Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Hanhiemon satuja
Author: Perrault, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hanhiemon satuja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



HANHIEMON SATUJA

Kirj.

Charles Perrault


Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

 Pieni Punahilkka.
 Siniparta.
 Hengetär.
 Saapasjalka-kissa.
 Peukaloinen.
 Tuhkimo.
 Riquet Töyhtöpää.
 Aasinnahka.
 Metsän nukkuva prinsessa.



PIENI PUNAHILKKA.


Oli kerran pieni maalaistyttö, kaunein mitä kuvitella voi. Äiti oli
häneen hullaantunut, ja isoäiti vielä enemmän. Tämä kunnon muori
teetti tytölle pienen punaisen päähineen, joka sopi hänelle niin
hyvin, että häntä kaikkialla nimitettiin pieneksi Punahilkaksi.

Eräänä päivänä äiti oli leiponut sämpylöitä ja sanoi Punahilkalle:
"Mene katsomaan kuinka isoäiti jaksaa, sillä kuulin että hän on ollut
sairaana, ja vie hänelle sämpylä ja tämä voivakkanen."

Pieni Punahilkka lähti paikalla isoäitinsä luo, joka asui toisessa
kylässä.

Metsän läpi kulkiessaan hän kohtasi susi-kuoman, jonka kovin teki
mieli syödä hänet suuhunsa, mutta tuo ilkiö ei uskaltanut parin
puunhakkaajan tähden, jotka olivat metsässä. Susi kysyi, minne hän
oli matkalla.

Lapsi parka, joka ei tietänyt, että oli vaarallista pysähtyä
kuuntelemaan suden puheita, vastasi: "Menen katsomaan isoäitiä ja
vien hänelle sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

"Asuuko hän kaukanakin?" kysyi susi.

"Asuu kyllä", sanoi pieni Punahilkka, "toisella puolen myllyä, joka
näkyy tuolla, tuolla ihan kaukana, kylän ensimmäisen talon luona."

"Hyvä on", sanoi susi, "minäkin menen katsomaan häntä, minä lähden
tätä tietä ja sinä tuota, ja sittenpä saamme nähdä, kuka ehtii
ensimmäisenä."

Susi lähti juoksemaan kaikin voimin lyhintä tietä, ja tyttönen kulki
pitempää tietä. Hän poimi huvikseen pähkinöitä tien varrelta, juoksi
perhosten jäljessä ja sitoi vihkoja pienistä kukista.

Susi ehti pian isoäidin mökille ja koputti ovea: kop, kop.

"Kuka siellä?"

"Oma pieni tyttönne Punahilkka", sanoi susi muuttaen ääntään, "ja
minä tuon teille sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Hyvä isoäiti, joka oli vuoteessa, koska ei ollut oikein terve, huusi
vastaan: "Vedä salpaa, niin säppi aukeaa."

Susi veti salpaa, ja ovi aukeni. Hän syöksyi kelpo muorin kimppuun ja
ahmaisi hänet suuhunsa vähäistäkin vähemmässä ajassa, sillä hän ei
ollut syönyt yli kolmeen päivään. Sitten hän sulki oven ja asettui
isoäidin vuoteeseen odottamaan pientä Punahilkkaa, joka hetken päästä
tulikin koputtamaan ovelle: kop, kop.

"Kuka siellä?"

Pieni Punahilkka kuuli suden karkean äänen ja säikähti ensin, mutta
sitten hän arveli että isoäidin ääni oli painuksissa ja vastasi:

"Oma tyttönne täällä on, pieni Punahilkka, ja minä tuon teille
sämpylän ja voivakkasen, jotka äiti lähettää."

Susi vastasi vähän pehmentäen ääntään: "Vedä salpaa, niin säppi
aukeaa."

Pieni Punahilkka veti salpaa, ja ovi aukeni. Nähdessään hänen astuvan
sisään susi piiloutui peiton alle ja sanoi:

"Pane leipä ja voivakkanen pöydälle ja tule tänne vuoteeseen minun
viereeni."

Pieni Punahilkka riisuutui ja meni vuoteeseen, missä häntä kovin
ihmetytti nähdä, minkälainen isoäiti oli yöpuvussa. Hän sanoi:

"Isoäiti, onpa teillä suuret käsivarret!"

"Sitä paremmin voin syleillä sinua, tyttöni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret jalat!"

"Sitä paremmin voin juosta, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret korvat!"

"Sitä paremmin voin kuunnella, lapseni."

"Isoäiti, onpa teillä suuret silmät!"

"Sitä paremmin voin nähdä, lapseni!"

"Isoäiti, onpa teillä suuret hampaat!"

"Sitä paremmin voin syödä sinut."

Ja näin sanoen tuo ilkeä susi syöksyi pienen Punahilkan kimppuun ja
söi hänet.

        Opetus.

    Kas tästä näkyy, ettei milloinkaan
    saa lapset seisahtua kuulemaan,
    kun oudot sedät suotta pakinoi.
    Se tyttösille turman tuoda voi.
    Hei hopsis vaan, jo susi heidät syö!
    Se susi-kuomalle on hetken työ.
    Vaan kaikki sudet hampaitaan ei näytä,
    ei kaikki ulvo, kynsiänsä käytä.
    On susia myös lauhamieliä,
    on liukkahia lipokieliä,
    ne mairitella tietää makeasti,
    ne seuraa neitosia kotiin asti.
    Vaan joutuin, tyttö, juokse pakohon!
    Ne sudet vasta ilkiöitä on.



SINIPARTA.


Oli kerran mies, jolla oli kauniita taloja kaupungissa ja maalla,
kulta- ja hopea-astioita, kirjailtuja huonekaluja ja kullattuja
vaunuja. Mutta pahaksi onneksi tällä miehellä oli sininen parta, ja
se teki hänet niin rumaksi ja hirmuiseksi, ettei ollut sitä naista
eikä tyttöä, joka ei olisi juossut pakoon hänen edestään.

Eräällä naapurinrouvalla, joka oli hieno nainen, oli kaksi
täydellisen kaunista tytärtä. Siniparta pyysi toista vaimokseen,
jättäen äidin valittavaksi, kumman heistä hän tahtoi antaa. Mutta
tytöillä ei ollut halua, ja he lähettivät hänet aina toisen luo
voimatta kumpainenkaan suostua ottamaan miestä, jolla oli sininen
parta. Mies oli heistä sitä vastenmielisempi, kun hänellä oli jo
ollut useitakin vaimoja, eikä tiedetty kuinka näiden oli käynyt.

Tutustuakseen tyttöihin Siniparta kutsui heidät, äidin ja kolme
tai neljä heidän parasta ystäväänsä sekä muutamia lähiseudun
nuoria herroja erääseen maataloonsa, jossa viivyttiin kokonainen
viikko. Siellä ei muuta tehty kuin kävelyretkiä, metsästys- ja
kalastusmatkoja, siellä tanssittiin, juhlittiin, pidettiin pitoja.
Siellä ei nukuttu ollenkaan, ja kaiket yöt tehtiin kepposia ja
kujeiltiin. Loppujen lopulta kävi niin hyvin, että nuoremman mielestä
talon isännän parta vähitellen ei enää ollutkaan niin sininen ja
hän itse oikeastaan oli hyvin mukava mies. Heti kun oli palattu
kaupunkiin, vietettiin häät.

Kuukauden kuluttua Siniparta sanoi vaimolleen, että hänen oli pakko
erään tärkeän asian vuoksi tehdä ainakin kuusi viikkoa kestävä matka
maaseudulle. Hän kehoitti vaimoa huvittelemaan hänen poissaollessaan,
kutsumaan luokseen hyviä ystäviä, viemään heidät maalle, jos häntä
halutti, ja herkuttelemaan kaikin tavoin.

"Kas tässä", sanoi hän, "tässä on molempien suurten varastohuoneitten
avaimet, tässä kulta- ja hopeakaluston, jota ei käytetä joka
päivä, tässä jalokivilippaitteni avaimet, ja tässä on avain, jolla
pääsee kaikkiin huoneisiin. Tämä pieni avain vie kamariin, joka on
alakerroksessa suuren käytävän päässä. Saatte kaiken avata ja mennä
kaikkialle, mutta tuohon pieneen kamariin kiellän teitä menemästä, ja
kiellän niin ankarasti, että jos satutte avaamaan sen oven, saatte
odottaa vihaltani mitä tahansa."

Vaimo lupasi tarkasti noudattaa kaikkia määräyksiä, ja Siniparta
suuteli häntä, nousi vaunuihinsa ja lähti matkalle.

Naapurit ja hyvät ystävättäret eivät edes odottaneet kutsua
tullakseen nuoren rouvan luo, siinä määrin he paloivat halusta saada
nähdä kaikkia talon rikkauksia. He eivät olleet uskaltaneet tulla
niin kauan kuin mies oli kotona, sillä he pelkäsivät hänen sinistä
partaansa. Nytkös he juoksivat läpi kaikkien huoneitten, kamarien ja
vaatekomeroitten, jotka kaikki olivat toinen toistaan kauniimmat ja
rikkaammat. Sitten he nousivat varastohuoneisiin, joissa he eivät
voineet kyllin ihailla seinävaatteitten kauneutta ja ääretöntä
määrää, vuoteita, sohvia, nojatuoleja, pieniä ja suuria pöytiä
ja peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti ja joiden
kehykset, mitkä lasia, mitkä hopeata ja kullattua vaskea, olivat
kauniimmat ja upeammat kuin koskaan oli nähty. He eivät lakanneet
liioittelemasta ystävättärensä onnea ja kadehtimasta häntä, mutta
hänestä ei ollut vähääkään hauskaa nähdä kaikkia näitä rikkauksia,
sillä hän paloi halusta mennä avaamaan alakerran kamarin ovea.

Uteliaisuus kiihdytti häntä siinä määrin, että hän, ajattelematta
kuinka sopimatonta oli jättää seurueensa, riensi alas takaportaita
niin hätäisesti, että hän pari kolme kertaa oli taittamaisillaan
niskansa. Saavuttuaan kamarin ovelle hän pysähtyi hetkeksi muistaen
miehensä kiellon ja ajatellen että hänelle voisi koitua onnettomuutta
tottelemattomuudestaan, mutta kiusaus oli niin suuri että hän ei
voinut vastustaa. Hän siis otti pienen avaimen ja avasi vapisten
kamarin oven.

Ensin hän ei nähnyt mitään, sillä ikkunat olivat peitetyt. Hetken
kuluttua hän rupesi näkemään, että lattiaa peitti hyytynyt veri,
johon heijastui pitkin seiniä kiinnitettyjä naisten ruumiita. Siinä
olivat kaikki Siniparran entiset vaimot, jotka hän oli surmannut
toisen toisensa jälkeen. Nuori rouva oli kuolla pelosta, ja avain,
jonka hän oli vetänyt lukosta, putosi hänen kädestään.

Jonkun verran toinnuttuaan hän otti avaimen, sulki oven ja nousi
omaan huoneeseensa rauhoittuakseen hiukan, mutta siitä ei tullut
mitään, niin järkytetty hän oli.

Sitten hän huomasi, että kamarin avain oli veren tahraama, ja hän
koetti pariin kertaan pyyhkiä sitä, mutta veri ei lähtenyt. Turhaan
hän pesi, turhaan hankasi hiekalla ja soralla, verta jäi aina
näkyviin, sillä avain oli noiduttu. Ei ollut mahdollista puhdistaa
sitä kokonaan: jos toiselta puolelta sai veren pois, ilmaantui se
takaisin toiselle puolelle...

Siniparta palasi matkaltaan vielä samana iltana. Hän sanoi saaneensa
matkan varrella kirjeitä, joista oli käynyt ilmi, että asia, jota
varten hän oli lähtenyt matkaan, oli päättynyt hänen edukseen. Hänen
vaimonsa koetti kaikin voimin osoittaa ihastustaan miehen pikaisen
paluun johdosta.

Seuraavana päivänä Siniparta kysyi avaimiaan, ja vaimo antoi ne
hänelle, mutta niin vapisevin käsin, että mies helposti arvasi mitä
oli tapahtunut.

"Mistä johtuu", kysyi Siniparta, "että kamarin avain ei ole toisten
joukossa?"

"Olen varmaan jättänyt sen pöydälleni", vastasi rouva.

"Katsokaa että tuotte sen minulle heti", sanoi Siniparta.

Monien lykkäysten jälkeen ei viimein auttanut muu kuin tuoda avain.
Siniparta katseli sitä ja kysyi vaimoltaan:

"Minkätähden avaimessa on verta?"

"En tiedä", vastasi nuori vaimo parka, kalpeampana kuin kuolema.

"Ettekö tiedä?" sanoi Siniparta. "Minä kyllä tiedän, minä. Te olette
tahtonut mennä kamariin sisälle. Hyvä on, rouvaseni, te pääsette
sinne ja saatte asettua paikallenne toisten rouvien joukkoon, jotka
näitte siellä."

Vaimo heittäytyi miehensä jalkoihin itkien ja pyytäen todella
katuvaisena anteeksi tottelemattomuuttaan. Hän olisi voinut saada
kallionkin heltymään, niin kaunis ja onneton hän oli. Mutta
Siniparran sydän oli kalliotakin kovempi.

"Nyt on kuoltava, rouvaseni, ja heti paikalla", sanoi hän.

"Koska minun on kuoltava", vastasi vaimo kylpien kyynelissä, "antakaa
minulle vähän aikaa rukoillakseni Jumalaa."

"Saatte puolen neljännestuntia", sanoi Siniparta, "mutta ei hetkeäkään
enemmän."

Jäätyään yksin nuori rouva kutsui sisartaan ja sanoi hänelle:
"Sisareni Anna" (niin oli hänen nimensä) "minä pyydän sinua, nouse
tornin huippuun ja katso, eivätkö veljemme tule. He lupasivat tulla
minua katsomaan tänään, ja jos näet heidät, tee heille merkki, että
he kiirehtisivät."

Sisar Anna nousi tornin huippuun, ja onneton raukka huusi hänelle
aika ajoin: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevää päivänpaistetta ja viheriöivän niityn."

Sillävälin Siniparta, suuri veitsi kädessä, huusi kaikin voimin:
"Tule heti alas, tai minä nousen sinne!"

"Vielä hetkinen, jos sallitte", vastasi hänen vaimonsa. Ja samassa
hän huusi ihan hiljaa: "Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään
tulevan?"

Ja sisar Anna vastasi:

"En näe muuta kuin häikäisevän päivänpaisteen ja viheriöivän niityn."

"Paikalla alas sieltä", huusi Siniparta, "tai minä nousen sinne."

"Minä tulen", vastasi vaimo.

Ja sitten hän huusi.

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen", vastasi sisar Anna, "suuren tomupilven, joka tulee tänne
päin..."

"Ovatko ne veljeni?"

"Voi ei, sisareni, se on vain lammaslauma..."

"Etkö lähde sieltä?" huusi Siniparta.

"Vielä pieni hetki", vastasi hänen vaimonsa.

Ja sitten hän huusi:

"Anna, sisareni Anna, etkö näe kenenkään tulevan?"

"Minä näen kaksi ratsastajaa, jotka tulevat tänne päin, mutta he ovat
hyvin kaukana vielä... Jumalan kiitos!" huusi hän hetkistä myöhemmin,
"ne ovat veljeni. Minä viittaan heille, minkä ennätän, että he
kiirehtisivät."

Siniparta alkoi huutaa niin kovaa että koko talo vapisi. Vaimo parka
tuli alas ja heittäytyi hänen jalkoihinsa vallan itkettyneenä ja
hapset hajalla.

"Siitä ei ole apua", sanoi Siniparta, "nyt on kuolema edessä!"

Sitten hän tarttui toisella kädellä vaimonsa hiuksiin ja kohotti
toisella suurta veistä sivaltaakseen häneltä pään poikki.

Vaimo parka kääntyi häneen, katsoi häntä riutuvin silmin ja pyysi
häneltä vielä pientä hetkeä kootakseen ajatuksensa.

"Ei, ei", huusi Siniparta, "heitä itsesi Jumalan haltuun..." Ja hän
kohotti käsivartensa...

Samassa koputettiin ovelle niin kovaa, että Siniparta pysähtyi siihen
paikkaan. Ovi aukeni, ja sisään astui kaksi ratsastajaa, jotka
tarttuivat miekkaansa ja hyökkäsivät suoraan Sinipartaa kohti...

Hän tunsi tulijat vaimonsa veljiksi, joista toinen oli rakuuna ja
toinen muskettisoturi, ja hän yritti heti pelastua pakenemalla,
mutta veljet seurasivat häntä niin läheltä, että saivat hänet kiinni
ennenkuin hän pääsi portaille. He lävistivät hänet miekoillaan, ja
hän kuoli siihen paikkaan. Vaimo parka oli melkein yhtä kuollut kuin
mieskin, eikä hänellä ollut voimia nousta syleilemään veljiään.

Kävi selville että Siniparralla ei ollut ollenkaan perillisiä, ja
niin sai vaimo haltuunsa kaikki hänen rikkautensa. Osan niistä hän
käytti naittaakseen sisarensa Annan eräälle nuorelle aatelismiehelle,
joka oli häntä jo kauan rakastanut, toisella osalla hän hankki
kapteenin virat veljilleen, ja itse hän meni naimisiin hyvän kunnon
miehen kanssa, joka sai hänet unhottamaan Siniparran kanssa vietetyt
pimeät päivät.

        Opetus.

    Jos utelias olet kauheasti,
    sen maksaa mahdat sitä kalliimmasti.
    On liian lyhyt huvi, houkutus,
    ja katkera ja pitkä katumus.

    Vaan kell' on viisautta elon suomaa,
    hän vallan vanhaksi tään tarun huomaa.
    Jos kuinka ympäriltäs etsinet,
    niin julmaa miestä enää löydä et.
    Ja parran väri olkoon mikä lienee,
    talonsa herraks' miehen tuskin tiennee.



HENGETÄR.


Oli kerran leski, jolla oli kaksi tytärtä. Vanhempi tuli niin
äitiinsä sekä muodon että luonnon puolesta, että joka näki hänet,
näki äidinkin. He olivat molemmat niin ikäviä ja ylpeitä, ettei
heidän kanssaan voinut elää. Nuorempi, joka oli lempeän, kelpo isänsä
todellinen kuva, oli samalla kauneimpia tyttöjä mitä nähdä voi. Koska
ihminen luonnostaan rakastaa itsensä kaltaista, oli äiti hullaantunut
vanhempaan tyttäreen ja tunsi hirveätä vastenmielisyyttä nuorempaa
kohtaan. Tyttö sai syödä keittiössä ja tehdä työtä lakkaamatta.

Lapsi paran täytyi muun muassa kaksi kertaa päivässä mennä hakemaan
vettä runsaan puolen peninkulman päästä ja kantaa kotiin suuri
ruukullinen. Eräänä päivänä, kun hän oli lähteellä, tuli hänen
luokseen köyhä vaimo, joka pyysi juotavaa.

"Saatte kyllä, muori kulta", sanoi tämä kiltti tyttö. Ja hän
huuhteli ruukkunsa, ammensi vettä parhaasta paikasta ja tarjosi sitä
vanhukselle kannattaen koko ajan ruukkua, jotta hänen olisi helpompi
juoda.

Kun tuo kunnon eukko oli juonut, sanoi hän tytölle: "Sinä olet niin
kaunis, niin hyvä ja kohtelias, etten voi olla antamatta sinulle
erästä lahjaa." Vaimo nimittäin oli hengetär, joka oli ottanut köyhän
maalaiseukon muodon nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön kohteliaisuus
menisi.

"Annan sinulle sellaisen lahjan", jatkoi hengetär, "että joka sanalta,
minkä sanot, putoaa suustasi kukkanen tai kallis kivi."

Kun tyttö tuli kotiin, torui äiti häntä, kun hän palasi lähteeltä
niin myöhään. "Anteeksi, äiti kulta, että olen viipynyt niin kauan",
sanoi tyttö parka. Ja kun hän lausui nämä sanat, putosi hänen
suustaan kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi suurta timanttia. "Mitä
minä näen?" huusi äiti ihmeissään, "minä luulen että hänen suustaan
tulee helmiä ja timantteja! Mistä se johtuu, tyttöni?" (Tämä oli
ensimmäinen kerta kun äiti sanoi hänelle "tyttöni").

Lapsi parka kertoi kaikessa viattomuudessaan, mitä hänelle oli
tapahtunut, ja samalla putosi hänen suustaan äärettömät määrät
timantteja.

"Tosiaanko", sanoi äiti, "minun täytyy lähettää sinne oma tyttöni
myös. Katsohan, Fanchon, näetkö mitä sisaresi suusta tulee, kun hän
puhuu? Etkö hyvin kernaasti omistaisi samaa lahjaa? Sinun ei muuta
tarvitse kuin mennä ammentamaan vettä lähteestä, ja kun köyhä vaimo
pyytää sinulta juotavaa, on sinun tarjottava sitä hänelle hyvin
kohteliaasti."

"Sepä juuri kauniilta näyttäisi", vastasi tuhma tyttö, "jos minä
menisin kaivolle."

"Minä tahdon että menet", sanoi äiti, "ja heti paikalla."

Tyttö lähti, mutta toruskeli kaiken matkaa. Hän otti astiakseen
kauneimman hopeamaljan mitä talossa oli. Tuskin hän oli ehtinyt
lähteelle, kun metsästä tuli loistavasti puettu nainen, joka pyysi
häneltä juotavaa. Se oli sama hengetär, joka oli näyttäytynyt hänen
sisarelleen, mutta joka nyt oli ottanut prinsessan muodon ja vaatteet
nähdäkseen, kuinka pitkälle tytön epäkohteliaisuus menisi.

"Sitäkö varten olen tänne tullut", vastasi tuo tuhma, kopea tyttö,
"että antaisin teidän juoda? Olen kai tuonut hopeamaljankin
vartavasten tarjotakseni arvon rouvalle juomista. Minun mielestäni
saatte juoda itse, jos haluttaa."

"Etpä ole juuri kilteimpiä", sanoi hengetär vihastumatta. "Hyvä on,
koska olet niin vähän kohtelias, saat sellaisen lahjan, että joka
sanalta minkä sanot, putoaa suustasi käärme tai sammakko."

Kun äiti huomasi tytön tulevan, huusi hän jo kaukaa: "Mitä kuuluu,
tyttöni?"

"Sitä kuuluu, äitini", matki tuo tuhma tyttö pudottaen suustaan kaksi
kyytä ja kaksi sammakkoa.

"Oi taivas!" huudahti äiti. "Mitä minä näen? Se on sisaresi syy, ja
hän saa sen maksaa." Ja äiti juoksi heti lyömään nuorempaa tyttöä.

Lapsi parka pakeni ja juoksi läheiseen metsään. Kuninkaan poika, joka
palasi metsästysretkeltä, kohtasi hänet ja nähdessään tuon ihanan
tytön kysyi, mitä hän teki täällä niin yksin ja miksi hän itki.

"Voi, hyvä herra, äiti on ajanut minut kotoa pois."

Kuninkaan poika näki, että hänen suustaan putosi viisi tai kuusi
helmeä ja yhtä monta timanttia, ja hän pyysi tyttöä kertomaan, mistä
se johtui. Tyttö kertoi hänelle koko seikkailunsa. Kuninkaan poika
rakastui häneen, ja koska hänen mielestään tällainen lahja oli
arvokkaampi kuin kaikki mitä joku toinen voi saada myötäjäisiksi, vei
hän tytön isänsä, kuninkaan, palatsiin ja otti hänet vaimokseen.

Sisaresta taas tuli niin sietämätön, että oma äiti ajoi hänet pois
kotoa. Onneton tyttö juoksi pitkät matkat löytämättä ketään, joka
olisi tahtonut hänet taloonsa, ja heitti viimein henkensä jossakin
metsän loukossa.

        Opetus.

    Jos kiltti, kohtelias olet aivan,
    saat joskus kyllä nähdä pienen vaivan.
    Vaan palkkas saat sa kerran, usko pois!
    Ja ehkä silloin, kun et luulla vois.

    Ei timantit ja kullat valtaa vailla,
    ne ihmismieliin tehoo aika lailla.
    Vaan hyväin sanain voima verraton,
    se paljon painavampi mahti on.



MESTARI-MIRRI

eli

SAAPASJALKA-KISSA.


Eräs mylläri ei jättänyt kolmelle lapselleen muuta perintöä kuin
myllyn, aasin ja kissan. Perinnönjako oli pikainen, ei siinä
tarvittu notaaria eikä lakimiestä. Niiden maksamiseen olisi koko
poloinen perintö pian mennytkin. Vanhin sai myllyn, toinen aasin, ja
nuorimmalle jäi vain kissa.

Nuorin poika oli lohduton saadessaan niin niukan osuuden.

"Veljeni voivat", sanoi hän, "ansaita leipänsä kunniallisesti, jos
liittyvät yhteen. Mutta minä raukka saan kuolla nälkään, kun olen
syönyt kissani ja tehnyt sen nahasta liivit."

Kissa kuuli tämän puheen, mutta ei ollut kuulevinaan, sanoi vain
herralleen arvokkaasti ja vakavana:

"Älkää olko huolissanne, hyvä isäntäni, teidän ei muuta tarvitse kuin
antaa minulle pussi ja teettää pari saappaita, jotta voin liikkua
pensaikoissa, ja saattepa nähdä että osuutenne ei ole niinkään huono
kuin luulette."

Kissan isäntä ei suuria perustanut tähän puheeseen, mutta hän oli
nähnyt kissan tekevän niin monta notkeata temppua pyydystäessään
hiiriä ja rottia -- kun se esimerkiksi riippui katossa jaloistaan
tai piiloutui jauhoihin teeskennellen kuollutta -- ettei hän pitänyt
kissan apua onnettomuudessaan aivan mahdottomana.

Kun kissa oli saanut pyytämänsä esineet, veti se urheasti saappaat
jalkaan, ripusti pussin kaulaansa ja tarttui etukäpälillään
nauhoihin. Sitten se lähti pensaikkoon, jossa oli paljon kaniineja.
Se pani pussiin leseitä ja salaatinlehtiä, heittäytyi maahan muka
kuolleena ja odotti kunnes jokin nuori kaniini, joka ei vielä
tuntenut tämän maailman monia metkuja, pistäisi päänsä pussiin
syödäkseen sen sisällyksen.

Tuskin oli kissa pannut pitkäkseen, kun sen toive jo täyttyi. Nuori,
tyhmä kaniini pisti päänsä pussiin, ja Mirri-mestari veti nauhat
kiinni ja tappoi kaniinin armotta.

Kerrassaan ylpeänä saaliistaan lähti kissa kuninkaan luo ja pyysi
saada puhutella häntä. Kissa vietiin Hänen Majesteettinsa huoneeseen,
ja perille päästyään se teki hienon hovikumarruksen kuninkaalle
sanoen:

"Tässä, Teidän Majesteettinne, on metsäkaniini, jonka pyydän saada
tarjota teille herra markiisi de Carabasin (sellaisen nimen näki
kissa hyväksi antaa isännälleen) puolesta."

"Sano isännällesi", vastasi kuningas, "että minä kiitän häntä ja että
hän on tuottanut minulle iloa."

Erään toisen kerran kissa piiloutui ruispeltoon pitäen taaskin
pussiaan avoinna, ja kun kaksi peltokanaa oli mennyt sinne, veti hän
nauhoista ja sai molemmat saaliikseen.

Sitten hän vei linnut kuninkaalle niinkuin oli vienyt kaniinin.
Kuningas taaskin otti tuomiset mielihyvällä vastaan ja käski tarjota
kissalle juotavaa.

Tällä tavoin vei kissa kuninkaalle parin kolmen kuukauden aikana aina
silloin tällöin muka isäntänsä metsästyssaalista. Eräänä päivänä
se sai tietää että kuningas oli lähdössä ajelulle joen rannalle
tyttärensä, maailman kauneimman prinsessan kanssa. Silloin kissa
sanoi isännälleen:

"Jos nyt seuraatte neuvoani, on onnenne varma. Teidän ei muuta
tarvitse kuin mennä kylpemään jokeen, siihen paikkaan, jonka näytän
teille. Sitten jätätte loput minun haltuuni."

Markiisi de Carabas noudatti kissansa neuvoa tietämättä mitä hyötyä
siitä olisi. Kun hän parhaillaan oli uimassa, ajoi kuningas ohi, ja
kissa rupesi huutamaan kaikin voimin:

"Apua, apua, markiisi de Carabas hukkuu!"

Huudon kuullessaan kuningas pisti päänsä vaunun ikkunasta ja tunsi
kissan, joka oli niin useasti tuonut hänelle metsänriistaa. Hän antoi
henkivartijoilleen määräyksen, että oli riennettävä auttamaan herra
markiisia.

Sillä aikaa kun markiisi parka vedettiin joesta ylös, lähestyi
kissa vaunuja ja sanoi kuninkaalle, että varkaat olivat uinnin
aikana vieneet hänen isäntänsä vaatteet, vaikka kissa muka olikin
kaikin voimin huutanut: "Ottakaa varas kiinni!" Kissa mokoma oli
itse asiassa piilottanut vaatteet kiven alle. Kuningas heti antoi
määräyksen pukuvarastonsa hoitajille, että oli tuotava eräs hänen
kauneimpia pukujaan markiisi de Carabasia varten.

Kuningas liehitteli markiisia kaikin tavoin, ja koska kaunis puku
päästi myllärin pojan ulkomuodon täysiin oikeuksiinsa (sillä hän oli
kaunis ja komea nuorukainen), mielistyi prinsessakin häneen suuresti.
Markiisi de Carabas oli tuskin luonut pari kolme hyvin kunnioittavaa
ja hieman hellää katsetta kuninkaan tyttäreen, kun tämä jo rakastui
häneen korvia myöten.

Kuningas tahtoi että markiisi nousisi vaunuihin ja tulisi mukaan
ajelulle. Kissa riemastui nähdessään, että aikeet alkoivat onnistua,
ja lähti edellä. Nähdessään talonpoikia heinänkorjuussa kissa huusi
heille:

"Te kunnon ihmiset siellä niityllä, jollette sano kuninkaalle, että
niitty, jota niitätte, kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan
teidät kaikki lihapiirakoiksi."

Kuningas kysyi kun kysyikin heinäväeltä, kenelle kuului niitty, jota
he niittivät.

"Herra markiisi de Carabasille", sanoivat kaikki yhteen ääneen, sillä
kissan uhkaus oli pelottanut heitä.

"Teillähän on siinä kaunis perintömaa", sanoi kuningas markiisi de
Carabasille.

"Niinkuin näette, Teidän Majesteettinne", vastasi markiisi. "Se on
niitty, joka kyllä joka vuosi tuottaa runsaan sadon."

Mirri-mestari, joka kulki koko ajan edellä, kohtasi elonleikkaajia ja
sanoi heille:

"Te kunnon ihmiset siellä pellolla, jollette sano että kaikki tämä
vilja kuuluu herra markiisi de Carabasille, hakataan teidät kaikki
lihapiirakoiksi."

Kuningas, joka hetken päästä ajoi ohi, tahtoi tietää kenelle kuului
kaikki vilja, minkä hän näki.

"Herra markiisi de Carabasille", vastasivat elonleikkaajat, ja sekä
kuningas että markiisi iloitsivat tästä vastauksesta.

Kissa, joka kulki vaunujen edellä, sanoi aina saman asian kaikille,
jotka se kohtasi, ja kuningas hämmästyi markiisi de Carabasin
tilusten suuruutta.

Mirri-mestari tuli vihdoin kauniiseen linnaan, jonka omisti
jättiläinen, rikkain mitä koskaan on nähty, sillä kaikki tilukset,
joiden läpi kuningas oli ajanut, kuuluivat tähän linnaan. Kissa otti
selville kuka tämä jättiläinen oli ja mitä hän osasi tehdä, ja pyysi
päästä hänen puheilleen. Se ei muka tahtonut kulkea niin läheltä
linnaa käymättä kohteliaalla vierailulla.

Jättiläinen otti kissan vastaan niin hienosti kuin jättiläinen osaa
ja pyysi sitä istumaan.

"Minulle on vakuutettu", sanoi kissa, "että teillä on kyky muuttaa
itsenne kaikenlaisiksi eläimiksi, että esimerkiksi voitte muuttua
leijonaksi tai elefantiksi."

"Totta se on", tiuskaisi jättiläinen "ja jotta paremmin uskoisitte,
saatte kohta nähdä minut leijonana."

Kissa säikähti pahanpäiväisesti, kun näki leijonan ihan edessään.
Kissa pääsi äkisti katonrajaan, vaikka kiipeäminen olikin sekä
hankalaa että vaarallista saappaitten tähden, joista tällä kertaa ei
ollut apua.

Vähän ajan päästä kissa näki, että jättiläinen oli palannut entiseen
muotoonsa, ja tuli alas tunnustaen olleensa aika tavalla peloissaan.

"Minulle on vielä vakuutettu", sanoi kissa, "mutta sitä en oikein
uskoisi, että teillä on myöskin kyky muuttaa itsenne pienimpien
eläinten muotoon, muuttua esimerkiksi rotaksi tai hiireksi. Minun
täytyy tunnustaa että se on mielestäni aivan mahdotonta."

"Vai mahdotonta?" vastasi jättiläinen. "Saatte nähdä." Ja samassa se
oli muuttunut hiireksi, joka juoksi lattialla. Tuskin oli kissa tämän
huomannut, kun se hyökkäsi hiiren kimppuun ja söi sen suuhunsa.

Sillävälin oli kuningas nähnyt jättiläisen kauniin linnan ja tahtoi
astua sisään. Kissa, joka kuuli vaunujen jyrinän nostosillalla,
juoksi vastaan ja sanoi kuninkaalle:

"Teidän Majesteettinne on tervetullut herra markiisi de Carabasin
linnaan."

"Mitä, herra markiisi", huudahti kuningas, "kuuluuko tämä linnakin
teille? En voi kuvitellakaan kauniimpaa kuin tämä piha ja sitä
ympäröivät rakennukset. Katsomme sisäänkin, jos sallitte."

Markiisi tarjosi kätensä prinsessalle, ja he seurasivat kuningasta,
joka kulki ensimmäisenä, ja tulivat suureen saliin. Salissa he
näkivät loistavan päivällispöydän, jonka jättiläinen oli antanut
valmistaa ystävilleen. Näiden piti tulla hänen luokseen juuri tänä
päivänä, mutta he eivät uskaltaneet astua sisään, kun tiesivät että
kuningas oli siellä.

Kuningas oli ihastunut markiisi de Carabasin hyviin ominaisuuksiin,
ja prinsessa, oli suorastaan hullaantunut häneen. Nähdessään vielä
markiisin suuret rikkaudet kuningas sanoi hänelle juotuaan viisi tai
kuusi ryyppyä:

"Riippuu vain teistä, herra markiisi, tahdotteko tulla vävykseni."

Markiisi kumarsi syvään ja otti kiitollisena vastaan kuninkaan
tarjoaman suuren kunnian. Vielä samana päivänä hän meni naimisiin
prinsessan kanssa. Kissasta tuli suuri herra, joka ei enää
metsästänyt hiiriä muuten kuin huvikseen.

        Opetus.

    Ei tosin kyllä liene hullumpaa,
    kun perinnöksi rikkautta saa,
    vaan sentään reipas mieli, neuvokkuus
    on nuorukaisten parhain omaisuus.

    Jos poika myllärin niin nopeasti
    tien löytää prinsessankin syömeen asti,
    niin nuoruutta ja sorjuutta ei voida
    vähäksi perinnöksi arvioida.



PEUKALOINEN.


Oli kerran puunhakkaaja, jolla oli seitsemän lasta, kaikki
poikia. Vanhin oli vasta kymmenvuotias, ja nuorin seitsenvuotias.
Tuntuu kummalliselta että puunhakkaaja oli voinut saada sellaisen
lapsilauman niin vähässä ajassa, mutta koko asia oli siinä, että
hänen vaimonsa oli hyvin joutuisa ja lahjoitti hänelle ainakin kaksi
kerrallaan.

He olivat hyvin köyhiä, ja nuo seitsemän lasta olivat heille aika
taakka, koska kukaan heistä ei vielä voinut ansaita elatustaan.

Heitä myöskin huolestutti nuorin poika, joka oli heikko raukka eikä
huolinut puhua sanaakaan. He pitivät tyhmyytenä sitä mikä oikeastaan
todisti hänen hyvää älyään. Poika oli hyvin pieni, ja kun hän tuli
maailmaan, ei hän ollut peukaloa suurempi. Siitä hän sai nimen
Peukaloinen.

Lapsi parka oli perheen syntipukki, ja aina hänelle tehtiin
vääryyttä. Hän oli kuitenkin viisain ja terävin veljeksistä, ja
vaikka hän puhui vähän, kuunteli hän sitä enemmän.

Tuli sitten perin huono vuosi, ja nälänhätä oli niin suuri, että nuo
ihmisparat päättivät vapautua lapsistaan.

Eräänä iltana, kun lapset jo nukkuivat ja isä ja äiti istuivat tulen
ääressä, sanoi mies vaimolleen, sydän täynnä tuskaa:

"Näethän nyt että emme enää voi elättää lapsiamme. Minä en voi
nähdä heidän kuolevan nälkään silmäini edessä. Olen päättänyt viedä
heidät huomenna metsään, mikä on vallan helppoa, ja sillä aikaa kun
he huvikseen kokoilevat risuja, ei meidän tarvitse muuta kuin paeta
ilman että he näkevät."

"Voi", huudahti vaimo, "voisitko itse viedä lapsesi perikatoon?"

Mies koetti turhaan kuvailla heidän suurta köyhyyttään, vaimo ei
voinut suostua. Hän oli köyhä, mutta hän oli vielä äiti.

Lopulta hän suostui, ajateltuaan kuinka kauheata hänen olisi nähdä
lasten kuolevan nälkään, ja meni levolle itkien.

Pikku Peukaloinen kuuli kaikki mitä he sanoivat, sillä huomattuaan,
että he puhuivat huolistaan, oli hän noussut hiljaa sängystä ja
hiipinyt isän tuolin alle näkymättömänä kuuntelemaan. Sitten hän meni
takaisin sänkyyn eikä enää nukkunut sinä yönä, ajatteli vain mitä
hänen pitäisi tehdä.

Hän nousi varhain aamulla ja meni puron rantaan, täytti taskunsa
pienillä valkeilla kivillä ja palasi sitten kotiin. Pian lähdettiin
retkelle, eikä Peukaloinen kertonut veljille mitään kaikesta minkä
hän tiesi.

He menivät hyvin sankkaan metsään, jossa kymmenen askeleen päästä ei
nähnyt toisiaan. Isä alkoi hakata puita ja lapset kokosivat risuja
sitoakseen niitä kimpuiksi. Kun isä ja äiti huomasivat heidän olevan
täydessä puuhassa, menivät he huomaamatta kauemmaksi ja pakenivat
kiireesti kotiin pientä syrjäpolkua pitkin.

Kun lapset huomasivat olevansa yksin, alkoivat he itkeä ja huutaa
kaikin voimin. Peukaloinen antoi heidän huutaa, hän kyllä tiesi mistä
kotiin mentäisiin, sillä tulomatkalla hän oli pudotellut pitkin tietä
noita pieniä valkeita kiviä, joita hänellä oli taskuissa. Hän sanoi
veljille:

"Älkää pelätkö, isä ja äiti ovat jättäneet meidät tänne, mutta minä
kyllä vien teidät kotiin. Seuratkaa minua vain!"

He seurasivat häntä, ja hän vei heidät kotiin asti samaa tietä, jota
he olivat tulleet metsään. He eivät ensin uskaltaneet mennä sisään,
vaan painautuivat kaikki ovea vastaan kuullakseen, mitä isä ja äiti
puhelivat.

Juuri silloin kun puunhakkaaja ja hänen vaimonsa olivat palanneet
metsästä kotiin, oli linnanherra lähettänyt heille kymmenen
taaleria, jotka hän oli jo kauan ollut velkaa ja joita he eivät enää
odottaneet. Se pelasti heidän henkensä, sillä nuo ihmisparat olivat
kuolemaisillaan nälkään. Puunhakkaaja lähetti paikalla vaimonsa
lihakauppaan. Koska he eivät olleet syöneet pitkään aikaan, osti
vaimo kolme kertaa enemmän lihaa kuin kahden ihmisen illalliseen
olisi tarvittu. Kun he olivat syöneet tarpeekseen, sanoi vaimo:

"Voi, missähän lapsi parkamme nyt ovat? Heillepä nuo ruuanjätteet
maistuisivat! Mutta sinä, onneton mies, sinä tahdoit tuhota heidät,
ja sanoinhan minä että saisimme vielä katua. Mitähän lapsi parat nyt
tekevät siellä metsässä? Voi hyvä Jumala, he ovat ehkä jo joutuneet
suden suuhun! Sinä vasta peto olet, kun saatat omat lapsesi turmioon."

Puunhakkaajan kärsivällisyys loppui vihdoin, sillä vaimo toisti
ainakin kahteenkymmeneen kertaan että mies vielä katuisi ja että
sitäpä hän oli sanonut. Mies uhkasi lyödä häntä, jollei hän olisi
vaiti. Ja kuitenkin oli puunhakkaaja ehkä vielä enemmän pahoillaan
kuin hänen vaimonsa, mutta vaimo ärsytti häntä, sillä hän oli
samanlainen kuin monet muut miehet, jotka rakastavat viisaspuheisia
vaimoja, mutta eivät voi sietää sellaisia, jotka perästäpäin aina
muistavat olleensa oikeassa.

Vaimo vain itki itkemistään.

"Voi, missä ovat lapseni, lapsi parkani?"

Hän sanoi sen kerran niin kovaa että lapset, jotka seisoivat oven
takana, kuulivat sen ja huusivat kaikki yhdessä:

"Täällä olemme, täällä olemme!"

Äiti juoksi avaamaan ovea, syleili lapsia ja sanoi:

"Voi kuinka olen onnellinen, kun saan taas nähdä teidät, lapsi
kultani! Te olette väsyneitä, teidän on kova nälkä. Ja voi, Pekka,
kuinka olet likainen! Tule tänne, että saan pestä sinut!" Pekka oli
vanhin pojista ja äidin lemmikki, sillä hänellä oli punertava tukka
niinkuin äidilläkin.

Lapset asettuivat pöytään ja söivät ruokahalulla, joka ilahdutti
isää ja äitiä. He kertoivat kuinka heitä oli pelottanut metsässä, ja
puhuivat melkein kaikki yhteen ääneen.

Nämä kunnon ihmiset olivat ylen onnelliset saadessaan lapsensa
takaisin, ja tätä iloa kesti niin kauan kuin nuo kymmenen taaleria
kestivät. Mutta kun raha loppui, alkoi vanha surkeus, ja he taaskin
päättivät jättää lapset metsään. Jotta asiasta tällä kertaa tulisi
täyttä totta, aikoivat he nyt viedä heidät vielä kauemmaksi kuin
edellisellä kerralla. Vanhemmat eivät voineet keskustella aikeestaan
niin salaisesti että Peukaloinen ei olisi kuullut. Poika arveli
suoriutuvansa asiasta samalla tavoin kuin viimeinkin, mutta
vaikka hän nousikin aikaisin aamulla mennäkseen hakemaan pieniä
kiviä, ei hän päässyt puron rantaan, sillä talon ovi oli suljettu
kaksinkertaisella lukolla.

Peukaloinen ei käsittänyt mitä nyt piti tehdä. Mutta sitten antoi
äiti heille jokaiselle leipäpalan aamiaiseksi, ja hän ajatteli että
hän ehkä voisi murtaa oman osansa pieniksi muruiksi ja pudotella
niitä pitkin matkaa kivien asemasta. Ja hän pisti leivän taskuunsa.

Isä ja äiti veivät heidät metsän tiheimpään ja synkimpään seutuun ja
perille päästyään lähtivät syrjäpolkua pakoon, jättäen lapset sinne.
Peukaloinen ei ollut millänsäkään, hän luuli helposti löytävänsä tien
leivänmurujen avulla. Suuri oli hänen hämmästyksensä kun leivänmurut
olivatkin tipotiessään joka-ainoa. Linnut olivat tulleet ja syöneet
kaikki.

Nyt olivat lapset kovin hädissään, ja mitä enemmän he harhailivat,
sitä syvemmälle metsään he joutuivat. Tuli yö, ja metsässä nousi
raju tuuli, joka sai pojat hirvittävän pelon valtaan. He olivat joka
taholta kuulevinaan sutten ulvontaa, sutten, jotka tulivat syömään
heitä. He tuskin uskalsivat puhella, tuskin kääntää päätä.

Sitten rupesi satamaan rankasti, ja he kastuivat melkein luihin
saakka. Heidän jalkansa liukastuivat joka askeleella, he kaatuivat
mutaan ja nousivat ylös vallan tahriintuneina eivätkä enää tietäneet
mitä heidän piti tehdä.

Peukaloinen kiipesi korkealle puuhun katsomaan eikö mitään näkyisi.
Hän käänsi päätään kaikkiin suuntiin ja näki pienen kiiltävän pilkun,
joka näytti kynttilän valolta, mutta joka oli hyvin kaukana metsän
takana. Hän kiipesi alas, mutta ei maahan tultuaan nähnyt enää
mitään, ja oli kovin onneton. Mutta kun veljekset olivat jonkun aikaa
kulkeneet sitä suuntaa, jolla Peukaloinen oli nähnyt valon, loppui
metsä, ja valo näkyi taas.

He saapuivat vihdoinkin taloon, josta valo tuli, mutta matka oli
vaivalloinen, sillä valo katosi näkyvistä aina kun tie laskeutui
laaksoon. He kolkuttivat ovelle, ja eräs kiltin näköinen vaimo tuli
avaamaan. Hän kysyi mitä he tahtoivat.

Peukaloinen sanoi että he olivat köyhiä lapsia, jotka olivat eksyneet
metsään, ja pyysivät laupeuden nimessä yösijaa.

Vaimo näki nuo kauniit lapset ja puhkesi itkemään sanoen:

"Voi, lapsi parkani, minne olettekaan tulleet! Ettekö tiedä että
tässä talossa asuu jättiläinen, joka syö pieniä lapsia?"

"Voi, hyvä rouva", vastasi Peukaloinen, joka vapisi kiireestä
kantapäähän saakka niinkuin hänen veljensäkin, "mitä meidän on
tehtävä? Sudet metsässä eivät suinkaan jätä meitä syömättä tänä yönä,
jos emme pääse luoksenne. Parempi sittenkin, että herra jättiläinen
syö meidät, ja ehkä hän vielä sääliikin meitä, jos te pyydätte
puolestamme armoa."

Jättiläisen vaimo arveli, että hän ehkä voisi piilottaa lapset
mieheltään seuraavaan aamuun saakka, ja antoi heidän tulla sisään. He
saivat lämmitellä hyvän tulen ääressä, jolla juuri oli paistumassa
kokonainen lammas jättiläisen illalliseksi.

Tuskin alkoivat lapset päästä lämpimiinsä, kun he kuulivat ovelta
kolme tai neljä kovaa koputusta. Jättiläinen palasi kotiin. Vaimo
piilotti heidät nopeasti sängyn alle ja meni avaamaan.

Jättiläinen kysyi ensin, oliko illallinen valmis ja oliko viiniä
tuotu sisään, ja istahti sitten pöytään. Lammas oli vielä vallan
verinen, mutta jättiläisen mielestä se maistui sitä paremmalta.
Jättiläinen nuuski oikealle ja vasemmalle ja sanoi tuntevansa tuoreen
lihan hajua.

"Se mahtaa olla tuo vasikanpaisti, jonka olen laittanut valmiiksi",
vastasi hänen vaimonsa.

"Minä tunnen tuoreen lihan hajua, minä sanon sen vielä kerran", sanoi
jättiläinen ja katsoi vaimoaan syrjästä. "Täällä on jotakin, jota
minä en ymmärrä."

Näin sanoen hän nousi pöydästä ja meni suoraan sängyn luo.

"Ahaa", sanoi jättiläinen, "näin sinä tahdot pettää minua, kirottu
vaimo! En käsitä miksi en syö sinuakin, mutta kiitä onneasi että
olet niin vanha, senkin hölmö! Tässähän minulle tulee riistaa kuin
tilattuna, ja nyt voin kestitä ystäviäni, kolmea jättiläistä, jotka
tulevat luokseni näinä päivinä."

Hän veti pojat sängyn alta toisen toisensa jälkeen. Lapsi parat
heittäytyivät polvilleen pyytäen armoa, mutta he olivat nyt joutuneet
maailman julmimman jättiläisen käsiin. Kaukana siitä, että hän olisi
säälinyt heitä, päinvastoin hän jo ahmi heitä silmillään ja kehuskeli
vaimolleen, mitä herkkupaloja heistä tulisikaan, kun vaimo vielä
laittaisi hyvän kastikkeen.

Hän meni hakemaan suuren veitsen, tuli ihan lähelle lapsia ja rupesi
teroittamaan veistä pitkää kiveä vastaan, joka oli hänen vasemmassa
kädessään. Hän oli jo siepannut käteensä yhden lapsen, kun hänen
vaimonsa sanoi:

"Mitä sinä nyt aiot? Eikö sinulla ole tarpeeksi aikaa vielä huomenna?"

"Ole vaiti", sanoi jättiläinen. "Sitä mureampia heistä tulee."

"Mutta sinullahan on vielä niin paljon lihaa", huomautti vaimo,
"vasikka, kaksi lammasta ja puolikas sikaa."

"Sinä olet oikeassa", sanoi jättiläinen "Anna heille hyvä illallinen,
etteivät laihdu, ja vie heidät levolle."

Kelpo vaimo oli ihastuksissaan ja tarjosi pojille hyvän illallisen,
mutta he olivat niin kauhuissaan, etteivät voineet syödä. Jättiläinen
taas oli loistavalla tuulella, kun hänellä oli tiedossa niin hyvä
kestitys ystävilleen, ja rupesi uudelleen juomaan. Hän joi tusinan
ryyppyjä enemmän kuin tavallisesti, niin että hänen päänsä kävi vähän
raskaaksi ja hänen oli pakko mennä levolle.

Jättiläisellä oli seitsemän tytärtä, jotka olivat vielä lapsia.
Näillä pienillä jättiläistytöillä oli kaikilla hyvin heleä iho, sillä
he söivät tuoretta lihaa niinkuin isäkin, mutta heillä oli pienet,
harmaat, vallan pyöreät silmät, käyrä nenä ja peräti iso suu, jossa
hampaat olivat pitkät ja hyvin terävät ja hyvin kaukana toisistaan.
He eivät vielä olleet varsin pahoja, mutta heistä kyllä lupasi tulla,
sillä he pureskelivat jo pieniä lapsia ja imivät verta.

Heidät oli pantu levolle varhain, ja he nukkuivat kaikki seitsemän
suuressa sängyssä. Jokaisella oli kultakruunu päässä. Samassa
huoneessa oli toinen samankokoinen sänky, ja tähän pani jättiläisen
vaimo nuo seitsemän pientä poikaa nukkumaan. Sitten hän itse meni
levolle miehensä viereen.

Peukaloinen oli nähnyt että jättiläisen tyttärillä oli kultakruunut
päässä. Hän pelkäsi jättiläisen vielä katuvan, kun ei ollut
tappanut poikia heti illalla, ja niinpä hän nousi keskellä yötä,
otti veljiltään ja itseltään lakit päästä ja pani ne ihan hiljaa
jättiläistyttöjen päähän, joilta hän oli ottanut kruunut pois.
Kruunut hän pani veljiensä päähän ja omaansa, jotta jättiläinen
luulisi heitä tyttärikseen ja tyttäriään pojiksi, jotka hän tahtoi
tappaa.

Kävikin aivan niin kuin hän oli ajatellut. Jättiläinen heräsi
keskiyön aikaan ja rupesi katumaan, että oli lykännyt huomiseen, mitä
olisi voinut toimittaa jo illalla. Hän nousi kiivaasti vuoteeltaan ja
otti suuren puukkonsa.

"Käykäämme katsomassa", sanoi hän, "kuinka pikku veitikkamme
jaksavat. Nyt ei lykätä toiseen kertaan."

Hän nousi haparoiden tytärtensä huoneeseen ja lähestyi sänkyä, jossa
pojat makasivat. Kaikki nukkuivat paitsi Peukaloinen, jota pelotti
kauheasti, kun jättiläinen kädellään tunnusteli hänen päätään
niinkuin hän oli tunnustellut veljienkin päätä. Jättiläinen tunsi
kultakruunut ja sanoi:

"Jopa aioin tehdä kauniin tekosen. Huomaan kyllä, että join liikaa
eilen illalla."

Sitten hän meni tytärtensä sängylle ja sai käsiinsä poikien pienet
lakit.

"Ahaa", sanoi hän, "tässä ovat poikasemme. Nyt reippaasti työhön!"

Ja hän katkaisi yhteen menoon kaulan seitsemältä tyttäreltään.
Erittäin tyytyväisenä tekoonsa meni hän takaisin sänkyyn.

Heti kun Peukaloinen kuuli jättiläisen kuorsaavan, herätti hän
veljensä ja käski heitä vikkelästi pukeutumaan ja seuraamaan häntä.
He laskeutuivat hiljaa puutarhaan ja hyppäsivät muurien yli. He
juoksivat melkein koko yön, vapisten kaiken aikaa, tietämättä minne
menivät.

Herättyään aamulla sanoi jättiläinen vaimolleen:

"Meneppäs laittamaan valmiiksi nuo eilisiltaiset pikku vekkulit."

Vaimo kovin hämmästyi miehensä hyvyyttä, sillä hän ei ollenkaan
aavistanut, millä tavoin jättiläinen tarkoitti että hänen piti
laittaa valmiiksi pojat. Hän luuli vain, että mies käski häntä
pukemaan heidät. Hän meni huoneeseen ja kauhistui kovin, kun näki
tyttärensä verissään, kaulat katkaistuina.

Ensi työkseen hän pyörtyi, sillä se on ainoa, mitä melkein kaikki
naiset voivat tehdä tämäntapaisissa kohtauksissa. Jättiläinen
pelkäsi, että vaimo olisi liian hidas työssä, joka oli hänelle
uskottu, ja meni auttamaan häntä. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin vaimo
nähdessään tämän kauhean näyn.

"Ah", huusi hän, "mitä olen tehnyt? He saavat sen minulle maksaa, nuo
onnettomat, ja heti paikalla."

Hän viskasi ruukullisen vettä vaimonsa kasvoihin, jotta tämä
virkoaisi ja sanoi:

"Anna minulle heti seitsemän peninkulman saappaani, minä menen
ottamaan heidät kiinni."

Hän lähti matkaan, ja juostuaan kaikkiin suuntiin hän vihdoin joutui
tielle, jolla lapsi parat kulkivat, vain sadan askeleen päässä isänsä
tuvalta. He näkivät jättiläisen, joka hyppäsi vuorelta vuorelle ja
astui virtojen yli yhtä helposti kuin pienien purojen. Peukaloinen
näki vuorenonkalon lähellä paikkaa, jossa he olivat, ja piilotti
veljensä sinne. Itse hän meni perässä, mutta piti koko ajan silmällä
jättiläisen liikkeitä. Jättiläinen oli jo hyvin väsynyt pitkästä,
hyödyttömästä matkastaan, sillä seitsemän peninkulman saappaat
rasittavat aika tavalla, ja tahtoi levähtää. Hän istahti sattumalta
kalliolle, jonka onkalossa pojat olivat piilossa.

Koska jättiläinen oli lopen uupunut, nukahti hän levättyään hetkisen,
ja alkoi kuorsata niin hirvittävästi, että lapsi parat olivat yhtä
peloissaan kuin sinä iltana, jolloin jättiläinen oli heilutellut
suurta puukkoaan katkaistakseen heidän kaulansa.

Peukaloinen oli rohkeampi. Hän käski veljiään juoksemaan nopeasti
kotiin sillä aikaa kun jättiläinen nukkui noin sikeästi. Hänen
tähtensä heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. Veljet seurasivat
hänen neuvoaan ja pääsivät pian kotiin.

Peukaloinen lähestyi jättiläistä ja veti häneltä hyvin hiljaa
saappaat jalasta. Sitten hän pani ne omaan jalkaansa. Saappaat olivat
hyvin suuret ja hyvin leveät, mutta koska ne olivat noidutut, oli
niillä kyky kasvaa ja kutistua kokoon sen jalan mukaan, mihin ne
kulloinkin pantiin. Nytkin ne sopivat Peukaloiselle ihan yhtä hyvin
kuin jos ne olisi tehty häntä varten.

Peukaloinen meni suoraa päätä jättiläisen taloon, jossa jättiläisen
vaimo itki surmattuja tyttäriään.

"Teidän miehenne", sanoi Peukaloinen, "on suuressa vaarassa. Hän on
joutunut rosvojen vangiksi, ja nämä ovat luvanneet tappaa hänet,
jollei hän anna heille kaikkea kultaansa ja hopeaansa. Juuri samassa
hetkessä, jolloin tikari väikkyi hänen kurkkunsa edessä, hän huomasi
minut ja pyysi minua tuomaan teille sanan hänen onnettomuudestaan.
Hän käski teitä antamaan minulle kaikki rahansa, pidättämättä mitään,
sillä muuten he tappavat hänet armotta. Koska asialla on kova
kiire, tahtoi hän minua ottamaan nämä hänen seitsemän peninkulman
saappaansa, jotta pääsisin nopeammin juoksemaan ja myöskin jotta te
uskoisitte, etten ole petturi."

Kunnon vaimo pelästyi kovin ja antoi Peukaloiselle paikalla kaikki
mitä hänellä oli, sillä jättiläinen oli hyvä aviomies, vaikka
hän söikin pieniä lapsia. Peukaloinen sai siis haltuunsa kaikki
jättiläisen rikkaudet ja palasi isänsä tupaan, missä hänet otettiin
vastaan suurella ilolla.

On paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä mieltä tästä viime seikasta
ja jotka väittävät, että Peukaloinen ei varastanut jättiläisen
rahoja. Siitä ei Peukaloisella ollut vähääkään paha omatunto, että
hän otti jättiläiseltä seitsemän peninkulman saappaat, joita tämä
käytti vain ottaakseen kiinni pieniä lapsia. Nämä ihmiset väittävät
kuulleensa asian hyvin luotettavalta taholta, he ovat vieläpä olleet
vieraina puunhakkaajan luona. He vakuuttavat, että Peukaloinen,
pantuaan jättiläisen saappaat jalkaansa, lähti kuninkaan hoviin,
jossa hän tiesi oltavan hyvin huolestuneita sotajoukosta, joka
oli kahdensadan peninkulman päässä, keskellä tuimaa taistelua.
Peukaloisen sanotaan menneen kuninkaan puheille ja tarjoutuneen
tuomaan tietoja sotajoukosta ennen iltaa. Kuningas lupasi hänelle
suuren rahasumman, jos hän sen tekisi. Peukaloinen toi tietoja
sotajoukosta ennen iltaa, ja tultuaan tämän ensimmäisen retken kautta
tunnetuksi hän ansaitsi mitä ikinä tahtoi. Kuningas maksoi hänelle
runsaan palkan käskyjen viemisestä rintamalle, ja äärettömät määrät
naisia antoivat hänelle mitä hän vain tahtoi, kun hän välitti tietoja
heidän sulhasistaan. Tämä olikin hänen paras tulolähteensä.

Oli myöskin muutamia rouvia, jotka lähettivät hänen mukanaan kirjeitä
miehilleen, mutta he maksoivat huonosti, ja tämä loimi tuotti yleensä
niin vähän ettei hän viitsinyt edes merkitä muistiin näitä tulojaan.

Oltuaan jonkun aikaa pikalähetin toimessa ja koottuaan paljon rahaa
Peukaloinen palasi kotiinsa, jossa hänen tulonsa herätti kuvaamatonta
iloa. Hän hankki hyvän aseman koko perheelleen. Isälleen ja
veljilleen hän osti hiljattain perustettuja virkoja ja pani heidät
kaikki hyvään alkuun. Omankin talonsa hän hoiti erittäin hyvin.

        Opetus.

    Kas lapsiparvi kaunis, pulskea
    se vasta omistaa on mieluisa,
    ja siinä näyttämistä muille on.
    Vaan yks jos pieni on ja voimaton
    ja harvapuheinen, hän pilkkaa saa,
    muut ylenkatsein raukkaa ahdistaa.
    Ja usein juuri moinen pieni mies
    se koko perheen onnen luoda ties.



TUHKIMO

eli

SATU LASIKENGISTÄ.


Oli kerran aatelismies, joka leskeksi jäätyään otti vaimokseen
kopeimman ja ylpeimmän naisen mitä koskaan on nähty. Tällä naisella
oli kaksi tytärtä, jotka olivat äitinsä kaltaiset joka suhteessa.
Miehellä myös oli tytär, mutta tämä tyttö oli verrattoman suloinen ja
hyvä. Hän tuli äitiinsä, joka oli ollut paras ihminen maailmassa.

Tuskin olivat häät ohi, kun äitipuoli jo rupesi näyttämään pahaa
sisuaan. Hän ei voinut sietää tuota hyvää lasta, jonka rinnalla hänen
omat tyttärensä tuntuivat entistäkin epämiellyttävämmiltä. Hän pani
tytön tehtäviksi talouden halvimmat askareet: tämä sai puhdistaa
astiat, pestä portaat, siivota armollisen rouvan ja armollisten
neitien huoneet. Hän nukkui ullakkokomerossa viheliäisellä
olkipussilla, kun taas sisarpuolet asuivat kiiltävän hienoissa
huoneissa, joissa heillä oli mitä muodikkaimmat vuoteet ja seinällä
peilejä, joissa näki itsensä päästä jalkoihin asti. Tyttö parka kesti
kaiken kärsivällisenä eikä uskaltanut valittaa isälleen, joka olisi
torunut häntä, sillä vaimolla oli talossa kaikki sananvalta.

Kun tyttö oli suorittanut askareensa, asettui hän keittiön
uuninnurkkaan ja istahti tuhkaiselle takalle. Siitä hänelle annettiin
nimi _Tuhkapylly_. Nuorempi sisarpuoli, joka ei ollut yhtä ilkeä kuin
vanhempi, nimitti häntä _Tuhkimoksi_. Kurjissa vaatteissaankin oli
Tuhkimo sentään sata kertaa kauniimpi kuin sisaret, niin loistavasti
kuin he aina pukeutuivatkin.

Tapahtui sitten että kuninkaan poika piti tanssiaiset ja kutsui
niihin koko hienoston. Armolliset neitimme pyydettiin myöskin,
sillä he näyttelivät tärkeätä osaa seuraelämässä. He olivat kovin
mielissään, ja nytkös alkoi sopivien pukujen valinta ja pukevien
tukkalaitteitten keksiminen. Tuhkimolle tuli vain lisää vaivaa,
sillä hän se silitti sisarten liinavaatteet ja tärkkäsi heidän
kalvosimensa. Koko talossa ei puhuttukaan muusta kuin heidän
puvuistaan.

"Minä otan punaisen samettipuvun ja englantilaiset koruni", sanoi
vanhempi.

"Minulla ei ole muuta kuin tavallinen pukuni", sanoi nuorempi, "mutta
sittenpä otankin kultakukkaisen viittani ja timanttikoristeen, ja ne
eivät näytä ollenkaan hulluimmilta", sanoi nuorempi.

Sitten hankittiin hyvä kampaaja järjestämään korvakiharat kahteen
riviin, ja mushi-pilkut ostettiin hyvästä liikkeestä. Sisaret
kutsuivat Tuhkimon luokseen kysyäkseen häneltä neuvoa, sillä hänellä
oli hyvä maku. Tuhkimo antoi heille erinomaisia neuvoja, vieläpä
tarjoutui kampaamaan heidät, mikä oli heille hyvin mieluista.

Kun hän kampasi heitä, sanoivat he hänelle:

"Tuhkimo, etkö sinäkin mielelläsi lähtisi tanssiaisiin?"

"Voi, hyvät neidit, te pilkkaatte minua, eihän minusta olisi
sellaiseen."

"Sinä olet oikeassa, naurettaisiinhan Tuhkapyllylle tanssiaisissa."

Joku toinen kuin Tuhkimo olisi kammannut heidät vallan nurinpäin,
mutta Tuhkimo oli kiltti ja kampasi heidät täydellisen hyvin.

He olivat miltei kaksi päivää syömättä pelkästä innostuksesta.
Ainakin kahdettoista kureliivin nyörit vedettiin poikki, he kun
tahtoivat kiristää itsensä mahdollisimman hoikiksi, ja aina he
seisoivat peilin edessä.

Vihdoin koitti tuo onnellinen päivä. He lähtivät, ja Tuhkimo seurasi
heitä silmillään niin kauan kuin saattoi. Kun he olivat kadonneet
näkyvistä, rupesi hän itkemään. Kummitäti näki hänen itkevän ja kysyi
mikä häntä vaivasi.

"Minä tahtoisin ... minä tahtoisin niin mielelläni..."

Mutta hän itki niin kiihkeästi ettei voinut lopettaa lausettaan.

Kummitäti, joka oli haltiatar, sanoi:

"Sinäkin tahtoisit mennä tanssiaisiin, eikö niin?"

"Voi, niin tahtoisinkin", huokasi Tuhkimo.

"Hyvä on", sanoi kummitäti, "jos olet kiltti tyttö, toimitan niin
että pääset tanssiaisiin."

Hän vei tytön kamariinsa ja sanoi:

"Mene puutarhaan ja hae minulle kurpitsa."

Tuhkimo meni heti hakemaan kauneimman kurpitsan mitä puutarhassa oli,
ja vei sen kummitädilleen, vaikka hän ei voinutkaan aavistaa, kuinka
tuo kurpitsa auttaisi hänet tanssiaisiin. Kummi kaiversi kurpitsan
ontoksi, niin että vain kuori jäi jäljelle. Sitten hän löi sitä
taikasauvallaan, ja kurpitsa muuttui heti kauniiksi, kullatuiksi
vaunuiksi.

Sitten hän meni katsomaan hiirenloukkua ja löysi sieltä kuusi
elävää hiirtä. Hän käski Tuhkimoa kohottamaan hiirenloukun vipua,
ja kun hiiret yksitellen tulivat ulos, näpäytti hän jokaista
taikasauvallaan. Siinä samassa oli hiiri muuttunut kauniiksi
hevoseksi, ja kohta oli heidän edessään komea hiirenharmaa
kuusivaljakko.

Nyt oli vielä keksittävä kuski, ja Tuhkimo sanoi:

"Minäpä menen katsomaan, onko rotanloukussa rotta, siitä voimme tehdä
kuskin."

"Sinä olet oikeassa", sanoi kummi, "mene katsomaan."

Tuhkimo toi rotanloukun, jossa oli kolme lihavaa rottaa. Haltiatar
otti niistä sen, jolla oli mahtavimmat viikset, ja kosketti sitä
taikasauvallaan. Rotasta tuli komea kuski, jolla oli kauneimmat
viikset mitä koskaan on nähty.

Sitten haltiatar sanoi Tuhkimolle:

"Mene puutarhaan, sinä löydät kuusi sisiliskoa ruiskukannun takaa.
Tuo ne minulle."

Tuskin oli Tuhkimo tuonut sisiliskot, kun kummitäti jo oli muuttanut
ne kuudeksi lakeijaksi, jotka nousivat heti seisomaan vaunujen taakse
koreareunaisissa takeissaan, ikäänkuin eivät elämässään olisi muuta
tahtoneet.

Haltiatar sanoi Tuhkimolle:

"Kas niin, nyt voit lähteä tanssiaisiin, etkö ole tyytyväinen?"

"Olen kyllä, mutta voinko lähteä huonoissa vaatteissani?"

Kummitäti vain kosketti häntä taikasauvallaan, ja samassa
muuttuivat hänen vaatteensa kulta- ja hopeareunaiseksi, jalokivillä
koristelluksi puvuksi. Sitten hän antoi Tuhkimolle parin lasikenkiä,
kauneimmat mitä kuvitella voi.

Tässä asussa Tuhkimo nousi vaunuihin, mutta kummitäti varotti häntä
kaikella muotoa tulemaan kotiin ennen puoliyötä, ja sanoi että jos
hän viipyisi tanssiaisissa hetkeäkään kauemmin, muuttuisivat hänen
vaununsa kurpitsaksi, hevoset hiiriksi, lakeijat sisiliskoiksi, ja
hänen vaatteensa palaisivat entiseen muotoon.

Tuhkimo lupasi varmasti palata kotiin ennen puoliyötä. Sitten
hän lähti, vallan suunniltaan ilosta. Kuninkaan poika, jolle
ilmoitettiin, että tuntematon, hienonhieno prinsessa oli tulossa,
juoksi häntä vastaan. Hän ojensi Tuhkimolle kätensä, auttoi hänet
alas vaunuista ja johti saliin, jossa seurue oli. Salissa tuli
syvä hiljaisuus, tanssi taukosi, viulut vaikenivat, kaikki vain
ihmettelivät tuon tuntemattoman ihanuutta. Kuului vain epämääräistä
muminaa: "Voi kuinka hän on kaunis!" Kuningas itse, niin vanha kuin
hän olikin, ei lakannut katselemasta häntä ja kuiskuttelemasta
kuningattarelle ettei hän pitkään aikaan ollut nähnyt niin kaunista
ja rakastettavaa olentoa. Kaikki naiset katsoivat tarkasti hänen
tukkalaitettaan ja pukuaan, hankkiakseen samanlaiset huomispäivänä,
jos vain oli saatavissa tarpeeksi kauniita kankaita ja tarpeeksi
taitavia ompelijoita.

Kuninkaan poika johti hänet kunniakkaimpaan paikkaan salissa ja pyysi
hänet sitten tanssiin. Tuhkimo tanssi niin viehättävästi, että häntä
ihailtiin vielä enemmän.

Sitten tarjottiin hieno juhla-ateria, jota nuori prinssi tuskin
maistoi, siinä määrin hän oli vaipunut katselemaan Tuhkimoa. Tämä
istahti sisartensa viereen, ja oli erittäin rakastettava heitä
kohtaan, tarjosipa heille appelsiineja ja sitruuniakin, joita prinssi
oli hänelle antanut. Tämä ihmetytti sisaria kovin, sillä he eivät
ollenkaan tunteneet häntä.

Tuhkimo kuuli kellon lyövän neljännestä vailla kaksitoista. Hän
teki hienon kumarruksen seurueelle ja lähti pois niin nopeasti kuin
suinkin voi.

Kotiin tultuansa Tuhkimo meni tapaamaan kummitätiä, kiitti häntä
kauniisti ja sanoi kovin haluavansa huomennakin tanssiaisiin, koska
kuninkaan poika oli pyytänyt häntä tulemaan. Juuri kun hän kertoi
kummille minkälaista tanssiaisissa oli ollut, koputtivat sisaret
ovelle. Tuhkimo meni avaamaan.

"Kylläpä tulette myöhään", sanoi hän haukotellen, hieroen silmiään
ja venytellen itseään ikäänkuin olisi juuri vasta herännyt. Hän
oli kuitenkin ollut hyvin kaukana unesta siitä hetkestä saakka kun
sisaret olivat lähteneet.

"Jos olisit tullut tanssiaisiin", sanoi toinen sisar hänelle, "ei
sinun tosiaankaan olisi ollut ikävä. Sinne tuli niin ihmeen kaunis
prinsessa, kaunein mitä koskaan on nähty. Hän oli sanomattoman
kohtelias ja rakastettava meitä kohtaan, hän tarjosi meille
appelsiineja ja sitruuniakin."

Tuhkimo oli suunniltaan ilosta, hän kysyi heiltä prinsessan nimeä,
mutta he vastasivat, että hän oli tuntematon. Kuninkaan poika
kuului olevan kovassa jännityksessä ja valmis antamaan mitä hyvänsä
saadakseen tietää kuka tuo vieras oli.

Tuhkimo hymyili ja sanoi: "Oliko hän siis hyvin kaunis? Voi taivas,
kuinka te olette onnellisia! Jospa minäkin saisin nähdä hänet! Voi,
neiti Javotte, lainatkaa minulle keltainen pukunne, jota käytätte
joka päivä."

"Kaikkea vielä, sepä vasta jotakin olisi", vastasi neiti Javotte.
"Mennä lainaamaan pukunsa mokomalle Tuhkapyllylle -- olisinpa hullu,
jos sen tekisin."

Tuhkimo odotti juuri tällaista vastausta ja oli hyvin mielissään,
sillä hän olisi joutunut aika tavoin ymmälle, jos sisar olisi
suostunut lainaamaan hänelle pukunsa.

Seuraavana iltana sisaret taas olivat tanssiaisissa ja Tuhkimo
myöskin, mutta vielä paljon ihanampana kuin edellisellä kerralla.
Kuninkaan poika oli koko ajan hänen vieressään eikä lakannut
sanomasta hänelle hauskoja asioita. Nuorella neidillämme ei ollut
ollenkaan ikävä, ja niinpä hän unohti kummitädin varoitukset. Hän
kuuli kellon alkavan lyödä kahtatoista, kun hän luuli sen olevan
vasta yksitoista.

Hän nousi ja pakeni pois, kevyesti kuin nuori hirvi. Prinssi seurasi
häntä, mutta ei saanut kiinni. Tuhkimolta putosi toinen lasikenkä, ja
prinssi otti sen talteen hyvin huolellisesti.

Tuhkimo saapui kotiin hengästyneenä, ilman vaunuja, ilman lakeijoita,
vanhoissa kurjissa vaatteissaan. Koko loistosta ei hänelle ollut
jäänyt muuta kuin toinen pieni kenkä, pudonneen pari.

Kuninkaan linnan portinvartijoilta kysyttiin, olivatko he nähneet
erään prinsessan lähtevän pois, mutta he eivät olleet nähneet ketään
muuta kuin erään nuoren, hyvin huonostipuetun tytön, joka näytti
pikemmin talonpoikaistytöltä kuin hienolta neidiltä.

Kun sisaret palasivat tanssiaisista, kysyi Tuhkimo, oliko heillä
taaskin ollut hauska ja oliko tuo kaunis neiti ollut mukana.
Oli kyllä, vastasivat he, mutta hän oli paennut tanssiaisista
kahdentoista lyönnillä, ja niin kiireisesti että oli pudottanut
toisen pienen lasikenkänsä, maailman kauneimman kengän. Kuninkaan
poika oli ottanut sen talteen eikä ollut muuta tehnyt kuin katsellut
sitä lopun iltaa. Prinssi mahtoi olla aikatavalla rakastunut siihen
kauniiseen olentoon, jolle tuo pieni kenkä kuului.

He puhuivat totta, sillä parin päivän kuluttua antoi kuninkaan poika
torven toitotuksin kuuluttaa, että hän menisi naimisiin sen neidon
kanssa, jonka jalka sopisi kenkään.

Sitä koetettiin ensin prinsessojen jalkaan, sitten herttuattarien,
koko hovin, mutta turhaan. Se vietiin Tuhkimon sisartenkin luo,
jotka tekivät kaikkensa saadakseen jalkansa kenkään, mutta eivät
onnistuneet. Kun Tuhkimo näki tämän ja tunsi kenkänsä, sanoi hän
nauraen:

"Antakaa minunkin koettaa, eikö se sopisi minulle!"

Sisaret rupesivat nauramaan ja pilkkaamaan häntä. Mutta aatelismies,
joka koetti kenkää, oli katsellut Tuhkimoa tarkasti ja huomannut
hänet sangen suloiseksi ja sanoi nyt että Tuhkimo oli oikeassa ja
että hänellä oli määräys koettaa kenkää kaikille tytöille. Hän pyysi
Tuhkimoa istumaan, rupesi koettamaan kenkää hänen pieneen jalkaansa
ja huomasi että kenkä meni siihen vaivatta, vieläpä sopi kuin valettu.

Sisarten hämmästys oli suuri, mutta suureni vielä, kun Tuhkimo veti
taskustaan toisen pienen kengän ja pani senkin jalkaansa. Sitten tuli
kummitäti ja kosketti sauvallaan Tuhkimon vaatteita, ja ne muuttuivat
entistäänkin ihanammiksi.

Silloin sisaret huomasivat, että Tuhkimo oli sama kaunis olento,
joka oli ollut tanssiaisissa. He heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja
pyysivät häneltä anteeksi huonoa käytöstään.

Tuhkimo nosti heidät pystyyn, syleili heitä ja lupasi antaa heille
sydämestään anteeksi. Heidän pitäisi vain aina oikein rakastaa häntä.

Sitten Tuhkimo vietiin kaikessa loistossaan nuoren prinssin luo.
Tämän mielestä hän oli ihanampi kuin koskaan, ja häät vietettiin
parin päivän kuluttua. Tuhkimo, joka oli yhtä hyvä kuin kaunis,
kutsui sisarensa linnaan asumaan ja naittoi heidät vielä samana
päivänä kahdelle ylhäiselle hoviherralle.

        Opetus.

    On kaunis muoto aarre melkoinen,
    vaan kaunis käytös vielä voittaa sen.
    Ja tärkeämpi kuin on muoti uus'
    on hengetärten lahja, herttaisuus.



RIQUET TÖYHTÖPÄÄ.


Oli kerran kuningatar, joka synnytti niin ruman ja muodottoman
poikalapsen, että kauan epäiltiin, oliko hän ihminen ollenkaan. Eräs
haltiatar, joka tuli katsomaan lasta, vakuutti että hänestä sittenkin
kasvaisi miellyttävä ihminen, sillä hän tulisi olemaan hyvin älykäs,
ja haltiatar lisäsi antavansa pojalle sellaisen lahjan, että tämä
kykenisi eniten rakastamalleen ihmiselle jakamaan älyänsä mielin
määrin.

Kaikki tämä lohdutti hiukan kuningatar parkaa, joka oli kovin
suruissaan, kun oli antanut elämän niin rumalle vekaralle.

Mutta tuskin alkoi lapsi puhua, kun hän jo osasi sanoa tuhansittain
herttaisuuksia, ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin niin henkevää
että kaikki ihastuivat häneen.

Unohdin kertoa että hän syntyi maailmaan pieni hiustöyhtö päässä, ja
siitä hän sai nimen Riquet Töyhtöpää, sillä Riquet oli sukunimi.

Seitsemän tai kahdeksan vuoden kuluttua sai naapurivaltakunnan
kuningatar kaksi tytärtä. Ensimmäisenä syntynyt oli kauniimpi kuin
päivä. Kuningatar oli lapsen kauneudesta niin onnellinen, että
pelättiin tuon liian suuren ilon voivan olla hänelle vahingoksi.

Sama haltiatar, joka oli ollut läsnä pienen Riquet Töyhtöpään
syntyessä maailmaan, tuli tännekin, ja hillitäkseen kuningattaren
iloa hieman hän ilmoitti, että tämä pikku prinsessa tulisi olemaan
kokonaan vailla henkevyyttä, yhtä tyhmä kuin kaunis.

Tämä suretti kuningatarta suuresti, mutta hän sai paljon suuremman
surun muutaman hetken päästä, sillä toinen tytär, jonka hän synnytti,
oli äärettömän ruma.

"Älkää surko, hyvä rouva", sanoi haltiatar. "Tyttärenne saa korvausta
toiselta taholta. Hänestä tulee niin henkevä ja älykäs että kukaan
tuskin huomaakaan ettei hän ole kaunis."

"Taivas suokoon!" vastasi kuningatar. "Mutta eikö olisi mitään keinoa
antaa hiukan älyä vanhemmallekin, joka on niin kaunis?"

"En voi mitään hänen älylleen", vastasi haltiatar, "mutta kauneutta
voin antaa hänelle mielin määrin, ja koska teen kaikkeni teidän
mieliksenne, hyvä rouva, annan hänelle sen lahjan, että hän voi tehdä
kauniiksi sen henkilön, joka miellyttää häntä."

Sitä mukaa kuin prinsessat kasvoivat, kasvoivat myös heidän erikoiset
ominaisuutensa, ja kaikkialla puhuttiin vain vanhemman kauneudesta ja
nuoremman älykkyydestä.

Mutta heidän puutteensa kasvoivat myös suuresti iän mukana. Nuorempi
rumentui silmissä, ja vanhempi tuli älyttömämmäksi päivä päivältä:
hän joko ei vastannut mitään, kun häneltä kysyttiin, tai antoi
vastaukseksi typeryyden. Hän oli kaiken lisäksi niin kömpelö, että
hän ei voinut asettaa neljää porsliinivatia hyllylle rikkomatta yhtä
eikä juoda vesilasillista kaatamatta puolia vaatteilleen.

Vaikka kauneus onkin suuri etu nuorelle tytöille, vei nuorempi aina
voiton vanhemmasta kaikissa seuroissa.

Ensin kaikki kokoontuivat kaunottaren ympärille katsomaan ja
ihailemaan häntä, mutta pian siirryttiin toisen luokse, jolla oli
enemmän älyä ja joka osasi sanoa tuhansittain miellyttäviä seikkoja.
Oli omituista nähdä että neljännestunnin päästä ei vanhemman seurassa
ollut ketään ja että kaikki olivat asettuneet nuoremman ympärille.
Vanhempi huomasi kyllä tämän, niin tyhmä kuin olikin, ja hän olisi
varmaan huoleti antanut koko kauneutensa saadakseen puoletkin
sisarensa älystä.

Kuningatar, joka muuten kyllä oli viisas nainen, ei voinut olla
kerta toisensa jälkeen moittimatta tytön typeryyttä, ja silloin oli
prinsessa parka kuolla suruunsa.

Eräänä päivänä, kun prinsessa oli paennut metsään valittamaan
onnettomuuttaan, näki hän hyvin ruman, mutta loistavasti puetun
pienen miehen, joka tuli hänen luokseen. Se oli nuori prinssi Riquet
Töyhtöpää. Hän oli rakastunut prinsessaan kuvien mukaan, jotka
kiertelivät maailmaa, ja lähtenyt isänsä valtakunnasta saadakseen
ilon nähdä hänet ja puhua hänelle.

Hän oli ihastunut kohdatessaan prinsessan näin yksinään ja puhutteli
häntä niin kunnioittavasti ja kohteliaasti kuin suinkin voi
kuvitella. Lausuttuaan tavalliset kohteliaisuudet hän huomasi, että
prinsessa oli kovin surumielinen, ja sanoi hänelle:

"En ymmärrä, neitiseni, kuinka ihminen, joka on niin kaunis kuin
te, voi olla niin surullinen kuin te näytätte olevan. Saan kerskua
nähneeni äärettömät määrät kauniita ihmisiä, mutta voin sanoa
etten koskaan ole nähnyt ketään, jonka kauneus lähentelisi teidän
kauneuttanne."

"Niin te sanotte, hyvä herra", vastasi prinsessa, ja siihen hänen
puheensa jäi.

"Kauneus", jatkoi Riquet Töyhtöpää, "on niin suuri etu, että sen
täytyy voida korvata kaikki muu, ja kun sen omistatte, en ymmärrä,
mikä voi teitä suuresti surettaa."

"Olisin mieluummin", vastasi prinsessa, "yhtä ruma kuin te ja älykäs
kuin kaunis niinkuin olen ja niin äärettömän tyhmä kuin olen."

"Ei mikään ole niin selvä todistus älykkyydestä, hyvä neiti, kuin se
että ei usko omaavansa sitä. Tämän lahjan luonteeseen kuuluu, että
mitä enemmän sitä omistaa, sitä vähemmän luulee sitä omistavansa."

"Sitä en tiedä", vastasi prinsessa, "mutta minä tiedän että olen
hyvin tyhmä, ja siitä johtuu suru, joka vie minulta hengen."

"Jos siitä vain on kysymys, voin helposti lopettaa surunne."

"Kuinka niin?" kysyi prinsessa.

"Minulla on kyky", vastasi Riquet Töyhtöpää, "antaa niin paljon
älyä kuin ihminen suinkin tarvitsee sille henkilölle, jota eniten
rakastan. Ja koska te neitiseni olette se henkilö, riippuu vain
teistä tuletteko niin älykkääksi kuin ihminen voi tulla jos nimittäin
tahdotte mennä naimisiin kanssani."

Prinsessa jäi vallan sanattomaksi eikä vastannut mitään.

"Minä näen", vastasi Riquet Töyhtöpää, "että ehdotukseni tuottaa
teille tuskaa, enkä ihmettele sitä ollenkaan. Mutta minä annan teille
kokonaisen vuoden ajatusaikaa."

Prinsessalla oli niin vähän älyä ja samalla hän niin hartaasti
halusi saada sitä, että hänen mielestään tuo vuosi ei päättyisi
koskaan, ja hän suostui ehdotukseen. Tuskin hän oli luvannut tulla
Riquet Töyhtöpään vaimoksi päivälleen vuoden kuluttua, kun hän jo
tunsi olevansa aivan toinen kuin ennen. Hän huomasi uskomattoman
helpoksi sanoa kaiken mitä halusi, ja sanoa se hienosti, luontevasti
ja koruttomasti. Seuraavassa hetkessä hän alotti Riquet Töyhtöpään
kanssa hienon ja tahdikkaan keskustelun, jonka aikana hän oli siinä
määrin henkevä, että Riquet luuli antaneensa hänelle enemmän älyä
kuin mitä hänelle itselleen oli jäänyt.

Kun prinsessa palasi linnaan, oli koko hovi vallan ymmällään niin
äkillisestä ja eriskummallisesta muutoksesta, sillä prinsessan
puhe oli nyt yhtä ymmärtäväistä ja henkevää kuin se ennen oli
ollut typerää. Koko hovin valtasi ilo suurempi kuin kuvitella voi,
ainoastaan nuorempi sisar ei ollut juuri mielissään, sillä koska
hän ei enää ollut sisartaan etevämpi älykkyydessä, näytti hän tämän
rinnalla vain epämiellyttävältä kuvatukselta.

Kuningas antoi arvoa tyttärensä mielipiteille, kokosipa joskus
neuvostonsa hänen huoneeseensa. Kun huhu muutoksesta oli levinnyt,
tekivät naapuri valtakuntain nuoret prinssit kaikkensa voittaakseen
hänen rakkautensa, ja melkein kaikki kosivat häntä. Mutta prinsessa
ei löytänyt ketään tarpeeksi henkevää, ja hän kuunteli kaikkia
menemättä kihloihin kenenkään kanssa.

Mutta sitten tuli niin mahtava, rikas, älykäs ja komea prinssi että
prinsessa ei voinut olla tuntematta suopeutta häntä kohtaan.

Kun isä tämän huomasi, sanoi hän että tytär saisi itse vapaasti
valita puolisonsa, hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista päätöksensä.

Mutta koska lopullisen päätöksen tekeminen tässä asiassa on sitä
vaikeampaa mitä älykkäämpi ihminen on, kiitti prinsessa isäänsä ja
pyysi miettimisaikaa.

Hän meni sattumalta kävelemään samaan metsään, jossa hän oli tavannut
Riquet Töyhtöpään, saadakseen paremmassa rauhassa pohtia, mitä hänen
olisi tehtävä. Kulkiessaan metsässä syviin ajatuksiin vaipuneena hän
kuuli jalkainsa alta kumeata ääntä, niinkuin suuri joukko ihmisiä
olisi siellä kulkenut edestakaisin kovassa touhussa.

Hän kuunteli tarkkaavammin ja kuuli jonkun sanovan: "Tuo minulle
kattila." Toinen sanoi: "Anna tänne tuo pata." Kolmas sanoi: "Pane
tulta pesään."

Samassa avautui maa, ja hän näki jalkainsa alla ikäänkuin suuren
keittiön täynnä keittäjiä, kokkipoikia ja kaikenlaista palveluskuntaa
loistavan juhla-aterian valmistushommissa. Keittiöstä tuli
kolmisenkymmentä paistimestaria, jotka asettuivat pitkän pöydän
ympärille erääseen käytävään metsässä ja rupesivat paistihaarukka
kädessä, vanhanaikainen ketunhäntä-lakki korvalla työskentelemään
kaunissointuisen laulun tahdissa.

Prinsessa ihmetteli tätä näkyä ja kysyi, ketä varten he
työskentelivät.

"Prinssi Riquet Töyhtöpään häitä varten, jotka ovat huomenna,
armollinen neiti", vastasi joukon johtaja.

Prinsessa hämmästyi entistä enemmän, mutta muisti äkkiä, että nyt
juuri oli vuosi siitä päivästä, jolloin hän oli lupautunut Riquet
Töyhtöpään puolisoksi. Hän oli kuin pilvistä pudonnut. Hän ei ollut
muistanut koko asiaa siitä syystä, että tehdessään tuon lupauksen hän
oli vielä tyhmä, ja saatuaan prinssin antaman uuden älykkyyden hän
oli unohtanut kaikki tuhmuutensa.

Hän ei ollut kävellyt kolmeakymmentä askelta eteenpäin, kun Riquet
Töyhtöpää astui hänen eteensä hienona ja komeana niinkuin ainakin
prinssi, joka aikoo mennä naimisiin.

"Te näette, neitiseni", sanoi hän, "että täytän sanani täsmälleen.
Uskon varmasti että tekin olette tullut täyttämään lupaustanne."

"Minä tunnustan teille suoraan", vastasi prinsessa, "etten ole
vielä tehnyt päätöstäni ja etten usko voivani tehdäkään sitä teidän
mielenne mukaan."

"Te saatte minut hämmästymään, neiti", sanoi Riquet Töyhtöpää.

"Minä uskon sen", sanoi prinsessa, "ja jos olisin tekemisissä
sivistymättömän, älyttömän miehen kanssa, joutuisin tottakin pahaan
pulaan. Prinsessalla ei ole muuta kuin sanansa, sanoisi hän, ja
teidän täytyy mennä kanssani naimisiin, koska kerran olette luvannut.
Mutta koska hän, jolle puhun, on maailman viisain ja henkevin mies,
olen varma että hän kuulee järkeä. Te tiedätte, että silloinkin kun
olin vain tyhmä raukka, en voinut suostua vaimoksenne. Kuinka voitte
odottaa että nyt, kun minulla on kaikki se äly, jonka olette minulle
antanut ja joka tekee minut entistäkin vaateliaammaksi, voisin tehdä
päätöksen, jota en ennen voinut tehdä? Jos todella tahdoitte mennä
naimisiin kanssani, erehdyitte suuresti siinä että päästitte minut
tyhmyydestäni ja opetitte minut näkemään selvemmin kuin olin nähnyt."

"Jos vähälahjainen mies olisi saanut hyvän vastaanoton syyttäessään
teitä sananne rikkomisesta, niinkuin sanoitte", vastasi Riquet
Töyhtöpää, "kuinka voitte vaatia, neiti, että minä en käytä samoja
keinoja asiassa, jossa on kysymys koko elämäni onnesta? Onko siinä
mitään järkeä että älykkäät ihmiset joutuvat huonompaan asemaan kuin
älyttömät? Ajatteletteko todella niin, te, jolla on niin paljon älyä
ja joka halusitte sitä niin hartaasti? Mutta palatkaamme asiaan,
jos suvaitsette. Lukuunottamatta rumuuttani, onko minussa mitään,
joka ei miellytä teitä? Oletteko tyytymätön syntyperääni, älyyni,
mielenlaatuuni, tapoihini?"

"En mitenkään", vastasi prinsessa, "minä pidän teissä kaikesta, minkä
mainitsitte."

"Jos niin on", vastasi Riquet Töyhtöpää, "tulee minusta onnellinen,
sillä te voitte tehdä minusta maailman miellyttävimmän miehen."

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi prinsessa.

"Se on mahdollista", vastasi Riquet Töyhtöpää, "jos rakastatte minua
siksi paljon että toivotte niin tapahtuvan. Ja jotta ette epäilisi,
hyvä neiti, niin tietäkää, että sama hengetär, joka minun syntyessäni
antoi minulle lahjan tehdä älykkääksi sen, jota rakastan, on antanut
teillekin lahjan tehdä kauniiksi sen, jota te rakastatte ja jolle
kernaasti tahdotte myöntää tämän suosion."

"Jos niin on", sanoi prinsessa, "toivon sydämestäni, että teistä
tulisi maailman miellyttävin prinssi, ja lahjoitan teille kauneutta
niin paljon kuin itsessänikin on."

Tuskin oli prinsessa lausunut nämä sanat, kun Riquet
Töyhtöpää muuttui hänen silmissään kauneimmaksi, komeimmaksi ja
rakastettavimmaksi mieheksi mitä hän koskaan oli nähnyt.

Muutamat ihmiset vakuuttavat että tässä ei ollenkaan tarvittu
haltiattaren taikoja, vaan että rakkaus yksin sai aikaan tämän
muutoksen. He sanovat, että kun prinsessa ajatteli sulhasensa
uskollisuutta, tahdikkuutta, hyvää sydäntä ja suurta älyä, ei
hän enää huomannut hänen ruumiinsa muodottomuutta ja kasvojensa
rumuutta. Kyttyrä näytti hänestä johtuvan vain kohteliaan miehen
kumarrusasennosta, ja vaikka Riquet hänen silmissään ennen oli
ontunut hirveästi, ei hän enää huomannut muuta kuin hieman
huolettoman käynnin, joka ihastutti häntä. Ihmiset sanovat vielä että
prinssin kierot silmät näyttivät hänestä vain sitä kirkkaammilta
ja että karsas katse todisti hänen mielestään vain kiihkeästi
rakkautta. Suuri, punainen nenä vihdoin oli prinsessan silmissä vain
sotilaallinen ja sankarillinen.

Oli miten oli, prinsessa lupasi heti paikalla tulla hänen
puolisokseen, jos vain saisi isänsä, kuninkaan, suostumuksen.

Kun kuningas huomasi, että prinsessa piti Riquet Töyhtöpäätä suuressa
arvossa, ja koska hän muutenkin tiesi tämän erittäin henkeväksi ja
viisaaksi prinssiksi, otti hän hänet ilomielin vävykseen.

Häät vietettiin seuraavana päivänä, niinkuin Riquet Töyhtöpää oli
aikonut, ja määräysten mukaan, jotka hän oli antanut jo kauan sitten.

        Opetus.

    Ei satua, vaan totta täyttä
    on tämän tarun opetus:
    Saa kaiken kauniiks rakkaus,
    myös henkeväksi, siltä näyttää.

    Voi luonto kauneutta suoda,
    olennon täydellisen luoda,
    vaan kaikki sulot sittenkään
    niin saa ei syöntä sykkimään
    kuin jokin tenho salainen
    jonk' ymmärtää vain lempien.



AASINNAHKA.


Oli kerran kuningas, joka oli niin mahtava, niin rakas alamaisilleen
ja niin suuressa kunniassa naapuriensa ja liittolaistensa kesken,
että häntä voitiin sanoa onnellisimmaksi kaikista hallitsijoista.
Hänen onnensa oli sitäkin suurempi, kun hän oli puolisokseen valinnut
prinsessan, joka oli yhtä kaunis kuin hyvä, ja tämä onnellinen pari
eli täydellisessä sopusoinnussa keskenään. Heidän siveästä liitostaan
syntyi tytär, joka oli niin viehättävä ja suloinen, että he eivät
kaivanneet useampia lapsia.

Kuninkaan linnassa vallitsi loisto, rikkaus ja hieno aisti,
ministerit olivat viisaita ja taitavia, hoviherrat hyviä ja herraansa
kiintyneitä, palvelusväki uskollista ja ahkeraa. Avarat tallit olivat
täynnä maailman kauneimpia hevosia, joilla oli selässä rikkaat
loimet, mutta sepäs vasta ihmetytti muukalaisia, jotka kävivät
katsomassa talleja, että näkyväisimmällä paikalla seisoi aasi
levitellen pitkiä korviaan. Tämän huomattavan ja erikoisen paikan oli
kuningas antanut aasille täydellä syyllä eikä minkään oikun johdosta.
Tuo harvinainen eläin ansaitsi tämän kunnianosoituksen, sillä luonto
oli muodostanut sen niin omituisesti, että sen pilttuussa joka aamu
lian asemasta oli yllin kyllin kauniita, kaikenarvoisia kulta- ja
hopearahoja, jotka koottiin sen herättyä.

Sitten, koska kohtalon vaihtelut koskevat yhtä hyvin kuninkaita kuin
alamaisia ja koska onneen aina sekaantuu onnettomuuttakin, näki
taivas hyväksi että kuningatar äkkiä sairastui ankaraan tautiin,
johon lääkärien tiede ja taitavuus ei keksinyt mitään parannuskeinoa.
Kaikkialla vallitsi suru. Kuningas, joka hellästi rakasti puolisoaan
huolimatta tuosta kuuluisasta sananlaskusta, joka sanoo avioliittoa
rakkauden haudaksi, suri hillittömästi, teki hehkuvia lupauksia
valtakunnan kaikissa temppeleissä, oli valmis uhraamaan oman elämänsä
rakkaan puolison pelastukseksi. Mutta turhaan huudettiin avuksi sekä
jumalia että haltiattaria.

Kun kuningatar tunsi viimeisen hetkensä lähestyvän, sanoi hän
miehelleen, joka kylpi kyynelissä:

"Sallikaa minun ennen kuolemaani vaatia teiltä erästä asiaa: jos
nimittäin haluaisitte mennä uusiin naimisiin..." Tässä kuningas
alkoi nyyhkyttää surkeasti, tarttui vaimonsa käsiin, kostutti
niitä kyynelillään ja vakuutti että oli tarpeetonta puhua toisesta
avioliitosta.

"Ei, ei, rakas kuningattareni", sanoi hän vihdoin, "puhukaa pikemmin
siitä että seuraan teitä pian."

"Valtion", jatkoi kuningatar lujasti, mikä vielä enensi kuninkaan
surua, "valtion tulee ajatella kruunun perimystä, ja koska minä olen
lahjoittanut teille vain yhden tyttären, on sillä oikeus vaatia
teiltä poikia, jotka ovat kaltaisianne. Mutta minä pyydän teitä
hartaasti, kaiken sen rakkauden nimessä, jota olette tuntenut minua
kohtaan, että suostutte alamaistenne pyyntöihin vasta sitten kun
olette löytänyt prinsessan, joka on kauniimpi kuin minä. Vannokaa se
minulle, niin kuolen tyytyväisenä."

Saattaa ajatella että kuningatar, joka ei ollut kokonaan vailla
itserakkautta, vaati kuninkaalta tämän valan, koska hän ei uskonut
että maailmassa olisi toista hänen vertaistaan naista. Hän luuli nyt
voivansa olla varma siitä että kuningas ei menisi toisiin naimisiin.

Sitten hän kuoli. Koskaan ei mies ole surrut niin kiihkeästi:
itkua ja nyyhkytystä yöt ja päivät, siinä lesken niukka lohdutus
yksinäisyydessään.

Suuret surut eivät ole kestäviä. Valtakunnan mahtavimmat miehet
kokoontuivat neuvotteluun ja tulivat yhtenä miehenä pyytämään
kuningasta menemään uusiin naimisiin. Ensi kertaa kuultuna ehdotus
tuntui kuninkaasta kovalta ja sai hänet taaskin vuodattamaan
kyyneleitä. Hän vetosi kuningattarelle tekemäänsä valaan ja kehotti
neuvosherroja koettamaan, voisivatko he mistään löytää prinsessan,
joka olisi kauniimpi kuin hänen vaimovainajansa. Kuningas itse uskoi
sitä mahdottomaksi.

Mutta neuvosherrat pitivät sellaista lupausta lapsellisuutena ja
sanoivat että kauneus merkitsee vähän, jos kuningatar vain on kunnon
nainen ja kelpaa äidiksi. Valtion rauhan ja turvallisuuden vuoksi
tarvittiin prinssejä. Prinsessalla oli kyllä kaikki ominaisuudet,
joita suuri kuningatar tarvitsee, mutta hänen puolisokseen oli
valittava muukalainen, ja silloin tämä muukalainen joko veisi hänet
omaan maahansa tai jäisi hallitsemaan hänen kanssaan, ja silloin
heidän lapsensa eivät enää olisi samaa hallitsijahuonetta. Ja jos
hallitsija ei enää olisi samanniminen, voisivat naapurikansat ruveta
sotimaan heitä vastaan ja tuhota koko kuningaskunnan. Nämä ajatukset
tehosivat kuninkaaseen ja hän lupasi miettiä asiaa.

Hän rupesi nyt innokkaasti etsimään naimaikäisten prinsessain
joukosta sitä, joka voisi sopia hänelle. Hänelle tuotiin joka päivä
ihastuttavia kuvia, mutta kukaan ei viehättävyydessä vetänyt vertoja
kuningatarvainajalle, eikä kuningas voinut tehdä päätöstään.

Onnettomuudeksi sattui kuningas huomaamaan että prinsessa, hänen
tyttärensä, ei ollut ainoastaan kaunis ja ihastuttava, vaan vieläpä
voitti kuninkaallisen äitinsä henkevyydessä ja suloudessa. Ja silloin
kuninkaan mieleen johtui hullu ajatus ottaa prinsessa puolisokseen,
koska tämä yksin voisi päästää hänet valasta.

Kaino ja hyveellinen nuori prinsessa oli pyörtyä kauhusta, kun
kuningas teki ehdotuksensa. Hän heittäytyi kuninkaallisen isänsä
jalkoihin ja pyysi koko sielunsa voimalla ettei kuningas pakottaisi
häntä sellaiseen rikokseen.

Mutta kuningas oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä tämän kummallisen
ajatuksen. Rauhoittaakseen prinsessan omaatuntoa hän meni kysymään
neuvoa vanhalta pakanapapilta, druidilta. Tämä druidi oli vähemmän
harras kuin kunnianhimoinen, ja päästäkseen mahtavan kuninkaan
uskotuksi hän uhrasi viattoman ja hyvän prinsessan onnen. Hän
liehitteli kuningasta niin taitavasti, esitti aiotun rikoksen niin
kauniissa valossa että kuningas lopulta uskoi tekevänsä hurskaan
teon, jos meni naimisiin tyttärensä kanssa. Tuon katalan miehen
puheet olivat kuninkaalle kovin mieleen, hän syleili druidia ja
palasi linnaansa entistä itsepäisempänä. Prinsessa sai määräyksen
valmistautua tottelemaan kuningasta.

Hätääntynyt nuori prinsessa ei osannut ajatella muuta kuin miten hän
pääsisi tapaamaan kummiansa, syreenihaltiatarta. Tätä varten hän
lähti samana yönä matkaan somissa pikku vaunuissa, joiden eteen oli
valjastettu lammas, joka tunsi kaikki tiet. Hän pääsi onnellisesti
perille.

Haltiatar rakasti prinsessaa ja sanoi tietävänsä, minkätähden
tämä tuli hänen luokseen. Prinsessan ei kuitenkaan tarvinnut olla
huolissaan, hänellä ei ollut mitään pelättävää, jos hän tarkoin
noudattaisi kumminsa neuvoa.

"Olisi hyvin väärin, lapseni, jos menisit naimisiin isäsi kanssa",
sanoi haltiatar, "mutta epäilemättä voit säästyä siitä. Sano vain
isällesi, että hänen pitäisi täyttää eräs oikkusi, hänen pitäisi
lahjoittaa sinulle ilman värinen puku. Niin mahtava kuin hän onkin,
ei hän voi siinä onnistua."

Prinsessa kiitti kummiansa ja sanoi heti seuraavana aamuna isälleen
niinkuin haltiatar oli neuvonut. Hän ei tulisi antamaan suostumustaan
ennenkuin oli saanut ilman värisen puvun.

Kuningas ilostui saamistaan toiveista, kokosi maan taitavimmat
ompelijat ja tilasi heiltä tämän puvun uhaten hirttää joka-ainoan,
jos he eivät onnistuisi. Niin pitkälle hänen ei tarvinnut mennä,
sillä jo toisena päivänä he toivat hänelle tuon niin kiihkeästi
halutun puvun. Taivaan sini, jota kultapilvet reunustavat ei ole
ihanampi kuin tuo puku, kun se levitettiin prinsessan eteen.

Prinsessa oli onneton eikä tietänyt miten selviytyä asiasta. Kuningas
kiirehti päätöstä. Täytyi taaskin kysyä neuvoa kummilta, joka
suuresti ihmetteli juonensa epäonnistumista ja neuvoi prinsessaa
tällä kertaa pyytämään kuun väristä pukua. Kuningas, joka ei voinut
kieltää prinsessalta mitään, lähetti hakemaan taitavimmat ompelijat
ja tilasi heiltä kuun värisen puvun niin pontevasti että tilauksen ja
suorituksen välillä ei kulunut vuorokauttakaan...

Prinsessa oli ihastuneempi tuohon ihmeen kauniiseen pukuun kuin
isänsä huolenpitoon. Jäätyään hovinaistensa ja vanhan hoitajansa
seuraan hän antoi surulleen rajattoman vallan.

Syreenihaltiatar, joka tiesi kaiken, tuli hätääntyneen prinsessan
avuksi ja sanoi hänelle:

"Jollen vallan pahasti erehdy, luulen että jos pyydät auringon
väristä pukua, saamme kuninkaallisen isäsi luopumaan koko asiasta.
Sellaista pukua ei kukaan voi valmistaa. Joka tapauksessa voitamme
aikaa."

Prinsessa oli yhtä mieltä ja pyysi pukua. Rakastunut kuningas uhrasi
ilman pienintäkään kaipausta kruununsa kaikki timantit ja rubiinit
tätä ihmeellistä työtä varten ja antoi määräyksen, ettei mitään
säästettäisi, jotta puvusta tulisi auringon vertainen.

Puvusta tulikin niin häikäisevä, että kaikkien niiden, jotka näkivät
sen levällään, oli pakko sulkea silmänsä. Tältä ajalta ovat peräisin
vihreät silmälasit ja mustat rillit.

Mutta mitä tämä näky vaikutti prinsessaan? Hän ei ollut koskaan
nähnyt mitään niin kaunista ja taiteellisesti laadittua. Hän oli
vallan neuvoton ja vetäytyi muka silmiään säästääkseen huoneeseensa,
jossa haltiatar sanomattoman nolona odotti. Vielä pahempaakin:
nähdessään auringon värisen puvun haltiatar punastui suuttumuksesta.

"Nyt, tyttöseni", sanoi hengetär, "panemme isäsi häpeällisen
rakkauden kovalle koetukselle. Hän näkyy olevan perin itsepäinen
ja luulee että häät ovat jo ovella, mutta luulenpa että hän vähän
hämmästyy seuraavaa pyyntöäsi. Neuvon sinua pyytämään hänen rakkaan
aasinsa nahkaa, tuon aasin, joka toimittaa hänelle niin runsaasti
rahaa kaikkiin kuluihin. Kas niin, meneppä sanomaan hänelle että
haluat tuon aasin nahan."

Prinsessa oli onnellinen keinosta, joka auttaisi häntä pääsemään
vihatusta liitosta. Hän ei uskonut että isä koskaan voisi suostua
uhraamana aasiaan. Ja niinpä hän sanoi isälleen toivovansa tuon
kauniin eläimen nahkaa. Isä kyllä ihmetteli tätä päähänpistoa, mutta
ei hetkeäkään epäillyt täyttää sitä. Aasi parka uhrattiin, ja nahka
tuotiin hienosti prinsessalle, joka ei enää nähnyt mitään keinoa
välttää onnettomuuttaan. Hän oli suorastaan epätoivon vallassa, kun
haltiatar tuli.

"Mitä ajattelet, tyttäreni?" sanoi haltiatar nähdessään kuinka
prinsessa repi hiuksiansa ja hankasi hienoja poskiansa. "Tämähän
on elämäsi onnellisin hetki. Verhoa itsesi tähän nahkaan, lähde
palatsista ja mene niin pitkälle kuin maa kantaa. Jumalat palkitsevat
sitä, joka uhraa kaiken hyveelle. Mene, minä huolehdin siitä
että pukuvarastosi seuraa sinua kaikkialle. Lipas, jossa pukusi
ja jalokivesi ovat, seuraa askeleitasi maan alitse. Tästä saat
taikasauvani, ja minne ikinä pysähdytkään, ei sinun tarvitse muuta
kuin koputtaa maahan kun tarvitset lipastasi, ja se nousee silmäisi
eteen. Nyt sinun täytyy lähteä, älä viivyttele enää!"

Prinsessa suuteli hellästi kummiansa, pyysi ettei tämä jättäisi
häntä, pukeutui rumaan nahkaan ja tuhri kasvonsa noella. Sitten hän
lähti isänsä rikkaasta palatsista ilman että kukaan tunsi häntä.

Prinsessan katoaminen aiheutti suuren hälinän. Kuningas, joka oli
ruvennut valmistamaan suurta juhlaa, oli epätoivoissaan. Hän lähetti
toistasataa santarmia ja toistatuhatta poliisia etsimään tytärtään,
mutta haltiatar suojeli prinsessaa ja teki hänet näkymättömäksi
tarkimpienkin etsijäin silmissä.

Eikä siinä muu auttanut kuin tyytyä.

Mutta prinsessa kulki. Hän kulki kauas, kauas, vieläkin kauemmaksi
ja etsi työpaikkaa, mutta vaikka armeliaat ihmiset antoivat hänelle
ruokaa, ei kukaan tahtonut häntä palvelukseensa, kun hän oli niin
likainen.

Viimein hän tuli kauniiseen kaupunkiin, jonka portin edustalla oli
karjakartano. Kartanon emäntä tarvitsi jotakin tyttöpahasta pesemään
riepuja ja puhdistamaan kanatarhaa ja sikolättiä. Nähdessään tuon
epäsiistin kulkuritytön emäntä pyysi häntä palvelukseensa. Prinsessa
suostui ilomielin, sillä hän oli jo hyvin väsynyt kulkemaan.

Asunnokseen hän sai erään komeron, joka oli kaukana keittiöstä.
Toiset palvelijat tekivät hänestä ensimmäisinä päivinä karkeata
pilaa, niin likaiseksi ja vastenmieliseksi aasinnahka teki
hänet. Vähitellen häneen totuttiin, ja hän suoritti työnsä niin
huolellisesti että emäntä otti hänet erikoiseen suojelukseensa.

Prinsessa vei lampaat laitumelle ajallansa ja ruokki kalkkunoita niin
ymmärtäväisesti kuin ei hän elämässään olisi muuta tehnyt. Kaikki
menestyi hänen kauniissa käsissään.

Eräänä päivänä hän istui kirkkaan lähteen luona, jonne hän usein
tuli valittamaan onnetonta asemaansa, ja sattui näkemään kuvansa
lähteessä. Hirveä aasinnahka, joka oli sekä päähineenä että pukuna,
sai hänet kauhun valtaan. Häveten asuaan hän pesi kasvonsa ja
kätensä, jotka tulivat valkeammiksi kuin norsunluu. Hänen kaunis
hipiänsä saavutti taas luonnollisen raikkautensa. Iloisena omasta
kauneudestaan hän alkoi mieliä kylpyyn. Hän menikin kylpyyn, mutta
voidakseen palata karjakartanoon hänen täytyi taas panna tuo kauhea
aasinnahka ylleen.

Onneksi oli seuraava päivä juhlapäivä, joten hänellä oli aikaa ottaa
esiin lippaansa ja pukeutua. Hän puuteroi kauniin tukkansa ja puki
ylleen kauniin, ilman värisen pukunsa. Huone oli niin pieni, ettei
hameen laahus mahtunut sinne levälleen. Prinsessa katsoi peiliin
ja oli syystäkin niin tyytyväinen kuvaansa, että hän päätti omaksi
huvikseen pukeutua aina sunnuntaisin ja juhlapäivinä johonkin
ihanista puvuistaan.

Tämän hän aina tekikin. Hän koristi ihmeen taidokkaasti kauniit
hiuksensa kukilla ja timanteilla, ja usein hän huokasi kun ei kukaan
muu ollut näkemässä hänen ihanuuttaan kuin lampaat ja kalkkunat,
jotka pitivät hänestä yhtä paljon, vaikka hänellä olikin yllään
tuo kauhea nahka, jonka mukaan häntä karjakartanolla oli ruvettu
nimittämään Aasinnahaksi.

Eräänä juhlapäivänä, jolloin Aasinnahka oli pukeutunut auringon
väriseen pukuun, tuli kuninkaan poika, jolle karjakartano kuului,
sinne lepäämään metsästysretkellä palatessaan.

Tämä prinssi oli nuori, kaunis ja komea, kuninkaallisten vanhempainsa
lemmikki ja alamaistensa ihastus. Hänen kunniakseen tarjottiin
karjakartanolla maalainen juhla-ateria, johon hän kiitollisena
suostui. Sitten hän lähti tarkastamaan kanatarhoja joka loukkoa
myöten.

Kulkiessaan paikasta paikkaan hän tuli pimeälle käytävälle, jonka
perällä oli suljettu ovi. Hän kurkisti uteliaana avaimenreiästä, eikä
hänen hämmästyksellään ollut rajoja, kun hän sai nähdä prinsessan,
niin kauniin ja loistavasti puetun, niin jalon ja vaatimattoman
näköisen, että hän luuli näkevänsä jumalattaren. Kiihkeä tunne,
joka valtasi hänet siinä hetkessä, olisi saanut hänet murtamaan
oven, jollei hän samalla olisi syvästi kunnioittanut tuota hurmaavaa
olentoa.

Hän tuskin malttoi lähteä tummasta ja syrjäisestä käytävästä, ja hän
lähtikin vain ottaakseen selville, kuka asui pienessä kamarissa.
Hänelle vastattiin että siellä asui eräs tyttöpahanen, jota sanottiin
Aasinnahaksi sen nahan mukaan, joka oli hänen pukunaan. Tyttö oli
niin likainen, ettei kukaan viitsinyt katsoa häneen eikä puhutella
häntä. Vain säälistä oli hänet otettu lammasten ja kalkkunain
paimeneksi.

Prinssi, jota tämä tiedonanto ei suinkaan tyydyttänyt, huomasi hyvin,
että nuo tyhmät ihmiset eivät tietäneet asiasta sen enempää ja että
heiltä oli turha kysellä. Hän palasi isänsä palatsiin rakastuneempana
kuin kuvitella voi, ja alituisesti oli hänen silmäinsä edessä tuon
ihanan jumal'olennon kuva, jonka hän oli nähnyt avaimenreiästä. Hän
katui, ettei ollut koputtanut ovelle ja päätti varmasti tehdä sen
toisella kertaa.

Mutta kiihkeä rakkaus oli siinä määrin kuohuttanut hänen vertaan,
että hän seuraavana yönä sairastui ankaraan kuumeeseen, joka pian
saattoi hänet haudan partaalle. Hänen äitinsä, kuningatar, jolla ei
ollut muita lapsia, oli epätoivoissaan, kun mikään lääke ei auttanut.
Turhaan hän lupasi suuria palkintoja lääkäreille, he käyttivät kaiken
taitonsa, mutta mikään ei parantanut prinssiä.

Viimein he arvasivat, että joku kuolettava tuska oli koko sairauden
syynä. He puhuivat siitä kuningattarelle, joka meni poikansa luo,
sydän tulvillaan hellyyttä, ja vannotti häntä ilmaisemaan surunsa
syyn. Jos oli kysymys kruunun luovuttamisesta hänelle, laskeutuisi
kuninkaallinen isä mielellään valtaistuimelta, jotta poika saisi
nousta sille; jos taas prinssi haluaisi jonkun prinsessan vaimokseen,
oli tämä sitten vaikka vihollismaan prinsessa ja oli valittamisen
syytä miten paljon tahansa, uhrattaisiin kaikki, jotta hänen
toiveensa täyttyisi. Prinssi ei vain saisi heittäytyä kuolemaan,
sillä hänen hengestään riippui vanhempien henki.

Kuningatar ehti tuskin lopettaa tämän liikuttavan puheen kostuttaen
sairaan kasvoja vuolain kyynelin, kun prinssi vastasi heikolla
äänellä: "Äiti, en ole niin luonnoton poika että kadehtisin isältäni
kruunua. Suokoon taivas, että hän elää vielä monta pitkää vuotta ja
että minä kauan saan olla hänen uskollisin ja nöyrin alamaisensa!
Mitä taas tulee prinsessoihin, joita tarjoatte minulle, en ole vielä
aikonut mennä naimisiin. Saatte uskoa että minä, joka kaikessa
noudatan tahtoanne, olen aina totteleva teitä, maksoi mitä maksoi."

"Ah, poikani", jatkoi kuningatar, "mikään ei merkitse meille mitään,
kunhan vain sinun henkesi säästyy! Mutta, rakas poikani, pelasta
vanhempiesi henki ja sano minulle, mitä toivot. Ja ole varma, että se
sinulle annetaan."

"No niin, äitini", vastasi prinssi, "koska minun on ilmaistava teille
ajatukseni, tahdon totella. Tekisin väärin, jos panisin vaaralle
alttiiksi kaksi olentoa, jotka ovat minulle niin rakkaat. Niin,
äitini, minä tahtoisin että Aasinnahka leipoisi minulle kaakun ja
että se tuotaisiin minulle heti valmistuttuaan."

Kuningatar ihmetteli tuota outoa nimeä ja kysyi kuka oli Aasinnahka.
"Teidän Majesteettinne", vastasi eräs hänen upseereistaan, joka
sattumalta oli nähnyt tytön, "Aasinnahka on viheliäisin otus
suden jälkeen: mustaihoinen, likainen tyttöraiska, joka asuu
karjakartanollanne ja paimentaa kalkkunoita."

"Olkoon vain", vastasi kuningatar, "poikani on ehkä metsästysretkeltä
palatessaan maistanut hänen leivoksiaan. Tämä on sairaan oikku, ja
minä tahdon että Aasinnahka -- koska Aasinnahka kerran on olemassa --
heti leipoo hänelle kaakun."

Joku juoksi paikalla karjakartanoon, ja Aasinnahka kutsuttiin esiin
kuulemaan käskyä, että hänen piti parhaansa mukaan leipoa kaakku
prinssille.

Muutamat kertojat vakuuttavat että samana hetkenä, jolloin prinssi
oli kurkistanut avaimenreiästä, olivat myöskin Aasinnahan silmät
keksineet hänet. Kun tyttö sitten oli katsonut pienestä ikkunastaan,
oli hän nähnyt prinssin, joka oli niin nuori, kaunis ja komea, että
tuo kuva oli jäänyt hänen mieleensä. Prinssin muisteleminen oli usein
maksanut hänelle huokauksiakin.

Oli miten oli, joko sitten Aasinnahka oli nähnyt hänet tai kuullut
häntä paljon kiitettävän, oli hän joka tapauksessa nyt hyvin iloinen
keksiessään keinon ilmaista itsensä. Hän sulkeutui huoneeseensa,
heitti pois ruman aasinnahan, pesi kasvot ja kädet, kampasi vaaleat
hiuksensa, pani ylleen kauniin, hopeahohtoisen liivin ja samanlaisen
hameen ja alkoi leipoa toivottua kaakkua. Hän pani siihen hienoimpia
jauhoja, munia ja tuoretta voita. Taikinaa tehdessään hän pudotti
siihen, joko tarkoituksella tai epähuomiossa, sormestaan sormuksen,
joka sekaantui taikinaan. Kun kaakku oli valmis, pukeutui hän
kauheaan nahkaansa, antoi kaakun upseerille ja kysyi häneltä prinssin
vointia. Mutta upseeri ei suvainnut vastata, riensi vain prinssin luo
ja vei hänelle kaakun.

Prinssi otti kaakun kiihkeästi tuon miehen käsistä ja söi sen niin
ahnaasti, että saapuvilla olevat lääkärit pitivät sitä pahana
merkkinä. Itse asiassa prinssi olikin vähällä tukehtua sormukseen,
joka löytyi eräästä kaakkupalasta. Mutta hän otti sen taitavasti
suustaan, ja hänen ahneutensa kaakkuun nähden väheni, kun hän katseli
tuota hienoa, kultakehään kiinnitettyä smaragdia. Sormus oli niin
pieni, että hänen mielestään se ei voinut sopia muuta kuin maailman
sievimpään pieneen sormeen.

Prinssi suuteli sormusta tuhannet kerrat, kätki sen tyynynsä alle
ja otti esille joka hetki, luullessaan ettei häntä nähty. Hän
kiusasi itseään miettimällä, kuinka hän saisi tavata sen, jolle tuo
sormus saattoi sopia, mutta hän ei uskonut, että hänen pyyntöönsä
suostuttaisiin, jos hän kutsuttaisi luokseen Aasinnahan, joka oli
leiponut kaakun. Hän ei myöskään uskaltanut kertoa, mitä hän oli
nähnyt avaimenreiästä, jottei häntä pilkattaisi ja luultaisi näkyjen
näkijäksi. Kaikki nämä ajatukset vaivasivat häntä samalla kertaa,
kuume yltyi kovasti, ja lääkärit, jotka eivät tietäneet mitä tehdä,
selittivät kuningattarelle, että prinssi oli sairas rakkaudesta.

Kuningatar riensi poikansa luo, mukanaan kuningas, joka oli yhtä
onneton.

"Poikani, rakas poikani", huusi huolestunut hallitsija, "sano meille
sen nimi, jonka tahdot vaimoksesi ja me vannomme että saat hänet,
vaikka hän sitten olisi orjista halvin."

Kuningatar suuteli häntä ja yhtyi valaan.

"Isä ja äiti", vastasi prinssi, "minä en suinkaan aio solmia liittoa,
joka olisi teille vastenmielinen. Ja merkiksi siitä lupaan mennä
naimisiin sen tytön kanssa, jolle tämä sormus" -- prinssi otti
sormuksen tyynynsä alta -- "sopii, oli hän sitten millainen tahansa.
Ei juuri näytä uskottavalta että niin hieno ja kaunis sormi kuuluisi
halpasyntyiselle."

Kuningas ja kuningatar ottivat sormuksen, tarkastivat sitä uteliaina
ja päättelivät että tällainen sormus ei voisi sopia muuta kuin hyvään
perheeseen kuuluvalle tytölle. Kuningas syleili poikaansa kehoittaen
häntä parantumaan, lähti sitten ulos ja antoi torvien, huilujen ja
rumpujen soitolla kuuluttaa kautta koko kaupungin että kaikkien oli
tultava palatsiin koettamaan erästä sormusta. Siitä, jolle sormus
sopisi, oli tuleva kruununperillisen puoliso.

Ensin tulivat prinsessat, sitten herttuattaret, markiisittaret
ja vapaaherrattaret, mutta turhaan he koettivat suipentaa
sormiansa, sormus ei sopinut kenellekään. Sitten täytyi turvautua
porvaristyttöihin, jotka kyllä olivat hyvin somia, mutta joilla
kaikilla oli liian paksut sormet. Prinssi, joka nyt oli terveempi,
oli itse koettamassa. Sitten tuli kamarineitojen vuoro, mutta he
eivät onnistuneet sen paremmin. Oli tuskin ketään enää, joka ei
huonolla menestyksellä olisi koettanut tuota sormusta. Silloin
prinssi kutsutti keittäjät, kyökkipiiat ja lammaspaimenet: heidät
tuotiin hänen luokseen, mutta sormus ei mahtunut kynttä kauemmaksi
heidän punaisiin ja pyyleviin sormiinsa.

"Onko lähetetty hakemaan Aasinnahkaa, joka leipoi minulle kaakun joku
päivä sitten?" kysyi prinssi.

Kaikki rupesivat nauramaan ja vastasivat kieltävästi. Aasinnahka oli
liian likainen.

"Tuotakoon hänet tänne heti paikalla", sanoi kuningas. "Kenenkään ei
tarvitse sanoa että olen jättänyt jonkun huomioonottamatta."

Nauruin ja pilkkapuhein lähdettiin hakemaan kalkkunapaimenta.

Prinsessa, joka oli kuullut torvien soiton ja airuitten huudot,
aavisti kohta että hänen sormuksensa oli aiheuttanut tämän hälinän.
Hän rakasti prinssiä, ja koska todellinen rakkaus on arka ja
vaatimaton, oli hän alituisessa pelossa, että jollakin toisella
naisella olisi yhtä hennot sormet kuin hänellä. Sitä suurempi
oli hänen ilonsa, kun häntä tultiin hakemaan ja hänen ovelleen
koputettiin.

Sinä hetkenä, jolloin hän sai tietää että hänen sormukseensa
kuuluvaa sormea etsittiin, oli jokin epämääräinen toivo saanut
hänet kampaamaan tukkansa huolellisemmin ja pukemaan ylleen kauniin
hopeallakirjaillun liivinsä ja monilaskoksisen, hopeapitseillä ja
smaragdeilla koristellun hameensa.

Mutta kun ovelle koputettiin ja hän kuuli itseään kutsuttavan
prinssin luo, pani hän nopeasti hartioilleen aasinnahan ja avasi oven.

Pilkaten sanoivat nuo ihmiset hänelle, että kuningas kysyi häntä
naittaakseen hänet pojalleen. Sitten he nauraa hohottivat ja veivät
hänet prinssin luo, joka hänkin kummasteli tuon tytön asua eikä
uskaltanut uskoa häntä samaksi, jonka hän oli nähnyt niin loistavana
ja kauniina. Suruisena ja ymmällään raskaasta pettymyksestänsä hän
kysyi:

"Tekö asutte tumman käytävän perällä karjakartanon kolmannessa
kanatarhassa?"

"Niin, herra", vastasi tyttö.

"Näyttäkää minulle kätenne", sanoi prinssi huoaten syvään.

Mutta kuka sai hämmästyä? Kuningas ja kuningatar ja kamariherrat
ja ylimykset, kun tuon mustan ja likaisen nahan alta tuli näkyviin
valkea pieni käsi, hieno kuin ruusunlehti, ja kun sormus vaivatta
sopi maailman sievimpään pieneen käteen. Sitten prinsessa teki pienen
liikkeen, nahka putosi, ja hän seisoi heidän edessään niin hurmaavan
kauniina että prinssi, niin heikko kuin vielä olikin, heittäytyi
hänen polviensa eteen ja syleili niitä niin tulisesti että prinsessa
punastui. Sitä tuskin huomattiin, sillä kuningas ja kuningatarkin
tulivat syleilemään häntä ja kysyivät, suostuiko hän vaimoksi heidän
pojalleen. Prinsessa, joka oli hämillään niin monista hyväilyistä ja
kauniin nuoren prinssin rakkaudentunnustuksesta, aikoi juuri kiittää
heitä, kun katto aukeni ja syreenihaltiatar laskeutui alas vaunuissa,
joita hänen nimisensä kukat ja lehvät peittivät, ja kertoi heille
kuvaamattoman kauniisti prinsessan tarinan.

Kuningas ja kuningatar olivat kovin mielissään, kun kuulivat että
Aasinnahka oli ylhäinen prinsessa, ja heidän hellyytensä vain yltyi.
Mutta prinssi pani vielä enemmän arvoa prinsessan hyveellisyydelle,
ja hänen rakkautensa kasvoi yhä suuremmaksi.

Hänen oli niin kiire saada prinsessa rouvakseen, että hän tuskin
antoi aikaa tarpeellisiin häävalmistuksiin. Kuningas ja kuningatar
olivat hurmaantuneita miniäänsä, hyväilivät ja syleilivät häntä
lakkaamatta. Prinsessa oli sanonut, että hän ei voisi mennä
prinssin kanssa naimisiin ilman isänsä suostumusta. Niinpä oli isä
ensimmäinen, jolle lähetettiin hääkutsut, kuitenkaan ilmaisematta,
kuka morsian oli. Syreenihaltiatar, joka johti kaikkea, niinkuin
sopikin, oli varovaisuuden vuoksi vaatinut sitä.

Häihin tuli kuninkaita kaikista maista, muutamat kantotuolissa,
toiset vaunuissa, pitkämatkaisimmat ratsastivat elefanteilla,
tiikereillä, kotkilla. Mutta loistavin ja mahtavin oli prinsessan
isä, joka onneksi oli unohtanut luonnottoman rakkautensa ja mennyt
naimisiin erään hyvin kauniin, lapsettoman leskikuningattaren kanssa.
Prinsessa juoksi häntä vastaan, isä tunsi hänet heti ja syleili häntä
hellästi, ennenkuin hän ehti heittäytyä isänsä jalkoihin. Kuningas ja
kuningatar esittivät hänelle poikansa, jolle hän osoitti suopeuttaan
mitä runsaimmin. Sitten vietettiin mahdollisimman loistavat häät.
Mutta prinssi ja prinsessa välittivät vähän koko loistosta, he
katselivat vain toisiaan.

Kuningas, sulhasen isä, kruunautti poikansa kuninkaaksi
samana päivänä, suuteli hänen kättään ja pani hänet istumaan
valtaistuimelle. Ylevämielinen poika vastusti turhaan, totella
täytyi. Nämä mainiot hääjuhlat kestivät lähes kolme kuukautta, mutta
prinssin ja prinsessan rakkaus kestäisi vieläkin, niin suuri se oli,
jolleivät he olisi kuolleet sata vuotta myöhemmin.

        Opetus.

    On Aasinnahan satu kumma kuulla,
    sen valheeksi vois varmaan moni luulla.
    Vaan unhoon joutuvi se varmaan vasta
    kun loppuu lapset, mummot maailmasta.



METSÄN NUKKUVA PRINSESSA.


Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat kovin suruissaan,
kun heillä ei ollut lapsia, niin suruissaan kuin vain olla
voi. He matkustivat kaikkiin maailman kylpypaikkoihin, tekivät
pyhiinvaellusmatkoja ja hurskaita lupauksia, mutta mikään ei
näyttänyt auttavan. Vihdoin he kuitenkin saivat pienen tytön.

Ristiäiset olivat komeat, ja pienelle prinsessalle pyydettiin
kummiksi maan kaikki haltiattaret. Heitä oli seitsemän. Jokainen
heistä oli antava prinsessalle kummilahjan, niinkuin haltiatarten
tapa oli siihen aikaan, ja sillä tavoin toivottiin prinsessan saavan
kaikki hyvät ominaisuudet.

Ristiäisjuhlallisuuksien jälkeen palasi koko seurue kuninkaan
palatsiin, jossa haltiattarille tarjottiin juhlapäivällinen. Jokaisen
eteen pantiin hienon hienot lautaset ja kultainen lipas, jossa oli
lusikka, veitsi ja haarukka puhtainta kultaa, koristettu timanteilla
ja rubiineilla. Mutta juuri kun aiottiin asettua pöytään, tuli
linnaan eräs vanha haltiatar, jota ei ollut kutsuttu, koska hän ei
yli viiteenkymmeneen vuoteen ollut poistunut tornistaan, ja kaikki
luulivat että hän oli kuollut tai lumottu.

Kuningas käski kattaa hänellekin, mutta hänelle ei voitu antaa
kultalipasta niinkuin toisille, koska niitä oli valmistettu vain
seitsemän seitsemää haltiatarta varten. Vanhus luuli, että häntä
halveksittiin, ja mumisi uhkauksia hampaittensa välistä.

Eräs nuori haltiatar, joka istui hänen lähellään, kuuli uhkaukset
ja pelkäsi hänen voivan antaa jonkun ikävän lahjan prinsessalle.
Sitä varten hän heti aterian loputtua piiloutui oviverhon taakse
saadakseen puhua viimeisenä ja korjata, mikäli mahdollista, vanhuksen
aiheuttaman vahingon.

Sitten rupesivat haltiattaret antamaan lahjoja prinsessalle. Nuorin
antoi hänelle sellaisen lahjan, että hänestä tulisi maailman
kaunein nainen, lähinnä nuorin, että hänestä tulisi viisas kuin
enkeli, kolmas, että hän olisi ihmeen suloinen ja viehättävä
kaikissa teoissaan, neljäs, että hän oppisi tanssimaan verrattoman
hyvin, viides, että hän laulaisi kuin satakieli, kuudes, että hän
soittaisi kaikenlaisia soittokoneita paremmin kuin kukaan muu. Kun
vanhan haltiattaren vuoro tuli, huojutti hän päätään -- pikemmin
ylenkatseesta kuin korkean ikänsä tähden -- ja sanoi että prinsessa
haavoittaisi kätensä värttinään ja kuolisi.

Tuo kauhea lahja värisytti koko seuruetta, eikä ollut ketään, joka
ei olisi itkenyt. Silloin astui nuori hengetär esiin verhon takaa ja
sanoi kirkkaalla äänellä:

"Rauhoittukaa, kuningas ja kuningatar, tyttärenne ei kuole. Tosin en
kykene kokonaan tekemään tyhjäksi vanhuksen ennustusta: prinsessa
haavoittaa kätensä värttinään, mutta hän ei kuole, vaan vaipuu syvään
uneen, joka kestää sata vuotta. Tämän ajan kuluttua tulee kuninkaan
poika herättämään hänet."

Kuningas koetti välttää vanhuksen ennustamaa onnettomuutta ja antoi
kuuluttaa, ettei kenelläkään, kuolemanrangaistuksen uhalla, ollut
lupa kehrätä värttinällä eikä pitää värttinää kotonaan.

Viidentoista tai kuudentoista vuoden kuluttua tapahtui kerran,
kun kuningas ja kuningatar olivat eräällä huvilinnallaan, että
prinsessa lähti retkelle kautta koko linnan, juoksi huoneesta
huoneeseen ja nousi aina torniin saakka, pieneen komeroon, jossa
vanha nainen kehräsi värttinällä. Tämä kunnon muori ei ollut kuullut
puhuttavankaan kuninkaan kiellosta.

"Mitä teette, muoriseni?" kysyi prinsessa.

"Minä kehrään, kaunis lapsi", vastasi vanhus, joka ei tuntenut
prinsessaa.

"Voi kuinka se näyttää kauniilta", sanoi prinsessa. "Kuinka sitä
tehdään? Antakaa minun koettaa, osaisinko tehdä samoin."

Tuskin hän oli ottanut värttinän käteensä, kun hän jo haavoitti
kätensä, sillä hän oli liian vilkas ja vähän kömpelö, ja sitäpaitsi
haltiatarten tuomio oli niin määrännyt. Hän kaatui taintuneena maahan.

Kunnon vanhus hätääntyi ja huusi apua. Ihmisiä tuli joka taholta,
prinsessan kasvoille kaadettiin vettä, hänen vaatteensa avattiin,
hänen käsiään taputettiin, hänen ohimoitaan hierottiin Unkarin pyhän
Elisabetin vedellä, mutta mikään ei saanut häntä toipumaan.

Silloin kuningas, joka hälinän kuullessaan oli noussut torniin,
muisti haltiatarten ennustusta. Hän arveli että tämä tapahtui, koska
haltiattaret olivat sanoneet että se tapahtuisi, ja hän antoi viedä
prinsessan kauneimpaan huoneeseen koko linnassa, kullalla ja hopealla
kirjaillulle vuoteelle.

Prinsessaa olisi voinut luulla enkeliksi, niin kaunis hän oli, sillä
taintumus ei ollut vähentänyt hänen ihonsa raikkautta. Posket olivat
punaiset, huulet kuin korallia. Silmät vain olivat kiinni, mutta hän
hengitti aivan hiljaa, ja siitä huomasi että hän ei ollut kuollut.

Hyvä haltiatar, joka oli pelastanut prinsessan hengen tuomitessaan
hänet nukkumaan sata vuotta, oli kuningas Mataquinin valtakunnassa,
kahdentoista tuhannen peninkulman päässä, kun prinsessan onnettomuus
tapahtui. Mutta hänelle toi viipymättä tiedon eräs pieni kääpiö,
jolla oli seitsemän peninkulman saappaat, nimittäin sellaiset,
joilla pääsee seitsemän peninkulmaa yhdellä askeleella. Haltiatar
lähti matkaan paikalla ja saapui perille tunnissa, ajaen tulisissa
vaunuissa lohikäärmeitten vetämänä.

Kuningas meni tarjoamaan hänelle kätensä, kun hän astui vaunuista
alas. Haltiatar hyväksyi kaiken, mitä kuningas oli tehnyt, mutta
koska hän oli hyvin selvänäköinen, ajatteli hän että prinsessan
herätessään olisi hyvin vaikea tulla yksin toimeen suuressa linnassa,
ja niinpä hän keksi seuraavan keinon.

Hän kosketti taikasauvallaan kaikkia, jotka olivat linnassa
(paitsi kuningasta ja kuningatarta), kotiopettajia, hovinaisia,
kamarineitoja, aatelismiehiä, upseereja, hovimestareita, kokkeja,
kyökkipoikia, lähettejä, vahtisotilaita, ovenvartijoita,
hovipoikia ja käskyläisiä, hän kosketti myöskin hevosia talleissa
ja tallirenkejä, karjapihan suuria koiria ja prinsessan pientä
sylikoiraa, joka makasi hänen vuoteellaan. Kohta kun hän oli
koskettanut heitä, nukkuivat he kaikki herätäkseen vasta samalla
kertaa kuin prinsessakin ja ollakseen tarpeen tullen valmiit
palvelemaan häntä. Paistin vartaatkin, jotka olivat tulella täynnä
peltokanoja ja fasaaneita, nukkuivat, ja tuli nukkui. Kaikki tämä
tapahtui silmänräpäyksessä -- haltiattaret eivät tarvitse pitkiä
aikoja toimiinsa.

Sitten kuningas ja kuningatar suutelivat rakasta lastaan ilman että
hän heräsi, poistuivat linnasta ja antoivat kuulutuksen, jossa
kiellettiin ketään lähestymästä paikkaa. Kielto oli tarpeeton, sillä
neljännestunnissa kasvoi koko puiston ympärille tiheä seinä suuria
ja pieniä puita, köynnöksiä ja orjantappuroita, jotka kietoutuivat
toisiinsa niin ettei yksikään ihminen eikä eläin voinut päästä läpi.
Kohta ei näkynyt enää muuta kuin tornien huiput ja nekin hyvin
kaukaa. Oli ilmeistä että haltiattarella oli tässäkin osuutensa,
hän nimittäin tahtoi että prinsessa nukkuessaan saisi olla täysin
turvassa uteliailta.

Sadan vuoden kuluttua hallitsi maassa kuningas, joka oli toista
sukua kuin nukkuva prinsessa. Hänen poikansa joutui kerran
metsästysretkellä näille tienoille ja kysyi, mitä nuo tornit olivat,
jotka kohosivat suuren, tiheän metsän keskeltä. Jokainen vastasi
hänelle niinkuin oli kuullut sanottavan. Toiset tiesivät että siellä
oli vanha linna, jossa kummitteli, toiset, että kaikki seudun noidat
viettivät siellä kemujaan. Yleisin mielipide oli, että siellä asui
jättiläinen ja että hän vei sinne kaikki lapset, jotka sai kiinni,
voidakseen syödä heidät rauhassa. Kukaan ei voinut seurata häntä
sinne, sillä hänellä yksin muka oli taito tunkeutua metsän läpi.

Prinssi ei tietänyt mitä hänen piti sanoa, kun eräs vanha talonpoika
puuttui puheeseen ja sanoi:

"Armollinen prinssi, yli viisikymmentä vuotta sitten kuulin isäni
sanovan että siellä linnassa on prinsessa, kaunein mitä koskaan on
nähty, ja että hänen pitää nukkua sata vuotta, kunnes kuninkaan
poika, jolle hän on määrätty, tulee herättämään hänet."

Nuori prinssi vallan syttyi tuleen tästä puheesta. Hän uskoi voivansa
ilman muuta saattaa päätökseen näin ihanan seikkailun, ja rakkauden
ja kunnianhimon yllyttämänä hän päätti heti mennä katsomaan, kuinka
asia oli. Tuskin hän oli tullut metsään, kun kaikki nuo suuret
puut, köynnökset ja orjantappurat itsestään väistyivät, jotta hän
pääsisi kulkemaan. Hän meni linnaa kohti, jonka hän näki erään pitkän
käytävän päässä, ja häntä ihmetytti aika tavalla, kun hän näki ettei
kukaan muu ihminen voinut seurata häntä, sillä puut olivat taas
kietoutuneet toisiinsa heti kun hän oli kulkenut läpi. Hän jatkoi
matkaansa, sillä nuori ja rakastunut prinssi on aina urhoollinen. Hän
tuli suurelle pihalle, joka ensi näkemältä oli saada hänen verensä
hyytymään. Kuoleman hiljaisuus vallitsi kaikkialla, pitkin pihaa
makasi ihmisten ja eläinten ruumiita, jotka näyttivät kuolleilta.
Ovenvartijain turpeista nenistä ja punaisista kasvoista hän kuitenkin
pian huomasi että he vain nukkuivat, ja haarikat, joissa vielä oli
muutama pisara viiniä, osoittivat kyllin selvästi että he olivat
nukahtaneet kesken juomisen.

Prinssi meni suuren marmoripihan poikki ja nousi portaita, tuli
vahtisotilaitten saliin, missä miehet seisoivat rivissä, pyssy
olalla, ja kuorsasivat kilpaa. Hän kulki monen huoneen läpi, joissa
nukkui joukottain aatelisherroja ja naisia, mikä seisaallaan, mikä
istuallaan. Sitten hän tuli kokonaan kultaiseen huoneeseen ja näki
vuoteella, jonka verhot oli vedetty joka taholta auki, kauneimman
ilmestyksen mitä koskaan on nähty: siinä nukkui prinsessa, noin
viisi- tai kuusitoistavuotias, jonka kauneuden säteilyssä oli jotakin
ihmeen kirkasta, kuin jumalaista. Prinssi lähestyi ihaillen ja
vapisten ja laskeutui polvilleen hänen viereensä.

Koska hetki oli tullut ja lumous päättynyt, heräsi prinsessa.
Hän katsoi prinssiin hellemmin kuin näin ensi näkemältä tuntui
sopivankaan ja sanoi:

"Tekö se olette, prinssini? Kylläpä teitä sai odottaa kauan."

Prinssi hurmaantui näistä sanoista ja vielä enemmän tavasta,
jolla prinsessa ne lausui, eikä tietänyt miten ilmaista iloaan ja
kiitollisuuttaan. Hän vakuutti rakastavansa prinsessaa enemmän
kuin omaa itseään. Hänen puheensa oli kankeata, mutta se miellytti
prinsessaa sitä enemmän, sillä mitä vähemmän sanoja, sitä enemmän
rakkautta. Prinssi oli enemmän hämillään kuin prinsessa, ja sehän ei
ollut ihmekään. Olihan prinsessalla ollut aikaa uneksia, mitä hän
sanoisi prinssille, sillä onhan todennäköistä, vaikkei satu sitä
mainitsekaan, että hyvä haltiatar niin pitkän nukkumisen ajaksi oli
hankkinut hänelle mieluisain unten ilon. Neljä tuntia he puhelivat
keskenään eivätkä vielä ehtineet sanoa puoliakaan, mitä heillä oli
sanottavaa toisilleen.

Sillävälin oli prinsessan mukana herännyt koko palatsi, jokainen
ajatteli tehtäväänsä, ja koska muut eivät olleet rakastuneita, olivat
he kuolla nälkään. Ylihovirouva, jolla oli kiire niinkuin muillakin,
tuli kärsimättömäksi ja sanoi äänekkäästi prinsessalle että paisti
oli pöydässä. Prinssi auttoi prinsessaa nousemaan, tämä oli täysissä
vaatteissa, ja suuremmoisen hieno hänen pukunsa olikin, mutta prinssi
ei huolinut sanoa hänelle että hän oli puettu isoäidin aikaiseen
pukuun ja että hänellä oli vanhanaikainen röyhelökaulus. Se vain
kaunisti prinsessaa.

He siirtyivät peilisalonkiin ja söivät illallista, jota prinsessan
upseerit tarjosivat. Viulut ja oboet soittivat vanhoja kappaleita,
jotka olivat hienon hienoja, vaikka niitä ei ollut soitettu sataan
vuoteen. Illallisen jälkeen, jotta ei menetettäisi aikaa, vihki
hovipappi heidät linnankappelissa, ja ylihovirouva veti verhon kiinni.

He nukkuivat vähän, sillä prinsessa ei ollut juuri unen tarpeessa, ja
prinssi jätti hänet aamun koitteessa palatakseen kaupunkiin, missä
hänen isänsä mahtoi jo olla levoton hänen tähtensä.

Prinssi kertoi isälleen eksyneensä metsästysretkellä ja viettäneensä
yötä sysimiehen luona, joka oli antanut hänelle ruuaksi mustaa
leipää ja juustoa. Kuningas, joka oli kunnon mies, uskoi häntä,
mutta kuningatar ei ollut yhtä varma asiasta, ja nähdessään
poikansa lähtevän metsästysretkelle melkein joka päivä ja keksivän
aina tekosyitä, millä selittää parin kolmen yön poissaoloa, alkoi
kuningatar uskoa että pojalla oli jokin rakkausjuttu tekeillä. Yli
kaksi vuotta viettivät prinssi ja prinsessa tällä tavoin ja saivat
kaksi lasta, joista ensimmäinen, tyttö, sai nimen Aamurusko ja
toinen, poika, nimen Päivä, koska hän oli vielä kauniimpi kuin sisar.

Päästäkseen salaisuuden perille sanoi kuningatar usein pojalleen,
että elämässä pitää toki malttaa mielensä. Mutta prinssi ei
uskaltanut uskoa hänelle salaisuuttaan, sillä hän pelkäsi äitiään,
vaikka rakastikin häntä. Kuningatar nimittäin oli jättiläisten
heimoa, ja kuningas oli ottanut hänet vaimokseen vain siksi,
että hän oli niin rikas. Hovissa kuiskailtiin sellaistakin, että
kuningattarella oli jättiläisten taipumuksia ja että kun hän näki
pieniä lapsia, oli hänen kovin vaikea olla hyökkäämättä heidän
kimppuunsa. Siksi ei prinssi uskaltanut hiiskua mitään.

Mutta kun kuningas kahden vuoden päästä kuoli ja prinssistä tuli
hallitsija, ilmoitti hän julkisesti avioliitostaan ja meni suurin
juhlallisuuksin noutamaan vaimoaan, kuningatarta, linnaan. He
saapuivat loistavin menoin pääkaupunkiin, ja nuori kuningatar otti
paikkansa hovissa.

Jonkun ajan kuluttua kuningas lähti sotaan naapuriansa, keisari
Cantalabuttea vastaan. Hän jätti hallituksen äidilleen,
leskikuningattarelle, ja uskoi hänen haltuunsa erityisesti vaimonsa
ja lapsensa.

Kuninkaan piti viipyä poissa koko kesä. Heti hänen lähdettyään
lähetti leskikuningatar miniänsä lapsineen erääseen maataloon
keskellä metsiä, voidakseen helpommin toteuttaa hirveän aikeensa.
Hän meni maataloon parin päivän päästä itse ja sanoi eräänä iltana
hovimestarille:

"Huomenna tahdon päivälliseksi pikku Aamuruskon."

"Oi, teidän majesteettinne", sanoi hovimestari.

"Minä tahdon", sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niinkuin
ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa. "Minä tahdon
syödä hänet hyvän kastikkeen kera."

Miesparka, joka näki, että ihmissyöjän kanssa ei ollut
leikittelemistä, otti ison veitsensä ja meni pienen Aamuruskon
huoneeseen. Pikku prinsessa, joka silloin oli nelivuotias, tuli
hypellen häntä vastaan ja heittäytyi hänen kaulaansa nauraen ja
pyytäen karamellia. Mies alkoi itkeä, ja veitsi putosi hänen
kädestään. Hän meni karjapihalle, otti sieltä pienen karitsan ja
valmisti siihen niin hyvän kastikkeen, että leskikuningatar vakuutti
sen olleen parasta mitä hän koskaan oli syönyt.

Mies oli samalla ottanut mukaansa pienen Aamuruskon ja antanut hänet
vaimolleen, joka piilotti lapsen asuntoonsa karjapihan perällä.

Viikon päästä sanoi ilkeä kuningatar taaskin hovimestarilleen:

"Minä tahdon syödä illallisekseni pikku Päivän."

Mies ei vastannut mitään, sillä hän oli päättänyt tälläkin kerralla
pettää kuningattaren.

Hän meni hakemaan pikku Päivää, joka sillä hetkellä taisteli
leikkimiekalla suurta apinaa vastaan. Hän oli silloin vain
kolmivuotias.

Hovimestari vei hänetkin vaimolleen, joka piilotti hänet samaan
paikkaan kuin pikku Aamuruskon. Pikku Päivän sijasta hän tarjosi
leskikuningattarelle pienen, hyvin makean vuonan, joka ihmissyöjän
mielestä maistui ihastuttavan hyvältä.

Tähän asti oli kaikki käynyt erittäin hyvin, mutta eräänä iltana
sanoi paha kuningatar hovimestarille:

"Minä tahdon syödä kuningattaren saman kastikkeen kera kuin hänen
lapsensakin."

Silloin hovimestari parka ei uskonut voivansa enää pettää häntä.
Nuori kuningatar oli yli kaksikymmenvuotias, lukuunottamatta sataa
vuotta, jotka hän oli nukkunut. Hänen ihonsa oli vähän sitkeä,
vaikkakin kaunis ja valkea, ja karjapihalta oli vaikea löytää yhtä
sitkeätä eläintä.

Hän päätti oman henkensä pelastukseksi surmata nuoren kuningattaren
ja lähti hänen luokseen aikoen tällä kertaa tehdä asiasta toden.
Hän koetti yllyttää itsensä raivoon ja meni tikari kädessä nuoren
kuningattaren huoneeseen. Hän ei kuitenkaan aikonut yllättää
kuningatarta, vaan ilmoitti hänelle hyvin kunnioittavasti
leskikuningattaren määräyksen.

"Tehkää mitä tahdotte", sanoi nuori kuningatar ojentaen hänelle
kaulansa. "Täyttäkää määräys, jonka olette saanut. Minä pääsen
lasteni luo, lapsi parkojeni, joita rakastin niin hellästi."

Hän nimittäin uskoi että lapset olivat kuolleet, koska heidät oli
viety pois sanomatta hänelle mitään.

"Ei, ei, Teidän Majesteettinne", vastasi hovimestari parka vallan
heltyneenä, "teidän ei tarvitse kuolla, ja pääsette kuitenkin
lastenne luo. Te saatte nähdä heidät minun talossani, jonne olen
piilottanut heidät, ja minä petän kuningattaren vielä kerran."

Hän vei kuningattaren heti kotiinsa ja jätti hänet syleilemään
lapsiaan ja itkemään heidän kanssaan. Itse hän meni valmistamaan
hirvipaistin, jonka leskikuningatar söi illallisekseen yhtä hyvällä
ruokahalulla kuin jos se olisi ollut hänen miniänsä.

Ilkeä kuningatar oli hyvin tyytyväinen julmuuteensa ja valmistui
sanomaan kuninkaalle hänen palatessaan, että raivoisat sudet olivat
syöneet hänen vaimonsa ja lapsensa.

Eräänä iltana kun leskikuningatar tapansa mukaan käveli linnan
karjapihalla hengittämässä tuoreen lihan tuoksua, kuuli hän eräästä
kellarihuoneesta pikku Päivän äänen. Poika itki, sillä äiti tahtoi
antaa hänelle vitsaa, koska hän oli ollut häijy. Hän kuuli myöskin
pikku Aamuruskon pyytävän anteeksi veljensä puolesta.

Tuo ilkiö tunsi kuningattaren ja hänen lastensa äänet ja raivostui
huomatessaan että hänet oli petetty.

Seuraavana aamuna käski hän hirmuisella äänellä, joka sai koko
maailman vapisemaan, tuomaan keskelle linnan pihaa suuren vesialtaan,
joka pantiin täyteen kyitä, konnia, liskoja ja käärmeitä. Sinne oli
heitettävä nuori kuningatar ja hänen lapsensa, hovimestari, hänen
vaimonsa ja palvelijansa, ja heidät piti tuoda hänen eteensä kädet
sidottuina selän taakse.

Siinä he jo olivat, ja heidät aiottiin juuri heittää altaaseen, kun
kuningas, jota ei vielä odotettu, ratsasti pihaan. Hän oli palannut
lyhintä tietä, ja hän kysyi ihmeissään, mitä tämä hirveä näky
merkitsi. Kukaan ei uskaltanut vastata hänelle. Ihmissyöjä-kuningatar
heittäytyi raivostuneena itse suinpäin altaaseen, ja nuo ilkeät
eläimet, jotka hän oli antanut panna sinne, söivät hänet suuhunsa
silmänräpäyksessä. Kuningas oli suruissaan, olihan leskikuningatar
sentään hänen äitinsä. Mutta hän löysi pian lohdutuksen suloisen
vaimonsa ja lastensa seurassa.

        Opetus.

    Kai puolisoa oivaa, pulskeaa
    voi jonkun aikaa tyynnä odottaa.
    Vaan sata vuotta varro nukkuen
    jos taidat, nykyajan tyttönen!

    Sen opetuksen satu meille suo:
    kai joskus odotuskin prinssin tuo.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Hanhiemon satuja" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home