Title: Kynnyksellä - Runoja
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kynnyksellä - Runoja" ***


KYNNYKSELLÄ

Runoja

Kirj.

KÖSSI LINDSTRÖM [KAATRA]



Hämeenlinnassa 1903,
Boman & Karlsson'in kustannuksella.



SISÄLTÖ:

I.

 Meri ja luoto.
 Getsemanessa.
 Pihlajalle.
 Lentäkää.
 Harhateilläkö?
 Sydän-puhtaus matkan määrä.
 Maailman hallaa.
 Kahdenlaista.
 Niin, ellei --.
 Yön orja.
 Junan lähtiessä.
 Ylöspäin.
 Yhtä ja toista.
 Oikea tie.
 Sameriasta.
 Matkalla.
 Lasten suku.
 Lemmon markkinat.
 Kalmistossa.
 Elonhuolet.
 Työmiehen kesähuokaus.
 Mitä sä teet.
 Kuoleman linnut.
 Korppi-valtakunnasta.

II.

 Sinä ja minä.
 Valkea lilja.
 Pieni tarina.
 Laulu naurusuista.
 Vain sulle.
 Mökinpojan hyräily.
 Älä kulje sä kuutamolla.
 Mun eloni -- --.
 Laulellaanpas --.
 Puuttuvaista.
 Peipponen.
 Nuorelle parille.
 Eräälle.
 Tokkohan.
 Olet mulle --.
 "Suru".
 Tuvan tyttö.
 Orjan laulu.
 Kangaspuilla.
 Iltalaulu.
 Talvea ja kesää.
 Viha ja lempi.
 Pakkasessa.
 Unten airut.
 Siskolle.
 Pystyyn noussut.
 En tiedä --.
 Orvokki.
 Vois luulla --.
 Tähdelle.
 Sanomalehtipoika.
 Haudoilla.
 Vaiheita.
 Kultaa -- Katinkultaa.
 Tunnelma.



      _Poikanen pyrkii kynnykselle
      ja siitäkin vielä yli:
      Toisella puolla on maailma
      ja toisella äidin syli_.



I.



    MERI JA LUOTO


    Salamat särkevät taivahan rataa,
    ukkonen ulvoo ja tähtiä sataa,
    yötä on yllä ja pilveä päällä
    myrskyjen säällä.

    Keskellä merta ja myrskyjen pauhun,
    keskellä kuohun ja kuolemankauhun
    luoto on jyrkkä ja kallioranta,
    valkeasanta.

    Pursia paljon sen ympäri soutaa.
    Mainetta, kultaa ja muuta ne noutaa.
    Luotohon joku myös pyrkiä koittaa.
    Meri sen voittaa.

    Meri sen kätkee, kalat sitä syövät
    taikka sen pyörtehet paasihin lyövät.
    Uhmaten pauhaa pilvien palkeet,
    vyörtehet valkeet.

    Puhe käy, luodolla että on kultaa,
    minkä on rinnalla muu kulta multaa.
    Joka sitä uskoo, sinne se soutaa,
    kuolohon joutaa.

    Toden on luoto. Meri elonmerta.
    Kummatki paljon vaativat verta:
    Kovin on kallista kaikkikin kulta,
    kulta ja -- multa.

    Näin minä mietin ja aattelen silloin,
    kuoleman kun nään uhrin mä milloin:
    Miks niin ankara ajan on myrsky,
    julma sen hyrsky?



    GETSEMANESSA


    Puhukaa oi kivet ja haljetkaa
    jo kalliot kappaleiksi.
    Oi, syöksyös tulta taivas. Maa
    nyt kertyös kyyneliksi.

    Mitä, Herrako meidän polvistuu?
    Oi taivas, kuinka sa sallit?
    Hän, Kuningas paatehen kallistuu.
    Vaviskaa oi muurit, vallit.

    Ei aukea taivas, vapise maa;
    yö pimeän peiton kutoo.
    Yön helmassa ystävät uinahtaa,
    kun kyynel Puhtahan putoo.



    PIHLAJALLE


    Oi, soittaos mulle sä soitintas,
    oi, laulaos laulu hellä,
    pyhän että mä saisin tunnelmas
    ja tuoksuas keväimellä.

    Näät, multa on uupunut uskallus,
    on sieluni synnin syömä
    ja henkeni hillitön kaipaus
    on vihan ja vilpin lyömä.

    Mun kaihoni kaunihit kukkaiset
    jo korsina kellastuivat
    ja onneni aavehet armaiset
    nyt kyynelvirtoja uivat.

    Ja laulua lohdun kuule ma en,
    pois multa on hellät hoivat.
    Minä korpea kuljen kuunnellen
    kuin vihan vain virret soivat.

    Oi, soittaos mulle sä soitintas,
    oi, laulaos laulu hellä,
    pyhän että mä saisin tunnelmas
    ja tuoksuas keväimellä.



    LENTÄKÄÄ


    Lentäkää, oi lentäkäätte
    valon valkosiivet
    sinne, missä yötä näätte,
    sinne lentäkäätte.

    Valaiseos valheöissä
    pyhän suuri soihtu,
    paistaos sä pimeiköissä,
    paista yön sä loihtu.

    Singahuta säkeniä,
    tuiskase sä tulta,
    lohdutellos itkeviä
    valon etsijiä.

    Lentäkää, oi lentäkäätte
    valon valkosiivet
    sinne, niissä yötä näätte,
    sinne lentäkäätte!



    HARHATEILLÄKÖ?


    Ma sieluni kuisketta kuuntelen
    ja kyselen: minne, kunne?
    Mitä voin minä poikanen poloinen,
    kun tietä en tiedä, en tunne?

    Ja synkkänä yö on ylläni mun,
    käy kulkuni harhasta harhaan.
    Tää oiskohan kulkua kadotetun?
    -- Epätoivo vie voiman parhaan.

    Mut olkoon, olkohon, vaikkapa vaan
    tie veisikin Tuonelan taloon,
    moni ennen jo eksyi matkallaan
    ennenkuin hän ennätti valoon.

    Ja jos mun palkkani pettymys ois
    ja sortumus suuri ja syvä,
    niin siitäkin onnelan peltoon vois
    taas poimia pienen jyvän.

    Mun pyrkimys näin jos murtuisikin,
    esimerkiks' olla se voisi,
    ja toiveeni näin jos turtuisikin,
    se uusia uria loisi.

    Ja siksipä viisainta lieneekin
    näin tuiketta etsiä yöstä.
    Saan kait minä joskus levätäkin
    epätoivon turhasta työstä?



    SYDÄN-PUHTAUS MATKAN MÄÄRÄ


    Nyt joukkohon saakohon joka mies,
    jota mainen painaa murehen ies,
    joka ompi kyltynyt suruun.
    Ja yhteen tulkohon tyttäret maan,
    jotk' ikänsä itkua saivat vaan,
    jotka ei voi tyytyä muruun.

    Ja luokamme puhtausalttari uus,
    min hehkuhun hukkuvi saastaisuus
    sekä synnin okahan juuret,
    ja katsehet nouskoon korkeuteen
    ylös tähtitanhuin kirkkauteen,
    näin luokamme aattehet suuret.

    Kuin Israeliitat me nousemme
    ja nostamme nuorine voimimme
    Hyvän-temppelin suojusmuurta.
    Me nostamme lippumme liehumaan
    ja kantelot saamme me kaikumaan
    pyhän voiton laulua suurta.

    Kun nuorien rinnat nousevat vaan
    näin suurta ja kaunista kaipaamaan,
    kevät-kukka kun luopi terää,
    niin taivahan henget apua suo
    ja vahvoiksi heikot voimamme luo
    ja voittohon antavat erää.

    Loan, synnin kahlehet katkottais
    ja lohtua etsivät lohdun sais
    ja oikeeksi vaihtuisi väärä.
    Siks olkohon rientomme täyttymys
    sekä tunnuslauseemme: pyrkimys,
    sydän-puhtaus matkan määrä!



    MAAILMAN HALLAA


    Miksi me ihmiset toistamme väärin,
    väärin ymmärrämme niin ylenmäärin?
    Miksi me toistamme poljemme, lyömme,
    kostoa hautoen uinuen yömme?
    Miksikä rakkaus, lempeys katoo?
    Miks' vihanlaiho vain he'elmiä satoo?

    Emmekö lempenä leimuten voita
    kirojen uhmaa ja murheita noita?
    Halla on hallaa! Kevätkin on unta,
    oraspellon päälle kun lentää lunta.
    Ihmiset itkevät päivillä, öillä,
    lohtua etsien vihan vain töillä.
    Kirous kasvaa ja kuolema uhkaa.
    Tuolla ja täällä on paljasta ruhkaa!



    KAHDENLAISTA


    On salossa Suomen nääntynyt
    jo nälkähän lasta monta
    ja puutteen kourissa itkenyt
    mont' äitiä onnetonta.

    Siellä monta on silmää raukeaa
    ja monta on murheen alla.
    Myös monta on lasta, vanhempaa,
    min koti on kankahalla.

    On suojana siellä metsän puu
    ja hoivana tuonen miesi,
    yön mustan kylmä ja kirkas kuu
    on kulkijan kurjan liesi.

    On riemua juhlasalissa,
    on välkettä kynttilöiden,
    ne kilvan kiistävät loistossa
    kera helmein, juhlavöiden.

    Siellä herrat nyökkii neideilleen:
    nyt saamme me huvitella.
    On vastaus: hymyt suloineen
    -- Nyt tanssitaan "Tarantella".

    Ja nuorten joukkio silkissä
    jo tanssivi Tarantellaa.
    Ja neitoset helkkyvät helmissä.
    -- Näin kelpavi iloitella.

    Siellä herrain silmät liekehtii
    ja neitojen posket palaa,
    ja yöstä kun aamuun jouduttiin,
    he saivat suukkoja salaa.

    Näin siskot nälkähän nääntyvät,
    kun kilvan tanssivat toiset,
    ja veljet kun Tuoneen eksyvät,
    voi riemuita inehmoiset.

    Kun tietäis tanssivat keijut nää
    sen nälkäisen joukon retket,
    niin voiskohan silkit miellyttää
    ja maistuisko tanssi-hetket?



    NIIN, ELLEI --


    Niin hyviä oomme me ihmiset
    -- ellei me pahoja olla.
    Me samoja polkuja poljemme,
    jos kuljemme sovinnolla.

    Niin paljon me toistamme lemmimme
    -- ellemme vihata voine.
    Hyvä ei ole ykskään ihminen,
    vaan paremp' on toista toinen!



    YÖN ORJA


    Yö musta -- ja varjoja liitelee
    mun sieluni silmäin eessä,
    kuvat oudot ja kummat rientelee
    mun syömmeni syvänteessä.

    Minä katson ja katson, kauhistun:
    on rotko viertävä alla,
    min pohjassa kummat kuiskehet käy,
    yhä selvemmäksi ne ennättäy,
    ne huutavat pasuunalla:

    "Oi, missä on uskosi voiman mies
    ja missä on tahtosi jousi?
    -- Ken rotkojen rinteillä huhuilee,
    se vuorien huipuille hymyilee,
    se niille helpolla nousi.

    Jos miehellä usko vahva on vaan,
    on voimakin rinnassansa,
    ja tahto jos sykkivi sielussaan,
    niin tarmon se löytävi riemussaan,
    ne suuret on soinnultansa."

    -- Minust' on kuin aamu jo hämärtäis
    ja kahlehet yön nyt kirpois.
    Ja on kuin päivä mua tervehtäis,
    ja aatos jo yöstä virkois.



    JUNAN LÄHTIESSÄ


    On hiljaisuus kuni hauta.
    Ei parku, huuto nyt auta.
    Niin paljon sanoja säästellään,
    monen monta kyyneltä niellään.

    Vain silmät puhuvat kieltä,
    ne kaikk' ovat yhtä mieltä!
    -- Kello soi -- ja ihmiset eroo --
    elämä vaatii kuoleman veroo!



    YLÖSPÄIN


            Isä Ylhäinen,
            suuri-voimainen,
    sanat omaantuntoosi antoi,
            surun maahan kun
            hän määräsi sun,
    Jumal-lahjat sieluusi kantoi.

            Tulikirjaimin
            ne piirrettihin
    elon-tarkoitus ohjeeksi näin.
            Niitä kuullos vain
            ja täyttäös ain,
    ne kuuluu: Yhäti ylöspäin!

            Ilot, riemut ois,
            pyhän rauhan tois
    tää pyrkimys sieluhun sulle,
            kun loasta maan
            pois tahtonet vaan
    ylös kohota korkealle.



    YHTÄ JA TOISTA


    Joka ihmisellä on rinnassaan
    pyhän-ääni, mi hälle puhuu,
    ja kaikilla, kaikilla sieluissaan
    on sävel, mi heille huhuu:

    Oi, elkätte korsista kiistelkö,
    typötyhjästä, joutavasta,
    ja elkätte elämää etsikö
    utupilvestä haihtuvasta.

    Kas, korret ne korsiksi jäävät vain
    ja tyhjä on tuulten uksi.
    Se siitä me palkaks saadahan ain,
    mitä tullut on ansaituksi.

    Ja miehiä varten on miekat vaan
    ja naisia varten vartaat.
    Käy suurta ja pyhää palvelemaan
    vain valiot hengen-hartaat.

    Ne, joilt'ei ainehen aatelmat
    ole vienehet hengen tulta,
    ja jotka tietävät, tuntevat,
    millaista on oikea kulta.

    Mutt heilläpä vast' on vaikea työ
    ja kallion raskas taakka
    ja heitä ne kääpiösielut lyö
    ja elämä hautahan saakka.

    Ja heitä on vastahan maailma,
    sen tuulenpieksijä-suku;
    ei heill' ole riemuja riemuita,
    vaan tuhat on tuskain luku.

    Ei tiedä he myös, mitä rakkaus on,
    luo heidän ennä ei immet,
    on heille kolkkoina korvet, on
    suot surkeat, suuret rimmet.

    Niin -- jyrkkää, pystyä heillä on tie,
    jokapuolla on ansaraudat,
    mut eessä ne jumalten juhlat lie
    ja sivulla -- hiiden haudat.



    OIKEA TIE


    En tiedä, mikä on oikea tie
    ja mikä tie lienee väärä.
    Ilon, murheen tiehyet tunnen mie,
    mut mikä lie niiden määrä?

    Yks mullekin sentään varmaa lie:
    Oma tie on osana kunkin!
    Niin hyvin kun polkuas astut sie,
    niin hyvä myös määrä on sunkin.



    SAMERIAISTA


    Nyt ihmiset katsovat kummissaan
    ja etsivät etsimistään.
    Epätiedoin käyvät he taivaitaan
    ja eksyvät eksymistään.

    Juur' kun sinä luulit ja uskoitkin:
    kas tässä, tässä on hyvä!
    niin silloinpa juuri sä kaaduitkin
    ja lankeemus oli syvä.

    Suon täällä jos sinä kaivoitkin
    ja ojitit pyytein parhain,
    niin miksikä, miksikä sittenkin
    vei halla viljasi varhain?

    Tuhat kertaa uskoit sä uudelleen
    ja piirtelit pilvilinnan
    ja yhtehen liittelit katkenneen
    ja rauhotit riehut rinnan.

    Sinä luotit Luojahan väkäiseen
    ja katsoit taivahan tähtiin,
    sinä illoin ja aamusin aikaiseen
    päin paljahin, polvin nähtiin.

    Sinä uskoit oikean voittohon,
    ja toivoit taivahan tarhaan!
    ja uhrasit uskosi taistohon
    miehuutesi voiman parhaan.

    Ja taas sinä lankesit, epäilit,
    ja sorruit suurehen suohon
    ja uskosi uljahan tuhlasit
    epäuskon tuskaan tuohon.

    Sinä kirosit taivaan ja kirosit maan,
    sinä unelmat, uskot heitit,
    ja kadotit kaihosi korkeimpaan
    ja toivehet tuhkaan peitit.

    Ei anna merkkejä taivas, maa.
    Yö uhmaten kaiken kaartaa.
    Ja uskon kukka jos kukoistaa,
    epäusko jo senkin saartaa.

    Niin paljon miksi on pilvistä,
    sakeeta, sameriaista?
    Miks kaikki on rikki? Ehyttä
    nyt löydä ei minkäänlaista!



    MATKALLA


    Taas erhe, pettymys ja mielen muutos
    ja tyytyväisyyden ja pohjan puutos.
    Se, jota sielu sairastaa ja janoo
    ja kerjurina kulkein aina anoo,
    jot' ei se löydä: lepo, nytkin puuttuu
    ja epäilyksen suohon sielu juuttuu
    ja vajoaapi sekä vaikerrellen
    jo pohjaan painuu yhä uskotellen: --
    vaikk' on se pelkkä pettymysten haamu --
    ens' elon hetki huomen on ja aamu! --



    LASTEN SUKU


    Moni täällä on valmis toimintaan,
    vaan harvat jaksavat seistä.
    Monet käyvät uhmaten uurtamaan,
    mut kuin moni kestää meistä.
    Me olemme sukua lapsosten
    ja polvea pelkuritten.
    Me soitamme kannelta kaihojen
    ja kieliä kyynelitten.
    Ja _usko_, se meille on unta vain,
    jos toiveita kuinkakin meill' ois ain.

    Me soudamme merta myrskyävää
    ja painumme tuulen mukaan,
    ja ihmettelemme, mitä on tää,
    jota uskoa ei vois kukaan:
    Me luulimme, tottahan tuuli vie
    myös sinne, minne on määrä;
    on helppoa näin, ja lyhyt on tie!
    mut suunta olikin väärä.
    Ja keskellä kuohuja luotoon sai
    nyt haaksi jo hylyksi mennen kai.

    Me apua huudamme hulluina,
    ja pilveä luulemme maaksi.
    Niin viisasta ei ole ainutta,
    joka katsois, kuin on haaksi;
    sitä eiköhän korjaten kuntoon sais,
    jos oisikin siinä vuoto,
    ja ainakin kotihin kuljettais,
    kun karu ja kolkko on luoto.
    Mut parkuhun miettehet unhoittuu
    ja hädässä harkinta karkoittuu.

    Me itkemme kyynelin katkerin
    ja torumme toisiamme,
    ja etsimme, ken olis syyllisin,
    mut itsemme puhdistamme.
    Joku luulee: "Vastaista vainen ois
    paras ollut purren mennä".
    Sekä toinen: "Ken sitä kestää vois!"
    Tosi neuvoa vaan ei ennä.
    Ja ystävät ystävän kimppuun käy.
    Yö ympäri mellakan ennättäy.

    Ja joku jos niin ois yltiöpää
    ja sanoa rohkeaisi:
    "Seis miehet, täähän on kehnoa tää!"
    Hän merehen viskattaisi.
    Näät, miehet kun uskoa uupuvat,
    puhe silloin heille on suotta.
    He riitelevät sekä nukkuvat
    ja nukkuvat monta vuotta,
    tai hukkuvat -- riitojen riehuntaan.
    Niin, näin sitä miehissä taistellaan.

    Ken tahansa myötäistä mennä voi,
    se kulku on mukavata.
    Ken määränsä vastaista kohden loi,
    on vaikea hällä rata.
    Mut hän, jos hukkuvi hyrskyhyn
    tai sortuvi salakariin,
    ei vaipune riitojen myrskyhyn,
    ei kuole hän kehnojen pariin.
    Hän sortuvi niinkuin sankari vaan,
    hän kuuli ja palveli uskoaan!



    LEMMON MARKKINAT


    Oi, minne te ihmiset riennätte,
    mikä teill' on hätänä, hullut?
    Näin miksi te kiirehin kuljette?
    -- Vai oiskohan loppu jo tullut?

    Ei! Vielähän meillä on taivas ja maa
    ja vielä on päivää ja yötä.
    Hiis' itsekö teillä nyt ratsastaa
    sekä teettävi hornan työtä?

    -- Ei jouda he huutoja huomaamaan,
    ei myöskään he vaaroja vältä.
    Ken nousisi kulkua salpaamaan?
    Ken estäisi tieltä he tältä?



    KALMISTOSSA


    Sanos haudankaivaja, miksikä niin
    hikihatussa kaivat maata?
    On loppunut ilta ja saapunut yö,
    sä etkö jo herjetä saata?

    -- En lepohon jouda, kiirettä on,
    kun kuolema teettävi työtä.
    Nykyaikaan hautoja tarvitahan,
    siks kaivan ma iltaa ja yötä!



    ELONHUOLET


    Niin suuria, hyviä ihmiset ois
    ja jaloja juurta jaksain,
    he mullasta maan ylös nousta vois
    ain lemmellä lemmen maksain.

    He voisivat lapsina leikitä
    ja hymytä hellin mielin
    ja tyytyen eränsä etsiä
    ja laulella linnunkielin.

    Oi, naistemme silmät säihkyä vois
    kuin puhtahin aamukaste,
    myös vaimot sulona miestens' ois
    ja äitinä kunnon lasten.

    Jok' ainoa mies ois sankari maan,
    niin uljas ja uskollinen,
    ja horjua ei vois halvinkaan
    maan raataja rauhallinen.

    Kevätpellot kiirehin kynnettäis,
    ylt'ympäri ojia luotais,
    maan mustahan multahan kylvettäis.
    -- Myös toiselle siunaus suotais.

    Ja satoja suuria syksyt tois
    ja aumat peltoja peittäis.
    Kisalaulut, kantelot kauas sois,
    syys-yöt kun huntua heittäis.

    Niin -- mikä sen kaunihin karkoittaa
    ja uskon, toivehet torjuu?
    Miks iloita ihmislaps' ei saa,
    oi, miks pyhän-pylväs horjuu?

    Elonhuolet henkeä herpaisee
    ja kurjuus kuntoa myöpi,
    sydäntunteita tuskat hallitsee
    ja ne sieluhun salvat lyöpi.

    Siks miehet miehuutta vailla nyt on
    ja neiot neitouttansa,
    tosi valhetta vastahan voimaton,
    hyvä horjuu heikkouttansa.

    Koin syömä ja synnin on onnenpuu
    ja surun on suuret summat.
    -- Hyvä kerran kaikki kun karkoittuu,
    jää jälelle kuoleman kummat.



    TYÖMIEHEN KESÄHUOKAUS KAUPUNGISSA


    Kuulkaapas te herrat ja ylhäiset,
    te, joilla on voima ja valta,
    työmiehen kun kuuluvi huokaus
    työn raskahan, painavan alta:

    Oi, ettekö meillekin tahtoisi
    kesäkukkain tuoksua antaa,
    sitä taakkaa ettekö huojentais,
    jota meidän hartiat kantaa.

    Niin murtavan raskasta meillä on työ
    ja pitkät, pitkät on päivät.
    Ei mieliin lepoa, lohtua luo
    elonhuolien synkät häivät.

    Laps' raukkojen kasvot on kalvenneet,
    veriruusut on kylmän syömät.
    Nälän, tuskien alla he vaikertaa.
    Isät, äidit on leinin lyömät.

    Kotiseinät pienet ja ahtahat
    surunsynkeän suojan tarjoo.
    Katonräystähät, puistot kaupungin
    niin hiukkasen helteeltä varjoo.

    Pölypilvet kurkkuja kuivattaa,
    tomu raskas rintoja raataa,
    savu, saastat, vaivat ja vaikerrus
    väkevämmänkin voimat kaataa.

    Tää ilmakin ihmistä myrkyttää,
    melu, mellakka korvat sulkee.
    Lepohetket, illat ja aamutkin
    niin kuoleman kiireellä kulkee.

    Kesähetkisen siks kai suonette?
    Elämää näin meille te luotte.
    Ja miksette meillekin antaa vois,
    mitä itsellennekin suotte?



    MITÄ SÄ TEET?


    Oi, kyllähän iskuja kestää voi,
    ne edestäpäin jos lyövät,
    mutt' mitä sä teet, kun käärmeet, -- kyyt,
    sua takaapäin vain syövät?

    Juur kuin sinä honkana seisoisit
    näin iskuja ottain, antain,
    niin silioinpa, silloin ne hiipivät
    sun luoksesi myrkkyä kantain.

    Ne henkesi kytkevät kahleisiin,
    ne vertasi myrkyttävät,
    ja sitten ne kasteena katoovat,
    ja kostosi eksyttävät.

    Ja silloin sulle on saapunut yö,
    yö pitkän pitkä ja musta.
    -- Joka iskuhan silloin maahan lyö,
    kun uupuvi uskallusta.



    KUOLEMAN LINNUT


    Kuoleman linnut ilmoja kiitää,
    Tuonelan tiirat lentää.
    Tuonelan tumman mailta ne liitää.
    Tännekö asti entää?

    Missä ne linnut ilmasta eroo,
    missä ne maahan vaipuu,
    siellä ne kantaa kuoleman veroo,
    siell' on suru ja kaipuu.

    Siellä ne kätkee kantelon kielet,
    soittajat sorjat säikkyy,
    vanhana vaipuvat nuoret mielet,
    Tuonelan laineet läikkyy.

    Itkun ja vaivan vaikeat virret
    yötä ja päivää soivat,
    Tuonelan tuomet, hiisien hirret
    antavat ainoot hoivat.

    Tuonelan tiirat taivahan peittää,
    missä ne milloin kulkee.
    Keskehen kesää lunta ne heittää,
    ihmiset yöhön sulkee.



    KORPPI-VALTAKUNNASTA


    Kerran kesä-iltasella
    vaari vanha haastaa:
    "Haaska ylen haisevainen
    löytynyt on maasta.

    Senpä luokse lentäkäämme
    viipymättä suotta.
    Oiva löytö, sepä meille
    onnenpäivät tuottaa".

    Lennettihin haaskan luokse:
    syötiin, juotiin, maattiin;
    aamusilla aljettihin,
    iltasilla laattiin.

    Mutta jopa joukon nuorin
    soimaamahan rupee:
    "Heretkäämme haaskastamme
    ennenkuin se hupee.

    Kuulkaa kunnon Korppilaiset,
    tää on velhon taikaa,
    paremmankin etsintähän
    ois jo ollut aikaa.

    Taudit saamme, tuskat tulee,
    kuolemakin kulkee.
    Haaskat haisevaiset meiltä
    onnenportit sulkee!"

    Korppiperhe hämmästyypi,
    musta muori pauhaa:
    "Rivo kieles hillitsehän!
    Miksi häirit rauhaa?"

    Eipä huoli huimapäinen,
    uhman tulla antaa,
    joukost' eroo, sukulaisien
    manat myötään kantaa.

    -- Haaskan luokse jäivät vielä
    Korppilaiset sentään.
    Kiroinensa heimon hylky
    maailmata lentää. --



II.



    SINÄ JA MINÄ


    Me astumme kaihojen kangasta
    ja kuljemme surusta suruun,
    me etsimme onnemme taivasta
    ja tyydymme pieneen muruun.

    Nyt sulla on onnena uskosi,
    ja sun untesi oraat itää,
    ja sulla on korkea kaihosi.
    Mutt' mulla ei ole mitään.

    Tai -- mullakin jossakin, sielussain
    on tulenkipinä pieni,
    niin pieni, mutta se hehkuu ain,
    jos minne mun kulkee tieni.

    Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.
    Sen tiedän: aina se palaa.
    On lohtu se tulisten tuskien,
    se ilohon itkua valaa.

    Oi äiti, pienet on tuskani mun,
    mutt' sullahan oli ne suuret,
    ja sentään kestit sä kamppailun
    ja säilytit Jumal-juuret.

    Oon minäkin särkenyt sydäntäs
    ja polkenut pyhimpääsi,
    mutt' katsohan, Luojasi, ystäväs,
    tai kohtalo kait sen sääsi.

    Ja vaikka me ympäri harhaillaan
    ja kuljemme eri teitä,
    niin sentään me yhtäälle kuljetaan,
    sama määrä on varten meitä.

    Mutt' mikäpä sitten se määrä lie?
    Sen saamme me nähdä kerta.
    Vaan paljon voimia vie tämä tie
    ja paljon vaatii se verta!



    VALKEA LILJA


    Kylmä on hallan kalsea kehto,
    kylmempi ihmisrintojen jää.
    Surun on surkea syksyn lehto,
    surullisempi vihan on sää.

    Lämmin on leuto lounasen tuuli,
    lämpeempi käsi on ystävän.
    Hyvä on äidin armahan huuli,
    parahin oman on ystävän.

    Valkea lilja kun kukkii salaa
    roudassa hyitten ja hallojen,
    onkos ihme, sen luokse jos halaa
    poikanen keskeltä pakkasten.

    Kukkios lilja, kasvaos kauan,
    kylmän keskehen lämpöä luo.
    Kukka, mi tuoksuu tunnetta rauhan,
    itsellensäkin rauhan se tuo.



    PIENI TARINA


    Tytön-tyllerö veikeä virnakoi:
    Sai mielehen leikin lasku.
    Ennenkuin siitä hän viel' ilakoi,
    olikin se jo lemmen kasku!

    Ja se hongan-ylpeä nuorimies
    vain kynti ja kylvi soita,
    hän impyen leikeistä tuskin ties,
    tai tajunnut ei hän noita.

    -- Mies korpea kulkee, kaskea käy
    ja polttaa ja perkaa soita.
    Mutt' neitosen nauruhun ennättäy
    jo kyynelekarpaloita. --



    LAULU NAURUSUISTA


        Ruskovin huulin
        ivaten, luulin,
    kulki hän nauraen kiiruhtain,
        siitäpä asti
        vallattomasti
    astelen nauraen taivaltain.

        Voi sitä tyttöä,
        niin sydämmikköä,
    että hän munkin tenhota tais.
        Nauraen juoneen
        jos vaikka Tuoneen
    murehen lapsen se johdattaisi

        Naurelen sulle
        kuin sinä mulle;
    lemmetön leikki on rattoisaa?!
        -- Naurujen kaita
        polku on saita.
    Voi sitä sittekin taivaltaa!



    VAIN SULLE


    Vain sulle ma kaiutan kanneltain,
    vain sulle mun lauluni helkkää.
    Oi, kuuletko äänen, mi rinnassain,
    iki-iloa soi nyt pelkkää!

    Sydän katkoo jäisiä kahleitaan,
    se lempenä leimuten palaa.
    Suvituulten tuoksuhun, tulvintaan,
    mun henkeni hehkuen halaa.

    Vain päivästä nyt minä laulaa voin,
    vain kesästä kertoa tahdon.
    Minä lahden laineen läikkynä soin
    sekä virtenä virran vahdon.

    Tule tyttö lainehen läikyntään,
    tule virran vierivän veteen,
    tule taivaan pilvien päilyntään,
    tule Luojan kasvojen eteen!

    Näät, kaikki ne soittavat sielussain,
    ne yhtehen riemuiten ryhtyy.
    -- Siks sulle ma kaiutan kanneltain,
    kun Luojakin lauluhun yhtyy!



    MÖKINPOJAN HYRÄILY


    Mua viihdytti hongat ja hongistot
    sekä perkuu korven soitten,
    Mun tyttöni kiehtovat kulkuset
    ja mellakat markkinoitten.

    Mun kultani kulkevi kaupungit,
    hän korskan korjassa ajaa.
    Ja sittenkään hänen sydämessään
    lopu milloinkaan ei vajaa.

    Ja kun hän on kyltynyt kulkusten
    ja tiukujen toitotuksiin,
    väkijoukkioihin ja joutavaan
    ja houkkien hoilotuksiin.

    Niin silloinpa, silloin hän kiiruhtaa
    tien poikki tanhuan laitaan,
    mökin pienen hän ääreen astahtaa,
    mun luoksein tulla hän taitaa.

    Ja siks minä rauhassa raadan vaan
    ja illat kuuntelen käkee:
    Pian kait tää poikakin pirtissään
    jo armaan astuvan näkee.



    ÄLÄ KULJE SÄ KUUTAMOLLA!


    Jos aijot seisoa pystyssäpäin
    oma itsesi tahtoin olla,
    niin karta kuisketta kuutamoyön,
    älä kulje sä kuutamolla!

    Jos kuutamoiltoja kuljetkin,
    niin tyttösen kanss' älä kulje,
    ja vältä, ettet sä tyttöä vain
    käsivarsien keskeen sulje.

    -- Mut onhan se kaikki niin kaunista
    sekä suurta ja juhlallista.
    Kuu kaunis ja kullankeltaset veet
    ovat tunnetta rauhallista.

    On, on, mutta sehän on hulluinta,
    että aina et näe kuuta
    ja eip' ole aina tyttöäkään,
    joka sulle suikkisi suuta.

    Kas, kuuhut kun kulkee pilvien taa
    ja tyttö kun hyvästit heittää,
    niin silloinpa yöhyt ja maailma taas
    sun mustina murheina peittää.

    Ja silloin oot sinä varjoa vaan,
    joka itseänsä on vailla,
    ja silloinpa harhaan vie sua ties,
    jota astelet orjan lailla.



    MUN ELONI -- --


    Mun eloni aavikolle
    yks palmu varjoa luo.
    -- Miks mulle se vain ei olle,
    ei mulle suojoa suo?!

    Kas sillä on siimeksessä
    muu markkinamatkamies,
    Siks kuljen ma heltehessä,
    siks roihuvi rinnan lies.

    Mutt joskus ma mietin tälleen,
    yö aavikolla kun on:
    Kuin kauvan se itkijälleen
    on vaiti ja varjoton?



    LAULELLAANPAS --


    Laulellaanpas heilini
                          hento
    kymmenkunta vuotta.
    En ole sulle ma vieras, en
                          vento,
    vaikka sä luulet suotta.

    Erokirjat, joita sä
                        kannat,
    murheita mullen tuottaa.
    Sanohan kultani, koska sä
                        annat
    apajan lemmen nuottaan?

    Siniset siimat ja suukkos-
                         suukin --
    voikohan niihin luottaa?
    Lemmenmarjoja onnen-
                         puukin
    viikkojen vierren uottaa.



    PUUTTUVAISTA


    Sinä olet niin herkkä ja hertas,
    ja sulla on viisas pää.
    Olet julma ja kylmä. Sun vertas
    kait kattavi talven jää.

    Ja muuta ei puutu sulta,
    kuin sydän, niin, muuta ei.
    -- Sentähdenkö muilta ja multa
    sydämmet sinun silmäs vei?

    Niin, niinhän se aina on täällä,
    paha kyllä, mut niinpä se on:
    Kuka koskaan maan tämän päällä
    ois ollunna puuttumaton?



    PEIPPONEN


    Lens', lauleli peipponen pikkuinen
    mun pirttini porraspuulla.
    Näin laulua leikkivän lintuisen
    sain illat ja aamut kuulla.

    Se viserti virsiä vienoinsuin,
    mun peipponi pieni ja pirtee.
    Ja uneni, yönikin unhottui
    ja päiväni peipon virteen.

    Oli silloin laulua aamun koi
    ja iloa iltain rusko.
    Mun rintani silloin riemuna soi,
    sai sieluhun uusi usko.

    Sai synkkänä syksy ja tuulispäät,
    mun peipponi poies läksi,
    siit' asti on syksy ja syksynsäät
    vain jäänehet ystäväksi.



    NUORELLE PARILLE


    Kun yksin asteli matkamies,
    sai murhe rintahan hälle:
    niin kaukana tuikkii tähdetkin,
    ne ainoot ystävät tälle.

    Tuhat kertaa mietti hän illoin näin:
    miks eloni niin on nurjaa?
    Miks yksin astujan taival lie
    niin pitkää, pystyä, kurjaa?

    Utukuvia syntyi sieluhun
    tuvasta ja armahasta,
    jok' istuu äärellä hiiloksen
    ja polvella tuutii lasta.

    Mut mistä se mailmanrannanmies
    oman lieden lämpöä saisi
    ja mistä hän mökin löytäisi,
    josta oman kullan naisi?

    Näin kulkee ja miettii -- kerran niin --
    käy vastahan tyttölapsi,
    jok' astuu kuin Sinipiikanen
    ja tuulessa leikkii hapsi.

    Ja poian rintaan -- se ihmett' ei
    sai lempi syttyneheksi,
    oman kullanpa tunsi tyttökin
    nyt vastaan saapuneheksi.

    Kuin taisi se poikanen vastustaa
    sen tyttösen silmäin tulta,
    ja mitäpä mahtoi tyttökään,
    kun vastahan sattui kulta?

    Ja on kuin lempeä Luojakin
    niin hellän katsehen loisi
    ja viestin nuorien rintoihin
    Hän enkeli-siivin toisi:

    Oi nuoret, toistanne lempikää,
    mutt' lempenne olkoon pyhä,
    se haudan partaalle kulkekoon
    ja suurena nouskoon yhä.

    Ja silloin lempi lempeä on,
    se silloin suurta on vasta,
    kun jälkeen jäänehen kyyneleet
    pois menneen kumpua kastaa.



    ERÄÄLLE


    Hyvä yllinkyllin sä olla voit
    ja pahakin -- tarvittaissa,
    mut sitä, mitä osaksi orvon soit,
    ei mainita lemmen laissa.



    TOKKOHAN?


    Näin, näin sun päätäsi painavan
    päin polvea poian armaan,
    näin siinä sun lasna ma nukkuvan
    kuin päällä äityen parmaan.

    Ja sä uinuit niinkuin uinuvi vaan
    se, jolle on rauha luotu
    ja jolle on outoja murheet maan
    ja jolle on unta suotu.

    Ja ma mietin: tokkohan talven säät
    kevätkukkanen kaunis kestää,
    ja tokkohan tuskien tuulispäät
    voi armahin hennolt' estää?



    OLET MULLE --


    Olet mulle sä niinkuin lähde
    on pojalle aavikon:
    ves'pisaran yhden tähden
    tän luokse matka sen on.

    Ja vaikka et ole mulle
    enempää kuin muillekaan,
    toki sittekin minä sulle
    näin ratkean laulamaan:

    Oi, antaos armahainen,
    ma katson pintahas vain:
    Kuva siinä on kainonlainen
    kuin mullakin rinnassain.



    "SURU"


    Mulle heilani antoi rukkaset,
    siks mulla on mieli musta.
    Oi, mistähän saanevat aatokset
    sekä syömmein lohdutusta?

    En eroa sure ma suurinkaan:
    jo mulla on samanmoinen,
    mut se minun mieltäni karvastaa:
    on hälläkin heila toinen.

    Ja siksi on mieleni murheinen
    ja siksi on mulla hätä,
    kun en minä sallisi toisellen
    niin reilua ystävätä!



    TUVAN TYTTÖ


    On vieressä tien tupa pikkunen
    ja tyttö on ikkunalla.
    -- Miks kylvöt sä virrassa kyynelten
    näin mielellä haikealla?

    On mullakin mieli niin murtunut,
    on rintani rauha poissa.
    Mun katseeni usein on harhaillut
    sen tupasen ikkunoissa. --



    ORJAN LAULU


    Oi, jos sinä tyttöni tietäisit
    ne tuskat, joita sä annat;
    vain osaksi jos sinä arvaisit
    sen myrkyn, mitä sä kannat.

    Niin etköhän hetkeksi helpottais
    sun orvon orjasi työtä,
    valopilkkuna etkö sä pilkahtais
    valaisten mustinta yötä?

    -- Unet uniksi jäivät, pysyivät,
    vain tosihan niistä puuttui!
    Ja orjat jos onnea kysyivät,
    niin herrattaret jo suuttui.



    KANGASPUILLA


    Lanka kätkee, eikä enää
    suihka sukkulakaan.
    Kaitehet ja polkimetkin
    toimetonna makaa.

    Kaipaus ja tuska tuima
    onnen oraat kitkee.
    -- Turhaan, suotta sulhoansa
    immytrukka itkee.



    ILTALAULU


        Epätietoisuus
        ja toivottomuus
    mun nuoren sieluni särki.
        Nyt kuolla jo vois,
        kun heitti mun pois
    ja yksin jätti jo järki.

        Suruvirret soi.
        Nyt nukkua voi
    ja nukkua kau'an, kau'an.
        Menis huolet pois,
        uni lohdun tois
    ja rinta raukalle rauhan.



    TALVEA JA KESÄÄ


    Oli talvi. Maa oli jäätä,
    ja pakkanen paukkui, soi.
    Ja keskellä talvisäätä
    luo kullan matka mun toi.

    Mut mun oli lämmin. Lunta
    ja jäätä mä tuskin näin.
    Oi, oisko se ollut unta:
    Kesäkukkaset maassa ma näin?

    Kesä saapui. Käköset kukkui,
    ja kukkaset verhoi maan.
    Jo aikoja talvikin nukkui
    suvituulien tuudintaan.

    Ja ma astelin armaan luota.
    Mut mun oli kylmä ja
    niin vilu, että mä -- tuota --
    ihan kaipasin turkkeja.



    VIHA JA LEMPI


    En tiedä kuin sua lemmin,
    mut lemmin, lemmin mä sua
    tuhat kertaa lämpöisemmin
    kuin milloinkaan sinä mua.

    En tiedä miks sua vihaan,
    mut vihaan, vihaan ma sua;
    se syöpyi luihini, lihaan,
    se verenä kiertää mua.

    Sua siks minä vihaan, luulen,
    niin, siks minä vihaan sua,
    kun ain sun ilkkuvan kuulen,
    ja vihaa, lemmi et mua.

    Mut kaihonpa kyynelettä
    ei silmäkulmani saa
    sentähden, ehkäpä, että
    viha kaihoni karkoittaa.



    PAKKASESSA


    Paukkuvassa pakkasessa
    vinhat viimat ärjyy.
    Akkunani ulkopuolla
    varpusparka värjyy.

    Yltyhyn saa tuli jäinen.
    -- Koskahan se lakkaa?
    Ikkunata yksinäinen
    linturukka hakkaa.

    -- Tyyntynyt on aamusella
    pohjan raivohenki.
    Turtunut on taistelussa
    voimat varpusenki.

    Ethän mua tuominnunna,
    puuttunut ei lempi:
    Tällä puolla ikkunaa ei
    ollut lämpöisempi. --



    UNTEN AIRUT


    Unten airut iltasella
    varjokuvat valaa.
    Rinta raskas rauennunna
    helpoitusta halaa.

    Kaukomaille aatos arka
    puhtehella kulkee;
    kyynelvirtani lähtehetkin
    yöhyt musta sulkee.

    Milloinkahan murhemielten
    tuiverrukset katoo?
    Koskahan se lohdun laiho
    unhoitusta satoo?



    SISKOLLE


    Sun raukean silmies-katseen nään
    ja nään sun raskahan työsi.
    Väsyvän nään käden ja kyynärpään.
    Nään unta uupuvat yösi.

    Ja ma nään sun unelmais umppujen
    aukeevan täytehen kukkaan,
    ne kostuvat virrasta kyynelten,
    oi, eihän ne juosseet hukkaan.

    Ja kun minä aattelen ainuttain,
    käy mieleni murtuvaksi.
    Sua tuulispäihin, talvehen vain
    en soisi mä sortuvaksi.



    PYSTYYN NOUSSUT


    Rajapyykillä kalsean kuoleman maan
    sä seisoit uskoa vailla.
    Ei syttynyt sielusi kaihoamaan
    elävitten sielujen lailla.
    Sinä olit vain haamua elämän tään,
    niin -- olithan varjoa vallan!
    Olit uupunut jäihin sä Jumalan sään
    ja elämän kylmän ja hallan.

    Sinä olit kuin on vain mennyt mies,
    joka mennä antavi purren
    karikkoihin, minne? -- sen yö vain ties --
    ei riemuiten, ei myös surren.
    Olit mies, joka murtunut multaan on
    ja jolta on särkynyt pyhin.
    Olit mies, jonk' aatelma ainoa on:
    Mikä tie lie Tuonehen lyhin?

    Ja sentään sä nousit, seisot ja lyöt,
    luot umpeen aukeeta hautaa.
    Nyt unia vain ovat ilkeät yöt.
    Taas tarmosi on kuin rautaa.
    -- Näin aina, jos sinä ystävä vaan
    oman aurasi uskoen taot,
    täys-tähkäpäitäpä satoamaan
    saat itsesi kyntämät vaot.



    EN TIEDÄ --


    En tiedä, miksikä, värjähtää
    niin kummana sydänkulta.
    Kas kummaa, kyynelet kimmeltää
    ja huokaus pääsee multa.

    En tiedä, mikä sen onnen vei,
    mut viety se on, ei palaa.
    Ja vaikka se milloin saavu ei,
    niin sentään mä vuotan salaa.

    En tiedä, mikä se tunne lie,
    mi väel' ei häipynyt multa.
    On niinkuin kaukana kaartuis tie,
    jota astuis ainut kulta. --



    ORVOKKI


    Orvokki orvon on kukka,
    kaihomielten mielitietty.

    Senpä sain ma neitoselta,
    neitoselta nauravalta.

    Neito naurava katosi,
    kuihtui, kuoli orvokkikin.



    VOIS LUULLA --


    Vois luulla, sullakin että
    muru murheita olla vois,
    ja että myös kyynelvettä
    suru sulle silmihin tois.

    Vois luulla: tunteita sulla
    on niinkuin väikkyjä veen.
    -- Eri aatos niistä on mulla.
    Eri laskut niistä mä teen.

    Olet kullankaivaja-nainen
    ja siksi sä myöskin jäät.
    -- Kera kullankaivajan vainen
    myös vietät sä joskus häät?!



    TÄHDELLE


    Miksi tuikit tähtönen
    suru-silmin tuolla,
    kaihomielin katsellen
    taivahaisen puolla.

    Mitä suret tähtönen,
    miksi kaihon kannat?
    Miksi silmäs kirkkahan
    tummentua annat?

    -- Oisko noussut päältä maan
    sinne asti lasten
    itku, parku, voivotus,
    vaivat valkohasten?

    Vaiti ompi tähtönen,
    virkanne ei vainen,
    miksi tummui, himmeni
    silmä taivahainen. --



    SANOMALEHTIPOIKA


    Uh, huh tätä tuulta ja pakkasta
    ja voi tätä kylmää säätä.
    Kinoksissa kulku on raskasta.
    -- Joko korvat ottivat jäätä?

    Nenä pieni kylmästä kohmettuu
    ja huurretta silmät saavat.
    Jalat vallan jo uupuu, kangistuu,
    ne tuskinpa kannattavat.

    -- Emo sairastaa, isä uinahtaa
    maan alla, hän, kodin suoja,
    ja lapsi, mi tuiskussa taivaltaa
    nyt ainoo leivän on tuoja.

    Ja siksipä eespäin täytyvi vaan
    jos kuinkakin kylmä oisi.
    Oi, kunpahan päivä nyt paistettaan
    ja Luojakin lämpöä loisi!



    HAUDOILLA


    Alla hautakumpujen
    uinuvat
    vainajat.
    Päällä hautamultien
    kukkivat
    pihlajat.

    Täällä loppunevi tie
    suurien,
    pienien.
    Alla mullan määrä lie
    ilojen,
    surujen.

    Päällä hautamultien
    kukkivat
    pihlajat.
    Alla hautakumpujen
    uinuvat
    vainajat.



    VAIHEITA


    Keväällä kukkaset umppua loivat,
    kesällä tuoksuten tunnetta toivat,
    syksyllä kuolivat, kuihtuivat pois.
    -- Tällaista myöskinkö elämä ois?



    KULTAA -- KATINKULTAA


    Sitä jotkut kutsuvat kullaksi,
    sen taivahaksikin uskoo,
    se nähkätte kultana kiiltääki
    ja pilven reunana ruskoo.

    Ja toiset kierohon katsoen
    murahtavat: katinkultaa.
    Sen kirkkaus heille ja kiillot sen
    vain arvotonta on multaa. --.

    Mut kuka sen oikein sanoa vois
    ja kuka sen tietäis tarkoin?
    -- Milloinka se mulle kilissyt ois
    ja kulissut kultaharkoin? --



    TUNNELMA


    Niinipuita tuuli tuudittaapi. --
    Rinta aatoksen niin oudon saapi.
    Mikä se on, oi, mikä se on?
    Lännen maille laskee illanrusko. --
    Miss' on miehuus, missä miehen usko?
    Sydän sykkivä on levoton.

    Yössä unelmoiden nurmi nukkuu,
    tuulenhenkäyskin yöhön hukkuu. --
    Milloin rintain unta uinahtaa?
    Sano mulle taivon valju vaate
    levon, lohdun, onnen iki-aate? --
    Idän alta aamu kajastaa. --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kynnyksellä - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.