Title: Helmiä - +
Author: Mérimée, Prosper
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helmiä - +" ***


HELMIÄ

Valikoima novelleja


Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE


Suom. Kasimir Leino



Otava, Helsinki, 1895.



SISÄLLYS:

 Elämäkerta.
 Mateo Falcone.
 Etuvarustuksen valloitus.
 Tamango.
 Arpapeli.
 Etruskilainen vaasi.
 Arsène Guillot.



Elämäkerta.


Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p:nä v. 1803 Pariisissa, missä
hänen isänsä, tunnettu taidemaalari J. Fr. Léonor Mérimée, ja
lahjakas äitinsä, tyttönimeltään Anna Moreau, silloin asuivat.
Äidilläkin oli huomattavat taipumukset maalaustaiteeseen ja isoäiti
taas oli tuo erittäin suosittu lastenkirjailija rva Leprince de
Beaumont, joten siis nuorella Prosperilla, vanhempainsa ainoalla
lapsella, oli kaikki synnynnäiset edellytykset taiteilijaksi.
Siveltimellä ei hän kuitenkaan ole nimeänsä ikuistuttanut, vaikka hän
sitäkin melkoisella taidolla käytti, vaan hienolla, taiteellisella
kynällään, jonka pienet, mestarilliset tuotteet aina tulevat pysymään
"helminä" maailmankirjallisuudessa.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä antautui kirjailijamme isänsä tahdon
mukaan tutkimaan lakitiedettä ja joutui, tutkintonsa suoritettuaan,
heinäkuun vallankumouksen kautta valtiolliselle alalle, nim.
meriasiainministerin kreivi d'Argout'n kabinetin päälliköksi.
Palveltuaan valtiomiehen alkuna neljä vuotta nimitettiin hän
Ranskan valtioarkkeoloogiksi, toimi, johon häntä veti luontainen
halu ja johon hänellä sitä paitse oli perusteelliset ennakkotiedot
taidehistorian alalla. Tässä virassa työskenteli hän sitten
toimeliaana ja uskollisena ammattimiehenä kokonaista 20 vuotta,
kunnes hän v. 1853 Napoleon III:n keisariksi tultua ja hänen
puolisonsa Eugenien vanhana ystävänä kutsuttiin Pariisin senaatin
jäseneksi, jona hän pysyi kuolemaansa saakka s.o. 23 p:ään syyskuuta
1870. Tieteellisten sekä kaunokirjallisten ansioittensa vuoksi oli
hän jo v. 1845 kutsuttu Ranskan akatemian jäseneksi.

Nämä ovat yleisimmissä piirteissä Prosper Mériméen elämänvaiheet.

Varsinainen puoluemies ei hän koskaan ole ollut ja se selittääkin,
miten hän vallankumousten ja muiden myrskyjen läpi voi niin helposti
purjehtia. Vapaamielisenä hän kyllä piti itseään ja se hän myöskin
pohjaltaan oli, mutta tavat ja taipumukset olivat hänellä vanhan
englantilaisen ylimyksen; myöhempinä vuosinaan hän olikin melkein
jokapäiväinen vieras Napoleon III:n hovissa, missä keisarinna
häntä suorastaan hemmotteli, missä hän läheltä sai tutustua
historiallisiin tapauksiin sekä henkilöihin ja missä hän aina osasi
säilyttää täydellisen puhevapauden. Hänen kuuluisat kirjeensä[1]
ja, niissä lausutut arvostelut ajan merkillisimmistä valtiomiehistä
(Bismarckista, Gladstonesta, Palmerstonista y.m.) ovatkin sen vuoksi
tärkeitä täydennyksiä Euroopan nykyisempään historiaan. Myöskin
suoranaisena historiallisten tutkimusten kyhääjänä -- Rooman,
Espanjan, Ranskan ja Venäjän historian alalta -- kuuluu Mérimée
tiedemiesten joukkoon; sitä paitse ovat hänen taidehistorialliset
teoksensa sitä laatua, että ne aina pysyvät luotettavina lähteinä
ranskalaisen rakennustaiteen tutkijoille.

       *       *       *       *       *

Suurimman ja pysyvimmän maineensa saavutti Prosper Mérimée kuitenkin
kaunokirjallisilla teoksillansa.

Kuten tunnettu, syntyi Ranskassa tämän vuosisadan alussa voimakas
kirjallinen virtaus, joka alotti ankaran ottelun muotoihinsa
kangistunutta ja mehuttomaksi kuivunutta vanhaa suuntaa vastaan
vaatien enemmän sisällystä, enemmän tuoreutta ja runollista lentoa,
enemmän totuutta ja, edellä kaikkea, enemmän paikallisväritystä
kaunokirjallisiin ja taiteellisiin luomiin. Tämän elinvoimaisen
vyöryaallon harjalla nousi joukko lahjakkaita kirjailijoita, joiden
nimet -- sellaiset kuin Hugo, Lamartine, de Vigny, Musset y.m. -- jo
ovat tuttuja koko sivistyneessä maailmassa. Ja tämä nuorekas virtaus
se oli kyllin voimakas tempaamaan mukaansa sellaisiakin luonteita,
jotka ehkä eivät siihen suoranaisesti kuuluneet ja jotka ennen pitkää
erkautuivatkin tuon n.k. romanttisen koulun polanteelta valitakseen
oman itsenäisen ja luonteensa mukaisen tien.

Näihin kuului Prosper Mériméekin, joka v. 1825 alkoi kirjallisen
toimintansa julkaisemalla kokoelman jännittäviä, keskittyneitä ja
voimakasta intohimoa kuohuvia pikkunäytelmiä yhteisellä nimellä
_"Théâtre de Clara Gazul"_, kokoelma, josta vanha Goethe sanoi,
ettei hän ikinä ole niin kypsää taiteellista työtä 23-vuotiaalta
nähnyt. Romanttikojen päävaatimusta paikallisvärityksestä oli siinä
myöskin täydellisesti noudatettu. Huolimatta näistä ja muutamista
myöhemmistä lukudraamoista -- _"Kansan kapina", "Carvajalin perhe",
"Tyytymättömät", "Kaksi perintöä" ja "Seikkailijan vaiheet"_, jotka
kyllä osottavat tarkkaa luonteenkuvausta ja pirteää vuoropuhelua,
vaikka eivät tyydytä nykyaikaisia draamallisia vaatimuksia -- on
Mériméen varsinainen suuruus etsittävä novellien ja lyhkästen
romaanien alalta. Siinä on hän voittamaton mestari, jonka tuotteet
kaikkialla, minne ne vain ovat levinneet, ja niitä onkin kaikille
Euroopan sivistyskielille käännetty, ovat mallikelpoisiksi
tunnustetut. Novellistina hän nyt tällä kokoelmalla suomalaisellekin
yleisölle esitetään ja semmoisena tahdon häntä hiukan laajemmin
käsitellä.

Alulla vuotta 1829 julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _"Kronika
Kaarlo IX:n ajoilta"_. Se oli kuten jo nimestä kuulemme
historiallinen, käsitteli surkeasti kuuluisaa Perttulin yön
verilöylyä 1572 ja näytti olevan silloisen romaanikuninkaan Walter
Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu. Tekijä oli ottanut
psykoloogisesti kuvattavakseen tämän verisen tapauksen ja vaikka
voidaankin tehdä muistutuksia hänen käsitystänsä vastaan, täytyy
jokaisen sentään myöntää, että se kaunokirjallisena taideluomana on
mestariteos, täynnä pirteyttä, voimaa, tuoreutta ja alkuperäistä
elävyyttä. Jo tällä romaanillaan oli Mérimée -- erään silloisen,
etevän arvostelijan mukaan -- kohoutunut "Ranskan ensimmäisten
kirjailijain joukkoon".

Ja kun hän vielä samana vuonna alkoi muutamassa pariisilaisessa
aikakauskirjassa julkaista sarjan lyhkäisiä kertomuksia kasvoi hänen
maineensa päivä päivältä. Vuosina 1829-30 ovat useimmat niistä
novelleista ilmestyneet, jotka tässä käännöskokoelmassa tavataan.
Silloin kirjoitti hän näet korsikalaisen luonne- ja tapakuvauksensa
_Mateo Falconen_, jossa jokainen sana on kuin marmoriin kaiverrettu,
samoin keskittyneessä taiteellisuudessa vertaistansa kaipaavan
jutelman _Etuvarustuksen valloitus_, hienolla ivalla suolatun
kertomuksensa _Tamango_ sekä nuo etevät novellinsa _Arpapeli_
ja _Etruskilainen vaasi_, jotka kumpikin ovat merkillisiä sen
kautta, että hän niissä keskellä romanttisuuden kiihkoa osotakse
nykyaikaisesta elämästä otettujen aiheiden käsittelyssä jotenkin
selväpiirteiseksi realistiksi, samoin kuin kolme vuotta myöhemmin
ilmestyneessä romaanissa _Kaksi erehdystä_, jossa tekijä on
käyttänyt hienoa taiteellista älyänsä ja taitavaa sielutieteilijän
aistiansa rakkauden salaisuuksien selvittämiseen. Samassa suhteessa
huomattavia ovat myöskin pieni psykolooginen kuvaus kirjeenvaihdon
muodossa nimeltä _Apotti Aubain_ ja tämän suomennoskokoelman pisin
kertomus _Arsène Guillot_ (v. 1844), jossa Mérimée objektiivisen
taiteellisuutensa, hienon sielutieteellisyytensä ja luistavan
esitystapansa lisäksi vielä osottaa tavalliselle kertomustavalleen
vierasta ominaisuutta, nim. liikuttavaa tunteellisuutta.

Muuan Mériméen kirjailijaluonteen huomattavimpia puolia on halu
pöyristyttää lukijaa hirveiden aiheiden tyynellä ja seikkaperäisellä
kuvaamisella. Useimmiten liikkuu hän kuitenkin todellisuuden
pohjalla, mutta toisinaan antaa hän kertomuksensa vähitellen
ja tarkinta johdonmukaisuutta noudattaen siirtyä kerrassaan
mielikuvituksen vapaille vainioille, niin että lukija tietämättään
tulee sekoittaneeksi todenperäisyyden ja pöyristyttävän kuvitusvoiman
maailmat. Sellaisia ovat m.m. tuo omituinen juttu _"Illen Venus"_,
jossa mitä erehdyttävimmällä huolellisuudella kuvataan oletettua
muinaislöytöä ynnä siihen kiedottua hurjaa rakkausjuttua; samoin
_Kiirastulen sielut_, kauhistuttavia kuvauksia espanjalaisen Don
Juan-legendan mukaan, _Lokis_, Liettuaan sijoitettu julma jutelma
nuoresta kreivistä, joka hääyönä puree kaulan poikki morsiameltaan,
_Il viccolo_ eli _madama Lucrezia_, itaalialainen kummitusjuttu,
_Djuman_, jonka lopussa lukijalle äkkiä ilmoitetaan, että kaikki
kerrotut hirmuisuudet ovatkin olleet vain nuoren upseerin ilkeää
unta, sekä _Sininen huone_, pelkälle väärinkäsitykselle taidolla
sommiteltu tärisyttävä kuvaus, joka vihdoin kuitenkin selviytyy
vallan luonnolliseksi erehdykseksi.

Laajimmat, kypsyneimmät, taiteellisimmat ja enimmän tunnetut Mériméen
romaaneista ovat kuitenkin _Carmen_ ja _Colomba_.

Mérimée, joka matkusteli paljon Englannissa. Espanjassa, Saksassa,
Italiassa, Itävallassa, Unkarissa, Turkissa, Vähässä Aasiassa,
Kreikassa y.m. ja joka osasi niin monta vierasta kieltä, [Englantia
kuin joku Albionin poika, espanjaa eri murteissaan, itaaliaa, saksaa,
venäjää, kreikkaa -- sekä vanhaa että uutta -- ja latinaa], oli
Espanjassa käydessään erityisesti mielistynyt härkätaisteluihin
ja niiden sankareihin toreadooreihin, joissa kuolemaa pelkäämätön
rohkeus, mielenmaltti ja käytöksen sirous juuri vastasivat hänen
käsitystään oikeasta miehestä, Hänen naisihanteensa taas on uljas,
veikeilevä, älykäs ja intohimoinen immyt. -- Tällaisen juuri on hän
kuvannut Carmenissa, tuossa espanjalaisessa mustalaistytössä, joka on
intohimoinen, itsekäs ja oikullinen, mutta ennen kaikkea tunteittensa
vapautta rakastavainen. Hänen lempijänsä, vuoristolaisryöväri José
Maria taas vastaa täydellisesti miestä, sellaisena kuin Mérimée
todellista miestä ajatteli. Muuten ovat kaikki yksityiskohdatkin
tässä jännittävässä kertomuksessa sellaisella asiantuntevaisuudella
kuvatut, että ainoastaan Espanjan oloihin todellakin perehtynyt mies
voi sen tehdä, ja Carmenin oma luonne on kuin pronssiin valettu.
(Kuten tunnettu, on tästä kuvauksesta muodostettu komea ooppera,
joka Bizet'n ihanan musiikin siivillä on ympäri maailmaa kuuluisaksi
tullut.)

Colomba on Mériméen pääteos, joka valmistui tekijänsä täydessä
miehuuden ijässä, s.o. vuonna 1840. Tapahtumat ovat sijoitetut
Korsikaan eikä niitä muualle voikaan ajatella. Luonto on Korsikan
jylhä luonto, henkilöt todellisia korsikalaisia tunteineen sekä
näkökantoineen ja koko ilmakehä on niin yksinomattain korsikalainen,
että omituinen villiys ikäänkuin uhoaa vastaamme. Siinä jos missään
on paikallisväritystä ja totuutta. Se on yht'aikaa realistinen ja
romanttinen kuvaus, mutta edellä kaikkea taiteellinen mestariteos,
tarkastipa sitä miltä kannalta hyvänsä. Päähenkilöinä ovat siinä
nuori ihana tyttö Colomba ja hänen veljensä Orso, joka palaa Ranskan
sotapalveluksesta takaisin kotiseudulleen ja jota sisar koettaa
yllyttää verikostoon heidän isänsä murhaajia vastaan. Sitä paitse on
siihen kiedottu kaunis rakkauden juttu ja kuvattu useita omituisia,
peräti korsikalaisia luonteita. "Vihdoinkin on ilmestynyt teos,
johon arvostelijat voivat viitata, kun heiltä vaaditaan esimerkkiä
todellisesta mestariteoksesta", huudahtaa eräs tämän vuosisadan
etevimpiä arvostelijoita Colombasta. En tahdo ryhtyäkään laajempiin
selontekoihin, sillä tehdä selkoa ei siitä voi: se on luettava.

       *       *       *       *       *

Olen nyt vähitellen esittänyt kaikki Mériméen kaunokirjalliset
teokset lukijoilleni niin hyvin kuin sen muutamilla sivuilla voin
tehdä.[2] Ja nyt puhukoot tähän kokoelmaan otetut novellit itse
puolestaan. Lukija näkee jo niistä toivoakseni, minkälainen Mériméen
esitys- ja kuvaustapa on, vaikka tietysti en ole voinutkaan hänen
mainiota stiiliänsä täysin vastaavasti jälitellä. Myönnän kyllä,
että olisi ehkä ollut parasta tutustuttaa suomalainen yleisö
ensin Colombaan, tekijänsä pääteokseen, mutta se tuntui minusta
sentään melkein liian laajalta tänä lyhkästen kertomusten luvattuna
aikana. Jos tämä novellikokoelma taas saavuttaa suomalaisen yleisön
puolelta tarpeellista suosiota ja yleisö siis näyttää tunnustavan
Mériméelle meilläkin saman arvosijan, mikä hänellä jo kaikissa muissa
sivistysmaissa on, niin olen mielihyvällä ja parastani koettaen
kiirehtivä pukemaan suomenkieliseen asuun sekä Colomban että Carmenin.

Helsingissä, marraskuulla v. 1895.

_Kasimir Leino_.



Mateo Falcone.


Jos Porto-Vecchiosta lähdettäessä suuntaat kulkusi luodetta kohti
keskisaarelle päin, niin huomaat maaperän kohoavan jotenkin jyrkästi
ja tulet kolme tuntia kiemurtelevia, kivimöhkäleiden salpaamia
ja joskus kuilujenkin katkaisemia polkuja astuttuasi laajalle,
asumattomalle palolle. Tämä palo on korsikalaisten paimenten ja
kaikkien tuomioistuimen kanssa riitaantuneiden luvattu maa. Tapahtuu
näet usein, että korsikalainen talonpoika päästäksensä polttamasta
vainioitansa sytyttää tuleen jonkun metsäpalstan; sen pahempi,
jos tuli leviää laajemmalle kuin tarvis vaatii: kävi miten kävi,
niin on hän varma hyvästä sadosta kylväessään tämän halmeen, jossa
palaneiden puiden tuhka muodostaa hedelmällisen maakerroksen. Kun
tähkät on korjattu -- koska korsien korjaaminen tuottaisi liian paljo
vaivaa, jätetään ne näet paikoilleen -- työntävät maahan jääneet,
palamattomat puunjuuret seuraavana keväänä peräti sankan pensaston,
joka muutamissa vuosissa kasvaa seitsemän tai kahdeksan jalan
korkuiseksi. Tällaisia tiheitä pensastoja kutsutaan sitten korsikan
murteella _maquis_. Siinä kasvaa eri laatuisia puita ja pensaita
sikin sokin niin kuin Jumala ne siihen kasvattaa. Ainoastaan kirves
kädessä voi ihminen raivata itselleen tien sen läpi ja löytyypä
niinkin sankasti pensastuneita palomaita, ettei villit lampaatkaan
saata niiden läpi tunkeutua.

Jos olet tullut tehneeksi murhan, niin pakene Porto-Vecchion
palolle, missä hyvän pyssyn, ruudin ja kuulain avulla voit elää
täydessä turvassa; vaan älä unohda myöskään ruskeata, paslikilla[3]
varustettua levättiä, joka kelpaa sinulle sekä päällystakiksi että
vuoteeksi. Paimenilta saat maitoa, juustoa ja kastanjia eikä sinun
tarvitse vähääkään peljätä oikeutta tai murhatun omaisia muulloin
kuin ehkä täytyessäsi laskeutua kaupunkiin ampumavarastoasi uusimaan.

Mateo Falconella oli siihen aikaan, kun minä vuonna 18.. olin
Korsikassa, asuntonsa puolen peninkulman päässä palolta. Hän oli maan
oloihin nähden varakas mies ja eli rennosti, se on työtä tekemättä
ja pelkästään karjansa antimista, jota nomaadintapaiset paimenet
kuljettelivat vuoristolaitumilla. Tavatessani hänet pari vuotta
ennen sitä tapausta, jota käyn kertomaan, näytti hän minusta olevan
vähän päälle viidenkymmenen. Kuvitelkaa mielessänne lyhyt, mutta
vartaloltaan tanakka mies, tukka kihara ja sysimusta, kotkannenä,
huulet ohuet, silmät suuret ja vilkkaat ja kasvoilla sama väri
kuin saapasnahan nurealla puolella. Hänen ampumataitonsa oli
tunnettu tavattomaksi Korsikassakin, missä muuten hyviä pyssymiehiä
löytyy niin kosolta. Mateo ei esimerkiksi olisi koskaan ampunut
villilammasta kaurishauleilla; vaan kuulalla kaatoi hän sen sadan
kahdenkymmenen askeleen päästä satuttaen mielensä mukaan joko päähän
tai lapaan. Yöllä käytti hän asettaan yhtä helposti kuin päivällä ja
minulle kerrottiin hänen osavuudestaan seuraava todistus, joka ehkä
tuntuu uskomattomalta siitä, joka ei ole Korsikassa matkustellut.
Kahdeksankymmenen askeleen päähän asetettiin palava kynttilä lautasen
kokoisen, läpikuultavan paperilevyn taakse. Hän otti sihdin, kynttilä
sammutettiin ja minuutin kuluessa hän pilkkosen pimeässä lävisti
paperilevyn kolme kertaa neljästi ampuessaan.

Tällaisella yliluonnollisella taitavuudella oli Mateo Falcone
saavuttanut suuren maineen. Ystävänä sanottiin hänen olevan yhtä
luotettavan kuin vihollisena vaarallisen; ollen sitä paitse kohtelias
ja avulias eleli hän sovussa kaikkien kanssa Porto-Vecchion
piirikunnassa. Vaan Cortessa, mistä hän oli ottanut vaimon itselleen,
kerrottiin hänen sangen nopeasti suoriutuneen eräästä kilpailijasta,
jota kehuttiin yhtä varmaksi sodassa kuin rakkaudessakin: Mateon
ansioluetteloon vietiin ainakin eräs laukaus, joka tapasi kilpailijan
juuri kun tämä oli ajamassa partaansa pienen, ikkunan kehykseen
ripustetun peilin edessä. Kun tapaus oli unohtunut, meni Mateo
naimisiin. Vaimostansa Giuseppasta oli hänelle syntynyt ensin kolme
tyttöä (Mateon suureksi harmiksi) ja vihdoin poika, jolle hän antoi
nimen Fortunato; tämä se nyt oli perheen toivo ja nimen perijä.
Tytöt olivat joutuneet hyviin naimisiin: heidän isänsä voi tarpeen
vaatiessa olla varma vävypoikiensa tikareista ja tussareista. Poika
oli vasta kymmenvuotias, vaan hän osotti jo lupaavia taipumuksia.

Eräänä syyspäivänä lähti Mateo vaimoineen jo varhain liikkeelle
käydäksensä katsomassa karjaansa eräällä palolaitumella. Pikku
Fortunato pyrki mukaan hänkin, mutta laidun oli liian loitolla ja
sitä paitse piti jonkun jäädä kotimieheksi; isä siis kielsi, vaan
kuten pian näemme, oli tällä syytä katua tekoaan.

Oli kulunut muutamia tuntia hänen lähdöstänsä; pikku Fortunato
loikoili levollisesti päivänpaisteessa katsellen sinertäviä vuoria
ja mietiskellen, että tulevana sunnuntaina hän menee kaupunkiin
päivällisille enonsa korpraalin[4] luo, kun pyssyn pamaus yht'äkkiä
keskeytti hänet mietteissään. Hän hyppäsi seisoalleen ja kääntyi
sinne päin, mistä pamaus oli kuulunut. Muita laukauksia seurasi
eripitkäin väliaikojen perästä ja kerta kerralta kuuluivat ne
lähempää, kunnes vihdoin Mateon talolle päin nummelta tulevalle
polulle ilmestyi parrakas mies, vuoristolaisten suippolakki päässä,
yllä ryysyiset vaatteet ja laahautuen pyssynsä nojassa suurella
vaivalla eteenpäin. Hän oli näet juuri saanut luodin lanteeseensa.

Tulija oli eräs ryöväri, joka lähtiessänsä öiseen aikaan noutamaan
ruutia kaupungista oli tiellä joutunut väijyksissä olevain
korsikalaisten jääkärein kynsiin.[5] Puolustauduttuaan ensin
urhoollisesti oli hänen vihdoin täytynyt peräytyä ja ankarasti
ahdistettuna vetäytyä kalliolta kalliolle. Paljo edellä sotamiehiä ei
hän kumminkaan ollut ja haavansa vuoksi oli hänen mahdoton ennättää
palolle ennen kuin nämä jo ehtivät hänen kimppuunsa.

Hän lähestyi Fortunatoa ja sanoi:

-- Oletko sinä Mateo Falconen poika?

-- Olen.

-- Minä olen Gianetto Sanpiero. Keltakaulukset[6] ahdistavat minua.
Kätke minut johonkin, sillä edemmäksi en jaksa kävellä.

-- Ja mitäs isä sanoo, jos minä sinut hänen luvattansa kätken?

-- Hän sanoo, että teit oikein.

-- Kukatiespä ei sanokaan?

-- No, kätke minut vain pian, ne jo tulevat.

-- Varrohan kunnes isä on palannut.

-- Varroko, sinä kirottu! Viiden minuutin kuluessa ovat he täällä.
Kätke nyt minut pian, muuten tapan sinut.

Fortunato vastasi hänelle, vallan kylmäverisesti:

-- Pyssysipä on tyhjä eikä vyössäsi[7] ole enää patruunia.

-- Onpa minulla puukkoni.

-- Vaan jaksatkos sinä juosta yhtä nopeaan kuin minä?

Samassa hypähti hän syrjään, niin ettei ollut ulotettavissa.

-- Sinä et ole Mateo Falconen poika, sinä! Aiotko sallia, että minut
vangitaan vallan asuntosi edessä?

Tämä näytti poikaan vaikuttavan.

-- Mitäs sinä antaisit minulle, jos kätken sinut? sanoi hän
lähemmäksi tullen.

Ryöväri kopeloi kupeella riippuvaa nahkataskuansa ja veti sieltä
viiden frangin rahan, jonka hän epäilemättä oli säästänyt ruudin
ostoa varten. Fortunato hymyili nähdessään hopearahan, otti sen
käteensä ja sanoi Gianettolle:

-- Ole huoletta!

Samassa teki hän suurehkon aukon tuvan luona olevaan heinärukoon.
Gianetto kyyristyi sinne ja lapsi peitteli hänet yltympäri, niin
että hän sai hiukan ilmaa hengittääkseen, vaan ettei kukaan voinut
epäilläkään ihmisen sinne piiloutuneen. Sen lisäksi juolahti hänelle
mieleen eräs kylläkin kekseliäs metsäläisviekkaus.

Hän kävi noutamassa naaraskissan penikoilleen ja asetti ne heinäru'on
päälle uskotellakseen, ettei sitä muka oltu kotvaan liikuteltukaan.
Huomattuaan vielä verisiä jälkiä talolle tuovalla polulla peitteli
hän ne tarkasti hiekalla ja heittihe sen tehtyään aivan levollisena
taas päivänpaisteeseen loikoilemaan.

Muutamien minuuttien kuluttua oli Mateon tuvan ovella kuusi ruskeaan
univormuun ja keltaiseen kaulukseen puettua miestä erään ajutantin
johdannolla. Ajutantti oli hiukan sukua Mateolle. (Kuten tietty
laskevat korsikalaiset sukulaisuussuhteensa paljoa pitemmälle kuin
muualla). Hänen nimensä oli Tiodoro Gamba; muuten toimelias mies,
jota ryövärit kovasti pelkäsivät, sillä hän oli jo useita ahdistellut.

-- Hyvää päivää, pikku orpana, sanoi hän Fortunatolle lähemmäksi
tultuaan; kas vain kuinka sinä olet kasvanut! Oletko nähnyt tästä
erään miehen juuri ohikulkevan?

-- Noo, enpä minä ole vielä sinunkaan kokoinen, hyvä orpana, vastasi
poika typerän näköisenä.

-- Siksi kyllä ehdit tulla. Vaan sanoppas etkö ole nähnyt erään
miehen tästä ohimenevän?

-- Olenkoko nähnyt erään miehen tästä ohimenevän?

-- Niin, miehen, jolla oli musta samettinen suippolakki päässä ja
punaisen keltaisella kirjailtu takki yllä?

-- Miehenkö, jolla oli suippolakki ja punaisen keltaisella kirjailtu
takki?

-- Niin, ja vastaa pian äläkä siinä kertaile minun kysymyksiäni.

-- Aamulla ajoi pastori Pekka nimisellä hevosellaan tästä meidän
pihan kautta. Hän uteli, mitenkä isä jaksoi ja minä sanoin hänelle,
että...

-- Vai sinä, pieni veijari, tässä juonittelet! Sano nyt pian, mitä
tietä Gianetto meni, sillä häntä me etsimme; ja minä olen varma
siitä, että tätä polkua myöten hän tuli.

-- Kuka sen tietää?

-- Kukako sen tietää? Minä sen tiedän, että sinä olet nähnyt hänet.

-- Näetkös sinä, kun nukut?

-- Vaan sinäpä et nukkunut, pyssynlaukaukset sinut herättivät.

-- Sinä luulet siis, orpana, että teidän pyssynne pitävät semmoista
melua? Isäni tussari pamahtaa paljo kovemmin.

-- Vieköön sinut saakeli, sinä kirottu vetelys! Että sinä olet nähnyt
Gianetton, siitä olen varma. Kenties olet sinä hänet kätkenytkin.
Hoi, kumppalit, käykää tupaan ja katsokaa eikö junkkarimme ole
siellä. Hän nilkutti enää vain yhdellä käpälällä ja se lurjus on
liian viisas lähteäkseen kuukkaamalla palolle asti pyrkimään. Sitä
paitsi loppuvat verijäljetkin tähän.

-- Vaan mitäs isä sanoo? kysyi Fortunato ilkamoiden, jos hän saa
tietää, että te olette hänen poissa ollessaan tunkeutuneet tupaan?

-- Kuules, junkkari! sanoi ajutantti Gamba poikaa korvasta nipistäen,
tiedätkös sinä, että minä voin helposti saada sinut toista virttä
veisaamaan? Ehkäpä sinä vielä sanotkin, jos saat parisen kymmentä
lyöntiä sapelin sivulla.

Fortunato vain naureskeli pilkkanauruansa.

-- Isäni nimi on Mateo Falcone! sanoi hän juhlallisesti.

-- Tiedätkös sinä, pikku veijari, että minä voin viedä sinut joko
Corteen tai Bastiaan. Panen sinut vankeuteen, raudat jaloissa
olkivuoteelle makaamaan ja mestautan sinut, jos et sano missä
Gianetto Sanpiero piileksii.

Poika pyrskähti suureen nauruun kuullessaan tämän naurettavan
uhkauksen. Hän vain toisti:

-- Isäni nimi on Mateo Falcone.

-- Ajutantti, sanoi aivan hiljaa eräs jääkäreistä, elkäämme
riitaantuko Mateon kanssa.

Gamba näytti todellakin joutuneen ymmälle. Hän puheli kuiskaten
sotamiesten kanssa, jotka olivat tarkastaneet koko talon, toimitus,
joka muuten ei kauvan kestänytkään, sillä korsikalaisen asuntoon ei
kuulu muuta kuin yksi neliskulmainen tupa. Huonekaluja on pöytä,
penkkejä, kirstuja ja metsästys- sekä talouskapineita. Sillä aikaa
hyväili pikku Fortunato kissaansa ja näytti ilkamoiden nauttivan
jääkärein ja orpanansa hämmennystilasta.

Eräs sotamiehistä lähestyi heinärukoa. Hän huomasi emäkissan ja
pisti pistimellä huolettomasti heinärukoon kohauttaen olkapäitään
merkiksi, että tämä teko tuntui hänestä naurettavalta. Ru'ossa ei
mitään liikahtanut eikä pojan kasvotkaan ilmaisseet vähintäkään
mielenliikutusta.

Ajutantti ja hänen joukkonsa miettivät heittää hiiteen koko
toimituksen ja katselivat jo totisina nummelle päin ikäänkuin
aikoisivat he palata takaisin samaa tietä, jota olivat tulleetkin,
kun päällikkö, vakuutettuna siitä, etteivät uhkaukset vaikuttaneet
mitään Mateon Falconen poikaan, päätti tehdä vielä viimeisen
ponnistuksensa ja koettaa hyväilyjen ja lahjojen mahtia.

-- Kuules, pikku orpanani, sanoi hän, sinä näyt olevan hyvin
kasvatettu viikari ja olet varmaankin vielä pitkälle menevä. Vaan
nyt lasket sinä kanssani ilkeää leikkiä ja ellen minä pelkäisi
suututtavani orpanaani Mateo Falconea, niin piru vieköön ottaisinkin
sinut mukaani.

-- Hui, hai!

-- Vaan kun orpanani tulee kotiin, niin kerron minä koko jutun
hänelle ja silloin saat valheistasi verisen selkäsaunan.

-- Jokohan?

-- Saathan nähdä... Vaan kuuleppas ... ole nyt siivo poika, niin minä
annan sinulle jotain.

-- Ja minä annan sinulle, orpana, erään neuvon: että jos te vielä
viivyttelette, niin ehtii Gianetto jo palolle ja silloin täytyy olla
useampia sinunlaisia uskalikkoja, jos mieli häntä sieltä etsiä.

Ajutantti otti taskustaan hopeakellon, joka maksoi ainakin
kolmekymmentä frangia, ja huomatessaan, että pikku Fortunaton silmät
säteilivät sitä katsellessa, riiputti hän sitä teräksisten vitjojen
nenästä sanoen:

-- Sinä veijari tahtoisit kai mielelläsi tämmöisen kellon kaulaasi
ja astuskelisit Porto-Vecchion katuja ylpeänä kuin riikinkukko; ja
ihmiset kyselisivät sinulta: "paljoko kello on?" ja sinä vastaisit:
"katsokaa kelloani".

-- Kun minä tulen isoksi, niin antaa enoni korpraali minulle kyllä
kellon.

-- Antaa kyllä, vaan enosi pojallapa jo on kello ... ei sentään niin
kaunis kuin tämä... Ja hän on kuitenkin sinua nuorempi.

Poikanen huokasi.

-- No, tahdotkos tämän kellon, pikku orpana?

Fortunato näytti syrjäsilmällä kelloa katsellessaan kissalta, jolle
tarjotaan kokonainen kananpoika. Tuntien, että häntä vain härnätään,
ei se uskalla iskeä siihen kynsiänsä, vaan kääntää tuon tuostakin
silmänsä pois päin, ettei houkutus kävisi liian suureksi; kuitenkin
nuoleksii se myötäänsä suupieliänsä ja näyttää tahtovan sanoa
isännälleen: "teidän leikkinne on liian julmaa!"

Ajutantti Gamba tuntui sentään toden teolla tarjottelevan kelloansa.
Fortunato ei ojentanut kättänsä, vaan sanoi happamesti hymyillen:

-- Mitä te minua ilman aikojaan pilkkaatte?[8]

-- En, Jumal'avita, pilkkaakaan. Sano vain, missä Gianetto on, niin
on kellokin sinun.

Fortunaton huulille ilmestyi epäilyksen hymy ja katsoen mustilla
silmillänsä ajutantin silmiin koetti hän niistä lukea, minkä verran
hänen sanoihinsa oli luottamista.

-- Viekää minulta olkaliput, huudahti ajutantti, jollen anna sinulle
kelloa sillä ehdolla! Kumppalini tässä ovat todistajina, enkä minä
saata lupaustani rikkoa.

Tätä sanoessaan vei hän kelloa yhä lähemmäksi, kunnes se melkein
kosketti pojan kalpeata poskea. Tämän kasvoilla kuvastui
selvästi sisällinen sieluntaistelu pyyteen ja vierasvaraisuuden
kunnioittamisen välillä. Paljas rinta aaltoili kiihkeästi ja hän
näytti olevan tukehtumaisillaan.

Sillä välin heilui ja kääntelihe kello koskettaen toisinaan hänen
nenänsä päätä. Vähitellen alkoi vihdoin pojan oikea käsi kohota
kelloa kohti: sormen päät jo koskettivat sitä ja pian lepäsi se
kokonaan hänen kädessään, vaikka ajutantti yhä piteli sitä vitjojen
toisesta päästä... Numerotaulu oli taivaansininen ... kuori vasta
kiillotettu ... päivänpaisteessa se tulena välähteli... Houkutus oli
liian suuri.

Fortunatolla nousi jo vasen käsikin ja olkansa yli viittasi hän
peukalollaan heinärukoa, jota vastaan hän nojausi. Ajutantti ymmärsi
hänet heti kohta. Hän päästi vitjat kädestään ja Fortunato tunsi
olevansa kellon ainoa omistaja. Hän hypähti ylös vikkelästi kuin
metsäpeura ja poistui kymmenen askeleen päähän heinäru'osta, jota
jääkärit heti kävivät penkomaan.

Pian nähtiinkin heinänru'on liikahtelevan: sieltä ilmestyi verissään
oleva mies, puukko kädessä; mutta koettaessaan nousta seisoalleen, ei
hän hyytyneeltä haavaltaan jaksanutkaan pysyä pystyssä, vaan suistui
maahan. Ajutantti syöksi heti hänen kimppuunsa ja väänsi tikarin
hänen kädestään. Samassa sidottiin hän lujasti kiinni kaikesta
vastustuksesta huolimatta.

Maaten kentällä pitkällään, sidottuna kuin mikäkin lyhde, käänsi
Gianetto päänsä lähestynyttä Fortunatoa kohti.

-- Senkin ... sikiö! sanoi hän tälle enemmän ylenkatseellisesti kuin
vihaisesti.

Poika heitti hänelle saamansa hopearahan takaisin tuntien, ettei hän
sitä enää ansainnut; mutta vangittu ei näyttänyt huomaavankaan tätä
liikettä. Vallan kylmäverisesti sanoi hän ajutantille:

-- Kuulkaas, hyvä Gamba, minä en jaksa kävellä, teidän täytyy kantaa
minut kaupunkiin.

-- Äsken sinä kuitenkin juoksit kuin vuorikauris, vastasi julma
voittaja; mutta olehan huoletta: minä olen niin hyvilläni siitä,
että sinut vihdoinkin sain kiinni, jotta kantaisin sinut peninkulman
vaikka seljässäni väsymystä ensinkään tuntematta. Muuten aiomme
valmistaa sinulle paarit oksista ja päällystakistasi; ja Crespolin
vuokratalolla on meillä hevosetkin.

-- Hyvä, sanoi vangittu; kai te panette hiukan olkia paareille, että
minun on mukavampi olla.

Sillä välin kuin muutamat jääkäreistä puuhailivat valmistellen
jonkunlaisia kantopaareja kastanjan oksista ja toiset sitoivat
Gianetton haavaa, ilmestyi Mateo Falcone vaimoineen äkkiä erään
palolle vievän polun käänteestä. Vaimo käveli kovasti kyyryssään
kantaen tavattoman suurta kastanjasäkkiä, sillä aikaa kuin hänen
miehensä astui herrana edellä ainoastaan pyssy kädessä ja toinen
kantoremmissä; miehen arvo ei näet salli hänen kantaa muita taakkoja
kuin aseensa.

Nähdessään sotamiehet arveli Mateo heti, että ne olivat tulleet häntä
vangitsemaan. Mutta mistä tämä ajatus? Oliko Mateolla mitään oikeuden
kanssa tekemistä? Ei. Hänhän oli päinvastoin hyvässä maineessa. Hän
oli, kuten sanotaan, hyvämaineinen ja itsenäinen mies; vaan hän
oli korsikalainen ja vuoristolainen eikä Korsikan vuoristolaisten
joukossa ole monta, joka ei tarkoin muistellessaan löytäisi
menneisyytensä ansioluettelosta jotakin pikku rikosta sellaista kuin
pyssynlaukausta, tikarin pistoa tai jotakin muuta vähäpätöisyyttä.
Mateolla oli parempi omatunto kuin ehkä kenelläkään muulla, sillä
ainakaan kymmeneen vuoteen ei hän ollut tähdännyt pyssyänsä ihmistä
kohti; mutta siitä huolimatta oli hän varovainen ja varustausi
ankaraan itsepuolustukseen, jos tarvis sellaista vaati.

-- Vaimo, sanoi hän Guiseppalle, heitä alas säkkisi ja ole varuillasi.

Tämä tottelikin silmänräpäyksessä. Mateo antoi hänelle pyssyn, joka
oli ollut kantoremmissä ja joka ehkä olisi ollut vain vastuksena.
Sitten latasi hän kädessään olevan tuliputken ja astui verkalleen
taloansa kohti pujotteleiden tien varrella kasvavien puiden välistä
ja ollen valmiina pienimmänkin vihamielisyyden huomatessaan
viskautumaan paksuimman puunrungon taakse, mistä hän turvattuna
voi itse ampua. Vaimo astui hänen jälkiään kantaen varapyssyä ja
patroonalaukkua. Hyvän aviovaimon velvollisuus on näet taistelun
tullessa ladata miehensä ampuma-aseet.

Ajutantille taas tuli aika hätä nähdessään Mateon lähestyvän näin
verkkasin askelin, pyssy tanassa ja sormi liipasimella.

-- Jos Mateo, ajatteli hän, sattuisikin olemaan Gianetton sukulainen
taikka hänen ystävänsä, jota hän tahtoo puolustaa, niin tulisivat
luodit hänen molemmista pyssyistään kahteen meistä yhtä varmasti
kuin kirjeet postissa; ja jos hän tähtää minuun, sukulaisuudesta
huolimatta!...

Tällaisessa hämmennystilassa teki hän sangen rohkean päätöksen: hän
astui näet yksin Mateota kohti kertoakseen hänelle koko tapauksen
ja lähestyi häntä kuin ainakin vanhaa tuttavaa; mutta tuo pieni
välimatka, joka erotti hänet Mateosta, tuntui hänestä hirveän
pitkältä.

-- Hei, kuules, vanha toveri, huusi hän, -- no, mitäs sinulle kuuluu,
hyvä ystävä? Tunnetko sinä minua, Gamba orpanaasi.

Sanaakaan vastaamatta pysähtyi Mateo ja sillä aikaa kun toinen
puheli, nosti hän verkalleen pyssyänsä, niin että sen suu oli
taivasta kohti ajutantin likelle saapuessa.

-- Hyvää päivää, veljeni,[9] sanoi ajutantti ojentaen hänelle
kätensä. Onpa siitä aikoja kuin minä olen sinua nähnyt.

-- Päivää, veli.

-- Tulin ohikulkiessani sanomaan sinulle ja orpana Pepalle
hyvänpäivän. Olemme tänään olleet pitkällä matkalla, vaan ei sovi
valitella vaivojaan, kun on saanut sellaisen saaliin kuin me. Saimme
näet juuri kiinni Gianetto Sanpieron.

-- Jumalan kiitos! huudahti Giuseppa. Viime viikolla varasti hän
meiltä lypsyvuohen.

Gambaa nämä sanat ilahduttivat.

-- Kurja raukka! sanoi Mateo, hän oli nälkäinen.

-- Se veijari puolustihe kuin jalopeura, jatkoi ajutantti hiukan
nolostuneena -- hän tappoi minulta yhden jääkärin eikä tyytynyt vielä
siihenkään, vaan katkasi korpraali Chardonilta käsivarren; mutta
siitä ei ollut paljo vahinkoa, olihan hän vain ranskalainen... Sitten
oli hän piiloutunut niin viisaasti, ettei lempokaan olisi häntä
keksinyt. Ilman pientä orpanaani Fortunatoa en häntä olisi ikinä
löytänyt.

-- Fortunatoa! huudahti Mateo.

-- Fortunatoa? toisti Giuseppa.

-- Niin, Gianetto oli kätkeynyt tuohon heinärukoon, vaan pikku
orpanani ilmaisi viekkauden. Minä aionkin sanoa hänen enolleen
korpraalille, että hän lähettää Fortunatolle kauniin lahjan
palkinnoksi. Ja hänen sekä sinun nimesi tulevat raporttiin, jonka
lähetän yleiselle syyttäjälle.

-- Kirous! mutisi hiljaa Mateo.

He olivat saapuneet jääkärijoukon luo. Gianetto lepäsi jo paareillaan
valmiina lähtöön. Nähdessään Mateon tulevan Gamban seurassa hymyili
hän omituisesti, käänsihe talon ovelle päin ja sylkäsi kynnykselle
sanoen:

-- Kavaltajan asunto!

Täytyi olla valmis kuolemaan sen, joka uskalsi käyttää kavaltajan
nimeä Falconesta. Tarkka tikarinpisto, jota ei olisi tarvinnut uusia,
olisi tavallisissa oloissa loukkauksen heti kostanut. Mateo ei nyt
kuitenkaan tehnyt muuta liikettä kuin nosti murtuneen näköisenä
kätensä otsalleen.

Nähdessään isänsä tulevan oli Fortunato vetäynyt tupaan. Sieltä
palasi hän ennen pitkää maitotuopin kanssa, jonka hän katse maahan
luotuna tarjosi Gianettolle.

-- Pysy kaukana minusta! ärjäsi vangittu jylisevällä äänellä.

Kääntyen sitten erään jääkärin puoleen: -- Toveri hyvä, annas minulle
juotavaa! sanoi hän.

Sotamies antoi litteän juomapullonsa hänelle käteen ja ryöväri joi
sen miehen antamaa vettä, jonka kanssa hän vasta oli laukauksia
vaihtanut. Sitten pyysi hän, että hänen kätensä, jotka olivat sidotut
selän taakse, solmittaisiin ristiin rinnan päälle.

-- Lepään mieluummin mukavasti, sanoi hän.

Pyyntö täytettiin hetikohta; sitten antoi ajutantti lähtömerkin,
lausui jäähyvästit Mateolle mitään vastausta tältä saamatta ja niin
lähdettiin kiirein askelin nummelle päin.

Kului lähes kymmenen minuuttia ennen kuin Mateo suunsa avasi.
Poikanen katseli levotonna vuoroin äitiänsä, vuoroin isäänsä, joka
pyssyynsä nojaten tuijotti häneen tuimistuneen vihaisesti.

-- Sinä alottelet hyvin, sinä! sanoi Mateo vihdoin tyynellä äänellä,
joka kuitenkin väristytti sitä, ken miehen tunsi.

-- Isä! huudahti poika lähestyen kyyneleet silmissä ikäänkuin aikoisi
hän heittäytyä isänsä jalkojen juureen.

Vaan Mateo ärjäsi hänelle:

-- Pois minusta!

Poika pysähtyi ja seisoi nyyhkyttäen liikkumattomana muutamia
askeleita isästään.

Giuseppa tuli lähemmäksi. Hän oli huomannut kellon vitjat, joiden pää
pisti Fortunaton paidan välistä esille.

-- Kuka sinulle tämän kellon antoi? kysyi hän ankarasti.

-- Orpanani ajutantti.

Faleone tempasi kellon ja lennätti sen sellaisella voimalla erääseen
kiveen, että se pirstausi tuhanneksi muruksi.

-- Vaimo, sanoi hän, onko tuo poika minun tekemäni?

Giuseppan ruskeat posket lensivät tulipunaisiksi.

-- Mitä sinä sanotkin, Mateo, ja muistatko, kenelle puhut?

-- No niin, tuo poika on siis heimonsa ensimmäinen kavaltaja.

Fortunaton nyyhkytykset kävivät kahta vertaa äänekkäämmiksi ja
Falcone tuijotti häneen yhäti ilveksensilmillään. Vihdoin löi hän
pyssynsä perällä kerran maahan, heitti sen sitten olalleen ja lähti
astumaan palolle päin huutaen Fortunatoa tulemaan perästä. Poika
totteli.

Giuseppa juoksi Mateon jälkeen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Hän on sentään sinun poikasi, sanoi hän vapisevalla äänellä ja
katsoi mustilla silmillään miestänsä silmiin nähdäksensä, mitä hänen
mielessään liikkui.

-- Laske irti minut! vastasi Mateo, minä olen hänen isänsä.

Giuseppa syleili poikaansa ja meni itkien tupaan. Siellä heittäysi
hän polvilleen pyhän Neitsyen eteen ja rukoili kiihkeästi. Sillä
välin astui Falcone pari sataa askelta polkua myöten eikä pysähtynyt
ennen kuin tuli erään laakson luo, jonne hän laskeusi. Siinä tutki
hän maaperää pyssynsä perällä ja huomasi sen olevan pehmeän ja helpon
kaivaa. Paikka tuntui hänestä tarkoitukseensa soveliaalta.

-- Fortunato, mene tuon suuren kiven luo.

Poika teki niinkuin käskettiin ja laskeusi sitten polvilleen.

-- Lue rukouksesi.

-- Isä, isä, älkää tappako minua.

-- Lue rukouksesi! toisti Mateo hirvittävällä äänellä.

Supattaen ja nyyhkyttäen luki poikanen isä meidän ja
uskontunnustuksen. Isä vastasi kovalla äänellä Amen! kummankin
rukouksen perästä.

-- Siinäkö ovat kaikki rukoukset, mitä osaat?

-- Isä, osaan minä vielä Ave Marian ja sen, jonka täti minulle opetti.

-- Se on sangen pitkä, vaan menköön.

Poika luki rukouksensa sammuvalla äänellä.

-- Oletko lopettanut?

-- Voi, isä hyvä, armahtakaa! antakaa anteeksi! En minä koskaan enää
semmoista tee! Ja minä rukoilen niin kauvan orpana korpraalia, että
hän armahtaa Gianettoa!

Hän puhui vielä, kun Mateo jo oli ladannut pyssynsä ja painoi perän
poskelleen lausuen:

-- Jumala antakoon sinulle anteeksi!

Poika teki epätoivoisen yrityksen noustakseen ylös isänsä polvia
syleilemään; mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Mateo laukasi ja
Fortunato kaatui kuolleena paikalle.

Luomatta silmäystäkään ruumista kohti lähti Mateo talollensa päin
hakemaan lapiota haudatakseen poikansa. Tuskin oli hän ehtinyt ottaa
muutamia askeleita, kun hän tapasi Giuseppan, joka laukauksesta
säikähtyneenä juoksi murhapaikalle.

-- Mitä sinä olet tehnyt? huusi hän.

-- Oikeutta.

-- Ja missä hän on?

-- Laaksossa. Aion juuri haudata hänet. Hän kuoli kristittynä ja minä
luetan hänelle messun. Käy sano vävylleni Tiedoro Bianchille, että
hän muuttaa meille asumaan.

1829.



Etuvarustuksen valloitus.


Eräs ystäväni upseeri, joka joitakuita vuosia sitten kuoli
kuumetautiin Kreikassa, kertoi minulle muutamana päivänä
ensimmäisestä ottelusta, jossa hän oli ollut mukana. Hänen
kertomuksensa vaikutti minuun niin voimakkaasti, että heti lomahetken
saatuani kirjoitin sen muististani paperille. Tässä se nyt on:

Saavuin rykmenttiin syyskuun 4:n päivän iltana. Everstin tapasin
leirikentällä. Ensin otti hän minua jotenkin tylysti vastaan;
mutta kenraali B:n antaman suosituskirjeeni luettuansa muutti hän
käytöstänsä ja lausui muutamia kohteliaita sanoja.

Hän esitti minut kapteenilleni, joka juuri palasi eräältä
partioretkeltä. Tämä kapteeni, jota minulla tuskin oli aikaa
tarkastaa tunteakseni, oli iso, tummaverinen ja ulkomuodoltaan
ankaran ja tylyn näköinen mies. Tavallisena sotamiehenä oli hän
alkanut uransa ja voittanut sekä olkalippunsa että kunnianmerkkinsä
taistelutantereella. Hänen äänensä oli käheä ja heikko ollen
omituisesti vastakkainen hänen melkeinpä jättiläismäiselle
vartalolleen. Syynä tähän outoon äänenkäheyteen sanottiin olevan
erään luodin, joka oli kerrassaan lävistänyt hänet Jenan tappelussa.

Kuultuaan, että minä olin juuri päässyt Fontainebleaun sotakoulusta,
virnisti hän kasvojansa sanoen:

-- Luutnanttiin kaatui eilen...

Minä ymmärsin hänen tällä tahtovan sanoa: "Teidän pitäisi muka
täyttää hänen sijansa, vaan siihen ette te kykene". Huulillani pyöri
jo pisteliäs vastaus, mutta minä hillitsin itseni.

Kuu nousi Cheverinon etuvarustuksen takaa, joka sijaitsi kahden
kanuunankantaman päässä leirituliltamme. Suuri ja punainen se
oli, kuten tavallisesti noustessaan. Mutta tuona iltana näytti
se tavallistaan suuremmalta. Hetkisen kuluessa häämötti koko
varustus vallan synkkänä kuun heleässä hohteessa. Se muistutti
puhkeamaisillaan olevan tulivuoren kartiomaista huippua.

Vierelläni oleva vanha sotamieskin huomasi kuun värin.

-- Onpa se punainen, sanoi hän; se merkitsee, että tuon kuuluisan
varustuksen valloitus on käyvä meille kalliiksi!

Minä olen aina ollut taikauskoinen ja varsinkin tällä hetkellä teki
tuo ennustus minuun syvän vaikutuksen. Laskeusin levolle, vaan en
saanut unta. Nousin ylös ja kävelin jonkun aikaa katsellen tavatonta
tulijuovaa, joka kultasi Cheverinon kylän takaiset kukkulat.

Kun arvelin yön raittiin ja virkistävän ilman tarpeeksi
vilvoittaneen veriäni, palasin nuotiolle; kietoutuen huolellisesti
päällystakkiini suljin silmäni toivossa, etten avaisi niitä ennen
päivän nousua. Mutta uni vain ei tullut. Tahtomattani kävivät
ajatukseni surullisiksi. Tuumin itsekseni, ettei minulla noiden
kentällä makaavien sadan tuhannen miehen joukossa ollut ainoatakaan
ystävää. Jos haavoittuisin, niin joutuisin sairashuoneeseen, missä
tietämättömät välskärit minua armotta kohtelisivat. Mieleeni johtui
kaikki, mitä olin kirurgisista leikkauksista kuullut. Ankarasti
tykytti sydämmeni ja koneellisesti asettelin minä nenäliinan ja
lompakon rintani päälle jonkunlaiseksi pantsariksi. Väsymys valtasi
minut, nukahdin aina hetkeksi, mutta samassa sai joku surullisempi
ajatus suuremman voiman, niin että hytkähtäen heräsin. Väsymys voitti
kuitenkin vihdoin ja kun herätysrumpu soi, nukuin minä makeinta
untani. Asetuimme rintamaan, aamuhuuto tapahtui ja sitten pantiin
aseet takaisin ristikoilleen ja kaikki näytti siltä kuin olisi meillä
ollut aikomus viettää päivä aivan levollisesti.

Noin kolmen aikana saapui ajutantti käskyn kanssa. Meidät kutsuttiin
uudelleen aseihin, jääkärimme hajoitettiin ympäri kenttää, me
seurasimme heitä verkalleen ja kahdenkymmenen minuutin päästä näimme
venäläisten etuvartioiden järjestäytyvän ja palaavan varustukseen
takaisin.

Eräs tykkipatteri asettui oikealle, toinen vasemmalle meistä, vaan
molemmat jotenkin kauvas edellemme. He alkoivat sangen kiivaan
tulen vihollista kohti, joka yhtä tuimasti vastasi, ja pian peittyi
Cheverinon varustus paksuihin savupilviin.

Rykmenttimme oli melkein suojattuna venäläisten tulelta erään ylängön
kautta. Kuulat, joita meitä kohti ei monta tullutkaan (vihollinen kun
etupäässä ahdisti tykkiväkeämme), lensivät ylitsemme tai viskasivat
meitä vastaan multaa ja pieniä kiviä.

Niin pian kuin käsky marssia eteenpäin oli annettu, katsoi kapteeni
minuun niin tutkivasti, että minun täytyi pyyhkäistä pari kertaa
nuoria viiksiäni näyttääkseni niin huolettomalta kuin mahdollista.
Muuten ei minua pelottanutkaan ja ainoa huoleni oli se, että muut
ehkä luulivat minun pelkäävän. Nuo vaarattomat kuulat vaikuttivat
nekin siihen, että pysyin sankarillisen kylmäverisenä. Itserakkauteni
taas toisti, että todellakin olin vaarassa, koskapa kuitenkin olin
patteritulen alla. Tunsin itseni vallan iloiseksi hyvinvoinnistani
ja mietiskelin, kuinka hauskaa on kertoa Cheverinon varustuksen
valloituksesta rouva B:n salongissa Provencen kadun varrella.

Eversti kulki juuri komppaniamme ohitse virkahtaen minulle: "Kas nyt
te saatte jo alkajaisiksenne totuuden tuntea".

Minä hymyilin kuin sotajumala ja pyyhkäsin hialtani pois multaa,
jota eräs kolmenkymmenen askeleen päähän pudonnut kanuunan kuula oli
heittänyt päälleni.

Venäläiset näyttivät huomaavan kuuliensa huonon menestyksen, sillä he
rupesivat nyt ampumaan räjähdyskuulilla, jotka paremmin yllättivät
meidät notkelmassamme. Eräs suurehko kranaatin sirpale pyyhkäsi lakin
päästäni ja tappoi miehen sivultani.

-- Onnittelen teitä, sanoi kapteeni minulle juuri kun olin saanut
lakkini maasta; kas nyt olette te turvattuna täksi päiväksi. --
Minä olen usein huomannut tämän taikauskon sotamiehissä, jotka
uskovat että selviö _non bis in idem_ pitää paikkansa yhtä hyvin
taistelutantereella kuin oikeussalissa. Panin ylpeästi lakin jälleen
päähäni.

-- Kas sepä oli suora tapa tervehtiä ihmisiä, sanoin niin iloisesti
kuin voin. Oloihin nähden pidettiin tätä huonoa sukkeluutta vallan
mainiona.

-- Onnittelen teitä, toisti kapteeni vielä, muuta vahinkoa ei
teille tule tapahtumaan ja vielä tänä iltana on teillä komppania
komennettavana, sillä kovin minun korviani tänään kuumennetaan. Joka
kerran kun minä olen haavoittunut, on vierelläni seisova upseeri
saanut kuolettavan luodin ja, lisäsi hän hiljempää ja melkein
häpeissään, heidän nimensä ovat aina alkaneet P:llä.

Tekeysin urhoolliseksi ja useat olisivat kai tehneet minun
tavallani; moneen olisivat nämä ennustavat sanat vaikuttaneet niin
kuin minuunkin. Ensikertalaisena ollen tunsin minä, etten voinut
uskoa ajatuksiani kenellekään, vaan että minun aina tuli näyttää
kylmäveriseltä ja urhoolliselta.

Puolen tunnin kuluttua väheni venäläisten tuli tuntuvasti; silloin
astuimme mekin esille suojapaikastamme marssiaksemme varustusta kohti.

Rykmenttiimme kuului kolme pataljoonaa. Toinen pataljoona sai
tehtäväkseen käydä varustuksen kimppuun kiertämällä laakson puolelta;
molemmat toiset määrättiin rynnäkköä varten. Minä olin kolmannessa
pataljoonassa.

Tultuamme ulos rintavarustusten takaa, missä olimme olleet
suojattuina, kohtasi meitä moneen kertaan jalkaväen linjatuli
voimatta kuitenkaan suuria aukkoja riveihimme tuottaa. Kuulain
vinkuminen oudostutti minua: usein käänsin päätäni sinne päin
saadakseni vain leikkisanoja vastaani tähän ääneen tottuneemmilta
tovereiltani.

-- Tappelu ei lopulta olekaan niin hirvittävä asia, arvelin itsekseni.

Rientoaskelin astuimme eteenpäin, jääkärit etunenässä; yht'äkkiä
kiljasivat venäläiset kolme hurraata, kolme eri kertaa, pysyen sitten
vallan hiljaa ja ampumatta.

-- En pidä tuosta hiljaisuudesta, sanoi kapteeni, se ei hyvää ennusta.

Mielestäni melusivat meikäläiset liian kovasti enkä voinut olla
sisässäni vertaamatta heidän rähiseviä huutojansa vihollisen
juhlalliseen äänettömyyteen.

Jouduimme pian varustuksen juurelle, vallisuojukset olivat kuulamme
rikkoneet ja mullistelleet. Sotamiehet ryntäsivät näille uusille
raunioille huutaen _eläköön keisari!_ kovemmin kuin olisi voinut
odottaakaan ihmisiltä, jotka jo olivat niin paljo kirkuneet.

Loin katseeni ylöspäin enkä ikinä unohda silloista näkyä. Enin
osa savua oli kohonnut ilmaan ja riippui kuin baldakiinin taivas
noin kahdenkymmenen jalan korkuisella varustuksen yli. Sinertävän
usvan läpi näkyi heidän puoleksi hajonneen rintasuojuksensa takana
venäläiset krenatöörit, seisovan pyssyt koholla ja liikkumattomina
kuin patsaat. Olen vieläkin näkevinäni jokaisen sotamiehen, vasen
silmä meihin luotuna ja oikea kohotetun pyssyn peitossa. Eräässä
ampumareiässä muutamia askeleita meistä seisoi mies tulisoihtu
kädessä kanuunansa vieressä.

Minua värisytti ja luulin jo viimeisen hetkeni tulleen.

-- Kas nyt alkaa tanssi, pojat, huusi kapteenini. Hyvästi!

Ne olivat viimeiset sanat, mitkä hänen kuulin lausuvan.

Rummunpärinää kuului varustuksesta. Näin kaikkien pyssyjen
laskeutuvan. Ummistin silmäni ja kuulin hirmuisen paukkeen, jota
seurasi huudot ja voihkaukset. Avasin jälleen silmäni kummastellen,
että vielä olin hengissä. Varustus oli taas savun peitossa.
Ympärilläni haavoitettuja ja kuolleita. Kapteenini makasi jaloissani:
hänen päänsä oli eräs kuula murskannut ja hänen aivojansa sekä
vertansa oli hulmahtanut vaatteilleni. Koko komppaniastani ei ollut
pystyssä enää kuin kuusi sotamiestä ja minä.

Tämän verisaunan saatuamme olimme hetken aikaa kuin ällistyksissä.
Asettaen lakkinsa miekkansa kärkeen kapusi eversti ensimmäisenä
rintasuojukselle huutaen: eläköön keisari! ja hänen jäljessään heti
kaikki muut eloon jääneet. En paljo muista mitä sitten seurasi. Me
jouduimme varustuksen sisään, en tiedä millä tavoin. Taisteltiin
käsikähmässä niin paksussa savussa, ettei voitu nähdä toisiaan.
Luulen lyöneenikin, koskapahan sapelini oli vallan verinen. Vihdoin
kuulin huudettavan: "voitto on meidän!" ja savun hälvetessä näin koko
varustuksen kentän verta ja kuolleita täynnä. Varsinkin kanuunat
olivat vallan haudattuina ruumiskekojen alle. Noin kaksi sataa miestä
ranskalaisissa univormuissa seisoi ryhmässä ilman järjestystä,
toiset ladaten pyssyjänsä, toiset puhdistaen pistimiänsä. Yksitoista
venäläistä vankia oli heidän keskessään.

Eversti lepäsi vallan verisenä särkyneiden vaunujen päällä linnan
portin suulla. Muutamia sotamiehiä tunkeili hänen ympärillään:
minäkin lähestyin häntä.

-- Missä on vanhin kapteeni? kysyi hän eräältä kersantilta.

Kersantti kohautti olkapäitään sangen merkitsevällä tavalla.

-- Entäs vanhin luutnantti?

-- Tämä eilen saapunut herra tässä, sanoi kersantti vallan tyynellä
äänellä.

Eversti hymyili happamesti.

-- No niin, herraseni, te siis komennatte päällikkönä; varustakaa
heti linnoituksen portti näillä muonavaunuilla, sillä vihollinen on
vielä voimakas; mutta kenraali C ... on tuleva avuksenne.

-- Eversti, sanoin minä, te olette kai pahoin haavoittunut?

-- Yks' kaikki, ystäväni, mutta varustus on valloitettu!



Tamango.


Kapteeni Ledoux oli hyvä merimies. Hän oli alkanut tavallisena
matruusina ja siitä ylennyt perämiehen apulaiseksi. Trafalgarin
tappelussa musersi eräs puun pirstale hänen vasemman kätensä, joka
täytyi leikata pois, ja hän sai sitten eronsa hyvillä todistuksilla.
Rauhallinen elämä ei häntä kuitenkaan miellyttänyt ja niin pian
kuin tilaisuus merelle lähtöön tarjoutui, otti hän eräällä
kaapparilaivalla palveluksen toisena luutnanttina. Muutamista
merisaaliista saamillansa rahoilla osti hän kirjoja ja tutki
tietopuolisestakin purjehdusoppia, jonka hän jo käytännöllisesti
vallan hyvin tunsi. Aikaa myöten kohosi hän erään kolmella kanuunalla
ja kuudellakymmenellä miehellä varustetun kaappariristeilijän
kapteeniksi ja Jerseyn rantapurjehtijat muistelevat vieläkin hänen
urostöitään.

Rauha häntä huolestutti: sodan aikana oli hän koonnut pienen
omaisuuden, jota hän toivoi voivansa lisätä englantilaisten
kustannuksella. Välttämättömyys pakotti hänet tarjoamaan
palveluksensa rauhallisiin toimiin ja ollen tunnettu päättäväiseksi
ja kokeneeksi mieheksi sai hän helposti laivan kuljetettavakseen. Kun
orjakauppa kiellettiin ja kun sen harjoittajain täytyi osata välttää
ranskalaisten tullimiesten valppautta, mikä muuten ei kovin vaikeaa
ollutkaan, mutta sitä paitse -- ja se olikin paljo uhkarohkeampaa
-- pelastautua englantilaisten risteilijäin kynsistä, kävi kapteeni
Ledoux tärkeäksi mieheksi ebenpuun kuljettajille.[10]

Eroten huomattavasti useimmista muista merimiehistä, jotka hänen
tavallaan ovat kauvan aikaa viettäneet ikäviä päiviä alemmissa
viroissa, ei hänellä ollut vähimmässäkään määrässä sitä suurta
vastenmielisyyttä uudistuksia kohtaan ja sitä taipumusta
vanhoillisuuteen, minkä hänenlaisensa tavallisesti säilyttävät
ylempiin arvoihin kohottuaan. Kapteeni Ledoux oli päinvastoin ollut
ensimmäinen suosittamaan isännälleen rauta-astioiden käyttöä veden
pitoa ja säilytystä varten. Hänen laivallansa olivat käsi- ja
jalkaraudat, joita neekerilaivoissa on varastottain, valmistetut
uuden järjestelmän mukaan ja ruostumisen välttämiseksi huolellisesti
vernissatut. Mutta suurimman kunnioituksen voitti hän orjakauppiaiden
keskuudessa teettämällä oman suunnitelmansa mukaan orjakauppaa
varten aiotun, nopeakulkuisen, kapean ja sotalaivan pituisen prikin,
johon kuitenkin mahtui sangen suuri lukumäärä mustaihoisia. Nimeksi
antoi hän sille _Toivo_. Kapeat ja limitetyt välisillat tahtoi hän
ainoastaan kolme jalkaa ja neljä tuumaa korkeiksi väittäen, että tämä
tila salli kooltaan ihmismäisten orjain mukavasti istua; ja mitä
heidän tarvitsee seisoalleen nousta?

-- Siirtomaihin tultuaan, sanoi Ledoux, saavat he seisoa liiaksikin!

Nojaten selkäänsä laivan kupeisiin ja jakautuneina kahteen
yhtäsuuntaiseen riviin istuivat mustaihoiset niin, että heidän
jalkojensa eteen jäi tyhjää tilaa, joka kaikissa muissa
neekerilaivoissa jätetään käytäväksi. Ledoux ymmärsi sijoittaa
tällekin välille muita neekereitä, jotka lepäsivät kohtisuoraan
toisia vastaan. Näin mahtui hänen laivaansa noin kymmenkunnan
neekeriä enemmän kuin muihin tonniluvultaan samankokoisiin.
Tarkasti ottaen olisi heitä siihen voinut sijoittaa enemmänkin;
mutta täytyyhän olla ihmisellisyyttä ja jättää neekerillekin
ainakin viisi jalkaa pitkä ja kaksi leveä tila temmeltääkseen tuon
yli kuusi viikkoa kestävän purjehdusmatkan aikana: "Sillä", sanoi
Ledoux isännälleen puolustaaksensa tätä vapaamielistä toimenpidettä,
"ovathan neekeritkin yhtäkaikki ihmisiä niinkuin valkoihoisetkin".

_Toivo_ lähti Nantesista eräänä perjantaina, kuten taikauskoiset
ihmiset myöhemmin huomauttivat. Tarkastajat, jotka tutkivat
juurtajaksaen koko prikin eivät huomanneet kuutta suurta
rautakirstua täynnä käsi- ja jalkarautoja sekä n.k. rautaisia
oikeudentankoja, jotka mistä lienevätkin nimensä saaneet. Ei heitä
myöskään kummastuttanut se tavaton veden paljous, millä _Toivo_
oli varustautunut, vaikka se paperiensa mukaan ei aikonut edemmäs
kuin Senegaliin vaihtaaksensa puutavaroilla norsunluita. Matka
ei tosin ole pitkä, mutta eihän varovaisuuskaan voi haitata. Jos
esim. sattuisi tyyni tapaamaan, niin mihinkäs siellä ilman vettä
jouduttaisiin?

Toivo lähti siis eräänä perjantaina matkalle kaikin puolin hyvin
varustettuna ja kalustettuna, Ledoux olisi ehkä halunnut hiukan
lujemmat mastot, mutta niin kauvan kuin hän itse laivaa johti, ei
hänellä ollut syytä valittaa. Matka kävi onnellisesti ja nopeasti
aina Afrikan rannikolle saakka. Laiva laski ankkuriin (luullakseni)
Joalen joella sellaisena hetkenä, jolloin englantilaiset risteilijät
eivät olleet vahtimassa tätä osaa rannikosta. Maan välikauppiaat
tulivat hetikohta laivalle. Hetki oli mitä suotuisin. Tamango,
kuuluisa sotamies ja orjain kauppaaja, oli juuri tuonut rannikolle
suuren orjalauman ja hän oli huokea hinnoilleen niinkuin ainakin
mies, joka tuntee omaavansa kyvyn ja keinot toimittaa tilaukset
nopeasti paikalle, niin pian kuin hänen kauppaesineensä käyvät
harvinaisiksi.

Kapteeni Ledoux soudatti itsensä rantaan ja lähti tervehtimään
Tamangoa. Hän tapasi tämän kiiruusti kyhätyssä olkikodassa, kahden
vaimonsa, muutamien välikauppiaiden ja orjain kuljettajain seurassa.
Tamango oli pukeunut juhlapukuun valkoihoisen kapteenin vastaanottoa
varten. Hänellä oli yllään vanha, sininen univormutakki, jossa
korpraalin nauhat vielä olivat tallella; mutta kummallakin olkapäällä
riippui kaksi kultaista olkalippua samasta napista, toinen heiluen
edessä, toinen takana. Kun paitaa ei ollut ensinkään ja kun takki
oli hieman lyhyt hänen pituiselleen miehelle, näkyi takin valkeiden
reunusten ja Guinean liinasta tehtyjen housujen välistä melkoinen
kaistale mustaa ihoa, joka oli vallan leveän vyön näköinen. Suuri
ratsuväen miekka oli hihnalla sidottu kupeelle ja kädessä oli hänellä
kaunis kaksipiippuinen pyssy englantilaista tekoa. Näin puettuna
piti afrikalainen sotilas itseänsä hienompana kuin täydellisin
pariisilainen tai lontoolainen keikari.

Kapteeni Ledoux katseli häntä jonkun aikaa äänettömänä, sillä välin
kuin Tamango, pyörähdelIen kuin vieraan kenraalin edessä marssiva
krenatööri, nautti siitä vaikutuksesta, minkä hän luuli valkoihoiseen
tekevänsä. Tarkastettuaan häntä tuntijan silmällä kääntyi Ledoux
alaluutnanttiinsa sanoen:

-- Kas tuosta veitikasta ottaisin minä ainakin kolme tuhatta frangia,
jos saisin hänet terveenä ja vahingoittumatta Martiniqueen asti.

Istuttiin ja eräs jalofein kieltä hiukan taitava matruusi toimitti
tulkin virkaa. Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli vaihdettu, toi
laivapoika korillisen viinapulloja; juoskenneltiin ja saadakseen
Tamangon hyvälle tuulelle lahjoitti kapteeni hänelle kauniin
nahkaisen ruutikotelon, jota koristi Napoleonin kohokuva. Kun lahja
oli sopivalla kiitollisuudella vastaanotettu, astuttiin kodasta ulos,
istuttiin viinapulloineen varjopaikkaan ja Tamango antoi merkin tuoda
esille myytävänä olevat orjat.

He tulivatkin pitkässä jonossa, seljät koukussa väsymyksestä ja
ahdistuksesta, kantaen kukin kaulassaan yli kuusi jalkaa pitkää
hankoa, jonka molemmat sakarat olivat niskassa puukapulalla
yhdistetyt. Matkalle lähdettäessä ottaa joku kuljettajista
olkapäälleen ensimmäisen orjan hangon varren; tämä tekee samoin hänen
jäljessään tulevan hangolle, toinen kantaa kolmannen orjan hankoa
j.n.e. Jos on kysymys seisahtumisesta, iskee kulkueen päällysmies
hankonsa varren terävän pään maahan ja silloin seisahtuu koko jono.
Helppo on ymmärtää, ettei matkalla tarvitse pakoa ajatellakaan, kun
kaulassa riippuu kuuden jalan pituinen, raskas tanko.

Jokaisen orjan ohikulkiessa, olipa se sitten mies- tai naispuolinen,
kohautti kapteeni olkapäitään pitäen miehiä kurjina, naisia joko
liian vanhoina tai nuorina ja valitellen mustaihoisen rodun
huononemista.

-- Kaikki ränstyy, sanoi hän; vallan toista se ennen oli. Naiset
olivat viisi jalkaa kuusi tuumaa pitkiä ja neljä miestä olisi
jaksanut aivan hyvin kääntää fregatinkin nostosillan suur-ankkurin
nostamista varten.

Yhäti arvostellessaan valikoi hän sentään jo päältä päin
mustaihoisista vahvimmat ja kauneimmat. Näistä voi hän maksaa
tavallisen hinnan, mutta muista vaati hän suurta alennusta. Tamango
taas puolusteli etujaan, kehui tavaroitaan, puhui mustaihoisten
vähenemisestä ja orjakaupan vaaroista. Vihdoin lopetti hän vaatien,
en tiedä kuinka suurta hintaa orjista, jotka valkoinen kapteeni
tahtoi ottaa laivalleen.

Niin pian kuin tulkki oli kääntänyt Tamangon vaatimuksen ranskaksi
oli Ledoux vähällä lentää seljälleen hämmästyksestä ja harmista;
muristen muutamia hirveitä kiroussanoja nousi hän sitten ylös
keskeyttääkseen kaiken kaupanteon tuollaisen hullun miehen kanssa.
Mutta Tamango pidätti häntä ja sai suurella vaivalla hänet jälleen
istuutumaan. Uusi pullo avattiin ja keskustelu jatkui jälleen.
Nyt oli mustaihoisen vuoro pitää valkoisen tarjouksia hulluina ja
luonnottomina. Siinä huudettiin, keskusteltiin kauvan ja juotiin
mahdottomasti paloviinaa; mutta viina vaikutti vallan eri tavalla
näihin molempiin riitapuoliin. Mitä enemmän ranskalainen joi, sen
huokeammiksi arvosteli hän uhrinsa; kuta enemmän afrikalainen
taas joi, sitä pienemmiksi kävivät hänen vaatimuksensa. Kun
korillinen oli tyhjennetty, oltiinkin täten hinnasta selvillä.
Huonoja puuvillakankaita, ruutia, tuluksia, kolme tynnyriä viinaa
ja viisikymmentä huonosti korjusteltua pyssyä annettiin sadan
kuudenkymmenen orjan vaihtohintana. Kauppasopimuksen lopulliseksi
päätökseksi löi kapteeni kättä puoleksi humaltuneen mustaihoisen
kanssa ja heti sen jälkeen annettiin orjat ranskalaisten matruusein
haltuun, jotka taas ehättivät riisumaan heiltä pois puuhangot
pannakseen sijaan kaula- ja käsiraudat, vaihdos, joka selvästi
osottaa eurooppalaisen sivistyksen etevämmyyttä.

Noin kolmekymmentä orjaa jäi vielä jäljelle: lapsia, vanhuksia ja
heikkoja naisia. Laiva oli täysi.

Tietämättä mitä tehdä näillä hylyillä kaupitteli Tamango niitä
kapteenille pyytäen pullon viinaa hengeltä. Tarjous oli houkutteleva.
Ledoux muisteli, että hän, "Sisiilian verilöylyä" Nantesissa
esitettäessä, oli nähnyt melkoisen joukon lihavia ja kookkaita
miehiä tunkeutuvan jo vallan täydelle parterille ja löytävän sijaa
istuutua -- ihmisruumiin joustavuuskyvyn avulla. Hän otti hoikimmat
kaksikymmentä orjaa noista kolmestakymmenestä.

Silloin pyysi Tamango jäljelle jääneistä kymmenestä ainoastaan
ryypyn viinaa kustakin. Ledoux mietti, etteiväthän lapset maksa ja
tarvitse muuta kuin puoli sijaa yleisissä ajovaunuissa. Hän otti siis
kolme lasta, vaan selitti sitten, ettei hän huoli enää ainoatakaan
mustaihoista. Nähdessään, että hänellä vielä oli seitsemän orjaa
ristinään, tempasi Tamango pyssynsä ja tähtäsi lähimmäistä naista: se
oli noiden kolmen lapsen äiti.

-- Osta, sanoi hän valkoiselle, taikka tapan hänet; pieni ryyppy
viinaa tai laukaisen.

-- Ja mitä p--lettä luulet sinä minun tuolla tekevän? vastasi Ledoux.

Tamango laukasi ja orjatar kaatui kuolleena maahan.

-- Kas niin, ja nyt toinen! huusi Tamango tähdäten erästä vallan
murtunutta vanhusta: ryyppy viinaa taikka minä...

Toinen hänen vaimoistaan tyrkkäsi hänen käsivarttansa, niin että
kuula lensi ilmaan. Tämä oli näet huomannut, että mies, jonka Tamango
yritti ampua, oli eräs _poppamies_ eli taikuri, joka oli ennustanut
hänen tulevan kuningattareksi.

Viinasta raivostuneena ei Tamango enää voinut hillitä itseänsä
nähdessään, että hänen tahtoansa vastustettiin. Armotta löi hän
vaimoansa pyssyn perällä ja kääntyi sitten Ledoux'n puoleen:

-- Kuules, sanoi hän, saat minulta tämän naisen.

Hän oli hyvännäköinen. Ledoux katseli häntä hymyillen, tarttui hänen
käteensä ja virkahti:

-- Hänelle minä kyllä sijan tiedän.

Tulkki oli ihmisystävällinen mies. Hän antoi Tamangolle pahvisen
tupakkakotelon ja pyysi omakseen kuusi jälellä olevaa orjaa. Sitten
päästeli hän heidät irti kaulahangoista ja salli heidän mennä, minne
vain hyväksi näkivät. Heti he pelastautuivatkin mikä minnekin päin,
vaan joutuivat aivan ymmälle miettiessään palausta kahdensadan
peninkulman päässä rannikolta oleville kotiseuduilleen.

Sillä välin lausui kapteeni Tamangolle jäähyvästit ja ehätti
viemään lastiansa laivalle niin pian kuin suinkin. Ei ollut
viisasta vitkastella kovin kauvan joella, sillä risteilijät voivat
palata takaisin; seuraavana päivänä tahtoikin hän jo sukeutua
matkalle. Tamango taas nukahti nurmikolle varjopaikkaan humalaansa
selvittääkseen.

Herätessään näki hän laivan jo täysissä purjeissa viilettävän
jokea alaspäin. Pää eilisestään vielä kohmeloisena kysyi Tamango
vaimoansa Aychétä. Hänelle vastattiin, että tämä raukka oli tullut
pahoittaneeksi hänen mieltänsä ja että hän oli lahjoittanut vaimonsa
valkoiselle kapteenille, joka oli vienyt hänet mukaansa laivalle.
Tämän kuullessaan löi Tamango hämmästyneenä otsaansa, tempasi
pyssynsä, ja kun joki teki useita polvekkeita ennen kuin mereen
laskeusi, juoksi hän suorinta tietä erään pienen lahden pohjukkaan,
joka oli noin puolen peninkulman päässä joen suulta. Siellä toivoi
hän löytävänsä kanootin yllättääkseen sillä prikin, jonka kulkua joen
polvekkeet hidastuttivat. Eikä hän pettynytkään: hän ehti todellakin
hypätä kanoottiin ja saavuttaa neekerilaivan.

Ledoux kummastui nähdessään hänet ja vielä enemmän kuullessaan hänen
vaativan takaisin vaimoansa.

-- Mikä on annettu, on annettu, vastasi hän ja käänsi hänelle
selkänsä.

Mustaihoinen pysyi yhä vaatimuksessaan tarjoten takaisin osaa
tavaroista, jotka hän oli orjain vaihtohintana saanut. Kapteeni
vain naureskeli sanoen, että Ayché oli sangen hyvä vaimo, jonka hän
tahtoi pitää. Tamango paralta pääsi hillitön itku ja yhtä kimeitä
hätähuutoja kuin joltakin kirurgisen leikkauksen alaisena olevalta
onnettomalta. Milloin kieri hän kannella huutaen rakasta Aychétansa,
milloin taas iski hän päätänsä lankkuja vastaan ikäänkuin aikoisi
hän tappaa itsensä. Aina yhtä kovasydämmisenä osotti kapteeni
hänelle rantaa merkiksi että hänen oli jo aika lähteä. Vaan Tamango
ei hellittänyt. Hän tarjosi jo kultaiset olkalippunsa, pyssynsä ja
miekkansakin. Kaikki turhaan.

Väittelyn aikana lausui _Toivon_ luutnantti kapteenille:

-- Meiltä kuoli viime yönä kolme orjaa, niin että tilaa meillä on.
Miks'emme ottaisi tuota voimakasta veijaria, joka yksinään korvaa ne
kolme kuollutta?

Ledoux mietti mielessään, että Tamangosta saisi hyvinkin kolme
tuhatta frangia, että tämä hänelle sangen edulliselta näyttävä matka
luultavasti olisi hänen viimeinen retkensä ja että hän, kerran
varoihin päästyään ja orjakaupasta luovuttuaan, välittäisi viisi
siitä oliko hän Guinean rannikolla hyvässä tai huonossa maineessa.
Rantamaat olivat sitä paitse autioita ja afrikalainen sotilas siis
täydellisesti hänen vallassaan. Kysymys oli ainoastaan siitä, miten
saada häneltä aseet riisutuksi, sillä vaarallista olisi käydä hänen
kimppuunsa niin kauvan kuin hänellä vielä oli ne käytettävänään.
Ledoux pyysi saada nähdä hänen pyssyänsä ikäänkuin tutkiakseen oliko
se kauniin Aychén arvoinen. Hanoja koetellessaan karisti hän ruudin
pois sytyttimestä. Luutnantti taas tutkisteli sillä aikaa miekkaa
ja kun Tamango näin joutui aseettomaksi, hyökkäsi kaksi vahvaa
matruusia hänen kimppuunsa, heitti hänet seljälleen ja alkoi köytellä
häntä. Mustaihoinen puolustihe sankarillisesti. Ensimmäisestä
hämmästyksestään toinnuttuansa ja huonosta asemastaan huolimatta
taisteli hän kauvan aikaa noita kahta matruusia vastaan. Tavattoman
voimansa avulla pääsi hän jo seisoalleenkin. Muutamalla nyrkiniskulla
löi hän maahan sen, joka häntä kaulasta kuristi, toiselle jäi
käsiin vain riekale hänen takistaan ja kuin riivattu hyökkäsi hän
luutnantin päälle temmatakseen tältä miekkansa. Vaan tämäpä löikin
hänelle päähän pitkän, vaikk'ei juuri syvän haavan, niin että Tamango
uudelleen tuupertui. Samalla sidottiin hänen jalkansa ja kätensä
lujasti kiinni. Puolustautuessaan kiljui hän kuin vimmattu ja
kiemurteli kuin merikala verkossa; vaan nähtyään kaiken vastustuksen
turhaksi sulki hän silmänsä eikä jäsentään järkähyttänyt. Ainoastaan
kiivas ja voimakas hengitys osotti hänen vielä elävän.

-- Saakeli! huusi kapteeni Ledoux, hänen myömänsä mustaihoiset
tulevat nauramaan makeaa naurua nähdessään hänetkin vuorostaan
orjana. Sitenpähän huomaavat, että kaitselmus on olemassa.

Sillä välin vuoti Tamango parka tulvanaan verta. Sama laupias
tulkki, joka eilen illalla oli pelastanut kuusi orjaa kuolemasta,
lähestyi häntä, sitoi hänen haavansa ja lausui hänelle muutamia
lohdutuksen sanoja. En tiedä, mitä hän lienee sanonutkin, mutta
mustaihoinen pysyi liikkumattomana kuin ruumis. Kahden matruusin
täytyi kantaa hänet kuin käärön välikannelle, missä hänelle jo oli
paikka määrätty. Parina vuorokautena ei hän juonut eikä syönyt
mitään; tuskinpa nähtiin hänen avaavan silmiänsäkään. Hänen nykyiset
vankilakumppalinsa ja entiset vankinsa katselivat tyhmänsekaisella
hämmästyksellä hänen ilmestymistänsä heidän joukkoonsa. Ja niin suuri
oli heissä hänen synnyttämä pelkonsa vieläkin, ettei yksikään heistä
uskaltanut ilkkua sen henkilön onnettomuudesta, joka oli syypää
heidän kurjuuteensa.

Myötäisen maatuulen puhaltaessa poistui laiva nopeasti Afrikan
rannikolta. Ollen jo levollinen englantilaisten risteilijöiden
suhteen mietiskeli kapteeni vain suuria voittojansa siirtomaissa,
joita kohti kuljettiin. Hänen ebenpuunsa säilyi suuremmitta
vaurioitta. Ei minkäänlaisia tarttuvia tautia. Ainoastaan kaksitoista
heikointa neekeriä oli kuollut kuumuudesta: se ei mitään merkinnyt.
Että hänen ihmislastinsa kärsisi mahdollisimman vähän matkan
vaivoista, piti hän huolen siitä, että orjat saivat nousta kannelle
joka päivä. Kolmessa eri osastossa nousivat nämä onnettomat tunnin
ajaksi ylös kokoamaan vuorokautisen ilmavarastonsa. Osa miehistöä
vartioi heitä täysissä aseissa kapinaa peljäten; sitä paitse ei
heiltä koskaan riisuttu pois kaikkia rautoja. Joskus ilahdutti heitä
joku viulunsoittoa taitava matruusi konsertillakin. Omituista oli
silloin nähdä kaikkien mustaihoisten kasvojen kääntyvän soittajaan
päin, kadottavan vähitellen tuhmannäköisen, epätoivoisen ilmeensä,
nauravan leveästi ja liikuttelevan käsiään mikäli raudat sallivat.

Liike on välttämätön terveydelle. Eräs kapteeni Ledoux'n
käytännöllisiä terveyssääntöjä olikin tanssittaa usein orjiansa
niinkuin hevosiakin pitkällä laivamatkalla paikoillaan hyppyytetään.

-- Hei, lapsukaiset, tanssikaa te ja huvitelkaa itseänne, huusi
kapteeni jylisevällä äänellä ja tavattoman pitkää piiskaa paukuttaen.

Ja paikalla mustaihoiset hyppelivätkin ja tanssivat.

Jonkun aikaa pysyi Tamango haavansa tautta kansiluukun alla.
Vihdoin ilmestyi hänkin yläkannelle ja kantaen ylpeästi päätänsä
pelonalaisen orjalauman keskessä silmäili hän surullisesti, vaan
tyynesti äärettömille ulapoille, jotka laivaa ympäröivät; sitten
heittäysi tai paremminkin vaipui hän pitkälleen etukannelle
huolimatta edes järjestellä rautojansa, niin että ne olisivat olleet
hänelle mukavammat. Istuen peräkannella poltteli Ledoux levollisesti
piippuansa. Hänen vieressään seisoi Ayché, ilman rautoja, sininen,
komea pumpulihame yllä, jaloissa sievät marokiinitohvelit ja kädessä
juomatavaroilla varustettu tarjotin, valmiina kaatamaan hänelle
juotavaa. Nähtävästi oli hän korkeassa asemassa kapteenin luona.
Eräs Tamangoa vihaava mustaihoinen viittasi tälle, että katsoisi
sinne päin. Tamango käänsi päätänsä, huomasi heidät ja kiljahti;
hypäten samalla äkkiä ylös juoksi hän peräkannelle päin ennen
kuin vartioivat matruusit ehtivät pidättää häntä moisesta kaikkea
merikulkujärjestystä vastaan sotivasta rikoksesta:

-- Ayché! huusi hän hirvittävällä äänellä, niin että Aychékin parkasi
säikähdyksestä; etkö sinä luule valkoihoisten maassa olevankaan
mitään Jumbo-Emoa?

Matruusit hyökkäsivät jo sauvat kohona paikalle; vaan Tamango
kääntyikin kädet ristissä ja rauhallisen tyynenä paikoilleen
takaisin, sillä välin kuin Ayché kyyneleitä vuodattaen näytti vallan
kivettyneen noiden salaperäisten sanojen voimasta.

Tulkki selitti, mitä tuo hirvittävä Jumbo-Emo, jonka pelkkä nimi jo
herätti sellaista kauhua, oikeastaan merkitsi.

-- Se on neekerein Syöjätär (eli Para), sanoi hän. Kun joku aviomies
pelkää vaimonsa tekevän samaa mitä useat vaimot tekevät Ranskassa ja
Afrikassa, pelottelee hän tätä Jumbo-Emolla. Minä se olen nähnytkin
Jumbo-Emon ja päässyt koko juonen perille; mutta mustaihoiset ... se
on niin yksinkertaista, vaan he eivät käsitä mitään. Ajatelkaahan
kun eräänä iltana naisten tanssiessa _folgaria_, kuten he omalla
kielellään sitä sanovat, pienestä ja pimeästä tiheiköstä äkkiä kuuluu
outoa soittoa ilman että ketään soittoniekkaa näkyy; kaikki soittajat
olivat piiloutuneet metsään. Siellä oli putkihuiluja, puisia
tamburiineja, n.k. _balafoseja_ ja kurbitsipuoliskoista tehtyjä
kitaroita. Kaikilla näillä soitettiin jotakin, jonka olisi pitänyt
houkutella itse pirunkin esille. Niin pian kuin naiset kuulivat
soiton, alkoivat he vavista ja yrittivät paeta, mutta aviomiehetpä
pidättivät heitä: naisparat tiesivät kyllä, mikä heitä odotti.
Yht'äkkiä ilmestyy metsästä huippumaston pituinen, valkea olento, pää
pyöreä kuin vakan pohja, silmät suuret kuin touvinreiät (écubiers)
ja tulta lieskaava häntä niinkuin pirulla. Sitten se lähestyi
verkalleen, vallan verkalleen, vaan ei kuitenkaan lähemmäksi kuin
noin puolen kaabelin päähän metsästä lukien. Vaimot huutamaan:

-- Kas Jumbo-Emo tulee!

Ja he kirkuivat kuin osterinkauppiaat. Silloin miehet heille:

-- Kas nyt, veitikat, sanokaa heti oletteko olleet uskollisia;
jos valehtelette, niin nielee Syöjätär teidät vallan tuoreeltaan.
Muutamat olivatkin niin yksinkertaisia, että tunnustivat, ja saivat
aviomiehiItään kelpo selkäsaunan.

-- Ja mikäs se valkea olento, se Jumbo-Emo sitten oli, kysyi kapteeni.

-- Niin, se oli vain suureen valkeaan vaatteeseen kääriytynyt
ilveilijä, jolla pään sijasta oli tyhjäksi kaivettu kurbitsi ja
häntänä palava kynttilä pitkän seipään nenässä. Sen kummempaa ei
se ollut, mutta mustaihoisten petkuttamiseen ei suurta viisautta
tarvitakaan. Kuitenkin ja kaikitenkin on Jumbo-Emo hyvä keksintö ja
minä näkisin kernaasti, että vaimonikin sitä uskoisi.

-- Mitä minun vaimooni tulee, sanoi Ledoux, niin ei hän tosin pelkää
Jumbo-Emoa, mutta sitä enemmän Patukka-Paavoa; sitä paitse tietää hän
hyvin kyllä, miten minä häntä kohtelisin, jos hän jonkun tepposen
tekisi. Me Ledoux't emme ole kovin pitkämielisiä, ja vaikka minulla
ei olekaan kuin yksi käsi, niin voin minä sillä vielä vaimoisen
ihmisen vallan hyvin hoidella. Tuolle veijarillenne, joka uhkailee
Jumbo-Emolla, voitte sanoa, että hän pysyy siivolla eikä säikyttele
tätä pikku eukkosta tässä, taikka kuoritan minä hänen selkänsä siksi
hyvin, että hänen musta nahkansa paistaa punaiselta kuin raaka
pihvipaisti.

Näin sanoen meni kapteeni suojaansa, kutsutti sinne Aychén ja koetti
lohdutella häntä: mutta kaunista neekeritärtä ei hän voinut lohduttaa
hyväilyillä eikä lyönneilläkään, menettäähän ihminen näet vihdoin
kärsivällisyytensäkin; kyyneleet oikein virtasivat hänen silmistänsä.
Kapteeni nousi pahantuulisena kannelle ja haukkui vahtiupseeria
manööveristä, jonka tämä sillä hetkellä sattui komentamaan.

Yöllä kun melkein koko miehistö nukkui sikeää unta, kuulivat
vahtimiehet ensin välikannelta vakavan juhlallista ja surullista
laulua ja sitten naisen kirkaisevan hirmuisen kimeästi. Heti sen
jälkeen kaikuivat yli koko laivan Ledoux'n kovaääniset kiroukset
ja uhkailut sekä hänen kauhean piiskansa läiskeet. Hetken kuluttua
oli kaikki jälleen vallan hiljaista. Seuraavana päivänä ilmestyi
Tamango kannelle kasvot piestyinä, mutta yhtä ylpeän ja päättäväisen
näköisenä kuin ennenkin.

Niin pian kuin Ayché huomasi hänet istuessaan peräkannella kapteenin
vieressä, juoksi hän kiiruusti Tamangon luo, polvistui hänen edessään
ja sanoi hänelle epätoivoisen vapisevalla äänellä:

-- Anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi, Tamango!

Tamango katsoi häneen tarkasti hetkisen ja huomattuaan, että tulkki
oli kaukana, sanoi:

-- Viila!

Ja paneutuen pitkälleen etukannelle käänsi hän Aychélle selkänsä.
Kapteeni tätä sitten ankarasti torui ja antoipa vielä muutamia
korvapuustejakin kieltäen häntä vaihtamasta sanaakaan entisen
miehensä kanssa. Mutta heidän vaihtamiensa lyhyiden sanojen
merkitystä ei hän ensinkään aavistanut eikä sitä sen koommin
tiedustellutkaan.

Istuen muiden orjain kanssa vankina yllytteli Tamango heitä sillä
välin yöt ja päivät tekemään rohkean yrityksen vapautensa takaisin
voittamiseksi. Hän puhui heille valkoisten vähälukuisuudesta
ja huomautti heille vartijoiden yhä kasvavaa huolimattomutta;
tarkemmin selittelemättä vakuutti hän sitten heille voivansa saattaa
heidät takaisin kotimaahansa, kehui tietojansa salaperäisissä
tieteissä, joita mustaihoiset ovat niin valmiit uskomaan, ja
uhkaili paholaisen kostolla niitä, jotka kieltäytyvät auttamasta
häntä tässä yrityksessään. Puheessaan käytti hän ainoastaan peulein
murretta, jota useimmat orjista osasivat, vaan jota tulkki ei
ensinkään ymmärtänyt. Puhujan maine sekä se seikka, että orjat olivat
tottuneet häntä pelkäämään ja tottelemaan, lisäsivät ihmeellisesti
hänen puheidensa vaikutusta ja mustaihoiset kiirehtivät häntä vain
määräämään päivän vapautumista varten jo paljo ennen kuin hän itse
luulikaan voivansa toteuttaa aikomuksensa. Hän vastasi liittolaisille
ylimalkaisesti, ettei aika vielä ollut tullut ja ettei paholainen,
joka hänelle unessa ilmestyi, ollut sitä vielä hänelle ilmoittanut,
vaan että heidän piti pysytteleimään valmiina ensimmäiselle merkille.
Sillä välin ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tehdäksensä
kokeita vartijain valppauden suhteen. Jättäen pyssynsä laivansivua
vastaan nojalleen huvittelihe eräs matruusi kerran katselemalla,
kuinka joukko lentokaloja seurasi laivan mukana; Tamango otti pyssyn
ja oli sillä tekevinään samoja liikkeitä, joita hän oli nähnyt
matruusein harjoituksissa tekevän. Hetkisen kuluttua otettiin häneltä
pyssy pois, mutta hän oli sentään huomannut voivansa koskettaa aseita
ilman että se herätti epäluuloa; ja kun aika tuli niitä käyttää, niin
pitipä sen olla uskalikon miehen, joka tahtoi riistää pyssyn hänen
käsistään.

Eräänä päivänä heitti Ayché hänelle erään leivoksen (biscuit)
tehden samalla merkin, jonka ainoastaan hän ymmärsi. Leivoksessa
oli pieni viila: tästä aseesta riippui koko heidän salaliittonsa
onnistuminen. Tamango kavahti näyttämästä viilaa kumppaneilleen;
vaan kun yö tuli, alkoi hän mutista käsittämättömiä sanoja tehden
samalla omituisia liikkeitä. Vähitellen kiihtyi hän niin, että jo
huudahtelikin. Kuullessa hänen vaihtelevaa äänen painoansa olisi
luullut hänen puhelevan vilkkaasti jonkun näkymättömän henkilön
kanssa. Kaikki orjat vapisivat ollen varmoina siitä, että paholainen
oli tällä hetkellä heidän keskessään. Tamango lopetti näytelmänsä
riemunhuudahduksella.

-- Toverit, huudahti hän, henki, jonka kanssa minä olen tehnyt
liiton, antoi minulle vihdoinkin sen, mitä oli luvannut: minulla on
nyt kädessäni meidän vapautuksemme ehto. Nyt ette te tarvitse muuta
kuin hiukan rohkeutta voidaksenne voittaa vapautenne.

Hän antoi naapureiden tunnustella viilaa ja hänen yksinkertainen
petoksensa kävi noiden vielä yksinkertaisempien ihmisten keskuudessa
täytenä totena.

Pitkän odotuksen perästä koitti sitten koston ja vapauden päivä.
Juhlallisen valan kautta liittoutuneet olivat tehneet suunnitelmansa
tarkan miettimisen jälkeen. Rohkeimpain piti Tamangon johdolla
vuorollaan kannelle noustua riistää vartijoilta heidän aseensa;
toisten taas kiiruhtaa kapteenin suojaan noutamaan siellä löytyvät
pyssyt. Niiden, jotka olivat ehtineet viilata rautansa poikki; piti
alkaa kapina; mutta monien öiden uutterasta työstä huolimatta eivät
useimmat orjat vielä voineet ottaa tehokkaammin osaa toimintaan.
Kolme mustaihoista olikin saanut tehtäväkseen tappaa miehen,
joka kantoi taskussaan rautojen avaimia, ja rientää heti kohta
vapauttamaan tovereitansa.

Sinä päivänä oli kapteeni Ledoux mainiolla tuulella; vastoin
tavallisuutta armahti hän erästä laivapoikaa, joka olisi ansainnut
selkäänsä. Hän kiitteli vahtiupseeria tämän komentamasta
manööveristä, selitti olevansa tyytyväinen miehistöön ja ilmoitti
heille, että Martiniquessä, jonne kohdakkoin saavutaan, saa joka mies
lahjapalkkion. Näihin mieluisiin ajatuksiin vaipuneina mietiskelivät
kaikki matruusit jo miten lahjapalkkionsa käyttäisivät. He miettivät
mielessään vain viinaa ja Martiniquen värisiä naisia, kun Tamango ja
muut liittolaiset tuotiin kannelle.

Rautansa olivat he viilanneet sillä tavoin, ettei niitä voitu huomata
viallisiksi, vaan että ne kuitenkin voi pienimmälläkin ponnistuksella
katkaista. Sitä paitse osasivat he niitä helistellä niin hyvin, että
sitä kuullessa olisi luullut heillä tänään olevan kaksinkertaiset
raudat. Nieltyänsä jonkun aikaa raitista ilmaa ottivat he kaikki
toisiansa kädestä kiinni ja alkoivat tanssia, sillä välin kuin
Tamango aloitti heimonsa sotalaulun,[11] jota hänen oli ollut tapana
laulaa ennen muinoin sotaan suoriutuessa. Kun tanssi oli kestänyt
jonkun aikaa, heittäysi Tamango ikäänkuin väsymyksestä voipuneena
pitkälleen erään matruusin jalkoihin, joka huolettomana nojausi
laivan käsipuita vastaan; kaikki muutkin salaliittolaiset tekivät
samoin, niin että kutakin matruusia näin ympäröi joukko mustaihoisia.

Katkaistuaan rautansa kaikessa hiljaisuudessa päästää Tamango
yht'äkkiä voimakkaan huudon, joka on aiottu sotamerkiksi, vetäsee
vierellään olevan matruusin jaloista pitkälleen ja, laskien
jalkansa hänen vatsalleen, riistää häneltä pyssyn, jolla heti
tappaa vahtiupseerin. Samaan aikaan hyökkäävät toiset muidenkin
vartiomatruusien kimppuun, riistävät heiltä aseet pois ja
lyövät heidät kuoliaiksi. Kaikkialta kaikuu yhteinen sotahuuto.
Vahtimestari, jolla oli rautojen avaimet, kaatuu ensimmäisinä.
Kokonainen lauma mustaihoisia täyttää hetikohta laivankannen.
Jotka eivät löydä muita aseita tempaavat käsipuita tai laivaveneen
airoja. Pian on eurooppalainen miehistö mennyttä kalua. Muutamat
matruusit asettuvat kuitenkin puolustusasemaan peräkannelle,
mutta heiltä puuttuu aseita ja päättäväisyyttä. Ledoux oli vielä
hengissä eikä ollut menettänyt vähintäkään rohkeudestaan. Huomaten,
että Tamango oli salaliiton johtaja, toivoi hän voivansa helposti
suoriutua hänen rikosveljistään, kunhan vain saisi hänet itsensä
hengiltä. Hän astui sapeli kädessä Tamangoa vastaan kutsuen häntä
äänekkäillä huudoilla. Paikalla hyökkäsi tämäkin häntä kohti.
Pitäen pyssyänsä kiinni piipunsuusta käytti hän sitä kuin nuijaa.
Molemmat päälliköt tapasivat toisensa sillä kapealla käyntisillalla,
joka vie etukannelta peräkannelle. Tamango löi ensiksi. Keveällä
ruumiinliikkeellä sai valkoinen iskun vältetyksi. Sattuen kovasti
siltapalkkeihin lensi pyssynperä kappaleiksi ja iskun voimasta
luiskahti itse pyssykin Tamangon käsistä. Näin jäi hän aseettomaksi
ja pirullinen mielihyvän hymyily huulilla kohotti Ledoux käsivartensa
lävistääkseen hänet. Mutta Tamango oli yhtä vikkelä kuin pantterit
hänen syntymämaassaan. Hän heittäysi suoraan vastustajansa syliin
ja tarttui siihen käteen, jolla tämä piti sapeliansa. Toinen
koettaa repiä irti käsivarttansa, toinen taas sitä pidättää. Tässä
raivoisassa ottelussa kaatuvat molemmat, mutta attikalainen jää
alle. Menettämättä rohkeuttaan likisti Tamango vastustajaansa koko
voimallaan lähemmäksi ja purasi häntä kaulaan niin kovasti, että veri
syöksähti kuin jalopeuran hampaan jäljeltä. Sapeli putosi silloin
kapteenin heikenneestä kädestä. Sen sieppasi Tamango ja verissä
suin ylös kavuten päästi hän riemunhuudon lävistäessään useimmilla
pistoilla jo puolikuolleen vihollisensa.

Voitosta ei ollut enää epäilemistä. Muutamat jälelle jääneet
matruusit koettivat rukoilla armoa kapinallisilta, mutta ilman sääliä
tapettiin kaikki, yksin tulkkikin, joka ei ollut heille koskaan
mitään pahaa tehnyt. Luutnantti kuoli kunnialla. Hän oli vetäynyt
taammaksi erään pienen kanuunan luo, jota voi käännellä navan ympäri
ja joka ladataan räjähdysaineilla.

Vasemmalla kädellään ohjasi hän kanuunaa ja puolustihe oikeassa
kädessään olevalla sapelilla niin kauvan, että hänen ympärilleen
kertyi joukko mustaihoisia. Painamalla kanuunan hanaa ampui hän
sitten tuohon pakattuun laumaan leveän, kuolleilla ja kuolevilla
täytetyn tien. Muutama silmänräpäys sen jälkeen hakattiin hän
kappaleiksi.

Kun viimeisen valkoihoisen ruumis silvottuna ja palasiksi leikeltynä
oli heitetty mereen, alkoivat mustaihoiset kostoonsa kyllästyneinä
katsella ylös laivan purjeihin, jotka raittiin tuulen pullistamina
vieläkin näyttivät tottelevan heidän entisiä sortajiansa ja saadusta
voitosta huolimatta kuljettavan voittajia kohti orjuuden maata.

-- Mitään ei siis ole saavutettu, ajattelivat he surullisina; ja
tokkohan tuo valkoisten suuri jumala tahtonee viedä meitä takaisin
kotimaahamme, meitä, jotka olemme hänen miestensä verta vuodattaneet?

Muutamat väittivät Tamangon osaavan ohjata laivaa. Suurella melulla
huudettiin Tamangoa esille.

Hänpä ei huolinut kiirehtiä tuloansa. Vihdoin löydettiin hänet
peräkajutasta, missä hän seisoi hajamielisen näköisenä toinen
käsi nojautuneena kapteenin veriseen sapeliin, toinen ojennettuna
vaimollensa Aychélle, joka suuteli sitä polvistuen hänen edessään.
Voiton riemu ei jaksanut vähentää synkkää levottomuutta, joka ilmeni
koko hänen olennossaan. Ollen muita viisaampi oivalsi hän paremmin
aseman vaikeuden.

Kannelle vihdoin ilmestyessään teeskentelihe hän tyyneksi, vaikk'ei
sitä suinkaan ollut. Sadan sekavan äänen vaatiessa häntä kääntämään
laivan suuntaa lähestyi hän verkkasin askelin ruoria ikään kuin olisi
hän tahtonut viivyttää hiukan sitä hetkeä, joka hänelle itselleen ja
muille oli ratkaiseva hänen mahtinsa suuruuden.

Koko laivassa ei ollut ainoatakaan mustaihoista, niin tuhmia kuin
he olivatkin, jolta olisi jäänyt huomaamatta erään pyörän ja sen
eteen asetetun laatikon vaikutus laivan liikkeihin; mutta tässä
koneistossa oli heille kuitenkin suuri salaisuus. Tamango tutki
kauvan aikaa kompassia liikutellen huuliansa aivan kuin olisi hän
tavaillut niitä sanoja, jotka hän näki siihen piirretyksi; sitten
nosti hän kätensä otsalleen ja tekeytyi miettiväiseksi kuin ainakin
mies, joka päässänsä laskee jotakin. Mustaihoiset seisoivat kaikki
suut ammollaan ja silmät sepposen seljällään hänen ympärillään, ja
seurasivat jännityksellä hänen pienintäkin liikettänsä. Sillä pelon
ja luottamuksen sekaisella päättäväisyydellä, minkä tietämättömyys
tuottaa, teki hän vihdoin voimakkaan liikkeen ruoripyörällä.

Niinkuin jalo ratsu ymmärtämättömän ratsastajan kannustaessa
hypähtää takajaloilleen kohosi tuo kaunis priki tästä tavattomasta
manööveristä aallon harjalle. Olisi voinut sanoa, että se
harmistuneena tahtoi hukuttautua tietämättömän perämiehensä kanssa.
Kun purjeiden aseman ja ruorin välistä välttämätöntä suhdetta oli
äkkiä loukattu, kallistui laiva sitten sellaisella voimalla, että
luuli sen tuossa paikassa kumoon menevän. Pitkät raakapuut jo
merta viilsivät. Useampia henkilöitä kaatui ja muutamia vierähti
mereen. Pian nousi laiva sentään uudelleen ylpeästi lainetta kohti
ikään kuin olisi se vielä kerran tahtonut taistella perikatoansa
vastaan. Mutta tuuli puhalsi kaksinkertaisella voimalla ja yht'äkkiä
katkesivat hirvittävällä räiskeellä molemmat mastot muutamia jalkoja
komentosillan yläpuolelta ja peittivät koko kannen säpäleillä ja
raskaalla touviverkolla.

Säikähtyneinä ja kauhusta kirkuen pakenivat neekerit kannen alle;
vaan kun tuuli ei enää löytänyt mitään vastustusta, nousi laivakin
pian tasapainoon keinuen verkalleen aaltojen mukana. Rohkeimmat
mustaihoiset nousivat sitten jälleen kannelle ja puhdistivat
sen paksusta lastukosta. Tamango pysyi liikkumatonna, nojaten
kyynärpäänsä kompassia vastaan ja peittäen kasvonsa koukistetun
käsivartensa suojaan. Ayché seisoi hänen vieressänsä uskaltamatta
kuitenkaan häntä puhutella. Vähitellen alkoivat mustaihoiset jo
lähennellä ja rupesi kuulumaan nurinaa, joka ennen pitkää kiihkeni
todelliseksi moitteiden ja haukkumasanojen myrskyksi.

-- Sinä kavala petturi! huusivat he, sinä se olet syypää kaikkeen
meidän kurjuuteemme, sinähän se möit meidät valkoisille ja kiihoitit
meitä kapinoimaan heitä vastaan. Sitten sinä kehuit tietojasi ja
lupasit viedä meidät takaisin kotimaahamme. Me hullut uskoimme sinua
ja nyt olemme vähällä hukkua kaikki, kun sinä olet suututtanut
valkoisten jumalan.

Tamango kohotti taas ylpeästi päänsä ja hänen ympärilleen kertyneet
mustaihoiset peräytyivät säikähtyneinä. Sitten otti hän kaksi pyssyä,
viittasi vaimoaan seuraamaan häntä, astui edessään aukeavan joukon
läpi ja suuntasi tiensä laivan kokkapuolelle. Sinne rakensi hän
itselleen tyhjistä tynnyreistä ja palkeista jonkunlaisen suojuksen ja
istahti keskelle tätä aitaustansa, josta hänen molempien pyssyjensä
pistimet uhkaavina pistivät esiin. Rauhaan hänet jätettiinkin.
Kapinallisista muutamat itkivät, toiset kutsuivat, kädet taivasta
kohti ojennettuina, omia ja valkoisten jumalia avuksensa; tässä
oli joukko polvillaan kompassin edessä, jonka alituinen häilyminen
oli yleisen ihmettelyn esineenä ja jota he rukoilivat saattamaan
heidät maahansa takaisin, tuolla taas viruivat toiset kannella
synkkinä ja alakuloisina. Ajatelkaa vielä näiden epätoivoisten
keskelle kauhistuksesta ulvovia naisia ja lapsia, sekä parikymmentä
haavoitettua anoen hoitoa ja apua, jota kukaan ei ajatellutkaan
heille antaa.

Äkkiä ilmestyi eräs neekeri loistavin kasvoin kannelle. Hän ilmoittaa
löytäneensä valkoisten viinasäiliön; hänen ilonsa ja olentonsa
todistavatkin kylläksi, että hän on jo sitä maistellut. Hetkeksi
haihduttaa tämä uutinen onnettomain vaikerrukset. Kaikki kiiruhtavat
varastohuoneeseen ja juovat itsensä humalaan. Puoli tuntia sen
jälkeen nähtiin heidän hyppelevän ja nauravan kannella ja antautuvan
raa'imman juopumuksen kaikkiin hurjuuksiin. Haavoitettujen voihkeet
säestävät heidän tanssejansa ja laulujansa. Näin kuluu jäännös
päivästä ja yö kokonaan.

Aamulla herätessä on uusi epätoivo edessä. Yön aikana on suuri
joukko haavoitettuja kuollut. Laiva kellui ruumiiden keskellä.
Meri oli myrskyisä ja taivas synkkä. Neuvoteltiin. Muutamat, jotka
osasivat loitsuja, vaikk'eivät Tamangon edessä olleet uskaltaneet
hiiskahtaakaan taidostaan, tarjosivat palvelustaan. Koeteltiin
useampia voimakkaita loitsuja. Jokaisen tehottoman yrityksen jälkeen
alakuloisuus vaan lisääntyi. Vihdoin alettiin taas puhua Tamangosta,
joka ei ollut vieläkään suojuksensa ulkopuolelle tullut. Hän se
sittenkin oli viisain heistä ja ainoastaan hän voi pelastaa heidät
siitä hirveästä asemasta, mihin hän oli heidät saattanut. Eräs vanhus
lähestyi häntä rauhan ehdotusten tekijänä. Häntä pyydettiin antamaan
neuvonsa; mutta taipumattomana kuin Coriolanus pysyi Tamango kuurona
heidän rukouksilleen. Yön aikana oli hän epätoivon vallitessa koonnut
itselleen varaston korppuja ja palvattua lihaa. Hän näytti päättäneen
elää muista erillään siellä, mihin oli vetäynyt.

Viinaa oli vielä jäljellä. Ainakin saa sillä unohtumaan myrskyn
ja orjuuden ja lähestyvän kuoleman. Sitten nukutaan, nähdään
unta Afrikasta, kumipuumetsistä, oljilla katetuista kodista ja
apinanleipäpuista, joiden varjot peittävät koko kyläkunnan. Edellisen
päivän juopottelu uudistuu. Siten kuuluu useampia päiviä. Vaikeroida,
itkeä ja repiä hivuksiansa, sitten humaltua ja nukkua, siinä heidän
elämänsä. Monta kuoli pelkästä ylenjuomisesta; muutamat heittäysivät
mereen tai pistivät itsensä kuoliaiksi.

Eräänä aamuna astui Tamango ulos varustuksestaan ja tuli aina
katkenneen suurmaston luokse.

-- Orjat, sanoi hän, Henki on minulle unessa ilmestynyt ja osottanut
keinot, miten pelastaa teidät ja viedä takaisin maahanne. Teidän
kiittämättömyytenne ansaitsisi sen, että jättäisin teidät kohtalonne
alaisiksi; mutta minä säälin noita voivottavia vaimoja ja lapsia.
Minä annan teille anteeksi: kuunnelkaa minua.

Kaikki mustaihoiset loivat kunnioituksella katseensa alas ja
kertyivät hänen ympärillensä.

-- Ainoastaan valkoiset, jatkoi Tamango, tietävät ne tenhosanat,
joiden avulla he voivat liikutella näitä suuria puutaloja; vaan
me osaamme mielemme mukaan ohjata noita keveitä venheitä, jotka
muistuttavat oman maamme pursia.

Hän viittasi sluuppia ja muita piikin venosia.

-- Täyttäkäämme ne ruoka-aineilla, laskeutukaamme niihin ja
soutakaamme tuulen mukaan; minun ja teidän jumalanne on antava sen
puhaltaa kotimaatamme kohti.

Häntä uskottiin. Hullumpaa ehdotusta ei kuitenkaan ole koskaan tehty.
Ymmärtämättä kompassin käyttöä ei heillä vallan oudoilla ulapoilla
ollut muuta kuin tietymättömät seikkailut edessä, Tamangon käsityksen
ja mielikuvituksen mukaan tarvitsi vain soutaa suoraan eteenpäin,
niin tulisi sieltä vihdoin mustaihoisten maa vastaan, sillä
mustaihoiset asuvat maalla ja valkoiset elävät laivoillaan. Niin oli
hän kuullut äitinsä sanovan. Pian oli kaikki valmiina lähtöön; mutta
ainoastaan sluuppi ja yksi kanootti oli kelvollisessa käyttötilassa.
Niihin eivät nuo lähes kahdeksankymmentä vielä elossa olevaa neekeriä
mahtuneet. Haavoitetut ja sairaat täytyi jättää oman onnensa nojaan.
Useimmat heistä pyysivät vain, että heidät lopetettaisiin ennen
lähtöä.

Molemmat venheet, jotka sanomattomalla vaivalla oli saatu vesille,
jättivät laivan suunnattomasti lastattuna ja meren lainehtiessa niin
kovasti, että se uhkasi joka hetki niellä heidät. Kanootti lähti
ensimmäisenä. Tamango oli Aychén kanssa istuutunut sluuppiin, joka
raskaampana ja enemmän lastattuna ollen jäi tuntuvasti jäljelle.
Kuului vielä prikille jätettyjen onnettomain voivotushuutoja, kun
eräs voimakas aalto Iöi sluupin poikki ja täytti sen vedellä.
Vähemmässä kuin minuutissa oli se jo tuuliajolla. Kanootissa
nähtiin heidän onnettomuutensa ja soutajat ponnistivat siellä
kaksinkertaisesti peljäten, että heidän muuten ehkä täytyisi
auttaa haaksirikkoisia. Melkein kaikki sluupissa olleet hukkuivat.
Ainoastaan kymmenkunta pääsi takaisin laivalle. Näiden joukossa
olivat myöskin Tamango ja Ayché. Auringon laskiessa nähtiin kanootin
haihtuvan näköpiirin taakse; mutta miten sille lopullisesti kävi,
sitä ei tiedetä.

Mitäpäs minä väsyttäisin lukijaa nälän kärsimysten vastenmielisellä
kertomisella? Noin parikymmentä henkeä, joita vuoroin myrskyisä meri
heittelee, vuoroin paahtava päivä polttelee, taistelee ahtailla
tiloilla joka päivä ruokavarojensa pienistä tähteistä. Kustakin
korppupalasesta on oteltava ja heikompi kuolee, vaan ei sen vuoksi,
että väkevämpi hänet tappaisi, vaan siksi, että tämä jättää hänet
kuolemaan. Muutamien päivien kuluttua ei _Esperance_ prikillä
löytynyt muita elossa olevia kuin Tamango ja Ayché.

       *       *       *       *       *

Eräänä yönä oli ankara merenkäynti, kova tuuli puhalsi ja pimeyskin
oli niin sankka, ettei laivan perästä voinut kokkaa erottaa.
Ayché makasi vuoteella kapteenin kajutassa ja Tamango istui hänen
jalkojensa juuressa. Molemmat olivat jo kauvan aikaa olleet
äänettöminä.

-- Tamango, huudahti vihdoin Ayché, kaikki mitä sinä kärsit, kärsit
sinä minun tähteni...

-- En minä kärsi ensinkään, vastasi tämä jyrkästi heittäen vaimonsa
viereen vuoteelle ainoan jäljellä olevan korppupuoliskonsa.

-- Säilytä se itseäsi varten, sanoi Ayché työntäen hiljaa korpun
luotansa; ei minulla enää ole nälkä. Ja miksikä söisinkin? Onhan
minun hetkeni jo tullut!

Mitään vastaamatta nousi Tamango horjuen kannelle ja istahti erään
katkenneen maston juureen. Pää rintaa vasten nyökällään vihelteli hän
siinä heimonsa sotalaulua. Yht'äkkiä kuului voimakas huuto yli meren
pauhun ja pilkahti esiin valopilkku. Hän kuuli muitakin huutoja ja
näki suuren mustan laivan nopeasti viiltävän ohitsensa niin läheltä,
että raakapuut menivät hänen päänsä ylitse. Hän näki ainoastaan kaksi
henkilöä mastoon ripustetun lyhdyn valossa. Nämä huusivat vielä
kerran ja samalla tempasi tuuli jo heidän laivansa edemmäksi ja pian
oli se pimeyteen kadonnut. Epäilemättä olivat vahtimiehet huomanneet
haaksirikkoisen laivan, mutta myrskyisä meri esti kääntämästä
suuntaa. Hetkisen jälkeen näki Tamango kanuunan tulen leimahtavan ja
kuuli laukauksen pamahtavan; sitten näki hän toisen kanuunan tulen,
vaan ei kuullut mitään pamausta; sen jälkeen ei hän enää nähnytkään
mitään. Seuraavana päivänä ei näköpiirissä näkynyt ainoatakaan
purjetta. Tamango laskeusi vuoteelleen maata ja sulki silmänsä. Ayché
oli edellisenä yönä kuollut.

       *       *       *       *       *

En tiedä kuinka kauvan sen jälkeen tapasi englantilainen fregatti
_Bellone_ erään mastottoman ja nähtävästi miehistön hylkäämän
aluksen. Sinne lähetetty sluuppi löysi siellä kuolleen neekerittären
ja niin muuttuneen ja laihtuneen neekerin, että hän näytti ihan
muumiolta. Hän oli vallan tajutonna, mutta sentään vielä hiukan
hengissä. Lääkäri otti hänet haltuunsa ja hoiteli häntä ja kun
_Bellone_ saapui Kingstoniin, oli Tamango vallan terve mies. Häneltä
kyseltiin elämänvaiheita. Hän kertoi mitä tiesi. Istutustilojen
omistajat saarella vaativat häntä hirtettäväksi kapinallisena
neekerinä; mutta kuvernööri, joka oli ihmisystävällinen mies, asettui
hänen puolelleen katsoen hänen tekonsa olevan puolustettavissa, sillä
olihan hän oikeastaan vain käyttänyt itsepuolustusoikeuttansa; sitä
paitse olivat hänen tappamansa miehet ainoastaan ranskalaisia. Hänen
kanssansa meneteltiin niinkuin muidenkin takavarikkoon otettujen
orjakauppalaivain neekerien kanssa menetellään. Hän laskettiin
vapauteen s.o. hän pantiin valtiotyöhön, jossa hänellä kuitenkin oli
ravinto ja 30 senttiimiä päivässä. Tamango oli sangen komea mies.
75:n rykmentin eversti sattui näkemään hänet ja otti hänet symbaalin
puhaltajaksi rykmenttinsä soittokuntaan. Täällä oppi hän hiukan
englannin kieltä; mutta ei hän juuri paljoa puhunut. Sen sijaan joi
hän liiaksikin rommia ja sokeroitua paloviinaa.

Hän kuoli sairashuoneessa keuhkokuumeeseen.

1829.



Arpapeli.


Liikkumattomina riippuivat purjeet mastoja vasten; meren pinta oli
kirkas kuin peili, ilma tukahduttavan kuuma ja tyven vallan toivoton.

Merimatkalla ovat ne huvitukset, mitä laivan päällystö voi tarjota,
pian lopussa. Kun on viettänyt yhdessä neljä kuukautta tuollaisessa
sadan kahdenkymmenen jalan pituisessa puurakennuksessa, niin
alkaa, sen pahempi, tuntea toisensa jo liiankin hyvin. Nähdessänne
ensimmäisen luutnantin lähestyvän tiedätte jo ennakolta, että hän
aikoo puhua teille ensin Rio-Janeirosta, mistä hän juuri tulee,
ja, sitten kuuluisasta Eslingin sillasta, jonka rakentamiseen hän
merikaartilaisena on ottanut osaa. Parin viikon kuluttua tunnette
te jo hänen lausepartensa, lauseittensa pilkuttamisen, jopa äänensä
eri painotkin. Käytettyään kertomuksessansa ensimmäistä kertaa sanaa
"keisari", ei hän vielä koskaan ole unohtanut heti sen jälkeen
surullisena hetkeksi vaieta ja lisätä: "Oi, jospa te olisitte
nähneet hänet silloin!!!" (kolme ihastusmerkkiä). Ja sitten jutut
rummunlyöjän hevosesta ja takaisin kimpoavasta kuulasta, joka
mukanaan vei seitsemäntuhannen viidensadan frangin edestä kultaa ja
jalokiviä sisältävän lippaan j.n.e., j.n.e.! -- Toinen luutnantti on
suuri valtiomies. Hän puhuu päiväkaudet Constitutionnel-lehden viime
numerosta, jonka hän on Brestistä ottanut mukaansa; taikka ilahduttaa
hän teitä analyseeraamalla viimeksi näkemäänsä huvinäytelmää, jos
hän nimittäin suvaitsee jättää valtio-opin kukkulat ja laskeutua
kirjallisuuden laaksoihin. Hyvä Jumala sentään!... Varusupseerilla
oli eräs sangen hauska juttu. Kuinka hän meitä huvitti kertoessaan
ensimmäisen kerran, miten hän valloitti Cadix'in siltalaivan! Mutta
kahdettakymmentä kertaa sitä kuullessaan ei pahuuskaan olisi siitä
enää välittänyt...

Entäs vänrikit ja kadetit sitten!... Muistellessani heidän puheitaan
nousevat hiukseni pystyyn. Kapteeni itse taas on tavallisesti
vähimmän ikävystyttävä koko joukosta. Itsevaltaisena käskijänä ollen
osotakse hän olevansa salaisesti vihamielinen kaikkea ylipäällystöä
kohtaan; hän loukkaa, jopa sortaakin toisinaan, mutta sadatella häntä
on sentään jonkunlaista nautintoa sekin. Jos hänellä onkin hiukan
loukkaava tapa kohdella käskynalaisiansa, niin on näillä vuorostaan
nautinto huomata hänessä naurettavia puolia; ja se heitä hiukan
lohduttaa.

Upseerit sillä laivalla, jolla olin ottanut palveluksen, olivat mitä
parhaita ihmisiä maailmassa, kaikki kelpo veikkoja, jotka rakastivat
toisiaan kuin veljet ainakin, mutta kärsivät kamalasti ikävästä.
Kapteenikin oli mitä lempein mies eikä juonitellut koskaan (mikä
muuten on tuiki harvinaista). Kun hänen täytyi antaa tuntea rajatonta
käskyvaltaansa, tapahtui se aina vastenmielisesti. Ja kuinka pitkältä
tämä merimatka minusta kuitenkin tuntui! Varsinkin tuo tyven, joka
kohtasi meitä ainoastaan muutamia päiviä ennen kuin maata olisi
alkanut näkyä!...

Olimme eräänä päivänä päivällisen jälkeen, jota joutilaisuudessamme
olimme pitkittäneet niin kauvan kuin suinkin inhimillisesti
mahdollista oli, kotoutuneet kaikki kannelle odottamaan tuota tosin
yksitoikkoista, vaan sentään aina suurenmoista, näkyä, kun aurinko
meren helmaan laskeutuu. Muutamat tupakoivat, toiset lueskelivat jo
kahdettakymmentä kertaa jotakin nidosta kurjasta kirjastostamme;
kaikki haukottelivat, niin että vedet silmiin kihosivat.

Eräs vieressäni istuva kornetti huvittelihe niin totisena kuin vakava
toimitus vaatii antamalla tikarinsa, joka kuuluu meriupseerein
tavalliseen arkiunivormuun, pudota kärjelleen siltapalkkiin.
Se ei ole muita hullumpi huvitus sekään ja vaaditaanpa siihen
taitavuuttakin, että saa kärjen kohtisuoraan puuhun uppoamaan.
Halusin seurata kornetin esimerkkiä ja kun minulla itselläni ei
ollut tikaria, pyysin kapteenia lainaamaan omaansa, mutta tämä
kieltäysi sitä antamasta. Hän sanoi pitävänsä sitä erityisessä
arvossa ja olisipa vielä loukkautunutkin nähdessään sitä sellaisena
turhanpäiväisenä hupina käytettävän. Tikaria oli näet aikoinaan
kantanut eräs urhoollinen upseeri, joka onneton viime sodassa
kaatui...

Minä aavistin jonkun kertomuksen olevan tulossa enkä siinä
pettynytkään. Kapteeni alkoi juttunsa kehotuksia odottamatta.
Ympärillämme olevat upseerit taas, joista kukin jo osasi ulkoa
luutnantti Roger'n vastoinkäymiset, vetäysivät viisaasti heti
syrjemmäksi. Kas tässä kapteenin kertomus jotenkin semmoisenaan:

Tutustuessani Roger'hen oli hän kolme vuotta minua vanhempi.
Arvoltaan oli hän luutnantti, minä vain kornetti. Voin vakuuttaa
teille, että hän oli pataljoonamme parhaita upseeria ja muuten
hyväsydämminen, älykäs, oppinut ja lahjakas, sanalla sanoen
vallan viehättävä nuori mies. Onnettomuudekseen oli hän hieman
ylpeäluontoinen ja luulevainen, ominaisuus, joka luullakseni
tuli siitä, että hän oli lehtolapsi ja pelkäsi syntymänsä vuoksi
kadottavansa ihmisten kunnioitusta. Mutta totta puhuen oli
hänen suurin vikansa kuitenkin voimakas ja alituinen halu olla
ensimmäisenä kaikkialla, missä hän vain liikkui. Isältään, jota hän
ei ollut koskaan nähnyt, sai hän vuotuisen eläkkeen, joka olisi
hänen tarpeisiinsa yllin kyllin riittänyt, ellei Roger olisi ollut
anteliaisuus itse. Kaikki mitä hänellä oli, oli myöskin hänen
ystäväinsä käytettävänä. Jos hän neljännespalkkansa nostettuaan
sattui näkemään jonkun ystävänsä surullisen ja huolestuneen
näköisenä, kysyi hän heti:

"No, kumppani, mikäs sinun on? Näytätpä siltä kuin taskusi eivät
juuri suuresti helähtelisi. Kas tuossa on kukkaroni, ota mitä
tarvitset ja lähde kanssani päivällisille."

Saapuipa sitten Brestiin eräs nuori ja sangen kaunis näyttelijätär
nimeltä Gabrielle, joka pian teki valloituksia niin hyvin majailevan
sotaväen kuin meriväen upseeriston joukossa. Piirteiltään ei hän
ollut mikään säännöllinen kaunotar, mutta muuten sirovartaloinen,
ihanasilmäinen, pienijalkainen ja tarpeeksi hävyttömän näköinen,
kaikki ominaisuuksia, jotka tavattomasti miellyttävät kahdenkymmenen
ja viidenkolmatta vuoden paikoilla olevia nuorukaisia.
Kaupanpäälliseksi sanottiin häntä sukupuolensa oikullisimmaksi
otukseksi eikä hänen näyttelytapansa suinkaan tätä mainetta vastaan
sotinut. Joskus näytteli hän aivan hurmaavasti ja häntä olisi silloin
voinut sanoa ensi luokan taiteilijaksi; vaan seuraavana päivänä oli
hän samassa kappaleessa kylmä ja tunteeton lukien osansa kuin lapsi
katkesmuksensa. Varsinkin viehätti meitä nuoria miehiä seuraava
juttu, joka hänestä kerrottiin. Hän oli elänyt Pariisissa peräti
upeasti erään senaattorin lempijättärenä, jonka sanottiin vallan
hassastuneen häneen. Ollessaan kerran hänen luonansa oli senaattori
pannut lakin päähänsä, josta tyttö heti muistutti häntä valittaen,
ettei tämä osottanut tarpeeksi kunnioitusta hänelle. Senaattorilta
pääsi nauru, hän kohautti olkapäitään ja lausui nojatuoliin
heittäytyen: "Saanenhan toki olla kuten haluan tytön luona, jonka
ylläpidän". Kelpo korvapuusti Gabriellen valkoisesta kädestä kosti
hänelle hetikohta nuo sanat ja lennätti hänen hattunsa toiseen päähän
huonetta. Siitä seurasi tietysti täydellinen ero. Rahapohatat ja
kenraalit olivat sen jälkeen tehneet tytölle suuriakin tarjouksia,
vaan hän oli hyljännyt ne kaikki ja ruvennut näyttelijäksi voidakseen
- omain sanainsa mukaan -- elää kestään riippumatta.

Nähdessään hänet ja kuultuaan hänestä tämän jutun vannoi Roger,
että tuommoinen tyttö oli juuri hänen mieleensä; ja sillä
hiukan loukkaavalla avomielisyydellä, josta meitä merimiehiä
moititaan, ryhtyi hän heti seuraavalla tavalla osottamaan tytölle
mieltymystänsä. Hän osti ihanimmat ja harvinaisimmat kukkaset, mitä
Brestissä löytyi, teetti niistä kimpun ja solmesi sen kauniilla
ruusunpunaisella nauhalla, jonka solmuun hän sangen taitavasti
sovitti viisikolmatta napoleon-kultarahaa. Enempää ei hänellä
sillä hetkellä ollut. Muistan vieläkin seuranneeni häntä eräänä
väliaikana kulissein taakse. Gabriellelle lausui hän tuiki lyhyen
kohteliaisuuden siitä aistikkaasta tavasta, millä hän pukunsa kantoi,
tarjosi hänelle kukkasensa ja pyysi saada tulla häntä tervehtimään.
Tähän kaikkeen tarvitsi hän ainoastaan kolmisen sanaa.

Niin kauvan kuin Gabrielle ei nähnyt muuta kuin kukkaset ja niiden
nuoren, kauniin antajan, hymyili hän tälle herttaisesti tehden mitä
siroimman kiitoskumarruksen. Mutta saatuansa kukkaiskimpun käteensä
ja huomattuansa kultakolikot muuttui hänen muotonsa nopeammin kuin
meren pinta vihaisimman vihurin kourissa; eivätkä häntä lauhduttaneet
nuo kukkasetkaan, koskapa hän koko voimallaan viskasi sekä vihkosen
että kolikot vasten silmiä ystäväparalleni, jonka kasvoissa yli
viikkokauden näkyi merkit tästä vastaanotosta. Regissöörin kello
soi samassa, Gabrielle kiiruhti näyttämölle ja näytteli osansa päin
männikköön.

Sangen hämillään kokoili Roger kukkansa ja kultansa suunnaten
tiensä erääseen kahvilaan tarjotakseen siellä vihkonsa (ilman
rahoja) bufettineidille; ja punssia juoden koetteli hän unohtaa
pois koko tuon julman kaunottaren. Siinä ei hän sentään onnistunut;
ja huolimatta siitä, ettei hän ajettuneen silmänsä vuoksi voinut
ihmisille näyttäytyä, rakastui hän ihan hullusti rajuun Gabrielleen.
Hän kirjoitteli tälle parikymmentä kirjettä päivässä, ja minkälaisia
kirjeitä: nöyriä, helliä ja kunnioittavia kuin millekin prinsessalle.
Ensimmäiset tulivat avaamattomina takaisin; toisiin ei vastausta
kuulunut. Kuitenkin oli Roger paralla hiukan toivon kipinää tallella,
kunnes me huomasimme, että teaatterin hedelmäkauppias käytti
tavarakääreinä Roger'n rakkauden kirjeitä, jotka Gabrielle mietityllä
ilkeydellä säännöllisesti lähetti hänelle. Tämä oli hirmuinen isku
ystävämme ylpeydelle. Hänen intohimonsa ei siitä sentään laimennut.
Hän puhui jo aikeestaan pyytää näyttelijätärtä vaimokseen, ja kun
hänelle sanottiin, ettei meriasiain ministeri ikinä antaisi siihen
suostumustansa, uhkasi hän ampua itsensä.

Sillä välin tapahtui, että erään Brestissä majailevan
linjarykmentin upseerit pyysivät Gabrielleä laulamaan heille muuatta
operettikuplettia, mutta pelkästä oikusta antoi hän kieltävän
vastauksen. Upseerit ja näyttelijätär pitivät puoliansa, kunnes
edelliset vihellyksillään saivat esiripun alas ja jälkimäinen
pyörtyi. Te tiedätte minkälainen parterriyleisö on sellaisessa
kaupungissa, missä sotaväkeä majailee.

Upseerit päättivät keskenään, että he armotta viheltävät tuon
niskoittelevan pois näyttämöltä huomenna ja sitä seuraavina päivinä
eivätkä anna hänen näytellä ainoatakaan roolia, ennen kuin hän on
tehnyt kunnioittavan anteeksipyyntönsä niin nöyrästi kuin tuollaisen
rikoksen sovittaminen välttämättä vaatii. Roger ei ollut ensinkään
tuossa kuuluisassa näytännössä; mutta samana iltana sai hän jo tietää
häväistyksestä, joka oli saattanut koko teaatterin häiriöön, samoin
kuin seuraavaksi päiväksi päätetyistä kostonaikeista. Ja samassa
hetkessä oli hänellä oma ohjelmansa selvänä.

Kun Gabrielle seuraavana iltana ilmestyi näyttämölle, tulvahti
upseerein penkeiltä sellainen sihistysten ja vihellysten paljous,
että korvat olivat haljeta. Roger, joka tahallaan oli asettunut
vallan lähelle meluavia, hypähti ylös ja nuhteli suuriäänisimpiä
niin kiivain sanoin, että koko heidän raivonsa kääntyi häntä
kohti. Suurella kylmäverisyydellä veti hän silloin muistikirjan
taskustaan ja kirjoitti siihen nimet, joita kaikilta tahoilta hänelle
huudettiin; hän olisi suostunut kaksintaisteluun koko rykmentin
kanssa, ellei lukuisa joukko meriupseereita kumppanuuden vuoksi
olisi tullut apuun ja vaatinut enintä osaa vastustajista. Meteli oli
todellakin hirvittävä.

Koko majoitusväki sai kotiarestia moneksi päiväksi, vaan kun me
taas pääsimme vapaiksi, oli meillä kauhea tilinteko edessämme.
Roger yksinään taisteli kolmea upseeria vastaan ampuen yhden heistä
kuoliaaksi ja haavoittaen pahasti molempia toisia saamatta itse
edes naarmuakaan. Minä puolestani en ollut niin onnellinen: eräs
luutnantti pahanen, joka ennen oli ollut miekkailunopettajana, antoi
minulle rintaan sellaisen iskun, että olin vähällä heittää henkeni.
Vakuutan teille, että se oli kaunis näky tämä yhteinen kaksintaistelu
tahi oikeammin sotatappelu. Meriväki pääsi siitä sentään voitollisena
ja linjarykmentti komennettiin Brestistä pois.

Voitte arvata, etteivät ylipäällikkömme unohtaneet riidan alkajaa.
Parin viikon aikana seisoi vahti aina hänen portillaan.

Samaan aikaan kuin hänen kotiarestinsa päättyi, pääsin minä
pois sairashuoneesta ja lähdin häntä tapaamaan. Kuinka suuresti
hämmästyin, kun sisääntullessani näin hänen istuvan aamiaispöydässä
kahden kesken Gabriellen kanssa. He näyttivät jo aikoja sitten olevan
täydessä sovinnossa; sinuttelivatkin jo toisiansa ja joivat samasta
lasista. Roger esitti minut lemmityllensä parhaimpana ystävänään
ilmoittaen myöskin, että olin haavoittunut siinä ottelussa, johon
hän, Gabrielle, oli ollut alkusyynä. Sen johdosta sain tuolta
kaunottarelta suutelon. Sillä impysellä oli luonnon taipumus
sotilaihin.

Kolme kuukautta elivät he yhdessä oikein onnellisina eivätkä sillä
aikaa hetkeksikään toisistaan eronneet. Gabrielle näytti rakastavan
häntä vallan raivoon saakka ja Roger vakuutti, ettei hän ollut
tiennytkään mitä rakkaus on ennen kuin hän oppi tuntemaan Gabriellen.

Saapui sitten eräs hollantilainen fregatti satamaan. Laivan
upseerit antoivat meille juhlapäivälliset. Niissä juotiin runsaasti
kaikenlaatuisia viinejä ja kun juomat oli korjattu pois eikä oikein
tietty mitä tehdä, nuo herrat kun puhuivat huonosti ranskaa, niin
ruvettiin pelaamaan. Hollantilaisilla näytti olevan paljo rahaa ja
varsinkin halusi heidän ensimmäinen luutnanttinsa pelata niin korkeaa
peliä, ettei ainoakaan meikäläisistä huolinut siihen antautua.
Roger, joka tavallisesti ei ensinkään pelannut, luuli tässä olevan
kysymyksen isänmaan kunniasta. Hän pelasi suostuen kaikkeen, mitä
hollantilainen luutnantti kertamääräksi ehdotti. Ensin hän voitti,
sitten tappasi. Vuorotellen siinä voitellen ja menettäen erosivat
he niin, että kumpikin jäi omilleen. Me annoimme sitten vuorostamme
vastapäivälliset hollantilaisille upseereille. Pelattiin taaskin.
Roger ja luutnantti olivat jälleen vastakkain. Lyhyesti, useampina
päivinä peräkkäin kohtasivat he toisensa milloin kahvilassa, milloin
laivalla koetellen kaikenlaatuista peliä, varsinkin arpapeliä, ja
korottaen vetojansa niin, että he vihdoin jo pelasivat viidenkolmatta
napoleonin jälkeen peli. Se oli tavaton summa meille köyhille
luutnantti raukoille: enemmän kuin kahden kuukauden palkka! Viikon
kuluessa oli Roger menettänyt kaikki rahansa ja sitä paitse noin
kolme neljä tuhatta frangia, jotka hän oli lainaillut oikealta ja
vasemmalta.

Voitte kai arvata, että Roger ja Gabrielle olivat lopulta joutuneet
saman katon alle asumaan ja käyttivät yhteistä kukkaroa, nimittäin
siten, että Roger, joka juuri oli voittanut melkoisen suuren
rahasumman, oli talouskassaan antanut kymmenen tai kaksikymmentä
kertaa enemmän kuin näyttelijätär. Kuitenkin piti hän aina tätä
rahastoa pääasiallisesti lemmitylleen kuuluvana ja itseään varten oli
hän säästänyt ainoastaan puolisataa napoleonia. Kaikissa tapauksissa
oli hänen jo täytynyt turvautua tähänkin vararahastoon voidakseen
edelleen pelata. Gabrielle ei tehnyt siitä hänelle pienintäkään
muistutusta.

Talouskassa meni samaa tietä kuin taskurahatkin. Pian näki Roger
olevansa pakotettu heittämään pöydälle viimeisetkin viisikolmatta
napoleonia. Hän teki kauheita ponnistuksia; peli kestikin kauvan ja
antoi aihetta väittelyihin. Eräänä hetkenä ei Roger'lla enää ollut
kuin yksi voiton mahdollisuus: luulen hänen tarvinneen kuutosen ja
nelosen. Yö oli jo myöhäinen. Eräs upseeri, joka kauvan aikaa oli
katsellut heidän peliänsä, oli vihdoin nukahtanut nojatuoliinsa.
Hollantilainen oli väsynyt ja unelias; sitä paitse oli hän juonut
paljo punssia. Roger yksin oli valppaana ja suurimman epätoivon
vallassa. Heittäessään arpanappulat hän ihan vapisi. Ja hän viskasi
ne pelilaudalle niin voimakkaasti, että eräs kynttilä tärähdyksestä
putosi lattialle. Hollantilainen kääntyi ensin kynttilän puoleen,
josta oli lentänyt pilkkuja hänen uusille housuilleen; vasta
sitten katsoi hän arpanappuloihin. -- Ne osottivat kuutta ja
neljää. Kalpeana kuin kuolema otti Roger vastaan nuo viisikolmatta
napoleonia. Peli jatkui. Onni kääntyi onnettomalle ystävälleni
suotuisaksi, vaikka hän teki tyhmyyden toisensa perästä ja näytti
tahallaan tahtovan tapata. Hollantilainen luutnantti vimmastui,
pannen kahdenkertaiset, jopa kymmenkertaiset kertamäärät. Hän tappasi
aina. Olen vieläkin näkevinäni hänet: pitkä, vaaleahko, hidasverinen
mies, jonka kasvot olivat kuin vahasta. Vihdoin hän nousi ylös
menetettyään neljäkymmentä tuhatta frangia, jotka hän heti maksoi
osottamatta vähintäkään mielenliikutusta.

-- Tämäniltainen peli ei merkitse mitään, sanoi Roger hänelle, sillä
tehän olitte puolitorkuksissa. En sen vuoksi huoli teidän rahoistanne.

-- Te laskette leikkiä, vastasi hidasverinen hollantilainen, olenhan
pelannut aivan hyvin, mutta arpanappulat ovat olleet minulle
epäsuotuisia. Luulen varmasti voivani voittaa teidät, jos luovutan
teille neljä läpeä. Hyvää yötä!

Ja niin hän poistui.

Seuraavana päivänä saimme tietää, että hän tappiosta epätoivoissaan
oli huoneessaan ampunut itsensä tyhjennettyänsä sitä ennen maljan
punssia.

Roger'n voittamat neljäkymmentä tuhatta olivat levällään pöydällä ja
Gabrielle katseli niitä tyytyväisesti hymyillen.

-- Kas nyt me olemme rikkaita, sanoi hän, vaan mitä me kaikella tällä
rikkaudella teemme?

Roger ei vastannut mitään; hollantilaisen kuolemasta kuultuaan näytti
hän käyneen aivan umpimieliseksi.

-- Meidän pitää nyt oikein hullutella, jatkoi Gabrielle: näin
helposti saatu raha pitää samalla tavalla menettää. Ostetaanpas
vaunut satamapäällikön ja hänen vaimonsa kiusaksi. Minä tahdon
jalokiviä ja cachemir-kankaita. Pyydä sinä virkavapautta, niin
lähdetään Pariisiin; emmehän täällä voi ikipäivinä näin suurta
rahasummaa menettää!

Hän pysähtyi puheessaan katsellakseen Roger'ta, joka istui häntä
kuuntelematta, pää käsivarassa ja silmät maahan tuijottaen, mitä
synkimpäin ajatusten vaivaamana.

-- Mikä hitto sinua vaivaa, Roger? huudahti hän laskien kätensä hänen
olkapäälleen. Luulenpa sinun olevan minulle suutuksissa; enhän saa
sinulta sanaakaan vastaukseksi.

-- Minä olen kovin onneton, sanoi hän vihdoin tukahduttavasti huoaten.

-- Onneton! No herrainen aika sentään, sinua taitaa kaduttaa, että
kynit tuon pitkän hollantilaisen?

Roger kohotti päätään ja katsahti arasti lemmittyynsä.

-- Mitä vielä! ... jatkoi tämä, mitä sinä siitä huolit, jos hän otti
asian niin murheelliselta kannalta ja lävisti pääpahaisensa! Minä en
sääli pelaajia, jotka menettävät; ja paremmissa käsissä nämä rahat
meillä ovat kuin hänellä, sillä hän olisi menettänyt ne juomiin ja
tupakkaan sen sijaan että me teemme niillä tuhansia hullutuksia,
toisen toistaan ihanampia.

Alla päin ja kyyneleet puoleksi suljetuissa silmissään asteli Roger
edes takaisin kammarissansa. Teidän olisi varmaankin tullut häntä
sääli nähdessänne hänet sellaisena.

-- Tiedätkös, sanoi Gabrielle, että jollei tuntisi sinun
romantillista tunteellisuuttasi, voisi melkein luulla sinun pelanneen
väärin?

-- Ja jospa se olisikin totta? huudahti Roger koleasti, pysähtyen
hänen eteensä.

-- Vielä mitä, vastasi tämä hymyillen, sinä et ole kyllin älykäs
väärinpelaajaksi.

-- Vaan minä olen väärinpelaaja, Gabrielle, kurjan kurja
väärinpelaaja.

Gabrielle huomasi hänen liikutuksestaan, että Roger puhui liiankin
totta; hän heittäysi sohvalle eikä kotvaan sanaa virkkanut.

-- Mieluummin, sanoi hän vihdoin liikutetulla äänellä, mieluummin
olisin kuullut sinun tappaneen vaikka kymmenen miestä kuin pelanneen
väärin.

Puolen tuntia seurasi sitten haudan hiljaisuutta. He istuivat
molemmat samassa sohvassa eivätkä kertaakaan toisiinsa katsahtaneet.
Roger nousi siitä ensimmäisenä ja toivotti jotenkin tyynesti hyvää
yötä lemmitylleen.

-- Hyvää yötä! vastasi tämä kuivan kylmästi.

Roger kertoi minulle myöhemmin, että hän olisi ampunut itsensä vielä
samana iltana, ellei hän olisi peljännyt toverien aavistavan syytä
hänen itsemurhaansa. Jälkimuistonsa tahtoi hän säilyttää tahratonna.

Seuraavana päivänä oli Gabrielle yhtä iloinen kuin tavallisesti;
olisi luullut hänen unohtaneen koko eilisen salaisuuden. Roger
taas kävi umpimieliseksi, omituiseksi ja äreäksi. Tuskin liikkui
hän ulos huoneestaan, vältteli ystäviänsä eikä usein päiväkausiin
virkkanut lemmitylleen luotuista sanaa. Pidin hänen surullisuuttansa
kunnioitettavan, vaan liiallisen tunteellisuuden tuotteena ja koetin
usein lohdutella häntä; vaan hän lähetti minut hiiteen ja tekeysi
vallan välinpitämättömäksi onnetonta vastapelaajaansa kohtaan.
Eräänä päivänä hän vielä sadatteli pahanpäiväisesti hollantilaista
kansakuntaa väittäen, ettei koko Hollannissa ollut ainoatakaan
rehellistä ihmistä. Sillä välin hän kuitenkin koetti salassa hankkia
tietoja hollantilaisen luutnantin sukulaisista; mutta niistä ei
kukaan voinut hänelle tietoja antaa.

Kuusi viikkoa tämän onnettoman arpapelin jälkeen, löysi Roger
Gabriellen luota kirjeen, jossa eräs kilpailija näytti kiittelevän
tätä muutamista suosionosotuksista. Gabrielle oli niin peräti
huolimaton ja kysymyksessä olevan kirjeenkin oli hän jättänyt
kammarinsa uuninreunustalle. En tiedä oliko hän ollut uskoton, vaan
niin Roger ainakin luuli ja vimmastui kamalasti. Tämä rakkaus ja
hitunen ylpeyttä olivat ainoat tunteet, jotka häntä enää elämään
kiinnittivät, ja voimakkaampaa näistä oli nyt niin jyrkästi loukattu.
Hän sätti vimmoissansa ylpeää näyttelijätärtä enkä ymmärrä kuinka hän
jaksoi hillitä rajua luonnettaan niinkin paljon, ettei hän suorastaan
käynyt tähän käsiksi.

-- Epäilemättä on se huijari antanut sinulle paljo rahaa, sanoi hän.
Sillä muuta sinä et rakasta ja antautuisit kurjimmalle matruusille,
jos hänellä vain olisi, millä maksaa.

-- Mahdollista, vastasi näyttelijätär kylmästi. Voisin kyllä ehkä
rakastaa matruusiakin rahaa vastaan ... _vaan en minä häneltä sentään
varastaisi._

Roger päästi raivoisan parahduksen. Vavisten tempasi hän jo tikarinsa
tupesta ja katseli hurjistunein silmin Gabrielleä. Ponnistaen kaikki
voimansa hillitsi hän kuitenkin itsensä, viskasi aseen Gabrielien
jalkoihin ja pakeni pois huoneesta, ettei joutuisi intohimonsa
valtaan.

Samana iltana kuljin minä sangen myöhään hänen asuntonsa ohi ja
nähdessäni sieltä tulta astuin minä sisään lainatakseni häneltä erään
kirjan. Tapasin hänet suurissa kirjoituspuuhissa. Tuloni ei häntä
ensinkään häirinnyt ja tuskin näytti hän läsnäoloani huomaavankaan.
Istahdin hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja tarkastelin hänen
kasvonpiirteitänsä; ne olivat niin muuttuneet, että jonkun muun
kuin minun olisi ollut vaikea tuntea häntä. Äkkiä huomasin pöydällä
erään minulle osotetun suljetun kirjeen. Hetikohta sen avasin.
Roger ilmoitti siinä minulle aikovansa lopettaa itsensä ja uskoi
minulle muutamia toimituksia. Kirjettä lukiessani kirjoitteli hän
edelleen huolimatta peitellä minulta kirjoitustansa: hän lausui siinä
jäähyvästinsä Gabriellelle... Voitte kuvitella kummastukseni ja mitä
minä tuosta päätöksestä hämmästyneenä hänelle sanoin.

-- Mitä? sinäkö aiot lopettaa itsesi, sinä, joka olet niin onnellinen?

-- Hyvä ystävä, virkahti hän sulkien kirjettänsä, sinä et tiedä
mitään, sinä et tunne minua myöskään; minä olen konna ja niin
halveksittava olento, että ilotyttökin uskaltaa minua herjata. Ja
minä tunnen kurjuuteni niin hyvin, ettei minulla ole voimia edes
lyödä häntä.

Sitten kertoi hän minulle koko jutun arpapelistä ja kaiken sen, minkä
te jo tiedätte. Kuunnellessani häntä tulin ainakin yhtä liikutetuksi
kuin hänkin. En tiennyt, mitä sanoa hänelle; kyyneleet silmissä
puristin hänen kättänsä, mutta puhua en voinut. Vihdoin juolahti
mieleeni huomauttaa hänelle, ettei hänen suinkaan tarvinnut pitää
itseänsä tahallisesti syypäänä hollantilaisen kohtaloon, sillä
eihän hän ... väärällä pelillä ... ollut voittanut häneltä kuin nuo
viisikolmatta napoleonia.

-- Niin! huudahti hän katkeralla ivalla, minä olen siis vain pikku
varas enkä suuri rosvo. Minä, joka olin niin ylpeä, minä olen vain
tuollainen pikku veijari!

Ja hän nauroi täyttä kurkkua.

Ja minä itkin.

Äkkiä avausi ovi, eräs nainen astui sisään ja lensi hänen syliinsä:
se oli Gabrielle.

-- Anna minulle anteeksi, huusi hän syleillen Roger'ta lämpimästi,
anna minulle anteeksi! Minä tunnen, etten rakasta muita kuin sinua.
Minä rakastan sinua nyt enemmän kuin ennen tuota tekoasi, josta
syytät itseäsi. Jos tahdot, niin minä varastan, minä olenkin jo
varastanut... Niin, minä olen varastanut, varastanut kultakellon...
Voiko pahempaa tehdä?

Roger pudisti epäillen päätänsä, vaan hänen otsansa näytti
kirkastuvan.

-- Ei, ei, lapsi raukkani, sanoi hän lykäten hellästi Gabriellen
luotansa, minun täytyy ehdottomasti kuolla. Minä kärsin liian paljo,
minä en jaksa tätä surua kestää.

-- No niin, jos sinä tahdot kuolla, Roger, niin kuolen minä
kanssasi! Mitä huolin elämästä ilman sinua! Minä olen uskalias ja
olen käyttänyt pyssyä; osaan minä lopettaa itseni niinkuin muutkin.
Minulla, joka olen murhenäytelmissä esiytynyt, on jo tottumustakin
sellaisessa.

Alussa oli hänellä kyyneleet silmissä, vaan viimeinen lause sai hänet
nauramaan eikä Rogerkaan voinut olla suutansa hymyyn vetämättä.

-- Sinä hymyilet, upseeri kultaseni, huusi hän käsiänsä taputtaen ja
suudellen häntä, sinä et siis tapa itseäsi!

Ja hän suuteli edelleen vuoroin itkien, vuoroin nauraen, vuoroin
kiroillen kuin matruusi, sillä hän ei ollut niitä naisia, joita joku
karkeampi sana pöyristyttää.

Sillä välin otin minä huostaani Roger'n pistoolit ja tikarin.

-- Rakas ystäväni, Roger, sanoin minä, sinulla on lemmitty ja toveri,
jotka rakastavat sinua. Usko minua, että sinulla voi olla vielä
jotakin onnea tässä maailmassa, sinullakin.

Syleiltyäni häntä kiiruhdin pois jättäen hänet kahdenkesken
Gabriellen kanssa.

Luulenpa, ettemme olisi onnistuneet muuta kuin saada hänen
päätöksensä toimeenpanoa hiukan lykätyksi, jollei hän olisi saanut
ministeriltä käskyä lähteä ensimmäisenä luutnanttina eräälle
fregatille, jonka piti risteilemän Intian merille, pujahdettuaan
ensin sataman suulla vahtivan englantilaisen laivaston läpi.
Yritys oli uhkarohkea. Kuvasin hänelle, että oli kauniimpaa kuolla
jalosti englantilaisten kuulan lävistämänä kuin lopettaa itsensä
ilman kunniaa ja hyötyä isiensä maalle. Hän lupasi jäädä eloon.
Noista neljästäkymmenestä tuhannesta hän jakeli puolet rammoiksi
joutuneille matruuseille tai merimiesten leskille ja lapsille. Loput
antoi hän Gabriellelle, joka ensiksi vannoi käyttävänsä ne kaikki
hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Tyttöraukalla oli kyllä aikomuskin
pitää sanansa; vaan tämä innostus oli hänessä lyhytikäistä. Sain
jäljestä päin tietää hänen antaneen muutamia tuhansia köyhille.
Jäännöksellä osti hän itselleen koristuksia.

Saimme siis Roger'n kanssa palveluksen eräällä kauniilla fregatilla
nimeltä _Galatea;_ sotamiehet olivat uljaita, hyvin harjoitettuja
ja kuuliaisia. Vaan päällikkömme oli ymmärtämätön mies, joka luuli
olevansa Juhana Bart sen tähden, että hän kiroili paremmin kuin
jalkaväen kapteeni, melskasi huonoa ranskaa eikä ollut koskaan
tietopuolisesti tutkinut ammattiansa, jota hän muuten käytännössäkin
tunsi jotenkin keskinkertaisesti. Alussa oli onni kuitenkin
myötäinen. Pääsimme onnellisesti lähtemään laivasatamasta, kiitos
olkoon ankaralle vihurituulelle, joka pakotti vahtivan laivaston
peräytymään sataman suulta ulommaksi, ja aloitimme risteilymme
polttamalla erään englantilaisen korvetin ja sen seuralaivan
Portugalin rannikoilla.

Purjehdimme verkalleen Intian meriä kohti kärsien vastustuksia
epäsuotuisista tuulista ja kapteenimme vääristä manöövereistä, jonka
taitamattomuus lisäsi risteilymme vaarallisuutta.

Ollen milloin korkeampien voimain ajeltavana, milloin kauppalaivoja
ahdistellen emme me viettäneet ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta
seikkailua. Mutta Roger'n synkkiä ajatuksia, jotka lakkaamatta häntä
vaivasivat, ei voinut karkoittaa tuo uhkarohkea merielämä enemmän
kuin ne rasituksetkaan, joita hänelle uskotun laivan yksityishoito
tuotti. Hän, joka ennen kävi satamamme toimeliaimmasta ja
loistavimmasta upseerista, ei nyt tehnyt mitään yli velvollisuutensa.
Niin pian kuin palvelusaika oli lopussa, lukitsi hän itsensä
kammariinsa ilman kirjoja tai papereita. Ja näin vietti tuo onneton
mies kokonaisia tuntia peräkkäin vuoteellansa voimatta kuitenkaan
nukkua.

Nähdessäni hänen surumielisyytensä tulin hänelle eräänä päivänä
sanoneeksi:

-- Mitä hittoa, sinä rakas ystäväni, annat tuon vertaisen murtaa
itsesi. Sinä olet keplotellut viisikolmatta napoleonia tuolta
pitkältä hollantilaiselta. No hyvä! -- ja sinä kadut ihan miljoonan
edestä. Kuules, sanoppas minulle, miksi et sinä ensinkään kadu sitä,
että rakastelit N:n pormestarin rouvaa? Ja kyllä se sentään oli
toista kuin nuo viisikolmatta napoleonia.

Hän käännähti vuoteellaan antamatta vähintäkään vastausta.

Minä jatkoin:

-- Sinulla oli sentään kunnioitettava syy tuohon rikokseesi,
koska sinä nyt rikokseksi sitä sanot, ja sinä teit sen jalommassa
tarkoituksessa.

Hän käänsi päätänsä ja katsoi minuun hurjistuneena.

-- Niin, katsoppas, jos sinä olisit menettänyt, niin mitä olisi
Gabriellestä tullut. Se tyttöraukka olisi myönyt viimeisenkin
paitansa sinun vuoksesi... Jos sinä olisit menettänyt, olisi hän
joutunut kurjuuteen... Hänen vuoksensa, rakkaudesta häneen sinä
pelasit väärin. Löytyy ihmisiä, jotka tekevät murhia ... tai
itsemurhia ... rakastettunsa tähden... Sinä, rakas ystäväni, olet
tehnyt enemmän. Meikäläiset miehet tarvitsevat -- suoraan sanoen --
enemmän rohkeutta ... varastaaksensa kuin tehdäksensä itsemurhan.

-- Ehkä pidätte minua nyt naurettavana, sanoi kapteeni minulle
keskeyttäen kertomuksensa. Vaan minä vakuutan teille, että
minun ystävyyteni Roger'ta kohtaan teki minut silloin niin
kaunopuheliaaksi, vaikka minä en enää silloisia sanojani muista; ja
vieköön minut perhana, jollen minä noin puhuessani todellakin tehnyt
sitä totuudessa ja uskonut itsekin, mitä sanoin. Niin, minä olin
nuori silloin!

Roger ei kotvaan vastannut mitään; sitten ojensi hän minulle kätensä.

-- Ystävä, sanoi hän nähtävästi ponnistetulla maltillisuudella,
sinä luulet minua paremmaksi kuin mitä olen. Minä olen kurja
konna. Pettäessäni tuota hollantilaista mietin minä ainoastaan
noita viittäkolmatta napoleonia, enkä muuta mitään. Minä _en_
ajatellut Gabrielleä, ja sen vuoksihan minä halveksunkin itseäni...
Minä en arvioi kunniatani sen kalliimmaksi kuin viiteenkolmatta
napoleoniin!... Kuinka alhaista! Niin, minä olisin onnellinen, jos
voisin sanoa itselleni: "minä olen varastanut estääkseni Gabrielleä
kurjuudesta..." Vaan ei! ... ei! ... häntä minä en ajatellut... Minä
en rakastanut häntä sillä hetkellä... Olin vain pelaaja ... vain
varas... Varastin rahaa ainoastaan itselleni ... ja tämä teko on
minut niin murtanut ja häväissyt, ettei minulla ole enää rohkeutta
eikä rakkautta ... minä elän, vaan en ajattele enää Gabrielleä ...
minä olen mennyt mies.

Hän näytti niin onnettomalta, että jos hän olisi pyytänyt minulta
pistoolia ampuaksensa itsensä, niin olisin minä sen hänelle
luultavasti ojentanut.

Eräänä perjantaina, pahaa ennustavana päivänä, huomasimme me suuren
englantilaisen fregatin, Alcesten, ajavan meitä takaa. Sillä oli
viisikymmentä kahdeksan kanuunaa ja meillä ainoastaan kolmekymmentä
kahdeksan. Kostimme kaikki purjeemme ylös päästäksemme pakoon, vaan
se kulki nopeammin ja läheni meitä joka hetki; selvää oli, että
meidän jo ennen iltaa oli antauduttava tähän suhteettomaan otteluun.
Kapteeni kutsui Roger'n huoneeseensa, jossa he neuvottelivat yhdessä
hyvänkin neljännestunnin. Kun Roger nousi jälleen kannelle, otti hän
minua käsivarresta ja vei syrjemmäksi.

-- Kahden tunnin päästä alkaa ottelu, sanoi hän; tuo uljas mies
tuolla peräkannella on joutunut aivan suunniltaan. Valittavana oli
kaksi eri menettelytapaa: ensimmäisen kunniallisemman mukaan voi
vihollisen antaa tulla vallan lähelle ja käydä sitten tarmokkaasti
sen kimppuun viskaamalla satakunnan oiva soturia heidän laivalleen;
toisen ei juuri huonon, mutta jotenkin pelkurimaisen tuuman
jälkeen pitäisi meidän keventää alustamme heittämällä mereen osa
kanuunoistamme. Siten voisimme nimittäin päästä aivan lähelle Afrikan
rannikkoa, joka häämöttää tuolla tuulen alla. Haaksirikon pelosta
täytyisi englantilaisen laivan antaa meidän luistaa tiehemme; mutta
meidän! ... kapteenimme ei ole pelkuri eikä sankari: hän aikoo ensin
ammututtaa laivansa etäämmältä pilalle ja sitten muutaman tunnin
ottelun jälkeen kaikella kunnialla nostaa antautumislippunsa. Sitä
pahempi teille: Portsmouthin laivasillat odottavat teitä. Minä
puolestani en tahdo niitä nähdä.

-- Ehkäpä meidän ensimmäiset laukauksemme tekevät viholliselle
sellaisia vaurioita, että hän näkee hyväksi lakata meitä
ahdistamasta, sanoin minä.

-- Kuulehan, minä en tahdo joutua vangiksi; minä haluan kaatua
taistelussa; tämän surkeuden on jo aika loppua. Jos minä
onnettomuudekseni tulisin ainoastaan haavoitetuksi, niin lupaathan
sinä kunniasanallasi heittää minut mereen. Meri se on minunlaisen
tosimerimiehen parhain kuolinvuode.

-- Mitä hullutuksia! huudahdin minä, ja mitä tehtäviä sinä minulle
annatkin!

-- Sinä täytät hyvän ystävän velvollisuuden. Sinä tiedät, että minun
täytyy kuolla. Kuten muistanet suostuin minä luopumaan itsemurhasta
ainoastaan siinä toivossa, että kaatuisin taistelussa. No siis,
anna minulle sanasi; jos sinä kieltäydyt, täytyy minun pyytää tätä
palvelusta tuolta ylilaivamieheltä, joka varmaankaan ei kieltäy.

Mietittyäni jonkun aikaa vastasin minä hänelle:

-- Minä annan sanani siitä, että täytän tahtosi, jos sinä tulet
kuolettavasti haavoitetuksi, niin ettei ole enää parantumisen
toivoakaan. Siinä tapauksessa suostun lyhentämään kärsimyksiäsi.

-- Minä tulen kuolettavasti haavoitetuksi tai kerrassaan tapetuksi.

Hän ojensi minulle kätensä, jota minä lujasti puristin. Sen jälkeen
oli hän tyynempi ja näkyipä hänen silmissään jonkunlaisen sotailon
välähdyksiäkin.

Kello kolmen tienoilla puolen päivän jälkeen alkoivat vihollisen
kanuunat jo kantaa meidän touvilaitoksiimme asti. Me reivasimme
silloin osan purjeitamme, käännyimme sivuttain Alcestea kohti ja
jatkoimme lakkaamatonta tulta, johon englantilaiset pontevasti
vastasivat. Noin tunnin taistelun jälkeen tahtoi kapteenimme, joka ei
tehnyt mitään ennakolta miettimättä, koettaa ryntäystä. Vaan meillä
oli jo kosolta kuolleita ja haavoitettuja ja jäljelle jäänyt miehistö
oli jo laimistunut; sen lisäksi olivat touvilaitoksemme kärsineet
suuria vahingoita ja mastotkin olivat pahasti vioittuneet. Samassa
kuin me levitimme jälleen purjeemme lähestyäksemme englantilaista,
kaatui pilalle ammuttu suurmastomme hirmuisella melulla maahan.
Alceste käytti tästä onnettomuudesta syntynyttä hämminkiä heti
hyväksensä. Se liukui laivamme peräpuolelle ja lähetti siitä puolen
pistoolin kantaman päästä täyssivuisen linjalaukauksen, joka lävisti
fregatti parkamme perästä keulaan saakka, meillä kun vielä ei tällä
taholla ollut muuta kuin kaksi pientä tykkiä vastaukseksi. Olin
silloin aivan lähellä Roger'ta, joka juuri hakkautti poikki niitä
sivutouveja, jotka vielä pitivät kaatunutta mastoa hiukan koholla.
Tunsin jonkun tarttuvan kovasti käsivarteeni, käännyn ympäri ja näen
hänen, Roger'n, makaavan vallan verissään kannella. Hän oli saanut
kartushilaukauksen vatsaansa.

Kapteeni juoksi hänen luoksensa:

-- Mitäs nyt on tehtävä, luutnantti? huudahti hän.

-- Pitää naulata lippu tuohon maston tynkään ja upottaa laiva
kaikkine päivineen.

Kapteeni jätti hänet heti, sillä neuvo ei häntä ensinkään
miellyttänyt.

-- No, sanoi Roger minulle, muistappas nyt lupauksesi.

-- Ei se ole mitään, kyllä sinä voit siitä parantua.

-- Heitä minut mereen, huusi hän hirmuisesti kiroten ja takkini
liepeeseen tarttuen. Näethän, etten voi kuolemaa välttää; heitä minut
nyt mereen, sillä minä en tahdo nähdä lippumme anastamista.

Kaksi matruusia lähestyi häntä aikomuksessa kantaa hänet alas ruumaan.

-- Tykkinne luo, te lurjukset, huusi Roger heille jylisevästi;
ampukaa kartusheilla ja tähdätkää kannelle. Ja jos sinä nyt syöt
sanasi, niin minä kiroan sinut maailman kurjimmaksi pelkuriksi ja
petturiksi!

Hänen haavansa oli varmasti kuolettava. Näin kapteenin kutsuvan
erästä kadettia luoksensa ja käskevän häntä noutamaan lippuamme.

-- Anna minulle vielä kerran kätesi, ystävä, sanoin minä Roger'lle.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lippumme...

-- Kapteeni hoi, valaskala tuulen alla! keskeytti eräs kadetti
juosten luoksemme.

-- Valaskala? huudahti kapteeni ilosta loistaen ja kertomuksensa
sikseen jättäen. Vene pian vesille! ... ruuhi mereen!... Kaikki
veneet vesille! -- Harppuunat, nuorat tänne! j.n.e., j.n.e.

Enkä minä saanut tietää, miten luutnantti Roger parka päivänsä päätti.

1830.



Etruskilainen vaasi.


Auguste Saint-Clair ei ollut ensinkään suosittu n.k. seuraelämässä
pääasiallisesti siitä syystä, ettei hän koettanutkaan miellyttää
muita ihmisiä kuin niitä, jotka häntä itseänsä miellyttivät.
Näiden seuraa hän oikein haki, vaan pakeni muita. Muuten oli hän
hajamielinen ja kärsimätön. Italialaisesta teaatterista eräänä iltana
lähdettäessä kysyi markiisitar A---- häneltä, mitä hän piti neiti
Sontagin laulusta. "Kyllä, rouva markiisitar", vastasi Saint-Clair
suloisesti hymyillen ja vallan muita asioita ajatellen. Tätä
naurettavaa vastausta ei voinut pitää ujoudesta lähteneenä, sillä hän
puhui muuten ylimyksille, kuuluisille suuruuksille, jopa muodissa
oleville vallasnaisillekin samalla luontevuudella kuin olisi hän
keskustellut jonkun vertaisensa kanssa. -- Markiisitar päätteli, että
Saint-Clair oli hirviö, täynnä hävyttömyyttä ja typeryyttä.

Rouva B---- kutsui hänet eräänä maanantaina päivällisille. Hän
keskusteli sinä iltana usein Saint-Clairin kanssa, joka sieltä
lähtiessään selitti, ettei hän ikinä ollut tavannut rakastettavampaa
naista. Rouva B---- kokoili kuukauden kuluessa henkevyyttä muiden
luona ja anniskeli varastonsa yhden illan kuluessa kotonansa.
Saint-Clair tapasi hänet saman viikon torstaina uudelleen. Sillä
kertaa rouva B---- jo häntä hieman ikävystytti. Seuraavan tapaamisen
jälkeen päätti hän jo, ettei ikinä enää ilmestyisi hänen salonkiinsa.
Rouva B---- julisti maailmalle, että Saint-Clair on kaikkia
seuratapoja puuttuva nuori mies ilman kasvatusta.

Syntymältään oli hän helläsydämminen ja rakkautta kaipaava; vaan
siinä ijässä, jolloin kovin helposti otetaan koko elämän halki
kestäviä vaikutuksia, oli hänen liiaksi herkkä tunteellisuutensa
joutunut kumppanien ivailun alaiseksi. Hän oli ylpeä, itsestään
pitävä, arvostaen ihmisten mielipidettä kuin lapset. Siitä lähtein
koetti hän peitellä muilta kaikkea semmoista, mitä hän piti
häpeällisenä heikkoutena. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa, vaikka
tämä voitto kävikin hänelle kalliiksi. Hän voi piiloittaa toisilta
kaikki liian tunteellisen sielunsa liikutukset, vaan sulkiessaan
ne itseensä teki hän ne vain sata kertaa vaikeammiksi kantaa.
Ihmisten kesken pidettiin häntä tunteettomana ja välinpitämättömänä
ja yksinäisyydessä syntyi hänen levottomassa mielikuvituksessaan
kärsimyksiä, jotka olivat sitä raskaampia kun hän ei koskaan tahtonut
niitä muille uskoa.

Tavata oikeaa ystävää, on todellakin vaikea!

Vaikea! Onko se edes mahdollistakaan? Onko koskaan löytynyt kahta
henkilöä, joilla ei olisi ainoatakaan salaisuutta toisilleen? --
Saint-Clair ei luottanut paljo ystävyyteenkään ja sen ihmiset kyllä
huomasivat. Seuraelämän nuoret miehet pitivät häntä kylmänä ja
sulkeutuneena. Ei hän koskaan udellut heidän salaisuuksiaan; mutta
kaikki omat ajatuksensa samoin kuin enimmät tekonsakin hän myöskin
salasi heiltä. Ranskalainen puhuu mielellään itsestään; tahtomattaan
tuli Saint-Clair usein muiden uskotuksi. Hänen ystävänsä, -- sillä
nimellähän tavallisesti kutsumme henkilöitä, joita pari kertaa
viikossa tapaamme -- valittivat hänen epäluottamustansa heidän
suhteensa; ja useimmiten loukkautuvatkin sellaiset, jotka utelematta
uskovat meille salaisuuksiaan, ellemme vuorostamme kerro omiamme
heille. Otaksutaan, että tällaisessa lavertelevaisuudessa pitää
molempain mennä yhtä pitkälle.

-- Hän on aina haarniskoittu kiireestä kantapäähän saakka, sanoi
kerrankin tuo pulska ratsumestari Alfons de Thémines; en minä ikinä
voisi luottaa siihen pirulliseen mieheen.

-- Luulenpa hänen olevan hieman jesuiitan kaltaisen, lisäsi siihen
Jules Lambert; eräs henkilö vakuutti kunniasanallaan nähneensä hänen
pari kertaa tulevan Saint-Sulpicen kirkosta. Eihän kukaan tiedä, mitä
hän miettii. Minä puolestani en koskaan tunne itseäni varmaksi hänen
seurassaan.

Sitten he erosivat, Alfons tapasi Saint-Clairin kävelemässä Itaalian
bulevardilla alla päin ja muista välittämättä. Hän pysähtyi
juttelemaan tuon erakon kanssa, tarttui hänen käsivarteensa ja ennen
kuin he olivat saapuneet de la Paix'n kadulle oli hän jo kertonut
Sait-Clairille koko rakkaussuhteensa rva Y:hyn, jonka mies oli niin
mustasukkainen ja raaka.

Samana iltana menetti Jules Lambert pelissä kaikki rahansa. Siitä
huolimatta hän yltyi tanssimaan. Hyörinässä sattui hän tyrkkäämään
erästä miestä, joka niinikään oli rahansa menettänyt ja sen
johdosta tullut huonolle tuulelle. Vaihdettiin muutamia kiivaita
sanoja ja kaksintaistelu oli seurauksena. Jules pyysi Saint-Clairiä
todistajaksensa ja lainasi tältä samassa tilaisuudessa rahaa, jonka
hän on tähän saakka unohtanut maksaa.

Saint-Clair oli kuitenkin mies, jonka kanssa tuli hyvin toimeen.
Hänen vikansa eivät vahingoittaneet muita kuin häntä itseään. Hän oli
kohtelias, usein miellyttäväkin, ja harvoin ikävä. Matkustanut oli
hän paljo ja lukenut paljo eikä hän koskaan puhunut matkoistaan tai
luvuistaan, ellei häntä siihen kehotettu. Muuten oli hän kooltaan
pitkä ja vartaloltaan siro; kasvot olivat jalot ja älykkäät, melkein
aina liian vakavat; vaan hänen hymyilynsä se oli leveää ja täynnä
suloa.

Unohdin erään tärkeän piirteen. Saint-Clair oli aina tarkkaavainen
naisten suhteen ja etsi enemmän heidän keskustelujaan kuin miesten.
Rakastiko hän? Sitä juuri oli vaikea sanoa. Mutta jos tuo kylmä
olento voi tuntea mitään rakkautta, niin oli -- se tiedettiin --
kaunis kreivitär Mathilde de Coursy ensimmäisenä hänen sydämmessään.
Tämän nuoren lesken luona nähtiin hänet sangen usein. Ja seuraavat
seikat viittasivat siihen, että heidän välillään oli joku hellempi
suhde: ensistäänkin Saint-Clairin melkein juhlallinen kohteliaisuus
kreivitärtä kohtaan ja päinvastoin; sitten ei hän koskaan maininnut
kreivittären nimeä seurassa, tai, jos hänen suorastaan täytyi se
tehdä, tapahtui se aina ilman pienintäkään ylistystä; edelleen
muistettiin Saint-Clairin ennen tutustumistansa kreivittäreen
rakastaneen intohimoisesti soitantoa ja tämän taas sitä ennen yhtä
lämpimästi maalaustaidetta. Mutta heti ensi näkemän jälkeen olivat
heidän harrastuksensa vaihtuneet. Ja kun kreivitär viime vuonna oli
matkustanut kylpemään, matkusti Saint-Clair hänen jälkeensä viikkoa
myöhemmin.

Kertojan velvollisuus pakottaa minua ilmaisemaan, että kun muutamana
heinäkuun yönä erään maatalon puutarhaportti avautui hiukan ennen
auringonnousua, astui sieltä ulos mies varovasti kuin varas, joka
pelkää kiinni joutuvansa. Maatalo kuului rouva de Coursylle ja sieltä
tulija oli Saint-Clair. Turkiksiin kääriytynyt nainen seurasi häntä
portille saakka ja kurkistui kotvaksi aikaa katsomaan häntä, joka
poistui puiston muuria myöten menevää polkua. Saint-Clair pysähtyi,
silmäsi tutkivasti ympärilleen ja viittasi naista poistumaan.
Valoisassa kesäyössä voi hän erottaa nuo kalpeat kasvot, jotka
liikahtamatta pysyivät paikoillaan. Mies palasi jälkiänsä myöten
takaisin, lähestyi naista ja syleili häntä hellästi. Hän aikoi
taivuttaa portilla seisojaa menemään jo sisälle, vaan hänellä näkyi
olevan vielä sata seikkaa juteltavana. Heidän keskustelunsa oli
kestänyt noin kymmenen minuuttia, kun jostakin kuului erään työhönsä
menevän talonpojan ääni. Suutelo otettiin ja annettiin, portti
sulkeusi ja yhdellä harppauksella oli Saint-Clair jo polun päässä.

Hän kulki nähtävästi tuttua tietä. Milloin hän melkein hypähteli
ilosta ja kävi juoksujalassa rapsien pensaita kepillänsä; milloin hän
taas seisahtui ja asteli verkalleen katsellen taivasta, jonka itäinen
ranta jo alkoi purppuraisena punoittaa. Lyhyesti, katsoja olisi
luullut häntä hulluksi, joka iloitsi vapauteen pääsystään. Puolen
tuntia astuttuaan saapui hän pienen, erillään olevan talon portille.
Talon oli hän vuokrannut koko kesäkaudeksi. Hänellä oli oma avain
ja hän pääsi sisälle; siellä heittäysi hän suurelle sohvalle, jolle
unohtui ajattelemaan ja uneksimaan, silmät yhtäänne tuijottavina ja
suu suloisessa hymyssä. Hänen mielikuvituksessaan väikkyi pelkkiä
autuaallisia ajatuksia.

"Voi, kuinka onnellinen minä olen, hoki hän myötäänsä itsekseen.
Vihdoinkin olen löytänyt sydämmen, joka ymmärtää minun sydämmeni!...
-- Niin, minä olen löytänyt ihanteeni... Minulla on samalla kertaa
ystävä ja lemmitty... Mikä luonne! ... mikä intohimoinen sielu!...
Ei, hän ei ole rakastanut ketään ennen minua..." Ja kun turhamaisuus
aina sekautuu tämän maailman asioihin, mietti hän kohta: "Se on
Pariisin ihanin nainen". Mielikuvituksessaan kuvaili hän yht'aikaa
kaikki lemmittynsä viehkeät puolet. - "Kaikkien joukosta on hän
valinnut minut. Seuraelämän hienoimmat miehet kuuluivat hänen
ihailijoihinsa. Tuo kaunis ja uljas husaarieversti; joka ei ole
niin kovin tyhmäkään; -- tuo nuori kirjailija, joka maalaa niin
sieviä akvarelleja ja näyttelee niin hyvin pikkunäytelmissä; --
ja venäläinen Lovelace, joka on nähnyt Balkanin ja palvellut
Diebitshin johdolla; mutta varsinkin Camille T----, joka epäilemättä
on vilkasälyinen ja jolla on niin hyvä käytöstapa ja sellainen
kaunis sapelin arpi otsassa ... hän on heidät kaikki hyljännyt.
Vaan minut!..." Ja silloin seurasi taas loppulaulu: "Voi, kuinka
onnellinen minä olen!" Hänen täytyi nousta ja avata akkuna voidakseen
hengittää; sitten astuskeli hän edes takaisin ja kääntelihe
sohvallaan.

Onnellinen rakastaja on melkein yhtä ikävä kuin onnettomasti
rakastunut. Eräs ystävistäni, joka usein oli toisessa tai toisessa
näistä kahdesta asemasta, ei voinut muulla tavoin saada kuulijaa kuin
tarjoamalla minulle mainion aamiaisen, jonka kestäessä hän sai puhua
rakkaussuhteistaan; mutta kahvin jälkeen piti hänen ehdottomasti
vaihtaa keskusteluainetta.

Vaan koska minä en voi tarjota aamiaista kaikille lukijoilleni,
säästän minä heiltä selonteon Saint-Clairin lemmenmietteistä. Eikä
muuten kukaan jaksa aina pilvien tasalla leijailla. Saint-Clair
oli väsynyt, hän haukotteli, ojenteli käsiään ja huomasi ulkona
jo olevan suuren päivän; täytyi kuin täytyikin ajatella hieman
nukkumistakin. Herätessään katsahti hän kelloansa ja huomasi tuskin
ehtivänsä pukeutua ennättääksensä Pariisiin, minne hän oli kutsuttu
aamiaispäivällisille useiden tuttavien nuorten miesten seurassa...

       *       *       *       *       *

Oli juuri avattu uusi samppanjapullo, annan lukijan itsensä arvata
monesko järjestyksessä. Tähän riittää hänelle tietää, että oli
jouduttu siihen tilaan -- mikä muuten nuorten miesten aamiaisissa
piankin syntyy -- jolloin kaikki tahtovat puhua yht'aikaa ja jolloin
hyväpäiset alkavat pelottaa huonompipäisiä.

-- Haluaisinpa, sanoi Alfons de Thémines, joka ei koskaan päästänyt
ohitsensa tilaisuutta saada puhua Englannista, haluaisinpa, että
meillä täällä Pariisissa olisi sama tapa kuin Lontoossa, missä kunkin
on esitettävä malja lemmitylleen. Sillä tavoin saisimme varmasti
tietää, kenen vuoksi ystävämme Saint-Clair huokailee.

Puhuessaan täytteli hän omansa ja naapureittensa lasit.

Hiukan hämillään valmistausi Saint-Clair vastaamaan; vaan Jules
Lambert ehti häntä ennen:

-- Minä pidän paljo tästä tavasta, sanoi hän, ja omasta puolestani
siihen suostun. Kaikkien Pariisin ompelijattarien malja! -- huusi hän
lasiansa kohottaen -- paitse kolmekymmenvuotisten, silmäpuolten ja
ontuvaisten y.m.s.

-- Hurraa! hurraa! huusivat nuoret Englannin ihailijat.

Saint-Clair nousi ylös lasi kädessä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, minä en suinkaan ole niin laajasydämminen
kuin ystävämme Jules, vaan minä olen sittenkin uskollinen. Ja tämä
uskollisuus on sitä suurempiarvoinen, kun minä jo aikoja sitten olen
ollut erotettuna ajatusteni morsiamesta. Olenpa kuitenkin varma
siitä, että hyväksytte vaalini, ellette jo olekin kilpailijoitani.
Judit Pastan malja, hyvät herrat! Jospa saisimme pian jälleen ihailla
Euroopan ensimmäistä tragedianäyttelijätärtä!

Thémines tahtoi arvostella tätä maljaa; vaan hyvähuudot keskeyttivät
hänet. Tämän iskun torjuttuaan luuli Saint-Clair saavansa rauhan
loppupäiväksi.

Keskustelu kääntyi ensin teaattereihin. Näytelmäin sensuroimisesta
päästiin sitten siirtymään politiikkaan. Loordi Wellingtonista
englantilaisiin hevosiin ja näistä taas helposti ymmärrettävää tietä
naisiin; nuorista miehistä ovat näet kaunis hevonen ensi sijassa ja
ihana lemmitty toisessa kaksi hartaimmin haluttua omaisuutta.

Ja sitten keskusteltiin keinoista näiden molempain saavuttamiseksi.
Hevosia saa ostamalla ja naisia voi myöskin ostaa; vaan näistä emme
huoli puhua. Tyhjennettyään vaatimattomasti vähäiset kokemuksensa
tällä arkaluontoisella alalla arveli Saint-Clair, että ensimmäinen
ehto naisen valloittamiseksi oli muista erottautuminen vallan
erinkaltaiseksi. Mutta löytyikö mitään yleistä kaavaa tälle
erinkaltaisuudelle? Hän puolestaan ei sitä luullut.

-- Teidän mielipiteenne mukaan, jatkoi Jules, olisi siis ontuvaisella
ja kyttyräselkäisellä paremmat edut naisten miellyttämiseksi kuin
suoraselkäisellä ja kasvultaan muidenlaisella?

-- Te menette sangen pitkälle, vastasi Saint-Clair, mutta jos
niin vaaditaan, otan puolustaakseni kaikkia johtopäätöksiä,
joihin ehdotukseni voi antaa aihetta. Jos minä esim. olisin
kyttyräselkäinen, niin en minä siltä itseäni lopettaisi, vaan
haluaisin tehdä valloituksia minäkin. Ensistäänkin kääntyisin
ainoastaan kahtalaisten naisten puoleen, nimittäin joko
tositunteellisten taikka sellaisten, -- ja heidän lukunsa on suuri --
jotka tahtovat käydä omituisista, _eccentric_, kuten englantilainen
sanoo. Edellisille kuvaisin minä asemani hirmuisuutta, luonnon
kovuutta minun suhteeni. Koettaisin herättää heissä sääliä kohtaloani
kohtaan ja saattaisin heidät aavistamaan, että voin rakastaa
intohimoisesti. Tappaisin kaksintaistelussa jonkun kilpakosijoistani
ja myrkyttäisin itseni heikolla laudanum-annoksella. Muutamien
kuukausien kuluttua eivät he enää huomaisi kyttyrääni ja siiloin minä
vain odottelisin tunteellisuuden ensimmäistä puuskausta. Mitä taas
sellaisiin naisiin tulee, jotka tahtovat käydä omituisista, niin käy
heidän valloituksensa aivan helposti. Saakaa heidät vain uskomaan
sitä varmaksi ja pitäväksi säännöksi, ettei kyttyräselkäisellä voi
olla menestystä; he tahtovat heti osottaa, ettei tuo yleinen sääntö
pidä paikkaansa.

-- Kas, mikä don Juan! huudahti Jules.

-- Katkaiskaamme jalkamme, hyvät herrat, lausui eversti Beaujeu,
koska me, onnettomasti kyllä, emme ole saaneet kyttyrää
syntymälahjaksemme.

-- Minä olen vallan samaa mieltä kuin Saint-Clair, virkkoi Hector
Roquantin, joka oli ainoastaan kolme ja puoli jalkaa pitkä; joka
päivä nähdään kauneimpien ja enimmän liehakoitujen naisten antautuvan
miehille, joista te, pulskat pojat, ette aavista mitään...

-- Hector, nouskaapas, minä pyydän, ja soittakaa meille viiniä, sanoi
Thémines mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kääpiö nousi heti ja jokainen muisteli hymyillen satua ketusta, jolta
oli häntä leikattu.

-- Minä puolestani, sanoi Thémines jatkaen keskustelua, näen joka
päivä uusia todistuksia siitä, että tavallinen ulkomuoto -- ja
samalla heitti hän tyytyväisen silmäyksen vastapäätä olevaan peiliin
-- sekä aistikas pukeutuminen ovat juuri se erinkaltaisuus, joka
parhaiten noita sydämmettömiä viehättää; -- ja nenäänsä puhaltamalla
lennätti hän pois erään takin rinnustalle pudonneen pikkusen leivän
murusen.

-- Vielä mitä! huudahti kääpiö, kauniilla muodolla ja Staubin
tekemällä puvulla valloittaa naisia, joita pidetään viikon päivät
ja jotka jo toisessa näkemässä tuntuvat ikäviltä. Muuta siihen
vaaditaan, jos tahtoo todenteolla tulla rakastetuksi. Siihen pitää...

-- Kuulkaahan, keskeytti Thémines, tahdotteko sopivaisen esimerkin?
Te tunsitte kaikki Massignyn ja tiedätte, mikä hän oli miehekseen.
Tavoiltaan kuin mikähän englantilainen _groom_ ja puheessa tyhmä kuin
aasi... Vaan hän oli kaunis kuin Adonis ja sitoi kaulaliinansa kuin
Brummel. Sanalla sanoen, hän oli ikävin ihminen, minkä ikinä olen
tuntenut.

-- Hän oli tappaa minutkin ikävään, sanoi eversti Beaujeu.
Ajatelkaahan, kun minun kerran täytyi matkustaa kaksi sataa virstaa
hänen kanssansa.

-- Tiedättekö, puuttui Saint-Clairkin puheeseen, hänen olevan syypään
yhteisen tuttavamme Richard Thornton raukan kuolemaan?

-- Mutta ettekös tiedä, että ryövärit murhasivat hänet Fondin luona?
kysyi Jules.

-- Oikein; vaan Massigny oli ainakin välillisenä syynä rikokseen,
kuten heti saatte kuulla. Useita matkustavaisia, joiden joukossa
Thornton, oli päättänyt ryövärien vuoksi matkustaa yhdessä joukossa
Napoliin. Massigny pyysi hänkin päästä karavaanin turviin. Heti sen
kuultuaan jäi Thornton seurasta pois, luullakseni kauhistuksissaan
siitä, että hänen olisi täytynyt viettää muutamia päiviä Massignyn
kanssa yhdessä. Hän lähti yksin matkalle ja lopun te tunnette.

-- Thornton oli oikeassa, sanoi Thémines, ja kahdesta kuolemasta
valitsi hän helpomman. Jokainen olisi hänen sijassaan tehnyt samoin.

-- Te myönnätte siis, jatkoi hän pienen väliajan jälkeen, että
Massigny oli ikävin ihminen maailmassa?

-- Myönnetään! huudettiin kuin yhdestä suusta.

-- Älkäämme saattako ketään epätoivoon, sanoi Jules, antakaamme
poikkeussija hra N:lle, varsinkin kun hän pääsee puhumaan
politiikasta.

-- Te myöntänette kai heti, jatkoi Thémines, että rouva de Coursy,
jos kukaan, on älykäs nainen.

Seurasi lyhyt äänettömyys. Saint-Clair loi silmänsä maahan ja
kuvitteli että kaikki tarkastivat vain häntä.

-- Kukapa sitä kieltänee? sanoi hän vihdoin kumartuen lautasensa yli
ja näennäisesti suurella uteliaisuudella porsliinille maalattuja
kukkasia tutkiskellen.

-- Minun mielestäni, lausui Jules äänekkäämmin, minun mielestäni on
Pariisissa ainoastaan kolme tosimiellyttävää naista ja niistä on hän
yksi.

-- Tunsin hänen miehensä, sanoi eversti. Hän näytteli minulle usein
erinomaisia kirjeitä vaimoltaan.

-- Auguste, keskeytti Hector Roquantin, esittäkääpä minut
kreivittärelle. Kerrotaan teidän olevan hänen luonaan poudan ja
sateen aikana.

-- Sitten loppusyksyllä, mutisi Saint-Clair, kun hän saapuu takaisin
Pariisiin... Minä ... minä en luule hänen välittävän vieraista siellä
maalla.

-- Tokko aiotte kuunnella minua! huusi Thémines.

-- Te ette nähneet kreivitärtä kolme vuotta takaperin, sillä te
olitte silloin Saksassa, Saint-Clair, jatkoi Alfons de Thémines
toivottomalla tyyneydellä. -- Ette voi ajatellakaan, minkälainen
hän silloin oli: ihana, raitis kuin ruusunen, sangen pirteä ja
iloinen kuin perhonen. No, ja tiedättekös, kuka hänen lukuisista
ihailijoistaan sai parhaimmat suosionosotukset osalleen? Massigny!
Maailman tyhmin ja yksinkertaisin mies pani älykkäimmän naisen pään
pyörälle. Luuletteko jonkun kyttyräselkäisen kykenevän sellaista
tekemään? Joutavia, uskokaa minua, kaunis ulkomuoto, hyvä räätäli ja
kylläksi rohkeutta, siinä kaikki.

Saint-Clair oli joutunut julmaan asemaan. Hän aikoi tehdä kertojan
suorastaan valehtelijaksi; vaan hän pelkäsi saattavansa kreivittären
maineen vaaraan ja hillitsi itsensä. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin
hänen puolustuksekseen, vaan hänen kielensä oli kuin kangistunut.
Huulet värähtelivät suuttumuksesta ja turhaan etsi hän jotain
syrjäsyytä riidan aiheeksi.

-- Mitä! huudahti Jules hämmästyneen näköisenä, onko rouva de Coursy
antautunut Massignylle! _Frailty, thy name is woman!_

-- Niin, naisen mainehan on niin vähäarvoinen asia, sanoi Saint-Clair
kuivasti ja halveksivasti, tietysti saa sen tahrata lokaan ja likaan,
kunhan voi olla hieman sukkela ... ja...

Puhuessaan muisti hän kauhistuksella nähneensä satoja kertoja
kreivittären luona Pariisissa erään etruskilaisen kukkaisvaasin
uuninreunustalla. Hän tiesi, että Massigny oli lahjoittanut sen
Italiasta palattuaan ja -- mikä raskauttava asianhaara -- tämä vaasi
oli kuljetettu Pariisista tuonne maallekin. Ja kun Matilde irroitti
rintakukkaisensa, asetti hän ne joka ilta tuohon etruskilaiseen
vaasin.

Sanat kuivivat hänen huulilleen; hän näki enää vain yhden esineen ja
ajatteli ainoastaan yhtä asiaa: etruskilaista vaasia!

Kaunis todistus! sanonee kai arvostelija: epäillä lemmittyänsä sen
vertaisen asian vuoksi!

Olettekos te koskaan ollut rakastunut, herra arvostelija?

Thémines oli liian hyvällä tuulella loukkaantuaksensa siitä
äänenpainosta, millä Saint-Clair oli hänelle puhunut. Hän vastasi
huolettoman ja hyväsydämmisen näköisenä:

-- Enhän minä tee muuta kuin toistan mitä yleisesti kerrottiin. Asiaa
pidettiin varmana siihen aikaan, kun te olitte Saksassa. Muuten minä
tunnen rouva de Coursyta sangen vähän enkä ole kahdeksaantoista
kuukauteen käynyt häntä tervehtimässäkään. Mahdollisesti on juttu
vain erehdystä ja Massignyn valheita. Tullaksemme äskeiseen asiaamme,
ja jos mainitsemani esimerkki olisikin väärä, niin olen minä siltä
oikeassa. Te tiedätte kaikki, että Ranskan älykkäin nainen, jonka
teokset...

Samassa aukesi ovi ja sisään astui Teodor Neville. Hän palasi
Egyptistä.

-- Teodor! niin pian takaisin! Ja kysymyksiä sateli häntä vastaan.

-- Toitkos mukanasi oikean turkkilaisen puvun? kysyi Thémines. Ja
araapialaisen hevosen ja egyptiläisen _groomin?_

-- Mimmoinen mies se pasha on? uteli Jules. Ja milloin julistaupi hän
itsenäiseksi? Oletko nähnyt lyötävän päätä poikki yhdellä sapelin
iskulla?

-- Entäpä _almeet?_ Ovatko Kairon naiset kauniita? tiedusti Roquantin.

-- Näittekös kenraali L:iä? kysyi eversti Beaujeu. Mitenkä hän on
järjestänyt pashan sotaväen? -- Ja antoiko eversti C---- teille erään
sapelin minua varten?

-- Niin, ja pyramiidit? ja Niilin putoukset? ja Memnonin
muistopatsas? ja Ibrahim pasha? y.m.s.

Kaikki puhuivat yht'aikaa; Saint-Clair ajatteli vain etruskilaista
vaasia.

Teodor oli istuutunut jalat ristissä -- hän oli tottunut siihen
Egyptissä eikä ollut vielä päässyt tästä tottumuksestaan täällä
Ranskassa -- odotteli, kunnes kysymykset olivat lopussa ja puhui
sitten kylläksi nopeasti, ettei niin helposti voitaisi keskeyttää,
kuten seuraa:

-- Niin pyramiidit! ne ovat, kunniani kautta, vain _regular humbug_.
Ne eivät ole niin korkeita kuin luullaan. Strasburgin Münster on
ainoastaan neljä metriä matalampi. Muinaismuistot ihan tunkevat
silmistäni esille. En huoli niistä puhua. Pelkkä hieroglyyfin näky
jo saisi minut pyörryksiin. On niin paljo matkailijoita, joita
sellaiset huvittavat! Minä puolestani tutkin tuon Aleksandrian ja
Kairon kaduilla tungeskelevan omituisen kansajoukon ulkomuotoja
ja tapoja, turkkilaisten, beduiinien, koptien, fellahien ja
mogrebiinien. Tein kiireessä muutamia muistoonpanoja maatessani
sairashuoneessa. Mikä ilkeä laitos tuo heidän sairashuoneensa!
Toivon, ettette usko tautien tarttuvan! Minä se vain polttelin
levollisesti piippuani kolmen sadan ruttoa sairastavan potilaan
keskellä. Siellä te, eversti, näkisitte kauniin ratsuväen, joka istuu
hyvin hevosen selässä. Näytän teille joskus sieltä tuomiani mainioita
sota-aseita. Minulla on eräs _djerid_, joka on kuulunut kuuluisalle
Murad beylle. Teille, eversti, on minulla muudan _jutaghan_ ja
Augustolle _khandjar_. Saatte myöskin nähdä _metshlani, burnusini_ ja
_haikkini_. Ja naisia olisin niinikään voinut tuoda, jos vain olisin
tahtonut. Ibrahim pasha lähetti niitä niin paljo Kreikasta, että
niitä sai melkein ilmaiseksi... Vaan äitini tähden... Pashan kanssa
keskustelin paljokin. Se on hiivatin älykäs ja ennakkoluuloista vapaa
mies. Ette voi uskoa, kuinka hyvin hän tuntee meidän asioitamme.
Hän on, kunniani kautta, perillä ministeristömme pienimmistäkin
salaisuuksista. Minä ammentelin hänen puheistaan mitä tärkeimpiä
tietoja Ranskan puolueasioista... Tällä haavaa on hän hyvin huvitettu
tilastotieteestä. Hän tilaa kaikki sanomalehtemme. Ja voitteko
ajatella, hän on hurja bonapartelainen! Ei hän muusta puhukaan kuin
Napoleonista, Voi mikä suuri mies se _Bounabardo!_ sanoi hän minulle.
Bounabardoksi kutsuvat he Bonapartea.

-- _Giourdina, c'est à dire Jourdain,_ mutisi aivan hiljaa Thémines.

-- Ensiksi, jatkoi Teodor, oli Muhamed Ali sangen varovainen
minun suhteeni. Kaikki turkkilaiset ovat, kuten tunnettu, tuiki
epäluuloisia. Hän piti minua, lempo vieköön, vakoilijana tai
jesuiittana. Jesuiittoja hän näet kammoaa. Vaan muutamien näkemien
perästä huomasi hän minun olevan ennakkoluulottoman matkustelijan,
joka halusi tutustua Itämaiden tapoihin, katsantokantoihin ja
politiikkaan. Silloin astui hän kuorestaan ja puhui minulle
avosydämmisesti. Viime kerralla, se oli kolmas audienssi, jonka
hän suvaitsi minulle myöntää, uskalsin minä sanoa hänelle: "Minä
en ymmärrä, miks'ei Sinun Ylhäisyytesi julista itseänsä vapaaksi
Portista?" Hyvä Jumala, sanoi hän, eihän minulta tahtoa puutu, vaan
pelkäänpä, etteivät vapaamieliset lehdet, jotka sinun maassasi
hallitsevat kaikki, kannata minua, jos kerran olen julistautunut
Egyptistä vapaaksi. Pasha on pulska, valkeapartainen ukko eikä naura
koskaan. Hän lahjoitti minulle mainioita sokurileivoksia; mutta
enimmän kaikista hänelle antamistani lahjoista piti hän Charlet'n
maalaamasta keisarillisen kaartin pukukokoelmasta.

-- Onkohan pasha romanttiko? kysyi Thémines.

-- Hän ei välitä paljo kirjallisuudesta; vaan te tiedätte, että
araapialainen kirjallisuus on läpeensä romantillinen. Eräs heidän
runoilijoistaan nimeltä Melek Ayatalnefond-Ebn-Esraf, julkaisi
äskettäin kokoelman "Mietelmiä", joiden rinnalla Lamartinen mietelmät
tuntuvat klassilliselta proosalta. Saapuessani Kairoon otin araapian
kielen opettajan, jonka avulla ryhdyin lukemaan Koraania. Vaikka
en monta tuntia ottanutkaan, opin sentään tarpeeksi oivaltaakseni
profeetan kirjoitustavan verrattomat ihanuudet ja käsittääkseni,
kuinka huonoja kaikki meidän käännöksemme ovat. Kuulkaas, tahdotteko
nähdä araapialaista kirjoitusta? Tuo kultakirjaimilla kirjoitettu
sana merkitsee _Allah_ s.o. Jumala.

Näin sanoen näytti hän kovin ryvettynyttä kirjettä, jonka hän veti
esiin lemuavasta silkkikukkarostaan.

-- Kuinkas kauvan sinä olit Egyptissä? kysyi Thémines.

-- Kuusi viikkoa.

Ja matkustelija jatkoi selityksiään setripuusta alkaen ysopiin
saakka. Saint-Clair pujahti tiehensä melkein heti hänen tultuaan
ja ajoi maatalollensa vievää tietä myöten. Kiihkoisaa laukkaa
ratsastaessaan ei hän voinut seurata oikein tarkasti ajatustensa
kulkua. Vaan epämääräisesti tunsi hän, että hänen onnensa tässä
maailmassa oli ijäksi hävitetty eikä hän voinut kiukkuilla siitä
muille kuin eräälle vainajalle ja tuolle etruskilaiselle vaasille.

Perille päästyään heittäysi hän samalle sohvalle, millä hän
edellisenä iltana oli niin kauvan ja niin suurella nautinnolla
rakkauttansa analyseerannut. Enimmän oli häntä hurmannut se rakkaaksi
käynyt ajatus, ettei hänen lemmittynsä ollut muiden naisten
kaltainen, ettei hän ikinä ollut rakastanut eikä koskaan tulisi
rakastamaan muita kuin häntä. Nyt oli tämä kaunis unelma häipynyt
surullisen ja julman todellisuuden tieltä. "Minulla on kaunis
lemmitty eikä muuta mitään. Hän on älykäs: senpä vuoksi on se vielä
suurempi rikos, että hän on voinut rakastaa Massignya!... Totta on
kyllä, että hän rakastaa nyt minua ... koko sielullaan ... niinkuin
hän voi rakastaa. Samalla lailla kuin Massignyakin! ... Hän on
suostunut minun hyväilyihini, oikkuihini ja epäkohteliaisuuksiini.
Vaan minä olen pettynyt. Meidän molempien sydänten välillä ei ole
myötätuutoisuutta. Hänelle on yhdentekevää, olipa se Massigny tai
minä. Poika on pulska, hän rakastaa minua kauneuteni vuoksi. Minä
taas huvitan häntä joskus. No niin, rakastakaamme siis Saint-Clairiä
on hän itselleen sanonut, koska tuo toinen on kuollut! Ja jos
Saint-Clair kuolee tai käy ikäväksi, niin saammehan nähdä, mitä
sitten teemme".

Luulenpa vakavasti pirun istuvan näkymättömänä kuuntelemassa
onnetonta, joka tällä tavoin itseänsä kiduttaa. Näkyhän on
ihmisvihaajalle huvittava ja kun uhri alkaa tuntea haavansa olevan
ummistumassa, on piru heti siinä niitä auki repostelemassa.

Saint-Clair luuli kuulevansa jonkun kuiskuttavan hänen korvaansa:

    Kunnia mainio olla on Toisen jälkeläisenä...

Hän hyppäsi istualleen ja silmäsi hurjistuneena ympärilleen. Voi,
kuinka hän olisi ollut onnellinen, jos olisi tavannut jonkun
huoneessa! Epäilemättä olisi hän sen heti lopettanut.

Kello Iöi kahdeksan. Puoli yhdeksän odotti kreivitär häntä. -- Jos
hän jäisi pois yhtymisestä? "Todellakin, mitä hupia oli hänelle
tavata Massignyn lemmittyä?" Hän heittäysi jälleen sohvalleen ja
ummisti silmänsä. "Tahdon nukkua", arveli hän. Puoli minuuttia pysyi
hän liikahtamatta, hyppäsi sitten seisoalleen ja juoksi katsomaan,
kuinka pitkälle aika oli kulunut. "Kunpa se jo olisi puoli yhdeksän!
mietti hän. Silloin olisi liian myöhäistä lähteä enää koko matkalle".
Sydämmessään ei hän kuitenkaan tuntenut tarpeeksi voimaa voidaksensa
pysyä kotona; hän halusi jotakin tekosyytä. Hän olisi mielellään
ollut hyvin kipeä. Hän käyskeli kammarissansa, istuutui, otti jonkun
kirjan, vaan ei voinut tavuakaan lukea. Sitten meni hän piaanon
ääreen, vaan ei jaksanut sitä edes avatakaan. Vihelteli, katseli
pilviä ja tahtoi lukea akkunansa edessä olevat poppelipuut. Vihdoin
kääntyi hän katsomaan kelloa ja huomasi, ettei hän ollut saanut vielä
kolmeakaan minuuttia kulumaan. "Minä en voi olla häntä rakastamatta",
huusi hän hammasta purren ja jalkaa polkien, "hän hallitsee minua ja
minä olen hänen orjansa niinkuin Massigny on ollut ennen minua! No,
tottele siis, kurja mies, koska sinulla ei ole tarpeeksi rohkeutta
murtaaksesi kahleet, joita vihaat!"

Lakkiinsa tarttuen läksi hän suin päin ulos.

Kun joku intohimo meitä ahdistaa, tunnemme tavallisesti jonkunlaista
itserakasta lohdutusta voidessamme katsella heikkouttamme ylpeytemme
kukkulalta. "Minä olen tosin heikko, sanomme me, vaan _jos_ minä
oikein tahtoisin!"

Verkkasin askelin kulki hän polkua, joka vei puiston portille, ja
jo kaukaa näki hän valkean olennon, joka kuvastui puiden tummempaa
taustaa vastaan. Kädellään heilutti siellä nainen nenäliinaa
ikäänkuin merkiksi. Saint-Clairin sydän löi ankarasti ja hänen
polvensa vapisivat; hän ei jaksanut puhua ja hän oli käynyt niin
araksi, että hän pelkäsi kreivittären näkevän jo kasvoista hänen
olevan huonolla tuulella.

Hän tarttui ojennettuun kätöseen, suuteli lemmittyänsä otsalle,
tämä kun hetikohta heittäysi hänen syliinsä, ja sitten seurasi hän
kreivitärtä asuntoon mykkänä ja tuskin jaksaen pidättää huokauksia,
jotka näyttivät tahtovan hänen rintansa halkaista. Yksi ainoa
kynttilä valaisi kreivittären budoaaria. Molemmat istuutuivat.
Saint-Clair tarkasti ystävättärensä tukkakiehkuraa; yksi ainoa ruusu
vain suortuvissa. Edellisenä iltana oli Auguste tuonut hänelle
kauniin englantilaisen piirroksen "Portlandin herttuatar, Leslyn
jälkeen piirretty" (herttuatar laittoi samalla tapaa hiuksensa)
eikä ollut antaessaan sanonut muuta kuin nämä sanat: "Minua
miellyttää enemmän tämä yksinkertainen ruusu kuin teidän mutkalliset
hiuskiehkuranne". Hän ei myöskään pitänyt jalokivistä, vaan ajatteli
kuin entinen loordi, joka kömpelösti lausui: "Koristetuista
naisista ja loimella peitetyistä hevosista ei pirukaan ota selvää".
Leikitellessään viime yönä kreivittären kaulassa riippuvalla
helmivyöllä (puhuessaan piti hänellä näet aina olla jotakin
hypisteltävänä) oli hän sanonut: "Jalokivet eivät kelpaa muuhun
kuin vikoja peittämään. Te olette liian ihana, Matilde, sellaisia
tarvitaksenne". Tänä iltana oli kreivitär, joka piti muistissaan
hänen joutavimmatkin sanansa, jättänyt pois kaikki sormuksensa,
helmivyönsä, korva- ja rannerenkaansa. -- Naisen puvussa huomasi hän
ennen kaikkea jalkineet ja hänellä niinkuin useilla muillakin oli
tässä suhteessa oma makunsa. Oli satanut vahvasti auringon laskun
edellä. Ruohikko oli vielä vallan märkä; kreivitär oli kuitenkin
tullut kostean nurmikon poikki silkkisukissa ja satiinikengissä...
Jos hän vielä sairastuu?

-- Hän rakastaa minua, mietti Saint-Clair itsekseen.

Ja hän huokasi omalle hulluudelleen, katseli Matildea vasten
tahtoansa hymyillen ja häilyi huonon tuulensa ja sen nautinnon
välillä, minkä tunnemme nähdessämme ihanan naisen koettavan
miellyttää meitä kaikilla noilla pikku turhuuksilla, joille
rakastavaiset antavat niin suuren arvon.

Kreivittären loistavat kasvot taas ilmaisivat rakkautta ja
leikillistä ilkeyttä, joka teki hänet vain sitä suloisemmaksi. Hän
otti jotakin eräästä vernissatusta jaapanilaisesta lippaasta ja
ojentaen pienen nyrkiksi puristetun kätösensä, jossa hän piti jotakin
esinettä piiloitettuna, sanoi hän:

-- Toissa iltana särin minä teidän kellonne. Tässä se nyt on
korjattuna.

Hän antoi kellon Augustelle ja katseli häntä samalla hellästi
ja veitikkamaisesti purren alahuultaan ikäänkuin estääksensä
itseään nauramasta. Voi, elävä Jumala, kuinka hänen hampaansa
olivat kauniit ja kuinka ne loistivat valkeina huulten punertavien
ruusujen rinnalla! (Mies, joka kylmästi ottaa vastaan ihanan naisen
veikeilyjä, on aina tyhmän näköinen).

Saint-Clair kiitti häntä, otti kellon käteensä ja yritti pistää sen
taskuunsa.

-- Katsokaahan toki ensin, jatkoi kreivitär, aukaiskaa se ja katsokaa
onko se hyvin korjattu. Te kun olette niin taitava ja olette
polyteknikossakin opiskellut, voitte kai kyllä nähdä sen.

-- Oh! en minä paljo sellaista ymmärrä! sanoi Saint-Clair.

Hajamielisesti avasi hän kellonkuoren. Kuinka suuri oli hänen
hämmästyksensä nähdessään, että rouva de Coursyn pienoiskuva oli
maalattu kuoren pohjaan. Vieläkö hän voi nurista? Hänen otsansa
kirkastuikin eikä hän enää Massignya ajatellut; hän ei muistanut
muuta kuin että hän seisoi hurmaavan naisen vieressä ja että tämä
nainen häntä jumaloi.

       *       *       *       *       *

_Leivonen, tuo aamukoin airut_, alkoi juuri liverrellä ja pitkät,
vaaleat valonkielekkeet juovittelivat hattaroita itäisellä taivaan
rannalla. Siihen aikaan vuorokaudesta sanoi Romeo hyvästi Julialle ja
se on se klassillinen hetki, jolloin kaikkien rakastavien pitää erota.

Saint-Clair seisoi erään uunin edessä puistonavain kädessä ja
tuijotteli tuimasti etruskilaiseen vaasiin, josta jo on ollut puhe.
Sielunsa pohjassa oli hänellä vieläkin jonkunlaista kaunaa sitä
kohtaan. Kuitenkin oli hän hyvällä tuulella ja se luonnollinen
ajatus, että Thémines valehteli, alkoi syntyä hänen aivoissansa.
Sillä aikaa kuin kreivitär, joka tahtoi saattaa häntä puiston
portille asti, kääri shaalia päänsä ympärille, naputteli hän
hiljalleen avaimellansa tuota vihattua vaasia koventaen vähitellen
lyöntiänsä, niin että täytyi luulla hänen pian aikovan rikkoa sen
pirstaleiksi.

-- Olkaa Jumalan tähden varovampi, tehän rikotte minun kauniin
etruskilaisen vaasini, huudahti Matilde.

Ja hän tempasi Augustolta avaimen pois.

Saint-Clair oli peräti tyytymätön, vaan malttoi sentään mielensä. Hän
käänsi selkänsä koko uunille, ettei houkutus kävisi liian suureksi,
ja avasi kellonsa kuoren katsellakseen äsken saamaansa kuvaa.

-- Kuka tämän maalasi? kysyi hän.

-- Herra R... Niin, Massignyhan se esittikin hänet minulle.
(Roomasta palattuaan oli Massigny huomannut itsessään erityisen
taipumuksen kaunotaiteihin ja ruvennut kaikkien nuorten taiteilijain
suojelijaksi). Mielestäni on tämä kuva todellakin minun näköiseni,
vaikka se onkin hiukan kaunisteltu.

Saint-Clairin teki mieli viskata koko kello seinää vasten, niin että
sen korjaaminen olisi käynyt sangen vaikeaksi.

Hän hillitsi sentään itsensä ja pisti sen taskuunsa; huomatessaan
sitten, että oli jo suuri päivä, suoriusi hän ulos huoneesta, pyysi,
ettei Matilde saattaisi häntä, kiiruhti pitkin askelin puiston läpi
ja oli tuokiossa jo nummella yksinään.

-- Massigny! Massigny! huusi hän pidätetyllä raivolla, ainako sinä
siis kierrät eteeni!... Epäilemättä on tuo maalaaja valmistanut
toisen kuvan Massignya varten!... Mikä tomppeli olen minä ollutkin!
Että olen ensinkään voinut luulla hänen rakastavan minua samalla
rakkaudella kuin minä häntä! ... ja ainoastaan sen nojalla, että
hän on somistanut hiuksensa vain yhdellä ruusulla eikä ole kantanut
jalokiviä! ... hänellähän on niitä lipas täynnä... Massigny, joka
ei huomannut muuta kuin naisten puvut, piti paljo tuollaisista
koristuksista!... Niin, kyllä hänellä on hyvä sydän, täytyy se
myöntää. Hän tietää mukautua rakastajain mieliaistin mukaan. Saakeli!
näkisinpä mieluummin, että hän olisi kevytmielinen ja rahalla
ostettavissa. Ainakin voisin minä silloin uskoa, että hän rakastaa
minua, koskapa hän on lemmittyni enkä minä hänelle mitään maksa.

Pian ilmestyi toinen vielä musertavampi seikka hänen
harkittavaksensa. Muutamien viikkojen kuluttua päättyi kreivittären
suruaika. Saint-Clairin oli aikomus naida hänet hetikohta kuin hänen
leskivuotensa oli umpeen kulunut. Hän oli sen luvannut. Luvannut?
Ei... Eihän hän ollut siitä koskaan puhunut. Vaan niin oli ollut
hänen aikomuksensa ja kreivitär oli sen ymmärtänyt. Augustelle oli se
sama kuin lupaus. Edellisenä iltana olisi hän antanut valtaistuimen
jouduttaakseen hetkeä, jolloin hän voi julkisesti tunnustaa
rakkautensa; nyt hän vapisi jo siitä pelkästä ajatuksesta, että hän
yhdistäisi kohtalonsa Massignyn lemmityn kanssa.

-- Ja kuitenkin, _minun pitää se tehdä!_ sanoi hän ja niin tuleekin
tapahtumaan. Tuo naisrukka on epäilemättä luullut minun tuntevan
hänen entiset seikkailunsa. Sanovathan he asian olleen julkisen. Eikä
hän silloin vielä tuntenut minua... Hän ei voi käsittää minua. Hän
luulee minun rakastavan häntä niinkuin Massigny.

Sitten jatkoi hän jonkunlaisella ylpeydellä:

-- Kolme kuukautta olen hänen kauttansa ollut onnellisin mies
maailmassa. Niiden vuoksi kannattaa kyllä uhrata elämänsäkin.

Hän ei nukkunut, vaan ratsasteli metsikössä koko aamupäivän. Eräällä
Verrières'n puistotiellä näki hän miehen pulskan englantilaisen
ratsun seljässä ja kuuli tämän jo kaukaa huutavan nimeänsä ja
puhuttelevan häntä. Se oli Alfons de Thémines. Sellaisessa
mielentilassa kuin Saint-Clair oli, on yksinäisyys erityisesti rakas:
Thémines'n tapaaminen kiihottikin hänen pahan tuulensa kerrassaan
tukahduttavaksi kiukuksi. Thémines ei sitä huomannut tai nautti se
ilkiö siitä, että oli hänelle vastukseksi. Hän puheli, nauroi, laski
leikkiä ollenkaan huomaamatta, ettei hän saanut mitään vastausta.
Nähdessään erään kapean haaratien, käännytti Saint-Clair ratsunsa
heti sinne toivoen, ettei tuo kiusaaja häntä sinne seuraisi. Vaan
tässä hän pettyi; kiusaaja ei niinkään hevillä luovu saaliistaan.
Thémines kääntyi hänkin heti sinne ja kiirehti hevostansa
päästäksensä Saint-Clairin rinnalle ja voidaksensa mukavammin jatkaa
puhettaan.

Sanoin jo, että puistotie oli kapea. Vaivoin voivat nuo kaksi ratsua
kulkea rinnakkain; eikä ollut siis kumma, jos Thémines, vaikka
olikin hyvä ratsastaja, hipaisi Saint-Clairiä jalkaan siinä rinnalla
ratsastaessaan. Tämä taas, jonka kiukku jo oli äyräilleen noussut, ei
jaksanut kauvempaa hillitä itseään, vaan nousi jalustimilleen ja löi
vinhasti piiskallaan Thémines'n hevosta vasten turpaa.

-- Mikä lempo sinua riivaa, Auguste? huusi Thémines. Miksi lyöt sinä
hevostani?

-- Miksikäs sinä seuraat minua? vastasi Saint-Clair hirveällä äänellä.

-- Oletko sinä suunniltasi, Saint-Clair? Unohdatko sinä, kenelle
puhut?

-- Tiedän kyllä puhuvani tomppelille.

-- Saint-Clair! ... te olette hullu, luulen minä... Kuulkaas, ellette
huomenna anna minulle hyvitystä, on teidän tehtävä minulle tili
hävyttömyydestänne.

-- Huomiseksi siis, herraseni.

Thémines pysähdytti hevosensa; Saint-Clair joudutti omaansa ja katosi
pian metsikköön.

Nyt tunsi hän itsensä tyynemmäksi. Hän oli kyllin heikko uskoaksensa
aavistuksia. Hän arveli kaatuvansa huomenna kaksintaistelussa ja
silloin olisi koko hänen pulmansa parhaiten ratkaistu. Siis vielä
yksi päivä jäljellä; huomenna ei ollut enää mitään levottomuuksia
eikä häiriöitä. Kotiin tultuaan lähetti hän palvelijansa viemään
kirjettä eversti Beaujeulle, kirjoitteli muutamia kirjeitä, söi
päivällistä hyvällä ruokahalulla ja oli täsmälleen kello puoli
yhdeksän aikana puiston pikku portin luona.

       *       *       *       *       *

-- Mikäs teitä tänään vaivaa, Auguste? kysyi kreivitär. Te
olette niin omituisen iloinen ettekä te kuitenkaan kaikilla
noilla pilapuheillanne saa minua nauramaan. Eilen olitte te niin
surumielinen ja minä iloinen! Tänään ovat roolit vaihdetut. --
Päätäni kivistää niin armottomasti.

-- Myönnän kyllä, kaunis ystävättäreni, olleeni eilen aika
ikävystyttävä. Vaan tänään olen ollut ulkoilmassa, minulla on ollut
liikettä ja minä voin niin mainion hyvin.

-- Minä taas nousin myöhään ylös, nukuin näet niin pitkään tänä
aamuna ja näin niin väsyttäviä unia.

-- Vai niin! vai unia? Uskotteko te unia?

-- Mitä hullutuksia!

-- Minäpä uskon; lyön vetoa, että näitte unessa jonkun surullisen
tapauksen olevan tulossa.

-- Minä en, Jumala paratkoon, muista uniani. Kuitenkin
muistelen ... nähneeni Massignyn; huomaatte siis etteivät ne olleet
mitenkään huvittavia.

-- Massignyn! päinvastoin luulin teidän mielellännekin taas tahtovan
nähdä häntä?

-- Massigny raukka!

-- Massigny raukkako?

-- Auguste, sanokaas mikä teidän on tänä iltana, minä pyydän.
Teidän hymyilyssänne on jotakin pirullista. Te näytätte siltä kuin
laskisitte leikkiä itsennekin kanssa.

-- Kas, kas kuinka te kohtelette minua yhtä huonosti kuin teidän
ystävättärenne, nuo vanhat leskirouvat.

-- Niin, Auguste, te olette tänään sen näköinen kuin tavallisesti
olette ihmisten kanssa, joista ette pidä.

-- Te häijy! Kas niin, antakaa nyt minulle kätenne.

Hän suuteli lemmittyänsä kädelle ivallisesti hymyillen ja sitten
katselivat he toisiansa minuutin aikaa. Saint-Clair loi ensiksi
silmänsä maahan ja huudahti:

-- Kuinka vaikea tässä maailmassa on elää joutumatta häijyksi!
Ei saisi koskaan puhua muusta kuin ilmasta ja metsästyksestä
taikka keskustella teidän vanhojen ystävättärienne kanssa heidän
hyväntekeväisyyskomiteansa kulunkiarvioista.

Hän otti erään paperilipun pöydältä.

-- Kas tässä pesijättänne viimeiset muistoonpanot, Keskustellaanpas
siitä, enkelini, niin ette voine sanoa minua häijyksi.

-- Te hämmästytätte minua todellakin, Auguste...

-- Tämä oikokirjoitus muistuttaa minua eräästä kirjeestä, jonka
tänä aamuna löysin säilöistäni. Täytyy näet sanoakseni, että olen
tänään järjestellyt papereitani, sillä, tietäkääs, minullakin on
järjestysintoni silloin tällöin. No niin, löysin rakkauden kirjeen,
jonka sain eräältä ompelijattarelta ollessani häneen rakastunut
kuusitoistavuotiaana. Hänellä on oma tapansa kirjoittaa sanat aina
mitä mutkallisimmin. Kirjoitustapa on oikokirjoituksen veroinen.
Ja kun minä siihen aikaan olin hieman yksinkertainen, pidin minä
sellaista lemmittyä itselleni arvottomana, joka ei osannut kirjoittaa
niin kuin madame Sévigné. Jätin hänet yht'äkkiä. Lukiessani tänään
uudestaan hänen kirjeensä huomasin, että tuo ompelijatar nähtävästi
oli todenteolla minuun rakastunut.

-- Hyvä! siis nainen, jota te ylläpiditte?...

-- Sangen pulskasti: viisikymmentä frangia kuussa. Vaan holhojani ei
antanut minulle kovin suurta eläkettä, sillä -- sanoi hän -- nuori
mies, jolla on paljo rahaa, vahingoittaa itseänsä ja muita.

-- Ja mihin on tuo nainen joutunut?...

-- En tiedä?... Luultavasti on hän kuollut jossakin sairashuoneessa.

-- Auguste ... jos se olisi totta, niin ette te voisi olla noin
huoleton.

-- No, jos totuuden sanon, meni hän naimisiin erään _kunniallisen
miehen_ kanssa; ja kun pääsin lailliseen ikään, annoin minä hänelle
pienet myötäjäiset.

-- Kuinka hyvä te olette!... Vaan miksikä tahdotte te näyttäytyä
häijynä?

-- Oh, minä olen sangen hyvä... Mitä enemmän häntä ajattelen, sitä
enemmän tulen vakuutetuksi siitä, että tuo nainen minua todellakin
rakasti... Vaan silloin en vielä voinut erottaa todellista tunnetta
naurettavan muodon alta.

-- Teidän olisi pitänyt tuoda minulle tuo kirje. En minä olisi ollut
mustasukkainen... Me naiset olemme hienompitunteisia kuin te ja
me näemme heti kirjeen kirjoitustavasta, onko kirjoittaja hyvässä
uskossa tai teeskenteleekö hän rakkautta, jota hän ei tunne.

-- Ja kuinka usein te kuitenkin joudutte tyhmänsekaisten ja
yksinkertaisten käsiin!

Näin sanoessaan silmäili hän etruskilaista vaasia ja hänen silmissään
sekä äänessään oli jotakin synkkää, jota Matilde ei kumminkaan
huomannut.

-- No niin, niin! te miehet, te tahdotte kaikki olla don Juania. Te
kuvittelette pettävänne muita, vaikka teillä vastassanne onkin dona
Juana, joka on vielä teitäkin ovelampi.

-- Minä käsitän, että te naiset hyvällä ymmärryksellänne vainuatte
tyhmeliinin jo virstan päästä. Enkä minä epäilekään, että meidän
ystävämme Massigny, joka oli sekä tyhmä että ikävä, kuoli
koskemattomana ja marttiirana...

-- Massigny? Vaan eihän hän ollut niin kovin typerä; ja löytyyhän
niitä tyhmiä naisiakin. Minunpa pitää kertoa teille eräs juttu
Massignysta... Mutta enköhän liene sitä jo kertonutkin teille vai
miten?

-- Ette koskaan, vastasi Saint-Clair vapisevalla äänellä.

-- Palattuaan Itaaliasta rakastui Massigny minuun. Mieheni tunsi
hänet; hän esitti minulle Massignyn älykkäänä ja aistikkaana miehenä.
He olivatkin kuin luodut toisillensa. Massigny kävi alussa ahkerasti
meillä; hän lahjoitteli minulle muka omatekemiänsä akvarelleja, jotka
hän sentään oli ostanut Schrothilta ja puhui minulle musiikista ynnä
maalaustaiteesta, ihan huvittavalla kaikkitietäväisyydellä. Eräänä
päivänä lähetti hän minulle uskomattoman kirjeen. Muun muassa sanoi
hän minua Pariisin kunniallisimmaksi naiseksi; sen vuoksi juuri
halusi hän rakastajakseni. Minä näytin kirjeen serkulleni Julialle.
Me olimme molemmat hupsuja silloin ja päätimme tehdä hänelle
kepposet. Eräänä iltana oli meillä muutamia vieraita, m.m. Massigny.
"Minäpä luen teille erään rakkauden tunnustuksen, jonka tänä aamuna
sain", virkkoi Julia minulle. Hän ottaakin kirjeen ja lukee sen
kaikkien täyttä kurkkua nauraessa. Massigny raukka!...

Saint-Clair lankesi polvilleen riemusta huudahtaen. Tarttuen
kreivittären käteen kostutti hän sitä suuteloilla ja kyynelillänsä.
Matilde oli mitä suurimmasti hämmästynyt ja luuli ensin hänen voivan
pahoin. Saint-Clair ei voinut sanoa muuta kuin: "antakaa minulle
anteeksi, antakaa minulle anteeksi!" Vihdoin nousi hän ylös. Hän
loisti ilosta. Tällä hetkellä oli hän onnellisempi kuin sinä päivänä,
jolloin Matilde hänelle ensi kerran kuiskasi: "Minä rakastan teitä".

-- Minä olen hulluin hullu ja syytetyistä syyllisin, huudahti hän;
kaksi päivää olen sinua epäillyt ... enkä ole koettanut saada sinulta
selitystä...

-- Sinä epäilit minua!... Ja mistä?

-- Voi, minä olen kurja raukka!... Kerrottiin sinun rakastaneen
Massignya ja...

-- Massignya! -- ja kreivitär purskahti nauramaan, vaan kävi pian
taas totiseksi: Auguste, sanoi hän, oletteko te todellakin niin
hassu, että epäilette tuollaista, ja niin ulkokullattu, että peitätte
sitä minulta!

Ja kyynel kierteli hänen silmissään.

-- Minä rukoilen, anna minulle anteeksi.

-- Kuinka en minä antaisi anteeksi, rakas ystäväni?... Vaan salli
minun ensin vannoa...

-- Ei, minä uskon sinua, minä uskon sinua, elä sano siitä mitään
enää...

-- Vaan mistä taivaan nimessä olet sinä tullut epäilemään tuollaista
mahdottomuutta?

-- Ei mistään, ei mistään, ainoastaan minun kirotut aivoni ...
ja ... näetkös tuota etruskilaista vaasia, minä tiesin sen olevan
Massignylta...

Kreivitär pani hämmästyneenä kätensä ristiin; sitten huudahti hän
kohti kurkkua nauraen:

-- Minun etruskilainen vaasini! tuo etruskilainen vaasini!

Saint-Clairin täytyi itsensäkin nauraa ja suuret kyyneleet vierivät
hänen poskiansa myöten. Hän painoi Matildea rintaansa vasten ja sanoi:

-- Minä en hellitä sinua ennen kuin olet antanut anteeksi minulle.

-- Annanhan minä sinulle hupsulle anteeksi, sanoi tämä häntä hellästi
syleillen; -- kas nyt näen sinun ensi kerran itkevän, ja minä kun jo
luulin, ettet sinä osaakaan itkeä.

Irrottautuen sitten Auguston syleilystä tarttui hän etruskilaiseen
vaasiin ja löi sen lattiaan tuhansiksi murusiksi. (Se oli harvinainen
ja tavaton esine. Siihen oli kolmella värillä maalattu Lapithen
taistelu Kentauria vastaan).

Saint-Clair oli muutamia tuntia maailman häpeisin ja onnellisin mies.

       *       *       *       *       *

-- Kuulkaas, sanoi Roquantin eversti Beaujeulle, jonka hän eräänä
iltana tapasi Tortonin kahvilassa, onkos se uutinen todenperäinen?

-- Liiankin tosi, ystäväni, vastasi eversti surullisesti.

-- Kertokaapa minulle, kuinka se kävi.

-- Oh, sangen hyvin. Saint-Clair sanoi aluksi minulle olevansa
väärässä, vaan tahtovansa mieluummin kestää Thémines'n sotainnon kuin
pyytää häneltä anteeksi. Minä en voinut muuta kuin hyväksyä hänen
päätöksensä. Thémines halusi, että ratkaistaisiin arvanheitolla, kuka
ensiksi laukaisee. Saint-Clair taas vaati Thémines'ä ensimmäiseksi.
Thémines laukasi: näin Saint-Clairin pyörähtävän kerran ympäriinsä
ja sitten kaatuvan kuolleena maahan. Olen huomannut useiden luodin
lävistämäin sotilasten pyörähtävän samalla omituisella tavalla, joka
aina tietää kuolemaa.

-- Sepä on kovin merkillistä, sanoi Roquantin. Ja mitäs teki Thémines?

-- Oh! mitä sellaisessa tapauksessa on tehtävä. Hän heitti
pistoolinsa maahan katuvaisen näköisenä. Ja heitti sen vielä niin
lujasti, että hana särkyi. Se oli englantilainen Manton-pistooli enkä
tiedä tokko hän Pariisista löytäneekään aseseppää, joka voisi sen
korjata.

       *       *       *       *       *

Kreivitär ei kolmeen vuoteen ottanut ketään vastaan; kesät ja talvet
asui hän maatalossaan tuskin liikahtaen huoneestaan ja käyttäen
palvelijanaan erästä mulattinaista, joka tunsi hänen suhteensa
Saint-Clairiin ja jonka kanssa hän ei vaihtanut kahta sanaa päivässä.
Kolmen vuoden kuluttua, palasi hänen serkkunsa Julia pitkältä
ulkomaan matkalta; hän mursi oven auki ja tapasi Matilde raukan niin
kalpeana ja laihana, että hän luuli näkevänsä vain ruumiin tuosta
naisesta, joka viime näkemässä oli ollut niin ihana ja eloa täynnä.
Suurella vaivalla sai Julia hänet pois yksinäisyydestä ja toi hänet
mukanansa Hyères'een. Kolme tai neljä kuukautta kuihtui kreivitär
siellä ja kuoli sitten rintatautiin, johon syynä olivat perheelliset
huolet, kuten tohtori M..., hänen hoitajansa, lausui.

1830.



Arsène Guillot.


I.

Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija
kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää
telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin
muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä
muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä
huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä
vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on
rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin
ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan
annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi
ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja
rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa
jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään
ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä
kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei
ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli
rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt
päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden
paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa
niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin
kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli
ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.

Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen
vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti
silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja
vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä
kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit
ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä
tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi
arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta
syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean
vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä,
mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana
tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni,
huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista.
Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin
sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin
alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo
muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan
kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä
jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden
korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte,
lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.

Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette
aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä
viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä,
astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja
tekevän lähtöä.

-- Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä
saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti
hymyillen.

Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei
hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.

-- Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin
kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.

Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei
hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä
sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa,
ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen
vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle
annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen
tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät
teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä
juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja
kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo
puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan
messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän
taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta
ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla
suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli
puhuttelijaa.

Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen
riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä,
vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka
varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn
kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa
ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes
loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily
merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä
minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten
leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt
huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme
tytön kasvoilla.

Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön
mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen
kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo
viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä
yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään
suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä
lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden
runsaat almut.

"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin
tehdä".

Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan
ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän
naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat
painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli
hänestä oikean jumalisuuden esikuva.

Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä
kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina
kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan
ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä.
Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota
tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt
säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti
alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä
oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei
nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka
hänelle tuonottain oli uhrattu.

Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon
kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa
ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.

Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista
nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että
ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista,
sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli
rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka
vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä
sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella
olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään,
rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi
tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä
oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä
mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli
kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän
päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti
käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.

Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat
kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos
portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi
hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa
kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän
köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä
kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily
oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä,
jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan
näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut
surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt
väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia;
vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat
rouva de Piennes'ä tuntikausittain.

Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren
väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen
naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla
kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä
olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen
kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku
kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat
kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat
tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.

Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa
vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä
saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen.
Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi,
voi, jos rouva tietäisi, mitä!..." Avaten sanomattomalla nopeudella
oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään",
tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.

-- Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia
rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole
niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka
heti jälkeen juoksinkin paikalle... Mutta, kumminkin...

-- Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.

-- No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen
portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia
sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte
itsekin kuullut kupsauksen.

-- Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?...

-- Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin,
sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta,
ajatelkaahan, rouva!

-- Kuoliko hän paikalle?

-- Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!"
huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä
ajatella, minkälainen putous se oli.

-- Mutta onkos ... onkos tuolle onnettomalle annettu apua?... Onko
lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?...

-- Pappia! ... tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että... Vaan
jos min' öisin pappi, niin... Kun kerran joutuu niin onnettomaksi,
että tahtoo lopettaa itsensä!... Ei se muuten näytä häävi olleen ...
näkeehän sen... Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla
ulkona... Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti... Oli juossut
akkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja ... kopsis!

-- Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes
itsekseen.

-- Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten
kuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt... Lie sen
lisäksi vielä henttu hyljännyt ... niin silloin oli pysty edessä!...
Rahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä... Hurjapäälle
on huima hyppäys helpompi...

Neitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta
mitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin
mietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi
kamarineitsyeltänsä:

-- Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä
hän nykyisessä tilassaan tarvitsee? ... sänkyvaatteita? ...
matrasseja?... Hankkikaa siitä paikalla tieto.

-- Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti
kamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä
naisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään
lisäsi hän sentään: "Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia
nähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!... Kun
Baptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo
minulle yli voimain."

-- No lähettäkää sitten Baptiste, sanoi rouva de Piennes, mutta
toimittakaa minulle vain pian tieto tuon onnettoman tilasta.

Onneksi tuli tohtori K----, hänen kotilääkärinsä juuri samassa. Hän
saapui vanhan tavan mukaan joka tiistaina italialaisen Oopperan
näytäntöpäivänä rouva de Piennes'n luo päivällisille.

-- Menkää pian, tohtori, huusi hän tulijalle vastaan ennen kuin
tämä oli ehtinyt riisua päällystakkinsa yltään ja laskea keppinsä
kädestään; -- Baptiste vie teidät parin askeleen päässä olevaan
taloon, missä eräs nuori tyttöraukka juuri on heittäynyt alas
akkunasta eikä ole vielä mitään lääkäriapua saanut.

-- Akkunasta? toisti lääkäri. Jos se oli korkealla, niin minulla ei
luultavasti ole mitään tehtävää.

Tohtori olisi mieluummin syönyt päivällistä kuin ryhtynyt
leikkauksiin; vaan kun rouva de Piennes niin pyysi ja lupasi odottaa
häntä päivällisen kanssa, myöntyi hän seuraamaan Baptistea.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Baptiste yksin takaisin pyytäen
sänkyvaatteita, tyynyjä y.m. Samalla kertoi hän, mitä tohtori oli
sanonut:

-- Ei se kuulu olevan vaarallista. Kuului se siitä kostuvan, jollei
kuole johonkin ... en muista oikein mihin se tohtori luuli hänen
voivan kuolla, vaan _os_'silla se päättyi.

-- Teetanos! huudahti rouva de Piennes.

-- Juuri siihen, rouva; mutta oli se muuten Jumalan onni, että rouvan
tohtori sattui tulemaan, sillä siellä oli jo se sairaita vailla oleva
ilkeä lääkäri, joka oli hoitavinaan pikku Berthelota tuhkurin
aikana ... ja tyttöraukkahan kuoli hänen kolmasti talossa käytyä.

Tunnin kuluttua palasi tohtorikin takaisin puuteripölyisenä ja kaunis
batistinen rinnanedus epäjärjestyksessä.

-- Nuo itsemurhan yrittelijät ovat onnen helmalapsia, sanoi hän.
Tuonottain tuotiin minun sairaalaani nainen, joka oli ampunut
pistoolilla suuhunsa. Huono tapa muuten!... Kaksi hammasta häneltä
meni ja rei'än sai hän vasempaan poskeensa... Hiukan rumemmaksi hän
siis tuli, mutta siinä kaikki. Tämä taas hyppää alas kolmannesta
kerroksesta. Jos tavallinen kunniallinen miesparka vahingossa
horjahtaisi alas ensimmäisestäkään, niin olisi hänellä pääkallo
murskana. Vaan tältä katkesi jalka ... ja tärähdyksestä pari
kylkiluuta, muuta ei mitään. Siinä oli juuri alla sadekatto kuin
varta vasten tärähdystä heikentämässä. Tämä on jo kolmas samanlainen
tapaus, minkä Pariisiin palattuani olen nähnyt... Hän putosi
jaloilleen. Pohjeluun ja sääriluun voi kyllä saada liitetyksi...
Mutta pahempi on, että "gratin de turbot" on luultavasti ehtinyt
tällä välin kuivaa... Pelkäänpä paistillekin käyneen samaten ja ehkä
jää meiltä vielä _Othellon_ ensi näytöskin näkemättä.

-- Ja kertoiko tuo onneton, mikä hänet sai...

-- Äh! minä en ikinä viitsi kuunnella heidän kertomuksiansa. Kysyn
heiltä: söittekö ennen kuin hyppäsitte y.m.s., sillä se vaikuttaa
hoitoon... Hiisi vie, jos kerran aikoo tappaa itsensä, niin on
siihen aina joku epämieluinen asia syynä. Rakastaja hylkää teidät,
talonomistaja ajaa teidät ulos ... ja niin hyppäätte te akkunasta
tehdäksenne hänelle pahat kepposet. Vaan tuskin ollaan ilmassa, kun
jo kadutaan tekoansa.

-- Niin, toivottavasti kai hän katuu, tuo lapsiparka?

-- Tietysti, tietysti. Itki ja purpatti, että korvani lumpeen
menivät... Baptiste on, rouvaseni, mainio kirurgin apulainen;
hän teki tehtävänsä paremmin kuin eräs pieni tohtorin alku, joka
seisoskeli siellä päätänsä raapien tietämättä, mistä alkaa...
Omituisinta asiassa on se, että jos tytön yritys olisi onnistunut,
niin olisi hän siten pelastunut kuolemasta keuhkotautiin; sillä hän
on keuhkotautinen, siitä voin kirjat antaa. En häntä tosin tutkinut,
mutta kasvot eivät minua koskaan petä. Pitää vielä sellaista
kiirettä, vaikka varma kuolema jo on ovella!

-- Käyttehän te häntä katsomassa huomenna, tohtori?

-- Pitänee kai käydä, jos niin tahdotte. Vakuutin jo muuten hänelle,
että te aiotte auttaa häntä... Vaikka yksinkertaisinta olisi lähettää
hänet sairashuoneeseen... Sieltä saisi ilmaiseksi tarviskapineet
luunmurroksen liittämiseksi... Vaan kun tyttö vain kuuli mainittavan
sairashuonetta, huusi hän, että "ennen tappakaa paikalla;" ja kaikki
kummiämmät perässä. Mutta kun ei ole niin puupenniä...

-- Minä pidän kyllä huolen tarpeellisista pikku kulungeista, herra
tohtori... Kuulkaas, tuo sairashuone kammottaa minuakin vastoin
tahtoani samoin kuin noita kummiämmiäkin. Ja jos ruvettaisiin
puuhaamaan häntä sairaalaan siinä tilassa kuin hän nyt on, niin
sitenhän hänet murhattaisiin.

-- Ennakkoluuloja, pelkkiä vallasnaisten ennakkoluuloja! Paremmin
kuin sairashuoneessa ei voi olla missään. Jos minä joskus
sairastuisin, niin sinne minä kannattaisin itseni kaikilla mokomin.
Sairashuoneesta astuisin sitten Charonin purteen ja lahjoittaisin
maalliset jäännökseni oppilailleni ... noin kolmen-, neljänkymmenen
vuoden päästä vasta, tietysti. Miettikää vakavasti, hyvä rouva,
tuota asiaa: en tiedä tokko tuo suosikkinne oikein ansaitsee
huolenpitoanne. Hän näyttää minusta kovin oopperatytön näköiseltä...
Täytyy ollakin tanssijattaren jalat tehdäkseen sellaisen hypyn niin
onnellisesti...

-- Mutta minä näin hänet kirkossa ... ja kuulkaas, tohtori, tehän
tunnette heikkouteni: minä perustan kokonaisen historian pelkkään
kasvojen ilmeeseen, yhteen ainoaan katseeseen!... Naurakaa vain, jos
tahdotte, herra tohtori, vaan minä en usein pety. Tuo tyttöraukka
oli äskettäin rukoilemassa sairaan äitinsä puolesta. Äiti kuoli
kuitenkin... Silloin menetti hän järkensä... Epätoivo ja kurjuus
kypsyttivät hänessä tuon hirmuisen päätöksen.

-- Olkoon menneeksi! Niin, hänen päälaellaan on tosiaankin liiallista
intoilua todistava kasvannainen. Se mitä sanotte kuulostaa siis
sangen todennäköiseltä. Tästä johtuukin mieleeni, että hänen
riippusänkynsä yläpuolella on pyökkipuun lehvä. Ja eikös se todista
hurskautta, vai kuinka?

-- Riippusänkynsäkö? Voi, hyvä Jumala, tuota tyttöraukkaa!... Vaan te
hymyilette taas tuota ilkeää hymyänne, jonka minä niin hyvin tunnen,
tohtori. En minä puhu hänen hurskaudestaan enkä epähurskaudestaan.
Vaan minua pakottaa etupäässä se seikka pitämään huolta tuosta
tyttösestä, että minä olen hänen suhteensa tehnyt itseni syypääksi...

-- Syypääksi?... Sepä vielä puuttui. Tietysti olisi teidän pitänyt
toimittaa matrassit kadulle, että...

-- Niin, syypääksi. Minä huomasin hänen tilansa ja minun olisi
pitänyt auttaa häntä. Mutta kun apotti Dubignon parka oli vuoteen
omana ja...

-- No, kylläpä te sitten saatte usein syytellä itseänne, hyvä rouva,
ellette katso tekevänne tarpeeksi antaessanne tapanne mukaan kaikille
kerjäläisille. Teidän pitäisi vielä aavistaa, missä häveliäitä
tarvitsevaisia löytyy, jotka eivät tule pyytämään. Mutta ei puhuta
enempää katkenneista kylkiluista, rouva hyvä, tai sallikaa minun
sanoa vielä pari sanaa. Jos te kerran suvaitsette ottaa korkeaan
suojelukseenne uuden potilaani, niin toimittakaa sitten hänelle
parempi sänky ja huomenna sairaanhoitajatar -- tänään on siellä
vielä tarpeeksi kummiämmiä. Sitä paitse lihalientä, lääkintäteetä
y.m.s. Eikä haittaisi, jos lähettäisitte hänen luoksensa apottienne
joukosta jonkun hyvälukuisen pastorin, joka läksyttäisi häntä hieman
ja korjaisi hänen moraaliansa samoin kuin minä jo olen korjannut
hänen jalkaansa. Tyttörukka on hermostunut ... tähän voi ehkä liittyä
odottamattomia lisäseikkoja... Niin te ... kunniani kautta, juuri
te olisitte ... paras sielun opastaja; vaan teillä on parempia
läksytettäviä... Olen puhunut. -- Kas, kello on jo puoli yhdeksän!
Menkää nyt Herran nimessä pukeutumaan Oopperaa varten. Baptiste voi
sillä välin tuoda minulle kahvia ja _Journal des Débats_ lehden. Olen
ollut juoksulla koko aamupäivän, niin ett'en vielä ole ehtinyt ottaa
selkoa maailman menostakaan.

Muutamia päiviä kului ja potilas oli hiukan parempi. Tohtori valitti
vain, ettei siveellinen ärtymys ottanut vähentyäkseen hänessä.

-- Teidän pastoreihinne ei ole paljo luottamista, sanoi hän rouva de
Piennes'lle. -- Ellei teidän olisi kovin vastenmielistä nähdä omin
silmin ihmiselämän kurjuutta, ja tiedänhän teillä olevan tarpeeksi
rohkeutta, niin voisitte tyynnyttää tuon lapsiraukan kiihkoista
mieltä paremmin kuin mikään Pyhän Rochin pastori ja, mikä vieläkin
hyödyllisempää, paremmin kuin mikään lääkeannos.

Rouva de Piennes ei muuta halunnutkaan ja ehdotti, että lähdettäisiin
heti yhdessä sairaan luo.

Kolmella rottinkituolilla ja pienellä pöydällä kalustetussa suojassa
lepäsi tämä rouva de Piennes'n lähettämällä hyvällä vuoteella. Hienot
lakanat, paksut matrassit ja joukko muhkeita tyynyjä todisti hellää
huolenpitoa, kenen puolelta, ei liene vaikea arvata. Hirmuisen
kalpeana lepäsi siinä tyttönen, hehkuvin silmin ja toinen käsivarsi
sängyn laidalla; ja tuo hihasta esiinpistävä sinertävän kuihtunut osa
käsivartta oli tarpeeksi osottamaan, minkälaisessa tilassa hänen koko
muu ruumiinsa oli. Nähdessään rouva de Piennes'n kohotti hän päätänsä
ja hymyili vienon surullisesti.

-- Tiesin kyllä, että teitä on minun kaikesta tästä huolenpidosta
kiittäminen, hyvä rouva. Minulle mainittiin teidän nimenne ja olin
heti varma siitä, että se oli sama vallasnainen, jonka tapasin
lähellä Pyhän Rochin kirkkoa.

Muistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa
tuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata
suosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi
hänen kiintymystänsä tyttöön.

-- Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän
silmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. -- Miks'eivät he ole
toimittaneet teille uutimia?... Sanokaa vain Baptistelle, että hän
toimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.

-- Te olette kovin hyvä, rouva... Mitäpä minulta puuttuisi? Ei
mitään... Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.

Ja kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.

-- Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de
Piennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.

-- Ei juuri... Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin
pudotessani ... ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.

-- Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te
nyt tekoanne, vai kuinka?

-- Kadun ... mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa
järkensäkin.

-- Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä
sentään koskaan antautua epätoivon valtaan.

-- Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen
tohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. -- Te ette
tiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren
miehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri
akkunan kautta hypätä.

-- Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli
epäilemättä muut syyt tuohon...

-- Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata
syytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku
minulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi ... ei ainoatakaan
todellista ystävää!... Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin
kestään muusta maailmassa... Niin, rouva, unohtaa yksin minun
nimenikin... Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi
l:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.

-- No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä!
huusi tohtori. -- Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet,
kaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.

Tohtori katsoi kelloansa.

-- Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt
erään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva,
vaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä
kotiinne. -- Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se
vaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin
kuin toisellakin. -- Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa
apteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.

Lääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan
luo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän
mielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin
mukana.

-- Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken
äänettömyyden jälkeen.

-- Minutko! ei, ei... Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?... Hän
vain ei enää välittänyt minusta... Ja oikeassahan hän on: minä en
ole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias
on hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin
huolisiko hän minusta... Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin
kipeästi koskivat minuun... Ja kun minä tuonottain palasin kotiini,
pudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta,
niinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi... Kas, se oli viimeinen
isku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa... Minulla
ei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut.
Ja sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se
hänelle surua, ja minä olisin kostanut... Akkuna oli auki ... ja minä
hyppäsin.

-- Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te
onneton ihminen!

-- Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei
mieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää
järkevinä.

-- Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan
surujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku
aika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on
onneksi _usko_ tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä,
rakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne
saanut. Ei se ole teidän omanne... Mutta teen väärin moittiessani
teitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla
teitä säälimättä.

Arsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

-- Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin
olenkaan. Te luulette minua hurskaaksi ... en minä sitä ole ... ei
minua ole siihen opetettu ... ja jos te olette nähnyt minut kirkossa
vahakynttilän ostossa ... niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta
neuvoa ollut.

-- No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee
meidän aina turvautua Jumalaan.

-- Minulle vakuutettiin ..., että jos minä ostan vahakynttilän
poltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi ... mutta en minä sentään voi
sitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi
käsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään
taskussa.

-- Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.

-- En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän
edessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin
vastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua...
Minä olen kurja tyttönen ... vaan tässä maailmassa elää kukin miten
parhaiten taitaa... Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani
oli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin
saa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan...
Mutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin
muumio ... minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin
kuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!

Kaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja
sellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä
vielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa
loitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin,
ellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen
vastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt
häntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli
pahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan
katsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:

-- Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?

-- Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit ... kaikki meikäläisten
äidit... Hän oli elättänyt omaa äitiänsä ... ja minä elätin häntä...
Onneksi ei minulla ole lasta. -- Minä näen kyllä, että te pelkäätte
minua ... vaan mitäs minä voin?... Te olette saanut hyvän kasvatuksen
eikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen.
Olisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja
siihen. Rakastajia on minulla ollut montakin ... vaan minä olen
aina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin
ollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut
kunniallisia ihmisiä... Te kuulette, rouva, että minä puhun teille
vallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta...
ja te olettekin oikeassa... Mutta te olette ainoa kunniallinen
nainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin,
niin hyvältä ... että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua,
vaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään
teiltä kuin yhtä asiaa ... nimittäin että kuoltuani luetatte minulle
yhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi
ainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni
kiitollinen...

-- Ei, te ette saa kuolla, huudahti rouva de Piennes hyvin
liikutettuna. Jumala on armahtava teitä poloista. Te kadutte
irstasta elämäänne ja hän antaa teille anteeksi. Jos rukoukseni
voivat tehdä jotakin autuutenne hyväksi, niin olkaa varma niistä.
Teidän kasvattajanne ovat rikollisempia kuin te itse. Rohkaiskaa
vain itsenne elkääkä menettäkö toivoa. Koettakaa varsinkin tyyntyä,
lapsukaiseni. Ruumiinne on parannusta vailla; sairas on sielunnekin,
vaan kyllä minä sen parantumisesta otan vastatakseni.

Puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja hieroi sormiensa ympäri
paperirahaa.

-- Kuulkaas, sanoi hän, jos te ehkä tarvitsette johonkin... Ja hän
pisti rahan sairaan päänaluksen alle.

-- Ei, hyvä rouva! huudahti Arsène äkäisesti paperirahan luotaan
lykäten, en minä tahdo teiltä mitään muuta kuin mitä jo lupasitte.
Jääkää hyvästi, emme me näe enää toisiamme. Toimittakaa minut
sairashuoneeseen, että saan päättää päiväni olematta kenellekään
haitaksi. Ei minusta koskaan tule kelvollista ihmistä. Minä olen
tyytyväinen, kun tiedän, että vallasnainen on rukoillut puolestani.
Jääkää hyvästi!

Ja kääntyen niin paljo kuin hän siteiltään suinkin voi peitti hän
kasvonsa tyynyynsä päästäkseen näkemästä enempää.

-- Kuulkaa, Arsène, sanoi rouva de Piennes vakavalla äänellä. Minulla
on tuumia teidän suhteenne. Tahdon tehdä teistä kunniallisen naisen.
Onnistumisesta on katumuksenne parhaana takeena. Minä käyn usein
teitä katsomassa ja pidän huolta teistä. Kerran kiitätte te vielä
minua kunnioituksesta itseänne kohtaan.

Ja hän tarttui sairaan käteen puristaen sitä hieman.

-- Te olette koskenut minuun, huudahti tyttö raukka, te olette
puristanut kättäni!

Ja ennen kuin rouva de Piennes ehti vetää pois kätensä, oli hän
tarttunut siihen ja kostuttanut sen suudelmilla ja kyynelillä.

-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa, rakas lapsi, puheli rouva de Piennes.
Elkää puhuko minulle enää mitään. Minä tiedän nyt kaikki ja minä
tunnen teidät jo paremmin kuin te itse. Minä olen nyt teidän
sielunne, teidän hurjan sielunne lääkäri. Teidän on totteleminen
minua aivan kuin tohtoria ainakin, pyydän minä. Minä lähetän teille
erään tuttavani pastorin, jota teidän on kuunteleminen. Sitten
valitsen minä luettavaksenne hyviä kirjoja. Joskus puhelemme
me yhdessä ja kun te paranette, niin keskustelemme teidän
tulevaisuudestanne.

Hoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki
edelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski
paperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa
myötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota
outoa tunnustusta.

Mikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä?
Tuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä
enemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää
turhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa
nautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä
saaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut
ilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne
aitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän
hyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja
hyvänteon nautinnon lisäksi vielä -- uskaltanenko sitä sanoakaan?
-- jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen,
uteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa.
Olen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta,
tämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan
naiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he
itselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti
paljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti
hän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei
ollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä
lukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa
onnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva
vallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin
siunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää -- tulevaisuudessa. Eräs
kreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen
suuhunsa sanat:

    Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö,
    Vie puolet syntymähyveestään.

Jokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi
mietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin
karitsat.

Pastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen
vähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka
vuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin
tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen
kaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä
kuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot
pastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat
takeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli
saamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua
luettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n
muistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan
suuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.


II.

Kun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli
piikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt
Josefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle
jättänyt.

-- Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia;
rientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua
salongissa.

Hetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä
huudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja
päähine toisella korvallisella.

-- Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.

-- Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.

Neiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya,
joka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut
neiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen
rouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa
tätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa
perheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena
hulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä
huolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän
saattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä
häntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut
vieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot
tavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de
Piennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän
näytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä
naimisiin meni.

-- Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain
tahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä
olen varma.

Rouva de Piennes -- silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard --
olisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen,
niin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän
tanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies;
vaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei
itsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet
tiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli
vielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär
oli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée
ei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän
jälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava
ja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä
perheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä
pidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän
puhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun
suuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi
hän "de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti". Vaikka hän tulollaan ei
juuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään
ollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla
jotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän
tavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin,
kun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa
kukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän
huomannut.

Lopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de
Piennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn
läsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta.
Tämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän
sen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita
joku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan
epäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle
hämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja
itseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista
barcarolea:

    Addio, Teresa,
    Teresa, addio!
    Al mio ritorno,
    Ti sposerò.

Hän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:

-- Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!

Max hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua
kättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.

-- Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla
Roomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen
hänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta,
minkä häneltä lähetitte minulle.

Max, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi
äkkiä surullisen näköiseksi.

-- Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi
hän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin
kirjan, jota hän vielä samana aamuna luki...

-- Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen
lahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut
osotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka,
joka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen
luoksensa... Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max ...
kyllä minä teidät tunnen.

-- Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: "Kun minä olen
poissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes...
(Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen
tarvitse torua sinua kovin usein". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka
huonosti aloitatte tehtävänne.

-- Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen
parannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.

-- Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes;
lupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja...

-- Olen vakuutettu, että pidätte sananne!

-- Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa,
mutta... Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia
tuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne
tullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään
päivällistä useiden hulivilien seurassa ... vaan minä kieltäysin.

-- Siinä teitte oikein.

-- Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te
pyytäisitte minut päivälliselle.

-- Mikä onnettomuus! Minä syön tänään kaupungilla. Mutta huomenna...

-- En voi siinä tapauksessa enää vastata itsestäni. Te olette
edesvastauksessa siitä päivällisseurasta, johon joudun.

-- Kuulkaapas Max: hyvä alku on sangen tärkeä. Älkää menkö noille
poikamiesten päivällisille. Minä syön rouva Darsenayn luona; tulkaa
sinne illemmalla, niin puhellaan yhdessä.

-- Kyllä, mutta rouva Darsenay on hiukan ikävä; hän tekee minulle
tuhansia kysymyksiä. Teille en saa sanaakaan sanoa ja hänelle
sanoisin kai sopimattomuuksia. Ja sitten on hänellä pitkä, luiseva
tyttö, joka ehkä ei ole naimisissa vielä...

-- Mutta hänhän on erinomainen tyttö ... ja koska mainitsitte
sopimattomuuksia, niin olette jo sanonut sellaisen puhuessanne tuolla
tavoin hänestä.

-- Olen väärässä, se on totta; mutta ... kun olen saapunut juuri
tänään Pariisiin, niin eiköhän se näyttäisi liian kiireelliseltä,
jos...

-- No, tehkää niinkuin tahdotte, mutta nähkääs, Max, tätinne ystävänä
on minulla oikeus puhua suoraan: karttakaa entisiä tuttavuuksianne.
Ajan on pitänyt kylmentää vallan luonnollisesti useita tuttavuuksia,
jotka eivät olleetkaan teille mistään arvosta; elkää etsikö niitä
enää: olen teistä varma, niin kauvan kuin pysytte heistä erillänne.
Teidän ijällänne ... _meidän_ ijällämme pitää jo olla järkeviä.
Vaan jättäkäämme toistaiseksi neuvot ja nuhteet, ja kertokaa te nyt
minulle mitä olette puuhannut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme
toisemme. Tiedän teidän oleskelleen Saksassa, sitten ltaaliassa,
muuta en mitään. Kaksi kertaa kirjoititte minulle, kuten muistanette,
vaan sitten ei teistä ole kuulunut mitään. Kaksi kirjettä kahteen
vuoteen! huomaatte itse, ettei minulla siis voi olla suuria tietoja
teistä.

-- Hyvä Jumala, minähän olen rikkonut, ... mutta minä olen ... se
täytyy minun tunnustaa ... niin kovin laiska!... Parikymmentä kertaa
olen aloittanut kirjettä teille, vaan mitäpä voisin minä kertoa,
joka teitä huvittaisi?... Minä en osaa kirjoittaa kirjeitä... Ja jos
olisin kirjoittanut teille joka kerta kuin olen ajatellut teitä, niin
eivät koko Itaalian paperikasat olisi siihen riittäneet.

-- No, mutta mitäs te sitten olette toimittanut? miten olette
kuluttanut aikanne! Kirjeiden kirjoittamisessa se siis ei ole kulunut.

-- Toimittanut? ... tiedättehän hyvin kyllä, etten minä, sen pahempi,
toimita mitään. Olen matkustellut ja katsellut. Arvelin harjoittaa
maalausta, vaan nähtyäni niin paljo kauniita tauluja paranin tästä
onnettomasta intohimosta. Ja sitten oli tuo Nibby vähällä tehdä
minusta oikean muinaistutkijan. Olen tehnyt kokonaisia tutkimuksia
hänen kehoituksestaan. Löysinkin erään rikkonaisen piipun, enkä tiedä
kuinka monta vanhaa astiaa... Napolissa taas otin laulutunteja, vaan
enpä niistä paljoa hyötynyt... Olin...

-- En juuri pidä teidän lauluharrastuksistanne, vaikka teillä onkin
kaunis ääni ja vaikka te laulattekin hyvin. Mutta niiden kautta
tulette te tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilla muutenkin on
teihin liikanainen vetovoima.

-- Kyllä ymmärrän; mutta Napolissa oleskellessani ei ollut mitään
vaaraa. Primadonna painoi sata viisikymmentä kiloa ja toisella
donnalla oli suu kuin mikäkin uuninsuu ja nenä kuin Libanonin vuori.
Ja näin on kaksi vuotta kulunut ilman että voin sanoa miten. En ole
tehnyt mitään enkä oppinut mitään, vaan elänyt kaksi vuotta eteenpäin
ikäänkuin huomaamattani.

-- Haluaisin nähdä teitä jossakin työssä ja innostuvan todenteolla
johonkin hyödylliseen toimeen. Työttömäksi teistä ei ole.

-- Suoraan sanoen, hyvä rouva, olivatkin matkani juuri siinä
suhteessa onnistuneita, etten ollut vallan tyhjäntoimittaja, vaikka
en oikeastaan tehnytkään mitään. Kun näkee jotakin kaunista, niin ei
tunne ikävää; ja ainoastaan ikävissäni olen minä valmis kaikenlaisiin
tyhmyyksiin. Mutta nyt minä olenkin vakiutunut ja vieroittunut
muutamista tuhlaavista tavoista, jotka ennen rahoja nielivät. Täti
raukkani maksoi velkani, enkä niitä ole sen koommin tehnyt enkä aio
tehdä. Poikamiehenä voin elää omistani, ja kun en tahdo näyttää
varakkaammalta kuin mitä olen, niin en enää tee hullutuksia. Te
hymyilette? Ettekö luota parannukseeni? Haluatteko näytteitä? No,
kuulkaa eräästäkin kauniista piirteestä. Tänään tahtoi ystäväni
Famin, joka pyysi minua päivällisille, myydä minulle hevosensa.
Viisituhatta frangia hintana... Se on mainio hevonen! Ensi ajatukseni
oli, että ostan, vaan sitten tuumin, etten olekaan kyllin rikas
uhratakseni viisituhatta frangia ylellisyyteen, ja niinpä kieltäysin.

-- Se on mainiota, Max; mutta tiedättekö, mitä teidän nyt on
tekeminen, että aina edeskin päin jatkaisitte samalla tapaa? Teidän
pitää mennä naimisiin.

-- Ohhoh! vai minä naimisiin?... No miks'ei... Mutta kukapa
minusta huolisi? Minä, jolla ei juuri ole oikeutta valikoida, minä
muka haluaisin vaimon itselleni!... Eei, ei löydy ketään minulle
sopivaista...

Rouva de Piennes punastui hieman, ja Max jatkoi puhettaan tuota
huomaamatta:

-- ... ja joka ottaisi minut... Se olisikin melkein kyllin riittävä
syy kieltoon minun puoleltani?

-- Kuinka niin? Tehän hulluttelette!

-- Sanoohan Othello jossakin -- luullakseni siinä, kun hän
puolustelee itseänsä epäillessään Desdemonaa: "Tuon naisen täytyy
olla peräti omituisen ja taipumuksiltaan turmeltuneen, koskapa
hän valitsi juuri minut, tällaisen mustan miehen!" Voinenhan
minäkin vuorostani sanoa: Naisen, joka huolii minusta, täytyy olla
ihmeellisen taipumuksiltaan?

-- Te olette ollut kyllin suuri hulivili, Max, eikä teidän kannata
tekeytyä huonommaksi kuin mitä olette. Karttakaa puhumasta tuolla
lailla, sillä löytyy paljo ihmisiä, jotka uskovat, mitä sanotte
itsestänne. Minä puolestani olen varma siitä, että jos jonakuna
päivänä ... jos te todellakin rakastaisitte jotakin naista ja
kunnioittaisitte häntä ... niin olisitte te hänestä...

Rouva de Piennes'n näytti olevan hiukan vaikea päättää lauseensa
eikä Maxkaan, joka suurella uteliaisuudella tarkasti häntä, tahtonut
auttaa häntä huonosti aloitetun lauseen lopettamisessa.

-- Te tahdotte kai sanoi, virkkoi hän vihdoin, että jos minä
oikein rakastuisin, niin voisin toivoa vastarakkautta, sillä siinä
tapauksessa minä ehkä ansaitsisin sitä.

-- Niin, silloin olisitte te vastarakkauden arvoinen.

-- Jollei rakastetuksi tullakseen tarvittaisi muuta kuin että
rakastaa, niin... Mutta se ei ole ihan totta, mitä nyt sanotte, hyvä
rouva... Äh! näyttäkää minulle vain joku rohkea nainen, niin nain
hänet heti. Ellei hän ole kovin ruma, niin en minä vielä niin vanha
ole, etten leimahtaisi... Lopusta vastaatte te.

-- Mistäs te nyt tulette? keskeytti rouva de Piennes vakavasti.

Max puhui matkoistaan sangon lyhyesti, vaan kuitenkin sillä tavoin,
että huomasi hänen matkustelleen toisin kuin ne matkailijat, joista
kreikkalaiset sanovat: Säkki päässä lähti, säkkipäänä palasi. Hänen
lyhyet huomautuksensa osottivat oikeaa arvostelukykyä, joka ei
ottanut mielipiteitään valmiina, ja itse teossa tiesi hän paljo
enemmän kuin mitä hän muille näytti. Huomattuaan, että rouva
de Piennes kääntyi katsomaan kelloa, nousi hän ylös ja lupasi
lähtiessään, -- tosin hieman hämillään -- tulla illalla rouva
Darsenayn luo.

Ei hän kuitenkaan tullut ja rouva de Piennes'ä se vähän suututti.
Sen sijaan ilmestyi Max seuraavana aamuna hänen luoksensa pyytämään
pois jäämistänsä anteeksi ja syytti matkaväsymystä, jonka vuoksi
hänen muka oli täytynyt pysyä kotona. Mutta tämän sanoi hän maahan
katsellen ja niin epävarmalla äänellä, ettei tarvinnut olla rouva de
Piennes'n fysionomistikykyäkään huomatakseen hänen puheensa pelkäksi
tekosyyksi. Kun Max oli vaivalla saanut lauseensa lopetetuksi,
uhkaili rouva de Piennes vain sormellaan eikä vastannut mitään.

-- Te ette usko minua? sanoi Max.

-- En. Kaikeksi onneksi, ette te osaa vielä valheilla liikkua.
Levähtääksenne matkan vaivoista ette suinkaan jäänyt Darsenayn luota
pois. Te ette pysynyt kotonanne.

-- No niin, vastasi Max väkinäisesti hymyillen, te olette oikeassa.
Söin päivällistä noiden tyhjäntoimittajain kanssa Rocher-de-Cancalen
luona ja sitten kävin Faminilla juomassa lasin teetä; enkä päässyt
heistä sittenkään, vaan täytyi vielä pelata.

-- Ja tietysti te tappasitte?

-- Enpäs, vaan voitin.

-- Sitä pahempi. Mieluummin olisin kuullut teidän tapanneen,
varsinkin jos te sillä tavoin vierautuisitte tuosta yhtä tyhmästä
kuin iljettävästä tavasta.

Rouva de Piennes kumartui käsityönsä yli ja työskenteli hiukan
teeskennellyllä ahkeruudella.

-- Oliko Darsenayn luona paljokin vieraita? kysyi Max arasti.

-- Ei, sangen vähän.

-- Eikä naitettavia neitosia?...

-- Ei.

-- Minä luotan kuitenkin teihin, rouva de Piennes. Muistattehan, mitä
olette minulle luvannut!

-- Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.

Hänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan
vierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:

-- Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua
oikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi?
Kuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?

-- Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.

-- Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin
tunnen olevani kyllin luja ja rohkea.

-- No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen
kätensä.

-- Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne
köyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan
paremmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.

Rouva de Piennes epäröi hetkisen.

-- No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin
läksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.

-- Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana,
kun aina maksaa käteisellä rahalla.

Puhellessaan veti hän taskustaan lompakkonsa ottaakseen sieltä
setelit esille. Avatussa lompakossa luuli rouva de Piennes näkevänsä
naisen muotokuvan. Max huomasi hänkin, että rouva de Piennes tarkasti
häntä; hän punastui, kiiruhti sulkemaan lompakkonsa ja antamaan rahat.

-- Tahtoisin mielelläni katsella tuota lompakkoa, jos sallitte, sanoi
rouva de Piennes ilkamoivasti hymyillen.

Max oli aivan hämmennyksissä: hän soperteli muutamia käsittämättömiä
sanoja ja koetti vetää rouva de Piennes'n huomiota muualle.

Tämä oli ensin ajatellut lompakossa olevan jonkun itaalialaisen
kaunottaren kuvan; Maxin silminnähtävä hämmennys ja pienoiskuvan
yleinen väritys -- muuta ei hän ollut ehtinyt nähdä -- herättivät
hänessä kohta toisen epäluulon. Hän oli kerran antanut kuvansa rouva
Aubréelle ja hän arvaili, että Max ainoana perijänä oli katsonut
olevansa oikeutettu omistamaan itselleen senkin. Mutta se oli hänen
mielestään tavatonta sopimattomuutta. Ei hän kuitenkaan siitä vielä
mitään virkkanut; vaan kun herra de Salligny sitten aikoi lähteä,
sanoi hän:

-- Niin, teidän tädillänne oli eräs minun muotokuvani, jonka
haluaisin mielelläni takaisin.

-- En, en tiedä ... mikä kuva? ... minkälainen se oli? kyseli Max
taas epävarmasti.

Tällä kertaa oli rouva de Piennes päättänyt olla huomaamatta, että
hän valheilla liikkui.

-- Etsikääpäs se, sanoi hän niin luonnollisesti kuin voi, niin
tekisitte minulle hyvän palveluksen.

Muotokuvasta huolimatta oli hän sangen tyytyväinen Maxin edistymiseen
ja päätti pelastaa tämän eksyneen lampaan.

Seuraavana päivänä oli Max jo löytänyt muotokuvan ja antoi sen
takaisin jotenkin huolettoman näköisenä. Hän huomautti, ettei se
ollutkaan juuri ensinkään näköinen ja että maalaaja oli tehnyt hänet
niin jäykäksi ja ankaraksi, mikä ei ollut ensinkään luonnollista.
Tästä lähtein lyhenivät hänen vieraskäyntinsä rouva de Piennes'n
luona ja sitä paitsi oli hän käydessään nyrpeä, jota hän muuten
ei koskaan ollut. Rouva de Piennes taas luuli tämän tulevan siitä
vaikeudesta, jota hän alussa tunsi koettaessaan pitää lupauksiaan ja
vastustella huonoja taipumuksiaan.

Noin pari viikkoa hra de Sallignyn ensimmäisen käynnin jälkeen,
lähti rouva de Piennes tapansa mukaan katsomaan suojeluksensa
alaista Arsène Guillot'a, jota hän tällä välin ei suinkaan ollut
unohtanut, enemmän kuin toivoakseni lukijanikaan. Kyseltyään hiukan
hänen terveydestään ja saamistansa määräyksistä, tarjousi hän,
huomatessaan sairaan tavallista rasittuneemmaksi, lukemaan hänelle
jotakin, ettei tämä puhumisella itseään vaivaisi. Tyttöraukka olisi
epäilemättä mieluummin puhellut kuin kuunnellut ehdotettua lukemista,
sillä kysymys oli tietysti sangen vakaisesta kirjasta eikä Arsène
ollut ikinä lukenut muuta kuin kyökkipiikain romaaneja. Rouva de
Piennes otti esille erään hartauskirjan, en huoli mainita sen nimeä,
ensistäänkin sen vuoksi, etten tahdo tehdä vääryyttä tekijää kohtaan
ja toiseksi siitä syystä, ettette luulisi minun tahtovan sen avulla
vetää johtopäätöksiä kaikkia tuollaisia kirjoja vastaan. Kirja oli
19-vuotisen nuorukaisen kirjoittama ja aiottu erityisesti paatuneiden
ilotyttösten ylösrakennukseksi. Arsène taas oli kovin väsynyt eikä
ollut edellisenä yönä voinut silmäänsä ummistaa.

Senpä vuoksi tapahtuikin jo kolmannelle sivulle tultaessa se, mikä
välttämättä olisi tapahtunut, olipa sitten kirjanen vakavaa laatua
tai ei: neiti Guillot sulki silmänsä ja nukahti. Rouva de Piennes
huomasi sen ja iloitsi lukunsa tyynnyttävästä vaikutuksesta.
Hän hiljensi ensin ääntänsä, ettei äkkiä lakkaamalla herättäisi
sairasta, sitten laski hän kirjan pöydälle ja nousi varovasti
ylös poistuaksensa varpaillaan huoneesta; mutta hoitajattaren
oli tapana laskeutua alas ovenvartijan vaimon luo silloin, kun
rouva de Piennes saapui, sillä tämän käynnit muodostuivat aina
jonkunlaisiksi ripityksiksi. Rouva de Piennes tahtoi odottaa siksi,
kunnes hoitajatar palasi, ja koska hän oli kaikkea joutilaisuutta
vihaava vallasnainen, etsi hän itselleen jotakin toimitusta niiksi
hetkiksi, jotka hänen vielä piti viettää nukkuvan luona. Alkoovin
takana olevassa pienessä suojassa oli pöytä ja sillä mustetta sekä
paperia; hän istahtikin sen ääreen ja rupesi kirjettä kirjoittamaan.
Etsiessään sitten pöytälaatikosta suulakkaa sulkeaksensa kirjekuoren,
kuuli hän jonkun äkkiä astuvan viereiseen huoneeseen niin, että
sairaskin heräsi.

-- Laupias Jumala! mitä näen minä? huudahti Arsène niin liikutetulla
äänellä, että rouva de Piennes'ä oikein vapisutti.

-- No, no, sinusta olen kauniita juttuja kuullut! Mitä se nyt on
olevinaan? Heittäytyä alas akkunasta kuin mikäkin tomppeli! Onko
ikinä nähty sellaista hurjapäätä kuin tuo tyttö tuossa?

En tiedä kerronko ihan oikein hänen sanansa; se oli kuitenkin
sisällys tuon tulijan puheessa, jonka rouva de Piennes äänestä heti
tunsi Max de Sallignyksi. Seurasi sitten muutamia huudahduksia,
tukahdutettuja ääniä Arsènen puolelta ja vihdoin kuuluva suutelo.

-- Arsène raukka, kuului vihdoin Max sanovan, missä tilassa täytyy
minun nähdäkin sinut! Tiedätkös, etten olisi ikinä löytänyt sinua,
ellei Julie olisi sanonut osotettasi? Mutta onko koskaan mokomaa
hullua nähty?

-- Voi, Salligny, Salligny, kuinka minä nyt olen onnellinen! Ja
kuinka minä nyt kadun tekoani! Sinä et pidä minua enää sirona ...
etkä välitä minusta enää?...

-- Sinä tuhma tyttö, puhui Max, miksi et kirjoittanut minulle, että
tarvitsit rahaa? Ja miksi et pyytänyt sitä majuuriltasi? Mihin hän
sitten on joutunut tuo venäläinen? Vai matkustiko hän pois, tuo
kosakkisi?

Kuullessaan Maxin äänen oli rouva de Piennes alussa hämmästynyt
melkein yhtä paljo kuin Arsènekin. Hämmästys se pidätti häntä heti
kohta näyttäytymästäkin; sitten mietti hän pitikö hänen astua
esille vaiko ei, ja kun kuuntelee miettiessään, niin ei voi niin
nopeasti päättääkään. Seuraus olikin se, että hän sai kuulla jo
kertomani ylösrakentavaisen vuoropuhelun. Mutta silloin hän myöskin
käsitti, että jos hän edelleen pysyi suojassaan, niin täytyi hänen
kuulla vielä enemmänkin samaan suuntaan. Hän teki siis päätöksensä
ja astui sairaan huoneeseen olennoltaan niin tyynenä ja ylevänä
kuin siveelliset ihmiset useimmiten ovat ja voivat ainakin tarpeen
vaatiessa olla.

-- Max, sanoi hän, te rasitatte tuota tyttöraukkaa; jättäkää siis
hänet. Tulkaa tunnin päästä luokseni puhelemaan.

Max oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n
täällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi
ajatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle
päin.

-- Lähdetkö sinä! ... elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen
epätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.

-- Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä,
olkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette
minulle luvannut.

Sitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka
paikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään
Maxin menevän, oli hän pyörtynyt.

Rouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi,
auttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa
kohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin
antoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä,
jonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat
silmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen
katsoen:

-- Onko hän teidän miehenne?

-- Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että
hellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua
minulle.

Hän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen
selittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.

-- Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen
hehkuvilla silmillään.

-- Hänkö?... Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de
Piennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi
ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen
selkeän katsantonsa.

-- Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny
ymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi
ovat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut...

-- Unohtanut! ... huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun
hymyllä.

-- Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta
ajoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki
teidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen
seurauksia. Ajatelkaa, että...

-- Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta
rouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin
yhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen
silmäyksensä. Minä en erehdy... Todellakin ... minä olen oikeassa!
Te olette kaunis, nuori, muhkea ... minä taas kuihtunut, laiha... ja
haudan partaalla...

Hän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät
nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti
lähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi
enimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät
lopun tyttöparasta.

Vähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan
saanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi
palautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan
liikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia
noita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa
maallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä
pysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin
suojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän
vain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä
hullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut
ne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki
Arsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo
unohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.

Lääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä
kurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista.
Sitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi
nukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen
vanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi
rakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin,
tämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja
tästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti
pois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään
venäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut
seuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.

Niinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa
elämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka
välistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme
lapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta
kun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi
kurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen
hänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto,
joka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti
häntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi
itsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä
olen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän
jonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä
tuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen
rohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset!
Tämä rakastajatar -- niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään -- voi
vastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla
muistolla: Max on rakastanut minua... Ja hän rakastaa minua vieläkin!
Hetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty
muistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.

Sillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään,
koetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka
välttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä,
kuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen
melkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää
tulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi
rouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen
mielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä
paetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt
oli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa
nuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä
suojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin
vaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta
koko elämänsä ajan.

Sana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de
Piennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten
läpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä
jatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla,
jotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla:
häntä ette te enää tule näkemään.

Lääkärin tulo ja sairaan täydellinen voimattomuus muistuttivat rouva
de Piennes'lle, että hän oli tehnyt tarpeeksi. Hän puristi Arsènen
kättä ja sanoi lähtiessään: rohkeutta vain, tyttöseni, Jumala ei ole
teitä hylkäävä.

Yhden velvollisuuden oli hän nyt täyttänyt, vaan toinen vielä
vaikeampi oli vielä jäljellä. Toinen rikollinen odotti häntä ja
tämän sydän oli niinikään katumukselle avattava. Ja huolimatta
uskostaan hurskaaseen tehtäväänsä, huolimatta siitä vaikutuksesta,
joka hänellä kokemusten perustuksella oli Maxiin, samoin kuin siitä
hyvästä ajatuksestakin, joka hänellä sydämmensä sisimmässä oli
tästä hulivilistä, tunsi hän kuitenkin rinnassaan outoa ahdistusta
ajatellessaan alkavaa ottelua. Ennen kuin tämä hirvittävä taistelu
alkoi, tahtoi hän saada kaikki voimansa takaisin ja astui sen vuoksi
kirkkoon rukoilemaan Jumalalta uutta intoa ajaakseen asiaansa.

Palatessaan kotiinsa kuuli hän hra de Sallignyn istuvan salongissa
ja odottaneen häntä jo kotvan aikaa. Kalpeana, liikutettuna ja
levottomana nousi hän tervehtimään. He istuutuivat. Max ei uskaltanut
suutansa avata ja rouva de Piennes, joka varsinaisetta aiheetta tunsi
itsensä liikutetuksi, pysyi niinikään kauvan äänetönnä katsellen vain
salavihkaa uhriansa. Vihdoin hän alkoi.

-- Max, sanoi hän, en tahdo nuhdella teitä...

Max kohotti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa
ja heti loi Max taas silmänsä maahan.

-- Hyvä sydämmenne, jatkoi rouva de Piennes, sanoo teille tällä
hetkellä enemmän kuin minä voin sanoa. Kaitselmus on tahtonut antaa
teille opetuksen tällä tapauksella ... ja minä toivon, olenpa
vakuutettukin ... ettei se vaikutuksetta jää.

-- Hyvä rouva, keskeytti Max, minä tuskin tiedänkään, mitä on
tapahtunut. Tuo onneton tyttö on heittäytynyt alas ikkunasta,
kerrottiin minulle; vaan minä en ole niin turhamielinen ... tahdoin
sanoa: en liene niin kovaonninen ... että minun täytyisi uskoa niiden
suhteiden, joissa me ennen olemme olleet, saattaneen tyttöparan
sellaiseen hulluun tekoon.

-- Sanokaa paremminkin, Max, ettette te rikokseen antautuessanne
aavistanut sen seurauksia. Silloin kun te houkuttelitte tuon nuoren
tytön pois siveyden tieltä, ette te tullut ajatelleeksi hänen sen
vuoksi vielä tekevän itsemurhan yrityksen.

-- Mutta rouvaseni, huudahti Max joltisella kiivaudella, sallikaa
minun huomauttaa, etten minä suinkaan ole vietellyt Arsène Guillot'a.
Kun minä häneen tutustuin, oli hän jo valmiiksi vietelty. Hän on
ollut lemmittyni, sitä en kiellä. Tunnustanpa senkin, että olen
häntä rakastanut ... niinkuin hänen kaltaistaan ylipäänsä voi
rakastaa... Luulen hänenkin olleen minuun kiintynyt hiukan enemmän
kuin muihin... Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki suhteet meidän
välillämme lakanneet ilman että hän olisi siitä suuresti valittanut.
Kun viimeksi sain tietoja hänestä, lähetin hänelle rahaa; mutta hän
ei osaa hoitaa rahoja... Häntä hävetti pyytää lisää, sillä hänellä
on oma ylpeytensä hänelläkin... Kurjuus pakotti hänet vihdoin tuohon
hirmuiseen tekoon... Olen ihan onneton... Mutta uudistan vielä
kerran, hyvä rouva, ettei minulla kaiken tämän suhteen ole mitään,
josta itseäni moittisin.

Rouva de Piennes rikkoi jonkun työpöydällä olevan pienen esineen ja
jatkoi:

-- _Maailman_ silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman
edesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja
sen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne...
Ehkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua.
Jättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää
teiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään.
Tuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti
kuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui
käymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä.
Teidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen
sydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä,
sen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle
hyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen,
voisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä... Sen tähden pyydän, että
sanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.

Max oli kerrassaan hämmästynyt.

-- Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän
yhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.

-- Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa
teen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin
velvollisuuteni, että minä ... joka olen nähnyt hänet ilon päivinä,
käyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana,
jos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?

-- Epäilemättä ... maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä
ankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä
tervehtimään.

-- Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa ... eihän
hienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos...
Kuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos
tietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin
mielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään.
Te, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa
mielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin
julma siinä tapauksessa?

-- Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen
ystävyytemme nimessä ... nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin
nimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte...

-- Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita.
Uskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa
teitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin
kunniani vaativan... Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten!
Mutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota
kovaosaista kohtaan ... ja hiukan minuakin kohtaan... Jos olen
rikkonut... jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa ...,
niin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi
jättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En,
en totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä
rouva...

-- Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max:
rakastatteko te häntä?

-- Rakastan ... rakastan ... tai oikeammin, en rakasta. Se sana
ei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen,
tukahdutettavan intohimon haihduttajaa... Se on teistä naurettavaa,
käsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan
tuollaisiin parannuskeinoihin... Mutta ei se kuitenkaan ole pahin
tekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin
haihduttaa intohimojamme ... niin ehkäpä ... ehkäpä olisin minä hänen
sijastaan heittäytynyt akkunasta... Mutta en tiedä mitä puhunkaan
elkääkä huoliko minua kuunnella ... enhän ymmärrä tätä enää itsekään.

-- Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan
katsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä
häntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta
pahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle
sitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä
näkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä
hengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on
joutunut. Hänen sielunsa _autuus_ vaatii, Max, että hän unohtaa
kerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen
muistossaan.

Max pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä
puhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een,
vaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä
kysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n
kanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni
vielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut
vakuutettu asiasta.

-- Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de
Piennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa.
Punnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne
ei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin
vahinkoa. No, päättäkää nyt itse!

-- Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää
epäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin ... aivan
luonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään.
Ettekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän
antamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka
vihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö
koettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan
sen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa
ainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos
niin haluatte, kärsiä rangaistukseni...

Viimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja
tuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa
saivat ihan yliluonnollisen ilmeen.

-- Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?... No,
niin!... Tietämättänne noudatatte ehkä _kutsumusta ylhäältä_ ja
olette näin oikeassa vastustaessanne minua... Niin, minä suostun.
Käykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino
sielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä
hänet kadotukseen.

Luultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni,
mitä tuo _kutsumus ylhäältä_ merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen
mielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen
vaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä
kiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella
oliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän
ei millään muotoa tahtonut suututtaa.

-- Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai
oikeammin vaadin teiltä...

Hän pysähtyi hetkiseksi... Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä,
että hän alistui kaikkeen.

-- Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä
muuten kuin minun seurassani.

Max näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän
tottelee.

-- Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes
hymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja
minä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te
päinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin
palkituksi.

Näin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että
Max kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja
että rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen
tuloansa.

Te ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa
Maxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti
saada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja
intohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä
kaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun
ratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty
lause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden
sotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de
Piennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella
Maxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa
sovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle
mieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava,
ajatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä
ei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava
ratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen,
että Max sai jälleen nähdä Arsènen.

Hän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin;
sillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin
voivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin
surettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua
hänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.

Hän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän
ollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä
Maxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä
kohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää
kohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut
hänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle
kelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle
omituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie
h----ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas
sanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa
onkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de
Piennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja
masentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä
hän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin
kuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua
hänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra
heidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä
juuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin,
antaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta
ja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène,
itsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de
Piennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita:
sen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de
Sallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä
menettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka
tähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.

Koko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä
vallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän
saa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään
kuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä
kalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen
silmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua,
että hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei
hänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit,
jotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua,
käytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli
Arsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada
hiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.

Kun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä
tekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden
tilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se
tuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan
puolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta
saada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva
de Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen
häntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli
vain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen
sanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä
taikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin
hallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja
tämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa.
Keskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän
kovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt
häntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä
tekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan
mieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan
kirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt
melkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt,
Arsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta
suurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva
de Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan,
ja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi.
Rouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan
väliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan
tointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän
Arsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän
lukee!

Arsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa
hänen suunsa hymyn kanssa. -- Niin, tosiaankin, vastasi hän.

Sitten ummisti hän silmänsä ja suuret kyynelpisarat vuosivat
silmäripsien alta vierien alas poloisen poskille, ilman että hän
edes näytti niitä huomaavan. Max taas ei koko aikana kääntänyt
päätänsäkään.

Kun hän oli lukenut muutamia sivuja, keskeytti rouva de Piennes hänet
sanoen Arsènelle:

-- Nyt voimme jättää teidät lepäämään, lapsukaiseni, ja pelkäänpä,
että jo olemme rasittaneet teitä. Tulemme taas pian katsomaan teitä.

Sitten nousi hän ylös ja Max hänen varjonaan samoin. Arsène hyvästeli
häntä melkeinpä sinnepäinkään katsahtamatta.

-- Olen tyytyväinen teihin, Max, sanoi rouva de Piennes, jota Max
oli seurannut aina portille saakka, ja vielä enemmän tuohon tyttö
parkaan, joka vihdoinkin näkyy resigneerautuneen. Ottakaa hänestä
esimerkki.

-- Kärsiä ja vaieta, onko se niin vaikea oppia, hyvä rouva?

-- Etupäässä pitää oppia sulkemaan sydämmensä kaikilta huonoilta
ajatuksilta.

Max sanoi hyvästit ja poistui nopeasti.

Kun rouva de Piennes seuraavana päivänä tuli Arsènen luo, tapasi hän
tämän tarkastelemassa harvinaisista kukkasista solmittua kimppusta,
joka oli asetettu pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen.

-- Hra de Salligny lähetti nämä minulle, sanoi hän. Samalla käytiin
täällä kysymässä minun terveyden tilaani. Itse hän ei tullut.

-- Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan
kuivasti.

-- Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja
hän totutti ... hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi,
hän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia... Mutta en minä enää
niistä välitä... Ne tuoksuvatkin liiaksi... Ottakaa te, rouva, tuo
kimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.

-- Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä,
virkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti
surullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. -- Voinhan ottaa niistä
tuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.

-- En, en... Minä vihaan kameelioita... Ne muistuttavat minua
ainoasta riidastamme ... siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.

-- Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.

-- Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de
Piennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin
pistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä
kielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen
ja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa
ja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä
vielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään
auttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä
naiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.

Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de
Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin
pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi.
Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs
kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona
oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen
syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa.
Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut
sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen
seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä
käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo
hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi
punastuvansa.

-- Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa
minulle... Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle.
Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta
tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?

Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut:
kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.

Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun
pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset,
pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista
teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut
vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta
tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.

Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin.
Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat
kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.

-- Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun
todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.

-- Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.

Rouva de Piennes pudisti päätänsä.

-- Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä
aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.

-- Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään
akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.

-- Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva
de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle
onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?... Pelastaessaan hänet
epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle
katumuksen aikaa... Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä
itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen
eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!

-- En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra
kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi ... minä ainakin haluaisin
mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin,
se se minuun enimmän koskee.

-- Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle...

Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti
erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon.
Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen
naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko
ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli
hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui
se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi
hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan
magneettisesta virtauksesta.

-- Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.

-- Tunnen vähän.

-- Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta ...
suosituskirjettä, hänelle...

-- Miksi sitten?

-- Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi
Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä
edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada
selville, mistä aloittaa...

Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.

-- Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max.
Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia.
Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin ... ja, kuten minulla
juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun
lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta
turkkilaisesta -- kristinopin kunniaksi.

-- Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.

-- Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla
on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä
toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka
minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan
laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi
itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin,
jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka
suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä
luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että
hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä..."
-- sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa -- "että
toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon
ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen
määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä
pään poikki..." Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä
onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?

Ja hän nauroi oikein hillittömästi.

-- Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko
todellakin lähteä Kreikkaan?

-- Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin,
että kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.

-- Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi
sotamiehiä... Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma;
mutta...

-- Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max
seisoalleen nousten. -- Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät
tällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän
pudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta,
mitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat
jotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä
tyhmyyksiä... Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni... Mutta
voimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde ...
mutta lähden minä kyllä... Niin, minun täytyy, sen olen itselleni
pyhästi vannonut. -- Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä
opiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista
kieltä, eikö totta?

Rouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset
sanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten
tunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: "Oi elämäni, minä
rakastan teitä". _Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja_. Rouva de
Piennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo
kreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen
kasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään
kuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä
akordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de
Piennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva
Darsenayn luo.

-- Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen
kättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de
Piennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei
vielä ikinä ollut tuntenut.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan
niin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat
hänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja,
minkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin
kuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata
läpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja
voi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä
noiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä
tuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä
hirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän
enää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä
ihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut
hänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin
tapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön
muuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se
tieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden
nautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin
kevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän
sentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran
voisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun
tuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta
peljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti
siis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen
aiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo
hänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja.
Tuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn
käytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin
kyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista!
Juuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin
kaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai
todistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.

Koko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia
mielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan -- alkaaksensa
niitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut
mennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta,
lähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä
aikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän
suurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui
se hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin
pelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei
omissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä,
alkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen
erikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta.
Rouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän
siitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa
vain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä
hämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen
nytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.

Aamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että
joku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin
Rumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia
helleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä
kidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä
sanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n
mieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän
mietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt
toi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva
Darsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana
siitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt
kirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus
mennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta
kirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle,
että hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen
jälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä
tapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä
sentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta
kuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki
innolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja
astui varmin askelin Arsènen kammariin.


III.

Rouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa.
Nähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet
hirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain
surullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö
paralla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia
eikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène
tunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli
tullut.

-- Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi
hän lopuksi sammuvalla äänellä.

Jokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän
häneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa
yli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut
hänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.

Pian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva
de Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan
hänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin
kuultavasti: "Tänään ei teidän tarvitse lukea". Sitten heitti hän
silmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka
Max oli tullessaan ostanut.

Apotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi
kuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää
potilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi
Maxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen
tuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen
vakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on
käytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa
huonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.

-- Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat
teitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.

-- Annan! ... tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen
voimiansa saadakseen sanansa kuuluville.

-- Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni?
kysyi taas pappi. -- Katumus avaa taivaan portit.

Muutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä
hän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään
elävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa
seisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen
ahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat
ummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä
kauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun
kellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.

-- Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä
nuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi
ole himmennyt. Hän on kuollut.

-- Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän
näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?

Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.

-- Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen
sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de
Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin
hänen käsiinsä.

-- Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.

Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen
pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta
luoda ylös katsettaan...


IV.

No niin, lukijattareni, teidän mielestänne on kertomus kai nyt
lopussa ettekä halua enempää kuulla. Olisin kuitenkin luullut teidän
tahtovan tietää tekikö hra de Salligny matkansa Kreikkaan vai ei
ja ... mutta nyt on jo aika lopettaa ja te olette saaneet tästä
tarpeeksenne. No, jääköön sitten! Mutta elkää tehkö uhkarohkeita
johtopäätöksiä, sillä minä en ole ainoallakaan sanalla sellaisiin
aihetta antanut, sen vakuutan. Elkääkä varsinkaan epäilkö
kertomukseni todenperäisyyttä. Vai epäilettekö? Menkää sitten
Père-Lachaisen hautausmaalle: noin kaksikymmentä askelta kenraali
Foyn hautakummulta vasemmalle tapaatte aivan yksinkertaisen, kovasta
kalkkikivestä hakatun hautakiven, jota ympäröivät aina hyvin hoidetut
kukkaset. Siihen kiveen kaiverrettuna luette sankarittareni nimen:
Arsène Guillot ja jos kumarrutte lähemmäksi sitä tarkastamaan,
huomaatte siinä -- ellei sade jo ole hävitystyötään tehnyt --
seuraavat lyijykynällä piirretyt, sangen hienolla käsialalla
kirjoitetut sanat:

-- Arsène raukka! hän rukoilee edestämme --[13]



Viiteselitykset:


[1] Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue,
1 nidos ja Lettres a M. Panizzi, 2 osaa.

[2] Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista
haluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa
allekirjoittaneen teosta "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset",
joka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen
yhteensä 265 sivua.

[3] _Pilone_ (capuchon).

[4] Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan
aikana, jonka korsikalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan.
Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla
tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa kautta on
vaikutusta ja jonkunlaista järjestysvaltaa jossakin _pievessä_ tai
maakunnassa. Korsikalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen eri
luokkaan: _aateliset_ (joista toisille annetaan arvonimi _ylhäisyys_,
toisille herra, _signor_), _korpraalit_ (caporali), _kansalaiset,
alhaiso_ ja _muukalaiset_.

[5] Kenttärykmentti, joka muutamia vuosia jo on hallituksen käskystä
auttanut santarmeja ylläpitämään järjestystä.

[6] Jääkärein univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset.

[7] Nahkavyö, jota käytetään sekä patruunasäiliönä että kukkarona.

[8] Perché me c...?

[9] _Buon giorno fratello_, korsikalaisten tavallinen tervehdys.

[10] Tällä nimellä kutsuivat orjakauppiaat itseänsä.

[11] Kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa.

[12] _De boâs intençôes esta o inferno cheio_.

[13] -- Pauvre Arsène! elle prie pour nous. --





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helmiä - +" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.