Title: Taras Bulba - Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta
Author: Gogol, Nikolai Vasilevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Taras Bulba - Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta" ***


TARAS BULBA

Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta


Kirj.

NIKOLAI GOGOL


Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.

O.Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



I.


"Käännyhän, poikaseni! Kuinka oletkaan naurettavan näköinen! Mitä
messupukuja teillä onkaan yllänne? Ovatko akatemiassa kaikki
tuollaisessa asussa?"

Näillä sanoilla tervehti vanha Bulba molempia poikiaan, jotka olivat
juuri palanneet kotiin Kiovan koulusta.

Pojat olivat vastikään laskeutuneet ratsailta. Siinä oli kaksi rotevaa
nuorukaista, jotka vielä ujoina tuijottivat maailmaan kuni vasta
koulunsa päättäneet ainakin. Heidän voimakkailla, terveillä kasvoillaan
voi jo huomata ensimäisen viiksenalun, johon partaveitsi ei kuitenkaan
vielä ollut kajonnut. He olivat kovin hämillään isänsä vastaanotosta ja
seisoivat liikkumattomina, silmät maahan luotuina.

"Rauhassa, pojat, rauhassa! Antakaa minun oikein tarkastaa teitä",
jatkoi isä, käännellen heitä puolelta toiselle. "Mutta aika pitkätpä on
teillä mekot! Aika mekot onkin! Mokomia mekkoja en ole ilmoisna ikänä
nähnyt. Mutta pistäköön jompikumpi teistä juoksuksi! Luulen, että
liepeisiin kompastuu ja nenälleen tuiskahtaa."

"Älä naura, taatto, älä naura!" sanoi vihdoin vanhempi poika.

"Kuulkaapas sitä! Eikö tälle saisi nauraa?"

"Eipä vain, ja niin taatto kuin oletkin, selkään annan, jos meille
naurat!"

"Jopa olet aika poika! Isällekö selkään!" ihmetteli Taras Bulba ja
peräytyi muutaman askeleen.

"Vaikkapa isällekin. En salli kenenkään itseäni loukata."

"Kuinka tahdot kanssani tapella? Ehkä nyrkeillä?"

"Minulle yhdentekevää."

"No, ruvetkaamme nyrkkisille!" puhui Bulba vetäen hihansa ylös.
"Saanhan nähdä, mikä olet miehiäsi nyrkkeilyssä!"

Ja tervehdysten asemesta pitkällisen erilläolon jälkeen rupesivat isä
ja poika antamaan toisilleen iskuja kylkeen ja rintaan, milloin
peräytyen, milloin uudestaan hyökäten.

"Mutta katsokaahan, hyvät ihmiset: ukko on tullut aivan höperöksi,
järkensä menettänyt!" valitti heidän laiha, kalpea ja hyväsydäminen
äitinsä, joka oli pysähtynyt kynnykselle, eikä vielä ollut ehtinyt
syleillä hellästi rakastamiansa lapsia. -- "Lapset ovat juuri tulleet
kotiin, toista vuotta ovat olleet poissa, ja ukon päähän pälkähti
ruveta nyrkkeilyyn."

"Tappelee kuin mies!" sanoi Bulba keskeyttäen ottelun. "Totta tosiaan,
hyvin tappelee", vahvisti hän järjestäen vaatteitansa. "Eipä olisi
tarvinnut koetellakaan. -- Hänestä tulee kelpo kasakka! No, terve
poikaseni. Tervehtikäämme nyt toisiamme." Ja isä ja poika suutelivat
toisiaan. "Hyvin tehty, poikaseni. Anna jokaiselle selkään samalla
tavoin kuin minuakin löylytit! Älä mukaudu kellekään! Mutta kummallinen
sinulla sittenkin on asu. Mikä nuora tuostakin riippuu? -- Entäs sinä,
maitoparta, mitä sinä siinä niin seistä toljotat kädet suorina?" puhui
hän kääntyen nuorempaan poikaan; "etkö sinäkin tahdo minua peitota?"

"Kaikkea sitä kuuleekin!" puhui äiti syleillen nuorempaa poikaa. "Voiko
ajatellakaan, että poika isäänsä löisi! Ja tällainen hetkikö sitten
olisi siihen sopiva? Lapsi-parka on pitkän matkan jälkeen väsynyt" --
tämä lapsi kävi jo kolmattakymmentä ja oli täsmälleen sylen mittainen
-- "lapsenhan pitäisi saada syödä jotain ja levähtää, mutta isä vain
haastaa tappeluun!"

"Näen, että olet lellipoika", sanoi Bulba. "Mutta älä kuuntele,
poikaseni, äitiä. Hän on akka, ei hän mitään ymmärrä. Pois hemmottelu!
Avara kenttä ja kelpo ratsu -- siinä teidän viihdytyksenne. Katsokaa
tätä miekkaa -- siinä teidän äitinne! Se on pelkkää pötyä, mitä
päähänne päntätään: koulu ja kirjat, aakkoset ja viisaustiede. Siitä
kaikesta minä huolin viis!" Ja vielä lisäsi Bulba sellaisen sanan, jota
ei voi painetussa tekstissä käyttää. "Mutta odottakaapas, kun tulevalla
viikolla lähetän teidät Koskentaka. Siellä saatte oppia. Siellä on
teidän koulunne, siellä vasta miehistytte."

"Ja viikonko vain saavat olla kotona?" sanoi kyynelsilmin ja
valittavalla äänellä vanha äiti. "Eivät saa poloiset levähtää, eivät
kotopaikkojaan katsella, ja minä raukka en saa kyllikseni silmätä
rakkaita lapsiani."

"Älä poraa, akka! Ei kasakka viihdy helmaväen parissa. Sinä kyllä
kätkisit heidät hameesi alle ja istuisit sitten kuin kana muniansa
hautomassa. Mene, tuo meille mitä talossa parasta on ja kata pöytä.
Äläkä tuokaan hunajakakkuja, leivoksia ja muita namusia. Tuo meille
kokonainen lammas pöytään ja simaa miehen ikäistä. Ja viinaa tuo myös,
ei maustimilla pilattua, vaan puhdasta ja vaahtoisata, jotta kuohuu
kuin vimmattu."

Bulba saattoi poikansa tupaan, josta kaksi pulskaa, punaposkista
palvelustyttöä kultakoristeet kaulassa vikkelästi juoksi pihalle.
Nähtävästi olivat he säikähtyneet nuorten herrain tulosta tai ehkä vain
noudattivat naisten yleistä tapaa: kiljaista ja kiitää pakoon, kun
miehen näkevät, ja sitten kauan aikaa peitellä hihallaan hehkuvia
poskiaan. Tupa oli sisustettu sen kovan, sotaisen ajan maun mukaan,
jolloin Ukrainassa alkoivat ottelut ja taistelut itsenäisyydestä.
Kaikki oli siellä puhdasta, värisavella siveltyä. Seinällä riippui
miekkoja, pamppuja, lintuverkkoja, kalanpyydyksiä ja pyssyjä, sirosti
koristettu ruutisarvi, kullatut suitset ja hopeahelainen marhaminta.
Tuvan ikkunat olivat pienet, pyöreillä, himmeillä laseilla varustetut,
jommoisia enää tapaa vain vanhoissa kirkoissa ja joiden läpi ei voi
nähdä muuten kuin kohottamalla ylös ruudut. Ovien ja ikkunain pielet
olivat punaisiksi maalatut. Nurkkahyllyllä oli ruukkuja ja pulloja
vihreästä ja sinisestä lasista, sirotekoisia hopeapikareita, kullattuja
maljoja venetsialaista, turkkilaista ja tsherkessiläistä tekoa. Ne
olivat joutuneet Bulban haltuun monien käsien kautta, niinkuin
silloisina uljaina aikoina oli tavallista. Koivuiset lavitsat ympäri
seiniä, suuri pöytä tuvan perällä pyhimyskuvain alla, leveä uuni
pankkoineen, päällystetty kirjavilla kaakeleilla -- kaikki tuo oli
tuttua nuorille uroillemme, jotka joka vuosi tulivat kotia lupa-ajaksi.
He tulivat aina käyden, koska koululaisilta ratsastaminen oli
kielletty. Mutta kun he nyt tällä kertaa pääsivät vapaiksi koulusta,
oli Bulba lähettänyt heidän käytettäväkseen kaksi nuorta oritta.

Poikien tulon johdosta käski Bulba kutsua luokseen kaikki kasakkain
osastopäälliköt, jotka vain olivat tavattavissa. Heti saapuikin kaksi
näistä sekä Bulban vanha toveri, esauli [kasakkakapteeni] Dmitri
Tovkatsh. Isä esitteli heille heti poikansa puhuen:

"Katsokaa kahta pulskaa poikaa. Sjetshiin heidät pian lähetän."

Vieraat onnittelivat Bulbaa ja hänen kahta poikaansa ja sanoivat, että
oikein hän menettelee ja ett'ei parempaa oppia voi nuori mies saada
kuin Koskentaan Sjetshistä.

"Ja pöytään nyt, ystävät; jokainen etsiköön itselleen paikan, mistä
paraimman löytää. No, pojat, ensin ottakaamme ryypyt!" puheli Bulba.
"Jumala teitä siunatkoon! Terveydeksenne, pojat! Sinun maljasi, Ostap,
ja sinun Andrei! Suokoon Jumala, että aina sodassa olisitte uljaita!
Sotikaa uskottomia vastaan, turkkilaisia ja tataareja vastaan; ja kun
puolalaiset alkavat uskontonne vahingoksi vehkeillä, niin heitäkin
vastaan sotikaa. Kas niin, ojenna tänne pikarisi; hyvääkö on viina?
Mutta kuinka viina on latinaksi? Niinpä niin, hölmöjä olivat
latinalaiset, he eivät edes tienneet, onko maailmassa viinaa olemassa.
Mutta mikä olikaan hänen nimensä, joka latinalaisia runoja kirjoitti?
En ole suuresti kirjoja viljellyt; mistäpä minä tietäisin! Mutta taisi
olla Horatius, vai mitä?"

"Katsos vain ukkoa!" ajatteli vanhempi Ostap; "kaikkia se vanha kettu
tietääkin, vaikka on olevinaan tyhmä."

"Arvelen, että koulun rehtori ei antanut teidän viinaa haistaakaan",
jatkoi Taras. "Mutta sanokaapas pojat suoraan -- kyllä kai
koivuvitsoilla ja luudilla pehmitettiin selkänahkojanne ja muita
ruumiinosianne? Ja kun liian viisaiksi tulitte, niin ehkäpä jo
raippojakin saitte maistaa. Arvelen, ettei ainoastaan lauantaisin, vaan
ehkä myös keskiviikkoisin tai torstaisin?"

"Ei kannata, taatto, muistellakaan", vastasi kylmäverisesti Ostap;
"mikä on ollutta, se on mennyttä!"

"Mutta tulkootpa nyt!" sanoi Andrei. "Älkööt enää koskeko! Ken vain
lähelle tulee, saa maistaa kasakan kalpaa."

"Hyvin sanottu poikaseni, hyvin! Ja olkoon menneeksi, minäkin lähden
kanssanne! Totta tosiaan lähdenkin. Mikä lempo minua täällä voi
pidättää? Ettäkö rupeisin tattaria kylvämään ja vuohia ja sikoja
paimentamaan ja muijaani kisuuttelemaan? Pois sellaiset ajatukset, olen
kasakka sielultani! Lähden kanssanne Koskentaka -- siellä on reipasta
elämää. Jukoliste, minä lähden!" Ja vanha Bulba vähitellen kiihtyi
kiihtymistään, suuttui vihdoin kokonaan, nousi pöydästä ja ojentautuen
suoraksi polkasi jalkaa. "Huomenna jo lähdemme! Miksi viivytellä? Ei
vihollisia voiteta täällä istuessamme! Mitä me tällä tuvalla teemme ja
näillä astioilla?" Tämän sanottuaan alkoi hän viskellä pulloja ja
patoja ympäri pirttiä.

Vaimo-parka, joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli
tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut
hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean
päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa,
jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, -- ja mahdoton on
kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen
silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi
syntyä vain sotaisella 15:nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa,
missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, -- jolloin
mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko
etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi
uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui
katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään.
Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun
ja sai alkunsa kasakka-elämä -- vapaa, huima puoli venäläisten
luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat,
kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten
lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin
sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme
tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, -- missä mätäs, siellä
kasakka."

Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli
kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä,
pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, -- missä
ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne
nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha
kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka
heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan
muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat,
jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden
valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen,
ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja
mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta
keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä
rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija;
sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin
oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa
selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha
kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko,
jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada.
Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin
rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää.
Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei
ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa,
valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia,
vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen
ainakin.

Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat
velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi
milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon
vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät
kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa:
"Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla
makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin
maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin
kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja
keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika
kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu
teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun.
Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja
särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen
ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen,
venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli
kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta
suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan
vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät
ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja,
metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras
voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli
riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan
pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen
orjiksi.

Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden
laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain
maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia
veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi.
Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina
miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet
kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin
oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi,
kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti
aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän
molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa,
millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät
uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee
poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat
ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne
yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa
ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja
päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat
pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat,
joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi
hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti
saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää
sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas,
ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. -- Kaskipa hän vielä juottaa
hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin
palasi tupaan.

"No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä,
akka, vuoteitamme järjestä -- niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana
panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä
lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja
Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut
uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului
kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen
vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän
kuin muut.

Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien
poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja
kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä
äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla
rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut,
hellitellyt heitä -- ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän
sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on
kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" -- niin hän haastoi,
ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen
niin kauniit kasvonsa.

Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä
sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden
viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden
tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen
viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa
ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului
usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun
he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi
loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt,
jotka hän sai osakseen, ja sekin vähä tapahtui armosta; vaimoparka oli
jonkunlainen omituinen olento tässä naimattomien ritarien joukossa,
joihin vallaton kasakkaelämä painoi karkean leimansa. Nuoruus ilman
nautintoja oli vilahtanut hänen ohitsensa, ja hänen verevät poskensa ja
kaunis povensa olivat kuihtuneet ilman hyväilyjä, ja ennenaikaiset
rypyt olivat niihin uurtaneet jälkensä.

Koko hänen rakkautensa, kaikki tunne-elämä, kaikki se, mikä on hellää
ja kiihkoisaa naisessa -- kaikki tuo oli hänessä muuttunut
äidinrakkaudeksi. Kuni aavojen lokki hän innokkaasti, intohimoisesti,
kyynelehtien liehui lastensa ääressä. Hänen poikansa, rakkaat poikansa
riistetään häneltä -- hän ei saa heitä ehkä koskaan enää nähdä! Ehkä jo
ensi taistelussa tatarilainen silpasee heiltä kaulan, eikä hän saa
milloinkaan tietää, missä lepäävät heidän hylätyt ruumiinsa, joita
ahnas korppi nokkii; ja jokaisesta heidän veripisarastaan hän kuitenkin
olisi valmis uhraamaan elämänsä. Nyyhkien katseli hän heitä silmiin,
kunnes vastustamaton uni ne ummisti. -- "Ehkäpä Bulba herättyänsä
siirtääkin matkansa pari päivää tuonnemmaksi; kenties liiallinen
juominen illalla vaikutti hänen tekemään noin äkillisen päätöksen."

Kuu oli jo kauan valaissut taivaan korkeudesta koko pihaa ja siinä
nukkuvia miehiä sekä tiheitä pensaita joihin taloa ympäröivä aita oli
vajonnut näkymättömiin. Äiti yhä vielä istui rakkaitten poikiensa
vieressä, siirtämättä heistä katsettaan. Unta hän ei ajatellutkaan. Jo
olivat hevoset, aavistaen aamunkoittoa, laskeutuneet ruoholle ja
herenneet syömästä. Pajukon ylimmäiset lehdet alkoivat jo vavahdella,
ja vähitellen ensimäiset valonsäteet laskeutuivat niitä pitkin alimpiin
oksiin saakka. Väsymystä tuntematta istui äiti aamunkoittoon asti ja
toivoi yön kestävän niin kauan kuin mahdollista. Arolta kajahti varsan
kimakka hirnunta. Punainen loimu kirkasti taivaanrantaa.

Bulba heräsi äkkiä ja hypähti jalkeille. Hyvin muisti hän kaiken, mitä
oli edellisenä iltana määrännyt.

"Ylös, miehet, jo olette riittävästi nukkuneet. Juottakaa hevoset.
Mutta missä on se akka?" -- Siten hän tavallisesti nimitti vaimoaan. --
"Joudu, akka, valmista meille jotain syötävää; pitkä on tie edessämme."

Vaimo-parka, joka näki viimeisen toivonsa haihtuvan, kiirehti
alakuloisena tupaan. Sillä välin kun hän vesissä silmin valmisti
aamiaista, jakeli Bulba käskyjään, hääri tallissa ja valitsi pojilleen
parhaimmat koristukset. Opistolaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet:
entisten likaisten jalkineittensa asemasta saivat he nyt uudet
punanahkaiset saappaat hopeaisine kannuksineen; jalkaansa he vetivät
roimahousut, leveät kuin Mustameri ja varustetut tuhansilla poimuilla
ja koristuksilla; tulipunainen päällysnuttu oli sidottu kauniilla
vyöllä, johon pistettiin turkkilaiset pistoolit. Miekka kalisi
kupeella. Heidän hieman päivettyneet kasvonsa näyttivät entistä
kauniimmilta ja kalpeammilta. Mustat viikset olivat vaikuttavana
vastakohtana nuorten kasvojen vaalealle hipiälle. Pulskilta he nyt
näyttivät mustissa lammasnahkalakeissaan, joiden päällys oli kullalla
kirjailtu. Äiti-parka! Heidät nähtyään hän jäi sanattomaksi ja
kyyneleet pysähtyivät hänen silmiinsä.

"Nyt, pojat, on kaikki kunnossa! Ei auta vitkastella", lausui vihdoin
vanha Bulba. "Nyt täytyy meidän kaikkien ennen lähtöämme kristittyjen
tavan mukaan istahtaa rukoilemaan. -- Siis, äiti, siunaa poikasi",
jatkoi Bulba; "rukoile Jumalaa, että he taistelisivat urhoollisesti,
puolustaisivat ritarin kunniaa ja kristinuskoa, ja jos toisin tekevät
-- niin menehtykööt, jott'ei jälkiäkään heistä jäisi! Menkää, pojat,
äitinne luo, sillä äidin rukous suojelee teitä maalla ja merellä."

Ja heikko äiti syleili poikiaan, otti povestaan kaksi pientä
pyhimyskuvaa ja ripusti ne nyyhkien heidän kaulaansa: "Varjelkoon teitä
Jumalan äiti... Älkää, pojat, unhoittako äitiänne ... lähettäkää
hänelle edes muutamalla sanalla tietoja itsestänne." Enempää hän ei
voinut puhua.

"No, lähtekäämme, lapset!" virkkoi Bulba. Portaiden edessä seisoivat
hevoset satuloituina. Bulba hypähti Mustansa selkään, joka vauhkona
karkasi syrjään, kun tunsi selässään parinkymmenen leiviskän painon,
sillä Taras oli tavattoman raskas ja ruumiikas.

Kun äiti näki, että pojat jo olivat istuutuneet hevostensa selkään,
heittäytyi hän nuoremman luo, jonka kasvoissa voi huomata jonkunlaista
hellyyttä. Hän tarttui poikansa jalustimeen, likistyi hänen satulaansa
vasten ja epätoivossaan ei laskenut häntä käsistään. Kaksi rotevaa
kasakkaa tarttui häneen ja kantoi hänet varovasti tupaan. Mutta kun he
olivat jo lähteneet portista, riensi hän vanhuudestaan huolimatta
nopeana kuin kauris ulos portista, käsittämättömällä voimalla pysäytti
hevosen ja syleili toista poikaa mielettömän, hillittömän rajusti.
Hänet kannettiin uudestaan pirttiin.

Apeina ratsastivat nuoret kasakat pidättäen kyyneleitään, sillä he
pelkäsivät isäänsä, joka kuitenkin myös oli vähän liikutettu, vaikka
hän koetti sitä salata. Kappaleen matkaa kuljettuaan katsoivat he
taakseen: heidän talonsa oli ikäänkuin maahan vajonnut -- näkyi
ainoastaan kaksi savupiippua ja puiden latvat, joissa he olivat ennen
kuin oravat kiipeilleet. Vielä levisi heidän edessään niitty, joka
johdatti heille mieleen koko heidän nuoren elämänsä, siitä saakka,
kun he olivat piehtaroineet sen tuoreella nurmella, siihen asti,
kunnes odottelivat mustasilmäistä kasakkatyttöä, joka arkana ja
nopsajalkaisena kiiti sen poikki... Nyt ei näkynyt muuta kuin kaivon
vipu, jonka päähän oli kiinnitetty rattaanpyörä ja tasanko, jota pitkin
he kulkivat, tuntui vuorelta, joka peitti kaiken taaksensa...

Hyvästi lapsuus, leikit, kaikki, kaikki!



II.


Äänettöminä etenivät nuo kolme ratsumiestä. Vanha Bulba muisteli
menneitä aikoja, nuoruuttaan, jota kasakka aina surumielin muistelee,
toivoen, että nuoruus olisi ikuinen. Hän mietti, keitä hän Sjetshissä
tapaisi entisiä kumppaneitaan. Hän laski mielessään, kutka heistä
olivat jo kuolleet, kutka vielä elossa. Kyynel kimmelsi salaa hänen
ripsillään, ja harmaa pää oli painunut kumaraan.

Toisissa ajatuksissa olivat pojat. Mutta tarpeellista on tässä vähän
laajemmin kertoa näistä pojista. Kahdentoista vuoden vanhoina heidät
lähetettiin Kiovan akatemiaan, sillä siihen aikaan katsoivat kaikki
ylimykset tarpeelliseksi antaa pojilleen jonkunlaisen kasvatuksen,
jonka jäljet kuitenkin pian katosivat. He olivat, kuten kaikki muutkin,
hurjapäisiä, vapaudessa kasvaneita. Koulussa he sitten saivat
jonkunlaisen ulkonaisen sivellyksen, mikä teki heidät toisten
kaltaiseksi esiintymisessään.

Vanhempi, Ostap, karkasi jo ensimäisenä vuonna koulusta. Hänet
lähetettiin takaisin, ruoskittiin ja pantiin jälleen kirjojen ääreen.
Neljä kertaa kaivoi hän aapisensa maahan, ja neljä kertaa sai hän
ankaran selkäsaunan ja hänelle ostettiin uudet aapiset. Epäilemättä
olisi hän viidennenkin kerran tehnyt saman tempun, jollei isä olisi
juhlallisesti luvannut panna häntä kahdeksikymmeneksi vuodeksi
luostarin rengiksi ja vannonut, ettei hän saa Koskentakaa nähdäkään,
ellei hän opi kaikkia tieteitä. Omituista, että näin teki itse Taras
Bulba, joka halveksi oppia ja, kuten olemme ja kertoneet, kehotti
poikiansa olemaan siihen kajoamatta. Tästä lähtien rupesi Ostap
ahkerasti istumaan ikävän kirjansa ääressä, ja pian oli hän parhaimpia
koulussa.

Senaikuinen opetus ei ollenkaan ollut omiaan elämää varten: nuo
skolastilliset, retoorilliset, kieliopilliset ja viisaustieteelliset
saivartelut olivat ristiriidassa sen ajan hengen kanssa, eikä niitä
koskaan koetettu sovelluttaa todelliseen elämään. Sen ajan oppineet
olivat myös aivan taitamattomia, koska heillä ei ollut minkäänlaista
kokemusta. Sitä paitsi tuo tavaton tasavaltainen koulujärjestys, tuo
nuorten, terveitten, rotevien miesten kerääntyminen yhteen, oli omiansa
kääntämään heidän toimintansa kokonaan koulun ulkopuolelle. Huono
hoito, rankaiseminen nälällä, ja nuorukaisten reipas mieli herätti
heissä toimeliaisuutta, joka sitten vielä kehittyi Koskentakana.
Nälkäiset opistolaiset samoilivat pitkin Kiovan katuja pakottaen
kaikkia varovaisuuteen. Nähdessään ohikulkevan teinin peittivät
toriämmät käsillään piirakat, auringonkukansiemenet ja mitä heillä
muuta oli kaupittavana. Järjestyksenvalvojalla, jonka velvollisuutena
olisi ollut pitää silmällä tovereitaan, oli housuissaan niin tilavat
taskut, että niihin olisi voinut tyhjentää koko muijan varastot. Nämä
opistolaiset elivät aivan erillään muista; ylhäisten joukkoon, johon
kuuluivat Puolan ja Venäjän aateliset, ei heitä ollenkaan laskettu.

Rehtori ja professorimunkit eivät säästäneet vitsaa ja ruoskaa, ja
usein liktorit heidän käskystään niin löylyttivät konsulejaan, että
nämä monia viikkoja hieroivat housujensa takamustaa. Monetkaan eivät
tuosta suuria välittäneet; se tuntui heistä kenties vähää karvaammalta
kuin pippurilla höystetty viina; toiset taas kyllästyivät näihin
alituisiin selkäsaunoihin niin peräti, että karkasivat Koskentaka, jos
tie oli heille tuttu ja heitä ei matkalla saatu kiinni. Siitä
huolimatta, että Ostap Bulba oli hyvin ahkerasti alkanut opiskella
logiikkaa ja jumaluusoppia, ei hän kuitenkaan voinut välttää armottomia
vitsoja. Tämä karaisi hänen luontoaan ja teki hänestä päättäväisen
miehen.

Ostap oli mitä parhaimassa suosiossa toverien kesken. Harvoin johti hän
muita sellaisissa luvattomissa kepposissa kuin varastusretkillä
puutarhoissa; mutta sen sijaan hän aina oli ensimäinen, joka liittyi
jonkun yritteliään opistolaisen kumppaniksi, eikä hän olisi milloinkaan
antanut tovereitaan ilmi. Mitkään ruoskat tai raipat eivät olisi
saaneet häntä suostumaan tällaiseen tekoon. Hänellä ei ollut muuhun
halua kuin sotaan ja iloisiin pitoihin, ainakaan ei hän muuta
ajatellut. Vertaistensa joukossa oli hän aina suora. Hänen luonteessaan
oli paljon hyväntahtoisuuttakin; äiti-raukan kyyneleet olivat syvästi
vaikuttaneet häneen, ja sentähden hän nyt olikin alakuloinen ja
surumielinen.

Nuorempi veli Andrei olikin vilkkaampi luonteeltaan, ja hänen
tunne-elämänsä oli enemmän kehittynyt. Hän opiskeli halukkaasti ja
innostuksella. Hän oli myös kekseliäämpi kuin veljensä, lyöttäysi
useammin hyvinkin vaarallisen yrityksen johtajaksi ja kykeni myös
välistä kekseliäisyytensä avulla pelastautumaan rangaistuksesta, kun
taas Ostap mutkittelematta heitti takin yltään ja laskeutui lattialle
ruoskittavaksi. Andreinkin mieli hehkui urotöihin, mutta sitäpaitsi oli
hänen mielensä altis myös muille vaikuttimille. Lemmenkaipuu heräsi
hänessä voimakkaasti, kun hän oli tullut kahdeksantoista vuoden
ikään; nainen alkoi yhä useammin kuvastua hänen mielessään;
viisaustieteellisiä väitöksiä kuullessaan näki hän tämän haaveen
mielessään verevänä, mustasilmäisenä, hentona kaunottarena.

Alinomaa liikkui hänen silmiensä edessä naisen hurmaava kuva.
Huolellisesti salasi Andrei tovereiltaan nuoren, hehkuvan sielunsa
tunteet, sillä siihen aikaan oli kasakan häpeällistä ajatellakaan
naista ja rakkautta ennenkun oli ollut mukana sodassa. Viime
vuosina oli hän yhä harvemmin esiintynyt seikkailujen johtajana.
Mieluummin harhaili hän yksinään Kiovan sivukaduilla, missä matalat,
kirsikkapensaiden ympäröimät talot houkuttelevina koristivat katujen
syrjiä. Eksyipä hän väliin kaupungin hienompiinkin osiin, missä asuivat
vähävenäläiset ja puolalaiset aatelismiehet; ja missä rakennukset
olivat upeampia.

Kerran siellä huolimattomana harhaillessaan oli hän vähällä joutua
puolalaisen ylimyksen vaunujen alle, ja pitkäviiksinen ajaja sivalsi
häntä hyvin tuntuvasti ruoskallaan. Nuori teini raivostui:
uhkarohkeasti tarttui hän voimakkaalla kädellään vaunujen takapyörään
ja pysähdytti ne. Mutta ajaja pelkäsi seurauksia ja sivalsi hevosia
ruoskalla; ne karkasivat laukkaamaan, ja Andrei lensi suin päin
rapakkoon. Samassa kajahti jostain ylhäältä heleä, sointuva nauru.

Hän katsahti ylös ja huomasi korkean talon ikkunassa kaunottaren, jonka
vertaista hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt, mustasilmäisen ja
valkoisen kuin aamuruskon kultaama lumi. Neitonen nauroi kaikesta
sydämestään, ja tuo nauru antoi vielä hurmaavamman tehon hänen
lumoaville suloilleen.

Andrei ihan hölmistyi. Hän katsoi tyttöön neuvotonna ja pyyhki
hajamielisesti likaa kasvoiltaan. Kuka oli tuo kaunotar? Hän koetti
tiedustella palvelusväeltä, jota komeissa puvuissa seisoi portin
vieressä, kuunnellen nuorta kitaransoittajaa. Mutta palvelustytöt vain
nauroivat hänelle nähdessään hänen likaiset kasvonsa, eivätkä
vastanneet sanaakaan. Vihdoin hänen kuitenkin onnistui saada tietää,
että kaunotar oli erään Kiovan sotapäällikön tytär.

Seuraavana yönä hän uskalikkona kuten teini ainakin pujahti aidan yli
puutarhaan ja kiipesi puuhun, jonka oksat ulottuivat aina talon
katolle. Sieltä laskeutui hän sitten savupiipun kautta immen
makuukammioon, jossa kaunotar parhaillaan kynttilän edessä irrotti
korvistaan kalliita renkaita. Kaunis puolatar jäi alussa sanattomaksi
pelosta, mutta kun hän näki teinin seisovan silmät alas luotuina,
liikkumattomana, ja tunsi hänet samaksi nuorukaiseksi, joka oli
päivällä suin päin lentänyt rapakkoon, valtasi nauru hänet uudestaan.

Andrein kasvoissa ei voinutkaan huomata mitään pelkoa herättävää. Hän
oli kaunis nuorukainen. Neitonen naureli veitikkamaisesti ja teki
hänestä pilaa. Kaunotar oli huimapäinen kuin puolatar ainakin ja hänen
ihanat, kirkkaat silmänsä loivat nuorukaiseen katseen, jossa välkähti
pohjaton autuus. Teini ei uskaltanut kättäänkään liikauttaa, kun
sotapäällikön tytär astui rohkeasti hänen luokseen, somisti hänen
otsansa kauniilla koristeella, ripusti hänen korvaansa kalliin renkaan
ja heitti hänen hartioilleen kullalla kirjailtun musliinivaippansa.
Veitikkamainen kaunotar teki hänelle kaikellaisia kepposia ja
teini-parka joutui yhä enemmän hämilleen. Hän oli hyvin naurettavan
näköinen ja katsoa tuijotti suu selällään immen ihaniin silmiin. Mutta
oven takaa kuuluva ääni sai hänet pelästymään. Neitonen käski hänen
kätkeytyä sängyn alle ja vasta kun kaikki taas tuntui rauhalliselta,
kutsui hän sisään kamarineitsyensä, erään sodassa ryöstetyn
tatarilaistytön ja antoi tälle käskyn varovaisesti kuljettaa teini
puutarhaan ja sieltä aidan yli kadulle. Mutta tällä kertaa ei Andrei
yhtä helpolla suoriutunutkaan kiivetessään aidan yli: kolinasta
herännyt vartija tarttui hänen jalkoihinsa, ja paikalle kokoontuneet
palvelijat antoivat hänelle aikalailla selkään. Vihdoin hänen kuitenkin
onnistui päästä käpälämäkeen.

Tämän seikkailun jälkeen oli Andrein hyvin vaarallista kulkea
sotapäällikön talon ohitse, silli hän pelkäsi päällikön suurilukuista
palvelijakuntaa. Kerran hän kuitenkin vielä kohtasi immen kirkossa.
Kaunotar huomasi hänet ja hymyili hänelle aivan kuin vanhalle tutulle.
Jonkun ajan kuluttua matkusti sotapäällikkö kaupungista ja ihanan
mustasilmäisen puolattaren asemasta huomasi Andrei sen perästä
ikkunassa vain jonkun leveän, ruman naaman.

Näitä asioita muisteli nyt Andrei ratsastaessaan surumielisenä ja pää
alaspainuneena. Sillä välin olivat he jo kokonaan vaipuneet viheriän
aron syleilyyn, ja korkea heinä kätki heidät kokonaan; ainoastaan
mustat kasakkalakit pistivät esiin ruohon keskeltä.

"Hei pojat, mitä te niin alakuloisina ratsastatte?" virkkoi vihdoin
Bulba, havahtaen mietteistään. "Hiiteen kaikki mietiskelyt! Piiput
hampaisiin ja iskekää kannukset hevosten kupeisiin, ja kiitäkäämme niin
huimasti, etteivät linnutkaan meitä saavuta."

Ja kumartuneina hevostensa selkään katosivat kasakat syvään ruohoon. Ei
näkynyt enää heidän mustia lakkejaankaan; ainoastaan kapea juopa lakoon
painuneessa ruohossa osotti heidän jälkiään.

Pilvettömältä taivaalta heitti nyt aurinko maahan ensimäisiä säteitään,
luoden virkistävää lämpöään viheriälle arolle. Silloin katosi
kasakkainkin alakuloisuus ja veri heidän sydämissään liikahti äkkiä
kuin lintu, joka pyrähtää lentoon.

Jota kauemmas tultiin, sitä kauniimmaksi muuttui aro. Siihen aikaan oli
tuo ääretön alue, joka muodostaa nykyisen uuden-Venäjän aina
Mustanmeren rantaan saakka, vielä yhtenä ainoana viheriänä,
koskemattomana nummena. Ei ollut aura kertaakaan viiltänyt villin
aronummen lukemattomia mättäitä. Ainoastaan hevoset, jotka tuohon
korkeaan ruohoon katosivat kuin metsään, olivat sitä polkeneet.
Tuskinpa voi luonnossa löytää mitään tuollaista aavikkoa kauniimpaa.
Koko maanpinta laajeni viheriänä, kultaisena valtamerenä, jota
miljoonat eriväriset kukat kirjailivat. Pitkien, ohueiden ruohonkorsien
välistä pilkistivät esiin tumman- ja vaaleansiniset kellokukat;
keltainen horsma kohotti ylpeänä teräviä huippujaan; valkoinen pyörtämö
koreili sateenvarjon muotoisilla terillään, ja näkyivätpä tiheiköstä
vehnänkin tähkät. Ruohonkorsien välitse liikkuivat peltokanat kaulat
pystyssä. Ilmassa kaikui tuhansien erilaisten lintujen viserrykset.
Taivaalla leijaili haukka siivet levällään, ja jostain kaukaisesta
järvestä kuului villihanhien rääkynä. Ruohosta kohosi tasaisesti
lentoon arolokki joka leijaili ylpeänä ohuen ilmakerroksen vaaleassa
sinessä, ja kauniina välkkyivät sen siivet auringon kultaisissa
säteissä.

Ihana olet todellakin, sinä ääretön aro!

Matkamiehemme pysähtyivät vain hetkiseksi aterioidakseen. Heidän
mukanaan oleva kymmenmiehinen kasakkaosasto nousi myös ratsailta.
Kaivettiin sitten esille viinapullot ja kurpitsit, joita käytettiin
astioina, syötiin leipää ja rasvaa ja vahvistukseksi otettiin vaan yksi
ryyppy, sillä matkalla ollessaan ei Bulba sallinut kenenkään päihtyä.
Matkaa jatkettiin sitten iltaan saakka.

Illan tultua muuttui koko aro toisen näköiseksi.

Mailleen menevä aurinko valaisi nyt tuota ääretöntä lakeutta, joka
vähitellen alkoi pimetä ja liikkuvat varjot muuttivat sen värin
tummanvihreäksi. Ruohon tuoksu tuli yhä tuntuvammaksi: jokainen kukka,
jokainen korsi lemusi, ja koko aavikko ikäänkuin suitsutti hyvää hajua.
Tummansinisellä taivaalla näkyi punertavia kultajuovia. Paikottain
näkyi myös vaaleita pilvenhattaroita, ja raitis, vieno tuulenhenki
hiipi hiljaa ja hyväilevänä ruohomeren yli. Kaikki päivän säveleet
olivat vaienneet ja ilmassa kuulu nyt toisenlaisia ääniä. Kirjavat
multahiiret juoksivat piilopaikoistaan ja nousten takakäpälilleen
täyttivät ilman piipityksillään. Heinäsirkkain sirinä kuului yhä
äänekkäämmin. Välistä kantoi kaiku jostain kaukaisesta järvestä
joutsenen laulun, joka helähteli hopeankirkkaana.

Matkamiehet, jotka olivat pysähtyneet keskelle aroa, valitsivat
itselleen yösijan, virittivät tulen ja asettivat sen keskelle kattilan,
jossa keittivät itselleen velliä. Vinona patsaana kohosi savu ilmaan.
Syötyään sitoivat miehet hevosensa ja laskeutuivat itse levolle. Öiset
tähdet paistoivat suoraan heihin, ja matkalaisten korviin kuului koko
äärettömän aron hyönteismaailman sekavat äänet. Niiden sirinä,
vihellykset ja piipitys kaikui kirkkaana hiljaisen yön raittiissa
ilmassa ja uuvutti uneen uinailevan mielen. Ja jos joku heistä yöllä
heräsi ja nousi, niin kimalteli hänelle koko aro tuhansina, välkkyvinä
helminä. Öistä taivasta kirkasti paikottain punainen rusko, joka syntyi
jostain kaukana niityillä ja joen varsilla poltettujen kaislojen
savusta. Joutsenparvi, joka oli matkalla pohjoiseen, helotti
punaiselta, ja näytti siltä, ikäänkuin olisi taivaalla liehuneet
tulenkarvaiset harsot.

Matkamiehemme kulkivat eteenpäin, eikä heille tapahtunut mitään
merkillisempää. Missään he eivät nähneet puita; aina vain aukeni
silmien eteen tuo ääretön, vapaa, ihana aro. Paikottain siinti taivaan
rannalla kaukainen metsä, joka levisi pitkin Dnjeprin rantoja.

Kerran Taras osotti pojilleen pientä pilkkua kaukana arolla. --
"Katsokaa, pojat, tuossa kiitää tataarilainen." Tatarilaisen pieni pää
kiinnitti heihin terävän katseensa, haisteli ilmaa aivan kuin
metsäkoira ja huomattuaan kasakoita olevan kokonaista kolmetoista
henkeä katosi se kuin metsäkauris.

"No, pojat, koettakaa saavuttaa tatarilainen! Turhaa kuitenkin lienee
koettaa, häntä ette kuitenkaan saa kiinni, sillä hänen hevosensa
juoksee nopeammin kuin minun Mustani." Bulba oli kuitenkin aina
varuillaan peläten väijymistä. He nelistivät pienen joen luo, joka
laski Dnjepriin ja jota nimitettiin Tatarkaksi, heittäytyivät
hevosineen veteen ja uivat kauan jokea pitkin jälkiään peittääkseen.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat he jo lähellä määräpaikkaansa. Ilma
tuli kylmemmäksi; he tunsivat Dnjeprin läheisyyden. Tuolla se jo
kimaltelikin kaukana, mustana juovana eroittautuen taivaan rannasta.
Sen kylmät aallot levittivät viileyttä ja yhä lähempänä se näyttäytyi,
täyttäen viimein puolet koko näkyvissä olevasta alueesta.

Tämä oli se paikka Dnjepriä, jossa joki vapautuneena koskista ja
laajaksi seläksi auenneena virtaa vapaana ja pauhaa kuin meri. Sen
keskelle muodostuneet saaret yrittävät kyllä sulkea siltä tien, vaan
voimakkaina vyöryvät sen aallot eteenpäin esteistä välittämättä.

Kasakat astuivat hevostensa selästä, nousivat lautalle ja kolme tuntia
sillä soudettuaan saapuivat Hartetsan saarelle, missä siihen aikaan oli
Sjetsh, jonka niin usein täytyi muuttaa paikasta toiseen.

Suuri joukko miehiä kiisteli rannalla lauttamiesten kanssa. Pitkän
matkan perästä harjasivat nyt kasakat hevosensa ja puhdistivat
varustuksensa. Taras oikaisihe, veti vyönsä lujemmalle ja pyyhkäsi
itsetietoisena viiksiään. Nuoret miehet myöskin tarkastelivat itseään
jonkinlaisella pelolla ja tyydytyksellä ja sitten he kaikki ratsastivat
etukaupunkiin, joka oli noin puolen virstan matkan päässä Sjetshistä.

Viisikymmentä sepän moukaria kaikui etukaupungin viidestäkolmatta
pajasta, jotka olivat kaivetut maahan ja peitetyt turpeilla.
Lujakätiset nahkurit istuivat kadulla katosten alla takoen käsillään
paksuja häränvuotia; teltoissaan rihkamakauppiaat möivät piitä,
tuluksia ja ruutia. Armenialainen oli ripustanut näytteille kauniita
kankaita. Tatarilainen käänteli paistinvartaalla lampaan lapaa.
Juutalainen kaateli päätään kurkoitellen tynnöristä viinaa.

Ensimäinen, jonka he kohtasivat, oli keskellä tietä makaava kasakka.
Taras Bulba katseli häntä ihastuksella. "Kas, kuinka mahtavana se tuossa
loikoilee. Pulskapa on miehellä vartalo!" puhui hän pysäyttäen
hevosensa.

Kuva oli todellakin katsomisen arvoinen: kuin jalopeura lepäsi siinä
kasakka. Hänen tuuhea, puolenkyynärän pituinen tukkansa oli hajallaan;
punaiset, kalliista verasta tehdyt roimahousut olivat kokonaan
tervassa, ikäänkuin todistaen, ettei mies mokomista hienouksista
paljonkaan välittänyt. Hetken miestä ihailtuaan jatkoi Bulba matkaansa
kapeaa katua pitkin, joka oli täynnä taivasalla ammattejaan
harjoittavia käsityöläisiä sekä kaikellaista muuta kansaa. Koko
etukaupunki näytti markkinapaikalta, joka varusti ruoalla ja vaatteilla
Sjetshin, missä vain iloittiin ja pyssyillä ammuttiin.

Vihdoin he olivat sivuuttaneet etukaupungin ja näkivät edessään
useampia pikku kyliä, joiden asumukset olivat turpeilla peitetyt.
Siellä täällä huomasi tykkejä. Missään ei näkynyt aittoja, eikä
myöskään sellaisia pieniä mökkejä vieressä olevine ilmoituskilpineen
kuin etukaupungissa. Matala valli ja huono etuvarustus, jota ei kukaan
vartioinnut, todistivat sanomatonta huolimattomuutta. Keskellä tietä
loikoili muutamia rotevia kasakoita piiput hampaissa, paikaltaan
liikahtamatta katsellen matkalaisia perin välinpitämättöminä.
Varovaisesti ratsasti Taras poikineen heidän ohitsensa virkaten:
"Terve, panit!"

"Terve teillekin!" vastasivat kasakat. Pitkin koko laajaa kenttää oli
kansaa kirjavina joukkoina. Heidän ruskettuneista kasvoistaan saattoi
päättää heidän olleen osallisina monissa taisteluissa ja paljon
puutetta kärsineen.

"Niin, tässä on nyt Sjetsh! Tässä on pesä, josta kaikki nuo uljaat,
ylpeät ja rotevat miehet lähtevät retkeilyilleen! Tästä leviää vapaa
kasakkaelämä kautta Ukrainan!"

Matkamiehet ajoivat avaralle torille, mihin kansa tavallisesti
kokoontui. Suu alaspäin käännetyllä tynnörillä istui siellä kasakka
ilman paitaa. Hän piti sitä kädessään ja neuloi siihen paikkoja. Tuossa
sulki heiltä tien joukko soittoniekkoja, joiden keskellä tanssi
paljaspäinen kasakka käsiään heilutellen. "Vilkkaampi tahti,
soittajat!" huusi hän.

"Tuomas, älä säästele viinaa oikeauskoisilta kristityiltä!" huusi joku,
ja silmäpuoli Tuomas tarjosi lakkaamatta suuret maljat jokaiselle, ken
vaan paikalle saapui. Nuoren kasakan ympärillä tanssi vielä neljä
vanhempaa. Tiheässä tahdissa he polkivat jaloillaan, heittäytyivät
vihureina syrjään, melkein soittajien päälle, laskeutuivat äkkiä
polvilleen ja polkivat hopeoiduilla kantapäillään kovaksi tallattua
maata, joka kumisi heidän jalkojensa alla, ja sankkana tomupilvenä
pyrysi multa heidän ympärillään. Mutta yksi kiljahti kovemmin kuin muut
ja riensi toisten perässä tanssiin. Kauhtana liehui tuulessa, kookas
rinta oli kokonaan paljastettu ja lammasnahkainen takki oli heitetty
hartioille.

"Heitähän takki pois!" huusi vihdoin Bulba. "Näethän, kuinka se
leyhyää!"

"Enpä heitäkään!" huusi kasakka.

"Mikset heitä?"

"Semmoinen on minulla tapa, että minkä päältäni heitän, sen sitten juon
suuhuni!"

Eikä ollutkaan enää lakkiakaan miehellä, ei vyötä kauhtanalla eikä
kirjailtua huivia; kaikki ne hän oli muuttanut viinaksi.

Väkijoukko kasvoi. Tanssiin liittyi yhä useampia, ja mahdotonta oli
liikutuksetta katsella, miten tuo hyppy tempasi kaikki mukaansa. Se oli
maailman huiminta, hurjapäisintä karkeloa ja sitä nimitettiin uljaitten
keksijäinsä mukaan "kasakkalaiseksi".

"Ellen istuisi ratsuni selässä, niin mukaan menisin, totta maar
menisinkin", arveli Taras.

Sillä välin alkoi paikalle saapua harmaahapsisia vanhuksia, joita
pidettiin Sjetshissä suuressa arvossa ja jotka jo useita kertoja olivat
olleet osastopäällikköinä. Monta vanhaa tuttua tapasi täällä Taras.
Ostap ja Andrei kuulivat vain alinomaisia tervehdyksiä.

"Terve, Petsheritsha!" "Terve, Kozolyp!" "Mikä sinut on tänne
saattanut, Taras?" "Mitä varten sinä olet täällä, Dolota?" "Terve,
Kirjaga!" "Enpä luullut tapaavani sinua, Remen." -- Ja vanhat urhot,
jotka olivat kerääntyneet sinne sieltä ja täältä itä-Venäjältä,
suutelivat toisiaan ja kysymykset satelivat. "Entäs Kosjan? entäs
Borodovka? entäs Kolopjor? entäs Pidsytok?" Ja kerrottiin siinä
Tarasille, että Borodovka on hirtetty Tolopanissa, että Kolopjor on
nyljetty, että Pidsytokin pää on tynnyriin suolattuna lähetetty
Konstantinopoliin.

Allapäin vanha Bulba tätä kuunteli ja miettiväisenä virkkoi:

"Kelpo kasakoita he vaan olivat."



III.


Viikon oli jo Taras poikinensa asunut Sjetshissä. Ostap ja Andrei eivät
sinä aikana olleet paljoakaan ottaneet osaa sotaharjoituksiin. Sjetshin
ei ollut tapana kauan rasittaa miehiään sotaharjoituksilla ja niihin
aikaansa kuluttaa. Nuoriso kasvoi ja kehittyi vain kokemuksiensa kautta
itse taistelujen pauhinassa, jotka siellä olivatkin aivan tavalliset.
Kasakat eivät mielellään tahtoneet asettua sotakurin alaisiksi; he vain
ammuskelivat pilkkaan, ratsastivat kilpaa ja ajoivat arolla takaa
metsänotuksia. Kaiken muun ajan he kuluttivat pidoissa, niinkuin vapaat
miehet ainakin.

Koko Sjetsh tarjosi harvinaisen ja omituisen näön: siellä ikäänkuin
lakkaamatta juhlittiin, juhlittiin tavalla, jolla tuskin oli alkua ja
loppua. Muutamat kyllä tosin harjoittivat jotain ammattiakin, mutta
suurin osa hurjisteli aamusta iltaan saakka, niin kauvan kuin kolikot
taskussa riittivät, eivätkä vielä olleet siirtyneet kaupustelijain ja
krouvarien haltuun. Tällaisesta yhteisestä juhlimisesta pitivät kaikki.
Vaan se ei ollut juoppojen mässäämistä, juoppojen, jotka tahtovat
surunsa viinaan upottaa; se oli vain iloisuuden hurjaa elämää. Ken vaan
sinne saapuikin, hän unhoitti kokonaan entisen elämänsä. Hän välitti
viis entisyydestään, heittäytyi huolettomaksi ja tuli toveriksi
kaltaistensa kanssa, joilla ei ollut kotia eikä kontua, ainoastaan
vapaa taivas päänsä päällä. Tämä herättikin sen remuavan iloisuuden,
jollainen ei olisi menestynyt toisissa oloissa. Maassa velttoina
loikoilevien miesten toisilleen kertomat kaskut ja tarinat olivat niin
naurettavia ja vilkkaita, että todellakin tarvittiin kasakkain
kylmäverisyyttä, voidakseen pysyä tyynenä ja olla niille nauramatta --
silmäänpistävä piirre, josta vielä tänäkin päivänä tunnetaan
Etelä-Venäjän mies muitten kansalaistensa joukosta.

He joivat ja melusivat, se on totta, mutta se ei kuitenkaan ollut
ihmissielua alentavaa ilkeää kapakkaelämää. Entiset koulutoverit vain
keskenään kisailivat. Ero koulun ja Sjetshin välillä olikin vaan siinä,
ettei viimemainitussa istuttu opettajan komennon alaisina, vaan tehtiin
rynnäköitä tuhansin ratsain; siellä ei myöskään ollut pallokenttää,
vaan suojelemattomat rajat, joitten takaa tatarilaisten naamat
vilkahtelivat ja näkyivät turkkilaisten vihreät turbaanit. Ero oli myös
siinä, ettei Sjetshiin oltu kokoonnuttu pakosta niinkuin kouluun, vaan
vapaasta tahdosta. Sinne saapui sellaisia, joiden kaulassa hirttonuora
jo oli riippunut ja joille nyt täällä kuoleman asemasta koitti vapaa,
hurja elämä. Siellä oli sellaisia, jotka eivät osanneet kopeekkaakaan
taskussaan säilyttää, sekä sellaisia, jotka pitivät yhtä kultarahaa
suurena rikkautena ja joitten taskut huoleti olisi voinut kääntää
nurin. Oli siellä teinejä, jotka eivät olleet voineet kärsiä opettajien
vitsoja ja jotka koulussa eivät olleet aapistakaan oppineet. Mutta
olipa sellaisiakin, jotka tiesivät, keitä olivat olleet Cicero ja
Horatius ja tiesivät myöskin Rooman tasavallasta. Paljon oli siellä
sellaisiakin upseereja, jotka myöhemmin voittivat kuuluisuutta
kuninkaan sotajoukoissa; vaan joukossa hyöri myös harjaantuneita
sissejä, joitten mielestä oli yhdentekevää, missä taistelivat, kunhan
vaan saivat taistella, sillä heidän mielestään ei kunnon miehen sopinut
muuta tehdä kuin taistella. Mutta ei ollut puutetta sellaisistakaan,
jotka saapuivat Sjetshiin vain senvuoksi, että sitten saisivat ylpeillä
siellä olostaan ja esiintyä karaistuneina ritareina. Ja ketäpä siellä
ei olisi ollut? Tuon kummallisen tasavallan oli silloinen aika
synnyttänyt. Ne joiden mieli paloi sotaiseen elämään, jotka kultarahoja
ja kalliita kankaita halusivat, ne löysivät Sjetshissä tyydykettä.
Ainoastaan naisten ihailijat eivät siellä viihtyneet, sillä naisen ei
ollut lupa tulla etukaupunkiinkaan.

Ostapin ja Andrein mielestä näytti omituiselta, että vaikka Sjetshiin
tulikin suunnattomasti väkeä, niin ei yksikään edes kysynyt, mistä nuo
kaikki tulivat ja keitä he olivat? He tulivat sinne kuin kotiinsa,
vastatullut meni vaan koshevoin (johtajan) luo, joka tavallisesti
lausui:

"Ole tervetullut. Uskotko Kristukseen?"

"Uskon", vastasi vieras.

"Uskotko Pyhään Kolminaisuuteen?"

"Uskon."

"Ja käyt myös kirkossa?"

"Käyn."

"No, tee sitten ristinmerkki."

Vieras teki.

"Mene siis mihin itse tahdot."

Siihen koko meno päättyi.

Ja koko Sjetsh kävi yhteisessä kirkossa ja oli valmis puolustamaan
uskontoaan viimeiseen veripisaraan asti. Mutta paastoamisesta ja
kohtuudesta he eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan.

Ainoastaan ahnaimmat juutalaiset, armenialaiset ja tatarit uskalsivat
asua etukaupungissa ja käydä kauppaa. Koskentaan miehillä ei koskaan
ollut tapana tinkiä: se mikä kouraan taskusta tuli, se annettiin
kauppiaalle. Näitten ahnaitten kauppiaitten kohtalo oli muuten sangen
surkuteltava: he muistuttivat niitä, jotka ovat asettuneet asumaan
Vesuviuksen juurelle, sillä niin pian kuin kasakoilta rahat loppuivat,
murtautuivat nämä puoteihin ja ottivat mitä tarvitsivat.

Sjetshissä oli seitsemättäkymmentä eri kylää, jotka olivat kuin
itsenäisiä tasavaltoja, taikka muistuttivat kouluja, joissa lapset ovat
täysihoidossa. Ei kellään ollut mitään tavaroita; kaikki oli annettu
kylän päämiehen haltuun, jota sentähden sanottiin taatoksi. Hänen
huostassaan olivat vaatteet, ruokatavarat, vellit ja puurot, vieläpä
lämmitysaineetkin. Hänelle annettiin rahatkin säilytettäväksi. Usein
riitaantuivat kylät keskenään ja silloin syntyi suuria tappeluja. Eri
kylien miehet kokoontuivat torille ja siinä sitten nyrkeillä oteltiin,
kunnes joku puoli pääsi voitolle. Senjälkeen alkoivat juomingit.

Sellainen oli Sjetsh, joka niin voimakkaasti veti puoleensa nuorta
väkeä.

Ostap ja Andrei heittäytyivät nuoruuden täydellä innolla tuohon
huolettomien joukkoon, ja pian he unhoittivat kodin, koulun ja kaiken,
mikä heitä ennen oli huvittanut. Kaikki oli heille täällä uutta:
Sjetshin hurjat tavat, sen yksinkertainen hallitus ja lait, jotka
heidän mielestään tuntuivat liiankin ankarilta tällaisessa
omavaltaisessa tasavallassa. Jos kasakka varasti, vaikkapa jotain
vähäpätöistäkin, niin pidettiin sitä suurena häpeänä koko
kasakkakunnalle. Kunniattomana oliona sidottiin näpistelijä
häpeäpaaluun ja hänen vierelleen asetettiin pitkä ruoska, jolla
jokaisen ohikulkijan täytyi häntä lyödä, kunnes hän lopuksi heitti
henkensä. Velallinen, joka ei velkaansa maksanut, sidottiin kahleilla
tykkiin, jonka päällä hänen tuli istua siksi, kunnes joku hänen
tovereistaan maksoi hänen velkansa. Mutta enin kauhistutti Andreita se
julma rangaistus, joka kohtasi jokaista murhamiestä. Maahan kaivettiin
murhaajan läsnäollen kuoppa, johon hänet elävänä laskettiin ja hänen
päälleen pantiin arkku, jossa murhattu oli, ja sitten molemmat
peitettiin mullalla. Kauan vielä kuvastui Andrein mielessä tuo
säälimätön rangaistustapa ja pitkät ajat kummittelikin hänen mielessään
erään sellaisen kasakan haamu, jolle oli tullut osaksi tuo kova
kohtalo.

Ostap ja Andrei saavuttivat pian kaikkien kasakkain suosion. Usein
lähtivät he toveriensa ja välistä koko oman kyläkunnan ja
naapurikyläkuntain kanssa arolle ampumaan lintuja, peuroja ja kauriita,
joita siellä oli lukemattomin laumoin, tai menivät he järvien ja jokien
varsille verkkoja laskemaan ja nuottaa vetämään. Rohkeudellaan ja
reippaudellaan herättivät he näillä retkillä kasakkain huomion
puoleensa. Tarkkaan he ampuivat maaliin, ja uivat Dnjeprin poikki
vasten virran juoksua, -- teko, jonka suorittaja juhlallisesti otettiin
kasakkain pariin.

Mutta vanha Taras valmisti pojilleen toisellaista tointa. Häntä ei
miellyttänyt tämä joutilas elämä -- hänen mielensä paloi muullaisiin
toimiin. Miettimistään mietiskeli hän, mitenkä hän saisi Sjetshin
ryhtymään johonkin uljaaseen yritykseen, jossa kukin oikein saisi
näyttää kuntoaan. Eräänä päivänä hän menikin päämiehen luo ja sanoi:

"Kuulepas, koshevoi, eikö olisi kasakkain jo aika lähteä
huvittelemaan?"

"Eipä ole mihin lähteä", vastasi koshevoi, ottaen suustaan pienen
piippunsa ja sylkien syrjään.

"Sopisihan lähteä vaikkapa turkkilaisia tai tatareja vastaan."

"Ei sovi lähteä turkkilaisia eikä tatareja vastaan", virkkoi koshevoi,
pistäen taas piipun suuhunsa.

"Miksi ei sovi?"

"Olemme luvanneet rauhan sulttaanille."

"Mutta hän on muhamettilainen ja Jumala ja Pyhä Raamattu käskee
taistella muhametteja vastaan."

"Ei, ei meillä ole siihen oikeutta. Jollemme olisi vannoneet uskomme
kautta, niin ehkä se kävisi päinsä, vaan ei asiain näin ollen."

"Ettäkö meillä ei siis olisi oikeutta lähteä heitä vastaan
taistelemaan? Minulla on kaksi poikaa, jotka vielä molemmat ovat
nuoret. Ei ole kumpikaan vielä kertaakaan ollut sodassa, ja kumminkin
sinä sanot: ei ole oikeutta, ei ole syytä kasakkain mennä."

"Kun ei sovi, niin ei sovi."

"Mutta sopiiko sitten se, että kasakat toimettomina maleksivat ja
laiskuudessaan menehtyvät, tekemättä mitään hyötyä isänmaalle ja
kristinuskolle? Mitä varten me sitten elämme, mitä hittoa varten?
Selitä se minulle! Olet viisas mies, eikä sinua ole suotta valittu
johtajaksi. Selitä, mitä varten elämme."

Päällikkö ei vastannut mitään; hän oli itsepintainen. Hetkisen
vaiettuaan virkkoi hän viimein:

"Sodasta ei tule nyt mitään."

"Vai ei tule mitään", matki Taras.

"Ei tule."

"Eikö siis kannata sitä ajatellakaan?"

"Ei kannata."

"Mutta odotapas, koiranleuka, kyllä minä sinut vielä opetan!" mutisi
itsekseen Bulba ja päätti kostaa päällikölle.

Tehtyään muutamien kanssa liiton, järjesti hän suuret juomingit, ja
joukko päihtyneitä kasakoita riensi suoraan torille, missä seisoi
pylvääseen kiinnitetty rumpu, jolla tavallisesti kutsuttiin kansa
kokoon. Mutta kun he eivät löytäneet palikoita, sillä ne olivat
rummuttajan huostassa, sieppasivat he käteensä halot ja alkoivat
rummuttaa. Ensimäisenä ilmestyi paikalle rummuttaja, jolla ei ollut
muuta kuin yksi silmä ja sekin kovin uninen.

"Kuka on uskaltanut koskea rumpuun?" huusi hän.

"Suusi kiinni! Ota palikkasi ja rummuta!" huusivat päihtyneet kasakat.

Rummuttaja veti taskustaan palikat, jotka hän oli ottanut mukaansa,
hyvin tietäen, mitenkä tällaiset kohtaukset päättyvät. Rumpu pärisi ja
pian ilmestyi paikalle suuria parvia kasakoita. Kaikki kokoontuivat
piiriin, ja kolmannen lyönnin jälkeen ilmestyivät paikalle
vanhimmatkin: koshevoi nuija kädessään arvon merkkinä, tuomari
sinettikojeineen, kirjuri musteineen ja esauli sauvoineen. Koshevoi ja
vanhimmat paljastivat päänsä, kumarsivat joka puolelle kasakoille,
jotka seisoivat ylpeinä kädet lanteilla.

"Mitä varten tämä kokous? Mitä tahdotte, panit?" kysyi koshevoi.
Huutojen ja melun vuoksi hän ei saanut enempää sanotuksi.

"Nuija pois! Jätä heti paikalla nuija, senkin vääräleuka! Emme huoli
sinusta enää!" huusivat kasakat.

Näytti siltä kuin muutamat selväpäiset olisivat tahtoneet vastustaa,
mutta siitä syntyi vain nyrkkitappelu. Huuto ja hälinä kaikui
kaikkialta.

Koshevoi tahtoi alussa korottaa ääntään, mutta hyvin tietäen, että tuo
hurjistunut joukko voi repiä hänet kappaleiksi, katsoi hän
edullisemmaksi jättää nuijansa ja kadota väkijoukkoon.

"Käskettekö meidänkin luopua arvomerkeistämme?" kysyivät tuomari,
kirjuri ja esauli, aikoen laskea maahan sauvan, mustepullon ja sinetin.

"Ei, pysykää te toimissanne!" huudettiin joukosta. "Me tahdoimme vaan
eroittaa virasta koshevoin, sillä hän on pelkuri, ja me tahdomme
koshevoiksi oikean miehen."

"Kenenkä sitten haluatte päälliköksenne?" kysyivät vanhimmat:

"Valitkaamme Kykybenko!" huusivat muutamat.

"Emme tahdo Kykybenkoa!" melusivat toiset.

"Liian on vielä nuori, ei ole vielä maito huulilta kuivanut."

"Shilon tahdomme päälliköksemme!" vaativat muutamat. "Shilo tulkoon
koshevoiksi."

"Ei ole Shilo mies paikallaan, koska varastaa kuin tatarilainen.
Hiiteen sellainen juopottelija kuin Shilo."

"Borodatin, Borodatin tahdomme koshevoiksi!"

"Emme tahdo Borodatia! Hemmettiin Borodatij!"

"Huutakaa Kidrjaaga!" kuiskasi Taras Bulba muutamille.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" huudettiin joukosta.

"Borodatij, Borodatij!"

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!"

"Shilo!"

"Shilo!"

"Kidrjaaga!"

Kaikki ehdokkaat vetäytyivät joukosta syrjään, heti kun olivat kuulleet
nimensä mainittavan, jotta ei luultaisi heidän omalla äänellään
tahtovan vaikuttaa hyväkseen.

"Kidrjaaga!" "Kidrjaaga!" kaikui yhä kovemmin.

"Borodatij!"

Ja sitten ruvettiin nyrkeillä ratkaisemaan asiaa.

Kidrjaagan puolue pääsi voitolle.

"Noutakaa Kidrjaaga!" huudettiin.

Kymmenkunta kasakkaa, joista muutamat eivät tahtoneet pysyä jaloillaan,
lähtivät suoraa päätä Kidrjaagan luo ilmoittamaan vaalista.

Kidrjaaga, vanha, mutta älykäs kasakka, oli jo kauan istunut kotona,
eikä ollut tietävinään koko asiasta.

"Mitä nyt, panit! Mikä on teillä asiana?"

"Tule, sinut on valittu koshevoiksi!"

"Armahtakaa, hyvät ihmiset!" huudahti Kidrjaaga. "En ole niin suuren
kunnian arvoinen. Minäkö koshevoiksi? Enhän ole niin ymmärtäväinen,
että kelpaisin sellaiseen toimeen. Kyllä joukossanne on sopivampiakin
miehiä."

"Tule mukaan!" huusivat kasakat.

Kaksi miestä otti häntä kainaloista ja laahasivat hänet torille,
huolimatta siitä, että hän kaikin voimin ponnisteli vastaan. Silloin
tällöin he kirkuivat: "Älä vastustele, senkin vietävä! Ota vastaan
kunnia, joka sinulle tarjotaan!"

Sillä tavoin Kidrjaaga vietiin kasakkain joukkoon.

"No, panit", huusivat tuojat, "suostutteko siihen, että tämä kasakka
valitaan koshevoiksi?"

"Suostumme!" vastattiin jyrisevällä äänellä. Yksi vanhimmista otti
nuijan ja vei sen uudelle koshevoille. Kidrjaaga, -- niinkuin tapana
oli -- kieltäytyi sitä vastaanottamasta. Vanhin tarjosi sitä toisen
kerran. Kidrjaaga taas kieltäytyi, ja vasta kolmannella kerralla hän
otti sen vastaan. Hyvä-huudot kaikuivat joukosta ja koko keto kajahti
kasakkain kirkunasta. Sitten astui joukosta neljä harmaapäistä ukkoa.
(Aivan ikäloppuja Sjetshissä ei ollut, sillä harvan kasakan osaksi tuli
luonnollinen kuolema.) He ottivat kouraansa multaa, joka vielä oli
aivan märkää äskeisistä sateista ja ripottelivat sitä koshevoin pään
päälle. Se valui alas poskille ja viiksille ja likasi kokonaan miehen
kasvot. Mutta liikahtamatta seisoi Kidrjaaga ja kiitti kasakoita
hänelle osoitetusta kunniasta.

Siihen päättyi meluisa kokous ja tuskin lienee sen tuloksista kukaan
niin iloinnut kuin Bulba, sillä hän oli nyt kostanut entiselle
koshevoille. Sen lisäksi oli Kidrjaaga hänen vanha ystävänsä, jonka
kanssa hän oli käynyt monta maa- ja meritaistelua sekä jakanut
sotaelämän rasitukset ja vaivat.

Joukko hajaantui ja sitten alkoivat vaalin johdosta kemut, jommoisia
Ostap ja Andrei eivät vielä koskaan olleet nähneet. Kasakat
murtautuivat sisään myymälöihin, ja viina, sima ja olut vuotivat
virtana. Kaikki joivat maksutta. Viinankaupustelijat saivat olla
tyytyväisiä siitä, että edes jäivät henkiin. Koko yön kuului huutoja ja
lauluja, joissa ylistettiin sankareita, ja vastanoussut kuu sai kauan
katsella soittajien joukkoja, jotka kulkivat katuja pitkin banduuroita
ja balalaikkoja vinguttaen. Heidän perässään kulkivat kirkkolaulajat,
joita pidettiin Sjetshissä kasakkain urotöitä ylistämässä. Mutta
lopuksi alkoi humala ja väsymys uuvuttaa raskaita päitä ja siellä
täällä lyyhistyi kasakoita maahan. Toverit syleilivät toisiansa
heltyneinä ja itkusilmin. Tuossa laskeutui levolle kokonainen joukko.
Tuossa taas eräs kasakka koetti järjestää itselleen paremman yösijan ja
valitsi päänalusekseen halon. Hän oli nähtävästi yksi voimakkaimpia ja
hän soperteli vielä joitakin epäselviä sanoja. Mutta viimein voitti
humala hänetkin ja hän vaipui uneen. Ja niin valtasi uni heidät kaikki,
ja koko Sjetsh nukkui.



IV.


Jo seuraavana päivänä neuvotteli Taras Bulba uuden koshevoin kanssa
siitä, mitenkä saataisiin kasakat johonkin repäsevään toimintaan.
Koshevoi oli viisas ja kekseliäs kasakka ja tunsi tarkkaan
koskentakaiset. Alussa hän virkkoi: "Emme voi valaamme rikkoa, se on
mahdotonta." Mutta oltuaan hetken vaiti hän lisäsi: "Se käy kyllä
sentään päinsä. Valaamme emme riko, vaan keksikäämme jotain verukkeita.
Kokoontukoon kansa, ei minun käskystäni, mutta muuten vaan omasta
alotteestaan -- kyllä te osaatte sen järjestää. -- Sitten ilmestyn
minäkin sinne vanhimpien kanssa, ikäänkuin emme tietäisi mitään koko
asiasta."

Ei kulunut tuntiakaan tästä keskustelusta, kun jo rumpu rämisi.
Päihtyneet ja ajattelemattomat kasakat sen taas tekivät, ja
tuhansittain tulvi miehiä torille. Kysyttiin: "Kuka on kutsunut kansan
koolle ja mitä varten?" Ei kukaan vastannut. Mutta vähitellen alkoi
kuulua ääniä: "Hukkaan häipyy kasakkain voima, kun ei käydä sotia.
Vanhimmat ovat toimettomia, lihovat laiskuudessaan! Totuutta ei ole
maailmassa!" Toiset kasakat alussa vaan kuuntelivat, mutta sitten hekin
alkoivat huutaa: "Ei ole totuutta maailmassa." Vanhimmat joutuivat
hämilleen tällaisista puheista. Vihdoin astui koshevoi esille ja
lausui: "Sallikaa, koskentakaiset, minun puhua teille muutama sana!"

"Puhu!"

"Nyt tahdon ensinkin, kunnioitettavat panit, kääntää huomiotanne siihen
seikkaan -- itse sen kylläkin ymmärrätte -- että monet koskentakaiset
ovat joutuneet niin suuriin velkoihin juutalaisille ja veljillensä,
ettei pirukaan saa siitä tolkkua. Tahdon sitäpaitsi huomauttaa vielä
siitäkin, että joukossamme on paljon sellaisia nuoria miehiä, jotka
eivät ole ollenkaan sotaa haistaneet, ja tiedättehän, hyvät panit,
ettei nuori mies voi elää ilman sotaa. Minkälainen kasakka tulee
sellaisesta, joka ei kertaakaan ole antanut turkkilaiselle selkään."

"Hyvin puhuttu", arveli Bulba.

"Älkää sentään luulko, että minä tällä puheellani tarkoittaisin rauhan
rikkomista. Jumala minua siitä varjelkoon! Sanon vain tämän muuten. Ja
vielä lisäksi: Meillä on Herran temppeli, mutta minkälaisessa kunnossa
se on? Monta vuotta on Sjetsh Jumalan armosta ollut olemassa, vaan
Jumalan temppeliä ei ele ulkoa eikä sisältä kaunistettu. Pyhimyskuvat
ovat ilman koristuksia, eikä kukaan ole lahjoittanut kirkolle edes
hopeoitua messupukua. Kirkko on saanut ainoastaan sen vähän, minkä
kasakat kuollessaan ovat sille määränneet. Ja ne lahjat ovat olleet
hyvin vähäpätöiset, sillä miehemme panevat eläissään viinaan melkein
viimeisetkin roponsa. En tällä kuitenkaan tarkota sitä, että
alottaisimme sodan muhamettilaisia vastaan, sillä olemmehan luvanneet
sulttaanille rauhaa ja olisi siis suuri synti rikkoa sitä, me kun
olemme vannoneet valan oman uskontomme nimessä."

"Mitä loruja hän nyt jaarittelee?" lausui itsekseen Bulba.

"Siis näette, hyvät panit, ettemme voi sotaa alottaa. Ritarin kunnia
vaatii meitä olemaan sitä tekemättä. Mutta heikon järkeni mukaan
ajattelisin näin: annetaan nuorten miestemme lähteä huvittelemaan
Anatolian rannoille. Mitäs arvelette?"

"Lähdetään kaikki!" huudettiin sieltä ja täältä. "Uskomme puolesta
olemme valmiit henkemme uhraamaan."

Koshevoi pelästyi; hän ei suinkaan tahtonut nostaa sotajalalle kaikkia
koskentakaisia. Rauhan rikkomista hän piti vääränä tekona.

"Sallikaa minun vielä lausua muutama sana."

"Jo riittää!" huusivat kasakat. "Parasta on, että jo lopetat."

"No, olkoon niin. Alistun teidän tahtoonne. Onhan se vanha tapa ja
sanoohan raamattukin, että kansan ääni on Jumalan ääni. Viisaampaa ei
voi keksiä kuin se, minkä keksii kansa itse. Mutta kuulkaahan! Te
tiedätte kyllä, ettei sulttaani jätä rankaisematta nuorten miestemme
kepposia. Sentähden pitäisi meidän olla varuillamme ja sotajoukkomme
tulee olla hyvin järjestetty. Nuoren väen poissa ollessa voivat
nimittäin tatarit hyökätä kimppuumme. Mutta nuo Turkin koirat eivät
koskaan esiinny julkisesti eivätkä hyökkää tupaan, vaan takaapäin
puraisevat, ja kipeästi puraisevatkin. Ja jos oikein totta puhun, niin
eihän meillä ole veneitäkään riittävästi, eikä ruutiakaan ole
jauhettuna niin paljon, että kaikki voisivat lähteä. Itse puolestani
olen kyllä valmis lähtemään matkaan ja alistun tietysti teidän tahtonne
mukaan."

Viekas atamani vaikeni. Väkijoukossa syntyi vilkas keskustelu; myöskin
kyläin päälliköt neuvottelivat keskenään. Juopuneita kaikeksi onneksi
ei ollut paljon, ja sentähden päätettiinkin noudattaa viisasta neuvoa.
Heti läksi muutamia miehiä Dnjeprin toiselle rannalle, missä
sotavarastot olivat. Siellä salaisissa säiliöissä, veden alla ja
kaislikossa, oli kätkössä sotaväen rahasto ja osa vihollisilta otettuja
aseita. Toiset taas menivät veneitten luo ja alkoivat asetella niitä
kuntoon. Väkeä vilisi mustanaan rannalla. Vanhat, ahavoittuneet,
hartevat kasakat seisoivat housunlahkeet ylöskäännettyinä polvia myöten
vedessä ja vetivät paksuista köysistä aluksia vesille. Toiset kantoivat
rannalle veistettyjä hirsiä ja puita. Tuossa paikattiin venettä
laudoilla, tuossa joku tervasi alustaan ja tuossa taas kiinnitettiin
veneiden laitoihin kaislakimppuja, etteivät meren aallot aluksia
kaataisi. Vähän matkan päässä leimusi pitkin rantaa nuotioita, joilla
keiteltiin tervaa -- sitäkin veneitä varten. Kokeneet ja vanhat
opettivat nuoria. Kolinaa ja huutoa kuului kaikkialta. Kirjavana
ihmismerenä liikkui ja liehui koko ranta.

Mutta äkkiä huomattiin suuren lautan lähestyvän. Siliä oleva miesjoukko
huitoi jo kaukaa käsillään. Ne olivat kasakoita repaleisissa nutuissa.
Heidän perin huonot pukunsa -- muutamat olivat paitasillaan ja pieni
piippunysä suussa -- osoittivat, että heitä oli kohdannut joku
onnettomuus tai että he olivat siihen määrin hurjistelleet, että olivat
vaatteensakin juoneet. Heidän joukostaan astui esiin suurikasvuinen,
harteva kasakka, joka näytti olevan noin viidenkymmenen vuotias. Hän
huusi ja huitoi käsillään muita innokkaammin, mutta työmiesten melun ja
hälinän tähden ei voinut kuulla hänen sanojaan.

"Mitä varten olette tulleet?" kysyi koshevoi, kun lautta laski rantaan.
Kaikki työmiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat uteliaina tulijoita.

"Hullusti ovat asiat!" huusi lautalta roteva kasakka.

"Kuinka niin?"

"Sallikaa, hyvät koskentakaiset, minun kertoa!"

"Kerro!"

"Tahdotteko ehkä ensin kutsua kansan kokoon?"

"Puhu, me olemme täällä kaikki!"

Sjetshin miehet kokoontuivat yhteen ryhmään.

"Ettekö ole kuulleet, mitä on tapahtunut hetmanin maassa?"

"Emme. Mitä sitten?" kysyi muuan osastopäällikkö.

"Vai ette! Nähtävästi ovat tatarilaiset tukkineet korvanne vahalla,
koska ette ole mitään kuulleet."

"No, mutta kerro, kerro, mitä on tapahtunut?"

"Semmoista on tapahtunut, ettei moni ihminen ole mokomaa nähnyt eikä
kuullut."

"Mutta kerro nyt Jumalan nimessä, senkin koiranleuka!" huusi joukosta
eräs kasakka, joka ei enää voinut hillitä kiihkoaan.

"On koittanut aika sellainen, etteivät pyhät kirkotkaan enää ole
omiamme."

"Miksi eivät ole?"

"Ne ovat vuokratut juutalaisille. Jollei juutalaiselle maksa etukäteen,
niin et saa pitää jumalanpalvelusta."

"Mitä hittoa sinä lörpöttelet?"

"Ja jollei vietävän juutalainen saastaisilla sormillaan pane merkkiä
pääsiäiskakkuun, niin et saa sitäkään siunatuksi."

"Hän varmaan valehtelee, hyvät panit. Mahdotontahan on, että saastainen
juutalainen panisi merkkinsä pyhään pääsiäiskakkuun."

"Vaan kuulkaahan, mitä vielä kerron: puolalaiset papit ajavat
rattaillaan pitkin Ukrainaa. Mutta ei se vielä mitään, että he
rattaillaan ajavat, vaan tietäkää, etteivät heille kelpaakaan enää
hevoset, vaan valjastavat ne peijakkaat kristittyjä vaunujensa eteen.
Ja kuulkaapas vieläkin parempaa: juutalaisakat neulovat itselleen
hameita messupaidoista. Niin, sellaista tapahtuu nyt Ukrainassa! Ja te
täällä Koskentakana vaan istutte toimettomina ja mässäätte. Tatari
lieneekin teidät niin peloittanut, ettette enää näe ettekä kuule
mitään. Ette tiedä rahtuakaan siitä, mitä maailmassa tapahtuu."

"Maltapas jo, mies!" keskeytti koshevoi, joka siihen saakka oli
seisonut silmät maahan luotuina, kuten muutkin koskentakaiset, jotka
tärkeistä asioista kuullessaan eivät koskaan antautuneet ensi
vaikutuksen valtaan, vaan aina vaikenivat. "Maltapas, niin minäkin sanon
sanasen: Mitä te peijakkaat sitten itse teitte? Eikö teillä ollut
miekkoja, hä? Kuinka sallitte sellaista tapahtuvan?"

"Kuinka sallimme? Olisitteko te voineet vastustaa kokonaista
viittäkymmentätuhatta puolalaista? Ja suoraan sanoen: olihan meidänkin
joukossamme pettureita, jotka kääntyivät heidän uskoonsa."

"Mitä hemmettiä sitten tekivät päällikkönne?"

"Ne tekivät sellaista, että sitä palkkaa, minkä he siitä saivat, älköön
hyvä Jumala kenellekään muille antako."

"Kuinka niin?"

"Niinpä vain! Hetman on Varsovassa paistettuna kuparisessa kattilassa
ja päällikköjen päitä ja käsiä kuljetetaan markkinoilta markkinoille
kansan katseltavaksi. Sellaisen kohtalon saivat päällikkömme."

Jo liikahti väkijoukko. Hetkisen vallitsi rannalla täydellinen
hiljaisuus, sellainen joka tavallisesti ennustaa myrskyä. Mutta pian
alkoikin kuulua ääniä ja melua.

"Onko mahdollista, että juutalaiset ovat vuokranneet kristittyjen
kirkot?" "Puolan papitko olisivat valjastaneet aisoihin oikeauskoisia
kristittyjä?" "Voisivatko kirotut uskottomat Venäjän maassa harjoittaa
tuollaista väkivaltaa?" "Niinkö olisi menetelty hetmanin ja
päällikköjen kanssa?" "Ei, se ei voi olla mahdollista!" Sellaisia
sanoja kaikui kaikkialta. Syntyi kerrassaan aika hälinä ja veret
joutuivat kuohuksiin. Se ei kuitenkaan ollut kevytmielisen kansajoukon
kuohua; vimmastuivat siinä vahvat, vakavatkin luonteet, joiden veri ei
vähästä kiehahtanut, vaan joissa vihan liekki, kun se kerran oli
syttynyt, ei myöskään vähällä sammunut.

"Hirteen kaikki juutalaiset!" kaikui jyrisevästi.

"Uskaltakootpa vaan tehdäkin vaimoilleen hameita messupaidoista!"

"Rohjetkootpa vaan saastaisilla sormillaan koskea pääsiäiskakkujamme!"

"Tukasta kiinni ja Dnjepriin joka ainoa sorkka!"

Salamoina singahtelivat nyt joukossa tämäntapaiset lauseet ja kaikki
kiirehtivät etukaupunkiin hirttääkseen kaikki juutalaiset.

Juutalaisraukat, jotka muutenkin olivat pelkureita, piiloutuivat pelon
valtaamina viinatynnöreihin ja uuneihin ja etsivätpä muutamat suojaa
vaimojensa hameiden alta. Mutta kasakat löysivät heidät kaikki.

"Korkeasti kunnioitetut panit", huusi muuan juutalainen, pitkä ja
hoikka kun seiväs ja kurkoitti pelosta vääntyneitä rumia kasvojaan.
"Korkeat kunnioitettavat panit! Sallikaa meidän lausua vain muutama
sana! Ainoastaan muutama sana! Saatte kuulla sellaista, jota ette vielä
koskaan ole kuulleet -- niin tärkeätä, että on mahdotonta sanoa, kuinka
tärkeätä se on!"

"Puhukaa!" virkkoi Bulba, joka aina tahtoi kuulla syytetynkin
mielipidettä.

"Kunnioitettavat panit!" toisti juutalainen. "Niin hyviä paneja kuin te
olette ei koskaan vielä ole nähty, ei totta tosiaankaan ole koskaan
nähty! Ei koko maailmassa ole niin hyviä ja urhoollisia paneja!" Miehen
ääni värähti ja vapisi pelosta. "On kerrassaan mahdotonta, että me
tahtoisimme koskentakaisille jotain pahaa. Ne, jotka Ukrainassa ovat
vuokramiehinä, eivät suinkaan ole meikäläisiä! Eivät jumalauta olekaan!
Ne eivät ole lainkaan juutalaisia! Piru tietää, mitä lienevätkään!
Kuolema heille! Eikö ole niin, Shlema, eikö ole, Shmul?"

"Jumal'auta, se on totta!" vastasivat joukosta Shlema ja Shmul,
rikkinäiset lakit päässään ja kasvot kuolonkalpeina. "Emme vielä
koskaan", jatkoi pitkä juutalainen, "ole yhtyneet vihollisiin, emmekä
katolilaisten kanssa tahdo olla missään tekemisissä! Piru heidät
periköön! Koskentakaisten kanssa tahdomme olla veljiä!"

"Mitä sinä loruilet? Ettäkö koskentakaiset olisivat teidän veljiänne?"
kivahti muuan ääni joukosta. "Älkää sitä odottako, kirotut juutalaiset!
Dnjepriin mokomat pakanat!"

Nämä sanat olivat merkkinä muille. Juutalaisia alettiin heittää
niskasta jokeen. Valitushuudot kaikuivat eri haaroilta, mutta jurot
koskentakaiset vaan nauroivat nähdessään, kuinka juutalaisten pitkät
sääret pieksivät vettä.

Puhujaraukka, jonka sanat olivat vaan onnettomuutta tuottaneet, riuhtoi
itsensä irti kauhtanasta, johon jo miehet olivat tarttuneet ja pelkässä
kirjavassa ihopaidassaan ollen tarttui Bulban jalkoihin ja rukoili
valittavalla äänellä: "Suuri pani, korkeasti kunnioitettava pani! Minä
tunsin teidän velivainajanne Doroshan. Hän oli kelpo soturi, ritarien
kunnia! Annoin hänelle kahdeksansataa tsehiniä, joilla hän lunasti
itsensä turkkilaisten vankeudesta."

"Tunsitko veljeni?" kysyi Taras.

"Jumala armahtakoon, tunsin kyllä, hän oli jalomielinen pani."

"Mikä on sinun nimesi?"

"Jankel."

"Hyvä on", sanoi Taras ja sitten vähän mietittyään kääntyi kasakkojen
puoleen ja lausui näin:

"Ainahan on meillä tilaisuus hirttää tämä juutalainen, jos tarve
vaatii; mutta täksi päiväksi luovuttakaa hänet minulle."

Tämän sanottuaan vei Taras juutalaisen kuormansa luo, jonka ympärillä
seisoivat hänen kasakkansa.

"Kiipeä tuonne rattaiden alle ja makaa siellä, mutta älä liikahda! Ja
te, veljet, älkää vaan päästäkö juutalaista pakoon."

Taras lähti senjälkeen torille, jonne jo oli kokoontunut paljon väkeä.

Kaikki kasakat olivat jo poistuneet rannalta ja jättäneet veneitten
varustamisen sikseen; sillä nyt olikin edessä maamatka, jota varten
tarvittiin hevosia ja rattaita. Sekä nuoret että vanhat tahtoivat ottaa
osaa retkeen. Vanhimpain osastopäällikköjen, koshevoin ja koko
sotajoukon yksimielisen päätöksen mukaan päätettiin nyt lähteä
sotaretkelle Puolaa vastaan. He päättivät kostaa juutalaisten ilkityöt
ja koota sotasaalista kaupungeista sekä sytyttää kylät ja vainiot
tuleen. Tämän retken kautta leviäisi samalla laajalle kasakkain maine.

Kaikki alkoivat varustautua matkalle. Koshevoi näytti kasvaneen päätään
pitemmäksi. Ei ollut hän enää vapaan, hurjapäisen kansanjoukon nöyrä
käskyjen täyttäjä, vaan hän oli nyt käskijä, joka itsetietoisena jakeli
määräyksiään oikealle ja vasemmalle. Nöyrinä seisoivat riveissä kaikki
kevytmieliset yltiöpäät, uskaltaen tuskin silmiänsä kohottaa, kun
koshevoi komeana komenteli. Lyhyesti ja arvokkaasti, niinkuin tottunut
sotapäällikkö ainakin, määräili hän: "Varustautukaa huolellisesti.
Järjestäkää kuormat, korjatkaa aseenne! Älkää ottako paljon vaatteita
mukaanne: paita ja kaksi paria housuja jokainen ottakoon ja ruuaksi
kupillisen velliä ja survottuja hirssijyviä -- enempää älköön kukaan
ottako! Kuormissa kyllä on kaikkea, mitä matkalla tarvitaan. Kaksi
hevosta olkoon jokaisella kasakalla. Sitä paitsi tulee meidän ottaa
mukaan pari sataa härkäparia, sillä kaalamopaikoilla ja soilla niitä
tarvitaan. Mutta ennen kaikkea, panit, noudattakaa järjestystä. Tiedän
joukossamme olevan sellaisia, jotka voivat sukkien asemesta vetää
jalkoihinsa kallisarvoisia liinoja ja riepuja. Hiiteen nyt kaikellaiset
kalliit kankaat, hameet ja huivit. Laittakaa vaan aseenne kuntoon, ja
jos hopeaa ja kultaa näette, niin nekin korjatkaa, sillä niillä on
pysyvä arvo ja niitä tarvitaan. Ja sen teille, hyvät panit, jo
edeltäpäin ilmoitan, että älköön kukaan sotaretken aikana juoko
itseänsä humalaan. Joka sen tekee, hänet sidotaan kuin koira kiinni
vaunuihin, olkoonpa hän vaikka urhoollisin kasakka koko joukossamme;
niin, kuin koira hänet ammutaan ja heitetään tien syrjään lintujen
ruoaksi, sillä juoppo ei sotaretkellä kristillistä hautausta ansaitse.
Ja te nuoret, seuratkaa vanhempien esimerkkejä! Jos kuula teitä
raapaisee tai miekasta saatte haavan, niin älkää siitä paljoa
välittäkö: sekoittakaa latinki ruutia pikarilliseen viinaa ja juokaa se
yhdellä kulauksella, niin kaikki tuska on ohi, ei synny kuumettakaan.
Ja haavalle taas, jos se ei ole kovin suuri, pankaa sylellä sekoitettua
multaa, kyllä se kuivaa ja parantaa. Ja nyt toimeen miehet!"

Niin puhui koshevoi ja heti hänen lopetettuaan kävivät kaikki työhön.
Kaikilta oli humala haihtunut, ikäänkuin ei juopuneita kasakkain
joukossa olisi koskaan ollutkaan. Tuolla korjattiin rattaiden rautoja
tai asetettiin uusia; tuolla ladottiin kuormiin muonasäkkejä ja aseita;
tuolla tuotiin hevosia ja härkiä. Kaikkialta kuului töminää,
koelaukauksia, miekkojen kalsketta, härkien ammuntaa, rattaiden
räminää, puhetta ja huutoja. Pitkänä jonona levisi kasakkain leiri
avaralla arolla. Monta loikkausta olisi siinä saanut tehdä, jos olisi
tahtonut juosta sen päästä toiseen. Pienessä puukirkossa piti pappi
jumalanpalvelusta, pirskotti pyhää vettä kaikkien päälle ja antoi
ristin suudeltavaksi. Sitten lähdettiin liikkeelle.

"Hyvästi, äitimme", sanoivat he melkein yhteen ääneen. "Suojelkoon
sinua Jumala kaikilta vaaroilta."

Joukon kulkiessa etukaupungin halki huomasi Taras juutalaisensa
Jankelin, joka jo oli pystyttänyt teltan ja möi siinä piikiveä, ruutia
ja muita sotatarpeita, joita matkalla tarvittiin ja vieläpä
vehnäkakkuja ja leipääkin.

"Katsopas sitä vietävää!" tuumi Taras ja ajoi hänen luoksensa.

"Tässäkö sinä nyt istut? Ehkä odotat, että sinut ammutaan kuin varis?"

Hiljaa lähestyi häntä Jankel, tehden merkin molemmilla käsillään,
ikäänkuin olisi tahtonut ilmoittaa jotain salaperäistä.

"Olkaa hyvä pani vaiti ja älkää kenellekään ilmoittako: kasakkojen
kuormien joukossa on minullakin yksi kuorma. Siinä kuljetan
kaikellaisia tarpeita kasakoita varten ja niitä minä myyn niin
huokealla hinnalla, ettei kukaan voi uskoakaan. Ja jumal'auta, se on
totta!"

Taras kohautti olkapäitään ihmetellen juutalaisen luonnetta ja ratsasti
sitten muun sotaväen joukkoon.



V.


Pelko oli vallannut koko lounaisen Puolan.

"Koskentakaiset tulevat. Koskentakaiset tulevat!" Niin kuului
kaikkialta. Ne, jotka vaan kynnelle kykenivät, koettivat pelastua.
Asujamet lähtivät kodeistaan ja hajautuivat eri haaroille. Silloin ei
vielä ollut linnoja eikä varustuksia, vaan kukin rakensi itselleen
ainoastaan väliaikaisen olkimajan. Jokainen ajatteli: ei tässä kannata
rahoja ja aikaa tuhlata majan rakentamiseen, tatarilainen sen kumminkin
hävittää.

Suuri vaara oli jälleen uhkaamassa.

Muutamat vaihtoivat härkänsä ja auransa miekkaan ja ratsuun sekä
liittyivät sotajoukkoihin: toiset pakenivat, vieden mukanaan karjansa
ja kaikki kalleutensa. Tavattiin tosin tiellä välistä sellaisiakin,
jotka asestettuina odottivat vihollista, mutta suurin osa livisti
tiehensä ennen vainolaisten tuloa. Kaikki tiesivät, ettei ole hauskaa
joutua tekemisiin sen hurjan ja taisteluhaluisen kasakkajoukon
kanssa, joka tunnettiin koskentakaisten nimellä, ja joka huolimatta
riveissään vallitsevasta epäjärjestyksestä kuitenkin oli erityisen
taistelukuntoinen. Hitaasti kulkivat kasakat väsyttämättä hevosiaan,
ratsumiehet edellä; kuormien jälestä seurasi jalkaväki. Ainoastaan
öisin oltiin liikkeellä; päivisin levähdettiin autioilla, asumattomilla
paikoilla, jollaisia silloin vielä oli hyvin paljon. Vakoilijoita
lähetettiin aina edeltäpäin tiedustelemaan asemaa. Ja sinne, missä
kasakoita kaikkein vähimmin odotettiin, juuri sinne ne äkkiä pyrynä
ilmestyivät, levittäen ympärilleen tuhoa ja kauhua!

Poroksi poltettiin kylät, ja se osa karjasta ja hevosista, jota ei
voitu kuljettaa mukana, tapettiin. Näytti siltä kuin olisivat he vaan
tulleet juhlimaan, eivätkä sotimaan.

Pöyristyttäviä ovat tuon pakanallisen aikakauden petomaiset teot.
Lapset murhattiin, naisilta leikattiin rinnat, ja niiltä, jotka
laskettiin vapaiksi, nyljettiin nahka polvia myöten -- sanalla sanoen:
kauhea oli kasakkain kosto. Kuultuansa kasakkain lähestyvän lähetti
eräs luostarin esimies heidän luoksensa kaksi munkkia pyytämään, että
he käyttäytyisivät siivosti ja samalla muistuttamaan heitä siitä, että
hallituksen ja koskentakaisten välillä on olemassa rauhansopimus.

"Ilmoita piispalle minun sekä koskentakaisten puolesta", -- vastasi
koshevoi -- "että heidän ei tarvitse olla peloissaan, sillä kasakat
vasta piippujansa sytyttelevät."

Mutta pian hävitti tuhoava liekki koko luostarin. Munkit, juutalaiset
ja naiset pakenivat niihin lähellä oleviin kaupunkeihin, joissa oli
edes jonkunlaisia varustuksia ja linnoituksia. Väliin hallitus kyllä
lähetti kasakoita vastaan pieniä apujoukkoja, vaan ne saapuivat usein
liian myöhään tai pakenivat ne arkoina jo ensimäisen ottelun jälkeen.
Tapahtui myös, että entisissä taisteluissa karaistut kuninkaalliset
sotapäälliköt päättivät yhdistynein voimin tehdä koskentakaisille
vastarintaa ja tällaisissa taisteluissa oli aina niillä kasakoilla,
joita alituiset ryöstöt eivät miellyttäneet, tilaisuus osoittaa
kuntoaan taistellessaan urhokkuudestaan kerskailevia puolalaisia
vastaan, heidän esiintyessään taistelukentällä uljailla hevosillaan.
Siinä sitä miehen kuntoa kysyttiin.

Paljon olivat kasakat jo saaneet saaliikseen kultaisia suitsia,
miekkoja ja kiväärejä. Kuukauden ajalla olivat miehistyneet nuoret
maitosuutkin, ja heidän hennot kasvonpiirteensä muuttuivat ankariksi ja
lujiksi.

Hauskaa oli vanhan Bulban nähdä, kuinka hänen molemmat poikansa olivat
aina ensimäisten joukossa. Ostap oli ikäänkuin luotu sotaelämään.

Hän ei missään ottelussa koskaan menettänyt mielenmalttiaan ja
osoittipa hän melkein luonnotonta kylmäverisyyttä. Hän voi melkein
silmänräpäyksessä arvostella vaaran suuruuden ja aina hän myös keksi
keinon turman välttämiseksi. Kaikki hänen liikkeensä olivat varmat, ja
tarkka silmä voi jo hänessä huomata tulevan sotapäällikön. Hänen
olentonsa uhkui terveyttä ja reippautta ja väkevä hän oli kuin
jalopeura.

"Hänestä tulee vielä kerran oiva sotapäällikkö", puheli vanha Taras.
"Varmaan tulee, ja tulee sellainen, ettei isänsäkään hänelle vertoja
vedä."

Andrei oli myös kokonaan antautunut luotien ja miekkojen lumoavaan
leikkiin. Hän ei paljoa miettinyt eikä vihollisten voimia edeltäpäin
arvioinut. Taistelu tuotti hänelle jonkunlaista hurjaa, lumoavaa
nautintoa. Juhlallisia olivat hänen mielestään ne hetket, jolloin
taistelun tulisessa hälinässä miehet ja hevoset kuolleina kaatuivat
maahan, ja hän itse miekkain kalskeessa ja luotein vinkuessa vauhkolla
ratsullaan kiiti taistelukentällä, jakaen iskuja oikealle ja
vasemmalle. Monta kertaa ihmetteli isä nähdessään, kuinka Andrei
innostuksen valtaamana heittäysi sellaisiin uhkarohkeisiin löylyihin,
joihin ei kylmäverisin ja harkitsevinkaan soturi olisi antautunut, ja
yhdellä hurjalla hyökkäyksellä saattoi tuo nuorukainen tehdä sellaisia
ihmetöitä, että ne herättivät ihailua vanhoissa, karaistuneissakin
kasakoissa. Ihmeissään oli tuosta vanha Taraskin ja hän jutteli:

"Kelpo poika on hänkin -- kunpa vaan ei vihollisen kalpa häneen kävisi.
Ei hän tosin ole Ostapin veroinen, mutta silti kelpo soturi, kelpo
soturi!"

Sotajoukko päätti lähteä suoraan Dubnan kaupunkia vastaan, jossa
kerrottiin olevan paljon rikkauksia ja varakasta väkeä. Puolentoista
päivän perästä oltiinkin jo kaupungin edustalla. Asukkaat päättivät
tehdä äärimmäistä vastarintaa ja ennen kuolla torille, kaduille tai
talojensa edustalle kuin päästää sisään vihollista. Korkea multavalli
ympäröi kaupungin. Niissä paikoin missä valli oli matalampi, kohosi
kivinen muuri tai hirsinen aita. Varusväki oli suurilukuinen ja ymmärsi
tehtävänsä tärkeyden. Tuimasti hyökkäsivät koskentakaiset vallille,
mutta ankara luotisade oli heitä vastassa. Myöskään kaupungin porvarit
eivät tahtoneet olla toimettomia. Hekin olivat kokoontuneet suurin
joukoin valleille. Heidän kasvoistaan voi lukea, että he aikoivat
viimeiseen saakka kaupunkiaan puolustaa. Naisetkin olivat päättäneet
ottaa osaa taisteluun. Kasakkain päälle sateli kiviä, tynnöreitä,
saviruukkuja, kiehuvaa vettä ja hienoa hiekkaa, joka sokaisi heidän
silmänsä. Linnoitusten valloittaminen ei muuten yleensä ollutkaan
koskentakaisille mieluista; he rakastavat taistelua avaralla kentällä.

Koshevoi käski peräytyä sanoen: "En tahdo kantaa kristityn nimeä, jos
päästämme ulos kaupungista yhdenkään miehen! Kuolkoot kuni koirat
nälkään!"

Peräydyttyään ympäröi sotajoukko koko kaupungin ja rupesi aikansa
kuluksi hävittämään lähellä olevia kyliä, polttaen poroksi ne sekä
viljavarastot. Hevosensa he laskivat viljavainioille, joihin sirppi ei
vielä ollut koskenut, ja jotka sinä vuonna lupasivat erittäin runsasta
satoa. Kauhulla katselivat kaupungin asukkaat kuinka heidän leipäänsä
hävitettiin.

Sillä välin olivat koskentakaiset järjestäneet kaupungin ympärille
rattaansa kahteen riviin ja asettuivat asumaan aivan kuin Sjetshissä.
He polttelivat piippujaan, vaihtoivat sodassa saaneita aseitaan ja
viettivät aikaansa uhkapeleissä, katsellen kaupunkia pelottavalla
kylmäverisyydellä. Yöksi sytytettiin nuotioita. Kokit keittivät puuroa
suurissa kuparikattiloissa, ja nuotioiden vieressä seisoivat valppaat
vartijat. Mutta pian alkoi kuitenkin tuo toimeton, säännöllinen elämä
käydä heille vastenmieliseksi. Koshevoi käski senvuoksi jakaa
sotilaille toisen verran enemmän viinaa koska nyt ei ollut mitään
voimaa kysyviä tehtäviä suoritettavana.

Nuorille ja varsinkin Taras Bulban pojille ei ollut tällainen
toimettomuus ollenkaan mieleen.

Varsinkin Andrei ikävystyi.

"Ymmärtämätön olet", puheli hänelle Taras. "Ole kärsivällinen kasakka,
pian pääset atamaniksi! Ei se vielä ole kelpo soturi, joka ei menetä
mielenmalttiaan vaarallisissa otteluissa; vasta se on hyvä sotilas,
joka ei toimetonna ollessaankaan ikävysty, vaan voi kaiken kärsiä."

Mutta eivät kuitenkaan olleet yhtä mieltä isä ja poika, sillä heillä
oli erilainen luonne ja arvostelivat asioita kumpikin omalta
kannaltaan.

Sillä välin oli saapunut paikalle Tarasin rykmentti Tovkatshin
johtamana. Sen mukana tuli vielä kaksi esaulia, kirjuri ja muita
virkamiehiä. Kaikkiaan oli kasakoita viidettä tuhatta. Paljon oli
heidän joukossaan vapaaehtoisiakin, jotka olivat liittyneet joukkoihin
ilman erityistä kutsua. Esaulit toivat Tarasin pojille äidin siunauksen
ja kummallekin pienen pyhimyskuvan Kiovan Mezhigorskin luostarista.
Veljekset ripustivat kuvat rinnoilleen ja tahtomattaankin johtui nyt
vanha äiti heidän mieleensä. Mitähän ennustaa heille tämä äidin
siunaus? Toiko se mukanaan sen enteen, että viholliset voitettaisiin ja
että heidän paluunsa kotiin olisi kunniakas, -- vai mitä se ennusti?
Mutta tulevaisuudestamme emme me tiedä mitään: niinkuin syksyinen sumu,
joka synkkänä suosta kohoaa, verhoo se ihmisen kohtalon, joka on kuin
suuntaansa tuntematon kyyhky. Se ei uhkaavaa haukkaa näe eikä haukka
kyyhkystä, eikä kukaan tiedä, kuinka lähellä on turmio.

Ostap oli aikoja sitten syventynyt omiin toimiinsa ja siirtynyt
osastonsa luo. Andrei sitä vastoin tunsi rinnassaan jonkunlaista
ahdistusta, vaikka hän ei tietänyt, mikä siihen oli syynä. Kasakat
olivat jo lopettaneet illallisensa. Oli hämärä ja tulossa oli ihana
heinäkuun yö. Mutta Andrei ei mennyt osastonsa luo eikä myöskään
laskeutunut levolle, vaan katseli ajatuksiinsa syventyneenä edessään
olevaa kaunista luontoa.

Taivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet. Kenttä oli täynnä rattaita
muonavaroineen, terva-astioineen ja vihollisilta anastettua saalista.
Rattaiden vieressä ja niiden alla ruoholla makasi koskentakaisia.
Tuossa oli yksi asettanut päänsä alle säkin, tuossa toisella oli
päänaluksenaan vanha lakki ja tuossa lepäsi kolmas toverinsa kylkeen
nojaten. Jokaisen kasakan vieressä oli pyssy ja lyhytvartinen,
kuparihelainen piippu. Härät makasivat ruohikossa ja näyttivät kaukaa
suurilta, mustilta kiviltä. Kaikkialta alkoi jo kuulua kasakkain
kuorsaamista. Vähän matkan päässä leiristä hirnahtelivat hevoset. Ja
kaikessa tuossa vallitsevassa yössä oli jotain mahtavaa, mutta samalla
kaameata, ikäänkuin heijastusta kaukaisista tulipaloista. Hiiltynyt
luostari seisoi synkkänä ja totisena kuin kartusiani munkki. Tuolla
vielä paloi luostarin puisto; melkeinpä kuulit, kuinka suhisivat puut,
kun savu ne peitti ja aina kun uusi liekki leimahti, valaisi se äkkiä
sinipunervalla valollaan kypsyneitä luumuja tai muutti kullanväriseksi
kellertävät päärynäpuut. Rakennuksen seinällä tai puussa riippui jonkun
onnettoman juutalaisen tai munkin hiiltynyt ruumis. Liekkien
yläpuolella lentelivät linnut ja näyttivät pieniltä, tummilta risteiltä
tulisella pohjalla. Selvästi näkyi saarrettu kaupunki, jonka kirkot,
tornit, talot, vallit ja muurit heijastelivat etäisiä tulipaloja.

Andrei kiersi kasakkain rivit. Nuotiot, joitten vieressä vartijat
istuivat, olivat sammumaisillaan. Uneen olivat vaipuneet vartijatkin.
Hän kummasteli tuota huolettomuutta, ajatellen itsekseen: hyvä on,
ettei läheisyydessä ole vihollista, jota tarvitsisi pelätä. Vihdoin
astui hän erään kuorman luo, kiipesi sen päälle ja heittäytyi
selälleen, asettaen kätensä päänsä alle. Mutta eipä tahtonut uni
ummistaa hänen silmiään, ja kauan katseli hän ajatuksiinsa vaipuneena
taivasta, joka kirkkaana ja äärettömänä kaareusi hänen yllään. Ilma oli
raitis ja viileä. Leveänä, säteilevänä juopana kulki yli taivaan
linnunrata. Välistä Andrei vaipui puolihorroksiin ja unen utuinen verho
laski hetkeksi hänen silmilleen, mutta sitten hän taas havahti ja
heräsi.

Siinä maatessaan hän oli huomaavinaan edessään ihmishaamun. Hän luuli
sitä ensin haihtuvaksi unikuvaksi, vaan tarkemmin katsottuaan erotti
hän laihan, surkastuneen olennon, joka tuijotti häntä suoraan silmiin.
Pitkät, pikimustat, takkuiset hiukset riippuivat pään yli heitetyn
huivin alta, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmissä paloi
kummallinen loiste. Koneellisesti tarttui Andrei pyssyynsä ja lausui
kiivaasti:

"Kuka sinä olet? Jos olet piru, niin pois silmistäni, jos olet elävä
olento, niin huonoon aikaan ilmestyit -- ammun sinut paikalla."

Vastaukseksi nosti haamu sormen suulleen ja näytti rukoilevan
vaitioloa. Andrei laski kätensä ja alkoi tarkemmin katsella olentoa.
Pitkistä hiuksista, kaulasta ja paljastetusta rinnasta tunsi hän sen
naiseksi. Mutta heti voi huomata, ettei hän ollut näiltä seuduilta:
hänen tummankalpeat kasvonsa olivat taudin uurtamat. Kapeat, pienet
silmät tuijottivat ylöspäin. Jota enemmän Andrei niitä katseli, sitä
tutuimmilta ne tuntuivat. Lopulta hän ei enää malttanut olla kysymättä:
"Sano kuka olet! Luulen nähneeni sinut ennen."

"Olet, kaksi vuotta sitten Kiovassa."

"Kaksi vuotta sitten", toisti Andrei koettaen johdattaa mieleensä
kaiken, mitä hän muisti kouluajaltaan. Vielä kerran hän katseli
tarkkaan naista ja huudahti sitten äkkiä:

"Sinähän oletkin tatarilainen, sotapäällikön tyttären palvelijatar."

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi tatarilaistyttö vavisten, ja käänsi päänsä
nähdäkseen, olisiko mahdollisesti joku miehistä herännyt Andrein
huudosta.

"Mutta sano, minkätähden olet täällä!" virkkoi Andrei melkein kuiskaten
ja muistosta aiheutuneen liikutuksen valtaamana. "Missä on nyt panitar?
Elääkö hän vielä?"

"Hän on tuolla kaupungissa."

"Kaupungissako?" lausui Andrei ääneensä ja hän tunsi, kuinka veri
syöksyi sydämeen. "Minkätähden hän on kaupungissa?"

"Sentähden, että hänen isänsäkin on kaupungissa. Jo puolitoista vuotta
on hän ollut Dubnan kaupungin päällikkönä."

"Onko neitinne jo naimisissa? -- No mutta puhuhan toki, olet niin
kummallinen."

"Hän on ollut syömättä toista päivää."

"Mitä sinä sanot?"

"Ei yhdelläkään kaupungin asukkaalla ole leivän murustakaan; multaa on
meidän täytynyt syödä."

Andrei kalpeni.

"Panitar on kaupungin vallilta nähnyt sinut. Hän sanoi minulle: Mene,
ja sano ritarille, että jos hän minua muistaa, hän tulisi luokseni, ja
jollei muista, niin pyydä, että hän antaisi sinulle leivänpalasen
tuodaksesi vanhalle äidilleni, sillä minä en tahtoisi nähdä äitini
kuolevan nälkään silmieni edessä. Parempi on, että minä kuolen ensin ja
sitten hän. Pyydä kauniisti ritaria, suutele hänen jalkojaan. Ehkä
hänelläkin on vanha äiti. Hänen tähtensä antakoon ritari meille vähän
leipää!"

Sekavat tunteet heräsivät nyt nuoren kasakan mielessä.

"Mutta kuinka olet sinä päässyt tänne?"

"Maanalaisen käytävän kautta."

"Onko täällä semmoinenkin?"

"On."

"Missä?"

"Ethän vaan petä, ritari?"

"En, sen vannon pyhän ristin nimessä."

"Tuolta virran rannalta se alkaa, siitä, missä seisoo pensas."

"Ja vie aivan kaupunkiin."

"Kaupungin luostariin."

"Menkäämme, menkäämme heti!"

"Mutta Kristuksen ja Pyhän Äidin nimessä, palanen leipää."

"Pian hankin. Seiso tässä kuorman vieressä, -- tai ei, parempi on että
laskeudut kuormalle maata, ei kukaan sinua siinä näe, kaikki nukkuvat,
palaan tuossa tuokiossa."

Ja Andrei meni oman osastonsa muonakuormien luo. Hänen sydämensä sykki
kiivaasti. Kaikki entisyys, jonka kasakkain sotainen elämä oli
tukehduttanut hänessä, johtui nyt selvästi hanan mieleensä, ja
nykyisyys katosi kokonaan. Hänen eteensä sukelsi kuin meren syvyydestä
tuo kaunis, ylpeä neito. Hän muisti hänen hurmaavat kätensä, hurmaavat
silmänsä, hymyilevät huulensa, tuuhean, tummanruskean tukkansa, joka
kiharoina valui hänen olkapäilleen, ja hänen suloisen, hennon
vartalonsa. Nuo Kiovan muistot eivät siis olleetkaan sammuneet hänen
mielestään, ne olivat vaan hetkeksi väistyneet muiden, voimakkaampien
vaikutteiden tieltä, ja usein, usein ne todella olivatkin unissa
uudistuneet nuoren kasakan sielussa.

Andrein sydän sykki tulisesti hänen ajatellessaan, että hän pian näkee
suloisen lemmittynsä. Tultuansa kuormien luo hän ei ollenkaan
muistanut, mitä varten oli tullut. Käsi otsallaan koetti hän miettiä.
Vihdoin hän säpsähti ja kauhistui: hänen mieleensä johtui ajatus, että
neitonen on nyt nälkään kuolemaisillaan. Hän juoksi erään kuorman luo
ja sieppasi kainaloonsa muutamia suuria leipiä, mutta samalla juolahti
hänen mieleensä ajatus: eikö tämä ruoka, joka kyllä sopii rotevalle,
yksinkertaiselle kasakalle, ole liian huonoa hienolle neitoselle?
Silloin muisti hän koshevoin eilen toruneen kokkeja siitä, että nämä
olivat yhdellä kertaa keittäneet puuroksi kaikki tattarijauhot, vaikka
ne kyllä olisivat riittäneet kolmeksikin kerraksi. Varmasti uskoen
löytävänsä puuroa suurista kattiloista otti hän käteensä pienen astian
ja meni osastonsa kokin luo, joka makasi kahden suuren kattilan
välissä. Mutta sinne tultuaan huomasi hän ihmeekseen, että ne olivat
tyhjät. Miehillä oli täytynyt olla aika nälkä voidakseen syödä kaiken
puuron, tuumaili hän. Hänen mieleensä johtui sananparsi: "Kasakat ovat
kuin lapsia; jos on vähän, syövät he loppuun, jos on paljon, eivät he
myöskään mitään jätä." Mitä siis oli tehtävä? Hän oli muistavinaan,
että jossain isän osaston kuormassa oli säkillinen vehnäleipiä, jonka
he olivat löytäneet erään luostarin leipomosta. Hän lähti nyt heti
sinne, mutta säkkiä ei näkynyt. Ostap oli ottanut sen päänalusekseen,
leväten rauhallisesti kuorman vieressä ja kuorsasi niin, että koko keto
tärisi. Andrei tarttui säkkiin ja sieppasi sen äkkiä Ostapin pään alta.
Tämä hypähti istualleen ja alkoi puoliunessaan huutaa täyttä kurkkua:
"Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni tuo kirottu puolalainen, pidättäkää
hevonen, pidättäkää!"

"Vaiti, taikka tapan sinut!" huudahti Andrei pelästyneenä.

Eikä Ostap jatkanutkaan enää huutamistaan, vaan laskeutui pitkäkseen ja
alkoi jälleen kuorsata niin kovaa että ruohokin, jolla hän makasi,
oikein liikkui.

Arkana katseli Andrei ympärilleen, peläten, että Ostapin huuto olisi
herättänyt jonkun nukkujista. Läheisessä osastossa kohottikin uninen
kasakka pörröistä päätään, vaan laskeutui pian taas takaisin makuulle.
Odotettuaan hetkisen lähti Andrei taakkoineen kuormansa luo, jonka
päällä tatarilaistyttö makasi niin pelokkaana, että tuskin uskalsi
hengittää.

"Nouse, lähtekäämme! Kaikki nukkuvat, älä pelkää! Ota sinä yksi näistä
leivistä, ettei taakka tulisi minulle liian raskaaksi."

Tämän sanottuaan nosti hän pussin selkäänsä, sieppasi vielä lisäksi
eräästä kuormasta hirssijauhopussinkin, otti käteensä senkin leivän,
jonka oli aikonut antaa tatarilaiselle kannettavaksi ja lähti sitten
raskaasta taakasta kyyristyneenä nukkuvien koskentakaisten välitse
rantaan päin.

"Andrei", virkkoi vanha Bulba, hänen kulkiessaan isänsä ohitse. --
Pojan veri oli jäähmettyä. Hän pysähtyi ja vapisi kuin haavan lehti,
kysyen hiljaa: "Mitä sanoit, isä?"

"Sinun mukanasi on akka! Selkääsi annan kun tästä nousen, varmaan
annan. Huonoille teille vie sinut vaimoväki."

Tämän sanottuaan tarkasti hän tuimasti huntuun kääriytynyttä naista.

Andrei seisoi kuin suolapatsas eikä uskaltanut vilkaistakaan isäänsä.
Kun hän sitten viimein kohotti silmänsä, näki hän, että vanha Bulba jo
oli painanut päänsä kämmentään vasten ja nukkui. Andrei teki
ristinmerkin. Nyt katosi hänestä pelko, ja kun hän katsahti
tatarilaistyttöön huomasi hän tämän seisovan edessään aivan kuin tumma
graniittipylväs ja kaukaisen liekin äkillinen heijastus valaisi hänen
kuolonkalpeita kasvojaan. Hän nykäsi tyttöä hihasta, ja he lähtivät
eteenpäin alinomaa taakseen katsoen. Jyrkältä rantatörmältä
laskeutuivat he erääseen rotkoon, joka oli melkein kokonaan heinäin ja
sammalten peitossa. Kenttä kasakkaleirineen katosi kokonaan heidän
näkyvistään. Arolta kävi lievä tuulenhenki, joka ennusti päivän pian
sarastavan. Mutta kukon laulua ei vielä mistään kuulunut, sillä
kaupungissa ja sen hävitetyssä ympäristössä ei ollut yhtään ainoata
kukkoa. Pientä puuta pitkin kulkivat he puron yli, jonka toinen ranta
oli korkea ja jyrkkä. Siinä nähtävästi oli luja ja luotettava kohta
kaupungin linnoituksessa. Puron takana kohosi luostarin paksu seinä.
Epätasainen, kivikkoinen ranta oli kokonaan aroruohon peittämä. Kuilun
ylälaidalla näkyi vanhan aidan jäännöksiä, jotka todistivat siellä
ennen olleen puutarhan. Tyttö riisui nyt kenkänsä ja läksi kulkemaan
paljain jaloin, kohottaen varovaisesti hamettaan, sillä maa oli hyvin
vetelää. Kaislikon kautta kuljettuansa tulivat he eräälle paikalle,
johon oli ajettu kokoon risuja. Lykättyään risut syrjään löysivät he
aukon, joka oli vähän isompi kuin leivinuunin suu. Tatarilaistyttö
kyyristyi ja meni edellä, ja hänen perässään tuli Andrei, jonka
taakkoineen oli hyvin vaikea liikkua ahtaassa käytävässä. Pian vallitsi
heidän ympärillään täydellinen pimeys.



VI.


Andrei pääsi vaivoin eteenpäin, sillä käytävä oli pimeä ja kapea.

"Pian saamme valoa", sanoi tyttö. "Nyt lähestymme jo sitä paikkaa,
johon tullessani jätin lampun."

Valoa alkoikin jo vilkahdella. He saapuivat vähäiselle aukeamalle, joka
nähtävästi oli kappeli. Ainakin oli seinää vasten asetettu pieni pöytä
ja sen yläpuolella näkyi vanha katolilainen madonnan kuva. Pieni
hopeainen öljylamppu heitti siihen himmeää valoaan. Tyttö kumartui,
nosti maasta pienen korkeajalkaisen kuparilampun ja sytytti sen
pyhimyskuvan edessä olevan lampun liekistä. Yhdessä he kulkivat
eteenpäin, väliin kirkkaassa valossa, väliin mustassa varjossa. Nuoren
ritarin kauniit, terveyttä uhkuvat kasvot olivat jyrkkänä vastakohtana
hänen seurakumppaninsa kalpeille, surkastuneille piirteille. Käytävä
alkoi käydä avarammaksi, niin että Andrei voi jo oikaista itsensä.
Uteliaana katseli hän multaseiniä, jotka muistuttivat Kiovan luostarin
luolia. Täällä, niinkuin Kiovankin luolissa, näkyi syvennyksiä seinissä
ja siellä täällä ruumisarkkuja; näkyipä ihmisten luitakin, jotka
kosteudesta olivat pehmenneet ja toiset hajonneetkin. Nähtävästi oli
täälläkin ollut hurskaita ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne maailman
myrskyistä, suruista ja kiusauksista. Paikottain oli tuntuvan kosteata
ja vettäkin näkyi. Andrein täytyi usein pysähtyä, antaakseen
seurakumppaninsa levähtää, sillä tämä näytti olevan aivan uupunut.
Vähäinen leivänkappale, jonka hän oli ahminut, sai aikaan vaan
kivistystä hänen vatsassaan, ja tytön täytyi usein jäädä
liikahtamattomana seisomaan.

Vihdoin näkivät he edessään pienen rautaoven.

"Jumalan kiitos, vihdoinkin olemme perillä", virkkoi tyttö heikolla
äänellä ja aikoi kohottaa kättään kolkuttaakseen ovelle, vaan ei
jaksanut. Andrei löi silloin nyrkillään oveen, kuului kumahdus, josta
päättäen oven takana oli avara holvi. Hetken kuluttua helisivät
avaimet, joku tuli portaita alas, ja ovi avattiin. He näkivät edessään
munkin avainkimppu ja kynttilä kädessä. Andrei säpsähti, sillä
katolilainen munkki herätti aina kaikissa kasakoissa inhoa ja
halveksumista. Munkki peräytyi hänkin askeleen nähtyään koskentakaisen
kasakan. Mutta yksi ainoa epäselvä sana tytön huulilta saattoi
kuitenkin hänet rauhoittumaan. Munkki lukitsi oven, vei heidät
rappusia ylös ja pian olivat he luostarikirkon suuressa holvistossa.
Alttarin luona, jolla paloi useita kynttilöitä, oli pappi polvillaan ja
rukoili hiljaa. Kummallakin puolen häntä seisoi kaksi kuoripoikaa
sinipunervissa kaapuissa ja suitsutusastiat käsissä. Pappi rukoili,
että taivas antaisi kaupungin ihmeen kautta pelastua, hän pyysi pyhiltä
kansalle rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ettei se vaikeroisi maallista
onnettomuutta. Muutamia naisia, jotka muistuttivat haamuja, oli kirkon
lattialla polvillaan, ja heidän päänsä olivat painuneet alas.
Pylväitten vieressä seisoi muutamia murheellisen näköisiä miehiä.
Alttarin yläpuolella olevaan moniväriseen ikkunaan kajastui jo aamun
kultainen koi, ja kirkkaita valotäpliä lankesi kirkon lattialle, ja
taivaankaaren väreissä kohosi ilmaan pyhä savu.

Ihmeissään katseli Andrei pimeästä nurkastaan valon vaikuttamaa,
ihmeellistä kuvaa. Mahtavasti kajahti äkkiä kirkossa urkujen
juhlallinen ääni. Se kasvoi kasvamistaan, laajeni jo ukkosen jyrinäksi,
mutta taas samassa hiljeni, muistuttaen naisen heleää ääntä. Vaan äkkiä
se uudestaan ukkosena pauhasi, kunnes äkkiä kaikki hiljeni. Mutta kauan
vielä holvit toistivat urkujen jo vaienneita ääniä. Kaikkea tätä
kuunteli Andrei suuresti ihmeissään. Samassa tunsi hän, että joku
tarttui hänen nuttunsa liepeisiin.

"Lähtekäämme", virkkoi tatarilaistyttö.

Kenenkään huomaamatta pääsivät he ulos kirkosta ja tulivat eräälle
torille. Rusko jo punoitti kirkkaana aamuisella taivaalla ja aurinko
oli nousemaisillaan. Neliönmuotoinen tori oli aivan tyhjä. Sen keskellä
seisoi vielä puisia pöytiä, todistaen, että siellä vielä joku viikko
sitten oli myyty ruokatavaroita. Tori oli paksun, kuivuneen
likakerroksen peittämä. Sen varrella oli vähäisiä kivestä ja savesta
tehtyjä yksikerroksisia taloja, joiden katot olivat tavattoman korkeat
ja varustetut useilla ikkunoilla ja aukoilla. Toisella puolella, kirkon
läheisyydessä, kohosi muita korkeammalle toisista erillään oleva
rakennus, joka varmaankin oli raatihuone tai joku muu julkinen
rakennus. Se oli kaksikerroksinen, ja katolla kohoavassa pienessä
tornissa käyskenteli vartija. Suuri kellotaulu oli kiinnitetty kattoon.

Tori näytti ikäänkuin kuolleelta, mutta Andrei oli kuulevinaan jostain
heikkoa voivotusta. Silmäillessään ympärille huomasi hän vähän matkan
päässä muutamia ihmisiä, jotka makasivat kadulla aivan liikkumattomina.
Hän ei tietänyt, olivatko he kuolleita vai nukkuivatko he. Äkkiä hän
kompastui johonkin pehmeään esineeseen, se oli kuolleen naisen ruumis,
varmaankin tatarilaisen. Nainen oli nähtävästi vielä nuori, vaikka
nääntyneistä, laihoista kasvoista ei voinut varmasti päättää hänen
ikäänsä. Hänen päässään oli punanen silkkihuivi ja kaulassa
kaksirivinen helminauha; pari kolme pitkää suortuvaa oli laskeutunut
hänen kalpeille poskilleen. Hänen vieressään makasi lapsi, joka
suonenvedontapaisesti oli tarttunut äidin kuivuneisiin rintoihin, vaan
niistä kun ei maitoa lähtenyt, puristi se nyt niitä suuttuneena. Lapsi
ei itkenyt eikä huutanut. Hänen hiljalleen kohoavasta rinnastaan voi
päättää, ettei hän vielä ollut kuollut.

Poikettuaan toiselle kadulle pysähdytti heidät raivostunut mies, joka
huomattuaan, että Andreilla oli ruokatavaroita, tarttui häneen huutaen:
"Leipää, leipää!" Mutta hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan ja
Andrein vähäisestä kosketuksesta kaatui hän maahan. Säälin valtaamana
heitti Andrei hänelle leivän, jonka kimppuun onneton hyökkäsi kuin
raivoisa koira, alkaen sitä purra ja ahmia. Hetkisen kuluttua kuoli
mies koviin tuskiin, varmaankin tottumattomuudesta ruokaan.

Melkein joka askeleella kohtasivat he nälän uhreja. Näytti siltä kuin
olisivat onnettomat tuskissaan juosseet huoneistaan kaduille ikäänkuin
toivoen, että Jumala ilmasta lähettäisi heille ruokaa. Erään portin
vieressä istui vanha eukko, ja mahdotonta oli sanoa, oliko hän kuollut
tai nukkuiko hän, vai oliko hän vain ajatuksiinsa vaipunut. Ei hän
ainakaan nähnyt tai kuullut mitään, samassa paikassa vaan liikahtamatta
istui. Erään talon katosta riippui nuorasta kuivunut mies. Hän, raukka,
ei ollut jaksanut loppuun asti vaivojansa kärsiä, vaan oli itsemurhalla
päivänsä lyhentänyt.

Näitä kauheuksia nähdessään ei Andrei voinut olla kysymättä
saattajaltaan: "Eivätkö he ole keksineet mitään keinoja henkensä
pelastamiseksi? Kun ihminen on äärimmässä hädässä, niin täytyy hänen
syödä sellaistakin, mikä on hänelle inhoittavaa, kunhan se vaan ruoaksi
kelpaa."

"Kaikki on syöty loppuun. Et löydä enää koko kaupungista yhtään
hevosta, et koiraa, et edes rottaakaan. Täällä ei koskaan ole ollut
suurempia ruokavarastoja. Kaikki on tuotu lähellä olevista kylistä."

"Mutta kuinka te kauhean nälkäkuoleman uhatessa yhä vielä aijotte
puolustaa kaupunkia?"

"Ehkä olisi päällikkö jo luovuttanutkin kaupungin, mutta eilen
aamulla toi haukka Bydzhakista kirjeen, missä kehotettiin kaupunkia
puolustautumaan viimeiseen saakka, sillä vankkaa apua en odotettavissa
tuossa tuokiossa... Mutta mehän jo olemmekin perillä."

Andrei oli jo kaukaa huomannut talon, joka ulkomuodoltaan erosi
kaikista toisista rakennuksista ja nähtävästi oli rakennettu jonkun
italialaisen arkkitehdin piirustusten mukaan. Se oli kaksikerroksinen,
hienoista tiilikivistä tehty talo. Leveät kiviportaat johtivat torille.
Ulko-oven kummallakin puolen istui vartijat, jotka molemmat
muistuttivat enemmän kuvapatsaita kuin ihmisiä. He eivät nukkuneet
eivätkä torkkuneet: näyttivät vaan yleensä olevan välinpitämättömiä
kaikesta, koska he eivät kääntäneet huomiotaan mihinkään, jotka
astuivat sisään taloon. Ylhäällä rappusilla kohtasivat Andrei ja
tatarilaistyttö kiireestä kantapäähän saakka asestetun sotilaan
rukouskirja kädessä. Hän käänsi vääntyneet kasvonsa heihin, mutta kun
tatarilainen tyttö virkkoi hänelle muutaman sanan, painoi hän jälleen
silmänsä rukouskirjaan. Ensimäinen huone, johon he tulivat, oli hyvin
avara. Se oli täynnä sotamiehiä, palvelijoita, metsästäjiä,
juomanlaskijoita ja muuta palvelusväkeä, jotka kaikki todistivat
puolalaisen herran korkea-arvoisuutta. Huoneessa tuntui sammuneen
kynttilän käry. Kaksi paloi vielä keskellä lattiaa suurissa, melkein
miehenkorkuisissa haarukoissa, vaikka leveästä ikkunasta jo tulvi
kirkas päivänvalo. Andrei aikoi mennä suoraan leveää, puuleikkauksilla
ja vaakunalla koristettua tammiovea kohden, mutta tyttö nykäsi häntä
hihasta ja osoitti syrjässä olevaa pientä ovea. Sen kautta tulivat he
käytävään ja siitä huoneeseen, joka erityisesti kiinnitti Andrein
huomiota. Tyttö pyysi häntä jäämään sinne ja lähti itse vieressä
olevaan huoneeseen, josta vilkahti valo. Andrei kuuli kuiskauksia ja
hiljaisen äänen, joka pani hänen sydämensä värähtelemään. Puoleksi
avatun oven kautta näki hän, kuinka muuan kookas, tuuheatukkainen
naisolento pujahti sen ohitse. Pian tuli tatarilaistyttö takaisin ja
kutsui häntä astumaan huoneeseen. Andrei ei muistanut, kuinka hän tuli
sisään ja kuinka ovi suljettiin hänen perässään. Huoneessa paloi kaksi
kynttilää ja pyhimyskuvan edessä riippui öljylamppu. Sen alla oli
korkea pöytä, joka katolilaisen tavan mukaan oli varustettu portaalla
polven notkistusta varten rukoiltaessa. Mutta tätä hänen silmänsä eivät
etsineet. Hän kääntyi toisaalle ja huomasi naisen, joka ikäänkuin
kivettyneenä seisoi keskellä lattiaa. Näytti siltä kun olisi tyttö
tahtonut heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten äkkiä seisahtunut. Ja
yhtä hämmästyneenä seisoi Andrei hänen edessään. Toisellaiseksi oli
Andrei mielessään tuota immyttä kuvitellut. Hän ei enää ollut
samanlainen kuin ennen, vaan oli entistään vielä kauniimpi ja ihanampi.
Nähdessään hänet Kiovassa oli hän vielä kesken kehitystään, mutta nyt
seisoi Andrein edessä olento, joka näytti siltä kuin olisi maalari
siveltimellään häneen viimeisen vedon vetänyt. Kiovassa oli tyttö ollut
miellyttävä, soma tuulihattu, mutta nyt oli hän muuttunut täydelliseksi
kaunottareksi, naiseksi kaikessa täydessä suloudessaan. Hänen silmänsä
välkkyivät ihanasti, joskin niissä näkyi kyynelten jälkiä.

Hiukset, jotka ennen olivat keveinä kiharoina vapaasti liehahdelleet,
olivat nyt muuttuneet tuuheaksi, kauniiksi palmikoksi. Vaikka hän
olikin kuolon kalpea, ei se seikka kuitenkaan vähentänyt hänen
ihanuuttaan, vaan päinvastoin täydensi hänen hurmaavaa, vastustamatonta
kauneuttaan. Andrei tunsi sydämessään suloista pelkoa ja jäi
liikahtamattomana seisomaan hänen eteensä. Neitonen oli nähtävästi
hänkin hämillään nähdessään kasakan kaikessa nuoruuden voimassa ja
kukoistuksessa. Andrein silmistä säteili mielenlujuus ja kaarevat,
samettiset kulmakarvat uhkuivat rohkeutta. Hänen päivettyneillä
kasvoillaan hehkui nuoruuden puna ja hänen mustat viiksensä kiilsivät
kuin hienoin silkki.

"En voi sinua kyllin kiittää, jalomielinen ritari", virkkoi kaunotar
hopean kirkkaalla äänellä. "Jumala yksin voi sinua palkita, en minä
heikko nainen." Ja hän loi katseensa alas. Hän liikahutti kaunista
päätään, ja hieno puna peitti hänen kasvonsa. Andrei ei tietänyt, mitä
hänen tuli vastata neitoselle. Hän olisi tahtonut ilmituoda kaiken,
mitä hän sydämessään tunsi, lausua sen yhtä tulisin sanoin kuin se
hänen mielessään hehkui, mutta hän ei voinut. Tuntui kuin joku olisi
häntä pidättänyt; hänen huulensa eivät löytäneet sanoja.

Samassa tuli palvelustyttö sisään. Hän oli jo ehtinyt leikata
kappaleiksi ritarin tuoman leivän ja toi sitä nyt kultaisella
tarjottimella panittarelle. Kaunotar katsahti tyttösen leipiin, kohotti
silmänsä Andreihin -- ja paljon puhui tuo katse. Tuo lempeä silmäys
puhui nuorukaiselle selvemmin kuin mikään kieli. Hänen sydämessään
tuntui äkkiä niin keveältä. Sielunliikutukset ja tunteet, jotka kauan
olivat olleet hänelle vieraita, vapautuivat nyt kahleistaan ja
tahtoivat purkautua sanoiksi. Mutta samassa kääntyi kaunotar
tatarilaisen puoleen ja kysyi levottomana:

"Oletko vienyt äidilleni?"

"Hän nukkuu".

"Entä isälle?"

"Vein, ja hän sanoi itse tulevansa kiittämään ritaria."

Neitonen tarttui leipään ja alkoi syödä. Sanomattomalla nautinnolla
katseli Andrei kuinka hän mursi leipää kauniilla sormillaan ja söi
sitä. Mutta äkkiä juolahti Andrein mieleen raivostunut mies, joka
syötyänsä leipäpalasen kuoli hänen edessään. Hän kalpeni ja tarttui
neitosen käteen ja virkkoi hätääntyneenä: "Älä syö enää. Olet niin
kauan ollut syömättä että äkillinen ravinnon nauttiminen saattaa koitua
sinulle vahingoksi." Neitonen laski heti kätensä, asetti nöyränä
leipänsä tarjottimelle Ja katseli kasakkaa silmiin. Ei taltta, ei
sivellin eivätkä taitavimmatkaan sanat voi tuoda esiin sitä, mitä
neitosen katse puhui, eikä myöskään sitä tunnetta, joka valtasi hänet,
johonka tuon neitosen katse kohdistui.

"Valtiatar!" huudahti Andrei ihanien tunteiden valtaamana. "Mitä
tarvitset, mitä tahdot? Käske! Anna minulle tehtävä, mahdottomin
maailmassa, minä riennän sen täyttämään. Määrää minut suorittamaan
jotain sellaista, mitä ei yksikään muu ole voinut tehdä. _Minä_ täytän
sen tai kuolen sinun tähtesi. Vannon pyhän ristin nimessä: minä sen
täytän tai kuolen. Kuolla sinun tähtesi -- se olisi niin suloista,
etten voi sitä sanoin kuvata! Minulla on kolme taloa, puolet isäni
hevoslaumasta on minun, kaikki äitini myötäjäisrahat ovat minun, ja
sekin, mitä hän on salannut isältäni -- kaikki on minun. Ei ole
yhdelläkään kasakalla sellaisia aseita kuin minulla, pelkästä miekkani
kahvasta tarjotaan minulle paras hevoslauma ja kolme tuhatta lammasta.
Mutta kaikesta siitä luovun, kaikki hylkään, jätän, poltan, jos vain
sanankin sanot, jos liikutat hienoja, mustia ripsiäsi. Mutta tiedänhän,
että puhun tuhmasti, että minä, joka olen Koskentakana kasvanut, en
osaa tuoda ilmi tunteitani sillä tavoin kuin kuuluisi asiaan, niiden
kohdistuessa niin ylhäiseen neitoon kuin sinä."

Tarkkaavaisena, sanaakaan kadottamatta, ja yhä lisääntyvällä
hämmästyksellä kuunteli neito tuon avomielisen nuorukaisen hehkuvia
sanoja. Ja ne sanat todella tulivat sydämen pohjasta. Kaunotar kohotti
ihanat kasvonsa, pyyhkäisi ohimoiltaan hiukset, avasi huulensa ja
tarkasteli nuorukaista. Hän aikoi jotain sanoa, mutta vaikeni, sillä
hän muisti, mitkä tehtävät on ritarilla edessään; hän muisti, että
Andrein isä, veljet ja koko hänen heimonsa ovat hänen takanaan; hän
muisti että kaupunkia piirittävät koskentakaiset ovat julmia ja että
kauhea kohtalo uhkasi koko seutua. Senvuoksi täyttyivät hänen silmänsä
kyynelillä. Hän tarttui äkkiä silkkiseen liinaansa, peitti sillä
kasvonsa, ja pää alas painuneena puri hän lumivalkoisilla hampaillaan
kaunista alahuultaan -- ikäänkuin olisi hän äkkiä tuntenut myrkyllisen
käärmeen piston. Hän ei tahtonut, että nuorukainen olisi nähnyt hänen
kauhean tuskansa.

"Lausu yksi ainoa sana", virkkoi Andrei, tarttuen hänen käteensä. Tämä
kosketus vaikutti kuin sähkövirta hänen ruumiissaan ja hän puristi
immen hervotonta kättä. Mutta ääneti oli neitonen, ottamatta liinaa
silmiltään. "Miksi olet niin murheellinen? Mikä suru vaivaa sinun
sydäntäsi?"

"Olen säälittävä olento. Onneton se äiti, joka minut on synnyttänyt!
Kovaosainen olen maailmassa! Julma on minun kohtaloni! Se on tuonut
jalkojeni juureen korkeimmat ylimykset Puolan aatelistosta, rikkaimmat
panit, kreivit ja ulkomaiset paroonit. Kaikki he ovat minua rakastaneet
ja minun rakkauteni olisi ollut heidän suurin autuutensa. Minun olisi
vain tarvinnut viitata ja paras, kaunein ja jalosukuisin heistä olisi
ollut minun puolisoni. Vaan en heistä ketään valinnut, sillä sydämeni
oli kiintynyt vieraaseen, maani viholliseen. Minkä kauhean rikoksen
olenkaan tehnyt, että sinä puhdas Pyhä Neitsyt minua vainoat?
Rikkaudessa ja ylellisyydessä ovat päiväni vierineet. Kalleimmat herkut
ovat olleet ruokanani, parhaimmat viinit juomanani. Ja mitä varten?
Siksikö, että joutuisin sellaisen kuoleman uhriksi, jommoista ei saa
osakseen kurjinkaan kerjäläinen koko kuningaskunnassa. Mutta eipä siinä
kyllin, että olen julman kohtaloni leikkikaluksi tuomittu, eikä
siinäkään, että ennen kuolemaani minun täytyy nähdä, miten kauheissa
tuskissa kuolevat isäni ja äitini, joitten edestä tuhat kertaa antaisin
elämäni. Ei siinä kaikessa vielä kyllin. Ennen kuolemaani piti minun
vielä kokea rakkautta, jommoista en vielä ole tuntenut. Piti vielä
sydämenikin pakahtua, jotta kova kohtaloni tuntuisi vieläkin
katkerammalta, jotta oikein itseni viheliäiseksi huomaisin. Voi, anna
minulle anteeksi, Pyhä, Jumalan Äiti!"

Ja kun hän vaikeni, kuvastui hänen kasvoissaan sanomaton tuska.

"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras
nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen,
joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin
pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon
syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on
rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima,
rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin
kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa,
ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."

"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista
päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä
tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat
isä, toverit ja heimosi -- ja me olemme sinun vihollisiasi."

"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei
kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli.
"Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki
kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa
valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on
Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota
sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani -- olet sinä. Ja
minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista
uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien
hylkään."

Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä
purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän
nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki,
itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui
rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän
tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen
poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen
kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.

Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me
olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet
kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia."
Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli
Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja
tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään
tuntee.

Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä
Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän
enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita
hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo
poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.



VII.


Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä
selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta
myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli
leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa,
joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety
vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville,
mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet
tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset
rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten
sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.

Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat
saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin:

"Kas tällaista, hyvät panit, on nyt tapahtunut; sen kaiken on viina
saanut aikaan! Tällaisen häpeän alaiseksi me nyt olemme joutuneet.
Näkyy siis nyt kerta kaikkiaan olevan asian laita niin, että jos teille
viinamäärää lisää, niin kristillisen sotajoukon vihollinen vetää
jalastanne housut ja vielä sylkäsee kasvoihinne, ettekä te kykene
lainkaan itseänne puolustamaan."

Kasakat seisoivat allapäin, pahoilla mielin, hyvin tuntien
syyllisyytensä. Ainoastaan Nezamaikovin osaston päällikkö Kykybenko
lausui:

"Maltapas, vaari! Vaikkei olekaan lainmukaista vastata, kun koshevoi
puhuu koko sotajoukon edessä, niin tahdon kuitenkin huomauttaa, ettei
asia ollutkaan aivan niin. Et ole puhunut täysin totuudenmukaisesti.
Kasakat olisivat syypäät ja ansaitsisivat kuoleman, jos he olisivat
juopuneet sodassa, vaikeassa, raskaassa työssä, mutta mehän olemme
istuneet toimettomina, viruneet joutilaina kaupungin edustalla. Ei ole
noudatettu paastoa eikä muuta kristinopin määräämää pidättäytymisaikaa.
Jos sitä olisi noudatettu ei olisi tullut kysymykseenkään, että miehet
olisivat juoneet itsensä juovuksiin. Mutta näyttäkäämme nyt
vihollisille, mikä on palkkana siitä, että he ovat hyökänneet
kimppuumme. Olemme ennen taistelleet hyvin, mutta nyt iskekäämme niin,
ettei noilta lurjuksilta jää jälelle kantapäitäkään."

Tämä osastopäällikön puhe miellytti kasakoita suuresti. He nyökkäsivät
hyväksyvästi ja sanoivat: "Hyvin puhui Kykybenko." Mutta Taras Bulba,
joka seisoi koshevoin lähellä, sanoi: "No koshevoi, mitä arvelet? Eikö
puhunut Kykybenko totta? Mitä tähän aijot vastata?"

"Mitäkö vastata? Sanon, että autuas on se isä, joka sellaisen pojan on
siittänyt. Ei se vielä viisas ole, joka moittia osaa; silloin vasta
mies on viisas, kun hän järkevällä sanalla voi toista rohkaista,
aivankuin kannus juotettua hevosta. Aijoin itse lausua teille
kehoittavia sanoja, vaan Kykybenko ehti ennen minua".

"Hyvin puhui koshevoikin!" huusivat kasakat. "Hyvin puhui", toistivat
monet. Ja vanhat, harmaapääukotkin nyökäyttivät päätään ja virkkoivat
hiljaa: "Hyvin puhui".

"Kuulkaa nyt, panit", jatkoi koshevoi. "Linnojen valloittaminen,
vallihautojen kaivaminen, ja kiipeäminen ei ole kasakalle soveliasta.
Mutta kaikesta päättäen ei ole vihollinen saanut suuriakaan varastoja
viedyksi kaupunkiin, sillä heillä näkyi olleen sangen vähän rattaita.
Väki kaupungissa on nälissään ja he kyllä pian syövät kaiken tuodun
muonan. Olkoon nyt niin tai näin, mutta pian täytyy heidän lähteä
kaupungista. Jakaantukaamme sentähden kolmeen joukkoon ja asettukaamme
kolmelle tielle porttien edustalle. Pääportin eteen kolme osastoa,
kummankin sivuportin eteen kaksi. Djadkinskin ja Korsunskin osastot
väijyksiin! Taras päällikkö joukkonsa kanssa asettukoon myös
väijyksiin. Tytarevskin ja Timoshevan osastot varajoukoksi kuormaston
oikealle puolelle. Shtsherbinovin ja Steblikovin osastot vasemmalle!
Astukoot sitten rivistä ne jotka voivat parhaiten suutaan pieksää, ja
osaavat vihollista ärsyttää! Puolalainen on luonteeltaan
turhanpäiväinen. Se ei voi sietää haukkumista ja ehkäpä he jo
tänään saadaankin kaikki houkutelluiksi tulemaan ulos portista.
Osastopäälliköt tarkastakoot kukin osastonsa. Kenellä ei ole
riittävästi väkeä, lisätköön tähteillä Perejaslavin osastosta.
Tarkastakaa kaikki aseenne uudestaan! Yksi viinaryyppy ja leipä miestä
kohti, vaikka luulen, että kaikki vielä eilisestä ovat kylläisiä,
sillä, suoraan sanoen, söivät pojat eilen niin, että luuli heidän yöllä
halkeavan. Ja vielä yksi asia: jos joku kurja juutalainen uskaltaa
myydä kasakalle yhdenkään ainoan pikarillisen viinaa, niin minä hirtän
hänet koivet taivasta kohden. Ja nyt, veikot, toimeen!"

Niin puhui koshevoi ja kaikki kumarsivat hänelle syvään ja astuivat
paljaspäisinä kuormiensa ja leiriensä luo. Vasta hyvän matkan päähän
tultuansa panivat he lakit päähänsä. Kaikki alkoivat varustautua. He
koettelivat miekkojaan ja pyssyjään, täyttivät ruutisarvensa,
tarkastivat kuormiaan ja valitsivat itselleen ratsuja.

Osastonsa luo astuessaan ei Taras voinut olla ajattelematta, minne
Andrei oli kadonnut. Oliko hän joutunut vangiksi muiden kanssa? Mutta
ei, ei ollut Andrei sellainen, että olisi antanut vangita itsensä
elävänä. Tapettujen kasakkain joukossa ei hänen ruumistaan myöskään
ollut. Taras vaipui syviin ajatuksiin ja astuskeli edestakaisin
kuulematta, että joku häntä kutsui. "Kuka se?" kysyi hän vihdoin
ajatuksistaan herättyään.

Hänen edessään seisoi Jankel, juutalainen.

"Herra päällikkö, herra päällikkö!" puhui juutalainen kiivaasti ja
katkonaisella äänellä, ikäänkuin olisi hänellä ollut jotain tärkeää
sanottavaa. "Olen ollut kaupungissa, herra päällikkö!"

Kummastellen katseli Taras juutalaista ja kysyi: "Mitenkä hitossa sinä
sinne pääsit?"

"Sen kerron heti", vastasi Jankel. "Kun aamun koittaessa kuulin melua
ja kasakat alkoivat ampua, tartuin kauhtanaani ja aloin juosta sinne
päin, sillä minä tahdoin niin pian kuin mahdollista saada tietää, mistä
mellakka johtui. No niin, juoksin suoraa päätä kaupungin portille ja
tulin sinne juuri silloin kun viimeinen osasto marssi kaupunkiin.
Katselen ja huomaankin, että osaston etunenässä ratsastaa pani
Galjandovitsh. Minä tunsin hänet varsin hyvin, sillä kolmatta vuotta
sitten lainasin hänelle sata kultarahaa. Minä läksin hänen peräänsä
muka tarkotuksella karhuta häneltä saatavaani ja niin jouduin sitten
muiden kanssa kaupunkiin."

"Kuinka uskalsit lähteä sinne ja vielä päälle päätteeksi perimään
velkaa?" kysyi Bulba. "Eikö hän käskenyt hirttää sinut?"

"Hirttää hän minut todellakin aikoi", kertoi juutalainen. "Palvelijat
jo tarttuivatkin minuun ja heittivät nuoran kaulaani, mutta minä
rukoilin pania, selittäen, että varsin hyvin voin vielä odottaa
suoritusta ja lupasinpa antaa lainaksi lisääkin, jos hän vaan auttaisi
minua perimään saatavani muilta ritareilta; sillä panilla, totta
sanoen, ei ollut ainoatakaan kolikkoa taskussaan, vaikka hän omistaa
monta maatilaa, neljä linnaa ja aroja aina Shklovaan saakka, eikä hän
olisi voinut lähteä sotaankaan, elleivät breslaulaiset juutalaiset
olisi hänelle rahoja lainanneet. Samasta syystä hän ei päässyt
valtiopäivillekään."

"Mitä sitten teit kaupungissa? Näitkö meikäläisiä?"

"Kuinkas en! Meikäläisiä on siellä paljon: Utska. Rohym, Samyilo,
Haivalh."

"Hiiteen kaikki ne!" karjasi ärtyneenä Taras. "Mitä sinä minulle omaa
heimoasi luettelet. Minä kysyn, näitkö keitään koskentakaisia."

"En muita kuin poikanne Andrein."

"Andreinko?" huudahti Bulba. "Missä näit hänet? Holvissako?
Maanalaisessa kuopassako? Sidottuna?"

"Kukapa olisi uskaltanut hänet sitoa? Hänestä on nyt tullut mahtava
ritari. En tahtonut häntä tunteakaan! Kultaiset ovat hänellä
olkamerkit, hihojen reunukset ovat kullatut, lakki ja vyö ovat
kultaiset, ja kaikkialla näkyy hänen puvussaan vain kultaa. Niinkuin
luonto keväällä auringon paistaessa, lintujen visertäessä ja ruohon
tuoksuessa, niin hänkin nyt loistaa kultaa ja komeutta. Ja parhaimman
hevosensa antoi hänelle sotapäällikkö. Kaksisataa kultarahaa maksaa
yksin hevonen."

Bulba kävi kalman kalpeaksi.

"Minkätähden on hän pukeutunut vieraaseen pukuun?" kysyi hän käheästi.

"Siksi, että se on hänelle edullisempaa. Hän kiitelee ratsullaan,
opettaa muita ja muut opettavat häntä; hän käyttäytyy kuin rikkain
puolalainen pani."

"Kuka hänet on sellaiseen toimeen pakottanut?"

"Enhän ole sanonut, että häntä olisi pakotettu. Omasta tahdostaan on
hän tietysti liittynyt heihin."

"Kuka liittynyt?"

"Herra Andrei?"

"Mihinkä liittynyt?"

"Liittynyt heidän puolellensa; poikanne on nyt kokonaan heikäläinen."

"Sinä valehtelet, senkin roisto!"

"Kuinka uskaltaisin valehdella? Hölmöhän olisin, jos valehtelisin!
Omaksi turmiokseni valehtelisin. Tiedänhän, että juutalainen hirtetään
kuin koira, jos hän valehtelee herralleen!"

"Toisin sanoen, hän on siis kavaltanut isänmaansa ja uskonsa?"

"En ole sanonut, että hän on kavaltanut; olen sanonut, että hän on
mennyt heidän puolellensa."

"Valehtelet, kirottu juutalainen! Sellaista ei ole voinut tapahtua!
Sekoitat asiat, mokoma koira!"

"Kasvakoon ruohoa taloni kynnys, jos en totta puhu! Sylkeköön jokainen
isäni ja äitini ja appeni ja isänisäni ja äitin isän haudalle, jos nyt
asioita sekoitan. Jos pani tahtoo, voin vielä ilmottaa senkin,
minkätähden herra Andrei on mennyt heidän puolellensa."

"Sano, minkätähden!"

"Sotapäälliköllä on tytär, joka on kuuluisa kaunotar. Hän on ihana kuin
enkeli." Ja juutalainen koetti niinhyvin kuin taisi kuvata tuon tytön
suloisuutta, levittäen käsiänsä, siristäen silmiään ja vääntäen suunsa
vinoon.

"No entä sitten?"

"Hänen tähtensä Andrei liittyi vihollisiin. Kun ihminen kerran
rakastuu, on hän kuin lionnut kengän pohja, joka taipuu miten tahansa."

Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon
naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi,
selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana
paikallaan.

"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen.
"Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin
kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan
paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin
helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun
olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä
myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain
tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat
karkoitetut."

"Miksi et tappanut häntä paikalla?" huudahti Bulba julmistuneena.

"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän
puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."

"Sinä siis näit hänet itsensä?"

"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala
häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen
luoksensa, sanoi hän..."

"Mitä hän sanoi?"

"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.'
'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja
koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli
ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä
kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."

"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.
"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,
Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität
paikalla henkesi!"

Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja
lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi
taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas
avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.

Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt
Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen
harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää
tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja
sielunsa.

Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli
ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset,
sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille
johtavalle tielle.

Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova
kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen
vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö
Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.

Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät
valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia
ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset
valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli
päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi
ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin
eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen,
melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento
eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden
kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla
oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut,
sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita
aatelisherroja seisoi heidän takanaan.

Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja
ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.

Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan
ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain
kahvat ja pyssyjen piiput.

Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä
aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat
toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän
perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli
ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli
ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään
kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän
oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä.
Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut
itselleen pikimustat, tuuheat viikset.

"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko
heillä voimaa käsissään?"

"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi
otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän,
mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat
veljensä!"

Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli
osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta -- samassa tilassa
kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan,
häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä
vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset
harmaantuneet.

"Älä sure, Hlib, kyllä me sinut vapautamme!" huusivat kasakat alhaalta.

"Älä sure, ystäväni!" virkkoi atamani Borodatij. "Eihän ollut sinun
syysi, että sinut alastomana vangittiin. Jokaiselle voi vahinko sattua.
Mutta häpeä heille, että asettivat sinut näytteille alastomuuttasi
peittämättä."

"Te nähtävästi olette uljasta väkeä, koska nukkuvien kimppuun
hyökkäätte", virkkoi Golokopytenko.

"Odottakaapas, kyllä me teidän suunne vielä tukimme!" huudettiin
ylhäältä.

"Hauskaa olisi katsella, miten se tapahtuisi", virkkoi Popovitsh, joka
samalla kääntyi ratsunsa selässä ja omiin miehiinsä katsahtaen lisäsi:
"Mutta eihän tiedä, ehkä puhuvatkin totta nuo Puolan herrat. Varsinkin
jos tuo ihravatsa kulkee edellä, niin onhan sitten muilla suojaa."

"Mistä luulet, että heille suojaa olisi?" kysyivät kasakat, aavistaen
Popovitschillä olevan vielä jonkun pistosanan mielessään.

"Siitä vaan, että tuommoisen takana voi koko sotajoukko olla turvassa,
eikä piru itsekään osaisi keihäällä tuollaisen suuren möhömahan takana
piiloutuviin miehiin."

Kasakat purskahtivat nauruun ja kauan vielä moni heistä päätään
pyöritellen puheli: "Onpa vasta poika tuo Popovitsh! Aina sillä on sana
valmiina."

"Peräytykää, peräytykää muurin luota!" huudahti koshevoi. Pistopuhe oli
varmaankin suututtanut puolalaisia, sillä eversti viittoili nyt
käsillään innostuneesti.

Tuskin olivat kasakat hajaantuneet, kun jo pamahti yhteislaukaus.
Valleilla syntyi liikettä, ja sinne ilmaantui itse harmaapäinen
päällikkökin. Portit avattiin ja sotaväki marssi ulos. Etumaisena
ratsastivat husaarit tasaisin rivein, heitä seurasivat keihäsmiehet,
sen jälkeen tulivat vaskikypärit sekä viimeisinä yksitellen ylhäiset
aatelismiehet, jotka eivät tahtoneet sekaantua muiden riveihin. Heitä
seurasivat vielä uudet rivit ja niiden perässä vänrikki; kaikista
viimeisenä ratsasti eversti.

"Älkää salliko heidän järjestyä riveihin!" huusi koshevoi. "Kaikki
osastot rynnätkööt yhdessä! Lähtekää porttien luota! Titatjevin osasto
rynnätköön syrjästä! Djadikovin osasto vastakkaiselta puolen, Kykybenko
ja Polyvada takaapäin! Saattakaa vihollisten joukko epäjärjestykseen ja
hajottakaa heidät!"

Kasakat hyökkäsivät nyt eri haaroilta. He koettivat hajottaa
puolalaiset. Ei ehditty kivääritulta alottaakaan, kun jo käytiin
taistelemaan miekoin ja keihäin. Kaikki sekaantuivat yhteen rymäkkään
ja jokaisella oli tilaisuus osoittaa kuntoaan.

Demid Popovitsh pisti kuoliaaksi kolme sotamiestä ja pudotti satulasta
kaksi pulskaa Puolan herraa, puhuen: "Kas tuossa, hyvät ratsut! Teidän
tapaisianne on minun jo kauan tehnyt mieleni." Ja hän ajoi hevoset
kauas pellolle, käskien läheisten kasakkain pitää niistä huolta. Sitten
hän jälleen lyöttäytyi joukkoon, hyökkäsi kahden ratsujen selästä
pudonneen sotaherran kimppuun, tappoi toisen, toisen kaulaan heitti
nuoran ja alkoi laahata häntä pitkin ketoa, ensin ryöstettyään häneltä
kalliskahvaisen miekan ja vyön, joka oli ahdettu täyteen kultarahoja.
Kobita, kelpo, nuori kasakka hänkin, hyökkäsi myöskin erään urhoollisen
puolalaisen ylimyksen kimppuun ja kauan he voimiaan mittelivät. Pian
kääntyi ottelu käsikahakaksi. Vähällä oli jo kasakka päästä voitolle ja
hän iski terävällä turkkilaisella puukolla vastustajaansa rintaan.
Mutta surman sai mies, sillä vihollisen luoti osui häntä suoraan
otsaan. Hänet kaasi eräs ylhäinen kaunis pani, joka oli vanhaa
ruhtinaallista sukua. Suorana ja rotevana kiiti hän tulisella
ratsullaan ja oli kaiken aikaa osoittanut suurta sankarimaisuutta.
Kahden koskentakaisen pään hän oli jo halkaissut. Feodor Korshon, kelpo
kasakan, hän oli kaatanut ratsuineen, ampunut hevosen ja lävistänyt
miehen keihäällään. Monelta oli hän silpaissut poikki pään tai kädet,
ja nyt oli hän ampunut luodin Kobita kasakan ohimoon.

"Tuonpa kanssa tahtoisin miekkoja mitellä", huusi atamani Kykybenko, ja
hevostansa kannustaen syöksyi hän takaapäin ylimyksen kimppuun, samalla
kiljaisten niin, että kaikki lähelläolijat pelästyivät. Ylimys koetti
kääntää hevostaan poispäin, mutta ratsu ei totellut; se oli säikähtänyt
kauheasta huudosta, syöksyi syrjään, ja Kykybenko lähetti nyt siihen
luotinsa, joka sattui selkään ja uljas ritari syöksyi maahan. Mutta hän
ei sittenkään lannistunut, vaan yritti vieläkin puolustautua. Hän oli
kuitenkin jo hyvin voimaton ja molemmilla käsillään raskaaseen
miekkaansa tarttuen iski Kykybenko hänen päänsä kahtia. Virtana vuoti
aatelisen veri, punaten hänen keltaista kullalla kirjailtua pukuaan.
Siihen jätti hänet Kykybenko ja riensi miestensä kanssa uudestaan
taisteluun. "Kas kun hän malttoi jättää nuo kalliit koristukset",
virkkoi Borodatij, eroten joukosta ja lähestyen paikkaa, johon ylimys
oli kaatunut. "Seitsemän miestä olen omalla kädelläni kaatanut, mutta
enpä ole vielä tuollaisia koristuksia tavannut." Kullanhimo valtasi
Borodatin ja hän kumartui riistämään vainajalta hänen upeat
koristuksensa. Hän otti kultavartisen puukon, irrotti vyön, joka oli
täynnä kultarahoja, tempasi rinnalta laukun, jossa oli hienoja
alusvaatteita, hopeaisia esineitä ja naisen suortuva. Borodatij ei
kuullut, kun häntä lähestyi takaapäin punakasvoinen vänrikki, jonka hän
jo kerran oli kaatanut satulasta ja joka siitä oli saanut suuren kuhmun
päähänsä. Vänrikki heilautti miekkaansa ja iski sillä kyyryksissä
olevaa kasakkaa kaulaan. Turmion toi kasakalle kullan himo: ruumiista
erkani uljas pää, maahan vaipui vartalo, punaten nurmen ja ilmoihin
kohosi kasakan tuima sielu. Mutta ei ehtinyt vänrikki vielä siepata
tukasta atamanin päätä sitoakseen sen satulaansa, kun jo oli kostaja
lähellä.

Niinkuin taivaalla haukka tehtyään voimakkailla siivillään monta
kierrosta äkkiä pysähtyy yhteen paikkaan siivet levällään ja sieltä
nuolena iskee tienvarrella kaakottavaan peltokanaan, niin Ostapkin,
Tarasin poika, äkkiä karkasi vänrikin kimppuun ja heitti paulan hänen
kaulaansa. Entistään punaisemmiksi muuttuivat vänrikin kasvot, kun
silmukka kurkkua kuristi. Hän sieppasi pistoolinsa, mutta värisevä käsi
ei osannut laukausta ohjata ja peltoon lensi kuula. Ostap irrotti hänen
satulastaan silkkisen nuoran, joka vänrikillä aina oli mukanaan vankien
sitomista varten. Tällä Ostap sitoi vankinsa kädet ja jalat ja
kiinnitti toisen pään satulaansa ja niin läksi laahaamaan ruumista
pitkin kenttää, samalla huutaen Umanin kasakoille, että he menisivät
osoittamaan kaatuneelle atamanilleen viimeistä kunniaa.

Kuultuansa, ettei heidän atamaninsa enää ole elävien joukossa,
riensivät Umanin osaston kasakat korjaamaan päällikkönsä ruumiin ja
samalla neuvottelemaan uuden atamanin vaalista. Hetkisen keskusteltuaan
sanoivat muutamat: "Mitäpä tässä kauan mietitään. Parempaa atamania
emme voi saada kuin on Bulban Ostap. Hän totta kyllä on meitä kaikkia
muita nuorempi, mutta vanhan miehen järki on hänellä."

Paljastaen päänsä kiitti Ostap kasakoita hänelle osoitetusta kunniasta,
eikä ollenkaan syyttänyt nuoruuttaan ja kokemattomuuttaan, hyvin
tietäen, ettei semmoiseen nyt ollut aikaa; hän johti joukkonsa suoraa
päätä vihollisparveen, siten näyttäen, ettei häntä oltu turhaan
atamaniksi valittu.

Jo tunsivat puolalaiset, etteivät he voittajina selviytyisi, ja
sentähden peräytyivät he toiselle puolelle kenttää siellä uudelleen
järjestyäkseen. Lyhytkasvuinen eversti huitoi kädellään portille päin,
jossa aivan erillään seisoi neljäsataa miestä varusväkeä, ja samassa
alkoi sieltäpäin sataa kuulia kasakkain riveihin; mutta luodit eivät
osuneet vihollisiin; suurin osa niistä lensi härkälaumaan, joka
oudostellen katseli taistelua. Pelästyneet härät mylvivät ja kääntyivät
leiriä kohti, särkivät kuormat ja polkivat monen miehen jalkoihinsa.
Mutta samassa riensi kovasti huutaen Taras joukkonsa kanssa väijyksistä
lauman eteen. Koko raivostunut karja kääntyi nyt suoraan vihollisen
joukkoja kohden, kaasi maahan hevosväen ja hajoitti joukot.

"Kiitos teille, härät!" huusivat koskentakaiset. "Palvelette
kuormastossa ja palvelette nyt taistelussakin." Ja uudistetuin voimin
hyökkäsivät he vihollista vastaan ja monta puolalaista kaatui. Moni
siinä ottelussa kunnostautui.

Jo huomasivat puolalaiset, että paha heidät perii, nostivat lipun ja
käskivät avata portit. Naristen aukenivat rautaiset veräjät ja
pölyisinä, nääntyneinä syöksyivät niistä sisään ratsastajat. Suuri
joukko koskentakaisia lähti heitä ajamaan takaa, mutta Ostap pysäytti
joukkonsa sanoen: "Älkää menkö niin lähelle muuria, vetäytykää
taaksepäin." Ja tarpeellinen olikin tämä varoitus, sillä valleilta
heittivät viholliset alas kaikellaisia esineitä mitä vaan käsiinsä
saivat, Samaan aikaan tuli paikalle koshevoi ja kiitti Ostapia joukon
edessä lausuen: "Uusi atamani johtaa jo joukkoja kuin vanha kokenut."
Nyt katsahti taakseen vanha Bulbakin nähdäkseen uutta atamania ja
huomasi Umanin joukon edessä ratsun selässä Ostapin, lakki kallellaan
ja päällikön sauva kädessä. Kas vaan, virkkoi hän katsahtaen poikaansa,
ja iloisena alkoi ukko kiittää kaikkia Umanin miehiä siitä kunniasta,
jonka nämä olivat hänen pojalleen osoittaneet.

Kasakat alkoivat jo peräytyä leiriinsä, kun äkkiä kaupungin valleille
ilmaantui uudestaan puolalaisia. Nyt olivat jo heidän kauhtanansa
repaleissa. Hyytynyttä verta näkyi monen puvussa ja pölyssä olivat
vaskiset kypärit.

"No, joko meidät vangitsitte?" huusivat koskentakaiset.

"Kyllä teidät vielä opetetaan!" huusi muurilta lihava eversti ja näytti
nuoraa; ja viholliset solvasivat toisiaan parhaansa mukaan.

Vihdoin hajaantuivat kaikki. Muutamat laskeutuivat taistelusta
väsyneenä levolle. Toiset ripottivat haavoihinsa multaa ja sitoivat ne
niillä vaatekappaleilla, jotka he olivat vihollisilta anastaneet.
Reippaimmat keräilivät ruumiita, osoittaakseen niille viimeistä
kunniaa. Miekoilla ja keihäillä kaivettiin hautoja, lakeilla nostettiin
niistä multa, ruumiit laskettiin varovasti kuoppiin ja peitettiin
maahan, etteivät korpit ja kotkat saisi heidän silmiään nokkia.
Vihollisten ruumiit taas sidottiin hevosten häntiin ja hevoset
laskettiin karkaamaan kedolle. Hurjina juoksivat ratsut mäkien,
kuoppain ja purojen poikki ja runtelivat veriset, pölyiset ruumiit.

Sitten kaikki osastot istuutuivat erikseen illastamaan ja kauan siinä
juteltiin niistä urotöistä, joita taistelun aikana oli suoritettu. Oli
siinä tarinoiden aiheita tuleville sukupolville. Kauan valvoivat
kaikki, mutta kauimmin vanha Taras, joka yhä vaan mietti, minkätähden
Andrei ei ollut vihollisten joukossa. Oliko petturille tullut
omantunnonvaivoja, kun hänen olisi pitänyt taistella omia maamiehiään
vastaan, tai oliko poika ehkä joutunut vangiksi? Mutta kun hän samassa
muisti, että Andrein sydän oli herkkä kauniimman sukupolven
vaikutuksille, tuli vanhuksen mieli synkäksi ja hän vannoi kostavansa
sille puolattarelle, joka oli hänen poikansa lumonnut. Ja valansa olisi
hän heti ollut valmis täyttämään. Mielellään olisi hän tarttunut tuon
kaunottaren tuuheaan tukkaan, laahannut häntä perässään hevosen selässä
ja silponut hänen kauniin ruumiinsa kappaleiksi. Mutta ei tietänyt
Bulba, minkä osan Jumala hänelle huomenna soi. Vähitellen hänen
ajatuksensa sekaantuivat ja hän vaipui uneen.

Mutta nuotiotulien ääressä valvoivat valppaat vartijat ja tähystelivät
tarkkaan kaikille haaroille.



VIII.


Ei ollut aurinko vielä korkealle kohonnut, kun jo koskentakaiset
keräytyivät yhteen joukkoon. Sjetshistä oli tullut tieto, että
kasakkain poissa ollessa olivat tatarit käyneet siellä ryöstöretkellä.
He olivat hävittäneet kaiken kasakkain omaisuuden, kaivaneet maasta
kaikki kalleudet, olivat ottaneet vangiksi jälelle jääneet asukkaat, ja
olivat nyt matkalla saaliineen Perekopiin. Ainoastaan yksi ainoa
kasakka, Maksin Golodgka, oli päässyt pakoon, tapettuaan päällikön ja
ryöstettyään häneltä koko pussillisen kultarahoja. Tatarilaisen hevosen
selässä ja tatarilaisessa puvussa oli hän puolitoista päivää ja kaksi
yötä välttänyt takaa-ajajat. Hän oli ajanut kuoliaaksi kaksi hevosta ja
vasta kolmannella saapui hän kasakkain leiriin, saatuansa matkalla
tietää, että koskentakaiset olivat Dubnan luona. Näin kertoi kasakka
heti sinne tultuaan.

Mutta mitenkä tuo kaikki oli tapahtunut? Olivatko jälelle jääneet
kasakkain tavan mukaan ryypänneet ylenmäärin ja juopuneina joutuneet
vangeiksi, ja mitenkä olivat tatarilaiset saaneet tiedon maanalaisista
kätköistä, sitä hän ei jaksanut kertoa. Kovin oli kasakka uupunut,
ajettunut ja kokonaan oli aurinko hänen kasvonsa polttanut. Uupuneena
kaatui hän maahan ja vaipui säkeeseen uneen.

Tällaisissa tapauksissa kasakat tavallisesti lähtivät heti ajamaan
rosvoja takaa, koettaen saavuttaa heidät tiellä, sillä muuten joutuivat
vangit myytäviksi orjamarkkinoilla Vähässä-Aasiassa, Smyrnassa ja
Kretan saarella. Tästä syystä olivat nyt koskentakaiset kokoontuneet.
Kaikki seisoivat poikkeuksetta lakit päässä, sillä nyt he eivät olleet
tulleet kokoon atamanin käskystä, vaan vapaasta tahdosta
neuvottelemaan. "Vanhat puhukoot ensin", kuului joukosta.

"Koshevoi lausukoon ensin mielipiteensä!" ehdottivat toiset.

Paljastaen päänsä kiitti koshevoi kunniasta ja puhui kuin veli
veljille:

"Montahan on joukossamme vanhoja ja kokeneita, mutta koska minua on
pyydetty puhumaan, niin minä neuvon: viipymättä on lähdettävä ajamaan
takaa tatareja, sillä te tunnette, minkälainen tataari on miehiään. Ei
hän saaliineen rupea tuloamme odottamaan, vaan myy sen niin pian kuin
mahdollista. Parasta on siis heti lähteä. Olemme täällä jo tarpeeksi
mellastaneet. Puolalaiset kyllä jo tuntevat, mitä olemme miehiämme.
Uskontomme pilkkaamisesta olemme heille jo kostaneet voimiemme mukaan.
Saalista taas ei voi nälkäisestä kaupungista paljoakaan saada. Neuvoni
sanon: heti matkaan!"

"Heti matkaan!" kaikui kaikkialta.

Mutta ei miellyttänyt Tarasia tällainen puhe ja alas silmille painuivat
tuuheat valkoiset kulmakarvat, niinkuin karkealla vuorenrinteellä
kasvavat pensaat, joiden latvat ovat valkoisen huurteen peittämät.

"Ei ole neuvosi hyvä, koshevoi!" virkkoi hän. "Olet nähtävästi
unohtanut, että puolalaiset ottivat meikäläisiä vangeiksi. Sinä ehkä
tahdot, ettemme kunnioittaisi toveruuden ensimäistä pyhää sääntöä, vaan
jättäisimme sotatoverimme elävinä nyljettäviksi tai kappaleiksi
raadeltaviksi. Hauskaa olisi vihollisen kuljettaa heitä toreille
nähtäviksi, niinkuin jo on tehty hetmanille ja Ukrainan paraimmille
pojille. Eivätkö he myös ole kauheasti uskontoamme loukanneet? Mitä me
oikein ajattelemme? kysyn minä teiltä. Mikä kasakka hän on, joka
onnettomuudessa hylkää toverinsa, jättää hänet kuin koiran kuolemaan
vieraalle maalle? Jos todellakin on niin pitkälle menty, ettei enää
pidetä kasakan kunniaa arvossa, vaan sallitaan sylkeä meitä vasten
naamaa, niin älköön kukaan moittiko minua siitä. Yksin jään!"

Leirissä syntyi levottomuutta.

"Mutta oletko unohtanut, kunnon eversti", lausui koshevoi, "että meidän
miehiä on myös tatarien vankeina, ja jollemme heitä pelasta, niin
heidät myydään pakanoille, ja se on kauheinta kuolemaa julmempaa?
Oletko unohtanut, että heidän käsissään on kaikki rahamme, joitten
edestä on paljon kristittyjen verta vuodatettu?"

Kasakkain asema oli vaikea. He eivät tietäneet mitä sanoa. Kukaan ei
tahtonut tulla moitteen alaiseksi. Silloin astui esiin vanhin kaikista
koskentakaisista, Kasjan Bovdjug. Hän oli kaikkien kunnioittama; kaksi
kertaa oli hänet jo valittu koshevoiksi ja sodassa oli hän myös
kaikkein rohkeimpia. Vanha oli jo ukko, eikä hän enää sotaretkiinkään
ottanut osaa. Ei hän paljon enää neuvojakaan antanut, makaili vaan
kyljellään kasakkain piirissä, kuunnellen muiden kertomuksia
sotaretkistä ja seikkailuista. Ei hän myöskään koskaan sekaantunut
toisten puheisiin, kuunteli vain, painaen peukalollaan tuhkaa
piippunysässään, jota hän aina piti hampaissaan. Hänen tapansa oli
istua silmät raollaan, niin ettei koskaan tiedetty nukkuiko hän vai
valvoiko. Kun sotaretkille lähdettiin, jäi hän aina kotiin, mutta tällä
kertaa oli hän kuitenkin tullut mukaan. Oli viitannut kädellään, kuten
kasakka ainakin, ja sanonut: "Nyt seuraan teitä minäkin, ehkä voin
vielä jossain olla hyödyksi."

Kaikki kasakat vaikenivat, kun ukko nyt astui esiin, sillä he eivät
olleet pitkiin aikoihin kuulleet hänen lausuvan sanaakaan. Kaikki
olivat siis uteliaita kuulemaan, mitä ukolla oli sanottavaa.

"Minunkin vuoroni on nyt lausua muutama sana, hyvät panit!" alkoi hän.
"Kuulkaa siis, pojat, vanhan neuvo. Hyvin puhui koshevoi, sillä
kasakkain sotajoukon päällikkönä täytyy hänen suojella ja pitää huolta
omaisuudestamme. Siinä oli koshevoi aivan oikeassa, se on minun
mielipiteeni. Mutta kuulkaa, mitä vielä lisään: Hyvin puhui eversti
Taraskin. Antakoon Jumala hänelle pitkää ikää ja suokoon paljon
tällaisia miehiä Ukrainalle! Kasakan ensimäinen velvollisuus on
noudattaa toveruuden sääntöjä. Kauan olen jo elänyt maailmassa, mutta
en ole vielä nähnyt, että kasakka olisi toverinsa pettänyt tai
hylännyt. Niin toiset kuin toisetkin ovat tovereitamme, olkoon niitä
sitten vähemmän tai enemmän, mutta kaikki ovat meille rakkaita. Neuvoni
on siis: ne jotka tahtovat pelastaa tatarien vankeuteen joutuneet,
lähtekööt heitä takaa ajamaan, kun taas ne, jotka tahtovat pelastaa
toverinsa puolalaisten kynsistä, jääkööt tänne. Koshevoin täytyy
velvollisuuttaan noudattaen lähteä toisen puolen kanssa tatarilaisten
perään; toiset taas valitsevat itselleen väliaikaisen atamanin. Ja jos
tahdotte vanhan ukon neuvoa noudattaa, niin valitkaa väliaikaiseksi
Taras Bulba, sillä parempaa ette saa. Ei ole meidän joukossamme
rohkeudessa hänen vertaistaan."

Niin puhui Bovdjug ja vaikeni, ja iloissaan olivat kaikki siitä, että
vanhus oli heille oikean tien näyttänyt.

"Suostutteko tähän?" kysyi koshevoi.

"Kaikki suostumme!" huusivat kasakat.

"Neuvottelu on siis loppunut?"

"Loppunut on!" vastasivat kasakat.

"Kuulkaa sitten, mitä käsken, pojat", sanoi koshevoi, astui esiin ja
pani lakin päähänsä. Kaikki koskentakaiset paljastivat päänsä, ja
loivat silmänsä maahan niinkuin ainakin, kun vanhempi tahtoi puhua.
"Jakaantukaa nyt kahteen joukkoon. Ken tahtoo lähteä, astukoon
oikealle, ken jäädä haluaa, hän menköön vasemmalle. Sinne mihinkä
enemmistö jokaisesta osastosta siirtyy, sinne menköön myös atamani, jos
pienempi osa siirtyy, liittykööt ne muihin osastoihin."

Ja niin jakautuivat kasakat kahteen osastoon ja melkein tasan oli
miehiä kummallakin puolen. Bovdjug vanhus liittyi jääneiden joukkoon
sanoen: "En ole siinä iässä, että jaksaisin tatarien perään lähteä,
tässä on minulla hyvä paikka kuolla kunniallinen kuolema. Kauan olen jo
rukoillut Jumalaa, että saisin kuolla sodassa pyhän uskomme ja
kristillisyyden tähden. Parempaa loppua ei saa muualla kunnollinen
kasakka."

Kun kaikki olivat jakautuneet kahteen osastoon, kulki koshevoi rivien
välitse ja kysyi:

"Oletteko, hyvät panit, tyytyväisiä toisiinne?"

"Tyytyväisiä olemme!" vastasivat kasakat.

"Sanokaa sitten toisillenne jäähyväiset ja suudelkaa toisianne, sillä
Jumala yksin tietää, saammeko enää koskaan tavata toisiamme. Totelkaa
atamanejanne ja jokainen täyttäköön velvollisuutensa. Itse tiedätte,
mitä vaatii kasakan kunnia."

Ja kaikki kasakat alkoivat suudella toisiaan. Alun tekivät atamanit;
kädellään pyyhkäisivät he harmaita viiksiään ja koskettivat toistensa
huulia, sitten lujasti pusertain toistensa kättä ikäänkuin olisivat he
tahtoneet sanoa: mitäs arvelet, hyvä pani, näemmekö toisiamme vielä?
Mutta eivät he kuitenkaan sanaakaan lausuneet, sillä he ymmärsivät
toistensa ajatukset. Kaikki kasakat sanoivat näin jäähyväiset
toisilleen, hyvin tietäen, että vaikea tehtävä on heillä edessään.
Matkalle he eivät kuitenkaan vielä heti lähteneet, vaan päättivät
odottaa yön tuloa, ettei vihollinen huomaisi vähennystä heidän
joukossaan.

Päivällisen jälkeen kaikki ne, joiden tuli lähteä matkalle,
laskeutuivat levolle ja kauan he nukkuivat ikäänkuin aavistaen, että
pitkään aikaan eivät saisi nauttia niin rauhallista unta. He nukkuivat
aina päivänlaskuun saakka. Heti illan tultua alkoivat he sitten
rattaitaan voidella. Kun kaikki oli kunnossa, lähettivät he kuormaston
kulkemaan edellä ja heilutettuaan vielä lakkeja toisilleen lähtivät
miehet kulkemaan perässä. Pian katosivatkin he yön pimeyteen. Kumeana
kuului vain kavioiden töminä ja rattaiden ratina.

Jälelle jääneet viittoilivat heille käsillään vielä kauan
jäähyväisiksi. Mutta kun he sitten palasivat paikoilleen ja kirkkaiden
tähtien valossa näkivät, että puolet kuormista oli poissa, että paljon,
paljon oli miesten luku vähentynyt, syntyi alakuloinen mieliala ja
kaikki vaipuivat ajatuksiinsa.

Taras huomasi, kuinka olivat käyneet synkiksi kasakkain rivit ja kuinka
alakuloisuus, niin vieras uljaille urohille, oli nyt vallannut miesten
mielet. Vielä hän ei kumminkaan mitään lausunut. Hän antoi miesten
vaipua surumielisyyteen, jonka oli aiheuttanut toverien lähtö. Vaan hän
tahtoi sitten äkkiä heidät herättää, jotta uudelleen ja entistä
suuremmalla voimalla palaisi miesten mieliin ripeys ja katoisi
uneliaisuus.

Salaa käski hän palvelijainsa purkaa erään erillään olevan kuorman. Se
oli suurin kuorma koko kasakkain leirissä. Sen vahvat pyörät olivat
varustetut kaksinkertaisilla raudoilla. Raskaaksi oli se kuormitettu,
hevosloimilla ja taljoilla peitetty ja lujilla köysillä sidottu.
Kuormassa oli ankkureita ja tynnyreitä, jotka olivat täynnä hyvää
viiniä, jota Taras kauan oli säilyttänyt kellarissaan. Hän oli ottanut
ne mukaan juhlatilaisuuden varalta, sellaista hetkeä varten, jolloin
olisi edessä joku sellainen tehtävä, että siitä riittää puheenaihetta
seuraavillekin sukupolville. Kuultuansa herransa käskyn riensivät
palvelijat kuorman luo, leikkasivat poikki köydet, vetivät pois härän
nahat ja loimet ja purkivat kuormasta ankkurit ja tynnyrit.

"Ottakaa miehet, ottakaa!" kehoitti Bulba. "Ottakoon jokainen miten
parhaiten voi: kauhaan tai sankoon, jolla hevosia juotetaan, rukkaseen
tai lakkiin, tai pankoon molemmat kouransa alle."

Heti lähestyivät kaikki miehet; muutamat pistivät esille kauhan, toiset
sangon, rukkasen tai lakin ja muutamat molemmat kouransa. Kulkien
rivien välitse kaatelivat Tarasin palvelijat kaikille viiniä. Taras oli
pyytänyt, ettei kukaan joisi ennenkuin hän antaa merkin. Hän tahtoi
nähtävästi jotain sanoa. Vanha Taras kyllä tiesi, että vaikka
voimallista on vanha viini ja miehen mieltä virkistää, niin kahta
tehokkaammaksi käy voima ja viini, jos siihen liittää sopivan sanan.

"Minä en kestitse teitä, hyvät panit, siitä kunniasta, että minut
atamaniksi valitsitte, vaikka onkin suuri se kunnia; en myöskään sen
johdosta, että olemme tovereillemme jäähyväiset sanoneet." Näin alotti
Bulba. "Semmoiset kestitykset ovat kyllä aikoinaan sopivat, mutta nyt
on meillä toinen työ edessämme, sellainen, joka kasakalle voi
tuottaa suurta kunniaa. Juodaan siis, yht'aikaa juodaan pyhän
oikeauskoisuutemme menestykseksi! Tulkoon semmoinen aika, että koko
maailmassa on vain yksi pyhä usko, ja että kaikki muhamettilaiset
tulisivat kristityiksi. Juokaamme myöskin Sjetshin onneksi. Kauan
seisokoon se uskottomien surmaksi. Tulkoon sieltä joka vuosi kelpo
miehiä, toinen toistaan parempia, toinen toistaan kauniimpia! Ja
lopuksi juokaamme myös oman kunniamme malja! Kertokoot lastenlapsemme
ja niiden lapset, että oli muinoin urohia, jotka eivät toveruutta
häväisseet, eivätkä omiansa hylänneet. Siis, uskon malja, hyvät panit,
uskomme malja!"

"Uskomme malja!" huusivat kovalla äänellä lähimmäiset rivit. "Uskomme
malja!" yhtyivät huutoon edempänä olevat; ja uskon menestykseksi joivat
kaikki, vanhat ja nuoret.

"Eläköön Sjetsh!" huusi jälleen Taras ja kohotti kätensä korkealle.

"Eläköön Sjetsh!" kaikui taas eturiveissä. "Eläköön Sjetsh!" virkkoivat
hiljaa tuuheaviiksiset vanhukset, ja innoissaan yhtyivät huutoon kaikki
nuoret.

"Viimeinen malja vielä, toverit! Eläkööt kaikki kristityt maan päällä!"

Tyhjiksi olivat jo käyneet maljat, mutta yhä vielä seisoivat kasakat
kädet kohotettuina. Iloisilta näyttivät kyllä kaikki viinin
elähdyttäminä, mutta syviin mietteisiin olivat kuitenkin miehet
vaipuneet.

Eivät he nyt ajatelleet sotasaalista, kalliita aseita eivätkä
kirjailtuja kauhtanoita tai tsherkessiläisiä ratsuja. He olivat hiljaa
kuin kotkat korkean kallion huipulla, josta kaukana näkyy ääretön meri,
jolla erilaiset laivat lintuina liitelevät. Niin, kuin kotkat
katselivat he laajaa kenttää ja kaukana hahmoittelevaa kohtaloaan.
Vielä kerran tuo kenttä tulee olemaan täyteen kylvetty heidän
valkoisia, omalla verellään huuhtelemia luitaan; särjettyjen rattaiden,
katkaistujen miekkojen ja keihäiden välistä ne pistävät esiin. Näkyypä
siellä tuuheatukkaisia, verisiä päitä, joiden viikset ovat alas
laskeutuneet. Jo lentää sinne kotkia, jotka nokkivat silmät noista
päistä. Mutta ei ole hyödytön tuollainen laaja kuolinvuode. Eihän sorru
mikään jalo asia, ei se unohduksiin jää. Kyllä vielä nousee
banduransoittaja, harmaa parta riipuksissa rinnalla, valkopäinen
tietäjävanhus, ja hän heistä laulaa mahtavan laulunsa. Ja kautta
maailman leviää heidän maineensa ja kaikki tulevat heistä puhumaan. Ja
kauas kuuluu mahtava sana, kuuluu kuin heleä-ääninen kirkonkello,
johonka mestari on sekoittanut runsaasti kirkasta hopeaa, jotta
kaupunkeihin ja kyliin, palatseihin ja mökkeihin kuuluisi heleä soitto,
kutsuen kaikkia pyhään rukoukseen.



IX.


Ei tietänyt kukaan kaupungissa, että puolet koskentakaisia oli lähtenyt
tatareja takaa ajamaan. Raatihuoneen tornista olivat vartijat vain
huomanneet, että kuormia oli siirretty metsän taa, mutta olivat
arvelleet kasakkain tahtovan hiipiä väijyksiin. Samaa arveli myöskin
ranskalainen insinööri.

Koshevoin sanat kävivätkin toteen: kaupungissa ilmaantui jälleen ruuan
puute, sillä sotaväki ei ollut laskenut, kuinka paljon ruokavaroja
olisi tarvittu. Joukko rohkeita miehiä koetti rynnätä ulos kaupungista,
mutta puolet heistä kasakat tappoivat ja jälellä olevien täytyi
vetäytyä takaisin kaupunkiin. Juutalaiset olivat kumminkin käyttäneet
uloshyökkäystä hyväkseen ja saaneet vihiä kaikesta: minne ja mitä
varten koskentakaiset olivat lähteneet, mitkä osastot ja mitkä
päälliköt olivat poissa ja kuinka monta vielä oli jälellä, ja mitä nämä
aikoivat tehdä. Sanalla sanoen: hetken kuluttua tiedettiin kaupungissa
jo kaikki. Tämä tieto rohkaisi päällikköjen mieliä ja he päättivät
ryhtyä uudestaan taisteluun. Kaupungissa syntyneestä liikkeestä ja
melusta arvasi Taras heidän aikeensa ja hän alkoi kiireesti puuhata,
jaellen käskyjä oikealle ja vasemmalle. Hän jakoi miehet kolmeen
osastoon kuormien suojaan -- taistelujärjestys, jossa koskentakaiset
olivat melkein voittamattomat. Kaksi osastoa asettui väijyksiin. Osa
kentästä täytettiin terävillä paaluilla, särjetyillä aseilla ja keihään
kappaleilla. Sinne aijottiin ahdistaa vihollisen ratsuväki. Ja kun
kaikki oli järjestyksessä piti Bulba kasakoille puheen, ei
rohkaistaksensa heitä, sillä tunsihan hän heidät muutenkin; hän vaan
tahtoi lausua kaiken sen, mitä sillä hetkellä hänen mielessään liikkui.
"Tahdon teille, hyvät panit, sanoa, mitä toveruutemme on. Olette
kuulleet isiltä ja isoisiltä, kuinka mainehikas maamme on ollut.
Kreikkalaiset ovat saaneet tuntea sen voiman ja keisarikaupungista asti
on se kultaa itselleen ryöstänyt. Maassamme on ollut uljaita kaupunkeja
ja temppelejä, ruhtinaita, venäläisiä ruhtinaita, omia ruhtinaita, ei
katolilaisia luopioita. Ja kaikki joutui muhamettilaisten valtaan,
kaikki on hävinnyt. Jälelle jäimme me orpoina, ja maamme oli aivan kuin
leski kelpo miehen jälkeen. Sellaisina aikoina me annoimme kättä
toisillemme ja vannoimme veljeyttä; siinä oli meidän toveruutemme
pohja. Ei ole siteitä pyhempiä kuin toveruuden. Isä rakastaa lastaan,
äiti rakastaa lastaan; lapsi rakastaa isää ja äitiä; mutta ei ole tämä
vielä samaa, sillä rakastaahan petokin penikoitaan. Mutta tulla
sukulaisiksi hengen eikä veren siteillä -- siihen kykenee ainoastaan
ihminen. On muuallakin ollut tovereita, mutta sellaisia kuin Venäjän
maassa ei ole missään. Onhan moni teistä ollut vierailla mailla ja
havainnut, että sielläkin on ihmisiä. Hekin ovat Jumalan luomia. Sinä
voit heidän kanssaan pakinoida kuin omaistesi kanssa; mutta annas, kun
on sanottu sydämen sana, niin toisellaisia ovat. Ymmärtäväisiä voivat
olla, mutta kuitenkaan eivät samallaisia kuin ovat oikeat toverit. Ei
veljet, rakastaa niinkuin venäläinen sydän rakastaa, ei järjellä, vaan
kaikella, minkä Jumala on sille suonut, kaikella mitä sinussa on -- voi
sentään!" Taras heilautti kättään, heilautti harmaata päätään ja sanoi:
"Rakastaa sillä tavoin ei voi kukaan. Minä tiedän, että huonosti ovat
nyt asiat meidänkin maassamme; toivotaan vaan, että olisi viljaa
aitoissa, riistaa ja hevoslaumoja ja kellarit täynnä simatynnyreitä,
jäljitellään, piru tietääkään, minkälaisia pakanallisia tapoja,
halveksitaan omaa kieltä, eikä kansalainen tahdo puhua kansalaisensa
kanssa. Toinen pettää toistaan ja antaa myydä itsensä kuin hengetön
tavara kauppatorilla. Ollaan vieraan kuninkaan armossa, eikäpä edes
kuninkaan, vaan puolalaisen ylimyksen, joka keltaisella kengällään
potkaisee kumartajaansa vasten naamaa. Kas, se heille on kalliimpi
kaikkea toveruutta. Mutta köyhimmälläkin raukalla, olkoon hän kuinka
ryvettynyt tahansa, on edes hiukan venäläistä tunnetta. Ja herää hänkin
vielä joskus ja lyö yhteen käsiänsä sekä tukkaansa repii ja kovasti
kiroo elämäänsä; onpa hän valmis tuskalla ja kärsimyksellä maksamaankin
häpeänsä. Tietäkööt he kaikki, mitä merkitsee Venäjän maassa toveruus!
Ja jos on kuoltava, niin ei yksikään heistä saa tällä tavalla kuolla,
ei ainoakaan. Ei ole heillä rohkeutta siihen."

Niin puhui atamani ja puheensa lopetettuaan hän kauan vielä pudisti
päätään, jonka hiukset olivat harmaantuneet lukuisilla sotaretkillä.

Syvästi oli kasakoihin koskenut Tarasin puhe; se oli tunkeutunut
jokaisen sydämen syvimpään sopukkaan. Liikkumattomina, päät alas
painuneina, seisoivat vanhimmat. Monen silmässä välkkyi kyyneleitä;
mutta ne pyyhkäistiin pian pois hihalla. Ja äkkiä aivan kuin yhteisestä
sopimuksesta heilauttivat ukot kättään ja pudistivat harmaantuneita
päitään. Monta sydämen asiaa oli Taras heidän mieliinsä johdattanut,
oli kosketellut asioita, jotka syvälle olivat painuneet noiden
sankarien mieliin, jotka elämässään olivat kokeneet niin paljon vaivaa,
murhetta ja riemua.

Kaupungista astui jo ulos sotajoukko rumpujen rämistessä ja torvien
toitottaessa, ja suurilukuisen palvelijajoukon ympäröimänä ratsastivat
kentälle panit. Lihava eversti jakeli käskyjä. Heti alkoivat viholliset
ankarasti ahdistaa kasakkain joukkoja, uhaten heitä pistooleillaan.
Vihasta säihkyivät heidän silmänsä kuparisten kypäräin alta. Kun he
olivat tulleet pyssyn kantaman päähän, laukasivat kasakat yht'aikaa
pyssynsä ja jatkoivat sitten lakkaamatta ampumista. Kauvas kajahtivat
laukaukset yli peltojen ja vainioiden ja yhtyivät jatkuvaksi jyminäksi.
Koko tanner kietoutui savuun, mutta silti herkeämättä ampuivat yhä
koskentakaiset. Takana olevat latasivat pyssyt ja ojensivat ne
etumaisille. Viholliset joutuivat ymmälleen nähdessään, kuinka kasakat
lakkaamatta ampuivat. Niin tiheä savu peitti kentän, ettei enää
huomannut, kuinka miehet kaatuivat riveistä. Kuulat vinkuivat ilmassa
ja kuumaksi kävi ottelu puolalaisille. Ja kun he peräytyivät sakean
sumun tähden, niin he huomasivat, että paljon olivat heidän rivinsä
harvenneet. Kasakkain puolella oli kaatunut vain muutamia miehiä. Mutta
yhä vain ampuivat kasakat lakkaamatta. Ulkomaalainen insinöörikin
ihmetteli kasakkain sotatapaa ja lausui kaikkein kuullen:

"Kelpo miehiä ovat nuo koskentakaiset. Noin pitäisi kaikkien
taistella."

Ja samassa hän antoi käskyn ohjata tykit kasakkain leiriä vastaan.
Kauheasti jymisivät leveäsuiset malmiset tulikanuunat. Maa järisi ja
entistä sakeampana kietoi savu tanteren. Ruudin savua huomattiin
läheisten ja kaukaistenkin kaupunkien kaduilla ja toreilla. Mutta liian
korkealle tähtäsivät ampujat; raskaat kuulat tekivät liian suuren
kaaren ja kovasti vinkuen lensivät toiselle puolelle leiriä,
viskellen korkealle ilmaan tomua ja hiekkaa. Nähdessään tuollaista
tottumattomuutta repi ranskalainen insinööri vihoissaan tukkaansa ja
alkoi itse ohjata tykkejä, huolimatta siitä, että luodit tiheänä
sateena vinkuivat ilmassa. Taras huomasi jo kaukaa vaaran uhkaavan koko
Nezamoikowin ja Steblikowin osastoja ja huusi kovalla äänellä: "Pian
pois kuormien takaa ja sukkelasti hevosten selkään!" Mutta eivät olisi
kasakat ehtineet käskyä täyttää, ellei Ostap olisi rynnännyt suoraan
tykkien luo. Äkkiä sieppasi hän tulisoihdut kuudelta tykkimieheltä,
neljältä vaan ei ehtinyt, sillä vihollinen pakotti hänet peräytymään.
Sillä välin oli muukalainen kapteeni itse ottanut tulisoihdun käteensä
laukaistakseen suurimman tykin, jonka vertaista kasakat eivät vielä
siihen saakka olleet nähneet. Uhkaavana ammotti sen leveä kita,
ennustaen tuhansien kuolemaa. Ja kun se laukesi ja sen perässä kolme
muuta, niin neljästi tärisi tanner ja suureksi kävi silloin tuho ja
turmio! Montaa kasakkaa nyt vanha äiti itkee, samoin moni leski
Gleihowissa, Nemirowissa ja Tshernigowissa ja monessa muussa
kaupungissa suree miestään. Torille juoksee nyt kovaosainen joka päivä,
tarttuu jokaiseen vastaantulijaan ja tiedustelee, olisiko joukossa
hänen armastaan, kultaista omenaansa. Paljon kulkee kaupungin läpi
sotaväkeä, mutta ei löydä etsivä niiden joukosta armastansa.

Nezamoikowin osasto oli puoleksi vähentynyt.

Niinkuin raesade kaataa kumoon koko vainion, missä kypsyneet tähkät
nuokkuvat kultaisissa korsissaan -- näin oli käynyt uljaalle joukolle.

Kasakat alkoivat vimmastua. Hurjana riehui osaston päällikkö Kykybenko,
nähtyään parhaimman puolen osastostaan kaatuneen. Jälelle jääneitten
kanssa hyökkäsi hän suoraan vihollisten keskelle ja raivossaan silpoi
palasiksi jokaisen ensimäisen miehen, joka sattui hänen tielleen. Hän
kaasi monta hevosen selästä, iskien keihäänsä sekä ratsuun että
mieheen, tunkeutui tykkimiehen luo ja valloitti jo yhden tykin. Lähellä
häntä hääri myös Umanin osaston atamani, ja Stipen Gurka oli jo
valloittanut tärkeimmän tykin. Missä kulkivat Nezamoikowin miehet,
siellä ikäänkuin katu aukeni, ja missä kääntyivät, siellä sola syntyi.
Harvenemistaan harvenivat puolalaisten rivit. Kuormain luona seisoi
Vovtushenko, etupuolella Tshewitshenko, syrjässä olevain kuormain luona
Degtjarenko ja hänen takanaan osastopäällikkö Vertyhvist. Kaksi
puolalaista oli jo Degtjarenko lävistänyt keihäällään ja hyökännyt
kolmannen kimppuun. Tämä oli ketterä ja väkevä, ylen loistava oli hänen
pukunsa ja viisikymmentä palvelijaa oli hän tuonut mukanaan. Kovin hän
ahdisti Degtjarenkoa, kaasi hänet maahan ja heilauttaen miekkaansa
huusi: "Ei teissä kasakkalurjukset ole yhtään ainoata, joka uskaltaa
minua vastustaa!"

"Onpas vaan", sanoi Naskalin Mooses ja astui esille. Hän oli väkevä
kasakka, oli ollut päällikkönä monilla meriretkillä ja kaikellaista
kovaa kokenut. Kerran lähellä Trapetsuntia olivat he joutuneet
turkkilaisten vangeiksi. Kädet ja jalat kahleissa pantiin heidät
kaleerilaivaan. Viikottain saivat he olla ilman ruokaa ja juomana
tarjottiin heille suolaista merivettä. Kaiken kärsivät nämä
vankiraukat, vaan uskoansa he eivät hyljänneet. Päällikkö Mooses
Naskali yksinään ei jaksanut kaikkea kestää; hän polki jalkainsa alle
pyhän lain, pani vastenmielisen turbaanin syntiseen päähänsä, pääsi
pashan suosioon, sai avaimet haltuunsa ja määrättiin orjain
päälliköksi. Kova suru silloin valtasi kaikki vangit, sillä he
tiesivät, että jos oma mies uskonsa myy ja sortajain puolelle liittyy,
niin kahta vaikeampi on olla hänen käsissään. Niin kävikin. Mooses
Naskali panetti heidät kolminkertaisiin rautoihin ja antoi heille
aikalailla selkään. Mutta kun turkkilaiset ihastuneina tuollaisesta
palvelijasta rupesivat pitoja pitämään ja joivat itsensä vastoin
uskontoansa juovuksiin, niin silloin toi Naskalin Mooses kaikki
kuusikymmentäneljä avainta ja antoi ne orjille. Näillä avasivat he
kahleensa, heittivät ne mereen ja tarttuen aseisiin tappoivat kaikki
turkkilaiset. He saivat myöskin runsaan saaliin ja palasivat
mainehikkaina kotimaahansa. Kauvan vielä banduran soittajat ylistivät
Naskalin Moosesta. Olisi hänet koshevoiksikin valittu, mutta omituinen
oli mies. Toisinaan hän suoritti sellaisia tekoja, joista eivät
älykkäimmätkään olisi suoriutuneet, toisinaan taas käyttäytyi kuin
hölmö. Välisti hän joi kaikki vaatteet päältään ja velkaantui melkein
joka miehelle Sjetshissä ja vieläpä varastikin. Usein yöllä otti hän
salaa vieraasta osastosta suitset ja satulan ja möi ne kapakoitsijalle.
Tuollaisesta häpeällisestä teosta sidottiin hänet kaakinpuuhun ja
viereen pantiin kalikka, jolla jokainen ohikulkija sai voimiensa mukaan
kerran häntä lyödä, mutta eipä ollut koskentakaisten joukossa miestä,
joka olisi kättään häntä vastaan nostanut, sillä he kaikki muistivat
hyvin hänen entiset ansionsa. Semmoinen oli miehiään Naskalin Mooses.

"Onpa täällä sellaisia, jotka antavat selkään teille, te koirat!" huusi
Naskali heittäytyen puolalaisten kimppuun. Ja nytkös vasta tappelu
syntyi. Sateli siinä iskuja puolelta jos toiseltakin. Puolalainen löi
rikki Naskalin haarniskan ja miekan terä tunkeutui ihoon saakka.
Punaiseksi kävi kasakan paita. Mutta siitä ei Naskali paljoakaan
välittänyt, vaan kohotti rotevan kätensä. Voimakas olikin tuo jäntevä
varsi ja suoraan puolalaisen päähän suuntasi huiman iskunsa. Kauvas
lensi vaskinen kypäri, vihollinen horjahti ja kaatui maahan, ja nytkös
Naskali vasta oikein yltyi iskemään. Mutta samassa työnsi muuan
palvelijoista puukkonsa hänen kaulaansa. Naskali pyörähti ja oli jo
saavuttaa tuon uskalikon, mutta äkkiä hän katosi ruudin savuun.
Kaikilta puolin alkoivat pyssyt paukkua. Jo horjahti Naskali ja tunsi
saaneensa kuolettavan haavan. Hän kaatui, asetti kätensä haavalle ja
sanoi kääntyen toverien puoleen: "Hyvästi, panit, hyvästi, veljet!
Ijäti seisköön oikeauskoinen Venäjän maa ja ijäti sen kunnia
kukoistakoon!" Sitten painuivat silmät kiinni ja tuimasta ruumiista
lähti kasakan sielu. Mutta tuolla jo rientää Zadorozhnij miehineen,
tuolla jo osaston päällikkö Versyhvist rivejä murtaa ja esiin kiiruhtaa
myöskin Balaban.

"Panit", kysäsi Taras osastojen päälliköiltä, "vieläkö on ruutia
sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakan voima? Joko alkavat kasakat
horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina
seisovat vielä kasakat."

Ja ankarasti hyökkäsivät he eteenpäin hajottaen vihollisen rivit. Lyhyt
eversti käski lyödä rumpua ja nostaa kahdeksan lippua saadaksensa
hajallaan olevat joukkonsa kokoon. Puolalaiset kiirehtivät lippujensa
luo. Mutta eivät he vielä ehtineet edes järjestyä, niin jo hyökkäsi
uudelleen Kykybenko miehineen heidän kimppuunsa sekä ryntäsi suoraan
paksun everstin kimppuun. Päällikkö ei kestänyt ryntäystä, vaan käänsi
hevosensa ja kiirehti pakoon. Mutta Kykybenko riensi perään ja ajoi
häntä takaa yli kentän, estäen häntä yhtymästä omaan joukkoonsa. Tuon
huomasi sivuosastosta Stepan Gurka, joka äkkiä läksi hänen peräänsä
suopunki kädessä. Tarkalla kädellään heitti hän paulan silmukan
everstin kaulaan. Mustaksi muuttui lihava eversti ja tarttui molemmin
käsin nuoraan, koettaen reväistä sitä pois, mutta samassa iski toinen
keihäänsä hänen vatsaansa ja naulitsi hänet maahan. Lyhyt oli kuitenkin
Gurkankin ilo! Pian oli neljä keihästä lävistänyt hänen ruumiinsa.
Poloinen ehti vain lausua: "Turmio vihollisille! Iäti riemuitkoon
Venäjän maa!" Samassa hän heitti henkensä.

Kasakat katsahtivat ympärilleen. Tuollahan jo Metelitsa jakelee iskuja
ja kaataa vihollisia; tuossa taistelee urhokkaasti Nevylytskij ja
kuorman luona Zakmtygyba tuimasti ahdistaa vihollisia; tuolla tapellaan
aivan kuormain päällä.

"Kuulkaa, panit!" lausui atamani Taras, ratsastaen kaikkien edelle.
"Onko vielä ruutia sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko
alkavat kasakat horjua?"

"Vielä on, taatto, ruutia sarvissa, vielä kestää kasakan voima, lujina
seisovat vielä kasakat."

Mutta jo putosi kuormalta Bovdjug. Suoraan sydämeen oli kuula sattunut.
Vielä kerran hän kuitenkin kokosi voimansa ja virkkoi: "En sure, että
minun täytyy maailmasta erota. Suokoon Jumala kaikille tällaisen
kuolon! Iäti kukoistakoon Venäjän maa!" Ja ilmoille kohosi Bovdjugin
henki, kertoakseen vainajille, kuinka taistellaan Venäjän maassa, ja
vielä parempaa -- kuinka siellä kuollaan pyhän uskon edestä.

Balaban, osaston päällikkö, kaatui pian hänkin. Kolme kuolettavaa
haavaa oli hän saanut keihäästä, kuulasta ja miekasta. Parhaimpia
kasakoita oli Balaban. Monta mainehikasta meriretkeä oli hän
päällikkönä ollessaan suorittanut, ja mainehikkain niistä oli retki
Anatolian rannoille. Sieltä oli saatu paljon saalista: kultarahoja,
kalliita tavaroita ja koristeita, mutta kova heitä kohtasi
paluumatkalla, he kun joutuivat turkkilaisten kuulien tuiskuun. Kun
turkkilaisesta laivasta laukaistiin tykit heihin, niin puolet veneitä
silloin pyörähti ylösalasin ja moni mies hukkui; mutta veneen laitaan
sidotut kaislat estivät alukset uppoamasta. Balaban kiiruhti pakoon,
soutaen kaikin voimin ja asettui veneineen suoraan aurinkoon päin,
etteivät turkkilaiset voineet häntä nähdä. Koko yön he sitten kauhoilla
ja lakeilla ammensivat vettä veneestä ja reikiä paikkailivat.
Housuistaan he tekivät purjeet ja kiitivät pakoon nopeakulkuisesta
turkkilaisesta laivasta. Mutta eipä siinä kyllä, että ehein nahoin
palasivat Sjetshiin; vieläpä toivat he kullalla kirjaillun messupuvun
Mezhigorskin luostarin arkkimandriitille Kiovassa ja hopeaiset puitteet
Pokrovin kirkkoon Koskentaassa. Ja kauan banduuransoittajat ylistivät
kasakkaan uljuutta. Nyt kallistui vanhan sotilaan pää, ja tuntien
kuoleman lähestyvän lausui hän hiljaa: "Loppuni lähestyy, hyvät panit,
mutta kunniakkaan saan kuoleman. Seitsemän vihollista olen miekallani
maahan kaatanut, yhdeksän keihäälläni lävistänyt, monet on ratsuni
polkenut jalkojensa alle, ja kuinka monta olenkaan ampunut, sitä en
muistakaan. Iäti eläköön Venäjänmaa!" Ilmoille häipyi sankarin henki.

Kasakat, kasakat, turmioon on joutumaisillaan koko joukkonne koristus!
Kykybenko on joutunut kierrokseen. Seitsemän miestä on hänellä enää
jälellä koko osastosta ja nekin jo ovat uupumaisillaan. Koko hänen
pukunsa on veressä. Nähtyänsä miehen joutuneen pulaan kiiruhti itse
Taras apuun. Mutta liian myöhään tulivat kasakat. Jo oli keihäs
lävistänyt hänen sydämensä ennenkuin he paikalle ehtivät. Hiljalleen
hän vaipui heidän syliinsä ja virtana vuoti nuori veri kuin kallis
viini. Kykybenko katsahti ympärilleen ja huudahti: "Kiitän Jumalaa,
että saan kuolla teidän silmienne edessä! Tulkoon meidän jälkeemme
meitä parempia miehiä, ja iäti kukoistakoon Vapahtajan rakastama
Venäjän maa!" Ruumiista erkani nuori sielu ja kohosi ilmoille hyvien
henkien saattamana.

"Panit", kysyi Taras jälelle jääneiltä osastoilta, "vieläkö on ruutia
sarvissa? Onko jo heikentynyt kasakkain voima? Joko alkavat kasakat
horjua?"

"Viel' on taatto, ruutia, vielä kestää kasakkain voima, vielä eivät
horju kasakkain joukot."

Ja uudelleen hyökkäsivät kasakat, ikäänkuin he eivät olisi tappioita
kärsineetkään. Ei ollut enää osastopäälliköitä jälellä kuin kolme.
Virtoina vuoti veri jo kaikkialla. Paikottain näkyi korkeita
ruumisläjiä. Taras katsahti taivaalle ja huomasi siellä kurkiparven.
"Hyvänä enteenä ovat nuo jollekin." Mutta tuossa jo nostettiin keihään
päässä Metelitsan päätä ja Pisarenko räpäytti silmiään toisen keihään
päässä. Neljäksi kappaleeksi oli hakattu Ohrini Guska.

"Nyt eteenpäin!" huusi Taras ja viittasi liinallaan. Ostap ymmärsi
merkin ja hyökkäsi väijyksistään ankarasti hevosväen kimppuun.
Puolalaiset eivät kestäneet rynnäkköä, ja Ostap ajoi heidät suoraan
siihen paikkaan, missä oli seipäitä ja keihään palasia pistetty maahan.
Hevoset alkoivat kompastua, pysähtyivät äkkiä ja niiden päitten yli
lensivät miehet maahan. Samassa se osasto, joka oli seisonut viimeisten
kuormain takana laukasi pyssynsä. Nyt vasta syntyi sekasorto
puolalaisten leirissä ja kasakat rohkasivat mieltänsä. "Voitto on
meidän!" huusivat koskentakaiset. Soitettiin torvea ja voiton lippu
nostettiin. Kaikkialla pakenivat puolalaiset. "Ei ole voitto vielä
perinpohjainen!" sanoi Taras, silmäillen kaupungin portteja. Ja totta
hän puhuikin. Portit avautuivat ja kentälle ajoi husaarirykmentti,
kaiken ratsuväen kaunistus. Rykmentin etunenässä ratsasti muita
uljaampi ja kauniimpi ritari. Mustat hiukset liehuivat vaskisen kypärin
alta. Käsivarren ympäri oli sidottu kallis huivi, kauneimman immen
neuloma. Taras hämmästyi tunteissaan tuon ritarin Andreiksi. Haluten
ansaita kalliin immen antaman lahjan riensi Andrei huimasti eteenpäin
kuin nuori jahtikoira.

Vanha Taras pysähtyi ja katseli, miten Andrei raivasi itselleen tietä
iskien ja huitoen oikealle ja vasemmalle. "Kuinka? Omia miehiäsikö sinä
maahan lyöt, omiasiko, onneton?"

Mutta Andrei ei erottanut, ketä hänen edessään oli omiako vai muita.
Hän ei nähnyt mitään. Kiharat vain, kiharat pitkät hän näki, ja rinnan
ja kaulan, valkoisen kuin joen joutsenen, ja hartiat ja kaiken, mikä on
luotu mielettömiä suuteloita varten.

"Pojat, houkutelkaapas hänet tänne metsään!" huusi Taras. "Houkutelkaa
hänet minun luokseni."

Kolmekymmentä nopeinta kasakkaa noudatti heti käskyä ja hyökkäsi
husaareja kohden. He ryntäsivät sivulta etumaisten kimppuun, erottivat
heidät muista ja jakelivat iskuja oikealle ja vasemmalle. Golokopitenko
iski miekallaan Andreita selkään ja samassa lähtivät kasakat karkuun
niin nopeasti kuin ratsut ehtivät.

Andrein suonissa kiehahti nuori veri. Iskien kannukset ratsunsa
kupeisiin riensi hän taaksensa katsahtamatta huimaa vauhtia kasakkain
perään huomaamatta, että ainoastaan kaksikymmentä miestä jaksoi häntä
seurata. Mutta täyttä laukkaa pakenivat kasakat ja kääntyivät metsää
kohti. Jo oli Andrei saavuttamaisillaan Golokopitenkon, kun äkkiä vahva
käsi tarttui hänen ratsunsa suitsiin. Hän katsahti ylös: hänen edessään
oli Taras. Andrei kalpeni ja alkoi vavista kuin haavan lehti. Hän
vaaleni kuin koulupoika, joka tehtyään jonkun kepposen toverilleen, saa
tältä iskun otsaansa viivottimella ja kiehahtaen hyppää paikaltaan ja
ajaa toveriansa takaa, valmiina repimään hänet kappaleiksi, mutta äkkiä
syöksyy luokkaan tulevaa opettajaa vastaan. Silloin on heti vimma
voimaton ja raivo katoaa. Samalla tavoin katosi Anreinkin raivo, katosi
jäljettömiin. Edessään hän näki vaan julman isänsä.

"Mitä meidän nyt on tehtävä?" sanoi Taras, katsoen häntä suoraan
silmiin. Sanattomaksi jäi Andrei, liikkumattomana maahan tuijottaen.

"Kuinka, poikaseni, autatko sinä puolalaisia?"

Andrei ei vastannut.

"Petturi olet siis? Uskosi olet myynyt! Astu alas hevosen selästä."

Nöyränä kuin lapsi laskeutui Andrei satulasta ja jäi seisomaan isänsä
eteen.

"Seiso paikallasi! Minä sinut siitin, minä sinut tapankin!" lausui
Taras, astuen askeleen taaksepäin ja otti selästänsä pyssyn. Kuolon
kalpea oli Andrei. Hiljaa liikkuivat hänen huulensa ja sopertelivat
jonkun nimeä; se ei kuitenkaan ollut isänmaan nimi, ei äidin, eikä
veljen -- se oli puolalaisen kaunottaren nimi. Taras laukaisi pyssynsä.

Niinkuin tähkä sirpin leikkaamana, niinkuin karitsa, joka tuntee puukon
tunkeutuvan sydämeensä, niin Andreikin kallisti päänsä ja kaatui
nurmelle sanaakaan sanomatta.

Liikkumattomana seisoi lapsensa murhaaja ja katseli hengetöntä
ruumista. Kaunis oli hän kuolleenakin. Noissa miehekkäissä kasvoissa,
jotka äsken olivat olleet täynnä voimaa ja hurmaavaa lumousta, kuvastui
vieläkin erinomainen kauneus. Mustat kulmakarvat suruharson tavoin
varjostivat kalpeita piirteitä. "Mainio kasakka hän olisi ollut!" sanoi
Taras. "Kookas vartaloltaan, mustasilmäinen ja kasvot kuni
aatelismiehellä, ja voimaa oli käsivarsissa taisteluja varten! Mutta
hukkaan meni, kunniatta kuoli kuin rakkikoira."

"Taatto, mitä olet tehnyt? Sinäkö hänet murhasit?" kysyi Ostap, joka
oli tullut paikalle.

Taras nyökäytti päätään.

Ostap katsoi tarkkaan vainajan silmiin. Hänen kävi sääli veljeään.

"Haudatkaamme hänet kunniallisesti, jotta vihollinen ei hänen
ruumistaan häpäisisi, eivätkä petolinnut sitä nokkisi."

"Hautaavat hänet muutkin", vastasi Taras. "Kyllä on niitä, jotka häntä
itkevät."

Hetkisen seisoi Taras miettien, heittääkö hänet nälkäisille susille vai
sääliäkö hänessä ritarin uljuutta, jota urhon tulee jokaisessa
kunnioittaa. Mutta samassa hän huomasi, että Golokopitenko kiiti hänen
luoksensa.

"Vaara uhkaa, puolalaiset ovat saaneet apuväkeä!" huusi Golokopitenko.

Tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, niin riensi paikalle Vovtushenko
huutaen:

"Vaara uhkaa, atamani. Lisäväkeä on saapunut puolalaisille." Ei ollut
hän ehtinyt vielä lopettaa sanojaan, kun jo juoksi heidän luoksensa
Pisarenko.

"Missä viivyt, taatto? Kasakat sinua etsivät. Osastopäällikkö
Nevylytskij on kaatunut. Mutta vielä seisovat kasakat, eivätkä tahdo
kuolla ennenkuin ovat sinut nähneet. He tahtovat, että saisit nähdä
heidät kuolinhetkenä."

"Pian ratsun selkään, Ostap!" sanoi Taras ja kiiruhti kasakkain luokse
katsellaksensa vielä kerran heitä ja antaaksensa heille tilaisuuden
katsella itseään kuolinhetkenä. Mutta eivät olleet he vielä ehtineet
ulos metsästä, niin jo ympäröivät viholliset metsän joka haaralta, ja
kaikkialla puiden välissä näkyi ratsastajia miekkoineen ja keihäineen.

"Ostap, Ostap älä antaudu!" huusi Taras, paljastaen miekkansa ja iskien
sillä häntä ympäröiviä vihollisia. Kuusi miestä oli jo hyökännyt
Ostapin kimppuun. Mutta he eivät nyt olleet sopivaa hetkeä valinneet:
yhdeltä lensi pää, toinen horjahti maahan, kolmannelta keihäs lävisti
kyljen; neljäs, joka oli kylmäverisempi, väistyi syrjään luodilta, joka
sattui hevoseen. Hurjana nousi ratsu takajaloilleen ja kaatuessaan
maahan ruhjoi miehen allensa.

"Hyvin tehty, poikaseni, hyvin tehty, Ostap!" huusi Taras, "minä tulen
perässäsi." Ja yhä torjuu hän hyökkääviä vihollisia. Taras iskee ja
lyö, antaa iskuja oikealle ja vasemmalle, yhä katsoen Ostapiin päin.

Ja hän huomaa nyt että kahdeksan miestä on hyökännyt Ostapin kimppuun.

"Ostap, Ostap, älä antaudu!"

Mutta jo voittivat viholliset Ostapin. Yksi on jo heittänyt paulan
hänen kaulaansa. Hänet sidotaan ja viedään pois.

"Ostap, Ostap!" huusi Taras, rientäen hänen luoksensa ja hakaten
kappaleiksi vihollisia. "Ostap, Ostap!" Mutta yht'äkkiä tunsi hän kovan
iskun. Hänen päätään pyörrytti ja kaikki musteni hänen silmissään.
Hänen edessään välähti äkkiä sekavana joukkona päät, keihäät, savut ja
tulet ja metsän puut. Sumu verhosi hänen silmänsä.



X.


"Kauanhan olen nukkunutkin!" virkkoi Taras herättyään ikäänkuin
päihtyneen unesta ja katseli oudoksuen ympärillä olevia esineitä.
Uuvuttava heikkous tuntui hänen jäsenissään. Tuskin eroitti hän aivan
oudot huoneen seinät ja nurkat. Vihdoin näki hän edessään istuvan
Tovkatshin, joka kuunteli hänen hengitystään.

"Vähällä oli, ettet nukkunut ikipäiviksi", ajatteli itsekseen Tovkatsh,
mutta hän ei sanonut mitään, teki vain sormellaan varoittavan liikkeen,
jotta Taras pysyisi vaiti.

"Sanohan, missä minä olen!" kysyi Taras, koettaen muistella mitä oli
tapahtunut.

"Hiljaa", virkkoi hänelle ankarana toveri. "Mitä sinä oikeastaan
tahtoisit tietää? Aivanhan sinut on kappaleiksi hakattu. Kaksi viikkoa
olemme jo yhdessä ratsastaneet levähtämättä, ja sinä olet kuumeessa ja
hourailet alati. Nyt nukut ensi kertaa levollisesti. Pidä suusi kiinni,
jos vielä tahdot toipua."

Mutta Taras yhä vaan koetti koota ajatuksiaan ja muistella mitä oli
tapahtunut.

"Puolalaisethan piirittivät minut ja ottivat vangiksi. Oli aivan
mahdotonta päästä heidän kynsistään."

"Suu kiinni, sanon sulle, senkin peeveli", huusi Tovkatsh suuttuneena
niinkuin lapsenhoitaja malttinsa menetettyään ärjähtää oikuttelevalle
lapselle. "Ei sinua nyt hyödytä tietää, mitenkä pääsit vapaaksi.
Pääasia on että pääsit. Oli ihmisiä, jotka sinua eivät hylänneet. Vielä
tulee meidän ajaa yhdessä monta yötä! Älä luule, että sinua pidettiin
vaan tavallisen kasakan arvoisena! Kaukana siitä! Kaksituhatta
kultarahaa on pantu pääsi hinnaksi."

"Entä Ostap", huudahti Taras, koettaen nousta, mutta samassa hän
muisti, kuinka Ostap otettiin kiinni ja sidottiin ja että hän on nyt
puolalaisten käsissä. Tuska valtasi vanhuksen. Hän repäsi irti kaikki
siteensä, viskasi ne kauas pois, tahtoi lausua ääneen jotain, mutta hän
jutteli vain pelkkiä mielettömyyksiä, sillä kuume ja houraileminen
alkoivat uudelleen. Hänen puheensa oli päätöntä ja sekavaa. Uskollinen
toveri seisoi hänen vieressään toruen ja moittien. Viimein tarttui hän
Tarasia käsistä ja jaloista, kapaloitsi hänet kuin pienen lapsen, kääri
hänen päänsä härän nahkaan ja kiinnitettyään hänet nuorilla satulaan
läksi jälleen matkaan.

"Vien sinut perille vaikka kuolleena! En tahdo, että puolalaiset
häpäisisivät kasakkaa, että repisivät kappaleiksi sinun ruumiisi ja
jokeen heittäisivät. Ja jos nokkiikin kotka silmät päästäsi, niin
tehköön sen meidän oma aro-kotkamme eikä Puolan lintu."

Niin puhui uskollinen toveri. Levähtämättä ratsasti hän yöt ja päivät
ja sai Tarasin vihdoin tunnottomassa tilassa Koskentaan Sjetshiin.
Siellä rupesi Tovkatsh parantelemaan häntä ruohoilla ja hauteilla. Hän
sai käsiinsä jonkun tietäjän, juutalaisakan, joka kuukauden päivät
juotti sairaalle rohtojaan, ja vihdoin alkoikin Taras parantua.
Lääkkeetkö lienevät auttaneet vaiko hänen rautainen ruumiin
rakenteensa, sitä ei tiedä, mutta niin vaan kävi, että puolentoista
kuukauden perästä nousi vanhus jalkeille. Ainoastaan syvät arvet
muistuttivat häntä saamistaan vaikeista haavoista. Mutta alakuloiseksi
ja murheelliseksi oli käynyt Taras. Kolme syvää juovaa oli painautunut
hänen otsaansa, eivätkä ne koskaan sieltä kadonneet. Hän katsahti
ympärilleen. Kaikki oli uutta Sjetshissä. Poissa olivat vanhat toverit.
Ei ainoatakaan ollut enää jälellä niistä, jotka olivat hänen kanssaan
yhdessä taistelleet oikean uskon ja toveruuden puolesta. Ei
ollut enää jälellä niitäkään, jotka olivat menneet koshevoin kanssa
tatarilaisia takaa ajamaan. Kaikki olivat kuolleet. Muutamat olivat
kaatuneet taistelussa, muutamat veden ja leivän puutteeseen Krimin
suola-aavikoilla, muutamat taas olivat nääntyneet kurjassa vankeudessa.
Manalan majoille oli mennyt entinen koshevoikin; ei ollut enää ketään
jälellä vanhoista tovereista. Kaikki lepäsivät jo nurmen alla. Taras
kuuli vain kerrottavan suurista, meluisista pidoista. Rikki oli lyöty
kaikki astiat, viinaa ei ollut enää tippaakaan, vieraat ja palvelijat
olivat vieneet mukaan kaikki kalliit astiat ja pikarit. Synkkänä seisoi
ovellaan talon isäntä arvellen, että parempi olisi, ettei sellaisia
pitoja olisi ollutkaan. Turhaan koetettiin Tarasia huvittaa, turhaan
harmaapartaiset banduransoittajat kahdesti ja kolmesti päivässä
ylistivät hänen urotöitään; hän kuunteli heitä synkkänä ja
välinpitämättömänä, ja syvä murhe kuvastui hänen jäykissä kasvoissaan.
Hiljaa hän yhtämittaa huokaili: "Voi poikani, voi Ostap!"

Koskentakaiset varustautuivat meriretkelle. Kaksisataa venettä laski
alas Dnjepr-virtaa pitkin ja Vähä-Aasia näki taas nuo pitkät
hivustukot. Tulella ja miekalla hävittivät he sen kukoistavia rantoja.
Paljon siellä nähtiin koskentakaisten tervaisia roimahousuja ja
jänteviä käsiä, jotka heiluttivat nagaikojaan. Puhtaaksi söivät ja
maahan tallasivat Koskentaan miehet kaikki viinitarhat, ja heidän
hevosensa jättivät moskeioihin suuria lantatunkioita. Kalliita
persialaisia saaleja he käyttivät jalkariepuinaan ja vöinä
likaantuneissa mekoissaan. Kauan aikaa jälkeenpäin löydettiin sieltä
Koskentakaisten piippunysiä. Iloisina läksivät he paluumatkalle, mutta
heidän peräänsä läksi kymmentykkinen turkkilainen sotalaiva, joka
laukaisi yhtaikaa kaikki tykkinsä, hajottaen veneet kuin sorsaparven.
Kolmasosa niistä hukkui, mutta jälelle jääneet kokoontuivat taasen
yhteen ja laskivat aluksensa Dnjeprin rannalle tuoden mukanaan
kaksitoista tynnyriä kultarahoja. Mutta tämä kaikki ei Tarasia
ollenkaan huvittanut. Kedoille ja aroille hän usein läksi muka
metsästämään. Mutta ei hän yhtään laukausta näillä matkoilla ampunut.
Hän laski pyssynsä maahan ja täynnä surua istahti rannalle. Kauan hän
siinä istui ja surumielin huokaili. "Voi Ostap, voi Ostap"! Hänen
edessään aukeni kimalteleva Mustameri. Kaukana kaislistossa äänteli
lokki. Värähtelivät silloin valkoset viikset ja kyynel toisensa perästä
putosi maahan ryppyisiltä poskilta.

Mutta vihdoin loppui hänen malttinsa. "Käyköön miten tahansa, lähden
kuin lähdenkin tiedustelemaan, missä on Ostap. Onko hän vielä elossa
vai haudassako? Vai eikö enää ole haudassakaan? Koetan saada selville,
käyköön kuinka tahansa."

Viikon perästä hän oli jo Umanin kaupungissa hevosen selässä täysissä
aseissa, keihäällä ja miekalla varustettuna. Satulaan oli sidottu
lekkeri, patrooneja, hevosen kannukset ja muut tarpeet. Siellä pysähtyi
hän erään likaisen talon eteen, jonka pieniä ikkunoita tuskin
erottikaan. Savupiippu oli tukittu rievulla. Kaikellaista likaa oli
aivan oven edessä. Akkunasta kurkisti juutalaisakka, likainen myssy
päässään ja tummentuneet helmet kaulassa.

"Onko miehesi kotona?" kysyi Bulba, astuen alas ratsunsa selästä ja
sitoen suitset oven vieressä olevaan rautaiseen renkaaseen.

"On", vastasi nainen ja toi samassa hevoselle vakallisen nisuja ja
ritarille oluthaariksn.

"Missä hän on nyt?"

"Toisessa huoneessa rukoilemassa", vastasi vaimo kumartaen ja
toivottaen terveyttä, kun Bulba vei oluthaarikan huulilleen.

"Jää sinä tänne, syötä ja juota ratsuani, minä menen sisään puhelemaan
miehesi kanssa. Minulla on hänelle asiaa." Tämä juutalainen, jota
Taras tiedusteli, oli tunnettu Jankel, joka täällä piti kapakkaa.
Vähitellen oli hän saanut käsiinsä kaikki ympäristön aatelisherrat ja
koronkiskurina koonnut heidän rahansa omiin taskuihinsa. Suuri olikin
senvuoksi hänen vaikutusvaltansa ympäristössään. Kolmen penikulman
alalla ei ollut enää ainoatakaan kunnollista tupaa, kaikki rappeutui ja
hävisi, kaikki joutui takavarikkoon ja jälelle jäi vain köyhyyttä ja
repaleita niinkuin tulipalon tai ruton jälkeen. Jos Jankel olisi elänyt
vielä kymmenkunta vuotta, niin samaan tilaan olisi joutunut koko
maaherrakunta.

Taras astui sisään huoneeseen. Juutalainen oli rukoilemassa, pää
peitettynä likaiseen liinaan. Juuri kun hän kääntyi sylkäistäksensä
viimeisen kerran, niinkuin hänen uskontonsa määräsi, huomasi hän äkkiä
edessään Bulban. Heti juolahti juutalaisen mieleen ne kaksituhatta
kultarahaa, jotka oli luvattu Bulban päästä, mutta hän häpesi
ahneuttaan ja koetti tukehuttaa ainaisen kullanhimon, joka matona
raatelee jokaisen juutalaisen sydäntä.

"Kuule, Jankel!" sanoi Taras juutalaiselle, joka rupesi kumartelemaan,
samalla vetäen varovaisesti oven kiinni, ettei heitä kukaan
kuulisi. "Minä olen pelastanut sinun henkesi; ilman minua olisivat
koskentakaiset repineet sinut kappaleiksi. Nyt on sinun vuorosi tehdä
minulle palvelus."

Juutalaisen kulmakarvat vetäysivät kokoon.

"Mikä palvelus? Jos on semmoinen, että voin sen tehdä, niin miksen
tekisi?"

"Vie minut Varsovaan!"

"Varsovaan? Miksi Varsovaan?" kysyi hämmästynyt Jankel.

"Älä vastustele! Vie minut Varsovaan. Käyköön miten tahansa, mutta minä
tahdon vielä kerran nähdä hänet, sanoa hänelle edes yhden ainoan
sanan."

"Kenelle?"

"Ostapille, pojalleni."

"Mutta eikö pani tiedä että...?"

"Tiedän, kyllä tiedän, että päästäni saisit kaksituhatta kultarahaa.
Mutta minä annan sinulle viisituhatta. Tuossa on sinulle kaksituhatta
etukäteen. (Bulba pudisti kukkarostaan kaksituhatta kultarahaa.) Loput
saat palattuani."

Juutalainen otti pyyhinliinan ja peitti sillä kultarahat. "Ai, ai,
kuinka kauniita rahoja; kuinka kauniita rahoja!" puhui hän, pyöritellen
rahoja hyppysissään ja koetellen niitä hampaillaan. "Luulen, ettei se,
jolta pani on tällaiset rahat ottanut, hetkeäkään enää elänyt
senjälkeen, vaan meni jokeen ja hukutti itsensä, menetettyään tällaiset
rahat."

"En pyytäisi sinua, löytäisin ehkä itsekin tien Varsovaan, mutta nuo
kirotut puolalaiset voisivat minut tuntea ja ottaa kiinni ja vaaran
uhatessa en ole kovinkaan kekseliäs, mutta te juutalaiset kyllä aina
nahkanne pelastatte. Te petätte vaikka itse pirunkin, te kyllä kaikki
temput tunnette, sentähden minä tulinkin sinun luoksesi! Yksin en saisi
Varsovassa mitään toimeen. Valjasta sentähden heti hevonen ja vie minut
sinne."

"Vai luulee pani, että voin noin vaan ilman muuta valjastaa tamman ja
lähteä matkalle. Pani luulee kai, että panin voi viedä noin muutoin
vaan kätkemättä?"

"No kätke, kätke minut, niinkuin parhaaksi näet, vaikka tyhjään
tynnyriin."

"Voi, voi, luuleeko pani todellakin, että voisin teidät kätkeä tyhjään
tynnyriin? Eikö pani tiedä, että jokainen luulisi siellä olevan
viinaa?"

"Luulkoon vaan!"

"Mitenkä! Luulkoon vaan, niinkö?" sanoi juutalainen, tarttuen molemmin
käsin tukkaansa ja nostaen sitten kätensä ylös.

"No, mitä sinä noin hölmistyit?"

"Eikö pani tiedä Jumalan luoneen viinan jokaisen nautittavaksi?
Varsovassa ovat kaikki herkkusuita! Puolalainen juoksee viisikin
virstaa tynnyrin perässä, kaivaa siihen reijän ja huomattuaan, ettei
sieltä mitään vuoda, sanoo: ei juutalainen tyhjää tynnyriä kuljeta,
varmaankin on sinne kätketty jotain! Sitten juutalainen sidotaan ja
häneltä viedään kaikki rahat ja hänet työnnetään tyrmään! Sillä kaikki
mikä on pahaa, kaikki se juutalaisen niskoille työnnetään, jokainenhan
pitää juutalaista koirana. Kaikkihan ajattelevat, ettei juutalainen
mikään ihminen ole."

"No, kätke minut kalakuormaan!"

"Ei käy päinsä, ei käy päinsä! Puolassa ovat ihmiset nälkäisiä kuin
sudet. Kalat vievät ja panin saavat käsiinsä."

"No pane sitte minut vaikka pirun selkään, kunhan vaan viet!"

"Kuule, pani, kuule!" puhui juutalainen, kurottaen käsiään. "Tiedätkös
mitä teemme? Nykyään rakennetaan kaikkialla linnoja ja varustuksia,
maahan on tullut ranskalaisia insinöörejä, ja senvuoksi kuljetetaan
maanteillä paljon tiiliä ja kiviä. Pani käyköön pitkälleen rattaille,
minä ladon päälle tiiliä. Pani on terve ja roteva, ja jos paino
tuleekin olemaan vähän raskas, niin ei se haittaa tee. Kuorman alle
teen reijän, josta voin antaa ruokaa panille."

"Tee miten tahdot, kunhan viet."

Tunnin kuluttua läksi Umanin kaupungista tiilikuorma kahden hevoskaakin
vetämänä. Toisen selässä istui Jankel, ja hänen pitkät, takkuiset
hiuksensa heilahtelivat lakin alta sen mukaan kuin hän keikkui hevosen
selässä pitkänä kuin virstan pylväs maantien varrella.



XI.


Siihen aikaan jolloin tämä tapahtui, ei ollut vielä rajaseuduilla
tullivirkamiehiä eikä nuuskijoita, noita yrittelijäin ihmisten
kauhistuksia, ja sentähden jokainen saattoi vapaasti kuljettaa yli
rajan mitä vaan mieli teki. Tiileistä ei sitäpaitsi kukaan välittänyt
ja sentähden pääsikin kuorma vapaasti Varsovan pääportista kaupunkiin.
Bulba ahtaassa häkissään ei kuullut muuta kuin hälinää ja kuorman
kolinaa. Kaupunkiin tultuaan poikkesi Jankel pimeälle, kapealle
kadulle, jota sanottiin Lokakaduksi tai myöskin Juutalaiskaduksi, sillä
sen varrella asuivat melkein kaikki Varsovan juutalaiset.

Tämä kaikki muistutti hyvin paljon takapihaa. Aurinko ei nähtävästi
kurkistanut sinne koskaan. Murtuneet puutalot lisäsivät nekin osaltaan
synkkyyttä. Väliin näkyi joku tiilinen seinä, mutta sekin oli
paikottain jo aivan murtunut. Muutaman rakennuksen osittain rapattu
yläosa loisti päivänpaisteessa häikäisevän valkoisena tummassa
ympäristössä. Jyrkästi pistivät täällä silmiin savupiiput, kadulle
viskatut rievut, perunankuoret ja rikkinäiset ammeet. Jokainen, jolla
oli vaan jotain kelpaamatonta, viskasi sen heti kadulle kulkijain
suureksi kiusaksi. Hevosen selässä istuva ratsumies saattoi melkein
kädellään ulottua seipäisiin, jotka oli pistetty ulos ikkunasta
vastapäätä olevaan taloon, ja joilla roikkui juutalaisten säkkejä,
housuja ja savustettu hanhi. Väliin katsahti ikkunasta joku sievä
juutalaistyttö, kaulassa tummentuneita helmiä. Joukko likaisia,
repaleisia, kiharapäisiä lapsia mellasti ja huusi keskellä likaa.

Eräästä ikkunasta katsahti ulos punatukkainen juutalainen, jonka kasvot
olivat niin pisamia täynnä, että ne muistuttivat varpusen munaa.
Sekavalla murteella alkoi hän puhella Jankelin kanssa, ja viimemainittu
ajoi kuormansa pihaan. Kadulla kulki toinen juutalainen, pysähtyi ja
puuttui puheeseen hänkin. Kun Bulba sitten kömpi ylös tiilien alta,
näki hän nuo kolme juutalaista, jotka innokkaasti juttelivat keskenään.

Jankel kääntyi hänen puoleensa ja ilmoitti, että kaikki kyllä käy
hyvin. Ostap istuu kaupungin vankilassa, mutta vaikeata lienee saada
vartijoita suostumaan päästämään sinne sisään. Kuitenkin toivoi Jankel
voivansa hankkia Bulballe tilaisuuden tavata Ostapia.

Kolmen juutalaisen seurassa astui Bulba huoneeseen.

Juutalaiset rupesivat jälleen keskustelemaan omalla kielellään. Taras
silmäili heitä vuorotellen. Hänen mielensä oli vallannut syvä liikutus.
Kylmillä, järeillä kasvoilla välähti sellainen toivon liekki, joka
usein syttyy ihmisessä viimeisenä epätoivon hetkenä. Hänen vanha
sydämensä alkoi nopeasti sykkiä kuin nuorukaisen.

"Kuulkaa, juutalaiset", sanoi hän, ja hänen sanoissaan oli jotain
juhlallista, "te voitte tehdä maailmassa mitä hyvänsä, voitte kaivaa
aarteen meren syvyydestä, ja oikein sanookin sananlasku, että
juutalainen voi varastaa vaikka itsensäkin, kunhan vaan tahtoo.
Pelastakaa Ostap! Hankkikaa hänelle tilaisuus paeta pirullisista
käsistä! Tuolle miehelle olen luvannut kaksitoistatuhatta kultarahaa,
mutta minä lisään siihen vielä kaksitoista tuhatta. Kaikki kalliit
pikarit ja maahan kaivetut kultani, taloni, vaatteet, kaiken myyn ja
teen sopimuksen teidän kanssanne, että koko elämäni iän luovutan teille
kaiken, mitä sodassa saan."

"Voi, ei käy päinsä, hyvä pani, ei käy päinsä!" huokasi Jankel.

"Ei käy päinsä!" vahvisti toinenkin juutalainen.

Kaikki kolme juutalaista katselivat toisiaan. "Mutta mitähän jos
sentään yrittäisi?" virkkoi kolmas, arasti silmäillen tovereitaan.
"Kenties onnistumme Jumalan avulla?" Juutalaiset alkoivat puhua
keskenään saksaa. Bulba koetti teroittaa kuuloansa, mutta ei voinut
mitään ymmärtää; hän kuuli heidän vaan usein mainitsevan Mardokain
nimeä.

"Kuule pani!" sanoi Jankel, "meidän pitää kysyä neuvoa semmoiselta
mieheltä, jommoista ei ennen häntä ole vielä koko maailmassa ollut.
Voi, voi, hän on niin viisas kuin itse Salomon, ja jollei hän mitään
mahda, niin ei kukaan koko maailmassa voi asialle mitään. Istu tässä!
Tuossa on avain, äläkä päästä ketään sisään!"

Juutalaiset läksivät ulos kadulle.

Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo
kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella
keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli
jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat
alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta
juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät
juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!"
huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi
levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan
vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri
ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina
väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he
puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein
syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti
sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi
nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen
viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan.
Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin
kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän
jälleen rauhottui.

Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai
lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:

"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se
myöskin onnistuu."

Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi
jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa
toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus
oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin
parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella,
ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut
rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja
tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.

Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti
ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa
omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi
levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen,
järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko.
Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko
päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos
pienestä ikkunasta.

Myöhään illalla astuivat huoneeseen Mardokai ja Jankel.

"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset
vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli
menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat
liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain
puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä
ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen,
ikäänkuin olisi ollut horkassa.

"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan
mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi
parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki
sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta
Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna
kaikki vangit mestataan."

Taras katsahti heitä silmiin, mutta nyt levollisena ja ilman vihaa.

"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna
varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin
antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa
maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän
joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja
upseerille..."

"Hyvä on. Vie minut hänen luoksensa!" lausui Taras päättäväisenä ja
entinen rohkea ilme palasi hänen silmiinsä. Hän suostui Jankelin
ehdotukseen pukeutua ulkomaalaiseksi kreiviksi, joka muka on tullut
Saksanmaalta. Kekseliäs juutalainen oli jo hänelle valmistanut
puvunkin.

Kun tuli yö, laahasi talon isäntä, tuo punatukkainen juutalainen, jonka
kasvot olivat paisumia täynnä, lattialle ohuen patjan, joka oli
peitetty niinimatolla, ja levitti sen lavitsalle Bulban yösijaksi.
Jankel kävi maata samallaiselle patjalle lattialle. Ensin hän kuitenkin
otti ryypyllisen jotain sekoitusta ja riisui senjälkeen kauhtanan.
Sukkiin ja kenkiin puettuna muistutti hän hyvin paljon kananpoikaa.
Sitten hän katosi eukkonsa kanssa jonkinlaiseen kaapin muotoiseen
sänkyyn. Kaksi pientä poikaa kävivät kuin koirat maata sängyn viereen
Taras ei saanut unta. Hän istui liikahtamatta, hiljalleen rummuttaen
sormillaan pöytään. Hampaissaan piti hän piippua ja päästeli savuja,
jonka johdosta juutalainen unissaan aivasteli ja koetti tukkia nenänsä
peitteen alle. Tuskin oli taivaalle ilmaantunut ensimäinen aamun oire
kun hän jo tuuppi jalallaan Jankelia.

"Nouse, juutalainen, ja anna tänne kreivin puku!" Tuokiossa hän oli
pukeutunut. Hän mustasi viiksensä, kulmakarvansa, pani päähänsä
tummanvärisen lakin -- eikä varmaan olisi yksikään hänen tuttavistaan
kasakoista nyt häntä tuntenut. Ulkomuodosta päättäen olisi luullut
hänen olevan noin kolmenkymmenenviiden vuotias. Terveyden puna hehkui
hänen poskillaan ja arvetkin antoivat hänen kasvoilleen ikäänkuin
käskevän ilmeen. Kullalla kirjailtu puku sopi hänelle erittäin hyvin.

Hiljaista oli vielä kaduilla. Ei näkynyt vielä ainoatakaan
kaupustelijaa. Muutamia katuja kuljettuaan tulivat he erään rakennuksen
edustalle, joka ulkomuodoltaan muistutti istuvaa haikaraa. Se oli
matala, mustunut rakennus, jonka toisessa päässä kohosi korkea, kapea
torni. Tätä rakennusta käytettiin moneen tarkoitukseen, siinä olivat
kasarmit, vankila ja siinä piti oikeus istuntojaan. Matkamiehemme
astuivat portista sisälle ja tulivat keskelle avaraa salia. Siinä
makasi noin tuhat henkeä. Vastapäätä heitä oli matala ovi, jonka edessä
istui kaksi vartijaa leikkien jonkunlaista leikkiä, jossa toinen löi
toista kahdella sormella kämmenelle. He eivät kiinnittäneet
minkäänlaista huomiota sisääntuleviin ja käänsivät päänsä vasta sitten,
kun Jankel virkkoi: "Mehän tässä olemme, me, me."

"Astukaa sisään!" sanoi toinen vartijoista, avaten toisella kädellään
oven ja ojentaen toisen toverilleen lyötäväksi.

Bulba ja Jankel astuivat pimeään, kapeaan käytävään, joka johti heidät
samallaiseen saliin, josta juuri olivat tulleet.

"Ketä olette?" kysyi usea ääni, ja Taras näki joukon sotilaita täysissä
aseissa. "Meitä on käsketty olla laskematta ketään sisään."

"Mehän tässä olemma!" huusi Jankel. Mutta kukaan ei kääntänyt huomiota
hänen sanoihinsa. Kaikeksi onneksi saapui paikalle lihava herra, joka
nähtävästi oli joku päällikkö, sillä hän haukkui ja pauhasi enemmän
kuin muut.

"Pani, mehän tässä olemme, tunnettehan te jo meidät, ja kreivi tulee
olemaan teille hyvin kiitollinen."

"Antakaa niiden mennä, mutta älkää päästäkö sisään ketään muita.
Miekkaa ei saa kukaan laskea luotaan eikä kenkään saa lattiallakaan
loikua."

Kaunopuheliaan käskyn jatkoa eivät matkamiehemme enää kuulleet. "Mehän
tässä olemme, minähän se olen, omaa väkeä ollaan" puheli Jankel
jokaiselle vastaantulijalle.

"Kävisiköhän päinsä nyt?" kysyi hän eräältä vartijalta, kun he olivat
saapuneet siihen paikkaan, missä käytävä päättyi.

"Kyllä, mutta enpä tiedä, laskevatko ne teidät sisään vankilaan, hän
kun ei enää ole siellä, sillä sijaan on tullut toinen," lausui vartija.

"Ai, ai", valitteli juutalainen, "sepäs on paha seikka."

"Astu eteenpäin!" käski itsepäisesti Taras. Juutalainen totteli.

Maanalaiseen holviin vievän aukon edessä seisoi sotamies, jolla oli
kolminkertaiset viikset. Ensimäinen viiksi kulki taaksepäin, toinen
suoraa eteen, kolmas alaspäin. Hän muistutti hyvin paljon kissaa.
Juutalainen kyyristyi kokoon ja lähestyi häntä kylki edellä.

"Teidän jalosukuisuutenne! Korkeasti jalosukuinen pani!"

"Minulleko sinä puhut, juutalainen?"

"Teille, korkeimmasti jalosukuinen pani!"

"Minähän olen vaan heitukka", sanoi mielihyvillään sotamies.

"Ai, ai, ja minä kun luulin sinua itse maaherraksi. Ai, ai!" soperteli
juutalainen päätään pyörittäen ja levittäen sormensa haralleen. "Kuinka
pulskan näköinen! Aivan on päällikön näköinen, totta tosiaan. Vielä
vaan sormen verran lisää, niin on aivan kuin eversti. Pani pitäisi
pantaman orhin selkään, nopean ja nopsan kuin kärpänen, niin olisi
valmis rykmenttiä komentamaan."

Sotamies suori viiksensä ja tuli hyvin iloiselle tuulelle.

"Mikä sankari!" jatkoi juutalainen. "Todellakin kelpo mies, ja nauhat
ja napit -- kuinka ne loistavat. Entäs tyttöset -- kun ne näkevät
sotaherran, niin ai ai." Juutalainen pyöritti jälleen päätään.

Heitukka kierteli kädellään viiksiensä yläkerrosta ja päästi
hampaittensa välistä äänen, joka muistutti hevosen hirnumista.

"Olkaa hyvä, pani, ja tehkää meille pieni palvelus!" lausui
juutalainen. "Tässä on muuan vierailta mailta saapunut ruhtinas, jonka
tekee mieli nähdä kasakoita. Hän ei ole vielä elämässään nähnyt
kasakoita."

Muukalaisten kreivien ja paroonien matkat Puolaan olivat hyvin
tavallisia, sillä pelkkä uteliaisuus houkutteli heitä tänne puoleksi
aasialaiseen Europan kolkkaan. Moskovan valtio ja Ukraina kuuluivat
nimittäin heidän mielestään myöskin Aasiaan.

Heitukka kumarsi hyvin syvään ja lausui:

"En tiedä, jalosukuinen herra, miksi te tahdotte nähdä mokomia.
Koiriahan ne ovat eikä ihmisiä. Uskokin heillä on sellainen, ettei
kukaan pidä sitä missään arvossa."

"Valehtelet, konna!" kiljasi Bulba. "Itse sinä olet koira! Kuinka
uskallat sanoa, ettei kukaan pitäisi meidän uskontoamme arvossa. Mutta
teidän harhauskoanne ei kukaan kunnioita."

"Aha!" huudahti heitukka, "kylläpä huomaan, mitä olet miehiäsi! Oletpa
samoja, joita minulla on lukon takana. Odotapas kun kutsun tänne meidän
miehiämme."

Taras huomasi varomattomuutensa, mutta niin oli hän itsepäinen ja
suutuksissaan, ettei ajatellutkaan korjata erehdystään. Mutta onneksi
tuli nyt Jankel avuksi.

"Korkeasti jalosukuinen pani! Kuinka olisi mahdollista, että kreivi
olisi kasakka? Jos hän olisi kasakka, niin mistä hän olisi saanut
tuollaisen puvun ja tuollaisen kreivin ryhdin?"

"Älä soita siinä suutasi!" Ja jo avasi heitukka leveän suunsa
huutaakseen. "Voi kuninkaallinen majesteetti! Olkaa Jumalan nimessä
vaiti!" huusi Jankel. "Älkää puhuko mitään, me maksamme teille niin
paljon, ettei kukaan vielä ole maailmassa niin paljon maksanut; me
annamme teille kaksi kultarahaa."

"Hm, kaksiko vain! Ne eivät riitä. Minä maksan parranajajalle kaksi
kultarahaa siitä että hän ajaa puolet parrastani. Sata kultarahaa,
juutalainen!" Heitukka kiersi viiksiensä yläkerrosta. "Jollet sataa
anna, niin huudan heti paikalla."

"No miksi niin paljon", huokasi Jankel kuoleman kalpeana, avaten
nahkaisen kukkaronsa. Onneksi hänellä ei kukkarossaan muuta ollutkaan
kuin sata kultarahaa ja onneksi ei heitukka osannut laskea sataa
korkeammalle. "Pani, pani, menkäämme heti pois täältä. Näettehän,
kuinka ilkeitä ihmiset täällä ovat!" sanoi Jankel, nähdessään heitukan
siirtelevän rahoja kädestä toiseen ikäänkuin pahoillaan, ettei ollut
vaatinut enempää.

"Mitäs nyt, pirun heitukka", sanoi Bulba, "rahat sait, vaan näyttää et
aiokaan? Ei, nyt on näyttäminen! Koska kerran rahat sait, niin ei
sinulla enää ole oikeutta kieltäytyä."

"Menkää hiiteen, muuten minä annan teidät ilmi. Korjatkaa luunne ja
heti paikalla, sanon minä teille!"

"Pani, pani, mennään pois, oikein totta, mennään pois! Hiiteen
tuollaiset! Nähkööt unissaan sellaista, että oikein sylkäistä täytyy!"
Niin huusi Jankel hädissään.

Bulba kääntyi verkalleen ja läksi surullisena takaisin, mutta Jankel
nuhteli häntä lakkaamatta, sillä juutalaista kalvoi suru siitä, että
oli turhanpäiten menettänyt sata kultarahaa.

"Miksi te puutuitte hänen puheeseensa? Olisitte antanut koiran haukkua.
Voi sentään, millaista väkeä on maailmassa! Sata kultarahaa vain siitä,
että ajoi meidät pois! Entäs meidän mies? Häneltä korvallisetkin
revitään ja hänen naamastaankin tehdään sellainen, ettei katsoa voi,
eikä kukaan anna sataa kultarahaa! Voi laupias jumala."

Mutta paljoa syvemmälti vaikutti tämä epäonnistunut käynti Bulbaan. Sen
voi huomata tuimista liekeistä hänen silmissään.

"Mennään", sanoi hän äkkiä kuin heräten, "mennään torille. Minä tahdon
nähdä, kuinka he häntä rääkkäävät."

"Voi, pani! Miksi me sinne menisimme? Emmehän kumminkaan voi auttaa."

"Mennään", sanoi Taras itsepäisesti, ja huokaillen seurasi häntä
juutalainen kuin lapsenhoitaja.

Helppo oli löytää torille, jossa mestaus oli tapahtuva, sillä väkeä
tulvi sinne joka haaralta. Silloisena raakana aikana tällaiset
näytelmät olivat erittäin haluttuja ei ainoastaan alhaisten vaan
ylhäistenkin kesken. Monet vanhat, vanhurskaat akat, nuoret tytöt ja
arimmat vaimot, jotka koko seuraavan yön näkivät unissaan verisiä
ruumiita ja kiljuivat kuin humalaiset husaarit, kaikki he käyttivät
tilaisuutta hyväkseen tyydyttääkseen uteliaisuuttaan. "Voi heidän
tuskiaan", huusivat monet, suonenvetoisesti väristen, sulkien silmänsä
ja kääntyen pois, mutta kumminkin he seisoivat katselemassa. Toinen
seisoi suu auki ja kädet ojennuksissa ja olisi paremmin nähdäkseen
mielellään hypännyt naapurinsa harteille. Tuossa korotti joukosta
paksua naamaansa lihakauppias, katseli koko menoa asiantuntijan
silmällä ja puheli yksitavuisia sanoja asesepän kanssa, jota nimitti
serkukseen, koska joka sunnuntai joi hänen seurassaan itsensä
juovuksiin. Muutamat keskustelivat suurella innolla, toiset löivät
vetoakin, mutta suurin osa oli semmoisia, jotka katselivat näytelmää
hyvin välinpitämättöminä. Edustalla, aivan lähellä viiksiniekkoja,
jotka muodostivat kaupungin kaartin, seisoi nuori aatelismies
sotapuvussa. Hän oli pukenut päälleen kaikki mitä hänellä suinkin oli,
niin ettei kotia ollut jäänyt muuta kuin rikkinäinen paita ja pari
vanhoja saappaita. Kaksi kultaista vitjaa riippui hänen kaulassaan. Hän
seisoi morsiamensa Jusisan kanssa ja alinomaa vilkui ympärilleen
varjellen ettei kukaan vaan tahrisi hänen morsiamensa silkkistä
leninkiä. Hän selitti tytölle koko menon niin juurta jaksaen, ettei
siihen ollut mitään lisättävää. "Katsokaa, rakas Jusisa", puhui hän,
"kaikki tämä kansa, jonka näette, on tullut tänne katsomaan, miten
pahantekijöitä rangaistaan. Ja katsokaa, armaani, tuo tuolla, jolla on
kirves ja muut vehkeet kädessään, hän on pyöveli, joka toimeenpanee
rangaistuksen. Ja kun hän alkaa luita ruhjoa ja muita kidutuksia
toimittaa, niin on pahantekijä vielä hengissä, mutta kun hänen päänsä
lyödään poikki, niin silloin, kultaseni, hän kuolee siihen paikkaan.
Ensin hän rupee huutamaan ja potkimaan, mutta kun häneltä katkaistaan
pää, niin silloin hän ei enää voi huutaa, ei syödä, eikä juoda, syystä,
ettei hänellä enää ole päätä." Ja Jusisa kuunteli kauhistuksella ja
uteliaisuudella. Ympäröivien talojen katotkin olivat väkeä täynnä.
Ullakkojen ikkunoista kurkisteli kummallisia naamoja; kellä oli
viikset, kellä myssy tai jotain sen tapaista. Parvekkeilla katosten
alla istui ylhäisiä henkilöitä. Nuori hymyhuulinen panitar, kimalteleva
kuin valkoinen sokeri, piti kauniilla kädellään kiinni kaidepuusta.
Loistavaan pukuun puettu lakeija kantoi herrasväelle kaikellaisia
virvokkeita. Vähän väliä tuo mustasilmäinen, vallaton tyttö otti
leivoksen tai hedelmän ja viskasi sen kansan joukkoon. Muutamia
nälkäisiä ritareja seisoi alhaalla ja kilvan kurotteli lakkejaan. Joku
pitkä aatelismies sieppasi ensimäisenä pitkillä käsillään saaliin,
suuteli sitä, puristi sitä sydäntänsä vastaan ja pisti sen sitten
suuhunsa. Haukka kultaisessa häkissä parvekkeen katolla oli katsojana
sekin. Nokka vinossa ja jalka nostettuna silmäili sekin tarkasti
väkijoukkoa. Äkkiä nousi kansassa melu ja ääniä kuului eri haaralta:
"Jo tuodaan, jo tuodaan kasakoita!"

Vangit astuivat paljain päin, hiukset riipuksissa. Heidän partansa oli
kasvanut pitkäksi. Heissä ei huomannut pelkoa eikä tuimuutta, vaan
jotain hiljaista ylpeyttä. Heidän kalliista verasta tehdyt vaatteensa
olivat kuluneet ja repaleissa. He eivät katsoneet ympärilleen, eivätkä
tervehtineet ketään. Ensimäisenä asteli Ostap.

Mitä tunsi vanha Bulba nähdessään poikansa? Mitä sykki silloin hänen
sydämessään. Hän katseli poikaansa väkijoukosta, eikä jäänyt häneltä
huomaamatta ainoakaan Ostapin liike. Kasakat lähestyivät lavaa. Ostap
pysähtyi ensimäisenä. Hänen oli määrä ensin juoda tuo karvas malja.
Kasakoihin katsahtaen kohotti hän kätensä ja lausui kovalla äänellä:

"Suokoon Jumala, ettei ainoakaan näistä vääräuskoisista, jotka tässä
seisovat, kuulisi, kuinka kristittyjä kidutetaan. Älköön kukaan meistä
sanaakaan virkatko."

Sen jälkeen astui hän mestauslavalle. "Oikein sanottu, poikani,
oikein!" virkkoi Bulba hiljaa, painaen alas harmaan päänsä.

Pyöveli tempasi Ostapilta repaleiset vaatteet, hänen kätensä ja
jalkansa sidottiin varta vasten tehtyyn penkkiin ja ... emme tahdo
lukijaa vaivata kuvaamalla niitä kauheita kidutuksia, joista
kerrottaissa hiukset päässä nousevat pystyyn. Ne olivat silloisen
julman ajan ilmiöitä, jolloin ihminen vietti veristä elämää pelkissä
sodissa ja paatui niissä. Turhaan muutamat harvat, ollen aikakautensa
poikkeuksia, vastustivat näitä julmia menoja. Turhaan kuningas ja monet
ritarit väittivät, että sellainen ankaruus on vaan omiansa tekemään
kasakat yhä hurjemmiksi. Mutta kuninkaan ja noiden ajattelevien valta
ei voinut mitään niille mahtaville, jotka ajattelemattomuudellaan,
yltiöpäisyydellään ja ylpeydellään tekivät valtiopäivistä pelkän
irvikuvan.

Ostap kesti kaikki kidutukset kuin mies. Ei kuulunut hänen suustaan
huutoa eikä valitusta edes silloinkaan, kun alettiin musertaa hänen
käsiensä ja jalkojensa luita. Taras seisoi joukossa pää kumarruksissa
ja puheli itsekseen. "Oikein poikani, oikein." Mutta kun he veivät
hänet viimeisiä kidutuksia kärsimään, silloin näytti ikäänkuin olisivat
hänen voimansa horjahtaneet. Hän katseli ympärilleen. Voi Jumala!
Kaikki olivat outoja, vieraita! Jospa edes joku hänen läheisistään
olisi läsnä hänen kuollessaan. Ei olisi hän tahtonut kuulla heikon
äidin itkuja eikä parkua eikä hiuksiansa repivän ja valkoisiin
rintoihin lyövän puolison mieletöntä vaikeroimista. Hän olisi tahtonut
nähdä lujan miehen, joka viisaalla sanalla olisi häntä rohkaissut ja
lohduttanut. Jo lannistui miehen voima ja heikontuneena hän huudahti:
"Taatto, missä olet? Kuuletko tämän kaiken?"

"Kuulen", kajahti keskeltä yleistä äänettömyyttä, ja säpsähti silloin
koko tuo lukematon joukko. Osa ratsumiehiä syöksyi väkijoukkoon
etsimään huutajaa. Jankel kävi kuolonkalpeaksi, ja kun ratsumiehet
olivat poistuneet hänen luotaan hän kauhistuksella kääntyi ympäri
nähdäkseen Tarasia, mutta ei ollut vanhus enää hänen vieressään. Hän
oli kadonnut.



XII.


Ei kadonnut sentään jäljettömiin Taras. Satakaksikymmentä tuhatta
sotamiestä ilmaantui Ukrainan rajoille. Tämä ei ollut enää mikään pieni
osasto, joka oli lähtenyt saalista hankkimaan tai tataareja takaa
ajamaan; koko kansa oli nyt tarttunut aseisiin, sillä sen kärsimys oli
loppunut. -- Se nousi kostamaan oikeuksiensa pilkkaamista, tapojensa
häpäisemistä, esi-isiensä uskon loukkaamista, kirkkojensa
saastuttamista, muukalaisten panien vallattomuutta ja kansallisuuden
sortoa; se tahtoi taistella juutalaisten häpeällistä valtaa vastaan
kristillisessä maassa. Nuori voimakas hetman Astranitsa johti tätä
suunnatonta kasakkajoukkoa. Hänen rinnallaan oli hänen vanha kokenut
toverinsa ja neuvonantajansa Gunjei. Kahdeksan päällikköä oli
kahteentoistatuhanteen nousevan rykmentin etunenässä. Hetmania seurasi
kaksi pääesaulia ja komentosauvan kantaja. Ylivänrikki kantoi
päälippua; paljon muita lippuja liehui eri paikoissa. Paljon oli
muitakin päällikköjä sotajoukossa ja kuormastossa. Vapaaehtoisia oli
melkein yhtä paljon kuin varsinaisia. Kaikilta suunnilta olivat
kasakat liittyneet joukkoon. Lukemattomat ratsut ja kuormat täyttivät
kentän.

Kaikkien näiden kahdeksan rykmentin joukossa oli kuuluisin se, jota
johti Taras Bulba. Kaikissa suhteissa oli hän muita etevämpi. Hän oli
vanha, paljon kokenut, taitava johtaja ja hän vihasi puolalaisia
enemmän kuin kukaan muu. Itse kasakoistakin jo tuntui liialliselta
hänen armoton kovuutensa ja julmuutensa. Tuo vanha harmaapää suosi vain
tulta ja hirsipuuta ja sotaneuvotteluissa hän aina kannatti hävitystä.

Emme ryhdy kuvailemaan kaikkia niitä taisteluja, joissa kasakat
kunnostautuivat, emmekä kaikkia sodan vaiheitakaan. Historian lehdet
niistä kertovat. Tunnettuahan on, minkälainen on Venäjän maassa uskon
tähden nostettu sota. Ei ole voimaa, joka olisi uskon voimaa väkevämpi.
Vastustamaton se on ja uhkaava niinkuin kallio myrskyisen meren
sylissä. Syvältä meren pohjasta se kohoaa kohti taivasta yhtenä lujana,
murtumattomana kappaleena. Se näkyy kauas ja katselee ohikiitäviä
aaltoja suoraan silmiin. Ja onneton se laiva, joka siihen törmää!
Sirpaleiksi lentävät mastot ja raakapuut, murskaksi murtuu ja mereen
uppoo kaikki, mikä siinä on, ja hukkuvien hätähuudot kaikuvat kauas
ilmassa.

Aikakauskirjat kertovat tarkasti, kuinka puolalainen varusväki pakeni
vapautetuista kaupungeista, kuinka tunnottomat vuokraaja-juutalaiset
hirtettiin, kuinka heikko oli kruunun hetman Nikolai Pototskij
suurilukuisine armeijoineen tämän vastustamattoman voiman edessä;
kuinka hän lyötynä, ahdistettuna hukutti pieneen jokeen paraimman osan
sotaväestään; kuinka julmat kasakkajoukot piirittivät häntä Polanni
nimisessä kylässä ja kuinka tuo puolalainen hetman perikatonsa
partaalla kuninkaan ja aateliston puolesta lupasi kasakoille
täydellisen tyydytyksen ja kaikkien oikeuksien ja etuoikeuksien
palauttamisen. Mutta tuollaisiin lupauksiin eivät kasakat tyytyneet,
sillä he tiesivät jo ennakolta, miten paljon voi luottaa puolalaisten
lupauksiin. Eikä olisikaan enää Pototskij ylpeillyt kuusituhatta
maksavan oriinsa selässä, vetäen puoleensa korkeittein panittarien
katseita ja aateliston kateutta, ei olisi hän melunnut valtiopäivillä ja
pitänyt suuria pitoja senaattoreille, ellei hänet olisi pelastanut
paikkakunnan venäläinen papisto. Kasakoita vastaan astuivat nimittäin
papit kultaisissa messupuvuissa, kantaen pyhimysten kuvia ja ristejä,
ja etunenässä tuli itse arkkipiispa, kädessä risti ja päässä
piispanhiippa. Silloin kumarsivat kasakat ja paljastivat päänsä. Ketään
he eivät olisi siihen aikaan armahtaneet paitsi kuningasta; mutta omaa
kristillistä kirkkoansa ja papistoansa vastaan he eivät uskaltaneet
nousta. Hetman ja päällikkö suostuivat päästämään Pototskijn vapaaksi,
ja hän vannoi silloin juhlallisesti, että kaikki kristilliset kirkot
saavat olla rauhassa, että vanha viha unohdetaan ja ettei kasakoita
koskaan enää loukata. Yksi päällikkö vaan ei suostunut tällaiseen
rauhaan. Se oli Taras. Hän repäsi tukon hiuksia päästään ja huudahti:

"Voi hetman ja päälliköt! Älkää tehkö tuollaista ämmän tekoa! Älkää
uskoko puolalaisia! Ne koirat pettävät teitä."

Mutta kun rykmentin kirjuri toi esiin sopimuskirjan ja hetman oli
piirtänyt nimensä sen alle, silloin irroitti Bulba vyöltään tikarin ja
kalliin turkkilaisen miekkansa, taittoi sen kahtia kuin oljenkorren ja
heitti eri haaroille molemmat kappaleet, lausuen:

"Hyvästi sitten! Niinkuin nuo miekan kappaleet eivät enää koskaan yhdy
yhdeksi miekaksi, niin emme mekään, toverit, enää koskaan näe toisiamme
tässä maailmassa. Muistakaa minun viimeiset sanani. (Hänen äänensä
kasvoi tätä sanoessa ja kävi tavattoman voimalliseksi ja kaikki
hämmästyivät profetallisia sanoja). Kuolinhetkellänne minua kyllä
muistatte! Luulette nyt ostaneenne levon ja rauhan, luulette herroina
nyt elävänne! Mutta vielä ne nylkevät sinun päästäsi, hetman, nahan,
täyttävät sen tattarin oljilla ja kauan on se oleva markkinoilla
nähtävänä! Eivät säily teidänkään päänne, päälliköt! Tulette
menehtymään maanalaisessa vankilassa, muurattuina kivisten seinäin
sisään, ellei teitä keitetä kattiloissa kuin lampaita!"

"Ja te, pojat", jatkoi hän kääntyen omien miestensä puoleen, "ken
teistä tahtoo kuolla oman kuoleman. Ei lavoilla, eikä ämmäin pankoilla,
ei juopuneina aidan vieressä kapakan luona kuin muukin raato, vaan
rehellisen kasakan kuoleman, kaikki yhdellä vuoteella kuin morsian ja
sulhanen? Vai ehkä tahdotte palata kotiinne, muuttaa uskonne ja
selässänne kantaa Puolan pappeja."

"Sinua seuraamme, päällikkömme, sinua!" huusivat kaikki Tarasin miehet
ja heihin liittyi iso joukko muitakin.

"Seuratkaa sitten!" sanoi Taras, ja painaen lakkinsa syvemmälle päähän
ja luoden ankaran katseen kaikkiin jälelle jääneisiin nousi hän
ratsunsa selkään ja huusi omilleen:

"Älköön kukaan uskaltako lausua meistä loukkaavaa sanaa! Ja nyt
vieraisiin katolilaisten luo." Samassa hän kannusti hevostansa ja häntä
seurasi satakunta rattaita ja paljon hevos- ja jalkaväkeä. Kerran
kääntyi hän katsomaan taaksensa ja uhkasi silmäyksellään jääneitä -- ja
vihaa uhkui hänen katseensa.

Kukaan ei uskaltanut pysäyttää heitä. Koko sotajoukon nähden läksi
hänen rykmenttinsä.

Hetman ja päälliköt seisoivat hämillään, kaikki vaipuivat ajatuksiinsa
ja olivat kauan aikaa ääneti, ikäänkuin olisi joku raskas aavistus
heitä ahdistanut.

Oikein olikin Taras ennustanut, sillä vähän tämän jälkeen nostettiin jo
hetmanin pää seipääseen ja samoin kävi monelle muulle etevälle
johtajalle.

Entä Taras? Hän kulki joukkoineen Puolan ristiin ja rastiin, poltti
tuhaksi kahdeksantoista kauppalaa ja lähes neljäkymmentä katolilaista
kirkkoa ja lähestyi jo Krakovia. Monta puolalaista joukkoa oli hän
lyönyt eli ryöstänyt rikkaimmat ja paraimmat linnat. Kasakat antoivat
juosta maahan panien kellareissa huolellisesti säilytetyt monivuotiset
medet ja viinit, repivät ja polttivat kalliit verat, vaatteet ja
talouskalut.

"Älkää säästäkö mitään", toisteli vaan Taras. Eivätkä säästäneet
kasakat edes mustasilmäisiä, valkorintaisia panittaria; alttarin
juurellakaan ei heillä ollut turvaa! Bulba poltti heidät alttarineen
päivineen. Monet valkoiset käsivarret kohosivat keskeltä liekkejä ja
surkeita huutoja kajahteli, joista olisi järkähtänyt itse kalliokin.
Mutta kasakat eivät tunteneet minkäänlaista sääliä; lävistivätpä he
keihäillään pienet lapsetkin ja heittivät ne liekkeihin.

"Se olkoon muistoksi Ostapista", puhui Taras. Ja tällaisia muistoja
vietti hän joka paikassa, kunnes Puolan hallitus viimeinkin huomasi,
että Tarasin toimi oli jotain enempää kuin pelkkää rosvoamista.
Senvuoksi sai ennen mainittu Pototskij käskyn lähteä viiden rykmentin
kanssa Tarasia vastaan.

Kuusi päivää välttivät kasakat vihollista. Tuskin kestivät ratsut
kasakkain pakenemista ja pelastivat miehensä. Mutta Pototskij suoriutui
tällä kertaa hyvin hänelle annetusta toimesta. Väsymättä ahdisteli hän
heitä ja saavutti heidät viimein Dnjerstin rannalla jossa Bulba oli
etsinyt lepopaikan vanhan linnan raunioissa.

Aivan Dnjerts joen äyräällä näkyi se murtuneine valleineen ja
seinäraunioineen. Äyrään huippu oli täynnä soraa ja särkyneitä tiilejä
ja uhkasi joka hetki luhistua alas. Tässä Pototskij saarsi hänet
kahdelta puolen kenttää. Neljä päivää tappelivat kasakat, vyöryttäin
alas tiilejä ja kiviä. Mutta kun ampumavarat olivat loppuneet ja voimat
uupuneet, päätti Taras murtautua vihollisten rivien läpi. Ja läpi
murtautuivat kasakat ja vieläkin kerran olisivat nopeajalkaiset
uskolliset ratsut heidät pelastaneet, mutta keskellä pakoa pysähtyi
Taras ja huusi:

"Seis, piippu putosi, en suo koirille piippuanikaan."

Ja vanha atamani kumartui maahan ja alkoi ruohosta etsiä piippuansa,
tuota alituista seurakumppaniaan maalla ja merellä, sodassa ja kotona.
Mutta samassa hetkessä karkasi hänen kimppuunsa vihollisjoukko. Hän
yritti riuhtaista itsensä irti, mutta eivät enää kaatuneet maahan
heitukat kuten ennen.

"Voi vanhuutta, vanhuutta!" valitti hän, ja itkuun purskahti vanha,
luja kasakka. Vaan ei ollut nyt vanhuus syynä; ylivoima se voiton otti,
sillä noin kolmekymmentä miestä iski kiinni hänen käsiinsä ja
jalkoihinsa.

"Jo joutui kiinni vanha susi!" huusivat puolalaiset. "Nyt on vaan
keksiminen, mikä olisi koiralle paras kuolema."

Ja hetmanin päätöksen mukaan hänet tuomittiin kaikkien nähden elävänä
poltettavaksi.

Siinä lähellä oli oksaton puu, jonka latvan ukonilma oli katkaissut.
Rautakahleilla sitoivat puolalaiset hänet korkealle puuhun, jotta
ruumis näkyisi joka suunnalle. He rupesivatkin heti laittamaan roviota.
Mutta ei katsellut Taras rovioon, ei ajatellut tulta, jolla hänet oli
poltettava. Tuo onneton katseli sinne, missä kasakat paetessaan
ammuskelivat. Sieltä ylhäältä hän näki kaikki.

"Pojat, valloittakaa pian metsän takana oleva mäki, sinne puolalaiset
eivät pääse", huusi Taras.

Mutta tuuli ei kantanut hänen sanojaan sinne saakka. "Jo joutuvat
perikatoon, jo joutuvat perikatoon", lausui hän epätoivossaan ja
katseli alas, sinne missä Dnjerst kimalteli. Mutta äkkiä välkähti ilo
hänen silmissään. Rannalta pensaan takaa pisti esiin neljä
veneenkeulaa. Hän kokosi kaikki voimansa ja huusi: "Rannalle pojat,
rannalle! Rannalla on veneitä, ottakaa mukaanne joka ainoa, etteivät
pääse ajamaan takaa."

Tällä kertaa puhalsi tuuli toisaalta ja kasakat kuulivat hänen
huutonsa. Mutta sellaisesta neuvosta sai hän kangella iskun päähänsä,
niin että kaikki alkoi pyöriä hänen edessään.

Täyttä laukkaa laskivat kasakat alas mäkistä polkua pitkin.
Takaa-ajajat olivat jo saavuttaa heidät. Ja ikäväkseen huomasivat he
vielä, että polku oli mutkainen ja vaikea kulkea.

"Hei, pojat, ei sinnepäin!" huusivat kasakat, pysähtyivät hetkeksi
ranta-äyräälle, kohottivat nagaikkansa, vihelsivät kerran -- ja
tatarilaiset ratsut tekivät hurjan hyppäyksen kuilun yli ja pulahtivat
Dnjestriin. Kaksi vaan ei osannut jokeen; he lensivät äyräältä kiviä
vastaan, ja sinne jäivät hevosineen, ehtimättä edes huutaakaan. Mutta
muut kasakat uivat rannalle ja laskivat veneet vesille. Puolalaiset
jäivät kuilun partaalle, ihmetellen kasakkain rohkeutta, miettien,
tekisivätkö hyppäyksen. Nuori, kuumaverinen eversti, sen kaunottaren
veli, joka oli Andrein pauloihinsa kietonut, hyökkäsi empimättä
kasakkain perään. Kolmasti pyörähti hän ilmassa hevosineen, ja hän
putosi teräviä kiviä vastaan, pirstautuen kappaleiksi.

Toinnuttuansa iskuista katsahti Taras Bulba Dnjestriin päin. Jo olivat
kasakat veneissä ja soutivat pois. Luodit lensivät heidän ympärillään,
mutta sattumatta, sillä liian kaukana olivat jo kasakat. Riemusta
loistivat silloin vanhan atamanin silmät.

"Hyvästi toverit, hyvästi", huusi hän heille ylhäältä, "muistakaa minua
ja tulkaa ensi keväänä uudestaan ja silloin pitäkää oikein hauskaa!
Mitä saitte, te kirotut puolalaiset! Luulitteko maailmassa löytyvän
sellaista, jota kasakka pelkäisi? Mutta odottakaapa, tulee aika,
silloin tunnette, mitä on Venäjän usko! Nytkin jo tuntevat kansat
kaukaiset ja läheiset. Venäjän maasta on nouseva oma tsaari, eikä tule
olemaan maailmassa voimaa, joka ei alistuisi hänen valtansa alle."

Jo räiskyi rovio, ja liekit nuoleskelivat hänen jalkojaan ja leimusivat
ruokoa pitkin ylös. Mutta onko maailmassa tulia ja kidutuksia tai
voimia, jotka lannistaisivat venäläisen voiman?

Mahtava on Dnjestrjoki ja paljon on siinä lahdelmia, tiheitä
kaislistoja, vedenalaisia kareja ja suvantoja; kirkkaana kimaltelee
veden pinta, ja siinä joutsen joikuu ja ylpeä gogolsorsa soutelee ja
paljon kuovia, taveja ja muita lintuja asuu ruohistossa ja sen
rannoilla. Nopeasti soutivat kasakat kaksihankaisilla veneillään,
välttivät varovasti karipaikkoja, pelottelivat sorsia ruohistosta ja
puhelivat atamanistaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Taras Bulba - Kertomus kasakkavallan mahtavuuden ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.