuo keskiaikaiset koristukset. Hyvä Jumala!

Kuin mielipuoli seurasi hän väkäisten savupilvien verkkaisia
käännöksiä. Ne peittivät yhä koko kirkon yläosan. Ikkunoiden
yläruutuja kuumotti vain hiukan, ja vedon liikkeelle heristämät
savupilvet pyörivät niitä vasten kuin juopuneet jättiläiset.

Mutta vaikka vetikin hyvin ja savu liikehti lakkaamatta, oli kirkko
siksi korkea, että vetäisi aikaa, ennenkuin ylimmät savukerrokset
ehtisivät ovien tasalle.

Häntä puistatti vilu ja hän tunsi olonsa sanomattoman kurjaksi.
Hänhän oli kuin joku Neero, joka katseli Rooman paloa. Puuttui vain
harppu ja tuon tyrannikeisarin juhlamieli...

Hän katsoi kelloa: puoli kymmenen. Tapulissa ruvettiin soittamaan.

Hän koetti miettiä, millä tavoin tämä hirveä hävitys oli aiheutunut.
Jonkun oli täytynyt hänen poissaollessaan päästä kirkkoon ja tehdä
ilkityö.

Äkkiä hän löi otsaansa. Eikö pääovi ollutkin auki, kun hän meni sitä
avaamaan? Todellakin! Se _oli auki_.

Keneltä se oli jäänyt auki? Häneltäkö vai vahtimestarilta? Oliko hän
kulkenut siitä aamulla?

Hän koetti muistella, mutta sitä oli mahdoton saada selville. Sen
hän muisti päivänselvään, että hän oli luonut lumen portailta ja
lakaissut ne. Mutta oliko hän tullut eteiseen kirkosta vai ulkoa?

Torninvartijalla oli oma avaimensa kirkon ulko-oveen. Se saattoi
kyllä erehdyksessä jäädä joskus auki. Mutta sisäovihan oli aina
lukossa. Ei, hän ei jaksanut muistaa. Mahdollisesti oli sisäovi
jäänyt ellen sulkematta hänen kantaessaan puita kirkkoon.

Nyt hän tietysti menettäisi tämänkin toimen. Ja mitä sitten?
Tietymätön tulevaisuus olisi taas edessä. Ehkäpä kaupunki antaisi
nyt sen korvauksen, jonka se viime vuonna häntä juhliessaan oli niin
auliisti luvannut.

-- Kylläpä täällä on savua.

Janne Flykt säpsähti ja kavahti pystyyn penkissä. Kamula, Esaias
Kamula, seisoi etelänpuoleisella ristikäytävällä ja katseli kirkkoa
päätänsä pudistellen.

-- Mitä, mitä --? Näkikö hän unta vai mitä? Ei, se tuntui
mahdottomalta, aivan mahdottomalta. Mutta sittenkin ... sittenkin. Ei
... hän ei nähnyt unta.

Eikö se ollut juuri Kamula, joka oli puhutellut häntä hänen
lakaistessaan kirkon rappusia? Oli kysynyt muun muassa, eikö aika
tullut pitkäksi, kun piti olla kirkossa yhtä menoa aamukahdesta
ja -kolmesta jumalanpalveluksen loppuun saakka.

Mitä hän siihen oli vastannut? Niin, että hän kävi tavallisesti
aamiaisella kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Mitä? Olisiko Kamula huomannut sisäoven jääneen auki ja...? Ei, se
tuntui aivan mahdottomalta.

Mitä syytä hänellä olisi sellaiseen ollut? Syytäkö? Ahaa, hänhän oli
hakenut kirkonlämmittäjän tointa samalla kertaa kuin hän itsekin, Ja
Höök, kirkonisännöitsijä, oli kannattanut Kamulaa.

Janne Flyktin valtasi ilkeä epäluulo. Se takertui hänen ympärilleen
kuin limainen käärme. Hän epäili Kamulaa, epäili itseään, epäili
kaikkia.

Mutta eniten kuitenkin tuota ruskeapartaista, synkännäköistä miestä,
joka päätään pudistellen tarkasteli kirkkoa. Hänen käytöksessään oli
jotakin arvoituksellista.

-- On Herran temppeli nyt näökäs. Kamula silmäsi ilkeästi Janne
Flyktiä ja astui ovelle.

Niin, niin, hyvä sitä nyt oli arvostella, kun ensin oli itse...! Hän
säikähti omaa ajatustaan. Se teki niin pahaa. Hänellä oli samanlainen
tunne kuin olisi saanut suuhunsa jotakin ilkeää, jota ei kyllin
nopeasti ehtinyt sylkäistä pois.

Kirkko oli aivan kylmä. Siellä kirveli silmiä ja katkusi.
Jumalanpalveluksen pito oli mahdoton.

Ihmisiä yritti kirkkoon yksi toisensa jälkeen, mutta suurin
osa pyörsi kummastellen pois. Jotkut kulkivat käytävää pitkin,
pysähtelivät ja toruivat. Ikäänkuin savu olisi siitä välittänyt. Ei,
se pyörähteli vain kupoolissa ja holveissa kuin kiusoitellakseen
ärtyneitä katselijoita.

Kaduille kokoontui uteliasta yleisöä. Se kerääntyi vähitellen
kirkosta pyörtäneiden ympärille, ja nuo virsikirjat kainalossa
seisoskelevat miehet ja naiset olivat kuin haaksirikosta pelastuneita
matkustajia, joihin yleisön sääli kohdistui.

-- Minä yritin sinne, mutta se on täynnä savua kuin riihi. Voitte
nähdä itse. Puhuja viittasi savupatsasta, joka vyöryi kirkon ovesta
ja kohosi tapulin seinää ylös.

-- Kaikkea sitä näkee! päivittelivät toiset. -- Kun pilataan kirkko
ihan tahallaan.

-- Kuka sitä lämmittää? kysäisi joku.

-- No Flykti, "Kirkko-Janne" ... se entinen pappi.

No jo vain. Senhän nyt sitten arvasi. Sellainen hämärähaukka.
Kulkikin kuin unissaan, miettien sävellyksiään ... tietysti! Oli
varmaankin unohtanut pellit kiinni.

Se oli selvää.

Ja Janne Flykt, jota vuosi sitten kaikki olivat ihailleet kuin
ilmestystä, sai nyt osakseen koko joukon yksimielisen halveksumisen.
Häntä parjattiin kuin jotakin Hierostratosta, temppelin polttajaa.

-- Tuli siinä seurakunnalle kustannuksia taas, jutteli muuan lihava
ajuri, joka oli pysäyttänyt rekensä väkijoukkoon. -- Kirkollisverot
nousevat. Saattepa nähdä.

Väkijoukon murina yltyi. Puhe veroista kosketti arkaan kohtaan. Jos
Janne Flykt olisi ollut saapuvilla, olisi hän saanut kuulla, paljonko
kirkollisveroäyri teki ensi vuonna.

Eikä sitä olisi ollut hauska kuulla, sillä se teki luonnollisesti
suunnattoman paljon enemmän kuin tänä vuonna: koko kirkko oli
luonnollisesti maalattava, katosta lattiaan.

Mutta Janne Flykt ei ollut kuulemassa näitä kustannusarvioita.
Hän seisoi sakaristossa selittämässä asiaa tuomiorovastille, joka
suutuksissaan mitteli lattiaa edestakaisin.

-- Se nyt on mahdotonta, että täällä olisi kukaan käynyt! ärjyi hän
tulipunaisena kasvoiltaan. -- Sinä olet hajamielisyydessäsi unohtanut
pellit kiinni ja koetat sitten työntää syyn toisten niskoille.

-- Enhän minä ketään syytä, vaan kerron ainoastaan että pellit olivat
kiinni, kun tulin kirkkoon. Tuntuu vain niin mahdottomalta ajatella,
että ne olisivat itsestään sulkeutuneet.

-- Niin, niin. Se on tietysti mahdotonta! Mutta kun mies ei tee
muuta kuin kulkee ajatuksissaan, haaveillen sinfonioja, niin jäävät
kamiinitkin savuamaan.

Se pisti Janne Flyktiä niin kipeästi, ettei hän voinut olla
huudahtamatta:

-- Minun sinfoniani eivät kuulu keneenkään, setään paremmin kuin
muihinkaan! Minä pyydän setää pysymään asiassa.

-- Niin minä pysynkin! ärjäisi tuomiorovasti. -- Mene nyt kotiin
äläkä vaivaudu enää tänne! Me koetamme nyt järjestää asiat ilman
sinua.

Janne Flykt nieli kyyneleitään.

-- Merkitseekö se ... eroa? kysyi hän ääni vapisten
mielenliikutuksesta.

-- Merkitsee! Mene nyt vain...

Janne Flykt otti hattunsa ja lähti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet
ja kalpeat. Pastori Kallion tuli häntä sääli. Hän yritti puhua
jotakin tuomiorovastille, mutta tämä keskeytti hänet kiivaasti:

-- Älä sinä sekaannu tähän! Se ei kuulu sinuun! Siihen se jäi.
Apulainen vetäytyi loukkaantuneena syrjään.

Janne Flykt katsahti ympärilleen kuin hukkuva. Hänen katseestaan
kuvastui pohjaton epätoivo. Hän avasi suunsa kuin aikoen sanoa
jotakin, mutta nähdessään tuomiorovastin ankarat kasvot hän ei
puhunut mitään, vaan kääntyi hartiat kumarassa ovea kohti.



XII


Onko sinulla häävaatteita, Janne Flykt?

Tuomiokirkon takimmaisessa penkissä, ihan penkin korvassa lähellä
ovensuuta istui Janne Flykt ja kuunteli saarnaajan esitystä.
Saarnaaja, pastori Kallio oli tänään tavallista lennokkaampi. Hän
lausui sanat soinnukkaasti, lämmöllä, josta uhkui innokas halu
vaikuttaa kuulijoihin. Mutta Janne Flyktistä tuntui, etteivät sanat
kantaneet hänen luoksensa. Ne olivat kuin tarkoitetut putoamaan
alas keskemmäs kirkkoa, -- sinne missä kaupungin hienosto istui
pyhäpukuisena. Siellä kulkivat ne ympäri penkki penkiltä kuin
tutkien, oliko noilla kaikilla hienoilla rouvilla ja neitosilla
häävaatteet. Ja ne olivat tutkimustensa tuloksiin verraten
tyytyväiset: nuo pitseillä reunustetut hihat, jotka eivät tosin
sopineet näkymään päällystakkien pitkien hihojen alta, kelpasivat
kyllä. Ja vielä suuremmalla syyllä kärpän- ja ketunnahkaiset
puuhkat, sillä nehän saattoi jo ensi katsannolla havaita oikeiksi,
alkuperäisiksi. -- Pastori Kallion sanat olivat tutkimustensa
tuloksiin tyytyväiset ja leijailivat pienten perhosten lailla
takaisin saarnatuoliin, ilmoittamaan havaintonsa lennokaspuheiselle
papille. Tämä oli saarnansa alussa suhtautunut kuulijoihinsa hieman
epäillen, mutta nuo monenkuosisten päähineiden alta katselevat
herraskasvot saivat nyt hänet uudelleen arvioimaan maaperää.

Pastori Kallio huomasi olleensa vaarassa antautua liian tuomitsevan
kiihkon valtaan. Hän pysähtyi ja peräytyi, alkaen vaeltaa eteenpäin
varovaisemmin.

Hänen esityksensä sai nyt aivan toisen sävyn. Se oli alussa pyrkinyt
kohdistumaan omiintuntoihin, mutta nyt se kilpistyi takaisin noista
kiiltopintaisista plyyshikapoista. Hänellä ei ollut oikeutta
tunkeutua syvemmälle, kuin mitä hänen silmäinsä edessä oli.

Se oikeus kuului yksin Jumalalle.

Ja pitihän hänen kohtuudella uskoa, että noilla hienoilla rouvilla ja
neitosilla, jotka joka sunnuntai istuivat säännöllisesti paikoillaan,
oli häävaatteet. Hehän elivät jumalista, hurskasta elämää, uskoivat
Raamatun joka kohdan ja ottivat osaa pakana- ja merimieslähetyksen
ompeluseuroihin. Heitä ei ollut syytä epäillä. Mutta hän ei malttanut
jättää hyökkäystäkään, vaikka hän suuntasikin sen näkymätöntä
vihollista vastaan. Hän oletti täydellä syyllä, ettei yksikään hänen
kuulijoistaan ottanut omalle osalleen sitä, mitä hän nyt sanoi:

-- Mutta miten on niiden laita, jotka eivät pysy kuuliaisina Jumalan
sanalle, vaan vääntelevät sitä oman mielensä mukaan? Luulen, että
he ovat tyytyväisiä omaan maailmankatsomukseensa. Sen avulla heidän
täytyisi päästä sisälle yhtä hyvin kuin muidenkin. Heillä on,
niinkuin eräs saarnaaja sanoo "hyvä kotitekoinen puku" ja sen pitäisi
välttää.

Janne Flykt istui väristen paikallaan. Ovesta kävi veto, ja hänen
oli kylmä. Hänen olisi tehnyt mieli muuttaa paikkaa, mutta siihen
häneltä puuttui rohkeutta. Se olisi herättänyt liiaksi huomiota. Ja
sitä välttääkseen hän juuri oli valinnutkin paikkansa, päästäkseen
ensimmäisenä kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä.

Hän koetti syventyä saarnaajan esitykseen ja unohti hetkeksi vilunsa.
Niin, nuo sanat tarkoittivat häntä.

Oliko hänen oppinsa Vapahtajasta tuollainen kotitekoinen puku, jolla
hän aikoi pyrkiä sisään?

Hänen viimeaikaiset epäilyksensä nostivat jälleen päätänsä. Ne
hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin raatelevat kotkat. Hänen oli
ennen onnistunut karkoittaa ne päältään, mutta nyt ne tulivat niin
monilukuisina, ettei hän voinut niille mitään.

"Etkö näe, että Jumala on sinut hyljännyt? Minkävuoksi muuten
istuisit tässä vilusta väristen, rikkinäisessä takissasi? Jos olisit
pysynyt uskollisena kirkon opille, seisoisit nyt tuolla, missä
pastori Kallio. Saisit julistaa sanaa toisille, sen sijaan että nyt
istut tässä syytetyn penkillä. Vai olisiko sinun muuten käynyt niin,
kuin on käynyt? Eikö epäonnistumisesi lukkarinvaalissa johtunut
juuri tuosta harhaopistasi? Sinuun ei luotettu. Niin se oli. Ja
entä kirkonlämmittäjän toimi? Eikö senkin menettäminen johtunut
viime kädessä siitä, että sinulla oli toinen käsitys Vapahtajasta
kuin kirkolla? Kamula oli vain välikappale, jota käytettiin sinua
vastaan. Ja vaikka siinä harjoitettiinkin mitä törkeintä vääryyttä,
niin mitä se itse asiaan vaikutti? Jumalahan antaa pahankin palvella
hyviä tarkoituksiaan, vaikka väärintekijä omalta kohdaltaan
vastaakin rikoksistaan. Katso, siellä kulkee Esaias Kamula sinun
entisessä toimessasi, ja sinä istut tässä kaikkien ylönkatsomana ja
hylkäämänä..."

Janne Flykt taisteli kuin hukkuva. Viimeinen lankku, jonka varassa
hän oli pysytellyt pinnalla, uhkasi vajota. Se oli kannattanut häntä
tähän saakka. Sen varassa hän oli kestänyt kaikki koetuksensa --
hetkellisistä epäilyksistä huolimatta.

Silloin, kun hänen ulkonainen elämänsä oli synkennyt ja hän oli
kärsinyt maailman tuomioista ja väärinkäsityksistä, oli hän saanut
valoa sisästäpäin, omasta maailmastaan. Sen maailman keskipisteenä
oli Vapahtaja, tuo lempeä, ihmisystävällinen mies, joka itse oli
joutunut mitä hirveimmän väärinkäsityksen uhriksi. Kun tämä mies
oli julistanut oppiaan taivaallisesta isästään, olivat vihamiehet
sanoneet: "Hän on samarialainen ja hänellä on perkele." Ja kun
hän jumalallisen voimansa tunnossa oli herättänyt kärsivässä
sairasraukassa uskon paranemisen mahdollisuuteen, -- uskon, joka oli
vallannut niin tuon vuosikausia kainalosauvojensa varassa hoippuneen
ihmisparan, että tämä oli saattanut heittää tukensa ja käydä, --
olivat farisealaiset nähneet siinäkin Beelsebubin työn. Saattoi olla,
että väärinkäsitys Vapahtajaan nähden oli monesti ollut tahallista,
mutta itse pääasiaahan se ei muuttanut: hän kuoli ristillä
uskollisuutensa vuoksi sydämensä sisimmälle vakaumukselle.

Janne Flyktille oli tuottanut lohdutusta Vapahtajan muisteleminen.
Kun hänet erotettiin virasta, oli hän ajatellut Vapahtajaa: häntäkin
oli sanottu temppelin häpäisijäksi ja Jumalan pilkkaajaksi. Kun
hän kierteli maailmalla koditonna, elätellen itseään soitolla, oli
Vapahtajan muisto kannattanut ja ylläpitänyt häntä henkisesti:
Vapahtajallakaan ei ollut ollut paikkaa, mihin olisi päänsä
kallistanut. Ja kun hänet lopuksi erotettiin kirkonlämmittäjän
toimesta, oli hän jälleen muistanut Vapahtajaa, jonka "yksi
kahdestatoista" oli pettänyt. Aina, jokaisessa vastoinkäymisessä oli
Vapahtajan muisto estänyt häntä vajoamasta.

Mutta jospa hän olikin elänyt vain haavekuvan vallassa? Tuo hänen
hahmoittelemansa Vapahtaja olikin ehkä vain mielikuvituksen tuote,
josta ei lopullisen ratkaisuin hetkellä saattanutkaan pitää kiinni?

... "Ei velikään voi veljeään vapahtaa eikä Jumalalle ketään
sovittaa"...

Eikö se ollut Raamatun sana?

Oli.

Ja hänellehän Vapahtaja oli ollut vain "veli", vanhempi, kokeneempi
veli, joka oli kokenut samoja kohtaloita kuin hän itsekin, vaikka
syvempiä, tärisyttävämpiä.

    "Vapahtajaani yksinään
    saan turvata kuin ystävään
    kuin _veljehensä_ veli..."

Niin hän oli kerran tunnustanut muutamassa runossaan.

Janne Flykt tunsi hukkuvansa. Lankku, joka oli kannattanut häntä niin
monta vuotta, vajosi veden alle. Aallot löivät yli pään...

Mitä jos hän heittäisikin irti --?

Silloin hän vajoaisi, hukkuisi...

Mutta eikö kuolema ollutkin vain helpoitus nyt, kun kaikki
oli mennyt? Kaupungin lupaamaa paikkaakaan ei ollut kuulunut,
vaikka kokonainen vuosi oli jo kulunut siitä, kuin hän menetti
kirkonlämmittäjän toimen. Mikä häntä siis enää pidätti? Ei mikään...
Hän voisi lähteä hiljaa ... kenenkään huomaamatta ... ja kävellä
rantaan. Siellä pauhasi koski sulana. Sinne kun heittäytyisi,
loppuisi kaikki...

Janne Flykt silmäsi ympärilleen. Hänen edessään, pari penkkiä
ylempänä, istui nuori nainen, pieni poika rinnallaan. Poika
muistutti niin ihmeen elävästi pikku Penttiä, varsinkin silloin, kun
hän pyöritteli päätään. Samanlainen vaalea tukka ja niska syvine
kuoppineen. Ja päällystakkikin melkein samanlainen...

Ee, ei! Hän ei saattanut jättää vaimoaan eikä pikku poikaansa. Miten
he tulisivat toimeen ilman häntä?

Mutta elämä tuntui nyt autiolta, kun vakaumus ei enää kestänyt.
Harmaa, ääretön lakeus, jossa ei kasvanut mitään. Toivoton vaellus
päivästä toiseen, joka aamu tuo sama, hirvittävä tyhjyys täynnä
mielikuvituksen raunioita.

Ei ollut mitään Jumalaa eikä siveellistä maailmanjärjestystä. Hän
saattoi sen _todistaa._ Jos olisi löytynyt Jumala, niin miten hän
olisi voinut sallia sellaisen vääryyden tapahtua, että Kamula peri
hänen toimensa, Kamula, joka todennäköisesti oli tehnyt tuon katalan
ilkityön: sulkenut kamiinien pellit hänen poissaollessaan ja niin
savustanut hänet ulos tuomiokirkosta kuin myyrän turvallisesta
kolostaan. Oh, kyllähän myyrä voitiin tappaa, kun se kerran saatiin
pesästä ulos!

Ja täällä tuo mies nyt kulki ympäri aivan tyynenä ja rauhallisena,
hoidellen kamiineja ja kantaen kolehteja, -- uhrilahjoja Jumalalle!
Eikö kirkonkaton pitäisi pudota alas ja haudata allensa tuo uusi
Juudas Iskariot?

Hänen sydäntänsä raateli tuska ja epätoivo? Oi, tuntui niin pahalta,
että maailma musteni silmissä. Tämähän oli kuin helvettiä! Jos
helvettiä oli olemassa, oli se juuri tällainen.

-- Kun kuningas astui häähuoneeseen, huomasi hän siellä miehen, joka
ei ollut vaatetettu häävaatteisiin. Ja hän sanoi hänelle: "Ystävä,
kuinka tulet tänne sisälle, vaikka sinulla ei ole häävaatteita?"
Mutta hän ei vastannut mitään.

Pastori Kallion ääni soi ankarana kuin tuomiopäivän pasuuna.

Janne Flyktiä pyörrytti. Hän tarttui molemmin käsin penkinlaitaan.
Niin ... mitäpä hänelläkään oli vastaamista? Hänhän oli juuri
kieltänyt Jumalan, mutta siitä huolimatta kuitenkin pyrki sisälle
tuohon tuntemattomaan, salaperäiseen, jota hänen sielunsa huusi ja
kaipasi. Hän tahtoi elää Jumalan kanssa, mutta kuitenkin työnsi hänet
luotaan. Hän tahtoi pitää Vapahtajan, mutta kuitenkin kielsi hänet.
Se oli hirveää! Se oli kadotusta!

-- Silloin sanoi kuningas palvelijoille: "Sitokaa hänen jalkansa ja
kätensä ja heittäkää hänet ulkoisimpaan pimeyteen. Siellä on oleva
itku ja hammasten kiristys."

Esaias Kamula kulki varpaillaan kirkon lännenpuoleista ristikäytävää.
Hänen liikkeissään oli jotakin, joka muistutti saaliinsa kimppuun
hiipivää kissaa, pehmeää, muitta samalla salakavalaa. Hän lähestyi
Janne Flyktiä, ja hänen silmissään paloi vahingoniloinen myrkyllinen
hehku.

Mitä? Aikoiko hän käskeä hänet ulos?

Jos niin kävi, niin silloin oli kaikki selvää! Silloin hän ei
enää rimpuilisi vastaan. Jumala, joka ensin oli sallinut Kamulan
kavalan ilkityön avulla riistää hänen toimensa, -- hänen viimeisen
leipäpalansa, -- ja sitten salli saman miehen ajaa hänet ulos
temppelistä, jota hän oli rakastanut kuin omaa henkeään, ei
ollut enää Jumala, vaan pirullinen tyranni. Sellaista Jumalaa ei
kannattanut ajatella, vaan elämä sai loppua. Vastuunalaisuus oli
silloin vain kaunis sana, ihmisten keksimä, eikä kellään ollut mitään
puhumista, jos häntä ei enää illalla kuulunut, -- ei Johannallakaan.

Kamula läheni Janne Flyktin penkkiä, ja tämä heitti viimeisen katseen
kirkkoon. Hän tunsi, että hän istui siellä viimeistä kertaa. Sillä
nyt hän tiesi, mihin hän menisi. Hän olisi ainoastaan toivonut, että
joku olisi hänet nähnyt, voidakseen mainita Johannalle...

Niin, mitä hän turhia. Kamulahan sen voisi tehdä, Kamula, joka
nyt toimitti kuninkaan palvelijan virkaa ja tuli heittämään häntä
ulkoisimpaan pimeyteen.

Hänen päässänsä takoi, ja kirkko pyöri hänen silmissään. Pappi
saarnatuolissa meni ympäri kuin karusellissa ja hänen mukanaan
koko kirkkoväki... Kosken kohina kuului ihan selvästi. Hän näki
vaahtopääaallot ja sillan, jonka alla virta syöksyi eteenpäin
mustana ... pohjattomana... Alapuolella oleva kallio oli kuin omiaan
murskaamaan miehen ruumiin. Siihen ei tarvittu paljoa. Tärskähdys
vain, niin kaikki hiljeni... Ja sitten, sitten... Niin, mitä sitten?
Ei mitään, ei kerrassaan mitään. Tyhjyys, tyhjyys vain...

Hän tunsi itsensä jo puolittain kuolleeksi. Kerran vain hän olisi
vielä halunnut kuulla urkujen äänen. Miksi ei Roos saattanut
soittaa? Mitä se olisi haitannut? Mutta ... samapa se. Saattoi hän
lähteä ilmankin. _Koskihan_ soitti. Se piti huolen musiikista ...
hautajaismusiikista. Sinfonia ... niin ... niin. _Se_ vasta oli
sinfonia! Parempi kuin hänen! Vaivainen tuhat markkaa vain eikä
kaupungilta mitään, ei mitään...

Kamula oli ehtinyt penkin korvaan. Janne Flykt näki suuren, karvaisen
käden hapuilevan oven lukkoa. Mitä hän sitä hapuili? Tyhmyri! Eikö
hän nähnyt, että ovi oli auki, raollaan? Hän tarttui lakkiinsa, ja
hänen silmiinsä kohosivat tuskan kyyneleet.

Mutta poiskäskyä ei kuulunutkaan. Janne Flykt oli jo noussut
puolittain ylös ja katseli raivokkaana kuin haavoitettu peto
kirkonlämmittäjää. Mitä tämä viivytteli? Aikoiko hän kiduttaa häntä?
Eikö hän nähnyt, että hän oli valmis?

Kamula katsahti häneen säikähtyneenä ja nyökkäsi päätään. Hän painoi
penkinoven hiljaa kiinni ja jatkoi matkaansa.

Janne Flykt retkahti penkkiin kuin juopunut.

Hänen sydämensä takoi haljetakseen. Mitä? Eikö Kamula ollut
ajanutkaan häntä ulos --?

Hän painoi kättä rintaansa vasten ja huokasi raskaasti. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hoki hän itsekseen.

Hänen sydämeltään vierähti raskas taakka. Jumala oli pelastanut hänen
henkensä! Sillä arvelematta hän olisi mennyt koskeen, jos Kamula
olisi käskenyt hänen poistua. Hän oli jo valmistautunut siihen. Mutta
ei. Kamula ei ollut puhunut mitään. Hänellä oli se ollut huulilla,
mutta Jumala oli pannut esteen viime hetkellä. Jumala ei sallinut
hänen kuolla.

Hänen sydäntään paisutti vapauttava riemu. Oi, oi! Hän oli jo ollut
menossa, mutta ... oi, oi! Jumala oli ... armollinen.

Hän painoi päänsä penkkiin, ja hänen hartiansa nytkyivät rajuista
nyyhkytyksistä. Pää oli kuuma, ja sydän hakkasi haljetakseen.
Ajatukset riensivät hurjassa tanssissa ympäri, sekavina, rajuina,
kuin pillastuneet hevoset, mutta niiden vyörystä pisti aina esiin
yksi: Kamula ei ollut uskaltanut...

Hän tointui hiukan, kun urut rupesivat soimaan. Pastori Kallio
oli laskeutunut saarnatuolista, ja seurakunta veisasi. Hän pyyhki
silmiään kämmenselällä ja antautui virren sävelten vietäväksi.

Se soi kauniina ja vapauttavana. Siinä humisivat lapsuuden aikojen
suloiset muistot. Hän istui kirkonpenkissä isoäidin rinnalla ja
veisasi. "Enkeli Johanna" oli aivan hänen kohdallaan. Se hymyili.
Tietysti. Olihan sillä hauska. Nyt ei saarnannutkaan pastori Skarp,
jotenka se saattoi vapaammin pyöriä. Kas, kas! Niin somasti leijui
nauharuusuke sen olkapäällä. Enkeleille tuli kuuma, palava. Niitä
hengästytti leikin nopea vauhti. Rupesiko pistämään? ... Ei, ei!
Hänen rintaansa vain pisti. Sydän ei ollut oikein terve... Lääkäri
oli sanonut siinä olevan vian. Piti välttää mielenliikutuksia...
Kyllä ... tietysti. Hän olikin nyt tyyni ja rauhallinen.
Kupoolienkeleillä vain oli lämmin... Vai oliko hänelläkin? ... Niin,
oli kai hänelläkin. Mutta mitäpä siitä... Vapahtaja vain tuolla
nyökkäsi päätään. "Antaa poikain olla seinärahalla. Kun eivät kiroa
vain..." Niin ... ei tietysti. Kuka tuomiokirkon nurkkauksessa
kiroaisi!... Ei ainakaan hän ... eivätkä toisetkaan... Ah, ah, kun
oli lämmin! Aurinkoko se paistoi niin lämpimästi. Pitää ottaa takki
pois...

Janne Flykt oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Hän makasi
penkin selustaa vasten ja hänen katseensa hämärsi. Tuomiokirkossa
oli usvaa. Alttari kuumotti vain kuin savun sisästä. Hän erotti
Vapahtajan kasvot. Ne hymyilivät hänelle. Vapahtaja ei nuhdellut,
vaikka kirkossa olikin savua. Hän ymmärsi, ettei syy ollut hänen...
Kas, kas! Niin ... isoäitihän se oli ... messinkihakainen virsikirja
kädessä! ... Mutta nyt! -- Nyt vihlaisi pahasti. Tuntui kuin olisi
rautainen käsi rutistanut koko sydämen, pusertanut siitä viimeisen
veripisaran... Ah! Nyt helpotti... Tähtiä lensi vain ympäri ...
kauniita ja loistavia ... ja sinistä, ääretöntä avaruutta vasten
loisti Vapahtajan kuva säteilevän kirkkaana... Jossakin kaukaisessa
etäisyydessä soivat urut, ja sointuva miehen ääni veisasi: "Olkoon
Herra sinunkin kanssas." Se tuli kaukaa, mutta samalla kuitenkin
aivan läheltä... Niin ... niin ... hänenkin ... köyhän ... jolta oli
viety kaikki ... Herra ... Vapahtaja... Oi!...

       *       *       *       *       *

Kun tuomiokirkon vanha vahtimestari Esaias Kamulan kanssa tuli
sakaristosta kirkkoon jumalanpalveluksen päätyttyä, huomasi hän
yksinäisen miehen muutaman penkin korvassa.

-- Katsopas, tuonne on uinahtanut joku väsynyt sanankuulija,
huomautti hän Kamulalle. -- Menepäs herättelemään, jotta saadaan mies
pois ennenkuin ruotsalaisia rupeaa tulemaan.

Kamula meni. Hän tunsi miehen. Sehän oli pastori Flykt, joka oli
istunut tuon penkin korvassa.

-- Pastori, ihmiset ovat menneet...

Hän säpsähti. Mies tuntui niin kumman veltolta. Hän silmäsi Janne
Flyktin kasvoja ja hänelle selvisi kuin salaman välähdyksessä koko
asia.

-- Vahtimestari, vahtimestari! huusi hän hätääntyneenä.

-- No mikä nyt? Vahtimestari kiiruhti paikalle.

-- Se on ... pastori Flykt, änkytti kirkonlämmittäjä ja hänen
leukansa jäi velttona riippumaan rinnalle.

-- Mitä, mitä?

Vahtimestari katseli säikähtyneenä vuoroin penkinkorvassa istuvaa
miestä, vuoroin kalpeaa kirkonlämmittäjää.

-- Kuollut, tuli Kamulan huulilta kuin raskaan painon aika.

Vahtimestarin kasvot vääntyivät. Näytti kuin olisi hän äkkiä saanut
edeltäpäin arvaamattoman iskun rintaansa. Hän horjui.

-- Herra Jumala!

Hän lähti kiireesti astumaan kirkon pääovea kohti.

-- Hei, hei! huusi hän etempänä kadulla ajavalle ajurille.

Tämä kääntyi ympäri ja katseli tyhmännäköisenä kirkon portailla
viittoilevaa miestä.

-- Aja tänne!

Ajuri tuli, ja kolmissa miehin he nostivat kuolleen rattaille.

Ajuri sai osoitteen, ja Kamulla hyppäsi ajopeleihin, jotka rämisten
läksivät ajamaan mukulakivistä katua.

Vanha vahtimestari seisoi tuomiokirkon portailla avopäin ja katseli
kyynelsilmin poistuvia ajopelejä. Tuuli heilutteli hänen harmaita
hiuksiaan.

Tapulissa rupesivat kellot soimaan. Se oli ensimmäinen soitto
ruotsalaiseen kirkkoon. Mutta kellojen äänessä ei kumahdellut
tavallinen juhlatunnelma. Ei, niiden kaiku kantautui valittavana yli
pienen piispankaupungin.

Tuomiokirkko soitti kuolinkelloja entiselle palvelijalleen
"kirkonlämmittäjälle"...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirkonlämmittäjä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.