Title: Homo sum - Romaani
Author: Ebers, Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Homo sum - Romaani" ***


HOMO SUM

Romaani


Kirj.

GEORG EBERS


Saksan kielestä suomentanut Kuusikko. [Suurimmaksi osaksi
suomentanut E. N. Setälä.]



W. Churberg, Helsinki, 1881.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.



      Homo sum: humani nil a me alienum puto.

             _Terentius_, Heautontimerumenos, 77.



Tekijän esipuhe.


Valmistellessani itseäni Sinain niemen historian kirjoittamiseen,
veti kristillisen ajan ensimmäisten vuosisatojen tutkiminen minulta
pitkän ajan, ja noiden monilukuisten martyroloogisten ja askeettisten
kirjoituksien, pyhimys- ja munkkijuttujen joukosta, jotka minun
oli ahtaalle rajoitettua tarkoitustani varten läpi tutkiminen ja
seulominen, löysin (Cotelerion "_ecclesiae graecae monumenta_'ssa")
kertomuksen, joka kaikessa vähäpätöisyydessäänkin tuntui minusta
omituiselta ja liikuttavalta. Sen tapahtumapaikkana oli Sinain vuori
ja sen juurella oleva kosteikko Pharan.

Kun minä sittemmin, matkustaissani petrealaisessa Arabiassa, omin
silmin näin Sinain erakkojen luolat ja omin jaloin astuin niihin,
niin tämä kertomus jälleen juohtui mieleeni, eikä se mielestäni
lähtenyt koko erämaanmatkallani.

Omituisimman-laatuinen sielun-arvoitus näytti minusta ilmaantuvan
tässä yksinkertaisessa tapauksessa.

Erästä erakkoa syytetään väärin toisen rikoksesta, ja itseään
puolustamatta hän antautuu rankaistuksen, seurakunnan yhteydestä
sulkemisen, alaiseksi. Vasta rikollisen oman tunnustuksen kautta
hänen viattomuutensa tulee ilmi.

Oli erittäin viehättävää ajatella niitä sielunliikkeitä, jotka
johtivat sellaiseen apathiaan (_apatheia_), sellaiseen tunteiden
lannistamiseen, ja samassa kuin näiden omituisten luolan-asujanten
toimiminen ja ajatteleminen minussa itsessäni tuli yhä selvemmäksi,
muodostui, ikäänkuin esimerkiksi, Paavalini kuva, ja pian kokoontui
tämän ympärille kehä aatteita sekä viimein selvä käsitys, jotka minua
ahdistelivat ja pakoittelivat, siksi kuin koetin taiteilijan keinoin,
kertomuksen muodossa niitä ilmaista.

Koptilaisten munkkikertomusten lukeminen, johon minut saattoi Abel'in
koptilaiset tutkimukset, antoi minulle ulkonaisen aiheen muodostamaan
tätä minussa jo täydelleen selväksi kypsynyttä ainetta romaaniksi.
Myöhemmin minuun erittäin vaikutti H. Weingarten'in pieni, mutta
tärkeän-arvoinen kirjoitus munkkilaisuuden synnystä, joka minua
vieläkin pidättää etenkin Egyptin ensimmäisten kristillisten
vuosisatain tutkimisessa.

Ei olisi paikallaan, jos tässä rupeisin esittämään niitä kohtia,
joissa luulen itselläni olevan syytä poiketa: Weingarten'ista.
Terävä-älyinen Breslau'ilainen virkakumppanini heittää syrjään
paljon, mikä ei ansaitsekaan pysyä paikassaan, mutta monin paikoin
kirjassansa hän näyttää lakaisevan liian terävällä luudalla.

Vaikka minun olisi ollut yhtä helppoa sijoittaa kertomukseni
neljännen vuosisadan viidennen kymmenen alkuun kuin neljännenkin
kymmenen, niin olen kuitenkin sen jättänyt tekemättä, koska luulen
varmaan voivani todistaa, että jo sinä aikana, jonka minä olen
valinnut esitettäväkseni, oli, paitsi Serapistemppelin pakanallisia
erakkoja (_egkekleismenoi_), myöskin kristillisiä anakoreetteja.
Siinä yhdyn häneen täydellisesti, ett'ei järjestetyn munkkilaitoksen
alkua missään tapauksessa ole oletettava ennen vuotta 350.

Minun Paavalini on tietysti eroitettava tuosta "ensimmäisestä
erakosta" Paavali Thebalaisesta, jonka Weingarten täydellä syyllä
on pyyhkäissyt pois historiallisten henkilöiden nimilistalta. Hän
on, niinkuin kaikki muutkin kertomukseni kuvat, keksitty persoona,
aatteen kannattaja, ei enempää, eikä vähempää. -- Sankariani varten
en ole valinnut mitään varmaa esikuvaa, ja hänen suhteensa on ainoa
vaatimukseni se, että hänen ilmaantumisensa siihen aikaan myönnetään
mahdolliseksi. Kaikista vähimmin olen ajatellut pyhää Antoniota, joka
nyt on menettänyt etevän elämänkertojansakin, Athanasion, ja joka
esitetään sangen teräväkärkiseksi mieheksi, mutta sivistykseltään
niin puuttuvaiseksi, että hän osasi ainoastaan Egyptin kieltä.

Ne dogmaattiset riidat, jotka jo kertomukseni aikana olivat
syttyneet, olen tahallani jättänyt mainitsematta. Myöhempinä aikoina
Sinailaiset ja kosteikon asukkaat ottivat niihin innokkaasti osaa.

Sitä Sinaita, johon minä johdan lukijan, ei saa sekoittaa siihen
hyvää päivänmatkaa etelämpänä olevaan vuoreen, jolla tosin
Justinianon ajoista on ollut se nimi, jonka juuressa on kuuluisa
Kirkastuksen luostari, ja jota yleisesti pidetään raamatun Sinaina.
Kirjassani, jossa kerron matkustustani petrealaisen Arabian läpi
[Georg Ebers, Durch Gosen zum Sinai. Aus dem Wanderbuche und der
Bibliothek. Leipzigissä, W. Engelmann'in kustannuksella 1872], olen
koettanut uusilla perusteilla todistaa sitä mielipidettä, jonka
Lepsius on tuonut tieteesen, että sitä jättiläistunturia, jota
nykyään nimitetään "Serbal'iksi", vaan ei munkkien Sinaita, on
pidettävä ja ennen Justinianon aikaa on pidettykin lain-antamisen
vuorena.

Senaattori Pietarin kivisen huoneen suhteen, jossa oli aivan vastoin
itämaiden tapaa ikkunoita kadulle päin, minun tulee, estääkseni
syystä nousevia epäilyksiä, huomauttaa, että Pharan'in kosteikossa
vielä tänä päivänä on moneen sellaiseen rakennukseen kuuluneita
palomuureja, jotka ovat merkillisen hyvin säilyneet.

Mutta sellaisille ulkonaisille seikoille suon tässä sielunkuvaelmassa
vain vähäpätöisen sijan. Edellisissä romaaneissani oppinut oli
pakoitettu tekemään myönnytyksiä runoilijalle ja runoilija
oppineelle, mutta tässä en sitä vastoin ole tarkoittanut mitään
muuta, kuin katsomatta oikealle tai vasemmalle, opettamatta tahi
siirtelemättä tutkintojeni tuloksia muotoihin, joissa on lihaa ja
luuta, taiteellisesti ilmaista sielussani liikkuvan aatteen eheässä
muodossa. Ne kaunistelemattomat ihmismuodot, joiden sisällistä
olemusta minä koetan lukijalle selvittää, täyttävät tämän kuvaelman
alan, jonka hämärässä taustassa aaltoilee ihmiskunnan historian
kuohuva meri.

Kirjani latinaisen nimen valitsemiseen on minua ohjannut eräs usein
käytetty lause, joka täydelleen ilmoittaa sen päähuomion, johon
minut on saattanut kaikkien ihmisten ajatuksen ja olon tarkastus, ja
vieläpä niidenkin, jotka jo luulevat kiivenneensä taivaasen vievien
portaiden korkeammille astimille.

Terention kirjassa Heautontimorumenos (I näytöksen 1 kohtauksen 77
säkeessä) vastaa Menedemolle hänen naapurinsa Chremes:

"_Homo sum: humani nil a me alienum puto_", jonka saattaa sanasta
sanaan kääntää:

"Olen ihminen; mitään inhimillistä en pidä itselleni vieraana".

Mutta jo Cicero ja Seneca käyttävät tätä säettä sananlaskun tapaan
ja paljoa laajemmassa merkityksessä, kuin siinä, mikä sillä näyttää
olevan yhteydessä sen paikan kanssa, jossa se ilmaantuu. Heihin minä
yhdyn ja käännän, viitaten kirjan nimilehteen:

"Olen ihminen ja luulen olevani ihminen kaikessa".

Leipzig'issä, 11 p. Marraskuussa 1877.

_Georg Ebers_.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kallioita, alastomia, kovia, punaisen-ruskeita kallioita ylt'yleensä;
ei pensasta, ei ruohonkortta, ei kivehen liittyvää sammaltakaan,
jota luonto muuten huokuu tunturin kalliokupeille, ikäänkuin luonnon
luovan hengen tuulahdus olisi koskettanut hedelmätöntä kiveä. Ei
mitään muuta kuin tasaista graniittia ja sen yläpuolella taivas, yhtä
tyhjänä pilvenhattaroista, kuin kalliot pensaista ja ruohosta.

Ja kuitenkin tuossa kallionrinteen kourussa liikkuu ihmis-elämä,
ja kaksi pientä harmaata lintua kiikkuu puhtaassa, keveässä
puolipäivä-auringon kuumentamassa erämaan ilmassa ja ne katoavat
kalliorivin taakse, joka ikäänkuin ihmiskäden kohottamana muurina
rajoittaa syvää rotkoa.

Siellä on hyvä olla, sillä lähde pulppuaa sen kivikkopohjalla,
ja täällä, niinkuin kaikkialla, missä vesi erämaata kostuttaa,
viheriöivät mauste-yrtit ja versoaa rehottava pensahisto.

Kun Osiris -- niin kertoo vanha egyptiläinen taru -- syleili
erämaiden jumalatarta, niin hän jätti viheriän seppeleensä tämän
vuoteelle. Mutta niinä aikoina ja niissä piireissä, joissa meidän
kertomuksemme liikkuu, ei tunneta enää vanhoja taruja, tahi ei
tahdota niitä tuntea. Me viemme lukijan alulle neljännen vuosisadan
neljättä kymmentä Vapahtajan syntymän jälkeen ja Sinain vuorelle,
jonka pyhälle maalle muutamia vuosia takaperin oli asettunut
yksityisiä parannusta haluavia, maailmaan kyllästyneitä erakkoja,
ollen vielä ilman yhteyttä ja järjestystä.

Siinä notkelmassa olevan lähteen vieressä, josta jo puhuimme, kasvaa
monihaarainen töyhtöpalmu, mutta se ei suojele lähdettä tämän
vyöhykkeen pystysuoraan paistavilta auringon säteiltä. Se näyttää
varjoavan ainoastaan omia juuriaan; kuitenkin sen sulkamaiset haarat
ovat kylliksi vahvat kannattamaan kulunutta sinistä huivia, ja tämä
varjoaa suojakattona nuoren tytön kasvoja, joka uneksien ojenteleksen
tulikuumilla kivillä. Muutamat kellertävät vuorivuohet hyppelevät
iloisina kiveltä kivelle etsien ravintoaan, ikäänkuin puolipäivän
helle olisi heistä suloinen ja virkistävä. Aika-ajoin tyttö tarttuu
vieressään olevaan paimensauvaan ja kutsuu vuohiaan luoksensa kauas
kuuluvalla vihellyksellä. Eräs pieni vuohi lähenee häntä hypellen.
Vain harvat eläimet kykenevät ilmaisemaan iloansa, mutta pienet
vohlat osaavat sitä tehdä.

Nyt tyttö ojentaa paljaan, solean jalkansa, työntää hänen leikkiinsä
yhtyvän vohlan iloisen vallattomasti luotaan ja yhä uudelleen
luotaan, kun tämä jälleen tulee hyppien häntä kohti. Ja tätä tehden
paimentyttö taivuttaa varpaitansa niin sievästi, kuin hän tahtoisi
vaatia jotakuta katselijaa ihailemaan niiden hienoutta.

Jälleen vohla hyppää häntä kohti ja tällä kertaa pää alas painettuna.
Sen otsa koskee hänen jalkansa pohjaan, mutta kun se käyrällä
kuonollaan hyväillen tuhertaa paimentytön jalkaa, niin tämä survaisee
sen niin kiivaasti luotaan, että eläin raukka säikähtää ja keskeyttää
leikin kovasti määkien.

Näytti siltä, kuin tyttö olisi vain odottanut otollista hetkeä,
voidakseen tuntuvasti osata vohlaan, sillä survaus oli ollut kiivas,
melkein kiukkuinen. Sininen huivi peitti paimentytön kasvot, mutta
varmaankin hänen silmänsä olivat säihkyen leimahtaneet, kun hän niin
äkkiä keskeytti leikin.

Monta minuuttia tyttö makasi liikahtamatta, mutta kasvoille
vierinyt huivi aaltoili hiljaa ylös alas hänen huohottavan
hengityksensä liikuttamana. Hän kuunteli jännitetyllä
tarkkaavaisuudella, innokkaasti odottaen; sen saattoi huomata hänen
suonenvedon-tapaisesti kokoonpuristetuista varpaistaankin.

Jo kuului kapse. Se tuli järeiltä portailta päin, jotka olivat tehdyt
hakkaamattomista kiviharkoista ja kävivät rotkon ryhmyistä kuvetta
myöten alas lähteelle.

Säikähdys väräytti paimentytön hentoja, puoleksi kehkeytyneitä
jäseniä; kuitenkaan hän ei liikahtanut. Harmaat linnut, jotka
istuivat hänen vieressään orjantappurapensaassa, lensivät pois, mutta
ne olivat kuulleet vaan kapseen, eivätkä saattaneet eroittaa, mikä
sen synnytti.

Paimentytön korva oli tarkempi kuin niiden.

Hän kuuli, että lähestyi ihminen, ja tiesi, että vain yksi ainoa kävi
tuolla tavalla.

Hän kurotti kätensä ottamaan kiveä, joka oli hänen vieressänsä, ja
paiskasi sen lähteesen, jonka vesi heti sekaantui. Sitten hän kääntyi
kyljelleen ja makasi, ikäänkuin olisi nukkunut, pää käsivarren
nojassa. Yhä selvemmin kuului voimakas astunta.

Portaita myöten astuja oli pitkävartinen nuorukainen. Hänen puvustaan
päättäen hän oli Sinain erakkoja, sillä hänellä ei ollut yllään
muuta kuin karkeasta liinavaatteesta tehty mekkomainen takki, jonka
hän näytti kasvaneen pieneksi, ja hänen jalkoihinsa oli kuituisella
palmuniinellä sidottu parkitsemattomat nahka-anturat.

Viheliäisemmin ei mikään isäntä pukenut orjiaan, mutta eipä kukaan
olisi sentään pitänyt häntä epävapaana, sillä hän astui tietänsä
pää pystyssä ja uljaana arvonsa tunnosta. Hän ei mahtanut olla
paljoa enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden vanha; sen ilmaisi hänen
ylähuulessaan, leuoissaan ja poskissaan oleva, orastuva hieno
utupaita, mutta hänen suurista sinisistä silmistään ei loistanut
mitään nuoruuden-eloisuutta, vaan haluttomuutta, ja hänen huulensa
olivat melkein ynseästi suljetut.

Hän pysähtyi ja pyyhkäisi otsaltaan epäjärjestyksessä olevia tummia
kiharoitaan, jotka tuuheina, kuin leijonan harja, liehuivat hänen
päänsä ympärillä. Sitten hän läheni lähdettä, ja kumartuessaan
ammentaaksensa vettä suureen, kuivattuun kurpitsan kuoreen, joka
hänellä oli kädessään, hän huomasi ensin, että vesi oli sekoitettu,
sitten vuohet ja viimeksi makaavan paimentytön.

Suuttuneena hän laski astian pois ja huusi tyttöä kovalla äänellä;
mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin nuorukainen tylysti koski
häneen jalallaan. Silloin tyttö hypähti ylös, ikäänkuin kyyn
pistämänä, ja silmät, mustat kuin yö, leimahtivat hänen nuorekkaista,
ruskeista kasvoistaan nuorukaista vastaan. Hänen jyrkästi kaarevan
nenänsä hienot pielet liikkuivat nopeasti, ja hänen lumivalkeat
hampaansa välähtivät, kun hän huusi nuorukaiselle:

"Olenko minä koira, koska minua tällä tavoin herätät?"

Nuorukainen punastui, osoitti pahoilla mielin lähdettä ja sanoi
tuimasti:

"Sinun karjasi on taas sekoittanut veden; minun täytyy odottaa
täällä, siksikuin se jälleen selkenee, että saatan sitä ammentaa".

"Päivä on pitkä", paimentyttö vastasi, ja pudotti noustessaan,
ikäänkuin sattumalta toisen kiven veteen.

Nuorukaiselta ei jäänyt huomaamatta se riemuisesti välkähtävä
silmäys, jonka tyttö sitä tehdessään oli luonut lähteen puoleen, ja
vihaisena hän huusi:

"Hän on oikeassa! Sinä olet myrkyllinen käärme, helvetin daimoni".

Tyttö nousi nauraen ylös ja väänteli hänen edessään kasvojansa,
ikäänkuin näyttääkseen olevansa todellakin kauhistava hirviö,
ja hänen vilkas-eleisten, nuorekkaiden kasvojensa tavattoman
teräväpiirteisyyden vuoksi se oli hänelle helppoa. Hän pääsikin
täydelleen tarkoituksensa perille, sillä kauhistusta osoittavilla
liikkeillä nuorukainen peräytyi, ojensi kätensä torjuen eteensä,
lausui Jumalan nimen ja huusi, nähdessään tytön yhä vallattomammin
nauravan:

"Pois, daimoni, pois luotani! Herran nimessä minä kysyn sinulta: kuka
sinä olet?"

"Mirjam, kukas muu?" hän vastasi vallattomasti.

Hän oli odottanut toisenlaista vastausta. Tytön hilpeys suututti
häntä, ja närkästyneenä hän huudahti:

"Mikä tahansa onkin nimesi, niin sinä olet kumminkin ilkimys, ja minä
pyydän Paavalia, että hän kieltäisi sinua juottamasta karjaasi meidän
lähteestämme".

"Sinä juoksisit imettäjäsi luokse ja kantelisit hänelle minun
päälleni, jos sinulla semmoinen olisi", tyttö vastasi, halveksimalla
kurtistaen huultansa.

Nuorukainen punastui; mutta tyttö jatkoi pelotta ja eloisesti
vaihtelevilla liikenteillä:

"Mies pitäisi sinun olla, suuri ja vahva kun olet, mutta sinä annat
kohdella itseäsi kuin lasta tahi kuin viheliäistä orjatarta. Sinun
tehtävänäsi on koota marjoja ja juuria sekä tuoda vettä tuossa
astia-kulussa. Sen minä osasin jo tuon kokoisena ollessani!" Ja
ojentaen suoriksi molempain kättensä hoikat sormet, jotka olivat yhtä
eloisat, kuin hänen kasvojensa juonteet, hän näytti turhan pienen
mitan. "Hyi sinuas! Sinä olet voimakkaampi ja muhkeampi kuin mikään
tuolla alhaalla asuvista amalekilais-pojista, mutta koitappas vaan
kilpailla heidän kanssansa jousella-ammunnassa tahi peitsen heitossa!"

"Saisinko vain tehdä mieleni mukaan", nuorukainen keskeytti häntä,
ja hehkuva punastus levisi hänen kasvoillensa. "Kestäisinpä kyllä
kymmenen tuommoisen laihan raukan kanssa".

"Sen uskon", tyttö vastasi ja katseli ylpeydestä säteilevin silmin
nuorukaisen leveätä rintaa ja jänteviä käsivarsia. "Sen uskon, mutta
miksi et sinä saa? Oletko sinä orjana sillä miehellä, joka asuu
tuolla ylhäällä?"

"Hän on minun isäni, ja sitä paitse..."

"Mitä sitä paitse!" tyttö huudahti ja viipoitti kättään ikäänkuin
tahtoen karkoittaa yölepakkoa. "Joll'ei yksikään lintu tahtoisi
lentää pois, niin olisipa pesässä kirjava kihinä. Katsoppas minun
vuohiani; niin kauvan kuin tarvitsevat emäänsä, niin ne juoksevat
sen perässä; mutta niin pian kuin yksinkin löytävät ruokansa, niin
ne hakevat sitä, mistä saavat, ja minä sanon sinulle: tuo vuoden
vanha ei enää tiedä, onko hän imenyt keltaista vai mustaa. Ja mitä
suurellista sitten isäsi sinulle tekee?"

"Vaikene!" nuorukainen keskeytti häntä teeskentelemättömällä
harmilla. "Paha henki puhuu sinusta. Mene pois luotani, sillä minä en
saa kuunnella semmoista, jota en saa lausua".

"Saa, saa, saa", tyttö matki häntä. "Mitä sinä saat sitten? Et saa
edes kuunnellakkaan".

"Kaikista vähimmin sitä, mitä sinä sanot, sinä peikko!" hän huusi
kiivaasti. "Sinun äänesi on minusta inhottavaa, ja jos sinut vielä
kerran tapaan lähteellä, niin ajan sinut kivittämällä pois".

Sanaakaan sanomatta tyttö tuijotti häneen hänen näin puhuessaan.
Veri oli poistunut hänen huuliltaan ja hänen pienet kätösensä olivat
puristuneet nyrkkiin.

Nuorukainen tahtoi mennä hänen ohitsensa vettä ammentamaan, mutta
tyttö asettui hänen tiellensä ja piti häntä ikäänkuin lumottuna
silmänsä järkähtämättömällä katseella.

Kylmä väristys kävi hänen lävitsensä, kun tyttö häneltä vapisevin
huulin ja soinnuttomalla äänellä kysyi: "Mitä minä olen sinulle
tehnyt?"

"Anna minun olla", hän sanoi ja kohotti kättänsä sysätäksensä hänet
syrjään veden äärestä.

"Elä koske minuun!" tyttö huudahti ollen kokonaan poissa suunniltaan.
"Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä et tiedä mitään Jumalasta", hän vastasi, "ja kuka ei ole
Jumalasta, se on perkeleestä".

"Sitä et sinä sano itsestäsi", tyttö virkkoi, ja hieno iva alkoi
jälleen soida hänen äänestään. "Mitä he sinulle uskottavat, se
saattaa kielesi läpättämään, samoin kuin käsi nauhaa nykimällä panee
nukke-hulivilin jäsenet liikkumaan. Kuka on sinulle sanonut, että
minä olen perkeleestä?"

"Miksi sitä sinulta salaisin?" hän vastasi ylpeästi. "Hurskas
Paavali varoitti minua sinusta, ja minä kiitän häntä siitä. Sinun
silmästäsi, hän sanoi, katselee paha henki. Ja hän on oikeassa. Kun
sinä minua katsot, niin minusta tuntuu, kuin minun pitäisi tallata
kaikkea, mikä on pyhää, jalkaini alle. Viime yönä minä uneksuin, että
pyörielin sinun kanssasi tanssissa..."

Hänen tätä puhuessaan totisuus ja suuttumus katosi Mirjamin silmistä.

Hän taputti käsiään ja huudahti: "Olisipa se vain totta ollut eikä
paljasta unta! Elä nyt taas vaan kauhistu, narri! Tiedätköhän sinä,
miltä silloin tuntuu, kun huilut soivat ja kielisoittimet heläjävät
ja jalat hypyssä pyörivät keveästi, ikäänkuin niissä olisi siivet?"

"Saatanan siivet", Hermas keskeytti häntä ankarasti. "Daimoni sinä
olet, paatunut pakana".

"Niin hurskas Paavali sanoo", nauroi Mirjam. "Sen sanon minäkin!"
nuorukainen huusi. "Kukapa on sinua milloinkaan nähnyt hurskasten
kokouksessa? Rukoiletko sinä? Kiitätkö Herraa ja Vapahtajaa?"

"Mistäpä minä kiittäisin?" Mirjam kysyi. "Kenties siitä, että
hurskain teistä haukkuu minua häijyksi daimoniksi?"

"Juuri sentähden, että sinä olet syntinen, taivas kieltää sinulta
hyvyytensä".

"Ei, ei, tuhat kertaa ei!" Mirjam huudahti. "Ei mikään jumala ole
milloinkaan minusta huolinut. Ja joll'en minä ole hyvä, niin kuinka
saattaisinkaan olla, koska ainoastaan pahaa on tullut minun osakseni.
Tiedätkö sinä, kuka minä olen ja kuinka olen tullut tämmöiseksi?
Olinkohan minä jo silloinkin paha, kun vanhempani käydessään täällä
toivioretkellä lyötiin kuolijaaksi? Minä olin silloin kuudenvuotinen,
en enempää, ja mitä on semmoinen lapsi? Mutta minä muistan vielä
aivan hyvin, että meidän majamme luona oli monta kameelia ja
ratsujakin syömässä, jotka olivat meidän omiamme, ja että siinä
kädessä, joka minua usein hyväili -- se kai oli äitini -- loisteli
suuri jalokivi. Minulla oli musta orjatarkin, joka totteli minua.
Kun hän ei tahtonut tehdä minun mieleni mukaan, niin minä tartuin
hänen harmaasen villavaan tukkaansa ja sain lyödäkkin häntä. Kuka
tiesi, minne hän on joutunut? Minä en häntä rakastanut, mutta olisipa
hän nyt täällä, niin kuinka hyvä hänelle olisinkaan! Johan minä nyt
itsekin olen kaksitoista vuotta syönyt orjuuden leipää ja paimentanut
senaattori Pietarin vuohia, ja jos rohkenisin yhtyä juhlakentällä
vapaiden tyttöjen joukkoon, niin he ajaisivat minut pois ja repisivät
seppeleen päästäni. Minunko tulisi olla kiitollinen? Mistä sitten?
Ja hurskas? Mikä jumala on minusta huolinut? Nimittäkää minua
häijyksi daimoniksi, nimittäkää minua siksi; mutta jos Pietari ja
sinun Paavalisi sanovat, että hän, tuo ylähinen, joka on minun
antanut kasvaa suureksi tämmöistä kohtaloa varten, on hyvä, niin he
valhettelevat. Jumala on paha, ja se on juuri hänen tapaistansa, jos
hän johdattaa sinun mieleesi, että karkoittaisit minut lähteeltänne
kivittämällä". Tätä sanoessaan hän purskahti tuskallisesti nyyhkimään,
hänen kasvojensa juonteet vääntyivät ja vääristyivät monesti ja
kiihkeästi.

Hennaan tuli sääli itkevää Mirjamia. Satoja kertoja hän oli tytön
kohdannut, mutta aina tämä oli milloin vallattomana, milloin nyreänä,
milloin riitaan vaativana, milloin vihaisena katsonut häneen, eikä
ollut milloinkaan ennen näyttänyt heltyneeltä tahi huolestuneelta.

Tänään tyttö ensi kerran avasi sydämensä hänelle, ja kyynelet, jotka
rumensivat hänen kasvojaan, loivat hänen olentohonsa arvon, jota
hänellä ei ennen ollut nuorukaisen silmissä ollut, sillä Hermas tunsi
tällä hetkellä, että hän oli nainen, ja nähdessään hänet heikkona ja
murheellisena, hän häpesi kovuuttaan, läheni häntä ystävällisesti ja
sanoi:

"Elä huoli itkeä, Mirjam! Tule vaan tästä lähinkin lähteelle, minä en
sinulta sitä kiellä".

Hänen syvä äänensä soi hellältä ja ystävälliseltä hänen tätä
sanoessaan; mutta Mirjam nyyhki yhä tulisemmin, melkein
suonenvedon-tapaisesti, ja tahtoi puhua, mutta ei kyennyt.
Joka jäsenestään vapisten, tuskasta väristen, mielipahaan
menehtymäisillään tämä solakka paimentyttö seisoi hänen edessään, ja
Hermas tunsi, että hänen tuli auttaa häntä.

Elävä säälin tunne viilsi hänen sydäntään, ja pysähdytti hänen
taipumattoman kielensä.

Kun hän ei saanut lohdutuksen sanaa suustansa, niin hän tarttui
vasemmalla kädellään ruukkuun ja laski oikean kätensä, jossa hän
ennen oli sitä pitänyt, ystävällisesti Mirjamin olkapäälle.

Tyttö säpsähti, mutta salli sen kuitenkin tapahtua.

Hänen lämmin hengityksensä koski nuorukaiseen.

Hermas tahtoi vetäytyä pois, mutta hän tunsi itsensä ikäänkuin
pidätetyksi. Hän tuskin tiesi, itkikö tyttö, vai nauroiko, kun hän
piti kättänsä tämän mustilla kiharilla.

Mirjam ei liikahtanut.

Viimeinkin hän kohotti päänsä, hänen silmäinsä säihky kuvausi
nuorukaisen silmiin, ja tämä samassa silmänräpäyksessä tunsi kaksi
hentoa käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri.

Silloin Hermaasta tuntui, kuin meri tyrskisi hänen korvissaan, tuli
leimuaisi hänen silmissään.

Sanomaton tuska valtasi hänet, rajusti hän riuhtaisihen irti tytöstä,
ja syöksyi kovasti huutaen, ikäänkuin helvetin henget olisivat häntä
vainonneet, lähteelle käyviä kivirappuja ylös, huolimatta siitä, että
hänen astiansa särkyi kallion lappeesen tuhansiksi pirstoiksi.

Mirjam jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ja katseli hänen jälkeensä.

Sitten hän löi otsaansa hoikalla kätösellään, heittäysi uudelleen
maahan lähteen ääreen ja tuijotteli tyhjään avaruuteen.

Liikahtamatta hän makasi siinä; ainoastaan hänen suunsa pysyi
ainaisessa liikkeessä.

Kun töyhtöpalmun varjo alkoi käydä pitemmäksi, niin hän hypähti ylös,
huuteli vuohet luoksensa ja katseli kuunnellen portaisiin päin, joita
myöten Hermas oli poistunut.

Hämärän aika on lyhyt kääntöpiirin läheisyydessä, ja hän tiesi, että
yö hänet yllättäisi laaksoon menevällä, kivisellä ja rotkoisella
tiellä, jos hän kauvemmin viipyisi.

Hän pelkäsi myöskin yön kauhuja, henkiä ja daimonia ja tuhansia
vaaroja, joiden laatua hän ei saattanut itselleen selvittää; mutta
hän ei hievahtanut paikastaan eikä lakannut kuuntelemasta ja
odottamasta Hermaan palaamista aina siihen asti, kuin aurinko oli
kadonnut pyhän vuoren taakse ja lännen rusko vaalennut.

Kuolon hiljaisuus ympäröitsi häntä, hän kuuli oman hengityksensä ja
värähteli illan viileän vaikutuksesta.

Samassa hän kuuli kovaa kopinaa päänsä päällä.

Lauma tunturivuohia, jotka olivat tottuneet tähän aikaan sammuttamaan
janoansa lähteestä, tuli yhä lähemmäksi, mutta ne peräytyivät
jälleen, kun vainusivat ihmisen läsnäoloa.

Ainoastaan lauman johdattaja oli jäänyt seisomaan rotkon reunalle,
ja tyttö tiesi, että se vaan odotti hänen lähtöänsä viedäkseen muut
juomaan.

Noudattaen ystävällistä tunnetta hän jo oli lähtemäisillään
laskeakseen eläimet lähteelle. Silloin hän muisti Hermaan uhanneen
karkoittaa hänet lähteeltä ja otti suuttuneena kiven ja heitti sillä
vuohta, joka säikähtyneenä ja nopeasti pakeni tiehensä.

Muu lauma seurasi sitä.

Mirjam kuuli niiden rientävän pois; sitten hän, alla päin sekä
paljaalla jalallaan tunnustellen tietä, ajoi laumaansa pimeässä
kotiin päin.



TOINEN LUKU.


Korkealla sen rotkon yläpuolella, missä lähde kumpusi, oli
vähä-alainen kalliolakea, jonka taustassa jyrkkänä, haljennaisena
seinänä kohosi alaston, punaisen-ruskea porfyyrikallio.

Teräs-kova dioriittisuoni kulki sen juuren läpi, ikäänkuin viheriänä
nauhana, ja tämän alla aukeni pieni, pyöreä, luonnon oman luovan
käden kuvertama luola.

Ennen olivat metsän pedot, pantterit tai sudet, siinä pitäneet majaa;
nyt se oli nuoren Hermaan ja hänen isänsä asuntona.

Monta samanlaista luolaa oli pyhässä vuoressa, ja erakot olivat
itselleen omistaneet suurimmat niistä.

Stephanon luola oli tavallista korkeampi ja syvempi, mutta kuitenkin
oli vain pieni matka noiden molempain kuivista ruohoista ja yrteistä
valmistettujen makuusijain välillä, joista toisella lepäsi isä,
toisella poika.

Puoliyö oli aikoja sitten kulunut, mutta ei nuori eikä vanha luolan
asuja näyttänyt nukkuvan.

Hermas tuskitteli ääneensä ja heittelihen levottomana toiselta
kyljeltä toiselle, huolimatta vanhuksesta, joka heikkona ja kovien
tuskien rasittamana suuresti kaipasi lepoa. Kuitenkin Stephano
kieltäytyi siitäkin lievennyksestä, jonka olisi saanut kääntymällä
tai huoahtamalla, kun hän vaan luuli huomaavansa, että hänen reipas
poikansa oli saanut unta.

Mikä poisti unen pojan silmistä, joka muuten tavallisesti makasi niin
sikeästi, että häntä oli vaikea saada valveille?

"Mikähän lienee syynä siihen", Stephano ajatteli, "että voimakas
nuoriso nukkuu niin sikeätä ja runsasta unta, mutta lepoa tarvitseva
vanhus ja myöskin sairas vähän ja herkästi. Onkohan valvomisen
tarkoitus pitentää näiden elin-aikaa, jonka loppua he pelkäävät.
Kuinka mielettömästi me kuitenkin riipumme tässä kurjassa olossamme,
ja tahtoisimmepa hiipiä pois piilopaikkoihin, kun enkeli meitä kutsuu
ja kultaiset portit meille aukenevat! Me olemme kuin hebrealainen
Saul, joka pakeni, kun häntä tultiin kruunaamaan! Haavaani polttaa
tuskallisesti. Saisinpa vain nielauksen vettä! Jollei tuo lapsiraukka
olisi niin sikeästi nukkunut, niin pyytäisin häntä antamaan
vesiastian".

Stephano kuunteli, nukkuiko poika, mutta ei hennonut häntä herättää,
kun hän kuuli hänen syvän säännöllisen hengityksensä.

Häntä kylmäsi ja hän vetäysi kokoon lammasnahkansa alle, joka ei
kuitenkaan peittänyt enempää kuin puolen ruumista, sillä luolaan,
joka päiväis-aikaan oli tulikuuma, tunkeusi jääkylmää yö-ilmaa suusta
sisään.

Näin kului pitkällisiä hetkiä.

Viimein hän luuli huomaavansa, että Hermas nousi ylös.

Niin, nukkuva varmaankin oli herännyt, sillä hän alkoi puhua
itsekseen ja mainitsi Jumalan nimeä.

Silloin vanhus kääntyi poikansa puoleen ja alkoi hiljaa puhua:
"Kuuletko, lapsi?"

"Minä en saata nukkua", nuorukainen vastasi.

"Annappa siis minulle juotavaa", Stephano pyysi, "minun haavaani
polttaa, niin ett'en sitä voi kärsiä".

Hermas nousi heti ylös ja antoi vesiastian sairaalle.

"Kiitos, kiitos, lapseni", vanhus sanoi hapuillen astian

kaulaa. Mutta kun hän ei sitä löytänyt, niin hän huusi kummastuneena:

"Kuinka kostea ja kylmä! Saviastiahan tämä on, ja meidän astiamme oli
kurpitsan kuori".

"Minä olen sen rikkonut", Hermas keskeytti häntä, "ja Paavali lamasi
minulle omansa".

"Vai niin, vai niin", Stephano jupisi, joi halukkaasti, antoi
pojalle astian takaisin ja odotti, kunnes tämä jälleen oli käynyt
vuoteellensa. Sitten hän lausui murheellisena:

"Sinä viivyit kauvan poissa illalla, astia on rikottu ja sinä
tuskittelit unessa. Mikä sinua on kohdannut?"

"Helvetin daimoni", Hermas vastasi. "Ja nyt paha henki vainoo minua
täällä luolassamme ja kiusaa minua kaikenmuotoisena ".

"Manaa häntä ja rukoile", sanoi vanhus totisena. "Jumalan nimeä
saastaiset henget pakenevat".

"Minä olen huutanut Häntä avukseni", Hermas huokasi, "mutta turhaan.
Minä näen naisia, joilla on punaiset huulet ja liehuvat hiukset, ja
valkoisia marmorikuvia, joilla on täyteläiset jäsenet ja hehkuvat
silmät, ja kaikki minua lakkaamatta viittailevat".

"Ota siis ruoska", isä käski, "ja hanki itsellesi lepoa". Totellen
Hermas nousi uudelleen ja meni ruoska kädessä ulos. Luolan ahtaudelta
hän ei saattanut siinä heiluttaa ruoskaa voimakkaasti kohotetulla
kädellä.

Pian Stephano erotti yön hiljaisuudessa suhisevien nahkahihnojen
vinkumisen, niiden kovat lyönnit nuorteille ihmis-jänterille ja
poikansa tuskallisen voihkaamisen.

Jokaisen lyönnin kuuluessa vanhus säpsähti, ikäänkuin se olisi
häntä itseään kohdannut. Viimein hän huusi niin kovaan kuin jaksoi:
"Riittää jo, riittää". Hermas palasi luolaan.

Isä kutsui hänet vuoteensa ääreen ja kehoitti häntä rukoilemaan
kanssansa.

Amenen sanottuansa hän silitteli pojan tuuheita hiuksia ja sanoi:
"Käytyäsi Aleksandriassa sinä olet muuttunut aivan toiseksi. Jospa
olisin kieltänyt piispa Agapitolle, enkä olisi sallinut sinun
matkustaa! Pian Vapahtajani on minut kutsuva luokseen, minä tiedän
sen, eikä kukaan pidätä sinua täällä. Silloin kiusaaja sinua lähestyy
ja kaikki tuon suuren kaupungin ihanuus, joka kuitenkin loistaa
ainoastaan niinkuin lahopuu, kuin välkkyvät käärmeet ja myrkylliset
purpuranväriset marjat..."

"Minä en niistä välitä", keskeytti häntä Hermas. "Tuo meluisa paikka
vaan hämmensi ja tuskastutti minua. En kuuna päivänä enää astu siihen
jalallani".

"Niin sinä aina sanot", Stephano väitti, "ja kuitenkin tämä matka on
sinut muuttanut. Kuinka usein minä ennen ajattelinkaan, kun kuulin
sinun naurusi, että sen sointi varmaankin on meidän taivaalliselle
Isällemme mieleistä. Ja nyt? Sinä olit iloinen, kuin visertävä lintu,
ja nyt sinä astelet mykkänä tietäsi, nyreänä ja haluttomana sinä
silmäilet ympärillesi ja pahat ajatukset turmelevat unesi".

"Sehän on minun vahinkoni", häntä Hermas keskeytti. "Minä pyydän,
päästä käteni. Pian on yö kulunut, ja onhan sinulla koko pitkä päivä
aikaa opetuksen antamiseen".

Stephano huokasi, ja Hermas kävi vuoteellensa.

Uni ei tullut kummankaan silmiin, ja kumpikin tiesi toisensa olevan
valveilla, ja olisi mielellään alkanut puheen, mutta mielipaha ja
uhma sulki pojan suun, ja isä oli vaiti, koska hän ei vieläkään
saanut suuhunsa oikeita sydämelle käypiä sanoja, joita hän tapaili.

Viimeinkin tuli aamu. Hämärä kajastus loi valojuomun luolan suuhun ja
sen umpinainen sisus valkeni vaikenemistaan. Nuorukainen heräsi ja
nousi haukotellen.

Nähdessään isänsä makaavan silmät auki, hän kysyi huolettomasti:
"Jäänkö tänne, vai lähdenkö aamuhartauteen?"

"Rukoilkaamme yhdessä", Stephano pyysi. "Ken tiesi, kuinka kauvan
se meille on vielä suotu. Se päivä, jota ei enää ilta seuraa, ei
ole minusta kaukana. Laskeu polvillesi minun viereeni ja anna minun
suudella Ristiinnaulitun kuvaa".

Hermas teki isänsä käskyn mukaan, ja kun he lopettivat
kiitosvirtensä, niin kolmas ääni yhtyi heidän ameneensa.

"Paavali!" vanhus huudahti, "ylistetty olkoon Vapahtaja! Katsoppas
vähäisen minun haavaani. Nuolen kärki pyrkii ulos ja polttaa
kauheasti".

Äsken tullut, myöskin erakko, jolla kaiken muun puvun asemesta oli
yllään vain tummasta, vanuttamattomasta verasta tehty mekkomainen
takki ja lammasnahka, tutki huolellisesti haavaa, pani siihen yrttejä
ja jupisi sitä tehdessään hurskaita lukuja.

"Nyt tuntuu paljoa paremmalta", huoahti vanhus. "Sinun hyvyytesi
tähden Herra armahti minua".

"Minäkö hyvä? Minä syntisäkki!" Paavali vastasi syvällä
metallin-sointuisella äänellä, ja hänen erittäin ystävälliset,
siniset silmänsä kohosivat taivasta kohden, ikäänkuin tahtoen
vakuuttaa, että hänen suhteensa suuresti erehdyttiin. Sitten hän
pyyhkäisi silmiltään harmaantuvan tukkansa, joka järjestämätönnä ja
takkuisena valui hänen niskallensa ja kasvoillensa, ja sanoi iloisena:

"Ei kukaan ihminen ole enempää kuin ihminen, ja moni on vähempää!
Arkissa oli monta eläintä, mutta vaan yksi Noah!"

"Meidän aluksessamme sinä olet Noah", vastasi Stephano.

"Sitten tämä pitkä lortti on elehvantti", nauroi Paavali.

"Sinä et ole häntä pienempi", Stephano vastasi.

"Vahinko, että tämä kivi-arkki on niin matala, muuten menisimme heti
mitalle", Paavali lausui. "Niin, jospa Hermas ja minä olisimme yhtä
hurskaita ja puhtaita, kuin olemme suuria, niin meillä olisi paratiisin
avaimet taskussamme. Sinä vitsasit itseäsi tänä yönä, poika, minä kuulin
ruoskan roiskeen. Oikein! Jos syntinen liha yltyy, niin sitä pitää
vähäsen nukittaa".

"Hän voihkasi kovasti, eikä saattanut nukkua", Stephano sanoi.

"Vai niin, kyllä minä hänet!" Paavali huusi nuorukaiselle ja uhkasi
häntä voimakkaalla nyrkillään. Mutta nuot uhkaavat sanat kuuluivat
enemmän kova-äänisiltä kuin vihaisilta, ja vaikka tämä tavattoman
suuri mies lammasnahkoinensa kyllä näyttikin hurjalta, niin oli
kuitenkin hänen katseessaan ja äänessään vastustamaton ystävällisyys,
niin ett'ei kukaan olisi luullut, että hänen vihansa oli todentekoa.

"Helvetin henget ovat häntä kohdanneet", sanoi Stephano puolustellen,
"enkä minä olisi saanut unta silmiini, vaikk'ei hän olisi
valittanutkaan. Tämä on jo viides yö".

"Mutta kuudentena", Paavali keskeytti häntä, "sinulle on lepo
välttämätöntä. Vyötä nahka yllesi, Hermas. Sinun pitää mennä
kosteikkoon senaattori Pietarin luokse ja häneltä tai Dorothea
rouvalta, diakonissalta tuoda hyvää unijuomaa sairaallemme. Katsoppas
tuota! Poika ajattelee tosiaankin isänsä suurusta! Niin, oma vatsa on
hyvä kehoittaja. Pistä vaan leipä taskuusi ja pane vesiastia tänne
vuoteen viereen. Sinun poissa ollessasi minä tuon raikasta vettä.
Seuraa nyt minua".

"Odota vielä, odota", Stephano huusi. "Tuo uusi ruukku kaupungista,
lapseni. Sinä meille eilen lainasit omasi, Paavali, ja minä
tahtoisin..."

"Minä olin sen jo unhottaa", keskeytti toinen hänen puheensa.
"Tuleehan minun kiittää tuota varomatonta poikaa, sillä nyt vasta
minä tiedän, kuinka pitää juoda, niin kauvan kuin on terveenä. Vaikka
minulle annettaisiin sen paino kultaa, en ottaisi astiaa takaisin.
Ainoastaan pivosta juoden vesi maistuu hyvältä. Ruukku on teidän.
Minä sotisin omaa hyvääni vastaan, jos vaatisin sen takaisin. Jumalan
kiitos, nyt ei viekkainkaan varas voi varastaa minulta muuta, kuin
turkkini".

Stephano tahtoi häntä kiittää, mutta hän otti Hermasta kädestä kiinni
ja vei hänet kanssansa ulos.

Hetkisen molemmat astuivat äänettöminä vuorta ylös yli kallioiden ja
kiviharkkojen.

Eräälle kalliolakealle, jonka ohitse merenrannan ja kosteikon välinen
vuoritie kulki, Paavali seisahtui ja kääntyi nuorukaiseen sanoen:

"Jos me joka hetki ajattelisimme tekojemme kaikkia seurauksia, niin
ei syntiä ensinkään olisi olemassa".

Hermas loi kysyväisen katseen häneen, mutta Paavali jatkoi:

"Jos sinun mieleesi olisi juohtunut, kuinka suuresti isäsi tarvitsee
unta, niin olisit maannut hiljaa tänä yönä".

"Minä en saattanut", vastasi moitittu äreästi. "Tiedäthän, että olen
ruoskinut itseäni kovasti".

"Se olikin oikein, sillä sinä olet ansainnut kuritusta, kuin huonosti
kasvatettu poikanulikka".

Hermas katseli uhkaavasti moittivaa ystäväänsä. Hehkuva puna nousi
hänen poskihinsa, sillä hänen mieleensä juohtui paimentytön sanat,
että hän imettäjällensä kantelisi hänen päällensä, ja vihaisena hän
huudahti:

"Niin en salli puhuttavan kanssani; minä en ole enää mikään lapsi!"

"Etkö isäsikään lapsi?" keskeytti häntä Paavali ja katsoi samalla
niin kummastuneena ja kysyväisenä häneen, että Hermas ujona käänsi
silmänsä pois.

"Eihän toki ole sopivaa, että joku katkeroittaa elämän lopun juuri
siltä, joka ainoastaan hänen tähtensä enää haluaa elää".

"Minä olisin mielelläni maannut alallani, sillä minä rakastan isääni,
niinkuin joku muukin".

"Sinä et lyö häntä", Paavali vastasi, "sinä tuot hänelle leipää ja
vettä etkä juo yksinäsi suuhusi sitä viiniä, jonka piispa Agapito
Herran ehtoollisesta lähettää kotiin myötäsi häntä varten. Tämä on
tosin jotakin, mutta ei kuitenkaan läheskään riittävää!"

"Minä en ole mikään pyhimys!"

"En minäkään", Paavali huudahti. "Minä olen täynnä heikkouksia
ja syntejä; mutta sen minä tiedän, mitä se rakkaus oli, jota
Vapahtajamme opetti meille, ja sinäkin saattaisit sen tietää.
Ristillä hän on kärsinyt sinun ja minun puolestani, köyhäin ja
pahantekijäin puolesta. Rakastaminen on samalla sekä vaikeinta, että
helpointa. Se kysyy uhria! Entäs sinä? Kuinka pitkä aika on siitä,
kun viimeksi näytit isällesi ystävällisiä kasvoja?"

"Minä en taida teeskellä".

"Sitä sinun ei tarvitsekkaan, mutta _rakastaa_ sinun pitää. Ja
totisesti, ei sillä osoiteta rakkautta, mitä käsi tekee, vaan
ainoastaan sillä, mitä sydän mieluisasti uhraa ja mistä se pakoittaa
itsensä luopumaan".

"Ja eikö se ole mikään uhri, että minä täällä hukkaan elän nuoruuteni
ajan", kysyi nuorukainen.

Paavali astui taaksepäin, pudisti hämmästyneenä pörhöistä päätänsä ja
sanoi: "Vai niin on laita? Aleksandriaako ajattelet? Niin, tosiaankin
siellä aika kuluu nopeammin, kuin meidän yksinäisellä vuorellamme.
Ethän sinä välitä tuosta ruskeasta paimentytöstä, mutta kenties on
siellä joku punainen ja valkoinen kreikkalais-nainen katsonut sinua
silmiin".

"Anna minun olla rauhassa naisista", Hermas vastasi
teeskentelemättömällä harmilla. "Oli siellä muutakin katseltavaa".

Nuorukaisen tätä sanoessa hänen silmänsä säihkyivät, ja milt'ei
uteliaasti kysyi Paavali: "Mitä sitten?"

"Sinä tunnet Aleksandrian paremmin kuin minä"', Hermas vastasi
vältellen. "Olethan siellä syntynyt ja sanotaan, että olet ollut
rikas nuorukainen".

"Sanotaanko?" kysyi Paavali. "Kenties he ovat oikeassa, mutta tiedä
se: minä olen iloinen, ett'ei minulla ole enää mitään kaikesta
siitä turhuudesta, joka siellä oli minun omani, ja minä kiitän
Vapahtajaa siitä, että minä ainaiseksi olen saanut eritä tuosta
ihmis-vilinästä. Mikä sitten tuossa melussa näyttää sinusta niin
erittäin viehättävältä?"

Hermas viivytteli vastausta.

Hän häpesi puhua, ja kuitenkin hän tunsi vastustamattoman halun saada
kerrankin lausua, mitä hänen sielussansa liikkui.

Jos kaikkien niiden totisten, maailmaa halveksivaisten miesten
joukossa, joiden keskellä hän oli kasvanut, oli ketään, joka häntä
voi ymmärtää, niin se oli Paavali -- sen hän tiesi -- Paavali, jonka
siivotonta partaa hän pienenä oli mielin määrin saanut nykiä, jonka
hartioilla hän usein oli ratsastanut ja joka hänelle tuhansin kerroin
oli osoittanut, kuinka rakkaana hän piti häntä.

Aleksandrialainen oli tosin mitä ankarimpia miehiä, mutta hän oli
kova ainoasti itseänsä kohtaan.

Kerran Hermaan täytyi keventää sydäntänsä, ja tehden ripeän päätöksen
hän kysyi erakolta: "Oletko joskus ollut kylvyssä?"

"Joskusko? Minua kummastuttaa vaan, ett'en ole pehminnyt tuossa
haileassa vedessä ja murentunut kuin nisuleipä!"

"Miksi pilkkaat semmoista, mikä ihmisen kaunistaa?"

Hermas huudahti innokkaasti. "Miksikä Aleksandriassa kristityt saavat
käydä kylpemässä, kun taas sinä, isä ja kaikki erakot käytätte vettä
vain janonne sammuttamiseksi. Minua te pakoitatte elämään teidän
tavallanne, mutta minä en tahdo olla mikään ruokoton eläin!"

"Meidät näkee ainoastaan Korkein", virkkoi vastahan Paavali, "ja
hänelle me kaunistamme sielujamme".

"Mutta ruumiinkin Herra on meille antanut", Hermas häntä keskeytti.
"Ihminen on Jumalan kuva, sanotaan. Ja rae? Ilettävä kuin ruokoton
apina olin mielestäni, kun näin nuorukaisia ja miehiä tulevan
suuresta, Auringon portin luona olevasta kylpyhuoneesta hiukset
kauniisti järjestettyinä ja tuoksuvina ja jäsenet nuorteina sekä
terveydestä ja puhtaudesta loistavina. Ja kun he kävivät minun
ohitseni ja minä muistelin kulunutta lammasnahkaani sekä pitkää
porhoista tukkaani ja katsoin käsivarsiani ja jalkojani, jotka eivät
olleet heikommat eivätkä hoikemmat, kuin heidänkään, niin silloin
kävi vaihdellen kuuma ja kylmä läpi ruumiini ja minusta tuntui siltä,
kuin katkera juoma olisi tukkinut kurkkuni. Mielelläni minä olisin
parkaissut häpeästä ja kateudesta ja kiukusta. Minä en tahdo olla
ihmisten pelättinä!"

Hermas oli sanonut viimeiset sanat kiristäen hampaitaan, ja Paavali
katsoi häneen levottomasti, kun hän jatkoi:

"Minun ruumiini on Herran, yhtä hyvin kuin sielunikin, ja mitä on
suvaittu kaupungin kristityille..."

"Ei ole kuitenkaan meille luvallista", Paavali keskeytti häntä.
"Sen, joka kerran on lupautunut taivaalle, täytyy kokonaan irtautua
elämän viekoituksista ja katkaista ne siteet toinen toisensa perästä,
jotka häntä tomuhun kiinnittävät. Minäkin aikoinani olen voidellut
tätä ruumistani ja sukinut näitä vanukkeisia hiuksiani ja ihastellut
sydämestäni silmätessäni itseäni kuvastimessa; mutta minä sanon
sinulle, Hermas, ja kalliin Vapahtajani kautta, minä sanon sen
ainoastaan sentähden, että minä sen tunnen, tunnen täällä syvimmässä
sydämessäni: Parempi on rukoilla kuin kylpeä, ja minulle, kurjalle
mitättömälle, on armossa tullut osaksi hetkiä, hetkiä, joina sieluni
on katkaissut kahlehensa ja autuutettuna ja innostuneena saanut olla
kunniavieraana tai vahan juhlariemussa".

Paavalin näitä viime sanoja lausuessa olivat hänen silmänsä
avonaisina kohonneet taivasta kohti, ja niihin oli ilmaantunut
erinomainen loiste.

Hetkisen molemmat seisoivat puhumatta ja liikahtamatta vastatusten.
Viimeinkin erakko pyyhkäisi hiukset otsaltaan, joka tällöin vasta
ensikerran tuli näkyviin. Se oli hyvin muodostunut, vaikka vähän
kapea, ja sen melkein hohtava valkeus oli hänen päivettyneiden
kasvojensa jyrkkänä vastakohtana.

"Sinä et tiedä, poika", hän sanoi hengähtäen, "mitä iloja sinä
tahtoisit heittää luotasi mitättömistä seikoista. Ennenkuin vielä
taivas kutsuu hurskahan luoksensa, saapi hurskas taivaan luoksensa
maan päälle".

Hermas ymmärsi erakon sanat aivan hyvin, sillä hänen isänsäkin usein
monta tuntia kestäneen rukouksen jälkeen katseli korkeutta kohti,
kuulematta ja näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, ja kun hän
sitten heräsi innostuneesta katselemisestaan, niin hän tavallisesti
kertoi pojallensa, että hän oli nähnyt Vapahtajan tahi kuullut
enkelien yhdyslauluja.

Hänen itsensä ei ollut milloinkaan onnistunut asettua sellaiseen
tilaan, vaikka Stephano oli häntä pakoittanut rukoilemaan polvillaan
hänen kanssansa monta tuntia peräkkäin, jotka hänestä olivat
tuntuneet loppumattoman pitkiltä.

Usein oli tapahtunut, että ukon heikko hengen kipinä oli tämmöisten
sielua pudistuttavain hartauden harjoitusten perästä sammumaisillaan,
ja koska Hermas häntä rakasti, niin hän olisi häntä mielellään
kieltänyt antaumasta sellaisten vahingollisten mielenliikutusten
alaiseksi. Mutta näitä pidettiin erinomaisina armon-osoituksina,
ja kuinka poika silloin olisi rohjennut isällensä ilmoittaa
vastenmielisyytensä noita erittäin pyhiä asioita kohtaan?

Paavalin suhteen hän sai siihen rohkeutta silloisesta mielentilastaan
ja sanoi: "Tietysti minäkin toivon pääseväni paratiisiin, mutta se
kuitenkin avataan meille vasta kuoleman jälkeen. Kristityn täytyy
olla kärsivällinen; miksi ette odota taivasta, kunnes Vapahtaja
kutsuu teitä, vaan tahdotte jo täällä maan päällä nauttia sen iloja.
Ensin toinen ja sitten toinen. Mitä varten Jumala olisi meille suonut
ruumiilliset lahjat, joll'ei sen vuoksi, että me niitä käyttäisimme.
Kauneus ja voima eivät ole vähäpätöisiä asioita, ja ainoastaan narri
lahjoittaa toiselle jaloja lahjoja, jotta tämä ne heittäisi luotaan".

Paavali katsoi kummastuneena nuorukaiseen, sillä aina tähän hetkeen
saakka hän oli vastustamatta kaikissa hengellisissä seikoissa
mukaantunut isänsä ja hänen mielensä mukaan ja vastasi hänelle
päätänsä pudistaen:

"Niin ajattelevat maailman lapset, jotka ovat kaukana Jumalasta.
Tietysti me olemme Jumalan kuvia, mutta mikä poika suutelee isänsä
_kuvaa_, kun isä itse antaa hänelle huulensa suudeltaviksi?"

Paavali oli aikonut sanoa "äiti" "isän" asemesta, mutta kun hän
ajoissa muisti, että Hermaalta oli aikaisin kadonnut onni, saada
kyyristyä äidin syliin, niin hän oli nopeasti muuttanut sanansa. Hän
oli niitä, joiden on niin vaikeata loukata toista, ett'eivät he,
ikäänkuin aavistaen lähimmäisensä salaisetkin haavat, koske niihin
milloinkaan, paitsi niitä parantaakseen.

Hän oli muuten tavallisesti harvapuheinen, mutta tänään hän jatkoi
innokkaasti:

"Yhtä paljoa kuin Jumala on korkeampi meidän omaa, kurjaa itseämme,
yhtä paljoa arvokkaampaa on kristitylle ajatella Häntä, kuin omaa
persoonaansa. Oi, jospa onnistuisi kokonaan hävittää tämä oma itsemme
ja kokonaan kadota Jumalaan. Mutta se seuraa meitä, ja kun sielu jo
arvelee yhtyneensä Korkeimpaan, niin se huutaa: 'Täällä olen', ja
tempaisee jalomman osamme jälleen tomuhun. Paha kyllä, että me estämme
sielun lähtöä ja olemme pakoitetut iankaikkisen osamme vahingoksi
elättämään ja vahvistamaan katoavaista osaamme leivällä ja vedellä ja
joutilaalla unella, vaikka kuinka mielellämme paastoisimmekin ja
valvoisimme. Pitäisikö meidän sielumme vahingoksi vielä myönnyttää
lihalle sellaisia vaatimuksia, joita se helposti voipi olla vailla?
Ainoastaan se, joka halveksii omaa itseänsä ja panee sen alttiiksi,
on, Vapahtajan armon kautta, itse hävitettyänsä itsensä, huomaava
olevansa Jumalassa".

Hermas oli kärsivällisenä kuunnellut erakon sanoja.

"Minä en ymmärrä sinua, enkä isääni. Olenhan minä toki, niin kauvan
kuin vaellan täällä maan päällä, _oma itseni_, enkä mikään muu.
Kuoleman jälkeen tosin, mutta silloin vasta, uusi iankaikkinen elämä
alkaa".

"Ei suinkaan", huudahti Paavali, häntä elävästi keskeyttäen. "Toinen,
ylevämpi olo, josta sinä puhut, ei ala vasta tuolla puolen hautaa
sille, joka ei lakkaa kuolettamasta lihaansa ja voittamasta sen
himoja, luopumasta maailmasta ja omasta itsestään ja etsimästä
Herraa. Monen on sallittu jo tässä elämässä syntyä uudesta ylempään
oloon. Katso minua, viheliäisintä viheliäisistä. Olenhan minä yhä
sama, mutta kuitenkin olen Herran edessä toinen, kuin olin ennenkuin
armo minut käsitti, yhtä varmaan, kuin tämä palmun vesa, joka kasvaa
tuon kaatuneen puun juuresta, ei ole sama, kuin lahonnut runko.
Pakana minä olen ollut, ja jokaista tomun nautintoa olen täysin
siemauksin nautinnut. Sitten minä tulin kristityksi; Herran armo
tuli minulle osaksi ja minä synnyin uudesti ja tulin toistamiseen
lapseksi, mutta tällä kertaa, kiitos olkoon Lunastajani, Jumalan
lapseksi. Keskellä elämääni minä kuolin, nousin ylös ja saavutin
taivahan ilon. Menander minä olin, ja niinkuin Sauluksesta, niin
minustakin tuli Paulus, ja kaikki mikä Menanderista oli rakasta:
kylvyt, pidot, näytelmät, hevoset ja vaunut, paininlyönnit, voidellut
jäsenet, ruusut ja seppeleet, purppuravaatteet, laulu ja naisten
rakkaus -- kaikki tämä on jäänyt taakseni, niinkuin saastainen
suo, josta vaeltajan töin tuskin on onnistunut pelastua. Ei veren
pisaraakaan vanhasta ihmisestä ole jäänyt jäljelle uuteen, ja
niinkuin minä, niin ovat kaikki hurskaat aloittaneet uutta elämää
vaeltaissansa hautaa kohti. Sinunkin hetkesi on lyöpä, sinäkin olet
kuoleva..."

"Jospa minä vain olisin ollut Menander, niinkuin sinä", Hermas
huudahti äkkiä häntä keskeyttäen. "Kuinkahan voipi luopua mistään,
jota ei koskaan ole omistanut? Jotta voisi kuolla, täytyy ensin elää!
Halveksittavalta minusta tuntuu tämä katala olo, ja minä olen väsynyt
juoksemaan teidän jäljissänne, niinkuin vasikka lehmän perässä. Minä
olen vapaa ja jaloa sukua, isä on sen itse sanonut, ja tosiaankaan
en minä ole heikompi kuin ne kaupungin porvarien pojat, joita minä
seurasin kylpyhuoneesta paininlyönti-kouluun".

"Palestrassako olit?" kysyi Paavali kummastuneena.

"Timagetisella painelukemalla", huusi Hermas hehkuvin poskin.
"Portilta minä katselin nuorukaisten leikkejä, kuinka he
paineskelivat ja heittivät maaliin raskailla kiekoilla. Silmäni
olivat tunkeutua ulos päästäni tätä katsellessani, ja olisinpa
huutanut kovaan suuttumuksesta, kun minun täytyi seisoa siellä sillä
tavoin viheliäiseen lammasnahkaan puettuna, saamatta ottaa osaa
kilpailuun. Joll'ei Pakhomio olisi tullut sinne, niin minä olisin,
Vapahtajan haavojen kautta, syössyt kentälle ja vaatinut vahvinta
heistä painimaan kanssani ja olisin heittänyt kiekon kauemmaksi,
kuin se hyvistä hajuista lemuava narri, joka sai voiton ja jonka he
seppelöivät".

"Kiitä Pakhomiota", Paavali naurahti, "että hän pidätti sinua, sillä
sinä et olisi saavuttanut paininlyönti-tanterella muuta kuin pilkkaa
ja häpeää. Vahva olet kyllä, mutta diskuskiekon-heitto on opittava,
niinkuin kaikki muutkin taidot. Itse Herakleskin joutuisi tässä
leikissä häviölle ilman harjoitusta, ja käsitemppuja tuntematta".

"Minä en olisi silloin heittänyt ensikertaa", nuorukainen huudahti.
"Katsoppas, mitä minä taidan!"

Näin sanoen hän kumartui, otti käteensä yhden niistä sileistä
kivenliuskoista, joita oli sinne koottu kasaan tien tueksi, teki
voimakkaan ponnistuksen ja viskasi graniittisen diskus-kiekkonsa
jyrkännettä myöten syvyyteen.

"Siinäpä näet!" huudahti Paavali, joka tarkasti ja milt'ei uteliaasti
oli seurannut hänen heittoansa. "Niin vahva kuin kätesi onkin,
niin kuitenkin jokainen aloittelija heittää kauemmaksi kuin sinä,
jos hän vaan tuntee temput. Ei niin, ei niin; terävällä syrjällään
kiekon tulee veitsen tavoin halkaista ilmaa. Kuinka sinä pidät
kätesi sitten; niin heittävät naiset! Ranne suoraan ja nyt vasen
jalka taakse ja polvi taivuksiin! Katsos tuota hölmöä! Annas tänne
kivesi! Näin tartutaan kiekkoon, sitten vedetään ruumis kokoon ja
notkistetaan polvet, niinkuin joutsen kaari, jotta koko ruumiin
jokainen jänner olisi avullisena lisäämässä vauhtia kiekolle, kun
se sinkautetaan. Noin se käy jo paremmin, mutta ei se vieläkään ole
oikein. Nosta ensin kiekko ojennetulla käsivarrella! Tähtää nyt
tarkoin maaliin! Heilahuta se nyt korkealle taaksepäin! Odota! Vielä
kerran! Käsivarren täytyy olla kovemmin jännitettynä, ennenkuin
heität. Ei käynyt peräti huonosti; mutta tuohon palmuun pitäisi
kuitenkin päästämän. Anna minulle tämä laatta ja tuo kivi. Niin!
Epätasaiset syrjät estävät kulkua. Ja katso nyt!"

Enenevällä innolla Paavali oli lausunut nämät sanat ja hän tarttui
kiviliuskaan, niinkuin monta vuotta takaperin, jolloin ei kukaan
Aleksandrian nuorukainen vetänyt hänelle vertoja diskus-kiekon
heitossa.

Hän taivutti polvensa, kurotti ruumiin ylä-osan eteenpäin, antoi
ranteen vapaasti liikkua, teki aina viimeisilleen jännitetyllä
käsivarrellaan voimakkaan ponnistuksen, hänen oikean jalkansa
koukistetut varpaat kaivautuivat maahan, ja hän lennätti kiven
etäälle eteensä.

Se pysähtyi palmun eteen, johon hän oli tähdännyt, kuitenkaan sitä
saavuttamatta.

"Odota", Hermas huusi, "anna minun nyt koittaa, osaanko puuhun!"

Hänen kivensä kulki suhisten läpi ilman, mutta ei saavuttanut edes
sitä kukkulaa, johon palmu oli juurtunut.

Paavali pudisti paheksien päätänsä, tarttui vuorostaan kivenlaakaan
ja heidän välillänsä alkoi innokas kilpailu. Jokaisella heitolla
onnistui Hennaan, joka suurella oppivaisuudella matki opettajansa
asentoa ja temppuja, heittää kivensä yhä kauemmaksi, kun taas vanhan
miehen käsivarsi alkoi väsyä.

Jo Hermaan kivi osui toisen kerran palmuun, mutta Paavalin ei ollut
viime heitollaan onnistunut heittää kiveänsä kukkulallekaan asti.

Kilpailu-into valtasi yhä enemmän erakon.

Hän heitti vaatteensa hartioiltaan ja tarttuen uuteen kiveen, hän
huusi, ikäänkuin seisoisi öljystä kiiltävien toveriensa keskellä
Timagetilaisella paininlyönti-kentällä, jossa hän oli voittanut monen
monta seppelettä:

"Hopeajoutsisen Apollonin ja nuolista iloitsevan Artemiin kautta,
minä osaan palmuun!"

Kiekko viilsi suhisten ilmaa, hänen ruumiinsa ylä-osa ponnahti
ylös, hänen vasen käsivartensa ojentui ja saattoi ruumiin jälleen
tasapainoon, räiske kuului, palmunrunko, johon kivi oli sattunut,
tärähti, ja Hermas riemuitsi:

"Ihmeellistä, ihmeellistä! Se vasta oli heitto! Vanha Menander ei ole
kuitenkaan kuollut! Jää hyvästi, huomenna heitämme jälleen!"

Näin sanoen Hermas jätti erakon ja riensi pitkillä harppauksilla
vuorta myöten alas kosteikkoon.

Niinkuin unissa-kävijä, jota tunnoton herättäjä huutaa nimeltä,
Paavali hämmästyi kuullessaan nämät sanat.

Hämmentyneenä hän silmäili ympärillensä, ikäänkuin hänen olisi
tutustuminen aivan outoon maailmaan.

Kirkkaat hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan, ja häveten hän
tempasi maassa makaavat vaatteensa ylös ja peitti niillä paljastetut
jäsenensä.

Hetken aikaa hän tuijotti Hennaan jälkeen, sitten hän kovasti
tuskastuneena painoi kätensä otsaansa ja runsaita kyyneliä vieri
hänen partaansa.

"Mitä minä olen sanonut?" hän jupisi itsekseen. "Jokainen pisara
vanhaa ihmistä on muka perin juurin poistettu minusta? Minä narri,
minä turhamainen hullu! Paulukseksi minua sanotaan, mutta Saulus minä
olen ja pahempi kuin Saulus!"

Näin sanoen hän heittäytyi polvilleen, painoi otsansa kovaan kallioon
ja alkoi rukoilla.

Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi korkeudesta syössyt alas
miekkoihin ja peitsiin, kuin hänen sydämestään ja sielustaan vuotaisi
verta, ja rukouksiin ja kyynelihin vajonneena, syytellessään ja
tuomitessaan itseänsä, ei hän tuntenut yhä korkeammalle kohoavan
auringon hehkua, ei huomannut hetkien kulumista, ei kuullut, että
monta toivioretkeläistä, jotka kävivät pyhissä paikoissa, lähestyi
häntä piispa Agapiton johtamina.

Pyhissävaeltajat näkivät hänen rukoilevan, ihmettelivät hänen
hurskauttansa ja laskeutuivat johtajansa viittauksesta hänen
taaksensa polvilleen.

Kun Paavali viimeinkin nousi, niin hän huomasi oudoksuen ja
hämmästyen hänen hartautensa näkijät ja lähestyi Agapitoa,
suudellakseen hänen vaatettansa; mutta tämä sanoi:

"Ei niin! Hurskain on suurin meistä. Ystävät, kumartakaamme tätä
pyhää miestä".

Toivioretkeläiset tekivät hänen käskynsä mukaan.

Paavali painoi kasvonsa käsihinsä ja nyyhki: "Minä raukka, minä
raukka!"

Toivioretkeläiset ylistivät hänen nöyryyttänsä ja matkustivat
johtajansa kanssa pois.



KOLMAS LUKU.


Hermas oli pysähtymättä rientänyt eteenpäin.

Jo hän seisoi sen solatien viimeisessä mutkassa, jota hän oli
kulkenut, ja jalkojensa alla hän näki laajalle ylettyvässä laaksossa
puron kirkkaan veden, joka täällä teki erämaan hedelmälliseksi, ja
korkeat palmut ja lukemattomat tamariski-pensaat, joiden keskellä
ylenivät kosteikon asukasten huoneet, pienten puutarhojen ja
huolellisesti kasteltujen peltotilkkujen ympäröiminä.

Jo hän kuuli kukon laulun ja koiran iloisen haukkumisen, ja hänestä,
joka oli tottunut aina olemaan syvän hiljaisuuden ympäröimänä
korkeiden kallioiden keskellä, tämä kaikui sen eloisan elämän
tervehdyksenä, johon hän ikävöitsi.

Hän pysähtyi ja seurasi silmillään noita keveitä savupatsaita, jotka
värähdellen yhä ylemmäksi ylenevän auringon kirkkaassa paisteessa
nousivat hänen alapuolellaan olevan kosteikko-kaupungin lukuisilta
liesiltä.

"Tuolla keittävät par'aikaa", hän ajatteli, "vaimot miehilleen,
äidit lapsilleen aamiaista, ja tuolla, missä tuo musta savu tupruaa,
hankitaan kenties upeita pitoja vieraita varten, mutta minulla ei ole
missään kotia, eikä minua kutsu kukaan".

Kilpaileminen Paavalin kanssa oli häntä virkistänyt ja ilahuttanut;
mutta hänen kaupunkia nähdessään täyttyi hänen nuori sydämensä
uudestaan katkeruudesta ja hänen huulensa vavahtelivat, kun hän
katsoi lammasnahkaansa ja pesemättömiä jäseniään.

Nopean päätöksen tehden hän kääntyi selin kosteikkoon ja riensi
vuorelle päin.

Hän heitti erään yksin hänelle tutun lähteen luona karkean pukunsa
yltään ja valoihen raikkahalla vedellä, pesihen huolellisesti ja
mielihyvällä, suorieli sormillansa tuuhean tukkansa ja riensi sen
jälkeen alas laaksoon.

Se sola, jota hän kulki, päättyi erääsen tasangosta ylenevään
kunnaasen, jonka itäisellä rinteellä oli pieni, hiljan rakennettu
kirkko; muuten tämä kunnas oli joka taholta ympäröittynä muureilla
ja valleilla, joiden takana seudun asukkaat saivat suojaa, kun
saaliinhimoiset Saracenit uhkasivat kosteikkoa.

Tätä kunnasta pidettiin erittäin pyhänä paikkana, sillä sen huipulla
Moses oli muka Amalekin sodassa rukoillut, ja Aaron ja Hur tukeneet
hänen korkealle kohotettuja käsiään.

Mutta olipa vielä muitakin kunnian-arvoisia paikkoja kosteikon
lähistöllä.

Siellä oli kauempana pohjoiseen päin se kallio, josta Moses
sauvallansa oli lyönyt vettä, siellä kaakompana ja ylempänä se
kukkula, jossa Herra oli palavasta pensaasta puhunut lainsäätäjän
kanssa, siellä kaivo, jonka luona tämä viimeksimainittu oli kohdannut
Jethron tyttäret, Zipporan ja Ledjan, niinkuin legenda heidät
nimittää.

Hurskaat pyhiinvaeltajat kävivät suurissa joukoin toivioretkillä
näissä pyhissä paikoissa ja niiden joukossa monta niemimaan
alkuasukkaista, ja etenkin Nabatealaisista, jotka ennen olivat
käyneet pyhällä vuorella uhraamassa sen huipuilla jumalillensa,
auringolle, kuulle ja tähdille.

Pohjoisella portilla kohosi linnoitus, jossa aina siitä alkaen,
kun syrialainen prefekti Comelio Palma Trajanon hallitessa oli
vallannut petrelaisen Arabian, oli keisarillinen linnue suojelemassa
kukoistavaa erämaan kaupunkia saaliinhimoisten Saracenien ja
Blemmyiläisten hyökkäyksistä.

Mutta pharanilaiset porvarit olivat itsekin hankkineet suojaa
omaisuudelleen.

Jättiläis-vuoren korkeimmalla huipulla, korkeimmalla
tähystyspaikalla, josta saattoi nähdä ylt'ympäri, he pitivät
vartioita, jotka katselivat yöt päivät etäisyyteen, voidaksensa
vaaran lähestyessä antaa varoitus-merkin.

Kaikki heidän asuntonsa näyttivät linnoilta, sillä ne olivat lujasta
kivestä tehtyjä ja miespuolinen nuoriso oli hyvin harjaantunut
jousella ampumisessa.

Kirkkokunnaan lähellä asuivat etevimmät perheet; siellä oli piispa
Agapiton ja Pharanin neuvosherrojen talot.

Näistä viimeksimainituista nautti senaattori Pietari suurinta arvoa,
osaksi totisen kuntonsa tähden ja senkin vuoksi, että hän oli
kivenmurrosten, puutarhojen, taatelipalmujen ja karjan omistaja,
osaksi myöskin aviovaimonsa, diakonissa Dorothean harvinaisten
ominaisuutten johdosta. Dorothea rouva oli erään jo aikoja sitten
kuolleen arvoisan piispa Khairemonin tyttären tytär, joka Decion
vainotessa kristityitä oli vaimoineen paennut tänne ja käännyttänyt
monta Pharanilaista Vapahtajan oppiin.

Luja ja hyvin rakennettu oli Pietarin upea kivikartano, huolellisesti
hoideltu se palmupuisto, joka oli sen vieressä. Hänellä oli
kaksikymmentä orjaa, monta kameelia ja vieläpä kaksi ratsuakin, ja
majamiehenä asui Pharanin keisarillisen linnan päällikkönä oleva
centurioni, gallialainen Phoebicio hänen huoneessaan vaimonsa Sironan
kanssa; tämä ei kuitenkaan ollut juuri neuvosherran mieleen, sillä
centurioni ei ollut kristitty, vaan innokas Mithraan palvelija,
jonka mysterioissa hurja Gallialainen oli kohonnut "leijonan"
arvoon. Sentähden hänen väkensä ja heidän mukaansa Pharanilaiset
tavallisesti nimittivät häntä leijonaksi.

Hänen edeltäjänsä oli ollut paljoa alempi-arvoinen upseeri, mutta
uskovainen kristitty, jota Pietari itse oli kehoittanut muuttamaan
hänen taloonsa. Kun sitten vuosi takaperin leijona Phoebicio tuli
hurskaan Pankration sijaan, ei senaattori saattanut kieltää häntä
muuttamasta tyhjäksi tulleesen majaan.

Arkana ja pelokkaana Hermas läheni Pietarin talon rakennuksia ja
hänen ujoutensa vielä eneni, kun ei hän sen komean kivihuoneuksen
eteisessä, jonne hän oli tullut kenenkään estämättä, tietänyt, minne
kääntyä.

Ei ketään ollut siellä, joka olisi ohjannut häntä oikealle, eikä
hän rohjennut astua ylikertaan käyviä rappusia myöten, vaikka hän
luuli Pietarin oleskelevan siellä. Ei epäilystä, sillä hän kuuli
yläpuolellansa puhuttavan, ja eroitti selvään senaattorin syvän äänen.

Hermas kävi ääntä kohti ja pani jo jalkansa portaiden alimmalle
astimelle; mutta kun hän häveten omaa neuvottomuuttaan oli tuskin
alkanut rohkeammin astua ylöspäin, niin hän kuuli ihan päänsä päällä
oven aukenevan, ja siitä virtasi padolla suljetun puron tavoin, jonka
sulut mylläri aukaisee, kirkkaita nauravia lapsenääniä häntä kohden.

Hämmästyneenä hän silmäili ylöspäin, mutta hänelle ei jäänyt
miettimisaikaa, sillä huima, riemuitseva joukko oli jo ehtinyt
rappusille.

Muiden edellä riensi nuori ihmeen kaunis nainen, jolla oli
kultakutriset hiukset ja joka nauraa helättäen piti kirjavaa nukkea
korkealla ilmassa.

Hän käveli selkä portaihin päin, valkeanverevät, vallattomuutta ja
iloisuutta säteilevät kasvot käännettyinä lapsiin, jotka innokkaassa
halussaan puoleksi vaatien, puoleksi pyytäen, puoleksi nauraen,
puoleksi itkien kilvan huusivat: "Anna se meille, Sirona!" "Älä ota
sitä enää meiltä, Sirona!" "Pysähdy tähän, Sirona!" "Sirona!" ja
jälleen "Sirona!"

Eräs suloinen kuusivuotias tyttö koitti kaikin voiminsa saavuttaa
tuota lumivalkoista täyteläistä kättä, jossa leikkikalu oli; kolme
pienempää lasta, jotka kokivat tarttua hänen polvihinsa, hän sysäsi
pois vasemmalla kädellään, joka oli vapaana, ja huusi yhä astuen
takaperin:

"Ei, ei, te ette saa sitä ennenkuin sillä on uusi pukunsa yllään;
sen pitää olla pitkä ja kirjava kuin keisarin vaatteet. Päästä minut
irti, Caecilia, muuten sinä putoat alas, niinkuin hurja Nikoni
tuonain".

Hän oli tätä sanoessaan ehtinyt astimille, hän kääntyi nopeasti ja
salpasi levitetyin käsivarsin kapeat rappuset, joilla Hermas seisoi,
avosuin katsellen iloista päänsä päällä tapahtuvaa näytelmää.

Kun Sirona aikoi juosta alaspäin, niin hän huomasi nuorukaisen ja
säikähtyi. Mutta kun hän näki, että erakko vain ujouden tähden ei
saanut sanaa suustansa, vastataksensa hänen kysymykseensä, mitä
hän tahtoi, niin hän rupesi uudestaan iloisesti nauramaan ja huusi
hänelle:

"Tule vaan, me emme tee sinulle mitään pahaa, eikö niin, lapset?"

Sillä välin Hermas oli saanut rohkeutta ilmoittaakseen haluavansa
puhua senaattorin kanssa, ja Galliatar, joka mielihyvällä silmäili
hänen voimakasta nuorukais-vartaloansa, tarjousi hänelle opastajaksi.

Tämän kohtauksen aikana Pietari keskusteli täysikasvuisten vanhimpain
poikainsa kanssa.

Nämät viimeksimainitut olivat muhkeita miehiä; mutta heidän isänsä
oli kookkaampi kuin kumpikaan heistä ja sitä paitse erittäin
leveähartiainen.

Nuorukaisten puhuessa hän pyyhkäsi lyhyttä harmaata partaansa ja
katseli maahan synkän totisena, niinkuin ensi silmäyksellä näytti.
Mutta se, joka lähemmin häntä tarkasti, huomasi pian, että usein
tyytyväinen, jos kohta yhtä usein tyly hymy ilmaantui tämän viisaan,
kunnollisen miehen huulille.

Hän oli niitä, jotka osaavat niinkuin nuori äiti leikkiä lastensa
kanssa ja ottaa toisen huolia omakseen, mutta jotka kuitenkin
silmäilevät niin synkästi ympärilleen ja lausuvat niin kovia sanoja,
että ainoastaan ne, jotka tuntevat heidät perinpohjin, saattavat olla
heitä väärin tuntematta ja pelkäämättä. Jokin seikka kalvoi tämän
miehen sielua, jolla oli kuitenkin kaikkea, mitä kuuluu ihmis-onneen.

Hänessä oli kiitollinen mieli, mutta hän tiesi, että hänestä olisi
saattanut tulla enempää, kuin miksi kohtalo oli hänen sallinut
tulla. Kivenhakkaajaksi hän oli jäänyt, mutta hänen poikansa olivat
täydentäneet oppiaikansa hyvässä koulussa Aleksandriassa.

Vanhempi, Antonio, joka jo kauvan oli tehnyt työtä omin neuvoin, ja
jolla jo oli vaimo ja lapsia, oli rakentaja ja konetaituri; nuorempi,
Polykarpo, oli hyvälahjainen kuvanveistäjä.

Vanhemman veljen johdolla kosteikko-kaupungin komea kirkko oli
rakennettu; tuo vasta kuukausi sitten kotiin palannut Polykarpo
aikoi isänsä kivenmurroksissa teettää ja laittaa suurenmoisia töitä,
sillä hän oli saanut toimekseen koristaa Aleksandriassa olevan,
Sebasteioniksi eli Caesareumiksi nimitetyn loistorakennuksen uuden
esikartanon kahdella kymmenellä graniittisella leijonalla. Enemmän
kuin kolmekymmentä oli hänen kanssansa kilpaillut tästä työstä; mutta
asian ymmärtävät tuomarit olivat yksimielisesti myöntäneet hänen
kaavoillensa kilpapalkinnon.

Rakennusmestari, jonka oli määrä laittaa patsaskäytävät ja kivetä
piha, oli hänen ystävänsä ja oli suostunut ottamaan tarvittavat
graniittiharkot, laatat ja telat Pietarin kivenmurroksista, eikä,
niinkuin muuten oli tavallista, Syenen murroksista, ensimmäisen
putouksen rannalta.

Antonio ja Polykarpo seisoivat isänsä kanssa erään ison pöydän
ääressä ja selittivät hänelle sitä suunnitelmaa, jonka he olivat
yhteisesti piirtäneet puutaulun ohueen vahapeitteesen.

Nuoren rakennusmestarin esitys tarkoitti sitä, että olisi
rakennettava silta poikki syvän, mutta kapean rotkon, jota
kuormajuhtien täytyi pitkällä kierroksella kiertää, ja tällä tavoin
voitaisiin uudesta rakennettavan tien kautta tehdä murrosten ja meren
välinen matka kolmannesta lyhemmäksi.

Rakennustyön kustannukset saataisiin pian palkituiksi säästyvän
työvoiman kautta, ja vallan varmastikin, joll'ei annettaisi, niinkuin
tähän asti oli tehty, kuormalaivojen tyhjinä palata, vaan Klysmassa
lastattaisiin niihin voittoa tuottavaa palauskuormaa Aleksandrian
tehtaista.

Pietari, joka neuvostonkokouksessa osasi puhua mainiosti, oli
kotoisessa elämässä harvapuheinen.

Aina pojan jotakin uutta esitellessä, hän katsoi häneen, ikäänkuin
tutkiakseen, eikö tuo nuori mies ollut menettänyt ymmärrystään, mutta
samalla kuitenkin hänen huulensa, joita hänen harmaa partansa vain
puoleksi peitti, muhoilivat myöntyväisestä Kun Antonio alkoi selittää
suunnitelmaansa, kuinka tietä sulkeva rotko tehtäisiin haitattomaksi,
niin senaattori mumisi: "Kasvatappas vain siivet orjiemme selkään
ja muuta mustat korpeiksi ja valkoiset lokeiksi, niin he saattavat
lentää sen ylitse. Kaikkiahan toki pääkaupungissa oppii!"

Niin pian kuin sanaa "silta" mainittiin, niin hän tuiotti nuoriin
taiteilijoihin ja sanoi: "Kysytään vaan, olisiko taivas taipuisa
lainaamaan meille sateenkaarensa". Mutta kun sitten Polykarpo esitti
hänelle, että hänen aleksandrialaisen ystävänsä kautta toimitettaisiin
Syriasta muutamia seetripuun hirsiä ja hänen vanhempi poikansa selitti
hänelle sillankaaren piirrosta, jolla hän lupasi silloittaa rotkon
lujasti ja kestävästi, niin hän seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella
hänen sanojansa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojansa niin synkästi
ja katseli niin kolkosti, kuin hän kuulisi kertomusta ilkityöstä;
kuitenkin hän salli hänen puhua häiritsemättä loppuun ja jupisi
alussa vaan "kujeita" taikka "niin, jospa minä olisin keisari".

Viimein hän esitti selviä, tarkkoja kysymyksiä ja sai varmoja ja
ajateltuja vastauksia. Antonio todisti numeroilla, että tulot yhdestä
ainoasta tilauksesta Caesareumia varten tuottaisivat enemmän kuin
kolme neljännestä koko kulungeista. Sitten Polykarpo puuttui puheesen
ja vakuutti, että pyhän vuoren graniitti aineensa ja värinsä suhteen
oli kauniimpaa kuin Syenen.

"Me teemme täällä halvempaa työtä, kuin putouksen rannalla", Antonio
keskeytti häntä. "Kiviharkkojen kuljetuskaan ei tule liian kalliiksi,
jos saamme sillan ja merelle käyvän tien, ja jos käytämme tuota
muutamain kuukausien kuluttua jälleen purjehdittavaa Trajanonvirtaa,
joka yhdistää Niilin Punaiseen mereen".

"Ja jos minun leijonani onnistuvat", Polykarpo lausui, "ja Zenodoto
tyytyy meidän kiveemme ja työhömme, niin voipi kyllä käydä niin, että
me viemme voiton Syeneltä ja että meidän luonamme tehdään osa niistä
suunnattomista tilauksista, joita nyt Konstantinon uutta pääkaupunkia
varten tehdään putouksen rannalla olevista kivenmurroksista".

"Polykarpo ei toivo liikoja", Antonio lisäsi, "sillä
kuumeentapaisella innolla keisari koittaa saada Byzantiota
suurennetuksi ja kaunistetuksi. Sille, joka rakentaa huoneen, jaetaan
vuosittain viljaa, ja houkutellakseen sinne meidän ammattilaisiamme,
joita hän ei voi saada kylläksensä, hän lupaa kuvanveistäjille,
rakennusmestareille ja sivistyneille työntekijöillekin täydellisen
veron-vapauden. Jos me jo täällä valmistamme harkot ja patsaat tarkoin
piirrosten mukaan, niin eivät ne vaadi ylellistä tilaa laivassa, eikä
kukaan voi hankkia niin halpaa työtä kuin me".

"Eikä niin hyvääkään", huudahti Polykarpo, "sillä sinä olet itse
taiteilija, isä, eikä kukaan tunne kiveä paremmin kuin sinä. En ole
milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja tasavärisempää graniittia, kuin
siinä harkossa oli, jonka sinä hankit minulle ensimmäistä leijonaani
varten. Minä valmistan sen täällä, ja arvelen, että sitä saattaa
katsella. Tosin sen on vaikea pitää paikkaansa noiden jalojen,
taidetten loisto-ajan teosten joukossa; mutta minä teen parastani".

"Leijonat tulevat ihastuttavia", Antonio sanoi, ylpeydellä veljeensä
katsoen. "Sen vertaista ei ole kukaan viimeisinä vuosikymmeninä
tehnyt, ja minä tunnen Aleksandrialaiseni. Jos pyhän vuoren
graniitista tehtyä mestariteosta ylistetään, niin koko maailma tahtoo
saada graniittinsa sieltä, eikä mistään muualta. Se vaan on tärkeätä,
että kivien kuljettaminen merelle tulee vähemmän vaivaloiseksi ja
kalliiksi".

"Koittakaamme siis", sanoi Pietari, joka poikainsa näitä puhuessa
oli sanaakaan sanomatta kävellyt edes takaisin. "Koittakaamme siis
Jumalan nimessä, tuota sillanrakennusta. Uuden tien me laitamme, jos
porvaristo suostuu ottamaan osallensa puolet kustannuksista, muuten
emme; ja tietäkää se: teistä on molemmista tullut kunnon miehiä!"

Nuorempi poika tarttui hänen käteensä ja painoi sen sydämellisen
hellästi huulilleen.

Pietari pyyhkäisi nopeasti hänen tummia kiharoitaan, ojensi sitten
voimakkaan oikean kätensä esikoiselleen ja sanoi: "Meidän täytyy
lisätä orjiemme lukua. Kutsu äiti tänne, Polykarpo".

Polykarpo riensi iloisesti toimittamaan isänsä käskyä, ja kun
rouva Dorothea, joka istui kangaspuissa tyttärensä Marthanan
ja muutamien orjatarten kanssa, näki hänen hehkuvin poskin
syöksyvän naishuoneesen, niin hän nousi, huolimatta muhkeasta
täyteläisyydestään, nuorekkaalla kiireellä ja huusi Polykarpolle:

"Onko hän myöntynyt teidän aikeihinne?"

"Sillanrakennukseen, äiti, ja kaikkeen, kaikkeen", nuorukainen
huudahti. "Minä en saata leijoniani varten mistään saada kauniimpaa
graniittia, kuin se on, jonka isä minulle valitsee, ja kuinka se
minua ihastuttaa Antonion tähden! Ainoastaan tien suhteen meidän
täytyy olla kärsivällisiä. Hän haluaa heti puhella kanssasi".

Dorothea rouva koitti tyynnyttävällä viittauksella rauhoittaa
poikaansa, joka oli tarttunut hänen käteensä ja koki vetää häntä
mukaansa; mutta kyynelet, jotka olivat nousseet hänen lempeihin
silmiinsä, ilmaisivat, kuinka suuresti hän otti osaa lemmittynsä
ilohon.

"Malttia, malttia, tulenhan minä jo", hän virkkoi, vetäen pois
kätensä Polykarposta, järjestääkseen pukuaan ja harmaita hiuksiaan,
jotka runsahina ja hyvin hoidettuina ympäröivät hänen vielä suloisia
ja rypyttömiä kasvojaan. "Olenhan minä sen jo edeltäpäin sanonut! Jos
teillä on järjellisiä asioita isälle esiteltävinä, niin hän teitä
kuulee ja suostuu niihin ilman minun välitystänikin. Miesten asioihin
eivät naiset saa sekaantua. Nuoriso pitää jousta jänniteltynä ja
ampuu usein yli maalin. Olisipa se kaunista, jos minä hullumaisesta
rakkaudesta teihin tahtoisin olla seireeninä, joka hyväilyssanoilla
kietoo terveen järjen tämän talon perämieheltä, isältänne. Te
nauratte tätä harmaantunutta seireeniä? Mutta rakkaus ei huomaa, mitä
vuodet ovat riistäneet, ja muistaa hyvin kaiken sen, mikä meissä ennen
on ollut miellyttävää. Miehillä ei sitä paitse aina ole vahaa korvissa,
kun se olisi tarpeen. Mutta tulkaa nyt isän luokse!"

Dorothea kävi Polykarpon ja tyttärensä edellä.

Polykarpo pidätti sisartansa kädestä ja kysyi häneltä: "Eikö Sirona
ollut teidän luonanne?"

Kuvanveistäjä koitti näyttää aivan viattomalta, mutta punastui
kuitenkin kysyessään.

Marthana huomasi tämän hyvin ja vastasi vähän veitikkamaisesti: "Hän
näytti meille kauniita kasvojansa, mutta tärkeiden tointen vuoksi hän
lähti pois".

"Sironako?" kysyi Polykarpo epäillen.

"Niin juuri, niin juuri!" Marthana vastasi nauraen. "Hänen täytyy
neuloa uudet vaatteet lasten nukelle".

"Miksi sinä pilkkaat hänen hyvyyttänsä?" sanoi Polykarpo moittivalla
äänellä.

"Kuinka tuntehikas sinä olet!" sanoi Marthana hiljaa. "Sirona on
ystävällinen ja hyvä kuin enkeli, mutta katso sinä hieman vähemmän
häneen, sillä hän ei kuulu meikäläisiin, ja niin ilettävä, kuin tuo
sappinen centurioni minusta onkin, niin...".

Hän ei puhunut loppuun, sillä Dorothea rouva oli ehtinyt asuinhuoneen
ovelle ja katsahti taakseen lapsiinsa.

Pietari otti puolisonsa vastaan yhtä totisena, kuin tavallisesti,
mutta hänen toisesta puoleksi suljetusta silmästään pilkisti
veitikkamaisuus, kun hän sanoi:

"Sinä tuskin tietänetkään, mistä puhutaan?"

"Uskalikkoja, pilvientavoittelijoita te olette", hän vastasi
iloisesti.

"Jos hanke ei onnistu", sanoi Pietari näyttäen poikiansa, "niin nuot
saavat kärsiä vahinkoa kauvemmin kuin me".

"Mutta se onnistuu teille", Dorothea huudahti. "Vanha sotapäällikkö
ja nuoret sotilaat, nehän tappelut voittavat".

Vilppaasti ja ujostelematta hän ojensi pienen palleroisen kätensä
miehellensä. Tämä löi iloisesti kättä ja sanoi:

"Minä arvelen saavani senaatissa tien laitoksen toimeen.
Sillanrakennustamme varten on vielä hankittava apuväkeä ja siihen me
tarvitsemme sinua, Dorothea. Meidän omat orjamme eivät riitä".

"Odota", keskeytti emäntä iloisasti häntä, astui ikkunan ääreen ja
huusi: "Jethro, Jethro!"

Se, jota näin oli huudettu, perheen vanha taloudenhoitaja, ilmaantui,
ja Dorothea alkoi keskustella hänen kanssansa, kuka kosteikkolainen
olisi taipuisa heille luovuttamaan kunnollista väkeä, ja eikö olisi
mahdollista käyttää joitakuita talon omista orjista rakennustyöhön.

Se, mitä hän sanoi, oli järkevää ja varmaa, ja osoitti, että hän
pienimmissäkin erikoiskohdissa tunsi taloutensa sekä oli tottunut
tällä alalla olemaan rajaton hallitsija.

"Pitkä Anubis", hän sanoi lopuksi, "on kai kumminkin tarpeeton
tallissa".

Taloudenhoitaja, joka oli tähän saakka vastannut lyhyesti ja
järkevästi, viivytteli vastaustaan. Ja samalla hän katsoi Pietariin,
joka rakennus-suunnitelmaan kiintyneenä oli häneen selin, sellaisella
silmäyksellä ja tehden kädellänsä senlaisen liikkeen, jotka selvään
ilmaisivat, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta että hän
pelkäsi sitä sanoa isännän läsnäollessa.

Dorothea rouva oli pikamietteinen ja hän ymmärsi tällöinkin Jethron
tarkoituksen, mutta juuri sentähden hän sanoi enemmän kummastuneena
kuin paheksien: "Mitä se vilkuminen merkitsee? Mitä _minä_ saan
tietää, saa myöskin Pietari kuulla".

Senaattori kääntyi ja katsoi talonhoitajaa päästä jalkoihin niin
synkällä silmäyksellä, että hän astui taaksepäin ja alkoi nopeasti
puhua.

Mutta hänet keskeytti meluavat lapsenäänet, jotka kuuluivat portailta,
ja Galliatar Sirona, joka toi Hermaan senaattorin luokse ja sanoi
nauraen: "Tämän suuren pojan olen löytänyt rappusilta, jossa hän kysyi
sinua".

Pietari silmäili nuorukaista katsehin, jotka eivät juuri olleet
ystävällisiä ja kysyi: "Kuka sinä olet? Mitä haet?"

Hermas ponnistelihen turhaan saadakseen sanaakaan suustansa, sillä
niin monen ihmisen ja niiden joukossa kolmen naisen läsnäolo saattoi
hänet kokonaan hämille.

Hänen sormensa kiertelivät lammasnahan villaisia suortuvia ja hänen
huulensa liikkuivat äänettömästi. Viimein hänen onnistui sammaltaen
saada sanotuksi: "Minä olen vanhan Stephanon poika, hänen, joka
haavoitettiin saracenien viimeisessä hyökkäyksessä. Isäni ei ole
viiteen yöhön saanut unta, ja nyt Paavali lähettää minut sinun
luoksesi, hurskas Paavali, Aleksandrialainen, tiedäthän -- jotta
minä..."

"Vai niin, vai niin", keskeytti häntä Pietari ystävällisesti
rohkaisten. "Sinä haluat jotakin lääkitystä vanhukselle. Katsoppas
vaan Dorothea, mimmoinen sorja poika on tullut siitä pienestä
nulikasta, jonka Antiokhialainen vei kanssansa vuorille".

Hermas punastui ja oikaisihen.

Samalla hän huomasi suureksi mielihyväkseen olevansa kookkaampi
senaattorin poikia, jotka olivat jotenkin saman ikäiset kuin hänkin,
ja joita nähdessään hän tunsi jotakin vastenmielisyyden sukuista
tunnetta ja suurempaa ujoutta, kuin heidän ankaraa isäänsäkään
kohtaan.

Polykarpo tarkasti häntä silmiin ja sanoi ääneensä Galliattarelle,
jota hän juuri oli tervehtinyt, ja josta hän ei kääntänyt katsettansa
aina siitä saakka, kuin hän oli astunut huoneesen: "Jos me voisimme
hankkia kaksikymmentä orjaa, joilla olisi tuommoiset hartiat, niin
työmme edistyisi. Täällä on kyllä tehtävää, suuri poika..."

"Nimeni ei ole 'poika', vaan Hermas", erakko vastasi ja hänen
otsasuonensa alkoivat paisua.

Polykarpo kyllä oli nähnyt muutamia vanhoja erakkoja, jotka pyhällä
vuorella elivät parannuksen tekijän elämää, yhä sisällisesti
tutkistellen Jumalata, mutta hänen mieleensä ei saattanut juohtua,
että voimakas nuorukainenkin saattoi kuulua heihin, ja hän tunsi,
että hänen isänsä vieras oli enemmän arvoinen, kuin hänen viheliäinen
pukunsa ilmaisi, ja että hän oli häntä loukannut. Sentähden hän sanoi
lepytellen:

"Vai Hermas on nimesi. Täällä me kaikki olemme työn toimessa, eikä
työnteko ole mikään häpeä. Mikä sitten on käsityösi?"

Tämä kysymys suututti nuorta erakkoa mitä kiivaimmin, ja Dorothea
rouva, joka hyvin huomasi, mitä hänessä liikkui, riensi vastaamaan:
"Hän hoitaa sairasta isäänsä. Teethän sinä sitä, eikö niin, poikani?
Pietari ei teiltä kiellä apuansa".

"En suinkaan", puuttui puheesen senaattori. "Minä seuraan sinua
sittemmin hänen luoksensa. Tietäkäätte, lapset, että tämän
nuorukaisen isä on ollut suuri herra, joka luopui runsaista
rikkauksistaan unhottaakseen maailman, jossa hän oli niin paljon
katkerata kokenut, ja palvellakseen Jumalaa omalla tavallaan, jota
meidän tulee kunnioittaa, vaikka ei se olekkaan meidän tapamme. Paina
puuta, poikani. %Ensin meillä on lopetettavana tärkeä toimi, sitten
minä seuraan sinua".

"Mutta me asumme ylhäällä vuorella", Hermas sammalsi.

"Sitä puhtaampi on ilma siellä", senaattori keskeytti. "Mutta
odota! Kenties on vanhus yksinään... Eikö? Hurskas Paavali on hänen
luonansa, sanot. Sitten hän on hyvissä käsissä ja sinä saatat
odottaa".

Pietari seisoi hetkisen ajatuksihinsa vaipuneena; sitten hän
viittasi poikiansa ja sanoi: "Antonio, mene nyt heti hakemaan
orjia; sinä Polykarpo kunnollisia kuormajuhtia. Sinä et tavallisesti
paljoa välitä rahakysymyksistä, mutta tällä kertaa sinun täytyy
kuulustella halvimpia hintoja. Mitä pikemmin te palaatte tietoinenne,
sitä parempi. Toiminta ei saa liikata päätöksen jäljissä, vaan sen
tulee seurata sitä ripeästi ja nopeasti, niinkuin paukaus vasaran
lyöntiä. Hämmennä sinä, Marthana, ruskea kuumejuoma ja pane minulle
kääreet järjestykseen. Tässä on avain".

"Minä autan häntä", huudahti Sirona, joka mielellään tahtoi
näyttäytyä avuliaaksi, ja jonka tuli oikein sääli vanhaa, sairasta
erakkoa. Sitä paitse hän piti Hermasta semmoisena, jonka hän itse
oli löytänyt, ja jota hän ehdottomasti piti suuremmassa arvossa,
saatuansa tietää, että hän oli ylhäisen miehen poika.

Sill'aikaa kuin tämä nuori vaimo ja tyttö työskentelivät rohtokaapin
ääressä, Antonio ja Polykarpo lähtivät huoneesta.

Jälkimmäinen oli jo astunut kynnykselle, kun hän vielä kerran
kääntyi ja kauan silmäsi Sironaa. Sitten hän astui rivakasti askelen
taaksepäin, sulki oven ja kävi raskaasti huoaten rappusia alas.

Niin pian kuin pojat olivat lähteneet, niin Pietari kääntyi
taloudenhoitajaan ja kysyi:

"Miten on Anubis orjan laita?"

"Hän on..." Jethro vastasi. "Hän on haavoitettu, eikä ole muutamaan
päivään käytettävissä. Vuohipaimen Mirjam, tuo kesytön kissa, on
haavoittanut häntä sirpillä otsaan".

"Ja tämän minä saan nyt vasta tietää?" huudahti Dorothea rouva
moittien. "Mitä te teitte tytölle?"

"Me olemme hänet salvanneet heinälatoon", Jethro vastasi, "ja siellä
hän riehuu ja raivoo".

Dorothea pudisti paheksien päätänsä, ja sanoi: "Sillä tavoin te ette
paranna tyttöä. Mene heti tuomaan hänet luokseni".

Niin pian kuin taloudenhoitaja oli lähtenyt huoneesta, Dorothea
kääntyi puolisoonsa ja huudahti:

"Voisipa joutua epäilyksiin, kun näkee noita kurjia, kuinka ne
menettelevät toistensa kanssa. Tuhansia kertoja olen sen nähnyt! Ei
mikään tuomio ole niin kova, kuin se, jonka orja orjalle langettaa!"

Jethro ja eräs nais-orja toivat Mirjamin huoneesen. Tytön kädet
olivat sidotut taakse paksuilla köysillä, ja hänen mustissa
järjestämättömissä hiuksissansa sekä vaatteissansa riippui kuivia
ruohonkorsia.

Synkkä tuli leimusi hänen silmissään, ja tempoen kuin tanssitaudissa
vavahtelivat hänen kasvojensa jänteet.

Kun Dorothea rouva silmäili häntä, niin hän oikaisihen uhkamielisenä
ja katsoi ympärilleen huoneesen, ikäänkuin tahtoisi tarkastaa
vihollisiansa. Samassa hän huomasi Hermaan. Veri poistui hänen
huuliltaan, kiivaalla tempauksella hän riuhtaisi pienet kätösensä
häntä sitovista nuorista, painoi ne kasvoihinsa ja kääntyi paeten
ovea kohti. Mutta Jethro asettui hänen tiellensä ja otti häntä
tylysti kiinni hartioista.

Mirjam parkaisi ääneensä, ja senaattorin tytär, joka oli pannut
rohtopullot pois käsistään ja säälien seurannut kaikkia hänen
liikkeitään, riensi paimentytön luokse, lykkäsi pois vanhuksen
käden, joka piti hänestä kiinni, ja sanoi: "Elä pelkää Mirjam.
Mitä hyvänsä olet tehnytkin, niin isäni saattaa antaa sinulle kaikki
anteeksi".

Hänen sanansa soivat rakkailta ja sisarellisen lämpimiltä, ja
paimentyttö seurasi häntä vastustelematta pöydän ääreen, jolla
rakennus-suunnitelmat olivat, ja jäi sinne seisomaan hänen viereensä.

Monta hetkistä kaikki olivat vaiti.

Viimein Dorothea rouva läheni paimentyttöä ja kysyi:

"Mitä on sinulle tehty, kun niin saatoit hairahtaa".

Mirjam ei tietänyt, mitä hänelle tapahtui.

Kovia haukkumasanoja, lyöntejä, vieläpä kahleita ja siteitä hän
oli odottanut ja sen sijaan hän sai osakseen lempeitä sanoja ja
ystävällisiä katseita. Hänen uhkamielisyytensä masentui; hänen
silmänsä kohtasivat hänen emäntänsä lempeän katseen, ja hiljaa hän
virkkoi:

"Hän on jo kauvan vainonnut minua, ja tahtoi teiltä pyytää minua
vaimokseen; mutta hän on minusta vastenmielinen ja ilettävä, niinkuin
kaikki teidän orjanne".

Hänen näitä viime sanoja lausuessaan ilmaantui hänen silmihinsä
jälleen raivoisa kiilto ja tuolla hänelle omituisella totisuudella
hän jatkoi:

"Minä soisin, että olisin häntä lyönyt sauvalla, enkä sirpillä,
mutta minä otin sen, minkä ensin sain käsiini, puolustaakseni
itseäni. Minä en voi suvaita, että mies minua koskee; se on minusta
inhottavaa ja hirveätä. Eilen illalla minä tulin tavallista myöhemmin
elukkaini kanssa kotiin, ja kun olin lypsänyt vuoheni ja aioin mennä
vuoteelleni, niin huoneessa jo kaikki makasivat. Silloin Anubis
astui tielleni ja laverteli rakkaudesta. Minä käskin hänet luotani,
mutta hän tarttui näin päähäni, tahtoen minua suudella. Silloin veri
syöksähti silmiini, minä tartuin sirppiin, joka oli vieressäni, ja
vasta silloin, kun hän vierieli maassa, huomasin menetelleeni väärin.
Kuinka se kävi, en voi sanoa. Minussa on jotakin, jotakin -- kuinka
sitä nimittäisin? -- joka ajaa minua kuin tuuli tiellä lepääviä
lehtiä, enkä minä voi sitä estää. Paras olisi, että saisin kuolla,
silloin te kerrassaan pääsisitte minun pahuudestani ja kaikki olisi
loppunut".

"Kuinka saatat puhua tuolla tavalla?" Marthana häntä keskeytti. "Sinä
olet hillitön ja huima, vaan et paha".

"Kysy vaan tuolta!" paimentyttö huudahti ja osoitti hehkuvin silmin
Hermasta, joka puolestansa neuvotonna katseli lattiaan.

Senaattori vaihtoi pikaisen silmäyksen vaimonsa kanssa. He olivat
tottuneet sanoittakin ymmärtämään toisiaan, ja Dorothea rouva lausui:

"Se, joka tuntee, ett'ei hän ole sellainen, kuin hänen pitäisi olla,
on jo parannuksen tiellä. Me päästimme sinut vuohia paimentamaan,
koska sinä aina juoksit laumojen perässä etkä milloinkaan saanut
rauhaa huoneessa. Jo ennen aamu-hartautta sinä nouset vuorelle ja
vasta illallisen jälkeen palaat kotiin. Sinun paremmasta puolestasi
ei kukaan pidä lukua. Puolet syyllisyydestäsi lankee meidän
niskoillemme, eikä meillä ole oikeutta rankaista sinua. Sinun ei
tarvitse kummeksia. Jokainen saattaa erehtyä, ja Pietari ja minä
olemme ihmisiä niinkuin sinäkin, emme enempää emmekä vähempää; mutta
kristityltä me olemme ja meidän on velvollisuutemme holhota niitä
sieluja, jotka Jumala on uskonut meille, olkootpa ne sitte lapsia
tahi orjia. Sinä et enää mene vuorelle, sinä jäät kotiin meidän
luoksemme. Äkillisen tekosi annan mielelläni sinulle anteeksi, jollei
Pietari tahdo sinua rankaista".

Senaattori pudisti vakaasti eväten päätänsä, ja Dorothea rouva
kääntyi Jethron puoleen kysyen:

"Onko Anubis pahasti haavoitettu ja onko hän hoidon puutteessa?"

"Hän on kuumeessa ja hourailee", kuului vastaus. "Vanha Praxinoa
jäähdyttelee hänen haavaansa vedellä". "Mirjam saa siis astua hänen
sijaansa", Dorothea lausui, "ja koittaa hyvittää sitä vahinkoa, jonka
hän on matkaan saattanut. Puolet sinun rikoksestasi on sovitettu,
tyttö, jos Anubis sinun hoidossasi parantuu. Minä tulen sitten
Marthanan kanssa näyttämään sinulle, kuinka kääreet tehdään".

Paimentyttö katseli lattiaan ja antoi vastustamatta viedä itsensä
sairaan luokse.

Sillä välin Marthana oli valmistanut ruskean juoman.

Pietari noudatti itselleen sauvansa ja huopahattunsa, antoi rohdot
Hermaalle ja käski häntä seuraamaan hänen jäljissään.

Sirona seurasi heitä silmin ja huudahti: "Sääli tuota uljasta poikaa!
Hänelle sopisi paremmin purpura-viitta kuin viheliäinen lammasnahka".

Dorothea rouva kohotti olkapäitään, viittasi tyttärelleen ja sanoi:
"Tule työhösi Marthana, aurinko on jo noussut korkealle. Kuinka
pikaisesti päivät kuluvat! Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
nopeammin viikot vierivät!"

"Minä siis kai olen hyvin nuori", Galliatar häntä keskeytti, "sillä
minusta kuluu aika tässä erämaassa kauhean hitaasti. Toinen päivä on
toisensa kaltainen, ja monta kertaa tuntuu minusta siltä, kuin elämä
herkeisi ja samalla sydämeni tykytyskin. Mitä olisinkaan ilman sinun
perhettäsi ja lapsiasi! Aina sama vuori, samat palmut, samat kasvot".

"Mutta vuori on ylevä ja puut ovat kauniit, ja kun rakastaa niitä
ihmisiä, joita joka päivä ympärillään näkee", Dorothea vastasi,
"niin voi täälläkin olla tyytyväinen. Me ainakin olemme tyytyväisiä,
mikäli elämän puutteet sen sietävät. Minä olen usein sanonut sinulle:
sinulta puuttuu työtä!"

"Työtä? Ja kenen hyväksi sitten?" Sirona kysyi. "Niin, jos minulla
olisi lapsia niinkuin sinulla! Roomassakaan en ollut onnellinen, en
suinkaan; mutta siellä oli kuitenkin jotakin tehtävää ja ajateltavaa.
Missä juhla-kulkuja, missä näytelmiä; mutta täällä! Ketä varten
täällä koreilisi? Kulta-koristeeni himmentyvät lippaassa ja koi
raiskaa hyvät vaatteeni. Kirjavasta vaipastani ompelen nykyjään
nuken vaatteita pienokaisillesi. Minusta olisi ihan yhdentekevää,
jos daimoni muuttaisi minut siiliksi tahi harmaaksi pöllöksi".

"Älä tee syntiä", Dorothea sanoi yksitotisesti ja silmäili
ihastuksella nuoren naisen kullankeltaisia hiuksia ja ihmeen ihania,
ystävällisiä kasvoja. "Sinusta pitäisi olla hupaista koristella
itseäsi miestäsi varten!"

"Häntäkö varten?" Sirona kysyi. "Hän ei pidä minusta lukua ja jos
hän sen tekee, niin hän tekee sen vaan loukatakseen minua. Minä vaan
ihmettelen, että saatan vielä olla iloinen. Iloinen olenkin ainoasti
sinun huoneessasi ja sielläkin vain silloin, kun en ajattele häntä".

"En tahdo kuunnella sellaisia sanoja, en tosiaankaan", Dorothea
häntä ankarasti keskeytti. "Ota liinakaistaleita ja jäähdytysvettä,
Marthana, me menemme sitomaan Anubiin haavaa".



NELJÄS LUKU.


Pietari ja Hermas astuivat yhdessä vuorta ylös.

Vanhempi mies seurasi opastavaa nuorukaista ja katsoi ihmetellen,
joka kerta kun nosti silmiään, hänen leveitä hartioitaan ja hänen
jäsentensä nuorteutta.

Eräällä pienellä vuoren lakealla tie leveni, ja kun molemmat
matkustajat hetken olivat vieretysten jatkaneet käyntiänsä puhumatta
mitään, niin senaattori kysyi: "Kuinka kauvan isäsi jo on asunut
vuorella?"

"Monta vuotta", Hermas vastasi; "mutta en tiedä kuinka monta. Se
onkin saman tekevä. Meillä ei kukaan kysy aikaa!"

Senaattori seisahtui, tarkasti jälleen seuralaistaan silmillään ja
kysyi: "Sinä olet siis ollut isäsi luona, aina siitä saakka, kun hän
asettui tänne?"

"Hän ei laske minua luotansa", Hermas vastasi synkästi silmäillen
ympärilleen. "Kosteikossakin olen vasta ollut vain kaksi kertaa
yksinäni kirkkomatkalla".

"Sinä et siis ole käynyt kouluakaan?"

"Mitäpä minä olisin käynyt? Isäni on opettanut minua lukemaan
evankeliumikirjaa, ja olenpa osannut kirjoittaakin; mutta sen olen jo
kai unhottanut. Ja mitä se minua hyödyttäisikään? Me elämme niinkuin
rukoilevaiset eläimet".

Näistä viimeisistä sanoista soi pistävä katkeruus ja ilmaisi
Pietarille hänen seuralaisensa sumeaa, kyllästynyttä sielua, jossa
nuoruuden toimintovoima uppiniskaisena teki kapinaa sitä toimetonta
elämän hukkaamista vastaan, johon se oli tuomittu.

Hänen oli sääli Hennasta, eikä hän ollut niitä miehiä, jotka
auttamatta käyvät vaaranalaisen ohitse.

Sitä paitse hän ajatteli omia poikiansa, joita oli kasvatettu ja
ohjattu ankarimpaan velvollisuuden täyttämiseen, ja hän sanoi
itseksensä, ett'ei hänen rinnallaan astuva uljas poika ensinkään
ollut huonompi kuin ne, ja että häneltä vaan puuttui oikeaa
johdatusta.

Miettiväisenä hän katsahteli milloin nuorukaiseen milloin maahan ja
jupisi eteenpäin kulkiessaan epäselviä sanoja harmaasen partaansa.

Äkkiä hän oikaisihen ja nyökkäsi myöntyväisenä vakaata päätänsä. Hän
tahtoi koettaa pelastaa Hermasta ja tapaansa noudattaen hän kävi heti
tuumasta toimeen.

Vuoren lakean päässä tie haaraantui. Toinen polku kävi ylöspäin,
toinen antoi laaksoon päin ja päättyi kivenmurroksiin. Pietari
kääntyi jälkimmäiselle, mutta Hermas huusi hänelle: "Se tie ei kulje
meidän luolallemme. Sinun pitää seurata minua".

"Seuraa _sinä_ minua", senaattori lausui, pannen sellaisen koron
ensimmäisiin sanoihinsa, ett'ei nuorukainen saattanut olla
huomaamatta niiden kahtalaista merkitystä. "Vielä on päivää pitkältä,
käykäämme ensin katsomaan, mitä työmieheni toimittavat. Tiedätkö
paikan, missä me murramme kiveä?"

"Kuinka en sitä tietäisi?" Hermas sanoi ja kävi jälleen oppaaksi
senaattorin edelle. "Minä tiedän kaikki tiet vuorellamme, sekä
kosteikkoon että merelle kulkevat. Kivenlouhoksen takana olevassa
rotkossa piti eräs pantteri tyyssijaansa".

"Sen kyllä saimme kokea", Pietari sanoi; "nämät pedot tappoivat
meiltä kaksi nuorta kameelia, eivätkä miehet voineet niitä koirilla
ajellen eikä ansoillakaan saada kiinni".

"Nyt saatte olla niiltä rauhassa", nuorukainen nauroi. "Tuolta
ylhäältä kalliolta minä osasin urokseen nuolellani ja akkapantterin
löysin poikasten luota luolasta. Siitäpä sainkin enemmän vaivaa.
Väkipuukkoni on huono, ja sen vaskinen terä taipui pistäessä. Minun
täytyi käsin kuristaa tuo pirun täplänahka, mutta sillä aikaa se
repi hartioitani ja kävi hampain käsivarteeni. Katsoppas arpia!
Mutta, Jumalan kiitos, minun haavani paranevat pikemmin kuin isäni.
Paavali sanoi, että minä olen kastemadon kaltainen, joka, kun se
lyödään keskeltä poikki, sanoo jäähyväiset itsellensä ja virkkuna
ja iloisena matelee, yksi puoli yhtäänne, toinen toisaanne. Pienet
pantterit olivat niin lystillisiä ja saamattomia; enkä minä hennonut
tappaa niitä, vaan panin ne lammasnahkaani ja kannoin isälle. Isäni
nauroi noita pieniä penikoita, ja sitten otti ne eräs Nabatealainen
myödäksensä ne Klysmassa Roman kauppiaille. Siellä ja Byzantiossa
tarvitaan kaikellaisia eläviä petoja. Minä olen saanut rahaakin
niistä ja vanhain pantterien taljoista ja sain käyttää niitä
ruokarahoina, kun muiden kerällä matkustin Alexandriaan anomaan uuden
patriarkan siunausta".

"Sinä olet siis ollut pääkaupungissa?" Pietari kysyi. "Sinä olet
siis nähnyt ne suuret varustukset, jotka suojelevat rannikkoa meren
tulvalta, korkean Pharon kauvas loistavine tulineen, lujat sillat,
kirkot, palatsit ja temppelit obeliskeineen, patsaineen ja kauniisti
kivettyine pihoineen? Eikö siellä milloinkaan mieleesi juontunut se
ajatus, että moisen rakennuksen rakentamisesta on syytä ylpeillä?"

Hermas pudisti eväten päätänsä ja vastasi: "Kyllä tosin mieluummin
tahtoisin elää viileissä patsassaleissa, kuin ummehtuneessa
luolassamme, mutta rakentaminen ei kuitenkaan minua miellytä. Kuinka
pitkä aika kuluu, ennenkuin toinen kivi on toisen kyljessä! En ole
kärsiväinen. Ja jos lähden isäni luota, niin tahdon tehdä semmoista,
jonka kautta saavutan kunniaa. Mutta jopa olemmekin kiven
murroksella..."

Pietari ei antanut seuralaisensa puhua loppuun, vaan keskeytti hänet
nuorukaisen innolla huutaen:

"Eikö rakennustaiteella sinun mielestäsi saata hankkia mainetta?
Katso noita harkkoja ja laattoja ja näitä kovasta kivestä hakattuja
teloja. Ne ovat kaikki Ailaan meneviä, sillä sinne poikani Antonio,
vanhempi niistä kahdesta, jotka äsken näit, rakentaa lujilla
muureilla ja patsailla varustetun Herran huoneen, paljoa suuremman
ja kauniimman kuin kosteikkomme kirkko on, joka niinikään on hänen
tekoansa. Hän ei ole paljoa vanhempi kuin sinä, ja kuitenkin hän on
jo kuulu likellä ja kaukana. Ja noista alhaalla olevista punaisista
harkoista nuorempi poikani Polykarpo veistää komeita jalopeuroja,
jotka ovat kaunistavat itse pääkaupungin jalointa rakennusta. Kun
sinä, minä ja kaikki nykyjään elävät jo aikoja olemme unhotettuina,
silloin vielä on mainittava: nämät ovat taiteilija Polykarpon,
Pharanilaisen Pietarin pojan, tekoja. Mitä _hän_ saapi aikaan, se
on erinomaista. Ei kukaan, joka ei ole valittu, saata sanoa: tätä
minä tahdon oppia. Mutta sinulla on selvä ymmärrys, jäntevät kädet
ja tarkat silmät, ja kuka tiesi, mitä sinussa vielä piilee. Jos pian
tulisit oppiin, niin ei taitaisi vielä olla liian myöhäistä saada
sinusta kelpo taituria. Mutta tosiaankaan ei se, joka tahtoo niin
pitkälle päästä, saa pelätä työtä. Vai maineesen palaa mielesi? Se
on oikein, enkä saata muuta kuin iloita siitä; mutta tiedä, että
sen, joka tahtoo saada tuollaisen harvinaisen hedelmän, täytyy
ensiksi, niinkuin eräs jalo pakana aikoinaan on sanonut, valella sitä
hiellään! Vaivatta, työttä, taistelutta ei mitään voittoa saada, ja
voitotta ani harvoin saavutetaan mainetta".

Vanhuksen eloisuus oli tarttunut nuorukaiseenkin, ja hehkuvin poskin
hän huudahti:

"Kuka sanoo sinulle minun pelkäävän taistelua ja vaivaa? Minä
olisin valmis uhraamaan kaikkeni, vieläpä henkenikin saavuttaakseni
mainetta. Mutta minulle ei ole mieleistä mitellä kiviä, vasaralla ja
taltalla hakkailla aseettomia kivilohkareita tahi suurella vaivalla
sovitella neljäkäskiviä toistensa kylkeen. Palestrassa tahtoisin
hankkia voiton seppeleitä ja heittää väkevimmätkin maahan tahi
sotilaana taistelussa olla kaikkia muita etevämpi. Isänikin on ollut
sotilas, ja puhukoon hän vaan niin paljon kuin tahtoo 'rauhasta'
ja yhtenään ainoastaan 'rauhasta', niin hän kuitenkin unelmissaan
puhuu vielä verisestä taistelusta ja polttavista haavoista. Jos sinä
jälleen parannat hänet, niin en enää jää tälle yksinäiselle vuorelle,
vaikkapa täytyisi sälääkin paeta täältä. Miksi Jumala on antanut
minulle nämät kädet, jollei juuri siksi, että niitä käyttäisin!?"

Pietari ei vastannut näihin Hennaan huulilta tulisesti tulvaileviin
sanoihin. Hän pyyhkäisi harmaata partaansa ja ajatteli itseksensä:

"Kotkan pojat eivät pyydä kärpäsiä. Tätä sotilaan poikaa ei minun
milloinkaan onnistu saada taipumaan meidän rauhalliseen käsityöhömme;
mutta vuorelle noiden kummallisten tyhjäntoimittajain joukkoon hän ei
saa jäädä, sillä silloin hän joutuu hukkaan; eikä hän kuitenkaan ole
tavallista halpaa lajia".

Annettuaan sitten joitakuita käskyjä työntekijäin päällysmiehelle,
hän seurasi nuorukaista hänen sairastavan isänsä luo.

Jo oli monta hetkeä kulunut siitä, kun Hermas ja Paavali olivat
lähteneet sairaan erakon luota, ja yhä vielä tämä virui yksinänsä
luolassaan.

Yhä ylenevä aurinko paahtoi kallioita, jotka taas sädehtien
levittivät hellettä ja täyttivät erakon asunnon tukahduttavalla
kuumuudella.

Stephano paran haavoissa tuskat yltyivät, kuume lisääntyi ja hän oli
kovin janoissaan.

Tuossa oli jo aikoja sitte tyhjennetty kiviastia, jonka Paavali oli
hänelle lahjoittanut, mutta ei häntä eikä Hermasta kuulunut.

Tuskallisesti hän kuunteli, kuuluisiko ääntä etäältäkään, kerran hän
oli kuulevinänsä Alexandrialaisen astunnan ja sen jälkeen ääneen
lausuttuja sanoja sekä hiljaista vaikeroimista hänen luolastaan.

Stephano yritti huutaa, mutta tuskin hän itsekään kuuli niitä
heikkoja ääniä, jotka tunkeusivat hänen haavoitetusta rinnastaan ja
kuivuneilta huuliltaan.

Sitten hän tahtoi rukoilla, mutta kauhea sisällinen tuska häiritsi
hänen hartauttaan.

Yksinäisyyden kaikki kauhu valtasi hänet, ja hän, joka elettyänsä
elämää, mikä oli ääriä myöten ollut täynnä toimintaa, nautinnoita,
pettymystä ja kyllästystä, nyt yksinäisiä, kovia sieluntaisteluja
taistellen lakkaamatta pyrki korkeimpia päämääriä kohti, hän tunsi
itsensä tällä hetkellä niin lohduttoman hyljätyksi, kuin äidistään
eksynyt lapsi.

Hiljaisesti vaikeroiden hän virui tuskavuoteellaan ja kun hän
kallioiden varjosta huomasi auringon jo käyneen puolipäivän korkeuden
ohi, niin alkoi viha ja katkeruus liittyä tuskaan, janoon ja
levottomuuteen.

Kädet nyrkkiin puristettuina hän jupisi sanoja, jotka kuuluivat
sotilaan sadatuksilta, ja sitten milloin poikansa milloin Paavalin
nimeä.

Viimein hänen tuskansa voitti vihan ja hänestä tuntui, kuin hänellä
olisi toistamiseen elettävänä elämänsä onnettomimmat, aikoja sitten
kuluneet hetket.

Hän oli palaavinansa kotiin keisarin palatsissa pidetyistä meluisista
juomingeista. Hänen orjansa olivat ottaneet ruusuista ja poppelin
lehvistä palmikoidut seppeleet hänen kaulaltaan ja otsaltaan
ja pukeneet hänet yöpukuun. Hän lähestyi hopealamppu kädessä
makuuhuoneensa ovea. Hän hymyili, sillä siellä häntä odotti hänen
nuori vaimonsa, hänen Hennaansa äiti. Tämä oli kaunis, ja Stephano
rakasti häntä suuresti; ja vieläpä hän toi muassaan onnistuneita
sukkeluuksia keisarin pidoista. Jos _kellä_, niin ainakin _hänellä_
oli syytä hymyillä. Jo hän astui etehiseen, jossa tavallisesti
kaksi orjatarta valvoi. Hän löysi ainoastaan yhden, ja tämä makasi
sikeässä unessa. Hymyillen hän valaisi tämän kasvoja. Kuinka
tyhmältä hän näytti maatessaan suu ammollaan! Makuukammiossa levitti
alabasterilarnppu himmeätä valoa. Hiljaa ja yhä vielä hymy huulilla
hän läheni Glyceran norsunluista vuodetta, kohotti lamppuansa,
tuijotti vaimonsa tyhjään, koskemattomaan vuoteesen eikä hymyillyt
enää, eikä saanut sen-iltaista hymyään takaisin moneen vuoteen, sillä
Glycera oli pettänyt ja hyljännyt hänet sekä lapsensa.

Kaksikymmentä vuotta oli siitä kulunut, kun kaikki tämä oli
tapahtunut, tänäpäivänä palasi kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut,
takaisin, ja hän näki niinkuin silloinkin vaimonsa tyhjän vuoteen
sielunsa silmillä ja hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja kurjaksi
kuin sinä juhlayönä.

Silloin näkyi varjo luolan suulla, ja vapautettuna noista
kammoittavista näyistä hän huoahti, sillä hän oli tuntenut Paavalin,
joka sillä hetkellä laskeusi polvilleen hänen viereensä.

"Vettä, vettä", Stephano pyysi hiljaa, ja Alexandrialainen, jonka
sydäntä viilsi, kun hän jo luolaan astuessaan oli kuullut ukon
hiljaisen vaikeroimisen, tarttui vesiastiaan, katsoi siihen ja näki
sen olevan kokonaan kuivan ja syöksyi silloin, ikäänkuin olisi
kilvanjuoksu, alas lähteelle, täytti sen vedellä ja asetti sen sairaan
huulille, joka ahnein siemauksin särpi virvoittavan juoman ja sitten
huoaten huudahti: "Nyt tuntuu taas paremmalta. Minkätähden viivyit
niin kauvan? Minä olen ollut kovin janoissani!"

Paavali, joka oli laskeutunut polvilleen sairaan viereen, painoi
otsansa vuoteesen eikä vastannut mitään.

Stephano silmäili kummastuneena kumppaniaan, ja kun hän huomasi, että
tämä kovasti itki, niin hän ei kysynyt enempää.

Hetken aikaa vallitsi äänetön hiljaisuus luolassa, viimein Paavali
kohotti kasvonsa ja lausui: "Anna minulle anteeksi, Stephano!
Rukoillessani ja ruoskiessani itseäni saavuttaakseni takaisin omaa,
menetettyä rauhaani, olen unohtanut sinun hätäsi ja tuskasi. Ei
mikään pakana olisi tehnyt sillä tavoin!"

Sairas siveli ystävällisesti hoitajansa kättä; vaan tämä jupisi:
"Itsekkäisyys, kurja itsekkäisyys ohjaa ja vallitsee meitä. Kukahan
meistä kysynee toisen hätää. Ja me, me luulemme vaeltavamme Karitsan
teitä!"

Tuskallisesti hän huoahti ja nojasi päätänsä sairaan rintahan, ja
tämä siveli hellästi hänen sekaisia hiuksiaan.

Tässä asemassa senaattori tapasi heidät, kun hän Hermaan kanssa astui
luolaan.

Erakkojen toimeton elämä soti kokonaan sitä vastaan, mitä hän
ajatteli ihmisen ja kristityn velvollisuuksista, mutta hän auttoi,
missä saattoi, huolimatta apua tarvitsevan persoonasta.

Se hellä yhdistys, missä hän näki nämät miehet, liikutti hänen
sydäntään, ja Paavaliin kääntyen hän sanoi ystävällisesti:

"Minä saatan huoletta jättää teidät, sillä sinä näytät olevan
uskollinen hoitaja".

Aleksandrialainen punehtui ja vastasi pudistaen päätänsä: "Minä olen
ajatellut vain itseäni ja unohtaen velvollisuuteni antanut hänen
maata täällä yksinänsä janoissaan ja tuskissaan; mutta nyt en poistu
enää hänen vierestään, ja Jumalan sekä teidän avullanne hän on
jälleen paraneva!"

Pietari nyökkäsi ystävällisesti päätänsä, sillä hän ei uskonut erakon
itsensäsyytöksiä, vaan sitä enemmän hänen hyvää tahtoansa, ja ennen
luolasta lähtemistään hän käski Hermasta joka aamu seuraavina aikoina
käymään hänen luonansa ilmoittamassa hänelle isänsä vointia.

Hän ei ainoastaan tahtonut parantaa Stephanoa, vaan myöskin täten
pysyä yhteydessä nuorukaisen kanssa, joka suuressa määrin oli
herättänyt hänen myötätuntoisuuttaan, ja hän oli lujasti päättänyt
auttaa häntä tuosta toimettomasta elämästä, jossa hän kuihtui.

Paavali kieltäysi ottamasta osaa siihen yksinkertaiseen illalliseen,
jota isä ja poika yhdessä nauttivat, ja ilmoitti tahtovansa jäädä
yöksi sairaan luokse. Koska Hermas olisi tehnyt luolan muutenkin
kyllin pienen tilan aivan ahtaaksi, niin hän kehoitti tätä panemaan
maata hänen asuntoonsa.

Uusi elämä oli tänäpänä alkanut nuorukaiselle, sillä kaikki nuo
valitukset ja toiveet, jotka aina hänen Aleksandrian matkastansa
saakka olivat himmeinä ja utuisina liikkuneet hänen sielussaan,
olivat tänään saaneet hahmon ja muodon, ja hän tiesi, ett'ei hän
tahtonut pysyä erakkona, vaan elämässä koetella uhkuvaa voimaansa.

"Isänikin", hän ajatteli, "on aikoinaan ollut sotilas ja asunut
palatsissa, ennenkuin hän vetäysi tänne meidän umpihenkiseen
luolaamme; Paavali oli Menander eikä hän ole vielä tänäkään päivänä
unhottanut diskoskiekon heittämisen taitoa. Minä olen nuori, voimakas
ja vapaasukuinen niinkuin hekin, ja Pietari sanoo, että minusta olisi
tullut uljas mies. Minä en tahdo läjätä kiviharkkoja enkä
taltalla niitä hakkaella, niinkuin hänen poikansa; mutta keisari
tarvitsee sotilaita, enkä ole Amalekilaisten, enpä edes kosteikon
Romalaistenkaan joukossa nähnyt ketään, jonka kanssa en uskaltaisi
ruveta taisteluun".

Tätä ajatellessaan hän ojensi jäsenensä ja löi kätensä leveään
rintahansa.

Nukuttuansa hän näki unta kilpataisteluista ja purpuraviitasta, jonka
Paavali hänelle ojensi, poppelilehväisestä seppeleestä, joka oli
hänen tuoksuvilla kähärillään, ja siitä ihanasta naisesta, joka oli
kohdannut häntä senaattorin huoneen portailla.



VIIDES LUKU.


Stephano oli senaattorin lääkkeen vaikutuksesta saanut unta.

Paavali istui hänen vieressään yhtään jäsentäkään järkähyttämättä.

Hän pidätti henkeänsä ja tukahdutti kaikin voimin ry'ityksenkin,
ett'ei häiritsisi sairaan herkkää unta.

Tuntia jälkeen puoliyön vanhus heräsi, ja maattuansa kauvan
ajatuksissaan silmät auki, hän puhui miettiväisesti:

"Itsekkääksi sinä sanoit itseäsi ja meitä, ja minä olenkin varmaan
sellainen! Tätä minä olen jo usein sanonut itselleni enkä vasta
tänään, vaan jo viikkoja sitten, aina siitä hetkestä saakka, jolloin
Hermas palasi Aleksandriasta ja unhotti iloisen naurunsa. Hän ei ole
tyytyväinen, ja kun minä kysyn itseltäni, mikä hänestä tulee, kun
minä olen poissa, kun hän hylkää Herran ja etsii maailman hekkumaa,
niin minua kauhistuttaa. Minä tarkoitin hänen parastansa ottaessani
hänet mukaani tälle pyhälle vuorelle, mutta kuitenkaan ei se ollut
yksistänsä siihen syynä! Minusta tuntui liian raskaalle kokonansa
eritä lapsestani. Jumalani, jokainen pieni eläin on varma äitinsä
uskollisesta rakkaudesta; mutta hänen äitinsä ei huolinut hänestä
paetessaan viettelijänsä kerällä huoneestani. Minä ajattelin, että
hänen ainakin tulisi saada pitää isänsä ja että hän, jos hän kasvaisi
kaukana maailmasta, säästyisi kaikesta siitä tuskasta, joka niin
runsaasti on tullut minun osakseni. Minä tahdoin kasvattaa häntä
taivasta varten ja murheettomaan elämään. Ja nyt, nyt! Jos hän joutuu
perikatoon, niin se tapahtuu minun kauttani. Nyt tulee kaikkien muiden
tuskien lisäksi vielä tämä murhe".

"Sinä olet etsinyt hänelle tien", Paavali häntä keskeytti, "ja muuten
on kyllä käypä hyvin; hän rakastaa sinua, eikä varmaankaan sinua
hylkää, niin kauvan kuin olet sairaana".

"Eikö todellakaan?" kysyi sairas tuskallisesti. "Ja minkälaiset on
hänellä aseetkaan, joilla hän suojelisi itseään elämässä".

"Sinä annoit Vapahtajan hänelle ohjaajaksi; siinä on kyllä", Paavali
virkkoi rauhoittaen. "Taivaasen viepä tie ei ole mikään tasainen tie,
eikä kukaan voi hankkia autuutta lähimmäisellensä".

Stephano oli vaiti ison aikaa; sitten hän lausui: "Ei
vähäpätöisimpiäkään elämän kokemuksia ole sallittu opettajan tehdä
oppilaansa eduksi, isän poikansa hyväksi. Päämäärään saatamme vain
viitata, vaan sinne viepä tie tekeypi jokaiselle erinkaltaiseksi".

"Kiittäkäämme siis Jumalaa", Paavali huudahti, "sillä Hermas on jo
sillä tiellä, jota meidän, sinun ja minun, ensin täytyi etsiä".

"Sinun ja minun", toisti sairas ajattelevaisesti. "Kumpikin meistä on
hakenut tietänsä, mutta yhä vaan omaansa, huolimatta toisen tiestä.
Tuota itsekkäisyyttä, tuota itsekkäisyyttä! Kuinka monta vuotta me
jo olemme asuneet täällä lähellä toisiamme, enkä kuitenkaan koskaan
ole tuntenut tarvetta kysyä sinulta, mitä sinä tiedät nuoruudestasi
ja kuinka armo sinut saavutti. Sattumalta sain tietää, että sinä olet
kotoisin Aleksandriasta ja että olet ollut pakana sekä saanut paljon
kärsiä uskon tähden, ja se oli minusta kylläksi. Sinä et näytäkkään
tahtovan mielelläsi puhua noista menneistä päivistäsi. Lähimmäisemme
pitäisi meille olla niinkuin oma itsemme, ja kuka on ollut minua
lähempänä kuin sinä? Voi tuota itsekkäisyyttä! Kuiluja on Jumalankin
luokse vievällä tiellä".

"Minulla ei ole paljon kerrottavaa", Paavali sanoi, "mutta entistä
oloaan ei ihminen kuitenkaan koskaan unohda. Jos sen poistaakin
luotaan ja luuleekin jo olevansa siitä vapaa, niin se kuitenkin
äkkiä taas ilmestyy ja tervehtii meitä kuin vanha tuttava. Jos
sammakko kerran joutuu puuhun, niin se kuitenkin aina hyppää takaisin
ropakkoonsa".

"Muisto ei anna kuolettaa itseänsä, eikö niin!" sairas huudahti.
"Minä en saata nukkua enää. Kerro minulle nuoruudestasi ja kuinka
sinä tulit kristityksi. Kun kaksi miestä kauvan on yhdessä kulkenut
samaa tietä ja eron hetki lähenee, niin kysyyhän toinen toisen
syntyperää ja nimeä".

Paavali tuijotti hetkisen eteensä päin, sen jälkeen hän alkoi puhua:

"Menanderiksi, Herophilon pojaksi ikäiseni muinoin sanoivat minua.
Muuten en enää todellakaan paljoa muista nuoruudestani, sillä olenhan
sinulle sanonut, että jo aikoja sitten olen kieltäynyt ajattelemasta
maailmaa. Sille, joka heittää pois jonkin esineen, mutta säilyttää
esineen aatteen, sille jääpi..."

"Tuohan soipi Platonilta", Stephano naurahti.

"Tänäpänä palaa koko pakanallinen hulluus minuun takaisin",
Paavali huudahti. "Niin, minä olen tuntenut hänet ja olen usein
ajatellut, että hänen ja meidän Vapahtajamme kasvot lienevät olleet
yhdenmuotoiset!"

"Kumminkin ainoastaan samassa määrin kuin kaunis laulu on verrattuna
enkelien ääneen", Stephano vastasi eväten. "Se, joka vaipuu
filosofien järjestelmihin..."

"Niin pitkälle en ole oikeastaan koskaan ehtinyt", Paavali vakuutti.
"Tietysti minun täytyi oppia koko tavallinen sivistyksen määrä:
grammatiikkaa, rhetoriikkaa, dialektiikkaa ja musiikkia..."

"Ja aritmetiikkaa, geometriaa ja astronomiaa", Stephano täydensi.

"Näitä jälkimmäisiä on jo muutamia vuosia sitten ruvettu jättämään
oppineiden asiaksi", Paavali jatkoi, "enkä minä koskaan ollut
erittäin opinhaluinen. Rhetorin koulussa jäin ikäisiäni paljoa
jäljemmäksi, ja siitä, että Platoni oli minulle rakas, saan kiittää
athenalaista paidonomia, jota kunnian-arvoista miestä isämme piti
meitä opettamassa".

"Sanovat isäsi olleen suuren kauppaherran", sairas häntä keskeytti.
"Ethän kuitenkaan liene sen rikkaan Herophilon poika, jonka asioita
tuo kelpo juutalainen Urbib Antiokhiassa ajoi?"

"Saman, saman", Paavali vastasi ja katseli ujostellen maahan. "Meidän
taloutemme oli melkein kuninkaallinen, sitä en tahdo kieltää,
ja synnillinen oli orjiemme paljous. Kun jälleen ajattelen sitä
turhuutta, josta isäni oli huolta pidettävä, niin huumaa päätäni.
Hänen omanansa oli kaksikymmentä merilaivaa Eunoston satamassa
ja kahdeksankymmentä Niili-venettä Mareotis järvellä. Kokonainen
kaupunki köyhiä olisi saattanut elää ainoastaan siitä tulosta,
jonka papyrustehtaat tuottivat; vaan me tarvitsimme tulomme muihin
tarkoituksiin! Kyrenealaiset ratsumme söivät marmoritalleissa ja se
suuri pylvässali, johonka isäni ystävät kokoontuivat, oli temppelin
kaltainen. Mutta katsoppas, kuinka maailma taas valtaa meidät, kun
sitä vaan ajattelemme. Antakaamme kuitenkin menneiden aikojen olla
olollansa! -- Minun pitää kai kuitenkin kertoa enemmän? No olkoon
menneksi! Lapsuuteni ikä kului samaan tapaan kuin tuhansien muidenkin
rikasten porvarien poikain; äitini vaan oli kai erittäin kaunis ja
rakas ja hyvä kuin enkeli".

"Jokaiselle lapselle on _oma_ äitinsä paras äiti", jupisi sairas.

"Sellainen oli ainakin minun äitini minulle!" Paavali huudahti.
"Ja kuitenkin hän oli vain pakana. Häneltä sain aina ystävällisen
sanan, rakkautta puhuvan katseen silloin, kun isäni minua loukkasi
ankaralla moitteellansa. Ja vähä minussa täisikin olla kiitettävää.
Oppiminen kävi minulle oikein raskaaksi, ja jos olisinkin koulussa
saanut jotakin parempaa aikaan, niin sitä kuitenkin tuskin olisi
pidetty minkään arvoisena, sillä veljeni Apollonio, joka oli noin
vuotta nuorempi kuin minä, oppi vaikealtakin niinkuin leikillä, eikä
_dialektisissa_ väitösharjoituksissa ollut melkein ketään rhetoria
koko Aleksandriassa, joka olisi vetänyt hänelle vertoja. Ei mikään
järjestelmä ollut hänelle outo, ja vaikka ei huomattu, että hän
koskaan olisi erinomaisesti ponnistellut, niin hänestä kuitenkin tuli
mestari monessa tiedon haarassa. Ainoastaan kahdessa kohden minä olin
aina häntä etevämpi, musiikissa ja kaikissa taisteluharjoituksissa.
Hänen lueskellessaan ja väitellessään minä voitin voittoseppeleitä
palestrassa. Mutta paras rhetori ja sanaseppä oli siihen aikaan
paras mies, ja isäni, joka itse neuvoston kokouksissa osasi olla
etevä tulisena ja aistikkaana puhujana, piti minua puolittain
auttamattomana hölmönä, kunnes kerran muudan meidän perheemme oppinut
klientti antoi hänelle veistettyyn kiveen piirretyn epigrammin, jossa
lausuttiin: Se, joka tahtoo nähdä kreikkalaisheimon jaloimmat avut,
se käyköön Herophilon huoneessa, sillä siellä ovat ihmeteltävänä:
Menanderissa ruumiin voima ja kauneus, Apolloniossa samat hengen
ominaisuudet. Nämät värsyt, jotka muodostivat luutun kuvan, kävivät
suusta suuhun ja tyydyttivät isäni kunnianhimoa, ja isäni tästä
hetkestä saakka alkoi lausua kiitossanoja myöskin silloin, kun
nelivaljakkoni olivat voittaneet kilpailussa, tahi kun seppeleillä
koristettuna palasin kotiin paininlyönnistä ja kilpalaulannasta.
Kylvyissä, palestrassa ja iloisissa seuroissa kului elämäni".

"Kaiken sen tiedän", Stephano häntä keskeytti, "ja sen muistaminen on
usein tehnyt minut levottomaksi. Saitko helposti nuo kuvat mielestäsi
karkoitetuiksi?"

"Alussa minulla oli vaikeita taisteluita taisteltavina", Paavali
huokasi, "mutta nyt, päästyäni viidennelle kymmenelle, maailman
viekoitukset harvemmin minua vaivaavat. Minun täytyy vain yhä vielä
välttää sanansaattajia, jotka meren rannalla olevasta kauppalasta ja
Raithusta tuovat kalaa kosteikkoon".

Stephano katsoi häneen kysyväisesti, mutta Paavali jatkoi:

"Niin, se on peräti kummallista! Vaikka näen miehiä ja vaimoja, merta
tahi tätä vuortamme, niin en milloinkaan ajattele Aleksandriaa, vaan
ainoastaan pyhiä asioita; mutta kun kalan haju pistää nenääni, niin
silmieni eteen esiytyy tori, ja näen kalakojuja ja ostreoita...!"

"Kanopon ostreat ovat erinomaisia", Stephano keskeytti, "siellä
tehdään pieniä piirakoita..."

Paavali pyyhkäisi kämmenensä selällä partaisia huuliaan ja huudahti:
"Niin, tuon paksun ravintolan isännän Philemonin luona Herakleotin
kadulla!"

Mutta jo hän itse keskeytti puheensa ja huudahti häpeissään: "Olisi
kuitenkin parempi, että herkeisin kertomasta. Päivä ei vielä koita ja
sinun tulisi koettaa nukkua". "Minä en saata", Stephano huokasi. "Jos
minua rakastat, niin puhu loppuun kertomuksesi!"

"Mutta älä keskeytä minua enää", Paavali pyysi ja jatkoi: "Koko tämän
iloisen elämän aikana en ollut onnellinen, en suinkaan. Jos joskus
olin yksinäni, enkä poppelin lehvillä seppelöittynä tyhjennellyt
maljoja iloisten kumppanien ja mieluisten huvinaisten seurassa, niin
minusta usein tuntui, kuin olisin vaeltanut mustan kuilun partaalla,
tahi kuin kaikki minussa ja minun ulkopuolellani olisi ollut
ainoastaan tyhjyyttä ja paljasta ulkokuorta. Tunnittain saatoin
tuijottaa mereen, ja kun aallot kohosivat jälleen vaipuakseen
ja kokonaan kadotakseen, niin ajattelin usein, että mitättömän
olemiseni tulevaisuutena oli tyhjä mitättömyys. Jumalamme olivat
meistä vähänarvoisia. Äitini uhrasi milloin missäkin temppelissä,
aina päivän tarpeiden mukaan; isäni otti osaa juhliin, mutta
ilkkui rahvaan uskoa; veljeni puhui 'alku-yksilöstä', ja hänellä
oli tekemistä kaikenlaisten daimonien ja loihtusanojen kanssa. Hän
yhtyi Jamblikhon, Ablavion ja muiden uusiplatonilaisten viisasten
oppiin, joka minun pää paralleni tuntui milloin käsittämättömän
syvämieliseltä, milloin järjettömän narrimaiselta. Usea hänen
suustansa lähtenyt sana jäi kuitenkin muistooni ja vasta täällä
yksinäisyydessä olen niitä oppinut ymmärtämään. Järjellisyyden
etsiminen ulkopuolelta itseämme ei muka ole minkään arvoista; mutta
ylevintä on, kun järki näkee meissä itse itsensä. Niin usein kuin
maailma silmissäni raukee tyhjyyteen, ja minä elän Jumalassa ja pidän
Hänet sydämessäni ja tunteissani havaitsen ainoastaan Hänet, niin
minun täytyy muistella tätä oppia. Kuinka nämät hullut pyrkivät ja
ikävöivät totuuden tuntoon tullaksensa, vaikka sitä kuitenkin kovalla
äänellä julistettiin aivan heidän vieressään!

"Kristityitä löytyi kaikkialla, eikä heidän siihen aikaan tarvinnut
lymyellä; mutta minulla ei ollut heidän kanssansa mitään yhteyttä.
Vain kaksi kertaa he sattuivat tielleni. Kerran olin kovin
suutuksissani, kun kilpa-ajossa erään kristityn hevoset, jotka olivat
saaneet natsarealaisen siunauksen, voittivat minun heponi, ja toisen
kerran tuntui minusta niin omituiselta, kun itse sain samanlaisen
siunauksen eräältä vanhalta kristityltä sataman-työmieheltä, jonka
pojan olin vetänyt vedestä.

"Vuodet vierivät. Vanhempani kuolivat. Viimeisen katsehensa äitini
loi minuun, sillä minä olin kuitenkin ollut hänelle rakkain kaikista
hänen lapsistansa. Sanottiin myöskin, että olin hänen muotoisensa;
minä ja Arsinoe sisareni, joka pian isäni kuoleman jälkeen meni
naimisiin prefekti Pompejon kanssa.

"Perinnön jaossa jätin veljelleni tehtaat ja kauppa-asiain johdannon,
vieläpä kaupungissa olevan talonkin, vaikka se olisi tullut minulle,
koska olin vanhin. Sen sijaan minä otin haltuuni ulkopuolella Kanopon
porttia olevan maatilan ja täytin siellä tallit jaloilla ratsuilla
ja kellarit yhtä jaloilla viineillä. Semmoista minä tarvitsinkin,
sillä päivä meni kylvyissä ja kiistakentällä, yöt taasen valvottiin
juomingeissa milloin kotonani, milloin jonkun ystävän luona, milloin
jossain Kanopon ravintolassa, jossa pitoja höystivät ihanimpain
kreikattarien laulu ja hyppy.

"Mitä on näillä turhamaisimman hekkuman pesillä tekemistä sinun
kääntymisesi kanssa? kysynet ehkä. Mutta kuuleppas vaan! Kun Saul
meni etsimään isänsä aasia, niin hän löysi ruumiin.

"Eräänä päivänä olimme niinikään lähteneet kullatulla veneellämme
sinne purjehtimaan, ja Lesbolaisnainen Arkhidike oli huoneessaan
valmistanut meille aterian, aterian, jonka vertaista tuskin
Roinassakaan olisi voinut hankkia.

"Sittenkun kaupunkimme oli valloitettu Diokletianon aikana, Akhilleyn
kapinan jälkeen, alkoivat keisarin sotamiehet, jotka olivat tulleet
Aleksandriaan, käyttäytyä kovin röyhkeästi. Ystävieni ja muutamien
nuorten upseerien välillä, jotka olivat roomalaista patricisukua,
oli jo kuukausia sitten syntynyt eripuraisuutta hevosista, naisista
ja tiesi mistä, jota sitten yhä oli jatkettu; ja sattuipa niin, että
tapasimme juuri nämät herrasmiehet Arkhidiken ravintolassa.

"Ensin syntyi pistäviä puheita, joihin sotilaat vastasivat omaan
tapaansa, sitten loukkaavia sanoja ja vieläpä, kun viini oli noussut
sekä meille että heille päähän, äänekkäitä uhkauksia.

"Romalaiset lähtivät ravintolasta ennen meitä,

"Seppelöittyinä, laulaen ja kokonaan huolettomina me seurasimme heitä
hetken kuluttua ja jo olimme aivan lähellä satamaa, kun eräältä
syrjäkadulta äkkiä tunkeusi meluava joukko ja hyökkäsi kimppuumme
aseet kädessä.

"Kuu kumotti taivaan laella ja minä saatoin tuntea muutamia
vastustajistamme. Minä kävin erään pitkän tribunin kimppuun, kuristin
häntä kurkusta ja vaivuin hänen kanssansa maahan. Siitä, mitä sitten
tapahtui, on minulla vain hämäriä muistoja, sillä miekan lyöntejä
oikein satamalla satoi päälleni, ja kaikki musteni silmissäni. Minä
vielä muistan ainoastaan mitä ajattelin katsoessani kuolemaa silmästä
silmään."

"No mitä?" Stephano kysäisi.

"Minä ajattelin", Paavali vastasi punehtuen, "Aleksandriassa olevia
tappelupyitäni ja olivatko ne saaneet vettä. Sitten valtasi minut
syvä, tylsä tunnottomuus. Monta viikkoa makasin tällä tavoin, sillä
olin ruhdottu palasiksi, niinkuin teurastajan makkaraliha. Pienempiä
lukuun ottamatta, olin saanut koko kaksitoista haavaa, joista
jokainen yksistäänkin olisi riittänyt tappamaan kenen muun hyvänsä.
Itsehän olet usein ihmetellyt arpiani".

"Ja kenenkä Korkein silloin valitsi pelastajaksesi".

"Herätessäni", Paavali jatkoi, "olin suuressa siistissä huoneessa,
vaaleaväristen uutimien ympäröimällä vuoteella. Nousta en jaksanut,
mutta ikäänkuin olisin uinahtanut vaan yhtä monta minuuttia, kuin
olin nukkunut päiviä, ajattelin taas ensinnä kaikista peltopyitäni.
Viimeisessä taistelussa oli paras koirakseni pahoin pidellyt kauniin
Nikanderin pyytä, ja hän kuitenkin koitti tehdä rahanpanosta
riidan alaiseksi. Mutta minä tahdoin hankkia itselleni oikeutta!
Kerran ainakin olivat pyyt vielä päästettävät toistensa kimppuun,
ja jos Nikander kieltäisi, niin pakoittaisin hänet nyrkkitaisteloon
palestrassa ja antaisin hänelle silmäkulmaan sinimarjan hänen
velkansa muistoksi. Käteni olivat vielä heikot ja kuitenkin ne
puristuivat nyrkkiin ajatellessani tuota harmillista seikkaa. 'Kyllä
minä hänen!' jupisin itsekseni.

"Silloin kuulin, että sen huoneen ovi, jossa makasin, aukeni, ja
näin kolmen miehen kunnioittavaisesti lähenevän neljättä. Viimeksi
mainittu tervehti heitä arvokkaasti, mutta kuitenkin ystävällisesti,
ja kääri kokoon kirjoituksen, jota hän oli lukenut. Minä olisin
mielelläni puhutellut häntä, mutta en voinut avata kuivia huuliani,
ja kuitenkin näin ja kuulin kaiken, mitä tapahtui ympärilläni
huoneessa.

"Minusta oli silloin tämä kaikki hyvin kummallista.

"Jo näiden miesten tervehdyskin oli ollut omituinen.

"Heti huomasin, että tuolilla istuja oli tuomari, ja että toiset
olivat tulleet valittamaan. He kaikki kolme olivat vanhoja ja
köyhiä, mutta laupiaat ihmiset olivat antaneet heille vähäsen maata
viljeltäväksi. Viljelemisen aikana oli yksi heistä, muudan kaunis
ukko, jolla oli pitkä hopeanvalkoinen tukka, ollut sairaana ja viljaa
korjattaessakin hän oli ollut kykenemätöin toisia auttamaan. 'Nyt he
tahtovat kieltäytyä antamasta hänelle hänen osaansa viljasta', minä
ajattelin itsekseni, mutta toisinpa kävi! Molemmat terveet olivat
kantaneet sairaan huoneesen kolmanneksen puiduista jyvistä, mutta
ukko kieltäytyi uppiniskaisesti ottamasta vastaan vehnää, koska ei
ollut ottanut osaa kylvämis- eikä korjaamistyöhön, ja vaati tuomaria
selittämään toisille, ett'ei hän ole oikeutettu ottamaan vastaan
mitään, jota hankkimassa hän ei ole ollut osallisena.

"Tuomari oli tähän asti ollut vaiti. Vihdoin hän kohotti viisaat
ystävälliset kasvonsa ja kysyi ukolta: 'Rukoilitko sillä aikaa
tovereillesi ja heidän työllensä menestystä?'

"'Rukoilin', vanhus vastasi.

"'Siis sinä olet ollut avullinen esirukoustesi kautta', tuomari
päätti; 'kolmas osa viljasta on sinun, ja sinun tulee pitää se!'
Ukko kumarsi, miehet antoivat kättä toisillensa, ja tuomari jäi
jälleen yksikseen huoneesen.

"En tietänyt, mitä minulle tapahtui. Järjettömältä minusta näytti
kanne ja tuomarin päätös, ja kumpikin kuitenkin liikutti mieltäni.
Minä nukuin taas, ja kun seuraavana aamuna vahvistuneena heräsin,
niin tuomari astui vuoteeni ääreen ja antoi minulle rohtoja sekä
ruumistani että sieluani varten, joka varmaankin oli yhtä runneltu,
kuin rikkiruhjotut jäsen raukkani".

"Kuka sitten oli tuo tuomari?" Stephano kysyi.

"Eusebio, Kanopon presbyteri. Muutamat kristityt olivat löytäneet
minut puolikuolleena kadulta ja vieneet minut Eusebion huoneesen,
sillä leski Theodora, hänen sisarensa oli kaupungin diakonissa.
He molemmat hoitivat minua, ikäänkuin olisin ollut heidän täysi
veljensä. Vasta silloin, kun olin voimistunut, he näyttivät minulle
Hänen ristinsä ja orjantappura-ruununsa, Hänen, joka minunkin tähteni
oli niskoillansa kantanut paljoa kovempia tuskia, ja he opettivat
minua rakastamaan Hänen haavojansa ja nöyrästi kärsimään omiani.
Epätoivon kuivasta puusta pian puhkesi toivo viheriöimään, ja elämän
loppua seuraavan tyhjän mitättömän sijaan he osoittivat minulle
taivaan kaikkine riemuineen.

"Minusta tuli uusi ihminen, ja edessäni oli ääretöin autuaallinen
olo. Minun jälkeeni, sen nyt tiesin, ei ole muuta seuraava, kuin
iankaikkisuus; taivaan portit olivat minulle avoinna, ja Kanopossa
tulin kastetuksi.

"Aleksandriassa oli minua sillä välin itketty kuolleena, ja Arsinoe
sisareni oli perijänäni asettunut maatilalleni puolisonsa prefektin
kanssa. Aivan mielelläni annoin hänen pitää tätä ja itse asuin
tästälähin taas kaupungissa, voidakseni, kun vainot uudelleen
alkoivat, auttaa veljiäni.

"Tämä oli minulle helppoa, sillä lankoni kautta pääsin kaikkiin
vankiloihin. Vihdoin minun täytyi julkisesti tunnustaa uskoni ja sain
paljon kärsiä kidutuspenkillä ja porfyyrinmurroksissa; kumminkin
jokainen tuska oli minusta kallisarvoinen, koska se näytti saattavan
minua lähemmäksi ikävöittyä päämäärääni; ja jos minulla täällä
pyhällä vuorella on jotakin surtavaa, niin ainoa suruni on se, ett'ei
Herra pidä minua kelvollisena kestämään vielä suurempia kärsimyksiä,
kun kuitenkin hänen oma, rakas poikansa on ottanut minun ja kaikkien
vaivaisten syntisten puolesta päällensä niin katkeria tuskia".

"Sinä pyhä mies!" jupisi Stephano ja suuteli hartaasti Paavalin
lammasnahkaa; mutta tämä veti sen pois hänen kädestään ja lausui
tyytymättömänä:

"Minä pyydän, älä tee sitä! Jokainen joka täällä elämässä lähestyy
minua kunnianosoituksilla, heittää vain kiviä autuuteni tielle. Nyt
menen lähteelle noutamaan sinulle raikasta vettä".

Paavali, palatessaan luolaan vesiastia täynnä, tapasi siellä Hermaan,
joka oli tullut sanomaan isällensä hyväähuomenta, ennenkuin jälleen
lähti alas kosteikkokaupunkiin senaattorin luota uusia rohtoja
noutamaan.



KUUDES LUKU.


Galliatar Sirona istui makuuhuoneensa avonaisessa ikkunassa,
sill'aikaa kun hänen vaaleata tukkaansa järjesteli vanha musta
orjatar, jonka hänen puolisonsa oli ostanut hänelle Romassa.

Hän huokasi, kun orjatar kämmenellään sieltä täältä koski emäntänsä
kiiltävään päänkoristeesen lemuavilla öljyillä.

Neekerinainen tarttui voimakkaasti viljavaan alaspäin aaltoilevaan
kultasäikeiden virtaan ja jakoi ne kahtaalle, aloittaakseen
palmikoimista; mutta Sirona esti häntä ja sanoi: "Anna minulle
kuvastin!"

Ison aikaa hän katseli surumielisenä kirkkaaksi kiilloitettuun
metalliin, sitten hän huokasi toistamiseen, nosti vinttikoiran,
joka oli maannut hänen jalkainsa juuressa, syliinsä ja sanoi pitäen
kuvastinta eläimen edessä:

"Katsoppas tuohon, Jambe raukkani; jos me molemmat näiden neljän
seinän sisällä tahdomme nähdä jotakin, joka meitä miellyttää, niin
meidän täytyy katsoa tähän!"

Sitten hän jatkoi kääntyen orjattareen päin:

"Kuinka tuo eläin parka värisee! Se halajaa varmaankin takaisin
Arelaasen ja pelkää, että me vielä kauvan viivymme tämän polttavan
auringon alla. Anna tänne sandaalini!"

Neekerinainen antoi emännälleen parin pieniä anturoita, joiden
somissa hihnoissa oli kultaisia koristeita, mutta Sirona pyyhkäisi
kätensä selällä hiuksiaan taaksepäin ja virkkoi:

"Ei näitä, vaan ne vanhat. Täällä kyllä puukenkäkin kelpaa!"

Tätä sanoessaan hän osoitti ikkunan alla olevaa pihaa, ja tämä näytti
todellakin olevan sen laatuinen, kuin ei sitä kullattu sandaali
koskaan olisi polkenut.

Sitä ympäröivät ylt'yleensä rakennukset. Toisella puolen kohosi
muuri, jossa oli suuri portti ja toisillakin puolilla oli kullakin
rakennus, jotka yhteensä muodostivat teräväkulmaisen hevosenkengän.

Vastapäätä sitä sivurakennusta, joka oli annettu Sironalle ja hänen
puolisollensa, oli Pietarin oma, paljoa korkeampi asuinhuoneus, ja
molempia yhdisti toisiinsa talon peräpuolella vaja, joka oli tehty
punaisen ruskeista kiviharkoista ja peitetty palmunlehdillä, ja
jossa maanviljelys-kaluja säilytettiin ja senaattorin orjat asuivat.
Tämän vajan edessä oli kasa mustia sysiä, joita täällä poltettiin
piikkisestä sayaali-akaasiasta, ja kelpo joukko hyvin sijoitettuja
myllynkiviä, joita Pietari valmisteli kivenlouhoksissaan Egyptissä
myötäviksi.

Tänä varhaisena hetkenä tuo siivotoin, kanojen ja kyyhkysten täyttämä
piha oli vielä synkän varjon peitossa.

Ainoastaan Sironan ikkunaan paistoi aamu-aurinko.

Jos hän olisi tietänyt, millä lumoloisteella kultainen valo
ympäröitsi hänen vartaloansa, hänen valkoisia ja punaisia kasvojansa
ja kullankiiltäviä hiuksiansa, niin hän olisi ollut kiitollinen
auringolle, jolle hän oli vihoissaan siitä, että se niin aikaisin oli
häirinnyt hänen unensa, parhaan lohdutuksen hänen yksinäisyydessään.

Paitse muutamia sivukamaria oli centurionin asunnossa vielä yksi
isohko huone, varsinainen asuinhuone, joka oli kadulle päin.

Varjoten käsin silmiänsä Sirona virkkoi: "Tuo ilkeä aurinko! Meidän
ikkunaamme se aina ensinnä paistaa. Niinkuin eivät päivät muutenkin
olisi kyllin pitkiä! Vuoteet ovat vast'edes muutettavat etummaiseen
huoneesen; sen tahdon".

Orjatar pudisti päätänsä ja vastasi sammaltaen: "Phoebicio ei sitä
tahdo".

Sironan silmät leimahtivat suuttumuksesta, hänen sointuva äänensäkin
hiukan tärisi, kun hän kysyi: "Mikä hänen nyt taas on?"

"Hän sanoo", vastasi neekerivaimo, "että senaattorin poika Polykarpo
useammin käy ikkunan ohi, kuin hänelle on mieleistä, että hänestä
näyttää sinulla olevan enemmän tekemistä noitten Polykarpon
pienten siskojen ja muitten lasten kanssa, kuin oikeastaan olisi
tarpeellista".

"Onko hän vielä tuolla?" Sirona kysyi hehkuvin poskin ja osoitti
uhkaavaisesti sormellaan toista huonetta.

"Isäntä on poissa", sammalsi akka. "Jo ennen auringon nousua hän
meni. Sinun ei tarvitse odottaa häntä aterioille, sillä hän palaa
myöhään kotiin".

Galliatar ei vastannut, mutta hänen päänsä vaipui ja syvä
lohduttomuus kuvastui hänen kukoistavissa kasvoissaan.

Vinttikoira näkyi ymmärtävän emäntänsä surun, sillä se kohosi ylös
häntä kohti, ikäänkuin suudellaksensa häntä.

Yksinäinen nainen pusersi innokkaasti rintaansa vasten pientä
eläintä, joka jo hänen kotonansa oli ollut hänen omansa, sillä
verraton tuska painoi hänen sydäntänsä, ja hän tunsi itsensä niin
yksinäiseksi, niin turvattomaksi, niin kokonansa hyljätyksi, kuin hän
peräsimettömässä ruuhessa olisi ajellut yksinään, yksinään ulapalla
aukealla.

Hän kauhistui väristen.

Hän oli ajatellut puolisoansa, sitä miestä, jonka täällä tulisi olla
hänelle kaikki kaikessa, ja jonka läsnä-olo kuitenkin inhotti häntä,
jonka välinpitämättömyys ei enää loukannut häntä ja jonka hellyyttä
hän pelkäsi paljoa enemmän kuin hänen huimaa ärtyväisyyttänsä. Sirona
ei ollut koskaan rakastanut häntä.

Huolitta hän oli kasvanut monen veljensä ja sisarensa keskellä. Hänen
isänsä oli syntymäkaupunkinsa dekurionikollegiumin kirjanpitäjä,
mutta vaikka hän asui vastapäätä cirkusta, niin ei tämä ankara mies
kuitenkaan koskaan antanut tyttäriensä käydä näytäntöjä katsomassa.

Mutta hän ei saattanut kieltää heitä katselemasta amfiteaatteriin
tulvaavaa tahi sieltä poistuvaa joukkoa, tahi kuulemasta
heidän riemuhuutoansa tahi heidän innokkaita raivon- ja
mieltymyksen-osoituksiansa.

Elämän ilot aina silmiensä edessä Sirona kasvoi alati haluten niitä,
mutta kuitenkaan milloinkaan saamatta haluansa tyydytetyksi. Hänellä
ei ollutkaan aikaa hyödyttömiin toimiin, sillä hänen äitinsä kuoli,
ennenkuin hän oli täysikasvuinen, ja sen jälkeen hänen tuli pitää
huolta kahdeksasta nuoremmasta lapsesta.

Tämän hän tekikin aivan uskollisesti, mutta joutohetkinään hän
mielellään kuunteli virkamiesten vaimojen kertomuksia, jotka olivat
nähneet kultaisen Rooman ihanuuden ja ylistivät sitä.

Hän tiesi olevansa kaunis, sillä hänen tarvitsi ainoastaan lähteä
huoneesta saadaksensa sitä kuulla; mutta jos hän halusikin
pääkaupunkiin, niin ei hän tehnyt sitä sen vuoksi, että häntä
ihailtaisiin, vaan sentähden, että siellä oli niin paljo ihanaa
nähtävänä ja ihailtavana.

Kun sitten centurioni Phoebicio, hänen syntymäkaupungissaan olevan
linnueen päällikkö, muutettiin Roomaan, ja hän pyysi saadaksensa
ottaa seitsemäntoista vuotiaan, enemmän kuin neljääkymmentä
kesäkautta häntä nuoremman Sironan vaimokseen, viedäkseen hänet
muassaan keisarien kaupunkiin, niin Sirona seurasi häntä täynnänsä
toiveita ja iloisuutta.

Vähää jälkeen häiden hän lähti erään vanhan naispuolisen sukulaisen
seurassa Massiliasta meritse, ja Phoebicio taas kohorttinsa
etunenässä kulki maitse Roomaan.

Sirona pääsi perille paljoa ennen kuin puolisonsa ja antautui ilman
häntä, mutta aina vanhan naisen seuraamana, eloisasti ja aivan
viattomasti katselemisen ja ihailemisen iloa nauttimaan.

Samalla ei häneltä kuitenkaan jäänyt huomaamatta, että hän herätti
kaikissa huomiota, ja niin paljon kuin se tosin alussa hyvittikin ja
miellyttikin häntä, niin se myöskin usein turmeli häneltä monta iloa,
kun nuoret ja vanhat Roomalaiset alkoivat seurata häntä ja pyrkiä
hänen suosioonsa.

Vihdoin saapui Phoebiciokin, ja kun hän näki vaimonsa ihailijoita
parveilevan hänen huoneensa ympärillä, niin hän alkoi kohdella
Sironaa, niinkuin tämä olisi jo aikoja sitten rikkonut
uskollisuutensa.

Kuitenkin hän kuljetti Sironaa kanssansa huvista huviin, näytännöstä
näytäntöön, sillä häntä miellytti saada ylpeillä kauniista, ihanasta
puolisostaan.

Sirona tosin tahtoi olla miellyttävä, mutta hän oli aikaisin ankaran
isänsä kautta ja nuorernpain sisartensa kasvattajana ollen oppinut
tarkoin eroittamaan oikean väärästä, puhtaan saastaisesta, ja hän
pian huomasi, että pääkaupungin ilot, jotka alussa olivat loistelleet
hänen vastaansa, niinkuin kirjavat kukat loistavine väreineen ja
päihdyttävine tuoksuineen, nousivat inhottavista soista.

Mikä oli ollut kaunista, miellyttävää ja omituista, sitä hän
alussa oli katsellut mielihyvällä, mutta hänen miehensä mieltyi
ainoastaan sellaiseen, joka vaimon mielestä oli halpaa, inhottavaa ja
vastenmielistä.

Phoebicio väijyi jokaista hänen silmänluontiansa, eikä kuitenkaan
näyttänyt hänelle muuta kuin sellaista, joka loukkaa siveän naisen
silmää.

Huvitukset alkoivat tuntua hänestä tuskallisilta, sillä
vastenmieliseltä tuntuu suloisinkin viini, jota saastaiset huulet
koskevat.

Jokaisen juhlan tahi näytännön jälkeen Phoebicio rasitti häntä
ylenmäärin loukkaavilla moitteilla, ja kun Sirona vihdoin,
väsyttyänsä tähän menettelyyn, ei luvannut lähteä huoneesta, niin
Phoebicio pakoitti kuitenkin hänet seuraamaan häntä, aina kun
Qvintillo legaatti, Phoebicion esimies, joka joka päivä lähetti
Sironalle kukkia ja antimia, sitä halusi.

Tähän asti Sirona oli häntä kärsinyt ja koettanut puolustella häntä
ja oli syyttänyt itseänsä monesta seikasta, jota hän sai kärsiä.
Mutta silloin -- kymmenen kuukatitta hänen Roomaan tulonsa jälkeen
-- Phoebicio teki hänelle sellaista -- sellaista, joka rautaisen
muurin tavoin kohosi heidän välillensä. Ja koska tämä seikka
toivotun ylenemisen sijaan oli vaikuttanut sen, että hän siirrettiin
syrjäiseen kosteikkoon ja alennettiin kurjan manippelin päälliköksi,
niin hän alkoi tahallansa kiusata Sironaa. Tämä yritti puolustaa
itseään jäisellä kylmyydellä, ja vihdoinpa tuli siksi, että mies,
jota kohtaan hän ei muuta tuntenut, kuin halveksimista, katkeroitti
hänen elämänsä samassa määrässä kuin ruumiillinen kipu, jota sairas
on tuomittu kitumaan koko elämänsä ajan.

Phoebicion läsnä ollessa Sirona oli mykkä, ynseä ja sietämätöin;
mutta heti kun Phoebicio poistui hänestä, niin hänessä asuva
lämpösydäminen hyvyys ja lapsellinen rattoisuus heräsi uuteen eloon,
ja sen kaunihimmat kukkaset versoivat senaattorin huoneessa ja siinä
pienessä piirissä, joka palkitsi hänen rakkautensa rakkaudellansa.

Phoebicio oli Mithraan rukoilijoita, jonka palveluksessa hän usein
paastosi itsensä uuvuksiin, usein toveriensa seurassa päihtyi aina
tunnottomaksi asti.

Täällä Sinain vuorellakin hän oli laittanut luolan kuntoon Mithraan
juhlien viettämistä varten, koonnut ympärillensä joitakuita
uskolaisiansa, ja kun hän pysyi kotoa poissa yöt, päivät pääksytysten
ja sitten palasi kotiin vielä tavallistansa kalpeampana, niin Sirona
tiesi, missä hän oli ollut.

Hänen sieluhunsa esiytyi tämän miehen kuva selvempänä, silmät milloin
raukeina, milloin palavaa vihaa hehkuvina, ja hän kysyi itseltänsä,
kuinka koskaan oli ollut mahdollista, että hän oli suostunut
rupeamaan Phoebicion vaimoksi.

Hänen rintansa kohosi nopeammin henkäyksin, kun hän ajatteli sitä
häpeätä, jonka Phoebicio Roomassa oli saattanut hänelle, ja hän
puristi kätösensä nyrkkiin.

Samassa koira nousi hänen helmastaan ja hyppäsi haukkuen ikkunan
rintamuurille.

Hän säikähti vähäsen, järjesti aamupukunsa, joka oli vierryt alas
hänen valkoisilta olkapäiltään, sitoi sandaalien viimeiset hihnat ja
katsoi sitten pihalle.

Hymy ilmaantui heti hänen huulillensa, sillä hän huomasi nuoren
Hermaan, joka jo kauvan oli seisonut liikahtamatta nojaten Pietarin
huoneen seinään ja halukkaasti katsellut ihanata naista.

Hänen hilpeä mielensä oli silmän kaltainen, josta jokainen
hervaisevan synkkyyden jälki katoaa, niin pian kuin valon vaikutus
siihen koskee. Ei mikään suru koskenut häntä niin syvältä, ett'ei
uuden ilon tuulahdus olisi saattanut karkoittaa sitä kaikkiin ilman
tuuliin.

Niinkuin moni virta on toisen karvainen lähteensä kuin suunsa
puolelta, niin kävi monesti Sironan kyynelten-

kin; tuskasta hän alkoi itkeä, ja vallattoman ilonsa tähden oli hänen
vaikea saada silmiään kuiviksi.

Phoebicion olisi ollut varsin helppo sulostuttaa hänen kohtaloansa,
sillä hänellä oli sangen tuntehikas sydän ja hän oli kiitollinen
vähimmästäkin rakkauden osoituksesta. Mutta Phoebicion ja Sironan
väliltä olivat kaikki siteet ratkenneet.

Hermaan varsi ja kasvot miellyttivät Sironaa.

Hänestä Hermas näytti ylhäisen näköiseltä, vaikka hänellä oli köyhä
puku, ja huomatessaan Hermaan poskien hehkuvan ja hänen kätensä,
joka piti lääkepulloa, vapisevan, hän tiesi, että Hermas oli salaa
katsellut häntä ja että hänen näkönsä oli saattanut hänen nuoren
verensä liikkeesen.

Nainen, ja sen lisäksi sellainen, joka mielellään on miellyttävä,
suopi anteeksi kaikki synnit, joita tehdään hänen kauneutensa
tähden, ja hänen äänensä soi sangen ystävälliseltä, kun hän toivotti
Hermaalle hyvää huomenta ja kysyi häneltä, kuinka oli hänen isänsä
laita ja olivatko senaattorin lääkkeet auttaneet.

Nuorukaisen vastaukset olivat lyhyitä ja ujoja; mutta hänen silmänsä
ilmaisivat, että hän olisi mielellään sanonut varsin toisia asioita,
kuin mitä hänen taipumatoin kielensä saattoi Sironalle ujosti vastata.

"Dorothea rouva kertoi minulle eilen illalla", Sirona sanoi
ystävällisesti, "että .Pietari toivoi pian saattavansa parantaa
isäsi, mutta että hän vielä on hyvin heikko. Ehkäpä hyvä viini
olisi hänelle hyödyksi; ei vielä tänäpäivänä, mutta huomenna tahi
ylihuomenna. Tule vaan minun luokseni, jos tarvitset sitä; meillä on
vanhaa Falernon viiniä kellarissamme ja valkoista mareotilaista, joka
on erittäin hyvää ja terveellistä".

Hermas kiitti häntä, ja kun Sirona vielä kerran kehoitti häntä
huoletta kääntymään hänen puoleensa, niin Hermas sai niin paljon
voimaa, että enemmän sammaltaen kuin puhuen huudahti Sironalle:
"Sinä olet yhtä hyvä, kuin kauniskin".

Nämät sanat eivät olleet vielä loppuun lausutut, kun ylimmäinen
niistä kivistä, jotka olivat taitavasti ladotut orjien huoneen
viereen, syöksähti alas kovasti kolisten.

Sirona säikähtyi ja vetäytyi pois ikkunan äärestä, vinttikoira alkoi
kovasti haukkua ja Hermas tarttui otsaansa, ikäänkuin unesta heräten.

Pian tämän jälkeen hän kolkutti senaattorin ovea.

Tuskin hän oli astunut huoneesen, kun Mirjamin solea vartalo Varjon
tavoin solahti esiin kivien takaa ja katosi pikaisesti ja äänettömänä
orjien asuntoon.

Tämä oli silloin tyhjänä, sillä sen asukkaat työskentelivät pellolla,
talossa tahi kivenmurroksella. Se sisälsi muutamia niukkavaloisia
huoneita, joiden seinät olivat paljaat ja epätasaiset.

Paimentyttö astui pienimpään niistä. Täällä makasi palmun-oksaisella
vuoteella se orja, jota hän oli haavoittanut, ja joka liikahteli,
kun Mirjam joutuisin käsin, nopeasti ja vinoon pani uuden, huonosti
silitetyn kääreen hänen otsassaan olevaan syvään haavaan.

Heti kun Mirjam oli täyttänyt tämän velvollisuutensa, niin hän lähti
taas huoneesta, asettui puoleksi avonaisen, kartanolle vievän oven
taakse, painoi otsansa oven kiviseen pieleen ja katseli nopeasti
hengitellen milloin senaattorin huoneesen, milloin Sironan ikkunaan
päin.

Uusi, kiihkeä liikutus oli tunkeunut hänen nuoreen sydämeensä.

Vielä muutamia minuuttia sitten hän oli aivan rauhallisesti kykkinyt
lattialla sairaan vieressä ja pää kätten nojassa ajatellut vuorta ja
vuohiansa.

Silloin hän kuuli ulkoa kartanolta hiljaista kopinaa, joka kyllä
olisi jäänyt jokaiselta muulta huomaamatta, mutta hän ei ainoastaan
sitä huomannut, vaan saattoi myöskin aivan varmaan eroittaa, kuka
sen synnytti.

Hermaan astunnan ääntä hän ei koskaan saattanut olla tuntematta, ja
se vaikutti häneen vastustamattomalla voimalla.

Kiireesti hän kohotti päänsä kätensä nojasta ja kyynärpään polvelta,
joka oli sitä tukenut, kavahti ja astui kartanolle.

Myllynkivet peittivät hänet, ja piilopaikastaan hän näki Hermaan,
joka oli vaipunut ihailemiseen.

Mirjam seurasi Hermaan katseiden suuntaa, ja hänen silmiensä eteen
ilmaantui sama kuva, joka ihastutti Hermasta: Sironan ihana, auringon
valon ympäröimä muoto. Hän näytti sellaiselta kuin lumi keskellä
ruusuja ja kultaa, kuin haudalla istuva enkeli kirkon uudessa
taulussa. Niin, kuin enkeli! Ja hänen mieleensä leimahti se ajatus,
että hän itse oli ruskea ja musta, ja että Hermas oli nimittänyt
häntä pahaksi hengeksi.

Syvän tuskan tunne valtasi hänet ja hän tunsi itsensä ikäänkuin
rankaistuksi ruumiin ja sielun puolesta; mutta pian hajosi lumous,
hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, ja hänen täytyi valkoisilla
hampaillansa purra huuliinsa voidakseen olla ääneensä huudahtamatta
tuskasta ja vihasta.

Kuinka mielellään hän olisi hypännyt ylös ikkunaan, jonne Hermaan
silmäykset tähtäsivät, ja käynyt kiinni Sironan kultakutreihin,
temmannut hänet maahan ja niinkuin vampyyri imenyt veren hänen
punaisista huulistaan, kunnes hän olisi maannut hänen edessään
kalpeana, kuin janoon kuolleen ihmisen ruumis.

Tällöin hän näki, että Sironan keveä puku valui alas hänen
olkapäiltään ja että Hermas säikähtyen painoi kätensä sydämelleen.

Silloin hänet valtasi toinen tunne. Häntä halutti huutaa Sironalle
ja varoittaa häntä.

Riitasisaretkin tarttuvat hengessä toistensa käsiin, kun puhtaan
naisellisuuden vaaran-alainen pyhyys on suojeltavana.

Mirjam punehtui Sironan tähden, ja jo aukenivat hänen huulensa, kun
vinttikoira rupesi haukkumaan ja keskustelu heidän välillänsä alkoi.

Ei sanaakaan siitä, mitä lausuttiin, jäänyt hänen tarkalta korvaltaan
kuulematta, ja kun Hermas sanoi Sironalle, että hän oli yhtä hyvä
kuin kauniskin, niin Mirjam tunsi päätänsä huimaavan.

Ylimmäinen myllynkivi, jolta puuttui tukea ja josta Mirjam koetti
ottaa kiinni, menetti tasapainonsa, ja sen putoaminen oli häirinnyt
heidän keskustelunsa ja saattanut Mirjamin, takaisin sairaan luokse.

Jo seisoi Mirjam ovella ja odotti Hennasta.

Kauvan, kauvan kesti hänen odottamisensa; vihdoinkin hän tuli
Dorothea rouvan seurassa, ja Mirjam näki vaan sen, että Hermas
jälleen loi pikaisen silmäyksen Sironan ikkunaan.

Vahingon-ilon hymy ilmaantui hänen huulilleen, sillä ikkuna oli
tyhjä, ja kadonnut se kaunis kuva, jonka Hermas oli toivonut saavansa
jälleen nähdä.

Sirona istui kangaspuillaan kadunpuoleisessa huoneessa, jonne
lähenevä kavioin kapse oli hänet houkutellut.

Senaattorin toinen poika, Polykarpo, oli isänsä uhkealla oriilla
ratsastanut ohitse, oli tervehtinyt häntä ja samalla heittänyt ruusun
tielle.

Puolta tuntia myöhemmin vanha orjatar astui Sironan luokse, joka
harjaantunein käsin heitteli syöstävää edes takaisin kankaan sarjan
läpi.

"Emäntä!" huusi neekeri rumasti hymyillen, ja kun yksinäinen nainen
pysähtyi työssään ja kysyväisesti katsoi häneen, niin akka tarjosi
hänelle ruusun.

Sirona otti kukan, puhalsi siitä kadun tomun pois, suorieli sormiensa
päillä hienoja lehtiä ja virkkoi, näyttäen luovan melkein koko
huomionsa tähän toimeen: "Anna sinä ruusujen tästä lähin jäädä
paikallensa. Sinä tunnet Phoebicion, ja jos joku sen näkee, niin
aljetaan siitä juttu".

Musta nainen kääntyi häneen seljin olkapäitänsä kohottaen, mutta
Sirona ajatteli: "Polykarpo on sentään kaunis ja rakastettava mies,
eikä varmaankaan kellään ole niin suuria ja sydämellisiä silmiä kuin
hänellä; kun hän ei vaan aina niin paljon puhuisi suunnitelmistaan,
piirroksistaan ja kuvistaan ja pelkistä vähäisistä aineista, jotka
eivät ensinkään koske minuun!"



SEITSEMÄS LUKU.


Sitten kun seuraavan päivän aurinko oli jo käynyt alemmaksi
puolipäivän korkeutta, ja ilma alkoi tulla viileämmäksi, niin Hermas
ja Paavali veivät Stephanon hänen toivonsa mukaan ulos, kun hän alkoi
tuntea itsensä voimakkaammaksi.

Erakot istuutuivat toistensa viereen matalalle kiviharkolle, jonka
Hermas oli laittanut pehmeäksi lepo-istuimeksi isällensä, panemalla
sen päälle paksun, tuoreen ruohokerroksen.

Molemmat erakot katselivat nuorukaista, joka nuolella ja jousella
varustettuna astui vuorta ylös pyytämään vuorikaurista, koska Pietari
oli määrännyt voimakasta ruokaa sairaalle.

He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenänsä, ennenkuin metsästäjä oli
kadonnut näkyvistä. Silloin Stephano sanoi:

"Kuinka hän on muuttunut sen jälkeen, kun sairastuin! Eihän ole perin
pitkää aikaa siitä, kun viimeksi näin hänet päivän valossa, ja sillä
välin näyttää pojasta tulleen mies. Hänpähän astuskeli niinkuin mies,
joka tuntee arvonsa".

Paavali jupisi, maahan käännetyin kasvoin, muutamia suostumuksen
sanoja.

Hän muisti diskuskiekon heitännän ja ajatteli: "Varmaankin palestra
kytee hänen mielessään; hän on kylpenytkin, ja kun hän eilen palasi
kosteikosta, niin hän astuskeli niinkuin nuori atleetti".

Silloin vasta ystävyys on todellinen, kun ystävät molemmin puolin
saattavat iloita toistensa seurasta, vaikkeivät keskenänsä puhu
sanaakaan.

Stephano ja Paavali olivat vaiti, ja kuitenkin heidän kesken oli
näkymätöin ajatusten vaihto, kun he auringon painuessa laskuansa
kohti katselivat länteen päin.

Syvällä heidän alapuolellaan loisti tumman sinivihreänä Punaisen
meren kapea juomu paljasten kullankeltaiselta loistavien
rannikkovuorten rajoittamana. Aivan heidän vieressään kohosi
jättiläisvuoren piikkinen huippu, jota, auringon laskettua sen
taakse, ympäröitsi ikäänkuin loistava rihma hohtavia rubiineja.
Leimuava puna valoihen läntiselle taivaan rannalle, keveitä
utuhuntuja alkoi liehua rannikkovuorten ympärillä, kirkkaan taivaan
hopeapilvi muuttui värilleen, pukeutui vastapuhjenneen ruusun
vienoon punahan ja rantakunnaat kimmelsivät amethistin kuulakassa
orvokinsinessä.

Ei tuulonenkaan käynyt, ei ainoakaan ääni häirinnyt illan juhlallista
hiljaisuutta.

Vasta silloin kun meri alkoi muuttua yhä synkemmän näköiseksi, kun
vuorten huippujen ja lännen rusko sammui, ja yö alkoi levittää
varjojansa korkeutten ja syvyytten yli, vasta silloin Stephano
eroitti ristiin pannut kätensä ja mainitsi hiljaa kumppaninsa nimeä.

Paavali säikähti niinkuin se, joka äkkiä herää unesta ja tuntee
itsessään, että toisen puhe on jäänyt häneltä kuulematta: "Sinä olet
oikeassa", hän sanoi; "tulee pimeä ja kylmä ja sinun pitää mennä
takaisin luolaan".

Stephano ei vastustanut, vaan antoi Paavalin viedä hänet hänen
vuoteellensa.

Levittäessään lammasnahkaa sairaan päälle Paavali huokasi raskaasti.

"Mitä liikkuu sielussasi?" vanhus kysyi. "Se on -- se oli;
sitä ei voi auttaa", Paavali huusi syvästi liikutettuna. "Me
saimme äsken nähdä Luojan ihanimman ihmeen, mutta häpeällisessä
epäjumalan-palveluksessa näin edessäni Helion vaunut kiiltävine,
tulta pärskyvine, siivekkäine hepoineen ja Helion itsensä Hermaan
muodossa, kullan kiiltävine hiuksineen, ja karkelevat hoorit ja
hämärän kultaiset portit. Kirottua daimoniroskaa!..."

Erakon keskeytti tällöin Hermas, joka astui luolaan näyttäen miehille
nuorta tunturivuohta, jonka hän oli tappanut, ja virkkoi: "Pulskea
poika, ja vaan yhden nuolen se on minulta vienyt. Heti sytytän
valkean ja paistan parhaat palat. Vielä on monta vuohta vuorellamme,
ja minä osaan niitä löytää".

Tuntia myöhemmin isä ja poika söivät vartaassa paistetut
lihanviipaleet; Paavali kieltäytyi aterioimasta heidän kanssansa,
sillä kun hän diskuksenheitännön jälkeen, täynnänsä epäilystä ja
katumusta ruoski itseänsä luolassa, niin hän oli myös määrännyt
itselleen ankaran paastoamisen. "Ja nyt", huudahti Hermas, kun hänen
isänsä, jota tämä kauvan kaivattu voimallinen ravinto näkyi hyvin
maittavan, sanoi olevansa kylläinen, "ja nyt tulee paras herkku.
Tässä pullossa on vahvistavaa viiniä, ja kun se on tyhjennetty, niin
se jälleen täytetään".

Stephano otti puupikarin, jonka hänen poikansa hänelle tarjosi, joi
vähäsen ja sanoi, vielä kerran kielellään koetellen jalon nesteen
hyvää makua:

"Se on tosiaankin hyvää! Syrian viiniä! Maistappas vaan, Paavali".

Tämä otti maljan käteensä, hengitti koetellen kultajuoman hajua
ja jupisi sitten kostuttamatta sillä huuliaan: "Se ei ole Syrian
viiniä; egyptiläistä se on; tunnen sen hyvin; minä pitäisin sitä
mareotilaisena!"

"Siksi Sirona sitä sanoi", Hermas huudahti. "Ja sinä tunnet sen jo
hajusta! Hän sanoi sen olevan erittäin terveellistä sairaalle".

"Niin se onkin", Paavali vakuutti; mutta Stephano kysyi kummeksien:
"Sirona? Kuka on Sirona?"

Luolaa valaisi himmeästi sen suulle sytytetty tuli, niin ett'eivät
erakot saattaneet huomata, että Hermas kovasti punastui vastatessaan:
"Sironako? Galliatar Sironako? Etkö sitä tiedä? Hän on kosteikossa
asuvan centurionin puoliso".

"Kuinka sinä tulit _hänen_ luoksensa?" isä kysyi,

"Hän asuu Pietarin talossa", nuorukainen vastasi, "ja kun hän sai
kuulla, että sinä olet haavoitettu..."

"Kiitä häntä minun puolestani, kun aamulla menet sinne", Stephano
virkkoi, "häntä ja hänen miestänsä. Onko hänkin Gallialainen?"

"Luullakseni hän on; ei, hän on varmaan", Hermas vastasi. "Häntä
nimitetään Leijonaksi, ja hänkin on kotoisin Galliasta".

Nuorukaisen lähdettyä luolasta, vanhus laskeusi levolle, ja Paavali
valvoi hänen vieressään hänen poikansa vuoteella.

Mutta Stephano ei saattanut nukkua, ja kun hänen ystävänsä lähestyi
häntä antaakseen hänelle rohtoja, niin hän sanoi:

"Gallialaisen miehen vaimo on osoittanut hyvyyttä minua kohtaan, ja
kuitenkin viini olisi hyödyttänyt minua enemmän, joll'ei se olisi
tullut Gallialaiselta".

Paavali katsoi häneen kysyväisesti, ja vaikka luolassa vallitsi
täydellinen pimeys, niin Stephano kuitenkin tunsi tämän katseen ja
jatkoi:

"En pidä vihaa ketäkään vastaan, vaan rakastan lähimmäistäni. Kova
häväistys on minua kohdannut, mutta olen antanut anteeksi, kaikesta
sydämestäni anteeksi. Yksi ainoa on elämässä, jolle soisin pahaa,
ja tämä on eräs Gallialainen".

"Anna hänellekin anteeksi", Paavali pyysi, "äläkä häiritse untasi
katkerilla ajatuksilla".

"En ole väsynyt", sairas huusi, "ja jos sinua olisi se kohdannut,
mikä on minun osalleni tullut, niin se olisi häirinnyt sinunkin
öittesi levon".

"Tiedän sen, tiedänhän sen", Paavali rauhoitteli häntä.
"GalIialainenhan vietteli vaimo parkasi hylkäämään sinun huoneesi ja
oman lapsensa".

"Ja kuinka rakastin Glyceraa!" sairas huokasi. "Kuin ruhtinatarta
pidin häntä, ja kaiken, mitä hän toivoi, ymmärsin antaa, ennenkuin
sanat vielä olivat hänen kieleltänsä kerinneet. Sata kertaa hän
sanoi, että minä olin liian hyvä ja liian hento, ja ett'ei hänellä
enää ollut mitään kaivattavaa. Silloin Gallialainen tuli huoneesemme,
ihminen, mies tuima kuin hapan viini, mutta sulokielinen,
hehkuvasilmäinen. En tiedä kuinka hän kietoi Glyceran pauloihinsa,
enkä tahdokkaan tietää. Helvetissä hän on sovittava rikoksensa. Tuon
kadotetun vaimo paran edestä rukoilen yöt ja päivät. Hän vaipui
lumoukseen, ja hänen sydämensä, jäi vielä kuitenkin huoneeseni, sillä
siellähän oli hänen lapsensa, ja hän piti Hennasta sangen rakkaana ja
sydämellisesti hän oli minuunkin rakastunut. Mutta kuinka voimakas
lieneekään se ihastus, joka tekee tyhjäksi itse äidinrakkaudenkin!
Minä poloinen! Minä poloinen! Oletko koskaan rakastanut naista,
Paavali?"

"Sinun pitää nukkua", tämä kehoitti. "Kukahan olisi elänyt milt'ei
puolen vuosisataa tuntematta rakkautta! Nyt en puhu sanaakaan enää;
mutta sinä nautit tämän juoman, jonka Pietari on sinulle lähettänyt".

Senaattorin rohdot olivat voimallisia, sillä sairas nukkui, ja heräsi
vasta silloin, kun täysi päivänvalo valaisi luolaa.

Paavali istui yhä vielä hiljaa vuoteellansa ja tarjosi hänelle,
sitten kun he yhdessä olivat rukoilleet, ruukun, jonka Hermas, ennen
kosteikkoon lähdettyänsä, oli täyttänyt raikkaalla vedellä.

"Tunnen itseni vahvistuneeksi", vanhus virkkoi. "Rohdot ovat hyviä,
olen makeasti maannut ja nähnyt kaunista unta, mutta sinä näytät
kovin kalpealta ja valvoneelta".

"Minäkö?" Paavali kysäisi. "Minähän olen levännyt tässä vuoteella.
Anna minun hetkeksi mennä ulos". Näin sanoen hän meni ulos luolan
edustalle. Heti kun hän oli mennyt pois Stephanon näkyvistä, niin
hän hengähti syvästi, ojenteli jäseniään, hieroi polttavia silmiään,
sillä tuntui siltä, kuin hiekkajyväsiä olisi kokoontunut hänen
silmäluomiensa alle, joiden hän ei ollut kolmeen vuorokauteen
sallinut sulkeutua.

Sitä paitse vaivasi häntä ankara jano, sillä yhtä pitkään aikaan
hänen huulensa eivät olleet koskeneet juomaan eivätkä ruokaan.

Jo alkoivat hänen kätensä vapista, mutta heikkous ja tuska, jonka
hän tunsi, täytti hänet hiljaisella ilolla, ja mielellään hän olisi
mennyt takaisin omaan luolaansa ja antautunut, niinkuin useita
kertoja ennenkin, siihen katkeran suloiseen mielikuvitukseen, että
hän riippui ristillä ja että hänen verensä samoin kuin Vapahtajankin
valui viidestä haavasta.

Mutta Stephano huusi häntä, ja viivyttelemättä hän meni hänen
luoksensa ja vastasi hänen kysymyksiinsä.

Puhuminen tuntui hänestä huokeammalle kuin kuunteleminen, sillä hänen
korvissaan suhisi ja kohisi, ja kilisi ja kihisi, ja hänestä tuntui
siltä, kuin hän olisi päihtynynnä tulisesta viinistä.

"Kunhan ei Hermas vaan unhottaisi kiittää Gallialaista", Stephano
virkkoi.

"Kiittää, meidän tulee aina kiittää", toinen vastasi sulkien silmänsä.

"Minä olen uneksinut Glycerasta", alkoi vanhus uudelleen puhua.
"Sanoit eilen, että rakkaus on sinunkin sydämessäsi liikkunut; ethän
kuitenkaan koskaan ole ollut naimisissa? Sinä olet vaiti. Vastaahan!"

"Minäkö? Kuka on minulle puhunut?" Paavali jupisi ja katsoi kysyjään
tuijottavin katsein.

Tämä säikähtyi, ja kun hän huomasi, että Paavalin kaikki jäsenet
vapisivat, niin hän nousi pystyyn ja tarjosi hänelle Sironan
viinipullon, jonka toinen, voimatta enää itseään hallita, tulisesti
tempasi hänen kädestään ja tyhjensi sen sammuttaaksensa polttavaa
janoaan.

Tulinen juoma virvoitti hänen uupuneet voimansa, punasi hänen
poskensa ja loi hänen silmihinsä omituisen loisteen. Sitten hän sanoi
hengähtäen ja painaen käsiänsä rintahansa: "Kuinka hyvältä se tuntui!"

Stephano rauhoittui täydelleen ja toisti kysymyksensä, mutta hän
melkein katui uteliaisuuttansa, sillä Paavalin ääni soi hänen
korvissaan aivan oudolta, kun hän vastasi: "En, minä en ole ollut
naimisissa, mutta kuitenkin olen rakastanut ja minä kerron sinulle
kaiken alusta loppuun asti, mutta sinä et saa keskeyttää minua, et
kertaakaan! Minä olen niin kummallisella mielellä. Ehkäpä viini
on sen tehnyt. Isoon aikaan en ollut juonut mitään; minä olin jo
paastonnut aina siitä -- siitä -- mutta sehän on saman tekevä. Ole
ääneti, aivan ääneti, ja anna minun kertoa".

Paavali istuutui Hennaan vuoteelle. Hän taivuttihen taaksepäin,
nojasi takaraivonsa luolan kallioseinään, jonka suusta tunkeusi
sisään täysi päivän valo, ja hän alkoi, katsellen tuijottavin silmin
avaruuteen, kertoa:

"Millaiselta hän näytti? Kuka voipi häntä kuvata? Korkea hän oli ja
kookas kuin Hera, eikä hän kuitenkaan ollut ylpeä, ja hänen jalot
kreikkalaiskasvonsa olivat vielä herttaisemmat kuin kauniit.

"Hän ei saattanut enää olla aivan nuori, mutta hänellä oli kuitenkin
ystävällisen lapsen silmät. Muistan nähneeni hänet aina kovin
kalpeana. Hänen kapea otsansa loisti kuin norsunluu hänen mustien
hiustensa alta. Valkoiset niinkuin hänen otsansakin olivat myöskin
hänen, kauniit kätensä, hänen kätensä, jotka sielullisten olentojen
tapaan osasivat puhua omaa kieltänsä. Jos hän hartaasti pani ne
ristiin, niin jo ne itsessään tuntuivat lausuvan rukouksen. Hän
oli notkea kuin nuori palmu, kun hän taivutti itseään, ja samassa
hänellä oli kuitenkin jalon-arvoinen ryhti, silloinkin kun hänet
ensi kerran näin. Se tapahtui hirveässä paikassa, Rhakotiin
kamalassa vankihuoneessa. Hänellä oli yllään ainoastaan kulunut
puku, joka ennen oli ollut kallis; ja niinkuin ahne rotta seuraa
vangittua kyyhkystä, niin seurasi häntä eräs rietas nainen ja
herjasi häntä häpäisevillä puheilla. Hän ei vastannut sanaakaan,
mutta raskaat, suuret kyyneleet vierivät verkallensa alas hänen
kalpeilta poskiltansa hänen käsillensä, jotka hän piti ristissä
povellansa. Kärsimystä ja tuskaa puhuivat hänen katseensa, mutta ei
mikään äkillinen vavahdus rumentanut hänen kasvojensa piirteiden
sopusuhtaisuutta. Herjauksiakin hän saattoi kauniisti kärsiä, ja
millä sanoilla tuo villitty akka vainosikaan häntä!

"Minä olin jo aikoja sitte kastettu, ja minulle, rikkaalle
Menanderille, Pompejo prefektin langolle, olivat avoinna kaikki
vankilat, joissa Maksiminon aikana niin monta kristittyä piti
käännytettämän uskostaan. Mutta hän ei kuulunut meikäläisiin. Hänen
katseensa kohtasi minun katsettani, minä ristin silmiäni, mutta hän
ei vastannut tähän pyhään tervehdykseen. Vahdit veivät pois akan,
mutta hän vetäytyi pois pimeään nurkkaan, asettui siellä maahan ja
kätki kasvonsa käsiinsä.

"Minun sieluni valtasi erinomainen sääli tuota onnetonta naista
kohtaan; minusta tuntui, kuin hän olisi minun ja minä hänen, ja minä
luotin häneen vielä silloinkin, kun vanginvartia raaoilla sanoilla
kertoi, että nainen oli asunut erään Roomalaisen kanssa akan luona ja
oli tältä kavaltanut paljon rahaa.

"Seuraavana aamuna minua jälleen halutti mennä vankihuoneesen,
sekä hänen että itseni tähden. Minä löysin hänet samasta nurkasta,
jonne hän edellisenä päivänä oli paennut. Hänen vieressään oli
koskemattomana hänen vankiruokansa, vesimalja ja leipäpala.

"Lähestyessäni häntä, näin, että hän taitti palasen itselleen
ohukaisesta leivänkannikasta ja sitten kutsui luokseen pienen
kristityn pojan, joka oli seurannut äitiään vankeuteen, ja antoi
hänelle lopun leivästä. Poika kiitti häntä siivosti, mutta nainen
otti hänet kiinni ja suuteli häntä sydämellisen hellästi, vaikka
poika näytti kipeältä ja rumannäköiseltä.

"Joka noin rakastaa lapsia, ei ole turmeltunut', sanoin itsekseni ja
tarjousin auttamaan häntä voimieni mukaan.

"Hän silmäili minua melkein epäillen ja vastasi, että hänelle
tapahtui hänen ansionsa mukaan ja että hän tahtoi kärsiä sen.

"Ennenkuin saatoin oppia häntä lähemmin tuntemaan, häiritsivät meitä
kristityt. Nämät olivat kokoontuneet arvoisan Ammonion ympärille,
joka neuvoi ja lohdutti heitä ylentävillä sanoilla. Nainen kuunteli
tarkkaavaisesti vanhusta, ja seuraavana päivänä tapasin hänet
keskustelemassa sen pojan äidin kanssa, jolle hän oli antanut leipää.

"Eräänä aamuna tulin vankilaan tuoden muassani hedelmiä
virvoittaakseni niillä vankeja ja erittäinkin häntä. Nainen otti
omenan, nousi ylös ja sanoi: 'Minä pyydän nyt sinulta toista lahjaa.
Sinä olet kristitty; lähetä pappi minua kastamaan, joll'ei hän pidä
minua mahdottomana, sillä minun syntikuormani on raskas, raskaampi
kuin kenenkään muun naisen'.

"Jälleen täyttyivät hänen suuret, suloiset lapsensilmänsä raskailla
hiljaisilla kyyneleillä; minä puhuttelin häntä sydämellisesti ja
neuvoin, niin hyvin kuin saatoin, häntä turvaamaan Lunastajan armoon.

"Vähää jäljemmin Ammonio kastoi hänen salaisesti, ja hän pyysi, että
häntä nimitettäisiin Magdalenaksi. Niin tapahtuikin ja tästä lähin
hän kokonaan luotti minuun.

"Hän oli hyljännyt puolisonsa ja lapsensa erään perkeleellisen
viettelijän tähden, jota hän oli seurannut Aleksandriaan ja joka
oli siellä jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Yksinäisenä,
ystävättömänä, puutteen-alaisena ja velallisena hän jäi erään
kovasydämisen, ahnaan emännän luo, ja tämä saattoi hänet viimein
tuomarin eteen ja vankeuteen.

"Mihinkä syvimmän sieluntuskan kuiluun tämä paremman kohtalon
arvoinen nainen soi minun katsoa! Mikä on naisella jalointa? Hänen
rakkautensa, hänen äidin velvollisuutensa, hänen arvonsa. Ja
Magdalena! Kaikki nämät kolme seikkaa hän oli menettänyt ja hukannut
omasta syystänsä.

"Ylivaltaisen sallimuksen iskut ovat helposti kestettäviä, mutta voi
sitä, joka itse turmelee elämänsä!

"Hän oli syntinen, hän tunsi sen tuskallisesti katuen ja kielsi
järkähtämättömästi, kun tarjousin lunastamaan hänet vapaaksi.

"Hän odotti rankaistusta, niinkuin kuumetautinen katkeraa juomaa,
joka jäähdyttää hänen verensä.

"Ristiinnaulitun nimessä! Minä olen syntisten joukossa löytänyt
enemmän jaloa ihmisyyttä, kuin monessa hurskaassa, joka käypi
papillisessa puvussa.

"Magdalenan kautta vankila muuttui minulle jälleen pyhäksi. Minä olin
ennen usein lähtenyt siitä äärettömän halveksimisen tunteilla, sillä
vangittuin kristittyin joukossa oli paljo laiskehtivaa roistoväkeä,
jotka rohkeasti olivat tunnustaneet Vapahtajaa, elääkseen
uskolaisten rakkauden antimista; siellä minä olin nähnyt, kirottuja
pahantekijöitä, jotka toivoivat marttyyrikuolemalla voittavansa
menetetyn autuutensa; siellä olin kuullut pelkurien valitushuutoja,
jotka yhtä paljon pelkäsivät kuolemaa kuin luopumista Korkeimmasta.
Sydäntä viiltäviä näköjä sain täällä nähdä, mutta myöskin mitä
ylevimmän mielenjalouden kuvia. Minä näin miehiä ja naisia, jotka
hiljaisen onnellisina menivät kuolemaan, ja joiden loppu todellakin
oli jalompi, kuin Kodron ja Decio Mus'in paljon ylistetty kuolo.

"Ei yhtäkään vaimoa eikä miestä ollut koko vankijoukossa, joka olisi
ollut kohtaloonsa tyynemmin valmistunut ja tyytyväisempi, kuin
Magdalena. Lause: 'Pitää ilo oleman taivaassa yhdestä syntisestä,
joka hänensä parantaa, enämmin, kuin yhdeksästäkymmenestä ja
yhdeksästä hurskaasta' -- vahvisti häntä ihmeellisesti, ja hän on
tehnyt _parannuksen_, todellakin hän on sen tehnyt. Entä minä!
Jumala on minun todistajani, ettei mikään semmoinen halu, joka
viettelee miestä naisen luo, saattanut minua hänen tykönsä, enkä minä
kuitenkaan voinut häntä jättää, vaan olin päivät hänen luonansa ja
yöllä sieluni ikävöitsi häntä, ja ihanimmalta kaikesta tuntui minusta
saada kuolla hänen kanssansa.

"Tämä tapahtui neljännen vainoomisdekreetin aikaan, muutamia
kuukausia ennen ensimmäisen toleranssi-ediktin antamista.

"Jokainen joka uhraa, sanottiin siinä, pääsee rankaistuksesta
vapaaksi; se, joka vastustelee, sitä on kaikin neuvoin pakoitettava
uhraamaan. Se, joka osoitaksen uppiniskaiseksi, rankaistaan
kuolemalla. Kauvan aikaa oli sääliväisesti menetelty, vaan nyt
tahdottiin kauhistuttaa vankia sen kautta, että heille uudestaan
luettiin tuo lakisääntö. Silloin monet piiloutuivat voihkaten ja
valitellen, toiset taas rukoilivat ääneensä, mutta useimmat odottivat
syvästi huoaten ja kalpein kasvoin, miten käypä oli. Magdalena pysyi
täydelleen tyyneenä.

"Nyt kristittyjen vankien nimet huudettiin ja keisarin legionaarit
veivät heidät kaikki yhteen paikkaan.

"Ei minun eikä hänen nimeänsä mainittu; sillä minä en ollut vankien
joukkoa, eikä häntä taas oltu vangittu uskonsa tähden.

"Jo virkamies kääri luetteloansa kokoon, niin Magdalena nousi ylös,
astui kainosti esiin ja lausui levollisen arvokkaasti: 'Minäkin olen
kristitty'.

"Jos olisi enkeli, jolla olisi ihmisen muoto, niin sen kasvot
varmaankin näyttäisivät sellaisilta, kuin hänen kasvonsa sillä
hetkellä. Roomalainen, joka oli tyyni ja arvokkaan näköinen mies,
katseli tutkivaisesti, mutta hyväntahtoisesti häntä, pudisti päätänsä
ja sanoi lujaan, osoittaen kirjakääryänsä: 'Minä en löydä tästä sinun
nimeäsi'. Tähän lisäsi hän hiljaa: 'enkä tahdokkaan sitä löytää'.

"Silloin Magdalena astui likemmäksi häntä ja sanoi ääneen: 'Suo
minullekin tilaa uskolaisteni joukossa ja kirjoita näin: Magdalena,
kristitty, kieltäypi uhraamasta'.

"Minun sieluni tuli kovin liikutetuksi ja iloisella mielin minä
huusin: 'Pane sinne minunkin nimeni ja kirjoita: Menander, Herophilon
poika, kristitty, kieltäytyy samoin'.

"Roomalainen teki tehtävänsä.

"Aika ei ole mielestäni haihduttanut hetkistäkään näistä päivistä.

"Tuossa oli alttari ja sen vieressä toisella puolella pakanallinen
pappi, toisella puolella taas keisarin virkamies. Kaksittain meidät
vietiin esiin. Magdalena ja minä olimme viimeiset. Täällä tuotti yksi
ainoa pienoinen sana elämän ja vapauden, mutta toinen kiduttavan
kuoleman.

"Kolmesta kymmenestä vangista ainoastaan neljä rohkeni kieltäytyä
uhraamasta; arkamieliset taas valittelivat, ristivät silmiänsä ja
rukoilivat Herraa vahvistamaan muiden mieltä.

"Sanomattoman puhdas ilo täytti minun sieluni, ja minusta tuntui,
kuin olisimme ruumiittomina, keveiden pilvien kantamina leijailleet
ylä-ilmoihin.

"Hiljaa ja tyynesti kieltäysimme uhraamasta, kiitimme keisarin
virkamiestä, joka meitä lempeästi siihen kehoitti, ja kun me samassa
paikassa ja yhtä haavaa jouduimme kiduttajan käsiin, niin Magdalena
loi silmänsä ylöspäin, minä vain häneen, ja keskellä julmimpia tuskia
minä näin edessäni Vapahtajan viittaavan minua ja enkelien ympäröivän
häntä leijaellen keveillä ilma-aaltosilla, jotka silmään näyttivät
pelkältä valon loistolta ja korvaan kuuluivat ihanalta soitannolta.

"liikahtamatta hän kärsi kauheita tuskia; vain kerran hän huusi
poikansa nimeä, Hermeiasta.

"Silloin loin silmäni häneen ja näin kuinka hän vavahtelevin huulin
ja avonaisin silmin katseli taivaasen päin, hän vielä eli, mutta oli
jo kuitenkin Vapahtajan luona, hän oli kidutuslavalla ja kuitenkin
autuas.

"Minun ruumiini, joka oli vahvempi, jäi vielä tomun kahleisiin; hän
pääsi niistä vapaaksi jo kiduttajan ensikertaa häntä ahdistaessa.

"Minä suljin hänen silmänsä, ihanimmat silmät, joissa koskaan taivas
on kuvastellut, minä otin sormuksen hänen verisestä, rakkaasta,
valkeasta kädestänsä, ja täällä, täällä, tämän karkean nahan alla
minä säilytän sitä, ja minä rukoilemistani rukoilen... Oi sydämeni!
Voi, jospa aika tulisi! Voi, jospa kuitenkin loppu...!"

Paavali painoi kätensä otsaansa ja vaipui uupuneena ja voimattomuuden
valtaamana vuoteelleen.

Sairas oli jännitettynä, tuskin hengittäenkään seurannut hänen
kertomustansa.

Jo ennemmin hän oli noussut pystyyn ja toisen huomaamatta langennut
polvilleen.

Sitten hän ryömi hehkuen ja vavisten tunnottoman luokse, heittäytyi
hänen päällensä, riisti lammasnahan hänen rinnaltaan, kopeloi
kiireestä vapisevin käsin sormusta, löysi sen ja tuiotti siihen ikään
kuin olisi tahtonut sulattaa sen katseillaan, painoi sen kerran
toisensa perästä suullensa, sydämelleen ja taas huulilleen, peitti
kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Vasta Hermaan kosteikosta palattua hän ajatteli uupumukseen
joutunutta ystävätänsä ja saattoi hänet poikansa avulla jälleen
virkoamaan.

Paavali ei kieltäytynyt nauttimasta ruokaa ja juomaa, ja kun hän
voimistuneena ja jo uudelleen virkistyneenä illan viileässä istui
Stephanon rinnalla luolan suulla ja sai kuulla ukolta, että Magdalena
oli ollut hänen vaimonsa, niin hän sanoi, näyttäen Hermasta: "Nyt
ymmärrän, mistä se rakkaus tulee, jota alusta alkaen olen tuntenut
tätä poikaa kohtaan".

Vanhus puristi hiljaa hänen kättänsä, sillä hän tunsi, että uusi side
yhdisti hänet hänen holhoojaansa, ja hiljainen onnellisuus täytti
hänen sydämensä, kun hän varmaan tiesi, että hänen vaimonsa, jota hän
yhä vielä rakasti, hänen poikansa äiti, oli kuollut kristittynä ja
marttyyrina ja niinmuodoin ennen häntä päässyt taivaasen.

Rauhallisesti kuin lapsi vanhus nukkui seuraavan yön, ja kun aamulla
lähettiläitä tuli Raithusta pyytämään Paavalia lähtemään vuorelta
ja rupeemaan heidän johtajaksensa ja vanhimmaksensa, niin Stephano
virkkoi: "Seuraa pelkäämättä tätä kaunista kutsumusta, jonka sinä
ansaitsetkin. Minä en sinua todellakaan enää tarvitse; minä parannun
jo ilman sinun avuttasikin".

Mutta Paavali, paljoa enemmän levottomana kuin iloisena, pyysi
lähettiläiltä seitsemän päivää ajatus-aikaa ja rienteli sill'aikaa
rauhatonna toisesta pyhästä paikasta toiseen ja viimein kosteikkoon
kirkossa rukoillaksensa.



KAHDEKSAS LUKU.


Oli ihana, virkistävä ilta.

Täysikuu kohosi hiljalleen öisen taivaan tummansiniselle kannelle ja
loi valoansa viileän maan yli. Mutta sen hopeasäteiden valovoima ei
ollut niin suuri, että se olisi voinut nostaa sitä hienoa sinertävää
huntua, joka jättiläiskokoista pyhää vuorta verhosi. Sitä vastoin se
saattoi kosteikkokaupungin kokonaan pois hämärän vallasta.

Pääkadun leveä juova kimalteli vuorilta laskeuvan matkustajan
silmään, ikään kuin valkeasta marmorista tehty tie, ja uuden kirkon
hiljakkoin kalkitut seinät loistivat yhtä heleänvalkoisilta, kuin
selvällä päivälläkin.

Huoneiden ja palmujen varjot muodostivat ikäänkuin mustia
lattiavaatteen raitoja tielle, jolla nyt oli ainoastaan vähän väkeä,
vaikka oli iltaviileän aika, joka muuten tavallisesti houkutteli
porvaria raikasta ilmaa nauttimaan.

Kirkon avonaisista ikkunoista kuului sekä mies- että nais-äänistä
laulua.

Sen ovet avautuivat, ja kristityt Pharanilaiset, jotka täällä olivat
nauttineet Herran ehtoollista ja kädestä käteen kulkevaa kalkkia,
astuivat ulos.

Vanhimpien, diakonien, ääneenlukijoiden, laulajain, akoluuttien ja
paikkakunnan kokoontuneen papiston etupäässä astui piispa Agapito,
samoin kuin maallikkojen edellä koko kosteikon päällysmies, Obediano,
sekä senaattori Pietari, jälkimmäinen puolisonsa, täysikasvaneitten
lastensa ja lukuisien orjiensa kanssa.

Jo oli koko kirkkoväki lähtenyt pois, kun ovenvartia vahakynttilöitä
sammuttaessansa huomasi katujoita varten aiotussa esihuoneessa, jossa
suihkukaivo hiljaa lirisi, pimeässä nurkassa erään miehen, joka
liikahtamatta ja hartaasen rukoukseen vaipuneena kykki lattialla
ja vasta silloin nousi seisoalleen, kun kirkonvartia huusi häntä ja
pienellä lampullansa valaisi hänen kasvojansa.

Ankarilla sanoilla ovenvartia aloitti puheensa, mutta tuntiessaan
myöhästyneen rukoilijan aleksandrialaiseksi erakoksi, Paavaliksi, hän
heti muutti äänensä ja sanoi ystävällisesti, melkeinpä rukoilevan
nöyrästi:

"Lopeta jo rukouksesi, hurskas mies. Seurakunta on jo lähtenyt
kirkosta, ja minun täytyy, meidän uusien kalliiden kirkkokalujemme ja
pakanallisten rosvojen tähden sulkea ovet. Minä olen jo kuullut, että
Raithun veljet ovat valinneet sinut vanhimmaksensa ja että heidän
lähettiläänsä ovat tarjonneet sinulle tämän korkean arvon. Hekin ovat
katselleet ja suuresti ihmetelleet meidän uutta kirkkoamme. Aiotko
sinä heti muuttaa heidän luoksensa, vai viivytkö meidän luonamme
juhla-ajan?"

"Sen saat huomenna tietää", sanoi Paavali, joka ylös noustuaan seisoi
nojaten erääsen koristamattoman katujahuoneen patsaasen. "Tässä
huoneessa asuu Hän, jolta minun ensin pitää kysymän neuvoa. Minä
pyydän sinua, jätä minut vielä yksikseni. Jos tahdot, niin sulje
ovet, ja tule myöhemmin, ennenkuin lähdet levolle, päästämään minua
ulos".

"Se on mahdotonta", vastasi toinen hänelle arvellen. "Minun vaimoni
on sairaana ja asuntoni on kaukana täältä, kaupungin syrjäpuolella,
pikku portin luona. Ja sitä paitse minun täytyy vielä tänään viedä
avain Pietari senaattorille, jonka poika, rakennusmestari Antonio,
varhain huomenna tahtoo alkaa uuden alttarin rakentamista. Auringon
noustessa tulevat työmiehet, ja jos..."

"Annappas minun katsoa avainta", keskeytti häntä Paavali. "Kuinka
suuri onkaan se siunaus, johonka tuollainen pieni esine joko sulkee
tahi avaa tien! Mutta tiedäppäs, mies, minä luulen, että löytyy
keino, jonka kautta me molemmat saatamme tulla autetuiksi. Sinä
lähdet kipeän vaimosi luo, ja minä, lopetettuani rukoukseni, vien
itse avaimen senaattorille".

Portinvartia mietti hetkisen ja suostui Raithun presbyterin tahtoon,
pyytäen samalla, ett'ei hän varsin kauvan viipyisi. Hänen käydessään
senaattorin huoneen ohi, tunki sieltä hänen nenäänsä paistin haju.

Hän oli köyhä mies ja ajatteli itseksensä näin: "Hän paastoo
ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoo, me taas silloinkin, kun sitä
vähimmin tahdomme".

Tämä haju, joka saattoi portinvartian valittamaan, lähti lampaan
paistista, joka oli asetettu juhla-ateriaksi senaattorin talonväelle.

Orjatkin ottivat osaa tähän myöhäiseen ateriaan.

Pietari ja Dorothea rouva istuivat vieretysten Kreikkalaisten tapaan
puoleksi makaavassa asennossa yksinkertaisella lepolavitsalla, ja
heidän edessänsä oli pöytä, jonka ääressä ei kukaan muu istunut
heidän kanssansa, vaikka ympäri sitä oli asetettu taajaan tuolia
perheen täysikasvaneita lapsia varten.

Orjat istuivat ovipuolella kyykistyneinä maapohjalle ja tunkeutuivat
kahteen piiriin, kumpikin höyryävän ruokamaljansa ääreen, joista he
kourillansa pistelivät ruskeahkoa virviläpuuroa.

Kunkin edessä oli pyöreä, harmaa leipä, joka vasta silloin
murrettiin, kun huoneenhoitaja Jethro oli paloitellut ja jakanut
lampaan paistin.

Selän ja reitten mehukkaammat palat eroitettiin Pietarille ja hänen
omaisilleen, mutta kunkin orjan leivälle huoneenhoitaja asetti
lihapalan, miehille suuremmat, naisille taas pienemmät.

Tosin tapahtui, että moni katein silmin katseli enemmän suositun
toverinsa mehukkaampaa palaa, mutta ei niukka-osaisinkaan rohjennut
valittaa, sillä orjat saivat puhua ainoastaan silloin, kun heidän
herransa heiltä kysyi, eikä Pietari kärsinyt lapsiltansakaan mitään
puhetta ruoasta, oli se sitte kiitosta tahi laitosta.

Myöskin Mirjam istui orjien joukossa. Hän söi aina vähän, ja kaikki
liha oli hänelle vastenmielistä; senpä vuoksi hän työnsikin osakseen
tulleen kylkiluu-palan häntä vastapäätä istuvalle vaimolle, joka oli
puutarhan työntekijöitä ja joka hänelle oli monta kertaa antanut
hedelmiä ja hiukan hunajaa, sillä Mirjam rakasti kaikenlaisia
makeisia.

Pietari ei puhunut tänä päivänä orjiensa kanssa ensinkään, ja
omaistensakin kanssa vaan vähän.

Dorothea rouva huomasi suruksensa nuot syvät rypyt, jotka olivat
muodostuneet hänen puolisonsa vakavien silmien väliin, ja kuinka
hän huulet kokoon puristettuina istui eteensä tuijottaen ruokaa
ajattelematta.

Ateria oli loppunut, mutta hän ei liikahtanut eikä huomannut niitä
kysyviä silmäyksiä, joita kaikkialta häneen luotiin.

Ei kukaan rohjennut nousta, ennenkuin perheen-isä itse oli antanut
merkin siihen.

Rauhattomimpana seurasi Mirjam hänen liikkeitänsä. Hän muuttelihen
levottomana sinne tänne, hieroi pienten sormiensa välissä jäljelle
jääneen leivän muruiksi ja hänen rintansa milloin kohoili yhä
nopeammin, milloin taas se näytti olevan aivan liikkumattomana.

Hän oli kuullut pihaportin käyvän ja tuntenut Hermaan astunnan.

"Hän aikoo isännän luo; ensi silmänräpäyksessä hän on astuva sisälle
ja löytävä minut täältä näitten keskeltä", hän ajatteli ja pyyhkäisi
ehdottomasti kädellään vanukkeisia hiuksiaan silittääksensä niitä ja
loi sekä vihaa että halveksimista ilmaisevan silmäyksen ympärillensä
muihin orjiin.

Mutta Hermas ei tullut.

Mirjam ei hetkeäkään epäillyt, että hänen korvansa olisi pettänyt.

Odottiko hän oven takana, kunnes ateria päättyisi? Vai tarkoittiko
hänen myöhäinen käyntinsä Galliatarta, jonka luo hän oli hänet viime
iltanakin nähnyt menevän viiniastia kädessä.

Hän tiesi, että Sironan puoliso, Phoebicio, oli vuorella ja uhrasi
siellä täysikuun valossa Mithraalle uskolaistensa kanssa muutamassa
vuoren luolassa, jonka Mirjam jo kauvan aikaa oli tuntenut.

Hän oli nähnyt Gallialaisen ilta-jumalanpalveluksen aikaan lähtevän
pihasta muutamien sotamiesten seuraamana. Kaksi sotamiehistä
kantoi erästä suurta lipasta, josta suuren hämmennyskattilan
korvat pistäytyivät esiin, erästä vedellä täytettyä nahkaleiliä ja
monenlaisia muita kaluja.

Hän tiesi, että nämät miehet aikoivat viettää koko yön Mithraan
luolassa tervehtiäksensä kummallisilla menoilla "tuota nuorta
jumalaa", nousevata aurinkoa, sillä monta kertaa utelias paimentyttö
oli heitä kuunnellut, kun hän ennen päivän koittoa oli lähtenyt
vuorelle vuohinensa, ja hän oli kuullut, että Mithraan palvelijat
viettivät yöllisiä uhrijuhlia.

Hänen mieleensä juolahti, että Sirona oli yksinänsä ja että Hermas
tahtoi käydä ehkä hänen luonansa, eikä senaattorin tykönä.

Hän kauhistui, hänen sydäntänsä tuimeli, ja niinkuin ainakin,
kun tulinen mielenliikutus heräsi hänessä, niin hän tällöinkin,
vastustamattoman intohimonsa valtaamana, hypähti ylös ja oli jo
lähellä ovea, kun senaattorin ääni pidätti hänet ja huomautti hänelle
hänen sopimatonta käytöstänsä.

Hänen potilaansa makasi yhä vielä kovassa kuumeessa vuoteen omana,
päänahka tulehtuneena, ja hän tiesi pääsevänsä kaikesta moitteesta,
jos hän herransa kysymykseen olisi vastannut, että sairas häntä
tarvitsi; mutta hän ei ollut vielä koskaan valhetellut, ja hänen
ylpeytensä esti häntä nytkään valhetta sanomasta.

Muut orjat pelästyivät, kun hän uljaasti vastasi: "En viihtynyt enää
sisällä; ateria kesti niin kauvan".

Pietari silmäsi ulos akkunasta, ja kun hän huomasi, kuinka korkealla
kuu jo oli, niin hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ihmetellen itseänsä,
lausui häntä moittimatta kiitosrukouksen, antoi orjille merkin lähteä
salista ja meni makuukammioonsa annettuaan yösuudelman lapsilleen,
joista ainoastaan kuvanveistäjä Polykarpo ei ollut saapuvilla.

Sinne ei hän pitkäksi aikaa jäänyt yksiksensä, sillä sitten kun
Dorothea rouva oli puhellut tyttärensä Marthanan ja huoneen hoitajan
kanssa kaikesta, mitä huomenna tarvittiin, ja luonut nuorimpain
lasten makuukammiossa vielä rakkaan silmäyksen noihin rauhallisesti
uinaileviin, ja korjannut missä peitettä, missä pään-alaista, niin
hän astui kynnyksen yli puolisonsa huoneesen ja mainitsi hänen
nimeänsä.

Pietari nousi seisoalleen, katsoi häneen, ja hänen totisista
silmistänsä vuoti runsaasti kiitollista lempeyttä Dorotheaa kohti.

Dorothea tunsi ankaran puolisonsa lempeän sydämen ja nyökkäsi osaa
ottaen hänelle, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt saada sanaakaan
suustansa, niin Pietari lausui:

"Tule vaan likemmäksi! Tässä tuntuu niin raskaalta, ja sinunkin
täytyy saada osasi taakasta".

"Anna minun vaan saada se", keskeytti tämä hänet innokkaasti. "Senpä
vuoksi tuleekin solakasta tyttösestä leveähartiainen muija, jotta hän
helpommin voisi auttaa herraansa kantamaan elämän monia taakkoja.
Mutta minä olen todellakin levotoin. Jo ennen kirkkoon mentyämme
on jotakin ikävää tapahtunut sinulle, eikä ainoastaan neuvoston
kokouksessa. Lasten laita ei kaiketikaan ole niin, kuin pitää".

"Mimmoiset silmät hänellä on!" Pietari huudahti.

"Rumat, harmaat", Dorothea vastasi. "Eivätkä ne ole edes
tarkkanäköiset. Mutta pimeässäkin ne näkevät, mikä teihin, sinuun
ja lapsiin koskee. Sinä olet tyytymätöin Polykarpoon. Eilen,
ennenkuin hän ratsasti Raithuun, sinä katselit häntä niin -- niin --
kuinka sitä sanoisin? Minä voin hyvinkin hyvin huomata, mitä tämä
tarkoittaa, mutta minä luulen, että sinä tarpeettomasti murehdit. Hän
on nuori, ja niin ihmeen kaunis nainen kuin Sirona..."

Pietari oli tähän asti ääneti kuunnellut vaimoansa. Nyt hän löi
kätensä yhteen ja lausui keskeyttäen häntä: "Sen asian laita ei
todellakaan ole oikein; -- mutta pitäisihän minun olla tottunut
siihen. Mitä minä salaisesti tahdon kertoa sinulle, sen sinä
esittelet minulle niin, kuin se olisi vanhaa tuttua".

"Ja miksikä en?" Dorothea kysyi. "Jos istutat vesan puunrunkoon ja se
juurtuu puuhun, niin se tuntee sekä sahan viiltämisen, joka koskee
runkoon, että myöskin sen juuria kostuttavasta lähteestä vuotavan
siunauksen, niinkuin sille itselle olisi tullut osaksi tuskaa
tahi virvoitusta. Sinä olet puu ja minä olen vesa, ja avioliiton
ihmeellinen voima on sinut ja minut tehnyt yhdeksi lihaksi. Sinun
sydämesi tykytys on myös minun sydämeni tykytys, sinun ajatuksesi on
minunkin ajatukseni, ja senpä vuoksi minä aina tiedänkin, ennenkuin
sitä minulle sanotkaan, mikä mieltäsi painaa".

Dorothean rehellisissä silmissä, hänen tätä lausuessaan, näkyi kostea
väike, mutta Pietari tarttui hellästi hänen käteensä ja lausui: "Jos
tuo vanha, ryhmyinen runko monesti kantaa makeita hedelmiä, niin
hänen on kiittäminen siitä vesaa. Minä en todellakaan saata uskoa,
että nuo vuorella asuvat erakot ovat Herralle erittäin otollisia sen
vuoksi, että elävät yksinäisyydessä. Sillä vasta vaimon ja lasten
kautta tulee mies täydelliseksi, todelliseksi ihmiseksi, mutta se,
joka on näitä vailla, ei koskaan opi tuntemaan elämän valoisimpia
kunnaita ja sen synkimpiä kuiluja. Jos on jotakin, jonka hyväksi mies
saattaa panna alttiiksi koko elonsa ja taitonsa, niin se on hänen oma
kotonsa".

"Meidän kotomme hyväksi", Dorothea lausui, "olet sinä rehellisesti
tehnytkin sen".

"_Meidän_ kotomme hyväksi", Pietari toisti lujaan ja syvän äänensä
koko painokkaalla soinnulla. "Kahdella on enempi voimaa kuin yhdellä,
ja siitä on jo ties häntä kuinka paljo aikaa, kun vieraannuimme
sanomasta 'minä' niissä seikoissa, jotka koskevat kotoa ja lapsia.
Molempien kautta on meille tänään huolta tuotettu".

"Eikö senaatti tahdo ottaa osaa uuden tien laitoskustannukseen?"

"Ei! Piispa Agapiton sekaantuminen on ratkaissut asian. Minun ei
tarvitsekkaan mainita sinulle, millainen meidän välimme on, enkä
minä tahdo moittia häntä, sillä hän on oikeutta harrastava mies;
mutta useissa kohdin emme milloinkaan voi sopia. Niinkuin tiedät, on
hän nuoruudessaan ollut sotilaana, ja hänen hurskautensa on jylseä,
milt'ei sotainen, niin sanoakseni. Jos olisi käynyt hänen mielensä
mukaan, eikä Obediano olisi puolustanut minua, niin ei kirkossamme
tätä nykyä olisi ainoatakaan kuvaa ja se näyttäisi aitalta eikä
rukoushuoneelta. Me emme ole koskaan ymmärtäneet toisiamme, ja siitä
aikain, kun en hänen toivonsa mukaan tehnyt Polykarposta pappia, vaan
sen sijaan panin pojan Thalassion oppiin, koska poikanen jo pienenä
piirusti paremmin kuin moni mestari tällä inhalla iällä, joka ei
synnytä suuria taiteilijoita, hän puhuu minusta, kuin olisin pakana".

"Ja minä tiedän hänen kuitenkin pitävän sinua suuressa arvossa",
Dorothea rouva keskeytti häntä.

"Minä puolestani pidän mielelläni hänestä yhtä hyvää ajatusta",
vastasi Pietari, "ja se, mikä meidät eroittaa toisistamme, ei
ole mitään pahaa. Hän luulee itsellään yksinään olevan puhtaan
uskon ja että hänen on taisteleminen sen puolesta. Pakanalliseksi
kauhistukseksi hän sanoo taiteilijain teoksia, ja kuvat, arvelee
_hän_, joka ei koskaan ole tuntenut tuota kauneuden kirkastavaa
voimaa, saattavat ainoastaan epäjumaluuteen. Polykarpon tekemiä
enkelien ja Hyvän Paimenen kuvia hän vielä suvaitsi, mutta jalopeurat
ovat saattaneet tuon vanhan sotilaan raivoon. Hän sanoi niitä
kirotuiksi epäjumalan kuviksi ja pirun töiksi".

"Mutta olihan Salomoninkin temppelissä jalopeuran kuvia nähtävinä",
Dorothea huudahti.

"Sitä minäkin väitin, ja myöskin, että sekä katekeettikoulussa
että myöskin tuossa opettavaisessa Eläinopissa, joka meillä on,
itse Vapahtajaa verrataan leijonaksi, ja että myöskin evangelista
Markusta, joka levitti Herran oppia Aleksandriaan, kuvaillaan yhdessä
jalopeuran kanssa. Mutta hän vastusti minua vielä paljoa kiivaammin,
sillä Polykarpon teokset eivät muka ole aiotut kaunistamaan pyhiä
paikkoja, vaan Caesareumia, joka hänestä ei ole mitään muuta kuin
pakanallinen rakennus, ja kreikkalaisten jaloja taideteoksia, joita
siellä säilytetään, hän sanoo inhottaviksi viirunaamoiksi, joilla
saatana viekoittelee ihmisten sydämiä. Näitä hänen ankaria sanojansa
ymmärtävät muut senaattorit, vaan eivät minun lauseitani, ja niin he
yhtyivät häneen, että minun tienrakennus-ehdotukseni jäi sikseen,
koska kristityn seurakunnan ei muka sopisi auttaa epäjumaluutta ja
tasoittaa tietä perkeleelle".

"Minä näen sinusta, että olet kovuudella heitä vastustanut".

"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi luoden silmänsä lattiaan.
"Ehkäpä olen tullut lausuneeksi montakin loukkaavaa sanaa, ja onpa
minunkin annettu maistaa niitä. Erittäinkin tyytymätön Agapito
oli minun tiliini ja toi esiin erään diakonien kertomuksen. He
moittivat kovasti sitä, että sinä olet antanut yhtä paljon leipää
pakanallisperheille, kuin kristityillekin. Tämä kyllä on totta,
mutta..."

"Mutta", Dorothea huudahti eloisasti, "nälkä on vaivaksi
kastamattomallekin, heidän kristityt naapurinsa eivät auta heitä, ja
ovathan hekin meidän lähimmäisiämme. Minä tekisin huonosti tehtäväni,
jos antaisin heidän kärsiä nälkää sen takia, että he ovat parasta
lohdutusta vailla".

"Ja kuitenkin", Pietari sanoi, "on neuvoskunta päättänyt, että
sinä tästä lähin saat käyttää määrätystä viljavarastosta enintään
neljännen osan pakanoitten avuksi. Mutta sinun ei tarvitse säikähtyä.
Tästä lähin on heille tuleva omaisuudestamme se, mikä ennen myötiin.
Ei kenenkään sinun holhoteistasi tarvitse jäädä yhtäkään leipää
vähemmälle. Uudella tien laitoksella taas ei ole mitään kiirettä.
Sen valmistuminen saattaakin viipyä, sillä Polykarpo saattaa tuskin
meidän luonamme valmistaa jalopeurojansa. Poika raukka! Kuinka
innokkaasti hän onkaan savesta muodostellut niiden kaavaa, ja kuinka
ihmeen hyvästi hän on onnistunut luodessaan noihin majesteetillisiin
eläimiin heidän ryhtiänsä. Vanhojen athenalaisten taiteilijain henki
tuntuu elähyttävän häntä. Neuvotelkaamme nyt, eikö Aleksandriassa..."

"Koettakaamme pikemmin", keskeytti hänen puolisonsa häntä, "heti
saada häntä jättämään nuo kaavansa syrjään, ja sen sijaan ryhtymään
muihin pyhempiin teoksiin. Agapito on tarkkanäköinen, ja nuo
pakanalliset teokset juurtuvat liiankin syvälle pojan sydämeen".

Senaattori, kuullessaan viime sanat, rypisti otsaansa ja sanoi
milt'ei kiivaasti: "Ei kaikki, mitä pakanat ovat luoneet, ole
halveksittavaa. Polykarpon täytyy olla vakavassa ja vakinaisessa
toimessa, sillä hän on luonut silmänsä sinne, minne hänen ei pitäisi
niitä luoda. Sirona on toisen puoliso, eikä pilankaan vuoksi pidä
koettaa saada lähimmäisen emäntää omakseen. Luuletko sinä, että
Galliatar saattaisi rikkoa velvollisuutensa?"

Dorothea hämmästyi ja mietittyänsä hetkisen, hän vastasi:

"Hän on kaunis ja kevytmielinen lapsi, niin, vaan lapsi! Minä
ajattelen hänen mielenlaatuansa enkä hänen ikäänsä, vaikka hän tosin
saattaisi olla puolisonsa lapsenlapsi, tuon kummallisen miehen,
jota hän ei rakasta eikä kunnioita, ei, ainoastaan inhoo. Jotakin
kauheaa, en tiedä mitä, hänen miehensä varmaankin jo Roomassa on
tehnyt hänelle, enkä minä enää koetakkaan taivuttaa hänen sydäntänsä
takaisin häneen. Muuten hän on kaikessa lempeä ja myöntyväinen, enkä
usein voi käsittääkkään, mistä hän. aina saakin tuon vallattoman
iloisuuden kisaellessaan lasten kanssa. Kyllähän sinä tiedät, kuinka
pienokaiset ja Marthanakin ovat häneen kiintyneet. Soisinpa, että
hän olisi kristitty, sillä minullekin hän on käynyt rakkaaksi, miksi
kieltäisinkään sitä. On varsin mahdotonta hänen läsnä ollessaan
olla surullisena, ja hän on aina minulle kuuliainen sekä pelkää
minun moitettani ja koettaa voittaa minun suosiotani. Varmaankin
hän koettaa olla kaikille ihmisille mieliksi, vieläpä lapsillekin,
mutt'ei, minun nähdäkseni, enemmän Polykarpolle, kuin muillekaan,
niin pulska mies kuin hän onkin. Varmaankaan ei!"

"Mutta kuitenkin", Pietari sanoi, "poika häntä katselee ja Phoebicio
on sen huomannut. Hän tapasi minut eilen kotiin tullessani ja pyysi
happamen-kohteliaalla tavallaan minua antamaan pojalleni sen neuvon,
että hän, jos hän vast'edes tahtoisi lahjoittaa pois ruusuja,
heittäisi ne muualle kuin hänen ikkunaansa, sillä hän itse ei muka
ole mikään kukkien ystävä ja vaimolleen taas hän mielemmin tahtoi
niitä itse poimia".

Dorothea rouva kalpeni ja lausui päättävästi ja lyhyesti: "Me
emme tarvitse majamiestä, ja vaikka katkerasti kaipaankin hänen
puolisoansa, on kuitenkin parasta, että sinä pyydät häntä etsimään
toista asuntoa".

"Ei sanaakaan enempää, vaimo", Pietari keskeytti häntä totisena,
viitaten epäävästi kädellään. "Antaisimmeko Sironan kärsiä siitä,
että meidän poikamme menettelee ajattelemattomasti hänen tähtensä?
Sanothan sinä itsekin, että hänen seurustelunsa lasten kanssa
ja kunnioituksensa sinua kohtaan on varjellut häntä rikoksesta,
ja tulisiko meidän nyt karkoittaa hänet talosta? Ei suinkaan.
Gallialaisperhe jää niin kauvaksi asumaan minun talooni, kuin he
eivät tee mitään, joka pakoittaisi minut ajamaan heidät siitä.
Isäni tosin oli Kreikkalainen, mutta äitini kautta minä olen saanut
Amalekilaista verta suoniini, ja jos minä karkoittaisin talostani ne,
joiden kanssa olen kerran oman kattoni alla jakanut leipäni, niin
minä häpäisisin itseni. Polykarpoa pitää varoitettaman ja hänen pitää
saaman kuulla, mikä hänen velvollisuutensa on meitä, itseänsä ja
Jumalaa kohtaan. Minä ymmärrän pitää hänen suuria lahjojansa arvossa
ja olen hänen ystävänsä, mutta samalla kertaa myöskin hänen isäntänsä
ja osaan estää häntä oman isänsä taloon tuomasta pääkaupungin
kevytmielisiä tapoja".

Viimeiset sanat kaikuivat kuin vasaran iskut, ja jäykkä päättäväisyys
loisti senaattorin silmistä.

Kuitenkin hänen vaimonsa lähestyi pelotta häntä vielä likemmäksi,
tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi: "Kuinka hyvä kuitenkin
on, että mies pitää oikeuden silmämääränänsä, kun sitä vastoin
me naiset sokeasti seuraamme sydämemme ajattelemattomia haluja.
Painitaistelussakin te käytätte ainoastaan luvallisia aseita,
mutta taistelevat vaimot käyttävät kynsiä ja hampaitakin. Te
ymmärrätte aina paremmin välttää vääryyttä, sen sinä taas olet
minulle osoittanut; mutta hyvien töiden toimittamisessa te ette
kuitenkaan ole meitä etevämmät. Gallialaisperhe jääköön rauhaan
meidän huoneesemme, ja läksytä sinä Polykarpoa ankarasti, mutta
tee se ensinnäkin hänen ystävänänsä. Vai eiköhän olisi parempi,
että jättäisit sen minun toimekseni? Sillä onhan sekä jalopeurojen
valmistaminen että hänen osallisuutensa pääkaupungissa laitettavan
suuren rakennuksen valmistamiseen häntä suuresti ilahuttaneet,
mutta nyt on koko ilo lopussa! Minä toivon, että sinä jo olisit
ilmoittanutkin tämän hänelle; mutta rakkauden asiat ovat naisten
toimia, ja tiedäthän sitä paitse kuinka suuresti poika rakastaa
minua. Äidin sana vaikuttaa usein enemmän kuin isän lyönti,
ja elämässä käy samoin kuin taistelussakin. Ensiksi viedään
joutsimiehet taisteluun ja raskas-aseiset säästetään heidän
turvaksensa. Jos vihollinen ei mieli väistyä, niin hekin ryntäävät
esiin ja ratkaisevat taistelun. Salli minun ensiksi keskustella
pojan kanssa. Voihan olla mahdollista, että hän vaan pilan päiten
heitti ruusut ikkunasta Galliattarelle, joka leikkii hänen pienten
sisariensa kanssa, ikäänkuin itsekin olisi yksi heistä. Minä aion
koitella häntä, ja jos asian laita on siten, niin ei olisi oikein
eikä viisaastikaan tehty, jos häntä moittisi. Ja varoittaakin
täytyy varovasti, sillä moni, joka ei koskaan ole varastamista
ajatellutkaan on väärien luulojen tähden saatettu varkaaksi.
Tuommoinen nuori sydän, joka alkaa rakastaa, on kuin hurja poika,
joka mieluisimmin käypi niitä teitä, joita häntä on kielletty
kulkemasta. Tyttönä ollessani ensikerran huomasin, kuinka rakkaana
sinua pidin, kun senaattori Aman'in vaimo, joka halusi saada sinua
omille tyttärillensä, neuvoi minua varomaan sinua. Sitä, joka
keskellä tuon kreikkalaisen Sodoman kaikkia houkutuksia on käyttänyt
aikansa tositoimiin, niinkuin Polykarpo, joka opettajiltaan ja
mestareiltaan on saanut sellaisia kiitoslauseita kuin hän, sitä
eivät Alexandrialaisten turmeltuneet tavat ole vahingoittaneet.
Ihmisen ensi vuosina muodostuu hänen myöhemmän elämänsä suunta, ja
se oli muodostunut Polykarpossa jo ennen, kuin hän lähti isänsä
huoneesta. Niin, ja joll'en tietäisikään, kuinka hyvä poika Polykarpo
on, niin ei minun tarvitsisi muuta kuin silmätä sinuhun voidakseni
levollisesti vakuuttaa itselleni: Siitä lapsesta, jonka tämä mies on
suureksi kasvattanut, ei koskaan tule huonoa ihmistä, ei milloinkaan".

Surkutellen, ikään kuin olisi pitänyt vaimonsa hyväilysanoja pelkkänä
turhamaisuutena, ja kuitenkin hymyillen, Pietari kohotti olkapäitään
ja kysyi:

"Kenen rhetorin luona sinä oletkaan käynyt koulua? Mutta olkoon
menneeksi; puhu sinä pojan kanssa, kun hän palaa Raithusta. Kuinka
korkealle kuu jo on noussut! Tule, käykäämme levolle. Antonio aikoo
huomenna ani varhain aloittaa uuden alttarin pystyttämistä, ja
silloin minäkin tahdon olla siellä."



YHDEKSÄS LUKU.


Mirjam oli kuullut oikein.

Sillä aikaa kun häntä oli pidätetty illallisella, Hermas oli avannut
pihan portin. Hän oli tullut tuomaan senaattorille nuorta, komeata
vuorikaurista, jonka hän muutamia tuntia sitten oli kaatanut,
hyväntekijäisiksi, sillä hänen isänsä oli senaattorin lääkkeitä
nautittuaan päässyt parempiin voimiin.

Tosin olisi siihen huomennakin ollut aikaa, mutta hän ei saanut enää
lepoa vuorella eikä hän salannut eikä edes koettanutkaan salata
itseltänsä, että häntä vietteli kosteikkoon paljoa vähemmin halu
saada osoittaa kiitollisuuttaan, kuin toivo saada nähdä Sironaa ja
kuulla edes yksi ainoa sana hänen huuliltansa.

Heidän ensi kohtauksensa jälkeen hän oli jo monta kertaa puhutellut
häntä ja vieläpä ollut hänen huoneessansakin, kun tämä antoi hänelle
viiniä hänen isällensä vietäväksi ja kun hän toi takaisin tyhjiä
pulloja.

Kerran, kun Sirona kaasi suuremmasta ruukusta siihen astiaan, jota
Hermas piti, koskivat hänen valkoiset sormensa Hermaan sormiin, eikä
Hermaan mielestä koskaan mennyt hänen kysymyksensä, pelkäsikö hän
häntä, vai miksi hänen kätensä, joka kuitenkin näytti vahvalta, niin
tuskallisesti vapisi.

Mitä likemmäksi hän lähestyi Pietarin taloa, sitä nopeammin sykki
hänen sydämensä. Portille hän jäi seisomaan hengähtääksensä sekä
rauhoittuaksensa, sillä hän tunsi, että hänen niin liikutettuna olisi
vaikea puhua katkeamatonta lausetta.

Vihdoin hän tarttui linkkuun ja astui pihaan. Talon koirat tunsivat
jo hänet ja haukahtivat vaan kerran, hänen astuessansa kynnyksen yli.

Hänellä oli tuotavaa, eikä hän tahtonut mitään ottaa, mutta hänestä
kuitenkin tuntui, kuin hän olisi ollut varas, kun hän katseli
ensiksi kuun valon kirkkaasti valaisemaa suurta rakennusta ja sitten
Gallialaisen asuntoa, jonka himmeät rajapiirteet haamoittivat yön
verhoomina luoden leveän, hämärän varjon kiiltäville, sileäksi
kuluneille pihakiville.

Ei näkynyt yhtäkään ihmistä ja juhlapaistin hajusta hän huomasi, että
Pietari perheinensä oli ruvennut ruoalle.

"Minä taitaisin häiritä aterioitsevia", hän lausui itseksensä,
muuttaen vuorikauriin vasemmalta olkapäältään oikealle ja loi
silmänsä Sironan akkunaan päin, jonka hän liiankin hyvin tunsi.

Se ei ollut valaistu, mutta hän huomasi jotakin valkoista sen
kivisten pielien välissä, ja tämä veti vastustamattomalla
tenhovoimalla hänen silmänsä puoleensa.

Se liikahti, sen vieressä Sironan vinttikoira haukkui kimakasti.

Se oli hän, varmaan se oli hän!

Sironan kuva ilmestyi koko loistossansa hänen silmiinsä ja äkkiä
juolahti se ajatus hänen mieleensä, että hän oli yksin, sillä hänen
puolisonsa, Phoebicion, ja tuon vanhan orjanaisen hän oli tavannut
kosteikkoon tullessansa Mithraan palvelijoiden joukossa.

Hurskas nuorukainen, joka oli vitsalla kurittanut ruumistaan
poistaakseen vietteleviä unelmiaan, oli muutamassa päivässä muuttunut
peräti toiseksi.

Isänsä tähden ei hän vielä tahtonut lähteä vuorelta, mutta hän oli
lujasti päättänyt, ett'ei hän tästä lähin välttäisi maailmaa, ei,
vaan vielä etsisikin sitä.

Hurskaan Paavalin hoidettavaksi hän oli jättänyt isänsä ja itse
kuljeskellut kallioilla. Milloin hän harjoitti diskuskiekon heittoa,
milloin metsästeli vuorikauriita ja petoeläimiä, milloin hän taas
-- vaikka aina ujona -- meni alas kosteikkoon kierrelläkseen ympäri
senaattorin taloa ja nähdäkseen Sironaa.

Kun hän tiesi tämän olevan yksinään, niin vastustamaton voima
vietteli häntä hänen luoksensa.

Hän ei itsekään tietänyt, mitä hän oikeastaan häneltä tahtoi, eikä
mikään muu ollut hänellä täydellisesti selvillä, kuin se, että hän
vielä kerran tahtoi sormillansa koskettaa hänen sormiansa.

Oliko se synti, vai eikö, se oli hänestä saman tekevää. Olihan
synniksi sanottu hänen viatonta leikkiänsäkin, synniksi sitäkin,
että ajatteli maailmaa, johon hän halusi, ja hän oli lujasti
päättänyt ottaa tämän synnin päällensä päästäkseen tarkoituksensa
perille. Eihän tämä synti tainnut muuta ollakaan kuin mörkö, millä
peloitellaan lapsia, ja olihan kunnian-arvoisa Pietarikin vakuuttanut
hänelle, että hän oli mies, jolta oli odotettava miehen töitä.
Tuntien uskaltavansa jotakin erinomaista hän lähestyi Sironan
ikkunaa, ja tämä tunsi hänet heti, kun täysikuu samassa kirkkaasti
valaisi häntä.

"Hermas!" hän kuuli hänen hiljaa kuiskaavan.

Silloin valtasi hänet niin ankara pelko, että hän jäi seisomaan
ikäänkuin lumottuna, vuorikauris putosi hänen olaitansa, ja hänestä
tuntui siltä, kuin hänen sydämensä olisi herjennyt sykkimästä.

Toistamiseen tuo suloinen nais-ääni kuiskasi: "Hermas, sinäkö se
olet? Mitä asiaa sinulla on meille näin myöhään illalla?"

Hän sammalsi katkonaisia sanoja; mutta Sirona sanoi: "En minä ymmärrä
sinua; tule likemmäksi".

Tahtomattansa hän lähti liikkeelle ja astui huoneen varjoon ikkunan
etehen.

Sironalla oli yllään valkoinen avohihainen hame ja hänen käsivartensa
näyttivät hämärässä yhtä valkeilta kuin hänen pukunsakin.

Vinttikoira haukahti uudestansa. Sirona käski sitä vaikenemaan ja
kysyi sitten Hermaalta, kuinka hänen isänsä jaksoi ja tarvitsiko hän
enemmän viiniä.

Hermas vastasi hänelle, että hän oli hyvä, hyvä kuin enkeli, ja että
hän jo oli antanut aivan liiaksi hänelle varoistansa.

Kumpikin puhui ainoastaan sellaista, mitä jokainen saattoi kuulla,
ja kuitenkin he kuiskuttelivat, ikäänkuin olisivat keskustelleet
luvattomista seikoista.

"Odota hetkinen". Sirona pyysi ja katosi huoneesen.

Hiukkasen kuluttua hän ilmestyi jälleen ja lausui hiljaa ja
alakuloisena:

"Minä olisin pyytänyt sinua tulemaan huoneesen, mutta Phoebicio on
sulkenut oven. Minä olen ihan yksinäni. Pidä pulloasi niin, että minä
ikkunan kautta voin siihen kaataa saviastiasta!"

Tätä sanoessaan hän kumartui ottaakseen isomman astian. Hän oli
väkevä, mutta astia tuntui hänestä tänäpänä olevan raskaampi kuin
muulloin, ja hän lausui huoaten: "Amphora on minulle liian raskas".

Hermas ojensi kätensä avonaiseen ikkunaan; taaskin Sironan sormet
koskivat hänen sormiinsa, ja taas hän tunsi saman autuaallisen
väristyksen, jota hän yötä ja päivää oli muistellut aina siitä asti,
kun hän ensi kerran oli tuntenut sitä.

Samalla hetkellä syntyi melua vastapäätä olevassa rakennuksessa.
Orjat nousivat ruoalta.

Sirona tiesi, mitä siellä tapahtui.

Hän peljästyi ja huusi osoittaen tuskallisesti ovea, joka vei
senaattorille: "Kaikkien jumalien nimessä, he tulevat, ja jos he
saavat nähdä sinut täällä, niin minä olen hukassa".

Hermas loi hätäisen silmäyksen pihalle, kuunnellen, mitä toisessa
rakennuksessa tapahtui, ja kun hän näki, ettei ollut mahdollista
välttää Pietarin väkeä, joka lähenemistään läheni, niin hän huusi
käskevällä äänellä Sironalle: "vetäydy syrjään!" ja hyppäsi rivakasti
ikkunasta Gallialaisen huoneesen.

Samalla hetkellä aukeni senaattorin ovi ja orjat tulvasivat pihalle.

Kaikkien muiden edellä Mirjam, joka innokkaasti tarkastellen, mutta
odotuksessaan pettyneenä katseli laajaa pihaa.

Hermasta ei näkynyt siellä, ja kuitenkin Mirjam oli kuullut hänen
astuvan sisään, eikä portti ollut toistamiseen käynyt; sen hän tiesi
aivan varmaan.

Toiset orjista lähtivät talleihin, toiset taas menivät kadulle,
portin edustalle nauttimaan illan viileätä ilmaa.

Parvittain he istuivat maahan, tähystellen tähtiä, haastellen ja
laulellen. Ainoastaan paimentyttö jäi pihalle ja tarkasteli sitä joka
suunnalle, ikäänkuin hän olisi etsinyt kadonnutta kalleutta. Yksin
myllynkivienkin ja sen pimeän vajan taakse, jossa kivenhakkaajat
säilyttivät työkalujaan, hän katsoi. Sitten hän seisahtui ja puristi
pienet kätensä nyrkkiin.

Muutamalla keveällä hyppäyksellä hän tuli Gallialaisen huoneen
varjoon.

Sironan ikkunan edustalla oli Hermaan kaatama vuorikauris. Hän
kosketti sitä paljailla, hienoilla varpaillaan, mutta veti heti
säpsähtäen jalkansa takaisin, sillä hänen varpaansa oli käynyt
eläimen vielä tuoreesen, veriseen haavaan.

Jokin aavistus hänessä sanoi, että _Hermas_ oli sen kaatanut ja
heittänyt sen tänne ja ettei hän itsekään saattanut olla kaukana
poissa.

Hän tiesi jo missä Hermas oli; hän koitti nauraa, koska se tuska,
jota hän tunsi, näytti hänestä niin polttavan tuliselta, ett'ei sitä
kyyneleillä saisi sammuksiin.

Mutta ei hän kuitenkaan kokonaan menettänyt ajattelemiskykyänsä.

"He ovat pimeässä", hän mietti, "ja näkevät minut, jos minä asetun
ikkunan alle kuuntelemaan, ja kuitenkin minun täytyy saada tietää,
mitä he yhdessä toimittavat".

Nopsasti hän kääntyi selin Gallialaisen asuntoon, astui kirkkaaseen
kuunvaloon, jäi sinne seisomaan ja lähti sitten verkalleen orjien
asuntoon päin.

Muutaman hetkisen perästä hän hiipi jälleen myllynkivien taakse,
ryömi sitten notkeasti ja ääneti kuin käärme centurionin asunnon
tummaan varjoon käärittyä kivijalkaa pitkin siksi, kunnes tuli
Sironan ikkunan edustalle, jonka alle hän jäi liikahtamatta makaamaan.

Hänen kovaan sykkivä sydämensä teki kuuntelemisen vaikeaksi hänen
tarkalle korvalleen, mutta jos kohta hän ei ymmärtänytkään, mitä
sanottiin, niin hän kuitenkin eroitti Hermaan äänen soinnun. Hän
ei enää ollut Sironan huoneessa, vaan oli mennyt Sironan kera
kadunpuoleiseen saliin.

Nyt hän rohkeni nousta ylös katsoaksensa sisään avonaisesta ikkunasta.

Gallialaisten asunnon molempien huonetten välinen ovi oli kiinni,
mutta valosäteestä hän huomasi, että paloi lamppu Phoebicion
tuoneessa, jossa he molemmat olivat.

Hän kohotti jo kättänsä hypätäkseen pimeään makuuhuoneesen, kun hän
kuuli Sironan heleästi nauravan.

Sironan, hänen kilpailijansa kuva nousi hänen sieluunsa, säteilevänä
ja valon ympäröimänä niinkuin sinä aamuna, jona Hermas ihastuksen
hurmaamana oli seisonut hänen edessään. Ja nyt tällä hetkellä
Hermas ehkä makasi hänen jalkojensa juuressa ja kuiskaili suloisia
hyväilysanoja, puhui hänelle rakkaudesta sekä ojensi käsivartensa
häntä kohti; mutta Sirona oli nauranut.

Hän nauroi taas!

Ja minkä tähden äkkiä syntyi hiljaisuus?

Tarjosiko Sirona punaisia huuliansa suudeltaviksi?

Varmaankin, varmaankin!

Eikä Hermas irroittunut Sironan valkoisista käsistä, niinkuin hän
tuona päivänä lähteen luona oli inhoten riuhtaissut itsensä irti
hänen, Mirjamin, sylistänsä tulematta enää takaisin.

Kylmä hiki tuli hänen otsallensa, mielipuolen tavoin hän tarttui
paksuun mustaan tukkaansa, ja hänen kalpeilta huuliltansa tunki kova
tuskan huudahdus, joka oli ahdistetun eläimen parahduksen kaltainen.

Vähäistä myöhemmin hän pujahti ulos tallien ja takaportin kautta,
josta karjaa tavallisesti ajettiin laitumelle, ja kiiti, voimatta
enää hallita itseänsä, vuorille päin, Mithraan luolalle, Phoebicion,
Sironan puolison luo.

Gelasio erakko huomasi pitkän matkan päästä tuon kuunvalossa vuorelle
rientävän paimentytön vartalon ja hänen varjonsa, joka kiveltä
kivelle hypähteli hänen jäljessään ja heittäytyi peljästyneenä
maahan tehden ristinmerkin, sillä hän luuli nähneensä jonkun aaveen
pakanain jumalajoukosta, jonkin satyyrin vainooman oreaadin. Sirona
oli kuullut paimentytön huudon. "Mitä se oli?" hän kysyi pelästyen
nuorukaiselta, joka Roomalaisen upseerin täydessä juhla-asussa seisoi
hänen edessänsä, kauniina kuin nuori sotajumala, mutta liikkeissään
kömpelönä eikä ollenkaan soturimaisena.

"Jokin pöllö huusi", Hermas vastasi. "Isäni täytyy minulle vihdoinkin
sanoa, mistä suvusta me polveumme, ja sitten minä lähden Byzantioon,
tuohon uuteen Roomaan, ja sanon keisarille: Tässä minä olen ja tahdon
taistella puolestasi sotilaittesi joukossa".

"Tuommoisena sinä olet minulle mieleen", Sirona huudahti.

"Jos se on totta", Hermas vastasi, "niin näytä se todeksi ja suo
minun yksi ainoa kerta painaa huuleni sinun kullanloistoisille
kutreillesi. Sinä olet niin ihana ja lempeä kuin kukkanen, iloinen ja
loistava, kuin lintunen, ja kuitenkin kova kuin vuoremme kivi. Jollet
suo minulle ainoatakaan suuteloa, niin minä murehdin itseni kipeäksi
ja heikoksi, ennenkuin ehdin päästä täältä pois sodassa osoittamaan
voimiani".

"Ja jos minä myöntäisin sen sinulle", Galliatar nauroi, "niin sinä
vaan alinomaa tahtoisit enemmän suuteloita ja viimein et tahtoisi
ensinkään lähteä täältä. Ei, ei, ystäväni; minä meistä olen
viisaampi. Lähde nyt tuohon pimeään huoneesen, ja minä katson vieläkö
siellä on väkeä ja saatatko kenenkään näkemättä päästä ulos kadun
puoleisesta ikkunasta, sillä sinä olet jo viipynyt liian kauvan minun
luonani. Kuuletko, minä vaadin sitä!"

Hermas totteli huoaten; mutta Sirona aukaisi luukut ja silmäili ulos.

Orjat paraillaan kulkivat takaisin pihalle, ja hän puhutteli heitä
ystävällisillä sanoilla, joihin yhtä ystävällisesti vastattiin, sillä
Galliatar, joka ei halveksinut halvintakaan, oli kaikille rakas ja
mieluinen. Täysin henkäyksin hän nautti viileätä yö-ilmaa ja katsahti
ilomielin kuuhun, sillä hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun Hermas oli hypännyt hänen luoksensa huoneesen, niin hän oli
peljästyen peräytynyt, mutta Hermas oli rohkeasti tarttunut hänen
käteensä ja painanut hehkuvat huulensa hänen käsivarteensa. Ja
hän salli sen tapahtuakin, sillä erinomainen hämmennys oli hänet
vallannut.

Silloin hän kuuli äkkiä rouva Dorothean huutavan: "Heti, heti, minä
vaan ensin sanon lapsille hyvää yötä".

Nämät tästä suusta kaikuvat koristamattomat sanat vaikuttivat
lumoavaisesti tuohon kauniisen ja helläsydämiseen, mutta huonosti
kohdeltuun ja epäiltyyn vaimoon, joka kuitenkin oli kokonaan luotu
nauttimaan onnea, rakkautta ja iloa.

Kun hänen puolisonsa oli sulkenut hänet huoneesen ja vieläpä
ottanut hänen orjattarensakin mukaansa, niin hän oli ensin
raivonnut, itkenyt, ajatellut kostoa ja pakoa ja sitten sortunein
sydämin vetäytynyt ikkunan ääreen ja itsekseen ajatellut kaunista
kotiseutuansa, sisaruksiaan ja Arelaan tummia öljypuu-lehtoja.

Silloin hän näki Hermaan.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämä nuori erakko
ihaili häntä intohimoisesti, ja tämä ilahdutti häntä, sillä hän
piti Hermasta, ja se huumaus, joka nuorukaisen oli vallannut,
kun tämä hänet näki, miellytti häntä ja näytti hänestä kahta
vertaa arvokkaammalta, kun hän oli saanut tietää, että tuo köyhä
lammasnahkaan puettu erakko, jolle hän lahjoitti viiniä, oli
oikeastaan jalosukuinen nuorukainen.

Ja kuinka surkuteltava oli tuo poika raukka, jolta kova isä ryösti
hänen nuoruutensa.

Nainen kiintyy helposti hellemmilläkin tunteilla siihen mieheen, jota
hän säälii, kenties sen vuoksi, että hänen on kiittäminen miestä
siitä, että hän saapi pitää itseänsä voimakkaampana, ja koska hänen
ja hänen tuskansa kautta naissydämen jaloin halu, nimittäin se, että
hän saa lemmellisesti hoitaen olla avullinen, toivoo pääsevänsä
tyydytetyksi. Naisten kädet ovat hellemmät kuin meidän. Miehen
sydämessä rakkaus tavallisesti sammuu samalla, kun sääli alkaa,
mutta naisen taipumuksen orastavaan taimeen vaikuttaa ihaileminen
kuten auringon paiste, ja sääli on se loiste, joka säteilee naisen
sydämestä itsestään.

Ei kumpaakaan näistä olisi tänä iltana tarvittu vaikuttamaan sitä,
että Sirona huusi Hermaan ikkunansa luo.

Hän oli niin surullinen, niin hylätty, että hänestä täytyi
jokaisen näyttää tervetulleelta, jonka suusta hän saattoi odottaa
ystävällistä, hänen kovin loukattua itsetuntoansa rohkaisevaa sanaa.

Ja silloin ilmaantui nuori erakko, joka hänen läsnäollessansa
unhotti itsensä ja kaiken muun, jonka katseet, jonka liikkeet, jonka
vaiti-olokin näytti häntä kunnioittavan. Ja hänen reipas hyppäyksensä
hänen luoksensa akkunan kautta ja hänen hehkuva pyyntönsä! Tämä on
rakkautta, hän sanoi itseksensä. Hänen poskensa hohtivat, ja kun
Hermas tarttui hänen käteensä ja painoi huulensa hänen käsivarteensa,
niin ei hän kieltänyt sitä häneltä, kunnes Dorothean sanat johtivat
hänen mieleensä tämän kunnon naisen ja lapset, ja heidän kauttansa
kaukana olevat omat sisarensa.

Hän ajatteli noita viattomia olentoja, ja tämä ajatus tunkeusi
puhdistavan virran tavoin hänen surulliseen sieluunsa, ja äkkiä
juolahti hänen mieleensä kysymys: mitä minä olisin vastapäätä
asuvitta naapureittani, ja ansaitseeko tämä pitkä rakastunut poika,
joka hiljakkoin seisoi Polykarpon edessä niinkuin koulupoika, sitä,
että minä hänen tähtensä menetän oikeuteni katsoa heitä rohkeasti
silmiin? Ja hän työnsi Hermaan, joka ensikerran rohkeni lähestyä
huulillansa hänen tuoksuvia, kullankeltaisia hiuksiaan, ankarasti
pois luotansa ja pyysi häntä käyttäytymään siivosti ja päästämään
hänen kätensä.

Hän puhui hiljaa, mutta niin päättävästi, että kuuliaisuuteen
tottunut nuorukainen antoi hänen vastustamatta työntää hänet
asuinhuoneesen.

Pöydällä oli palava lamppu ja leposohvan yläpuolella pitkin huoneen
kirjavalla marmoriseoksella peitettyä sivuseinää olivat ne vaatteet,
kypäri, centurioninsauva ja muut sotilaan varukset, jotka Phoebicio
ennen Mithraan juhlaan menoansa oli riisunut yltänsä pukeutuaksensa
Leijonan arvon mukaiseen pukuun.

Lampun valo valaisi kirkkaammin Sironan vartalon, ja kun hän
tällä tavoin kaikessa kauneudessaan seisoi punoittavin poskin
hänen edessänsä, niin nuorukaisen rinta alkoi kovemmin sykkiä, ja
uudestaan heränneellä rohkeudella hän levitti kätensä vetääkseen
hänet puoleensa mutta Galliatar vältti häntä, vetäytyi pöydän
taakse, nojasi kätensä sen siloitettuun pintaan ja nuhteli, pöytä
kilpenänsä, viisailla, melkeinpä äidikkäiltä soivilla sanoilla häntä
hänen äskeisestä vallattomasta, vaateliaasta ja sopimattomasta
käytöksestään.

Naissydämen tuntija olisi nauranut näitä sanoja, jotka lähtivät tästä
suusta ja tällä hetkellä, mutta Hermas loi punastuen silmänsä maahan
uskaltamatta vastata hänelle mitään.

Galliattaressa oli tapahtunut suuri muutos.

Hän tunsi itsensä varsin ylpeäksi siveellisyydestänsä ja siitä
voitosta, jonka hän oli saanut itsestänsä, ja toivoi, omasta
etevyydestänsä hyvillään, että Hermaskin tuntisi ja tunnustaisi sen.

Ja hän alkoi esitellä Hermaalle, kuinka paljo hänellä oli puutetta
ja kärsittävää kosteikossa, sekä puhui myöskin naisen siveydestä ja
velvollisuuksista ja miesten mitättömyydestä ja röyhkeydestä.

Hermaskaan, sanoi hän, ei ollut parempi kuin muutkaan, ja koska hän
osoittihe ystävälliseksi tätä kohtaan, niin tämä jo luuli saattavansa
vaatia hänen lempeänsä. Mutta siinä hän erehtyi kokonaan, ja jos
piha vaan olisi ollut tyhjä, niin hän aikoja sitten olisi osoittanut
Hermaalle ovea.

Nuori erakko kuunteli häntä piammiten vaan puolella korvallaan, sillä
hänen huomionsa oli kiintynyt hänen edessään oleviin Phoebicion
varuksiin, jotka pian suuntasivat hänen intohimoiset tunteensa
toisaalle.

Hän ojensi ehdottomasti kättänsä ottaaksensa kiiltävän kypärin ja
keskeytti kauniin puhujan kysymyksellä: "Saanko minä panna sen
päähäni?"

Silloin Sirona nauroi ja lausui iloisena ja kokonaan muuttuneena:
"Pane vain! Sinä ehkä tahtoisit mielelläsi olla sotamies? Kuinka
hyvin se sopii sinulle! Riisu kerrankin likainen lammasnahka päältäsi
ja näytä, miltä erakko näyttää centurionina!"

Hermaalle ei tarvinnut lausua tätä kahdesti. Hän pukeutui
Gallialaisen varustukseen, ja Sirona auttoi häntä siinä.

Meidän ihmisten laita on kuitenkin surkuteltava! Sillä mistä se
muuten tulisi, että me jo pienestä pahasta haluamme pukeutua
valhepukuihin, se on: antaa alttiiksi oman persoonallisuutemme,
tavoitellen toista, jonka muodon lainaamme! Ja tämä vaikeasti
selitettävä halu on yhtähyvin lapsella kuin viisaallakin, ja se
ankaran totinen mies, joka sitä tuomitsisi, ei olisi viisas, sillä
se, joka sanoo itsensä vapaaksi kaikista hulluuksista, hän on varmaan
sitä suurempi narri, mitä vähemmin hän luulee semmoinen olevansa.
Etenkin naisille on mieluista pukea muitakin valepukuun. Usein on
epätietoista, kumpi tuntee suurempaa huvia, neitsytkö, joka koristaa
emäntäänsä, vaiko komeihin kaunistuksiin puettu emäntä itse.

Sirona oli halukas kaikenlaatuisiin valhepuetuksiin.

Jos olisi ollut tarpeellista etsiä syytä, miksi senaattorin lapset
ja lapsenlapset häntä niin rakastivat, niin ei olisi ollut aivan
vähäpätöinen syy sekään, että hän mielellään ja iloisesti antoi
heidän koristella häntä kaikenlaisilla kirjavilla huiveilla,
nauhoilla ja kukilla ja taas omasta puolestaan ymmärsi keksiä heille
mitä eriskummaisimpia pukuja.

Niin pian kuin hän näki Hermaan seisovan edessänsä kypärä päässä,
niin hänessä heräsi halu pitkittää Hermaan aloittamaa pukemista.

Hän sovitti innokkaasti ja aivan viattomasti asetakin oikein hänen
päällensä ja auttoi häntä panemaan rautapaitaa kiinni soljella ja
vyöttämään miekkaa kupeellensa.

Tämän työn kestäessä, jolloin erakko käyttihen aivan kömpelösti,
helähti tuon tuostakin hänen iloinen, soinnukas naurunsa.

Mutta kun erakko -- mikä myöskin vähän väliä tapahtui -- yritti
tarttua hänen käteensä, niin hän löi häntä voimakkaasti sormille ja
torui häntä.

Tämän hupaisen leikin kestäessä katosi Hermaan ujous, ja hän alkoi
puhua hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä yksitoikkoinen vuorella
eläminen oli. Hän kertoi, että itse Pietari oli kehoittanut häntä
ulkona maailmassa koettelemaan voimiansa, ja hän vakuutti Sironalle,
että hän, jos hänen isänsä parantuisi, aikoi ruveta sotilaaksi ja
toimittaa mainehikkaita urotöitä.

Sirona oli samaa mieltä sekä kiitti ja kehoitti häntä. Sitten
hän moitti hänen velttoa ryhtiänsä, osoitti hänelle koomillisen
totisena, kuinka sotilaan tulee seisoa ja käydä, sanoi itseänsä
hänen ekseerausmestariksensa, ja häntä huvitti se into, millä Hermas
koetteli matkia häntä.

Täten leikkiessä kului aika.

Hermas tunsi itsensä reimaksi sotilaspuvussaan ja onnelliseksi
Sironan läsnäolosta ja vastaisten urotöiden toivosta; Sirona taas
oli niin iloinen, kuin hän muuten oli vaan kisatessansa senaattorin
lasten kanssa, ja Mirjamin hurja parkaisukin, jota Hermas oli pitänyt
pöllön huutona saattoi hänet vaan hetkeksi muistamaan sitä vaaraa,
jonka alaiseksi hän antautui.

Pietarin orjat olivat jo aikoja sitten käyneet levolle, kun
leikkiminen Hermaan kanssa vihdoinkin alkoi väsyttää häntä, ja hän
käski hänen riisua yltänsä varukset ja lähteä sieltä.

Hermas totteli häntä, ja Sirona avasi kadun puoleisen ikkunan luukut
ja lausui kääntyen häneen:

"Pihan kautta et saa mennä, sinun täytyy tästä ikkunasta hypätä ulos.
Mutta tuolla tulee joku ylöspäin pitkin katua, antaa hänen ensin
käydä ohitse. Se ei kauvankaan kestä, sillä hänellä näyttää olevan
kiire".

Varovasti hän sulki luukut ja alkoi taas nauraa, kun hän näki, kuinka
saamaton Hermas oli, riisuessaan säärivaruksia.

Mutta jopa hälveni hymy hänen iloisilta huuliltaan, sillä katuportti
aukeni, hänen vinttikoiransa ja senaattorin talon koirat alkoivat
haukkua, ja hän tunsi miehensä äänen, joka koki hillitä koiria.

"Pois, pois, jumalain nimessä!" hän huusi vapisevalla äänellä,
sammutti lampun sillä nopealla neuvokkaisuudella, jonka sallimus
suopi heikoille naisille aseeksi äkillisen vaaran uhatessa, lykkäsi
Hermaan ikkunan ääreen, työnsi luukut auki, ja sanomatta hänelle
jäähyväisiäkään nuorukainen hyppäsi rivakasti ulos ikkunasta ja
riensi kaikissa taloissa heränneiden koirien haukkuessa katua myöten
ylöspäin pientä kirkkoa kohti.

Hän ei ollut vielä kulkenut puoltakaan sinne vievää tietä, kun eräs
mieshaamu astui häntä vastaan.

Tuskissaan hän juoksi huonerivin varjoon, mutta yöllinen kuljeksija
joudutti kulkuansa suoraan häntä kohden.

Silloin hän alkoi uudestaan juosta; mutta mies seurasi häntä aivan
kantapäissä, kunnes hän oli päässyt talojen piiristä ja astunut
vuoripolulle.

Hermas huomasi olevansa nopeampi kuin takaa-ajajansa ja oli jo
hyppäämäisillään yli kallioharkon, joka sulki tien, kun hän kuuli
takanaan nimeänsä huudettavan.

Hän pysähtyi, sillä hän oli äänestä tuntenut sen miehen, jota pakeni,
hyväsydämiseksi Paavaliksi.

"Sinä se siis olet", Aleksandrialainen sanoi ja hengitti kiivaasti
ja läähöttäen. "Niin, sinä olet nopeampi kuin minä. Vuodet painavat
kuin lyijy jaloissamme, mutta tiedätkös, mikä se on, joka etenkin
antaa niille nopeat siivet? Olethan vast'ikään saanut kokea sitä!
Paha omatunto, luulen minä. Ja sinun omastatunnostasi saattaisi nyt
jutella kauniita asioita. Koirat haukkuvat sen kyllin kovaan yön
ilmoihin!"

"Haukkukoot vaan", Hermas vastasi kopeasti, kokien turhaan
irroittautua erakon jäntevästä kädestä, joka piti hänestä kiinni.
"Minä en ole tehnyt mitään pahaa!"

"Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", Paavali hänet keskeytti, ja
painokas totisuus kaikui hänen syvästä äänestänsä. "Sinä olet ollut
centurionin kauniin vaimon luona, ja teidät yllätettiin toisianne
kohdatessanne. Missä on lammasnahkasi?"

Hermas säpsähti kauhistuksesta, hapuili käsin hartioitaan ja huudahti
lyöden otsaansa: "Laupias taivas, minä olen unhottanut sen hänen
luoksensa! Nyt tuo hirviö löytää sen!"

"Eikö hän nähnyt sinua itseäsi?" Paavali kysyi innokkaasti.

"Ei, ei suinkaan", sammalsi Hermas, "mutta lammasnahka..."

"Vai niin, vai niin", Paavali mumisi. "Ei sinun rikoksesi vähene sen
kautta, mutta voipihan nyt kuitenkin tehdä jotakin asian hyväksi.
Ajatteleppas vain, jos se tulisi isäsi korviin, niin se saattaisi
häneltä viedä hengen".

"Ja Sirona raukka!" Hermas huokasi.

"Anna vaan minun pitää asiasta huolta", Paavali hänet keskeytti.
"Mitä häneen tulee, niin saatan monta kohtaa suunnilleen. Kas
tuossa, ota minun lammasnahkani! Etkö huoli? Varmaankin se, joka
ei kavahda avioliiton rikkomista, ei myöskään taida huolehtia,
vaikkapa tulisi isänsä murhaajaksi. -- Niin oikein, tänne hartioille
se sidotaan! Sinä kyllä sitä tarvitset, sillä sinun täytyy rientää
pois täältä, eikä ainoastaan täksi ja huomiseksi päiväksi. Haluathan
sinä päästä ulos maailmaan, ja nyt saadaan nähdä, tokko todellakin
ymmärrät kulkea omin jaloin. Ensiksi lähdet Raithuun ja tervehdit
minun nimessäni hurskasta Nikonia ja ilmoitat hänelle, että minä
aion jäädä vuorelle, sillä kauvan kirkossa rukoiltuani olen tullut
siihen päätökseen, että olen kelvotoin vanhimman virkaan, jota ovat
minulle tarjonneet. Sitten menet laivalla Punaisen meren poikki ja
kuljeskelet pitkin Egyptin rantaa. Blemmyiläisjoukkoja on nähty
siellä. Sinun tulee pitää heitä silmällä, ja jos nuot hurjat veitikat
yrittävät tulla meren poikki tehdäksensä uuden hyökkäyksen, niin
sinun pitää varoittaa vuoren kukkulalla olevaa vartiostoa. Sinun
huoleksesi jääpi, miten pääset ennen heitä meren poikki. Luuletko
olevasi kyllin rohkea ja varovainen tekemään tätä tehtävää? Vai
luulet. Sitä odotinkin! Herra ohjatkoon sinua! Isästäsi minä pidän
huolta, ja hänen sekä äitisi siunaus on seuraava sinua, jos oikein
täydellisesti kadut ja täytät velvollisuutesi".

"Te saatte nähdä, että olen mies", Hermas huudahti säteilevin silmin.
"Minun jouseni ja nuoleni ovat sinun luolassasi, ne minä ensin käyn
noutamassa, ja sitten ... Te saatte nähdä, oletteko lähettäneet
oikean lähettilään. Tervehdi isääni ja anna minun vielä kerta
puristaa kättäsi".

Paavali tarttui nuorukaisen oikeaan käteen, veti hänet puoleensa ja
suuteli hänen otsaansa isällisen hellästi. Sitten hän lausui:

"Luolastani, viheriän kiven alta tulisijan vierestä löydät kuusi
kultakolikkoa; niistä saat ottaa kolme mukaasi matkalle. Kenties
niitä tarvitset, joll'et muuhun, niin maksaaksesi laivurien palkan.
Ja nyt, laita että ajoissa tulet Raithuun!"

Hermas riensi vuorta ylös kokonaan vaipuneena vaikean tehtävänsä
miettimiseen. Kaikkien niiden mainetöiden loistavat kuvat, joita
hän muka oli toimittava, haihduttivat hänestä kauniin Galliattaren
muiston, ja hän oli niin tottunut luottamaan Paavalin parempaan
ymmärrykseen ja hyvyyteen, ett'ei hän enää ensinkään pelännytkään
Sironan puolesta, sitten kun hänen ystävänsä oli ottanut hänen
asiansa omakseen.

Aleksandrialainen silmäili hänen jälkeensä ja lausui lyhyen rukouksen
hänen puolestansa. Sitten hän lähti alas laaksoon päin.

Puoliyö oli jo kauvan sitten kulunut, ilma viileni viilenemistään
kuun laskiessa, ja hänen jätettyään lammasnahkansa Hermaalle, ei
hänellä ollut muuta verhoa kuin ohut kulunut takkinsa.

Hän kävi kuitenkin vaan hitaasti ja pysähtyi usein, huuhtoen
käsillään ja jupisten itseksensä puoliääneensä katkonaisia sanoja.

Hän ajatteli Hermasta ja Sironaa sekä omaa nuoruuttansa ja kuinka hän
Aleksandriassa oli koputtanut mustasilmäisen Ason ja valkeaverisen
Simaithan ikkunaa.

"Sitä lasta, sitä poikaa", hän mumisi, "kukahan olisi tämmöistä
luullut tapahtuvan? Galliatar kuuluu olevan sangen kaunis, sanotaan,
ja Hermaskin totta tosiaan, kun hän heitti diskuksensa, minä itsekin
hämmästyin hänen jaloa varttansa. Ja hänen silmänsä! Niin, hänen
silmänsä ovat Magdalenan! Jos Gallialainen olisi löytänyt hänet
vaimonsa luota ja lävistänyt hänen rintansa miekallaan, niin hän
olisi ollut täydellisesti viaton maallisten tuomarien edessä.
Kuitenkin hänen isänsä säästyi tästä surusta. Erämaissa, vanhus
arveli, ei maailma eikä sen huvitukset milloinkaan saattaisi
saavuttaa hänen lemmikkiänsä. Mutta nyt? Nämä sinivatukat, ajattelin
kerran, kuivettuvat maahan eivätkä pääse milloinkaan palmun latvan
korkuisiksi, missä taatelit kypsyvät. Silloin lentää lehahti sinne
lintu, poimi marjat ja vei ne pesäänsä korkeimman puun latvaan.

"Kuka saattaa suunnata toisen ihmisen tien ja tänäpänä lausua: Juuri
sellaisena olen hänet huomenna näkevä?

"Meitä, hupsuja, me pakenemme erämaihin unhottaaksemme maailman,
ja maailma seuraa meitä kintereissä. Missä ovat keritsimet, jotka
voisivat leikata varjomme irti jaloistamme? Mikä on se rukous, joka
kokonansa irroittaa meidät, lihassa syntyneet, lihastamme? Minun
Vapahtajani, Sinä ainoa, joka olet tämän rukouksen taitanut, opeta se
minullekin, kurjista kurjimmalle!"



KYMMENES LUKU.


Muutamia hetkisiä sen jälkeen kun Hermas oli hypännyt ulos kadulle
centurionin ikkunasta, Phoebicio astui makuukammioonsa.

Sirona oli sillä välin ehtinyt heittäytyä vuoteelle. Hän oli kovin
peljästynyt ja kääntänyt kasvonsa seinään päin. Tiesiköhän hänen
miehensä, että joku oli ollut hänen luonansa, ja kukahan oli pettänyt
hänet ja kutsunut Phoebicion kotiin takaisin?

Tulikohan hän sattumalta tavallista varemmin kotiin juhlasta?

Huoneessa oli pimeä, eikä Phoebicio saattanut häntä nähdä, mutta
kuitenkin hän sulki silmänsä ollen nukkuvinaan, sillä lyhyinkin
silmänräpäys, jona hänen ei tarvinnut katsella häntä raivoisena,
tuntui hänestä jumalien antamalta lahjalta.

Mutta hänen sydämensä sykki niin rajusti, että hän luuli miehensäkin
kuulevan sen, kun hän tuli omituisilla hiipivillä askeleillaan sängyn
luo.

Hän kuuli Phoebicion astuvan edestakaisin ja viimein menevän
asuinhuoneen viereiseen keittiöön.

Tämän jälkeen tunsivat hänen puoleksi ummessa olevat silmänsä valon
vaikutusta.

Hän oli lieden ääressä sytyttänyt lampun ja etsi tarkoin molemmat
huoneet.

Vielä hän ei ollut huutanut häntä eikä päästänyt yhtäkään sanaa
huuliltansa.

Nyt hän oli toisessa huoneessa ja nyt -- ehdottomasti Sirona
kyyristyi ja veti peitteen päänsä yli -- nyt hän nauroi, niin kovaa
ja ilkkuen, että Sirona tunsi kätensä ja jalkansa kylmenevän, ja
hänestä tuntui siltä, kuin aaltoilevaa, purpuranpunaista esirippua
olisi vedetty ylös ja alas hänen kasvoinsa edessä.

Jälleen makuukammio valkeni, ja valkeanvalo läheni lähenemistään.

Hän tunsi miehensä kovan käden työkkäävän hänen päähänsä ja hiljaa
huutaen hän veti peitteen päältänsä ja nousi istualleen.

Centurioni oli yhä vieläkin ääneti; mutta se, mitä Sirona näki, oli
omansa sammuttamaan viimeisenkin rohkeuden ja toivon kipinän hänestä,
sillä puolisonsa silmistä oli vaan valkuainen näkyvissä, hänen aina
kellahtavat kasvonsa olivat sinikalpeat ja hänen otsallansa näkyi
selvään siihen poltettu Mithraan merkki.

Oikeassa kädessään hän piti lamppua, vasemmassa Hermaan lammasnahkaa.

Kun hänen tuijottava katseensa kohtasi Sironan silmäyksen, niin hän
kuroitti likaisen erakkopuvun niin liki hänen kasvojansa, että se
koski niihin. Sitten hän paiskasi sen rajusti luotansa lattialle ja
kysyi kuiskaavalla, käheällä äänellä: "Mitä tämä on?"

Sirona oli vaiti; Phoebicio lähestyi pientä, sängyn vieressä olevaa
yöpöytää. Pöydällä oli hänen yöjuomansa kalliissa monivärisessä
lasissa, jonka Polykarpo tultuaan Aleksandriasta oli lahjoittanut
Sironalle; sen centurioni pyyhkäisi kätensä selällä maahan pöydältä,
niin että se syöksi kivilattiaan ja helisten särkyi pirstoiksi.

Sirona huudahti, ja pieni vinttikoira hypähti ylös hänen vuoteelleen
haukkuen Gallialaista.

Silloin tämä tarttui koiraan kaulavyöstä ja heitti sen niin tuimasti
kauas keskelle huonetta, että se alkoi surkeasti ulvoa.

Koira oli ollut Sironan oma hänen vielä tyttönä ollessaan. Se oli
seurannut häntä Roomaan ja kosteikkoon.

Koira oli liittynyt häneen hellästi, ja hänkin siihen, sillä Jambe ei
antanut kenenkään hyväillä ja silitellä itseään niin mielellään, kuin
hänen.

Hän sai olla niin paljon yksinään, mutta vinttikoira oli alati hänen
luonansa ja huvitteli häntä, eikä yksin niillä pikku tempuilla, joita
koirat tavallisesti oppivat; ei, se oli hänelle ikäänkuin rakas
mykkä, vaikk'ei suinkaan kuuro kumppani, joka oli seurannut häntä
hänen kotiseuduiltaan. Se heristi korviansa, kun hän lausui tuolla
kaukana Arelaassa olevain rakkaiden pikku siskoinsa nimiä, joista hän
ei koko vuoteen ollut saanut kuulla mitään; toisinaan taas se katsoi
surumielisesti häntä silmiin ja suuteli hänen valkoisia käsiänsä, kun
kodinkaipuu saattoi kyynelet tunkeumaan hänen silmiinsä.

Hänen yksitoikkoisessa, joutilaassa ja lapsettomassa elämässänsä
oli Jambe hänelle suuren-arvoinen, sangen suuren-arvoinen, ja kun
hän näki tämän uskollisen seuralaisensa ja ystävänsä rääkättynä ja
vaikeroitsevana ryömivän hänen vuoteellensa, kun tuo notkea eläin
turhaan yritti hypätä hänen syliinsä, siellä etsiäksensä turvaa, ja
ulisten kuroitti häntä kohti vapisevaa, kipeätä, ehkäpä murtunuttakin
jalkaansa, -- silloin kaikki pelko poistui nuoren, tuskistuneen
naisen sydämestä, hän hyppäsi ylös vuoteelta, otti koiran syliinsä
ja sanoi luoden sellaisen katseen, josta leimusi Phoebiciota vastaan
pikemmin kaikkea muuta paitse pelkoa ja katumusta:

"Älä koske koiraan kertaakaan enää, sen minä sinulle neuvon".

"Minä upotan sen huomenna", Phoebicio vastasi aivan tyynesti, mutta
häijy nauru hampaattoman suun sopissa. "Täällä käy niin monta
kaksijalkaistakin rakastelijaa minun huoneessani, ett'en tiedä, miksi
minun vielä tulisi jakaa sinun lempeäsi tuon nelijalkaisenkin kanssa.
-- Miten on lammasnahka tänne tullut?"

Viimeistä kysymystä Sirona ei pitänyt vastausta ansaitsevana, vaan
huudahti kiivastuneena: "Sinun kalliojumalasi ja kaikkien jumalien
nimessä: jos teet jotakin pahaa eläimelle, niin minä olen kylliksi
ollut luonasi".

"Vai niin", centurioni sanoi, "minne sitte matka pitää? Erämaa on
laaja ja siellä on kylliksi tilaa nääntyneille ja onpa valkeneville
luillekin. Kuinka huolehtisivatkaan rakastajasi! Heidän tähtensä
täytyy minun, ennenkuin upotan koiran, teljetä sen emäntä".

"Koetappas vain koskea minuun!" Sirona huudahti joutuen pois
suunniltaan ja juoksi ikkunan luo. "Jos ojennat sormeasikaan minuun
koskeaksesi, niin huudan apua, ja Dorothea rouva ja hänen puolisonsa
suojelevat minua sinulta".

"Tuskin", Phoebicio keskeytti kuivasti. "Se luullakseni olisi sinun
mieleesi, jos saisit asua tuolla ylhäällä saman katon alla kuin tuo
poikakin, joka hankkii sinulle kirjavia laseja, heittää sinulle
ruusuja ikkunasta ja kukaties myöskin on hajoittanut niitä sille
tielle, jota hän tänään on kulkenut sinun luoksesi. Mutta vielä on
lakeja, jotka suojelevat Rooman kansalaista huoneesen murtajista ja
hävyttömistä viettelijöistä. Sinä olet mielestäni jo aivan liiaksi
oleskellut tuolla toisessa talossa, ja noiden pienten rääkyjien
kanssa sinä olet kuitenkin lyönyt leikkiä ainoastaan tavataksesi sitä
täysikasvuista lasta, sitä ruusuin heittäjää, sitä teeskentelevää
keikaria, joka sinun tähtesi ja pysyäkseen tuntemattomana on
heittänyt lammasturkin purpurankarvaisen ihokkaansa päälle. Opeta
sinä minua tuntemaan rakastuneita jalkalaisia ja vaimoja! Minä
tiedän teidät kaikki. Sinä et astu tästä lähin askeltakaan Pietarin
kynnyksen yli. Tuossa on avonainen ikkuna, kiru niin paljon kuin
tahdot ja julista häpeäsi ihmisille. Minä aioin vasta huomenna viedä
tämän lammasnahan tuomarille. Nyt minä menen ja panen kyökin takaisen
kamarin kuntoon sinua varten. Siinä ei ainakaan ole mitään ikkunaa,
josta voisi tuoda lammasnahkoja minun huoneeseni. Siellä saat
asua, kunnes tulet sävyisäksi ja suutelet jalkojani ja tunnustat,
mitä täällä tänä yönä on tehty. Senaattorin orjilta en varmaankaan
saa mitään tietää, sillä heidänkin päänsä sinä olet riivannut. He
irvistelevät mielihyvästä, kun näkevät sinut. Sinä pidät hyvänäsi
kaikenlaatuisia ystäviä, vaikka he ovat puetut lammasnahkaankin.
Tehkööt mitä tahtovat, minä kyllä ymmärrän pitää sinua tallella.
Nyt minä menen. Huuda vaan; mutta minusta olisi parempi, että sinä
olisit asemillasi. Koirasta tuossa on vielä jäänyt sananen sanomatta.
Minä pidän sen täällä. Jos sinä olet hiljaa ja tulet järkiisi, niin
eläköön se minun puolestani; jos pysyt vastahakoisena, niin pian saan
nuoran ja kiven, ja puro virtaa tuolla alhaalla tästä ohitse. Minä en
laske koskaan pilaa ja kaikkein vähimmin nyt".

Sironan koko olento oli mitä eloisimmassa liikkeessä. Hän hengitti
nopeasti, hänen jäsenensä vapisivat, mutta hän ei saanut suustansa
sanaakaan vastaukseksi.

Phoebicio huomasi, mitä hänessä liikkui, ja huusi: "Huohota vaan;
mutta sekin aika on tuleva, jolloin sinä niinkuin liikkaava koirasi
olet ryömivä minun luokseni armoa kerjäten. -- Juolahtipa mieleeni
uusi ajatus. Tarvitsethan sinä vuoteen pimeässä kamarissasi, ja
pehmeä sen täytyy olla, sillä muuten rakastelijasi haukkuvat minua.
Minä levitän sinulle lammasnahan vuoteeksi. Sinä näet, että minä
ymmärrän panna arvoa rakastelijaisi lahjoihin".

Gallialainen purskahti nauruun, otti erakon puvun ja lähti, se
ja lamppu kädessä, kyökin takaiseen pimeään huoneesen, jossa
säilytettiin astioita ja kaikenlaisia muita kaluja, jotka kaikki hän
toimitti pois muuttaaksensa huonetta makuukamariksi vaimollensa,
jonka rikollisuudesta hän oli varmaan vakuutettu.

Hän ei tietänyt, minkä miehen tähden Sirona oli pettänyt hänet, sillä
Mirjam oli sanonut hänelle ainoastaan seuraavat sanat: "Mene kotiisi,
siellä vaimosi naureskelee rakastajansa kanssa".

Sirona oli jo miehensä lausuessa viimeisiä uhkauksiaan päättänyt
itseksensä, että hän mieluummin tahtoi kuolla kuin kauvemmin elää
yhdessä tämän miehen kanssa.

Hänen mieleensä ei enää johtunut, ett'ei hänkään ollut kokonaan
syytön.

Se, jota rankaistaan kovemmin, kuin hän ansaitsee, unohtaa helposti
oman rikoksensa miettiessään tuomarinsa vikoja.

Phoebicio oli oikeassa.

Ei Pietarilla, eikä Dorothealla ollut voimaa suojella Sironaa häntä,
Rooman kansalaista vastaan.

Joll'ei Sirona itse auttanut itseänsä, niin hän oli vanki, ja kuinka
hän saattaisi elää ilmaa, valoa ja vapautta vailla!

Hänen päätöksensä oli miehen viimeisten uhkausten aikana äkkiä
kypsynyt, ja tuskin tämä oli astunut huoneen kynnyksen yli ja
kääntynyt häneen selin, kun Sirona juoksi vuoteensa luo, kääri
vapisevan koiran peitteesen, otti sen niinkuin lapsen käsivarrellensa
ja keveän taakkansa kera riensi asuinhuoneesen.

Siellä olivat vielä sen ikkunan luukut auki, josta Hermas oli
syöksynyt ulos.

Tuolin avulla hän meni samaa tietä, solahti ikkunan edessä olevalta
muurilta alas kadulle ja riensi ilman määrää ja päämaalia ainoastaan
kiihkeästi haluten välttää vankeutta tuossa pimeässä huoneessa ja
rikkoa kaikki siteet, mitkä vielä kiinnittivät häntä hänen vihattuun
mieheensä. Niin hän pakeni kirkkokunnasta ja sitä tietä kohden, joka
kulki yli vuoren merelle.

Hän ennättikin päästä pitkän matkan päähän miehestänsä, sillä,
valmistettuaan kyökin takaisen pimeän huoneen Sironalle vankeudeksi,
tämä jäi pitkäksi ajaksi sinne, ei tosin antaakseen hänelle aikaa
rauhoittua taikka itse ajatellaksensa vastaista suhdettansa häneen,
vaan koska hän tunsi itsensä peräti väsyneeksi.

Centurioni lähestyi kuudettakymmenettä ikävuottansa ja hänen
alkujaan voimallinen, mutta kaikenlaisen irstaisuuden kautta
turmeltunut ruumiinsa ei kestänyt kauvemmin tämän yön ponnistuksia ja
mielenhäiriöitä.

Tämä laiha, heikkohermoinen, sangen liikkuvainen mies vaipui muuten
ainoastaan päivällä sellaiseen tarmottomuuteen, kun sitä vastoin
auringon laskettua kummallinen muutos tapahtui tuossa iäkkäässä
sotilaassa, joka ainoastaan palvelusvelvollisuutensa täyttämisessä
muuttui nuorekkaan reippaaksi. Silloin kohosivat hänen raskaat
silmäluomensa, jotka muuten melkein kokonansa peittivät hänen
silmäteränsä, hänen veltto, lerpallaan oleva alahuulensa vetihen
kokoon voimakkaasti, hänen pitkä kaulansa ja kapea, soikea päänsä
oiensihen, ja jos hän myöhäiseen aikaan meni ulos yölliseen seuraan
tahi Mithraan palvelukseen, niin saattoi häntä vielä sanoa muhkeaksi
mieheksi, jossa eli nuoruuden huimuus.

Mutta juovuksissakaan hän ei ollut iloinen, vaan hurja, kerskaavainen
ja meluava.

Usein valtasi hänet, ennenkuin hän lähti juomingeista,
kumppaniensakin joukossa tämä voimattomuus, joka niin monta kertaa
oli kauhistuttanut Sironaakin, ja jolta hän tiesi olevansa varmassa
suojassa ainoastaan silloin, kun hän virkatoimissaan seisoi
sotamiestensä etunenässä.

Tämän intohimoisen kookkaan miehen näky oli sellaisina voimattomuuden
hetkinä kammottava, sillä hänen kellahtaville kasvoilleen levisi
silloin kalman kalpeus, hänen selkänsä näytti taittuneelta ja joka
jäsen nivelestään irtautuneelta. Ainoastaan hänen silmäteränsä olivat
alituisessa liikkeessä ja silloin tällöin kävi kylmä väristys hänen
ruumiinsa läpi.

Kun hän joutui tähän tilaan, niin hänen väkensä sanoi, että
centurionin kelmeä daimoni oli mennyt hänen sisäänsä, ja hän itsekin
uskoi sellaisen ilkeän hengen olevan ja pelkäsi sitä. Niin, hän oli
sekä pakanallisten hengenmanaajain että kristittyjen exorcistain
[pahanhengen manaajain] avulla koettanut vapauttaa itseänsä siitä.

Hän istui pimeässä huoneessa lammasnahalla, jonka hän ivatakseen
vaimoaan oli pannut kovalle puupenkille.

Hänen käsiänsä ja jalkojansa kylmi, hänen silmänsä paloivat, eikä
hänellä ollut voimaa liikuttaa sormeansakaan. Ainoastaan hänen
huulensa vavahtelivat tuon tuostakin, ja hänen sisällinen silmänsä
katseli yhä tarkemmin taaksepäin menneihin aikoihin, kauas viimeisen
kauhean hetken toiselle puolelle.

"Jos olisin", hän ajatteli, "mielettömästi kosteikkoon juostuani --
jolla matkalla tuskin kukaan nuorempikaan olisi päässyt perässäni
-- päästänyt raivoni valloilleen enkä väkisin koettanut pidättää
sitä, niin ei daimoni niin helposti olisi saanut valtaa minussa.
Piru vieköön, kuinka Mirjamin silmät säihkyivät, kun hän sanoi
erään miehen pettävän minua! Hän on varmaankin nähnyt lammasnahan
omistajan, mutta ennen kosteikkoon päästyäni hän katosi silmistäni.
Minä luulen, että hän kääntyi takaisin ja nousi uudestaan vuorelle.
Mitähän Sirona on tehnyt hänelle? Pyydysteleehän tämä vaimo muuten
silmillään sydämiä, kuin linnustaja huilullaan lintuja. Kuinka pikku
teikarit Roomassa kulkivat hänen jäljissään! Kukaties hän petti minut
jo siellä. Legaatti Qvintillon, joka olisi ollut minulle varsin
suosiollinen, ja jonka nurjamielisyydestä minun on kiittäminen tätä
hupsua, hän hylkäsi, mutta legaatti oli vielä minuakin vanhempi,
ja nuoremmat taitavat olla hänelle paremmin mieleen. Hän on juuri
sellainen kuin kaikki muutkin. Minun olisi kyllä pitänyt se
tietämänikin, minun! Niin käy tässä maailmassa; tänään ihminen lyöpi,
huomenna hän itse joutuu lyötäväksi".

Tuskallinen hymy vavahteli centurionin huulilla; sitten ilmaantui
ankara totisuus hänen kasvojensa juonteisiin, sillä monenmoisia ja
vastenmielisiä kuvia loihen selvään ja karkoittamattomina hänen
sieluunsa.

Gallialaisen omatunto oli aina päinvastaisessa suhteessa hänen
ruumiinsa voimaan.

Jos hyvin kävi, niin häntä ei paljon kiusannut hänen entinen
elämänsä, joka oli ylen rikas mustista varjokohdista, mutta kun
hänet valtasi heikkous, niin hän ei voinut puolustauta kelmeältä
daimonilta, joka pakoitti hänet kiusallisen selvästi muistelemaan
juuri niitä tapahtumia, jotka hän mieluisammin olisi tahtonut
unhottaa.

Tällä hetkellä hänen täytyi muistella ystävällistä hyväntekijäänsä ja
esimiestään, sotatribuuni Servianoa ja hänen kaunista vaimoansa, jota
hän tuhansin keinoin oli viekoitellut hylkäämään miehensä ja lapsensa
sekä pakenemaan hänen kanssaan laajaan maailmaan.

Hänet valtasi se luulo, että hän oli Serviano tribuuni ja kuitenkin
yht'aikaa oma itsensä.

Kaikkea sitä haikeutta, kaikkea sitä katkeraa surua, jota hänen
petetty hyväntekijänsä oli saanut tuntea hänen tähtensä, kun hän oli
saattanut Glyceran, hänen vaimonsa, hänelle nurjaksi, tätä kaikkea
hän sai tällä hetkellä maistaa, ja se vihollinen, joka hänen,
Servianon, petti, ei kuitenkaan -- niin hänestä tuntui -- ollut
kukaan muu kuin hän itse, Gallialainen Phoebicio. Hän koki puolustaa
itseään ja mietti kostoa viekoittelijalle eikä kuitenkaan kokonaan
kadottanut oman persoonallisuutensa tuntoa.

Tämä valhekuvituksien sekasorto, jota hän turhaan koetti saada
selville, uhkasi viedä hänet järjiltään, ja hän huoahti ääneensä.

Hänen oman äänensä kaiku saattoi hänet takaisin todellisuuteen.

Hän oli Phoebicio eikä kukaan muu, sen hän tällöin tiesi, eikä hänen
sittenkään täydellisesti onnistunut oikein päästä nykyisyyteensä.

Kaunis Glycera, joka oli seurannut häntä Aleksandriaan, ja jonka hän
siellä oli jättänyt onnen huomaan tuhlattuansa hekumassa viimeisenkin
roponsa ja Glyceran kallis-arvoiset koristukset, ei enää kuvautunut
hänen eteensä yksinänsä, vaan alituisesti hänen vaimonsa Sironan
kuvan rinnalla.

Glycera oli ollut alakuloinen kultanen, joka paljon oli itkenyt ja
vähän nauranut sen jälkeen, kun hän oli hyljännyt puolisonsa. Vienoja
soimauksia hän oli vieläkin kuulevinansa hänen huuliltaan, kun sitä
vastoin Sirona astui häntä kohti äänekkäästi uhaten ja samalla
kertaa julkesi paljon toivoa herättäen viitata senaattorin pojalle
Polykarpolle.

Väsynyt uneksija ponnisti raivoisena voimiansa, puristi kätensä
nyrkkiin ja kohotti ne korkealle eteensä.

Tämä liike oli ensi merkki siitä, että hänen ruumiinsa jäntevyys
jälleen rupesi heräämään, ja kun hän unesta heräävän tavoin oli
kiiskoitellut ja silmiään hieronut, niin hän painoi molemmat kätensä
ohimoihinsa ja muisti samalla kaiken, mitä hän oli viimeisinä hetkinä
saanut kokea.

Hän lähti äkkiä pimeästä huoneesta, vahvistihen kyökissä
viinikulauksella ja meni avonaisen ikkunan luo katselemaan tähtiä.

Puoliyö oli jo aikoja sitten kulunut.

Hän muisti vuorella uhraavia kumppaniaan ja lausui pitkän rukouksen
"kruunulle", "voittamattomalle auringonjumalalle", "suurelle
valolle", "kallioiden jumalalle" ja millä nimityksin hän muuten
puhutteli Mithrasta; sillä tultuansa tämän jumalan salamenoihin
osalliseksi, hän oli innokas rukoilija ja osasi myöskin paastota
sitkeän kestäväisenä.

Niistä kahdeksastakymmenestä kokeesta, joiden alttiiksi täytyi
antautua, jotta saavuttaisi korkeimmat arvoaskeleet salaisuuksista
osallisten joukossa, hän jo oli suorittanut useita, ja siihen
heikkouteen, joka hänet tänäänkin oli vallannut, hän oli ensikerran
vaipunut sen jälkeen, kun hän, kokonaisen viikon ajalla joka päivä,
oli tuntikausia maannut lumessa ja sen lisäksi harjoittanut ankarata
paastoamista, saavuttaaksensa "Leijonan" arvoa.

Sironan raittiimpi mieli oli aina tuntenut vastenmielisyyttä näitä
harjoituksia kohtaan, ja se jyrkkyys, jolla hän kieltäysi ottamasta
osaa niihin, oli vielä enemmän laventanut sitä juopaa, joka muutenkin
oli näiden aviopuolisoiden välillä.

Phoebicio teki kaikissa näissä seikoissa tavallaan aivan täyttä
totta, sillä ainoastaan niiden kautta hän saattoi päästä vapaaksi
omasta itsestään, synkistä muistoistaan ja sen tulevan rankaistuksen
pelosta, joka häntä oli kohtaava kuoleman jälkeen. Sirona sitä
vastoin ammensi juuri aikaisempien päivien muistosta parhaimman
lohdutuksensa ja voiman iloisena kestämään synkkää nykyisyyttä ja
toivomaan parempia aikoja.

Phoebicio lopetti tänään hätäilemättä ja ottamalla tarkoin
varteen kaikkia määrättyjä sääntöjä rukouksensa, jossa hän oli
pyytänyt voimaa lannistaaksensa vaimonsa jäykkää mieltä sekä onnea
kostaaksensa hänen viettelijällensä.

Sitten hän otti seinästä kaksi vahvaa köyttä, ojentihen niin uljaaksi
ja suoraksi, kuin olisi aikonut puhua sotilaille muutamia rohkaisevia
sanoja tappeluun ryhdyttäissä, rykäisi niinkuin puhuja forumilla,
ennenkuin hän alkaa puheensa, ja astui arvokkaasti makuuhuoneen
kynnyksen yli.

Ei hänen mielensä varmuutta häirinnyt vähinkään ajatus, että Sironan
pakeneminen oli mahdollistakaan, kun hän, nähtyänsä, ett'ei Sirona
ollut makuuhuoneessa, meni asuinhuoneesen pannaksensa toimeen
aikomansa rankaistuksen.

Mutta täälläkään ei hän löytänyt ketään.

Hän hämmästyi; mutta se ajatus, että hän olisi paennut, näytti
hänestä niin mielettömältä, että hän heti jyrkästi poisti sen
mielestään.

Varmaankin Sirona pelkäsi ainoastaan hänen vihaansa, ja piili
vuoteen alla tahi sen esiripun takana, joka peitti hänen vaatteensa.
"Vinttikoira", hän ajatteli, "on nyt hiipinyt hänen luoksensa",
ja sentähden hän alkoi erääsen tapaan puoleksi viheltää, puoleksi
sihistä, mikä aina oli vihlonut Jamben korvia ja saattanut sen kovin
haukkumaan; mutta tämäkin oli turhaa.

Autiossa huoneessa vallitsi hiljaisuus, kuolon hiljaisuus.

Hän alkoi toden teolla huolestua.

Ensin arvellen, sitten yhä nopeammilla, kiivaammilla liikkeillä hän
etsi kynttilä kädessä jokaisen huonekalun alta, jokaisesta loukosta,
jokaisen peitteen takaa ja haki Sironaa semmoisistakin paikoista,
jotka eivät olisi kelvanneet edes lapselle, tuskinpa vainotulle
linnullekaan piilopaikoiksi.

Vihdoin köydet putosivat hänen oikeasta kädestään, ja vasen, jossa
lamppu oli, alkoi vapista.

Hän huomasi, että makuuhuoneen ikkunan luukut olivat auki ja näki
ikkunan vieressä sen tuolin, jolla Sirona oli istunut katsellen kuuta
ennenkuin Hermas oli tullut.

"Täällä siis", hän jupisi, työnsi lampun yöpöydälle, josta hän oli
heittänyt Polykarpon lasin, tempasi oven auki ja riensi ulos pihalle.
Hänen mieleensä ei vielä johtunut, että Sirona olisi saattanut hypätä
ulos kadulle ja yrittänyt yön selkään kulkea etäälle erämaahan.

Hän järkytti sitä porttia, joka sulki kartanon, ja huomasi, että se
oli lujasti salvattu.

Vahtikoirat liikahtivat ja rupesivat haukkumaan, kun Phoebicio läheni
Pietarin huonetta ja alkoi vaskisella kolkuttimella lyödä sen ovea,
alussa hiljemmin, mutta sitten kiihtyvällä kiukulla yhä tuimemmin.

Hän piti aivan varmana, että hänen vaimonsa oli hakenut ja saanut
turvaa senaattorilta. Hän oli huutaa raivosta ja tuskasta, ja
kuitenkin hän tuskin ajattelikaan vaimoansa ja sitä vaaraa, että
kadottaisi hänet, vaan Polykarpoa ja sitä häväistystä, jonka hän oli
saattava hänelle ja hänen vanhemmilleen, jotka olivat rohjenneet
kajota hänen, keisarillisen centurionin koti-oikeuteen.

Minkä arvoinen Sirona oli hänelle!

Kuohuvan uhkamielisyyden hetkenä hän oli kahlehtinut hänen kohtalonsa
omaansa.

Arelaassa oli kaksi vuotta takaperin eräs hänen tovereistaan astunut
hänen juomaveljiensä seuraan ja kertonut olleensa läsnä omituisessa
tapauksessa. Muutamat poikanalkit olivat piirittäneet erään pojan
ja lyöneet häntä julmasti, hän ei tiennyt mistä syystä. Pienoinen
puolustihen uljaasti, mutta ylivoima sai kuitenkin viimein voiton.
Silloin -- niin sotilas kertoi -- oli erään cirkusta lähellä olevan
huoneen ovi auennut, tyttö, jolla oli pitkät, kullankeltaiset
hiukset, syössyt ulos, karkoittanut kaikki pojat pakosalle ja
pelastanut rääkätyn, joka oli hänen veljensä, hänen kiusaajiensa
käsistä. "Impi oli kuin naarasleijona", kertoja oli huudahtanut,
"Sirona on hänen nimensä ja kaikista Arelaan kauniista tytöistä on
hän kieltämättä kauniin".

Samaa vakuutettiin monelta taholta, mutta Phoebicio, joka juuri
silloin oli saavuttanut Leijonan arvon Mithraan palvelijoiden
joukossa ja joka mielellään kuuli itseänsä nimitettäviin
"Leijonaksi", lausui: "Minä olen jo kauvan etsinyt naarasleijonata,
nyt olen, luulen ma, hänet löytänyt. Phoebicio ja Sirona; siinä kaksi
nimeä, jotka sopivat oivallisesti yhteen".

Seuraavana päivänä hän pyysi tyttöä vaimoksensa hänen isältänsä,
ja kun hänen muutaman päivän perästä täytyi lähteä Roomaan, niin
valmistettiin häät joutuisasti.

Sirona ei ollut ennen vielä koskaan ollut Arelaan ulkopuolella,
eikä sen tähden tietänyt mistä hän erisi, kun sanoi isänmajalle
jäähyväiset, ehkä ainaiseksi. Roomassa Phoebicio jälleen tapasi
nuoren puolisonsa. Vaikka kyllä monet sielläkin ihailivat tätä
kaunista emäntää ja kokivat saavuttaa hänen suosiotansa, niin
hän kuitenkin Phoebiciosta oli helposti voitettu ja sen vuoksi
vähäarvoinen saalis; niin, vähän ajan kuluttua hän oli tuskin muuta
kuin kiusallinen koristus, jota oli vaikea vartioida.

Kun vihdoin hänen legaattinsa huomasi hänen ihanan puolisonsa, niin
hän koetti Sironan kautta saavuttaa etuja ja ylennystä; mutta Sirona
kohteli Qvintilloa niin loukkaavalla välinpitämättömyydellä, että
centurionin esimies, tuli hänen vihamiehekseen ja osasi saada aikaan,
että hän muutettiin tähän kaukaiseen kosteikkoon, mikä oli melkein
sama, kuin maanpakoon ajaminen.

Siitä ajasta asti hän piti Sironaa vihollisenaan ja luuli, että hän
tahallaan oli ystävällisin niitä kohtaan, jotka hänestä näyttivät
erittäin inhottavilta, ja näihin inhottavimpiin hän luki myöskin
Polykarpon.

Taaskin kolkutin kohtasi Pietarin ovea ja se aukeni ja senaattori
seisoi lamppu kädessä raivokkaan centurionin vastassa.



YHDESTOISTA LUKU.


Paavali raukka istui senaattorin oven vieressä kivipenkillä
viluissaan, sillä mitä enemmän aamu läheni, sitä kylmemmäksi tuli
yö-ilma, ja sitä paitse hän oli tottunut lämpimään lammasnahkaansa,
jonka hän oli antanut Hermaalle.

Kädessään hän piti kirkon-avainta, jonka hän portinvartialle
oli luvannut jättää Pietarin luokse, mutta kaikki oli hiljaista
senaattorin talossa, eikä hän juljennut herättää nukkuvia.

"Mikä omituinen yö tämä on!" hän itsekseen jupisi kietoen lyhyen,
rikkinäisen nuttunsa tiiviimmin ympärilleen. "Vaikkapa olisikin
lämpöisempi ja vaikka voisinkin kietoutua höyhenpatjaan sen
sijaan, että nyt kääriydyn tähän kuluneesen riepuseen, niin
tunkisi kuitenkin kylmä koko ruumiini läpi, jos vielä kohtaisin
ne manalan henget, jotka täällä riehuvat. Nyt olen ne nähnyt
omin silmin. Kosteikosta kiitää daimonia naisen muodossa ylös
vuorelle meitä unessa peloittamaan ja kiusaamaan. Mitähän lienee se
suuri, valkoisiin vaatteisin puettu ja liehuva-hiuksinen kummitus
kantanut käsissään? Ehkäpä sitä kiveä, jolla hän, kun painajainen
meitä ahdistaa, pusertaa rintaamme. Toinen näytti lentävän, mutta
sen siipiä en kuitenkaan nähnyt. Tässä kylkirakennuksessa kai
Gallialainen asuu jumalattoman vaimonsa kanssa, joka on pauloihinsa
kietonut Hermas raukan. Lieneekö hän todellakin niin kaunis? Mitäpä
tietää nuorukainen, joka on pelkkäin kallioiden keskellä kasvanut,
naiskauneudesta? Ensimmäinen, joka katsoo häneen ystävällisesti, on
hänestä kaiketi ihanin. Sitä paitse hän on vaalean verevä ja siis
harvinainen lintu kaikkien päivettyneitten kaksijalkaisten erämaan
kasvien joukossa. Centurioni ei varmaankaan vielä ole löytänyt
lammasnahkaa, muuten ei täällä suinkaan olisi näin hiljaista.
Kerran on jo minun täällä odottaessani aasi hirnunut, kerran kameli
ammonut, ja tuolla laulaa ensimmäinen kukko, mutta en ole vielä
kuullut ainoatakaan ihmisääntä, en edes ison senaattorin tahi hänen
lihavan rouvansa Dorothean kuorsaamista, ja olisipa kuitenkin ihme,
joll'eivät he kumpikaan kuorsaisi".

Hän nousi ja meni Phoebicion asunnon ikkunan luo ja kuunteli puoleksi
avonaisista ikkunaluukuista, mutta Gallialaisen huoneessa oli kaikki
hiljaista.

Tuntia aikaisemmin Mirjam oli kuunnellut, mitä Sironan asunnossa
tapahtui.

Kanneltuansa hän oli kaukaa seurannut Phoebiciota ja tallien kautta
puikahtanut senaattorin pihalle. Hänen täytyi saada tieto siitä,
mitä oli tapahtunut tuolla sisällä ja minkälaisen koston suuttunut
Gallialainen oli saattanut Hermaalle ja Sironalle.

Hän oli valmis kohtaamaan kaikkea, ja ajatus, että centurioni ehkä
oli käyttänyt miekkaansa näitä vastaan, täytti hänen sielunsa
katkeran-suloisella mielihyvällä.

Hän näki valkeata siitä raosta, joka oli puoli-avonaisten luukkujen
välillä; hän eroitti puuluukut hiljaa toisistaan ja hypähti notkeasti
ylös, tarttuen niihin ja painaen seinään paljaan jalkansa.

Siellä hän näki Sironan olevan pystyssä vuoteellaan, ja vastapäätä
häntä Gallialaisen vääntynein kasvoin. Hänen jalkainsa juuressa oli
Hermaan lammasnahka. Oikeassa kädessään tämä kalpea mies piti palavaa
lamppua. Sen valo loihen Sironan sängyn edessä olevalle kivilattialle
ja kuvastihen suuressa tumman-punaisessa lätäkössä.

"Se on verta", -- niin hän ajatteli kauhistuen ja sulki silmänsä.

Kun hän jälleen katsahti ylös, niin hän näki Galliattaren hehkuvin
poskin kääntävän kasvonsa mieheensä päin. Hän oli vahingoittumaton,
mutta Hermas?

"Se on hänen vertansa", valitti ja huusi ääni hänen pakahtuvasta
sydämestään, "ja minä murhaaja, olen sen vuodattanut!"

Hänen kätensä irtaantuivat luukusta, hänen jalkansa koskivat taas
pihakivitykseen ja kauhistavassa sieluntuskassa hän kiiti samaa
tietä, jota oli tullutkin, ulos vuorta kohti.

Hän tunsi, että hän mielemmin tahtoi vastustaa raatelevia panttereja,
yökylmää, nälkää ja janoa, kuin, tämä rikos sydämellä, astua Dorothea
rouvan, senaattorin ja Marthanan silmien eteen. Pakeneva Mirjam oli
toinen niistä kummituksista, joiden näkeminen oli kauhistuttanut
Paavalia.

Kärsivällinen erakko istui taasen penkillä ja ajatteli: "Kylmyys on
kuitenkin tuskallinen. Tuommoinen villainen lammasnahka on kumminkin
sangen hyvä kappale; mutta Vapahtaja on kärsinyt aivan toista tuskaa,
kuin tämä on, ja minkätähden olisin jättänyt maailman, joll'en
seuratakseni Häntä ja kärsimysten kautta saavuttaakseni taivaan ilon?

"Niin siellä, missä enkelit liihoittelevat, siellä ei tarvita
mitään kurjaa jäärännahkaa, ja tällä kertaa ainakin olen päässyt
itsekkäisyydestäni vapaaksi; sillä minä saan kärsiä tosiaankin muiden
tähden, minä olen viluissani Hermaan tähden ja säästääkseni vanhusta
tuskasta.

"Ja tahtoisinpa, että olisi vieläkin kylmempi, enkä tahdo
milloinkaan, en milloinkaan enää panna turkkia hartioilleni!"

Paavali liikutti päätänsä ikäänkuin myönnytykseksi omille sanoilleen,
mutta pian hän jälleen totisena mietiskeli, sillä hän huomasi
uudestaan käyvänsä väärää tietä.

"Kunhan pannaan vaan kourallinenkin hyvää toimeen", -- hän ajatteli,
"niin sydämehen heti paisuu kokonainen kamelin taakka ylpeyttä.
Vaikka hampaani kuinkakin kalisisivat suussani, niin olen kumminkin
vaan kehno vaivainen. Kuinka kutkuttikaan turhamielisyyttäni,
vaikka kyllä epäilin ja estelin, kun Raithulaiset tulivat minulle
tarjoamaan heidän kaupunkinsa vanhimman arvonimeä. Kun ensikerran
voitin nelivaljalkollani, iloitsin tosin äänekkäämmin, mutta tuskinpa
silloinkaan olin pöyhkeämpi kuin juuri äsken. Kuinka moni tahtoo
seurata Vapahtajaa, ja kuitenkin he tahtoisivat päästä vaan Hänen
ylennystilaansa; Hänen alentumistaan he karttavat taitavasti. Sinä,
oi Korkein, olet todistajani, että minä sitä toden teolla etsin,
mutta niin pian kuin orjantappuran piikit haavoittavat minua, niin
veren pisarat heti muuttuvat ruusuiksi, ja jos riivon ne pois,
niin heti tulee toisia ihmisiä, jotka levittävät kukkakiehkuroita
tielleni. Luulenpa, että maan päällä on yhtä vaikeata löytää
kärsimyksiä, joita ei ilo seuraa, kuin iloa, jota ei vaiva seuraa".

Näin hän ajatteli hammasten kylmästä kalistessa, mutta hänen
mietiskelynsä keskeytyi, sillä koirat haukahtivat äkkiä.

Phoebicio kolkutti senaattorin ovelle. Heti Paavali nousi ja läheni
Pietarin porttia. Ei sananenkaan siitä, mitä pihalla lausuttiin,
jäänyt häneltä kuulematta.

Tuo karkea ääni oli senaattorin, kimeä ja luja taas arvattavasti oli
centurionin.

Jälkimmäinen vaati edelliseltä vaimoansa, joka muka piili senaattorin
huoneessa, kun sitä vastoin Pietari varmaan vakuutti, ett'ei Sirona
eilis-aamun jälkeen ollut astunut hänen kynnyksensä yli.

Vaikka majamies puhutteli senaattoria kiivaalla ja vihaisella
äänellä, niin tämä kumminkin pysyi varsin tyynenä ja meni heti
kysymään puolisoltansa, oliko ehkä tämä hänen maatessansa päästänyt
paenneen huoneesensa.

Paavali kuuli pihalla edes takaisin astelevan sotilaan käynnin, joka
kuitenkin heti herkesi, kun rouva Dorothea miehensä kanssa tuli
ovelle ja puolestaan varmaan vakuutti, ett'ei hän Sironasta mitään
tiennyt.

"Sitä parempi tieto", keskeytti häntä Phoebicio, "on luultavasti
pojallanne, Polykarpolla, hänen olopaikastansa".

"Poikani on eilisestä saakka ollut Raithussa toimiensa vuoksi",
virkkoi Pietari, lujasti ja eväten. "Me odotamme häntä kotiin vasta
tänä aamuna".

"Hän näkyy rientäneen ja palanneen aikaisemmin", Phoebicio sanoi.
"Valmistukset vuorella pidettävää uhrijuhlaa varten eivät olleet
salassa, ja isännän poissa-olo viekoittelee varkaita murtamaan
hänen huoneesensa, erittäinkin rakastuneita, jotka heittelevät
ruusuja ikkunasta kultasilleen. Te kristityt kerskailette pitävänne
avioliittoa pyhänä; kuitenkin minusta tämä näyttää koskevan
ainoastaan teidän uskolaistenne avioliittoja. Pakanoiden vaimojen
tykönä teidän poikanne saavat koettaa onneaan; se riippuu vaan siitä,
antaako pakanallinenkaan aviomies leikkiä kanssaan, vai eikö. Minä
puolestani olen halullinen kaikkeen muuhun kuin leikkiin, ja sen minä
sinulle näytän, ett'en aio häpäistä keisarin pukua, joka on ylläni,
ja sentähden nyt mielin tutkia sinun huoneesi, ja jos silloin löydän
velvollisuutensa rikkoneen vaimoni, tai teidän poikanne luotanne,
niin tahdon viedä sekä hänet että sinut tuomarin eteen ja menetellä
viettelijän kanssa oikeuteni mukaan".

"Sinä saisit etsiä turhaan", vastasi Pietari, töin tuskin voiden
itseään hillitä. "Sanani on _on_ tahi _ei_, ja minä toistan sen vielä
kerran. _Ei_, meidän huoneessamme ei ole _Sironaa_ eikä _Polykarpoa_.
Ei Dorothea enkä minäkään tahdo sekaantua teidän asioihinne, mutta
me emme myöskään kärsi, että toinen, olkoon se ken tahansa, rohkenee
sekaantua meidän asioihimme. Tämän kynnyksen yli astuu ainoastaan se,
jonka minä sallin, tahi keisarin tuomari, jonka tahtoon minun täytyy
myöntyä. _Sinua_ kiellän astumasta sisään, ja minä toistan vieläkin
kerran: Sirona ei ole meidän luonamme ja sinä tekisit paremmin, jos
halusit häntä toisaalta etkä täällä kuluttaisi aikaasi".

"En tarvitse neuvojasi", huudahti centurioni kiivaasti.

"Ja minä", vastasi Pietari, "tunnen itseni jotenkin haluttomaksi
sovittamaan sinun avioriitojasi. Meidän avuttammekin löydät Sironan;
sillä aina on vaikeampaa pitää vaimoa vangittuna kotonaan kuin saada
häntä kiinni, jos hän on karannut".

"Sinä saat oppia minut tuntemaan", centurioni uhkasi, luoden
silmäyksen orjiin, jotka olivat kokoontuneet pihalle ja joiden
joukkoon myöskin Antonio, senaattorin vanhin poika, oli astunut.
"Minä kutsun viivyttelemättä väkeni kokoon, ja jos te salaatte
viettelijän, niin me suljemme häneltä poispääsyn".

"Odotappa vielä vaan yksi tunti", puuttui puheesen Dorothea, tarttuen
miestänsä, joka nyt enää tuskin voi hillitä itseään, käteen, "niin
saat nähdä Polykarpon palaavan kotiin isänsä oriilla. Sinun vaimosi
osaa niin ystävällisesti leikkiä hänen siskojensa kanssa. Nuo
ruusutko, jotka poikani on asettanut ikkunalle, ovat saattaneet sinun
ajattelemaan, että hän on viettelijä, vai onko sinulla vielä muita
syitä, joiden johdosta saatat solvata häntä ja meitä niin ankaralla
syytöksellä?"

Kun miehet vihan vimmassa synkkien ukonpilvien tavoin uhkaavat iskeä
yhteen, niin usein ymmärtäväisen naisen suusta lähtevä sana pidättää
ja hillitsee heitä, ikäänkuin ystävällinen tuulonen.

Phoebicio ei ollut taipuvainen vastaamaan Polykarpon äidin puheesen,
mutta hänen kysymyksensä pakoitti häntä ensi kerran luomaan pikaisen
silmäyksen tapahtuneihin seikkoihin, eikä hän saattanut salata
itseltään, että hänen epäluulonsa perustuivat heikolle pohjalle.
Samalla hän ajatteli, että jos Sirona ei olisikaan piiloutunut
senaattorin huoneesen, vaan sen sijaan paennut ulos kentälle, niin
hän vaan menetti täällä aikaansa, jonka kautta hän antoi hänen jo
ehtimänsä ennakkomatkan karttua turmiokkaalla tavalla.

Muutamat sekunnit riittivät tähän mietintöön, ja hän, joka oli
tottunut tarpeen tullen hallitsemaan itseänsä, sanoi kiertäen:
"Saammepa nähdä, se on kyllä selviävä", ja sen jälkeen hän
isännälleen jäähyväisiä sanomatta hitaasti palasi asuntoonsa.

Mutta vielä ei hän ollut ehtinyt asuntonsa ovelle, ennenkuin kadulta
kuului kavioiden kapsetta, ja Pietari huusi hänelle:

"Viivy vielä vähä aikaa, sillä tuolta tulee Polykarpo ja saattaa itse
puolestaan puhdistautua edessäsi".

Centurioni pysähtyi, senaattori viittasi vanhaa Jethroa avaamaan
porttia; ratsastajan kuultiin hyppäävän alas satulasta, mutta ei
Polykarpo, vaan eräs Amalekilainen astui pihalle.

"Mitä sinulla on sanottavaa", kysyi senaattori kääntyen puoleksi
sanantuojaan, puoleksi centurioniin.

"Herra Polykarpo, poikasi", vastasi puhuteltu, tumman-verevä,
ruskettunut, täysi-ikäinen, mutta notkeajäseninen ja liukaskielinen
mies, "lähettää sinulle ja emännällesi terveisiä ja käskee sanoa
sinulle, että hän ennen päivällisaikaa tulee tänne tuoden kahdeksan
miestä muassaan, jotka hän on palkannut Raithusta. Dorothea rouvaa
hän pyytää pitämään huolta näitten miesten vastaan-ottamisesta ja
ravitsemisesta".

"Koska erosit pojastani?" kysyi Pietari.

"Kahta tuntia ennen auringon laskua".

Pietari hengähti, sillä vasta tällä hetkellä hän oli täydelleen
vakuutettu poikansa viattomuudesta, mutta, ensinkään näyttämättä
mitään voitonriemua ja huomauttamatta Phoebiciota hänen tekemästänsä
vääryydestä, hän sanoi ystävällisesti -- sillä hän alkoi sääliä
Gallialaisen onnettomuutta: "Minä soisin, että sanantuoja myöskin
voisi antaa tietoja vaimosi olopaikasta. Hänen oli vaikea tottua
hiljaiseen kosteikkoelämään. Ehkä hän on paennut vain hakeaksensa
kaupunkia, joka tarjoo niin nuorelle ja ihanalle olennolle enemmän
vaihtelevaisuutta, kuin tämä hiljainen erämaan seutu".

Phoebicio teki kädellään epäävän liikkeen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut osottaa paremmin ymmärtävänsä asian, ja sanoi: "Minä näytän
sinulle, mitä tuo kaunis yölintunen on jättänyt minun pesääni. Ehkä
saattaisitte sanoa, kenen se on".

Sillä aikaa kun hän ripein askelin meni asuntoonsa, oli Paavali
astunut avoimesta portista pihalle, tervehti senaattoria ja hänen
väkeänsä ja antoi Pietarille kirkon avaimen.

Aurinko oli sillä välin jo noussut, ja Dorothea rouvan läsnäolo
saattoi Aleksandrialaisen punastuen katsomaan lyhyttä, ryysyistä
alusvaatettaan, joka hyvinkin riittämättömästi verhosi hänen vieläkin
atleettimaisia jäseniään.

Pietari ei koskaan ollut kuullut Paavalista muuta kuin hyvää, mutta
tällöin hän katseli häntä epäsuotuisammilla silmäyksillä, sillä
kaikki, mikä meni liiallisuuteen, oli hänen järjestystä ja kohtuutta
harrastavaa mieltänsä vastaan.

Paavali tunsi, mitä Pietarissa liikkui, kun tämä, pitämättä häntä
sanaakaan ansaitsevana, otti häneltä avaimen. Hänestä ei ollut
yhdentekevä, mitä tämä mies hänestä ajatteli, ja hämillänsä hän
sanoi: "Me emme muuten käy lammasnahatta ihmisissä, mutta minulta on
kadonnut omani".

Hän ei vielä ollut puhunut loppuun, kun Phoebicio Hermaan jäärännahka
kädessä astui ulos pihalle huutaen, senaattorille: "Tämän löysin
palatessani huoneestamme". "Ja milloinka olet nähnyt Polykarpon
käyttävän tuollaista vaippaa?" kysyi Dorothea.

"Kun jumalat kävivät ihmisten tyttärien luona", centurioni virkkoi,
"niin heidän oli ammoisista ajoista tapana muuttaa muotoansa. Miksikä
ei öljyillä voideltu aleksandrialainen keikari kerraksi saattaisi
ruveta raa'aksi vuorelais-narriksi. Vanha Homerokin välistä uinahtaa,
ja minä myönnän, että minä, mitä sinun poikaasi tulee, erehdyin. Elä
pane sitä pahaksesi, senaattori. Sinä olet kauvemmin ollut täällä,
kuin minä; kukapahan se lienee lahjoittanut minulle sarvineen
päivineen tämän nahan, joka näyttää jotenkin uudelta".

Pietari katseli ja koetteli nahkaa ja sanoi sitten: "Se on erakon
levätti. Vuorella asuvien parannuksentekijäin on tapana käyttää
sellaisia".

"Siis on joku noista laiskureista tunkeutunut huoneeseni", centurioni
huusi. "Minä olen keisarin palvelija ja minun tulee pitää kurissa
kaikkea roistoväkeä, mikä täällä erämaassa häiritsee kosteikon
asukkaita ja matkustavaisia. Niin kuuluu käsky, jonka sain Roomasta
mukaani. Minä ajan koko kurjan joukkion yhteen niinkuin otukset
ajometsästyksessä, sillä he ovat konnia ja murtovarkaita, ja minä
olen herättävä heissä kauhua, siksi kun olen löytänyt heistä mieheni".

"Siitä ei keisari sinua kiitä", Pietari virkkoi. "He ovat hurskaita
kristittyjä, ja sinä tiedät, että Konstantino itse..."

"Konstantino?" centurioni kysyi ivaten. "Ehkäpä hänkin vielä
kastattaa itsensä, koska vesi on vahingoittamatonta, eikä hän,
niinkuin suuri Diokletiano, voi, tekemättä valtakuntaansa autioksi,
hävittää alhaisoa, joka juoksee ristiinnaulitun ihmeentekijän
jäljissä. Mutta katsohan näitä rahoja. Tässä on keisarin kuva, ja
mitä on tässä toisella puolella? Onko se teidän Natsarealaisenne,
vai onko se vanha jumala, tuo aina laskematon, voittamaton
aurinko? Onko todellakin hän yksi teikäläisistä, hän joka uudessa
Konstantinopelissa palvelee Tykheä ja Dioskureja, Kastoria ja
Polluxia? Veden, jolla hän huomenna antaa kastella itseään, hän
ylihuomenna pyyhkäisee pois, ja vanhat jumalat auttavat häntä, jos
hän rauhallisempina aikoina vie ne taisteluun teidän epäuskoanne
vastaan".

"Mutta siihen", vastasi Pietari tyynenä, "on pitkä aika, ja ainakin
tänä päivänä vielä on Konstantino kristittyjen suojelija. Minä neuvon
sinua jättämään asian piispa Agapitolle".

"Jotta hän latelisi minulle oppianne, joka on liian kurja
vaimoillekin, käskisi minua suutelemaan vihollisteni jalkoja"
centurioni ilkkui. "Murtovarkaita ja roistoväkeä ovat nuo
vuorelais-erakot, sen sanon vieläkin, ja sellaisina ovat nuo ilkeät
narrit kohdeltavat, siksi että löydän mieheni. Jo tänä päivänä
aloitan ajon".

"Ja tänä päivänä saat sen lopettaa, sillä _tämä lammasnahka on
minun_".

Paavali se oli, joka äänekkäästi ja varmuudella lausui nämät sanat.

Kaikkien silmät kääntyivät häneen ja centurioniin.

Pietari ja orjat olivat usein nähneet erakon, mutta eivät milloinkaan
ilman semmoista lammasnahkaa, jota Phoebicio piti kädessään.

Mahdottomalta ja tuskin ymmärrettävältä mahtoi Paavalin tunnustus
näyttää kaikista, jotka tunsivat hänet ja Sironan, eikä kuitenkaan
kukaan sitä epäillyt, ei edes senaattorikaan.

Ainoastaan Dorothea rouva pudisti epäillen päätään, ja jos kohta
hän ei voinutkaan selittää, mikä tässä tapahtui, niin hänen
kuitenkin täytyi sanoa sydämessään, ett'ei tämä mies näyttänyt
viettelijältä, ja että Galliatar hänen tähtensä tuskin olisi
luopunut velvollisuudestaan. Hän ei muutenkaan tahtonut saada
itseänsä uskomaan Sironan syyllisyyttä, sillä hän rakasti häntä
sydämestään ja -- oikein ei se suinkaan ollut -- mutta hänen
äidillinen turhamielisyytensä saatti häntä uskomaan, että jos
tuo ihana nainen olisi tahtonut syntiä tehdä, niin hän kuitenkin
tosiaankin olisi pitänyt hänen uljaan Polykarponsa, jonka ruusuja ja
tulisia silmäyksiä hän vilpittömästi pahaksui, etevämpänä kuin tätä
takkuista, siistitöntä harmaapartaa.

Aivan toisin centurioni ajatteli.

Hän uskoi mielellään erakon tunnustuksen, sillä mitä halvemman
viettelijän tähden Sirona oli rikkonut velvollisuutensa, sitä
suurempi oli hänen rikollisuutensa ja sitä vähemmin saattoi antaa
hänen kevytmielisyyttään anteeksi. Ja hänen mies-ylpeydestään tuntui,
etenkin Pietarin ja Dorothean läsnä ollessa, helpommalta kärsiä,
että hänen vaimonsa oli etsinyt vaihtelua ja hekkumaa mihin hintaan
tahansa, vieläpä antaumalla ryysyiselle kerjäläisellekin, kuin jos
hän olisi suonut suosionsa miehelle, joka oli nuorempi, kauniimpi ja
arvokkaampi kuin hänen oma miehensä.

Monin kerroin hän oli rikkonut Sironpa vastaan, mutta kaikki tämä oli
höyhenenkevyisenä hänen vaakakupillaan, jota vastoin Sironan rikos
painoi lyijyn-raskaana. Lisäksi alkoi hänen mielessään liikkua ne
tunteet, joita lammikossa kahlaaja tuntee, tavatessaan pettämätöntä
maata jalkojensa alla, ja kaikki tämä antoi hänelle voimaa astua
erakkoa vastaan sillä mielen maltilla, jota hänessä muuten oli
ainoastaan silloin, kun hän keisarin palveluksessa seisoi sotilasten
etupäässä.

Teeskennellyllä arvokkaisuudella ja semmoisella ryhdillä, joka
todisti, että hän keisarikunnan suurien kaupunkien teaattereissa
oli ollut läsnä murhenäytelmiäkin annettaissa, hän astui
Aleksandrialaisen eteen, joka puolestaan ei väistynyt askeltakaan, ja
katsoi häneen hymyllä, joka kauhistutti Pietaria ja muita katsojia.

Laki jätti erakon täydellisesti häväistyn aviomiehen valtaan; mutta
viimemainittu ei näyttänyt tahtovan käyttää oikeuttaan, sillä vaan
halveksimista ja inhoa kuului hänen sanoistaan, kun hän lausui:

"Se joka tarttuu kapiseen koiraan kurittaaksensa sitä, hän vaan
tahraa kätensä. Se nainen, joka sinun tähtesi petti minut, ja sinä,
likainen kerjäläinen, olette toistenne vertaiset. Minä voisin, jos
tahtoisin, musertaa sinut tähän paikkaan niinkuin hyttysen, joka
tapetaan sormella; mutta minun miekkani on keisarin, eikä sitä saa
tahrata niin likaiseen vereen, kuin sinun. Et sinä, eläin, missään
tapauksessa ole turhaan nahkaasi riisunut. Se on paksu, ja sinä
olet tahtonut säästää minulta vaivan temmata sitä pois, ennenkuin
annan sinulle saatavasi. Iskuja ei sinulta ole puuttuva. Jos tahdot
tunnustaa, minnekä rakastettusi on paennut, niin rankaistuksesi on
oleva kohtuullinen; jos viivyttelet vastauksinesi, niin sen määrä
kasvaa. Lainaappa minulle tuo kalu, poika!"

Näin sanoen hän otti eräältä kamelin ajajalta hänen
virtahevon-nahkaisen ruoskansa, meni Aleksandrialaisen eteen ja kysyi:

"Missä on Sirona?"

"Lyö vaan", käski Paavali näyttäen kädellään selkäänsä; "kuinka
kovasti ruoskasi minuun koskeneekin, niin ei se kuitenkaan voi kyllin
ankarasti rankaista minua kaikista synneistäni; mutta missä vaimosi
piilee, sitä en tosiaankaan tiedä sanoa, en, vaikka sinä, sen sijaan
että lyöt minua tuolla kurjalla kappaleella, repisit jäseneni rikki
pihdeillä".

Paavalin ääni tuntui niin vilpittömän avosydämiseltä, että centurioni
oli taipuisa pitämään hänen sanojansa totena; mutta hänen tapanaan
ei ollut jättää uhattua rankaistusta täyttämättä ja tuo omituinen
kerjäläinen oli saava tuntea, ett'ei hänen kätensä silitellyt, kun se
tahtoi kovasti kohdata.

Ja Paavali sai sitä kokea päästämättä ainoatakaan valitushuutoa ja
paikastaan liikahtamatta.

Kun Phoebicio vihdoin levähdytti väsynyttä kättänsä ja korahdellen
toisti kysymyksensä, niin rääkätty vastasi: "Sanoinhan sinulle jo,
ett'en sitä tiedä, enkä siis voi mitään ilmoittaa".

Aina tähän asti Pietari oli, vaikka hyvin mielellään olisi auttanut
rääkättyä uskonveljeään, kuitenkin antanut häväistyn aviomiehen
menetellä mielensä mukaan, sillä hänen mielestään hän menetteli
tavattoman lempeästi, ja Aleksandrialainen ansaitsi kuinka kovaa
rankaistusta tahansa; mutta hän olisi kumminkin ilman Dorothea rouvan
kehoittamattakin nyt käynyt väliin.

Hän lähestyi centurionia ja sanoi hänelle hiljaa: "Sinä olet antanut
pahantekijälle, mitä hänelle tulee. Jos tahdot, että hän saa kärsiä
ankarampaa rankaistusta, kuin mitä sinä voit hänelle tuottaa, niin
jätä asiasi, minä toistan sen vielä, piispalle; tässä et saa mitään
aikaan. Usko minua, minä tunnen tuon miehen ja hänen kaltaisensa,
hän ei varmaankaan tiedä mitään vaimosi olopaikasta, ja sinä vain
menetät täällä sekä aikaa että voimaa, joita sinun pitäisi käyttää
löytääksesi Sironan. Minä luulen, että hän on koettanut päästä
merelle, Egyptiin ja jos mahdollista Aleksandriaan ja siellä -- niin,
tunnethan kyllä tuon kreikkalais-kaupungin -- siellä hän kokonaan
joutuu hukkaan".

"Ja sen kautta", nauroi centurioni pilkallisesti, "hän löytää
juuri mitä hän etsii, nimittäin vaihtelevaisuutta ja kaikenlaisia
huvituksia. Sellaiselle nuorelle olennolle, joka rakastaa iloja,
ei ole mitään edullisempaa tointa kuin pahan harjoittaminen. Mutta
minä se häiritsen hänen leikkinsä. Sinä olet oikeassa, hänelle ei
saa antaa enempää ennakkomatkaa. Jos hän jo on päässyt merelle, niin
hän saattaisi nyt jo ... Talib hoi!" -- hän viittasi Polykarpon
amalekilaiselle sanansaattajalle -- "sinähän tulet Raithusta; oletko
tiellä tavannut pakenevaa, keltahiuksista ja vaaleanveristä vaimoa?"

Puhuteltu, vapaa, viisassilmäinen mies, joka senaattorin huoneessa ja
Phoebicionkin luona luotettavuutensa ja ymmärtäväisyytensä vuoksi oli
tunnettu ja arvossa pidetty, oli odottanut tätä kysymystä ja vastasi
innokkaasti:

"Noin kahden stadion matkan päässä el Hesvestä kohtasin sen suuren
Petrasta tulevan karavaanin, joka eilen levähti täällä kosteikossa.
Sen mukana seurasi vaimo, joka oli näöltään sellainen, kuin sinä
kerrot. Kun kuulin, mitä täällä on tapahtunut, tahdoin heti puhua,
mutta kukapa kuulisi sirkkaa, kun ukkonen jyrisee!"

"Oliko hänellä muassaan liikkaava vinttikoira?" kysyi Phoebicio
innokkaasti.

"Hän kantoi jotakin sylissään", vastasi Amalekilainen. "Minä luulin
sen kuun valossa pieneksi lapseksi. Veljeni, joka seuraa karavaania,
sanoi minulle, että vaimo taisi olla pakolainen, sillä hän ei
ollut maksanut, suojelusmaksua puhtaassa rahassa, vaan kultaisella
sinettisormuksella".

Gallialainen muisti silloin kultasormuksen, jossa oli kaunis
uurtokuvilla koristettu onyksi ja jonka hän monta vuotta sitten oli
ottanut Glyceran sormesta, koska tällä oli niitä kaksi, ja antanut
hääpäivänä Sironalle.

"Omituista", hän ajatteli; "mitä me annamme naisille kiinnittääksemme
heitä meihin, sitä he käyttävät aseena meitä vastaan, joko
miellyttääksensä toisia miehiä tahi tasoittaaksensa sitä tietä, joka
vie heidät pois meistä. Yhdellä Glyceran rannerenkaalla maksoin
silloin laivurin, joka vei meidät Aleksandriaan. Mutta minussa on
toisenmoista mieltä, kuin siinä helläsydämisessä hupsussa, jonka
kananen silloin lensi pois minun kanssani. Minä seuraan paennutta
lintua ja saavutan sen".

Viimeiset sanat hän oli lausunut ääneen ja hän määräsi erään Pietarin
orjista hyvin ruokkimaan ja juottamaan hänen muulinsa, sillä hänen
oma tallirenkinsä niinkuin myöskin vanhin dekurioni, jonka hänen
poissa ollessaan tuli astua hänen sijaansa johtajaksi, olivat
Mithraan palvelijoita eivätkä vielä olleet palanneet vuorelta.

Phoebicio ei epäillyt, että nainen, joka oli liittynyt hänen eilen
näkemäänsä karavaaniin, oli hänen paennut vaimonsa, ja hän tiesi,
että hänen innokas toivonsa saavuttaa Sirona ja rankaista häntä
saattoi määrättömästi estyä hänen vitkailemisensa kautta; mutta hän
oli Roomalainen soturi ja olisi mielemmin surmannut itsensä, kuin
jättänyt asemaansa edustajatta.

Kun hänen uskonveljensä vihdoinkin palasivat uhraamasta ja nousevaa
aurinkoa tervehtimästä, niin hän oli lopettanut pitempää matkaa
varten tekemänsä valmistukset. Huolellisesti Phoebicio teroitti
dekurioninsa mieleen, mitä hänen tuli tehdä hänen poissa ollessaan ja
kuinka hänen piti käyttäytyä. Sitte hän jätti Pietarille huoneensa
avaimen ynnä mustan orjattaren, joka ääneensä katkerasti itki
ja vaikeroitsi emäntänsä pakoa, pyysi senaattoria ilmoittamaan
erakon rikosta piispalle ja karautti sitten Amalekilaisen Talib'in
opastamana, joka ratsasti edellä dromedarin selässä, ripeästi
karavaanin jälkiä, joutuaksensa jos mahdollista merelle, ennenkuin se
astui laivaan.

Kun muulin kavioiden kapse yhä heikkeni, niin Paavalikin lähti
senaattorin kartanolta, mutta Dorothea rouva sanoi miehelleen,
osoittaen vuorelle kulkevaa erakkoa:

"Todellakin, mieheni, tämä on ollut kummallinen aamu; näyttäähän
kaikki, mitä täällä on tapahtunut, päivän selvältä, enkä minä
kuitenkaan saata tätä käsittää. Sydämeni kauhistuu, kun ajattelen
Sirona raukan kohtaloa, jos hänen raivoisa puolisonsa saa
hänet käsiinsä. Minusta tuntuu siltä, kuin avioliitot olisivat
kahdenlaisia. Toisen lajin säätää ystävällinen enkeli, niin
Hyvän-hyvä itse, toisen taasen ... en saata ajatella ajatustani
loppuun! -- Kuinka nämät saattavat vast'edes asua yhdessä? Ja
kaikki tämä meidän kattomme alla! Kuinka raastetulta ja palaneelta
tuo suljettu huone näyttää, ja me olemme jo siinä nähneet kasvavan
nokkosia, jotka aina rehoittavat hävitettyjen ihmis-asuntojen
raunioilla".



KAHDESTOISTA LUKU.


Järkähtämättömästi ennakolta määrätty ja tarkoin mitattu on jokaisen
tähden rata; jokainen kasvi kukkii ja hedelmöipi tarkalleen
lajinsa muotoisena ja värisenä; tarmojensa ja taipumustensa,
mielenliikutustensa ja ulkonaisen liikkumistapansa pääjuonteissa
pysyvät kaikki saman lajin eläimet yhdenlaisina, ja se metsästäjä,
joka tuntee isänsä metsässä asuvat tarvaat, saattaa varmaan sanoa,
miten metsäkauris kaikissa maailman metsissä käytäksen kussakin eri
tapauksessa.

Mitä moninaisemmin laji kykenee kehittämään yksityis-olentojansa,
sitä korkeamman sijan se saavuttaa vaurastumaan kykenevien
luontokappaleiden astejaksossa, ja senpätähden juuri sisällisen
elämän ja sen ilmestysmuotojen hämmästyttävä moninaisuus suopi
ihmiskunnalle ensi sijan kaikkien sielullisten olentojen joukossa.

Eräitä ominaisuuksiamme ja toimiamme saattaa sopivasti kuvallisella
tavalla tehdä havaittaviksi eläinten kautta; niin on uljuuden
vertauskuvana jalopeura, lempeyden taas kyyhkynen, mutta täydellinen
ihmiskuva on tyydyttänyt tuhatta sukupolvea ja on tyydyttävä vielä
tuhatta, kun tahdotaan saattaa Jumal'-aate lähelle aistillista
kuvauskykyämme, ja todellakin, yhtä varmaa on, että meidän on suotu
säilyttää Jumala itsessämme, se on sisällisessä olemuksessamme,
kuin että me kykenemme ymmärryksellämme käsittämään koko maailman
kaikkisuuden.

Jokaisen kuolevaisen olennon kaikki ominaisuudet me tapaamme
ihmisessä, eikä mikään ominaisuus, jonka annamme Korkeimmalle, ole
vieras meidän sielullemme, joka myöskin on kuolematon ja rajaton,
koska se saattaa ulottua tunnustelemaan paikan ja ajan äärimmäisiäkin
rajoja. Sentähden ovatkin ne tiet, jotka ovat sielulle avoimina,
lukemattomat, niinkuin jumaluudenkin.

Nämät tiet, ne tuntuvat meistä usein oudoilta, mutta tuntijoille on
selvä, että myöskin sielun radan on noudattaminen järkähtämättömiä
lakeja ja että jokainen sielun omituisinkin liike on luettava syihin,
jotka saattavat vaikuttaa vaan sen ja sen.

Lyönnit vaikuttavat kipua, häväistys lannistaa ja syytön rankaistus
katkeroittaa mielen; mutta Paavalin sielu oli hakenut ja löytänyt
suunnan, johon näitä yksinkertaisia lauseita ei käy sovittaminen.

Häntä oli rääkätty, häväisty, ja ennen kuin hän vielä oli lähtenyt
kosteikosta, niin hän oli, vaikka viattomana, kuitenkin tuomittu
ankarimpaan kirkonrankaistukseen.

Piispa Agapito oli heti, saatuansa Pietarilta kuulla, mitä tämän
huoneessa oli tapahtunut, kutsuttanut Paavalin eteensä ja, kun
tämä ei vastannut mitään hänen syytöksiinsä, eroittanut hänet
laumastaan, johon erakotkin kuuluivat, kieltänyt häntä tulemasta
kirkkoon arkipäivinä ja ilmoittanut, että tämä hänen tuomionsa piti
julistettaman kokoontuneen seurakunnan kuullen.

Ja mitä kaikki tämä vaikutti Paavalissa, kun hän puolipäivä-auringon
helteessä yksin ja pannaan pantuna astui ylös vuorelleen?

Eräs Pharan'nin rantakylän kalastaja, joka puolitiellä tuli häntä
vastaan, tervehti häntä ja ajatteli itsekseen katsoessaan hänen
jälkeensä: "Onhan tuo vanha harmaaparta niin iloisen näköinen,
kuin olisi löytänyt aarteen". Sitten kalastaja jatkoi matkaansa
laaksoon päin, suomuinen taakka selässään ja ehdottomasti muistellen
poikansa iloista katsantoa, kun tämän vaimo oli hänelle synnyttänyt
ensimmäisen poikalapsen.

Solatien reunalla olevan vahtitornin ympärillä työskenteli muutamia
erakoita kivien kokoamisessa.

He tiesivät jo, minkä tuomion Agapito oli langettanut syntiselle
Paavalille, eivätkä tervehtineet häntä.

Hän huomasi sen kyllä ja oli vaiti, mutta kun hän oli poissa heidän
nähtävistään, niin hän hymyili itsekseen ja jupisi hieroen kädellään
palkoa, jonka centurionin ruoska oli tehnyt hänen selkäänsä:

"Jos nämät ihmiset luulevat, että sellainen gallialainen selkäsauna
maistuu hyvältä, niin he erehtyvät, enkä minä kuitenkaan tahtoisi
vaihettaa sitä nahkaleililliseen Antyllan viiniä. Ja jos he vaan
tietäisivät, että jokainen heistä ansaitsee ainakin yhden kaikista
niistä naarmuista, jotka nyt kirvelevät ruumiissani, niin he
kaiketikin hämmästyisivät. Mutta kaikki ylpeys pois! Syljettiinhän
Sinunkin kasvoihisi, Jesukseni, ja mikä minä olen? Ja kuinka
suopeasti he ovat menetelleet minun kanssani, kun minäkin kerran
panin selkäni alttiiksi toisen puolesta! Ei veripisaratakaan ole
vuotanut! Jospa tuo ukko-paha olisi lyönyt voimakkaammin".

Iloisena hän kulki eteenpäin, ja hänen mieleensä johtuivat
centurionin sanat, että hän, jos tahtoisi, tallaisi hänet jalkojensa
alle niinkuin madon. Silloin hän hymyili vienosti itsekseen,
sillä hän tunsi olevansa kymmentä vertaa väkevämpi kuin hän, ja
muisti, kuinka hän muinoin kerrallaan oli heittänyt tuon kerskurin,
Arkesilaos Kyreneläisen, ja hänen serkkunsa, pitkän Xenophaneen
palestran hiekalle. Sitten hän ajatteli Hermasta, hänen lempeätä äiti
vainajatansa ja hänen isäänsä ja -- mikä kuitenkin oli parasta --
kuinka suuresta surusta hän oli säästänyt vanhuksen!

Tiellä kasvoi pienoinen punakukkainen kasvi.

Vuosikausiin hän ei ollut katsellut kukkia eikä halunnut niitä saada;
mutta tänä päivänä hän kumartui poimiaksensa tuon kallion suloisen
kaunistuksen.

Mutta hän ei pannut aikomustansa toimeen, sillä ennenkuin hänen
kätensä koski siihen, hän ajatteli: "Kenellepä sen saattaisin
tarjota. Ja ehkä kukkasetkin iloitsevat valosta ja hiljaisesta
elämästä, jota nauttivat hienolla kannallaan seisoessansa. Kuinkahan
se pysytäksen kalliossa kiinni? Kauempana tiestä kukkii kyllä vielä
kauniimpiakin kasvia, joita ei kenenkään silmä koskaan näe. Jos
nämät koristelevat itseänsä, niin ne tekevät sen ainoastaan Luojansa
tähden ja sentähden, että iloitsevat itsestään. Minäkin vetäydyn
niiltä teiltä, joilla ihmiset vaeltavat. He moittikoot minua! Jos
elän sovinnossa itseni ja Jumalani kanssa, en kaipaa ketään. Joka
itsensä alentaa -- niin joka itsensä alentaa ... Varmaan on minun
kuolinhetkeni lyöpä! Tuolla ylhäällä tapaan heidät kaikki: Pietarin
ja Dorothean, Agapiton ja ne veljet, jotka eivät nyt suo minulle
tervehdystään, ja kun Jesus kutsuu minua, niin he saavat nähdä, kuka
olen, ja rientävät luokseni, ja tervehtivät minua kaksin kerroin
tervetulleeksi". Hän oli ylpeän ja onnellisen näköinen ajatellessaan
tätä ja muutenkin kuvitellessaan paratiisin iloja, joihin hän tänä
päivänä luuli saavuttaneensa kieltämättömän oikeuden.

Hän ei koskaan astunut pitemmillä ja rivakkaammilla askeleilla kuin
silloin, kun hän antautui tällaisiin mietteihin, ja kun hän oli
ehtinyt Stephanon luolalle, niin hänestä tuntui kosteikosta vuorelle
menevä tie tänään paljoa lyhemmältä kuin tavallisesti.

Hän tapasi sairaan suuresti murheissaan, sillä tämä oli aina tähän
saakka turhaan odottanut poikaansa ja pelkäsi, että joku onnettomuus
olisi kohdannut Hermasta, tahi että hän oli hyljännyt hänet
päästäksensä ulos maailmaan.

Paavali rauhoitti häntä ystävällisellä puhuttelullaan, mainiten missä
asiassa hän oli hänen lähettänyt meren toiselle puolelle.

Me emme koskaan tyydy niin hyvin huonoon sanomaan, kuin silloin,
kun olemme vielä pahempaa odottaneet; senpätähden Stephano kuunteli
ystäväänsä tyynesti ja myöntävillä liikkeillä.

Hän ei enää voinut salata itseltään, ett'ei Hermas ollut sopiva
erakon elämään, ja saatuansa tietää, että onneton vaimonsa, jota hän
jo kauvan oli pitänyt kadotettuna, oli kuollut kristittynä, hänestä
tuntui helpommalta päästää poikansa ulos maailmaan. Hän oli tähän
asti ahkeroinnut vapauttaakseen Glyceran sielun kadotuksesta oman ja
poikansa parannuksen kautta, mutta nyt hän tiesi, että Glycera itse
oli hankkinut itselleen oikeuden päästä taivaasen. "Milloinka hän
palannee takaisin kotiin?" hän kysyi Paavalilta.

"Viiden tai kuuden päivän kuluttua", tämä vastasi. "Kalastaja Ali,
jonka jalasta minä kerran vedin piikin, ilmoitti minulle eilen,
kun menin kirkkoon, salaisesti, että Blemmyiläiset kokoontuvat
Rikkivuorten takana. Kun he taas ovat vetäytyneet takaisin, on
varmaankin jo aika päästää Hermas Aleksandriaan. Veljeni on vielä
elossa ja ottaa hänet minun tähteni vastaan läheisenä ystävänä; sillä
hänkin on ottanut kasteen".

"Hän saattaa käydä katekeettikoulua pääkaupungissa, ja jos hän ...
jos hän..."

"Kyllä sen puolesta toimeen tullaan", häntä Paavali keskeytti.
"Ensiksi on hän vapautettava täältä ja on annettava hänen itsensä
etsiä oma tiensä. Sinä luulet, että taivaassa löytyy kunniasija
niille, jotka eivät koskaan ole lannistuneet, ja näihin hyvin
mielelläsi tahtoisivat lukea Hermaan. Tämän johdosta muistuu mieleeni
eräs korintholainen lääkäri, jonka oli tapana kehua, että hän oli
taitavampi kuin hänen virkaveljensä, koska ei muka ainoakaan sairas
vielä ollut kuollut hänen hoidossaan. Ja mies olikin oikeassa,
sillä ei ainoakaan ihminen eikä eläin ollut koskaan tahtonut
antautua hänen lääkärintaidollensa alttiiksi. Anna Hermaan vaan
koettaa nuoruudenvoimaansa, ja joll'ei hänestä tulekkaan pappia,
vaan, niinkuin hänen esi-isistään, urhea soturi, niin voihan hän
semmoisenakin uskollisesti palvella Jumalaansa. Mutta siihen on
vielä kyllin aikaa. Niin kauvan kuin hän on poissa, minä pidän sinun
hoidostasi huolta. Onhan sinulla vielä vettä astiassa!"

"Olen saanut sen täytetyksi jo kaksi kertaa", vastasi vanhus. "Ruskea
paimentyttö, joka usein juotti vuohiansa meidän lähteestämme, tuli
tänne ensiksi aikaisin aamulla ja taas uudestaan tuskin tunti sitten.
Hän kyseli Hermasta ja tarjoutui sitten itse tuomaan vettä minulle,
niin kauvan kuin hän on poissa. Hän on arka kuin lintu ja hän riensi
tuonne ylös laskettuaan astian tähän".

"Hän on Pietarin palveluksessa, eikä luultavasti uskalla jättää
vuohiaan pitkäksi ajaksi yksikseen", sanoi Paavali. "Nyt menen
etsimään sinulle juuria syötäväksi. Viini on kai aluksi loppunut?
Katso nyt kerta oikein minuun. Kuinkahan suurena syntisenä sinä minua
pitänet? Ajattele mitä pahinta minusta ja sinä saat kuitenkin ehkä
kuulla vielä pahempaa. Mutta tässä tulee kaksi miestä. Maltappa,
toinen niistä on Hilaroni, eräs piispan akoluuteista; toinen
Memphiläinen Pakhomino, joka hiljakkoin on asettunut tänne vuorelle.
He tulevat tännepäin ja egyptiläinen kantaa saviastiaa. Toivoisin,
että siinä olisi uutta viiniä sinun vahvistukseksesi".

Molempien ystävien ei kauvan tarvinnut olla epätietoisina heidän
käyntinsä tarkoituksesta.

Molemmat kääntyivät, tultuansa Stephanon luolaan, aivan nähtävästi
tahallaan selin Paavaliin; ja akoluutti risti vielä silmiänsä hänen
edessään ikäänkuin turvautuaksensa pahoista vaikutuksista.

Aleksandrialainen ymmärsi häntä ja astui vaiti ollen taaksepäin, kun
Hilaroni piispan nimessä julisti sairaalle Stephanolle, että Paavali
oli raskaihin synteihin vikapää ja että hän, siksi kun oli tehnyt
täydellisen parannuksen, oli saastaisena lampaana eroitettava piispan
laumasta ja siis myös kiellettävä hoitamasta hurskasta kristittyä.

"Pietarilta olemme saaneet kuulla", niin hän lopetti puheensa, "että
poikasi, isäni, on lähetetty meren toiselle puolelle, ja koska sinä
vielä tarvitset hoitoa, niin Agapito lähettää minun kauttani sinulle
siunauksensa ja vahvistavaa viiniä; tämä nuorukainen jääpi luoksesi
hankkimaan sinulle kaikkea, mitä tarvitset, kunnes Hermas tulee
kotiin".

Sitten hän antoi viiniastian vanhukselle, joka säikähtyneenä ja
kummastellen katsoi milloin häneen milloin Paavaliin.

Paavalin sydäntä tuimeli, kun piispan palvelija toistamiseen kääntyi
häneen ja käski häntä ulos huutaen: "Lähde pois meidän joukostamme!"

Kuinka monta hellää sidettä tämä huuto katkasikaan, kuinka monta
mieluisasti tehtyä ja kiitoksella vastaan otettua palvelusta se teki
tyhjäksi, mutta Paavali totteli sitä viipymättä ja meni sairaan
ohitse. Silloin heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa, ja ystävät
huomasivat kyyneliä toistensa silmissä.

"Paavali", huusi sairas ojentaen molemmat kätensä menevää kohti,
jolle hän mielellään olisi antanut jokaisen synnin anteeksi; mutta
Aleksandrialainen ei niihin tarttunut, vaan kääntyi ja kulki
raivaamatonta tietä nopeasti ja ympärilleen katsomatta ylös vuorelle
ja sitten taas alas laaksoon, yhäti vaan edelleen, kunnes eteläisen,
vuorilta kosteikkoon kulkevan, solatien jyrkkä rinne pakoitti hänet
seisahtumaan.

Aurinko oli vielä korkealla, ja oli polttavan kuuma.

Hikisenä ja nopeasti hengittäen hän nojasi selkänsä kuumaan
porfyyri-lohkareesen, painoi kasvonsa käsiinsä ja koetti koota
ajatuksiansa ja rukoilla, mutta kauvan hän teki sitä turhaan, sillä
eipä hän saattanutkaan iloita kärsimisestä, jonka alaiseksi hän
vapaaehtoisesti oli antautunut, vaan hän tunsi yksinäisyyden tuskaa
sydämessään ja hänen sielussaan kaikui vielä vanhuksen valittava
huuto vaativaisena ja saattaen häntä epäilemään sen teon hyvyyttä,
jonka kautta parhaimmat ja puhtaimmat olivat pettyneet ja pakoitetut
hänestä langettamaan väärän tuomion.

Hänen sydämensä kouristihen kokoon tuskasta ja kivusta, ja vasta
silloin kun hän tuli tuntemaan, kuinka suuria sielun ja ruumiin
tuskia hän kärsi, vasta silloin hän alkoi taas saada rohkeutta,
ja jopa hänen huulensa hymyilivätkin, kun hän itsekseen jupisi:
"Niin oikein, niin oikein! Mitä enemmin tuimelee, sitä varmemmin
saavutan armon. Ja sitä paitse -- jos vanhus olisi saanut nähdä samaa
Hermaalle tehtävän, kuin tänään minulle -- hyvä Jumala! luulenpa,
että se olisi varmaankin tappanut hänet. Olisinhan tahtonut, että se
olisi käynyt laatuun ilman tätä, tätä -- niin, sitä se kuitenkin on
-- tätä petosta; mutta minähän olen jo pakanana totuutta harrastanut
ja yhtä paljon inhonnut valhetta sekä itsessäni että muissa, kuin
isä Abraham murhaa, ja kuitenkin hän Herran käskystä vei Isaakin
teurastuslavalle. Entäs Moses sitten, kun hän tappoi työnkaitsijan,
ja Elias, Deborah ja Juditha?! Minä olen ottanut niskoilleni melkein
yhtä suuren paton kuin nämät, mutta kaiketi annetaan minun valheeni
anteeksi, samoinkuin ei heille luettu sitä synniksi, että he olivat
verta vuodattaneet".

Tällaisten mietteiden kautta Paavali sai takaisin kadotetun
sisällisen tasapainon ja tekohonsa tyytymisen ja hän alkoi
mietiskellä, palaisiko hän vanhaan luolaansa lähelle Stephanoa, vai
etsisikö itselleen uutta asuntoa.

Hän päätti tehdä jälkimmäisen, mutta ensinnäkin hänen täytyi etsiä
raikasta vettä ja jotakin syötävää, sillä hänen kielensä ja suunsa
olivat varsin kuivaneet.

Kauempana laaksossa kumpusi lähde, jonka hän tiesi, ja sen lähistössä
kasvoi useita mauste- ja juurikasvia, joilla hän usein oli
tyydyttänyt nälkänsä.

Hetken hän astui jalkojensa ääressä olevaa vuoren rinnettä, sitten
hän kääntyi vasemmalle ja nousi pienelle, tasaiselle lakeudelle,
johonka rotkosta saattoi helposti päästä, mutta kosteikkoon päin se
aleni monen sylen syvyisenä pystysuorana seinänä.

Tämän lakeuden ja itse huipuntönkän välillä kohosi lukuisia
yksityisiä kallioita, ikäänkuin kivinen telttaleiri, ikäänkuin meri,
joka ankarimmasti aaltoillessaan on jähmettynyt porfyyrin kovuiseksi.

Näiden lohkareiden takana pulppusi lähde, jonka hän vähän haettuaan
löysi.

Virkistyneenä ja uudestaan lujasti päättäen kärsivällisenä kestää
kovintakin kohtaloa, hän nousi jälleen tasangolle ja katseli
vuorenseinämän reunalta erämaata, joka levisi laajalle hänen
jalkojensa alla ja jonka pohjukassa kosteikon palmulehdot ja
tamariskiviidat viheriöitsivät tarkoin järjestetyissä ryhmissä
ikäänkuin runsaat kukkakiehkurat ruumis-arkun päällä.

Pharan'in huonetten valkoiseksi kalkitut katot loistivat hänen
silmiinsä oksien ja lehvien välitse. Yli kaikkien muiden kohosi uuden
kirkon kattorakennus, kirkon, johon hänen ei ollut lupa astua. Hetken
aikaa hänen sydäntänsä tuskallisesti viilsi se ajatus, että hän oli
suljettu seurakunnan jumalanpalveluksesta, Herran ehtoollisesta
ja yhteisistä hartaudenharjoituksista, mutta silloin hän kysyi
itseltään, eikö tämän vuoren jokainen kiviharkko ole alttari, eikö
taivahan sininen kansi ole tuhansin kerroin korkeampi ja kauniimpi,
kuin valtavin ihmiskätten rakentama kupulaki, komeampi kuin
Aleksandrian Serapeumiakin peittävä kaarikatto, ja hän muisti kivien
_amenen_, joka oli kaikunut sokean saarnaan.

Kun hän silloin pää kohotettuna läheni vuoren vietoksen sivua,
etsiäkseen luolaa, joka oli tyhjänä siitä päivin, kun sen vanha
omistaja muutama viikko sitten oli kuollut, niin hän ajatteli:

"Todellakin minusta taas tuntuu, kuin ei häpeäni paino olisi minua
masentanut, vaan päinvastoin koroittanut. Täällä ainakaan ei minun
tarvitse luoda silmiäni maahan, sillä täällä olen yksin Jumalani
kanssa, ja Häntä ei minun luullakseni tarvitse hävetä".

Näin ajatellessaan hän tunkeusi kahden porfyyripaateron välillä
olevan lomapaikan läpi, mutta pian hän pysähtyi, sillä aivan
hänen vieressään kuului koiran haukuntaa ja heti sen jälkeen
syöksähti vinttikoira häntä kohden varovasti kannattaen kirjavalla
kangastilkulla sidottua käpäläänsä ja milloin käyden kiivaasti hänen
kimppuunsa, milloin taas arkana väistyen.

Paavali muisti kysymyksen, jonka Phoebicio oli tehnyt Amalekilaiselle
Talibille vinttikoirasta, ja arvasi heti, ett'ei pakeneva Galliatar
saattanut olla kaukana.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeammin, ja vaikka ei hän aluksi
tietänyt, kuinka hänen tulisi kohdella tätä velvollisuutensa
rikkonutta naista, niin hän kuitenkin tunsi itsessänsä pakon häntä
etsiä.

Viivyttelemättä hän kulki sille suunnalle, jolta koira oli tullut
häntä vastaan, ja näki silloin vaalean puvun katoovan ensin lähimmän,
sitten erään toisen ja kolmannen kallion taakse.

Vihdoinkin hän saavutti pakenijan.

Tämä seisoi erään vuorenseinämän reunalla, joka äkillisenä ja
jyrkkänä kohosi syvyydestä -- omituinen ja kammoittava näky! Hänen
pitkät, keltaiset hiuksensa olivat joutuneet epäjärjestykseen ja
aaltoilivat puoleksi palmikoittuina, puoleksi valloillaan hänen
rinnallaan ja hartioillaan.

Ainoastaan toisella jalallansa hän seisoi kalliolla; toinen, jossa
riippui hieno teräväin kivikkojen rikkirepimä sandaali, häälyi
ilmassa kurimuksen päällä.

Joka hetki hän olisi saattanut syöksyä alas, sillä hän tosin piti
oikealla kädellään kiinni kiven huipusta, joka oli hänen sivullaan,
mutta Paavali näki, että tämä liikahteli sinne tänne ja ett'ei se
mitenkään ollut kiinnitetty alla olevaan kiviharkkoon.

Niin hän häilyi, niinkuin kuu-houreinen, tahi daimonien riivaama
mielipuoli, syvyyden päällä, ja sen ohessa hänen silmänsä hehkuivat
niin mielettömän hurjina ja hän hengitti läähättäen, nopeasti ja
kuumeentapaisesti, niin että Paavali, joka oli tullut aivan likelle
häntä, ehdottomasti astui askeleen taaksepäin.

Paavali näki, että hänen huulensa liikkuivat, mutta vaikk'ei hän
ymmärtänytkään hänen sanojaan, niin hän kuitenkin tunsi, että naisen
soinnuttomat sanat käskivät häntä pois.

Mitä hänen oli tekeminen?

Jos hän ripeästi rientäisi naista pelastamaan, niin tämä
pelastuksetta syöksyisi alas syvyyteen, jos tämä teko ei onnistuisi;
jos hän taas jättäisi hänet rauhaan, niin se kivi, josta hän piti
kiinni, irtaantuisi irtaantumistaan, ja jos se putoisi, niin hän ihan
varmaan olisi hukassa.

Hän oli joskus kuullut, että unissakävijät putoavat alas, jos heidän
nimeänsä mainitaan. Tämä johtui tällöin hänen mieleensä, eikä hän sen
vuoksi huutanut häntä. Tuo onneton nainen käski häntä toistamiseen
pois. Paavalin sydämen tyke pysähtyi, sillä naisen liikkeet olivat
hurjia ja kiivaita, ja hän näki, että kivi, josta hän piti kiinni,
liikkui paikaltaan.

Hän ymmärsi vaan vähän kaikesta siitä, mitä Sirona huusi hänelle
äänellään, joka vielä eilen oli ollut niin sointuisa, mutta tänään
oli sortunut melkein aivan soinnuttomaksi, mutta muun muassa hän
kuuli Phoebicion nimen, eikä enää epäillyt, että hän oli tarttunut
kuilun partaalla olevaan kiveen, tahtoen mielemmin, niinkuin
vuorikauris, joka näkee metsästäjän sulkeneen häneltä kaikki
pakotiet, syöksyä syvyyteen, kuin antautua vainoojansa vangiksi.

Paavali ei häntä silloin nähnyt rikolliseksi eikä ihanaksi naiseksi,
vaan kovimmassa hädässä olevaksi ihmislapseksi, joka hänen täytyi
mistä hinnasta tahansa pelastaa kuolemasta, ja se ajatus, ett'ei
hän suinkaan ollut hänen miehensä lähettämä vakoja, johdatti hänen
mieleensä ensimmäiset sanat, jotka hän rohkeni lausua epätoivoiselle
Sironalle.

Nämät sanat olivat varsin koruttomia, mutta niiden ääntämisessä
kuvastelihen täydellisenä ja ystävällisenä hänen hyvän sydämensä
lapsellinen suloisuus, ja tietämättänsä Aleksandrialainen,
joka oli sivistyksensä saanut puhujainkaupungin kuuluisimmassa
oppilaitoksessa, kaunisti puhettansa syvien ja vienojen
rintaäännettensä ihmeteltävällä soinnulla.

"Iloitse rakas vaimo raukka", hän sanoi. "Onnellisella hetkellä
olen sinut löytänyt. Minä olen Paavali, Hermaan paras ystävä, ja
kuinka mielelläni auttaisin sinua hädässäsi! Sinua ei mikään vaara
uhkaa, sillä Phoebicio etsii sinua väärältä taholta. Sinä saatat
luottaa minuun. Enhän minä näytä semmoiselta, joka saattaisi
pettää onnetonta, eksynyttä naista -- eikö niin? Mutta nyt sinä
seisot paikalla, jossa mielemmin soisin näkeväni viholliseni kuin
sinut. Laske nyt huoleti kätesi minun käteeni; käteni ei enää ole
hieno, mutta voimakas ja pettämätön se on. Kas niin, se on minulle
mieleen, etkä sinä ole sitä milloinkaan katuva. Aseta jalkasi
tähän ja varo, kun päästät kätesi tuosta kivestä. Sinä et tiedä
kuinka arveluttavasti se pudisti kovaa päätänsä, kummastellen sinun
omituista luottamustasi. Katso tuossa syöksyy tukesi alas syvyyteen.
Kuinka se ryskyy ja ratisee! Se on varmaankin murtunut tuhanneksi
kappaleeksi tuolla alhaalla, ja minä olen iloinen, että sinä
vihdoinkin mielemmin suostuit seuraamaan minua kuin sitä".

Niinkuin tyttö, jonka lintu on lentänyt ulos häkistä, arasti varoen
lähenee sitä, saadakseen sen jälleen kiinni, oli Paavali puhuessaan
lähestynyt Sironaa, oikea käsi ojennettuna häntä kohti ja, niin
pian kuin tunsi hänen kätensä omassaan, varovasti pelastanut hänet
vaarallisesta asemasta ja vetänyt hänen tasangon lujalle pohjalle.

Niin kauvan kuin nainen häntä vastustelematta seurasi, niin kauvan
hän vei häntä vuorelle päin, suunnatta, päämäärättä, ainoastaan
kuilulta pois.

Nainen pysähtyi erään kuutionmuotoisen dioriittilohkareen ääreen, ja
Paavali, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka vaikea tämän oli
kävellä, kehoitti häntä istuutumaan, työnsi lattean kivenlohkareen
hänen luoksensa ja pani pienempiä kiviä sen tueksi, jotta Sironalla
olisi nojaa väsyneelle selällensäkin.

Kun Aleksandrialainen oli lopettanut tämän työn, niin Sirona nojautui
lujasti taaksepäin kiveen, ja hänen vienossa huokauksessaan soi jo
alkavan mielihyvän tunnetta, ja tämä se tunki ensimmäisenä äänenä
hänen huuliltaan, jotka olivat aina hänen pelastuksestaan saakka
olleet kiinteästi suljettuina.

Paavali hymyili hänelle ystävällisesti, sanoen: "Levähdä nyt vähäsen.
Minä näen kyllä, mikä sinua vaivaa. Kukaan ei rankaisematta saata
antautua koko päiväksi auringon säteille alttiiksi".

Sirona nyökkäsi päällään, osoitti sormellaan suutansa ja pyysi
vaikeasti ja sangen vienosti: "Vettä, vähän vettä!"

Paavali löi kädellään otsaansa ja huudahti innokkaasti: "Heti
toimitan sinulle virvoittavaa juomaa. Hetkisen kuluttua olen jälleen
sinun luonasi".

Sirona seurasi silmillään poisrientävää.

Hänen silmäinsä katse muuttui yhä jäykemmäksi ja lasimaisemmaksi ja
hänestä tuntui siltä, kuin kivi, jolla hän istui, olisi muuttunut
siksi laivaksi, jossa hän oli matkustanut Massiliasta Ostiaan. Hän
tunsi toistamiseen laivan keikkumisen kohonneilla laineilla, mikä oli
häntä pyörryttänyt, ja vihdoin laiva hänestä näytti joutuvan pyörteen
valtoihin, joka kieputti laivaa yhä kiihtyvällä nopeudella ympäri.
Hän ummisti silmänsä, hapuili ilmaa etsien tukea, hänen päänsä
kallistui voimatonna sivulle, mutta ennenkuin hänen poskensa ennätti
koskea hartioon, niin hän päästi hiljaisen valitushuudon, sillä
hänestä tuntui kaikki hänen jäsenensä erkanevan ruumiista, niinkuin
lehdet syksyllä putoelevat puiden oksista, ja tunnotonna hän vaipui
sille selkänojalle, jonka Paavali oli hänelle hankkinut.

Tällöin ensi kerran voimattomuus valtasi Sironan, joka muuten
oli täydelleen raitis sielun ja ruumiin puolesta, mutta hänen
sukupuolensa voimakkainkin olisi sortunut niihin sielun tuskiin,
ponnistuksiin, puutteihin ja kärsimyksiin, jotka tänä päivänä olivat
olleet tämän onnettoman naisen kärsittävinä.

Ensinnä hän oli umpimähkään paennut yön selkään vuorelle.

Kuu valaisi hänen tietänsä ja runsaan tunnin hän astui yhäti ylöspäin
levähtämättä.

Silloin hän kuuli vastaan tulevien matkustavaisten ääniä, ja
poikkesi heti tieltä sekä koetti sitten pysyä siitä etäällä, sillä
hän pelkäsi, että vinttikoira, jonka hän aina otti syliinsä, kun
hän kuuli sen uikuttavan ja näki sen liikkaavan, ilmaisisi hänet
haukunnallaan.

Vihdoin hän oli istunut kivelle, koettaen saada itselleen selväksi,
mitä viimeisten tuntien kuluessa oli tapahtunut ja mitä hänellä
ensinnä oli tehtävänä.

Hän kyllä osasi uneksia menneitä aikoja ja tehdä taivasta tavottavia
tuulen tupia; sitä vastoin hänen oli vaikea punnita asioita
maltillisesti ja ajatella vakavasti.

Ainoastaan yksi seikka oli hänellä täydelleen selvänä: hän tahtoi
ennen kestää nälkää ja janoa, häväistystä ja puutetta ja vieläpä
mennä kuolemaankin, kuin palata puolisonsa luo.

Hän tiesi, että hänellä oli Phoebiciolta odotettavana vaan
rääkkäystä, pilkkaa ja tuohon inhottavaan pimeään huoneesen
sulkemista, mutta tätä kaikkea oli hänestä kuitenkin paljoa helpompi
kärsiä, kuin sitä hellyyttä, jolla tämä välisti läheni häntä. Kun
hän ajatteli sitä, niin valtasi hänet kylmä väristys ja hän kiristi
valkoisia hampaitansa ja puristi pienet kätensä nyrkkiin niin
lujasti, että hänen sormiensa kynnet tekivät sijansa lihaan.

Mutta mitä hänen oli tekeminen?

Entä jos Hermas kohtaisi hänet?

Mutta mitä apua olisi häneltä odotettavissa; sillä mikä hän oli muu
kuin vakaantumaton nuorukainen, ja se ajatus, että hän muutamaksi
päiväksikään yhdistäisi kohtalonsa Hermaan kohtaloon, oli hänestä
mieletön ja naurettava.

Hän ei tosin ollut taipuisa katumukseen ja itsensänuhtelemiseen,
mutta hän oli kuitenkin tehnyt tuhmasti, kun oli kutsunut Hermaan
huoneesensa leikkiäksensä hänen kanssansa.

Silloin hän muisti, että häntä kerta oli ankarasti kuritettu, kun hän
pienenä lapsena pahaa tarkoittamatta oli hajoittanut ja turmellut
isänsä vesikellon.

Hän tunsi olevansa paljon etevämpi kuin Hermas, ja hänen tilansa
oli liian vakainen herättääkseen hänessä halua toistamiseen Hermaan
kanssa leikkimään. Pietaria ja Dorotheaa hän kyllä ajatteli, mutta
heidän luoksensa hän saattoi tulla ainoastaan palaamalla kosteikkoon
ja silloinhan hänen täytyi pelätä, että Phoebicio löytäisi hänet.

Jospa kuitenkin Polykarpo Raithusta palatessaan kohtaisi hänet!

Mutta luultavasti se tie, jolta hän äsken oli poikennut, ei
kulkenutkaan Raithuun päin, vaan enemmän etelässä olevalle portille.

Senaattorin poika piti hänestä, sen hän tiesi, sillä ei kukaan
ollut katsonut häntä silmiin sellaisella mieltymyksellä ja
sydämellisyydellä kuin hän, eikä hän ollut kokematon poika, vaan
todellinen vakava mies, jonka voimakas olento tällöin hänen
silmissään näyttihen toisessa valossa, kuin ennen. Kuinka mielellään
hän nyt antautuisi Polykarpon tuettavaksi ja talutettavaksi! Mutta
kuinka hän pääsisi tämän luokse? Ei, häneltäkään ei hän saattanut
mitään toivoa; hänen täytyi siis luottaa omiin voimiinsa ja hän
päätti piillä päivän vuorella -- sillä aamurusko oli jo sammunut, ja
aurinko oli noussut pilvettömälle taivaalle -- ja yön tullen koettaa
päästä meren rannalle, paetakseen jollakin veneellä Klysmaan ja
sieltä Aleksandriaan.

Hänellä oli sormessaan sormus, jota koristi kauniisti uurrettu
onyksi, kauniit renkaat korvissaan ja vasemmassa käsivarressaan
rannerengas.

Nämät koristukset olivat puhdasta kultaa, ja sen ohessa oli hänellä,
paitse muutamia hopearahoja, myöskin suuri kultaraha, jonka hänen
isänsä oli köyhyydestään antanut hänelle ruokarahaksi hänen
Roomaan lähtiessään, ja jota hän tähän asti oli tallettanut niin
huolellisesti kuin taikakalua.

Hän painoi tämän vaatetilkkuun neulotun muistolahjan huulihinsa,
ajatellen vanhempiensa taloa ja siskojansa.

Sillä välin aurinko kohosi yhä korkeammalle.

Hän juoksi kalliolta kalliolle, etsien siimestä ja lähdettä, mutta
hän ei löytänyt vettä vähintäkään, ja tuima jano ja kiduttava nälkä
vaivasivat häntä.

Puolipäivän aikaan katosi sekin kaita varjo, josta hän tähän asti
oli saanut suojaa auringon säteitä vastaan, jotka nyt säälimättä
polttavina paistivat hänen peittämättömälle päälaelleen.

Hänen otsaansa ja niskaansa alkoi tuimasti kivistää, ja hän pakeni
paahtavaa valoa, niinkuin sotilas vainoojiensa nuolia.

Sitä lakeutta ympäröivien kallioiden takana, jolla Paavali hänet
tapasi, hän vihdoin varsin nääntyneenä löysi puoleksi varjoisan
lepopaikan.

Vinttikoira korisi hänen sylissään, nostaen häntä kohden taittuneen
jalkansa, jonka hän jo aamulla ensimmäisessä lepopaikassaan
huolellisesti oli sitonut vaatetilkulla, minkä hän hampain oli
repinyt alushameestaan.

Hän vaihti sidettä ja tuuditteli koiraa käsivarsillaan ja hyväili
sitä kuin pientä lasta. Olihan koira surkuteltava ja potevainen
niinkuin hän itsekin ja sitä paitse ainoa olento, jolle hän, vaikka
itsekin oli avutonna, saattoi olla suojaksi ja antaa apua.

Mutta pian häneltä alkoi puuttua voimaa puhua sille hyväilysanoja ja
liikuttaa kättänsä, sitä silittääkseen.

Koira soljui hänen sylistään ja juoksi ontuen pois, ja sill'aikaa
Sirona jäykästi tuijotti eteensä ja unohti vaivansa levottomasti
uinaellen, kunnes Jamben haukunta ja Aleksandrialaisen askeleet
herättivät hänet.

Puoleksi nääntyneenä, kieli kuivana ja aivot, joissa epäselviä
ajatuksia liikkui, polttavina, hän luuli, että Phoebicio oli päässyt
hänen jäljillensä ja tullut häntä vangitsemaan.

Hän oli jo ennen havainnut vuoren jyrkän seinämän, jonka reunalle hän
silloin pakeni, lujasti päättäen mielemmin heittäytyä syvyyteen, kuin
antautua vangiksi.

Paavali oli pelastanut Galliattaren syvyyteen syöksymästä, mutta kun
hän palasi tämän luokse tuoden raikasta vettä kahdessa matalalle
koverretussa kivenliuskassa, joita hänen, vaikka astui varpaillaan,
oli vaikea pitää tasapainossa, niin hän melkein luuli, että armoton
kuolo liiankin pian oli vaatinut takaisin uhrinsa, jonka Paavali
oli siltä ryöstänyt, sillä Sironan pää oli hermottomana vaipunut
rinnan päälle; hänen kasvonsa olivat kääntyneet alas syliin päin;
mutta siinä missä hänen viljavat hiuksensa jakautuivat takaraivosta
kahtaanne päin, Paavali huomasi hänen lumivalkeassa niskassaan
punaisen pilkun, jonka hän arvasi auringon polttamaksi.

Hän sääli sydämensä pohjasta tätä nuorta, ihanata, onnetonta olentoa
ja tarttuessaan hänen rinnalle vaipuneesen leukaansa, kohottaessaan
hänen vaaleita kasvojansa ja kostuttaessaan hänen otsaansa ja
huuliansa vedellä, hän rukoili hiljaa hänen pelastumistaan.

Hänen kiviliuskoissaan olevat matalat syvennykset vetivät vain
vähäisen virvoittavaa vettä, jotta hänen usein täytyi palata
lähteelle.

Paavalin poissa ollessa koira pysyi emäntänsä luona ja milloin
nuoli hänen käsiään, milloin taas läheni hienolla kuonollansa hänen
suutansa ja katseli häntä surullisesti tutkien, ikäänkuin haluten
tiedustella hänen vointiansa.

Kun Paavali ensi kerran toi vettä Galliattarelle, niin hän oli
löytänyt koiran lähteeltä ja ajatteli silloin itsekseen: Järjetön
eläin on oppaatta löytänyt veden, kun sitä vastoin sen hallitsijatar
melkein nääntyy janosta. Kummatko ovat viisaammat, ihmisetkö vai
eläimet?

Koira puolestansa koetti näyttää ansaitsevansa hänen hyvää
ajatustaan, sillä vaikka se alussa oli käynyt häntä vastaan äreästi
haukkuen, niin se nyt oli ystävällinen hänelle ja katsoi tavan takaa
hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tahtoen kysyä: "Saatatko toivoa hänen
parantuvan?"

Paavali oli eläinten ystävä ja ymmärsi koiraa.

Kun Sironan huulet taas alkoivat liikkua ja punastua palaavasta
verestä, niin Paavali silitteli Jamben sileätä, suippeata päätä ja
sanoi kohottaen maljamoisen vedellä täytetyn lehden koiran omistajan
huulille: "Katso nyt, pieni ystäväni, miltä se alkaa hänestä maistua.
Vielä vähän, tuo myöskin, ja vielä tämä! Hänestä tuntuu, kuin
tarjoisin hänelle makeata Falernon viiniä. Minä menen nyt uudestaan
täyttämään kiviliuskani. Jää sinä hänen luoksensa. Minä palaan heti
takaisin ja ennenkuin tulen, niin hän kai aukaisee silmänsä. Sinä
olet hienomman näköinen, kuin minä siistitön harmaaparta, ja hänestä
on iloisempaa herätessään nähdä sinut kuin minut".

Paavalin ennustus toteutui, sillä kun hän jälleen vesiastia kädessä
läheni Sironaa, niin tämä istui pystyssä, hieroi avautuneita
silmiänsä, kiiskoitteli jäseniänsä, syleili koiraa molemmin käsin ja
purskahti sitten katkerasti itkemään.

Aleksandrialainen jäi, pitäen noutamaansa vesiastiaa kädessään,
liikkumatta seisomaan syrjälle, jott'ei häiritsisi Sironaa, ja
ajatteli: "Näillä kyyneleillä hän pesee suuren osan kärsimyksiään
sielustansa".

Vasta silloin kun hän oli tyyntynyt ja alkoi pyyhkiä silmiään,
Paavali astui hänen luoksensa, tarjosi hänelle vettä kivestä ja
surkutteli häntä ystävällisesti.

Hän joi innokkaalla mielihyvällä, söi veteen kastetun viimeisen
leipäpalasen, jonka oli löytänyt hameensa taskusta, ja kiitti häntä
sillä lapsellisella ystävällisyydellä, joka oli hänelle omituinen.
Sitten hän koki nousta ja salli silloin mielellään Paavalin häntä
tukea.

Hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi ja hänen päätänsä pakoitti, mutta
hän jaksoi kuitenkin seisoa ja kävellä. Kun Paavali oli vakuutettu,
ett'ei hänessä ollut kuumetta, niin hän sanoi: "Nyt täksi päiväksi
sinä tarvitset vaan lämmintä keitosta ja yökylmältä suojatun
lepopaikan. Kummastakin minä pidän huolta. Istuudu tähän. Kalliot
luovat nyt jo pitempiä varjoja, ja ennenkuin aurinko laskee vuoren
taakse, palaan takaisin. Poissa ollessani voit kuluttaa aikaasi
nelijalkaisen ystäväsi seurassa".

Nopein askelin hän taas riensi lähteelle, sillä se asumaton
erakkoluola, jonka hän oli aikonut ottaa haltuunsa vanhan asuntonsa
sijaan, oli lähellä sitä. Vähän etsittyään hän sen löysikin ja
suureksi ilokseen hän siellä huomasi hyvin säilyneen, kuivista
lehdistä tehdyn vuoteen, jonka hän pikaisesti pöyhi ja laittoi
kuntoon, lieden ja tulenkitkuttimen, vesiastian ynnä vielä kovia
leipiä ja muutamia saviastioita muutamasta kellarin tapaisesta
kolosta, jonka kivillä peitetyn, salaisen suun hänen silmänsä heti
havaitsi. Yhdessä astiassa oli hyviä taatelia, toisessa hohtavan
valkoisia jauhoja, kolmas oli puolellaan täynnä seesami-öljyä ja
neljäs suolaa.

"Mikä onni", jupisi itsekseen erakko, kääntyen selin luolaan, "mikä
onni, että ukko vainaja oli sellainen syömäri!"

Kun hän palasi Sironan luo, niin aurinko jo oli laskemassa.

Paavalin olennossa oli jotakin, joka saattoi jokaisen häntä kohtaan
herännen epäluulon haihtumaan, ja Galliatar oli heti valmis
seuraamaan häntä, mutta hän tunsi itsensä niin heikoksi, että hän
tuskin saattoi pysyä pystyssä.

"Minusta tuntuu", hän virkkoi, "kuin olisin pieni lapsi, jonka
uudestaan on oppiminen kävelemään".

"Anna siis minun olla lapsenpiikanasi. Minä tunsin kerran erään
Spartalaisen lapsenhoitajan, jonka parta oli melkein yhtä karkea
kuin minun. Nojaudu nyt tyynesti minuun, ja käy, ennenkuin menemme
tuonne, minun kanssani muutamia kertoja edes takaisin tällä sileällä
vuorenlakealla".

Sirona tarttui hänen käsivarteensa, ja hän talutti häntä vitkalleen
edes takaisin.

Silloin Paavalin sieluun ilmaantui elävinä hänen nuoruutensa kuvia ja
hänen täytyi ajatella sitä päivää, jona hänen sisarensa, äskettäin
parantuneena kovasta kuumetaudista, ensi kerran sai tulla raittiisen
ulko-ilmaan. Hänen käsivarteensa nojaten tämä oli astunut kotitalonsa
pylvähistöön, ja kun hän nyt käveli edes takaisin väsyneen, hyljätyn
Sirona raukan kanssa, sai hänen huolettomasti hoidettu ruumiinsa
sen jalon ryhdin, joka tavataan ylhäisellä Kreikkalaisella, ja hän
luuletteli käyvänsä isänsä kartanon mosaikki-kivillä eikä kallion
epätasaisella pinnalla.

Paavali oli taas Menander, ja vaikk'ei edellisen silloisessa
ulkomuodossa ollut paljoa, joka muistutti jälkimäisen kuoletetusta
olennosta, niin kuitenkin tämä halveksittu erakko taluttaessaan
tuota hyljättyä syntistä vaimoa tunsi samaa ylpeätä tunnetta siitä,
että saattoi olla naiselle turvaksi, kuin maailmankaupungin etevin
nuorukainen oli tuntenut saattaessaan monen kosijan haluamaa impeä
hänen isänsä riemuitsevan orjajoukon ohitse.

Sironan täytyi huomauttaa Paavalia, että yö oli lähestymässä, ja
hämmästyi, kun erakko tylyllä kiireellä irroitti kätensä hänen
kädestään ja tuimuudella, jota hän ei vielä ollut Paavalissa
huomannut, kehoitti häntä seuraamaan. Hän totteli, ja Paavali tuki
tai kantoi häntä, kun heidän oli käytävä kallioiden yli, mutta hän
puhui ainoastaan silloin, kun Sirona häneltä kysyi.

Kun olivat päässeet perille, niin Paavali osoitti hänelle vuoteen
ja käski hänen pysyä valveilla, kunnes hän toimittaisi lämpimän
ruokakeitoksen.

Myöhemmin hän toi äänetönnä Sironalle hänen yksinkertaisen
illallisensa ja toivotti hänelle hyvää yötä, kun hän oli ottanut sen
vastaan.

Sirona jakoi leivän ja suolatun jauhopuuron koiransa kanssa,
laskeutui sitten vuoteellensa ja nukkui heti syvään uneen näkemättä
unia, joll'aikaa Paavali kulutti yötänsä istuen lieden ääressä.

Hän koki rukouksella torjua unta silmistään, mutta usein väsymys
hänet valtasi, ja sen ohessa hänen täytyi ajatella Galliatarta ja
niitä moninaisia seikkoja, joita hän, jos hän vielä olisi ollut
rikas Menander, olisi voinut hankkia hänelle ja hänen mukavuudekseen
Aleksandriassa.

Hän ei päässyt ainoankaan rukouksen loppuun, sillä joko hänen
silmänsä ummistuivat ennen amenta, tahi esiintyi maallisia kuvia
hänen silmiinsä, pakoittaen häntä, jos hänen onnistuikin torjua ne
luotaan, uudestaan alkamaan hartauttaan.

Tässä puoli-unessa ei hänen onnistunut hetkeksikään koota ajatuksiaan
tahi miettiä tyynesti, ei silloinkaan, kun loi silmänsä tähtitaivasta
kohden tahi katseli yön peittämään kosteikkoon, jossa ehkä moni,
niinkuin hänkin, kaipasi yön lepoa.

Kukahan tasangon asukkaista lienee valvonut tuon valkean ääressä,
jonka hän näki palavan tuolla alhaalla omituisen kirkkaana, kunnes
hän itse väsymyksen voittamana vaipui uneen.



KOLMASTOISTA LUKU.


Kosteikkokaupungista loistava valo, joka oli herättänyt
Aleksandrialaisen huomion, tuli Pietarin talosta ja juuri Polykarpon
huoneesta. Tämä huone oli erinäisenä vähäisenä lisärakennuksena,
jonka senaattori oli rakennuttanut pojalleen suuren huoneen rajaan
pohjoispuolelle sen avarata laakeata kattoa.

Nuorukainen oli äsken hankkimainsa orjien kanssa puolipäivän aikaan
palannut kotiin, saanut tietää kaiken, mitä oli tapahtunut hänen
poissa ollessaan, ja illallisen jälkeen äänettömänä vetäytynyt
huoneesensa.

Siellä hän viipyi työnsä ääressä.

Vuode, pöytä, jonka päällä ja alla oli monta vahataulua,
papyruskääröä, metallipuikkoa ja kirjoitusruokoa, ynnä vähäläntä
penkki, jolle oli asetettu vesimalja ja ruukkuja; oli tämän huoneen
kalustona, ja sen valkeaksi kalkituilla seinillä oli monta ihmisten
ja eläinten kuvaa ynnä myöskin useita levyjä, joihin kohokuvia oli
tehty, pitkissä riveissä toistensa vieressä.

Eräässä nurkassa oli kivisen vesialtaan vieressä suuri kosteudesta
kiiltävä savimöhkäle.

Kolme patsaisin kiinnitettyä lamppua loi runsahan valonsa tähän
työhuoneesen ja eräittäinkin erääsen korkealla kantakivellä seisovaan
savikuvaan, jonka muodostamisessa Polykarpon sormet nyt innolla
työskentelivät.

Phoebicio oli nimittänyt nuorta kuvanveistäjää keikariksi, eikä
tehnyt sitä aivan syyttä, sillä hän pukihen mielellään hyvin ja oli
tarkka koruttomien pukujensa muodon ja värin valinnassa; myöskin
hän harvoin jätti viljavat hiuksensa kauniisti järjestämättä ja
hyvänhajuisilla voiteilla voitelematta. Ja kuitenkin oli hänestä
milt'ei yhdentekevää, miten hänen ulkomuotonsa muita miellytti, mutta
hän ei tietänyt mitään jalompaa kuin ihmisvartalo on, ja mielen
vaatimus, jota hän ei vastustanut, melkein pakoitti häntä niin
hoitamaan ruumistansa, kuin hän halusi nähdä toisenkin hoidetuksi.

Tänä öisenä hetkenä hän oli puettu ainoastaan valkeasta
punareunaisesta villakankaasta tehtyyn ihotakkiin. Hänen muulloin
niin hyvin siivotut kiharansa näyttivät järjestyksettä ponnistelevan
ylöspäin, mutta eipä hän niitä kurittanut eikä pakoittanut alaspäin,
vaan näytti yllyttävän niiden vastahakoisuutta sen kautta, että hän
työnsä aikana usein kiivaasti pyyhkäisi hiuksiansa.

Kirkkaan lampunvalon viettelemänä lensi eräs yölepakko sisään
ikkunasta, jota ainoastaan ali-osalta peitti tumma esirippu, ja
kierteli huoneen katossa, mutta Polykarpo ei sitä huomannut; hänen
työhönsä oli koko hänen sielunsa ja mielensä kiinnitettynä.

Kun hän täten intohimoisen tulisesti oli antautunut tähän askareesen,
johon joka hermo ja joka suoni näytti ottavan osaa tehokkaasti, eivät
hänen korvansa olisi huomanneet hätähuutoa, eivätkä hänen silmänsä
havainneet hänen vieressään leimahtavaa tulen liekkiä.

Hänen poskensa hehkuivat, hänen otsallensa levisi hieno, hikihelmien
muodostama, verkko ja hänen silmänsä näyttivät kasvettuneen kiinni
hänen edessään olevaan kuvaan, jonka piirteet muodostuivat yhä
eheämmiksi.

Välistä hän poistui kuvasta, taivutti ruumiinsa yläosan taaksepäin
ja kohotti molemmat kätensä ohimoidensa tasalle, ikäänkuin hän olisi
tahtonut rajoittaa sen tien, jota hänen silmäystensä tuli kulkea;
sitten hän taas läheni kuvaa ja tarttui muodostettavaan savitönkkään,
aivan kuin se olisi ollut hänen vihollisensa lihaa.

Hän valmisteli viljavia hiuksia edessään olevaan kuvaan, joka jo
näytti naisen pään muotoiselta, ja viskeli silloin savikimpaleet,
jotka hän otti takaraivosta, niin kiivaasti maata vasten, kuin olisi
paiskannut vastustajansa jalkainsa juureen. Sitten hän sormiensa
päillä ja muodostimella kosketteli suun, nenän, poskien ja silmien
tienoita, ja silloin hänen silmihinsä loihen lempeämpi loiste, joka
kiihtyi haaveellisen ihastuksen ilmaukseksi, kun ne kasvot, joita hän
kuvasi, yhä enemmän alkoivat muodostua sen kuvan mukaan, joka tällä
hetkellä karkoitti kaiken muun hänen mielikuvituksestaan.

Yhä eloisampi puna peitti hänen poskiansa, kun hän vihdoin oli
muodostanut pyöreiden olkapäidenkin hienot piirteet, ja kun hän
silloin astui taaksepäin, saadaksensa tuntea täydennetyn työnsä
vaikutuksen, niin hän tunsi kylmän väreen tunkevan lävitsensä ja
hänen melkein teki mieli nostaa kuva ilmaan ja koko voimallaan
paiskata se maahan.

Mutta pian hän hillitsi rajun liikutuksensa, siveli vähän väliä
hiuksiansa kädellään ja asettui sitten, surumielisesti hymyillen
ristissä käsin työnsä eteen, vaipui yhä syvemmälle sen katselemiseen
eikä huomannut, että hänen takanansa ovi aukaistiin, vaikka
lamppujen liekit ilman vedon vaikutuksesta liehuivat sinne tänne ja
vaikk'ei hänen työhuoneesen astuvan äitinsä tarkoitus suinkaan ollut
huomaamatta ja äkkiarvaamatta häntä lähestyä.

Dorothea äiti oli virunut unettomana vuoteellaan, huolissaan
lemmittynsä vuoksi, joka edellisenä päivänä oli saanut kärsiä niin
monta katkeraa pettymystä.

Polykarpon huone oli aviopuolisoiden makuuhuoneen yläpuolella, ja kun
ylhäältä kuuluvat askeleet ilmoittivat, ett'ei tämä vielä, vaikka
aamu läheni, ollut mennyt levolle, niin hän oli noussut vuoteeltaan
hiljaa ja herättämättä Pietaria, jonka hän luuli nukkuvan.

Hän seurasi äidillistä haluansa rohkaista Polykarpoa ystävällisillä
sanoilla, kiipesi kaitaisia rappuja myöten, jotka veivät huoneen
katolle, ja astui poikansa huoneesen.

Hämmästyneenä, neuvotonna, sanatonna äiti hetkeksi jäi seisomaan
nuorukaisen taakse ja katseli äsken muodostetun taideteoksen
kirkkaasti valaistuja ihania piirteitä, sillä kuva oli liiaksikin sen
esikuvan näköinen, jonka Dorothea niin hyvin tunsi.

Vihdoin hän laski kätensä pojan olkapäälle ja mainitsi hänen nimensä.

Polykarpo astui askelen taaksepäin ja katseli hämmentyneenä ja
ikäänkuin huumauksissa äitiänsä, mutta tämä keskeytti jyrkästi ne
sammaltamalla lausutut sanat, joilla poika alkoi tervehtiä häntä, ja
kysyi, viitaten kuvaan, vakavasti ja melkein ankarasti: "Mitä tämä
tietää?"

"Niin, äiti, mitä tämä tietää?" toisti Polykarpo hiljaa ja
surullisesti pudistaen päätänsä. "Elä kysy minulta nyt enää; ja
vaikk'et antaisi minulle vähääkään rauhaa ja minä itse koettaisin
selittää, kuinka minä tänä päivänä, juuri tänä päivänä, olen tuntenut
itseni vaadituksi ja pakoitetuksi muodostamaan tämän naisen kuvaa, et
kuitenkaan missään tapauksessa ymmärtäisi minua".

"Ja Jumala varjelkoon minua milloinkaan ymmärtämästä sitä", huudahti
Dorothea. "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää, niin on Herra Jumala
tällä vuorella käskenyt. Ja sinä? Minä en saattaisi sinua ymmärtää,
sinä arvelet. Kukapa muu sinua ymmärtäisi, joll'ei äitisi? Niin,
sitä en tosin käsitä, kuinka Pietarin ja minun poikani saattaa niin
mielestään haihduttaa vanhempainsa esimerkin ja neuvon! Mutta mitä
sinä tällä kuvalla tarkoitat, ei luullakseni ole juuri perin vaikeata
arvata! Koska kielletty hedelmä riippuu aivan korkealla sinusta, niin
sinä käytät taitoasi väärin, kuvataksesi itsellesi aistisi mukaan
jotakin sen näköistä. Suoraan ja mutkitta: Koska silmäsi ei nyt saata
nähdä Gallialaisen puolison persoonaa, eikä se kuitenkaan enää tahdo
tulla toimeen ilman ihanan naisen suloista katsantoa, niin teet
itsellesi savikuvan hyväilläksesi ja jumaloitaksesi sitä, niinkuin
ennen Juutalaiset kultaista vasikkaa ja vaskikäärmettä".

Polykarpo kesti kärsivällisesti, äänetönnä ja tuskallisesti
liikutettuna äitinsä ankaria nuhteita. Täten ei Dorothea rouva vielä
koskaan ollut puhutellut häntä, ja hänestä tuntui sanomattoman
karvaalta kuulla sellaisia sanoja juuri samasta suusta, josta hän
aina oli tottunut kuulemaan sydämellistä hellyyttä.

Äiti oli aina muuten ollut kernas löytämään seikkoja hänen
heikkouttensa ja pienten erhetystensä puolustukseksi; olipa häntä
usein vaivannut se into, jolla äiti sekä sukulaisille että vieraille
tunnusti ja ilmaisi poikansa luonnonlahjoja ja työkykyä. Entä nyt!
Hänellä oli syytä suuttua Polykarpoon, sillä Sirona oli toisen vaimo,
joka ei koskaan edes ollut ottanut huomioonsa hänen taipumustaan,
ja joka nyt niinkuin kaikki sanoivat, oli tullut rikolliseksi
muukalaisen tautta.

Hullumaisena ja syntisenähän kaikkien täytyi pitää sitä, että
hän tuhlasi parastaan, taidettaan, Sironaan; mutta kuinka vähän
Dorothea, joka kuitenkin muuten koetti ymmärtää häntä, käsitti sitä
vastustamatonta sisällistä pakkoa, joka oli vaatinut häntä tähän
työhön!

Hän rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään äitiään ja koska hän
tunsi, että tämä hänen tekoansa väärin ja halvasti käsittämällä teki
itsellensä vääryyttä, niin hän keskeytti äitinsä kiihkoisan puheen,
rukoilevasti kohottaen käsiään hänen puoleensa.

"Ei, äiti, ei", hän huusi. "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
niin ei ole asia! Tosin olen muodostanut tämän pään, mutta en
säilyttääkseni sitä ja sillä harjoittaakseni syntistä leikkiä, vaan
juuri vapautuakseni siitä kuvasta, joka on sieluni silmän edessä
yöt päivät, kaupungissa ja erämaassa, ja jonka loiste häikäisee
mieleni, kun ajattelen, hartauteni, kun yritän rukoilla. Kenenkäpä
on sallittu katsahtaa ihmissieluhun? Mutta eikö Sironan varsi ja
kasvot ole Korkeimman ihmeellisin luoma? Siitä päivästä alkaen kuin
näin hänet ensi kerran, hänen astuessaan meidän huoneesemme, olen
määrännyt tehtäväkseni tämän muodon mukailemisen, jotta jokaisen
teokseni näkijän valtaisi sama lumous, jonka Galliattaren näkeminen
on minuun vaikuttanut. Minun täytyi palata takaisin pääkaupunkiin ja
siellä sai teos, jota tahdoin kuvata, yhä selvemmän muodon ja joka
hetki huomasin jotakin korjattavaa ja parannettavaa pään asennon,
silmien katseen ja suun piirteiden suhteen. Mutta minulta puuttui
rohkeutta käydä työhön käsiksi, sillä yliluonnollisen uskaliaalta
näytti minusta tuo yritys, harmaan saven ja kylmän marmorin avulla
luoda valoisa mielikuvani sellaiseen todellisuuteen, että työni
katseleminen, kun se kerran joutuisi valmiiksi, ulkonaisille
aistimille tarjoisi saman nautinnon, kuin rinnassani oleva kuva
tarjosi sisälliselle silmälleni. Sillä aikaa en kuitenkaan ollut
toimetonna; minä voitin palkinnon leijonan-malleistani ja jos
laumaansa siunaava Hyvä Paimen, jonka tein Comeen sarkofaagia varten,
on niin onnistunut, että mestarit saattoivat ylistellä Lunastajan
katsannossa ilmautuvaa sydämellistä, alttiiksi-antavaa lempeyttä,
niin tiedän -- ei, elä keskeytä minua, äiti, sillä mitä tunsin, oli
puhdasta, enkä minä ole mikään Jumalan herjaaja -- niin tiedän, että
kykenin luomaan rakkautta kivehen, koska juuri itse olin niin täynnä
rakkautta. Vihdoin ei ajatukseni suonut minulle vähääkään lepoa ja
isäni kutsumattakin olisin tullut kotiin teidän luoksenne. Silloin
näin hänet jälleen ja huomasin hänen ihanammaksikin sitä kuvaa, joka
sielussani vallitsi. Sitä paitse kuulin hänen puhuvan, kuulin hänen
naurunsa, kirkas-äänisen kuin kellon helinä, ja silloin, silloin --
tiedäthän mitä eilen sain kuulla. Arvottoman miehen arvoton puoliso,
vaimo Sirona, meni minulta hukkaan, ja minä koetin poistaa hänen
kuvaansakin sielustani, hävittää, haihduttaa sitä, mutta turhaan.
Ja vähitellen minut valtasi kummallinen kuvaamisen halu. Ripeästi
asetin lamput kuntoon, otin saven käteeni ja loin siihen, katkerata
nautintoa tuntien, juonne juonteelta sieluuni syvälle painuneen kuvan
ja luulin, että sillä tavoin, ainoastaan sillä tavoin vapautuisin
siitä. Tuossa on nyt se hedelmä, joka täällä sielussani on kypsynyt;
mutta tässä, missä se niin kauvan on levännyt, tunnen nyt hirveän
tyhjyyden, eikä minua kummastuttaisi, jos se kuori, joka niin kauvan
hellästi on sisähänsä sulkenut tämän kuvan, nyt kuivuisi ja murenisi
kappaleiksi. Tuossa kuvassa on elämäni paras osa".

"Kylläksi!" Dorothea keskeytti poikaansa, joka syvästi liikutettuna
ja vavahtelevin huulin seisoi hänen edessään. "Jumala elköön salliko,
että tuo valhemuoto turmelisi sinut ruumiin ja sielun puolesta.
Niinkuin en kärsi mitään saastaista huoneessani, niin et sinäkään
saa suvaita mitään sellaista sydämessäsi. Paha ei koskaan saata olla
ihana, ja vaikka nuot kasvot silmäilevät meitä kuinkakin suloisesti,
niin ne kuitenkin näyttävät minusta ilkeiltä, kun ajattelen, että ne
jokaiselle tänne juosseelle kerjäläiselle ovat hymyilleet vieläkin
lempeämmin. Jos Gallialainen saa vaimonsa tänne takaisin, niin minä
karkoitan hänet huoneestani ja hänen kuvansa minä hävitän näillä
käsilläni, ell'et heti paikalla itse lyö sitä kappaleiksi".

Kyynelin valuivat Dorothean silmät hänen tätä sanoessaan.

Äiti oli pojan puhuessa ylpeydellä ja liikutuksella huomannut, kuinka
erinomainen ja jalo tämän luonto oli, ja hänet saattoi suunniltansa
se ajatus, että hän saisi nähdä tämän niin harvinaisen ja suuren
aarteen langenneen naisen tähden turmeltuvan ja ehkä hukkaan
joutuvan, ja hänen tätä ajatellessaan hänen äidillinen hyvänsuopa
sydämensä täyttyi vihasta.

Lujasti päättäen panna uhkauksensa toimeen hän astui kuvaa kohden,
mutta Polykarpo asettui hänen tiellensä, kohotti rukoillen ja torjuen
kätensä ja sanoi: "Ei vielä, ei tänään, äiti! Minä peitän kuvan enkä
tahdo katsella sitä ennenkuin huomenna; mutta kerran, vain yhden
ainoan kerran tahdon katsella sitä auringon valossa!"

"Jotta huomenna vanha hulluus heräisi sinussa uudelleen!" Dorothea
huudahti. "Käy pois tieltäni, taikka ota itse vasara!"

"Sinä käsket sitä ja sinä olet minun äitini", Polykarpo vastasi.

Vitkalleen hän lähestyi lipasta, jossa hänen työkalunsa olivat,
ja katkerat kyynelet vuotivat hänen poskilleen, kun hän tarttui
raskaimpaan vasaraansa ja talttaansa.

       *       *       *       *       *

Kun taivas monta päivää on hohtanut kesäisen sinisenä, ja pilviä
sitten kokoontuu raju-ilmaksi, ja ensimmäinen äänetön, hirvittävä
leimaus ynnä sen seuraaja tuo äänekäs, mutta vahingoittamaton
jyrähdys on herättänyt kauhua ihmisissä, niin seuraa sitä pian toinen
ja kolmas tulen-isku.

Viimeisen myrskyisän yön jälkeen, joka oli keskeyttänyt tuon
hiljaisen, uutteran, yksitoikkoisen elämän, jota Pietarin lieden
ympärillä elettiin, oli paljo semmoista tapahtunut, joka antoi
senaattorille ja hänen vaimolleen uuden levottomuuden aihetta.

Muissa taloissa ei ollut mitään tavatonta, että orja karkasi;
Pietarin luona ei tällaista ollut tapahtunut kahteenkymmeneen
vuoteen; mutta edellisenä päivänä tuli ilmi, että paimentyttö Mirjam
oli karannut.

Tämä oli suututtavaista; mutta todella huolissaan senaattori oli
poikansa Polykarpon äänettömän synkkämielisyyden johdosta.

Se huoletti häntä, että tämä muuten niin eloisa nuorukainen
vastustelematta ja melkein väliä pitämättä oli kuullut, että piispa
Agapito kielsi häntä veistämästä leijoniansa.

Pojan synkkä katse ja veltto, milt'ei sortunut ryhti, ei lähtenyt
Pietarin mielestä, kun hän vihdoin kävi levolle. Oli jo myöhä, mutta
ei uni tahtonut tulla hänen, enemmän kuin Dorothea rouvankaan,
silmiin. Kun äiti ajatteli pojan syntistä rakkautta ja haavaa, josta
hänen nuori katkerasti pettynyt sydämensä vuoti verta, niin isä
taas valitti, että Polykarpolta oli tyhjiin rauennut toivo saada
harjoittaa taidettaan suurta tarkoitusta varten, ja muisteli silloin
oman nuoruutensa vaikeimpia ja surullisimpia päiviä; sillä hänkin
oli ollut opissa eräällä aleksandrialaisella kuvanveistäjällä,
ihaillut pakanain taideteoksia ylevinä esikuvina ja koettanut niitä
mukailla. Jo oli hänen mestarinsa antanut hänelle luvan kuvaella
omaa keksimäänsä. Ehdolle pantujen aineiden joukosta hän oli,
vertaus-kuvallisesti esitelläkseen pelastustaan toivovaa sielua,
valinnut Ariadnen, joka ikävöiden odottaa Theseyn kotiintuloa. Kuinka
tämä tehtävä oli täyttänyt hänen sielunsa, kuinka riemuisat olivat
olleet ne hetket, jotka hän käytti tämän työn suorittamiseen!

Silloin tuli Aleksandriaan hänen ankara isänsä, näki työn, ennenkuin
se vielä oli täydelleen valmis, mutta kiitosta ei hän siitä antanut,
vaan päinvastoin pilkkasi sitä, soimasi sitä pakanalliseksi
epäjumalan-kuvaksi ja käski Pietarin heti palata hänen kanssansa
kotiin ja pysyä hänen luonansa, sillä hänen poikansa ja perillisensä
tuli muka olla hurskas kristitty ja sen ohessa kunnon kivenhakkaaja,
vaan ei mikään puolipakana ja epäjumalan-tekijä.

Pietari oli suuresti rakastanut taidettaan, mutta isän käskyä vastaan
väittämistä ei ollut ajattelemistakaan; hän seurasi häntä kosteikkoon
pitämään silmällä orjien työtä kivimurroksissa, mittaamaan
sarkofaageihin ja patsaihin tarvittavat kiviharkot sekä johdattamaan
niiden hakkaamista.

Hänen isänsä oli teräksinen mies, hän itse rautainen nuorukainen,
ja kun hän näki olevansa pakoitettu mukautumaan edellisen tahtoon
ja jättämään mestarinsa työhuoneen ja valmistamattoman mielityönsä,
ruvetakseen käsityöläiseksi ja asialiikkeen harrastajaksi, niin hän
vannoi, ett'ei hän milloinkaan ota savenkappaletta käteensä tahi
käytä talttaa.

Ja hän piti sanansa isänsä kuoltuakin, mutta hänen kuvaamishalunsa ja
hänen rakkautensa taiteita kohtaan vaikutti ja eli yhä vielä hänessä
ja jäi häneltä perinnöksi hänen molemmille pojilleen.

Antonio oli erittäin hyvälahjainen taiteilija, ja joll'ei Polykarpon
opettaja erehtynyt, tahi Pietari itse pettynyt isällisestä
rakkaudestaan, niin hänen toinen poikansa oli kulkemassa taiteen
korkeimmalle asteelle, johon vaan valitut koettavat ehtiä.

Pietari oli nähnyt hänen Hyvän Paimenensa ja hänen leijonainsa
kaavat, ja hänen täytyi myöntää, että jälkimmäiset olivat verrattomat
todellisuuden voiman ja ylevyyden puolesta.

Kuinka innokkaasti nuori taiteilija lienee toivonut saadaksensa
veistää näitä kovaan kiveen ja nähdäksensä ne asetettuina sille
kunniakkaalle, vaikka epäpyhälle, paikalle, joka niille oli suotu.
Ja silloin piispa kielsi häntä tekemästä työtänsä, eikä poika parka
tainnut olla juuri paremmalla mielellä, kuin Pietari itse, kun
hän kolmekymmentä vuotta sitten sai käskyn jättää esikoistyönsä
valmistamatta.

Oliko piispa todellakin oikeassa?

Nämät ja monet sellaiset kysymykset tunkivat unettoman isän mieleen,
ja kun hän huomasi, että hänen puolisonsa jätti vuoteensa käydäkseen
poikansa luona, jonka askelet hänkin kuuli päänsä päällä, niin hän
seurasi Dorotheaa.

Hän huomasi työhuoneen oven olevan auki ja oli itse vaimonsa
kiivaitten sanojen ja nuorukaisen puolustuksen näkymättömänä ja
kuulumattomana kuulijana ja näki ihan vastapäätä itseään poikansa
teoksen lamppujen valovirran ympäröimänä.

Hänen silmänsä kiintyi niinkuin lumottuna savikuvaan. Hän katseli
katselemistaan eikä väsynyt katselemiseen, ja hänen sielunsa täyttyi
samasta hartaudesta, ihmettelevästä kunnioituksen tunteesta, jota
hän oli tuntenut, kun hän nuorukaisena Caesareum'issa ensi kertaa
silmillänsä näki vanhan Athenan suurten mestarien teokset. Ja tämä
pää oli hänen poikansa tekoa.

Syvästi liikutettuna hän seisoi siinä kädet yhteen puristettuina,
pidättäen hengitystään ja nyyhkien nyyhkimistään, suu kuivana,
estääkseen kyyneleitään.

Sen ohessa hän kuunteli erittäin tarkkaan, jott'ei ainoakaan
Polykarpon sana jäisi häneltä kuulematta.

"Siten, niin ainoastaan siten syntyvät taiteen mestariteokset",
-- niin hän virkkoi itsekseen, "ja jos Herra armollisesti olisi
antanut minulle niin suuret lahjat kuin tälle, niin ei tosiaankaan
isä eikä edes Jumalakaan olisi saattanut pakoittaa minua jättämään
Ariadneani keskeneräiseksi. Hänen ruumiinsa asento ei ollut peräti
huono, luullakseni, mutta pää, pää! ... Niin hän, joka osaa muodostaa
sellaisen kuvan, kuin tuo on, hänen silmäänsä ja käsiänsä ohjaavat
totisesti taiteen pyhät hengettäret. Häntä, joka on tehnyt tämän
pään, häntä on jälki-maailma kaukaisinakin aikoina ylistävä Athenan
suurten mestarien rinnalla, ja hän ... armias taivas, niin, hän se on
minun oma poikani!"

Hänen sydämensä valtasi autuas riemu, jota hän ei ollut tuntenut
nuoruutensa päivistä saakka, ja Dorothean into näytti hänestä
puoleksi surkuteltavalta, puoleksi naurettavalta.

Vasta silloin, kun poika äitiänsä totellen tarttui vasaraan, hän
astui esiin kuvan ja vaimonsa väliin ja sanoi ystävällisesti:

"Huomenna on vielä kyllin aikaa taideteoksen hävittämiseen. Unohda
nyt esikuva, nuorukainen, käytettyäsi sitä sellaisella menestyksellä.
Minä tiedän sinulle paremman mielitietyn, _Taiteen_, joka käsittää
kaiken, mitä Korkein on ihanata luonut, taiteen täydellisenä ja
kokonaisena, jota ei mikään Agapito saata halventaa".

Polykarpo syöksähti isänsä syliin; mutta vakava mies, joka tuskin
saattoi hallita itseään, suuteli sydämellisesti nuorukaisen otsaa,
silmiä ja molempia poskia.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä senaattori astui naisten
huoneesen ja sanoi jo kynnykseltä vaimolleen, joka puuhaeli
kangaspuissa:

"Missä on Polykarpo? Minä en tavannut häntä Antonion luona, joka
nyt työskentelee alttarin asettelemisessa, ja ajattelin, että ehkä
löytäisin hänet täältä sinun luotasi".

"Kirkosta", vastasi Dorothea, "hän astui ylös vuorelle. Mene
kuitenkin työhuoneesen, Marthana, katsomaan onko veljesi palannut".

Tytär totteli heti ja mielellään hänen käskyjään, sillä hänen
veljensä oli hänelle rakkahin kaikista ja häntä hän piti kauniimpana
ja parahimpana kaikista miehistä.

Heti kun puolisot olivat yksinään, niin Pietari lausui uskollisesti
ja sydämellisesti ojentaen kätensä vaimolleen:

"No, äiti, lyöppäs tuohon!"

Dorothea viivähti hetkisen ja katseli häntä, ikäänkuin tahtoen kysyä:
"Salliiko sinun ylpeytesi vihdoinkin sen, ett'et enää tee minulle
vääryyttä?"

Tämä oli nuhde, vaikk'ei tosin ankara, muuten ei olisi hänen suunsa
myhäillyt niin ystävällisesti, ikäänkuin haluten sanoa: "Ethän
kuitenkaan kauvemmin saata olla vihainen minulle, ja se on kuitenkin
hyvä, että kaikki pian saa tulla vanhaan kuntoonsa jälleen".

Niin ei ollut todellakaan ollut laita, sillä siitä alkaen, kun
puolisot tapasivat toisensa pojan työhuoneessa, he olivat olleet
ikäänkuin vieraat toisilleen.

Makuuhuoneessa, kirkkotiellä ja aamiaispöydässä eivät he olleet
puhuneet toistensa kanssa enempää kuin mitä yhdys-elämä vaivoin
vaati ja mikä näytti olevan välttämätöntä lapsilta ja palkollisilta
peittämään heidän epäsopuaan.

Tähän asti oli heidän välillänsä itsestään selvänä asiana vallinnut
sopimus, jota ei koskaan oltu sanoilla lausuttu, mutta josta tuskin
ainoassakaan tapauksessa oli poikettu, nimittäin ett'ei toinen
koskaan ylistäisi lapsissa mitään, jota toinen ei hyväksynyt, tahi
päin vastoin. Mutta tänä yönä sitä vastoin!

Heti äidin ankaran tuomion jälkeen isä oli innokkaasti syleillyt
pahantekijätä.

Niin kauaksi kuin hän saattoi muistaa menneihin aikoihin, ei ollut
koskaan tapahtunut, että hän oli ollut niin ankara ja hänen miehensä
sitä vastoin niin hellä ja lempeä jompaakumpaa heidän poikaansa
kohtaan, ja kuitenkin hänellä oli ollut kyllältä mielenmalttia olla
Polykarpon läsnä ollessa vastustamatta miestään ja äänetönnä hänen
kanssaan lähteä työhuoneesta.

"Kunhan vaan olemme yksinämme makuuhuoneessa", hän ajatteli, "niin
kyllä esittelen hänen vääryytensä, niinkuin tuleekin, ja hän saa
vastata siitä".

Mutta hän ei pannut aikomustaan toimeen, sillä hän tunsi, että
jotakin, jota hän ei ymmärtänyt, oli tapahtunut hänen puolisossaan;
kuinka olisikaan muuten heti tapauksen jälkeen, kun hän lamppu
kädessä astui kaitaisia rappusia alas, hänen muuten niin vakavat
silmänsä saattaneet loistaa niin lempeästi ja ystävällisesti ja hänen
ankarat huulensa hymyillä niin onnellisesti.

Pietari oli usein sanonut Dorothealle, että tämä osasi lukea hänen
sieluaan ikäänkuin avonaista kirjaa; mutta Dorothean täytyi myöntää,
että tässä teoksessa oli kuitenkin muutamia sivuja, joiden merkitystä
hän ei kyennyt käsittämään.

Kuinka omituista!

Vähän väliä Dorothea huomasi tällaisia vaikeasti selitettäviä
mielentiloja miehessään, niin pian kuin puheeksi tuli epäjumalain
kuvat, pakanain saastaiset temppelit tahi heidän poikainsa aikeet ja
teokset.

Ja olihan Pietari kuitenkin hurskaan kristityn hurskas poika; mutta
hänen iso-isänsä oli ollut kreikkalainen pakana ja tästä kaiketi
hänellä oli veressään jotakin, mikä huoletti Dorotheaa, syystä,
ett'ei hän täydelleen saattanut sitä yhdistää Agapiton oppiin,
mutta jota hän ei kuitenkaan uskaltanut vastustella, koska hänen
harvapuheinen miehensä ei koskaan lausunut mieltään niin hilpeästi ja
arvoansa muistamatta, kuin saadessaan puhua näistä asioista poikainsa
ja heidän ystäväinsä kanssa, jotka toisinaan seurasivat heitä
kosteikkoon.

Eihän se kuitenkaan liene ollut mitään syntistä, mikä taas ja juuri
tällä hetkellä nuorensi ja kirkasti hänen puolisonsa kasvot.

"He ovat miehiä", hän sanoi itsekseen, "ja heillä on kaiketi jotakin
sellaista, jota me naiset emme ymmärrä. Eikö ukko ole juuri niinkuin
hääpäivänämme? Polykarpo on hänen kuvansa, sitähän kaikki sanovat.
Mutta kun nyt katselen vanhusta ja johdan muistiini, miltä poika
äsken näytti, selittäessään mitä varten hän ei saattanut olla
tekemättä Sironan kuvaa, niin minun täytyy myöntää, että sellaista
yhtäläisyyttä en ole eläissäni nähnyt."

Pietari toivotti hänelle ystävällisesti hyvää yötä ja sammutti lampun.

Dorothea olisi mielellään sanonut hänelle ystävällisen sanan, sillä
hänen miehensä kirkas katsanto liikutti ja ilahutti häntä; mutta tämä
olisi ehkä kuitenkin ollut liian paljo sen jälkeen, mitä hän oli
työhuoneessa pojan läsnä ollessa saanut Pietarilta kärsiä.

Entisinä aikoina oli useinkin tapahtunut, että he, kun jompikumpi
oli herättänyt tyytymättömyyttä toisessa ja he olivat riidelleet
keskenänsä, olivat leppymättä menneet levolle; mutta mitä vanhemmiksi
he olivat tulleet, sitä harvemmin oli sellaista tapahtunut, eikä
tällöin pitkään aikaan mikään varjo ollut himmentänyt heidän
avioliittonsa täydellistä sopusointua.

Kun he kolme vuotta sitten vanhimman poikansa häiden jälkeen yhdessä
olivat seisoneet ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta, niin
Pietari oli tullut aivan hänen viereensä ja sanonut:

"Kuinka hiljaa ja rauhallisesti nuot ylähiset vaeltajat käyvät
ratojansa koskematta toisiinsa tahi törmäämättä yhteen! Kun olen
yksin hiljaisena yönä heidän ystävällisessä valossaan vaeltanut
kotiin kivenmurrokselta, olen ajatellut monta seikkaa. Kenties on
ennen ollut aika, jolloin tähdet hurjasti ja ilman järjestystä
lentelivät toinen toisensa ohitse. Toinen joutui toisen tielle, ja
toisiinsa kimmahtaessaan taisi moni särkyä pirstoiksi. Sitten Herra
loi ihmiset, ja rakkaus tuli maailmaan, ja täytti taivaan ja maan;
mutta tähtiä käski Korkein valaisemaan öitämme. Silloin jokainen
alkoi ottaa vaaria toisensa radasta, ja yhä harvemmin törmäsi toinen
tähti toiseen, kunnes vihdoin pienin ja nopeinkin heistä pysyi
tiellään ja noudatti aikaansa, ja tuo ylähinen välkkyvä sotalauma
tuli yhtä yksimieliseksi, kuin se on monilukuinen. Rakkaus ja
yhteinen päämäärä vaikuttivat tämän ihmeen, sillä se, joka rakastaa
toista, ei tahdo vahingoittaa häntä, ja se, jonka on määrä toisen
avulla valmistaa jokin työ, ei estä eikä pidätä häntä. Me olemme jo
aikoja sitten löytäneet oikeat ratamme, ja jos kerran jompikumpi
meistä tahtoisi astua toisen tielle, niin häntä kaiketi pidättää
rakkaus ja varmaankin yhteinen velvollisuus, levittää kirkasta valoa
lastemme tielle".

Näitä sanoja ei Dorothea ollut unhottanut.

Hän tuli ajatelleeksi niitä, kun Pietari tänään niin ystävällisesti
tarjosi hänelle kättä; ja laskiessaan oikean kätensä miehensä käteen,
hän virkkoi:

"Rakkahan rauhan vuoksi olkoon kaikki hyvin; mutta yksi asia minun
kuitenkin täytyy sanoa sinulle. Eihän hento heikkous muuten ole sinun
ominaisuutesi, mutta Polykarpon sinä kuitenkin lopulta kokonaan
hemmoittelemalla turmelet".

"Anna hänen olla, antakaamme hänen olla, semmoisena kuin hän on",
Pietari huudahti suudellen vaimonsa otsaa. "Eikö ole kummallista,
kuinka me olemme vaihettaneet osamme. Eilen sinä kehoitit minua
lempeyteen poikaa kohtaan, ja tänään..."

"Tänään minä olen ankarampi kuin sinä", keskeytti häntä Dorothea.
"Kukapa saattaisikaan aavistaa, että vanha harmaaparta antaisi
isällisen ratkaisu-oikeutensa alttiiksi savisten naiskasvojen tähden,
niinkuin Esau möi esikoisoikeutensa hernekeittoon?"

"Ja kuka saattaisi sallia", vastasi Pietari samaan ääneen, "että
niin lempeä äiti, kuin sinä olet, tahtoo tuomita oman poikansa,
sen tähden, että hän koettaa voittaa sielunsa rauhan takaisin työn
kautta, semmoisen työn, jota hänen mestarinsakin häneltä saattavat
kadehtia".

"Minä olen kyllä huomannut sen", Dorothea keskeytti. "Sironan kuva on
tenhonnut sinut, ja nyt on pojan mielestäsi onnistunut luoda jotakin
ihmeen suurenmoista. Minä en paljoa ymmärrä tuosta savensotkemisesta
enkä kuvanveistoksista, enkä tahdo väittää sinua vastaan; mutta jos
vaan tuon keltatukan kasvoset olisivat vähemmin kauniit, ja ell'ei
Polykarpo olisi saanut toimeen mitään erinomaista, niin muuttaisiko
se vähääkään sitä, mitä hän on moitittavaa tehnyt ja tuntenut?
Varmaankaan ei! Kuitenkin juuri sellaisia ovat miehet; he kysyvät
ainoastaan teon tulosta".

"Ja sitä he tekevät tosisyystä", Pietari vastasi, "jos teon tulosta
ei saada toimeen leikillä, vaan kovalla taistelulla. Jolla on,
hänelle annetaan, Raamattu sanoo, ja hän, jonka hengen Jumala
runsaammin on lahjoittanut kuin muiden ja jota hyvät hengettäret
auttavat toimittamaan mitä suurinta, hänelle annetaan paljo anteeksi,
vaikk'ei lempeämpikään tuomari mielellään salli sitä heikommilla
lahjoilla varustetulle, joka vaan kiusaa ja vaivaa itseään saamatta
sittenkään mitään toimeen. Ole vaan jälleen ystävällinen pojalle!
Tiedätkö myöskin mitä saatat hänestä odottaa? Sinä olet eläessäsi
toimittanut paljon hyvää ja monta viisasta neuvoa antanut, enkä minä
eivätkä lapset eikä kukaan muukaan seutumme asukkaista ole sitä
unhottava; mutta siitä että olet synnyttänyt Polykarpon maailmaan,
minä saatan luvata sinulle ihmiskunnan jalointen kiitosta, sekä
niiden, jotka nykyään elävät, että niiden, jotka elävät vuosisatojen
perästä".

"Väitetään", Dorothea huudahti, "että jokaisella äidillä on neljä
silmää lapsiensa etevyyttä huomaamassa. Jos se on totta, niin isillä
on vähintäänkin kymmenen, ja sinulla yhtä monta kuin tuolla Argolla,
josta pakanallinen satu kertoo ... Mutta tuossa tulee Polykarpo".

Pietari meni poikaansa vastaan ja tarjosi hänelle kätensä, ja
varmaankin toisella tavalla kuin ennen. Ainakin Dorotheasta
näytti, kuin ei hänen miehensä olisi ottanut nuorukaista vastaan
niinkuin muulloin, isänä ja herrana, vaan ystävänä, joka tervehtii
yhden-arvoista ystävää ja toveria.

Kun Polykarpo äitiäänkin tervehti, niin tämä punehtui kovin, sillä
hänen sieluansa vapisutti pelko, että hänen poikansa, ajatellessaan
eilis-iltaa, pitäisi häntä kohtuuttomana ja narrimaisena.

Mutta pian Dorothea sai omituisen ja vakaan varmuutensa jälleen,
sillä Polykarpo oli taaskin entisenä ja hän luki poikansa silmistä,
että tällä äitinsä suhteen oli samat tunteet kuin eilen ja ainakin.

"Rakkaus", hän ajatteli, "ei sammu vääryydestä, niinkuin tuli
vedestä. Se leimuaa kirkkaammin tahi himmeämmin aina tuulen voiman
ja suunnan mukaan, mutta ei varmaankaan mikään, ja kaikkein vähimmin
kuolo, voi sitä perin tukehuttaa".

Polykarpo oli käynyt vuorella ja Dorothea rauhoittui täydellisesti,
kun hän kertoi, mikä hänet oli sinne saattanut.

Hän oli kauvan ollut aikeissa kuvata Mosesta, ja kun isä edellisenä
yönä oli lähtenyt hänen luotaan, ei tuon ylevän ja kunnioitettavan
miehen kuva lähtenyt hänen ajatuksistaan.

Hän luuli jo löytäneensä oikean esikuvan työllensä.

Hän tahtoi ja hänen täytyi unhottaa, ja hän tunsi, ett'ei se muuten
ollut mahdollista, kuin jos hän löytäisi tehtävän, joka saattoi antaa
hänen tyhjälle sielullensa uutta sisällystä.

Vielä hän näki mahtavan Jumalanmiehen haahmon, jota hän tahtoi
kuvata, vain himmeissä piirteissä sisällisen silmänsä edessä ja
sentähden hän oli pakoitettu käymään sillä paikalla, jota nimitettiin
Haastelopaikaksi, ja jossa moni toivioretkeläinen kävi pyhissä, koska
luultiin, että Herra siinä oli puhunut Moseksen kanssa.

Polykarpo oli viipynyt siellä kauvan, sillä jos jossakin, niin piti
hänen ainakin täällä, jossa lainsäätäjä itse oli seisonut, saada
oikea kuva.

"Ja oletko päässyt tarkoituksesi perille?" Pietari kysyi.

Polykarpo pudisti kieltäen päätään.

"Käy vain useammin pyhällä paikalla, niin kyllä onnistut", Dorothea
rouva vastasi. "Alku on aina vaikein. Koeta ensiksi muodostaa isäsi
päätä".

"Minä olen jo alkanut sitä", Polykarpo vastasi, "mutta minä olen
vielä väsynyt viime yöstä".

"Sinä näytätkin kalpealta ja silmiesi alustat ovat siniset", lausui
Dorothea huolissaan. "Mene ylös ja laskeu levolle. Minä tulen perässä
ja tuon sinulle maljallisen vanhaa viiniä".

"Se ei tee hänelle pahaa", Pietari sanoi, ajatellen itsekseen: "Juoma
Lethen virrasta olisi vielä parempi hänelle".

Kun senaattori hetkeä myöhemmin haki poikaansa työhuoneesta, niin hän
löysi hänet nukkumasta ja pöydällä oli viini koskematta.

Pietari laski keveästi kätensä pojan otsalle ja huomasi sen viileäksi
ja kuumeesta vapaaksi.

Sitten hän astui hiljaa Sironan kuvan ääreen, nosti pois vaatteen,
jolla se oli peitetty, ja jäi pitkäksi ajaksi seisomaan sen eteen,
sen katselemiseen vaipuneena.

Vihdoin hän astui taaksepäin, peitti sen jälleen ja katseli malleja,
jotka olivat eräällä seinään kiinnitetyllä hyllyllä. Vähäiseen naisen
kuvaan kiintyi erittäin hänen huomionsa ja kun hän ihmetellen löi
kätensä yhteen, niin Polykarpo heräsi.

"Tämä on sallimuksen jumalattaren kuva, se on Tykhe". Pietari sanoi.

"Elä vihastu", Polykarpo pyysi. "Tiedäthän sinä, että uutta
Konstantinopolia varten aiotun keisarin kuvapatsaan käteen on
pantava Tykhen kuva, ja sen tähden minäkin olen koettanut muodostaa
tätä jumalatarta. Vaatteen poimet ja käsien asento ovat mielestäni
onnistuneet, mutta pään muodostamisessa en ole osannut oikeaan
kohtaan".

Pietari oli tarkasti kuunnellut häntä ja loi ehdottomasti
silmäyksensä Sironan päänkuvaukseen, ja Polykarpo seurasi
hämmästyneenä ja melkein peljästyneenä isänsä katseen suuntaa.

Isä ja poika ymmärsivät toisensa ja jälkimmäinen sanoi: "Sitä olen
minäkin jo ajatellut".

Sitten hän huokasi surullisesti ja ajatteli itsekseen: "Niin
tosiaankin, hän on minun kohtaloni jumalatar". Mutta hän ei
uskaltanut sitä lausua.

Nuorukaisen huokaus ei ollut jäänyt huomaamatta Pietarilta, ja hän
sanoi: "Ei, se ei sovi. Tämä pää hymyilee iloisesti ja viehättävästi,
mutta ankarat ja vakaiset ovat sen jumalattaren kasvot, joka ohjaa
taivaallistenkin toimet".

Silloin ei Polykarpo kauvemmin voinut hillitä itseään, vaan huudahti:
"Niin, isä, kohtalo on hirvittävä, ja kuitenkin minä luon hymyn
jumalattaren huulille, sillä sehän on hänessä juuri hirvittävää, että
hän ei hallitse lujien lakien mukaan, vaan hymyillen lyöpi leikkiänsä
meidän kanssamme".



VIIDESTOISTA LUKU.


Oli ihana aamu. Ei ainoakaan pilvenhattara pimentänyt taivasta, joka
kohosi vuorten, erämaan ja kosteikon yli, niinkuin tummansininen,
silkkinen telttakatto.

Ihanata on tämän vuoren huipulla hengittää raikasta, keveätä,
tuoksuvaa erämaan ilmaa, ennenkuin auringon säteet alkavat vaikuttaa
voimakkaammin ja ennenkuin helteisten porfyyrikallioiden ja
kivilohkareiden luomat varjot käyvät yhä lyhyemmiksi ja lopulta
katoovat kokonaan.

Millä ilolla ja kuinka syvin henkäyksin Sirona hengitti tätä ilmaa,
kun hän pitkän yön perästä, neljännen, jonka hän oli levännyt erakon
ummehtuneessa luolassa, astui ulos.

Paavali istui lieden ääressä ja puuhaeli niin innokkaasti
veistelytyössä, ett'ei hän huomannut Sironan tuloa. "Tuota
ystävällistä miestä!" Sirona ajatteli, huomatessaan höyryävän
padan tulella ja nähdessään palmun oksat, jotka Aleksandrialainen
oli istuttanut luolan suun sivupuolelle suojellaksensa häntä yhä
korkeammalle kohoavalta auringolta.

Hän oli jo oppinut oppaatta löytämään lähteen, josta Paavali, heidän
ensi kerran tavatessaan toisiansa, oli häntä juottanut, ja hiipi
sinne, soma, poltettu ruukkunen kädessä.

Paavali kyllä huomasi hänet, mutta ei ollut häntä näkevinään eikä
kuulevinaan, sillä hän tiesi, että hän tahtoi peseytyä ja -- olihan
hän nainen -- koristautua niin hyvin kuin saattoi.

Palatessaan Galliatar näytti yhtä terveeltä ja ihanalta, kuin sinä
aamuna, jona Hermas salaa oli katsellut häntä. Tosin kyllä hänen
sydäntänsä tuimeli, hän tunsi tosin itsensä araksi poloiseksi, mutta
uni ja lepo olivat jo aikoja sitten poistaneet kaikki tuon hirmuisen
yöllisen paon jäljet hänen raittiista, nuorteasta ruumiistaan, ja
sallimus, joka usein on meille suosiollinen, vaikkapa näyttääkin
vihaista muotoansa, oli antanut hänelle pienen surun, poistaakseen
hänestä vielä suurempia.

Hänen vinttikoiransa oli kovasti sairastunut, ja näytti siltä, kuin
se kärsimänsä rääkkäyksen kautta olisi myöskin saanut sisällisen
loukkauksen eikä ainoastaan taittanut jalkaansa.

Vilpas ja iloinen eläin vaipui voimatonna maahan, kun se koetti
seisoa jaloillaan, ja kun hän koski siihen asettaaksensa sen syliinsä
mukavaan asentoon ja hoidellakseen sitä, niin se vaikeroitsi
tuskallisesti ja katseli valittaen ja surullisena häntä. Ruuasta ja
juomasta se ei huolinut, sen kuono, joka muutoin oli kylmänkö, oli
tullut kovin kuumaksi, ja kun hän oli lähtenyt luolasta, niin Jambe
oli katsomatta hänen jälkeensä korahdellen jäänyt makaamaan kauniin
villapeitteen päällä, jonka Paavali oli levittänyt hänen vuoteelleen.

Ennenkuin Sirona vei sille vettä samalla ruukulla, joka oli toinen
hänen kestiystävänsä antama lahja, niin hän kääntyi tämän puoleen ja
tervehti häntä ystävällisesti. Paavali kohotti silmänsä työstään,
kiitti häntä ja kysyi, kun hän vähän ajan perästä jälleen tuli
luolasta: "Kuinka voipi pikku potilaasi".

Sirona kohotti olkapäitään ja vastasi surullisesti: "Se ei juo
mitään eikä edes tunne minua. Se korahtelee yhtä nopeasti kuin eilen
illalla. Kunhan ei tuo eläin rukka kuolisi!"

Hän ei voinut puhua lausetta loppuun, sillä hän oli tuskallisesti
liikutettu; mutta Paavali pudisti paheksuen päätään ja sanoi:

"Syntistä on noin murehtia järjettömän eläimen tähden".

"Jambe ei ole järjetöin", Sirona sanoi. "Ja jos se olisikin,
niin mitä minulle jää jäljelle, jos se kuolee. Se on kasvanut
isäni talossa, jossa kaikki minua rakastivat. Minä sain sen,
kun se oli vaan muutaman päivän vanha, minä olen sitä hoitanut
pienellä pesusienellä ja ruokkinut sen maidolla suureksi. Useinkin
kuullessani penikan valittavan nousin paljain jaloin vuoteeltani
sitä juottamaan. Senpä tähden se olikin minuun niin kiintynyt, kuin
lapsi, eikä saattanut olla ilman minutta. Ei kukaan saata ymmärtää,
minkä arvoinen toinen olento on meille. Isäni kertoi meille, kuinka
hämähäkki sulostutti erään vangin elämän. Ja mitä on tuommoinen
ruma, mykkä eläin minun ymmärtäväiseen ja kauniisen koiraani
verraten? Kotoni olen minä menettänyt, ja täällä, täällä ajattelevat
kaikki minusta mitä pahinta, vaikka en ole kellekään tehnyt mitään
vääryyttä, eikä kukaan muu paitse Jambe rakasta minua".

"Mutta minä tiedän yhden, joka rakastaa kaikkia samalla
Jumalallisella rakkaudella", keskeytti Paavali hänet.

"Semmoisen kanssa en minä tulisi toimeen", Sirona vastasi. "Jambe
ei huolinut kestäkään muusta kuin minusta. Mitäpä minä huolisin
senlaisesta rakkaudesta, jota minun täytyy jakaa koko maailman
kanssa. Sinä tarkoitat varmaankin ristiin naulittua Jumalaa? Hänen
sanotaan olevan hyvä ja auttavainen, samaa sanoo myöskin Dorothea
rouva; mutta hän on kuollut, minä en näe enkä kuule häntä enkä
ikävöikään semmoista, joka olisi minulle armollinen, vaan senlaista,
jolle minä olisin jonkin arvoinen, jonka elämälle ja onnelle minä
olisin väittämätöin".

Hiljainen kylmä väre kävi Aleksandrialaisen ruumiin lävitse, kun
hän kuuli nämä sanat; hän loi samalla sääliväisyyttä ja ihmettelyä
ilmaisevan silmäyksen hänen kauniisen varteensa ja kasvoihinsa, ja
ajatteli: "Saatana oli ennen lankeemustaan kaunein hyvien henkien
joukossa, ja hän vielä vallitsee täydellisesti tässä naisessa. Hän
ei ole vielä läheskään valmis pelastukseen ja kumminkin on hänellä
ystävällinen sydän, ja jos hän onkin rikkonut, niin ei hän ainakaan
vielä ole turmeltunut".

Sironan ja Paavalin katseet olivat kohdanneet toisiaan, ja huoaten
edellinen sanoi: "Sinä katselet minua niin sääliväisesti; jos vaan
Jambe paranisi ja minun onnistuisi päästä Aleksandriaan, niin
saattaisi minun kohtaloni vielä kääntyä paremmaksi".

Hänen puhuessaan oli Paavali noussut seisoalleen, ottanut
keittoastian tulisijalta ja sanoi, tarjoten sen vieraalleen:

"Ensinnäkin koettakoon tämä puuro sinulle palkita pääkaupungin
nautintoja. Minua ilahuttaa, että ruoka maistuu sinusta hyvältä.
Mutta sanoppa minulle: oletko tarkalleen ajatellut, mitkä vaarat
syntisessä kreikkalaisessa kaupungissa uhkaavat kaunista, nuorta ja
turvatonta naista? Eikö olisi parempi, että antautuisit rikoksesi
seurauksien alaiseksi ja palaisit Phoebicion luo, jonka oma sinä
valitettavasti olet?"

Sirona oli viime sanoja kuullessaan asettanut astian, josta hän söi,
maahan ja huudahti, nopeasti ja tulisesti nousten pystyyn:

"Se ei tapahdu koskaan, ja sinä hirmuisena hetkenä, jolloin
minä puoleksi nääntyneenä istuin siellä alhaalla ja pidin sinun
askeleitasi Phoebicion askeleina, jumalat minulle osoittivat, kuinka
minä saattaisin paeta sekä hänen että sinun ja jokaisen käsistä, joka
minua tahtoisi viedä takaisin hänen luokseen. Raivoissani ja mielen
häiriössä olin silloin, kun pakenin kuilun reunalle, mutta sen minkä
minä silloin mielettömyydessäni tahdoin tehdä, saman tekisin vielä
nytkin kylmäverisesti, niin totta kuin toivon vielä kerran näkeväni
Arelaassa asuvat omaiseni. Mikä minä olen ollut ja mikä minusta on
tullut Phoebicion kautta! Minusta näytti elämä päivänloistoiselta
puutarhalta, jota kultaiset ristikot ympäröivät, jossa oli
kristallikirkkaita lähteitä, varjokkaita puita, punaisia kukkia ja
laulavia lintuja, ja hän on minulta pimentänyt valon, hämmentänyt
lähteet ja taittanut kukat. Minusta nyt kaikki näyttää mykältä ja
värittömältä, ja jos minä syöksyn syvyyteen, niin ei kukaan minua
kaipaa, ei kukaan surkuttele".

"Vaimo raukka", Paavali sanoi, "miehesi on kaiketi osoittanut sinulle
sangen vähän rakkautta?"

"Rakkautta", Sirona nauroi, "Phoebicio ja rakkaus! Kerroinhan
minä eilen, kuinka hirmuisesti hänellä oli tapana kiusata minua,
kun hän päihtyneenä palasi juomingeistaan taikka kun hän heräsi
voimattomuudestaan. Sitä paitse on hän tehnyt minulle semmoista,
semmoista, joka on katkaissut viimeisenkin kuluneen siteen
väliltämme. Tätä ei ole vielä kukaan saanut tietää minulta, ei
edes Dorothea rouvakaan, vaikka hän usein on moittinut minua, kun
lausuin jonkun kovan sanan miehestäni. Kyllä hänen kelpaa puhua. Jos
minäkin olisin saanut sellaisen miehen, kuin Pietari on, niin ehkä
olisi minusta tullut toinen Dorothea. Ihme on, enkä itsekään sitä
ymmärrä, ett'en ole tullut kehnoksi tuon konnan rinnalla, joka --
miksi sitä salaisin -- Roomassa möi minut legaatillensa Qvintillolle,
syystä että hän oli joutunut velkoihin korvia myöten ja toivoi hänen
kauttansa saavansa viran koroitusta. Hän toi itse tuon vanhan miehen,
joka usein oli seurannut minua, kotiin huoneesensa; mutta emäntämme,
joka oli kunnon vaimo, oli kuunnellut heidän kauppaansa ja ilmoitti
kaiken minulle. Se on niin halpamielistä, niin viheliäistä; minun
sieluni tahraantuu jo sitä ajatellessanikin. Legaatilla ei ollut
paljoa iloa sestertistään [sestertium oli roomalainen raha], eikä
Phoebicio antanut syntirahoja takaisin, ja hän oli rajattomasti
raivoissaan minua kohtaan, kun hänet petetyn vanhuksen toimesta
lähetettiin tänne kosteikkoon. Nyt tiedät kaiken, ja neuvo minua
vielä palaamaan sen miehen luo, johon kova onni minut on liittänyt.
-- Kuuleppas kuinka koira parka tuolla valittaa. Se pyrkii minun
luokseni, mutta ei jaksa liikahtaa".

Paavali katseli häntä säälien, kun hän katosi kallionaukkoon, ja
odotti kädet ristissä hänen palaamistaan.

Hän ei saattanut nähdä koko luolaan, sillä suurempi ala, jossa vuode
oli, muodosti kulman kaitaisen käytävän kanssa, niinkuin viikatteen
terä varren kanssa.

Sirona viipyi sangen kauvan ja hän kuuli vaan silloin tällöin
muutaman hellän sanan, jolla hän koetti lohduttaa sairasta koiraa.

Silloin hän säpsähti äkkiä, sillä Sirona huudahti kovaan ja
tuskallisesti.

Varmaankin vaimo raukan uskollinen kumppali oli heittänyt henkensä,
ja Sirona oli luolan puolihämärässä nähnyt sen lakastuneet silmät
ja käsillään tuntenut, että kuoleman kankeus ojennutti ja jäykisti
sen notkeat jäsenet. Paavali ei uskaltanut mennä luolaan, mutta hän
tunsi, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, ja mielellään hän
olisi sanonut hänelle muutaman lohduttavaisen sanan.

Vesissä silmin Sirona viimein tuli ulos.

Paavali oli arvannut oikein, sillä hänellä oli pikku Jamben ruumis
sylissä.

"Minä olen suuresti pahoillani", Paavali sanoi, "kuinka kaunis tuo
pikku eläin oli!"

Sirona nyökäytti myöntäen päätään, istuutui maahan, irroitti
kauniisti koristetun nauhan koiran kaulasta ja sanoi puoleksi
itsekseen, puoleksi Paavalille: "nauhan on pikku Agnes neulonut
sille. Minä olin itse neuvonut häntä neulaa käyttämään, ja tämä oli
hänen ensimmäinen oma työnsä".

Sen jälkeen hän ojensi kaularenkaan erakolle ja sanoi: "Tämä lukko on
puhtaasta hopeasta ja isäni on itse antanut sen minulle. Vilkas koira
huvitti häntäkin. Nyt ei koira parka enään koskaan juoksentele".

Alakuloisena hän katseli ruumista. Sitten hän rohkaisi mieltään ja
sanoi nopeasti:

"Nyt minä tahdon lähteä pois täältä. Ei mikään, ei mikään pidätä
minua enää tässä erämaassa, sillä senaattorin huone, jossa minä
kuitenkin olen elänyt monta onnellista hetkeä ja jossa kaikki olivat
ystävällisiä minua kohtaan, on nyt minulta suljettu, vaikkapa vaan
senkin tähden, että _hän_ asuu siellä. Joll'et ole ollut minulle
hyvä, tehdäksesi minulle pahaa, niin päästä minut jo tänään lähtemään
täältä ja auta minua pääsemään Aleksandriaan".

"En tänään, en tänään missään tapauksessa", vastasi Paavali. "Ensiksi
täytyy minun tietää, milloinka jokin laiva purjehtii Klysmaan taikka
Berenikeen, ja sitten on minulla monta muuta seikkaa toimitettavana
sinua varten. Sinun tulee myöskin vastata kysymykseeni, mitä aiot
tehdä Aleksandriassa ja mitä sieltä on odotettavana. Lapsi parka!
Mitä nuorempi ja kauniimpi sinä olet..."

"Minä tiedän kaiken, mitä tahdot sanoa minulle", keskeytti häntä
Sirona. "Kaikkialla, minne olen tullut, olen vetänyt miesten silmät
puoleeni, ja lukiessani heidän silmistänsä, että minä miellytin
heitä, minä iloitsin suuresti, miksi sitä kieltäisin! Moni on sanonut
minulle kauniita sanoja, antanut minulle kukkia ja lähettänyt vanhoja
naisia kotiini voittamaan minun suosiotani; mutta jos toinen onkin
miellyttänyt minua enemmän kuin toinen, niin ei minusta koskaan
tuntunut vaikealta käskeä heitä pois, niinkuin tuleekin".

"Aina siihen saakka kunnes Hermas ilmoitti rakkautensa", keskeytti
Paavali. "Hän on reipas veitikka..."

"Kaunis, kömpelö poika hän on, ei enempää eikä vähempää", Sirona
vastasi. "Minä tein tosin ajattelemattomasti, kun päästin hänet
luokseni, mutta ei minkään vestaali-neitsyen olisi tarvinnut hävetä
sitä suosiota, jota minä osoitin hänelle. Minä olen viaton ja
viattomaksi tahdon jäädä, jotta saattaisin jälleen punastumatta astua
isäni eteen, hankittuani pääkaupungissa kyllälti rahaa pitkää matkaa
varten".

Paavali katseli hänen kasvojansa hämmästyneenä, melkein peljästyneenä.

Hän oli siis ottanut syykseen teon, joka olikin tekemättä, ja ehk'ei
senaattori olisi niin pian tuominnut Sironaa, ell'ei hän olisi tehnyt
väärää tunnustustaan.

Hän seisoi Sironan edessä niinkuin lapsi, joka on tahtonut aikaan
saada konstikkaan teoksen, mutta on taitamattomuudesta rikkonut sen
palasiksi.

Eikä hän myöskään saattanut epäillä hänen sanojensa totuutta, sillä
jo kauvan aikaa oli sisällinen vakuutus selvinnyt hänessä, ett'ei
tämä vaimo ollut tavallinen syntinen.

Pitkään aikaan ei hän saanut sanaakaan suustaan. Viimein hän kysyi
arasti:

"Mitä aiot toimiskella pääkaupungissa".

"Polykarpo", hän vastasi, "on sanonut, että siellä hyvä työ aina
saapi ostajan, ja minä taidan kutoa hyvin kaunista ja kirjaella
kullalla. Ehkä on tarjona paikka jossakin talossa, jossa on lapsia,
niitä minä mielelläni hoitaisin päivällä. Joutohetkinä ja yöllä
työskentelen ompelukehieni ääressä, ja kun olen saanut kylliksi
kokoon, niin löydän kyllä jonkun laivan, joka viepi minut omaisteni
luo Galliaan. Huomaatko, ett'en saata palata Phoebicion luo, ja
saatatko auttaa minua?"

"Mielelläni, ehkäpä paremminkin kuin luulet", vastasi Paavali. "Vielä
en saata selittää sinulle tätä seikkaa, mutta sinun ei tarvitse enää
pyytää, vaan saat täydellä oikeudella vaatia minulta apua".

Sirona katseli häntä kummastellen ja kysyväisesti, mutta tämä jatkoi:

"Anna minun ensiksi viedä koira pois ja haudata se tuonne alhaalle.
Minä pystytän kiven sen haudalle, että tietäisit, mihin se on
haudattu. Sen täytyy tapahtua, ruumis ei saa olla täällä enää. Ota
tämä kapine! Minä olen koettanut veistää sitä sinulle, sillä sinä
valitit eilen, että hiuksesi joutuvat vallan epäjärjestykseen, kun ei
sinulla ole kampaa; minä olen leikkaellut sinulle semmoisen luusta:
kosteikon rihkamakauppiaalla ei ole ainoatakaan, ja minä itse olen
erämaan eläin, kurja, mieletöin eläin, joka ei tarvitse kampaa. --
Eikö tuolla pudonnut kivi? Varmaankin, minä kuulen ihmisten askelia.
Joudu luolaan eläkä liikahda, ennenkuin huudan sinua".

Sirona vetäytyi kammioonsa, mutta Paavali otti koiran ruumiin
käsivarrelleen peittääkseen sen lähenijän silmistä.

Epäröiden hän katseli ympärilleen etsien piilopaikkaa, mutta
korkealta hänen päänsä päältä oli jo kaksi tarkkaa silmää huomannut
hänet ja hänen keveän kuormansa, ja ennenkuin hän oli ehtinyt oikeaan
paikkaan, vieri kiviä ratisten alas pitkin luolan oikealla puolella
olevaa kallionrintaa, ja samalla hyppeli hurjanrohkea mies kalliolta
kalliolle, syöksi, huolimatta erakon varoittavasta äänestä, häntä
kohti ja huusi läähättäen sekä vihasta ja kiukusta hehkuen:

"Se on -- minä tunnen sen hyvin -- se on Sironan koira. Missä on sen
emäntä? Sano minulle heti missä Sirona on, minun täytyy saada tietää
se!"

Paavali oli usein kirkossa katujain paikasta nähnyt senaattorin
perheineen istuvan paikoillaan lähellä alttaria ja tunsi ihmetellen
tämän hurjanrohkean hyppijän, joka hiukset hajallaan, silmät hurjasti
hehkuvina ahdisti häntä, Polykarpoksi, Pietarin toiseksi pojaksi.

Erakolle kävi vaikeaksi pysyä tyynenä ja hämmentymättä, sillä
kun hän tiesi vääryydellä saattaneensa Sironan suuren rikoksen
alaiseksi, silloin kun vasten totuutta oli ilmoittanut itsensä hänen
rikoskumppanikseen, niin hän tunsi ahdistusta, joka kohosi aina
tuskaksi, ja lyijyraskas paino esti hänen ajatusvoimansa nopeutta.

Aluksi hän sammalsi vaan epäselviä sanoja, mutta hänen vastustajansa
oli pelottavan totisena tehnyt kysymyksensä ja tarttui pikaisesti
erakon karkean kaavun kaulukseen ja huusi käheällä äänellä.

"Mistä olet löytänyt koiran? Missä on..."

Äkkiä hän keskeytti, päästi Aleksandrialaisen irti, tarkasteli häntä
ja kysyi hiljaa ja hitaasti:

"Olisiko mahdollista? Oletko Paavali Aleksandrialainen?"

Erakko nyökkäsi päätään myöntäen.

Silloin Polykarpo purskahti katkeraan nauruun, painoi oikean kätensä
otsaansa ja huusi mitä halveksivinta inhoa ilmaisevalla äänellä:

"Siis kuitenkin! Ja tuommoisen inhoittavan apinan tähden! Mutta minä
en saata uskoa, että hän on ojentanut sinulle kättänsäkään, sinulle,
jonka paljas näkeminenkin jo saastuttaa".

Paavalin sydän löi hänen rinnassansa, ikäänkuin vasara alaisimeen, ja
hänen korvissaan kohisi ja suhisi.

Mutta kun Polykarpo jälleen ojensi kätensä häntä vastaan,
niin hän asettautui tietämättänsä atleetan asentoon, joka,
valmistautuen painisille, käsillään koettelee saada tukevasti kiinni
vastustajastaan, ja sanoi kumealla, syvään jymisevällä äänellä:

"Astu takaisin, muuten tässä tapahtuu jotakin, joka saattaa tulla
vaaralliseksi luillesi".

Se, joka puhui tällä tavalla, oli Paavali, eikä se kumminkaan ollut
Paavali, se oli Menander palaestran ylpeys, joka ei ollut koskaan
sallinut kumppanin rankaisematta lausua sanaakaan, joka ei häntä
kaikin puolin miellyttänyt. Ja kumminkin hän oli eilen kosteikossa
hiljaisen nöyränä ja iloisen tyynenä antautunut paljoa häpeällisemmän
kohtelun alaiseksi kuin tämä oli, jota Polykarpo uhkasi. Mistä tuli
tänään tämä pikaisuus ja tulinen taistelunhalu?

Kun hän kaksi päivää tätä ennen oli palannut vanhaan luolaansa
noutamaan viimeiset sinne piiloittelemansa kultarahat, niin hän
oli tahtonut tervehtiä Stephanoa, mutta ukon egyptiläinen hoitaja
oli sadatellen ajanut hänet pois, ikäänkuin saastaisen hengen, ja
heitellyt kiviä hänen jälkeensä.

Kosteikossa oli hän vasten piispan kieltoa koettanut päästä kirkkoon
siellä rukoillakseen, sillä hän luuli, ett'ei etehinen, jossa kaivo
oli, ja jossa parannuksentekijäin oli tapana oleskella, ollut häneltä
suljettu, mutta akoluutit olivat haukkumasanoilla ajaneet hänet pois,
ja portinvartia, joka vähää ennen oli uskonut hänelle kirkon avaimen,
sylki häntä kasvoihin.

Ja kumminkaan ei hänestä ollut tuntunut vaikealta vihastumatta ja
valittamatta kääntyä kiusaajiinsa selin.

Kun hän oli rihkamakauppiaan pöydän ääressä ostamassa villapeitettä,
ruukkua ja muutamia muita kapineita Sironalle, niin oli eräs ohitse
kulkeva presbyyteri osoittanut hänen rahojaan ja sanonut: "Saatana ei
unhota omiaan".

Tällekään ei Paavali ollut vastannut mitään, vaan oli palannut
sydämessään iloisena ja kiitollisena hoidettavansa luo, ja hänen
mielensä oli täytetty iloisella, jalolla ja paljon toivoa tuottavalla
tunnolla siitä, että hän Kristusta seuraten sai toisen edestä kärsiä
pilkkaa ja piinausta.

Mikäpä se niin teroitti hänen pikaisuutensa Polykarpoa kohtaan
ja kerrassaan katkaisi hänen kärsivällisyytensä langan, joka
monivuotisten kieltäymyksien kautta oli yhä lujemmaksi lujentunut?

Pitikö tämä mies, joka kidutti lihaansa vapauttaakseen sielunsa sen
kahleista, helpompana kärsiä sitä, että häntä soimattiin Jumalan
hylkäämäksi syntiseksi, kuin sitä, että hänen persoonaansa ja
mies-arvoonsa halveksimalla koskettiin? Vai lieneekö hän ajatellut
sitä kaunista naista, joka luolassa kuuli ja näki hänen häpeänsä? Vai
lieneekö hänen vihansa leimahtanut sentähden, että hän ei Polykarpoa
pitänyt vihastuneena uskolaisena, vaan miehenä, joka röyhkeästi
pilkaten astui toisen miehen tielle?

Nuorukainen ja harmaapartainen kilpataistelija seisoivat vastatusten,
ikäänkuin taisteluun valmiit veriviholliset, eikä Polykarpo
väistynyt, vaikka häntä, niinkuin useimpia kristityitä nuorukaisia
oli kielletty osaa ottamasta nuorison paininlyöntihin palaestralla,
ja vaikka hän hyvin näki, että hänellä oli voimakas ja erittäin
harjaantunut mies vastustajana.

Ei hänkään ollut heikko, ja hänessä riehuva kiukku kiihdytti hänen
haluaan koetella voimiaan vihatun viettelijän kanssa.

"Vain joutuin, joutuin!" hän huusi hehkuvin silmin ja puolestaan
taisteluun valmiina, taivuttaen selkäänsä, ulontaen päätään
eteenpäin. "Iske kiinni, sinä varmaankin olet ollut gladiaattorina
taikka jonakin senlaisena, ennenkuin otit päällesi tämän likaisen
puvun saattaaksesi rankaisematta yön aikana murtautua huoneisin. Tee
nyt tästä pyhästä paikasta cirkus! Ja jos sinun onnistuu tehdä loppu
minusta, niin kiitän sinua siitä, sillä sen, mikä on minulle tehnyt
elämän elon arvoiseksi, sen sinä olet jo tätä ennen hävittänyt.
Lähemmäksi! vai onko sinusta helpompi kukistaa vaimo paran elämän
onni, kuin taistella hänen puolustajansa kanssa. Käy kimppuun, sanon
minä, käy kimppuun ... muuten..."

"Muuten sinä hyökkäät minun päälleni", sanoi Paavali, jonka kädet
nuorukaisen puhuessa olivat vaipuneet sivuille, tyynenä ja kokonaan
muuttuneella äänellä. "Ryntää päälleni ja tee minulle mitä tahdot;
minä en puolusta itseäni sinulta. Minä jään alalleni, enkä tahdo
taistella, sillä siinä olet osannut oikeaan kohtaan: tämä pyhä paikka
ei tosiaankaan ole cirkus. Mutta Galliatar ei ole sinun eikä minun,
ja kuka antaa sinulle oikeuden..."

"Kukako antaa minulle oikeuden häneen?" Polykarpo keskeytti,
lähestyen hehkuvin silmin kysyjää. "Sama, joka suopi rukoilijan
puhua _omasta_ Jumalastaan. Sirona on _minun_, niinkuin aurinko,
kuu ja tähdet ovat minun, koska ne valaisevat pimeätä polkuani
ihanalla valollansa. Elämäni on minun ja _hän_ on ollut minun
elämäni, ja sen tähden minä rohkeana sanon, että hän on minun, oli
vaikka kaksikymmentä Phoebiciota. Ja koska minä olen pitänyt ja
vielä nytkin pidän häntä omaisuutenani, niin minä vihaan sinua ja
heitän inhoni vasten kasvojasi; sillä sinä olet niinkuin nälkäinen
jäärä, joka tungeikse kukkalavalle ja nyhtää pensaasta kasvitarhurin
huolellisesti hoitaman ihmekukan, joka kukkii vain kerran
vuosisadassa; sinä olet niinkuin kissa, joka hiipii marmorisaliin ja
tyydyttää verenhimoaan tappamalla kauniin harvinaisen linnun, minkä
merimiehet ovat tuoneet kaukaisista maista. Mutta sinä tekopyhä
rosvo, joka eläinten tavoin ylpeästi halveksit omaa ruumistasi
ja jätät sen metsistymään, mitä tiedät sinä siitä ihanuuden
lumousvoimasta, tuosta taivahan tyttärestä, joka muuten liikuttaa
ymmärtämätöntä lastakin ja jota jumalatkin kunnioittavat! Sirona on
minun, sillä minne hyvänsä sinä piiloittanetkin hänet, ja vaikkapa
centurioni löytäisi hänet ja tahtoisi vaskikahleilla kiinnittää hänet
itseensä, niin ei kuitenkaan kenessäkään, ei kenessäkään niinkuin
minussa elä se, mikä tekee hänet Korkeimman jaloimmaksi teoksi, hänen
kauneutensa kuva. Tämä käsi ei ole vielä koskaan kajonnut sinun
uhriisi, ja kumminkaan ei Korkein ole antanut Sironaa kenellekään
muulle niin kokonaan omaksi, kuin minulle, koska hän ei kenellekään
muulle ole sitä, mitä hän on minulle, eikä kukaan muu saata rakastaa
häntä niinkuin minä! Hänessä on enkelin sulo ja lapsen sydän, hän
on virheetön ja puhdas, niin totta, kuin timantti on semmoinen ja
joutsenen rinta ja ruusun verhiöllä kimalteleva aamukaste. Ja päästi
hän vaikka tuhat kertaa sinut luokseen, ja vaikka isäni ja oma äitini
ja kaikki, kaikki osoittaisivat häntä sormellaan ja tuomitsisivat
hänet, niin en minä kumminkaan lakkaa uskomasta hänen viattomuuttaan.
Sinä olet saattanut hänen häpeään, sinä olet..."

"Minä olen ollut vaiti, kun sinun omaisesi tuomitsivat hänet",
keskeytti Paavali lämpimästi nuorukaisen puheen, "sillä minä luulin
hänen olevan syyllisen, niinkuin sinä minun, ja niinkuin jokainen
paljoa mielemmin uskoo toisesta pahaa, kuin hyvää, joll'eivät
rakkauden siteet yhdistä heitä toisiinsa. Nyt minä tiedän, ja tiedän
sen varmaan, että olemme tehneet vääryyttä vaimo paralle. Jos sen
loistavan unikuvan kirkkaus, jota nimität Sironaksi, on minun
syytökseni kautta himmentynyt..."

"Himmentynytkö? ja sinunko kauttasi?" ivasi Polykarpo. "Saattaako
ojakonna, joka hyppää mereen, hämmentää sen kimmeltävää sinisyyttä;
saattaako musta yölepakko, joka lentelee yöllä, himmentää täysikuun
puhdasta valoa?"

Erakko tunsi taas vihastumista sydämessänsä, mutta hän varoi tällä
kertaa paremmin itseään, ja sanoi katkerasti ja vaivoin tyynenä
pysyen:

"Kuinka olikaan kukan ja linnun laita, joita ymmärtämättömät
eläimet hätyyttävät? Näillä jälkimmäisillä sinä et suinkaan,
luullakseni, tarkoittanut ketään poissa olevaa kolmatta henkilöä,
ja nyt sanot, ett'ei minulla ole kylliksi kykyä luomaan varjoakaan
sinun aurinkosi päälle. Nyt näet, että vihassasi puhut ristiin, ja
sitä tulisi viisaan miehen pojan, joka varmaan vasta hiljakkoin on
päässyt rheetorin koulusta, koettaa välttää. Sinä saisit katsella
minua vähemmin vihaisesti, sillä minä en tahdo pahoittaa mieltäsi,
vaan vieläpä antaa sinulle pahojen sanojen palkaksi hyviä, kenties
parhaita, mitä milloinkaan olet kuullut: Sirona on jalo, viaton
vaimo, ja kun Phoebicio ratsasti häntä hakemaan, en minä vielä ollut
omilla silmilläni häntä nähnyt, enkä korvillani kuullut sanaakaan
hänen huuliltaan".

Polykarpo muutti, kuullessaan nämät sanat, uhkaavan asentonsa, ja
kykenemättömänä käsittämään, mutta kumminkin taipuvaisena, hyvinkin
taipuvaisena uskomaan, hän huusi innokkaasti:

"Mutta lammasnahka oli kumminkin sinun ja puolustamatta itseäsi olet
antautunut Phoebicion rääkättäväksi".

"Tämmöinen ruma apina", Paavali vastasi Polykarpon ääntä matkien,
"tarvitsee usein selkäänsä, ja sinä aamuna en uskaltanut puolustaa
itseäni, sillä ... sillä... Mutta se ei liikuta sinua. Sinun täytyy
vielä muutamaksi päivää hillitä uteliaisuuttasi, ja sitten saattaisi
helposti niinkin käydä, että sinä itse kiität sitä miestä, jonka
pelkkä läsnäolokin jo saastuttaa -- kiität yölepakkoa ja ojakonnaa..."

"Jätä se jo", Polykarpo huudahti, "ehkäpä se kiivastus, joka
sinua nähdessäni heräsi haavoitetussa ja kidutetussa sydämessäni,
viekoitteli minua lausumaan sopimattomia sanoja. Nyt kyllä näen,
että takkuinen tukkasi ympäröipi hyvin muodostuneita kasvoja.
Anna anteeksi kiivas ja väärä päällekarkaukseni. Ollessani poissa
suunniltani ilmaisin sinulle koko sieluni, ja nyt kun tiedät
minkälainen on sydämeni tila, kysyn sinulta vielä kerran: Missä on
Sirona?"

Polykarpo katseli Paavalia tuskallinen, innokas rukous silmissä, ja
näytti kädellään vinttikoiraa, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Täytyyhän
sinun se tietää, sillä tässä on todistus".

Aleksandrialainen viivytteli vastausta, katsahti ikäänkuin sattumalta
luolan suuhun päin, mutta kun hän näki holhottinsa valkean puvun
vilahtavan palmun-oksien takaa, niin hän arveli, että Polykarpo, jos
hän kauvemmin viipyisi tässä, huomaisi Galliattaren, ja tätä oli
välttäminen.

Olipa monta syytä, jotka saattoivat hänet siihen päätökseen, että
hänen tuli estää nuorukaista näkemästä Sironaa, mutta mikään näistä
syistä ei silloin juohtunut hänen mieleensä, ja vaikk'ei hän edes
aavistanutkaan, että mustasukkaisuuden sukuinen tunne alkoi herätä
hänessä, niin hän kumminkin tunsi selvälleen, että hänen olisi
vastenmielistä nähdä heidän hänen silmiensä edessä vaipuvan toinen
toisensa syliin ja että hän sen vuoksi lyhyesti kääntyi, otti koiran
käsivarrelleen ja vastasi hänelle: "Minä kyllä tiedän, missä hän
oleskelee, ja kun aika joutuu, niin sinäkin saat sen tietää. Nyt
minun täytyy haudata tämä koira, ja jos tahdot, niin saat auttaa
minua siinä".

Odottamatta Polykarpon vastausta hän riensi paadelta paadelle aina
sille ylängölle saakka, jonka jyrkältä reunalta hän ensi kerran oli
nähnyt Sironan.

Hengästyneenä nuorukainen seurasi häntä ja saavutti hänet vasta
silloin, kun hän jo oli ruvennut käsillään kaivamaan maata kallion
juurelle.

Polykarpo seisahtui aivan Aleksandrialaisen viereen ja toisti
innokkaasti ja tulisesti kysymyksensä, mutta tämä ei katsahtanut
työstään, vaan sanoi, vaan yhä nopeammin kaivaen: "Palaa huomenna
tähän aikaan tänne; ehkäpä silloin saatan sen sinulle sanoa".

"Täten sinä luulet pääseväsi minusta", nuorukainen huusi, "kumminkin
sinä petyt minun suhteeni, ja jos petät minut sanoillasi, jotka
kuuluvat niin vilpittömiltä, niin minä..."

Mutta hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä juuri silloin
keskeytti täydelleen selvänä äänekäs, ikävöivä huuto aution vuoren
yksinäisen hiljaisuuden:

"Polykarpo -- Polykarpo!" kaikui yhä lähempää, ja nämä huudot
vaikuttivat tenhovoimalla siihen, jota ne tarkoittivat.

Suorana seisoen ja vapisten joka jäsenessään nuorukainen kuunteli
kukkulalta tulevaa ääntä. Sitten hän huusi: "Se on hänen äänensä.
Minä tulen, Sirona, minä tulen!" Huolimatta erakosta hän kohotti
jalkaansa rientääkseen hänen luoksensa.

Mutta Paavali astui aivan hänen eteensä ja sanoi lujasti.

"Pysähdy!"

"Pois tieltä!" Polykarpo huusi raivoissaan. "Hän huutaa minua siitä
piilopaikasta, johon sinä olet hänet kätkenyt, sinä kunnianhäpäisijä,
pelkurimainen valehtelija. Pois tieltä, sanon minä. Etkö tahdo? Niin
puolusta itseäsi sitten, sinä ilkeä ojakonna, muuten minä tallaan
sinut jalkojeni alle, joll'ei jalkani pelkää saastuvansa sinun
myrkystäsi".

Paavali oli tähän saakka seisonut nuorukaisen kanssa vastatusten
liikkumatta ja hajalla käsin, mutta lujana kuin tammen runko.

Silloin sattui häneen Polykarpon nyrkki.

Tämä isku lopetti erakon kärsivällisyyden, ja voimatta enää hallita
itseään, hän huusi: "Sen saat vielä maksaa!" Ja ennenkuin kolmas ja
neljäs huuto oli kaikunut Sironan huulilta, niin hän jo oli tarttunut
taiteilijan solakkaan ruumiisen ja voimakkaasti heittänyt hänet
leveiden atleetillisten hartioidensa ylitse kiviselle maalle.

Tämän hurjan teon perästä hän jäi hajalla säärin, ristissä käsin
ja pyörivin silmin, ikäänkuin kiinni kasvaneena seisomaan uhrinsa
viereen ja odotti, kunnes Polykarpo oli tointunut ja ympärilleen
katsomatta, sekä juopuneen tavoin horjuen lähtenyt, kädet takaraivoon
painettuina.

Paavali katseli hänen jälkeensä, kunnes lakeuden reunalla olevat
kalliot peittivät hänet näkyvistä; mutta hän ei nähnyt enää, että
Polykarpo hiljaisesti valittaen, tunnotonna vaipui lähelle sitä
lähdettä, jonka vedellä hänen vihamiehensä oli virvoittanut Sironan
kuivia huulia.



KUUDESTOISTA LUKU.


"Tällä tavalla hän herättää huomiota Damianossa, Salatielissa taikka
jossakussa muussa", ajatteli Paavali, kun Sironan huuto jälleen alkoi
kuulua, ja kiipesi vuorta myöten ylös hänen ääntänsä kohti nopeasti
ja liikutettuna.

"Tuolta julkealta pojalta", hän jupisi itsekseen, "saamme ainakin
tänään olla rauhassa, ehkäpä huomennakin; sillä hänen mustelmansa
pitävät minua hänellä hyvässä muistossa. Kuinka vaikeata kumminkin
on unhottaa, mitä ennen on osannut! Tuon tempun, jolla heitin hänet
ilmaan, olen -- kuinka pitkä aika siitä lieneekään -- oppinut Delphis
voimistelijalta. Vielä ei ole ytimeni kuivanut, sen näytän pojalle
näillä nyrkeilläni, jos hän palaa kolmen taikka neljän kaltaisensa
kanssa".

Mutta Paavalilla ei ollut pitkää aikaa jättäytyä näiden hurjien
ajatuksien valtaan, sillä puolitiellä hän lähestyessään luolaa
kohtasi Sironan.

"Missä Polykarpo on?" huusi hän Paavalille.

"Minä lähetin hänet kotiinsa", Paavali vastasi.

"Totteliko hän sinua?" Sirona kysyi edelleen.

"Minä annoin hänelle varmaan vaikuttavia syitä", hän vastasi
vilkkaasti.

"Mutta totta kai hän palaa?"

"Täksi päivää hän on saanut tarpeeksensa. Nyt meidän täytyy ajatella
sinun Aleksandrian matkaasi".

"Mutta minä huomaan nyt", Sirona sanoi punastuen, "olevani varmassa
piilossa luolassasi, ja sanoithan itsekin minulle äskettäin..."

"Minä varoitin sinua pääkaupungin vaaroista", Paavali puuttui
puheesen. "Mutta sen perästä on juontunut mieleeni, että kumminkin
tiedän sinulle paikan ja luotettavan suojelijan. No nyt olemme
jälleen kotona. Mene nyt luolaan, sillä ehkä on kuultu sinun huutosi,
ja jos muut erakot löytävät sinut täältä, niin he pakoittavat minua
viemään sinut takaisin puolisosi luo".

"Minä menen heti", Galliatar huokasi; "mutta selitä minulle ensiksi
-- sillä minä kuulin kaikki mitä puhuitte keskenänne", -- hän
punastui jälleen, "mistä syystä Phoebicio luuli Hermaan lammasnahan
olevan sinun, ja minkä tähden sinä itseäsi puolustamatta antauduit
rääkättäväksi".

"Sentähden, että minun selkäni on leveämpi kuin tuon pitkän pojan",
Aleksandrialainen vastasi nopeasti. "Minä kerron sinulle kaiken,
kun pääsemme rauhaan, ehkäpä jo matkustaissamme Klysmaan. Mene nyt
luolaasi, muutoin saatat pilata kaiken. Nyt minä myöskin tiedän, mitä
sinä kuultuasi senaattorin pojan kauniit sanat paraiten tarvitset".

"Mitä sitten?" kysyi Sirona.

"Kuvastimen", sanoi Paavali hymyillen.

"Kuinka sinä erehdyt!" vastasi Galliatar ja ajatteli, palatessaan
luolaan: "Se, jota Polykarpo katselee niinkuin hän katselee minua, ei
tarvitse koskaan enää kuvastinta".

Vuoren läntisellä rinteellä olevassa kalastajakylässä asui vanha
juutalainen kauppias, joka meritse kuljetti Egyptiin niemimaan
laaksojen sayaali-akaasiasta poltetut sydet ja joka oli jo Paavalin
isän papyrustehtaille hankkinut polttoaineita kuivaushuoneita varten.

Tähän aikaan hän oli yhteisissä asioissa Paavalin veljen kanssa, ja
Paavali oli itsekin tutustunut hänen kanssaan.

Kauppias oli viisas ja varakas mies ja oli, joka kerta kun hän
tapasi erakon, moittinut häntä siitä, että oli paennut maailmasta,
ja pyytänyt häntä pitämään hyvänänsä hänen vieraanvaraisuuttaan ja
käyttämään hänen omaisuuttansa niinkuin omaansa.

Tämän miehen tuli nyt hankkia venhe ja antaa hänelle varoja lainaksi
Sironan pakoa varten.

Mitä kauvemmin hän ajatteli, sitä välttämättömämmältä hänestä
näytti, että hän itse seuraisi Galliatarta hankkiakseen hänelle
Aleksandriassa varman paikan.

Hän tiesi saavansa mielensä mukaan käyttää veljensä äärettömiä
rikkauksia, joista toinen puoli olikin hänen, ja hän alkoi silloin,
ensi kerran pitkästä ajasta, iloita rikkautensa tähden.

Pian hän oli kiintynyt ajattelemaan sen asunnon sisustamista, jonka
hän aikoi tarjota tuolle kauniille naiselle.

Aluksi hän ajatteli yksinkertaista porvarillista asuntoa, mutta
alkoi vähitellen ajatuksissaan kaunistaa Sironalle aiottuja huoneita
kiiltävällä kullalla, valkoisella ja kirjavalla marmorilla,
monivärisillä syrialaisilla lattiavaatteilla ja vieläpä pakanainkin
turhamaisilla teoksilla: kuvapatsailla ja hekumallisella kylvyllä.

Yhä levottomammin hän astui kalliolta kalliolle ja useinkin hän jäi
edestakaisin käydessään seisomaan luolan eteen, jossa Sirona oleskeli.

Kerran hän näki vilahdukselta hänen valkoisen pukunsa, ja sen loisto
saatti hänet ajattelemaan, että ehkä olisi varomatonta viedä hänet
tässä puvussa koristelemattomaan kalastajakylään.

Estääkseen Phoebiciota ja Polykarpoa pääsemästä hänen jäljilleen
hänen täytyi hankkia hänelle koristamaton puku sekä huntu, verhoamaan
hänen välkkyviä hiuksiaan ja valkeita kasvojaan, joidenka vertaista
tuskin oli pääkaupungissakaan.

Amalekilainen, jolta Paavali jo kaksi kertaa oli ostanut vuohenmaitoa
Sironaa varten, asui mökissä, jonne Paavali pian saattoi ehtiä.
Hänellä oli vielä muutamia drakmoja, joilla hän helposti saattoi
hankkia paimenen vaimolta ja tyttäriltä sen minkä tarvitsi.

Vaikka taivas oli peittynyt utuhun, ja rasittavan kuuma etelätuuli
alkoi puhaltaa, niin hän kumminkin heti lähti matkalle.

Aurinko ei enää näkynyt, mutta sen paahtava kuumuus tuntui vielä;
Paavali ei kuitenkaan huolinut näistä lähenevän myrskyn enteistä.

Kiireesti ja niin hajamielisenä, että hän pienessä vara-aitassa
vaihti esineet toisiinsa, hän asetti leipää, maitoastian ja muutamia
taatelia luolan suun eteen, sanoi vieraallensa pian palaavansa ja
kiiruhti nopein askelin ylös vuorta myöten.

Sirona vastasi hiljaisesti tervehtien eikä edes katsahtanut hänen
jälkeensä, sillä hän iloitsi yksinäisyydestään, ja niin pian kuin
hänen askelensa lakkasivat kuulumasta, niin hän vaipui jälleen sen
uuden ja suuren tunteen aaltoilevaan virtaan, jonka Polykarpon
hehkuva lemmenlaulu oli vuodattanut hänen sieluunsa.

Paavali oli viime hetkien kuluessa muuttunut Menander'iksi; mutta
tuossa yksinään luolassa istuvassa naisessa, Phoebicion vaimossa,
joka oli tämän muutoksen vaikuttanut, oli tapahtunut vielä suurempi
muutos, kuin hänessä.

Hän oli Sirona eikä kuitenkaan Sirona.

Hän oli mielellään totellut, kun erakko oli käskenyt häntä menemään
luolaan, ja olisi hänen käskemättänsäkin poistunut etsimään
yksinäisyyttä, sillä hän tunsi, että jotakin suurta, harvinaista ja
käsittämätöntä liikkui hänen sielussaan ja että jotain sanomatointa,
mutta voimakasta oli hänen sydämessään kehittynyt ja päässyt
valloillensa, elohon ja liikkeesen. Ja tämä tuntui hänestä oudolta
ja kumminkin rakkaalta, huolestuttavalta ja kumminkin suloiselta,
tuskalliselta ja kumminkin sanomattoman viehättävältä.

Hän oli joutunut sellaiseen sielun tilaan, jommoista hän ei ollut
ennen tuntenut, ja hänestä oli ikäänkuin Polykarpon puheen jälkeen
uusi raikkaampi veri nopeammin olisi virrannut hänen suonissaan.

Kaikki hänen hermonsa vapisivat, ikäänkuin hänen kotimaassansa
kasvavan palsamihaavan lehdet, kun Rhônevirran aalloilla kiikkuva
tuuli niitä koskettaa, ja hänen oli vaikea käsittää Paavalin sanoja
ja vielä vaikeampi keksiä sopivia vastauksia hänen kysymyksiinsä.

Niin pian kuin hän jäi itsekseen, niin hän istuutui vuoteelleen
kyynärpää polven nojassa ja pää käteen vaipuneena, ja silloin kuohui
hänessä vallitsevan intohimon yhä valtavammaksi paisuva ja uhkuava
tulva yli ääriensä lämpimäksi kyynelvirraksi.

Tällä tavalla ei Sirona ollut vielä milloinkaan itkenyt.

Ei mitään tuskaa, ei mitään katkeruutta sekaantunut kyynelkarpaloiden
puhtaasen, virvoittavaan nesteesen.

Ihmekukkia, joilla oli ennen aavistamaton loisto ja ihanuus, puhkesi
itkijän sielussa, ja kun vihdoin hänen kyyneleensä herkesivät
vuotamasta, niin hänen mielensä ympärystänsä tyyntyi tyyntymistään,
mutta valkeni myös samalla valkenemistaan.

Hän oli sillä mielialalla, kuin ihminen, joka on kasvanut
maan-alaisessa paikassa, jonne ei rahtunenkaan päivän valoa ole
päässyt tunkeumaan, ja joka vihdoinkin vapauttajansa kanssa käsikkäin
katselee sinistä taivasta, auringon kirkkautta sekä metsän ja nurmen
tuhansia lehtiä ja kukkia.

Hän oli kurja, mutta kuitenkin samalla onnellinen nainen.

"Tämä on rakkautta", kaikui ja raikui hänen sydämessään, ja kun hän
mielessään katsahti menneihin aikoihin ja muisteli niitä ihailijoita,
jotka Arelaassa, kun hän vielä oli puolikuntoinen lapsi, ja sitten
Roomassa olivat häntä lähestyneet suloisilla katseilla ja sanoilla,
niin kaikki tuntuivat hänestä varjokuvilta, joilla oli kädessä hoikat
kynttilät, joiden valo surkeasti himmeni, kun Polykarpo astui esiin
itse aurinko kädessä.

"Nuo ja hän!" hän mumisi itsekseen, ja hänen silmissään näkyi
vaaka, jonka toisessa maljassa oli kaikki mielistely, jota hän
turhamielisesti oli halunnut. Ne olivat kukin oljenkorren kaltaisia,
ja ne kaikki yhteensä näyttivät keveältä lyhteeltä, joka kimmahti
korkealle ilmaan, kun Polykarpo pani toiseen maljaan rakkautensa,
satanaulaisen painon puhdasta kultaa.

"Ja jos kaikki kansat ja kuninkaat kokoaisivat aarteensa yhteen",
hän ajatteli, "ja asettaisivat ne jalkojeni juureen, niin he eivät
kuitenkaan saattaisi tehdä minua niin rikkaaksi, kuin hän on minut
tehnyt; ja jos kaikki tähdet syöksyisivät toisiinsa, niin ei
kumminkaan se suunnaton valopallo, joka silloin syntyisi, paistaisi
kirkkaammin kuin se riemu, joka nyt täyttää sieluni. Tästä hetkestä
lähtien en enää valita, tapahtui mitä tapahtui!"

Sitten hän ajatteli kaikkia entisiä kohtauksiaan Polykarpon kanssa,
ja ett'ei hän koskaan ollut puhunut hänen kanssaan rakkaudesta.

Kuinka paljon vaivaa Polykarpolla lienee ollut itseänsä täten
hillitessään!

Ilo täytti hänen mielensä, kun hän ajatteli, että hänkin oli
puhdas ja ett'ei hän ollut Polykarpoa ansaitsematoin, ja ääretön
kiitollisuus heräsi hänen sielussaan.

Rakkaus, jonka hän oli suonut tälle ainoalle miehelle, sai siivet ja
kohosi yli maailman yhteisen olon ja elon ja muuttui hartaudeksi.

Syvään hengittäen hän kohotti silmänsä ja halusi osoittaa rakkautta
jokaiselle luontokappaleelle ja koko luonnolle ja ikävöiden hän etsi
sitä hyvää, korkeampaa voimaa, jota hänen oli kiittäminen tästä
onnestaan.

Hänen isänsä oli, hänen vielä tyttönä ollessaan, kohdellut
häntä ankarasti, mutta kuitenkin sallinut hänen yhtyä impien
juhlakulkueesen Arelaan Venuksenjuhlissa, jonka jumalattaren puoleen
kaikki naiset hänen kotiseuduillaan kääntyivät rukoillen ja uhraten,
kun rakkaus oli vallannut heidän sydämensä, ja kulkea ikäistensä
kanssa seppelöittynä ja kauniimmassa puvussa kaupungin katuja pitkin
jumalattaren temppeliin.

Hän koetti rukoilla Venusta, mutta silloin juohtui vähän väliä hänen
mieleensä, että miehet iloisesti pilaa tehden olivat seuranneet
neitosia ja että hän itse halukkaasti oli kuunnellut noita usein
uudistuvia ihailun huudahduksia, oli katseillaan kehoittanut
vaiti-olevia puhumaan ja hymyilyllä palkinnut äänekkäimpiä.

Tällaiseen leikkiin ei hän tänään suinkaan ollut taipuvainen ja hänen
mieleensä juohtuivat ne ankarat sanat, jotka Dorothea rouva oli
lausunut Venuksen palvelemisesta, kun hän kerran oli kertonut hänelle
miten Arelaan asukkaat osasivat viettää juhlia.

Ja Polykarpo, jonka sydän kumminkin oli niin täynnä rakkautta,
ajatteli varmaankin aivan samoin kuin hänen äitinsä, ja hän juohtui
sellaisena hänen mieleensä, kuin hän meni kirkkoon vanhempainsa
jäljessä, sisarensa Marthanan rinnalla ja usein hänen kanssansa
käsikkäin.

Aina oli senaattorin poika luonut häneen ystävällisiä silmäyksiä
paitse käydessään sen Jumalan huoneesen, jonka sanottiin olevan
rakkaus itse, ja jonka tunnustajat eivät todellakaan olleet köyhiä
rakkaudesta, sillä jos missään, niin ainakin Pietarin huoneessa hellä
mielisuosio yhdisti sydämet.

Hän muisti, että Paavali oli vähää ennen neuvonut häntä kääntymään
kristittyjen ristiinnaulitun Jumalan puoleen, jossa asui sama
jumalallinen rakkaus kaikkia kohtaan.

Häntähän Polykarpokin rukoili ja ehkä juuri tänä hetkenä, ja jos hän
tekisi samoin, niin täytyisi heidän rukouksensa yhtyä, ja siten hän
kuitenkin saattoi olla yhdistettynä siihen rakkaasen miehen, josta
kaikki eroitti hänet.

Hän lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin, niinkuin hän oli usein
nähnyt kristittyjen tekevän, ja ajatteli niitä tuskia, joita tuo mies
raukka lävistetyin käsin ristillä riippuessaan oli kestänyt niin
kärsivällisenä, vaikka häntä viattomana kidutettiin, ja hän tunsi
syvää sääliä häntä kohtaan ja sanoi hiljaan luoden silmänsä luolan
matalaa kattoa kohti:

"Sinä onneton, hyvä Jumalan poika, Sinä tiedät miltä tuntuu, kun
kaikki ihmiset yhtä viattomasti syyttävät, ja sinä kyllä minua
ymmärrät, kun sanon, kuinka sydäntäni särkee!

"Mutta sanotaanhan, että Sinun sydämesi on kaikista sydämistä
rakastavaisin, ja sen tähden Sinä varmaankin tiedät, mistä syystä
minä kaikkien tuskieni ohessa kuitenkin melkein tunnen olevani
onnellinen vaimo. Jumalan hengitys on kaiketi riemua ja sitä Sinä
varmaankin olet tuntenut, kun Sinua piinattiin ja pilkattiin, sillä
rakkaudesta Sinä olet kärsinyt.

"Sanotaan Sinun olleen kokonaan puhdas ja viaton. Minä, minä olen
kyllä tehnyt monta hulluutta, mutta syntiä, oikeata syntiä en minä
varmaankaan ole tehnyt! Täytyyhän Sinun se tietää, sillä Sinä olet
Jumala, tunnet menneet vaiheet ja katsot sydämiin. Mutta minä
tahtoisin myöskin mielelläni jäädä viattomaksi, mutta kuinka se
käypi päinsä, kun minun täytyy antautua Polykarpon omaksi, kun minä
kumminkin olen toisen miehen aviovaimo?

"Mutta olisinko minä siis todellakin tuon inhottavan ilkimyksen oma
ja oikea vaimo, joka möi minut toiselle? Hän on sydämelleni niin
outo, niin outo, kuin en olisi koskaan nähnyt häntä silmilläni.
Mutta kumminkaan, usko minua, en minä hänelle toivo mitään pahaa ja
olen tyytyväinen, jos vaan pääsen hänen luokseen palaamasta. Lapsena
minä pelkäsin sammakoita. Muut sisarukset tiesivät tämän ja kerran
veljeni Licinio pani paljaalle kaulalleni suuren sammakon, jonka hän
oli saanut kiinni. Pöyristys kävi ruumiini läpi ja minä kirkaisin
kovasti, sillä sammakko tuntui niin inhottavan kostealta ja kylmältä,
ett'en voi sitä sanoa. Ja siltä, juuri siltä minusta on aina niistä
päivistä alkaen, jotka sain elää Roomassa, tuntunut, kun Phoebicio
koski minuun, ja kumminkaan en uskaltanut huutaa, kun hän sen teki.

"Mutta Polykarpo! Olisipa hän vaan täällä ja jospa hän saisi tarttua
käsiini!

"Hän sanoi, että minä olin hänen omansa, enkä niinä ole kuitenkaan
koskaan kehoittanut häntä. Mutta nyt! Vaikka en mielelläni kärsi
tuskaa ja kauhistun kuolemaa, niin minä varmaankin, varmaankin,
jos vaara taikka tuska häntä uhkaisi ja minä sillä saattaisin
hänet pelastaa, antaisin valittamatta ristiin naulita itseni hänen
puolestaan, niinkuin Sinä teit meidän kaikkien puolestamme.

"Mutta hänen tulisi saada tietää, että minä kuolisin hänen
puolestaan, ja jos hän silloin loisi syvän, omituisen katseensa
lakastuviin silmiini, niin silloin minä tahtoisin sanoa hänelle,
että minä siten kiitän häntä hänen suuresta rakkaudestaan, joka
on aivan toista ja ylevämpää kuin kaikki rakkaus, mitä tähän asti
olen nähnyt. Sen, joka niin suuressa määrin kohoaa yli kaiken, mitä
ihmiset muutoin tuntevat, sen täytyy toki, minun luullakseni, olla
jumalallista. Saattaako sellainen rakkaus olla syntinen? Minä en
sitä tiedä, mutta Sinä sen varmaankin tiedät, ja Sinä, jota sanotaan
hyväksi paimeneksi, yhdistä meidät toisiimme taikka eroita meidät
toisistamme, sen mukaan kuin on paras _hänelle_, mutta jos se käypi
laatuun, niin yhdistä meidät kuitenkin, vaikkapa vaan yhdeksi
ainoaksi hetkeksi. Jos hän vaan saa tietää, ett'en minä ole huono ja
että Sirona raukka tahtoo olla hänen omansa, yksinään hänen, niin
minä mielelläni tahdon kuolla. Sinä hyvä, hyvä paimen, ota minut
myöskin laumaasi ja johda minua!"

Täten Sirona rukoili, ja hänen sisällisen silmänsä edessä leijaili
ystävällisen, kauniin nuorukais-olennon kuva.

Hän oli nähnyt Polykarpon tekemän kohokuvan, "Hyvän paimenen" mallin,
eikä ollut koskaan unhoittanut paimenen kasvojen lempeitä juonteita.

Niin tunnetulta ja tuttavalta se hänestä näytti, kuin hän olisi
tiennyt, vaikk'ei hän sitä edes aavistanutkaan --, että hänkin
puolestaan oli osallinen työn hyvään menestykseen.

Rakkaus, joka liittää kaksi sielua toisiinsa, on Homeron Okeanon
kaltainen, joka virtaa ylt'ympäri maan molempia puoliskoja. Se
lainehtii lainehtimistaan, kuka taitaa sanoa, mistä aaltojen alkua on
etsiminen, sieltä vaiko täältä?

Dorothea rouva oli äidin ylpeydellä vienyt Sironan poikansa
työhuoneesen.

Sirona muisteli häntäkin, hänen miestään ja heidän taloansakin, jonka
portin päällä oli kiveen hakattu lause, jonka hän joka päivä oli
nähnyt makuuhuoneestaan.

Hän ei osannut lukea kreikkaa, mutta Polykarpon sisar Marthana oli
usein sanonut hänelle sen merkityksen.

"Usko tiesi Herran huomaan ja luota häneen", niin kirjoitus
kuului, ja nyt hän kertoi näitä sanoja ehtimiseen ja loi etehensä
tulevaisuuden kuvia -- kauniita unikuvitelmia, joiden rajapiirteet
muodostuivat yhä selvemmiksi, ja värit yhä loistavammiksi.

Hän näki olevansa Polykarpoon yhdistettynä, Pietarin ja Dorothean
tyttärenä, asuvansa senaattorin huoneessa.

Hänellä oli oikeutta lapsiin, jotka häntä rakastivat, ja jotka
hänelle olivat sangen kalliit.

Hän auttoi diakonissaa kaikissa hänen toimissaan, ja sai
palkinnokseen kiitosta ja tyytyväisiä katseita.

Isänsä huoneessa hän oli oppinut käyttämään käsiään, ja täällä hän
taas saattoi näyttää, mihinkä hän kelpasi. Polykarpo katseli häntä
ihmetellen ja ihaillen ja sanoi hänen olevan yhtä kelvollisen kun
kauniinkin ja että hänestä näytti tulevan toinen Dorothea.

Sitten hän meni Polykarpon kanssa tämän työhuoneesen ja järjesti
kaikki kapineet, jotka olivat sekaisin pitkin huonetta, ja pölyytti
kaikkialla, ja sen kestäessä Polykarpo silmillään seurasi hänen
liikkeitään ja vihdoinkin pysähtyi hänen eteensä avaten sylinsä
laajaksi -- laajaksi...

Silloin hän säpsähti, painoi kätensä silmilleen ja vaipui hänen
rakastavalle ja rakastetulle rinnalleen ja tahtoi kuumia kyyneliä
vuodattaen kiertää kätensä armaan miehen kaulan ympäri, mutta
jo raukesi suloinen unikuva, sillä luolan pimeydessä välähti
valonleimaus, ja heti sen jälkeen hän kuuli kumean ukkosen jyrinän,
jonka ääntä hänen asuntonsa kallioseinät hiljensivät.

Täydelleen heränneenä todellisuuteen hän kuunteli, mitä ulkona
tapahtui, ja astui luolan suulle. Jo pimeni, ja mustista pilvistä,
jotka mustan harsohunnun tavoin näyttivät leijailevan vuoren
huippujen ympärillä, putosi maahan raskaita sadepisaroita.

Paavalia ei näkynyt missään, mutta siellä oli se ateria, jonka
Paavali oli hänelle valmistanut.

Aamiaisen jälkeen hän ei ollut nauttinut mitään; hän koetti tällöin
juoda maitoa, mutta se oli piimittynyt eikä maistunut hyvältä.

Leipäpalanen ja muutamat taatelit riittivät hänelle yllin kyllin.

Kun salama ja jyrinä yhä nopeammin alkoivat seurata toisiaan ja
pilkko pimeä yhä pikaisemmin tunkeusi koko seutuun, niin hänet
valtasi suuri levottomuus, hän työnsi ruoan syrjään ja katseli
vuorelle päin, jonka huippuja milloin yö kokonaan verhosi, milloin
taas liekkien meri aaltoillen ympäröitsi, niin että ne olivat
selvemmin nähtävinä kuin päivällä.

Usein halkasi leimaus mustan pilvipeitteen lovisella tuliterällään
rajun-nopeasti ja usein kajahteli ukkosen jyrinä vaskitorven
toitotuksen tavalla äänettömässä erämaassa ja levisi kumisten,
räiskäen, pauhaten ja hiljeten kalliolta kalliolle.

Äkkiä näytti siltä, kuin salama ja jyrinä yht'aikaa olisivat
syöksyneet alas taivaasta, ja kallio, jonka syvennyksessä luola oli,
vapisi.

Silloin Sirona vetäytyi kyyristyneenä ja värisevänä kalliohuoneen
perimmäiseen soppeen, ja hän vavahti joka kerran, kun luolan pimeys
valkeni.

Viimeinkin leimaukset alkoivat seurata toisiansa pitempien lomien
perästä, ukkosen äänestä katosi sen kauhistava voima ja se taukosi
kokonaan, kun myrsky ajoi raju-ilman yhä kauemmaksi etelään.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Sironan luolassa oli aivan pimeä, kauhistuttavan pimeä, ja mitä
synkemmältä näytti yö, joka häntä ympäröitsi, sitä suuremmaksi kävi
hänen tuskansa.

Ajoittain hän sulki silmänsä niin kiinni, kuin saattoi, sillä hänen
silmissään silloin näkyi purppurankarvainen hohde, ja hän ikävöi tänä
hetkenä valoa, niinkuin hukkuva rantaa.

Sitä paitse vaivasivat kaikenlaiset synkät aavistukset hänen sieluaan.

Oliko Paavali ehkä hyljännyt hänet ja jättänyt hänet oman onnensa
nojaan? Oliko kenties Polykarpo raju-ilman kestäessä etsinyt kautta
koko vuoren häntä löytääkseen ja pimeässä syöksynyt syvyyteen, vai
oliko ehkä ukonnuoli häneen iskenyt? Entä jos luolan suun yläpuolella
riippuva kalliomöhkäle myrskyn aikana irtaantuisi ja putoaisi alas ja
sulkisi häneltä pääsyn ulko-ilmoihin! Silloinhan hän olisi elävältä
haudattu ja hänen täytyisi nääntyä yksinäisyydessä saamatta enää
nähdä häntä, jota hän rakasti, ja sanoa hänelle, ett'ei hän pettynyt
luottaessaan häneen.

Vaikkapa nämä ja näiden kaltaiset ajatukset häntä hirmuisesti
vaivasivat, niin hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja haluili ulos
ilmaan ja tuuleen, sillä hän ei enää kestänyt luolan ummehtunutta
yksinäisyyttä ja kauheata pimeyttä.

Hän oli jo saapunut luolan suulle, kun hän kuuli askeleita, jotka
lähestyivät hänen piilopaikkaansa.

Uudestaan hän pelästyi.

Kukahan uskalsi sysimustana yönä kulkea kalliolta kalliolle?

Palasiko Paavali?

Oliko se hän, vai oliko se Polykarpo, joka etsi häntä!

Ikäänkuin hurmaantuneena hän painoi molemmat kädet sydämelleen; hän
yritti huutaa, mutta ei uskaltanut, eikä kieli totellut häntä.

Tuskallisesti jännitettynä hän kuunteli askelten ääntä, jotka
lähenemistään lähenivät suoraan häntä kohti.

Silloin yöllinen vaeltaja vilaukselta huomasi hänen valkoisen
hameensa ja huusi häntä.

Se oli Paavali.

Sirona hengähti rauhoittuneena, kun hän tunsi hänen äänensä, ja
vastasi hänen tervehdykseensä.

"Tällaisella säällä", erakko sanoi, "minä luulisin sisällä olevan
paremman olla, kuin ulkona, sillä minä olen saanut kokea, ett'ei
täällä taivas-alla ole erittäin hauska".

"Mutta täällä luolassakin", Sirona vastasi, "on ollut hirveätä. Minä
olen ollut kauheasti tuskissani, sillä minä olin aivan yksinäni tässä
hirmuisessa pimeässä. Jospa edes olisi ollut koirani luonani; se oli
kumminkin elävä olento".

"Minä olen kiirehtinyt niin paljon kuin olen voinut", keskeytti
Paavali häntä. "Mutta polut täällä eivät ole yhtä tasaisia, kuin
Aleksandrian kävelypaikat kanopilaisella kadulla, ja koska minulla ei
ole kolmea päätä niinkuin Kerberolla, joka makaa Serapiin jalkojen
juuressa, niin olisi ollut viisaampaa, ett'en perin suurella
kiireellä olisi palannut luoksesi. Myrskylintu on niellyt kaikki
tähdet, ikäänkuin ne olisivat hyttysiä, ja siitä vanha vuori on
niin kiukuissaan, että kyynelpurot vuotavat pitkin sen kiviposkia.
Täälläkin on märkää. Mene nyt takaisin luolaan ja anna minun panna
se, mitä kannan sinua varten käsivarrellani, kuivaan käytävään.
Minä tuon hyviä uutisia. Huomen-iltana hämärän aikana me lähdemme
liikkeelle. Minä olen hankkinut laivan, joka viepi meidät Klysmaan,
ja sieltä minä itse saatan sinut Aleksandriaan. Tästä lammasnahasta
löydät Amalekilaisnaisen puvun ja hunnun. Jos tahdot, ett'ei
Phoebicio pääse jäljillesi, niin sinun täytyy suostua vaatteuksen
vaihtoon; sillä jos tuolla alhaalla asuvat ihmiset saisivat nähdä
sinut, niinkuin minä äsken näin sinut, niin he luulisivat, että itse
Aphrodite jälteen on noussut merestä, ja levittäisivät pian huhun
siitä valkotukkaisesta kaunottaresta, joka oli näyttäytynyt heille,
edemmäksi ja kosteikkoonkin".

"Mutta minä luulen olevani hyvässä piilossa täällä", Sirona vastasi.
"Minä pelkään merimatkaa, ja jospa meidän onnistuisikin kenenkään
hätyyttämättä saapua Aleksandriaan, niin en minä kuitenkaan tiedä..."

"Siellä minä pidän sinusta huolta, jääköön se vaan minun asiakseni",
keskeytti Paavali häntä varmuudella, joka tuntui melkein
kerskaamiselta ja teki Sironan levottomaksi. "Sinä tunnet tarun
aasista, joka pukeutui jalopeuran taljaan; mutta onpa jalopeuroja,
jotka pitävät hartioillaan aasin nahkaa taikka lampaan -- onhan se
yhdentekevää. Eilen kerroit minulle porvarien ihanista palatseista,
joita sinä olit nähnyt pääkaupungissa, ja ylistelit niiden omistajien
onnea. Sinä saat asua yhdessä tämmöisessä marmoripalatsissa ja
siinä vallita emäntänä, ja minä pidän huolta, että saat orjia ja
kantotuolin kantajia ja vaunut, joita valkoiset muulit vetävät.
Älä epäile, sillä minä en koskaan lupaa mitään, mitä en kykene
täyttämään. Sade taukoaa ja minä koetan tehdä valkeata. Sinä kai olet
syönyt kylliksesi? No hyvä, sitten sanon sinulle hyvää yötä. Kaiken
muun jätämme huomiseksi".

Sirona oli hämmästyen kuullut erakon lupaukset.

Kuinka usein hän oli kadehtinut niitä, joilla oli sitä, mitä hänen
kummallinen suojelijansa hänelle lupasi; mutta tällöin ei näissä
seikoissa ollut mitään viehätystä hänen silmissään, ja sillä varmalla
päätöksellä, ett'ei hän missään tapauksessa seuraisi Paavalia, jota
hän alkoi epäillä, hän vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä. "Onhan
vielä huomis-iltaan monta tuntia, joiden kuluessa saatamme ajatella
kaikkia näitä seikkoja".

Sill'aikaa kuin Aleksandrialainen suurella vaivalla sytytti valkeata,
hän jäi jälleen yksin ja alkoi uudelleen pelätä pimeässä huoneessa.

Hän huusi Aleksandrialaista ja sanoi: "Pimeys tuskastuttaa minua
suuresti. Sinulla oli tänä aamuna vielä öljyä astiassa. Sinä saatat
kenties laittaa minulle lampun kuntoon; on niin kauheata olla
pimeässä".

Paavali otti heti savi-astian käteensä, repi rievun kuluneesta
nutustaan, väänsi sen kokoon, pani sen sydämeksi rasvaiseen
nesteesen, sytytti sen hitaasti viriävästä tulestaan ja antoi
Sironalle tämän yksinkertaista yksinkertaisemman lampun käteen,
sanoen:

"Tämä saapi nyt tehdä virkaansa, Aleksandriassa minä hankin lamppuja,
jotka ovat paremman näköisiä, ja ovat etevämpien taiteilijain
tekemiä".

Sirona asetti lyhdyn vuoteensa päänpuolelle erääsen kallioseinän
syvennykseen ja heittäysi sitten vuoteelleen.

Samoin kuin valo säikyttää pois petoeläimet, samoin se myöskin
karkoittaa pelon ihmisten leposijoilta, ja se poisti kaikki
huolestuttavat ajatukset Galliattaresta.

Selvään ja rohkeasti hän katseli asemaansa ja päätti, ett'ei hän
lähtisi luolasta eikä uskoutuisi erakon haltuun, ennenkuin oli nähnyt
ja puhutellut Polykarpoa. Tiesihän tämä, mistä hänen tuli etsiä
häntä, ja varmaankin, hän ajatteli, Polykarpo jo olisi palannut hänen
luokseen, joll'ei raju-ilma ja tähdetön yö olisi tehnyt mahdottomaksi
kulkea kosteikosta vuorelle.

"Huomenna minä näen hänet jälleen ja silloin minä avaan sydämeni
hänelle ja annan hänen lukea sielustani, niinkuin kirjasta, ja joka
sivulla ja rivillä hän on tapaava oman nimensä. Minä sanon hänelle,
että minä olen rukoillut 'hyvää paimenta', ja kuinka hyvää se on
tehnyt minulle, ja että minä tahdon olla kristitty nainen, niinkuin
hänen sisarensa Marthana ja hänen äitinsä. Dorothea rouva on varmaan
iloitseva suuresti, kun hän saapi kuulla tämän, _hän_ varmaankaan ei
ole voinut uskoa minun langenneen, sillä hän on aina pitänyt minua
rakkaana, ja lapset, lapset..."

Pienet iloiset olennot näkyivät hymyilevinä hänen sisällisen silmänsä
edessä, ja hänen huomaamattansa muuttuivat hänen ajatuksensa
unelmiksi, ja ystävällinen uni koski kepeällä kädellään hänen
sydäntänsä ja puhalteli jokaisen surun varjon hänen sielustaan.

Hymyillen ja surutonna hän nukkui kuin lapsi, jonka kepeästi
suljettuja silmiä suojelus-enkelit suutelevat, ja sill'aikaa hänen
kummallinen suojelijansa milloin käänteli kostean tulisijansa
savuavia puita, ja puhalteli, kasvot punaisina, sammuvia hiiliä,
milloin taas käveli levottomana edes takaisin, ja joka kerta kun hän
kävi luolan suun ohitse, hän pysähtyi ja loi ikävöivän silmäyksen
valoon, joka tunkeusi Sironan kalliohuoneesta.

Paavali ei ollut päässyt oikein omaan oloonsa takaisin sen jälkeen,
kun hän oli lyönyt Polykarpon maahan.

Hetkeäkään hän ei ollut katunut työtään, sillä hän ei tullut
ajatelleeksikaan, että syöksyminen pyhän vuoren teräskovaan kallioon
koskisi kovemmin kuin areenan hiekalle kaatuminen.

Hän arveli tuon julkean veitikan yllin kyllin ansainneen, että hän
siten ajettiin pois. Kukapa antoi tälle paremman oikeuden Sironaan
kuin hänelle, Paavalille, joka oli pelastanut hänen henkensä ja
ottanut suojellakseen häntä?

Hänen suuri kauneutensa oli heidän ensimmäisestä kohtauksestaan
saakka tehnyt syvän vaikutuksen häneen, mutta mikään saastainen
ajatus ei liikkunut hänen sydämessään, kun hän katseli häntä
mielihyvällä ja liikutettuna kuunteli hänen lapsellista puhettaan.
Vasta Polykarpon sydämen purkaus oli hänenkin sydämeensä viskannut
kipinöitä, joista mustasukkaisuus ja suru siitä, että hänen täytyi
jättää Sirona toiselle miehelle, puhalsi kalvaavan tulen.

Hän ei tahtonut jättää tätä naista toiselle, hän tahtoi vielä
edeskinpäin pitää huolta hänestä; Sironan tulisi häntä, ainoastaan
häntä kaikesta kiittää.

Sentähden hän antautui viivyttelemättä ruumiineen, sieluineen hänen
pakoaan valmistamaan.

Raju-ilman kuumuus, salama ja jyrinä, tulvaileva sade ja yön pimeys
eivät pidättäneet häntä, ja hyppiessään läpimärkänä, väsyneenä,
vaaran-alaisena kalliolta kalliolle ja hapuillessaan eteensä, hän
ajatteli ainoastaan häntä, ja kuinka saattaisi varmimmin viedä hänet
Aleksandriaan ja siellä hankkia hänelle kaikkea sitä, mikä naiselle
saattaa olla mieleistä.

Hän itse ei mielinyt mitään, ei rahtustakaan itselleen, vaan kaikki,
mitä hän ajatteli ja mietti, koski vain sitä ja yksinomaisesti vain
sitä, mitä hän saattaisi tehdä hänen hyväkseen.

Laitettuansa hänelle lampun kuntoon ja sytytettyään sen Paavali
jälleen näki hänet ja hämmästyi värähtelevän liekin valaisemien
kasvojen kauneutta.

Muutamia harvoja silmänräpäyksiä hän oli saanut katsella häntä;
sitten hän oli kadonnut ja Paavalin täytyi jäädä yksikseen sateiseen
yöhön.

Rauhattomana hän kulki edes takaisin, ja yhä voimakkaammin alkoi
hänessä liikkua halu vielä kerta nähdä lampun valossa hänen kasvojaan
ja hänen valkoista käsivarttaan, joka oli ojentunut lamppua ottamaan,
ja tämä halu alkoi yhä nopeammaksi jouduttaa hänen sydämensä sykintää.

Joka kerran kun hän kulki luolan ohitse ja huomasi valon hänen
huoneestaan, niin hän tunsi kiihkeän halun hiipiä sisään ja vielä
kerran katsella häntä.

Hän ei ajatellut rukousta ja ruoskimista, jotka olivat hänen vanhoja
keinojansa syntisiä ajatuksia poistamaan, mutta hän koetti keksiä
seikkaa, joka tekisi hänet syyttömäksi omissa silmissään, jos hän
astuisi hänen luoksensa.

Silloin hän tuli ajatelleeksi, että oli kylmä ja että Sironan
luolassa oli lammasnahka. Tätä hän tahtoi käydä noutamassa, vaikka
oli luvannut olla lammasnahkaa käyttämättä, ja jos hän sitä
tehdessään näkisi hänet, niin mitä sitten?

Kun hän oli astunut luolan suusta sisään, niin sisällinen ääni
kehoitti häntä kääntymään ja sanoi hänelle, että hän vaelsi väärää
tietä, kun hän hiipi varpaillaan, niinkuin rosvo; mutta heti seurasi
puolustava vastaus: "Senhän teen sen vuoksi, ett'ei hän heräisi, jos
hän nukkuu".

Ja tästä hetkestä saakka katosivat arvelemiset kokonaan; sillä hän
oli jo tullut siihen paikkaan saakka, jossa Sironan makuuhuone
kalliokäytävän lopulla aukeni.

Tuossa hän makasi kovalla vuoteellaan uneen vaipuneena ja lumoavan
kauniina.

Synkkä pimeys vallitsi ylt'ympäri ja pienen lampun heikko loiste
valaisi ainoastaan pienen osan tätä kurjaa ja viheliäistä asumusta;
mutta pää, kaula ja käsivarret, joita se valaisi, näyttivät loistavan
omituisessa valossa ja suurentavan ja pyhittävän lampun himmeän
liekin valovoimaa.

Hengittämättä Paavali oli polvillaan maassa ja hän loi silmänsä
järkähtämättöminä ja yhä suuremmalla ikävöimisellä uinailevan naisen
suloiseen kuvaan. Sirona uneksi.

Hänen päänsä, jota kullankeltaiset hiukset ympäröivät, lepäsi
karkealla kasvi-alustalla ja hänen vienosti rusottavat kasvonsa
olivat kääntyneet luolan kattoon päin. Hänen keveästi suljetut
huulensa liikahtivat hiljalleen ja myöskin liikkui hänen taivutettu
käsivartensa ja hänen valkoinen kätensä, joka loistaen lampun
täydessä valossa osaksi oli hänen kiiltävillä hiuksillaan osaksi
hänen otsallaan.

"Sanoiko hän jotakin?" kysyi Paavali ja painoi ohimoitaan niin
kovasti erääsen kallion särmään, kuin hän olisi tahtonut estää
yhä nopeammin virtailevaa vertansa vuotamasta hänen houraileviin
aivoihinsa. Hänen huulensa liikkuivat jälleen. Oliko hän kumminkin
sanonut jotakin? Kenties hän oli huutanut häntä?

"Se ei ollut mahdollista, sillä makasihan hän; mutta hän tahtoi sen
uskoa ja uskoikin ja hiipi yhä lähemmäksi häntä, kumartui hänen
ylitsensä ja kuunteli niitä vienoja ja jo säännöllisiä hengenvetoja,
jotka kohottivat hänen rintaansa, ja sillä välin hän itse töin tuskin
saattoi hengittää. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan kosketti
partaisilla huulillaan ensin hänen valkoista käsivarttaan, jonka hän
unissaan veti pois; mutta sitten hän loi silmänsä hänen huuliinsa ja
hänen kahteen hammasriviinsä, joita huulet vain osaksi peittivät, ja
vastustamattomalla voimalla valtasi hänet halu saada suudella tätä
suuta."

Vavisten hän kumartui hänen puoleensa ja oli jo tyydyttämäisillään
halunsa, kun hän, ikäänkuin äkillisen näyn pelästyttämänä, peräytyi
ja käänsi silmänsä nukkujan punaisista huulista hänen käteensä, joka
lepäsi hänen otsallaan.

Lampun valo kuvastui Sironan sormessa olevaan kultaiseen sormukseen
ja valaisi kirkkaasti onyksiä, johon oli leikattu Antiokhian
kaupungin suojelusjumalattaren Tykhen kuva, pallo pään päällä ja
Amalthean sarvi kädessä.

Uusi, outo liikutus valtasi erakon, kun hän näki tämän kiven.

Vapisevin käsin hän tarttui rikkinäisten vaatteidensa rinta-aukkoon,
hapuili sen sisäpuolella ja veti vihdoinkin esiin pienen rautaisen
ristin ja sen sormuksen, jonka hän oli vetänyt Hermaan äidin
kylmästä kädestä. Tämä kultainen sormus ympäröitsi onyksiä, jossa
oli nähtävänä juuri sama kuva, kuin Galliattaren kädessä olevassa
sormuksessa.

Erakolta putosi nauha kalleuksineen; molemmin käsin hän tarttui
takkuiseen tukkaansa, huoahti tuskallisesti ja mainitsi useita
kertoja Magdalenan nimeä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin
anteeksi pyydettävää häneltä.

Sitten hän huusi ääneensä Sironaa, ja kun hän kovasti pelästyneenä
heräsi, niin hän kiihkeästi kysyi häneltä: "Kuka on antanut sinulle
tuon sormuksen?"

"Phoebicio lahjoitti sen minulle", Galliatar sanoi. "Hän sanoi, että
hän oli monta vuotta sitten saanut sen lahjaksi Antiokhiassa ja että
suuri taiteilija on leikannut kuvan. Mutta minä en huoli siitä enää,
ja jos se sinua miellyttää, niin saat sen".

"Heitä se luotasi", Paavali huusi; "se ei tuota sinulle onnea".

Sitten hän ponnisteli kootakseen voimiaan ja meni pää kumarruksissa
ulos, laskeusi kostealle kalliolle tulisijan eteen ja huusi:

"Oi Magdalena, sinä puhtahin! Glycerasta olet sinä tullut pyhäksi
marttyyriksi ja sinä olet löytänyt taivahan tien, ja minullakin oli
Damaskus-päiväni, ja minä rohkenin nimittää itseäni Paavaliksi, mutta
nyt -- mutta nyt?"

Epätoivon valtaamana hän löi otsaansa ja valitti: "Kaikki, kaikki
turhaan!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kehnoja luonteita liikuttaa vain pintapuolisesti se äärettömän syvä
tuska, jota sielu tuntee kadotettuaan toivon itsestään; mutta mitä
kovemmin sellainen tuska kohtaa jotakuta, sitä varmemmin se vaikuttaa
puhdistavalla voimalla häneen, joka sitä saapi maistaa.

Paavali ei enää ajatellut tuota ihanaa, nukkuvaa naista.

Hirmuisten sieluntuskien kiusaamana hän makasi kovalla kalliolla ja
tunsi, että hän oli turhaan taistellut.

Kun hän oli ottanut Hermaan synnin ja rankaistuksen ja häpeän
niskoilleen, niin hänestä oli näyttänyt siltä, kuin hän olisi
vaeltanut Vapahtajansa tietä.

Mutta nyt?

Hän oli semmoisella mielellä kuin kilvanjuoksija, joka lähellä
määräpaikkaansa kompastuu kiveen ja lankee maahan'.

"Jumala katsoo aikomusta eikä tekoa", hän jupisi, "yhdentekevää on
mitä minä olen rikkonut Sironaa vastaan, mitä en. Kun minä kumarruin
hänen ylitsensä, niin olin täydellisesti joutunut pahan valtaan ja
Hänen verivihollisensa liittolainen, Hänen, jolle olen lupautunut
ruumiineni sieluineni. Mitä hyödyttää minua pakoni maailmasta ja tämä
toimetoin elämäni erämaassa? Se, joka aina välttää taistelua, saattaa
kyllä kerskata viimeiseen hetkeensä saakka olleensa voittamatonna,
mutta onko hän kuitenkaan sankari? Sen, joka keskellä maailman
taistelua ja hyörimistä pysyy taivahan tiellä, eikä anna tunkea
itseänsä syrjään polultansa, sen on voittopalmu; mutta minä, minä
vaellan yksinäni eteenpäin, ja jos poika taikka nainen, jotka minua
matkallani kohtaavat, uhkaavat tahi kutsuvat minua, niin minä heti
unohdan päämääräni ja astun sukkelaan synnin suohon".

"Ei niin, täällä en minä saata päästä siihen, mihin pyrin! Mutta
miten sitten, miten sitten? Valaise minun mieleni, oi Herra, ja sano
minulle, mitä minun on tekeminen!"

Näin ajatellen hän nousi, lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti.

Kun hän viimeinkin sanoi amenen, niin hänen päätänsä kuumoitti ja
hänen kielensä oli ikäänkuin kuivunut.

Pilvet olivat hajaantuneet; ainoastaan lännessä ne näkyivät mustina
möhkinä. Aika-ajoin leimahteli kaukaisia salamoita ilman rannalla ja
valaisivat liekeillään vuoren piikkistä huippua. Kuu oli noussut,
mutta sen vähenevää puoliskoa peittivät usein mustat, nopeasti
ohitse kulkevat pilvet. Huikaisevan kirkkaat leimaukset, heikko
valo ja täydellinen pimeys vaihtelivat hurjan nopeasti, kun Paavali
vihdoinkin nousi ja meni lähteelle juomaan ja jäähdyttämään otsaansa
raikkaalla vedellä.

Kulkiessaan eteenpäin kiveltä kivelle hän ajatteli itsekseen, että
hänen, ennenkuin alkoi uuden elämän, täytyi antautua ankariin
katumusharjoituksiin. Mutta millaisiin?

Jo hän seisoi tuon lähteen vieressä, jota kalliot ympäröivät kaikilta
puolin, ja kumartui juodakseen, mutta ennenkuin sen vesi kostutti
hänen huuliaan, niin hän nousi jälleen ylös, sillä juuri sen tähden
että hänen oli jano, hän ei tahtonut juoda.

Nopeasti, melkein kiivaasti hän kääntyi selin lähteeseen, ja saatuaan
tämän pienen voiton itsestään, tyyntyi hänen raivoisasti riehuva
sydämensä hiukan.

Pois, pois täältä erämaasta ja pyhältä vuorelta hän halusi ja mitä
mieluisimmin hän olisi heti lähtenyt avaraan maailmaan.

Minne hänen oli pakeneminen? Olihan se saman tekevää, sillä hän etsi
vain kärsimystä, ja kärsimystähän kasvoi kuin rikkaruohoa kaikilla
teillä.

Kenen käsistä sinä itsesi pelastaisit? Tämä kysymys kaikui
kaikumistaan hänessä, niinkuin hän olisi huutanut sen itse Ekhon
asuntoon. Eikä vastaus kauvan viipynyt.

"Sinä pakenet itse itseäsi. Sinun oma itsesi on sinun vihollisesi,
ja mihin erämaahan tahansa sinä kätkeytynetkin, niin se on seuraava
sinua, ja helpompi on sinun eritä omasta varjostasi kuin siitä".

Hän sai mielessään täydelleen tuntea oman voimattomuutensa ja
viime hetkien suuren liikutuksen perästä hän vaipui synkkään
alakuloisuuteen.

Uupuneena, raukeana ja inhoten itseään ja elämää hän istuutui kivelle
ja ajatteli täydelleen selvällä mielellä viime päivien ja hetkien
tapauksia.

"Kaikista hulluista, joita minä olen tavannut", hän ajatteli, "olen
minä mennyt pisimmälle narrimaisuudessa, ja sen kautta olen aikaan
saattanut sellaisen häiriön, jota en millään muotoa voi saada
entiselleen, vaikka olisin viisaskin, joksi minä kuitenkin yhtä vähän
saatan tulla kuin muuttua kilpikonnaksi tahi Phoenix-linnuksi. Minä
kuulin kerran kerrottavan erakosta, joka, koska on kirjoitettuna,
että pitää haudata kuolleensa, ja koska hänellä ei ollut ruumista
haudattavana, löi kuoliaaksi erään matkamiehen, voidakseen täyttää
tätä käskyä. Aivan samalla tavalla kuin hän olen minä nyt tehnyt,
sillä säästääkseni toiselta suruja ja ottaakseni toisen rikoksen
niskoilleni minä olen syössyt viattoman naisen onnettomuuteen ja
itse saattanut itseni syntiä tekemään. Niin pian kuin päivä koittaa,
minä menen kosteikkoon ja tunnustan Pietarille ja Agapitolle
kaiken, mitä olen tehnyt. He rankaisevat minua ja minä tahdon
rehellisesti olla apuna, ett'ei minulle anneta anteeksi mitään niistä
katumusharjoituksista, joita he minulle määräävät. Mitä vähemmin itse
säästän itseäni, sitä mielemmin säästää minua iankaikkinen Tuomari".

Hän nousi ja katseli tähtien asentoa, ja huomatessaan, ett'ei aamuun
enää ollut pitkä aika, hän valmistautui palaamaan Sironan luo, joka
ei enää hänen silmissään ollut muuta kuin onneton nainen, jolle
hänellä oli paljon pahaa hyvitettävänä, mutta samalla hän kuuli kovan
valittavan äänen aivan läheltään. Ehdottomasti hän kumartui ottamaan
kiveä käteensä aseeksi ja kuunteli.

Hän tunsi kaikki lähteen läheisyydessä olevat kalliot, ja kun tämä
omituinen valitus-ääni toistamiseen kuului, niin hän huomasi,
että se tuli paikasta, jossa hän usein oli levännyt, sillä suuri
kallionlaakka ulottui lujan graniittipatsaan tukemana kauaksi muusta
kivestä ja soi keskipäivälläkin suojaa auringon säteitä vastaan,
jolloin ei missään muualla löytänyt jalankaan levyistä siimestä.

Kenties oli joku haavoitettu eläin vetäytynyt tämän katoksen alle,
joka kelpasi sateen suojaksikin.

Varovaisesti Paavali astui eteenpäin.

Silloin kuului voihkaminen kovempaan ja tuskallisempaan kuin ennen,
ja -- ei epäilystä, se oli ihminen, joka täällä valitti.

Nopeasti erakko heitti pois kiven, lankesi polvilleen ja löysi pian
kuivalla maalla, kivilohkareen alla, tämän piilopaikan perimmäisessä
sopukassa liikkumattoman ihmisruumiin.

"Ehkäpä se on paimen, johon ukonnuoli on iskenyt", hän ajatteli
kosketellessaan sairaan kiharaista päätä ja hermottomasti alas
riippuvia voimakkaita käsiä.

Kun hän sitten oli nostanut hiljaan valittavan sairaan ruumiin
pystyyn ja asettanut hänen päänsä leveän rintansa nojaan, niin lemusi
hänen hiuksistaan hienon öljyn haju häntä vastaan, ja kauhea aavistus
heräsi hänessä. "Polykarpo!" hän huudahti kietoen kätensä lujemmin
sairaan ruumiisen, jolloin se, jota hän täten oli puhutellut,
liikkui ja jupisi hiljaan muutamia epäselviä sanoja, mutta
kumminkin Paavalille kylläksi lujaan ja selvään, sillä hän tiesi jo
aavistaneensa oikein.

Ääneensä huudahtaen hän sulki syliinsä nuorukaisen voimattoman
ruumiin, nosti hänet käsivarsilleen, kantoi hänet kuin lapsen lähteen
partaalle ja asetti jalon takkansa kostealle nurmikolle.

Polykarpo vavahti ja aukaisi silmänsä. Jo koitti aamu, itäisellä
ilmanrannalla olevia kevyitä pilviä alkoi ympäröidä ruusunpunaiset
reunat, ja päivä poisti synkän verhon luonnon muodoista ja väreistä.

Nuorukainen tunsi erakon, joka vapisevin käsin pesi hänen
takaraivossaan olevaa haavaa. Silloin ilmaantui Polykarpon silmihin
tulinen loiste, ja ponnistaen viimeiset voimansa hän työnsi
hoitajansa luotaan.

Paavali ei peräytynyt, vaan otti tämän sysäyksen uhriltaan vastaan
ikäänkuin tervehdyksen tahi lahjan ja ajatteli: "Niin, jospa sinulla
olisi väkipuukko kädessäsi, niin en menisi luotasi".

Taiteilijan haava oli kauhean iso ja syvä, mutta veri oli juossut
hänen kiharoihinsa ja painunut kiinteän siteen tavoin avonaisiin
suoniin.

Vesi, jolla Paavali pesi hänen takaraivoansa, saattoi haavan
uudestaan vuotamaan verta, ja voimakkaasti sysättyään vihamiestään
Polykarpo vaipui tunnotonna hänen syliinsä.

Vaalea aamunkoite enensi verettömien kasvojen kalpeutta, jotka
lakastunein silmin olivat erakon sylissä.

"Hän kuolee", Paavali jupisi ja katseli kuolontuskassa, läähättäen ja
apua etsien, laaksoon ja ylös vuorelle.

Aamuruskosta hehkuvana, säteilevän tuoksun ympäröimänä kohosi hänen
silmäinsä edessä majesteetillinen vuori, jolla Herra on kivitauluihin
kirjoittanut lain kansalleen ja kaikille kansoille, ja Paavalista
tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt Moseksen jättiläishaamun
ylhäisimmällä huipulla ja kuin hänen suustaan olisi kuulunut vasken
tavoin kaikuvana tuo käskyistä ankarin: "Elä tapa" vihaisella
voimalla häntä kohti.

Paavali painoi kätensä kasvoihinsa ja piti äänettömän epätoivon
valtaamana uhriaan sylissään.

Hän oli ummistanut silmänsä, sillä hän ei uskaltanut katsoa
nuorukaisen vaaleita kasvoja eikä vuortakaan, mutta tuon ylhäältä
tulevan äänen vaskinen sointi kajahteli yhä edelleen ja suureni
suurenemistaan; liikutuksesta melkein mieletönnä hän kuuli
sisällisellä korvallaan yhä vain tuon peloittavan lauseen: "Elä
tapa", ja sitten toisen: "Elä himoitse lähimmäisesi emäntää", ja sen
jälkeen kolmannen: "Elä tee huorin", ja viimeksi neljännen: "Elä pidä
muita jumalia minun edessäni".

Joka rikkoo yhden ainoan näistä käskyistä, se on kirottu, ja hän oli
nämä kaikki rikkonut, rikkonut orjantappuraista, autuaasen elämään
viepää polkua kulkiessaan. Äkkiä ja hurjasti hän kohotti kätensä
korkealle taivasta kohti ja katsoi syvään hengittäen ylöspäin
vuorelle. Mitä se oli?

Sinai vuoren kukkulalla, jolta pharanilaiset vahdit tavallisesti
tarkastelivat ympäristöä, liehui vaate vihollisten lähenemisen
merkkinä.

Hän ei siinä erehtynyt.

Kun hän tällöin vaaran uhatessa kokosi ajatuksensa ja sai takaisin
ajatus- ja miettimiskykyänsä, niin hän huomasi, että vuorelta kuuluva
ääni, joka mahtavasti aaltoillen tunki hänen korvaansa, syntyi siitä
vaskilevystä, jota vartia löi varoittaakseen kosteikon porvareita ja
erakoita.

Oliko Hermas palannut? Olivatko Blemmyiläiset kiertäneet hänet?
Miltä puolelta nuo saaliinhimoiset joukot lähestyivät? Uskaltaisiko
hän jäädä uhrinsa luo, vai vaatiko hänen velvollisuutensa, että
hän käyttäisi voimakkaita käsiään turvattomien uskolaistensa
puolustukseksi.

Kysyväisesti ja tuskallisesti hän katseli nuorukaisen vaaleita
kasvoja ja silloin hänet valtasi syvä, haikea sääliväisyys.

Kuinka kaunis tämä nuori ihmistaimi oli, jonka hänen kova kätensä oli
taittanut! Ja näitä ruskeita kiharoita oli vielä eilen äidin käsi
hyväillen silitellyt!

Erakon silmät täyttyivät kyyneleistä, ja hellästi kuin isä hän
kumartui vaaleiden kasvojen yli ja painoi kepeän suudelman
hermottoman nuorukaisen verettömille huulille.

Iloinen väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, sillä Polykarpon suu ei
ollut kylmä ja nyt -- nyt liikahtaa hänen kätensä ja nyt? Todellakin!
Jumalan kiitos! nyt hän jälleen avaa silmänsä.

"Minä en olekaan murhamies!" riemuitsivat tuhannet äänet Paavalin
sydämessä. Sitten hän ajatteli: "Minä vien hänet hänen vanhempiensa
luo kosteikkoon -- ja sitten riennän ylös veljien luo!"

Silloin vaskilevyn ääni kajahti vielä voimakkaammin, ja pyhän erämaan
hiljaisuutta häiritsi missä ihmisäänet, missä torven toitotus ja
missä taas kumajava ulvominen. Näytti siltä kuin joku taikavoima
olisi luonut sielut mykkiin kallioihin ja suonut niille äänen, ja
kuin pauhu ja ääni olisi vastavirtaa juoksevan puron tavoin virrannut
ylöspäin vuoren kaikkiin rotkoihin ja soliin.

"Liian myöhään!" erakko jupisi, "jospa edes voisin, jos vaan
tietäisin!..."

"Hoi, hoi, hurskas Paavali hoi!" näillä sanoilla kimakka nais-ääni,
joka näytti tulevan ylhäältä ilmasta, iloiten ja riemuiten keskeytti
epäröivän miehen tuumimisen. "Hermas elää, Hermas on jälleen täällä!
Katso vuorelle päin. Siellä liehuu lippu, sillä hän on varoittanut
vartioita. Blemmyiläiset hyökkäävät tänne, hän lähettää minut
sinua etsimään. Sinun pitää rientämän siihen vahvaan torniin,
joka on Oikotien solan länsipuolella. Rivakasti! Heti paikalla!
Kuuletko? _Hän_ käskee sanoa sitä sinulle. Mutta mies, joka on sinun
helmassasi, onhan se -- onhan..."

"Se on Polykarpo", Paavali huusi, "sinun isäntäsi poika on
kuolemaisillaan. Riennä alas kosteikkoon ja sano senaattorille, sano
Dorothea rouvalle..."

"Minulla on nyt muuta tehtävää", paimentyttö keskeytti häntä. "Hermas
lähettää minut Gelasion, Psoeen ja Dulaan luo kutsumaan heitä, ja jos
minä menisin alas kosteikkoon, niin minut salvattaisiin huoneesen
eikä päästettäisi enää takaisin vuorille. Kuinka on tuon poika paran
käynyt? Mutta saman tekevä. Tänään on sinulla muutakin tehtävää kuin
istua ja valittaa reiän tähden, jonka senaattorin poika on saanut
päähänsä. Ylös torniin, minä sanon, ja jätä hänet siihen tahi vie
hänet ylös uuteen pesääsi ja jätä hänet kultasesi hoidettavaksi".

"Sinä perkele!" Paavali huusi ja tarttui kiveen.

"Jätä hänet siihen", Mirjam huusi. "Minä ilmaisen Phoebiciolle,
missä _hän_ piilee, joll'et tee niinkuin Hermas on käskenyt. Nyt
kutsun toisia, tornin luona tapaamme toisemme jälleen. Kunhan et vaan
viipyisi liian kauvan valkoverisen seuralaisesi luona, sinä hurskas
Paavali, sinä pyhä Paavali!"

Ääneensä nauraen hän heittäytyi, ikäänkuin ilman kantamana, kalliolta
kalliolle.

Aleksandrialainen katseli vihaisena hänen jälkeensä; mutta hän
huomasi, ett'ei hänen neuvonsa ollut huono, nosti haavoitetun
hartioilleen ja kantoi hänet nopeasti luolaansa.

Ennenkuin hän oli ehtinyt perille, niin hän kuuli askeleita, kovan,
tuskallisen huudahduksen ja muutamaa hetkistä myöhemmin Sirona seisoi
hänen rinnallaan ja huusi intohimoisessa tuskassa: "Niin, se on hän!
Ja tämmöisenä, ja tämmöisenä! Mutta eläähän hän, sillä jos hän olisi
kuollut, niin silloin teidän Jumalanne, rakkauden Jumala olisi niin
heltymätön, niin kova, niin julma, silloin olisi, silloin olisi..."

Hän ei saattanut jatkaa, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä
ja Paavali meni nopeasti, kuuntelematta hänen valitustaan, hänen
sivutseen, astui luolaan, asetti tunnottoman sairaan Sironan
vuoteelle ja sanoi, kun Sirona heittäytyi polvilleen ja painoi
huulensa nuorukaisen hervottomaan käteen, vakavasti, mutta
ystävällisesti:

"Jos rakastat tätä nuorukaista, niin lakkaa valittamasta. Hänen
päänsä on eilisestä saakka pahasti haavoitettu. Minä olen pessyt
hänen haavansa. Sido sinä nyt se huolellisesti ja jäähdytä sitä
raikkaalla vedellä. Sinä tiedät, missä lähde on. Jos hän toipuu,
niin hiero hänen jalkojaan ja anna hänelle leipää ja muutama pisara
viiniä; sitä sekä öljyä -- sillä sinä tarvitset valoakin -- löydät
pienestä luolan viereisestä kellarista".

"Minun täytyy mennä veljien luo, ja ell'en huomiseksi tule takaisin,
niin jätä poika paran hoitaminen hänen äidilleen. Sano hänelle
myöskin, että minä, Paavali, vihoissani olen lyönyt tämän haavan,
ja että hän, jos mahdollista, antaisi minulle anteeksi, hän ja
Pietari. Anna myöskin sinä minulle anteeksi, minkä minä olen sinua
vastaan rikkonut, ja jos minä kenties kaadun siinä taistelussa, joka
on odotettavana, niin rukoilkaa, ett'ei Herra liian kovasti käy
tuomiolle minun kanssani, sillä minun syntini ovat suuret ja raskaat".

Tällä hetkellä tunki torventoitotuksen ääni luolan sisimpiin soppiin.

Sirona säpsähti ja huudahti: "Se on roomalainen tuba [sotatorvi];
minä tunnen sen äänen; Phoebicio kulkee tästä ohitse!"

"Hän tekee velvollisuutensa", Paavali keskeytti häntä. "Vielä yksi
asia. Minä näin tänä yönä sinun sormessasi sormuksen, onyksin".

"Tuolla se on", Sirona vastasi ja näytti luolan sisintä soppea, missä
se oli maan mullassa.

"Anna sen olla siellä", Paavali pyysi, kumartuen vielä kerran sairaan
yli suudellakseen hänen otsaansa, kohotti ikäänkuin siunaten kätensä
Galliatarta kohti ja syöksyi ulos.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Kaksi tietä kulki kosteikosta vuoren yli meren rantaan. Molemmat
kävivät syviä kivisiä rotkoja myöten, joista toista sanottiin
Oikotien solaksi sen vuoksi, että matkustaja sen kautta pikemmin
pääsi matkansa perille, kuin toista parempaa tietä, joka kulki
toisessa vuoren solassa ja joka sopi kuormajuhtien kuljettavaksi.

Oikotien sola päättyy puoliväliin vuoren korkeutta tasaisella
vuorilakealla, jota länsipuolella rajoittaa jyrkkärinteiset kalliot.

Mainitulle aholle oli nelistahkoisista punaisista kivistä rakennettu
torni, jonne erakot tavallisesti vetäytyivät vihollisten hyökkäyksiä
pakoon.

Tämän linnoituksen, niin parannuksentekijät kerskaten nimittivät
tornia, asema oli taitavasti valittu, sillä sen huipusta
saattoi nähdä sekä Oikotien solaa kosteikkoon saakka, että myös
raakkueläimillä peitetyn erämaan suikaleen, joka oli läntisen rinteen
puolella, pyhän vuoren ja meren rannan välillä, meren sinivihreät
aallot ja kaukana, Afrikan rannalla olevan vuorijonon.

Kaikki, mikä läheni tornia, olipa se sitten likempää tahi kauempaa,
saatettiin sieltä huomata, ja tielle päin oleva kallionrinne, jolla
torni yleni, oli niin jyrkkä ja sileä, että pääsy sen huipulle
erämaan asukkaistakin näytti mahdottomalta, vaikka he muuten paljain
jaloin ja jäntevin käsin kiipesivät vuorille, joita vuorikauriin ja
shakalin täytyi kiertää.

Helpommin pääsi paikalle vuoren toiselta kyljeltä, ja tätäkin puolta
suojellakseen he olivat sinne rakentaneet sangen lujan muurin. Tämä
ympäröitsi sitä tasankoa, jolla linna oli, hevosen kengän muotoisena,
jonka hokit päättyivät Oikotien solan rinteesen.

Niin sieventelemättömästi ja koristelemattomasti rakennus
oli kyhäelty, että se enemmän näytti luonnon muodostamalta,
kuin ihmiskäden tekemältä. Vielä enemmän kesken-eräiseltä ja
kömpelötekoiselta se näytti sen kautta, että tällä muurin
muotoa tavoittelevalla kiviläjällä oli joukko suuria ja pieniä
graniittipaasia ja kivenliuskoja, joita erakot olivat koonneet sinne,
vierittääksensä ja lingotaksensa niitä hyökkäävien rosvojen päälle.

Olipa kallioon, muurin ympäröimän lakeuden sisäpuolelle, hakattu
vesisäiliökin, joka aina huolellisesti vedellä täytettiin.

Moiset varokeinot olivat tarpeen, sillä erakkoja uhkasi vaara
kahdelta puolelta.

Ensiksikin ismaelilaisten saracenilaislaumojen puolelta,
joiden nopeat ryövärijoukot ryntäsivät vuorelle ja kosteikkoon
idästäpäin, tehden hyökkäyksiä ja ryöstäen ja taas paeten, sekä
toiseksi Blemmyiläisten puolelta, jotka asuivat Egyptin ja Nubian
maanviljelykselle sopivain seutujen rajalla olevassa erämaassa
ja erittäin Punaisen meren ja Niililaakson välisellä alastomalla
vuorella.

Keveillä ruuhillaan he kuljeskelivat meren poikki ja levisivät
sitten heinäsirkkain tavalla vuorelle. Ne vähäpätöiset varat ja
hätätarpeeksi säästetyt rahat, joita turvattomat erakot pitivät
kätkettyinä luolissansa, olivat tuon tuostakin saaneet Blemmyiläiset
sinne houkutelluiksi, vaikka Pharan'issa kyllä oli roomalainen
linnue, joka kuitenkin tavallisesti sitten vasta ilmaantui
ryöstöpaikoille, kun vihollinen niukkoine saaliineen jo aikoja oli
mennyt tipotiehensä.

Muutamia kuukausia tätä ennen oli tapahtunut se hyökkäys, jossa
nuolenkärki haavoitti vanhan Stephanon, ja kaikin puolin oli syytä
toivoa, ett'eivät nämät raa'at rosvot pian palaisi, sillä kosteikon
roomalaisen manippelin johtaja, Phoebicio, oli toimellinen ja valpas
sotapalveluksessaan, ja vaikk'ei hänen kokonaan onnistunut suojella
erakkoja vaarasta, niin hän oli kumminkin ajanut Blemmyiläisiä takaa,
jotka hänen lähestyessänsä olivat lähteneet pakoon, ja estänyt heitä
pääsemästä varalla oleviin veneisinsä.

Vähän matkan päässä rannasta, meren ja vuoren välisellä erämaan
suikaleella, syntyi tappelu raakalaisten ja Roomalaisten välillä,
joka päättyi siten, että edelliset perinpohjin hävisivät, ja oli
syytä toivoa, että tällaiset kokemukset olisivat erämaan pojille
varoitukseksi. Mutta jos heitä tätä ennen helposti hillittävä
ahneuden himo oli saattanut retkeilemään meren poikki, niin tällä
kertaa sitä vastoin kaikista velvollisuuksista pyhin: velvollisuus
kostaa isien ja veljien runsain määrin vuodatettua verta, pakoitti
heitä ryhtymään uuteen hyökkäykseen panemalla kaikki voimansa
liikkeelle.

Sen ohessa he koettivat menetellä mitä suurimmalla varovaisuudella ja
kokosivat nuoren miehistönsä salassa oleviin laaksoihin rantavuorien
pitkän jonon taakse.

Ensimmäisenä pimeänä yönä heidän oli määrä kulkea sen kaidan
merenpoukaman poikki, joka oli heidän ja Petraean niemimaan
välillä, ja kun edellisenä päivänä, auringon laskiessa, taivaalle
kohosi raskaita ukonpilviä, jotka rajusti valoivat tulta ja
vettä ja himmensivät loppukuun, niin he lykkäsivät veneensä ja
lauttansa vesille ja olisivat varmaan ehtineet rantaan, vuorelle ja
kosteikkoon, vuoren kukkulalle asetettujen vartiain huomaamatta,
jotka olivat vetäytyneet suojakaton alle raju-ilmaa pakoon, joll'ei
eräs mies olisi varoittanut erakkoja, ja tämä mies oli Hermas.

Totellen Paavalin käskyä nuorukainen oli ottanut mukaansa kolme
ystävänsä kultarahoista ja muutamia leipiä, ja varustautunut
nuolella ja joutsella, ja, isänsä luolan edustalta hiljaa
lausuttuaan nukkujalle jäähyväiset, lähtenyt Raithuun. Ilomielin,
tuntien voimansa ja miehuutensa ja ylpeänä siitä vaikeasta,
mutta sotamieheksi aikovalle sopivasta toimesta, joka oli hänen
tehtäväkseen uskottu, sekä iloisesti päättäen sen suorittaa, vaikka
henkensä alttiiksi panemalla, hän riensi eteenpäin kirkkaan kuutamon
valossa.

Missä tie polveili sinne tänne, tehdäksensä vuorelle nousun
mahdolliseksi noille karaistuille erämaan vaeltajille, siinä hän
poikkesi siitä ja kiipesi oikopäätä kukkulalta kukkulalle, ylös ja
alas. Tasaisella kentällä hän riensi eteenpäin ikäänkuin olisi ollut
vainoojia hänen kintereillänsä.

Auringon noustua hän nautti vähän einettä, sitten hän kiiruhti taas
eteenpäin, vaikka puolipäivän helteinen aika oli käsissä ja hänen
jalkansa vaipuivat löyhään hiekkaan, meren rannalla kulkiessaan.

Näin innokkaasti pyrkien matkansa perille ei hän ajatellut Sironaa
eikä kulunutta elämäänsä, vaan ainoastaan meren toisella puolella
olevaa vuorta ja Blemmyiläisiä, ja kuinka hän paraiten saattaisi
vakoilla heitä ja, saatuansa heidän aikeistaan tiedon, jälleen voisi
palata meren rannalle ja omaistensa luo.

Kun hän viimein väsymistään väsyi, ja puolipäivän paahde tuli yhä
rasittavammaksi, ja kun veri alkoi aina runsaammin tunkeutua hänen
sydämeensä ja sukkelammin tykyttää hänen ohimoissansa, niin hän
kokonaan lakkasi ajattelemasta, eikä häntä ajanut eteenpäin muu kuin
toivo ehtiä mitä pikaisimmin ensimmäisen päämääränsä perille.

Kolmannella hetkellä jälkeen puolen päivän hän näki kaukaa Raithun
palmut, ja virkistyneenä hän riensi niitä kohden.

Ennenkuin aurinko oli mennyt maillensa, hän oli ilmoittanut Paavalin
mainitsemille erakoille, että Aleksandrialainen epäsi heidän
kutsumuksensa ja aikoi pysyä edelleen pyhällä vuorella.

Sitten Hermas läksi valkamaan, sopiaksensa paikkakunnan kalastajien
kanssa veneestä, jota hän tarvitsi.

Sill'aikaa kun hän keskusteli erään vanhan amalekilaisen merimiehen
kanssa, joka mustasilmäisen poikansa kera laitteli verkkojansa,
läheni kaksi ratsastajaa lähenemistään lahtea, jossa suurehko
kuormalaiva oli pienempien alusten keskellä ankkurissa.

Kalastaja osoitti laivaa sanoen: "Se odottaa Petrasta tulevaa
karavaania. Tuo dromedaarin selässä istuja on keisarin suuri
sotaherra, Pharan'issa olevien Roomalaisten päällikkö".

Hermas näki silloin Phoebicion ensi kerran, ja kun tämä ratsasti
suoraa päätä häntä ja kalastajaa kohden, niin hän pelästyi.

Jos hän nyt olisi noudattanut ensimmäistä ajatustaan, niin hän olisi
heti kääntynyt takaisin ja lähtenyt pakoon; mutta hänen kirkas
silmänsä oli jo kohdannut centurionin väsyneen ja samalla väijyvän
katseen, ja häveten itseänsä hän jäi seisomaan, pani käsivarret
ristiin rinnallensa ja odotti ylpeänä ja jäykkänä Gallialaista, joka
seuralaisineen ratsasti suoraan häntä kohti.

Talib, joka ennen oli nähnyt nuorukaisen hänen isänsä vieressä, tunsi
hänet ja kysyi, joko hän oli kauvemman aikaa ollut täällä, vai nyt
hiljakkoinko hän oli tullut alas vuorelta.

Hermas vastasi hänelle totuudenmukaisesti ja huomasi silloin, ett'ei
centurioni häntä etsinyt.

Kokonaan rauhoittuneena ja vähän uteliaana hän aikoi katsella
centurionia, ja hymy heräsi hänen huulillensa, kun hän näki, että
laiha vanhus pitkällisestä ja nopeasta ratsastamisesta uupuneena
tuskin voi enää pysyä satulassa, ja kun hän sitä paitsi tuli
ajatelleeksi, että tämä viheliäinen ukko oli kukoistavan ja eloisan
Sironan puoliso.

Vähintäkään katumusta tuntematta siitä, että oli tunkeutunut tämän,
vastapäätänsä seisovan miehen, huoneesen, hän antautui mielellään
sen vallattomuuden valtaan, jonka Phoebicion näkeminen hänessä
oli herättänyt, ja kun tämä kysyi, oliko hän matkallansa tavannut
valkeahiuksista vaimoa, jolla oli ontuva vinttikoira muassa, niin hän
vastasi vaivoin pidättäen nauruaan:

"Olen kyllä! Semmoisen vaimon näin ja hänen vinttikoiransakin, mutta
eipä se luullakseni ontunut".

"Missä sinä kohtasit hänet?" Phoebicio kiivaasti kysyi. Hermas
punehtui, sillä nyt hän oli pakoitettu valehtelemaan, ja olihan
mahdollista, että hän väärällä ilmoituksella saattoi vahingoittaa
Sironaa. Sentähden hän ei heti antanut mitään varmaa vastausta, vaan
kysäsi: "Onko vaimo tehnyt jonkin rikoksen, kun te ajatte häntä
takaa?"

"Kauhean rikoksen", Talib vastasi; "Hän on tämän herran vaimo ja
on..."

"Mitä hän on rikkonut, se koskee vain minua", Phoebicio jyrkästi
keskeytti seuralaistansa. "Minä toivon, että tämä poika on tarkemmin
nähnyt, kuin sinä, joka Sironana pidit parkuvan ailalaisen lesken,
joka kantoi lasta sylissään, ja juoksi karavaanin perässä. -- Mikä on
nimesi, nuori mies?"

"Hermas", hän vastasi; "ja kuka sinä sitten olet?"

Gallialainen oli juuri vastaamaisillaan kiukkuisesti, mutta
malttoihen kumminkin ja sanoi: "Minä olen keisarin centurioni ja
kysyn sinulta, minkä näköinen oli tapaamasi vaimo, ja missä hänet
kohtasit?"

Sotilaan vihaisesta katseesta ja hänen oppaansa sanoista Hermas
älysi, ett'ei paenneella Sironalla ollut mitään hyvää odotettavana,
jos hän saataisiin kiinni, ja koska hän ei suinkaan tahtonut
auttaa hänen vainoojiansa, niin hän vastasi pikaisesti, laskien
vallattomuutensa valloilleen: "Enhän kumminkaan liene tavannut häntä,
jota te etsitte; sillä hän, jonka minä näin, ei millään muotoa
saata olla tämän miehen vaimo, sillä hän saattaisi hyvin olla tämän
lapsenlapsikin. Hänellä oli kullankeltaiset hiukset ja rusottavat
kasvot, ja koiraa, joka häntä seurasi, hän nimitti Jambeksi".

"Missä tapasit hänet?" centurioni huusi.

"Kalastajain kylässä, vuoren juurella", Hermas vastasi. "Hän
astui ruuheen, ja poispäin hänen matkansa kulki". "Pohjoiseenko?"
Gallialainen tutkaisi. "Niin luulen", Hermas vastasi, "mutta en tiedä
sitä, sillä minulla oli kiire, enkä saattanut lähemmin tarkastaa
häntä".

"Koettakaamme siis vangita hänet Klysmassa", Phoehicio huusi
Amalekilaiselle. "Olisipa tässä kirotussa erämaassa vaan hevosia!"

"Neljä päivänmatkaa", Talib vastasi arvelevaisesti, "eikä toisella
puolen Elim'iä ole vettä saatavana ennenkuin vasta Moseksen kaivolla.
Jospa vaan saisimme hyviä dromedaareja..."

"Ja vaikka vaan saisittekin", Hermas puuttui puheesen, "niin ei
sinun, centurioni hyvä, pitäisi edetä kauaksi kosteikosta, sillä
tuolla toisella puolen kuuluvat Blemmyiläiset kokoontuvan, ja minä
lähden itse sinne vakoilemaan, niin pian kuin pimenee".

Synkistyneenä Phoebicio loi silmänsä maahan. Hänellekin oli
sanoma saapunut siitä, että erämaan pojat varustautuivat uuteen
hyökkäykseen, ja ärtyneellä, mutta päättävällä äänellä hän huusi
Amalekilaiselle, kääntyen selin Hermaaseen:

"Sinä saat ratsastaa yksinäsi Klysmaan ja koettaa vangita häntä; minä
en tahdo enkä saata laiminlyödä virkaani viheliäisen vaimon vuoksi".

Hermas katseli poistujia ja nauroi iloisesti nähdessään heidän
katoavan erääsen majataloon.

Ennen merelle lähtöänsä hän pani maata nuotalle kalastusveneesen,
jonka hän ukolta oli vuokrannut Alexandrialaisen antamalla
kultarahalla, ja vahvisti ruumistansa pitkällä ja sikeällä unella.

Kuun noustessa hän herätettiin käskynsä mukaan, ja hän auttoi poikaa,
joka seurasi häntä ja osasi hoitaa purjeita ja peräsintä, lykkäämään
hiekassa olevaa venettä vesille.

Piakkoin hän kiiti, vienon tuulen ajamana, veden kimmeltävällä
kierällä, ja hän oli niin raittiilla ja iloisella mielellä, kuin
nuori kotka on, kun se lähtee pesästään ja ensi kerran levittää
voimakkaat siipensä lentoon.

Hän olisi tahtonut huutaa ilosta tuntiessaan hänelle aivan
uutta riemullista vapautta, ja poika, joka piti perää, pudisti
kummastuneena päätänsä, kun hän näki Hermaan, tosin kyllä
tottumattomasti, mutta ravakkailla vedoilla soutavan hänen haltuunsa
jätetyillä airoilla.

"Hyvä tuuli käy", hän huusi erakolle, kääntäessään purjetta
jalusnuoralla; "kyllä pääsemme eteenpäin sinun soutamattasikin.
Säästä sinä vaan voimiasi".

"Kyllä niitä on runsaasti, eikä siis tarvitsekaan niitä säästellä",
Hermas vastasi ja taivuttihen uudestaan voimakkaasti soutaaksensa.

Puolitiessä hän levähti, ja hänen ihastellessaan kuun kuvaa, joka
loisti veden kirkkaassa kuvastimessa, johtui hänen mieleensä Pietarin
pihatanner, jota sama hopeainen loiste valaisi, kun hän ikkunasta
nousi Sironan luo. Tuon ihanan valkokätisen naisen kuva ilmaantui
hänen sieluhunsa ja alakuloinen, ikävöivä tunne alkoi hiipiä hänen
mieleensä.

Hän huoahti vienosti kerran ja toisenkin, mutta kun hänen rintansa
kolmannen kerran tuskallisesti kohosi, niin hän muisti matkansa
tarkoituksen ja murretut kahleensa ja löi airon lappeella
vallattomasti veteen niin, että se pirskahti korkealle, ja
kasteli veneen ja hänet itsensä, pudotessaan alas kimaltelevana
timanttisateena. Hän alkoi jälleen liikuttaa airoja ajatellen, että
hänellä oli parempaakin tehtävää, kuin ajatella naista.

Hänen olikin helppo kokonaan unohtaa Sirona, sillä seuraavina päivinä
ei mikään sotilas-elämän tarjooma mielenliikutus jäänyt häneltä
kokematta.

Tuskin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli lähtenyt Raithusta,
hän astui toisen maan-osan manterelle ja löydettyänsä piilopaikan
veneellensä, hän hiipi heti vuorelle, vakoillaksensa Blemmyiläisiä.

Jo ensimmäisenä päivänä hän joutui sattumalta siihen laaksoon, johon
he kokoontuivat, ja kolmantena hänen onnistui, sitten kun häntä oli
useita kertoja nähty ja vainottu, ottaa vangiksi ja viedä muassaan
eräs vihollisen soturi, joka oli lähetetty vakomaan.

Hän sitoi hänet lujasti ja sai kovilla uhkauksilla häneltä monta
tietoa.

Viholliset, jotka nyt olivat kokoontuneet ryöstöretkeä varten, olivat
monilukuiset, mutta Hermas uskalsi toivoa ennättävänsä heitä ennen,
sillä hänen vankinsa ilmaisi hänelle paikan, jonne he olivat vetäneet
veneensä maalle hiedan ja kivien alle kätköön.

Pimeän tultua erakko läheni veneellään paikkaa, josta kuljettiin
meren poikki, ja kun Blemmyiläiset pimeänä myrskyisenä yönä
lykkäsivät ensimmäisen veneensä vesille, niin Hermas purjehti
vihollisten edellä, nousi maalle suuren vaaran alaisena vuoren
läntisen rinteen juurella ja riensi Sinaille varoittamaan
tähystyspaikan pharanilaisia vartioita.

Ennen auringon nousua hän saapui vuoren huipulle, jonne oli
sangen vaikea kiivetä, herätti huolettomasti vartiapaikoiltaan
lähteneet tähystäjät, ja ennenkuin nämät vielä ennättivät nousta
vahtipaikoilleen kohottamaan lippuja ja lyömään vaskirumpua, hän jo
kiirehti jälleen alas laaksoon päin isänsä luolalle.

Hermaan lähdettyä, Mirjam oli alati kuljeskellut Stephanon luolan
ympäristöllä ja joka päivä aamuisin, puolipäivän aikana ja iltaisin
tuonut vanhukselle vettä; hän oli jatkanut tätä tointaan sittenkin,
kun uusi, ikävä ja äreä hoitaja oli tullut Paavalin sijaan. Hän eli
juurista ja siitä leivästä, jota sairas hänelle antoi, sekä makasi
yönsä syvässä ja kuivassa kallion kolossa, jonka hän jo aikoja sitten
oli tuntenut.

Ennen auringon nousua hän lähti vuoteeltaan täyttääksensä sairaan
kiviastian vedellä ja puhellaksensa Stephanon kanssa Hermaasta.

Hän oli aina nöyrä auttamaan vanhusta, koska hän niin monesti, kuin
hän tuli hänen luoksensa, sai kuulla hänen huultensa lausuvan hänen
poikansa nimeä, ja tämä oli aina iloissaan hänen tulostansa, koska
hän aina antoi hänelle tilaisuuden puhua Hermaasta.

Useiden viikkojen kuluessa vanhus oli niin tottunut antautumaan
hoideltavaksi, että hän piti paimentytön avuliaisuuden hyvänään,
ikäänkuin se olisi ollut aivan itsestänsä selvää; mutta tämä ei
koettanut milloinkaan selvittää itselleen, mistä syystä hän niin
mielellään palveli vanhusta. Stephano olisi haikeasti kaivannut
häntä, jos hän vaan olisi jäänyt tulematta, ja tytölle oli lähteellä
käynti ja vanhuksen kanssa keskusteleminen käynyt tarpeeksi, vieläpä
aivan välttämättömäksi pakoksi, sillä hän ei tietänyt vielä, elikö
Hermas, vai oliko Phoebicio surmannut hänet Mirjam'in kanteen
johdosta.

Kenties Paavali oli sepittänyt kaiken, mitä Stephano kertoi hänelle
poikansa vakoomisretkestä, säästääksensä potilasta ja vähitellen
totuttaaksensa häntä pitämään poikaansa kadotettuna; ja kuitenkin hän
aivan mielellään uskoi, että Hermas oli elossa, ja kun hän myöhään
illalla poistui luolan lähistöltä ja taas täytti sairaan astian,
ennenkuin aurinko vielä oli nähtävissä, niin hän teki sitä sen
vuoksi, että hän arveli tuon kadonneen, takaisin palatessaan, ennen
kaikkia muita käyvän isänsä luona.

Hän ei hetkeksikään saanut täydellistä lepoa, sillä jos putoava kivi,
läheneväin askelten ääni tahi jonkun eläimen huuto keskeytti erämaan
hiljaisuuden, niin hän meni piiloon ja kuunteli sitä tykyttävin
sydämin; mutta tätä hän ei tehnyt niin paljon siitä syystä, että
hän pelkäsi isäntäänsä Pietaria, jonka luota hän oli karannut, vaan
paljoa enemmän sen vuoksi, että hän odotti saavansa kuulla sen miehen
askelet, jonka hän oli antanut hänen vihollistensa käsiin, mutta jota
hän kuitenkin yöt päivät tuskallisesti ikävöitsi.

Aina lähteen viereen pysähtyessään hän kasteli kankeita hiuksiansa,
saadaksensa ne sileiksi, ja pesi kasvojansa niin innokkaasti, kuin
jos hän olisi voinut tämän kautta hieroa ihonsa mustan värin kokonaan
pois. Ja kaikkea tätä hän teki hänen vuoksensa, ja miellyttääksensä
häntä hänen palatessansa yhtä paljon, kuin tuo kosteikossa asuva
valkeanverinen vaimo, jota hän yhtä tulisesti vihasi, kuin hän
intohimoisesti rakasti Hermasta.

Viimeöisen raju-ilman aikana oli sadepuro virrannut vuoren huipulta
alas hänen lymypaikkaansa ja karkoittanut hänet sieltä.

Läpimärkänä, suojattomana ja katumuksen, tuskan sekä ikävän vallassa
hän oli hypellyt kiveltä kivelle ja milloin minkin kallion alta
etsinyt suojaa ja lepoa.

Hänen vaeltaessaan oli häntä myös houkutellut puoleensa se valon
hohde, joka pilkoitti hurskaan Paavalin uudesta asunnosta, ja hän
oli nähnyt sekä tuntenut Aleksandrialaisen, mutta tämä ei huomannut
häntä, sillä syviin ajatuksiin vaipuneena hän istui kyykistyneenä
maassa tulisijansa vieressä. Hän tiesi siis, missä tämä seurakunnan
yhteydestä eroitettu erakko asui, jota hän oli usein Stephanolta
kysellyt ja josta hän sairaan valitusten ja hämäräin viittausten
kautta oli saanut tietää, että verivihollisensa Sirona oli hänetkin
kietonut pauloihinsa ja saattanut hänet turmioon.

Kun kointähden loiste alkoi sammua, niin Mirjam läheni Stephanon
luolaa. Hänen sydämensä oli täynnä kyyneliä, mutta hän ei kuitenkaan
kyennyt huuhtomaan pois hätäänsä ja tuskaansa lievittävillä
itkupisaroilla, ja hänet täytti kokonaan se harras toivo, että hän
saisi täällä maahan vaipua ja kuolla ja siten päästä vapaaksi näistä
tuskista, jotka lepoa suomatta häntä vaivasivat.

Oli vielä liian varhaista häiritä vanhusta. Mutta kumminkin! Hänen
täytyi saada kuulla sananen, vaikkapa kovakin ihmisen suusta, sillä
hänen henkeänsä huumaava villittymisen tunne ja hänen sydäntään
painava yksinäisyyden haikeus ahdistivat häntä kovin tuskallisesti.

Hän seisoi jo luolan suulla, kun hän kuuli kiviä vierivän alas
korkealta hänen yläpuoleltansa sekä ihmis-äänen huutavan.

Hän säpsähti ja kuunteli liikkumatta, kaula kurotettuna sekä ruumis
jännitettynä, mitä ylhäällä liikkui. Sitten hän äkkiä huudahti
ääneensä riemusta, niin että hänen huutonsa kaikui kauas, ja
syöksi kädet korkealle kohotettuina vuorta ylös, alaspäin astuvaa
matkamiestä vastaan.

"Hermas, Hermas!" tyttö huusi hänelle riemuiten, ja hänen sydämensä
päiväkirkas ilo kuvastihe niin valoisana ja puhtaana tässä huudossa,
että myötäsointuiset sävelet kaikuivat nuorukaisen sielussa, ja hän
tervehti tyttöä iloisesti.

Sillä tavalla ei Hermas vielä milloinkaan ollut tervehtinyt häntä, ja
hänen äänensä sointu virvoitti hänen tuskastunutta sydänparkaansa,
niinkuin raikas juoma, jonka hellä käsi kohottaa janohon nääntyvän
huulille.

Runsas riemastus ja ylenpaltinen kiitollisuus, jommoista hän ei ollut
koskaan ennen tuntenut, loihen hänen sieluunsa, ja sen vuoksi, että
Hermas oli hänelle niin hyvä, häntäkin halutti näyttää, että hänkin
saattoi tarjota jotakin vastalahjaa siitä ystävyydestä, jota Hermas
oli hänelle osoittanut.

Sen tähden olivat Mirjamin ensi sanat seuraavat: "Minä olen aina pysynyt
isäsi läheisyydessä ja tuonut hänelle vettä varhain ja myöhään niin
paljon, kuin hän on tarvinnut".

Tyttö punehtui näin kehuessaan itseänsä hänelle ensi kertaa; Hermas
taasen huudahti:

"Siinä sinä olet hyvin tehnyt, ja minä olen sinua siitä muistava.
Sinä olet vallatoin, narrimainen olento; mutta minä luulen, että se,
jolle sinä tahdot hyvää tehdä, voikin sinuun luottaa".

"Koetappas sitä!" Mirjam huusi ojentaen kätensä hänelle.

Hermas tarttui hänen käteensä ja sanoi vetäen häntä muassaan:
"Kuuletkos vaskirummun ääntä? Minä olen käskenyt tuolla ylhäällä
olevia vartioita olemaan varoillansa; Blemmyiläiset ovat tulossa.
Onko Paavali isäni luona?"

"Ei ole; mutta minä tiedän, missä hän oleskelee".

"Sinun täytyy lähteä häntä kutsumaan", keskeytti häntä nuorukainen.
"Häntä ensin, sitten Gelasiota, Psoesta ja Dulasta ja kaikkia
katumuksentekijöitä, jotka vaan löydät. Heidän pitää kaikkien mennä
Oikotien solan vieressä olevaan linnoitukseen. Minä tuon sinne nyt
isänikin; mutta riennä ja näytä, että sinuun saattaa luottaa".

Viimeisiä sanoja lausuessaan hän syleili tyttöä vyötäisistä; mutta
tämä pujahti häneltä kainosti karkuun ja riensi pois huutaen: "Minä
vien sanan kaikille".

Ulkopuolella sitä luolaa, jossa hän toivoi löytävänsä Paavalin, hän
tapasi Sironan, mutta ei pysähtynyt hänen luokseen, vaan tyytyi
siihen, että nauraen huusi hänelle hurjia herjaussanoja.

Hän aavisti löytävänsä Aleksandrialaisen lähimmän lähteen luona ja
kiirehti sinne, kutsui häntä ja riensi edemmäksi luolasta luolaan,
levitellen sanomaa Hermaan käskyläisenä ja hänen nimessään.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Oikotien solan partaalla olevan kömpelötekoisen muurin takana
olivat koolla nuo kummalliset miehet, jotka olivat jättäneet elämän
huveineen ja tuskineen, velvollisuuksineen ja iloineen, jotka olivat
kääntyneet selin siihen yhteiskuntaan ja perheesen, jonka jäseninä
olivat olleet, paetakseen erämaihin ja siellä, vapaaehtoisesti
luovuttuaan kaikista muista harrastuksista, pyrkiäkseen päämäärää
kohti, joka ulottui toiselle puolen tätä elämää.

Äänettömässä erämaassa, kaukana maailman viettelevistä äänistä,
heidän varmaankin oli muka helpommin onnistuva kuolettaa lihalliset
halunsa, irtautua lihan kahleista ja siten kohottaa synnin sekä lihan
kautta tomuhun kiinnitetty inhimillinen luontonsa lähelle puhdasta,
ruumiitonta Jumal'-olentoa.

Kaikki nämät miehet olivat kristityitä, ja niinkuin Vapahtaja
vapaaehtoisen kärsimisen kautta oli tullut Lunastajaksi, niin hekin
koettivat kärsimysten puhdistavalla voimalla vapautua saastaisen
ihmisluonnon kuonasta ja kovain katumusharjoitusten kautta suorittaa
suoritettavansa sekä oman että koko sukukunnan velan maksamiseksi.

Heitä ei ollut mikään vainoomisen pelko ajanut erämaahan, vaan
suurimman voiton toivo.

Kaikki nämät vartiotorniin kokoontuneet erakot olivat Egyptiläisiä
ja Syrialaisia, ja etenkin edellisten joukossa oli useita, jotka
jo kotimaansa vanhoja jumalia palvellessaan olivat antautuneet
itsensäkieltämiseen ja katumukseen, ja tällöin valitsivat
jumalisuuden harjoituksiensa tapahtumapaikoiksi ne seudut, joilla
Herran sanottiin ilmestyneen valituillensa.

Myöhemmin asettui sekä itse Sinaille, että myöskin koko petraealaisen
Arabian alalle, jonka kautta Juutalaisten sanotaan vaeltaneen
muuttomatkallansa Moseksen johdolla, samanmielisiä erakoita, jotka
nimittivät asettumispaikkojaan valitun kansan raamatussa mainittujen
lepo-asemain mukaan; mutta vielä ei ollut mitään yhdyssidettä
yksityisten parannuksentekijäin välillä, eikä mitään ohjesääntöä
järjestämässä heidän elämäänsä, vielä oli heitä vain muutamia
kymmeniä, vaikka heidän lukunsa piakkoin oli nouseva sadoiksi ja
tuhansiksi.

Uhkaava vaara oli tulisella kiireellä koonnut nämät elämän ja
maailman halveksijat, joiden ajatukset olivat kuolemaa kohti
suunnatut.

Ainoastaan vanha Kosmas, joka vaimonsa kanssa oli vetäytynyt Sinaille
ja hänen kuoltuaan asui yhdessä toisen erakon, Gelasion kanssa, oli
nyt jäänyt luolaansa ja, kun asuinkumppani kehoitti häntä pakenemaan,
sanonut olevansa tyytyväinen, milloin ja missä tahansa Herra hänet
kutsuisi pois, ja että se oli Jumalan kädessä, oliko vanhuus vaiko
nuolen-isku hänelle taivaan portin avaava.

Kokonaan toisin oli muiden erakoiden laita, jotka syöksyivät
vartiotornin kapeasta ovesta sen sisäosaan, kunnes se tuli täpö
täyteen; ja Paavalin, joka katsellen vaaraa silmästä silmään oli
muuttunut aivan tyyneksi, täytyi estää erään uuden tulokkaan
pääsemistä sisään, jotta taajaan sullottu, vapiseva joukko säilyisi
vahingoista.

Ei mikään tarttuva tauti leviä niin nopeasti eläimestä eläimeen, ei
mikään mädännys niin joutuisasti hedelmästä hedelmään, kuin pelko
ihmissydämestä toiseen.

Ne, joita hätä kovimmilla ruoskan lyönneillä vainosi, olivat
nopeimmin juosseet ja ensinnä saapuneet linnoitukseen.

Voivottaen ja valittaen he olivat ottaneet vastaan jälkeenpäin
saapuvia, ja surkeaa oli nähdä, miten tuo tuskitteleva joukko,
samassa kun se kovalla äänellä vakuutti tyytyvänsä Jumalan johtoon ja
hurskaasti rukoili, samassa väänteli käsiään, ja miten kukin erikseen
piti tuskallista huolta siitä, että saisi pelastuneet tavara-vähänsä
salatuiksi ensinnäkin kumppaniensa moitteilta ja sitten lähestyvän
vainolaisen saaliinhimolta.

Samalla kertaa, kuin Paavali, tulivat Sergius ja Jeremiaskin, joita
hän jo tiellä oli rohkaissut. Nämät kolme miestä koettivat herättää
luottamusta pelkureissa, ja kun Aleksandrialainen johdatti heidän
mieleensä sitä, kuinka innokkaasti jokainen heistä muutamia viikkoja
sitten oli ollut avullisena kallionmöhkäleitä ja kiviä vieritettäissä
muurille ja jyrkänteen reunalle, jotta sitten voisivat syöstä ja
heittää niitä päällekarkaavan vihollisen päälle, niin tuli monellekin
selväksi, että heillä jo oli ansioita puolustustyön suhteen, ja että
heidän tuli sitä jatkaakin.

Yhä useampia miehiä tuli tällöin alas tornista, ja kun Hermas, jota
Mirjam seurasi, näkyi tulevan kantaen isäänsä selässään, ja Paavali
kehoitti ympärillään seisovia kumppaneja rohkaisemaan mieltänsä,
nähdessään tämmöisen miellyttävän kuvan lapsenrakkaudesta, niin
uteliaisuus viekoitteli viimeisetkin torniin jääneet ulos.

Aleksandrialainen hyppäsi muurin ylitse, kävi Stephanoa vastaan,
otti hänet huohottavan nuorukaisen hartioilta omillensa ja lähestyi
kuormineen tornia. Mutta vanha sotilas kieltäytyi menemästä huoneen
suojaan ja pyysi, että ystävä laskisi hänet muurin viereen.

Paavali täytti hänen toivonsa ja nousi sitten Hermaan kanssa tornin
huipulle, katsellaksensa sieltä ympärillä olevia seutuja.

Heti Paavalin lähdettyä Stephano sanoi, kääntyen ympärillään
seisovien erakkojen puoleen:

"Nämät kivet ovat irrallaan, ja minun voimani on tosin pieni, mutta
kumminkin riittävä syöksemään niitä tuonne alas. Jos tappelu syntyy,
niin kuitenkin minun vanhat soturisilmäni näkevät, vaikka ovatkin
heikot, teidän silmäinne avulla paljon, jota te nuoremmat saatte
hyödyksenne käyttää. Mutta ennen kaikkea on välttämätöintä, että, jos
tahdotaan tehdä kiista vaikeammaksi rosvoille, yksi täällä käskee, ja
te toiset tottelette häntä".

"Sinä, isä", Syrialainen Salatiel keskeytti häntä, "olet palvellut
keisarin sotaväessä, ja viimeisessä ryntäyksessä osoittanut
rohkeuttasi ja sotataitoasi. Johda sinä meitä!"

Stephano pudisti surullisena päätänsä ja vastasi: "Minun ääneni on
käynyt heikoksi ja pieneksi haavastani, joka on täällä rinnassani, ja
pitkällisestä taudistani. Eivät lähimmätkään miehet kuulisi ääntäni
taistelun pauhinassa. Ottakaa Paavali johtajaksenne, sillä hän on
väkevä, varova ja urhoollinen".

Useat erakoista olivat jo kauvan huomanneet Aleksandrialaisen
olevan heidän parhaan tukensa, sillä vuosikausia hän oli nauttinut
kaikkien kunnioitusta ja tuhansissa tilaisuuksissa osoittanut voimaa
ja pelottomuutta, mutta tätä esitystä kuullessansa he katselivat
toisiansa hämmästyneinä, arvelevaisina ja paheksien.

Stephano huomasi, mitä heidän mielessään liikkui, ja sanoi:

"Hän on suureen syntiin langennut ja Jumalan edessä hän varmaankin
on viho viimeinen teidän joukossanne, mutta pedontapaisen voiman ja
hurjan rohkeuden suhteen hän on teitä etevämpi. Kuka teistä tahtoisi
astua hänen sijaansa, jos te ette anna hänelle johtoa?"

"Sailainen Orion", huusi yksi erakoista, "on suuri ja väkevä; jos hän
tahtoisi..."

Mutta Orion kieltäytyi kovasti ottamasta toimittaakseen tätä
vaarallista tehtävää, ja kun Andreas ja Joseph olivat yhtä
innokkaasti sanoneet, ett'eivät he ota vastaan heille tarjottua
päällikkyyttä, niin Stephano sanoi: "Näettehän, ett'ei meillä ole
mitään muuta neuvoa jäljellä, kuin pyytää Aleksandrialaista olemaan
täällä johtajana niin kauvan, kuin rosvot meitä uhkaavat, vaan ei
kauvemmin. Tuolla hän tulee. Kysynkö minä häneltä?"

Myöntävä, vaikk'ei suinkaan iloinen, murina kuului vanhukselle
vastaukseksi, ja Paavali otti, ihastuksissaan siitä toivosta,
että hän täällä saisi uhrata henkensä ja verensä heikkojen
puolustukseksi, sekä taistelunhalusta palaen, Stephanon kehoituksen
vastaan, aivan kuin se olisi ollut ihan luonnollinen asia, ja alkoi
heti sotapäällikkönä komentaa noita neuvottomia, lammasnahkoihin
puettuja miehiä. Minkä hän lähetti vartiaksi tornin huippuun, minkä
hän määräsi kantamaan kiviä saataviin, minkä taas vaaran hetkenä
syöksemään kiviharkkoja ja kallionlohkareita syvyyteen; heikompia hän
käski pysymään yhdessä koossa ja rukoilemaan muiden puolesta sekä
laulamaan kiitosvirsiä, ja hän suostui kaikkien kanssa käytettävistä
viittauksista ja merkeistä.

Hän oli milloin missäkin paikassa, ja hänen eloisuutensa ja
uskalluksensa tarttui pelkureihinkin.

Juuri kun näitä käskyjä annettiin, Hermas sanoi jäähyväiset
Paavalille ja isällensä, sillä hän kuuli roomalaisen sotatorven
toitotuksen ja Pharan'in nuoren miehistön rummun pärrytyksen, joka
joukko kulki Oikotien solan kautta vihollista vastaan.

Hän tiesi, missä Blemmyiläisten päävoima oli, ja ilmaisi sen
centurioni Phoebiciolle ja Pharanilaisten päällikölle.

Gallialainen teki muutamia lyhyitä kysymyksiä Hermaalle, jonka hän
kohta tunsi, sillä nähtyänsä hänet Raithun satamassa, ei hän ollut
voinut unhottaa hänen silmiänsä, jotka johtivat hänen mieleensä
Glyceran silmät, ja saatuansa lyhyitä, varmoja vastauksia, hän jakoi
nopeita ja tarkkoja käskyjä.

Yhden Pharanilaisten kolmanneksen oli määrä rummuttaen ja puhaltaen
jatkaa matkaansa vihollisia vastaan ja näiden lähestyessä peräytyä
tasangolle aina vartiotornin alle saakka. Jos Blemmyiläiset
saataisiin sinne viekoitelluiksi, niin kosteikkokaupungin soturein
toisen kolmanneksen, joka saattoi helposti vetäytyä poikkilaaksoon,
oli hyökättävä heidän vasenta kylkeänsä vastaan, sill'aikaa kuin
Phoebicio manippelineen piilisi tornikallioiden takana sekä
äkkiä esiin syösten ratkaisisi tappelun. Viimeinen kolmasosa sai
tehtäväkseen hävittää Blemmyiläisten alukset Hermaan johdolla, joka
tiesi heidän maallenousu-paikkansa.

Pahimmassa tapauksessa centurioni saattoi väkinensä peräytyä
linnoitukseen ja puolustaa itseänsä siellä, kunnes saisi apuväkeä
läheisistä satamakylistä, jonne lähettiläitä jo oli matkalla.

Gallialaisen käskyt pantiin toimeen viivyttelemättä, ja Hermas
kulki hänelle uskotun joukon etupäässä niin itseensä luottavaisena
ja uljaana, kuin keisarin väessä palvellut sotavanhus, joka johtaa
legionaansa taistelukentälle. Hän kantoi nuolia ja jousta selässänsä,
ja kädessänsä hänellä oli sotakirves, jonka hän oli ostanut Raithusta.

Mirjam aikoi seurata hänen johtamiansa sotilaita, mutta Hermas
huomasi hänet ja huusi: "Torniin, lapsi, isäni luo!" Ja paimentyttö
totteli häntä arvelematta.

Kaikki linnoituksessa olevat erakot olivat rientäneet vuoren
rinteelle ja katselivat sieltä sotavoiman jaoittamista sekä
viittailivat ja huusivat alhaalla oleville.

He toivoivat osan sotilaista yhtyvän heihin heidän suojakseen, mutta,
niinkuin pian saivat nähdä, turhaan.

Stephano, jonka heikot silmät eivät kantaneet vuoren juurella
olevalle tasangolle, antoi Paavalin kertoa itselleen kaiken,
mitä tapahtui, ja käsitti sotilaan tarkalla silmällä centurionin
taistelusuunnitelman.

Silloin Hermaan johtama joukko kulki tornin ohitse, ja nuorukainen
tervehti isäänsä sekä liikkeillä että sanoilla.

Stephano, jonka korva oli jäänyt tarkemmaksi, kuin silmä, tunsi
poikansa äänen ja lausui hänelle niin kovaa, kuin jaksoi, muutamia
rakkauden sanoja jäähyväisiksi.

Paavali muodosti ukon sydämenpurkauksen lyhyeksi lauseeksi ja huusi
puhetorveksi yhdistettyjen kämmeniensä kautta ystävänsä taisteluun
rientävälle pojalle hänen siunauksensa.

Hermas ymmärsi hänet; mutta vaikka tämä tervehdys häntä suuresti
liikuttikin, niin kuitenkin hän vastasi siihen ainoastaan
äänettömillä viittauksilla. Isän on helpompi keksiä sata siunauksen
sanaa, kuin pojan yhtä kiitoslausetta. Kun nuorukainen oli kadonnut
kallioiden taakse, niin Paavali sanoi:

"Vanhan soturin lailla hän astui pois, ja toiset seurasivat häntä,
niinkuin lauma jäärää. Mutta nyt! Kuuletkos? Varmaankin! Ensimmäinen
Pharanilaisten osasto on joutunut kahakkaan vihollisen kanssa.
Sotahuuto lähestyy yhä".

"Sitten kaikki käy hyvin", Stephano vastasi vilkkaasti. "Jos he
tarttuvat onkeen ja antavat viekoitella itsensä tänne tasangolle,
niin he ovat, luulen ma, hukassa. Me saamme täältä nähdä koko
taistelun, ja jos meikäläiset ajetaan pakoon, niin saattaa kyllä
tapahtua, että he vetäytyvät tänne linnoitukseen. Nyt ei saa
ainoatakaan kiveä heittää pois tarpeettomasti, sillä jos vaan meidän
tornimme tulee taistelun keskustaksi, niin puolustajat tarvitsevat
linkokiviä".

Muutamat erakot kuulivat nämät sanat, ja kun sotahuuto sekä tappelun
pauhina lähenemistään läheni, ja toinen toisti toiselle, että
heidän pakopaikkansa oli tuleva taistelun keskustaksi, niin pelon
valtaan joutuneet katumuksentekijät lähtivät Paavalin määräämistä
vartiopaikoistaan, juoksivat, Aleksandrialaisen ankaroista käskyistä
huolimatta, sinne tänne, ja useimmat yhdistyivät vanhoihin ja
heikkoihin, joiden kiitosvirret muuttuivat yhä surkeammiksi, mitä
enemmän vaara läheni.

Kovimmalla äänellä suuri Sailainen Orion vaikeroitsi ja huusi
kohottaen kätensä korkealle:

"Herra, mitä Sinä vaadit meiltä kurjilta? Kun Moses jätti Sinun
valitun kansasi vain neljäksitoista päiväksi, niin se heti
luopui Sinusta, ja me elämme elämäämme Sinun palveluksessasi
johtajattakin ja olemme uhranneet kaiken, mikä sydäntä ilahuttaa,
ja olemme antautuneet kaikellaisten kärsimysten alaisiksi, sinulle
kelvataksemme! Ja nyt nämät hirvittävät pakanat jälleen raivoavat
meidän ympärillämme ja tappavat meidät. Onko tämä voittopalkinto
taistelustamme ja väsymättömästä ponnistelustamme?"

Muutkin yhtyivät Sailaisen valitukseen; mutta Paavali astui
heidän keskellensä, moitti heidän arkamaisuuttansa ja pyysi heitä
innokkailla ja vakuuttavilla sanoilla palaamaan vartiopaikkkoihinsa,
että ainakin itäisellä rinteellä olevaa muuria vartioitaisiin, jolta
puolen oli helpompi kiivetä ylös, ja ett'ei linnoitus joutuisi
helposti voitettuna saaliina vihollisten käsiin, joilta ei ollut
mitään armoa odotettavana.

Jo olivat muutamat erakot seurata Aleksandrialaisen kehoitusta,
kun kauhea kiljunta, Pharanilaisia takaa-ajavien Blemmyiläisten
sotahuuto, kuului aivan heidän pakopaikkansa juurelta.

Kauhistuneina he tunkeutuivat jälleen kokoon, ja kun Syrialainen
Salatiel, joka oli uskaltanut mennä jyrkänteen reunalle ja katsella
vanhan Stephanon hartioiden ylitse tasangolle, syöksi takaisin
toveriensa luo tuskallisesti huutaen: "Meikäläiset pakenevat!" niin
silloin Gelasio parkaisi ääneensä ja huusi lyöden rintaansa ja repien
mustaa, kiharaista tukkaansa: "Oi Herra Jumala, mitä Sinä tahdot
meiltä? Onko sitten meidän pyrintömme vanhurskauteen ja hyviin
avuihin aivan turhaa ja hyödytöntä, koska Sinä heität meidät kuoleman
kitaan etkä tahdo sotia meidän puolestamme? Jos sorrumme pakanoiden
käsihin, niin on jumalattomuus ja raaka väkivalta kerskaava, niinkuin
se olisi voittanut jumalanpelon ja totuuden".

Paavali oli, ollen kokonaan suunniltaan ja neuvotoinna, kääntynyt
pois valittajista ja tarkasteli nyt Stephanon kanssa tappelua.

Blemmyiläiset olivat tulleet monilukuisina, ja heidän rynnäkkönsä,
jota Pharanilaisten aluksi oli määrä vaan näennäisesti paeta,
oli niin ankara, ett'eivät he, eivätkä heihin liittyneet
taistelukumppanit voineet sitä kestää, vaan he ajettiin takaisin aina
Oikotien solan ahdinkoihin.

"Ei käy, niinkuin pitäisi", Stephano sanoi.

"Ja tämä pelkurijoukkio, nämät raavaat", Paavali huusi vimmattuna,
"jättivät muurin suojattomaksi ja herjaavat Jumalaa, sen sijaan kuin
heidän pitäisi vartioida muuria tahi taistella".

Erakot huomasivat hänen liikkeensä, jotka näyttivät epätoivoon
joutuneen liikkeiltä, ja Sergio huusi:

"Joko meiltä kaikki toivo menee hukkaan? Miks'ei orjantappurapensas
syty tuleen ja hävitä liekillänsä pahantekijöitä? Mintähden
ei ukkonen jyrise? Missä ovat salamat, jotka Sinain vuoren
huippujen ympärillä leimahtelivat? Miksi ei ilma pimene pakanoiden
kauhistukseksi? Miksi ei maa aukene, nielläksensä heidät, niinkuin
Koran joukon?"

"Jumalan voima", Dulas huusi, "istuu kädet ristissä. Kuinka
epäilyttävän näköiseksi Herra tekee meidän hurskautemme, koska hän
käyttää itseänsä meitä kohtaan niin, kuin emme ollenkaan ansaitsisi
hänen huolenpitoansa!"

"Ette te sitä ansaitsekaan", huudahti Paavali, joka oli kuullut
viimeiset sanat ja silloin pikemmin kantoi kuin talutti sairaan
Stephanon muurin itäiselle puolelle, joka oli vartioitta, "ette te
sitä ansaitsekaan, sillä sen sijaan, että teidän pitäisi vastustaa
Jumalan vihollisia, te herjaatte Häntä ja häpäisette itsenne
kurjan pelkuruutenne kautta. Katsokaa tätä sairasta vanhusta, joka
valmistaksen teitä puolustamaan, ja noudattakaa nyt nurisematta minun
käskyjäni, taikka, pyhien marttyyrien veren kautta, minä vedän teidät
hiuksistanne ja korvistanne vartiopaikoillenne ja tahdon..."

Mutta enempää hän ei lausunut, sillä hänen uhkauksensa katkaisi
voimakas ääni, joka muurin juurelta huusi hänen nimeänsä.

"Se on Agapito", Stephano sanoi. "Vie minut vallille ja laske minut
sinne maahan".

Ennenkuin Paavali vielä oli täyttänyt ystävänsä toivon, niin kookas
piispa seisoi hänen vieressänsä.

Kappadokialainen Agapito oli nuoruudessaan ollut sotilas. Hän oli
tuskin päässyt vanhemmalle puolen ikäänsä ja oli seurakuntansa valpas
paimen.

Kun kaikki Pharan'in nuoriso lähti Blemmyiläisiä vastaan
taistelemaan, niin ei hän saanut enää lepoa kosteikossa, vaan käski
presbyterejä ja diakoneja vaimojen ja jäljellejääneitten miesten
kanssa kirkossa rukoilemaan taistelevien puolesta, jonka tehtyänsä
hän oli lähtenyt oppaan ja kahden akoluuthin seurassa vuorelle,
ollaksensa läsnä taistelussa.

Muille papeille ja vaimollensa, jotka koettivat pidättää häntä, hän
oli vastannut: "Kussa lauma on, siellä pitää paimenenkin oleman!"

Kenenkään näkemättä ja kuulematta hän oli saapunut linnoituksen
muurille asti ja siellä joutunut kuulemaan Paavalin ankarat sanat.

Jo hän seisoi pyörivin silmin Aleksandrialaisen edessä ja kohotti
uhaten voimakkaan kätensä, huutaen hänelle: "Uskaltaako seurakunnasta
suljettu tällä tavoin puhua veljillensä? Tahtooko saatanan puolesta
taistelija jaella käskyjä Herran sotamiehille? Sinun olisi varmaankin
hauskaa, jos atleettisilla käsivarsillasi voittaisit takaisin sen
maineen, jonka synnin ja rikosten raukaisema sielusi on hukannut.
Tänne ystäväni, Herra on meidän kanssamme ja on meitä varjeleva!"

Paavali oli ääneti kärsinyt piispan sanoja ja kohotti kätensä,
niinkuin muutkin erakot, kun Agapito astui heidän keskellensä ja
lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen.

Amenen jälkeen piispa määräsi sotapäällikön tavoin kullekin,
heikommille ja vanhimmillekin, paikan muurilla ja heittokivien takana
ja huusi sitten kaikuvalla äänellä: "Näyttäkää tänäpänä, että te
olette Korkeimman sotilaita!"

Ei kukaan vastustanut häntä, ja kun joka mies seisoi
vartiopaikallansa, niin hän astui vuoren rinteelle ja katseli tarkoin
taistelua, joka riehui hänen alapuolellansa.

Pharanilaiset vastustivat menestyksellä Blemmyiläisten hyökkäystä,
sillä Phoebicio oli manippelineen syössyt esiin väijyksistä, sivulta
käynyt hyökkäävien erämaan poikien kimppuun ja levittäen kuolemaa
sekä häviötä hajoittanut heidät kahteen joukkoon. Hyvin varustetuilla
Roomalaisilla näkyi olevan varsin vähä vastusta alastomista
vihollisistaan, jotka käsikahakassa eivät voineet käyttää nuoliaan
eivätkä peitsiään.

Mutta Blemmyiläiset olivat useissa otteluissa keisarin joukkojen
kanssa oppineet käyttämään voimiansa, ja niin pian kuin he näkivät,
ett'eivät voineet kestää vihollistensa hyökkäystä, niin heidän
johtajansa huusivat omituisen räikeästi, heidän rivinsä hajosivat, ja
he syöksyivät erilleen jokaiseen ilman suuntaan höyhenläjän lailla,
johon tuuliaispää on tarttunut.

Agapito piti erämaan poikien hajaantumisen hurjana pakona, hengähti
syvään ja kiitollisena ja kääntyi mennäksensä taistelukentälle
lohduttamaan haavoitettuja uskonveljiänsä. Mutta hänellä oli itse
linnoituksessa oleva tilaisuus tehdä hurskasta velvollisuuttaan,
sillä hänen edessänsä seisoi paimentyttö, jonka hän jo tullessansa
oli huomannut, ja joka sanoi kainostellen, mutta kumminkin nopeasti
ja selvään: "Herra piispa, Hermaan isä, sairas Stephano, jolle minä
olen vettä tuonut, käski pyytämään sinua tulemaan hänen luoksensa,
sillä hänen haavansa on auennut ja hän luulee kuoleman olevan
lähellä".

Agapito noudatti nopein askelin tätä kutsumusta ja tervehti sairasta,
jonka haavat Paavali ja Sailainen Orion jo olivat sitoneet,
semmoisella tuttavuudella, jota hän ei ensinkään osoittanut muille
katumuksentekijöille.

Hän tunsi jo aikoja sitten Stephanon entisen nimen ja hänen entiset
elämänvaiheensa, ja hänen toimestansa oli Hermaan täytynyt yhtyä
Aleksandriaan lähetettyjen airuiden joukkoon, sillä Agapito oli sitä
mieltä, ett'ei kukaan saanut paeta elämän taistelua, ennenkuin hän
oli itse ottanut siihen osaa.

Stephano ojensi hänelle kätensä, piispa istui hänen viereensä ja
viittasi hänen ympärillään seisovia jättämään heidät yksikseen ja
kuunteli tarkoin sairaan hiljaisia sanoja.

Kun tämä vaikeni, niin Agapito sanoi:

"Minä ylistän sinun kanssasi Herraa, että Hän antoi sinun vaimosi
löytää ne tiet, jotka käyvät Hänen tykönsä, ja sinun pojastasi on
tuleva kelpo sotamies, niinkuin sinä itsekin olet ollut. Sinun
maallinen talosi on toimitettu, mutta kuinka sinä olet valmistettu
toiseen, ijankaikkiseen elämään?"

"Minä olen kahdeksanatoista vuotena tehnyt katumusta, rukoillut ja
kärsinyt paljon", sairas vastasi. "Maailma on jäänyt kauas taakseni
ja minä toivon vaeltavani sillä tiellä, joka taivaasen viepi".

"Sitä toivon minäkin sinulle ja sinun sielullesi", piispa sanoi.
"Suuret kärsimiset olivat määrätyt sinun osaksesi maailmassa.
Oletkos koettanut antaa niille anteeksi, jotka ovat tuottaneet
sinulle katkerimmat kärsimisesi, ja saatatko rukoilla: 'Anna meille
meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme meidän
velvollistemme?' Muistatkos tätä lausetta: 'Sillä jos te anteeksi
annatte ihmisille heidän rikoksensa, niin myös teidän taivaallinen
Isänne antaa teille anteeksi?'"

"Glyceralle en ole ainoastaan anteeksi antanut", sairas vastasi,
"vaan ottanut hänet jälleen sydämeni rakastetuksikin; mutta sille
miehelle, joka hänet häpeällisesti viekoitteli, sille kurjalle,
joka, vaikka olinkin hänelle tehnyt tuhansia hyviä töitä, on minut
pettänyt, ryöstänyt ja häpäissyt, hänellekin toivon..."

"Anna hänellekin anteeksi", Agapito huusi, "jotta sinulle anteeksi
annettaisiin".

"Minä olen kahdeksanatoista vuonna koettanut siunata tätä
vihollistani", Stephano vastasi, "ja tahdon koettaa sitä vastakin
edes..."

Tähän asti piispa oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaasen;
mutta tällöin häntä huudettiin usealta taholta, ja Gelasio, joka
muiden erakoiden kanssa seisoi vuoren rinteellä, huusi hänelle:
"Pelasta meidät, isä, pakanat kiipeävät tuolta toiselta puolen tänne
kalliolle".

Agapito kääntyi selin Stephanoon ja huusi hänelle vielä kerran,
viittauksilla siunaten häntä: "Anna anteeksi, niin saat periä
taivaan!"

Kentällä makasi paljo haavoitettuja ja kuolleita, ja Pharanilaiset
peräytyivät jälleen Oikotien solaan, sillä Blemmyiläiset eivät
olleetkaan paenneet, vaan olivat ainoastaan hajaantuneet ja
kiivenneet tasankoa ympäröiville vuorille, josta nuolilla ampuivat
vihollisiaan.

"Missä Roomalaiset ovat?" Agapito kysyi kiivaasti Sailaiselta
Orionilta.

"He vetäytyivät tuonne rotkoon, jonka kautta tie kulkee tänne", hän
vastasi. "Mutta katsos nyt näitä pakanoita! Herra olkoon meille
armollinen! He kiipeävät vuoren kuvetta ylös, niinkuin tikat pitkin
puunrunkoja".

"Kivihin käsiksi!" Agapito huusi säihkyvin silmin vieressänsä
seisoville katumuksentekijöille. "Kuinka käypi tuolla toisella puolen
muuria? Kuuletteko? Niin! Se oli roomalainen sotatorvi. Urhoutta,
veljet, keisarin sotamiehet suojelevat linnoituksen heikompaa
puolta. Mutta entäs täällä! Näettekö tuolla vuoren halkeamassa
alastomia olentoja? Tänne kiven lohkareita! Ponnista hartioillasi
voimakkaasti sitä vastaan, Orion! Tempaise vielä kerta, Salatiel! Nyt
se irtaantui, tuolla se vierii alas! Kunhan ei se vaan jäisi tuohon
rakoon riippumaan! Ei! Jumalan kiitos, sen vauhti kasvaa. Kas, se oli
hyppäys! Ja nyt! Kuusi Herran vihollista yhdellä iskulla kuoletettu".

"Tuolla toisella puolen näen vielä kolme", Orion huusi. "Tule tänne,
Damiano, auttamaan minua!"

Hän, jota huudettiin, ja monta muuta hänen kanssansa syöksyi esiin,
ja ensimmäinen menestynyt yritys rohkaisi niin pian ja ihmeellisesti
katumuksentekijöiden mieltä, että piispan kävi vaikeaksi hillitä
heidän intoansa ja saada heitä säästäväisesti pitelemään kalliita
ampumavarojansa.

Sillä aikaa kuin Agapiton johdolla kivi kiven perästä vieritettiin
ryhmyistä vuorenrinnettä kiipeävien Blemmyiläisten päälle, sillä
aikaa Paavali istui sairaan vieressä katsellen maahan.

"Etkö sinä auta heitä?" Stephano kysyi.

"Agapito on oikeassa", Aleksandrialainen vastasi. "Minulla on paljo
katumista, ja taistelu tuottaa huvia. Ja minä tunnen, kuinka suurta
se tuottaa, siitä tuskasta, jonka paikallani oleminen minussa
vaikuttaa. Sinua piispa on ystävällisesti siunannut".

"Minä olen lähellä päämäärääni", Stephano sanoi huoaten, "ja hän
lupaa minulle taivaan, jos sydämestäni annan anteeksi _hänellekin_,
joka varasti minun vaimoni. Se olkoon hänelle anteeksi annettu,
kaikki olkoon hänelle anteeksi annettu, ja kaikki hänen yrityksensä
menestykööt, älköötkä rauetko tyhjiin! Koetappas vain, kuinka
sydämeni sykkii; vielä kerran se ponnistaa voimiansa, ennenkuin
se kokonaan lakkaa tykyttämästä. Kun kuolen, niin toimita Hermaan
suhteen kaikki, mitä minä olen sinulle sanonut, ja siunaa häntä
tuhannen tuhansin kerroin minun ja hänen äitinsä nimessä. Älä sano
hänelle milloinkaan, että hänen äitinsä heikkouden hetkenä seurasi
tuota konnaa, tuota miestä, tuota onnetonta tarkoitan, jolle minä
annan kaiken anteeksi Anna Hermaalle tämä sormus, ja sen sekä kirjeen
avulla, jonka löydät luolastani vuoteeni ruohojen alta, otetaan hän
vastaan setänsä luona ja saa paikan sotajoukossa, johon hänellä on
oikeus, sillä minun veljeni on keisarin suosiossa. Kuuleppas, kuinka
Agapito rohkaisee meikäläisiä. He taistelevat siellä urhoollisesti!
Sehän oli roomalaisen sotatorven ääni. Ota vaari, nyt manippeli
asettuu linnoitukseen, ja he ampuvat täältä pakanoita. Jos he
tulevat, niin vie minut torniin. Minä olen heikko ja tahtoisin
vielä kerran koota ajatuksiani ja rukoilla, että voisin antaa sille
miehelle anteeksi sydämestäni, enkä ainoastaan huulillani".

"Katso, tuolla alhaalla Roomalaiset tulevat!" Paavali keskeytti
sairasta.

Sitten hän huusi sinne: "Tulkaa täältä ylös, täältä! Enemmän
vasemmalla portaat ovat!"

"Täällä ollaan", vastasi räikeä ääni.

"Jääkää te, miehet, seisomaan tähän ulkonevaan osaan ja pitäkää
linnoitusta silmällä. Jos vaara uhkaa, niin kutsukaa minua
torventoitotuksella. Minä kiipeän ylös, sillä tornin huipulta voi
nähdä, minne ne koirat ovat joutuneet".

Näitä sanoja lausuttaessa Stephano oli kuunnellen katsellut alaspäin.
Kun sitten muutamia minuutteja jäljemmin Gallialainen kiipesi
muurille ja huusi linnoitukseen: "Onko siellä ketään, joka ojentaisi
minulle kätensä?" niin sairas kääntyi Paavaliin ja sanoi: "Nosta ja
tue minua pian!"

Stephano nousi pystyyn niin keveästi, että se ihmetytti
Aleksandrialaista, kumartui muurin yli centurionia kohti, joka
oli päässyt muurin vastaiselle puolelle, katsoi suurimmalla
mielenkiihkeydellä häntä kasvoihin, värähti kauhistuksesta ja
ojensi hänelle tueksi laihan kätensä, pannen viimeisetkin voimansa
liikkeelle.

"Serviano!" huusi centurio, jota tämä kohtaus tämmöisessä paikassa
kovin kauhistutti ja joka tuijottaen milloin vanhukseen, milloin
Paavaliin yritti suurella vaivalla jälleen päästä suunnillensa.

Ei kukaan heistä voinut lausua sanaakaan; mutta Stephanon silmät
olivat luodut Gallialaisen kasvonjuonteihin, ja jota kauvemmin
hän häntä katseli, sitä syvemmälle hänen poskensa vaipuivat ja
sitä enemmän hänen huulensa vaalenivat. Samalla hän piti yhä vielä
kättänsä kurotettuna Gallialaista kohti, kenties anteeksi antamisensa
merkiksi.

Niin kului pitkällinen minuutti.

Silloin Phoebicio muisti kiipeevänsä muurille keisarin palveluksessa,
polki jalkaa itsehensä suuttuneena ja tarttui kiivaasti ukon käteen.
Mutta tuskin tämä tunsi Gallialaisen sormien koskettavan kättänsä,
niin hän säpsähti ikäänkuin ukonnuolen iskemänä ja syöksyi käheästi
huutaen muurin syrjällä riippuvan verivihollisensa päälle.

Paavali katseli kauhistuneena hirveitä tapahtumia ja huusi kovaa,
innokkaasti sekä vaativasti:

"Päästä hänet irti, anna hänelle anteeksi, jotta taivas antaisi
sinulle anteeksi".

"Mitä taivaasta, mitä anteeksi-antamisesta!" vanhus kirkaisi.
"Kirottu olkoon hän!"

Ennenkuin Aleksandrialainen ehti estää, myötivät irtanaiset kivet,
joiden päällä nämät viholliset huohottaen ottelivat, ja molemmat
syöksyivät vierivien kivien kanssa alas syvyyteen.

Paavali huokasi sydämensä pohjasta ja jupisi, kuumien kyynelten
vieriessä hänen poskilleen:

"Hänkin taisteli, ja hänkin turhaan kilvoitteli".



YHDESKOLMATTA LUKU.


Taistelu oli loppunut, ja pyhän vuoren taakse mailleen menevä aurinko
oli valaissut monen Blemmyiläisen ruumiin.

Tähdet tuikkivat jo kirkkaalta taivaalta kosteikon yli.

Kirkosta kaikui ylistyslauluja, ja sen vieressä mäen alla, jonka
rinteelle se oli rakennettu, paloi tulisoittoja, luoden punertavan
valonsa paaririville, joilla pakanoita vastaan taistellessaan
kaatuneet urhot lepäsivät viheriäin palmun-oksain peitossa.

Jo vaikeni ylistyslaulu, Herran huoneen ovet aukenivat, ja Agapito
vei seurakuntansa kuolleiden luo.

Äänetönnä seurakunta kokoontui puolipiiriin, kangistuneiden veljiensä
ympärille ja kuunteli siunausta, jonka heidän paimenensa lausui
näille jaloille uhreille, jotka pakanoita vastaan taistellessaan
olivat verensä vuodattaneet.

Amenen jälkeen astuivat kunkin kuolleen luo ne, jotka olivat elämässä
ollet häntä lähinnä, ja moni kyynel vieri äidin tai vaimon silmästä
hiekalle, moni huokaus kohosi isän rinnasta taivasta kohti.

Niiden paarien vieressä, joilla vanha Stephano lepäsi, olivat toiset
vähemmät paarit, ja näiden molempain välissä oli Hermas polvillaan ja
itki.

Hän kohotti kasvonsa, sillä syvä, ystävällinen ääni oli maininnut
hänen nimeänsä.

"Pietari", nuorukainen sanoi ja tarttui käteen, jonka senaattori
hänelle ojensi. "Voi kuinka olen halunnut maailmaan ja pois isäni
luota, ja nyt hän on ainaiseksi erinnyt, -- kuinka mielelläni soisin,
että hän olisi minut luonansa pidättänyt!"

"Hän on kuollut kaunihin kuoleman taistellen veljeinsä puolesta",
senaattori sanoi lohduttaen.

"Paavali oli hänen luonaan, kun hän kaatui", Hermas vastasi.
"Linnoitusta puolustaessa hän oli syössyt muurilta alas; mutta katso,
tämä tyttö, tämä lapsi rukka, joka oli sinulla lampaita kaitsemassa,
hän on kuollut suurena sankarina. Hurja Mirjam raukka, voi kuinka
hyvä olisin sinulle, jos vielä eläisit!"

Näin lausuessaan Hermas silitti paimentytön käsivartta, painoi
keveän suudelman hänen pieneen kylmentyneesen käteensä ja laski sen
varovasti hänen toisen kätensä kanssa ristiin hänen rinnallensa.

"Kuinka tyttö joutui miesten taisteluun?" Pietari kysyi. "Mutta sen
saatat kertoa minulle kotona. Ole siellä vieraanamme, niin kauvan
kuin sinua haluttaa ja siksi kuin lähdet maailmalle. Me olemme kaikki
sinulle kiitollisuuden velassa".

Hermas punehtui ja väisti kainosti kiitosta, jota hänelle, kosteikon
pelastajalle, joka taholta lausuttiin.

Kun itkijävaimot tulivat näkyviin, niin hän laski vielä kerran
polvilleen isänsä pään puolelle, katsoi viimeisen kerran rakkaasti
Mirjam'in levollisiin kasvoihin ja seurasi sitten vieraanvaraista
isäntäänsä.

Mies ja nuorukainen astuivat yhdessä kartanolle. Hennaan katse lensi
väkisinkin siihen ikkunaan, jossa hän oli monesti nähnyt Sironan, ja
hän sanoi viitaten centurionin huonetta: "Hänkin on kaatunut!"

Pietari nyökäytti päätänsä ja avasi huoneensa oven. Valaistussa
esihuoneessa Dorothea rouva tuli heitä vastaan ja kysyi hätäisesti:
"Eikö vielä mitään Polykarposta?"

Hänen miehensä pudisti kieltäen päätänsä, mutta Dorothea virkkoi:
"Kuinka se olisikaan mahdollista! Hän ei kirjoita ennenkuin Klysmasta
taikka ehkäpä vasta Aleksandriasta".

"Niin minäkin luulen", Pietari vastasi katsoen maahan. Sitten hän
kääntyi Hermaan puoleen ja vei hänet puolisonsa luokse.

Dorothea otti nuorukaisen vastaan lämpimällä osanotolla. Hän oli
kuullut, että hänen isänsä oli kuollut, ja kuinka kiitettävällä
tavalla hän itse oli kunnostanut itseänsä.

Illallis-ateria oli valmis, ja Hermas kutsuttiin siihen osaa ottamaan.

Emäntä antoi tyttärelleen merkin, että hän pitäisi vieraasta huolta,
mutta Pietari pidätti Marthanaa sanoen: "Hermas asettukoon Antonion
sijalle. Hänellä on vielä tekemistä muutamien työmiesten kanssa.
Missä Jethro viipyy talon orjien kanssa?"

"He ovat jo syöneet", Dorothea sanoi.

Molemmat aviopuolisot katsoivat toisiinsa, ja Pietari sanoi
sumeamielisesti hymyillen: "He ovat, luulen ma, vuorella".

Dorothea pyyhki kyyneleen silmästään ja vastasi: "Ja siellä he
varmaan kohtaavat Antonion. Jospa he löytäisivät Polykarpon! Ja
kuitenkin, en sano tätä vain lohduttaakseni sinua, on varmaankin
todennäköisintä, ett'ei häntä vuoren solissa ole onnettomuus
kohdannut, vaan että hän on mennyt Aleksandriaan päin, paetaksensa
muistoja, jotka häntä täällä joka askeleella vainoten seuraavat. Eikö
tuolla ovea avattu?"

Hän nousi nopeasti, katseli kartanolle Pietarin kanssa, joka oli
häntä seurannut, ja sanoi syvästi huoahtaen ja kääntyen Marthanaan,
joka tarjotessaan Hermaalle lihaa ja leipää seurasi katseillaan
vanhempiaan: "Se oli vain Anubis orja".

Hyvän aikaa tuskallinen äänettömyys vallitsi tässä suuressa pöydässä,
jonka ääressä tänään oli niin niukalta aterioitsijoita.

Vihdoin Pietari palasi vieraansa luo ja sanoi: "Sinä aioit kertoa,
miten Mirjam paimentyttö kuoli taisteluun. Hän oli karannut meiltä --"

"Vuorelle", Hermas puuttui täydentäen puheesen".vuorelle hän meni, ja
niinkuin tytär hän hankki isä paralleni vettä".

"Katsoppas, äiti", Marthana keskeytti häntä, "hän ei ollut paha; sitä
minä olen aina sanonut".

"Tänä aamuna", Hermas jatkoi ja nyykäytti neidolle päätään
surullisesti, ja kuitenkin myöntävästi, "tänä aamuna hän seurasi
isää linnoitukseen, ja heti hänen kaaduttuansa -- niin Paavali
kertoi minulle -- tyttö oli juossut sieltä pois, kuitenkin vaan
minua etsiäkseen ja tuodakseen minulle tuon surullisen sanoman.
Me olimme jo kauvan tunteneet toisemme, sillä jo vuosia hän on
juottanut sinun vuohiasi meidän lähteestämme, ja kun minä vielä olin
poika ja hän pieni tyttönen, niin hän kuunteli tuntikausia, kun
minä pajupillilläni soittelin lauluja, joita Paavali oli minulle
opettanut. Niin kauvan kuin soitin, hän oli aivan hiljaa; mutta kun
minä lakkasin, niin hän halusi kuulla, enempää ja aina enempää,
kunnes soittaminen minusta kävi pitkäksi ja minä tahdoin mennä
tieheni. Silloin hän usein vihastui ja, joll'en tehnyt hänelle
mieliksi, niin hän sätti minua pahoilla sanoilla. Mutta hän tuli
aina takaisin, ja kun ei minulla ollut muutakaan toveria, ja hän oli
ainoa, joka tahtoi minua kuulla, niin oli minulle mieluista, että
hän piti meidän lähdettämme muita parempana. Sitten me kasvoimme
suuremmiksi, ja minä aloin pelätä häntä, sillä hän saattoi puhua niin
jumalattomasti, ja hän on pakanana kuollutkin. Paavali, joka kerran
oli meitä kuunnellut, varoitti minua hänestä, ja koska minä jo aikoja
sitten olin heittänyt huilun mäkeen ja tavoittelin joutsellani metsän
riistaa, niin usein kuin isä sen salli, niin olin aina vähemmän
aikaa hänen luonansa, käydessäni lähteellä vettä ottamassa, ja me
vieraannuimme toisistamme yhä enemmän; taisin usein olla kovakin
häntä kohtaan. Ainoasti kerran sen jälkeen, kun olin palannut
pääkaupungista, tapahtui minulle jokin seikka hänen kanssaan, --
mutta sitä en teille kerro. Lapsi raukka olikin niin vastenmielisesti
orjana, ja hän onkin vapaassa huoneessa ensi kerran nähnyt päivän
valon.

"Hän rakasti minua vielä enemmän, kuin sisar veljeään, ja kun siis
isä kuoli, niin hän ajatteli varmaan, ett'ei minun pitänyt saaman
siitä tietoa muiden, kuin hänen suustansa.

"Hän oli nähnyt, minne olin Pharanilaisten kanssa kulkenut, ja
seurasi minua, ja löysikin minut pian, sillä hänellä oli gatsellin
silmät ja hätääntyneen linnun korvat.

"Tällä kertaa ei ollut vaikea minua löytää, sillä hänen minua
etsiessään me taistelimme viheriäisessä solassa, joka on vuoren
ja meren välillä, Blemmyiläisiä vastaan, jotka karjuivat vimmasta
ikäänkuin pedot, sillä ennenkuin me vielä ehdimme meren rannalle,
olivat tuon alhaalla olevan kauppalan kalastajat löytäneet heidän
ruuhensa, jotka he olivat piiloittaneet hiekan ja kivien alle,
kaivaneet ne esille ja vieneet satamaansa. Se raithulainen poika,
joka minua seurasi, oli minun käskystäni pitänyt heitä silmällä ja
saattoi kalastajat kätkypaikkaan.

"Veneiden tykö jätetyt vartiat olivat paenneet ja saavuttaneet
linnoituksen tykönä taistelevat veljensä, joista sitten ainakin
kaksisataa lähetettiin meren rannalle jälleen ottamaan veneitä
valtaansa ja rankaisemaan kalastajia. Tämä joukko kohtasi meidät
viheriäisessä solassa ja siinä sitten syntyi taistelu.

"Blemmyiläiset olivat meitä lukuisammat ja saartivat meidät pian
edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta, sillä tunturivuohien tavoin
he juoksevat ja kiipeävät kalliolta kalliolle ja ampuvat sitten
ruovosta tehdyt nuolensa korkealta. Kolme tai neljä riipaisi minuakin
ja yksi lensi hiustenikin läpi ja jäi sulkineen vartensa päästä
niihin riippumaan.

"Miten taistelussa muuten kävi, en tiedä kertoa, sillä veri oli
noussut päähäni, ja sen vain tiedän selvästi, että raivoisana
puuskuin ja huusin ja milloin missäkin taistelin jonkun pakanan
kanssa ja monesti nostin tapparan halkaistakseni jonkun pääkallon.

"Sillä välin näin joukon meikäläisiä pakenevan ja huusin heitä
kiukkuisin sanoin takaisin. Silloin he kääntyivät ja seurasivat minua
jälleen.

"Kerran keskellä taistelua näin Mirjaminkin, joka oli hiipinyt
eräälle kalliolle, kelmeänä ja vapisten katselevan taistelua.
Minä huusin hänelle, että hän lähtisi tästä paikasta ja palaisi
isän luo; mutta hän jäi seisomaan paikalleen ja pudisti päätään
liikkeellä, joka oli niin sääliväinen ja murhetta ilmaiseva; sitä
en saata milloinkaan unohtaa. Käsin ja silmin hän kertoi minulle
isäni kuolleen, ja minä ymmärsin häntä, ainakin tiesin hirveän
onnettomuuden tapahtuneen.

"Aprikoimiseen ei minulla ollut ensinkään aikaa, sillä ennenkuin
olin ennättänyt saada varmaa tietoa hänen suustaan, karkasi muudan
pakanain päälliköistä kimppuuni, ja Mirjamin silmäin edessä syntyi
kauhea ottelu.

"Vastustajani oli väkevä, mutta minä osoitin tytölle, joka oli usein
soimannut minua raukkamaiseksi, koska kaikessa tottelin isääni,
ett'ei minun tarvinnut väistyä kenenkään tieltä. En olisi kärsinyt,
että olisin joutunut hänen nähtensä voitetuksi, ja niin kaadoinkin
pakanan maahan ja surmasin hänet tapparallani. Minä vain aavistin
tytön olleen lähelläni, kovassa ottelussa en kuitenkaan nähnyt
muita kuin vastustajani. Mutta yht'äkkiä kuulin edestäni äänekkään
huudon, ja aivan silmäini edessä Mirjam vaipui verissään maahan.
Eräs Blemmyiläinen oli, sill'aikaa kun minä olin polvillani hänen
toverinsa päällä, hiipinyt lähelleni ja muutamien askelten päästä
viskannut peitsensä minua kohti. Mutta Mirjam -- Mirjam --"

"Hän pelasti sinut uhraamalla oman henkensä", Pietari täydensi
nuorukaisen puhetta, jonka ääni tarttui kurkkuun ja silmät täyttyivät
kyynelistä hänen muistellessaan, mitä oli tapahtunut.

Hermas nyökkäsi päätään myönnytykseksi ja sanoi hiljaa: "Hän piti
kätensä levitettyinä ilmassa ja huusi minun nimeäni peitsen iskun
häntä kohdatessa. Obedianon vanhempi poika rankaisi pakanaa, joka
tämän teon oli tehnyt; mutta minä tuin tyttöä, kun hän kuolevana
vaipui maahan, otin hänen kiharaisen päänsä syliini ja mainitsin
hänen nimeänsä. Silloin hän avasi vielä kerran silmänsä ja lausui
minun nimeni vienosti ja sanomattoman ystävällisesti. En milloinkaan
ollut luullut metsistyneen Mirjamin voivan puhua niin hellästi, ja
hirmuinen tuska tuli minuun, ja minun täytyi suudella hänen silmiään
ja suutaan. Sitten hän avasi silmänsä suuriksi ja loi minuun vieläkin
kerran pitkällisen, autuaallisen silmäyksen, ja sitten hän kuoli".

"Hän oli pakana", Dorothea virkkoi pyyhkien silmiään; "mutta
tällaisen kuoleman tähden Herra antaa hänelle paljon anteeksi".

"Minä pidän häntä rakkaana", Marthana huudahti, "ja tahdon asettaa
hänen haudalleen kauniimmat kukkaseni. Saanko sinun kukoistavasta
myrtistäsi leikata muutamia oksia seppeleesen?"

"Huomenna, lapseni, huomenna", Dorothea vastasi. "Mene nyt levolle,
sillä jo on aivan myöhä".

"Sallikaa minun vielä jäädä tänne", tyttö pyysi, "siksi kuin Antonio
ja Jethro ovat tulleet takaisin".

"Minäkin auttaisin teitä mielelläni poikanne etsimisessä", Hermas
sanoi, "ja jos haluatte, niin menen Raithuun ja Klysmaan kuulemaan
asiata kalastajilta. Löysikö", tällöin nuori sotilas katsoi hämillään
jalkoihinsa, "löysikö centurioni ennen kuolemaansa paenneen vaimonsa,
jota hän Amalekilaisen Talib'in kanssa ajoi takaa?"

"Sirona on yhä vieläkin kadoksissa", Pietari vastasi.

"Ja ehkä ... mutta mainitsit jo Paavalin nimen, joka oli isäsi ja
sinun kanssasi niin läheisessä tuttavuudessa. Tiedätkö, että hän
juuri rikkoi centurionin kotirauhan niin hävyttömästi?"

"Paavaliko?" Hermas huusi, "kuinka sitä saatatte uskoa!"

"Phoebicio löysi hänen lammasnahkansa vaimonsa luota",
Pietari vastasi vakavasti...Silmäimme edessä tuo häpeämätöin
Aleksandrialainen tunnusti sen omaksensa ja antautui Gallialaisen
rankaistavaksi. Hän teki hävyttömän tekonsa samana yönä, jona sinä
lähetettiin tiedustelemaan".

"Ja Phoebicio löi häntä?" Hermas huusi joutuen kokonaan pois
suunniltaan, "ja tuo miesparka on tämän häpeän ja teidän moitteenne
ja kaiken kärsinyt, ja kärsinyt minun tähteni. Nytpä ymmärrän,
mitä hän tarkoitti! Minä kohtasin hänet taistelun jälkeen, ja hän
kertoi minulle isäni kuolleen. Minusta erotessaan hän sanoi olevansa
kaikista syntisistä suurin; kosteikossa olen muka saapa sen kuulla.
Mutta minä tiedän asian paremmin; hän on jalomielinen ja hyvä, enkä
minä kärsi häntä minun tähteni pilkattavan ja häväistävän".

Hermas oli näin sanoessaan hypähtänyt seisomaan, ja kun hän huomasi
isäntäväkensä kummastelevat silmäykset, niin hän koetti malttaa
mieltänsä ja sanoi:

"Paavali ei ole milloinkaan Sironaa nähnyt, ja minä toistan sen:
Jos kukaan saattaa kerskata olevansa hyvä ja puhdas ja aivan
syytön, niin hän sen saattaa. Minun puolestani ja päästääksensä
minut rankaistuksesta ja isäni murheesta hän on tunnustanut itsensä
syypääksi rikokseen, jota hän ei milloinkaan ole tehnyt. Kas tämä työ
näyttääkin juuri hänen tapaiseltansa, tuon uskollisen, rehellisen
ystävän! Vaan ei hetkeäkään enää saa ilkeä epäluulon ja häpeän kuorma
häntä painaa".

"Sinä puhut vanhemmalle miehelle", Pietari keskeytti suuttuneena
nuorukaisen kiivaan puheen. "Ystäväsi tunnusti omalla suullaan..."

"Siis hän on valhetellut pelkästä hyvyydestä", Hermas puuttui
senaattorin puheesen. "Lammasnahka, jonka Gallialainen löysi, on
minun. Minä olin mennyt noutamaan viiniä isälleni Sironalta, ja
sill'aikaa kuin hänen miehensä oli uhraamassa Mithraalle, hän salli
minun pukea ylleni centurionin asun. Kun mies sitten arvaamatta tuli
kotia, niin minä hyppäsin kadulle ja unhotin tuon onnettoman nahan.
Paetessani Paavali tapasi minut ja sanoi saattavansa kaikki hyväksi
sekä lähetti minut pois, astuakseen minun sijaani ja säästääksensä
isältä suurta kärsimistä. Katso vaan, Dorothea, nuhtelevasti minuun,
sillä hullumaisessa kevytmielisyydessä minä tuona yönä hiivin
Galliattaren luo; mutta isäni muiston kautta, isäni, jonka taivas
vasta tänään on minulta temmannut, minä vannon, että Sirona vain
leikitteli kanssani, niinkuin lapsellisen pojan kanssa, ja ett'ei hän
sallinut minun edes painaa huuliani hänen kauniisin kultakutriinsa.
Niin totta, kuin toivon itsestäni sotilaan sukeutuvan, ja niin
varmaan, kuin isäni sielu kuulee, mitä sanon: rikosta, johon Paavali
tekeysi syypääksi, ei ole milloinkaan tehty, ja jos te olette Sironaa
tuominneet, niin olette tehneet väärin vaimo raukalle, sillä eipä
minun tähteni, ja vielä vähemmän Paavalin tähden, hän ole luopunut
uskollisuudestaan puolisoansa kohtaan!"

Dorothea ja Pietari loivat toisiinsa paljoa sanovan silmäyksen, ja
edellinen lausui: "Miksi meidän piti tätä kuulla vieraan suusta?
Kummalliselta se kuuluu ja kuitenkin asia on niin yksinkertainen!
Niin, mieheni, pikemmin meidän olisi pitänyt aavistaa jotakin
sentapaista, kuin epäillä Sironaa. Tosin minusta näytti alussakin
mahdottomalta, että tuo kaunis vaimo, jota aivan toisenlaiset miehet
tavoittelivat, olisi tälle kummalliselle kerjäläiselle..."

"Kuinka suuri vääryys on mies raukalle tapahtunut!" Pietari huusi.
"Jos hän olisi kerskannut jostakin hyvästä työstä, niin varmaankaan
emme olisi olleet niin kerkeät uskomaan häntä".

"Sen tähden saammekin kärsiä kovan rankaistuksen", Dorothea huokasi,
"ja minun sydämeni vuotaa verta. Miks'et kääntynyt meidän puoleemme,
Hermas, viiniä tarvitessasi? Kuinka paljon tuskaa olisikaan siten
vältetty!"

Nuorukainen loi silmänsä maahan ja oli vaiti. Mutta pian hän kavahti
seisaalleen ja sanoi vilkkaasti: "Sallikaa minun mennä etsimään
Paavali raukkaa. Minä kiitän teitä hyvyydestänne; en saata olla
täällä enää: minun on meneminen vuorelle!"

Ei senaattori eikä hänen vaimonsa pidättäneet häntä, ja kun kartanon
portti oli sulkeutunut hänen jälkeensä, niin syvä hiljaisuus alkoi
vallita Pietarin asuinhuoneessa.

Dorothea nojasi syvälle taaksepäin, istuimessansa istuen, ja katseli
helmaansa, ja viljavat kyyneleet vierivät alas hänen poskiansa
myöten; Marthana piti kiinni hänen kädestään ja silitteli sitä
vienosti, ja senaattori oli astunut ikkunan ääreen ja katseli
raskaasti hengittäen ulos pimeälle kartanolle.

Huoli painoi raskaalla lyijykuormallaan sydämiä. Kaikki oli ääneti
avarassa huoneessa; ainoasti silloin tällöin kuului itkijävaimojen
parvesta, jotka ympäröitsivät kaatuneita Pharanilaisia, äänekäs,
pitkittyvä tuskanhuuto läpi hiljaisen yö-ilman ja avatun akkunan
kautta. Olipa se raskas hetki, hyödyttömistä, hiljaisista
itsesyytöksistä, huolista ja lyhyistä rukouksista rikas, mutta
toivosta ja lohdutuksesta köyhä hetki.

Jopa Pietari huoahti tuskallisesti, ja Dorothea nousi lähetäkseen
puolisoansa ja lausuakseen hänelle jonkun hyvän ja rohkaisevan sanan.

Silloin koirat alkoivat kartanolla haukkua, ja tuskaa tunteva isä
sanoi hiljaa, kovassa ahdistuksessa ollen ja valmiina pahintakin
kuulemaan: "Ehkäpä he ne ovat".

Diakonissa pusersi hänen kättänsä, vaan veti kätensä takaisin, kun
portilta kuului hiljainen kolkutus.

"Jethro ja Antonio eivät siellä ole", Pietari sanoi. "Heillä on
avain".

Marthana oli astunut hänen luoksensa ja liittäysi hänen kylkehensä,
kun hän kumartui akkunasta ulos ja huusi kolkuttajalle:

"Ken siellä kolkuttaa?"

Koirat haukkuivat niin kovaa, ett'ei senaattori eivätkä naiset
saattaneet kuulla vastausta, joka näytti seuranneen kysymystä.

"Kuules Argoa", Dorothea sanoi, "tuolla lailla se haukkuu vain
silloin, kun sinä tulet kotia, tai joku meistä, ja kun se on
iloissaan".

Pietari pani sormensa huulilleen; kuuluva, kimakka vihellys kajahti,
ja kun koirat, tätä käskyä totellen, vaikenivat, niin hän huusi vielä
kerran ulos:

"Ken ikinä lienetkin, sano kovaa, kuka olet, että avaisin sinulle
portin".

Vastausta senaattori sai hetkisen odottaa, ja hän aikoi jo toistaa
kysymyksensä, kun vieno ääni arasti huusi portin takaa ikkunaan päin:

"Minä se olen, Pietari, minä, Sirona".

Tuskin olivat nämät sanat täristen tunkeutuneet yön hiljaisuuden
läpi, kun Marthana riuhtaisihen irti isästänsä, joka oli laskenut
kätensä hänen hartioillensa, ja syöksähti ovesta ulos ja portaita
pitkin alas portille.

"Sirona, rakas Sirona raukka", tyttö huusi työntäessänsä salpaa
sivulle, ja kun portti oli auennut ja Galliatar astunut pihaan, niin
Marthana riensi hänen kaulaansa, suuteli ja hyväili häntä, aivan kuin
Sirona olisi ollut hänen kadonnut ja jälleen löydetty sisarensa.
Sitten hän tarttui Sironan käteen, sallimatta hänen sanaakaan
lausua, ja vei hänet muassaan portaita myöten ylös asuinhuoneesen,
huudahdellen hänelle hyväilysanoja ja huolimatta hänen heikosta
vastustelemisestaan.

Pietari ja Dorothea astuivat kynnyksellä häntä vastaan, ja
jälkimmäinen painoi hänet rintaansa, suuteli hänen otsaansa ja sanoi:
"Vaimo raukka; me tiedämme tehneemme sinulle vääryyttä, ja tahdomme
koettaa sitä sovittaa".

Senaattorikin oli astunut häntä kohden, tarttunut hänen käteensä
ja liitti puolisonsa tervehdykseen omansa lämpimästi, mutta
yksitotisesti, sillä hän ei tietänyt, oliko Sirona saanut tietoa
puolisonsa kuolemasta. Sirona ei saanut suustansa sanaakaan
vastaukseksi.

Astuessaan vuorta alas ja harhaellessaan pimeässä hän oli odottanut,
että hän huonona ihmisenä syöstäisiin pois. Hänen sandaalinsa
olivat terävissä kallioissa revenneet ja roikkuivat repaleisina
hänen verisissä jaloissansa, yön tuuli oli pörröittänyt hänen
hiuksensa hajalle, ja hänen valkea päällyshameensa oli rikkinäisen
kerjäläispuvun kaltainen, sillä hän oli siitä leikannut kappaleita
siteiksi Polykarpon haavalle. Jo useita tunteja sitten hän oli
lähtenyt potilaansa luota tuskissaan hänestä ja murheissaan siitä
tylystä kohtelusta, jota hän hänen vanhemmiltansa odotti. Kuinka
hänen kätensä vapisi, kun hän, peläten Pietaria ja Dorotheaa, löi
rautaisella kolkuttimella senaattorin porttia; ja täällä hänelle
aukeni isän, äidin ja sisaren syli, ja ystävällinen koti viittasi
häntä jälleen luoksensa!

Ääretöin mielenliikutus, määrätön kiitollisuuden tunne täytti hänen
sydämensä ja sielunsa, ja ääneensä itkien hän painoi ristiin pannut
kätensä rintaansa.

Mutta vain muutamaksi hetkiseksi hän antautui tämän riemullisen
tunteen nautintoon, sillä eihän hänellä ollut ilman Polykarpoa mitään
onnea ja hänenhän tähtensä hän oli lähtenyt tälle vaaralliselle,
öiselle matkallensa.

Marthana oli jälleen lempeästi lähestynyt häntä; mutta tämä työnsi
hänet ystävällisesti takaisin ja sanoi: "Älä nyt, tyttöseni. Minä
olen turhaan kuluttanut jo yhden tunnin, harhaellessani vuoren
solissa. Valmistaudu, Pietari, heti seuraamaan minua vuorelle, sillä,
-- älä vaan kauhistu, Dorothea; Paavali on sanonut, että suurin vaara
on jo ohitse, ja jos Polykarpo..."

"Jumalan nimessä, tiedätkö, missä hän on?" Dorothea huudahti, ja
hänen poskensa punastuivat, jota vastoin Pietari vaaleni, kun hän
vaimoansa keskeyttäen kysyi tuskallisessa mielenjännityksessä: "Missä
Polykarpo on ja kuinka hänen on laitansa?"

"Olkaa valmiit kuulemaan ikäviä seikkoja", Sirona vastasi ja katseli
aviopuolisoita tuskallisesti ja surullisesti, ikäänkuin hänen
tarvitsisi puolustella itseänsä siitä, että hänen täytyi ilmoittaa
heille paha sanoma. "Polykarpo on loukannut päänsä, langetessaan
terävään kiveen. Paavali toi hänet tänä aamuna, ennenkuin hän lähti
Blemmyiläisiä vastaan, minun hoidettavakseni. Minä olen ahkeraan
vilvoittanut hänen haavaansa, ja puolipäivän aikaan hän avasi
silmänsä ja tunsi minut ja sanoi myöskin, että te olette hänestä
huolissanne. Auringon laskettua hän nukahti, mutta hän ei kuitenkaan
ole päässyt kuumeesta, ja heti kun Paavali palasi, niin minä läksin
rauhoittamaan teitä ja pyytämään teiltä virvoittavaa juomaa, sillä
minun täytyy heti lähteä takaisin hänen luoksensa".

Syvä sääliväisyyden tunne kuului Sironan äänen vienosta soinnusta
hänen tätä kertoessaan, ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, hänen
ilmoittaessaan vanhemmille, mikä heidän poikaansa oli kohdannut.

Pietari ja Dorothea kuuntelivat häntä, kuin laulajaa, joka
surupuvussa, harsuun peitetyn kanteleensa ääressä laulaa laulun
jälleen-tapaamisesta ja toivosta.

"Riennä, riennä, Marthana!" Dorothea huusi innokkaasti ja hehkuvin
silmin, ennenkuin Sirona oli puhunut loppuun. "Tuo kiireesti tänne
vasu sekä haavansiteet. Kuumejuoman minä valmistan itse".

Pietari lähestyi Galliatarta ja kysyi häneltä hiljaa: "Eikö
todellakaan asian laita ole huonompi, kuin sinä olet kertonut? Hän
elää siis ja Paavali..."

"Paavali sanoo", Sirona keskeytti häntä, "että sairas muutamassa
viikossa paranee, jos häntä hyvin hoidetaan".

"Saatatko sinä viedä minut hänen luoksensa?"

"Voi minua!" Galliatar huusi ja löi kädellänsä otsaansa. "Minun
ei suinkaan onnistuisi löytää tietä takaisin, sillä minä en ole
pannut mitään merkkiä mieleeni. Mutta odotappas! Ennen meitä on eräs
memphiläinen katumuksentekijä, joka muutamia viikkoja sitten kuoli..."

"Vanha Serapionko?" senaattori kysyi.

"Se oli hänen nimensä!" Sirona huudahti. "Tiedätkös, missä hänen
luolansa on?"

"Kuinka saattaisin sitä tietää?" Pietari vastasi; "mutta Agapito ehkä
voisi..."

"Sitä lähdettä, josta minä ammensin vettä jäähdyttääkseni Polykarpon
haavaa, Paavali nimitti Peltokanan lähteeksi".

"Peltokanan lähteeksi", senaattori toisti, "sen paikan minä tiedän!"
Syvään hengähtäen hän otti sauvansa ja huusi Dorothealle: "Laita
kuntoon juoma, siteet ja hyvä kantotuolisi; hanki myös tulisoihtuja,
sillä välin kuin minä kolkutan Magadon naapurin ovea ja pyydän
häneltä orjia".

"Salli minun seurata sinua", Marthana pyysi.

"En, en, sinä saat jäädä äitisi luo".

"Ja luuletkos, että minä jäisin tänne odottamaan?" Dorothea kysyi.
"Minä tulen mukaanne".

"Tänne jääpi sinulle paljo toimitusta", Pietari vastasi eväten, "ja
meidän täytyy astua nopeasti ylöspäin".

"Minä kyllä viivyttäisin teitä", sanoi huolestunut äiti huoaten;
"mutta ota tyttö mukaasi; hänellä on keveä ja osaava käsi".

"Koska niin tahdot, niin olkoon menneeksi", senaattori vastasi ja
lähti huoneesta.

Sillä välin kuin äiti ja tytär kävivät edes takaisin tehden
valmistuksia yöllistä matkaa varten, oli heillä kuitenkin aikaa
puhua Sironan kanssa monta ystävällistä sanaa ja tehdä hänelle monta
kysymystä; Marthana asetti myös, työtänsä keskeyttämättä, ruokaa
ja juomaa väsynyttä Sironaa varten pöydälle, jonka viereen hän oli
istuutunut; mutta hän tuskin kostuttikaan huuliansa sillä.

Kun tytär oli pannut vasuun lääkkeitä, liinaisia siteitä, viiniä
ja puhdasta vettä ja näytti sitä Galliattarelle, niin tämä sanoi:
"Lainaappas nyt minulle pari vahvoja sandaalejasi, sillä minun
kenkäni ovat menneet kokonaan rikki, enkä minä saata kengittä seurata
miehiä, sillä kivet ovat terävät ja viiltävät haavoja lihaan".

Marthana näki tällöin vasta verta ystävänsä jaloissa, tempasi lampun
pöydältä ja laski sen kivilaattialle ja, asetuttuansa polvilleen
Sironan viereen sekä käsin tartuttuansa hänen sieviin, valkeihin
varpaisinsa, nähdäksensä hänen jalkapohjassansa olevia haavoja, hän
huusi: "Oi Jumalani, onhan tässä kolme suurta, syvää haavaa!"

Pian oli vesimalja esillä; Marthana pesi Sironan jalkapohjassa olevat
haavat huolellisesti puhtaaksi, ja sillä välin kuin hän kietoi
haavoitetun jalkapohjan liinakaistaleihin, Dorothea astui heidän
luoksensa ja sanoi: "Jospa Polykarpokin vain olisi jo täällä; tämä
kääre kyllä riittäisi teille molemmille siteeksi".

Vieno puna leimahti Sironan poskille, Dorothea pelästyi omaa
puhettansa ja Marthana puristi salaa Galliattaren oikeata kättä.

Kun side oli hyvin pantu kiinni, niin Sirona koetti kävellä, mutta
se onnistui häneltä niin huonosti, että Pietarin, joka ystävänsä
Magadonin, hänen poikiensa ja useiden orjien kanssa oli palannut,
täytyi vakavasti kieltää häntä seuraamasta. Hän tiesi varmaan ilman
häntäkin löytävänsä poikansa, sillä? eräs hänen naapurinsa orja oli
usein vienyt leipää ja öljyä vanhalle Serapionille ja tiesi hänen
luolansa.

Ennenkuin senaattori tyttärineen lähti huoneesta, niin hän kuiskasi
vaimollensa muutaman sanan, läheni puolisoinensa Galliatarta ja
kysäisi: "Tiedätkös, mikä sinun miestäsi on kohdannut?"

Sirona nyökkäsi myöntäen päätänsä ja vastasi: "Minä olen kuullut sen
Paavalilta. Nyt minä olen kokonaan hyljätty".

"Et suinkaan", Pietari sanoi. "Meidän kattomme alla sinä olet saava
suojaa ja rakkautta, niinkuin oman isäsikin huoneessa, niin kauvan
kuin meillä viihdyt. Ei mitään laittamista, sillä me olemme sinulle
paljon velkaa. Hyvästi, vaimo. Minä soisin, että Polykarpo jo olisi
täällä, ja että sinä olisit nähnyt hänen haavansa. Tule, Marthana,
hetket ovat kalliit".

Kun Sirona ja Dorothea olivat kahden huoneessa, niin jälkimmäinen
sanoi: "Minä menen nyt tekemään sinulle makuusijaa, sillä varmaankin
sinä olet kovin väsyksissä".

"Älä mene", Sirona pyysi. "Minä tahdon valvoa ja odottaa sinun
kanssasi, sillä minä en saata nukkua, ennenkuin tiedän, kuinka hänen
käypi".

Nämät sanat kaikuivat niin hartailta ja innokkailta, että diakonissa
kiitollisena ojensi kätensä nuorelle vaimolle. Sitten hän sanoi:

"Minä jätän sinut hetkeksi yksiksesi, sillä minun sydämeni on niin
täynnä surua, että minun täytyy rukoilla apua hänelle ja rohkeutta
ynnä voimaa itselleni".

"Ota minut seuraasi", Sirona pyysi hiljaa. "Hädässäni minä
olen avannut sydämeni teidän hyvälle, rakkaudesta rikkaalle
Jumalallenne, enkä tahdo koskaan enää ketään muuta rukoilla. Jo häntä
ajatteleminenkin vahvistaa ja lohduttaa minua, ja tällä hetkellä, jos
milloinkaan, minä tarvitsen hänen ystävällistä apuansa".

"Lapseni, tyttäreni", diakonissa huusi syvästi liikutettuna,
taivuttihe Sironan puoleen, suuteli hänen otsaansa ja suutaan ja vei
hänet kädestä rauhalliseen makuuhuoneesensa.

"Täällä minä rukoilen mieluisimmin", hän sanoi, "vaikk'ei täällä ole
mitään kuvaa eikä alttaria. Minun jumalani on joka paikassa ja hän
löytää minut kaikkialta".

Naiset laskeutuivat vieretysten polvillensa, ja kumpikin rukoili
samalta Jumalalta samaa armoa, ei kuitenkaan itsellensä, vaan
toiselle, ja kumpikin kiitti tuskissansakin; Sirona siitä syystä,
että oli Dorotheasta saanut äidin, diakonissa taasen sen tähden, että
oli Sironasta saanut tyttären, rakkaan tyttären.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Paavali istui luolan edessä, joka oli suonut suojaa Sironalle ja
Polykarpolle, ja katseli tulisoihtuja, joiden valo näytti vähenevän
vähenemistänsä, kun niiden kantajat kulkivat alaspäin. Ne valaisivat
haavoitetun kuvanveistäjän tietä, kun häntä kannettiin kosteikkoon
hänen äitinsä kantotuolissa, hänen isänsä ja Marthana sisarensa
seuratessa.

"Tunnin kuluttua", erakko ajatteli, "äiti saa jälleen poikansa,
viikon kuluttua Polykarpo nousee vuoteeltaan, vuoden perästä
muistuttaa hänelle eileistä päivää vain arpi ja ehkäpä suudelma,
jonka hän painaa Galliattaren punaisille huulille.

"Minun on vaikeampi sitä unhottaa. Tikapuut, joita vuosikausia olen
tehnyt, joita myöten mielin kiivetä taivaasen ja jotka minusta
näyttivät niin korkeilta ja lujilta, tuossa ne nyt ovat pilin
palasina, ja se käsi, joka löi ne palasiksi, oli oman heikkouteni
käsi. Minusta melkein näyttää tällä minun heikkoudellani olevan
suuremman vallan, kuin sillä, mitä sanotaan sisälliseksi voimaksi,
sillä sen, mitä tuo jälkimmäinen on vuosikausina rakennellut,
sen edellinen hävittää minuutissa. Ainoastaan heikkoudessa olen
jättiläinen".

Näitä viimeisiä sanoja lausuessaan Paavali värähti, sillä hänen
oli kylmä. Varhain sinä aamuna, jona hän oli ottanut Hermaan syyn
päähänsä, hän oli luvannut luopua lammasnahastansa, ja paljon sai
siitä kärsiä hänen lämpimään verhoon tottunut ruumiinsa, jossa veri
viime päivien ponnistusten, yönvalvomisien ja liikutusten takia
kuumeisen nopeana ja polttavana virtasi. Kylmästä väristen hän kietoi
takkisiekalettaan paremmin ympärilleen ja mumisi itsekseen: "Onpa
mieleni semmoinen, kuin sydäntalvella kerityn lampaan. Nyt taas
polttaa päätäni, aivan kuin olisin leipuri, jonka on leipiä uunista
ottaminen. Lapsikin voisi kaataa minut maahan, ja silmäni painuvat
umpeen. Ei ole minulla edes kykyä koota ajatuksiani rukoillakseni,
mikä minulle kuitenkin niin suuresti olisi tarpeen. Päämääräni on
varmaan oikea, mutta niin pian kuin luulen sitä läheneväni, niin
heikkouteni sen poistaa näkyvistäni, niinkuin tuuli viepi pois oksan
hedelmineen, joita Tantalus janoissaan tavoittelee. Maailmasta olen
paennut tänne vuorille, ja maailma on tullut perässäni ja kietonut
paulansa jalkoihini. Minun on etsiminen vielä autiompi erämaa, jossa
olen yksinäni, aivan yksinäni Jumalani ja itseni kanssa. Siellä ehkä
löydän sen tien, jota etsin, jos ei vaan työtäni turmele taaskin se
seikka, että minua seuraa se, jota nimitän Minäksi, ja jossa koko
maailma pienennysmuodossa kaikkine liikuntoineen leventeleksen. Joka
itsensä ottaa mukaansa erämaahan, hän ei ole kuitenkaan yksin".

Paavali huoahti syvään ja ajatteli edelleen:

"Kuinka ylpeä olinkaan, kun olin Hermaan puolesta maistanut
Gallialaisen ruoskaa! Silloin minun kävi kuin päihtyneen, joka putoo
portailta alas astin astimelta. Stephano raukkakin syöksyi alas,
ja hän oli kuitenkin jo niin lähellä päämäärää. Hänellä ei ollut
voimaa antaa anteeksi, mutta senaattori, joka minulle juuri-ikään
antoi anteeksi ja jonka syytöntä poikaa minä olin pahasti lyönyt,
ojensi erotessamme minulle sovinnollisesti kätensä. Minä näin sen
hänen päältänsäkin, että hän oli minulle antanut anteeksi kaikesta
sydämestänsä. Ja tämä Pietari on keskellä elämää ja hänellä on
varhaisesta aamusta myöhään iltaan tekemistä pelkkien maallisten
asioiden kanssa".

Kotvasen aikaa hän katseli miettien eteensä päin, sitten hän jatkoi
itsekseen puhumistansa: "Kuinka olikaan kertomus, jonka vanha
Serapion kertoi? Thebaiissa asui muudan parannuksentekijä, joka
mielestään eli hyvin jumalisesti ja voitti kaikki toverinsa ankarassa
hurskauden harjoituksessa. Silloin hän kerran näki unta, että
Aleksandriassa muka oli eräs vielä häntäkin täydellisempi: Phabis oli
hänen nimensä, hän oli suutari ja asui valkean kadun varrella Kiboto
sataman ääressä. Heti erakko vaelsi pääkaupunkiin ja löysi suutarin,
ja kun hän innokkaasti kysyi häneltä: 'Kuinka sinä palvelet Herraa?
Minkälaista elämää sinä elät?' niin tämä vastasi kummastellen:
'Minäkö? no Vapahtajani kautta! Minä teen työtä varhaisesta aamusta
myöhään iltaan, pidän huolta omistani ja rukoilen aamuin illoin
muutaman sanan koko kaupungin puolesta!' Pietari, luullakseni, on
sellainen Phabis; mutta kulkeehan Jumalan luokse monta tietä, ja me
ja minä..."

Taaskin kylmä hyristys keskeytti hänen ajattelemisensa, ja aamun
lähetessä kylmä kävi niin tuntuvaksi, että hän koetti sytyttää tulta.
Kun hän vaivaloisesti puhalteli hiiliä, niin Hermas astui hänen
luokseen.

Hän oli saanut tietää Polykarpon seuraajilta, mistä hän saattoi
löytää Paavalin, ja kun hän seisoi vastapäätä ystäväänsä, niin hän
tarttui hänen käteensä, silitteli hänen karkeata tukkaansa ja kiitti
häntä sydämellisesti ja syvästi liikutettuna siitä uhrista, jonka hän
oli uhrannut, ottaessaan kärsiäkseen hänen rikoksensa häpeällisen
rankaistuksen.

Paavali esti lyhyesti kaiken säälimisen ja kiitoksen ja puheli hänen
kanssaan hänen isästänsä ja tulevaisuudestaan, kunnes päivä valkeni,
ja nuorukainen rupesi tekemään lähtöä kosteikkoon, osoittamaan
vainajalle viimeistä kunniaa.

Kun hän pyysi Paavalia tulemaan kanssaan, niin tämä vastasi: "En, en,
en nyt, en nyt; sillä jos nyt yhtyisin ihmisiin, niin remahtaisin
rikki kuin perstaantunut nahkaleili, joka on täynnä käypää viiniä.
Päässäni kuhisee mehiläisparvi ja rinnastani on tullut muurahaiskeko.
Mene nyt ja jätä minut yksikseni".

Hautaamisen jälkeen Hermas jätti Agapiton, Pietarin ja Dorothean
ystävällisesti hyvästi ja palasi Aleksandrialaisen luo, ja tämän kera
hän meni siihen luolaan, jossa vainaja niin kauvan oli hänen kanssaan
asunut.

Paavali antoi täällä hänelle hänen isänsä kirjeen, joka oli tuleva
Hermaan sedälle, ja puhutteli häntä rakkaammasti, kuin milloinkaan
ennen.

Yöksi he panivat vuoteelle maata, vaan ei kumpikaan heistä saanut
lepoa eikä unta.

Aika ajoin Paavali jupisi hiljaa, mutta sangen tuskallisesti:
"Turhaan, kaikki turhaan", ja vihdoin: "Minä etsin etsimistäni, mutta
kuka osoittaa minulle tien?"

Päivän sarastaessa molemmat nousivat.

Hermas meni vielä kerran lähteelle, laski sen partaalle polvillensa
ja ajatteli, hyvästi jättäessään, isäänsä ja huimaa Mirjamia.

Monenmoisia muistoja nousi hänen sieluhunsa, ja niin suuri on
rakkauden kirkastava voima, että tuon ruskean paimentyttö raukan kuva
näytti hänestä tuhatta kertaa kauniimmalta, kuin sen ihanan vaimon,
joka oli ihastuksella täyttänyt suuren taiteilijan sielun.

Vähää jälkeen auringon nousun Paavali vei hänet kalastajakylään ja
isänsä talon kauppaystävän Juutalaisen luo, annatti hänelle runsaasti
rahaa ja saattoi häntä sysilaivalle, joka veisi hänet Klysmaan.

Hyvästijättö tuntui hänestä sangen vaikealta, ja kun Hermas näki
hänen silmänsä olevan täynnä kyyneliä ja tunsi hänen kätensä
vapisevan, niin hän sanoi: "Älä minun tähteni murehdi, Paavali; me
näemme vielä toisemme, ja minä olen muistava sinua ja isääni".

"Ja äitiäsi", toinen lisäsi. "Minä olen sinua tosin kaipaava, mutta
huolta minä juuri etsinkin. Oi, onnellinen on se, jonka onnistuisi
tehdä koko maailman kärsimiset omiksensa, ja jonka sielua jokaisessa
hengenvedossa tuska tuimelisi, oi kuinka hän ikävöitsisi vapahtajan
kutsuvaa viittausta!"

Hermas halasi häntä itkien, ja kun erakon polttavat huulet koskivat
hänen otsaansa, niin hän peljästyi.

Vihdoin merimiehet irroittivat köydet rannasta. Silloin Paavali
kääntyi vielä kerran nuorukaiseen ja sanoi: "Sinä käyt nyt omaa
tietäsi. Älä unohda tätä pyhää vuorta, ja kuule vielä tämä:
kaikista synnistä ovat nämät kolme suurimmat: epäjumalain palvelus,
lähimmäisen vaimon himoitseminen ja käden nostaminen murhantekoon.
Kavahda itseäsi näistä! Ja kaikista avuista vähimmin huomattavat,
mutta kuitenkin parhaat ovat nämät kaksi: totuus ja nöyryys;
harjoita niitä. Kaikkein parhaat lohduttajat ovat nämät kaksi: tieto
siitä, että tahtoo tehdä sitä, mikä oikea on, vaikka inhimillisestä
heikkoudesta usein hairahtaa ja kompastuukin, sekä rukous".

Vielä hän kerran syleili matkaan lähtevää, sitten hän lähti rannan
hietikon yli vuorta kohden, taaksensa katsomatta.

Hermas seurasi häntä kauvan silmin, ja sangen surullisena, sillä
hänen voimakas ystävänsä horjui kuin päihtynyt ja painoi usein
kätensä otsaansa, joka ei mahtanut olla vähemmän kuuma, kuin hänen
huulensakaan.

Nuori sotilas ei milloinkaan enää nähnyt vuorta eikä Paavalia,
mutta itse saavutettuansa sotajoukossa mainetta ja kunniaa hän näki
Pietarin pojan, Polykarpon, jonka keisari suurella kunnialla oli
kutsunut Byzantioon, ja jonka huoneessa Galliatar, Sirona, hallitsi
lemmekkäänä puolisona ja äitinä.

Jätettyänsä Hermaan hyvästi Paavali oli kadonnut. Kauvan häntä
turhaan hakivat toiset erakot ja piispa Agapito, joka Pietarilta
oli kuullut, että Aleksandrialaista oli syyttömästi rankaistu ja
suljettu seurakunnasta, ja joka hänelle omin suin tahtoi julistaa
anteeksi-annon ja antaa lohdutusta. Vasta kymmenen päivän kuluttua
Sailainen Orion löysi hänet eräästä kaukaisesta luolasta.

Kuolon enkeli oli muutamia hetkiä ennemmin kutsunut hänet, juuri
hänen rukoillessaan, sillä hän oli tuskin vielä kylmennyt. Hän oli
vielä polvillaan ja nojasi otsallaan kallionseinää vastaan, laihat
kätensä hän oli puristanut kokoon ja niihin kätkenyt Magdalenan
sormuksen.

Kun hänen uskonkumppaninsa olivat nostaneet hänet paarille,
niin hänen jalot, ystävälliset kasvonsa hymyilivät puhtaina ja
kirkastettuina.

Ihmeen nopeasti levisi sanoma hänen kuolemastaan kosteikkoon
ja kalastajakylään, ylt'ympäri kaikkiin erakkoluoliin, jopa
amalekilaisten paimentenkin majoihin.

Äärettömän laaja oli kulkue, joka saattoi häntä viimeiseen
leposijaan, ja kaikkein ensimmäisenä astui Agapito piispa vanhimpien
ja diakonien kanssa, ja näiden jäljissä Pietari vaimonsa ja
omaistensa kanssa, joiden joukkoon Sironakin kuului.

Polykarpo, joka jo oli taudistaan paranemassa, laski ikäänkuin
sovintolahjaksi palmun-oksan hänen haudalleen; ja tälle haudalle ne
monet, joiden hätää hän salaisesti oli lievittänyt, sekä pian kaikki
katumuksentekijät läheltä ja kaukaa tekivät toivioretkiä.

Pietari pystytti hänen haudalleen muistokiven, ja siihen Polykarpo
hakkasi ne sanat, jotka Paavali ennen kuolemaansa oli vapisevin käsin
kirjoittanut hiilellä luolansa seinään:

"_Rukoilkaa minun kurjan puolestani; minä olin ihminen_".

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Homo sum - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.