Title: Näkymättömiä siteitä - Kertomuksia
Author: Lagerlöf, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Näkymättömiä siteitä - Kertomuksia" ***


NÄKYMÄTTÖMIÄ SITEITÄ

Kertomuksia


Kirj.

SELMA LAGERLÖF


Suom. Kaarin Francke


Suurten kertojain teoksia VI.



WSOY, Porvoo, 1905.



SISÄLLYS:

 Jouluvieras.
 Reorin satu.
 Waldemar Atterdag verottaa Visbytä.
 Rouva Paasto ja Pekka Pohjola.
 Mamselli Fredriikka.
 Kertomus kalastajan vaimosta.
 Äidin valokuva.
 Jutelma Halstanäsistä.
 Kukistunut kuningas.
 Ruben eno.
 Henkipatot.
 Jumalan rauha.
 Kivikumpu.
 Legenda linnunpesästä.
 Tale Thott.
 Hautakirjoitus.
 Veljekset.
 Köynnösruusustossa.
 Untuvainen.



JOULUVIERAS.


Muuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli
pieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri
äänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei
ollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui
hänelle kovat ajat.

Hänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia
eikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa
jalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa
pumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta
myöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja
liivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat
tavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja
nuottikynänsä.

Hänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat
olleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi
vuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat
lahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen
vaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin
rojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista
viululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä
huilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa
taskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli
hyvin sääli pikku Rusteria.

Kumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana
ystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti.
Hän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut
pari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi
vastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.

Erään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan
kotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta
majurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja
asettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä,
kiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän
nuottien kirjoittamista.

"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä", virkkoi vaimo, "nyt
hän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun
yli täällä."

"Jossainhan hänenkin pitää olla", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi
Rusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he
elivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja
ikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää,
sillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.

Mutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa
varustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja
epäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen
valossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja
panimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin
olivat tähän nurkumatta alistuneet.

Kunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi
suloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki,
laulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen.
Kaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston
pimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat
ilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja
sitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.

Mutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu
oli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat
olivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista
epätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen
kanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin
taitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet.
Entisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.

On mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää,
saatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon
hänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi,
erittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla
tai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi
kuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti
ratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi
tähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon
soitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan.
Koko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun
rikkauden säteillessä siihen loistoaan.

Siksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja
kevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa
pilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli
houkuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt
istua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!

Aattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun
kirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka
hänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.

Yleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi
sentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli
parasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.

Pikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti
mustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen
otsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä
ettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten
häntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle
varattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire.
Hän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.

"Kaikella kunnioituksella", virkkoi Liljekrona, "saat kyllä mennä."

Iltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja
nahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin
taloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea
herran ilma.

Ei kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai
että olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he
tahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä
tietävinään, ja antoivat hänen mennä. "Se oli hänen oma tahtonsa", he
sanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.

Mutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä
ja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön
ja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut
teehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu
oli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman
häntä.

Silloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat
tyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä
surullisin joulunaatto.

Puuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi
pyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria
kyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat
riitelivät.

Vihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä
asetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia,
jotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja
sydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha
omatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä
kotoansa.

Kesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi
soittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli
lakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä.
Aioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä
minut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois
maailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos
teillä on siihen voimaa!

Kun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: "Huomenna hän
on poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän
vierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä
tahdoimme välttää."

Tällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta
taloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei
otettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan
reestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa
pois juuri joulupäiviksi. "Mene liki-naapuriimme", sanoivat he
jokainen.

Hän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta
ei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja
siitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut
asettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat
mielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli
heittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa
oli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.

Niin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa
pyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät
olivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut
pois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko
mahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä
vastaan?

Niin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän
oli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä
miestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on
häviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda
minua.

Rajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon,
koppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi
hiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. "Niin se
on, niin se on", sanoi pikku Ruster, "kaikki on leikkiä niin kauan
kun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua
ja unohtua, niin silloin on murhe ja suru." Mutta hautaanhan kaikkien
piti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt
matkansa päähän päässyt. --

Hän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että
hän ajoi kuoleman valtakuntaan.

Pikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei
kironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että
olisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut
kenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone,
jota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä
hän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää
vireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä
hyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen
loppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan,
sillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä
ollut yhtään ystävää.

Silloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän
kuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen
ja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen
päältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät
kädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.

Kaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan
neljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut
takaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki
kun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt
kotiin.

Hän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti
vastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan
vaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä
joulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän
oli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman
surunsa.

Liljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että
Ruster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa
ja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin
sisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja
pakenivat keittiöön.

Emäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. "Ruster kuulee kai",
hän sanoi, "että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on
huolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan
turvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä."

Lasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei
ollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei
majataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan
eikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa
heille.

Hän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja
reikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat
opetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. "Tämä on
a", hän sanoi, "ja tämä on c", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta
nyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.

Ruster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.

"Eipäs", he virkkoivat, "se ei ollut oikein." Ja he juoksuttivat
hänelle aapisen.

Silloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat,
eivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti
kummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo
liikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä,
lapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.

Ruster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä,
mitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan.
Nyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin
kaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin
pian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja
hyrskähti itkuun.

Liljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.

"Ruster", hän sanoi, "ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan
lopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette
itsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!"

"On se", nyyhki pieni huilunsoittaja.

"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se
olisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja
kirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset
soittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu
ja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster."

Hän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä
räpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen
sumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin,
jotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.

"Katsokaa heitä, Ruster!" kehoitti Liljekronan vaimo.

"En uskalla", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa
nähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen
kauneuden.

Silloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. "Teidän tulee
tottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi
vuodeksi."

Liljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.

"Mistä on kysymys?" sanoi hän. "Mitä on tekeillä?"

"Ei sen kummempaa", virkkoi hänen vaimonsa, "Ruster on tullut
takaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi."

Liljekrona oli aivan hämmästyksissään. "Kuinka uskallat, kuinka sinä
uskallat? Onko hän luvannut lopettaa -- -- --"

"Ei", virkkoi vaimo, "Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen
täytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka
päivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut
tätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi
panna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten
keskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa
pelastaa yhden ihmisen."

Liljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka
ryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain
suuremmoista.

Sitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka
anoo anteeksi, ja huusi kovasti: "Tulkaa kaikki lapset suutelemaan
äidin kättä!"

He riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu
Liljekronan kodissa.



REORIN SATU.


Hänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin
pitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana.
Hänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin
Vikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli
vapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan,
voimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria
hevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun
luokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri
vaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten
kisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman
vaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä
pääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä
ihmisten keskuudessa tapahtui.

Eräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän
tapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla
laukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan
sydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki
tosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen,
kieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka
olkapäällään.

Kauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan
hunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan.
Ne olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat
kukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä
suonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta
niistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet
lepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan
ja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon
siimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten
perästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli
heidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien
korkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin
tuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet
pikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut.
He olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä,
tyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa
ja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille
vierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne
tuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: "Tulkaa kauniit
vieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet,
huomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme".

Reor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli
takaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä
vankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli
edestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin,
perhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi
ilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen
oli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset.
Perässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin
kimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade
peittivät ne.

Syntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista
riemua henki koko metsä.

Reor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui
seuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin
piili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain,
joka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat.
Hän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea
odotteleisi.

Tunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä
sinne, missä häntä odotettiin.

Hänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän
kumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti
hänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi
sykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen
tavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään.
Reor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman.
Hän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja
niin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.

Sellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa.
Mutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset,
sananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa
jalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä,
hiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien
lomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia.
Tällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat
hongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä
punaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse
maahan, joka hehkui kuumana.

Pikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon
kirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset
kivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven
pakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria
kallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa
mullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille
putkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä
muuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti
harmaita itiöpesäkkeitään.

Vaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien
kaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle,
ja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren
harmaakiviovi aukeni.

Nyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes
kenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi
sitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista
leviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella
vallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei
lintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki
täällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa
jännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän
ei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä
tarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut
hänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin
aavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.

Samassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut
piiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka
pakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän
älysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli
ainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän
nukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön
liehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet
kukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan
eroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä
paremmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen
vuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen
tytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.

Reor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että
tytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut
oikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.

Mutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin
ihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa.
Ne sanoivat: "sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan
impemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor,
oletko jaloimman lahjan arvoinen?"

Silloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa
tytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että
tyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin
varmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti
silloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti
takkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.

Samassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru
sellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan
ikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla
nauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja
painostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli
vilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa.
Onnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen
pelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.

Tarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui
loihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan
karhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen
nahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär,
oli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet
käsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.

Hetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä
hattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli
valveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä,
miltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain
pitempiä askeleita, mitään virkkamatta.

Mutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko
paahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa
hattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin
korkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi,
ettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön
äitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän
seisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean
käärmeen luikertavan kivijalan sisään.



VALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.


Sinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu _Valdemar Atterdag
verottaa Visbytä_ oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä
rauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri,
väririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En
voinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo,
otin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin
keskiajan elämää.

Pian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä
näin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, --
sillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat
keräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka
on uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui
nyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta,
ryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen
viereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon,
jota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt
sekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia
porvareita.

Mutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei
ole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan
rautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas
vedettynä.

Tähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse
ihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja
kuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.

"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu", virkkaa hän. "Minä
se verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä
vain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan.
Tänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla."

"Katso", hän sanoo katsojalle, "etkö näe, että minä se olen herra?
Niin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta
kuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut
ja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta
tottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta
enemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat
Tanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat
kirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä
perheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat
minua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä."

Ja kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun
merkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä
miten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole
pienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa,
uhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.

Mutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi
täytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta
miksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi
eivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit
pyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin
riennä uhriansa kantamaan? "Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin
kaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet
kysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet
meille antanut."

Mutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia
niin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa,
lannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki
kaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista
heidän on luopuminen.

"Katso heitä!" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella.
"Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa.
Sääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja
uhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen
heidän joukkoonsa lähettänyt."

Eräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö
hänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri
syyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti
kaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin
lemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.

Hän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen
isänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken,
mitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu
kaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa
vaipuu maahan.

Reipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna
palveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen
rinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden
takaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut,
ylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän
makaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin
viattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja
julmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama,
joka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö
oli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut
kaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä
sijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko
perässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään
nähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän
oli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit
kaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut.
Miks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea
itseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan
rikoksellisen?

Oi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä.
Ei säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet
kirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.

Kaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot
valtaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit
kääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan
rangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen
rappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.

Olisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että
hän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille
nämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa
laivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. "Hävitä heidät!
Oi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise
syvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!"

Ja meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee
kuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. "Se on oikein", hän sanoo.
"Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon
meri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen
palvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille
hävitysretkille."

Ja porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa
katsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja
särkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy
nokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään
viruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia
juoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea
tätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi
kohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?

Oi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä
poltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?
Eikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,
Juhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!

Kuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta
katselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä,
minun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat
kohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan
Visbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat
papit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan
kansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen
ja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki
kantavat kiviä!

Oi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin
kuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole
raudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden
synkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.

Olet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja
häpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan
häntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo
kuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi
kaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin,
näet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen
ja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta,
ota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä
sulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta!
Kukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon,
muurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.

Oi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin
kuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja
tunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset,
nämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka
kaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo
ammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa
sinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun
ylentää Jumalan avaruuksiin?

Oi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!

       *       *       *       *       *

Minkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja
kummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään
auringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.



ROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.


I.

Ystävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin
pieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat,
tulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään.
Kadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti
katsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken
käveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä
oltava, tavataksensa ketä halusi.

Jokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne
olisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista
tai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa
perheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi
katukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: "Katsokaapa vain, millainen
yhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!"

Ja tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus
taas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit,
jotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua
ja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat
vetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan
raatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän
raskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten
turvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro
Halfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä
tuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: "Kaikki,
kaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun
sisimpääsi".

Mutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa
sieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli
Halfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä,
keksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa
koko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa
onkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin
ihmeellisiä asioita.

Pieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen
ja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat
vaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja
haiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä
arvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut
hänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan,
näppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen
lisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja
pöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon
hupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa
kunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka
toinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.

Puotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla
tavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia
hiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin
itsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille
viimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea
siirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita
huvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja
hyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan
katupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan
takaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan
kangaspalaa.

Olihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin
suosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa
Halfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse
vanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet
mukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine
hiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että
jännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä
puodissa.

Sattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari
sumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi
ja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella
teräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki
nuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei
Pekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?

Kaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt
viisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen
viskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan
pistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin
vanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.

Pojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli
tappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa.
Hän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa
keskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin
tavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin
silmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä
parahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi
nähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä
viisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään
saman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa.
Kauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin,
ennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.

Mutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään
sitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava
ja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun
Pekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja
kiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen,
silitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.

Keskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin
oli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin
mitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän
setelin ratisevan sormissaan.

Tuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän
siinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät
viidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika
suuteli niitä ja kuiskasi: "sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa
monta, äärettömän monta".

Hänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja
siitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan
Halfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?
Ehkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?

Ajatukset tarttuvat. -- Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua
rahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta
köyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia.
Hän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla.
Halfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he
olivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä
kekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe
johtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä,
seurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan.
Pekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.

Halfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään
keskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä
hänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja
siksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen
kosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki,
mitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua
moneen päivään. Pekka Pohjola parka!

"Rikastumisen välttämätön ehto on", sanoi Halfvorson, "pohjaraha
-- vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he
kaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta
ostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet
sen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna
antanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on
kaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä.
Ensimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha."

Halfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka
Pohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja
edessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti
valkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot
muuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä
edessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen
numeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. "Kukapa
tiesi", ne silmät hymyilivät, "ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri
onkin sellainen pohjaraha?"

"Huomaa tarkoin", sanoi Halfvorson, "paitsi pohjarahaa on kaksi
asiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ,
raudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on
toinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja
naurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti,
niille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä.
Työ on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen."

Pekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla
onnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien
takana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan
paraillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena
vaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan
rinnallansa.

Mutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan,
täyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää
mitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on
elämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä
rohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.

Seuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta,
ei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja
apea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin
moitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät
hänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä
huolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.

"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?"
kysyi ukko. "Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja
saattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin
Halfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä."

Pekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.

Laskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee
laskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin
kauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina.
Luonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä.
No, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.

Tanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan
pyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta
hän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja
kukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen
kanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.

Mutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja
sädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto,
kukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään,
sen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän
iloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen
ympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä
väittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut
johonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan.
Mutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla
kertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää
vain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.

Hän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään
tanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia
noilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli
kuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa
hänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin
kauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi,
kuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän
ollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka
kuohuttaa meret ja murskaa metsät.

Eipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli
hurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!

Samassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput
olivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen
tanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän
astui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän
kietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet
mukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.

Tyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt
tahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui
aivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi
häntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma.
Hänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.

Vermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan
raskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla
kengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat
keveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja
sulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja
sallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.

Kun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue
vaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että
tämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa
pyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.

Silloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään
vallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja
pyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä
koristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista
talonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän
häpesi ja aikoi hiipiä pois.

Mutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset
tunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: "Tanssittakaa meitä!
Tanssittakaa meitä!"

He tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan
polkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja
muuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he
olleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan
sankari.

Hänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat
ylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen,
ja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä
hemmoittelematta.

Silloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten
suosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä
kaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.

Hän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut
tietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa
miettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. --

Halfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen
veljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista
riippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa.
Hänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä
kutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän
ja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.

"Tiedättekö Pohjola", kysyi Edit Halfvorson, "että Halfvorson
piakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö
sanoisi minulle, miten asia on?"

"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään", sanoi Pekka
Pohjola.

Edit huokasi. "Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee
oikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää
tarkoin, miten asianlaita on."

"Parasta sentään on olla mitään tietämättä", virkkoi Pekka Pohjola.

"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä", jatkoi Edit, "ja
tahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa
aina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten
minäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain
tekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä
saada tietää."

"En", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä
puhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?

Puodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui
tämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan
kanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti.
Nyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri.
Muistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada
kaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.

Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä
tanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen
sisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka
olisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja
sielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen,
ellei hän saisi samalla olla iloinen.

Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: "Olen vapaa, vapaa,
vapaa!" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut
hänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!

Levolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää
viisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi
siitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin,
etsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka
Pohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut
hänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut.
Hän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille
viisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.

Tunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi
haparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.

Ennenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin
kädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron
ovella. "Nyt näette, että olin oikeassa", sanoi Halfvorson. "Näette,
että maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni
teidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!"

"En ole, en, en", huusi Pekka Pohjola parka. "En aikonut varastaa.
Minä vain piilotin setelin."

Halfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin
huonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä,
kuulematta.

Pekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan
heikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.

"Setä", sanoi Edit, "hän itkee ja parkuu."

"Antaa hänen parkua", sanoi Halfvorson, "antaa hänen parkua!" Ja hän
astui pojan luo ja katsoi häntä.

"Arvaan kyllä, että parut kauheasti", virkkoi hän, "mutta ei se minua
liikuta".

"Voi, voi", huusi Pekka Pohjola, "minä en ole mikään rosvo. Kätkin
setelin ilman aikojani -- kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä
rottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? --
En ole mikään varas."

"Setä", sanoi Edit, "oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että
kenties saamme lähteä levolle?"

"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta", sanoi Halfvorson,
"mutta sitä ei voi auttaa". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella.
"Olen pitänyt kauan sinua silmällä", sanoi hän pojalle. "Aina oli
sinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet
satimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden
viskaalia hakemaan."

Poika päästi kamalan huudon. "Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö
kukaan voi minua auttaa?" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli
poissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.

"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia
hakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te
keittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen
kapineitaan."

Kauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika
valmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu
koira. Sitten hän läksi juoksemaan.

He seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli
poissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.

"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?" virkkoi Edit.

"Hän arvatenkin on tyytyväinen", vastasi taloudenhoitajatar. "Rahat
hän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain
tahtoi päästä hänestä."

"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut
puodissa moneen vuoteen."

"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa."

Edit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. "Se on inhottavaa. Se on
inhottavaa", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä
lasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi
halua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.

Edit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui
likemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa
häkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.

Hän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri
toisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien
taa.

"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!" lausui Edit, "ja muistakaa kostaa
ja tehdä vahinkoa isännällenne!"


II.

Pieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se
oli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi
näkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä
kohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä
sinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne
siroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle
kapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.

Kaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä
näkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo.
Ainoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä
keilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä
kesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.

Mutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten
kengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen
ja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät
esteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi
aamupäivän rauhaa.

Oi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!
Melkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.

Yksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola,
vermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta
sitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat
rantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta
kauppakaupungista.

Kuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän
oli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.

Kun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni
pikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja
yksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he
kaikki olivat laulaneet.

    Nyt joulu ompi taas,
    Nyt joulu ompi taas,
    Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.
    Mut' totta ei tuo,
    Mut' totta ei tuo,
    Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.

Pikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui
pienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan
piiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn,
sekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on,
sitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien
välillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain
köyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä
se sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja
rumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.

Pekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut
urkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.

Hän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan
kerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän
hänelle: "sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa
keskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt
häpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen."

Ja hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut.
Hänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi,
sillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli
Paasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi
työmieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi.
Hän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän
lisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan
ei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin
kellertävät hiukset ja ruskeat silmät.

Tuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa
teki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka
oli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää
hassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä
tottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä
siitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja
rattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan
enää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin
kaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää.
Ei hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään
leikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi,
että semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli
aikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.

Pekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata,
harmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka
hän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka
Pohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi.
Muutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti
hänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.

Mutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä
työpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka
näyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?

Pekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea
jätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin
hän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa
halkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut
heidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin
veljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja
nimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat
olleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille
ystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet
"puolikuppisensa" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen,
huvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa
ammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla
valheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä
tunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia
kuin rotat ennen muinoin.

Sattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja
pikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle
sen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen
hänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän
tuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin
ja antaa Halfvorsonille selkään.

Mutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.
Hän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.

Pekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki
ihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: "Mene toki ja läksytä
Halfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee
oikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös
Halfvorsonia häväistään kautta koko maan." Mutta Pekka Pohjola ei
tahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on
kallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä
ei ole varaa sellaisiin huvituksiin.

Mutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen
ja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia,
"että oikeus voittaisi maan päällä", kuten sanoivat.

Pekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he
astuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.

Silloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli
"Pitkä Pekka", piti Pohjolan Pekalle puheen.

"Tämä maa", alkoi hän, on "omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä
paistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola,
ja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja
makeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja
turmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on.
Ymmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?"

"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta", virkkoi Pekka Pohjola.

"Langalla minä tarkoitan oikeutta", sanoi Pitkä Pekka, synkän
totisesti. "Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki
romahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää
rankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä."

"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään
teistä", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.

"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta", virkkoi Pitkä Pekka. "Oikeus
on maan perivä."

"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen
Pekka nimi joutuisi huonoon huutoon", lisäsi toinen, joka kävi
Pullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.

"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen", sanoi Pekka Pohjola halveksien.

"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa
aletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska
et tahdo rangaistusta kauppiaalle."

Se sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja
sanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.

"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan", sanoivat jätkät.

Sitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola
oli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin
koskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin,
niin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen,
itkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja
kuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola,
sitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli
hänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä
ja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli
karkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi
saanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne
ajat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten
avoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa
hän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään
menneeksi mieheksi -- sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja
ikävänä, totisena ja uuraana.

Silloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan,
että hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi
heidän edelleen.

Mutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan
Halfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa
valloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut
vihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan
koiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka
kanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle
herjaussanan singahuttaisi.

Vuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri
oli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien
valkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita
pyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat.
Tämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja
laivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan.
Kolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin
puserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan
leppeämmin katukivitykseen.

Torilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle.
Kahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat
latvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä,
oksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.

Tämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä
epäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut
niin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa
olivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä,
julmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja
hieman halveksiakin.

Mutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä
raivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa
hänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu
paratiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua
ylös.

He seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa
oli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia
ja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja
hyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän
elämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta
täällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut
heidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.

"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?" kysyi Pitkä Pekka
miettiväisesti.

"Mehiläisiä", sukaisi siihen "Puukenkä Pekka", joka oli saanut
nimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin
puukenkien tekijä.

Vähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden
akkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä
kauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä.
Mutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui,
ettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he
nyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen
myymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät
kauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa
kunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi
hätäkellojen soittoa tarvis?

Juotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks
olivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat
heidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!

Samassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja
ääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja
lisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon
erään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?

Niinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin
palvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.

Tämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman
Matteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat
maitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!

He ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja "ätäts!"
peloittelevat tyttöjä.

Koko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat.
Hameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.

Samassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin
kiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.

Etäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo
pöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän
istui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei
nukkunutkaan.

"Hän on puusta", sanoi Puukenkä Pekka.

"Ei, vaan savesta", väitti Pullukka Pekka.

He astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat
veikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija
alkoi torua.

"Ei hän ole puusta, eikä savesta", sanoivat he, "pelkkää kiukkua,
pelkkää kiukkua vain."

Koko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt
viimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.

"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun
omaisuuttani", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. "Nyt tahdon
mennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei
se minulle onnistu, niin koettakaa te!"

Miehet suostuivat ehdotukseen. "Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä
ulkona odottelemme."

Pekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori
puotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla
ja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia
ei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen
menettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut
siitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin
vaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja
oli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän
oli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan
kaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt
hän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää
ajatteli rahojen kokoomista.

Pekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut
hyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua
hyväksi, kun sai asua täällä.

Edit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin
sairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen
keuhkotulehduksen perästä.

Pekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme
miestä ulkona odotellen.

Halfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että
Edit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä.
Voimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään
hengenvaaraa.

On ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi
taudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin
veljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin,
pieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan
seitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin
hankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää
Halfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu,
eikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin
yksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.

Hän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää
hermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä.
Miten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan,
hyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle,
että hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää
kysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut
mitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään
vielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa
ryhtyisi.

Mutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä
sanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon
toinen vastasi: "Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!"

Pekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen
kanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi
vavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja
asettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut
pensasrivi hänen ja kadun välissä.

Edit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja
Halfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän
oli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän
häpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä,
samoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä,
että he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi
juosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja
puurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.

Näistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö
pakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka
ottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme
hoilasivat kauhealla äänellä.

Edit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman
hädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos
jonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä
niin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle
pengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten
seisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan
voimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä
hän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä.
Kohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.

Piiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena.
Hänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa
hänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen
vertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt.
Jos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä
olisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka
tapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua
heidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he
kaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen
mäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.

Mutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat
olleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset
heille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään
puodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä
esiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä
he olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet
luulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni
rauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat
he kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.

Nytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja
peloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että
jännittävää.

Eipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen.
Heillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän
maatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu
tarvittu mitään sankarimaisuutta.

Nyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita.
Kostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa
lyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun
päähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä
siksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä
olivat kuolemankielissä.

On kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus
täytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja
miten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet
etsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden
seppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin
kadehdittavalle.

Mutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen
takkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä
tahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt
enimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan.
Hän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi
heitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi
poikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai
hän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa
hän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin,
raipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla
kiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.

Sitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin
puutarhasta vistinpeluusta. "Vai niin", sanoi hän esijoukolle.
"Niinpä niin, te viette heidät vankilaan."

Hän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen
kuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat
nyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket
leimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat
ne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin
ja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan
vankilaan.

Kaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan
ja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa,
savun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa
puoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin
kasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa,
silloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta
piileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä
peloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!

Mutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut
suopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä
ajatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli
hiljaa rantatorille päin.

Pikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa
viisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä
keilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat
nukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat
mustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku,
-- kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse,
puikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin
katua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista
ilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.

Jok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään
tuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän
näki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha
puutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia
holvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita
upeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset
maassa tuomien kohdalla.

Vanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas
ja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä
vuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt
kysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt
ja tyynnyttänyt. "Kaupunki oli minun käsissäni", hän ajatteli,
"mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi". Hän muisteli sen
muinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa
oikeudesta.

Hän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä
soudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta.
Vaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen
silta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi
heidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa
taipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät
käsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru
ja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen
hellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua
maihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi,
silloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos
he nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja
heidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat
kesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.

Vanha raatimies näki silloin ajatuksissansa -- sillä hämärässä
ei hän voinut heitä tarkasti eroittaa -- heidän suloiset, nuoret
kasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän
oikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma
omituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta,
mutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä
hyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.

Silloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei
hänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen
kaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.

Ja nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään
viskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa
mieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka
Pohjolalle ja hänen tovereilleen.

Nuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin
melolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat
kiinnipitävät käsivarret.


III.

Tuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta
satujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt
tapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla
oli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta
ja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos
sanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan
kuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa
tuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan,
kuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen
paimenpoikaa.

Aluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja
sattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut
Pekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat
samat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin
helähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä
kaikui vanha piiritanssilaulu:

    Nyt joulu ompi taas,
    Nyt joulu ompi taas,
    ja jälestä joulun on pääsiäinen.
    Mut' totta ei tuo,
    Mut' totta ei tuo,
    Sill' jälestä joulun paasto viel' on.

Ja hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän
yli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan:
"tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon
juhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa
sellaisiin huvituksiin, houkkio?"

Silloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli
tullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena
ja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli
sama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut
pienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.

Muutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen
tehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka
halusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.

Pekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään
Halfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän
ei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö
pakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin
murheelliselta.

Kauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut.
Kasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät
olivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa,
mikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen
ilmeetön.

"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan",
sanoi Halfvorson. "On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden
miesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin.
Otaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne.
Edit kuolee kohta", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat,
niin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. "Hän haluaa puhella
kanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa."

"Tulen kyllä", sanoi Pekka Pohjola.

Kohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui
siinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa
alla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien
kuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan
huumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset
rakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä
ennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! -- Hän istui
nyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin
ylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo
teki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin
häntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen
surulliseksi.

Jo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja
kun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen
erkanikin hänen luotaan.

Halfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota
hän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella.
Pekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin
että tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.

"He löysivät hänet maasta puolikuolleena -- verilätäköt hänen
ympärillään", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: "Eikös hän
ollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin
huonosti?" Kerran taas: "Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut
nähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa
kyynelillään." -- Sitten hän sanoi: "Aika veitikka sitä paitse.
Laittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi.
Hankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa,
vaan en voinut häntä vastustaa." Hän kulki laivan keulaan saakka ja
palattuaan voihki: "En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee".

Kaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän
ei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi
ylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele
otsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson
oli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän
rakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella
heitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin
muita ihmisiä.

Mutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli
muistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla,
ennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori
tyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja
kaivannut häntä!

Kohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet
Editin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.

Onnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan
nähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka
kuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen
suuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä
olivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa
tätä hengeksi muuttunutta ainetta.

Ja tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä
heti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti!
Oli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä
lämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.

Pekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä,
aivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit
kun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä
tuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo:
"Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En
voi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen."

Tämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän
ollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo
muuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin
kuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata
Pekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen,
että hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu
oli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas
rupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät
hänen silmiinsä.

Oi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt
häntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää
mielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti,
kun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa
muka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka
tietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka
alottikin aivan viattoman puheluaineen.

"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?" virkkoi hän.

Edit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa
hänet suoraan asiaan. "Minä päästin ne irti puotiin", sanoi Edit.
"Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään."

"Vai niin! Onko niitä vieläkin?"

"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista.
Ne ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai", sanoi Edit
tarkoittavaisesti.

"Ne olivatkin erinomaista rotua", liitti siihen Pekka Pohjola
ylpeästi.

Keskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen
ja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä
vastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa
kostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen
ymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.

Edit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli
tullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut
häntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli
pelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän
olikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää
toista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin
hänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea,
minkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään.
Taaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet.
Tämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin
pian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt
Halfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.

Siinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet
kutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti
häntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina.
Eihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana,
voinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne
saarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu
auttaisi, sanoakseen hänelle: "Katsokaa minua, Pekka Pohjola,
teidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun
kuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!"

Nuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana
viettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä,
aikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.

Mutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta
kuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin
kuulustella poikaa.

"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean
miehen kanssa?"

Pekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa
Editille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan.
Ensiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta
hankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka
häntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut
lyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut
toivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan.
Hän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen
loiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.

"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut
Halfvorsonin?" kysyi Edit hänen lopetettuaan.

Hän painoi päänsä yhä syvemmä. "Minä näin hänet kyllä", vastasi hän.
"Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin
luona. Puotipoika kertoi minulle kaikki."

"Miksi ette sitten kostanut?" liitti Edit.

Sekin vielä piti hänen tunnustaa. -- Hän tunsi itsessään Editin
tutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. "Kun
miehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään
Halfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.

"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut
rankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin
maata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli
kuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia
sievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja
tarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei
kuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä
koettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän
voinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden
kanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.

"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi
taimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja
minä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo.
Voi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja
lasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat
puolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan
palaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut
olla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa
vesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi
hän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja
minäkös juoksemaan."

"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?"

"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän
vihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja
sen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä,
voivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit
pois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun
hänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti
silminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja
niin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten
juosta lippasin tieheni."

"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?" Edit
kohottihen lepotuolissaan.

"En voinut häntä lyödä", virkkoi Pekka Pohjola.

Edit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka
Pohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa
katumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen
mies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin
tuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan
sanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten
suurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle
surua.

"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka
Pohjola", alkoi hän ystävällisesti. "Sitäpä juuri tahdoin teiltä
pyytää. Nyt voin tyynenä kuolla."

Pekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen.
Hän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän
mahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen
raukkamaisuutensa hänelle anteeksi. -- Kun Edit sanoi kutsuneensa
hänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän
sanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa
oikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä,
tietysti oli sanottava ensi sana.

"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka
he sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä
kuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä
kaikki teidän kärsimyksenne."

"Tuskani eivät ole kovia", virkkoi sairas hymyillen rohkeille
tarjouksille.

"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin
vilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin
oravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain
niin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te
olisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta..."

Edit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan
hänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt
taaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä,
sillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään
tarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.

"Kaikkea muuta", sanoi Edit välinpitämättömästi, "ei niitä niin monta
olisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä."

Mutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä
heräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä.
Hän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä
työmies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon
syvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa
kylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko
hänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.

"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä", sanoi hän. "Istukaa
hetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet."

Pekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä,
jota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän
tunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti
häntä.

Se käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että
hänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa,
uhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja
luottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!

"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!" huudahti
Edit.

Ja yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä
kelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa
voidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.

"Jos olisin terve", virkkoi hän, "kukaties lähtisin kanssanne sinne.
Olisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin
kanssa, josta pitää."

Pekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken
aikaa oli odottanut. "Oi, koettakaa elää!" pyysi hän, säteillen
onnesta.

Edit kävi miettiväiseksi. "Tämähän on rakkautta", sanoi hän
itsekseen. "Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen
hupakko se on se vermlantilaispoika!"

Hän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä
voitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut
häiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen
yhä elää houreissaan. "Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta
kuolen", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian
hyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän
sen tykkönään. "Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla
vuoren harjalla", sanoi hän. "Sinne voitte te mennä muutaman viikon
perästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä."

Kun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka
kulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä
oli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee.
Vain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä
omantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun
hän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut
hänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla
kumminkin huimaavan onnelliselta.

"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?" kysyi Halfvorson.

"Ei", vastasi Pekka Pohjola.

Halfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä
pakenemasta.

"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli
hiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut
hänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen
kanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He
ajoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai
verensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa
minulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja
onnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta
pitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää
minulta."

Hän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle,
murhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi
juoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja
kaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.


IV.

Vuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun
jyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme
kiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi,
aallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun
metsän.

Koko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole
neulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä,
eloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa
pois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen
vihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.

Metsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua
harmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet
sitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun
aikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret
kaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät
päässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se
ei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle,
se tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu
alaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli
se valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä
kesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä
aivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä
rivi kuihtuvia puita.

Mutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä
ja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden
välitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa
vihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten
houkuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä,
sadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten
vihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat
joutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.

Kuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla
harmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen.
Syreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin
puolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä,
kasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit
ja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja
talvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.

Metsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi
kohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä
katsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa
saksia ja veistä muistamattakaan.

Kaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden
ei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne
ylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat
liukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja
vanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt
ei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.

Haudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa
kuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa
ja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää
tietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään.
Kun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee
hän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka
siellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.

Jos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota
kaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä
pormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka
Pohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi
siellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä
riemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän
onnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.

Sillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin
käsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.

Ensin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle
tielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut
merkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut,
kuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään
kuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja
poltti kuin tulessa.

Silloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan
luokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen,
mutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.

"Voi poloista sinua", sanoi hän, "nyt kumminkin hassuttelusi lienevät
lopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana,
jota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt
ja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla
ole ketään kehen turvata, paitsi minua."

Mutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. "Minä tiedän mitä
minulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen,
mutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!"

Kellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. "Sinähän olet
syytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole
syypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut
sinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti
elit." Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: "Onko mieleistä sinusta,
että olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti
minusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota
tahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa
hänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt."

"Voi sinua hullua", sanoi Paasto-rouva. "Se sovintojuhla, jota nyt
tahdot viettää, on hullutuksistasi suurin."

Silloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan.
Hän nauroi pilkkanaurua hänelle. "Miten oletkaan petkuttanut minua",
hän sanoi, "olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä,
kärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä
oletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä
ihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta;
pitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata
paastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen
paljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita
sinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan
niinkuin sinäkin."

Hän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä
myöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin,
vaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun
havumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes
ystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi
itsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden
korkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.

Hän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika,
vai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja
hänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan,
kauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa
heräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut
täällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut
kirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili.
Hän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti
ajatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi
oksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi
villimmin vilkaista takaa-ajajiaan.

Se oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että
harvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään
kasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä
sen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit
Halfvorsonin ruumissaatto.

Mutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin
oli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut
oikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle.
Hän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin
että hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa.
Ruumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä
hautausmaalla.

Hautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan
korkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa
rautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina
täällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit
itse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.

Hän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se
ainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa
siellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi
hänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren
rinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt -- ja siksi täytyi hänen odottaa
niin kauan.

Järki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola.
Elä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi!
Hän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota
jalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin
portti sinulle aukeaa!

Mutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän
oli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri
nukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä
siellä, missä oli.

Joutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan
juuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä
leikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen.
Pekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää
hautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee
sinne häntä hakemaan.

Tyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa.
Hän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen
hassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa
ei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen
tähtensä mitään omantunnon tuskia.

Hakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli
liian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi
hänet sieltä pois noutaa.

Niinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta "Hän
oleskelee siellä, yhä vain", kerrottiin joka päivä. "Onko hän hullu?"
kysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet,
sanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne.
Mutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa
heidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat
hiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.

Mutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä
voimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa
ajatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan
yöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa!
Luonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka
rakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka
todellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.

Kas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa
mielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella,
miten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos
hän tulisikin sinne elävänä.

Koko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten
muinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin
tämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan
mennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä
villimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin
hänet. "Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?" sanottiin. "Olisi
suuri vääryys, jos hän kuolisi."

Edit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä
erkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen?
Mutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä.
Tuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin
näinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita
säästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä
antaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai
hylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai
rakkautta.

Ja miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!

Vihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki
oli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko
hän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden
viikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit
turhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin
surullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?

Olikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä,
kalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei
kenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian
suuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon
ihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat
kerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen
tähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän
todellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.

Kun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja
asteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat
ympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. -- Yhtäkkiä
hän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten
kasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin
selvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli
pelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.

Mutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet
olivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että
yksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin
hukkaan.

Hän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän
kerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa
katseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen,
samoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.

Mies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana
ja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen
kasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen
olisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä
repimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat
kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.

"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä
täältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan
täällä hautausmaalla?"

Pekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa
häntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän
vähintäkään vaikutusta.

Edit lievensi hiukan ääntään. "Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka
Pohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain
sitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan."

Pekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön
ääni muuttui. "Sinä et ole syössyt minua kuolemaan", sanoi hän yhä
sydämellisemmin, "sinä olet lahjoittanut minulle elämän."

Tämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä
alkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä
epäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen
sanoistaan.

"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas", huudahti
Edit.

Pekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.

Nyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen
mukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.

Ei ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne
ylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen
kanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä
kaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin
olisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli
hänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen
luokseen ja suuteli häntä otsalle.

Se oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän
tunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.

Mutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä
ei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin.
Edit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka
käy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.

Edit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti
hänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja
hyväili häntä hänen itkiessään.

Pekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta
herätessä. "Miksi minä itken?" kysyi hän itseltään. "Niin kyllä
tiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää.
En ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden."

Ja vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä
eivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen
kyyneleidensä vielä kauan virratessa.

"Minä kyllä tarvitsen itkeä", sanoi hän.

Sitten katsahti hän ylös ja hymyili. "Onko nyt pääsiäinen?" kysyi hän.

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?" jatkoi hän, ja sitten hän
alkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen
uskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.

"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt",
sanoi Edit.

Mutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä,
purskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.

Tarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea
epäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen
vermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua
hänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä
voivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki
se kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää
koskaan ollut pääsevä valtaansa.



MAMSELLI FREDRIIKA.


Oli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille
kultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi
uudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat
jumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen
kirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä
maata merkiten siihen uuden haudan paikan.

Vähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano.
Mamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta,
vaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli
vanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä -- sillä
hänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut
lapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.

Yöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli
noussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara
tulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara
ritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi
harvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari,
vaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa
aikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara
herra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa
aamusaarnaan!

       *       *       *       *       *

Vanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa
kodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta?
Äsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille
Jesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät
ja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla
päivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään,
vaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine,
hienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat
säilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.

Fredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni,
kuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma
Itämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat
lehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla
loistivat ja valaisivat koko huoneen.

Säkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka
istui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita.
Se ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui
suloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui
ja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä.
Sinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja
keskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut,
kyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat
kohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan
kaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.

Yöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan.
Ja niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme
silloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä
koskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen
valossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä
olentoja. Siellä oli jäykkä "ma chère mère", hyväluontoinen Beata
Jokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina,
tarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.

"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?" kysyi
leikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.

Mutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: "Katso, näin
paljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja
hyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?"

"En vielä", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. "Yksi kirja on
vielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se
on valmis."

Niin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli
oli tyhjänä.

       *       *       *       *       *

Vainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs
heistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen
kierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi
kyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.

Avatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan
säteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina
kuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina.
He aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja
kuiskailivat astuessaan pääkäytävää.

"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka _hän_ on lahjoittanut köyhille,
valaisevat Herran huonetta."

"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa
köyhille vaatteita ja halkoja."

"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat
avanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet."

"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset
nostavat meidät ylös haudoistamme."

Niin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat
penkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin
käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Mutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski
ystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.

"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan."

Vanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan
sisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän
tunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli
ollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän
ainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän
mielellään tahtoi viime untaan nukkua.

Hän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella,
vaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei
ketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa,
liikkunut koko talossa.

"Muistatko sinä, Fredriikka", sanoi sisar, heidän istuessaan
vaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, "muistatko, miten
ennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja
ryöstäisi sinut mukaansa?"

"Sitähän odotan yhä", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. "Aina
kun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani."

Kuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi
laskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja
loppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut
niin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet
lauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut
mukana.

Kirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä
ja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä,
penkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka
eivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan,
sillä väki siirtyi antaen heille tietä.

"Fredriikka", virkkoi sisar, "katso ihmisiä!"

Ja mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.

Silloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden
messuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt
kuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.

Ja nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli,
harmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen
ja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen
ja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman
joukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä
silmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä,
jonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.

Mamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan
manalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.

Silloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.

"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?"

"En", vastasi Fredriikka mamselli. "Mitäpä muuta ilon aihetta minulla
olisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän
hyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen
iloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen."

"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän", liitti sisar.

Samalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta
selvästi.

"Sisareni", virkkoi ääni, "meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän
taitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan
tahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.

"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen
mamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä
tavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen
vanha mamselli kuollut.

"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään
sysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa.
Pilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja
nimemme tuli pilkkanimeksi.

"Mutta Jumala on armahtanut meitä.

"_Yhdelle_ meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän
koskaan puuttumatonta hyvyyttä.

"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä,
mitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään
kohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet,
mutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden
hoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen
valtavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille.
Hänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla
käsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei
sopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella
senkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat
sydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa
ovat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen
nimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on
hän vain vanha mamselli.

"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen
nimensä!"

Ja kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: "Siunattu olkoon
hänen nimensä!"

"Sisareni", kuiskasi mamselli Fredriikka, "etkö voi kieltää heitä
saattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?"

"Mutta, sisaret, sisaret", jatkoi yhä ääni, "hän on kääntynyt
sukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta
ja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut
sukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt
nuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun
yksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia
onnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on
ilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan."

Taaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu
metsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: "Siunattu olkoon hänen
muistonsa!"

Sitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka
pyyhki kyyneleen silmänurkastaan.

"Minä en tule kanssasi kotiin", sanoi hänen sisarvainajansa. "Etkö
sinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?"

"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja
valmiiksi."

"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä", virkkoi
hänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.

Ja Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä
ja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.

       *       *       *       *       *

Muutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen.
Hän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa
katsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin
tähysteli ritariansa.

Ja tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti.
Muhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta
liehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.

"Tahdotko tulla omakseni?" kuiskasi hän.

Silloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan
sydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.

"Olen valmis", hän kuiskasi.

"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta."

Ritari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman
suudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.

Hetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla
paikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä
ritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen
Jumalan ihanuuden ilmestymistä.

Mutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut
saanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma,
kynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin
uuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän
todellakaan ei voinut sille mitään.

Kukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.

Mutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran
isänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös
kirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään
aikuisen sydäntä.

Pappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta,
rankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin
olisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.

Oi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!

Seuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja
kammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen
lapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.

Hänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut
rientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa
kirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.

       *       *       *       *       *

Ei mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta,
tapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja
kuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa
vuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin
kuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli
kuului nyt hänelle.

Jospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa
yhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman
henkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa
ja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät
häntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset
unohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin
olisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen
työnsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet
elämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen.
Rukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden
kirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.

Sillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.

Myrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään.
Hän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.

"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!" hän huokasi.

Mutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: "Kristuksen
rakkaus -- paras rakkaus -- Jumalan rauha -- iäinen valo!"

Ja tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon
muustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain
tiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen
ei unohdeta.

Vanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.

Hänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä
tietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä,
mutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut
muuttoretkensä.

Nyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus
unelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa
nähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat
joukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä
avoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa
hengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän
kaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.

Seuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa
maapalloa.

_Fredriikka Bremer oli kuollut_.



KERTOMUS KALASTAJAN VAIMOSTA.


Kalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla,
valkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu,
että olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden,
suorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä
verkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois
rivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli
sen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt
tupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät
muiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä.
Ikkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin
katon rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan
riittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa,
vaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän
tuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan,
karviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset
ahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat
ainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä
kauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja
koukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta
syyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet,
laiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean
rumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen
hämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.

Tupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden
sukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi
kannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi,
kuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä
parhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne
olivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat
sitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut
kurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni
ja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen
hyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen
seuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti
menneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen
takiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka
tiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?

Yksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli
kuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne
lakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli
syntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla
rantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä
kuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen,
hän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin
tottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään
yhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan
syvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.

Hänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä
iltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä,
ahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli
todellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten
kotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi
innostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi
saanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin
paljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti
ystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein,
kuin hänelle sopi.

Hänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä
skånelaisessa "Albertina" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva
oli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä
ei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen
kaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja
hänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja
vapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan
samoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä
sanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä
kodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton
halunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi
sillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain
suorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.

Yksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä
ystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä.
Ja hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine
suippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja
pienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa
hiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja
huonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine
seinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja
hänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista
porvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat
yläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä
kautta herättävät kunnioitusta.

Tyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja
sisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli
pelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi
pitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut
kysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä
olisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan
selon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän
kuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin.
Sittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa
valehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria
ajatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he
siitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että
kadottaisi mielitiettynsä.

Ennenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua,
vietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa
palattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä
sitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä
äidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje,
mutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.

Laivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän
vain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin
ehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään,
ja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa
kanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa,
joissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän
ajatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä
korkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut
vaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla
ja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta
odotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän
antoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä
seuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei
hänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat
rivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa
juhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.

Kun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin,
että laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta
sittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu
leikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki
luistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja
hienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden
vaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa,
kun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista,
että hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä
Börjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.

Börje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan
kotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat
satamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset
riemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan,
vallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että
hänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.

"Me olemme tulleet liian aikaisin", sanoi hän silloin. "Matka on
käynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi
eivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka
käveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella."

"Ei se mitään tee, Börje", vastasi Astrid. "On terveellistä kävellä
istuttuamme näin kauan laivassa."

Ja sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän
ei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja
tuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita
katuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään
kirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut
vanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja
leveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?

Börje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi
arvannut hänen ajatuksensa. "On vielä pitkältä sinne", virkkoi hän.

Jospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen
toiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän
vapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha
miestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta
että mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi
jatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei
koskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän
selitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli
tahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei
hän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi
sellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus
voinut sitä kokonaan sulattaa.

He kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä
luikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä
maavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut
linnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki
hän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja.
Hän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille
valleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.

"Tässä on oikotie", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän,
että sinne johti vain kapea polku.

Börje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin
hänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin
hauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon
kalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi
viedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä
Astrid tekisi, kun saa tietää totuuden.

"Börje", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet
terävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, "mihin me menemme?"

Hän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen
äitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän
osoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja
ihastui uudelleen.

He laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi
uudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata,
tarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista
kenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi
vinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.

Börje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen
laidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei
ollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta.
Täällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä
paremmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties,
kukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.

Mutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut
sydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä
pienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia
kirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi
kulkea niidenkin sivu.

Silloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän
perukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa
silmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.

"Onko se nyt tämä?" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.

Börje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan
pienelle mökille päin.

"Odota", huusi Astrid hänelle, "meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin
astun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!" jatkoi hän uhkaavasti,
kun Börje kääntyi häneen päin. "Sinä olet pettänyt minua pahemmin
kuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?"

"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni", vastasi hän matalalla,
hapuilevalla äänellä.

"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi
kuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan
ahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja
kaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin
rakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit
ajatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla
oli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?"

"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?" sanoi Börje aivan
avuttomasti.

"En aio astua sinne."

"Lähdetkö kotiisi sitten?"

"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla
saattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua
onnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää.
Ken osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin."

"Jää!" pyysi Börje, "menettelin näin vain saadakseni sinut."

"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt."

"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä,
niin olisit silloin kyllä jäänyt."

Astrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta
silloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni,
kuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä
mieleltään kuin ulkonäöltään.

Hän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä
he väittelivät. "Niin", virkkoi hän, "tämäkö on se hieno miniä, jonka
olet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma."
Mutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle.
"Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut.
Tämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä
vain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun
mennä vieraiden luo."

Hän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta
veti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä
eteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen
hän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän
oli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja
houkutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti
eukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä
sellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana
valehdella.

Hän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä
oli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi
ihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt
prinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla
paikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys
hänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta
Börje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan.
Siellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. -- Mutta nyt
hän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen... Eikö Astridkin
sentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet
kalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti
esiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin,
että hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin
oli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan
valita itsellensä vaimoa omasta säädystään.

Vanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. "Katsos",
sanoi mummo muun muassa: "minähän en koskaan onnistuisi karistamaan
kerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua
viisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja
hyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat
lähteä huomenna. Sen kyllä saat."

"Missä hän nukkuu tämän yön?" kysäsi Astrid äkkiä.

"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän
ei tietenkään malta lähteä täältä."

"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle", sanoi Astrid.

"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee
toimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen."

Äiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja
lähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei
Astrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan
puheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan
viisaudella ja todellisella hyvyydellä.

Mutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut
miniänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli
opettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje
Nilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi -- ja
tämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ -- oli vanhus
nukahtanut viime lepoonsa.

"Tällä elämällä", arveli Börje Nilssonin vaimo, "oli tarkoitusta:
uskollinen huolehtiminen pojasta."

Omassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen
miehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli
lapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut
voinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin
näkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut
kalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään
omaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut
kalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä!
Jospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi
edes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi
paremmaksi!

Ei koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä
turhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen
nöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.



ÄIDIN VALOKUVA.


Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja
muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta
ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.

Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,
kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon
nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja
kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä
tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista
elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä
tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja
elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.

Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä
valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois
puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:
"sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"

Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on
mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti
yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"

Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut
hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli
aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa
ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen
ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,
muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen
paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä
ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva
varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai
kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt
avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.

Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.
Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla
tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui
merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi
hän palata kotiseudulleen.

Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!
Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin
ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.

Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon
karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja
äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla
oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä
naimisiin, Mattsson".

Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa
yhteiskunnassa he elivät. --

Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja
valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä
oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten
tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen
vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti
seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan
aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias
meni naimisiin.

Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja
suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä
kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla
rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine
rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes
olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä
ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja
silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt
Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva
kiipesi takaisin puitteisiinsa.

Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän
onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin
valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä
karmi ajatellessa mitä oli tulossa.

Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli
lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat
antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät
kaupunkiin kuulutusta ottamaan.

Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie
kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan
kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat
kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se
antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen
mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa
vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit
ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,
kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat
piikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli
heläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa
ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut
edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa
kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa
tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.

"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut
mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.
Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin
hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.

Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.
Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki
olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo
tullut. Ei, sitä ei ollut tullut.

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin
pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu
villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu
päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,
odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä
tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä
naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi
olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää
nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa
aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut
muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes
lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,
nurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman
sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,
jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua
vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo
naida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta
kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko
asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.
Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan
ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle
majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi
morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö
istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli
niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?"

"Ei, tietystikään ei."

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli
kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille
huoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi
hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle
taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii
rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy
satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.
Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis
kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.
Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi
päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.
Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut
kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.
Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti
olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko
asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.

       *       *       *       *       *

Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän
perästä tuli suuri marraskuun myrsky.

Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin
ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.
Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he
ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he
aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli
jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa
pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan
enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja
sitten tuli kuolema.

Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen
oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,
sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä
hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain
olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä
tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin
naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,
koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea
päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi
sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.
"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun",
hän sanoi.

"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.
Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka
ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."



JUTELMA HALSTANÄSISTÄ.


Jossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään
Halstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi
maalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä
kasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen
täyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä
tallinpäädyssä.

Aivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine
ristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty
oravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri
rautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi
kaarnapeitteisiä mehiläispesiä.

Taloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita
vesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita
veräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä
kaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.

Siellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita,
joiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden
vanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä
silkkisaaleja ja "morsiuskoruja". Siellä oli vanhoja klaveerejä,
viuluja, kitaroita ja fagotteja.

Piirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja
kellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä,
suuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti
riepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja
kuluneista pumpuli-akkunaverhoista.

Talossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän
toisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä
oli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja
rautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita
ripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla
puusalvoilla varustetut ikkunat.

Eräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen
taloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut
pois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan
luona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut
ja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä
rauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella
alkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.

Beerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi
mattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine,
ihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa,
etenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet
ei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat
toisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko
matto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen
pujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut
vähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit
piti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa
everstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.

Istuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja
kuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa.
Hänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja
varmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen
tarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen,
jotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin
hän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli
näkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden
ihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli
seurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä
huomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt
olisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut
kutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä
jäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.

Mutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana
joka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja
ystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän
aikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset
keskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä
katkeamattomana juovana.

Tänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi
vanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet
umpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi
hänelle hyvän neuvon. "Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa
lipunkantaja Vestbladia!" virkkoi hän everstille. "Tahdon sanoa sen
veljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin."

"Mistä Vestbladista se veli juttelee?" kysyi eversti. "Veli ei voine
tarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti
talostaan?"

"Samaapa juuri tarkoitan", virkkoi vänrikki, "mutta Vestblad ei
ole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin,
oikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen.
Oli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että
niin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla
vallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas,
Halstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä."

Ja sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou
totta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies
Vestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt
niin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä.
Hän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja
sitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti
rappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen
kanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja
olevan etevän naisen kanssa naimisissa.

Ja nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi
näkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen
tarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden
kyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan
sellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.

Eversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi
kasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin
tiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari
pengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet
puoleksi vajota maahan.

Lammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien
vilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon
tieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono
etujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.

Aivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat
kaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja
takaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi
siinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja
asterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä,
jotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja
niitä pidettiin rikkaruohoina.

Beerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin
oikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä
paraiten viihtyivät.

Kun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin
hyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut
päältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin
maukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai
samanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta
tuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut
syönyt missään maailmassa.

Ja Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen
kulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua
poltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea
edes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka
oli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän
kuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa
ja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun
vaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.

Mutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan
kirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria,
punanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne
punaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla "kontot" ja
nimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.

Mutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti,
kutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa
sukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja
lopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia
kohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.

Luonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin
koko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon
parhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.

Eversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi
vuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.

Akkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä
niistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat
kyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden
kannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä
voisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki
hyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden
pehkojen suojassa.

Eversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä
nukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli
hänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies
sellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen
pensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.

Kun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen
tunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin
rauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa,
luulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja
jotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla
mahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain
tyhmää unta.

Mutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta
metsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas
tunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa,
yöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.

Kun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän
loikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen
ruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti!
Merkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen
paratiisinlapsi akkunansa alla.

Kuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli,
että mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.

Siihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut
kovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin
voi tulla varakas, vakaantunut mies.

Siinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad
vielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli.
Milloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli
itsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti
kumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja
jos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin
ajaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän
tietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että
tänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen
sielunpyyntiretkellä.

Niin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä
yksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin
eversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.

Kuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului
Ekebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että
ruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad
silloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti
ratsastamaan täyttä laukkaa.

Ja ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään
ulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa,
jossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan
ovesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas
kiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.

Mutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa.
Ja silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja
vienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.

Mutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan
heitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia
kuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään
Vestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva
ei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan,
vaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.

Ja Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.

Mutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän
sentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen
mieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut
nauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten
vanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka
olisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.

Everstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti.
Hänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti
häntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon
kohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin
läheisyydessä.

Ja huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä
varmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole
unohtanut.

Eversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään
Jumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden
kangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja
Vestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja
hän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin
sivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen,
ilman että kangas tärveltyisi.

Kylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä,
mikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka
ihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on
luonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!

Välttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu,
ja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli
siksi kuin sen tulla piti.

Eversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi
katsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra
Jumala kumminkin voi unohtaa.

Silloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen,
samassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen
raosta päätään everstille.

Oli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat
todellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli
harmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri
voinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet
ovat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin
oli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja
otsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.

Hän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä
nauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä
punainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.

Aina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa
horrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla
askeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa
ja ovi lukossa.

Eversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen
mieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan,
niinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän
huomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.

Ja olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän
vanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja
laskeusi levolle muitta mutkitta.

Kun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä
enemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut
ja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko
jutusta.

Mutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa
tiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi,
joka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet.
Siinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän
piirteensäkin.

"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää
päivääkään", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.

Ja nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. "Kerron tämän
vain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen
ihmisen palveluksestaan", hän sanoi.

Mutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut
ajaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi
tunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä,
sillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan
torpassa lähellä Ekebytä. "Veli muistaa kyllä sen jutun", hän virkkoi.

"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen,
kuin asuisin tuon miehen läheisyydessä", sanoi Beerencreutz.

Ja tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun
ei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen
kauempaa.

"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen
kerran", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. -- -- --

Seuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle
Halstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä
kauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä,
jolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen
vaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli
paksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.



KUKISTUNUT KUNINGAS.


    "Mitt var fantasiens rike,
    nu är jag en fallen kung."

                    Snoilsky.

    [Minun oli haaveen valtakunta,
    nyt olen kukistunut kuningas.]

Kivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He
melusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja
kaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.

Kasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko
jotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä
kiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja
huusivat: "Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko
tulipalo?" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.

Tyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät:
"Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko
hautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän
kaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?"

Joukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan,
sen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja
jonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone,
riittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä!
Kaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja
lavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.

Katupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat.
Kirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan
valkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti
viiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. "Mitä näkyy?"
kirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä
ja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. "Eikö yhtään ihmistä?" Näkyy
kisälli, joka kannoittaa kenkiä. "Eikö näy ketään muuta?" Suuria
mustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. "Eikö
näy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?" Mestarin tuoli on tyhjä.
Poika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on
tyhjä.

Joukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta.
Vanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin
ja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti
kyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa,
kissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja
tirskuivat, ihan avuttomina.

Valkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein
täysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti.
Se tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja
juoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset
koivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä
hernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni
täyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa
päästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon
keskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko
ajatteli: "Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee
kissasta ja kanoista, että isäntä on poissa."

Kuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta.
Portit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä
kallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. "Hän on karannut."
Ihmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. "Hän
on karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren
vaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa!
Kuka sitä olisi uskonut!"

Näin lauletaan eräässä laulussa: "Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja
metsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla." Laulu
on vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.

Tämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän
jättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä
oli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.

Nuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija
puuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta,
leikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä
luutturiepuun.

Seudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät,
mikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua
voimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä
vaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut
iho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen
hampaattomien ikenien yli.

Vaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana,
viehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän
pelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen,
jottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita,
kun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän
säpsähti.

Hän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden,
milloin toisen paikan siitä. Siinä oli "En voi kauemmin nähdä teitä
molempia". Ja toisessa paikassa: "Nyt olen päässyt selville, että
sinä ja Eriksson aiotte karata." Ja taas: "Elä tee niin, sillä kansan
pahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat
laillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies,
hän jaksaa kyllä elättää sinut." Ja loppupuolella: "Anna ihmisten
sanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko
mitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä."

Kuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään.
Joskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä
haittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli
aikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen
salaisimmat ajatuksensa?

Miten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania
ja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut
ajatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut
heidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa,
vihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian
siitä, joka ei vielä mitään ollut.

Vaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään.
Selkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli
muuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän
toivottomista oloista.

Hän muisteli kirjeen muita rivejä. "Ei ole tarkoitukseni saattaa
sinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle." Ja toisessa
paikassa: "Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse
vaiti, niin häpeä lankeaa minulle!"

Vaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä
näin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui
tuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian
hääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä,
halveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?

Suuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli
messinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus
miehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille.
"Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä
ulkona odottavat viedäksensä sinut pois."

Nainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten
askeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta.
Hän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan,
kuollaksensa.

Kahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He
kaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä
kuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot,
sitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän
oli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä
äsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki
suuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita,
tuskin harmaasta maasta eroittuvia.

Ne vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat
ylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät
kynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se
oli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi
täytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen,
niin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot
olivat niitä harmaita lintuja.

Muudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli
jo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan
lyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: "Sinä, Matti Lahtisen
vaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt
Jumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut."

Ei niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun
tilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän
tekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.

Vääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet!
He lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme
kyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!

Kielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä,
syöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu
liittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä
tähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin
muiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset.
Kotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten
hirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!

Sairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen
hoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa
vastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.

Karanneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi
puolustaa noita kelvottomia. "Minun mieheni", hän virkkoi, "on hyvä".
Naiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. "Hän on karannut. Hän ei ole
parempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi
sopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?"

Vaimoa vapisutti. Tuntui kuin häntä olisi laahattu pistävän pensaikon
läpi. Hänen miehensäkö syntisten joukossa! Hän punastui häpeästä,
mieli puhua, mutta oli vaiti. Hän pelkäsi. Hän ei rohjennut. Mutta
miksi Jumala vaikeni? Miksi Jumala salli sellaista tapahtua?

Jos hän ottaisi kirjeen ja lukisi ääneen, silloin tuo myrkkyvirta
roiskuen kääntyisi hänen päälleen. Kuoleman kauhu valtasi hänet. Hän
ei uskaltanut. Hän melkein toivoi että röyhkiä käsi tunkeutuisi hänen
taskuunsa ja vetäisisi kirjeen sieltä. Hänellä itsellään ei ollut
siihen uskallusta. Työhuoneesta kuului suutarin vasaran koputus. Eikö
kukaan kuullut, miten se nakutteli voitonriemuisena? Hän kyllä oli
kuullut kolkutuksen ja se oli ärsyttänyt häntä koko päivän. Mutta ei
kukaan naisista sitä älynnyt. Kaikkitietävä Jumala, eikö ole sinulla
yhtään palvelijaa, joka näkee sydämeen? Hän mielellään kyllä kestäisi
tuomionsa, kunhan vain pääsisi tunnustamasta. Hän tahtoi kuulla
jonkun sanovan: "Kenen viekoituksesta olet valehdellut Jumalalle?"
Hän kuulosti nuorten miesten askelten kopsetta painautuaksensa maahan
kuolemaan.

       *       *       *       *       *

Monta vuotta myöhemmin joutui eräs miehestään eroitettu vaimo
naimisiin suutarin kanssa, joka oli ollut kisällinä hänen miehellään.
Vaimo ei ollut tahtonut ensin suostua, mutta hänen kävi kuten sen,
joka vetäistään venheen laidalle, kun on kerran koukkuun tarttunut.
Kalastaja antaa sen leikkiä. Hän antaa sen rimpuilla sinne tänne. Hän
antaa sen luulotella olevansa vapaa. Mutta kun se on aivan väsynyt
eikä enää mitään jaksa, silloin hän sen keveästi riuhtasee veneen
viereen, hinaa ylös ja kimmahuttaa veneen pohjaan, ennenkuin se
älyääkään, mistä on kysymys.

Karanneen miehen vaimo oli eroittanut kisällin ja aikonut elää yksin.
Hän halusi näyttää miehelleen, että hän oli viaton. Mutta missä
oli mies? Eikö hän välittänyt hänen uskollisuudestaan? Hän näki
puutetta. Lapset kävivät ryysyissä. Kuinka kauan luulikaan mies hänen
jaksavan odottaa? Hänen oli ikävä, kun hänellä ei ollut ketään, kehen
turvautua.

Eriksson edistyi hyvin. Hänellä oli puoti kaupungissa. Hänen
kenkävarastonsa oli peililasihyllyillä leveiden ikkunain takana.
Hänen liikkeensä suureni. Hän vuokrasi oman rakennuksen ja osti
vieraskamariin shaggipäälliset huonekalut. Kaikki odotti vain vaimoa.
Ja kun tämä oli tyyten tuskaantunut köyhyyteensä, niin hän tuli.

Ensi alussa hän oli hyvin arka. Mutta sen kummempia onnettomuuksia
ei kohdannutkaan. Päivä päivältä hän tuli yhä levollisemmaksi ja
onnellisemmaksi. Häntä kunnioitettiin kaikkialla, vaikka hän tiesi,
ettei sitä ansainnut. Se piti hänen omantuntonsa valveilla ja hänestä
tuli hyvä nainen.

Hänen ensimäinen miehensä palasi muutaman vuoden perästä asuntoonsa
esikaupunkiin. Se oli jätetty häntä varten, ja hän asettui uudelleen
siihen asumaan ja koetti hankkia työtä. Mutta hän ei saanut sitä,
eikä kukaan kunnon ihminen tahtonut seurustella hänen kanssaan. Häntä
halveksittiin, sillä välin kun hänen vaimonsa arvo yhä kasvoi. Ja
kumminkin hän oli tehnyt oikein ja hänen vaimonsa väärin.

Mies säilytti salaisuutensa, vaikka hän oli vähällä menehtyä. Hän
tunsi joutuvansa rappiolle, kun kaikki halveksivat häntä huonona
miehenä. Ei kukaan luottanut häneen eikä uskonut hänelle työtä. Hän
yhtyi siihen seuraan, jota voi saada ja oppi juopottelemaan.

Hänen ollessaan ihan hunningolla tuli pelastusarmeija kaupunkiin.
Se vuokrasi itselleen suuren salin ja alkoi toimintansa. Kohta
ensi-illasta keräytyi kaikenkaltaista roskakansaa sen kokoukseen
ilkeyttä harjoittamaan. Kun tällaista menoa oli kestänyt noin viikon
ajan, lähti Matti Lahtinenkin niihin lysteihin.

Kadulla oli ahdinko ja portilla tungos. Oli tyrkkiviä kyynärpäitä
ja purevia kieliä, katupoikia ja renkejä, piikoja ja työläismuijia,
rauhallinen poliisi ja räyhäävää roskaväkeä. Armeija oli uusi ja
ajanmukainen. Tanssiaiset kuihtuivat, kapakat lakastuivat. Hienosto
ja rantajätkät, kaikki riensivät pelastusarmeijaan.

Sali oli matala. Perällä tyhjä puhujalava. Istuimina maalaamattomia
penkkejä ja lainattuja tuoleja. Lattia paikkailtu, katto hiessä,
lamput savusivat. Rautakamiini keskellä lattiaa levitti häkää
ja kuumuutta. Kaikki paikat täyttyivät tuokiossa. Likinnä lavaa
istui naisia, säädyllisinä kuin kirkossa, juhlallisina kuin
morsiustuolissa, ja heidän takanaan oli renttuja ja ompelijatyttöjä,
ja ovensuussa istuivat katupojat sylitysten. Mutta portilla oli
tappelu sisäänpyrkivien kesken.

Lava oli tyhjä. Kello ei ollut soinut. Yksi vihelteli, toinen
hymyili. Penkit potkittiin palasiksi. "Sotahuutoja" sinkoili
ilmaleijoina joukon keskellä. Yleisö huvittelihe omin neuvoin.

Sivuovi aukeaa. Raitista ilmaa virtaa sisälle. Kamiinin tuli
leimahti. Syntyi hiljaisuus. Tarkkaava odotus valtasi salin.
Vihdoinkin he tulivat, kolme nuorta naista, kitaria kantaen ja kasvot
melkein leveälaiteisten hattujen kätkössä. Lavan rappusille päästyään
he oitis heittäysivät polvilleen.

Yksi heistä rukoili ääneen. Hän kohotti päänsä ja sulki silmänsä.
Ääni viilsi kuin veitsi. Rukouksen aikana oli hiljaista. Katupojat
ja rantajätkät eivät olleet vielä päässeet alkuun. He odottivat
tunnustuksia ja vilkastuttavia säveliä.

Naiset alkoivat työnsä. He lauloivat ja rukoilivat, veisasivat ja
saarnasivat. He hymyilivät ja puhuivat onnestaan. Heidän edessään
oli joukko rantajätkiä. Nämä alkoivat nousta seisomaan ja astuivat
penkeille. Kuului pahanenteistä melua joukosta. Naiset lavalta
näkivät vilahdukselta hirmuisia naamoja savun läpi. Miehillä oli
märät, likaiset, pahalle haisevat vaatteet. He sylkäsivät ja
kirosivat joka sanalle. Nämä naiset, joiden täytyi taistella heidän
kanssaan, puhuivat onnestaan.

Kuinka rohkea tuo pikku armeija oli! Kuinka kaunista rohkeus onkaan!
On kyllä ylpeyden aihetta, kun on Jumalan seurassa! Ei sopinut
nauraa noille leveähattuisille. Päin vastoin oli hyvin uskottavaa,
että he vielä voittaisivat nuo kamaroituneet kädet, julmat kasvot ja
kiroilevat huulet.

"Yhtykäämme laulamaan!" huusivat pelastussotamiehet, "yhtykäämme
laulamaan! On suloista laulaa." He näppäilivät kitaroitaan ja
aloittivat useasti saman värssyn. Yksi ja toinen lähellä istuvista
jo yhtyikin lauluun. Mutta nyt kaikui ovelta kevytmielinen renkutus.
Sävelet taistelivat säveliä vastaan, sanat sanoja, ja kitara
vihellyspilliä vastaan. Naisten voimakkaat, harjaantuneet äänet
kilpailivat poikien käheiden, äänenmurroksessa olevien ja miesten
möräjävien bassojen kanssa. Kun renkutuslaulu oli raukeamaisillaan,
alettiin polkea ja viheltää ovella. Armeijalaisten laulu,
pelastuslaulu uupui kuin haavoitettu soturi. Melu oli hirmuista.
Naiset heittäysivät polvilleen.

He olivat aivan masentuneina, silmät ummessa. Ruumiit huojuivat
äänettömässä tuskassa. Melu vaikeni. Pelastuskapteeni alkoi
yht'äkkiä: "Herra, kaikki nämä voitat Sinä itsellesi. Kiitos Herra,
että tahdot sotajoukkoosi johdattaa nämä kaikki! Kiitos Herra, että
me saamme tuoda ne luoksesi!"

Kansajoukko kirkui, kähisi ja ulvoi. Oli kuin kaikkia näitä kurkkuja
olisi kutkuttanut terävä veitsi. Oli kuin ihmiset olisivat pelänneet
tulevansa voitetuiksi, aivan kuin he olisivat unohtaneet tulleensa
vapaaehtoisesti.

Mutta nainen jatkoi ja lopuksi hänen terävä, leikkaava äänensä
voitti. Heidän täytyi kuulla.

"Te huudatte ja meluatte. Vanha käärme teissä kiemurtelee ja raivoaa.
Mutta se juuri on merkki. Siunattu olkoon vanhan käärmeen karjunta!
Näkyy, että se kiusautuu, että se pelkää. Naurakaa meille! Lyökää
säpäleiksi ikkunamme! Ajakaa meidät pois lavalta. Huomenna te
kuulutte meille. Me valloitamme koko maan! Kuinka luulette voivanne
vastustaa meitä? Kuinka voitte taistella Jumalaa vastaan!"

Kohta sen perästä komensi kapteeni yhden tovereistaan astumaan esille
ja tekemään tunnustuksensa. Hän tuli hymyillen, seisoi uskaliaana,
pelotonna ja suisti syntiensä ja kääntymyksensä historian pilkkaajien
pariin. Missä oli tämä keittäjätär oppinut seisomaan hymysuin kaiken
tämän pilkan keskellä? Moni niistä, jotka olivat tulleet pilkkaamaan,
kalpeni. Mistä nämä naiset saivat rohkeutta ja voimaa? Heitä
tukemassa oli joku heitä voimakkaampi.

Kolmas naisista astui esille. Hän oli mitä ihanin lapsi, rikkaiden
vanhempain tytär ja hänellä oli mitä suloisin, lempeä lauluääni. Hän
ei kertonut itsestään. Hänen todistuksensa oli muuan armeijan laulu.

Oli kuin voiton varjo olisi välähtänyt. Seurakunta unohtui
kuuntelemaan. Tuo lapsi oli kaunis nähdä ja herttainen kuulla. Mutta
kun hän vaikeni, niin rähinä kävi yhä kauheammaksi. Ovensuussa
asetettiin penkit lavaksi ja joukko nousi sinne todistamaan.

Salissa olo kävi yhä tukalammaksi. Rautauuni hehkui tulipunaisena,
ahmi ilmaa ja puhkui kuumuutta. Eturivin säädylliset naiset etsivät
tilaisuutta päästäkseen pakenemaan, mutta ei näyttänyt mahdolliselta
päästä ulos. Sotilaat puhujalavalla horjuivat ja hikoilivat. He
huusivat ja rukoilivat voimaa. Yhtäkkiä kävi tuulahdus läpi ilman,
kuiskaus saapui heidän korviinsa. He eivät tietäneet, mistä se tuli,
mutta käsittivät että muutos tapahtui. Jumala oli heidän kanssaan.
Hän soti heidän puolestaan.

Uudelleen sotaan! Kapteeni astui esille ja kohotti Raamatun
päänsä päälle. "Rauhoittukaa, tyyntykää! Me tunnemme Jumalan
vaikutusta keskellämme. Yksi kääntyminen on tulossa. Auttakaa meitä
rukouksissamme! Jumala tahtoo lahjoittaa meille yhden sielun!"

He laskeusivat polvilleen hiljaiseen rukoukseen. Muutamat salissa
olijoista yhtyivät rukoilemaan. Jännittävä odotus tarttui kaikkiin.
Oliko se totta? Tapahtuiko jonkun lähimäisen sydämessä jotain suurta
täällä heidän joukossaan? Saivatko he nähdä semmoista? Voivatko nämä
naiset jotain vaikuttaa?

Hetkiseksi oli joukko voitettu. Nyt se yhtä ahnaasti halusi ihmetyötä
kuin äsken pilkkaa. Ei uskallettu hievahtaakaan. Kaikki huohottivat
odotuksesta, mutta ei mitään tapahtunut. "Oi Jumala, Sinä hylkäät
meidät, Sinä hylkäät meidät, oi Jumala!"

Kaunis pelastussotilas alkoi laulaa. Hän valitsi mitä lempeimmän
sävelen, kaihon viehkeimmän lapsen: "Tuoll' on mun kultani, ain' yhä
tuolla."

Sanat olivat vain hiukan muutettuja. Suomalaisen paimentytön laulu
oli hellävaroin muodosteltu Jeesuksen kutsuksi sieluille. "Voi minun
kultani, kun et tule jo."

Lempeästi värähdellen kuin lapsen rukous, kuin hyväily, kuin siunaus,
tunki laulu sieluun.

Seurakunta oli ääneti, se vaipui säveleihin. "Vuoret ja metsät
ikävöivät, taivas ja maa ovat odotuksessa. Ihminen ja kaikki mitä
maailmassa on, janoovat, ettäs avajaisit valolle sielusi. Silloin
kirkkaus leviää yli maan, eläimet pääsevät alennustilastaan.
Luomakunnan huokaus loppuu."

"Voi minun kultani, kun et tule jo."

Ei ole totta, että olet unohtunut kuninkaan kultaisen kartanon
puoleen. Synkissä metsissä, kurjissa hökkeleissä viihdyt. Ja
sittenkin sinä kieltäydyt tulemasta; Minun valoisa taivaani ei sinua
vedä.

"Voi minun kultani, miks' et tule jo?"

Salissa yhä useampi yhtyi lauluun. He eivät tietäneet, mitä sanoja
käyttivät. Sävel oli kylliksi. He päästivät koko kaipuunsa ilmoille
näissä sävelissä. Jo laulettiin ovenkin suussa. Laulu mursi sydämet,
masensi tahdon. Se ei soinut enää kuin surkea valitus, vaan
voimakkaana, mahtavana, käskevänä.

"Voi oma kultani, miks' et tule jo?"

Ovensuussa, pahimpien joukossa seisoi Matti Lahtinen. Hän oli kovin
rentun näköinen, vaikkei ollut juovuksissa sinä iltana. Hän seisoi ja
ajatteli; "Jospa saisin puhua, jospa saisin puhua."

Tämä oli merkillisin tilaisuus ja huone mitä hän oli nähnyt. Joku
ääni puhui hänelle. "Tämä on se kaisla, jolle saat kuiskata, ne
aallot, jotka kannattavat äänesi."

Laulajat hätkähtivät. Oli, kuin he olisivat kuulleet korvissaan
leijonan karjuntaa. Voimakas, hirveä ääni puhui hirveitä sanoja.

Hän pilkkasi Jumalaa. Miksi ihmiset viitsivät Jumalaa palvella! Hän
hylkää kumminkin kaikki, jotka häntä palvelevat. Hän petti oman
poikansakin. Jumala ei auta ketään.

Ääni paisui yhä mahtavammaksi ja hetki hetkeltä yhä pauhaavammaksi.
Moista voimaa ei olisi kukaan luullut lähtevän ihmiskeuhkoista.
Sellaisen raivon puuskaa ei ollut kukaan ennen kuullut särjetystä,
poljetusta sydämestä puhkeavan. He painoivat päänsä kuin erämaan
vaeltaja myrskyn noustessa.

Jylhän mahtavia sanoja. Ne olivat kuin välähteleviä vasaraniskuja
Jumalan valtaistuinta vastaan; Häntä vastaan, joka kiusasi Jobia,
antoi marttyyrien kärsiä ja tunnustajiensa palaa roviolla. "Tuo
kurja, milloin hän korjaa valtakuntansa? Milloin hän lakkaa
auttamasta pahuuden voittoa?"

Muutamat olivat alussa koettaneet nauraa. Toiset olivat luulleet
kaiken olevan leikkiä, mutta nyt vapisten kuulivat, että se oli
täyttä totta. Jo nousi muutamia paetakseen puhujalavalle. He
pakenivat pelastusarmeijan turviin, sillä tämä veti Jumalan vihan
heidän päällensä.

Ääni kysyi kiukusta kähisten, mitä palkkaa he odottivat vaivastaan,
kun palvelivat Jumalaa? Heidän ei huolinut odottaakaan taivasta,
sillä Jumala oli tarkka taivaalleen. "Muuan mies", sanoi hän, "oli
tehnyt enemmän hyvää kuin tarvitaan autuuden ansaitsemiseksi. Hän oli
antanut suuremman uhrin, kuin mitä Jumala vaatii. Mutta sitten hän
viekoittui syntiin. Elämä on pitkä. Hän tuhlasi ansaitsemansa armon
jo tässä maailmassa. Hän joutui kadotettujen joukkoon."

Puhe oli kuin peloittava pohjoismyrsky, joka ajaa laivat
satamaan. Pilkkaajan puhuessa syöksyi naisia lavalle. Tartuttiin
pelastussotilaiden käsiin ja niitä suudeltiin. Herätys seurasi
herätystä. Sotilaat ehtivät töin tuskin ottaa heitä kaikkia vastaan.
Vanhukset ja pojat ylistivät Jumalaa.

Mutta puhuja jatkoi. Sanat hurmasivat häntä. Hän virkkoi itsekseen:
"Minä puhun, minä puhun, vihdoinkin puhun. Minä sanon heille
salaisuuteni enkä kumminkaan sano sitä." Ensi kertaa sen jälkeen
kuin hän suuren uhrinsa oli tehnyt, tunsi hän itsensä surustansa
päässeeksi.

       *       *       *       *       *

Oli keskikesän sunnuntai-aamupäivä. Kaupunki oli kuin kivinen
erämaa. Ei näkynyt edes kissaa, ei varpusta, tuskinpa kärpästäkään
päivänpuoleisella seinällä. Ei kohonnut savua ainoastakaan
uuninpiipusta. Tuskinpa oli ilmaakaan tukahduttavilla kaduilla. Koko
seutu oli kuin kivikkopelto, josta kohosi kiviseiniä.

Missä olivat koirat ja ihmiset? Missä olivat nuoret naiset
kaitoine hameineen, leveine hihoineen, pitkine käsineineen ja
punaisine päivänvarjoineen? Missä olivat puotipojat ja keikarit,
pelastussotilaat ja katupojat?

Mihin ne riensivät tänä kasteen virkistämänä aamuna nuo kirjavat
huviretkeilijäjoukot vasuineen, käsihanureineen ja pulloineen, joita
laivat olivat kukkurallaan? Ja miks'ei kuulunut pitkää raittiusväen
kulkuetta? Liput liehuivat, rummut rämisivät, katupojat hoilivat,
hyppivät, hurrasivat. Tai missä nyt viipyivät sinikuomuiset vaunut,
joissa pienokaiset nukkuivat isien ja äitien juhlallisina heitä
työntäessä pitkin katuja?

He kaikki olivat metsään menossa. Heidän vaikerruksensa kajahteli
kaduilla. Oli kuin rakennukset olisivat ajaneet heitä jälestä.
Vihdoinkin, vihdoinkin pilkoitti vihreyttä. Aivan kaupungin lähelle,
missä tie kiemurtelee yli korkeiden, alavien ketojen, missä leivo
iloisemmin lirittelee, missä apilas tuoksuu hunajatuoksuaan, sinne
olivat ensimäiset uuvahtaneet. Hattu niskassa, nenä nurmessa kylpivät
he auringonpaisteessa ja kukkaistuoksussa, sielun virkistyessä
levosta ja laiskuudesta.

Mutta metsään vievällä tiellä ponnistelivat eväspussien
kantajat ja pyöräilijät. Pojat kulkivat lapioineen ja kirkkaine
metallilaukkuineen. Tytöt tanssivat tomupilvien keskellä. Taivas,
lippuja, rumpuja, käsityöläisperheitä ja työmiesjoukkoja. Vaunuja
vetävät pystyyn kahoilevat hevoset heittivät etujalkojaan joukkojen
päällitse. Raju, juopunut kisälli hyppäsi rattaille, mutta reippaat
naiset tyrkkäsivät hänet alas ja nyt hän räpisteli selällään maantien
tomussa.

Satakieli metsässä soitti ja lauloi, vihelti ja raksutteli.
Koivut eivät viihtyneet siellä. Ne olivat mustuneet juuriltaan.
Pyökit muodostivat korkeita temppelejä, kerros kerroksen päälle
poikkijuovaisesta vihreydestään. Sammakko istui pyydystellen
kielellään kärpäsiä. Se sai yhden joka nykäisyllä. Siili samoili
vanhoissa kahisevissa pyökinlehdissä. Sudenkorennot lensivät noron
poikki välkkyvin siivin. Ihmiset painautuivat eväskoriensa ääreen.
Kultakuoriaisia ryömi heidän ympärillään ruohikossa. Sirittävät,
ketterät sirkat koettivat tehdä heidän sunnuntainsa hauskaksi.

Yhtäkkiä hävisi siili. Se kääriytyi piikkeihinsä. Sirkat sukelsivat
ruohikkoon, aivan mykistyneinä. Satakieli oli laulaa itsensä
hulluksi. Kitaransoittoa, kitaransoittoa! Pelastusarmeija kulki
pyökkien alitse. Väki syöksyi ylös tylsästä levostaan puiden
siimeksestä. Tanssilava ja krokettikenttä jäivät tyhjiksi. Kiikku ja
karuselli saivat tunnin lepoajan. Penkit täyttyivät ja kuulijoita
istui joka mättäälle.

Pelastusarmeija oli nyt kasvanut mahtavaksi ja voimakkaaksi. Useita
ihania kasvoja varjosti nyt pelastushattu. Moni vankka mies oli
pukeutunut punaiseen takkiin. Järjestys ja rauha vallitsi joukoissa.
Herjaussanoja ei uskallettu päästää ulos huulilta. Kiroukset saivat
jymähdellä vahingottomina hampaiden takana. Ja Matti Lahtinen, tuo
mainio Jumalan kieltäjä, seisoi nyt lavan edustalla lipunkantajana.
Punaiset lipun liepeet hyväilivät ystävällisesti hänen harmaita
hapsiaan.

Pelastussotilaat eivät olleet unohtaneet vanhusta. Häntä oli heidän
kiittäminen ensimäisestä voitostaan. He tulivat hänen luokseen hänen
yksinäisyyteensä. He pesivät hänen lattiansa ja korjasivat hänen
vaatteensa. He eivät kieltäytyneet seurustelemasta hänen kanssaan ja
hän sai heidän kokouksissaan puhua.

Siitä pitäen kun hän oli rikkonut hiljaisuuden, oli hän onnellinen.
Hän ei ollut enää Jumalan vihollinen. Hänessä oli kuohahtelevaa
voimaa. Hän oli onnellinen saadessaan päästää sen kuuluville. Oli
onnellinen, kun salit kajahtelivat hänen leijonanäänestään.

Hän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa.
Väärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka
tehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän
puhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä
kumminkaan kertomatta.

Ja hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen
takiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti
heitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät
hänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä
valituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle
opettanut.

Kenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja
kuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija,
joka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren
rikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja
elämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli
hänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka
valonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana
kulki kautta muinaisten taistelutanterien.

Raju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut
kottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen
huulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina
kuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset
polvilleen käsiänsä vääntelemään?

Häntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi
tyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä
syvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.

Ne puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen
huudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä,
pelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta
niitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia.
Sydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat.
Ei voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan
saakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden
puheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.

Sinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka
Jumalaa oli palveltava? -- Niinkuin Uria palveli kuningastaan.

Nyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan
lennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius
pelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän
hymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä
muistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.

Hänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla
aavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata,
ajatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa
kirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien
ja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän
näki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei
mennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi
kuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin
paimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon
hymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka
huiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi,
jos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!

Hän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee
kuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän
lukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies.
Hän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee
ja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa
kuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. -- --

Niin on Jumalankin tahtoa toteltava veriin, kuolemaan saakka. -- -- --

Matti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa.
Hän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä
käsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta
herättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar
seurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea,
tyytyväisyyttä ja hauskuutta.

Sitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja
syöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja
naurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti
kuin ravittu lapsi.

Tosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa
hoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston
sydämessään.

Sittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan
loistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai
kuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta.
Hän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut.
Hän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon
keskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan.
Ja tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava
hauta.

Tuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi
kukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat
madella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi.
Kaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on
niin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy
kohti kiiruista kivettymistään.

       *       *       *       *       *

Vaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä.
Esikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat
aamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin,
olivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria
Andersson.

Anna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli
kuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi
aina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job.
Hän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias,
jota lapset tiellä häväisivät.

Tämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka
äänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän
kohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että
hänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.

Hän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut
tahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää
nuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt
vanhana.

Hän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana
ikäänkuin sanoisi: "Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär.
Voitteko moittia minun käytöstäni!" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin
tämä huokasi joskus: "Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin
valkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!"

Tyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi
teatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän
lähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen
käteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta
enemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.

Se käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä.
Se lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili
raivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät
mitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.

Vanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi
sairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen
aikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi
Latsaruksen kuolla.

Sitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien
tahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo
oma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta
kuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.

Hänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin
ystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla
sisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he
eivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.

Ja niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.

Anna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä
ja kertoi: "Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä
tuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa."

Äiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren
kasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa
ennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän
tiesi?

Seuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut.
Puhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja
näpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat
suopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää,
miksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo
vielä kerran olivat häntä tuomitsevat.

Kun he olivat saaneet toisen kuppinsa ja istuivat tyytyväisinä
lepattavine kahvikuppineen ja teevadit leivoksia täyteen ahdettuina,
otti emäntä puhevuoron. Hänen sanansa olivat hiukan juhlallisia,
mutta hänen äänensä oli levollinen.

"Nuori on aina varomaton. Tytölle, joka menee naimisiin oikein
ajattelematta, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan, saattaa tulla suuria
suruja. Kenellä oli vaikeammat olot kuin minulla?"

Sen he kaikki tiesivät. He olivat olleet hänen luonaan ja olivat
ottaneet osaa hänen suruunsa.

"Nuori on ajattelematon. Hän on vaiti vain häpeän tähden sellaisesta,
mitä hänen tulisi sanoa. Hän ei uskalla puhua ihmisten juorujen
pelossa. Ja ken ei ole puhunut oikealla hetkellä, saa usein surra
sitä koko elämänsä."

He uskoivat tämän kaiken olevan totta.

Hän oli kuullut Lahtisen puhuvan eilen kuten monta kertaa ennenkin.
Nyt täytyi hänen virkkaa miehestä jotain heille. Hän kävi katkeraksi
ja levottomaksi ajatellessaan, mitä kaikkea mies oli kärsinyt hänen
tähtensä. Mutta sitten hän ajatteli, että Lahtisen, vanhana miehenä,
kumminkin olisi pitänyt älytä olla ottamatta häntä, joka oli nuori,
vaimokseen.

"En uskaltanut sanoa sitä nuorena ollessani, että armeliaisuudesta
hän lähti luotani, sillä hän luuli minun tahtovan saada Erikssonin.
Minulla on kirje todistukseksi."

Hän luki kirjeen heidän kuultensa. Kyynel kieri sävyisästi pitkin
hänen poskeaan.

"Hän oli vain erehtynyt mustasukkaisuudessaan. Erikssonin ja
minun välillä ei silloin vielä ollut mitään. Kului neljä vuotta,
ennenkuin menimme naimisiin. Mutta minä tahdoin virkkaa tämän
nyt, sillä Lahtinen on liian hyvä väärin ymmärrettäväksi. Hän ei
karannut vaimonsa ja lapsensa luota kevytmielisyydestä, vaan hyvässä
tarkoituksessa. Tahdon, että se tulee kaikkien tiedoksi. Kapteeni
Andersson kenties ottaa lukeakseen kirjeen armeijassa. Tahdon, että
Lahtisen kärsimä vääryys tulee sovitetuksi. Tiedän kyllä, että olen
vaiennut liian kauan. Mutta ei tee mieli panna itseänsä alttiiksi
juopporentun tähden. Nyt on toinen asia."

Naiset istuivat melkein kivettyneinä. Anna Erikssonin ääni värähteli
hiukan, kun hän virkkoi hieman hymyillen:

"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?"

"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän
rouva Eriksson voinut sitä auttaa. -- Sehän oli hänen vikansa, kun
antoi mielikuvituksensa pettää itsensä."

Hän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet
nokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan.
Nuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.

Tiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä
samana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?

       *       *       *       *       *

Tieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli
tehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle
naurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat
itkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä
kadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.

Lähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän
kokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin
häntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.

Pari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut
ääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli?
Missä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.

Hän hoiperteli takaperin. "Minä en voi", mumisi hän. "Jumala ei anna
minulle enää voimaa puhua." Hän painautui penkille ja kätki päänsä
käsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä,
mistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana
mietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen
päässään.

Kenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne,
missä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan.
Hän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät
häneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä
tullut hänen huuliltaan.

Hän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty
häneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän
puhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään
sanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä
ei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan.
Runo karttoi häntä.

Tämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi
pidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa
takaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei
voinut puhua.

Hän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä
uudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki
kuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia
itseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja
hiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli
ollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.

Hän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli
kääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli
sen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. -- Mutta se ei ollut
sellaista surua, josta nero elää.

Hän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä.
Hän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?

Hän rukoili: "Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys
puhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska
onni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!"

Mutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin
kurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli
kukistunut kuningas.



RUBEN ENO.


Olipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika,
joka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi
oli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä
ruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän
surista niin, että ilo ilolle tuntui.

Sinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion
kaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen
maailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään,
kylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle,
lukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.

Mutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin,
väsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei
ollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli
varustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.

Hän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei
ollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla.
Äiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää
siltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja
istuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.

Ne raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen
nojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla.
Hetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja
poikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän -- mutta pian painuivat
silmät kiinni ja hän nukahti.

Hän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut
yhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean
ikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli
kipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.

Mutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen
äidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä
vuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia,
ja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina
kumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi
asua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa.
Kun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi
siellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella,
että pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla
kivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut
niin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.

Muutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja
kun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä
hyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta
äidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja
hän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä
rappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.

Ja vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat
ja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: "Tiedätkö, että sinulla kerran
oli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui
niillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone
kuolla?"

Ruben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin.
Äidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita
hänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä
nähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt
kenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun
istuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat
he piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.

Vielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina
etusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan
tiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa,
josta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa,
että äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun
äiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut
paljoa kiltimpi kuin he.

Ei ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: "Voi, jospa
voisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!" Ja
kumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli
leikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän
varmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.

Merkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista
lapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä
surussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan
niin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he
olivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi
kohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he
hänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät
olleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi
halu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut
ainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille,
jos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä.
Ja tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli
hyödyllisimmäksi äidin lapsista.

Aatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa
soutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja
antoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti
näytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä
voinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli
ollut.

"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?"

Äiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä,
säteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti
varmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.

"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi
tulla koskaan."

Se oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta
kumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.

He kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja
varallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan.
Mutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.

Joka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan
tullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai
riittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: "Oi, jospa pikku
Rubenini olisi saanut nähdä tämän!"

Ruben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi
kuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät
toistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä,
ajatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.

Ja niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja
jumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.

Mutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli
sisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta
elämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen
ja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän
äänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina
pientä kolmivuotiasta.

Niinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään.
Äidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina
vaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.

Sisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin
kanssa.

Hän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan.
Se oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat
seikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui
ja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten
vaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.

Mutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä.
Samalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen
kotinsa kivirappuja ja veljeään.

"Voi, rakas palleroiseni", sanoi hän, "elä istu siinä! Tiedätkö,
että sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka
oli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui
tuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi."

Ei ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat
häirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden
kiharoidensa valuessa alas silmille.

Sisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan
veljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja
niin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.

Erään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut
kompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään
paiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä,
miten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei
mahtanut olla etäällä.

Mutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin
oli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä
ollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:

"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli
ollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli
istunut lumikinoksella."

Poika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä
vilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua
Ruben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin
mielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo
vainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei
Akseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.

Akselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita
huimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia,
ja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa
kuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen.
Sen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan.
Siinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien
heiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta
lohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen
ratsastaa täällä.

Mutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme
vääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana,
kuuli hän lapsentytön huutavan: "Pikku Akseli, elä istu siellä!
Ajattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana,
niinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei
Akseli saa koskaan istua."

Moinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei
kärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja.
Mutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että
hänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle
ja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki
hämmästyisi.

Ruben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki
leikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä
merkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka
nykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.

Seuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli
koolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen
vihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko
tämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui,
kuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.

Vihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut
läsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben
enosta?

Hän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki
pusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia
kunnioittamaan Ruben enoa. "Hiljaa, herran tähden", sanoivat kaikki.

"Ei", sanoi Akseli, "nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä
minun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista".

Tämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia
vainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.

Samanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta
parjaa.

Nyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno
vainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä
halutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä
halutti häiritä.

Ja häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi
oli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä
häntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle
halveksumistaan, niin auta ja varjele!

Ja tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko
hän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan,
ei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön
hän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti
vaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia
kaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta
ruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta
ja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut
ratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.

He olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt
kolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria,
neljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä.
Sehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.

Uskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut
silakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli
kiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin
hauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut
ruutitynnyrilläkin.

Mutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen
hirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa
puhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa
Ruben enoa vastaan.

Se kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat
suuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen
Ruben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.

Ja heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on
oppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, --
että pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo,
joka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:

"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno."

"Olet oikeassa, pikku poikaseni", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.

Tämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan
kaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että
Ruben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin
käytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.

Nykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä
käyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut,
venheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei
pieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.

Ja lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin
ennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti.
Heidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta
tottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja
tuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja
kuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää,
että on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.

Mutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä
varma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä
niinkuin hekin.

Se päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä
kotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja
kirjoittavat siihen kultakirjaimilla:

"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi,
siksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset,
pysykää poikessa niiltä!"

Sillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi
ja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he
vakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.

Ja niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.



HENKIPATOT.


Muudan talonpoika, joka oli murhannut munkin, pakeni metsään ja hänet
julistettiin henkipatoksi. Erämaassa hän tapasi toisen henkipaton,
erään ulkosaariston kalastajan, jota oli syytetty silliverkon
varkaudesta.

Miehet rupesivat kumppanuksiksi, asuivat maakuopassa, virittivät
ansoja, vuolivat nuolenvarsia, leipoivat leipää kalliolla ja
vartioivat toistensa henkeä. Talonpoika ei koskaan lähtenyt metsästä,
mutta kalastaja, joka ei ollut tehnyt niin kammottavaa rikosta,
sälytti väliin hartioillensa metsänriistakuorman ja hiipi ihmisten
ilmoille. Heiltä hän mustalla metsolla, sinihohtoisella teerellä,
pitkäkorvaisella jäniksellä ja sirojäsenisellä metsäkauriilla
vaihtoi maitoa ja voita, nuolenkärkiä ja vaatteita. Näin neuvoin nuo
turvattomat voivatkin tulla toimeen.

Luola, jossa he asuivat, oli kaivettu mäen rinteeseen. Leveät kalliot
ja piikkiset orapihlajapensaat kaihtivat sisäänkäytävää. Katolla
kasvoi tuuheaoksainen kuusi. Sen juurella oli maakuopan räppänä.
Ylös kohoava savu tuprusi puun tuuheiden oksien lomitse ja haihtui
huomaamatta avaruuteen. Miehet kulkiessaan kotiin ja sieltä pois
kahlasivat tavallisesti metsäpuron poikki, joka hyppelehti vuoren
notkossa. Ei kukaan arvannut etsiä vainottujen jälkiä iloisesti
lirisevästä vedestä.

Alussa heitä etsittiin kuin petoeläimiä. Talonpojat keräytyivät kuin
karhun tai suden ajoon. Jousimiehet saartivat metsän. Keihäsniekat
samoilivat siellä eivätkä jättäneet ainoatakaan pimeää rotkoa
eikä tiheää viidakkoa tutkimatta. Sillä aikaa kun heitä meluten
etsittiin kautta metsän, nuo vainotut makasivat pimeässä luolassaan
kauhusta läähättäen, henkeä vetämättä kuunnellen. Kalastaja
jaksoi kestää tätä kokonaisen päivän, mutta murhamiehelle se oli
sietämätöntä. Hänen tuskansa ajoi hänet ulkoilmaan, jotta hän saisi
edes nähdä vihollisensa. Silloin hänet huomattiin ja lähdettiin
häntä takaa-ajamaan, mutta se oli hänestä sittenkin monta vertaa
parempaa kuin lojua toimetonna raukkana luolassaan. Hän pakeni
kiinniottajiaan, hyppien virtojen poikki, liukui kuilujen rinteitä,
kapusi äkkijyrkkiä vuoren seiniä. Vaaran viehätys herätti kaiken
hänessä piilevän voiman ja taidon. Hänen ruumiinsa nuortui norjaksi
kuin teräsjousi, jalka ei horjahtanut, käsi ei luiskahtanut, silmät
ja korvat älysivät toista vertaa nopeammin kuin ennen. Hän ymmärsi
mitä lehdet kuiskivat ja kivet varoittivat. Ja kuilun toiselle
puolelle päästyään hän kääntyi vainoojiinsa päin, singauttaen heille
pistäviä pilkkasäkeitä. Kun heidän keihäänsä tulla suhisivat, hän
salaman nopeudella kaappasi ne ja heitti takaisin vihollisiinsa päin.
Kun hän sitten sakean metsän läpi tunkeutui, soi hänen sielussaan
ylistysruno hänen kulkunsa kunniaksi.

Auhto vuorenselänne kohosi siellä metsän sisässä ja yksinäisenä
sen harjanteella yleni pilviä tavoitteleva honka. Sen punaruskea
runko oli paljas, mutta tiheäoksaisessa latvassa huojui petolinnun
pesä. Niin vallattoman rohkeaksi pakolainen nyt oli tullut, että
hän kiipesi puuhun sillä välin kun hänen ahdistajansa häntä
metsäisiltä kunnailta etsivät. Siinä hän nyt istui haukanpojilta
niskoja taitellen, ajomiesten hääriessä alhaalla vuoren rinteillä.
Haukkapariskunta syöksyi kostonhaluisena ryöväriä kohti. Ne
leijailivat hänen päänsä kohdalla, tavoittelivat nokillaan hänen
silmiänsä, löivät häntä siivillään ja raapivat kynsillään hänen
ahavoituneen ihonsa verinaarmuihin. Hän puolusteli itseään nauraen.
Seisten suorana huojuvassa puussa hän tavoitteli lintuja terävällä
puukollaan ja unohti tässä hauskassa leikissä hengenvaaransa ja
vainoojansa. Kun hän viimein ehti tarkastaa heitä, olivat he
kääntyneet jo toiselle suunnalle. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi
etsiä metsänotusta auhdolta vuoren selänteeltä. Kukaan ei ollut
kohottanut silmiänsä pilviä kohti eikä nähnyt hänen kujeilevan
poikien tavalla ja tekevän unissakävijän urhotöitä keskellä suurinta
hengenvaaraa.

Mies hätkähti, kun havaitsi pelastuneensa. Tutisevin käsin hän
tavotteli tukea; hirvitellen hän silmäili korkeutta, mihin oli
kiivennyt. Ja ähkyen putoamisen pelosta, peläten lintuja, peläten
tulevansa huomatuksi, kaikkea peläten luisui hän pitkin runkoa alas.
Hän painautui pitkäkseen vuorelle, jottei häntä keksittäisi, ja
konttasi kalliota myöten, kunnes pääsi viidakon suojaan. Siellä hän
piiloutui nuorien näreiden yhteensikertyneiden oksien alle. Heikkona
ja voimatonna vaipui hän sammalille. Yksinäinen mies olisi voinut
saada hänet kiinni.

       *       *       *       *       *

Tord oli kalastajan nimi. Hän oli vasta kuudentoista vuoden vanha,
mutta rohkea ja voimakas. Hän oli elänyt jo kokonaisen vuoden
metsässä.

Talonpoika oli nimeltään Berg ja sukunimeltä Rese. Hän oli
kihlakunnan kookkain ja väkevin mies ja sitä paitsi kaunis ja
ryhdikäs. Hänellä oli leveät hartiat ja hoikka vyötärys. Hänen
kätensä olivat niin siromuotoiset kuin eivät koskaan olisi
koskettaneet kovaa työtä. Hiukset olivat ruskeat ja kasvot
vaaleaveriset. Kun hän oli jonkun ajan oleskellut metsässä, muuttui
koko hänen ulkomuotonsa peloittavan näköiseksi. Hänen katseensa tuli
teräväksi, kulmakarvat tuuhenivat ja niitä rypistävät lihakset nenän
juurella paisuivat sormenpaksuisiksi. Entistä selvemmin nyt näkyi,
kuinka ulkoneva hänen otsansa yläosa oli. Huulet olivat tiukempaan
puserrettuina kuin ennen, koko kasvot olivat laihtuneet, kuoppa
ohimoilla oli paljon syventynyt ja poskipielet näyttivät valtavan
suurilta. Hän oli laihtunut, mutta ruumiin lihakset olivat käyneet
raudan koviksi. Hiukset harmenivat pikaisesti.

Tätä miestä ei nuori Tord saanut kylliksensä katselluksi, yhtään
niin komeaa ja muhkeata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. Berg Rese
kuvastui hänen mielessään ylväänä kuin metsä, mahtavana kuin meren
tyrsky. Tord palveli häntä isäntänään, kunnioitti jumalanaan. Olihan
siis luonnollista, että hän kantoi metsästyskeihäät, toi kotiin
metsänsaaliit, nouti veden ja viritti tulen. Berg Rese tosin huomasi
hänen alttiutensa, mutta lausui tuskin koskaan ystävällistä sanaa.
Hän halveksi Tordia, kun tämä oli varas.

Henkipatot eivät viettäneet metsärosvon elämää, vaan elivät
kalastuksesta ja metsästyksestä. Ellei Berg Rese olisi surmannut
pyhää miestä, olisivat talonpojat pian lakanneet häntä vainoomasta ja
jättäneet hänet rauhaan tuntureille. Mutta nyt he pelkäsivät suurta
yhteistä onnettomuutta, kun sellainen, joka oli saastuttanut kätensä
Jumalan palvelijaan, vielä kulki rankaisematta.

Kun Tord metsänriistoineen laskeutui laaksoon, tarjosivat he hänelle
suuria omaisuuksia ja armahduksen hänen omasta rikoksestaan, jos
hän vain opastaisi heidät Berg Resen luolalle, että he voisivat
siepata hänet hänen nukkuessaan. Mutta poika ei suostunut heidän
viekoituksiinsa ja jos joku yrittikin hiipiä hänen jäljestään
metsään, niin Tord eksytti hänet niin viekkaasti harhateille, että
hän luopui vainotuumistaan.

Berg tiedusteli häneltä kerran, eivätkö talonpojat koettaneet
houkutella häntä petokseen, ja kun hän kuuli, mitä he hänelle
palkaksi tarjosivat, niin hän pilkallisesti virkkoi, että Tord oli
hölmö, kun ei suostunut sellaiseen tarjoukseen.

Tord loi häneen katseen, jonka vertaa Berg Rese ei ollut ikänään
nähnyt. Ei ollut kukaan kaunis nainen hänen nuoruudessaan, ei hänen
vaimonsa eikä lapsensa katsoneet häneen sillä lailla. "Sinä olet
herrani, minun itseoikeutettu valtiaani", se katse sanoi. "Tiedä
siis, että saat lyödä ja pilkata minua minkä haluat. Olen sittenkin
uskollinen."

Berg Rese alkoi siitä päivin tarkata poikaa enemmän ja huomasi,
että tämä oli rohkea toimessa, mutta ujo puheessa. Kuolemaa ei hän
ensinkään pelännyt. Kun järvet juuri olivat jäätyneet tai kun suot
keväisin olivat vaarallisimmillaan, muuramen ja tiheän niittyvillan
peittäessä niiden hyllyviä hetteikköjä, silloin hän mieluimmin kulki
juuri niiden yli. Hänellä näkyi olevan tarve antautua alttiiksi
vaaroille ikäänkuin niillä korvatakseen meren kauhut ja myrskyt,
joita vastaan hän ei saanut uhmailla. Yöllä hän pelkäsi metsässä ja
keskipäivälläkin saattoivat pimeimmät viidakot tahi kumoonkaatuneen
hongan juuret pelästyttää häntä. Mutta kun Berg Rese häneltä tästä
kysyi, oli hän niin ujo, ettei edes rohjennut vastata.

Tord ei nukkunut tavallisella makuupaikalla, joka oli luolan perällä
tulisijan vieressä ja joka oli tehty pehmeistä sammalista ja
lämpimistä taljoista, vaan hän hiipi joka yö Bergin nukuttua oviaukon
kohdalle ja makasi kalliolla. Berg huomasi sen ja vaikka hän kyllä
ymmärsi syyn, kysyi hän, mitä Tord tällä tarkoitti. Tord ei sitä
selittänyt. Päästäkseen kysymyksistä ei hän pariin yöhön maannut
ovella, mutta sitten hän taas alkoi vartiavirkansa.

Eräänä yönä, kun lumi pyrysi puiden latvoissa ja ryöppysi
sakeimpiinkin viidakkoihin, tunkeutui lumihiutaleita vainottujenkin
luolaan. Tord, joka makasi juuri kallion suojaaman ovisolan suulla,
heräsi aamulla hautautuneena sulavaan lumikinokseen. Muutaman päivän
perästä hän sairastui. Rinta röhisi ja kun keuhkot laajenivat
ottaaksensa ilmaa, tunsi hän särkevää kipua. Hän pysyttelihen
pystyssä niin kauan kuin voimia riitti, mutta eräänä iltana
kumartuessaan tulta laittamaan hän kaatui selälleen ja jäi siihen.

Berg Rese tuli hänen luokseen ja kehoitti häntä menemään
vuoteellensa. Tord voihki tuskissaan eikä kyennyt nousemaan.
Silloin Berg nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi sinne. Mutta
hänestä tuntui, kuin olisi koskettanut niljakkata käärmettä, hänen
kielellään oli maku, kuin olisi syönyt saastaista hevosen lihaa, niin
inhoittavaa oli hänestä koskea tähän kurjaan varkaaseen.

Hän levitti sentään oman suuren karhunnahkansa Tordin peitoksi ja
antoi hänelle vettä. Enempää hän ei voinut tehdä. Tauti ei ollutkaan
vaarallista. Tord parani pian. Mutta sen kautta että Bergin täytyi
tehdä hänen askareensa ja olla hänen palvelijanansa olivat heidän
välinsä tulleet läheisemmiksi. Tord rohkeni puhua hänelle, kun hän
iltapuhteella istui ja vuoli nuolenvarsia luolassa.

"Sinä olet arvokasta sukua, Berg", virkkoi Tord. "Laakson
varakkaimmat ovat heimolaisiasi. Sinun sukusi miehet ovat olleet
kuninkaiden palvelijoina ja taistelleet heidän riveissään."

"Useimmiten ovat he sotineet kapinallisten joukoissa ja tehneet
kuninkaalle kaikenlaista vahinkoa", vastasi Berg Rese.

"Isäsi pitivät isoja joulukestejä ja niin teit sinäkin, kun olit
talosi haltia. Sadoille miehille ja naisille riitti istumapaikkoja
avarassa pirtissäsi, joka oli rakennettu jo ennenkuin Pyhä Olavi
kastoi näillä seuduin. Sinä omistit vanhanaikuisia hopeakaluja ja
suuria juomasarvia, jotka simalla täytettyinä kiertelivät miehestä
mieheen."

Taaskin täytyi Berg Resen katsahtaa poikaa. Tämä istui jalat
riipuksissa vuoteen laidalla, nojaten päätä käsiinsä, joilla hän
samalla hallitsi tuuheita, silmille työntyviä hiuksiaan. Kasvot
olivat kalvenneet ja hienostuneet taudin kourissa. Silmistä kiilui
vielä kuume. Hän hymyili kuville, joita hänen mielikuvituksensa
loihti esiin: koristetulle tuvalle, hopea-astioille, juhlapukuisille
vieraille ja Berg Reselle, joka istui kunniasijalla isiensä salissa.
Talonpoika ajatteli, ettei kukaan vielä ollut katsellut häntä
sellaisilla ihastusta säteilevillä silmillä. Ei kukaan ollut pitänyt
häntä juhlapuvussaan niin kauniina, kuin hän oli tuon pojan mielestä
näissä kuluneissa nahkavaatteissaankin.

Se samalla sekä ärsytti että liikutti häntä. Tuolla kurjalla
varkaalla ei ollut oikeutta häntä ihailla.

"Eikö sinun kodissasi sitten pidetty pitoja?"

Tord nauroi. "Tuolla luodollako, isän ja äidin luona? Isäni on
laivahylkyjen ryöstäjä ja äitini on noita. Kukapa meille olisi
kehdannut tulla."

"Onko äitisi noita?"

"Niin on", vastasi Tord aivan kainostelematta. "Myrskyilmalla hän
ratsastaa hylkeen selässä hyökyaaltojen huuhtelemien laivojen luo, ja
kuka silloin mereen joutuu, sen hän tempaa omakseen."

"Mitä hän niillä tekee?" Berg kysyi.

"Ka, noidat kyllä ruumiita tarvitsevat. Hän kai keittelee niistä
voiteita ja kukaties hän syö niitä. Kuutamoöinä hän istuu siellä,
missä myrsky vaikeimpana kuohuu ja pärskyttää vaahtoa hänen päälleen.
Sanotaan hänen hakevan hukkuneiden lasten sormia ja silmiä."

"Tuo on inhoittavaa", virkkoi Berg.

Poika vastasi hyvin varmasti. "Muista se kyllä olisi inhoittavaa,
mutta ei noidista. Heidän täytyy niin tehdä."

Berg Rese huomasi, että tässä hän kohtasi aivan uuden käsitystavan.

"Täytyykö varkaidenkin varastaa, samoin kuin noitien tehdä taikoja?"
kysäsi hän purevasti.

"Tietenkin", vastasi poika, "kunkin on tehtävä, mitä hänelle on
määrätty." Mutta sitten hän lisäsi salaperäisesti hymyillen: "Mutta
on olemassa varkaita, jotka eivät ole koskaan varastaneet."

"Sanoppa suoraan mitä tarkoitat", virkkoi Berg.

Poika jatkoi salaperäistä hymyään, ylpeänä saadessaan olla
selittämätön arvoitus. "Puhua varkaista, jotka eivät varasta, on
samaa kuin puhua linnuista, jotka eivät lennä."

Berg Rese tekeytyi tyhmäksi saadaksensa tietää enemmän. "Mutta ei
suinkaan ketään voitane nimittää varkaaksi, ellei hän ole varastanut."

"Eipä ei, mutta", lausui poika ja puristi huulensa ikäänkuin estäen
sanoja tulemasta. "Entäpä jos jollakin olisi isä, joka varastaisi",
virkahti hän hetken perästä.

"Maat ja mannut peritään", jatkoi Berg Rese, "mutta rosvon nimeä ei
kanna kenkään, joka ei ole sitä itse ansainnut."

Tord myhäili hiljaa. "Entäpä jos jollakulla olisi äiti, joka
ruikuttaisi ja rukoilisi ottamaan isän rikoksen omakseen. Entäpä jos
joku sitten pettäisi pyövelin hänen työssään ja livistäisi metsään.
Entäpä jos joku tuomitaan henkipatoksi kalaverkon takia, jota hän ei
ole koskaan nähnyt."

Berg Rese iski nyrkillään kivipöytään. Hänen vihansa kuohahti.
Täällä oli tuo soma nuorukainen piillyt ja pilannut koko elämänsä.
Ei lempeä, ei omaisuutta, ei miesten arvonantoa voinut hän enää
saavuttaa tämän perästä. Kurja huolehtiminen elatuksesta ja
vaatteista oli oleva hänen kaikki kaikkensa. Ja tuo hupsu oli antanut
hänen, Berg Resen, kaiken aikaa halveksia viatonta. Hän nuhteli häntä
ankarin sanoin, mutta Tord ei pelännyt häntä edes senkään vertaa kuin
sairas lapsi äitiään, joka toruu häntä siitä, että hän on kylmettänyt
itsensä kahlaamalla kevätpurossa.

       *       *       *       *       *

Avaralla metsäpeitteisellä tunturilla oli tumma lammikko. Se oli
neliskulmainen ja niin suorarantainen ja terävänurkkainen, että olisi
luullut sitä ihmisten kaivamaksi. Kolmella puolella ympäröivät sitä
jyrkät vuorenseinät, joissa kuuset pysyttelivät kiinni käsivarren
paksuisilla juurillaan. Veden tasalla, missä maaperä aikojen
kuluessa oli huuhtoutunut pois, pongottivat juuret veden pinnan
yläpuolella käyrinä ja kummallisesti toisiinsa kiertyneinä. Siinä
oli kuin suunnaton joukko käärmeitä, jotka olivat luikertaneet
lammikosta, mutta olivat takertuneet toisiinsa ja jääneet siihen, eli
kuin joukko hukkuneiden jättiläisten mustuneita luurankoja, jotka
lammikko tahtoi hylkiä maalle. Käsivarret ja jalat olivat kiertyneet
toistensa ympärille, pitkät sormet olivat iskeytyneet tukea etsien
kallioseinään ja suunnattomista kylkiluista muodostui holvikaaria,
jotka kannattivat iänikuisia puita. Mutta sattuipa kerran niin,
että navakka pohjanen luiskahutti rautakäsivarret ja teräskovat
jättiläissormet vuorenseinästä irti ja sinkautti kuusen kaarena
lammikkoon. Latva edellä oli se suistunut syvälle liejuun ja jäänyt
siihen. Kalanpoikasille oli sen oksien lomassa hyviä piilopaikkoja;
mutta mustat juuret, jotka kohosivat vedenpinnan yläpuolella,
muistuttivat hirviötä, joka ojentelee monia käsivarsiaan. Tämä lisäsi
vain lammikon kaameutta ja pelottavaisuutta.

Lammen neljännellä sivulla vuoret alenivat. Siitä alkoi pieni
kohiseva puro. Mutta ennenkuin se ehti löytää ainoan mahdollisen
kulkuväylän, täytyi sen raivata tiensä kivien ja mättäiden lomitse ja
niin muodostui siihen pienoinen saariryhmä, jossa toiset olivat vain
yhden mättään kokoisia ja toisilla kasvoi parisen kymmentä puuta.

Tällä puolella missä ympäröivät vuoret eivät estäneet auringon valoa,
viihtyivät myöskin lehtipuut. Siinä kohosi janoisia, harmaanviherviä
leppiä ja kiiltolehtisiä salavia. Koivu oli löytänyt tiensä tänne,
niinkuin se ehtiikin kaikkialle, missä on kysymys havumetsän
karkoittamisesta; oli siellä myös tuomia ja pihlajia, noita molempia,
jotka tavallisesti reunustavat metsäniittyjä, täyttäen ne tuoksullaan
ja seppelöiden ihanuudellaan.

Täällä joen suun tienoilla kohosi myöskin miehenkorkuinen
kaislikko, jonka läpi auringonvalo laskeusi vihreänä vedenpinnalle,
samanlaisena kuin se leviää metsän sammalpeitteelle. Kaislikossa oli
aukkopaikkoja, pieniä pyöreitä lampareita joissa keinui lummekukkia.
Korkeat kaislat katselivat lempeän totisina näitä hentoja
kaunottaria, jotka tyytymättöminä, kun aurinko ei vain näyttäytynyt,
heti sulkivat valkeat teränsä ja keltaiset heteensä nahkeiden
verhojensa sisälle.

Eräänä päiväpaisteisena päivänä tulivat pakolaisemme tälle lammikolle
onkimaan. He kahlasivat istumaan parille kivelle kaislikkoon ja
viskasivat syöttejä suurille viheriäjuovaisille hauille, jotka
liikkumattomina makasivat veden kalvossa.

Miehet, jotka alati samoilivat metsissä ja tuntureilla, olivat itse
tietämättään joutuneet kokonaan luonnon voimien valtaan, aivankuin
kasvit ja eläimet. Päivänpaisteessa he kävivät avomielisiksi ja
rohkeiksi, mutta iltasin, heti auringon mentyä mailleen, muuttuivat
vaiteliaiksi ja yöllä, joka tuntui heistä päivää paljoa suuremmalta
ja mahtavammalta, herpasi heidät tuskallinen voimattomuus. Nyt tämä
kaislikon läpi leviävä vihreä valo, joka väritti veden ruskean
kultakirjaiseksi ja mustanvihreäksi, loihti heidät merkilliseen
ihmeitä odottavaan tunnelmaan. Näköala oli joka puolelta suljettu.
Väliin huojutti kaislikkoa tuskin huomattava tuuli, korret
kahisivat, suikeat, nauhamaiset lehdet huiskivat heidän kasvojansa
vasten. He istuivat harmaissa nahkapuvuissaan harmailla kivillä.
Puvun vivahdukset muistuttivat jäkäläpeitteistä rapautuvaa kiveä.
Kumpaisenkin mielestä näytti toverinsa liikkumattomuudessaan ja
äänettömyydessään muuttuneen kivikuvaksi. Kaislikossa sujahteli
jättiläiskaloja sateenkaarenkarvaisine selkineen. Miehet viskasivat
ongenkoukkunsa ja näkivät aaltorenkaiden leviävän kaislikossa.
Mutta väreily alkoi kasvaa kasvamistaan, ja vihdoin he huomasivat,
ettei se riippunut yksinomaan heidän onkensa heitosta. Vellamon
neito, puoleksi ihminen, puoleksi välkkyvä kala, nukkui keinuen
veden kalvossa. Hän makasi selällään koko ruumis veden peitossa.
Laine lipui niin hänen ruumiinsa mukaan, etteivät he ennemmin olleet
huomanneet häntä. Tytön hengitys se oli pitänyt laineet vireillä.
Että se siinä loikoi ei tosin ollut mitään ihmeellistä, mutta kun
se seuraavana hetkenä oli kadonnut, eivät he olleet varmoja siitä,
olivatko nähneetkin vain harhanäön.

Viheriä valo, joka tunkeutui silmien kautta aivoihin, vaikutti kuin
lievä päihtymys. Miehet istuivat tuijottaen tylsinä kaislikkoon ja
näkivät näkyjä, joita eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista. Saalis
oli niukka. Tämä päivä olikin omistettu unelmille ja haaveille.

Kuului aironloisketta kaislikosta, ja he kavahtivat ylös kuin unesta.
Samassa näkyikin raskas ruuhi. Se oli koverrettu ilman vähintäkään
taitavuutta, oli sammaltunut saumoiltaan ja sen airot olivat
kapeat kuin kepit. Nuori, lummekukkia keräilevä tyttö souti sitä.
Hänen tummanruskeat hiuksensa olivat kootut paksuihin palmikkoihin
ja hänellä oli suuret ruskeat silmät; muuten hän oli omituisen
kalpea. Vaan hänen kalpeutensa oli kuulakkaa eikä harmaata. Hänen
poskiensa väri ei ollut voimakkaampi kasvojen väriä yleensä, tuskinpa
huuletkaan siitä eroittuivat. Hän oli puettu valkeaan liinapuseroon,
jota kiinnitti kultasolkinen nahkavyö. Hame oli sininen,
punapäärmeinen. Hän souti aivan lähelle miehiä huomaamatta heitä.
He pysyttelivät hiljaa, hengittämättä, ei kumminkaan pelosta tulla
huomatuksi, vaan saadaksensa paremmin katsella tyttöä. Niin pian
kuin hän oli kadonnut, olivat he ikäänkuin muuttuneet kivikuvista
ihmisiksi. He katsoivat hymyillen toisiinsa.

"Hän oli valkea kuin lummekukka", virkkoi toinen. "Hän oli
tummasilmäinen kuin vesi tuolla kuusenjuuren alla."

He olivat niin vallattomalla päällä, että heidän olisi tehnyt mieli
nauraa, nauraa oikein, nauraa kuten ei oltu koskaan naurettu sillä
lammikolla, niin että kaiku olisi jyrähdellyt vuorenseinissä ja
kuusen juuret kauhistuen kimmonneet siitä irti.

"Oliko hän sinun mielestäsi kaunis?" kysyi Berg Rese.

"No, enpä tiedä, näin häntä vain hetkisen. Taisipa olla."

"Tuskinpa taisit uskaltaa katsoa häntä. Luulit varmaan häntä Vellamon
neidoksi."

Ja taaskin he nauroivat saman äärettömän iloisuuden vallassa.

       *       *       *       *       *

Tord oli kerran lapsena nähnyt hukkuneen miehen. Hän oli löytänyt
ruumiin rannalta ilmipäivällä eikä ollut silloin pelännyt sitä
ensinkään, mutta yöllä hän oli nähnyt kauheita unia. Hän näki
unissaan meren, jonka joka aalto vyörytteli miehen ruumiin hänen
jalkoihinsa. Hän uneksui myös, että kaikki saariston saaret ja luodot
olivat täynnä hukkuneita, jotka olivat kuolleita ja siis meren
omaisuutta, mutta voivat kumminkin puhua ja liikkua, ja uhata häntä
valkeilla käsillään.

Samoin kävi nytkin. Tyttö, jonka hän oli nähnyt kaislistossa,
palasi jälleen hänen unissaan. Tord näki hänet lammen pohjalta,
mihin auringon valo kimmelsi vieläkin vihreämpänä kuin kaislikkoon,
ja hänellä oli aikaa huomata, että tyttö oli kaunis. Hän uneksi
ryömineensä tumman lammen keskellä olevalle kuusen juurelle,
mutta kuusi tutisi ja keinui niin, että hän väliin oli aivan
umpisukkelossa. Silloin ilmaantui neito pikku saarille. Hän seisoi
punaisten pihlajien juurella ja nauroi hänelle. Viimein meni kehitys
niin pitkälle, että tyttö suuteli häntä. Oli aamu ja hän kuuli Berg
Resen olevan valveilla, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan sulki
silmänsä saadaksensa jatkaa uniaan. Herätessään oli hän väsynyt ja
aivan kuin hämmennyksissä yöllisistä tapauksista. Hän ajatteli nyt
tyttöä paljon enemmän kuin edellisenä päivänä.

Illan suussa hän kysäsi Berg Reseltä, tiesikö tämä tytön nimeä?

Berg katsoi häneen tutkivaisesti. "Kenties on parasta, että saat sen
paikalla tietää", virkkoi hän. "Hänen nimensä on Unn. Olemme sukua."

Tord tiesi silloin, että tämän kalpean neidon takia Berg
lainsuojattomana metsissä ja tuntureilla samoili. Tord koetti
muistella, mitä hän oli kuullut hänestä.

Unn oli suurtilallisen tytär. Vanhempainsa kuoltua hän oli itse
ottanut talonsa ohjat käsiinsä, sillä hän oli luonteeltaan
vallanhimoinen, eikä hänellä ollut vähintäkään halua mennä naimisiin.

Unn ja Berg Rese olivat sisarusten lapset, ja kauvan oli hoettu,
että Berg mieluummin istui Unnin ja hänen neitojensa joukossa
lavertelemassa kuin teki työtä kotonaan. Kerran kun suuria
joulupitoja vietettiin Bergin talossa, oli hänen vaimonsa kutsunut
niihin erään munkin Draksmarkista, nuhtelemaan Bergiä siitä, että hän
unohti oman vaimonsa toisen naisen tähden. Munkkia ei Berg eikä moni
muukaan voinut sietää hänen ulkonäkönsä takia. Hän oli hyvin lihava
ja ihka valkea. Hiuskiehkura kaljun päälaen ympärillä, kulmakarvat
kovin vetisten silmiensä yläpuolella, kasvojen hipiä, kädet ja kaapu,
kaikki oli valkeaa. Oli ihan suututtavaa nähdä häntä.

Pitopöydässä kaikkien vieraiden kuullen lausui nyt munkki, sillä hän
oli häikäilemätön ja arveli sanojensa tepsivän paremmin, kun oli
monta kuulijaa: "On tapana sanoa käestä, että se on kehnoin kaikista
linnuista, koska se ei elätä poikasiaan omassa pesässään, mutta
täällä istuu mies, joka ei pidä huolta kodistaan ja lapsistaan, vaan
hakee huviaan vieraan naisen luota. Hänestä tahtoisin minä sanoa,
että hän on miehistä kaikkein kehnoin." Unn nousi paikalla. "Berg",
hän virkkoi, "tämä oli sanottu sinulle ja minulle. Ei koskaan ole
minua solvaistu näin, mutta eipä olekaan isäni mukana pidoissa." Hän
oli aikonut mennä, mutta Berg oli juossut hänen jälkeensä. "Pysy
paikoillasi!" sanoi Unn. "En tahdo koskaan enää nähdä sinua." Berg
seurasi häntä etehiseen ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei Unn
menisi. Säihkyvin silmin oli tyttö vastannut, että se hänen itsensä
pitäisi parhaiten tietää. Silloin Berg syöksyi sisälle ja tappoi
munkin.

Nyt olivat Bergin ja Tordin ajatukset johtuneet samaan asiaan,
sillä kotvasen kuluttua Berg lausui: "Olisitpa nähnyt vain Unnin,
sittenkuin valkea munkki oli kuollut! Emäntäni keräsi kaikki pienet
lapsemme ympärilleen ja kirosi häntä. Hän käänsi heidän kasvonsa
Unniin, että he iät kaiket muistaisivat sen naisen kuvan, joka oli
tehnyt heidän isästään murhaajan. Mutta Unn seisoi tyynenä ja niin
kauniina, että miehet vavahtelivat. Hän kiitti minua urhotyöstäni
ja kehoitti minua pakenemaan metsään. Hän varoitti minua rupeamasta
ryöväriksi ja käyttämästä veistä, ennenkuin voisin tehdä sen yhtä
oikeutetun asian edestä."

"Sinun urhotyösi oli jalostanut häntä", virkkoi Tord.

Taaskin Berg Rese ihmetteli sitä, jota hän oli ennenkin kummastellut
pojassa. Hän oli kuin pakana, pakanaakin pahempi, hän ei
koskaan tuominnut sitä, mikä oli väärää. Hän ei tiennyt mistään
vastuunalaisuudesta. Sen, mikä tapahtui, piti tapahtua. Jumalan ja
Kristuksen ja pyhimykset hän tunsi, mutta vain nimeltään, niinkuin
tunnetaan vieraiden maiden jumalia. Saariston paikat olivat hänen
jumaliansa. Kuolleiden henkiin oli hänen velho äitinsä opettanut
häntä uskomaan.

Silloin Berg Rese ryhtyi työhön, joka oli yhtä hullua kuin punoa
hirttonuoraa omaan kaulaansa. Hän antoi tämän tietämättömän tutustua
suureen Jumalaan, vanhurskauden herraan, pahojen tekojen kostajaan,
joka syöksee rikolliset iäisiin piinan paikkoihin. Ja hän opetti
häntä rakastamaan Kristusta ja hänen äitiään ja pyhiä miehiä ja
naisia, jotka kohotetuin käsin polvistuivat Jumalan valtaistuimen
eteen anoen armoa suurelta kostajalta syntisraukoille. Hän opetti
hänelle kaikkea, mitä ihmiset tekevät sovittaaksensa Jumalan vihaa.
Hän näytti hänelle pyhiinvaeltajain joukot, toivioretket pyhiin
paikkoihin, itseään kiduttavat parannuksentekijät ja munkkien paon
maailmallisesta elämästä.

Aina sen mukaan kuin hän puhui, kalpeni poika ja kiihtyi, hänen
silmänsä laajenivat, kuin pelästyttäviä, hirveitä näkyjä nähdessä.
Berg Rese tahtoi lakata, mutta ajatusten virta tulvehti ja hän jatkoi
puhettaan. Yö peitti heidät, metsän musta yö, jossa kuului vain
susien ulvontaa. Jumala tuli heitä niin likelle, että he näkivät
hänen valtaistuimensa pilkoittavan tähtien takaa ja koston enkelien
laskeutuvan kohti metsän latvoja. Mutta heidän allaan liekehtivät
maanalaisen tulen leimut, ahnaasti nuollen tuskanpainaman ihmissuvun
vavahtelevaa pakopaikkaa.

       *       *       *       *       *

Syksy oli tullut, oli kova myrsky. Tord käveli yksin metsässä
kokemassa ansojaan ja pyydyksiään. Berg Rese istui kotona korjaillen
vaatteitaan. Tordin matka kävi metsäiselle vaaralle. Sinne johti
leveä polku.

Myrskyn puuskat, jotka pääsivät tunkeutumaan huojuvaan metsään,
kiidättelivät kuivia lehtiä kahisevissa pyörteissä pitkin tietä.
Tordista tuntui vähä väliä, että joku kulki hänen jäljessään. Hän
katsoi usein taaksensa. Väliin hän seisahti kuuntelemaan, mutta
päätteli, että se oli tuulen ja lehtien humua, ja matkasi edelleen.
Niin pian kuin hän taas oli liikkeellä, kuuli hän jonkun pehmeästi
tanssia sipsuttelevan ylös vuoren rinnettä. Kuului lapsen jalkojen
tepsutusta. Haltiat ja keijut kisailivat hänen kintereillään. Kun hän
käännähti katsomaan, ei siellä milloinkaan ollut ketään, ei ketään.
Hän pui nyrkkiä kohiseville lehdille ja jatkoi matkaansa.

Äänet eivät siltä vaienneet, vaan ottivat uuden sävelen. Nyt alkoi
kuulua kihinää ja kähinää hänen takaansa. Suuri kyykäärme luikerteli
kiemurrellen. Myrkkyä tihkuva kieli riippui suusta ja kiiltävä
ruumis välkkyi käpertyneiden lehtien lomasta. Käärmeen kumppalina
hiiviskeli susi, tuollainen suuri, laiha, harmaasääri. Samalla kun
se valmistelihen hyökkäämään hänen niskaansa, mateli kyykäärme hänen
jalkoihinsa ja pisti häntä kantapäähän. Väliin olivat molemmat ääneti
ikäänkuin olisivat koettaneet päästä hänen luoksensa huomaamatta,
mutta tuossa tuokiossa taas kähinä ja läähätys ilmaisivat heidät ja
joskus suden kynnet rasahtivat kiviin. Tord kiiruhti vaistomaisesti
kulkuaan, mutta eläimet ehättivät perästä. Kun hän luuli niiden
olevan parin askeleen päässä ja valmistautuvan hyökkäämään, kääntyi
hän katsomaan. Nytkään ei ollut mitään, ja sen hän oli kaiken aikaa
tietänyt.

Hän istahti kivelle lepäämään. Silloin alkoivat kuivat lehdet
leikkiä hänen jaloissaan ikäänkuin häntä huvittaakseen. Siinä oli
nyt kaikkia metsän lehtiä: kirkkaan keltaisia pieniä koivun lehtiä,
punakirjavia pihlajan lehtiä, jalavan kuivia, tummanruskeita,
haavan nahkeita helakan punaisia ja salavan kellanvihreitä lehtiä.
Muuttuneita, käpertyneitä, repalereunaisia ja arpisia ne olivat,
nyt aivan toisenlaisia kuin pari kuukautta sitten untuvan pehmeinä,
helakanvihreinä ja hienomuotoisina silmuistansa puhjetessaan.

"Syntisiä, syntisiä", sanoi poika, "ei ole mikään puhdasta Jumalan
edessä. Hänen vihansa liekit ovat saavuttaneet jo teidätkin."

Kun hän taaskin lähti liikkeelle, näki metsän notkuvan allansa kuin
aaltoavan meren. Tiellä oli rauhaisaa ja tyyntä, mutta hän kuuli,
vaikka ei mitään nähnyt, että metsä oli täynnä ääniä.

Kuului kuin kuiskutuksia, kuin valituslauluja, karkeita uhkauksia
ja jyrähteleviä kirouksia. Kuului naurun hohotusta ja valitusta ja
suuren ihmisjoukon hälinää. Tämä kihinä ja kähinä, joka tuntui olevan
jotain eikä kumminkaan ollut mitään, ärsytti sekä kiihoitti häntä.
Se saattoi hänet raivostumaan. Hän tunsi taas samallaista kuolon
tuskaa kuin maatessansa luolansa lattialla silloin kun heitä ajettiin
kautta metsän. Hän kuuli taas oksien ryskettä, väkijoukon raskaita
askeleita, aseiden kalsketta ja jyräjäviä huutoja ja melua, joka
raivoisaa verenjanoista joukkoa seurasi.

Mutta metsän myrskyssä ei ollut yksin tätä. Siinä oli vielä jotain
muutakin, jotain paljon hirveämpää, ääniä, joita hän ei osannut
selittää, äänten sekasortoa, joka tuntui hänestä vieraskieliseltä
puheelta. Hän oli kuullut kauheampien myrskyjen kuin tämän mylvivän
mastoissa ja köysissä, mutta koskaan ei ollut hän kuullut tuulen
niin monisävelistä harppua soittavan. Joka puulla oli oma äänensä,
haapa ei suhissut samaa kuin kuusi, ei poppeli pihlajan lailla.
Joka rotkolla oli oma äänensä, joka vuorenseinästä kajahtelevalla
kaiulla oma omituinen sointunsa. Purojen pulpatus, kettujen rääyntä
yhtyi samaan metsämyrskyn eriskummalliseen pauhuun. Tämän kaiken
hän saattoi ymmärtää, mutta kuului vieläkin kummallisempia ääniä.
Ja ne ne vaikuttivat, että hänen sisällään alkoi huutaa, hohottaa
pilkkanaurua ja uikuttaa kilvan myrskyn kanssa.

Häntä oli aina pelottanut ollessaan yksin metsän pimennossa. Hän
rakasti aavaa merta ja alastomia luotoja. Henget ja varjot vaanivat
puiden lomista.

Yhtäkkiä hän käsittää, ken se oli joka myrskyssä puhui. Se oli
Jumala, suuri kostaja, vanhurskauden Jumala. Hän se ahdisti
häntä hänen toverinsa takia. Hän vaati häneltä munkin murhaajaa
kostettavakseen.

Silloin Tord kävi puhumaan myrskyn keskellä. Hän puhui Jumalalle,
mitä hän oli tahtonut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän olisi
mielellään puhunut Berg Reselle ja pyytänyt häntä tekemään sovinnon
Jumalan kanssa, mutta hän oli ollut liian arka. Ujous oli tehnyt
hänet mykäksi. "Kun sain tietää, että vanhurskas Jumala hallitsee
maailmaa", huusi hän, "ymmärsin minä, että hän oli mennyttä miestä.
Olen valvonut monia pitkiä öitä ystävääni itkien. Minähän tiesin,
että Jumala hänet löytää, vaikka hän kuinka lymyäisi. Mutta minulta
puuttui voimaa puhuakseni ja opettaakseni häntä ymmärtämään. Jäin
sanattomaksi, sillä minä rakastin häntä niin äärettömästi. Elä vaadi,
että minun tulisi puhua hänen kanssaan, elä pyydä, että meren tulisi
nousta vuoren tasalle!" Hän vaikeni ja samassa tyyntyi.

Yht'äkkiä tuli tyven ja kirkas päiväpaiste ja kuului ikäänkuin
aironloisketta ja jäykkien kaislanlehtien hiljaista kahinaa. Nämä
lempeät äänet toivat Unnin kuvan hänen mieleensä. -- Henkipatoksi
julistettu ei voi mitään saavuttaa, ei omaisuutta, ei naisen lempeä,
ei arvoa miesten joukossa. -- Jos hän ilmiantaisi Bergin, pääsisi hän
lain turvaan. -- Mutta Unnin varmaan täytyi rakastaa Bergiä kaiken
sen takia, mitä Berg oli tehnyt hänen tähtensä. Muuten ei asia voinut
olla.

Kun myrsky uudelleen kiihtyi, kuuli hän taas askeleita takanansa
ja väliin hengästynyttä läähätystä. Nyt hän ei uskaltanut kääntyä
katsomaan, sillä hän tiesi, että hänen takanansa oli valkea munkki,
joka palasi pidoista Berg Resen talosta verellä tahrattuna, ammottava
kirveen haava otsassa. Ja hän kuiskaili: "Ilmianna hänet, ilmianna
hänet, sillä vaikkapa hänen ruumiinsa polttoroviolla tuhottaisiinkin,
niin hänen sielunsa tulisi kumminkin pelastetuksi!"

Tord alkoi juosta. Kaikki tämä peloittava, joka itsessänsä ei ollut
mitään, mutta joka lakkaamatta soi hänen sielussaan, kasvoi hirveäksi
kauhuksi. Hän tahtoi päästä siitä. Mutta hänen juostessaan alkoi taas
kuulua tuo syvä kauhistava ääni, joka oli Jumalan ääni. Jumala itse
säikytti häntä ja ahdisti häntä luovuttamaan hänelle murhaajan. Berg
Resen rikos näytti hänestä kammoittavammalta kuin ennen koskaan.
Mies aseeton oli murhattu, Jumalan mieheen oli kirkas teräs isketty.
Tämä oli uhkaa maailman valtiasta vastaan. Ja murhamies kumminkin
vielä uskalsi elää ja nauttia auringonpaisteesta ja maan hedelmästä,
ikäänkuin Kaikkivaltiaan käsivarsi olisi liian lyhyt häntä
tavoittamaan.

Hän seisattui, pui nyrkkiä ja ulvahti uhkauksen. Sitten hän
mielipuolenlailla läksi livistämään metsästä, kauhunvaltakunnasta
alas laaksoon.

       *       *       *       *       *

Tordin tarvitsi vain virkkaa asiansa, niin pian oli kymmenkunta
talonpoikaa, valmiina häntä seuraamaan. Sovittiin, että Tord astuisi
yksin luolaan, jottei Bergissä heräisi epäluuloa, mutta hänen tuli
kylvää herneitä pitkin matkaa, niin että talonpoikien olisi helppo
löytää tie.

Kun Tord astui luolaan istui Berg Rese ompelemassa. Nuotion valo oli
niukka ja työ tuntui käyvän huonosti. Pojan sydän täyttyi säälistä.
Kaunis Berg Rese näytti köyhältä ja onnettomalta. Ja elämä, se ainoa,
mitä hän omisti, riistettäisiin nyt häneltä. Tord pullahti itkemään.

"Mikä nyt?" tiedusteli silloin Berg. "Oletko kipeä? Oletko
pelästynyt?"

Ensi kerran Tord silloin puhui pelostansa. "Oli kamalaa metsässä.
Kuulin kummituksia ja näin aaveita. Minä näin valkeita munkkeja."

"Herran nimessä, poika!"

"He messusivat minulle koko matkan tunturille mennessä. Koetin kyllä
paeta mutta ne kiitivät perästä ja lauloivat. Enkö koskaan voi päästä
erilleni tuosta melusta? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan?
Minä tarkoitan, että he saisivat messuta jollekin toiselle, joka sitä
paremmin tarvitsee."

"Oletko tullut hulluksi, Tord, tänä iltana?"

Tord puhui paljon, mutta tiesi tuskin mitä. Hän oli päässyt kaikesta
ujoudestaan. Puhe tulvi esteettömästi hänen huuliltaan.

"Kaikki ovat valkeita munkkeja, valkeita, kuolonkalpeita. Kaikkien
kaavuilla on verta. He painavat päähineensä alas otsalle, mutta haava
ammottaa kumminkin sen alta, suuri, punainen, ammottava kirveen
haava."

"Suuri, punainen, ammottava kirveen haavako, niinkö?"

"Minäkö sen kenties olen iskenyt? Miksi minä sen näen?"

"Kautta pyhimysten, Tord", sanoi Berg Rese kalpeana ja hirveän
totisena, "mitä se merkitsee, että näet kirveen iskun haavan? Minä
murhasin munkin parilla puukon pistolla."

Tord seisoi ja vapisi Bergin edessä ja väänteli käsiään. "He pyytävät
sinua minulta. He koettavat pakottaa minua ilmiantamaan sinut."

"Ketkä! Munkitko?"

"Niin, tietysti munkit. He näyttävät minulle näkyjä. He näyttävät
minulle hänet, Unnin. He näyttävät minulle välkkyvän, päiväpaisteessa
heloittavan meren. He näyttävät minulle kalastajain leiripaikan
tansseineen ja iloineen. Vaikka minä ummistan silmäni, näen
kumminkin. Antakaa minun olla rauhassa, sanon minä. Minun ystäväni
on tehnyt murhan, mutta hän ei ole paha. Jättäkää minut, minä puhun
hänelle, niin hän katuu ja tekee parannuksen. Hän tunnustaa syntinsä
ja vaeltaa Kristuksen haudalle. Me lähdemme yhdessä niille paikoille,
jotka ovat niin pyhät, että kaikki synnit pyyhitään pois niiltä,
jotka sinne tulevat."

"Mitä munkit silloin vastaavat?" tiedusteli Berg. "He tuomitsevat
minut kadotukseen. He tahtovat asettaa minut kidutuspenkille ja
polttoroviolle."

"Pitäisikö minun kavaltaa rakkain ystäväni? kysyn minä heiltä",
jatkoi Tord. "Hän on minulle kaikki kaikessa maan päällä. Hän on
pelastanut minut karhun kynsistä, jonka kämmen jo painoi kurkkuani.
Me olemme vilussa värisseet ja kärsineet kaikenlaista kurjuutta
yhdessä, hän on levittänyt oman karhunnahkansa peitteekseni, kun
olin sairas, ja minä olen kantanut vettä ja halkoja hänelle. Olen
vartioinut hänen untansa, että hän on saanut rauhassa nukkua, olen
eksytellyt hänen vihollisensa. Miksi he minua luulevat sellaiseksi,
joka ilmiannan ystäväni? -- Minun ystäväni menee kohta omasta
halustaan papin luo tunnustamaan ja sitten me lähdemme yhdessä
sovinnon maahan."

Berg kuunteli totisena, tarkasti tutkien Tordin kasvoja. "Sinun
itsesi on mentävä papin luo ja sanottava totuus", virkkoi hän. "Sinun
täytyy päästä takaisin ihmisten ilmoille."

"Auttaako se sinua, jos minä yksinäni menen? Sinun syntisi tähden
vainoo kuollut ja kaikki varjot minua. Etkö näe, miten kammottava
sinä olet minusta? Sinä olet satuttanut kätesi Jumalaan itseensä.
Ei mikään rikos ole niinkuin sinun. Melkeinpä luulen, että iloitsen
nähdessäni sinua pyöriteltävän piinaustelineillä. Onnellinen se, joka
tässä maailmassa saapi rangaistuksensa ja välttää tulevaisen vihan.
Miksi puhuitkaan minulle vanhurskaasta Jumalasta? Sinä pakotat minut
ilmiantamaan sinut. Pelasta minut siitä synnistä! Lähde papin luo!"
Ja hän lankesi polvilleen Bergin eteen.

Murhaaja laski kätensä hänen päänsä päälle. Hän tuli mitanneeksi
toverinsa tuskalla omaa syntiänsä ja se kasvoi suureksi ja sai hänet
sielussansa kauhistumaan. Hän näki itsensä riidassa maailmaa johtavan
tahdon kanssa. Katumus teki tuloa hänen sydämeensä.

"Voi minua; miksi tein sen, mitä olen tehnyt?" sanoi hän. "Se, mikä
minua odottaa, on liian raskasta antautuakseni vapaaehtoisesti
siihen. Jos menen ilmoittamaan itseni papeille, niin he kiduttavat
minua tuntimääriä. He paistavat minut miedolla tulella. Eikö jo
tämä kurja elämä, jota pelossa ja tuskassa olemme viettäneet, riitä
minulle rangaistukseksi? Olenhan menettänyt maat ja mannut! Olenhan
elänyt erotettuna ystävistä ja kaikesta, joka on miehen iloa. Mitä
vielä vaaditaan?"

Kun hän näin puhui, niin Tord aivan kauhistuneena hypähti
seisaalleen: "Voitko sinä katua", huusi hän. "Voivatko minun sanani
järkyttää sydäntäsi? Joudu sitten pian. Kuinka olisin voinut uskoa
tätä? Tule, joudu, vielä ehdimme paeta."

Berg Rese hyökkäsi ylös hänkin. "Sinä siis olet tehnyt sen --."

"Olen, olen, olen! Minä olen ilmiantanut sinut. Mutta kiiruhda nyt
pian! Tule, koska kerran voit katua! He antavat meidän mennä. Me
pääsemme heidän käsistään!"

Murhamies kumartui lattiaan, jossa hänen isiltä peritty sotakirveensä
oli hänen jaloissaan. "Sinua, varkaan poikaa", kähisi hän. "Sinua
minä olen uskonut ja rakkaana pitänyt!"

Kun Tord näki hänen kumartuvan kirvestä ottamaan, niin hän tiesi,
että nyt oli kysymys hänen omasta hengestään. Hän sai siepatuksi
vyöltään oman kirveensä ja sivalsi Bergiä sillä, ennenkuin tämä ehti
kohottautua. Terä viilsi vinhuen läpi ilman ja upposi kumarrettuun
päähän. Berg Rese suistui maahan pää edellä, koko ruumis retkahtaen
jälessä. Verta ja aivoja purskahti haavasta ja kirves kirposi
lattialle. Tord näki tuuhean tukan välistä ammottavan punaisen
kirveen haavan.

Nyt hyökkäsivät talonpojat esille. He ilostuivat ja ylistivät tekoa.

"Nyt ei ole sinulla hätäpäivää", he sanoivat Tordille.

Tord silmäili käsiään, ikäänkuin hän niissä olisi nähnyt kahleet,
jotka häntä olivat kietoneet murhaamaan sen, jota hän rakasti. Ne
olivat kuin Fenris-suden, tyhjästä taotut. Kaislikon vihreästä
valosta, metsän haamujen kisoista, myrskyn soitosta, lehtien
kahinasta, unelmien suloisuudesta ne olivat valetut. Ja hän lausui
ääneen: "Jumala on suuri."

Mutta hän johtui taas äskeisiin ajatuksiinsa. Hän painautui
polvilleen ruumiin viereen ja laski kätensä sen pään alle.

"Elkää tehkö hänelle mitään pahaa!" hän virkkoi. "Hän katuu, hän
tahtoo lähteä pyhille haudoille. Hän ei ole kuollut, mutta älkää
vangitko häntä! Me olimme juuri valmiina lähtemään kun hän sortui.
Valkea munkki se varmaan ei tahtonut, että hän katuisi, mutta Jumala,
vanhurskauden Jumala, rakastaa katumusta."

Hän viipyi ruumiin ääressä, puheli sille, itki ja rukoili kuollutta
heräämään. Talonpojat kyhäsivät muutamista keihäistä jonkinlaisen
paarin. He tahtoivat kantaa suurtilallisen ruumiin hänen talollensa.
He kunnioittivat kuollutta ja puhuivat hiljaa hänen läheisyydessään.
Kun he nostivat hänet paareille, niin Tord nousi, ravisti hiukset
kasvoiltaan ja puhui äänellä, joka vavahteli nyyhkytyksistä:

"Sanokaa sitten Unnille, joka teki Berg Resestä murhaajan, että
Tord kalastaja, jonka isä on laivahylkyjen ryöstäjä ja äiti noita,
tappoi hänet, koska Berg oli opettanut hänelle, että tämä maa on
vanhurskaudelle perustettu."



JUMALAN RAUHA.


Oli kerran vanha talonpoikaistalo, ja oli joulu-aatto. Pilvet
riippuivat raskaina kuin suuren lumipyryn edellä ja oli kipakka
pohjoistuuli. Oli paraillaan se aika iltapäivällä, kun väki kiireellä
lopetteli töitään joutuakseen saunaan kylpemään. Sitä lämmittää
poruutettiin niin, että lieska leimusi taivaalle savupiipusta
ja kipunasuihkut ja nokihiutaleet tuulen kantamina putoilivat
ulkohuonerakennusten lumipeitteisille katoille.

Samalla kuin liekit hulmusivat saunan piipusta, kohoten tulipatsaana
kattojen tasalle, alkoivat kaikki ihmiset tuntea, että nyt oli joulu
tullut. Palvelustyttö joka kuukotti etehisessä ja pesi lattiaa, alkoi
hyräillä, vaikkakin vesi karahti jäähän punkassa hänen kupeellaan.
Rengit, jotka seisoivat liiterissä jouluhalkoja hakkaamassa, alkoivat
pilkkoa puita kaksi kerrallaan ja heilauttelivat kirveitään niin
lystisti, kuin työ olisi vain ollut leikin tekoa.

Aitasta asteli vanha nainen vierreleipäkasa käsivarrellaan. Hän
käveli hitaasti pihan poikki muhkeaan, punaiseksi maalattuun
asuinrakennukseen, nousi varovaisesti etehiseen ja laski leivät
seinäpenkille. Sitten hän levitti liinan pöydälle ja asetteli leivät
kokoon, suuren ja pienen aina päällekkäin. Hän oli harvinaisen ruma
vanha ihminen, hänellä oli punertava tukka, lupattavat silmäluomet
ja omituisen kireä piirre suun ja leuan seutuvilla, ikäänkuin
kaulajänteet olisivat olleet liian lyhyet. Mutta nyt joulunaattona
oli hänen olennossaan sellainen rauha ja ilo, että tuskinpa huomasi
hänen rumuuttaan.

Vaan yksi talonväestä ei ollut iloinen ja se oli tyttö, joka sitoi
vastoja joulusaunaa varten. Hän istui lieden luona ja hänen edessään
lattialla oli koko sylyys hienoja koivun virpiä, mutta häneltä
puuttui kestäviä pantavitsoja. Isossa pirtissä oli suuri ja matala,
pikkuruutuinen ikkuna, ja sen läpi loimotti valo saunasta sisälle,
liehui lattialla ja kultasi koivunvarvut. Mutta tyttö kävi yhä
onnettomammaksi, kuta korkeammalle tuli leiskui. Hän tiesi että
vastat hajosivat niinpian kuin niihin tartutaan ja että hän saa
siitä kärsiä häpeätä ainakin siksi, kunnes uudet joulutulet tuosta
savutorvesta roihuavat.

Siinä kun hän istui ja tunsi itsensä onnettomaksi, tuli tupaan
se, jota hän pelkäsi kaikista enimmän. Se oli itse isäntä, Ingmar
Ingmarinpoika. Hän varmaan oli ollut saunassa katsomassa, että kiuas
tulisi kyllin kuumaksi, ja nyt tahtoi tarkastaa millaisia vastat
tulivat. Ingmar Ingmarinpoika oli vanha ja piti siitä mikä oli
vanhanaikuista. Ja juuri sentähden, että kansa alkoi hyljätä saunassa
kylpemisen ja koivuvastojen käyttämisen, siksi juuri hän piti
tarkasti vaaria siitä, että hänen talossaan se kumminkin tehtäisiin
ja tehtäisiin kunnollisesti.

Ingmar Ingmarinpoika käytti vanhaa lammasnahkaturkkia, hänellä oli
nahkahousut ja lapikassaappaat. Hän oli likainen ja parroittunut ja
tuli sisälle niin sävyisänä ja hiljaisena, että yhtä hyvin olisi
voinut luulla häntä kerjäläiseksi. Hänellä oli jotenkin samat
kasvonjuonteet, ja oli yhtä ruma kuin vaimonsakin, sillä he olivat
sukua keskenään, ja tyttö oli jo ammoisista ajoista oppinut tuntemaan
pyhää kunnioitusta jokaista sen näköistä kohtaan. Sillä olihan jotain
erinomaista kuulua Ingmarinpoikien vanhaan sukuun; joka aina oli
ollut seudun arvokkain, mutta korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa,
oli olla itse Ingmar Ingmarinpoika, koko pitäjän rikkain, viisain ja
mahtavin mies.

Ingmar Ingmarinpoika tuli tytön luo, kumartui ottamaan yhden
valmiista vastoista ja huiskautti sitä ilmassa. Samassa jo varvut
kirposivat hajalleen. Yksi osui joulupöydälle ja toinen uudinsänkyyn.

"Hohoi tyttöni", sanoi ukko ja nauroi, "luuletko tällaisten vastojen
kelpaavan Ingmarilan saunassa? Vai oletko itse noin arka ihostasi,
tyttö?"

Kosk'ei isäntä siitä sen pahempaa ääntä pitänyt, sai tyttö rohkeutta
ja vastasi, että kyllä hän sitoisi vastoja jotka kestävät, jos
hänelle vain annettaisiin kunnon vitsaksia.

"Kai niitä sitten on sinulle hankittava, tyttöseni", virkkoi vanha
Ingmar, sillä hän oli oikealla joulutuulella.

Hän läksi isosta pirtistä, harppasi lattian pesijän ylitse ja
seisahti kynnykselle katsomaan, näkyisikö ketään jonka voisi lähettää
koivuhaasta vitsaksia hakemaan. Rengit puuhailivat jouluhalkojen
hakkuussa ja poika tuli ladosta jouluolkia ottamasta, molemmat vävyt
korjailivat työkapineita vajaan, jotta kartanolla alkaisi olla
pyhäsiivo. Kukaan ei joutanut lähtemään metsään.

Silloin ukko päätti kaikessa hiljaisuudessa mennä itse. Hän kulki
pihan poikki, ikäänkuin olisi navettaan menossa, katsahti taaksensa
ikäänkuin tarkatakseen, huomasiko kukaan häntä, ja pyörähti navetan
nurkan taa, mistä kohtalaisen hyvä tie vei metsään päin. Ukko ei
katsonut tarpeelliseksi virkkaa kenellekään siitä mihin hän meni,
sillä silloin olisi poika tai vävy saattanut kiellellä häntä jäämään
kotiin. Ja vanhukset tahtovat mieluummin pitää oman päänsä.

Hän pysyttelihen tiellä aitojen yli ja pienen kuusikon läpi
kulkiessaan ja painausi koivuhakaan. Täällä hän poikkesi tieltä ja
kahlasi lumessa, etsien parin vuoden vanhoja koivun oksia.

Mutta nyt oli tuuli päättänyt koko päivän kestäneet valmistuksensa.
Se oli riistänyt lumen irti pilvestä, ja nyt se lentää kiidätti
metsää kohti, jälessään pitkä lumihiudelaahos.

Ingmar Ingmarinpoika oli juuri kuuristunut vuolasemaan
koivunvitsasta, kun tuuli lumikuormineen ennätti paikalle. Kun
ukko ojensihen suoraksi, silloin uusi tuulenpuuska tuprautti koko
hiutalekasan hänen kasvoillensa. Hän sai silmänsä lunta täyteen ja
tuuli ryöppysi niin rajusti hänen ympärillään, että hänen oli pakko
pyörähtää ympäri pari kertaa.

Koko onnettomuus itse asiassa lienee kumminkin aiheutunut siitä,
että Ingmar Ingmarinpoika oli käynyt vanhaksi. Nuoruuden päivinä ei
kaiketikaan hänen päänsä olisi mennyt pyörälle lumituiskusta. Mutta
nyt viepotti häntä niin, kuin olisi hypähdellyt joulupolskassa. Ja
kun hän tahtoi kääntyä kotiin, niin hän läksikin aivan väärälle
suunnalle. Sen sijaan että hänen olisi tullut kääntyä aidoille päin,
hän taivalsi etäämmä suureen kuusimetsään, joka alkoi koivuhaan takaa.

Ilma pimeni tuossa tuokiossa, ja nuorien puiden tienoilla metsän
reunassa pyry yhä ryöppysi ja vonkui hänen ympärillään. Ukko älysi
kyllä, että hän nyt kulki kuusikossa, mutta ei ymmärtänyt kulkevansa
päinmäntyyn, sillä kasvoihan kuusia koivuhaan molemmin puolin. Mutta
viimein hän urkeni niin etäälle metsän syvyyteen, että siellä oli
aivan tyyntä ja rauhaisaa, tuuli ei sinne tuntunut ja puut kohosivat
siellä korkeina ja paksurunkoisina. Silloin hän älysi joutuneensa
eksyksiin ja tahtoi kääntyä takaisin.

Hän oli perin ymmällä ja ärtyneenä siitä että oli voinut joutua
eksyksiin, ja tuossa seisoessaan jäljettömässä metsässä, ei hänen
päänsä enää kyennyt arvaamaan mihin päin kääntyä. Hän yritti
ensin yhdelle sitten toiselle suunnalle. Viimein hän älysi ruveta
seuraamaan omia askeleitaan, mutta pimeä yllätti hänet, eikä hän
voinut niitä eroittaa. Ja puut vain kasvamistaan kasvoivat hänen
ympärillään. Kulkipa hän miten tahansa, sen hän kumminkin ymmärsi,
että hän loittoni yhä etäämmä metsän reunasta.

Olipa kuin noiduttua, että hänen uhallakin piti kahlia kahakäteen
metsässä ja myöhästyä saunasta.

Hän käänsi lakin päässään, tiukkasi sukkanauhaansa, mutta hänen
päänsä oli sittenkin yhtä sekaisin. Tuli jo pilkkopimeä ja hän alkoi
jo uskoa olevansa pakotettu jäämään koko yöksi metsään.

Hän nojausi kuusen runkoon ja seisoi hiljaa ikäänkuin selvitellen
ajatuksiaan. Tämän metsän hän tunsi vallan mainiosti, hän oli
kulkenut siellä niin paljon että tunsi jok'ikisen puun. Hän oli
poikana kulkenut täällä lampaita paimentamassa. Hän oli viritellyt
tänne pauloja metsälinnuille. Nuorena oli hän ollut täällä mukana
tukin hakkuussa. Hän oli nähnyt koko metsän viruvan kannokkona ja oli
nähnyt sen siitä uudelleen ylenevän.

Vihdoinkin hän luuli alkavansa käsittää missä oli ja päätteli että
jos hän kulkisi sitä ja sitä suuntaa, niin osuisi oikeaan. Mutta
kuinka hän kulkikin, häipyi hän yhä syvemmä ja syvemmä salolle.

Kerran hän tunsi kovan sileän maan jalkainsa alla ja silloin hän
ymmärsi viimeinkin päässeensä tielle. Sitä hän sitten koki seurata,
sillä tiehän aina kumminkin vie jonnekin. Mutta se osui pian jollekin
metsäniitylle, missä pyryilma vapaasti peuhasi; siellä ei ollut enää
pahaistakaan polkua, oli vain kinoksia ja syvää hankea. Silloin ukon
mieli masentui ja hän tunsi itsensä kurjaksi vaivaiseksi, jonka
täytyi jäädä korpeen kuolemaan.

Hän alkoi väsyä lumessa kahlimiseen ja istahti kerta toisensa perästä
kivelle lepäämään. Mutta niinpiankuin hän istahti oli hän nukkua ja
hän tiesi, että jos hän nukkuisi, niin hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän
koetti siis astua astumistaan, sillä ainoastaan sillä tavalla hän
saattoi pelastua.

Mutta kesken kaikkea ei hän voinut vastustaa haluaan istua. Tuntui,
että kunhan vain saisi levätä, ei hän siitä paljonkaan välittäisi,
vaikka se maksaisi hänen henkensä.

Hänestä tuntui niin suloiselta istua hiljaa, ettei kuoleman ajatus
häntä ensinkään kammottanut. Hän tunsi melkeinpä iloa ajatellessaan,
että kun hän on kuollut, niin hänestä kirkossa luetaan pitkiä
elämäkerrallisia tietoja. Hän muisti miten kauniisti rovastivanhus
oli puhunut hänen isävainajastaan ja varmaan sanottaisiin nyt jotain
kaunista hänestäkin, mainittaisiin että hän oli seudun vanhimman
talon omistaja ja puhuttaisiin siitä, mikä kunnia on kuulua seudun
arvokkaimpaan sukuun. Ja huomautettaisiin siitäkin mihin se
velvoittaa.

Niin, niin, kyllä vastuunalaisuutta on elämässä, sen hän aina oli
tiennyt. Joka kuului Ingmarinpoikien sukuun, sen tuli ponnistaa viime
tinkaan.

Hätkähtäen tunsi hän, etteipä suinkaan olisi kunniakasta hänelle,
jos hänet löydettäisiin metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän ei
tahtonut tätä kuolonsanomaansa liitettävän. Ja niin hän taas kohosi
seisoalleen ja alkoi vaeltaa. Hän olikin jo viivähtänyt istumassa
niin kauan, että lumi mähkäleinä vierähteli hänen turkkiansa pitkin,
hänen liikkeelle lähtiessään.

Mutta kotvasen kuluttua hän uudelleen istahti uneksimaan.

Nyt hiipi kuolon ajatus yhä suloisempana hänen luoksensa. Hän kuvaili
mielessään hautajaisia alusta loppuun ja kaikkea sitä kunniaa, jota
hänen kuolleelle ruumiilleen osotettaisiin.

Hän näki suuren pitopöydän katettuna yläkerran juhlasalissa, rovastin
ja ruustinnan kunniasijalla, kaitarintaisen laamannin istumassa
valkea pitsiröyhelö kaulassaan, majurinrouvan mustassa silkissä
kuhisten ja paksu kultaketju moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä.

Hän näki kaikki vierashuoneet valkealla verhottuina. Valkeat lakanat
ikkunoissa, valkea kangas huonekalujen yllä. Tie havutettuna
etehisestä kirkkoon asti!

Pesua, leipomista ja teurastusta, pari viikkokautta maahanpaniaisten
edellä. Kaksikymmentä syltä halkoja poltettuna neljässätoista
päivässä.

Ruumis paareilla pirtin karsinassa, häkää kylmiltään lämmitetyissä
huoneissa. Laulua ruumiin ääressä kun arkun kansi kiinni väännetään,
hopealaatat kirstun päädyssä. Koko talo vilisee vieraista.

Koko kyläkunta liikkeellä "saattajaisiin" lähtemässä, kaikki
kirkkohatut harjattuina, koko syysviinavarastot hautajaisissa
tyhjennettynä, kaikki tiet kuhisten kansaa kuin markkinoilla.

Taaskin ukko kavahti pystyyn. Hän oli kuullut heidän istuvan ja
puhelevan hänestä peijaisissa. "Mutta miten hän nyt tuolla tavoin
lähti kuoliaaksi paleltumaan?" virkkoi laamanni. "Mitähän tekemistä
hänellä mahtoi korvessa olla?"

Ja kapteeni vastasi: "eikö lie ollut jouluoluvien ja viinojen
ansiota".

Tämä herätti hänet uudelleen. Ingmarinpojat olivat raitista väkeä.
Ei saisi sanoa hänestä, ettei hän ollut selvällä päällä viime
hetkellään. Ja niin hän taaskin alkoi kävellä kävelemistään. Mutta
hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi astua. Hän oli nyt jo
joutunut korven perukalle, sen hän huomasi siitä kun maa oli siellä
louhikkoista ja täynnä kallioita, jollaisia ei alkutaipaleella ollut.
Hänen jalkansa tarttui parin kiven väliin, niin että hän töin tuskin
pääsi pälkähästä ja kaiken aikaa hän seisoi ja vaikerteli. Hän oli
kerrassaan lopussa.

Yhtäkkiä hän kaatui nurinniskoin suureen risukkoon. Hän kupsahti
pehmeästi lumisten risujen päälle, eikä hänelle tullut pienintäkään
vahinkoa, ja nyt hän ei viitsinyt enää nousta. Hän ei halunnut
kerrassaan mitään muuta kuin saada nukkua. Hän kouhotteli
hiukan risuja ja kömpi sinne sisälle kuin nahkasten alle. Mutta
työntäytyessään oksien alle hän tunsi että risukossa oli jotakin
lämmintä ja pehmeää. Täällä makaa varmaan karhu talviuntaan; hän
ajatteli.

Hän tunsi karhun kääntelehtivän ja hengittävän. Hän makasi hiljaa
siitä huolimatta. Hän ei ajatellutkaan muuta, kuin että karhu
kernaasti saikin syödä hänet. Hän ei jaksanut ottaa askeltakaan
poistuakseen.

Mutta karhun varmaan ei tehnyt mieli tehdä mitään pahaa sille, joka
tällaisella rajuilmalla etsi suojaa hänen kattonsa alla. Se painausi
vaan jonkun verran peremmäs pesäänsä, ikäänkuin antaaksensa tilaa
vieraalleen, ja sitten taas pian veteli unta tasaisin sihnuttavin
huokauksin.

       *       *       *       *       *

Tällä välin ei ollut paljonkaan jouluiloa vanhassa Ingmarilassa.
Siellä oli etsitty Ingmar Ingmarinpoikaa koko aattoilta.

Ensin häntä oli haettu kaikkialta asuin- ja ulkohuoneista. Oli
etsitty luhdit ja kellarit. Sitten oli kuljettu kaikki naapuritalot
kyselemässä Ingmar Ingmarinpoikaa.

Kun ei väki ollut löytänyt häntä naapuritaloista, oli se lähtenyt
etsimään pelloilta ja kujasilta. Soihdut, joiden piti valaista
joulukirkkoon kulkijoita, sytytettiin ja niitä kuletettiin riehuvassa
pyryssä pitkin teitä ja polkuja. Mutta tuuli oli tasoitellut kaikki
jäljet ja sen viuhina voitti äänet, kun koettiin huutaa ja hoihkia.
Väki valvoi ja oli ulkona paljonkin yli puolen yön, mutta silloin
huomattiin selvästi, että oli parasta odottaa päivän nousua,
voidaksensa kadonnutta löytää.

Aamunkoiton kalpeasti sarastaessa olivat kaikki Ingmarilassa jo
jalahteella ja miehet seisoivat pihalla valmiina metsään lähtemään.
Mutta ennenkuin he olivat ehtineet lähteä, tuli vanha emäntä ja
kutsui heitä kaikkia isoon pirttiin. Hän pyysi heitä istumaan
penkeille ja itse hän istuutui joulupöydän ääreen raamattu edessään
ja alkoi lukea. Ja koeteltuaan kykynsä mukaan etsiä jotain paikkaa,
mikä olisi sopivaa lukea tällaisena hetkenä, oli hän vihdoin löytänyt
kertomuksen miehestä, joka matkusti Jerikoon ja joutui ryövärien
käsiin.

Hän luki hitaasti ja laulavasti hätääntyneestä, jota laupias
samarialainen auttoi. Pojat ja vävyt, tyttäret ja lastenlapset
istuivat hänen ympärillään penkeillä. He olivat kaikki äitinsä ja
toistensa näköisiä, kookkaita ja kömpelöitä, ja kaikilla oli rumat,
vanhanviisaat kasvot, sillä he olivat Ingmarien vanhaa sukujuurta.
Kaikilla oli punertavat hiukset, kesakoinen iho, vaaleansiniset
silmät ja valkeat silmäripset. Muuten heidät kuitenkin voi toisistaan
erottaa, mutta kaikilla heillä oli ankara piirre suun seutuvilla,
raukeat silmät ja kankeat liikkeet, niinkuin kaikki olisi heistä
kovin vaikeata. Mutta kaikista heistä voi kumminkin havaita että he
kuuluivat kylän arvokkaimpiin, ja että he olivat tietoisia siitä,
että olivat muita parempia.

Kaikki Ingmarin jälkeläiset, pojat ja tytöt huokailivat syviä
huokauksia emännän lukiessa. He kysyivät mielessään, oliko joku
samarialainen löytänyt isännän ja hoitanut häntä. Sillä kaikista
Ingmarinpojista tuntui kuin olisivat kadottaneet jotain omasta
sielustaan, kun jotakuta sukuun kuuluvaa oli kohdannut onnettomuus.

Vanha nainen luki lukemistaan ja tuli kysymykseen: "Kuka oli hänen
lähimmäisensä, sen, joka ryövärien käsiin oli joutunut?" Mutta
ennenkuin hän ehti lukea vastauksen, kiskaistiin ovi auki ja vanha
Ingmar astui sisään.

"Äiti, isä on täällä", sanoi yksi tyttäristä, eikä koskaan tullut
luetuksi että miehen lähimmäinen oli se, joka teki hänelle laupeuden.

       *       *       *       *       *

Sitten päivemmällä, emäntä jälleen istui taas samalla paikalla ja
luki raamattuansa. Hän oli yksin, naiset olivat menneet kirkkoon
ja miehet olivat karhunammunnassa salolla. Niin pian kuin Ingmar
Ingmarinpoika oli syönyt ja juonut, oli hän ottanut poikansa mukaan
ja he olivat lähteneet metsälle karhunajoon. Sillä niinhän se on,
että jokaisen velvollisuus on kaataa karhu, missä ja milloin sen
näkeekin. Ei sovi säästää karhun henkeä, sillä ennemmin tai myöhemmin
se kumminkin pääsee lihan makuun eikä silloin anna armoa enemmän
ihmisille kuin eläimillekään.

Mutta heidän mentyään metsään oli vanha emäntä joutunut suuren tuskan
valtaan ja ottanut uudelleen kirjan eteensä. Nyt hän ryhtyi lukemaan
samaa mitä jouluna saarnattiin kirkossa, mutta ei ehtinyt pitemmälle
kuin näihin sanoihin: "Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Hän jäi
istumaan sammuvilla katseillaan tuijottaen näihin sanoihin ja aina
väliin huokaisten syvään. Hän ei lukenut enempää, vaan toisti vähä
väliä hitaasti ja väsyneesti "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".

Silloin astui vanhin pojista pirttiin, juuri äitinsä uudelleen
lausuessa näitä sanoja.

"Äiti", hän virkkoi aivan hiljaa.

Emäntä kuuli sen, mutta ei kääntänyt katsettaan kirjasta kun kysyi:
"Etkö ole mukana metsässä?" "Kyllä", sanoi hän vieläkin hiljemmin,
"olen minäkin siellä ollut."

"Tule tänne pöydän luo", virkkoi äiti, "että saan nähdä sinut." Poika
astui likemmä, mutta katsahtaessaan häneen äiti huomasi, että hän
vapisi niin että hänen täytyi tarttua pöydän reunaan, voidaksensa
pitää kättänsä yhdessä kohdin. "Oletteko kaataneet karhun?" kysyi
äiti taas. Nyt ei poika enää voinut vastata, pudisti vain päätään.

Eukko nousi ja nyt hän teki sellaista, jota ei ollut tehnyt siitä
päivin kuin poika oli lapsi. Hän meni pojan luo, laski hyväillen
kätensä hänen käsivarrelleen, taputti häntä poskelle ja veti hänet
penkille istumaan. Sitten hän istuutui poikansa viereen ja piti hänen
kättänsä omassaan. "Sano minulle nyt, poikani, mitä on tapahtunut?"

Mies tunsi hyväilyn samaksi, joka oli lohduttanut häntä lapsena,
kun hän oli ollut avuton ja onneton ja hän tuli niin liikutetuksi,
että alkoi itkeä. "Arvaan jo, että isälle on jotain tapahtunut",
virkkoi äiti. -- "Niin on, mutta siinä on pahempaakin", nyyhki
poika. -- "Onko pahempaakin?" Mies itki yhä rajummin tuskin kyeten
ääntänsä hallitsemaan. Vihdoin hän nosti karkean kätensä ja paksulla
sormellaan osoitti äidin juuri lukemaa kohtaa "Rauha maassa!"

"Kuuluuko se jotenkin tähän?" kysyi äiti. -- "Kuuluu", oli vastaus.
-- "Kuuluuko se jotenkin joulurauhaan?" "Kuuluu." -- "Te tahdoitte
tehdä pahan työn tänä aamuna." -- "Niin." -- "Ja onko Jumala
rangaissut meitä?" -- "Jumala on rangaissut meitä."

Hän sai nyt vihdoinkin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut. He
olivat viho viimein osuneet karhun pesälle ja saatuaan risukon
näkyviinsä, olivat he pysähtyneet pyssyjänsä lataamaan. Mutta
ennenkuin he olivat valmiit, porhalsi karhu ulos pesästään suoraan
heidän päällensä. Silmäilemättä vasempaan tai oikeaan, hyökkäsi
se oitis Ingmar Ingmarinpojan kimppuun ja iski häntä päälakeen,
niin että hän lysähti maahan kuin salaman lyömänä. Ketään muita
ahdistamatta karhu sitten ryntäsi hänen ylitsensä ja riensi tiehensä
metsän kätköön.

       *       *       *       *       *

Ingmar Ingmarinpojan vaimo ja poika ajoivat iltapäivällä pappilaan
ilmoittamaan kuolontapausta. Poika esitti asian. Vanha emäntä istui
ja kuunteli vain, kasvot värähtämättöminä kuin kivikuvalla.

Rovasti istui nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä. Kirjat
olivat olleet auki ja hän oli merkinnyt kuolontapauksen. Hän teki
sen hitaasti, saadakseen kotvasen miettiä mitä sanoisi leskelle
ja pojalle, sillä tämähän oli harvinainen tapaus. Poika oli aivan
avomielisesti jutellut miten kaikki oli käynyt, mutta rovastia
halutti tietää mitä he itse arvelivat. Ingmarilaiset olivat aina niin
omituista väkeä.

Kun nyt rovasti painoi kirjan kiinni, virkkoi poika.

"Tahtoisimme myöskin sanoa rovastille, ettemme halua mitään
muistosanoja isästä."

Rovasti työnsi silmälasit otsalleen ja katsoi tiukasti vanhaa vaimoa.
Tämä istui yhtä liikkumattomana, kuten äskenkin. Hän hiukan vain
hypisteli kädessään olevaa nenäliinaa.

"Me hautaamme hänet arkipäivänä", poika jatkoi.

"Vai niin, vai niin", virkkoi rovasti. Hänen päätänsä kerrassaan
huimasi.

"Vanha Ingmar Ingmarinpoika viedään hautaan kenenkään siitä
tietämättä! Kirkkoväki ei siis kiviaidalla seisten katsele komeutta,
kun hänet hautaan kannetaan."

"Hautajaisia ei tule ollenkaan. Olemme antaneet naapureille tiedoksi,
ettei heidän tarvitse valmistautua saattueeseen."

"Vai niin, vai niin", uudisti rovasti taas. Ei osannut muutakaan
sanoa. Hän tiesi kyllä mitä sellaisille ihmisille merkitsi
hautajaisten pidosta luopuminen. Hän oli nähnyt kuinka se oli ollut
lohdutukseksi leskille ja orvoille, että olivat saaneet pitää upeat
maahanpanijaiset.

"Ruumissaattoon ei tule muita kuin minä ja veljeni."

Rovasti katsoi ikäänkuin vedoten emäntään. Voiko hän todellakin
suostua tähän? Puhuikohan poika todellakin äitinsä tahdosta? Hänhän
istui siinä ja antoi riistää itseltään kaiken sen, mikä oli hänelle
kultaa ja hopeaakin kalliimpi.

"Emme aio soitattaa sielukelloja emmekä paneta hopealaattoja arkkuun.
Me tahdomme sen niin, äiti ja minä, mutta me puhumme siitä vain
teille, rovasti, saadaksemme kuulla, katsotteko sen olevan väärin
isää kohtaan?"

Nyt puuttui nainenkin puhumaan. "Niin se on, että me tahdomme tietää,
onko se väärin isää kohtaan?"

Rovasti vaikeni yhä, mutta nainen jatkoi innokkaammin. "Sanon
sen rovastille, että jos mieheni olisi rikkonut kuningasta tai
voutia vastaan, tai jospa olisi minun täytynyt katkaista hänet irti
hirttonuorasta, olisi hän kumminkin saanut kunniallisen hautuun,
kuten hänen isänsä ennen häntä, sillä Ingmarinpojat eivät pelkää
ketään, eikä tarvitse väistyä ketään. Mutta jouluna on Jumala pannut
rauhan ihmisten ja eläinten välille ja eläin parka piti Jumalan
käskyn, mutta me rikoimme sen, ja siksi Jumala meitä nyt rankaisee.
Eikä sovi meidän siis loistolla ja upeillen esiintyä."

Rovasti nousi ja astui eukon luo.

"On oikein mitä sanotte", hän virkkoi, "ja tehkää niinkuin itse
tahdotte." Ja hän jatkoi, ehdottomasti ikäänkuin itsekseen: "Ne
Ingmarilaiset ovat suurenmoisia."

Eukko oikasihen hiukan sanat kuultuaan. Rovastin mielestä hän tällä
hetkellä oli kuin koko suvun vertauskuva. Hän ymmärsi mikä se
vuossadat toisensa perästä oli antanut näille raskasliikkeisille ja
harvasanaisille ihmisille mahdin olla koko pitäjän johtajina.

"Ingmarinsuvun on oltava hyvänä esikuvana kansalle", sanoi vaimo.
"Meidän on näytettävä että me nöyrrymme Jumalan edessä."



KIVIKUMPU.


Oli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla
kasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista
levisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen
ja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan
tavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin
vähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä
hajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet
saaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä,
eivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille
kukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä
heloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta
oli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita
kellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden
siunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.

Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän
reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia
ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle
kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi
jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren
roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi
vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen
sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä
kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman
pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi
heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan
pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön
aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen
katseleisivat taivaan tähtiä.

Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka
päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt
selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui.
Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen
pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen
päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.

Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen
väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio
tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän
nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei
tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.

Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta
vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan
kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin
se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat
kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön
tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta
terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava
auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa
aamupäivän loistoa.

Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin
innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi
hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri
kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt
sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset,
joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin
päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.

Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä
lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien
sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat
lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta
ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista
vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat
siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja
kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti
kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.

Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat
takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla
helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin
hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa
kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla,
väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.

Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua
alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja
käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi
kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.

Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli
lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa
ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä
ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.

Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan,
ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa
olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli
poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli
upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka
kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen
päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita.
Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli
kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.

Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa
punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten
parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi
korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta
seisomaan.

"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla
hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei
haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren
kanssa.

Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen
huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin
paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän
hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin
kanervikkoa.

Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni,
kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet
pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään.
Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta
aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti
jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen
täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan
hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän
juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.

Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa
kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei
ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut
kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia
ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen
rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta
kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.

Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti
hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi
niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun
miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä
nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli
kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.

Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko,
laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana,
miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän
ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä,
koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei
ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei
omaa armasta.

       *       *       *       *       *

Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten
sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa
pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään
sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.

Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä
metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se
muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet
jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät
ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja
rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.

Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten
metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä
laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta
heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon
siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan
teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili
tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein.
Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja.
Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta
valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.

Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä.
Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he
risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt
eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä
yhteen.

Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut
kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli
päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki
hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi
hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin
sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen
äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi
valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti
näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle,
mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella
innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran
temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko
halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka
se oli tuskin eläimen luolaa parempi.

Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina
yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti
sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin
odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle
itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin
todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen
aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli
vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa
rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.

Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon
oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja
nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi
hän.

Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille
tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään
nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret,
niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.

Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa.
Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen
väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin.
Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki
Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta
mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä,
mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle
apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää,
että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin
sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen
kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen
mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja
vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa
miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän
olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia
sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein
itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille
kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän,
se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta
mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.

Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki
pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen
pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.

Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut
huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa
kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista.
Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat
kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian
raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi
Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja
sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.

Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne
tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle
tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että
ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat
siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun
tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen
pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut
sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin
hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun
ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.

Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei
auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin
siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti
häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi
hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä
menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli
yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan
koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista
kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.

Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid
ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän
ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä
hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.

Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän,
että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin
hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin
liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä,
ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne
itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle.
Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta
vastustaa halua nähdä sitä.

Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli
kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä.
Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle,
levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty
vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut
muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi
pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.

Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin
iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen
seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin
vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin
ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin
käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen
kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus
sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä
näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.

Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja
alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että
ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui
innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen
tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet
loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.

Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti
kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne
nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa
hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi
aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän
sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.

Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama
veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid,
kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu,
vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena
ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet
kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli
koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi.
Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven
vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa
huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli
samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä
kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut
kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.

Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse
vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti
kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki
pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja
suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää
hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä
miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta
kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja
vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä
luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.

Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä
koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän
lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä.
Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt,
vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä
miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti
hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen
kivikummuksi.

       *       *       *       *       *

Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä
maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he
auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten
he eivät voi elää erillään toisistaan."

Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin
hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen.
Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi
sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.

Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin.
Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen
naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.

He eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He
söivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä
leipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja
vuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda
itselleen liharuokaakin.

Kerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle
laaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa
hilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni
muukin: "Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä."

Talonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen
vuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen
kasvatikseen. "Lapsi on minulle hyvin rakas", virkkoi hän, "ja koska
te olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille."

Lapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen
ottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He
arvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat
kasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.

Mutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi
vierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia,
sillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei
kukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen
tappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon
he eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta
antaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat
tottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain
omastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He
tahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa.
Heidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä
he suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut
aavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin
he luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat
tavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja
vastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.

Naiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia,
mutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää
äidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa.
Muille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä;
mutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan
ymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään
tupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli
uutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.

Jofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä
lausui silloin: "Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä
tyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin
tahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!" Ja hän
oli hyvin murheellinen.

Hänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. "Jumalan
tähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille", virkkoi hän.
"Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme."

"En minä sitä tarkoittanut", vastasi talonpoika. "Päinvastoin luulen
teidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo
syyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On
aikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat
kuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä
Tönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille."

Tönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin
hyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin
kyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat
sanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut
kerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet
tulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa
kasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.

Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten
juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan.
Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti
puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät
voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid
olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet
miehistään.

Tönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista.
He panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun
heitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he
unimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä
he molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut.
Mistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä,
eivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat
nukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului
rappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki,
kulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän
sänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään
eroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he
selvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.

Nyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet
uskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He
huomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!

Siitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa
kummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran
rauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut
nyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid
kulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä
heidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta
niin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.

Eräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja
heidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid
vuoteeltaan.

"Nukutko, Tönne?" virkkoi hän. "Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai
mitään kuulune."

Hän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi
tehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet
kestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus
heitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.

Kun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen
tältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli
jotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa,
että vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki
hänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen
rannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet,
joiden välistä pohjelihakset pullistelivat.

Tällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä
ystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä
sääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin
mieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava
sotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla
ja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä.
Välittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi!
Liikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset,
joiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen
kuolema painanut hänen omaatuntoaan.

Ja hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova
pakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen:

"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät
elämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä
kuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!"

Silloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: "Mitäpä minä
sille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu
mitään ilman hänen tahtoaan." Ja hän arveli, että hän parhaiten
saisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista
katumustuumista.

Mutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen.
"Jofrid", sanoi tämä, "nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti
sängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?"

"Lapsihan on kuollut", vastasi Jofrid. "Sinä tiedät, että se makaa
syvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta.
Hän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä
asiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta."

"Mutta tästä täytyy tulla loppu", sanoi Tönne.

Jofrid naurahti kamalasti. "Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille
tämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää
lasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen
kuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?"

Hän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui
kummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän
Tönnelle vastasi.

"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja
tehdä parannus", lausui Tönne.

"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää", väitti
Jofrid. "Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun.
Ei ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten
tehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun
mielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön."

"Olen koettanut ruoskimista", sanoi Tönne. "Ei ole siitä apua".

"Näetkös", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.

"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan", jatkoi Tönne sitkeän
päättäväisesti.

"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?" pilkkasi
Jofrid. "Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa
hänelle?" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen.
Sellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina,
mutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt
miehestään hänen hyvän sydämensä tähden.

"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle
sovintoja."

"Mitä antaisit hänelle?" kysyi vaimo.

"Vuohet ja pirtin."

"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.
Siihen ei riitä koko meidän omaisuutemme."

"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän
tyydy vähempään."

Tällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä
sielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi
menettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet
henkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.

"Ota vaari sanoistani, Tönne!" kähisi hän melkein surun
tukahduttamana, "se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni."

Sitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he
istuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan
ei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat
ajattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan
vihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.

Sen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että
hän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten
läsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän
miestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän
nähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi
hyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta
synkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa
täytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.

Tönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin
ennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja
hidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä
tuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa
Tönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä
arvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän.
On ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana
kuolevan.

       *       *       *       *       *

Mutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan
Tönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä
aamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin
tuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen.
Hän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli
toivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen
hyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.

Hän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä.
Kyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka
jäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään
hänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt
ja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta
kun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se
uudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä,
jolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.

Hän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli
ollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa
viime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet
kiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi
saada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.

Sattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää
soittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään
heille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen
täytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja
sitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita
keräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.

Syntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan
nurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli
melkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä
ja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin
oli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja
riemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki.
Jofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle
ja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.

Oli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon
välkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla
kivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen
peitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.

Hän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut
koetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava
huomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka
kohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain
ottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin
heille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli
monta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties
heiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he
olisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: "Tämä on kuoleman
polku." Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä.
Hän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle
kuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa
raskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.

Hän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan
urhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan
koristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa
kiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas
sädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran
näki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat
ja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän
istui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli
tullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista
suurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja
Jofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista
asui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja
haudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan
kuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä
ihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa
kuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston
halu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua
ohitsensa kivisydämensä heltymättä. "Se on jumalien tahto", hän vain
sanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä,
sillä hän sanoi aina: "Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien
pakottamana tehnyt?"

Jofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli
jonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla
onnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän
tunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.

Hänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi
ja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä,
saisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta
kun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta
koristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä
oli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä
ollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä
voinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid
kysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että
hänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?

Väki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat
pitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan
poikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti
heidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle.
He ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon,
kaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin
ympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon
viimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui
siihen ja juoksi mukana.

Tämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä
oli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä
rohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä
myrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne
kankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä
kaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin
ja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut
aikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä
hurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.

Jofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada
pysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa
kadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä,
hän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.

He olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan
kummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti
tarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret
ojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun
hohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä
nyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan
ohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat
käsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää,
miks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu.
Hän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä
se oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.

Tuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko
nousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja
vangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi
tehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa
vangita häntä, mutta hän ei voinut. --

Jofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat
niin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä
laahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä
pysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä
sukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet
kouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla
peitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime
hetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa
kivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.

Loppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan.
Vinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja
sen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.



LEGENDA LINNUNPESÄSTÄ.


Hatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen
pitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin
tuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.

Kumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt
partaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen.
Niinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut
väsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin
aikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.

Hän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse
kiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen
saanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli
hän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä
luolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka
rukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.

Hatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä
suurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän
pahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia
enkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren
hyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä
hautausmaita.

Kaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän
matkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava,
jonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta
rehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän
polttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet,
mutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden
myrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin
parta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.

Västäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen
kukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri
sinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet
rauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren
huiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin
saamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto
erakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka
pyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.

Tietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta,
sammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen
vanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin
tiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan
heikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin
lihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu
käsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen,
kova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti
ruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi
ja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat
ja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan
vihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.

Linnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa
toiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja
saha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat
monet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas,
panivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa
myrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen
epäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän
oli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta
ja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen
kohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.

Myrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta
lennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa.
"Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset
ehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä!
Eläville ei ole armahdusta!"

Myrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon
suuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja
koettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa
painui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea
koukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden
rakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.

"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin
avaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle?
Eivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi
astiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?"

Ja Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas
hehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia
lintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.

Mutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen
silmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella
kiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin
kuljettivat aina uuden korren pesäänsä.

Vanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen
rukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen
Herraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen
ruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa.
Hän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan.
Kauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä
ajoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja
hävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla
hevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.

Pikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi
ripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän
ruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita.
Heillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja
mielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat
he ehtineet melkein katon harjaan.

Mutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä
useammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he
menettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä
kärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.

Sitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille
nukkumapaikoilleen.

Ken iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa
mättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa
länsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä,
seisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen
nummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä
kurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita
päitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja
päästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta
hyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat
pikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta,
noilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä
läiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.

Aamun koittaessa västäräkit ensin luulivat eilisiä tapahtumia
ihanaksi unelmaksi.

Tarkaten merkkejään lensivät he suoraan pesälleen, mutta se oli
poissa. He lentelivät etsien pitkin nummea ja kohosivat suoraan
ilmaan tähystelläkseen. Ei näkynyt jälkeäkään puusta eikä pesästä.
Vihdoin laskeusivat he parille kivelle joen rannalle ja tuumivat. He
heiluttelivat pyrstöjään ja kääntelivät päitään. Mihin olivat puu ja
pesä joutuneet?

Mutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen
toisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän
puunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se
oli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka
lienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.

Silloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää
miettimättä luonnon monia ihmeitä.

Hatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi,
että heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään
päivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään
nuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea
pitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat
laumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden
pikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien
kirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa
luonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli
selvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen
käteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan
rukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat
ehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen
rukouksensa kuulluiksi.

Mutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan
seurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän
pian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä
ja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta
salavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän
talonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja
västäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän
sisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.

Talonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron
asukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat
ottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen
hänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta
seisomassa linnunpesä kädessään. "Kas vain, miten tuo hurskas mies
rakastaa noita elukoita", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet
häntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät
leivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi
hän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen
kirouksilleen.

Hänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa
palvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla
ja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen
tottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa
kohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia
eikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän
oppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien
joukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.

Hän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään,
jotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja
vesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.

Pääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan.
Molemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään,
neuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko
pesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua
pyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.

Niin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen
kädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä
yhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät
vihdoin tästä.

Ja hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein
olivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä
tuijottavat pesään.

Ei koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa.
Siinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku
untuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain
kuusi suurta, ammottavaa suuta.

Hänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä
juuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän
koskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun
hän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa
hävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta
olentoa.

Kun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi
toivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät
antaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat
häntä.

Pian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan
erakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän
näki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja
ruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille
lahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne
nopeasti kukoistuksessaan.

Mutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin
vanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle
lupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset
olivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli,
millä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta,
hoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.

Toisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt
hänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus,
jonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on
tullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.

Joskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen
mielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista
ja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten
kynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista?
Hänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan
pesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean
vasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen
vihan vimmassa etäälle jokeen.

Joutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit.
Toinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän
reunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento
olisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain
pelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät
heille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne
kaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös
tai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.

Mutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla
puuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja
niin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä,
lepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun
heille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman
pian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat
heitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.

Hän se kumminkin oli pannut asian alulle.

Nyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin
voisi luopua lupauksestaan.

Kukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla
kädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut
rakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat,
kaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän
oli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.

Kaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme
ihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin
sääli heitä.

Huomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus
täytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen
ja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi
kuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki
nuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen,
sillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde
vanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut
käsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.

Ja seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien
liehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään
jollekin, jota hän ei nähnyt. "Sinun ei tarvitse", sanoi hän, "sinun
ei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä
pysyä."

Ja hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta
vetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.



TALE THOTT.


Olipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa
ja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei
hänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli
piiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen,
jonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja
silloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä
juuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä
koskaan olisi tullut murhaajaa.

Jotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki
koiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli
käytäntöön.

Tämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä
oli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän
oli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta
asianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä
säilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua
kiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin
Arild Urup...

Oltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.
Siellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että
Ranskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa
ajamaan sala-ampujia.

Kuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan
näistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että
niitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä
vankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää
hampaitaan, ellei varas koettanut paeta.

Tanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät
luulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli
vanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös
koirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.

Herra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan
kuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin
Ugerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa
mukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa
oikein selville mitä hän itse tahtoi.

Hän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan.
Ensiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva
eläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut
herättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän
oli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi.
Toisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.

Hänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan
tavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas,
että Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys
onnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo
veressä.

Kun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild
Urup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että
Arild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin
ja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen
kaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli
varastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi
varasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.

Astuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut
hänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä
haistella ja irroitti siltä kuonokopan.

Koira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild
herra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli
juuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua
eläintarhasta.

Kun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan
paiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja
kita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.

Herra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä.
Häntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi,
että tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies
oli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta,
jonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa
myöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin
teloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä
ja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän
yritti nousta.

Kun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin
merkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään,
ihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän
nauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.

Häneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras
itselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään
värähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän
muistanut koskaan ennen tunteneensa.

Hän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi
ensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi
haluavansa pieksää hänet hengettömäksi.

Mies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut
hänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt
lyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi
piestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.

Koira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka
lyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli
heittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan
kuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa
vallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.

Ja kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se
suistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin.
Lintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.

Arild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina
seuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän
ei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa
ja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän
kumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi.
Mieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä.
Sillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien
säihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua.
Kuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.

Ja totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta
rauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi
hän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden
toisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.

Mutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään,
vaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina
sitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.

       *       *       *       *       *

Mutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee
ja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta
aikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana,
se häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.

Mikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa
ja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.

Mikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena
kuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä
kaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut
pyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten
mukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.

Anna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että
pinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan
ihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi,
pysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua
tervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!

Kuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra
Lave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin
leskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta
Tale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva
tahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.

Ja siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra
hänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin,
rakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä
Tale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka
ovat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä
epätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun
hänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo
samoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa
raivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro,
varro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva
tahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle
ja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja.
Ja nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa
tervehtivät nauruntyrskeellä.

Anna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On
häät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner
toisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka
he toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa
sitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain
varjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.

Ja nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin
Elsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi
sodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että
Arild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään
häntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat
nuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.

Ei maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita
muuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.

Ja tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen
polvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä
elonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on
osallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.

Tuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa
kiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa
vieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää
epuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas
ei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen
uskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.

Kuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat
Ruotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja
rukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei
siihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas
tahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää
Arildia vankina.

Ja Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito
istuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten
hurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu.
Me saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia
kukkasia tien viereltä.

       *       *       *       *       *

Ajattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta,
ajatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!

Ja ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se
melkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo
jäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin
sielua.

Että onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi
toivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.

Oli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota
nimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo
levittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen
ja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee
puistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa
nurmikoilla.

Ja lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi
häirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli
täysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.

Ja missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea
uhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien
keskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa
on täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien
laineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat
peltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla
kuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.

Kaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä
savihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös
upeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan,
jossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on
verhottu kallisarvoisilla kankailla.

Lahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle
suihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville
lukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes
linna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta,
ja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki
muistaneensa.

Mutta linnan pihalla siellä tanssittiin!

Impi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä
jonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta
kun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan:
"täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!..."

Lemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa,
ja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja
sumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja
yks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon.
Pitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi
lietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.

Tulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo
sopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta
ihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu
ritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa
karkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.

He kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät
niin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun
sävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen.
"Kuuleppa, kuuleppa", hän sanoi, "nyt vietetään Eriksholmassa häitä!"

"Etkö tahtoisi tanssia?" kysäsi Kirsti rouva.

"En, Kirsti rouva, en jaksa."

"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa."

"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva."

Hän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi
hengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän
olisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä
ikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.

Kirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli
tavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto.
Hänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli
kuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.

Kirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän
oli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois
voimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.

"Mikä sinun on, Tale Thott!" virkkoi Kirsti rouva, "kuinka olet noin
uuten uupunut?"

"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva."

Neito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta
nyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.

Tiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta,
hän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva
kaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli
sulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa
aateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen
puolta yötä.

Ei ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista
korkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti
veitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.

"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua", virkkoi Kirsti
rouva.

Tale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain
kevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.

Ajatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli
luonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä
lehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran
ja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan,
silloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti
rouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?

"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista", lausui
Kirsti rouva.

Tale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei
tuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti
rouvan ympärille ja syleili häntä.

Ei maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut
sanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi
vähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina
siitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli
jo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä
välittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa?
Niin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla
herra Arildista vapaana!

"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani
vastaan?" sanoi Kirsti rouva.

Neito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden
osoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale
Thott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan
tahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua
puhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan
puhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin
suhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä
välittänyt.

Niin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin,
vakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän
oli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt,
tavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan
Arild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin
markkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva,
pitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa
alkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden
tähden.

Kyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi
kopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut
povessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin
tomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin
nöyrtyä.

Oli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild
Urupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut
Anders Banner.

Oi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa
ja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä.
"Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin", hän
sanoi. "Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt
juomme häitä Eriksholmassa!"

Uudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild
Urup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders
Banner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista
kuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale
Thottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut
suurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?

Ei ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.

Mutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja
puhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi
vähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen
se sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä
erilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään
äidiltänsä vapautta hänestä.

Kirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu.
Sanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan,
mutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän
oli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut
ritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles,
hän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen
voi päättyä hyvin?

Kaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että
Anders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää
Arild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin
vielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.

Ja tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka
ilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten
hän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa
tanssitanhuaa kohti. "Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme
häitä Eriksholmassa."

Sitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä!
Ajatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi
lähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia!
Ja kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt.
Andershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta,
että hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.

Mutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut
odottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi
viettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild
Urupia vielä vuosikauden.

Se vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut
vuosisadalta.

Joskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei
hänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä
iloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan
ääressä.

Anders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään.
Hän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella
hänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan
iloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat
kuluneet odotusvuodesta.

Hän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. "Tule",
hän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta
tanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.

"Elä", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.

"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä
elin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin,
siellä kuljin, siellä seisoin."

"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta.
Ja joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild
Urup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti
esille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli
luulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai
vanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi
jokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi
tulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä
kerran!"

Mutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana
puistossa, hän sanoi.

Mutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan
mukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja
suuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi
ilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella
menneiden aikojen katkeruutta.

Vihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma
tahto, hän itsekseen sanoi.

Ja Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien
tempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei
anna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien
täyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale
neitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.

He tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se
muistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä
viidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko
ja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli
herkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi
useammin kuin kerran hänelle.

He tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle
näkyvinä. "Tuolla on maantie", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä
ristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet.
Sitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa
onnellinen tällä kauhun paikalla.

"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka
mielenlaatuun en voinut luottaa", hän sanoi.

"Lähtekäämme täältä!" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.

Ei, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle
sen kaiken tärkeimmän.

Tiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa
oli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin
palaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli
epäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä
maksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut
häntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin
samoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli
toivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin,
Kirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita
häävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu
odottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona,
ajatteles, hän oli ollut kotona!

Mitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän
oli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä.
Hän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.

"Tale Thott", virkkoi Kirsti rouva, "onko nyt sekin tullut osaksesi,
että sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä?
Lähtekäämme!"

Sillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan
hallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain
alennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni
hukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: "Lähtekäämme täältä."

Mutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän
voi puhua vapaasti onnestansa.

Siis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders
Banner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa
nähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista
päivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää,
että hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi
kuullut hänen sanansa!

Hän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa!
Eihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään
morsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten
niin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?

Anders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että
se oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan?
Miksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään
rakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa?
Elköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin
syrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän
hänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain
päästäksensä Arild Urupista?

Ja he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli
ehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän
oli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta
siihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin
suunnattomasti.

Ja kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt
kävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei
kenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. --

"Menkäämme kumminkin kotiin", pyysi Kirsti rouva.

Kirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka
olivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät
pöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli
tuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.

Tale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten
ihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja
melusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.

Kirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että
hän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan
käsi.

"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi", sanoi Tale neito, "niin
hän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä." Ja
hän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä,
kunnes sulhonsa tulee ratsastaen.

"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten
paljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle,
Kirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme.
Tuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee
minut vuoreensa."

Kirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He
istuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen
kosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka
keijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien
huntujensa alla.

       *       *       *       *       *

Tällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella.
Hän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja
siteistä ja Kark koiransa vieressään.

Hänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat
lunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi
Ruotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut
Ugerupiin kolme päivää ennen häitä.

Hän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen
etäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän
ollut tehnyt.

Mutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin,
kelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän
oli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien
puistossa.

Niin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä.
Kävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa
sen rauhaan.

Hän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se
houkutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen
valossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut
puistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja
paistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen
aikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista
ja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona.
Miks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa
rouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta
tällaista juhlaa ei hevillä uudistu.

Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi
naurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä
hänelle parasta oli.

Silloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston
perälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja
aprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että
tämä oli Jumalan tahto.

Hän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä
mielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen
vain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan.
Hädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän
heittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä
hengen.

Hän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se
nauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja
aivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja
painijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi
kuin Erik kuninkaan vankilassa.

Hän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla.
Häntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla
hiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi
hevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan
sellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän
huutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista
vaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.

Hän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.

Hänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa
odotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä
ja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa
kuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan.
Mitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun
taloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut
vanhoja temppujaan.

No, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä
janoissaan koko yön?

Yhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: "Hän tulee." Hän oli
kuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria
vastaan.

Mutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun
alta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla
näkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.

Kark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se
muisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti
hänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät
rinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat
kaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut
aivan toiset tuumat.

Neito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän
oli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää
häntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!

Kauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet
kumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui
hänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat
hammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!

Mitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi
sanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen
nyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä
surra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa.
Tuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan
vaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului
kuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli
ratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta
koko elämän-ajan.

Mutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet
turvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se
joka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä
oli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli
maahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei,
ei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.

Tämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa,
kaikkea pahaa.

Hän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää
hänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja
väkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.

Hän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi
ääneen.

Hän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi
hänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti
pois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu
eläin.



HAUTAKIRJOITUS.


Nykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista
ristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki
kirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole
kummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas
ja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli.
Eikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.

Valkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan
juolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.

Mutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt
paljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut
laskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja
kun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla
kokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.

Hän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena,
ja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen
peittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää
siellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa.
Ei ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää
yhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä.
Sydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla
vuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä
paljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.

Tiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista
ja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen
poikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi
älytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan
spirea-pensasaidan poikki.

Mutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla.
Ensiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista,
aivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa.
Toiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään
epätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja
mättäitä.

Useimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita
pikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki
nyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa
surunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.

Ne jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin
vainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä
lehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään
haudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen
peitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia
parempi.

Pari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille
lumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka
ylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään
eivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle.
Vanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan
rakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin
jonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla
missä "hauta" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja
he alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat
joutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa
mihin heidät on laskettu.

Joku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on
aniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan
vaikeat erottaa toisistaan.

Yksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä
pieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan
kirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja
toimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä
multiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla
paarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata
jälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.

Tapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun
hautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla
tehtaanpatruuna Sanderin lapsi.

Lerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan
äskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä
muistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu
kivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi,
johon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana

    SANDER,

suurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.

Mutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin
tehtaan patruuna sanoo vaimolleen:

"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani." Yhtäkkiä näkee
heidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna
juuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen
vaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on
näköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.

Hän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin
hänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo
vetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen
kourissa.

"Mitä sanot, mitä sanot?" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa
vilussa väristen.

"Se on minulle vastenmielistä", virkkaa tehtaanpatruuna. "Isäni ja
äitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että
se lapsi tulee sinne."

"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!" virkkaa toinen yhä
väristen. "Tiesin kyllä että kerran kostat."

Mies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja
kookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa
tahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään,
ettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä
päättäväisyyttä.

"En tahdo kostaa", virkkaa hän kohottamatta ääntään. "Minä vain en
voi sietää sitä."

"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä
toiseen", virkkaa vaimo. "Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee
yhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä."

"Olenpa ajatellut sitäkin", mies sanoo. "Mutta minä en voi."

Ne, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse
monia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on
kerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. "Miksi sitten
annoitkaan minulle anteeksi?" hän virkkaa väännellen käsiään. "Miksi
annoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle
anteeksi?"

Mies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan.
Mutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen
myöntyväisyydelleen. "Sano naapureille mitä tahdot!" hän virkkaa.
"Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano
ettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä
minun ja sinun!"

"Entä sitäkö he uskoisivat!"

"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat", mies sanoo.

Hän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän
sanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.

Rouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu
ja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on
kauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä
voimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme
nousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi
sitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo,
joutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut
ajatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.

Se joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?

Hänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle
anteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. "Sinä olet ollut pois
suunniltasi", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.

Mutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi
kumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea
sellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei
koskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää
sydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen
kärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että
parempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut
niin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla
hyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä,
vaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää,
että takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä
käytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja,
kadotettu.

Ihmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen.
Hän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin
huomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän
mitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei
näytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen,
tuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka
kivetyttää häntä, se on pelko.

Hän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata
mukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää
että kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan
suureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan
ihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton
etunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle
hautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä
onkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa?
Mieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat
olleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää,
sanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva
kadotettu ja tuomittu.

Ainoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy
kulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi
niinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa
peittääksensä sanoo.

Mies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut
hautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on
tyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.

On sunnuntai ja jumalanpalveluksen päätyttyä järjestytään
ruumissaatoksi pitäjän tuvan edustalle. Kantajat laskevat valkeat
kantoliinat olkapäilleen, kaikki Lerumin säätyläishenkilöt astuvat
saattojoukossa ja paljon muuta kirkkoväkeä.

Saattojoukon järjestyessä ajattelee äiti, että nyt ne valmistautuu
kulettamaan rikollista teloituspaikalle.

Kuinka he häntä katselisivatkaan takaisin palatessaan! Hän on tullut
saapuville voidaksensa valmistaa heitä, mutta ei ole saanut sanaakaan
huuliltaan. Hän ei voi puhua tyynesti ja hillitysti. Mutta valittaa
hän voisi, hän voisi voivottaa kovasti ja rajusti, niin että se
kuuluisi yli koko kirkon tienoon. Hän ei uskalla liikuttaa huuliaan,
ettei äänekäs kauhun parahdus niiltä purskahtaisi.

Kellot alkavat kumahdella tornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle.
Ja nyt he saavat sen tietää, ilman vähintäkään valmistusta! Miksei
hän ole voinut puhua? Hänen täytyy hillitä itseänsä ettei huutamalla
kieltäisi heitä viemästä kuollutta hautausmaalle. Eihän se, ken
jo on kuollut, mitään merkitse. Miksi pitää hänen joutua tuomioon
kuolleen tähden? He saisivat viedä vainaan mihin tahansa, kunhan
vain ei kirkkomaalle. Hänellä on sekavia tuumia koettaa pelästyttää
heitä pois hautausmaalta. Se on vaarallinen. Se on kerrassaan ruton
saastuttama. Siellä on nähty suden jälkiä. Hän tahtoi peloitella
heitä kuten lapsia peloitellaan.

Hän ei tiedä mihin lapsen hauta on kaivettu. Aikanaan sen kyllä
ehtii tietää, hän arvelee. Kun nyt seurue saapuu hautausmaalle,
silmäilee hän lumikenttää keksiäkseen vasta luodun haudan. Mutta hän
ei näe tietä eikä hautaa. Siellä ei näy muuta kuin raivaamatonta
lumilakeutta.

Ja saattojoukko menee paarihuoneelle. Kuka suinkin sopii se tunkeutuu
sisälle ja siellä toimitetaan hautaaminen. Ei tule kysymykseenkään
että mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan aavistakaan, että
pienoista, jota nyt vihitään viime lepoonsa, ei konsaan peitetä
perhehaudan multiin.

Jospa Ebba Sander olisi tämän muistanut ja jollei hän olisi unohtanut
kaikkea kauhunsa tähden, niin ei hänen olisi tarvinnut olla
peloissaan silmänräpäystäkään.

"Keväällä", hän ajattelee, "kun arkku peitetään hautaan, niin
tuskin on muita kuin haudankaivaja saapuvilla. Kukaan ei usko muuta
kuin että lapsi lepää Sanderien haudassa." Ja äiti älyää olevansa
pelastettu.

Hän lyyhistyy katkeraan itkuun. Ihmiset katsovat säälitellen häntä.
"On kauheaa kuinka hän suree", he sanovat. Mutta hän itse parhaiten
tietää itkevänsä sellaisia helpotuksen kyyneleitä, kuin se, joka on
suuresta hädästä ja hengenvaarasta päässyt.

Pari päivää hautajaisten perästä hän istuu hämärissä tavallisella
paikallaan ruokasalissa. Illan pimetessä hän yhtäkkiä huomaa
istuvansa ikävöiden odottamassa. Hän istuu ja kuulostaa lasta. Nythän
on juuri se aika, jolloin sen on tapana tulla sisälle leikkimään.
Eikö se tulekaan tänään? Ja sitten hän kapsahtaa pystyyn ja
ajattelee: "Sehän on jo kuollut. Sehän on jo kuollut."

Seuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta
illalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se
kasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän
ja yön hetkiä.

Onpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän
rakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole
ajatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se
lapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se
sai usein tuntea olevansa vaivaksi.

Vaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää
miehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti
lakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle
kaikessa tässä touhussa voi jäädä!

Mutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein
anoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä
ääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee,
että kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti
jäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli
unta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen
valveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.

Hän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin
kaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.

On ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt
sitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.

Oikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän
iloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista
salaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea,
rusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen
kaunis.

Se käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan
lienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on
olemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja
uskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko
kasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin,
jotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja
kumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.

Päivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä
toivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan
tullut niin likelle sitä kuin nyt.

Toisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa
sen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois
riistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.

Hän on pelännyt surua muinoin, mutta nyt huomaa, ettei suru ole
sellaista joksi hän on sitä luullut. Suru on eläytymistä pojan koko
olemukseen niin että hän vihdoinkin ymmärtää hänet. Tämä suru on
hänelle ääretön rikkaus.

Mutta nyt hän enimmän pelkää sitä että aika anastaa häneltä lapsen
pois. Hänellä ei ole ainoatakaan valokuvaa lapsestaan, kenties tämän
kuva haihtuu hänen muististaan. Hän istuu joka päivä ja tutkii ja
koettelee: "Näenkö hänet, näenkö hänet oikein?" virkkaa hän.

Talven kuluessa viikko viikolta hän itsekin hämmästyy sitä, kuinka
hän ikävöi kevättä, jolloin voi saada lapsen ulos paarihuoneesta ja
multiin peitetyksi, niin että hän voi päästä haudalle puhelemaan
hänen kanssaan.

Hän saa lepopaikan siellä vasemmassa kolkassa, missä on kauneinta.
Ja äiti koristaa kummun ruusuilla. Hän tahtoo myös saada aidan ja
istuinpenkin sinne. Hän tahtoo saada istua siellä kauan, kauan.

Mutta ihmiset varmaan ihmettelevät! Hehän eivät muuta tiedä kuin että
hänen lapsensa lepää perhehaudassa. Kuinka he nyt kummastuvatkaan,
nähdessään hänen koristavan vierasta hautaa ja istuvan siellä
tuntikausia! Mitä hän keksisikään sanoaksensa heille?

Väliin hän ajattelee, että hänen tulee menetellä näin. Ensin hän
menee isolle haudalle ja laskee sinne suuren kukkavihkon ja istuu
siellä kotvasen. Sitten hän kyllä pääsee puikahtamaan tuonne
pikku haudalle. Vainaja kyllä on tyytyväinen siihen ainoaan pikku
kukkaseen, jonka hän on voinut hänelle säästää.

Niin poika kyllä voi tyytyä tähän, jos äiti voi. Mutta tuntuu kuin ei
hän voisi tulla mihinkään yhteyteen lapsensa kanssa tällä keinoin.

Ja lapsi saa silloin tietää että hänen äitinsä häpesi häntä. Se tulee
ymmärtämään mikä kirveltävä häpeä hänen tulonsa oli hänen äidilleen.
Hän tahtoo varjella lastaan tästä tiedosta. Lapsen tulee uskoa, että
äidin onni hänet omistaessansa on arvokkaampaa kuin muu mikään.

Vihdoinkin talvi väistyy. Tuntuu että tulee kevät. Lumivaippa sulaa
ja maa alkaa näkyä. Vielä viipyy kenties pari viikkoa, ennenkuin
routa lähtee maasta, mutta on kumminkin toivoa että kuolleet pääsevät
pian pois paarihuoneesta. Ja äiti ikävöi, ikävöi!

Voiko hän vielä nähdä lapsensa? Hän koettelee joka päivä, mutta se
onnistui paremmin talvella. Nyt keväällä ei se tahdo näyttäytyä
hänelle. Silloin hän joutuu epätoivoon. Hänen täytyy saada istua
haudalla tullaksensa häntä likelle, voidaksensa nähdä hänet,
saadaksensa rakastaa häntä. Eikö lapsi jo vihdoinkin pääse multiin?

Hänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä
hänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.

Lopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa
tieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla.
Hän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa
tähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut
taas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen
alkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun
maa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo
on antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.

Poikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna
selvillä valkeilla kirjaimilla:

    TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.

Ja sitten alempana ristin rungossa äidin nimi.

Hän ei välitä vähääkään siitä että koko maailma saapi tietää mitä hän
on tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, se ainoa on tärkeää, että hän
vilpistelemättä saapi rukoilla lapsensa haudalla.



VELJEKSET.


Sääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun
ne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin,
tuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset
vaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun
nurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä.
Ja on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja
he tuntevat itsensä loukatuiksi.

Sellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea.
Mutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi
kunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.

Maaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä
sopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.

Jos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun
aivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan
arkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli
joku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki
arkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule
toista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti
nähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat
tilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään
koristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että
hevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä
juhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.

Eikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta
seppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu
asiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa
mikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne
olisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä
saattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko
itkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne
odottavat Svartsjön kirkkomäellä.

Yhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan
nuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä,
ijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle
pukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen
ympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei
itke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan
tiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä
yhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat
kyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.

Ymmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon,
niin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo
Svartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin
heillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.

Mutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas,
huomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään
astu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti
arkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään
mieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta
kuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.

Täällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin
minä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina,
niin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne
ääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja
se mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä
on opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka
on unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja
siinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt
tervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin
ainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.

Kun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle,
seuraa jokikinen toimintaa.

Ettepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha
sotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka
ja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka,
astelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu
hyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin
ulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee
hautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.

Sitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja
teitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki
kirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.

Mutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten
köyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen
muhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia
Svartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa
mahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka
lepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.

Noiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan,
raskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään,
kuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja
painaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.

Jos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon,
paljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin
ajatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis
koskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut,
eikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen
hajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää
tavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne
vähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.

Tuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on
onnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen
keskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea
tämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.

Kun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu,
otetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille
multakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.

Sen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: "Mä kuljen
kohti kuolemaa."

Hän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan
seurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen
täytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin,
vaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.

Lukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä.
Hän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu
juuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa
kumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.

Sillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin
ettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja
silloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.

Siksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään
ja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua.
Mutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi
eikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä
hautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen
virsi.

Mutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula
aivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on
niin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.

Tämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa
sarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa
viimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.

Kuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin
lukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko
näöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat
yhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän
murjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli
ja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.

Hänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan
on aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti
samaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä
niukkoihin oloihin.

Lukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään
ole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja
hänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.

Lukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on
ollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä
saamiansa korvata.

Herra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän
on niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän
asuu!

Ukko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi
veljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja
surullinen.

Mutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa
jotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria,
joka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja
valkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää
ammattinsa.

Hän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät
häntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy
hän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla
ruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee
itsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan
haudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.

Ukko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi
hän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa
hänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden,
niin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.

Ei kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun
kirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden
veljesten laululle.

Lukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen
veljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka
sunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää
velvollisuutensa.

Mutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään
hullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa
mielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!

Virressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja
kun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken
elämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen
koskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin
rauhalliselta, kun on siitä päässyt.

Laulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.

Lopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: "Mä kuljen kohti
taivasta." Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet
käyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.

Mutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte
ylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja
katoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja
laulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja
viimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja
ne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja
tekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.



KÖYNNÖSRUUSUSTOSSA.


Toivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena,
soisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja
pimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä
valoisan, lämpimän vuodenajan.

Ennen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka
verantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine,
vaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin
harvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin
heittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat
kaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.

Muista kesistä muistuu mieleeni apilaspellot ja koivulehdot, tai
astrakaanit ja marjapensaat, mutta tämä kesä on saanut sävynsä
köynnösruusuista. Nuo vaaleat arat nuput, jotka eivät sietäneet
tuulta eikä sadetta, keveästi huojuvat, helakan vihreät vuosivesat,
pehmeästi kaartuneet rungot, tuo suunnaton kukkarikkaus, iloisesti
hyräjävät hyönteiset, kaikki liitävät mieleeni ja esiintyvät upeassa
loistossaan, kun muistelen mennyttä, hienon hienoa, arkaa kesää.

Nyt kun työaika on käsissä, kysytään minulta usein, kuinka olen
kesäni viettänyt. Silloin soljuu muu kaikki mielestäni ja tuntuu kuin
olisin istunut päivät pääksytysten verannalla köynnösruusujen parissa
ja hengittänyt tuoksua ja päivänpaistetta. Mitä minä sitten tein? Oi,
minä katsoin, kuinka muut tekivät työtä.

Siellä oli pieni verhoojamehiläinen, joka hääri työssä aamusta iltaan
ja illasta aamuun. Pehmeistä, vihreistä lehdistä sahasi se terävillä
leuoillaan pienen, soman suikaleen, kääri sen kokoon, niinkuin
kääritään oikea tapetti, ja kallista kuormaansa pusertaen puoleensa
liihoitteli se pois puistoon ja laskihen vanhalle kannolle. Siellä se
sukelsi pimeihin käytäviin ja salaperäisiin sokkeloihin, kunnes se
vihdoin urkeni pystysuoran kaivoksen pohjalle. Sen tuntemattomassa
syvyydessä, minne ei muurahainen eikä tuhatjalkainen ollut koskaan
uskaltanut, se aukaisi vihreän lehtikäärönsä ja peitti roukkoisen
permannon mitä ihanimmalla matolla. Ja kun lattia oli peitetty,
palasi mehiläinen hakemaan uusia lehtisiukaleita verhotakseen
kaivoksen seiniä ja teki työtä niin innokkaasti ja reippaasti, että
kohta ei ollut ainoatakaan lehteä ruusupensaassa, jossa ei olisi
ollut soikeaa leikkausta, joka todisti sen täytyneen olla apuna
vanhan kannon kaunistamisessa.

Eräänä kauniina päivänä pikku mehiläinen muutti ammattiaan. Se
kaivausi syvälle jättiläisruusujen auki reposteltujen lehtien
lomaan, imi ja joi näissä kauniissa ruoka-aitoissa, minkä jaksoi, ja
kohta kun se oli saanut suun täydeltä, lenteli se oitis kiireesti
takaisin vanhalle kannollensa täyttämään äsken vuoratun kamarinsa
kirkkaimmalla hunajalla.

Mutta pieni verhoojamehiläinen ei ollut ainoa joka työskenteli
ruusupensaissa. Siellä oli myös hämähäkki, aivan verraton hämähäkki.
Se oli suurin kaikista näkemistäni hämähäkeistä, se oli kirkkaan
punakeltainen, selväpiirteinen risti selässä, ja sillä oli kahdeksan
pitkää puna- ja valkoraitaista jalkaa, kaikki yhtä siroa tekoa.
Olisittepa vain nähneet sen kutovan! Joka rihma vedettiin mitä
suurimmalla tarkkuudella, aina ensimäisistä alkaen, jotka vain olivat
tukena ja kiinnipitiminä, sisempiin, hienoihin kuvioihin saakka. Ja
jospa olisitte nähneet, kuinka se pysyttelihen kapeilla langoilla
iskiessään kiinni kärpäseen tai vaeltaessaan valtaistuimelleen verkon
keskeen, istuen sitten siinä liikkumatonna, kärsivällisenä odotellen
monta tuntia.

Tämä suuri punakeltainen hämähäkki voitti minun sydämeni. Se
oli niin kärsivällinen ja viisas. Joka päivä oli sillä pikku
kahakkansa verhoojamehiläisen kanssa ja aina erkani se rettelöstä
yhtä pettymättömän tyynenä. Mehiläinen, jonka matka kävi aivan
hänen verkkonsa vieritse, takertui kerran toisensa perästä
hänen verkkoonsa. Samassa se alkoi päristä ja potkia kuin hullu
rimpuillessaan hienossa verkossa, josta luonnollisesti oli
seurauksena, että se takertui yhä pahemmin ja pahemmin ja pian oli
sekä jalkoineen että siipineen kietoutunut limaiseen kudokseen.

Mutta niin pian kun mehiläinen oli upi uupunut ja hervoton, ryömi
hämähäkki sen luo. Se pysyttelihen aina tarpeellisen matkan päässä
ja antoi punarantuisen, upean raajansa äärimmällä kärjellä pienen
sysäyksen mehiläiselle, niin että se pyörähti ympäri verkossa. Ja
kun mehiläinen taas oli surissut ja riehunut väsyksiin asti, sai
se taaskin pienen mitä lempeimmän nykäisyn ja taas yhden, ja vielä
yhden, kunnes se pyöri ympäri kuin hyrrä ja oli kiukusta aivan
tunnotonna ja niin sekasin, ettei voinut puolustaa itseään. Ja
tässä pyörinnän huiskeessa punoutuivat häntä kahlehtivat langat yhä
kireemmälle ja kävivät viimein niin tiukalle, että katkesivat ja
kimalainen kimposi maahan. Tätäpä juuri hämähäkki oli tahtonutkin.
Ja tämä temppu toistettiin yhä uudelleen päivä toisensa perästä
niin kauan kuin hämähäkillä riitti työtä ruusutarhassa. Pikku
vuoraajamehiläinen ei oppinut koskaan karttamaan hämähäkin verkkoa,
eikä hämähäkki näyttänyt kertaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä.

-- -- --

Minä pidin todellakin niistä kummastakin, niin hyvin tuosta pienestä,
innokkaasta, karvaisesta työmiehestä kuin suuresta, viisaasta
vanhasta metsästäjästä.

Ei tapahtunut tiheään suuria sattumia talossa, jota köynnösruusut
kaunistivat. Säleaidan raosta näkyi pikku järvi tyynenä ja välkkyen
auringonpaisteessa. Se oli järvi, joka oli liian pikkuruinen
voidakseen vyörähtää vaahtopäin aaltoamaan, mutta pienimmästäkin
kosketuksesta tuikahti harmaasta pinnasta tuhansittain pieniä
säkeniä, jotka kimallellen leikkivät laineilla, ikäänkuin koko
syvyyden olisi täyttänyt tuli, joka ei voinut päästä esille. Ja niin
oli kesän viettokin siellä, se oli tavallisesti niin hiljaista, mutta
kun tuli pieninkin kevyt tuulahdus -- oi kuinka se silloin saattoi
säteillä ja välähdellä!

Eikä tarvittukaan suuren suuria asioita meitä ilahduttamaan. Kukka
tai joku lintu voi tuottaa meille hauskuutta moneksi tunniksi,
puhumattakaan verhoojamehiläisestä. En voi koskaan unohtaa, miten
sydämellisen iloiseksi se minut saattoi.

Mehiläinen oli ollut kuten tavallisesti takertuneena hämähäkin
verkkoon, ja hämähäkki oli kuten ainakin päästänyt sen irti, mutta se
varmaan oli ollut hyvin lujasti kiinni, niin että sen oli täytynyt
pyöriä tavattoman kauan ja oli siksi hyvin väsynyt ja lannistunut
pois lentäissään. Kumarruin katsomaan, oliko hämähäkin verkko hyvin
vahingoittunut. Onneksi ei se ollut, mutta sen sijaan nökötti
verkossa pieni keltainen toukka, pieni rihmanvahvuinen peto, joka
oli oikeastaan vain leukoja ja kynsiä, ja minä pelästyin, todellakin
pelästyin nähdessäni sen.

Enkö olisi tuntenut näitä toukohärän toukkia, jotka tuhansittain
kiipeävät kukkasiin ja piiloutuvat niiden terien väliin?
Enkö olisi tuntenut niitä ja ihaillutkin niitä maltillisia,
älykkäitä loiseläjiä, jotka istuvat piilossa ja odottavat,
vaikkapa viikkokausia, kunnes sattuu tulemaan mehiläinen, jonka
mustankeltaiseen turkkiin ne voivat kätkeytyä? Ja enkö tuntisi sen
viekasta tapaa, että juuri kun pieni kennonrakentaja on täyttänyt
huoneensa hunajalla ja sen pinnalle laskenut munan, josta oikea
hunajan ja kennon omistaja olisi kasvava, että se juuri silloin
ryömii munalle, istuutuen sille kuin veneeseen, innokkaasti
pidätellen itseään tasapainossa, ettei putoaisi hunajaan, johon se
hukkuisi. Ja mehiläisen kattaessa sormustimen muotoista pesäänsä
vihreällä katolla ja varovaisesti sulkiessa sinne pienokaisensa,
repii häijy keltainen toukka terävillä leuoillaan auki munan ja syö
sen sisällyksen, munan kuoren ollessa edelleen aluksena häntä itseään
peloittavassa hunajajärvessä.

Mutta sitten tuo kapea, keltainen levy vähitellen kasvaa suureksi ja
oppii uimaan hunajassa ja juo sitä, ja ajan jouduttua sukeutuu suuri
lihava kovakuoriainen mehiläiskotelosta. Mutta varmastikaan ei tämä
ollut pikkumehiläisen tarkoitus, ja kuinka näppärästi ja viisaasti
kovakuoriainen oli käyttäytynytkin, ei se sittenkään ollut muuta kuin
laiska loinen, joka ei sääliä ansainnut.

Voi mehiläiseni, oma ahkera pieni mehiläiseni, joka leijailet moinen
keltainen kuokkavieras turkissasi! Mutta kun hämähäkki nyt oli
pyöritellyt sinua, oli toukka kirvonnut irti ja pudonnut hämähäkin
verkkoon, ja nyt tulikin tuo punakeltainen jättiläinen ja antoi sille
piston myrkkykoukullaan ja muutti sen silmänräpäyksessä elottomaksi,
sisällyksettömäksi luurangoksi.

Mutta kun pikku mehiläinen nyt palasi, oli sen surina kuin
ylistyslaulu elämälle.

"Oi kaunis elämä", se sanoi. "Kiitos suuri siitä, että olen saanut
osakseni hauskan työn ruusustoissa ja päivänpaisteessa. Kiitän sinua
siitä että voin nauttia elämästä ilman pelkoa ja epäilystä. Hyvin
tiedän, että hämähäkit väijyvät ja kovakuoriaiset varastavat, mutta
minun osani on iloinen työ ja rohkea huolettomuus. Oi sinä ihana
elämä, sinä suloinen olemassa-olo!"



UNTUVAINEN.


I.

Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaissaan.

Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,
jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean
liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi
ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen
korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen
pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla
ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitte se pienoinen
naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.
Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun
niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,
sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommelluine silkkikukkineen.
Vaan kiessit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi
maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja
majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on
tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.

Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä
kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta
minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka
seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän
ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä
on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri
nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan
kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on
siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti
hyvästelevät häntä, ja akkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät
pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,
ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja
kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä
pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia
katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois
silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa
heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe
häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.

Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan
kyynelet silmistään.

"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä
suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."

"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."

"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta
totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt
on menossa. En maar."

"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juuri olisi menoakaan",
virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään
ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,
sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset
häviävät puotiin.

Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen
oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin
pelkää, niin pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan
Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi,
sillä siksi juuri kaikki ihmiset tahtovatkin vain näyttää hänelle,
etteivät he ole niin vaarallisia.

Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia
kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki
hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja
suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyvät ja kaulaliinan
ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja
pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan
alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.

Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei
sitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko
matkan. Vaan kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta,
käsittääkö tämä oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee.
Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden
peninkulman matka hyvillä kiesseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi
näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla
oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt
kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?

Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli
valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin
kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä.
Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa
nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee
ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.

"Oikeastaan se se on harmillista, kun sinä olet niin herttainen",
sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja
se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut
ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut
ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun
poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön,
joka ei ollut saanut kasvatusta, eikä omannut erityisiä lahjoja, eikä
edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.

Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin
pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä
kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei
tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän
hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään millä perustaa kotia.
Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat
autetut.

Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on
hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten
tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä
puhuu siitä mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se
on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.

Ja mitäpä siitä jos hän oli odottanut, että Maurits tällaisena
päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan
toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits
ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.

Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen
on se mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla
ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän
omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita
ja on hänellä osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea
perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä
enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi
tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voi testamentata kaikki
muille.

Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits
vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari
voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan
toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei
ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että se
mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän
punaista. Sitäpaitse hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen
mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei
eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen
pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh,
ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno
sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.

Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas
kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan
ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen
kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja
kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadaksensa
jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä,
pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan
siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän
eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria
kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan
ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä
pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari
oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen
osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut.
Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin
torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle
oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä
ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.

Niin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.

Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän
sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien
vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran
kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja
vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja
koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja,
sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.

Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat
kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri
pyörähyttää hevosen pihaan.

Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja
eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä
ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti
hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän
tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei
voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.

Ja siinä se nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukin patruuna
Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta
säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko
kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja
hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää
hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi
Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet
Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta
nähdäksensä vain sulhoaan, joka laajassa kaaressa lennätti hatun
päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta,
jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja
eläköön huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.

Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan
sentään, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin
tuo olisi sopinut mainiosti. Se näytti kyllä juhlalliselta, kun
hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui
kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen
esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna
Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa
ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta
otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor patruuna
ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt
eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui
huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota
sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin
ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor
patruunan mieliksi.

"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja
tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan
vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."

Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken.
Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle
suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin
suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat
kuin pingoitetut remmit maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on
taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.

Ja hän tulee sisälle, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä,
puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä
sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin
jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian
vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.

Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan,
vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea
leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.

Mutta sittenkun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on
mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.

Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää,
että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei
tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä
kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi siitä,
että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka
jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko
tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle
alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa:
"Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen,
alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto
hyödyttäisi?"

He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä
heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole
millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä
asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.

Silloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta.
Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein
huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on
nyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia
rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että
hän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan
niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi
kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää
seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?

Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin
hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun
tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja
ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee
mielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän
ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.

Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt
kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa
oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne
morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.

Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän
itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää
leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli
mistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi
sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian
ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt
olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty
tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian
kahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut
vaarallinen. -- Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta
ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo
kiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin
kaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen
ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen,
patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!

-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan
nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin
häkkikärreille!

Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin
Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi
hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa,
ettei Maurits siitä pitäisi.

Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut
Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa
hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:

    Kohosi koira vuorille
    Ja haukkui koko Ruotsille,
    Sen nimi on kuin sun,
    Sen nimi on kuin mun,
    Kuin kaikkein mailman ihmisten.
    Mi nimi sen?
    Se _Mikä_ on.

Se arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli
tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä"
koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi
Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa
kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.


II.

Kuinka "se" on tullut? "Se" minkä nimeäkään hän ei uskalla mainita?

Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan,
kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.

Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se" on.
Olkoonpa se sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun
se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut
olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi,
levottomaksi ja syntiseksi.

"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on
sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta
kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin
tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä
huolimatta. "Se" karkoittaa veren suonista ja kiiruhtaa sen kulkua,
se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta
koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla
hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken
muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan
jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.

Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen
"sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten
hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?

Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän
mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!

Hän oli varma ettei "se" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei
aamiaisella.

Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut
sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei
tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja
vuorineuvoksettaren.

Maurits oli tosin vain tehnyt viisaasti, kun oli lähtenyt metsälle,
vaikka oli mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan
metsästeli, josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits
tietenkin arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon
näkyvistä muutamia tunteja, kunnes tämä ehti leppyä jälleen. Eihän
hän todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo,
että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja
jääneensä yksin Teodor enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei
ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.

Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt
vuorineuvoksettarelta, oliko tämä kuullut tarinan ihanasta
Sigridistä? Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt
vastaamaankaan. Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta
eno kertoi sen kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin
pilkallisesti kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa,
nimittäin: Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösselt'in yleinen
historia naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits
sitten lisännyt.

Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä tämä olisi näyttänytkin
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.

Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa
mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen
tapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin
kestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno
ymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa,
ja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet
lepytteleisi. -- -- -- Niin, eilen, silloin he kyllä, hän ja Maurits,
olivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi,
mutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi
voinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt
niin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli
putoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.

Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi
juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi
minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän
oli lausunut niin merkillisellä äänen painolla, että Anna Marin
täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista
silmistään.

Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään,
oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut:
"Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman
kotiin tultuaan arvella kuullessaan tuon: 'Jospa se olisi minun
veljeltäni'... Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla
jäi kotiin."

Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin
hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin
veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa
nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka
kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät
toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin
olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan
varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles
kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen
itkemään ja syössyt ulos huoneesta.

Ei "se" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.

Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan
tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä että sai olla luontoa
niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt
jotakin, minkä oli kadottanut kauan, kauan sitten.

Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta
hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa
kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea
olinpaikkansa.

Niin pian kuin hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut
lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut
katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yht'äkkiä
oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja
heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen,
veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.

Oo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!

Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin,
mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.

Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän
oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan tämän kanssa. Hän
hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän
oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten
reippaalta se mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna,
hiukan kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa,
vinhuva pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.

Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei
ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä
valtavan vaikutuksen, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni,
yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä
jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen
toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi
hiukan vain sormensa kärjillä.

Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen
kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti
antoi sille pikku sormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla
vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle
sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor
seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.

Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut
silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain se merkillinen ihme
tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor patruunaa. Hänhän oli
samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja
heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää
paremmalta kuin oli.

Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon
penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieliin. Hän tahtoi tietää
mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.

Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja
jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä
näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin
ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten
talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen,
renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle
näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli katsonut
tarpeelliseksi rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni
ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana,
niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki
lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin.
Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja
maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret
ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivaus osasto, heinäluhdit ja
lato jossa säilytettiin kerppuja lampaille.

Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä
nähdessä. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja
kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine
pöytineen.

"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!" virkkoi hän.

Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli
kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli
jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle,
mitä hän sanoi.

Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän
oli ollut sairalloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat
häntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän
sai olla auttamassa leipomossa ja puodissa ... Kuinka olikaan,
oli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä
Untuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona
kaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon
hänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua
koskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."

Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän
olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran
melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."

"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni",
oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te,
Teodor eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen,
joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"

"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan
sävyisästi.

Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän
voinut sanoa enolle, ett'ei hän eikä Maurits välittänyt perinnöstä,
sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan,
mahtoiko se olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli
yht'äkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä
suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän
kumminkaan voinut.

Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli
pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön,
kimakka-ääninen koiraressu.

"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira?" virkkoi
patruuna Teodor.

"Niin kylläkin", oli hän vastannut.

"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny
on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun,
Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.

Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi,
että se mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.

"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon
kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli täkki selässä ja liina
päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä
ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs,
kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä
herännyt joitain lapsuusmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, vaan se
alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois täkkinsä. Ja kohta se
alkoi käyttäytyä samoin kuin nämä muutkin suuret koirat täällä, niin
että me sanoimme, että Jenny varmaankin on maalla kasvanut.

"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin
sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli
kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita.
Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen,
tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut
vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. Mutta arvaappas,
kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan.
Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vasten ja
oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut
muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa,
joka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En
ikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties
saan vaimonkin."

-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna
Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti
livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä
puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään
ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli
käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.

Mutta ei "se" tullut silloin, ei silloin.

Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä
ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa
joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen,
hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut.
Mutta tämähän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa
hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että
hänellä oli ollut oikein hauska.

Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden
juuri kun hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan
aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo
katsella häntä tanssiaisissa.

Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan
esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä
arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun
hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen
paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän
muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei
Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.

Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta
se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits
oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut:
"Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin
harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana
maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari,
lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."

Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä
tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti
kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille
seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen
olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitte heidän katseensa olivat
sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle
päätään.

Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun
ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli
käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia,
mutta tytöt väistyivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat
olevinaan tanssiin pyydettyjä.

"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor patruunalle,
ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen
pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.

Enokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.

Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla,
kuuluvalla äänellä:

"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käypi sen näköiseksi, kun eno
tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle
sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko
mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"

"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?"

"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia
tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"

"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja
Untuvainen tarkoitti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan
siitä, että oli saattanut enolle harmia.

"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi,
joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."

Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan
tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut
lepotuoliin.

"Miks'ei eno tahdo tanssia kanssani?" oli hän kysynyt.

Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukasi ne ja katsoi kauan
häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut
koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee,
ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno
tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei
kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten
Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain
ja hyväillen.

Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella
kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.

Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa.
Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui,
niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.


III.

Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja
ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.

On jo myöhäistä, eikä ketään ole enää valveilla, paitse patruuna
Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa
tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.

Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua
talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille
seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.

Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän
kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää
kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että
hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut
näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla?
Teodor patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta.
Hän ei voi elää ilman tyttöä.

Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat
tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja
sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.

Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa.
Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja
lepäävät.

Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä kun Maurits
on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee
pois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat
haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveinä, että
ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja
hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.

Teodor patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia.
Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa,
hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo
sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin
tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En
tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."

"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?" Maurits kysyy.

"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei
kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen
kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta
tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden
tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän
kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos,
lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla
ministeri."

"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin,
"niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte
mennä naimisiin!"

"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten
virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi?
Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia
ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen
vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virka-ylennykset
läpi. Mikä olisi siitä tulos jos auttaisin teitä avioliittoon?
Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen
väsyisitte niin te kuin minäkin."

"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa."

"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa
kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan
mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla
puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vaan, nouse ylös,
ota kiessisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän sekään
kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät
maita mantereita kahden kesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan
vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet
kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut,
jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla
levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet
vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan,
näkemättä häntä! Minä, minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle.
Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta
tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit
heltyä."

Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja
matkustaa tiehensä.

Ja kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?

"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin
varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään?
Itsekkö hän vain huutaa niin itselleen?

Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että
Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä,
saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa
itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti
ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.

Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren
kätensä ja tavottaa yhden niistä.

Niin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.

Haiven toisensa perästä putoaa yhä vaan hänen ympärillään. Mikä on
niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja
raskaat jalat tallaavat ne!

Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat
raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi
olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat
kysymyksessä nämä pienet turvattomat?

Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan
hän yht'äkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin
mietteisiinsä.

Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion
äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille
heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva
kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!

Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja
Teeseus se ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat
näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän
rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.

Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen
nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?"
Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt
häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta.
Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen
tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.

Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa
tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi.
Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa
hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.

Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen
silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja
etäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- --
mustiin purjeisiin -- --

Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään
epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.

Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja istui. Niin se kävi. Niin
se tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee
Nösselt'in viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat
mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo
säälijät aivan varmaan erehtyivät, Ariadne ei huolinut Dionyysoon
lohdutuksista.

Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että
häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua
onnettomaksi!

Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli
lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä
luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän
ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi
hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?

Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö
että hänen kauttaan eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä
sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka
tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä
naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen,
niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä
syystä pitäisi hänet tuomita?

Oi Dionyysos parka, Teodor patruuna parka! Ei ole helppo olla
tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvapehmeiden kanssa. Ne
syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.

Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut
mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.

Silloin putoaa siihen haiven ja alkaa pakista: "Minäpä juuri olisin
seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan
korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja
sinä olisit sallinut minun sen tehdä." -- "Olisin kyllä, -- olisin
kyllä", kuiskaa eno.

Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta
taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin
seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt
lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi
kelvannut siihen?" -- "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit
kyllä kelvannut."

Vielä liihoittelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua.
Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna
minä itken, itken koko päivän, sillä se on tuntuva minusta suurelta
häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen
kotiin --. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin
astua isäni kynnyksen yli, tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua
sipistään ja supistaan, kun minä näyttäydyn. Kaikki ihmettelevät,
mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin
pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno
vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian
aikaista puhua niin."

Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan
pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava
ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tulisi
tapahtumaan aamulla.

Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee
sitä."

Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään
tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy
suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain
pakenemista, mutta ei tiedä mitä.

Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan,
sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat.
Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat
korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu,
joka hylkää linnut.

Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva
kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva
siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.

Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy
nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän
silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei
ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat
tulimmaista, minähän sitä, eikä puutarha, saan kylmän talven
ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko
elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on
haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa
tuosta tyttöräpäköstä."


IV.

Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän
aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä
tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain
kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on
lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei
sillä ole suoritettavana sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin
"se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumista
rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan,
kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla
kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä
aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää
eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa
Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori
mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole
erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa
astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli
Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun
että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee, kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan
kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen
kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.

Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, miks'et kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"

Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden
läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei
Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa
mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor patruunan
puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan
hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun
kuningattaren kaltaista.

"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme", hän vain virkkaa.

Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän vain on köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.

Ja sitten saadaan ajaa kiessit esille, matkalaukut köytetään kiinni
ja eväspussit täytetään.

Teodor patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan
jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi
kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin pois suunniltaan. Hän on
ruti hullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa
hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan
morsiamesi, jos voit".

Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin
suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä,
että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.

Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen
rakastetun. Ei, ei varastaa! Miks'ei kunniallisesti ja miehekkäästi
astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi
saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti
koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion
käyttää kaikkia keinoja."

Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä
sen mukaan.

Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits
rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin
puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi
tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?

Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit?
Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään,
pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.

Hän seisoo yhä akkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille,
heidän täyttäessään eväspussia ja päälle pannessaan. Eivätkö he nyt
ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan
kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä
ja auttanut hänet kiesseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa,
että luulee tytön olevan jo poissa.

Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla
onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä
aamuna. No eihän vain, tietenkin on hän ollut onnellinen. Hänhän itki
ilosta.

Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yht'äkkiä Anna Marille: "Sellainen
tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän
osakkeista."

"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."

"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt,
mutta kuka tietää, jospa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin?
Ja sitä paitse mitä se enolle merkitsee sellainen pikkuseikka..."

Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin
tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua
tämä ainoa kerta!"

Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämäkö ainoa kerta,
ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi,
tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."

"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain
kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee
kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille
niin hyvä."

"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät
raha-asioista?" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä
ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta
oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.

"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja
huitoo epätoivoisena käsillään.

"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits,
"jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään
petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun
ja isäni olevan todellisia roistoja."

Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista,
jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee
häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä,
pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua
tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista,
että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta
oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä
piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin.
Se ei juuri ollut rakkautta se.

Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta
välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo ja tuijottaa siihen
niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka
hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan
nähtäväksi todellisuudeksi.

"Menkäämme huoneeseeni, Maurits", hän sanoo, "niin saat samassa
rahat."

Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä
voidaanko aavetta viekoitella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin
äänetöntä tuskaa tämän kasvoista.

Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi
avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.

"Teodor eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä
papereja!"

Kas, sitä untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka
näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla
kiesseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka
sanasta, jonka hän sanoi.

Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.

"Vaiti", kähisee tämä hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa
ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet
saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen
sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne
tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen
pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kukaan
meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä
osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi
odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."

Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.

"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä sehän
on tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin
nämä untuvapehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo
osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan
sitä ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."

"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!" --

Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä
olisivat pari saksin terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki
kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän
viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa
alastomuudessa, niin nyt tuo pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle
tuomionsa:

"Mitäpä muuta sitten oletkaan."

"Anna Mari!"

"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton
kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä
kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan
siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin tällä
rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka
voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti
käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän
vielä:

"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin?
Miten me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa
täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole
sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka
mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta
kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me
olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella
ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli
tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei
rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin miksi
et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää
minut hänelle, tahdoit että minä, että minä..."

Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä
morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa
tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen
sydämmensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön
vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen
vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään
muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.

"Eno, hän aikoo lyödä minua!"

Ja hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.

Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni Anna
Mari", hän, sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin
lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää,
että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ett'ei mikään, ei
edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista.
Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään
turviin minun vuokseni."

Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu
vain likemmä enoa.

"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?" kuiskaa Teodor patruuna.

Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon
ruumiin.

Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin
virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella
täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa
valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.

"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee
sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että
hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne.
Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa
anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kiesseihisi, poikaseni,
ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan
pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."

Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret
kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että
voi suudella häntä otsalle.

"Hylkää tämä kadotettu olento!" lausuu eno yhä uudelleen.

Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin
silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen
huulillaan.

"Tule, Anna Mari!"

Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on
luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää
patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän
ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja
jää siihen nyyhkyttäen istumaan.

"Matkusta kotiin yksin häkkikärreissäsi, Maurits", sanoo Teodor
patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä
kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."

Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta,
pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.

Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen
lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty.
Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan.
Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea
sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."

Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"

Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä
kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.

"Oi, Teodor eno, anna kaiken mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor eno."

Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja
patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt
jo nauraa, äsken hän oli aikeessa mennä naimisiin yhden kanssa ja nyt
jo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt
olen sun pikku koirasi. Et pääse minusta."

"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän
olet sinä tietänyt kaiken aikaa!"

Tyttö alkoi kuiskailla: "Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni
tekemättä..."

"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen... Maurits on onnellinen, kun
pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen,
väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen..."

       *       *       *       *       *

Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija,
olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun
herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin
varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina,
pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa
kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan,
ja puistolammikossa uiskentelee säyne, joka on niin vanha, ettei
kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin
kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut
liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Näkymättömiä siteitä - Kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.