Title: Elämästä - Runoja
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Elämästä - Runoja" ***


ELÄMÄSTÄ

Runoja

Kirj.

KÖSSI LINDSTRÖM [KAATRA]



Tampereella 1904,
G. E. Jansson ja Kumpp. kirjapaino.



SISÄLTÖ:

I.

 Nykyaikaan.
 Oi kanaani kallis!
 Ylös!
 Tietäjät.
 Miksikä.
 Jumalan virsi.

II.

 Tuska.
 Syksyä.
 Puu ja lehdet.

III.

 Kaarle Halmeelle.
 Helmille.
 Pikku Annelle.
 Unet lemmen --.
 Lapsonen onnekas on --!
 Muisto.
 Reessä.

IV.

 Elämästä.
 Kansan ääni kuuluville.
 Ne matasi maassa.
 Kun kerran!
 Tuutilaulu.
 Tää päivä on päivä Herran!
 Tummaa.
 Työhön!
 Runo.
 Talven tullen.
 Sitä uutta odotellessa.
 Toden kuje.
 Kahden vaiheilla.

V.

 Ilmesty iloni impi.
 Eri osat.
 Illalla uneksin kerta.
 Ennen ja nyt.
 Metsätiellä.



        "Toista on soitella somasti
        kesken viinin viljelysten,
        kera kukkien keväimen,
        alla täyden päiväntähden.
        Toista laulella runoja,
        pystyttää pyhätulia,
        kesken kiljuvain kinosten --"

                       _Eino Leino_.



I.



     NYKYAIKAAN.


    Nyt maailmaa kuiskehet kummat käy
    ja ilmoja oudot aaveet,
    udut uudet aikoja hämärtäy
    ja päivän pilkettä ei nyt näy.
    Nyt syntyvät hullut haaveet.

    On niinkuin murskana maa nyt ois
    ja valoa taivas vailla,
    ja on kuin kuoleman virret sois.
    Nekö maailman kuoloa soida vois?
    Ikiyökö jo onkin mailla?

    Joko sammuvat päivä ja aurinko
    ja näy ei kohta kuuta
    ja taivaan tähtien karkelo,
    ne kaikkiko mennyttä oisi jo,
    ja saammeko sijahan muuta?

    Ei kenkään vastata taida nyt,
    ei ihmiset, maa, ei meri.
    Oi, onnekas äidistä syntynyt,
    mikä milloinkaan ei etsinyt,
    vain hällä on tyynnä veri.

    Epätiedon ei tunne hän tuskia
    ja elo on helppoa hällä.
    Mut etsijän päivät on kurjia,
    tulisia hän kärsii tuskia
    ja raskast' elo on tällä.

    Hän tietää: kohta se tapahtuu!
    Mut mikä se oisi, mikä?
    Joko maailman loppu tai joku muu;
    sitä tuskin lausua tohtii suu:
    Joko täys ois maailman ikä?

    Ei! Elää ihminen tahtoisi.
    Niin lyhythän elon on aika.
    Hidun onnea vielä hän kaipaisi.
    Uus' etsintä vieläkin alkaisi.
    Moni jälellä viel' on taika.

    Elon oikean taikaa vaan ei lie.
    Sen vienehet Hiiden on peikot.
    Ja ihminen syntyy, kuolee. Tie,
    tie aina se vainen Tuoneen vie.
    Elon-onnen ohjat on heikot.

    Elon-onni on merehen heitetty
    tai oisko se taivahalla
    eli oisko se multaan peitetty?
    Sitä turhaan kauvan on etsitty.
    Ovat etsijät murheen alla.

    Nyt ihmiset sanovat toisilleen:
    Voi murheen alhoa tätä!
    Ja ajat ne hiipivät hiljalleen
    ja vuodet ne vierivät verkalleen,
    mut ainapa vain on hätä.

    Ja ihmiset elää tahtovat.
    Mitä varten? Eivät he tiedä.
    Ja vaikka he kurjina kulkevat
    sekä onnettomina astuvat,
    ei kuolon sanaa he siedä!

    Oi, jospa nyt syntyis sankari uus',
    mies voittoja varten luotu,
    joka tietäis, mikä on vastaisuus
    ja untako oisikin onnekkuus,
    mit' on ihmisen onneks' suotu?

    Koko maailma miestä nyt tarvitseis.
    Hän saapuu! Koska, milloin?
    -- Ja jospa hän täällä jo kierteleis,
    surut, murheet, tuskat, vaivat veis,
    niin -- oiskohan onnea silloin?



    OI KANSANI KALLIS!


    Joko kuolintautia sairastaa
    tuhatjärvien kansa kallis?
    Joko Jumala sairahan Suomenmaan
    näin kuolohon käydä sallis?
    Oma heimoko hylkäsi kansan tään
    ja syöksi sen suruhun, kärsintään,
    ylenantoi ja tappoi tahallaan,
    tämän kalliin ja kauniin maan?

    Ken taitaa vastata? Vastatkoon
    joku, jolla on siihen voimaa!
    Mut valhetta vailla hän haastelkoon.
    Ja jos kansoa ei hän soimaa,
    vaan syyttävi surmasta vierasta,
    niin huulilla hällä on valhetta;
    hän pettävi muita ja itseään.
    -- Näit' täällä mä monta nään.

    Sadattuhannet täällä nyt ruikuttaa:
    Oi voi sua kansa parka!
    Mut hyväks' sen jotakin uskaltaa
    joka nahka on liian arka.
    Maan pylvähät kaikk' ovat katkenneet
    ovat uljahimmatkin jo uupuneet,
    maan nouseva nuoriso karkeloi,
    remu ympäri maata soi.

    Tääll' aatteen myllyt ne jauhavat
    himoruokia, nautinnoita;
    näät, "ihanteen"-ihmiset nauttivat
    omantunnon tuskiin noita.
    (Ne myllyt on seuroja aatteiden,
    pesäpaikkoja kurjien raukkojen,
    jotk' kulkusin teuhata tahtovat
    ja naivat ja huolivat!)

    Karusellit ja markkinasirkukset
    ovat täynnä polvea nuorta.
    Ihanteet sekä "suuret" aattehet
    ovat saippuakuplain kuorta;
    ei jaksa ne kansoa kasvattaa,
    vaan alemmas aina sen vaivuttaa;
    ne raukoiks' saattavat nuoret maan.
    -- Maa kärsi ja kestä vaan.

    Koko kansa kun tanssii nuoralla
    vetelehtien nautinnoissa,
    niin -- kuin voi seistä se vankkana
    ajan ankaran taisteloissa?!
    Se kansa on päättänyt päivänsä
    ja se itse surmasi itsensä;
    omin käsin se ratkoi suonensa;
    loi itse se hautansa.

    Oi kansani kallis! Etkö sä nää:
    ties loppuu, eessäs on hauta.
    Nyt aika jo sunkin on ymmärtää,
    ett'ei sua leikit auta.
    Toden aika on tullut. Jääkööt jo
    pois hulluus, nauru ja karkelo.
    Yks ainoa aate me tarvitaan:
    On tehtävä terveeks maa!

                          3/1 04.



    YLÖS!


    Ylös kaikki ja kiini jo ohjaksiin,
    ajanvarsa kun vauhkona kiitää.
    Ei aik' ole itkuhun, murheisiin.
    -- Yli vanhan jo kaarneet liitää.
    Pois pelko ja huonous, heikkous!
    Pois velttous, untumus, raukeus!
    Joka jälkeen jää,
    kuka viivähtää,
    sen yllepä kaarnehet kiidättää.

    Pois alta te häilyvät houkkiot,
    jotk' kuljette teiden vartta.
    Pois alta nyt joutilas-joukkiot,
    tätä kulkua paras on karttaa.
    Ken kysyvi mikä on määränpää,
    saa vastuun selvän ja tiedon tään:
    mihin taival vie
    ja kun päättyy tie,
    niin siellä se määräkin matkan lie.

    Tätä tärkeint' ei ole kysyä,
    vaan paras on antaa mennä,
    hyvä katsoa, mukana pysyä,
    tien vierehen ettei lennä.
    Ja hyvä on varoa ettei vaan
    jää jälkijoukkohon samoamaan.
    Voi sattua näin,
    että viivähtäin
    se kääntyvi, kulkevi toisapäin.

    Se että me kuljemme taaksepäin,
    on kirottua jos mikään.
    Jos yhdessä taipuu, niinpä jo näin
    käy taantumus ijästä ikään.
    Eturintaan paras on pyrkiä.
    Paras tulta ja taistoa etsiä
    kukin itsenä,
    kaikk' yhtenä,
    koko joukkio yhtenä miehenä.

    Ja yks' jos jossakin kompastuu,
    sitä muiden on nostettava,
    ja unehen jos joku unhoittuu,
    sitä toisten on tuettava.
    On yhdellä voimia vähemmän,
    vaan toiselle suotu on enemmän.
    Mut mahtius pois!
    Ken kerskata vois?
    Kuka parhain täällä ja suurin ois?

    Yks kantaa taitavi tapparaa,
    yks luotu on varten jousta,
    yks kannelta taitaa kaiuttaa,
    yks tietojen urhona nousta;
    joku joukosta lippua liehuttaa,
    vaan toinenpa lauluhun laikahtaa,
    kukin kunnollaan,
    eri voimallaan,
    jok'ainoa varmalla uskollaan.

    On uutta nyt luotava jokaisen,
    kun vanha on vallan mätää.
    Nyt aika on väistyä varjojen,
    on meillä jo kyllin hätää.
    Nyt vuodet on väistyä valheiden
    ja aika on tuntea totuuden,
    joka puhdistais,
    mikä uudistais
    sekä lepohon kärsivät tuudittais.



    TIETÄJÄT.


    Epäuskon ja epäilyksen yö verhosi maailman.
    Kavaluuden ja vihan ja valheen hämär häivytti taivahan.
    Erämaat' oli maa ja vierait' eläjät myös päällä sen.
    Nous heimoa vastaan heimo, veli surmana veljyen.

    Ja kauneuttansa luonto suri orjana, onneton,
    pyhä pilkkaan painuen hukkui, toden ään' oli kaiuton,
    sekasortoa, surmaa, hätää vapis, vaikerti avaruus,
    mädännytt' oli vanha ja uutta epätoivoin aika jo huus'.

    Vain harvat kyseli: miksi elo lankeemuksehen käy;
    miks kaatuu, kumoss' on kaikki, ei elämäss' ehjää näy?
    Eli ihminen päivästä päivään ja vuodesta vuoteen vaan,
    ken orjana, herrana, kenpä ei ollut ois kumpaakaan.

    Taru ihana, kaunis, korkee on tarina tietäjäin;
    läpi tunki se aikakautten, vuossatojen himmeäin,
    ja säilyi ja säästyi, loistaa kuin tähtönen talviyön,
    esimerkkinä etsijöille teontavasta hengentyön.

    Ukot harmaapäiset ja viisaat, elons' iltahan ehtineet,
    halk' elämän valoa yöhön jo olivat etsineet
    ja saanehet arvoa, kultaa ja tietäjämaineen myös
    ja pettymystä ja tuskaa, valon välkettä vaan ei yöss'.

    Kesk-yöt' yhä jatkui. Seisoi ajan kello. Ja turhaan vaan
    Itämaiset tietäjät siihen tarkistivat katsettaan.
    Ikiyökö jo onkin tullut, ei aamua ensinkään?
    Näin miettivät tietäjät viisaat surusydämin, ihmeissään.

    Kaikk' oisiko ollut turhaa: työ, toivo ja taistelu,
    omantunnon tuska ja kaipuu, poven poltto ja kamppailu?
    Ei! Vieläkin vartovat viisaat ja etsivät uudestaan
    valontuiketta valheen yöhön ja rauhoa päälle maan.

    Taas nuortuvat vanhat miehet, taas nousevat uudelleen.
    Ukot uljaat! He lähtevät taasen toden-etsintä matkalleen.
    Itämaalta he painuvat länteen: sydän viittovi sinnepäin,
    ja on kun tähtönen tuolta myös tuikkisi: tänne näin!

    Erämaat sekä aarniometsät ei estettä heille luo.
    Ei kuolemanpelko ja vaivat väsymyksen tuntoa tuo.
    Sadat päivämatkatpa näin he yhä kulkevat eellehen.
    Ja vuorena nousee usko; perus horjua ei voi sen.

    Ja he saapuvat Juudan maalle, -- Oi riemua, onnea oi!
    Sitä kertoa ei voi kieli, suu haastella myös ei voi.
    Se, tunne ol' suuri ja soipa ja valtava, voimakas,
    alamainen, nöyrä ja kaunis, ihanainen ja arvokas,

    Jota tunsivat Itämaan viisaat, kun päättyi jo vihdoin tie,
    kun seimessä, eessä jo heidän toden kuningas viimein lie.
    Rukouksin ja kiitosvirsin luo lapsen he lankeevat,
    häll' aarteet antavat parhaat, joit' tarut vaan antavat.

    Ei tietäjät löynneet totta, ei tuiketta yöhönkään.
    Mitä löysivät viisaat sitten? -- Jumalaisen ja miehen tään
    joka vasta sen etsii, löytää, mitä eivät he löytäneet,
    min vuoksi he työt' oli tehneet, halk' elämän taistelleet.

    Jo lähtivät tietäjät taasen ja he viestinä veivät sen:
    Elon syksyn seestäjä syntyi, toden tuojakin valheesen!
    Ja viisaat vaipuvat hautaan ja kulkivat kuolemaan,
    mut tietoisuudessa tuosta: Saa päivä jo päälle maan!



    MIKSIKÄ?


    Kun uraa uutta uurretaan
    ja tietä tehdä tahdotaan,
    niin miksi jo
    on meillä pelko, parku lie,
    kun taipaleella eessä tien
    on kallio,
    min yli ehkä vaikeaa
    on omin voimin kulkea
    ja joka kenties kokonaan
    tien voipi sulkea?

    Kun kevätpelto kynnetään,
    maa muokataan ja kylvetään,
    niin miksi siis
    on itkusuina ihmiset
    ja katkerina katsehet,
    kun Hallahiis'
    vie viljan? Onhan jokainen
    jo turmatyössä nähnyt sen
    niin monet kerrat ennenkin
    ja ihan takavuosihin.

    Kun tapparahan tartutaan
    ja kuolontietä kuljetaan,
    niin miksi on
    ihmettä se, ett' taistotie
    useesti täällä meidät vie
    luo tappion?
    Ken kuningas tai keisari,
    muu miesi, mikä milloinki
    on aina, aina voittanut,
    ei koskaan kaatunut?

    Kun naista miesi lempivi
    ja naisehensa uskovi;
    mut pettävi
    hänt' omantunnon tuskitta
    tuo naikkonen, niin useinpa
    jo murtuvi
    mies, mikä aina nähnyt sen
    on, että täällä naisehen
    voi uskoa kuin lämpöhön
    voi luottaa jäätikön.

    Monesti täällä huudetaan
    ja lailla lasten ulvotaan
    ja aivan umpimähkää --.
    Yks vaan on varma: peltoaan,
    jos ken ei käyne kuokkimaan,
    ei tuo se tälle tähkää!
    Jos halla meiltä viljan vie,
    niin eessä ojankaivuu lie.
    Jos mies on alla vääryyden,
    niin: alta sen!



    JUMALAN VIRSI.


    Joko oisi se hymniä huomenen,
    jota hymisi huulet heidän;
    -- täys' oisiko mitta jo murheiden
    sekä tuskien tulvat meidän? --
    vai liekö se laulua enkelein
    tai kaikua korkeuskantelein
    eli oliko itse se Jumala,
    min kuulin ma laulua?

    Ei ollut se laulua ihmisten,
    ei laula ne laulua hyvää.
    Ei ollut se kaikua kannelten,
    oli siksi se liian syvää.
    Ei enkelilaulua ollut tää,
    yläilmahan laulupa heidän jää.
    Siis oli vaan virttä se Jumalan,
    oli kaikua korkean:

    Hyvän katkesi kytkyet, kahlehet,
    pyhä pyrkihe juhlaan jaloon
    ja sidotut sielujen aatokset
    näin pääsivät päivän valoon;
    läpi lunten ja jäiden ne murtautui,
    yli soiden ja rimpien poikki ne ui
    kevätjuhlaan, juhlahan Jumalan
    sekä toukohon taivahan.

    Hyvän vapauslaulua sävelet
    soi niin kuni taivaan torvet.
    Ne sävelet tuutivat tuntehet
    ja ne täyttää kirojen korvet.
    Tuo hymni se uskoa uudistaa
    sekä heikon se voimia vahvistaa,
    luo luottamusta se Jumalaan,
    tuo taivahan päälle maan.

    Se tekevi hyväksi ihmistä
    ja ehjää luopi se meistä
    ja se päivänä seestävi sydäntä
    sekä silmiä kyyneleistä.
    Kukin on kuin itsensä unhottais
    sekä taivaan tuutuhun uinahtais
    ja on kuin ihminen Jumalan
    kävis vasta nyt kuvahan.

    Oi ihmiset, kaikki te kuunnelkaa
    sydän-äänien kunnon kieltä;
    sitä kuunnelkaa sekä laulakaa
    jok' ainoa Jumalan mieltä.
    On kullakin Jumala povellaan;
    kukin tulkitkoon sitä laulullaan.
    Näin taasen jo meillä on Jumala,
    on kaitsia korkea!



II.



    TUSKA.


    Tuo tuska, tunne katkera,
    miel'ala ahdas, ankea,
    tää vieras kutsumaton
    on niinkuin ilma; lailla sen
    se tunkee läpi seinien
    ja saapuu alle katon;
    sua puristaa
    ja painaltaa,
    sun rintaas repii, raatelee,
    verisin silmin katselee
    ja hymyilee
    kuin pahahenki. Eessä sen
    sä seisot, raukka, vavisten
    ja tunnet kuuman tuskahien,
    mi löytää tien
    sun otsaltas
    ja kasvoiltas,
    käy kautta joka huokosen.

    Kun sulla juhlahetki lie,
    mi sydämestäs huolet vie,
    niin ole varuillasi:
    voi tuska tulla koska vaan!
    Kun riemuitset sä parhaillaan,
    on tuska ovellasi
    ja sisään käy,
    vaikk'ei se näy,
    ja sitoo kieles, jolla sa
    juur' aijoit sanoin lausua
    sun onneas,
    ja povestas
    vie rauhan, tappaa tahtosi
    ja murtaa mahtisi.

    Kun päivän hikihatussa
    sa olit työssä, toimessa
    ja väsyit iltasella,
    niin ällös usko, että sa
    yön tullen taidat nukkua,
    vaikk' olet vuotehella;
    näät, tuska jo
    kuin kohtalo,
    niin säälimättä seisovi
    vuoteellas sekä laulavi
    sun korvaas hautavirsiä;
    sen hyminä,
    jok' on kuin virttä helvetin,
    suo vaipua ei unihin;
    vaan valvoen
    ja kärsien
    näet koittavan sä päivyen,
    mi vaatii sulta voimia
    ja täyttä tarmoo, tahtoa,
    vaikk' öinen tuska vei jo ne.
    Ei auta: Elä! Tottele!

    Jos olet luonne voimakas
    ja tahdoltasi tarmokas,
    niin tuskan voit sä voittaa.
    Työ! Se on sulle pelastus.
    Kun sulle saapuu ahdistus
    ja sua saada koittaa,
    niin ota työ
    ja sillä lyö
    tuo tuska pois; mut kestäös
    ja olan takaa iskeös
    kuin aikamies,
    mi seistä ties
    edestä hengen, elämän.
    Näin tuskan inhan, ilkeän
    sä voitat kerta kerralta,
    niin että viimein herrana
    voit sitä hallita.

    Sa tutki olemusta sen,
    käy, tunge läpi verhojen,
    sen etsi ydinkohtaa:
    Mik' on tuo tuska? Varjoko,
    epäilyn siitos, valheko,
    jot' aatos heikko johtaa?
    Sit' tutki sa
    ja pelotta
    lyö rikki, murra kärki sen,
    tuo myrkkyinen,
    ja nouse alta ahdingon,
    Sun voitto on!



    SYKSYÄ.


    Nyt lehdet lentää, varisee,
    syystuuli pieksee puita,
    pois kesäkorut karisee,
    vaan puissa joitakuita
    on lehtiä ja oksillaan
    ne on kuin ois ne ivallaan.

    On kesä lyhyt. Tuskinpa
    se täysin tulla ehtii,
    luo lämpöä ja paistetta
    ja puissa oksat lehtii,
    kun taas jo pois se kaikkoaa
    ja alla syksyn on jo maa.

    On luonto niinkuin elämä,
    mi ihanteita vailla,
    on aina synkkää syksyä,
    ja talvituulten lailla
    se jäätää ihmissydämet
    ja tukahuttaa tuntehet.

    Mut kesän meille ihanteet
    tuo elon talvisäihin,
    luo lakkapäiset lainehet
    ne valtimoiden jäihin,
    ne mielen synkän seestyttää
    ja väsyneitä virkistää.

    Vaan miksi ihanteillakin
    niin lyhyt tääll' on aika,
    miks voittavi ne kumminkin
    ain talvisäiden taika?
    Miks ihanteiden ihmepuu
    niin pian kuihtuu, lakastuu?

    Miks ihanteiden ihminen
    ain elon alle taipuu
    ja miksi ase aattehen
    niin pian hältä vaipuu
    ja tylstyy taikka katkeaa
    ja tuskin mitään aikaansaa?

    Kas, alla arkihuolien
    ja olemisen armon
    ei kestä ase aattehen
    ja mahti miehen tarmon:
    Jok' ainoalta ihanteet
    lyö taistotavan käsitteet.

    Mies tuskin täällä tuntevi
    nyt aatteen aateluutta
    ja rintahansa tahtovi
    hän saada ilmaa uutta
    ja tarttuu hengen tapparaan,
    käy taistotietä astumaan.

    Kun hän jo pettyy! Elämä
    ei ihanteita tunne.
    Jos täällä tahtoo iskeä
    ja lyöpi vaikka kunne,
    niin paatta vasten aina lyö,
    ei näe, kun on yllä yö.

    Vain kipeniä kimmahtaa
    se vuoren paksu paasi,
    ja turhaan kalvat kalskahtaa.
    -- Ken elonvuoren kaasi?
    On sitä vastaan turha työ,
    jos vaikka millä lailla lyö.

    Ja miekanterät tylstyvi.
    On miesten mielet haikeet.
    Jos vaikka kunne katsovi,
    on eessä ajat vaikeet:
    Pois ihanteen on kesäkuu,
    on jäätä maa ja lunta puu.

    Ja pakkasessa paukkuvi
    se elon hallavuori,
    ja lumihin sen jäätyvi
    niin moni mieli nuori.
    Jos pakkasesta säästyy ken,
    niin vuoren peikot vievät sen!



    PUU JA LEHDET.


    On ihmiskunta puu
    ja lehti sen
    on ihminen,
    mi pian lakastuu;
    se kesää tuskin täällä vielä näkikään
    ja elon tarkoitustaan tajus itsekään,
    kun kuoli se
    ja levolle
    pään painoi mullan povelle.

    Yks lehti putoo puusta pikemmin,
    vaan toinen vaipuu vasta myöhemmin,
    näät, tasaisest' ei aurinkoa riitä
    ja pimeys ei elinvoimaa siitä.
    Tääll' lehti toinen toista varjostaa
    ja pintalehti kaiken valon saa
    ja varastaa
    näin toisen elinvoiman kokonaan
    ja siitä karttuu
    ja vahvaks' varttuu;
    mut alin lehti vailla valoaan
    ei kauvan kestä, kun jo kuolee pois,
    vaikk' kasvu-aikaa vielä ollut ois,
    pois kuolee, kaatuu
    ja mullaks' maatuu.

    Puu, runko säilyy ajast' aikahan
    ja aina uudet lehdet näkee kasvavan
    ja -- kuolevan.
    Sit' täällä koit ja madot syövät
    ja ajan rajuilmat sitä lyövät,
    mut murru, taitu ei se vaan,
    ken tietää, tokko milloinkaan?

    Oi, mihin verrata voi ihmiskunnan puuta?
    Niin ihanaa, niin kurjaa et sä tiedä muuta!



III.



    KAARLE HALMEELLE.

    (Seppeleessä 9.12.03).


    "Hjorth," "Kahdestoista Kaarle" myös:
    Sun taitees, tekotapas, työs
    Ja tarmos taikavoimineen
    Saa sydämemme, seppeleen!



    HELMILLE.


    Oi, olkosi uneni
    armainen,
    hyvätuuleni, henkeni
    ylhäinen,

    yli varjojen valoni
    säihkyntä
    sekä syömeni, sieluni
    syttäjä,

    omatuntoni, uskoni,
    hartautein,
    väkevyyteni, voimani,
    uljuutein!

    Oi nostaos aattehet
    syvimmät
    sekä poveni tuntehet
    pyhimmät

    valosoihtuna suurena
    loimuamaan
    pelastuksen taikana
    Suomenmaan!

    Sydämemme ja sielumme
    vaatii maa;
    ne sille me annamme,
    maa ne saa!



    PIKKU AUNELLE.


    Kuules Aune-kultanen,
    kun ma sulle haastelen.
    Paikan tuon ma sulle soin,
    että silmäs nähdä voin;
    katsos noin!
    Ollos hetken alallasi,
    hiukan hilli nauruasi.

    Kun ma ennen sinunlaisna
    leikkiväisnä, nauravaisna
    aamusesta iltahan
    aina samaan tapahan
    nähtiin ahertelevan,
    niin mä silloin luulin, että
    elo tää ei kyynelettä
    murheen, elonhuolten vuoksi
    toisi mulle silmihin.

    Päivä pääsi, aika juoksi.
    Aina vaan ma nähtihin
    naurusuuna; tokko vaan
    kyynelöin ma ollenkaan,
    paitsi silloin, kun ma suutuin
    häijyn lailla,
    lupaa vailla
    luvattomaan, pahaan puutuin,
    mi ei ollut mielehen
    isän eikä äityen.

    Noin mä nauroin, kun sä nyt.
    Naurun syyt' en etsinyt.

    Koulunpenkkilöilläkin
    useasti unhoitin
    vakavuuden; kujeilin
    millälailla milloinkin.
    Tuosta sain ma nuhtehia,
    joskus aivan ankaria,
    kun en tainnut totella
    enkä löynnyt rajoja
    työn ja leikin.
    Nauru veikin
    myös mun usein nurkkahan;
    häpeän sain raskahan.
    Korvapuustin läksyt ain
    saivat naurutaudiltain.

    Aika kerkes, vuodet vaihtui,
    lapsuusaika poijes haihtui
    niinkuin eestä tuulien
    häipyy hunnut usvien.
    Kuvakirjat kiini suljin,
    totta kohti täällä kuljin.

    Hymy herkes, nauru katkes,
    kyynellähteet auki ratkea.

    Elämä on kylmä ja
    melkein kuni kuolema
    sille, jolle se sit' on!
    Olin orja kohtalon,
    joka multa naurut kitki,
    jota orporaukka itki,
    kunnes naurun kokonansa
    unhoitti hän itkuissansa.
    Itkin kaikki kyyneleeni.
    Kun ne loppui, sydämeeni
    telkesin mä tuskani.
    Itkutonna,
    naurutonna
    kuljen, kannan taakkani.

    Aune-kulta! Nauru mulla
    helky ei kuin helkkyy sulla.
    Itkeäkään saata en,
    vaikka suru sydämen
    joskus pyytää kyynelettä --
    kuiva silm' ei vuoda vettä.

    Soimattihin mua ennen,
    armaan lapsi-ajan mennen,
    houkkioksi nauravaksi.
    Muutuinko ma paremmaksi
    Kertyi mulle syytä kaksi,
    joista nyt mua soimataan:

    Itken, kun on naurun syytä,
    nauran murheen mustaa kyytä;
    ajallaan en milloinkaan
    lahjoja ma käytä niitä,
    mulla, näät, ei taito riitä.

    Tällälailla täällä, oi,
    inehmoisen käydä voi!
    Monen täällä hukka vie.
    Oikukas on elon tie.

    Säästä sinä, lapsikulta
    ilon tulta,
    ettei tuota puutu sulta
    saapuessa surujen,
    elonhuolten hetkien.



    UNET LEMMEN --.


    Mun miete sun luoksesi lentää,
    ihan sieluhus asti käy:
    Olet läsnä, vaikka sä sentään
    et silmihin siinnä, et näy.

    Ja ma tunnen, kuinka sun huules
    mun suulleni suukot suo.
    Oi armahin, ainoa kuules:
    unet lemmen lohtua tuo.

    Unet lemmen lepoa antaa
    ja ne kaihoa karkoittaa,
    ne toivojen taivaanrantaa
    sulosätehin ruskoaa.

    Ne aurana auki luovat
    sydänsurujen tuiskutiet;
    kuin kukkaset kastetta juovat,
    niin nekin vie tuskahiet.

    Ja siksipä, vaikka sä harhaat
    niin kaukana, kallehin,
    saan sulta ma suukot parhaat
    ja multa sä, armahin!



    LAPSONEN ONNEKAS ON --!


    Lapsonen onnekas on; äly hällä on hieno ja herkkä,
    tunnekin tutkiva, ei verivaloja vaadi hän täällä;
    kyllä hän tuntevi tuon, kenen lempehen uskoa saattaa
    eikä hän ystävätään epäuskoin kohtele konsaan.
    Suuttua saattavi laps', vihan taidon hän tuntevi kyllä,
    mutta hän leppyvi myös toki ennen laskua päivän.
    Onnekas aikapa tuo, jona ihmisen sielua vielä
    ei elon myrkykäs kyy, mato pistävä pillata taida.

    Tuotapa aikoa nyt sydänparkani kärsivä kaipaa,
    kaihovi itsekseen, ihan itkien pyytävi joskus
    laps-ajan lämpöä vaan sekä sen ihanaa ilon ilmaa
    niinkuni kastettaan kedon kukkanen kuivuva kaipaa,
    että se tuoksuta taas sulosorjana, nuorena voisi.

    Onkohan oikkua tuo iki-Luojan ja taivahan Taaton,
    että hän armossaan inehmoisien langeta antaa,
    syöksevä syksynsään ylen ilkeän, irnuvan helmaan,
    antavi tuntea tääll' elon talvea, tuiskua tuulten,
    ottavi lapsiltaan kevät-aikojen riemun ja hurman?

    Miksikä ihminen ei ajan aaltojen viedessä purtta
    säilytä sielussaan elon alkavan sointua selvää? --
    Tuotapa tuskissaan sydän syntinen, särkynyt, miettii.
    Vastaus viipyvi vaan. -- Elonpulmia arvasi kenpä?



    MUISTO.


    On muistoja, joit' ei aika
    ja vuodet viedä ei voi.
    On muistoja, joiden taika
    on, että ne aina soi.

    On muistoja kalman kauhun
    ja muistoja murheiden,
    on tyynen ja myrskyn pauhun
    ja lemmen ja lapsuuden.

    Yks muisto on kylmä ja jäinen
    yks kevättä kuiskailee,
    yks muisto on syksysäinen,
    yks päivänä hymyilee.

    Ja vaikka ne hetkeks heittää
    ja jättävät ihmisen,
    niin kohta ne taasen peittää
    utuvaipoin verhoten sen.

    Sulo-muisto on myöskin mulla
    on muisto, mi haihdu ei.
    -- Sanos tyttöni, onko se sulla
    vai joko sen vuodet vei?

    Se on muisto, mi synkän hetken
    ihan taivahan riemuks luo.
    On muisto, jok' aatosretken
    sinitaivaan siintohon tuo.

    Ja vaikka se joskus kantaa
    mun tuskihin Tuonen maan,
    niin riemuja myöskin se antaa,
    Jumal-onnen siltä mä saan.

    Ja rakas se mulle on siksi!
    Yli yön sekä murheiden
    se on kuni päivyt. Miksi,
    kuin unhoittaisin mä sen?



    REESSÄ.


    Hei hepo! astele taajempaa;
    huilata saathan kohta.
    Katsohan! Tuolta jo kauvempaa
    kaupunki-valkeet hohtaa.
    Taipale lopussa kohta jo lie.
    Astele, astele sie!

    Tiuvut ne soittavat tahdissaan
    vanhassa, lystikkäässä.
    Hauska on miettiä matkallaan
    lauhassa talvisäässä;
    kavion kopsetta kuunnella;
    sydäntä lepohon laulella.

    Syömeni! Heitähän huolet pois
    taikka ne tyystin peitä!
    Etköhän mun sinä hetken sois
    kulkevan rauhan teitä?
    Anna mun levätä hiukan vaan,
    että mä voimaa saan.

    Voimia vain minä tarvitsen,
    voimia tehdä työtä.
    Työni ma tunnen ja vapisen,
    voima kun ei ole myötä.
    Paljo en kestä, heikko kun oon
    elämän suurehen taisteloon.

    Lennä mun varsani vinhaan vaan
    määrämme päähän saakka.
    Sullehan paljo ei painakaan
    huolteni raskas taakka.
    Niiden et painoa tunne sä,
    heinien, kaurojen ystävä.

    Soittavat tiukuset. Kiirehtää
    heponi kulkuansa.
    Taipale taakseni taittuu, jää.
    Kaupunki pauhullansa
    katkovi säikeitä mietteiden.
    Seis hepo! -- Luon' olen ystävien.



IV.



    ELÄMÄSTÄ.


    Jos jotakin täällä on kaunista,
    niin alla sen piilee pahaa.
    On kaupalla rakkaus rahasta,
    on lemmen kahlehet vahaa.
    Vihan viljoja veljeys kasvattaa
    ja luottamus pettymyspalkan saa;
    taka-aikain unta on lemmekkyys
    ja sijass' on itsekkyys.

    Joka mies käy naamari kasvoillaan
    ja lapsen lailla hän hymyy.
    Jumalia ja pyhiä palvellaan.
    Mut takana valhe lymyy.
    Ja kun kasvoja naamarit peitä ei,
    niin mikä sen lämmön ja lemmen vei
    ja missä on pyhät ja jumalat
    ja taivahan aatelmat?

    Etu määrää hengen ja aatoksen
    ja raha on vallan vaaka.
    Joka ei ole orjana ainehen,
    saa kirojen kantaa taakan.
    Ja hyvä jos jossakin ilmenee,
    niin elämä senkin jo sokaisee
    ja verihin tahrii ja maahan lyö;
    se elämän onkin työ?!

    Käy uhmaten nyt yli ihmisten
    se elämän ankara valta.
    Kuka täällä nyt kourista säästyi sen,
    ken päätään nosti sen alta?
    Ei kenkään onnehen juopunut lie,
    mut kunkin tuttu on murheen tie,
    ja sentään kaikki nyt odottaa
    ja palkaksi tyhjän saa.

    Joka pettymys vaikka ne maahan lyö,
    niin sentään vielä he uottaa.
    Yli heidän vaikka on mustin yö,
    he koittohon päivän luottaa.
    Mut milloin koite on päivän sen,
    jona kuivuu lähtehet kyynelten
    ja jolloin ihminen täällä saa
    sitä, mitä hän odottaa?



    KANSAN ÄÄNI KUULUVILLE!


    Kansan ääni kuuluville! -- taikasana meidän on.
    Köyhälistö, kurjalisto, mies ja nainen nouskohon
    kansalaisna, ihmisenä ihmisyyttä vaatimaan.
    Köyhän ääni myöskin täällä täytyy saada kuulumaan!

    Kauvan onkin onnetonna osattomat kärsineet,
    kautta huolten huutavaisten onneansa etsineet,
    löytämättä, nousematta alta elon valheyön,
    hyvitystä puuttuvaisna palkkiosta päivätyön.

    Ruha, ruumen, muta musta, alin kerta, sakka maan
    pintahan ei päässyt, painui pohjahan se aina vaan,
    aina syvää syvemmälle saastahan ja pimeään,
    mist' ei valkeutta kohti ylös päässyt yksikään.

    Vuosisata vuosisataan vieri, vaihtui aina näin.
    Köyhälistö kohdaltansa vaan ei päässyt eteenpäin.
    Heiltä puuttui pontevuutta sekä itsetajuntaa,
    rohkeutta, rakkautta, veljeyttä vakavaa.

    Velttouden, vihan kyynpä nälkä siitti sydämiin,
    kyyn, mi myrkkykäärmeheksi kasvoi kiini ihmisiin,
    turti tarmon, tahdon tappoi, sydämistä hyvän vei.
    Yhteisvoimaa vailla täällä mitään aikaansaada ei.

    Mutta sentään siellä, täällä sykki sydän ehyt myös,
    niinkuin päre pihtipielen taikka lyhty syksy-yöss',
    sytti tulta toisihinkin, tulta toivon tuhkaan loi,
    nosti aatteen: veljeshengen, heikon voiman ilmi toi.

    Köyhälistö nousi, nosti aatelipun liehumaan:
    Oikeutta! Veljeyttä! Tasa-arvo päälle maan!
    Joukko lipun ympärillä laajeni ja taajeni,
    väkivallan, vaivan alta kansalauma heräsi.

    Vuosisatain aamu alkoi, Nyt on viittoeltu tie.
    Sitä käydä! -- käsky kuuluu. Matkan päässä hyvä lie.
    Ken ei tunne rakkautta, veljeyttä povessaan,
    hän ei pysty meidän työhön eikä myöskään voittamaan.

    Oikealla asehella tosivoitto voitetaan.
    Siispä kukin kunnollisna käyköhönkin toimimaan.
    Valtahalu, valhe, vilppi sydämistä väistyköön.
    Oikeutta itsestänsä kukin ensin etsiköön.

    Sitten muista! Muistakaatte! Näin me käymme voittohon.
    Innon laulut, toivon kulut kautta maailman soikohon.
    Köyhän ääni kuuluville! Hornan yöhön valkeus!
    Sitä vaatii köyhälistö, Jumala ja oikeus.



    NE MATASI MAASSA.


    Ne matasi maassa
    polvillaan
    ja ne huusivat Luojaa
    tuskissaan.

    Mut yö oli yllä ja
    kalman mies
    syyssatoja suuria
    niittää ties.

    Elonviljat kypsyi,
    tuleutui;
    yli laihon viikate
    kaareutui.

    Ja Jumala mykkänä
    nukkui kai,
    oli taivas vaiti ja
    tyhjän sai

    nälän nähnyt nöyrähän
    rukoukseen --
    käsi kuolon kuivasi
    kyynelveen.

    Oli palkkana uskon ja
    haaveiden,
    työtaistelun, tarmon ja
    toiveiden

    elonpäivät tuskia,
    nälkää vaan,
    sen jälkehen multaa
    hautausmaan.



    KUN KERRAN!


    Kun kerran kaikki ne valveutuis,
    ne, jotka nyt vielä makaa,
    ja kaikki, kaikki kun liittoutuis
    ja vartio tehtäis vakaa,
    niin eiköhän silloin jo ennättäis
    levon aika ja lohtua lennättäis
    hyvä enkeli, siivillä siunaus,
    ja kaunihin kirkastus?

    Ja eiköhän silloin kukkia vois
    maa, jota nyt kirous painaa,
    hyvän, hyödyn kukkia, ehkä se lois
    elon siihen, mikä on vainaa,
    elon, voiman kauneuskaipuuseen
    ja uskoa mielehen jokaiseen,
    ja eikö se henkeä kohottais
    ja kaikkea kasvattais?

    Sukukunnat eikö jo ymmärtäis,
    mikä onnehen kansat nostais,
    ja pyytehet halvat eikö jo jäis?
    Vale tottako vielä nyt ostais?
    Ja vieläkö mahtien mammona
    sais elämän kulkua ohjata
    ja määrätä yksilötuntehet
    ja hallita aatokset?

    Ja vieläkö purppura-loistokkuus
    yhä orjien verta pyytäis
    ja tokkopa ainehen valtikkuus
    yhä orjain henkeä hyytäis?
    Ja vieläkö nälkähän kuoltaisiin
    ja vieläkö sortua suotaisiin
    väkevämmän vainohon heikomman
    katinkultien hintahan?

    Oi, emmekö joskus joukolla,
    joka mies sekä nainen innoin,
    vois puuhata pyhällä tou'olla
    ihan halulla yhtärinnoin,
    ja emmekö uskoa saattaisi,
    jos vaikkakin laihoa kaataisi
    syyshallat, että se sittenkin
    viel' joutuvi jyvihin?

    Ois ojia luotava jokaisen,
    tulis hengen vainio kääntää
    sekä syttää kantoja kaskien
    ja juuria irti vääntää
    ja kiviä kitkeä, kierittää
    sekä peltoa pöyhetä, pehmentää
    ja uskoa päivien paisteesen
    ja tuulihin jumalten?

    Näin kaikki kun yhtehen yhtyisi
    sekä kutsua hengen kuulis
    ja kaikki kun työhön jo ryhtyisi,
    niin tottahan silloin -- luulis --
    kevät koittais elämän talvehen,
    ois täytenä mitta jo murheiden
    sekä siihen, missä on kirous
    vois syntyä siunaus!



    TUUTILAULU.


    Nuku, nuku nuppuni,
    äläkä sä herää:
    Eihän ole, kultani,
    täällä sulle erää.

    Nuku, nuku nuppuni,
    nuku ikiunta:
    Täällä ompi osanasi
    syksyä ja lunta.

    Eilen isä kuopattiin,
    huomen sä, kulta.
    Pian munkin lapsi niin
    peittävi jo multa.

    Köyhän osa onneton
    ompi sekä nurja,
    iloton ja toivoton,
    kova, kolkko, kurja.

    Rikas lapsi lepäjää
    alla kultakankaan,
    köyhällepä ees' ei jää
    pala aivinankaan.

    Onko sulla nälkä vai
    mik' on tuska sulla?
    Tyhjä, tyhjä rinta kai
    aivan ompi mulla.

    Nälkähän on mun ja sun
    kova on se tauti.
    Nuku, nuku nuppu mun,
    unen rohto nauti.

    Nuku, nuku nuppuni,
    äläkä sä herää.
    Eihän ole, lapseni,
    täällä sulle erää!



    TÄÄ PÄIVÄ ON PÄIVÄ HERRAN!


    Tää päiväpä juhlien juhla lie,
    tää päivä on päivä Herran,
    joka sydän kun riemuten uhrin vie
    pyhän uhrimaljaan kerran,
    kun syömet syntiset saastastaan
    näin tahtovat irti päästä,
    pyhä kukka kun puhjeten kuorestaan
    pään nostavi talven jäästä
    ja tuoksullaan
    jo täyttää maan. --
    Tää päivä on päivä Herran!

    Oi nähkää, kuinka nyt taivaskin
    valon juhlahan lahjoittaapi.
    Oi nähkää, Pohjolan hankihin
    runot Jumala kirjoittaapi
    ja enkelit lentävät päällä maan
    -- ihan siipien suihkehet kuulet --
    ja riemua taivahan, riemua maan
    nyt kuiskivat noiden huulet.
    Koko taivas, maa
    nyt julistaa:
    Tää päivä on päivä Herran!

    Katukerjuri heittävi sauvan pois
    ja rampa on terve jälleen,
    ja on kuin Luoja leivän sois
    sekä särpimen pyytäjälleen.
    Nyt nälkä ja tuskakin unhoittuu
    tähän riemujen juopumukseen.
    Nyt tyytyvi köyhä ja kurja muu
    ilohetkisen hurmaukseen.
    Joka ihminen
    nyt tuntee sen:
    Tää päivä on päivä Herran!

    Tää päivä on suurien tunteiden
    sekä suurien innostusten.
    Tää päivä on surmaa murheiden,
    surun, vaivojen vastustusten.
    Ajan tulevan viesti on päivä tää,
    ajan armahan, suuren, uuden,
    jona juhlahetkien hurma jää
    varaks' vierivän vastaisuuden,
    kun päällä maan
    ain tunnetaan:
    Nyt aika on aikaa Herran!



    TUMMAA.


    Virvatulet väikkyää,
    vilppivirret soivat,
    myrkky musta läikkyää.
    -- Missä onpi hoivat?

    Kadotusta, kuolemaa,
    veren punoitusta,
    kavaluutta katalaa.
    -- Liekö lohdutusta?

    Puoliyötä, hämärää,
    yötä päivän päällä.
    Ylen monta itkevää
    tuskallista täällä

    odottaapi aamua,
    havajaakin yöhön,
    vailla tointa, tarmoa
    elämähän, työhön.

    Eikä täällä tahdota
    elää eikä kuolla,
    seistä, eikä kaatua,
    tahdotaan vaan huolla.

    Eikä ole ollenkaan
    oikeata, väärää.
    Sidesilmin kuljetaan. --
    Mikä minkin määrää?

    Veljeyspä vaeltaa
    lailla lauhan lampaan. --
    Tarkka silmä sillä saa
    nähdä torahampaan.

    Romua on ihanteet,
    hyvä horjuvaista;
    omantunnon tuntehet
    ihan samallaista.

    Siellä, missä kylvetään
    hyvän siemeniä,
    siellä sitä niitetään
    pahan jyväsiä.

    Tuskavaippa verhoaa
    maita, mantereita.
    Eiköhän ne liekin vaan
    Tuonen tantereita?



    TYÖHÖN!


    -- "Jos talven kestäis
    kevääseen,
    ja kevät koittais
    aikaiseen
    ja mulle tointa,
    työtä tois,
    ett' elatusta
    saada vois,
    kun leipää vailla
    vaimo on
    ja lapsi-liuta
    alaston
    ja minä itse!" --
    huokas mies,
    ja kalvas katse
    tuskaa ties.

    Näin eessä talven
    aattelee
    niin moni mies ja
    vapisee;
    ja moni äiti
    onneton
    ja lapsi joukko
    turvaton
    nyt leivätönnä,
    nälissään
    on alla talven
    inhasään.

    Voi miksi osat
    päällä maan
    niin kumman lailla
    jaetaan:
    Yks ylivoimin
    ahertaa
    ja leivän tuskin
    siitä saa;
    mut toinen täällä
    nauttii vaan,
    tee kunnon työt' ei
    ollenkaan
    ja leipää hällä
    liiaks on;
    ja kolmas aivan
    osaton
    on työstä sekä
    leivästä
    ja tällä täällä
    kärsintä
    on ainoana
    osana
    ja toivehena
    kuolema.

    Oi siskot, veikot
    yhtykää
    ja yhteisvoimin
    ryhtykää
    suurtyöhön: nälkää
    poistamaan;
    näin muita, teitä
    auttamaan!
    Te esimerkki
    näyttäkää
    ja teossanne
    täyttäkää
    te tekojenne
    perustus
    ja edellytys;
    oikeus!



    RUNO.


[Lausuttu työväen luentokurssien päättäjäisjuhlassa
Tampereella 8.9.03.]

    On istuttu illat ja kuunneltu
    ja saatu on oppia uutta.
    Taas tiedon on mahlalla juotettu
    ja onnen on he'elmiä tarjottu
    sekä sielujen aateluutta.

    Ovat tietojen-taiturit haastelleet,
    sanasankarit sanoja suoneet.
    Ei ole he vaivoja säästelleet;
    pyhimpääns' ovat meille he uhranneet,
    ovat valoa, voimaa luoneet.

    Ovat luonehet voimia uskomaan,
    ett' ijäti yöt' ei kestä:
    koronkiskurit ettei kullallaan,
    rahamahtavat ettei mahdillaan
    ikipäivän koittoa estä.

    Ovat selvitelleet, että se tie,
    joka veljeys-juhlaan johtaa,
    ei vaivoja vaill' ole, että se lie
    työn raskahan tie, vaan sinne vie,
    kuss' onnelan ukset hohtaa.

    Yks' ainoa että on tiehyt vaan
    ja se tie on uskon tietä,
    sen uskon, että kun taistellaan,
    niin kerran me voittoa laulellaan,
    -- Ei määrähän muu tie vietä.

    Ja että jo koitto on keväimen,
    yö että jo päivään ehtii
    ja että nyt aika on kyntöjen,
    on toukojen kuu sekä toiveiden,
    pyhä puu pian että jo lehtii.

    Siis työmies! Kiirehin kyntöön käy!
    Ylös nouse ja oikeus hanki!
    Toden voittoa vaikkapa koht' ei näy,
    niin kerran se sentään ennättäy,
    ijät päivät se ei ole vanki.

    Pois nälkä ja tuska ja murhe muu!
    Pois ruoska- ja armovalta!
    Kun riittävän leivän saa joka suu,
    kun orjuus ja herraus unhoittuu
    sekä mahtius mahtajalta.

    Niin vastapa silloin hetki se on,
    jona taivahan tänne me loimme,
    jona veljeys voima on voittamaton
    ja ihminen meillä jo ihminen on,
    on hetki kun levätä voimme!



    TALVEN TULLEN.


    On talvi kohta käsissä,
    jo hallahenki havaa;
    taas luonto lumisylinsä
    maan asujille avaa.

    Maan päälle lumihiutaleet
    jo taivahalta putoo
    ja akkunoihin uutimet
    jääkiteet kohta kutoo.

    Pimeetä on jo Pohjola,
    yön synkeätä selkää.
    On tuska sitä tuntea
    ja sitä mieli pelkää.

    On talvi ahne, ankara,
    on kovakoura, julma,
    ja sillä vahva vartija
    on pohjan kylmä kulma.

    Ei talvi säästä, suojele
    ja tue turvatonta,
    ei vaipumasta varjele
    se lasta onnetonta.

    Se koditonta kurittaa
    ja osatonta painaa;
    sen alla raukka raukeaa
    ja heikko ompi vainaa.

    Min nälkä jätti jälelle,
    sen pakkanen jo pyytää;
    min suvi siitti elolle,
    sen talvihalla hyytää.

    Se olla voipi onnekas,
    kell' ompi puita takkaan
    ja jolle sarka sadokas
    toi jauhoerän vakkaan.

    Ei tätä tuuli, talvisää
    ja huurat huoletuta;
    mut mitä muiden osaks jää,
    se toista ompi tuta.

    Kun lieden liekki hulmuva
    vei viime puut ja korret,
    on takan hiilos tuhkana
    ja alastonna orret.

    Niin siellä sitä kysytään,
    ken kylmän alla kestää
    ja tokko tuhot talvisään
    voi elinvoima estää.

    Ei talvi tule yksinään.
    Se vierahia muita
    tuo kerallansa kestimään
    tuo yhtä ahmatuita.

    Tuo tullessansa tauteja
    se sekä sairautta,
    tuo tuskia ja vaivoja
    ja muuta raihnautta.

    Näin varustaumattoman
    se kuolettaapi elon,
    ja siksi, siksi raskahan
    se tuopi tälle pelon.

    Jos kevättoivo kellä on,
    hän voittanut on puolen,
    mut kell' on tunne toivoton,
    hän horjuu alla huolen.

    Oi, syttyköhön sydämiin
    tää tunne: kevät koittaa!
    Saa päivänpaiste pakkasiin,
    uus kevät kylmän voittaa!



    SITÄ UUTTA ODOTELLESSA.


    Soi huuto nyt ympäri maailman,
    joka ilmojen ääret huhuu,
    ja se täyttävi maan sekä taivahan.
    Näin ääni se meille puhuu:
    Pois pankaa arvojen astehet,
    pois yksilön orjuusaattehet!
    Kukin olkoon herrana itsensä,
    sillä siksipä hän on luotu.
    Kukin kuningas olkoon mielensä,
    ei muut' ole kelleen suotu.
    Yli kaiken olkohon vapaus;
    hyvän ompi se kruunaus!

    Näin huutaa ääni ja maailma
    on niinkuni kuolemalla:
    perustukset järkkyy, rauniona
    on kaikki ja kauhun alla,
    väkevänkin voimat herpoutuu,
    kysymyksiä täynnä on kunkin suu.
    Mut kova on vastine, ankara
    ja se julma on korvan kuulta;
    jos kellä on korvat, on kuuleva
    näin elämänlakien suulta:
    Jos uutta luomisen työtä ei
    voi maailma kestää, niin sen vei
    perikatohon puuttuva perustus,
    siis oma sen heikkous!

    Ei muuta sen täytyne kestääkään
    kuin painoa raskautensa,
    ja turhaan eipä se pelkääkään,
    se kun tuntee heikkoutensa.
    Siks kuolemanpelkoa päällä on maan,
    varmuutta ja selkoa vaaditaan.
    Ja yllä sen uhkaa tuleva: uus',
    ja sillä on vahva mahti,
    jota vastaan turha on urhokkuus
    ja elämän sokea vahti,
    mikä kantaa nimeä itsekkyys
    tai tietämättömyys.

    Ja kohta se kaikki jo tapahtuu
    ja pian se uusi ehtii,
    Elonpuu pian murtuu, murskautuu
    tai -- uusia silmuja lehtii.
    Paras meidän täällä on tarkastaa,
    tulevalle tanhuat tasottaa
    ja estää tuhmien taisteluun
    sitä vastahan ryhtymästä,
    näät, sehän se estävi elämänpuun
    ihan ehjänä kestämästä!
    Tienraivaajia me olemme,
    sen tulevan eestä me seisomme
    ja vuotamme koska se hetki lyö,
    jona elämän loppuu yö!



    TODEN KUJE.


    Sai Tosi valhenaamarin
    ja paholaisen puvun
    ja kulki kaunokatsehin
    nyt eessä ihmissuvun,
    hän kulki valtateitä vaan
    ja astui lailla kuninkaan.

    Ja kansajoukot kaikkineen
    ja maat ja valtakunnat
    nyt saapui "Herran-miehineen"
    ja heitä seuras nunnat
    ja maassa polvin kumartuin
    ne kuuli Totta ihastuin.

    He toivat hälle uhrejaan
    ja suitsuttivat tulta
    ja kukin kantoi kalleintaan,
    ja halpaa oli kulta;
    ja kansajoukot kautta maan,
    ne näin nyt yhtyi laulamaan:

    "Oi, kuule meitä kuningas:
    sä älä meitä heitä.
    Me täytämme sun tahtoas,
    kun et sä hyljää meitä!
    Ja aina, aina, aina, oi,
    ylistysvirret sulle soi!"

    Ja joukko jatkoi juhliaan.
    Mut kuinka viimein kävi?
    Myös Valhe-herra matkallaan
    jo juhlaan ennättävi,
    hän katselee ja kuuntelee
    ja joukkohon näin haastelee:

    "Voi teitä hullut, houkkiot,
    voi teitä villityitä,
    kun ette nää te tuhkimot,
    ett' ootte petetyitä:
    se, jolle juhla tää nyt on,
    on Tosi-herra arvoton!"

    Ja kansa kaikki kauhistuu
    ja julmistuu ja suuttuu.
    Ja kansa huutaa: "Täss' on puu,
    mut Tosi siitä puuttuu:
    hän hirtetään ja poltetaan,
    ja kuolinvirsi veisataan!"

    Näin Valhe valtakuntineen
    sen tuomionsa sääsi,
    Mut Tosi valhe-verhoineen
    myös pakohon jo pääsi
    ja juoksi, kääntyi korpehen
    ja on myös siellä eellehen.



    KAHDEN VAIHEILLA.


    Verkallensa tornikello kahtatoista lyö ja lyö.
    Päivä häipyi. Äänetönnä saapunut on syksy-yö.
    Ei ees yhtä eläväistä katuloilla yössä nää.
    Hiljaisuutta; koski yksin vanhaa virttä virittää.

    Lunta, vettä vuorotellen maahan taivas tihruaa.
    Voimatonna sähkölamput sumu-yössä lekottaa.
    Usva kasvaa, vahveneepi; sitä leikata jo vois.
    Kuka kumma kuolevainen askeleensa tänne tois'?

    Mutta mitäs! Musta varjo tuolla pyrkii eteenpäin
    katuviertä niljakasta, repaleissa, allapäin.
    Kohti kosken kohinata kulkijalla matka käy.
    Kuolohonko? Eikö hälle enää muuta tietä näy?

    Vaiti! Varjon miehen suusta kuulet kuiskinata nyt,
    selvän saat sa, miksi mies on tälle tielle eksynyt
    -- "Vaimorukka, kuinka kuolit juuri tänä yönä sä?
    Ylikäypä, raudan raskas meill' on ollut elämä.

    Olit heikko, hento vaimo; liian paljo työtä teit,
    elämäsi alttarille liian suuren uhrin veit:
    Elontaakan lyijy paino murti elinvoimasi,
    särki sulta sisimmäisen, vaati sydänveresi.

    Sulle, mulle, lapsosille leipäni ei riittänyt.
    Siksi työtä, taistelua täällä olet kärsinyt,
    kunnes tuosta sun nyt päästi vapahtaja: kuolema,
    kohtalosi päätti, antoi lepopaikan Tuonela.

    Kova, kolkko kohtalosi viime voimat multa vei,
    eikä mulle pelastusta elämässä näy, ei.
    Poiss' on toivo, ainut auvo, päivä, jälell' yötä vaan;
    sit' en kestä! Kerallasi kulta käyn mä kuolemaan!" --

    Yö on musta; mutta mustin miehen muoto sentään lie.
    Oikeako vaiko väärä eessä hällä ompi tie?
    Oikeako vaiko väärä? -- Sitä miesi miettivi,
    kun hän kosken partahalla pyörtehiä katsovi.

    Avuttomat pienokaiset elämähän vaativat
    Yö ja vaimon murhemuisto kuolemahan kutsuvat.
    Takana on poljetulla perhe: lapset, maailma,
    eessä koski kuohuvainen, elonpääte, kuolema.

    Koski pauhaa. Miestä kutsuu: vaahtopäiset pyörtehet.
    pienokaiset, valkopäiset, sinisilmät lapsoset,
    säälimätön elämä ja nurja, kurja kohtalo,
    rakkaus ja elonviha. -- Kov' on miehen taistelo.

    Katso! Miehen miettiväisen yltä sumu hälvenee,
    sade taukoo, musta yöhyt seesteäksi selvenee,
    pilvet poistuvat ja kuukin niiden alta vaeltaa,
    koko taivas kirkkahinna tähtilöissä kimaltaa.

    Nostavi jo päätä mieskin, silmät, katse kirkastuu,
    syttyy toivo: elonside, rinnan tuska tuudittuu,
    voima kasvaa, sydän käskee taisteluhun, voittamaan,
    lasten, itsen, muiden eestä viime voimat koittamaan!

    Kiirehellä kulkija jo käypi kohti kotia,
    ikävöipi rintahansa painaltaa hän lapsia.
    Päivä yöstä selkeneepi, aamukellot kohta soi:
    Kell' on toivo, vaikka pieni, hän se seistä täällä voi!



V.



    ILMESTY ILONI IMPI.


    Kun ma kuljin karkeloissa,
    istuin iltojen ilossa,
    niin sä siinnit silmihini,
    kajastit utukuvana,
    sytit tulta syömeheni,
    lemmen lieskahan kohensit,
    mutta et sä luokse tullut
    etkä lentänyt lähelle;
    ja kun koitin kohti käydä,
    käsin kaunoa tavata,
    niin sä jo suhahdit siitä,
    lensit kuni lentimillä,
    auerpilvenä pakenit
    luota pojan läylimielen,
    miehen miettivän polulta.

    Tuli tuosta toinen aika,
    aika kolkko ja kovempi
    kun en iloa isonnut,
    kaivannut en karkeloita,
    olin kyltynyt elohon,
    väsynyt pahoin peräti,
    suru syömehen sikisi,
    tuli tuska tuntohoni,
    olin kuin kirottu, kärsin
    päivisin pahasti, yöni
    valvoin unta ottamatta;
    sairas sieluni värisi,
    ruumis raihnanen vapisi.

    Silloin taas sa silmihini
    pilkahdit pimeän halki,
    tuikit tähtösen tulena
    yössä poian yksinäisen,
    toit iloa, toit suloa,
    lämmitit lumista miestä,
    kummittelit kuolevaisen
    elämän-ilona hetken,
    kaksi, kohta kolmannella
    pois jo kiirehin katosit.

    En mä tiedä, ken sä lienet,
    kussa kuljet, missä piilet,
    tokko saavutan sinua,
    aarretta eloni löydän
    ennen Kalman kartanoita,
    elon aatkelan ajalla
    vaiko vasta vainajana
    tuolla Tuonelan tuvilla.

    Mutta jos sä joskus saavut,
    ehätät iloksi mulle
    verenä, lihana, luuna,
    käsin kosketeltavana,
    niin sinut syliini suljen,
    povelleni pääsi painan,
    että kuulet kuiskutuksen,
    älyät ihanan äänen
    povesta pätöisen poian,
    alta rinnan riutunehen;
    ääni siunaten sanovi,
    haastavi halu sydämen:
    Kiitos, kiitos unten aave,
    aave suurien ilojen,
    kiitos, kiitos kultalapsi,
    lapsi laulajan elämä!

    Ilmesty iloni impi,
    saavu sieluni sulous!



    ERI OSAT.


    Hyvä on olla onnellinen,
    jumalien juhlavieras,
    kaitsettava Kaikkivallan,
    Luojan lapsi, Herran hellä,
    kun on sydän synninarka,
    povi puhdas ja korea,
    eik' ole tuntoa tuhottu,
    veri ei vikoa saanut
    kohdussa emonsa eikä
    isonsa veren väessä.

    Tuo voi olla onnellinen,
    autuas ikänsä kaiken,
    kuolla viimein kunnollisna
    helmahan hyvän Jumalan,

    Toist' on olla onnetonna,
    rauhatonna, riemutonna,
    lieska polttava povessa,
    tunnossa tukala tuska,
    ohimoissa outo vaiva,
    aina silmissä samerrus,
    voimatonna voimiltansa,
    väeltä ylen vähäinen,
    kun on Luojan hylkylapsi,
    Herran hyljätty inehmo,
    ollut aina syntymästä
    taikka ehkä ennemminkin.

    Tälle on elämä tuska,
    orja-ies ja itku, vaiva;
    eikä hän lepoa löydä,
    ei sinä ilmoisna ikänä
    elon pellon pientarilla,
    elossa ajallisessa.

    Yks on täällä tuskan tuttu,
    murjoma murehen mustan,
    toinen ehkä onnellinen,
    taivahan hyvä hedelmä.



    ILLALLA UNEKSIN KERTA.


    Illalla uneksin kerta,
    hautoelin haavehia
    takkavalkean valossa,
    eessä roihun riutuvaisen.

    Ylleni hämärä hiipi,
    varjoja vaelteleikse.

    Oli mulla polven päällä
    tyttö pieni, puhdas pulmu,
    kirkas, kaunis katsannolta,
    hipiältä hieno, raitis,
    asuja elämän aamun,
    päivän koiton, lämmön lapsi.

    Tyttönen kätensä kierti,
    käsivarret hennot, valkeet
    kahlehiksi kaulahani,
    sitaisi suloisen solmun,
    painoi päänsä povelleni,
    katsett' etsi katseellansa.

    Himmeni takassa huike,
    tulen tuike sammui, riutui
    puut oli palaneet poroksi;
    tuolta täältä tuhkan alta
    hiukan puunti pieni hiili.

    Syttyipä sydämeheni,
    pulpahti povehen mulle
    uusi aatos, aivan outo,
    haave herkkä ja valoi nen,
    jota ma tajusin tuskin,
    en ees' puolta ymmärtänyt
    niin se oli outo, kumma
    ilmestys imehtivälle,
    mielikarvaan kantajalle
    vaivassa väettömässä.

    Hälveni surujen summa
    omantunnon tuska, polte;
    ehjänä sydän sykähti;
    veren kierto talttui, tyyntyi.

    Olinko unessa, vaiko
    valvehilla? Tuot' en tiennyt.

    Tuosta tunsin, kuinka kasvoi
    rauha, riemu rinnassani,
    tunsin tuulen henkäyksen,
    kesäisen ihanan ilman
    ottavan olemukseni,
    kokonansa, kaikkinensa;
    kukkaset yleni, kasvoi,
    kedon korut keinueli
    tuossa ihan itsestänsä
    ilmassa, iloitakseni;
    lauloi linnut, luomakunnan
    kaikki kantelot kajahti.
    Kuulin laineen loiskinata,
    rantahiekan helskytystä,
    kahiloiden kumman laulun.

    Kuulin korpien kohinan
    sekä vuorten suuret äänet,
    erämaiden ennustukset.
    Kaikki, kaikki kuulin tunsin
    riemussa rajattomassa,
    ilossa iki-hyvässä.

    Itse mä kedolla kuljin,
    astelin alankomaita
    kera tyttösen korean,
    sinipiian sievänlaisen,
    soitossa suvisen päivän,
    illan viileän ilossa.

    Suuri ja suloinen rauha,
    rinnan rauha, onnen huomen
    oli mun osaksi tullut,
    tullut mulle, tuiretulle.

    Havauduin haavehesta,
    humauksesta heräsin.

    Polvelt' oli poissa tyttö --
    paennut povelta pulmu.

    Takka tumma niinkuin yöhyt,
    pirttikin pimeä aivan.

    Kuitenkin unikuvista,
    kukkasista kauno-haaveen
    jotakin jälelle säästyi
    iloksi elon ikävän:

    Usko, luottamus unihin,
    hartauteen haavehien!



    ENNEN JA NYT.


    Ennen uskoin ystäviini
    niinkuin lapsi laittajaansa
    taikka taatto poikihinsa,
    siskokin sisarihinsa.
    Oisin ma ystävän edestä
    vaikka pääni pantiks' pannut,
    kuollut koirana kedolle,
    antanut oman osani
    onnesta elämässäni,
    jos ois tälle tarvis tullut,
    tullut huoli huutavainen.
    Surmannut olisin ehkä,
    tappanut tahallisesti
    ystävääni ilkkuvaisen,
    pärjääjän parempahani.

    Nyt en enää usko, enkä
    luota liioin lapsen lailla.

    Olivat ystävät hyviä,
    kaikin puolin kunnokkaita,
    hymyilivät, haastelivat,
    naurelivat naiset, miehet,
    kun ma itsekin iloitsin,
    karkelin keralla heidän.

    Mutta kun tulivat tuskat,
    sydämen surut totiset,
    kamalat ja kauhistavat,
    ihmisen ylitse käyvät,
    niin en löynnyt lohdutusta
    enkä mä apua saanut
    yhdeltäkään ystävältä,
    veijolta hymyilyn hetken.

    Sain ma pilkat pistäväiset,
    saatanalliset sanaset,
    ilkeän, ivaisen lohdun,
    vieläpä vihan hymyä
    naikkosilta nauravilta,
    miehenpuolilta pahoilta.

    Siks en usko ystäviini
    enkä heitä etsi, kaipaa,
    luotan yksin itseheni,
    voimihin vähän urohon,
    itse mä iloni tunnen,
    itse kaihoni kevennän.

    Yksin on ikävä olla,
    kaksin kahta kauheampi.



    METSÄTIELLÄ.


    Musta yöhyt. Metsätiellä
    hohti hanget ja kimalsi
    kuuraisissa kukkasissa
    hongat huojuvat, tulena
    tuikki tähdet taivahalta.

    Kaikui tieltä naurun tirske,
    sävel soipa ja sorea.

    Kuka kulkevi salossa?

    Kaikui tieltä toinen ääni,
    ääni kolkko ja kumea.

    Ketkä astuvat ahoa?

    Kulkevi keväinen henki,
    astuvi ilon ihana
    rinnalla totisen talven,
    kera kylmän kumppanuksen.

    Hopeaisna hanget hohti,
    kuura kultana kumotti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Elämästä - Runoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.