Title: "Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book ""Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TYÖVÄENLAULUJA***


"SUURLAKKOKUVIA" Y.M. TYÖVÄENLAULUJA

Kirj.

KÖSSI LINDSTRÖM [KAATRA]



Hämeenlinnassa 1906,
Boman & Karlsson'in kustannuksella.



SISÄLLYS:

 Suurina päivinä.
 "Suurlakkokuvia" I, II, III, IV.
 Laulajan laulu.
 Viesti.
 Vappuna.
 Kun ymmärtäisivät.
 Häpeäpäivinä.
 Politiikka.
 Tulkohon valkeus!
 Vanhus.
 Juhlien jälkeen.
 Heräävä kansa.
 Taistelu käymään!
 Ääniolkeusmerkki.
 Juhannuslaulu.
 Uudistusten aikana.
 Lemminkäisen laulu.
 Rajamaalaiset.
 Simson.
 Sekasorto.
 Hei, hauska on...!
 Suo siellä, vetelä täällä.
 Korven kovakourat.
 Raatajat rahanalaiset!
 Huutavan ääni.
 Veljen haudalla.
 Maailman meno.
 Siellä -- täällä.
 Elämän filosofiaa.
 Älkää itkekö!
 "Kultainen" nuoriso.
 Niin.
 Pitäkää silmänne avoinna!
 Sairaalle säädylle.
 Ropo uhriarkkuun.
 Nagaikkalaulu.
 22/1 1906.
 Nyt aika seisoo.
 Ennustuksia.
 Belzatsar juhlii.
 Meren käydessä.
 Vanha ja uusi vuosi.
 Ota vastaan valonjuhla...!
 Sairasta väkeä.
 Veljet rautatiellä...
 Että kertakin!
 Meill' on niin.
 Orjattaret.
 Työhön.
 Taistelulaulu.



    SUURINA PÄIVINÄ


    Tulivuoret syöksyvät tulta
    ja laavavirrat kattavat maata.

    Kylät sortuvat, kaupungit raunioittuu
    ja yksilöitä pakahtuu raunioiden alla
    ja kuolee kurjalla kuolemalla.
    Elo seisahtuu.

    Ei kenkään arvata saata,
    mitä tullut on, mitä tuleva on,
    mitä tuova on nousu nyt auringon,
    joka katsoo kauhistuksen yli.

    Mut entinen merkki jos paikkansa pitää,
    niin: kauhujen jäljissä kauneus itää
    ja raunioiden tuhkassa uus elo herää,
    luo kukkaset terää
    ja avautuu hyvinvoinnin syli.

    Ja ainakin yksi seikka varma on ihan:
    On suuren suurta elää,
    kun yhdessä päivässä, yhdessä yössä
    nyt uutta luodaan enemmän kuin vuosisatain työssä,
    kun luonnonvoimat liikkuvat ja jumalaisen vihan
    ja koston kauhukanteloinen helää!



    SUURLAKKOKUVIA


    I.

    Katso, tehdaskorttelissa
    seisahtivat koneet äkin,
    pyörät kaikk' on nukuksissa,
    asuntoina hämähäkin;
    ei nyt kuulu kalke, kilke
    sieltä niinkuin aina ennen;
    poiss' on raatajoiden vilke
    töiden luona tullen, mennen.

    Suunnattoman suuret pajat,
    joiss' on työtä tuhansille,
    lukoss' ovat pitkät ajat,
    vailla miestä moukarille;
    kymmenien kutomoiden
    koneet nukkuu tuhatluvut;
    eivät suihka pirrat, joiden
    ääress' seisoi äsken suvut.

    Lakoss' ovat orjajoukot.
    Kurjiss' esikaupungeissa,
    joissa heill' on täynnä loukot
    kamalissa kasarmeissa,
    näkee nälkää lakkolaiset
    vaimoineen ja lapsinensa,
    vaikka kädet auttavaiset
    tuokin heille antimensa.

    Nälkää näkee lakkolaiset.
    Eikä tuossa kyllin vielä:
    sadat naiset, lapsukaiset,
    miehet kuolee hätään siellä.
    Runsaimmatkin avunlähteet
    suovat erän liian niukan;
    ain on eessä pelkät tähteet;
    hyvä jos saa kukin hiukan.

    Mut on hätää muuallakin,
    ei vaan orjain asunnoilla:
    Vaiv' on vakaa linnoissakin
    kapitaalin valtijoilla:
    tuottaa päivä joka ainoo,
    tappiota tuhat sataa,
    Vararikot varmat vainoo,
    jos vaan jatkuu tätä rataa.

    Vaan ei toistaan lähemmäksi
    astu kumpainenkaan puoli.
    Viel' ei kyllin käskijäksi
    ole käynyt julma huoli.
    Voitostansa varmat ovat
    Voima työn ja kapitaali;
    isännill' on tunnot kovat,
    lakkolaisill' ylhä maali.


    II.

    Saavat tietää lakkolaiset,
    että isännistö koittaa,
    apunansa raukkamaiset
    petturjoukot, pelin voittaa;
    saavat tietää tuskatunnoin
    rikkurien kurjan aikeen
    viedä heiltä, minkä kunnoin
    sais he kautta vaivan vaikeen.

    Nousee viha poljetuiden
    niinkuin sutten; kauhunsana
    vierii kautta kansan suiden
    väkivallan tartuntana:
    -- Teko tuo on torjuttava;
    vaikka vaatisi se verta.
    I'ät täss' on horjuttava,
    ellei totta tehdä kerta!

    Saavat vielä tiedon milloin
    tunnottomat työhön käyvät.
    Lakkolaiset joukoin silloin
    tehtaiden luo ehättäyvät.
    Syntyy siinä käsirysy
    miesten kesken hurjan huima,
    kukin lyö, ei kenkään kysy,
    kun on eessä toimi tuima.

    Saapuu avuks rikkureille
    poliiseja parvi sankka;
    mutt'ei nuokaan riitä heille,
    kosk'on vainolainen vankka,
    ja kun vielä ryysytakit
    paljastavat aseet murhan,
    hopun saavat vallan rakit
    jälkeen verenvuodon turhan.

    Oteltua tuossa ajan
    asein sekä kourin kovin,
    petturit jo hujan hajan
    pakenevat työstä tovin.
    joku heistä kuolon unta
    nukkuu talven tantereella,
    useampi punas lunta
    haavojensa hurmehella.

    Voimmakkaammat saivat voiton.
    Mutta niinkuin siivin sentään
    peloss' ankaramman koiton
    joukot kotihinsa entää;
    Voittajat näät kauempana
    kauhukuvan synkän näki:
    ylpeänä, ankarana
    siellä saapui sotaväki.


    III.

    Kuule, mikä melske, melu
    niinkuin vuorenvyöryn pauhu,
    käskysanain kajahteiu,
    hämmennys ja hurja kauhu
    täyttää ilman kaupungissa,
    jossa vielä äsken aivan
    toimiss' oltiin rauhaisissa
    arkihuolen, arkivaivan.

    Liikkeell' ovat lakkolaiset;
    ryysyissä ja repaleissa
    nälistyneet miehet, naiset
    ajelehtaa kulkueissa,
    joiss' on joka ainoassa
    tuhat määrät inehmoista
    sama verta saattamassa
    muuta elononnen loista.

    Peloittavat voimat liikkuu
    kaikkialla katuloilla;
    niinkuin merten laineet liikkuu
    hirmumyrskyn soiden noilla;
    niinkuin pedot tuhatpäiset
    mustat ihmismassat matkaa;
    niinkuin sadun jättiläiset
    taivaltansa joukot jatkaa.

    Mutta vaikka eri tietä
    kulkee ihmismetsät tummat,
    johtaa samaan määrään heitä
    salavoimat varmat, kummat.
    Keskeen monimiljoonaisen
    kaupungin käy kulku vakaa,
    työntäin joukon etumaisen
    tieltään aina toinen takaa.

    Torill' aavall', avaralla
    seisahtavat laumat vasta
    punalippujensa alla
    virstamääräin poljennasta;
    seisoo satatuhat miestä,
    naista kuolon kalpeata,
    jotk' ei siedä orjan iestä
    mielivaltaa ruoskivata.

    Äkin jotkut siellä täällä
    sanatäydet suunsa avaa
    seisten hartioiden päällä,
    kansan kuullen haasteltavaa:
    -- Orjasisaret ja veljet,
    tulisimman tuskan tutut,
    katki kahleet, poikki teljet,
    palasiksi pakkonutut!

    Orjaveljet, orjasiskot,
    uuvutetut työllä hoki:
    emmehän kuin madot, liskot
    madell' enää mieli toki.
    Pysähtyköön kulku kurja
    kuolonvaelluksen vinhan,
    tauotkoon jo tanssi hurja
    kanssa epätoivon inhan.

    Kosk' on kerta noussut kansa
    ottamahan osaa siitä,
    min vei korskat kokonansa,
    niin ei sille rahdut riitä,
    ei, vaan vaivaan vaipumatta
    vihan vimmoin taistelkaamme,
    kunis viimein taipumatta
    hyvinvoinnin-voiton saamme.

    Soikoot sotatorvet meidän
    luokkavihan säveleitä
    avoin korvin kuulla heidän,
    jotka jaloin tallaa meitä;
    soikoon ukkosäänin kerran
    sävel uudenajan kuoron:
    aik' on laata valta herran,
    olkoon nyt jo orjan vuoro! --

    Sanoivat Mut amen kumma
    päätti puheet sananiekkain,
    kun näät sotaväen summa
    saapui ratsain kanssa miekkain,
    joiden terät tulikielin
    putoaisi päitä kohti,
    ellei poistu kansa mielin,
    jos se vastustella tohti.

    Mut ei pakoon kansa suori
    lailla rikollisten halpain,
    vaan se seisoo niinkui vuori
    eessä kimmeltäväin kalpain,
    Ja kun viime kehoitusta
    eivät joukot varteen ota,
    alkaa toimi mustan musta,
    veljenverin ilmi sota.

    Kannustavat ratsujansa
    asemiehet lakkolaumaan,
    sala-asein, nyrkein kansa
    käypi kiukuin puolustaumaan,
    vainon villi virsi raikaa,
    kuolonparahdukset soivat,
    kylmät kiroukset kaikaa,
    hurmevirrat huppeloivat.

    Kaatuu alle kavioiden
    moni valju vaimoraukka,
    miekanteräin ankaroiden
    jäljiss' asuu miesten hukka.
    Mutta yhä iskut kiihtyy
    monen kertaisina karttuin,
    turmatyössä joukot viihtyy
    verenvuodannasta varttuin.

    Vaan kun vielä saapuu kiirein
    tuhat sotamiestä jalan
    kaartain kalmanputkipiirein
    lakkolaisten taisto-alan,
    niin ei enää rahvas saata
    asett' eikä kättä nostaa,
    Vaan sen täytyy viimein laata,
    päättäin toki toisten kostaa.

    Yli ruumisröykkiöiden,
    kahakassa kaatuneiden,
    jälkeen päivän hirmutöiden,
    kautta suorimpien teiden
    lakkolaiset verta valuin
    pakenevat kiirehellä,
    sotaväki surmakaluin
    jalka jalan kinterellä.


    IV.

    Puoliyö. On talven taivaan
    alla pilvipeite harmaa.
    Väsyneenä päivän vaivaan
    nukkuu kaikki kansa varmaan;
    jälkeen kaiken kauhun tuovan
    sekasorron, tuskan, turman
    tuta saa se rauhan suovan,
    huojentavan unen hurman.

    Missä äsken sota soitti
    kamalinta kanneltansa,
    koska kansa seistä koitti
    vaikeassa vaivassansa,
    siinä lepää satakunta
    lakkolaista jäätyneenä
    ikipitkän yönsä unta
    kuolon helmaan häätyneenä.

    Lepää lumi-untuvilla
    uhrit työn ja orjaikeen
    kiteisillä katsehilla
    unen raskaan, kuolonsikeen;
    uudenajan sankareina
    jälkeen uljaan urhotyönsä
    kunnialla kaatuneina
    nukkuvat he hangell' yönsä.

    Mutta minne sodanhenki
    punasiivin päivin liitää,
    sinne halki yöhyenkin
    haaskalintuparvi kiitää;
    miss' on jälkeen taiston hetken
    vainajain ja veren lemu,
    siellä jälkeen lentoretken
    korpeill' on myös aimo kemu:

    Hiipii taistotanterelle
    patrulleja parvi hiljaa
    työlle salakähmäiselle:
    korjatakseen kuolon viljaa
    ilman ruumissiunausta,
    ilman ainutt' arkkulautaa,
    ilman kelloin kilkahdusta
    vihkimättömähän hautaan.

    Peitoss' yön ja tehden pilkkaa
    kymmenkunta halvint' orjaa,
    kunnotonta, kiirevilkkaa
    kaatunehet kaikki korjaa,
    ettei enää huomenella,
    saapuessa surijoiden
    mielin ottaa omaisensa,
    jälkeäkään löydy noiden.



    LAULAJAN LAULU


    Kansa kärsivä, itkevä, nyyhkyttävä,
    kansa poljettu, piesty ja lyöty,
    kansa orjuuskahleilla kytketty,
    kansa murheen mierohon myöty:

    Sun vaivas tunnen ma viimeiseen
    hätähuutoon asti ja parkuun,
    ja vaikka ma luotasi lähtisin pois,
    en tuolta ma pääsisi karkuun.

    Se on veressä mulla. Sen join minä jo
    oman äitini rinnoista ennen,
    ajan armahan, ilojen-valkean,
    lapsriemuja tulvivan mennen.

    Ja sen tuntea sain minä itsekin,
    kun vankemmaksi ma vartuin,
    kun eloni purren peräsimeen
    käsin tottumattomin tartuin.

    Ja vaikken saanut ma nielläkään,
    mitä monikin täällä on saanut,
    en vaivaa enemmän kärsineen
    toki tuntemast' ole laannut.

    Ja siitä mun lauluni lahjakin on
    ja siitä mun soittoni helää,
    sen vuoksi mun vereni virtaelee,
    teen työtä ja tahdon elää!



    VIESTI


    Vierii viesti kummanlainen
    nyt jo joka mökkihin,
    kuss' on elonorja vainen
    surun lyömä yksikin.

    Sait jo kyllin tuta iestä
    pakon paljon vaativan,
    sait jo tarpeeks tyhjää hiestä
    yön ja päivän raadannan.

    Ethän mieli enää olla
    orja, juhta joutavin,
    ase toisen, porras, jolla
    astuu jalka öykkärin?

    Ethän tahdo että suruun
    sortuu jälkeläisesi,
    Vaikka itse tyydyit muruun,
    kun et saanut enempi?

    Ethän usko, että vasta,
    korvaukseks kärsinnän,
    saat sä palkan taivahasta
    jälkeen tämän elämän?

    Miksi siis sa vielä voihkaat
    toivotonta voihkinaa,
    yöt ja päivät pitkät oihkaat,
    kun et mitään siitä saa?

    Etkö tohdi kättä nostaa
    kärsimystä vastahan,
    ajan toisen oikeutt' ostaa
    vaikka lailla marttiiran?

    Jos sa tohdit, niinpä lähde
    tuskan kanssa taistohon,
    itsesi ja lastes tähden,
    joilla elo eessä on.

    Muutoin yhä vielä huole,
    kärsi, kärsi katkeraan,
    päättyessä päiväs kuole
    niinkuin pienin mato maan.

    Oma harras halu ynnä
    oma voima käytä siis,
    onnes sarka itse kynnä,
    usko uusiin unelmiis.

    Etsi elon tieltä toinen
    sinunlaises orja myös,
    elononnen kurja loinen,
    jonk' on mieli myöskin yöss'.

    Kolmas, neljäs -- kymmeninkin
    oot sa heitä tapaava;
    etsi, etsi, mistä minkin;
    noit on oiva armeija.

    Eihän ole tarvis yksin
    käydäkään sun taisteluun,
    Vaan sa kulje käsityksin
    kanssa kurjan monen muun.

    Noin sa voit kuin leikilläsi
    käydä sotaa sorjimpaa;
    noin vaan loppuu kärsintäsi,
    Valhe kuoliniskun saa.

    Nouse vaan ja työhön ryhdy
    miehen mielin luottavin,
    valonarmeijahan yhdy
    sotilaana kertakin.

    Taisto tää on suurin, josta
    tietää aika kertoa,
    pyhin myös, kun taistelosta
    täss' on hyöty kaikilla!

         *   *   *

    Näinpä kertoo viesti. Kohta
    jokainen sen kuullut on;
    kunpa vaan vois sanat johtaa
    kunkin tähän taistohon.

    Kunpa siemen, jonka kylvää
    aika rintoin ihmisten,
    toisi sadon suuren, ylvään,
    kasvun tuhatkertaisen.



    VAPPUNA


    Kuuletteko, kuinka kevät laulaa
    maassa, puissa, ilmass' avaruuden,
    kaikkialla, kantain säveleitä
    syksynlasten synkkiin sydämihin.

    Kuuletteko, kuinka virret kaikuu,
    kasvain kasvamistaan valtavaksi
    riemusoitoks' elon kunniaksi.

    Kevät laulaa; sanat soivat: Kuolo
    itse kuolkohon ja elon voima
    tiensä raivatkohon tilaa tehden
    luonnon luomuksille maassa olla.

    Rikkautta täynn' on suuri luonto,
    aartehia kohdussaan se kantaa
    iloks inehmoisen, luonnon herran.

    Esiin siis ne vainen kätköistänsä,
    helmet kalliit päivän päilyville,
    erä kunkin kuolevaisen käteen!

    Ota osas, osaton jos olet,
    ota onnes, onneton jos olet;
    elä, elä, ellet kuolla mieli!
    Siin' on elämäsi ainut ohja.

    Jos on tielläs kanto taikka kivi,
    vuori suuri taikka syvä uoma,
    niin ne poista: kannot irti kisko,
    kivet särje, vuoret maahan murra,
    pitkospuita syvänteihin laita.

    Ja jos hiipii luokses luihu varas,
    eräs viejä, elos turman tuoja,
    ole valvehilla, kädess' ase
    (ellet yksin nyrkkihis sa luota)
    ota vastaan tuo, vaikk' ois se veljes,
    ja se tieltäs lyö ja -- empimättä,
    tinkimättä elä elämäsi,
    nauti onnes, joka sulle suotiin.

    Paljon laulaa kevään kaunis virsi,
    paljon kevään kannel suuri soittaa,
    yli maiden vierii sävel-aallot
    joka korvan kuulla, joka rinnan
    elonriemun rikkaan syttäjänä.

    Kuule vain sa kevään ylhä laulu,
    kuule, kansa, kahlehissa käypä,
    kuule, kansa, viime vereen piesty,
    tallattu ja porraspuuksi pantu.
    Kuule kevätlaulua, mi soipi;
    _sodan sorja laula on se meille!_



    KUN YMMÄRTÄISIVÄT.


    Kun ymmärtäisivät ylpeet
    ja korskat ja "korkeimmat",
    että heitänsä vastaan he nousee,
    kun meitä he vastustavat.

    Heille parempi on valenöyryys,
    valeuskollisuus sekä muu
    inha silmienpalvelus, kettuus,
    katinkultaiset sanat suun,

    kuin kanssakäyminen kaunis,
    suora, vilpitön rakkaus tuo,
    jota vapaa veljeystunne,
    inhimillinen siittää ja suo.

    Heille "onni", mi huokauksissa,
    salatuskassa päivän ja yön
    vain näyttäytyy, paremp' ompi
    kuin siunaus siunatun työn.

    Ja vaikk' olis silmäinsä eessä
    koko huutava onnettomuus
    poloraukkojen meidän ja -- heidän,
    heillä vain yhä uhma on uus,

    ja he silmänsä sulkee ja tukkii
    arat korvansa, ettei he vaan
    katumuksehen lankeisi eikä
    mieltä muuttaisi milloinkaan.

    Niin -- eivät he ymmärrä ylpeet,
    vaan tanssivat nuorallaan,
    sinis, kun tuo kätkee, ja -- silloin
    he kaitkohon niskojaan!



    HÄPEÄPÄIVINÄ


    Ei vieläkään
    lopu siis sukukuntamme kurjuus,
    yhä vieläkin siis
    suukapulat suitamme sulkee
    ja orja on orja
    ja herra on herra

    ja kaikki on niinkuin "ollakin pitää".
    Taas pettivät kansaa
    ne, joita se kantoi kunniahan,
    ne, jotka se kauneimmiksensa katsoi
    ja joille se onnensa ohjakset uskoi
    ja joill' oli valta ja voima.

    He pettivät kansaa
    He pilkkasivat pyhää
    ja rikkoivat kaikkein korkeinta vastaan
    ja tuomion päällensä langettivat.

    He hylkäsivät kansan.
    Mut hyljätä taitaa kansakin heidät
    ja työntää he luotaan pois,
    ja voi heitä silloin, Voi!

    Voi silloin heitä, kun nousee kansa
    ja takasin viskaa pöyhkien pilkan
    ja korskien herjan,
    ja rankaisee
    joka rikkoumuksen ja synnin ja valheen,
    min seurauksista kärsi se tuskaa
    ja lyöntejä sai.

    Näet vuossadat pitkät on anteeksi suotu,
    yhä anteeksi suotu
    ja oihkien, voihkien vuoteltu aikaa,
    jona kauhujen lähtehet ehtyisi viimein;
    Vaan ei ole koittanut kaivattu päivä
    ja ei ole surkeus loppunut maasta
    ja ei ole ihminen noussut.
    Mut -- anteeks on annettu aina ja aina.

    Vaan enään ei!
    On anteeksi anto jo kuollut ja vainaa,
    ja itseensä vain polo kansa nyt uskoo
    ja itsellensä se elää!



    POLITIIKKA


    Nyt mestari pettää Juudaan,
    mut Juudas mestarin myös;
    ja hopeapenningit helkkää
    ja saatana ilkkuu yöss'!

    Ja opetuslapset nauraa
    ja itkee ja huokailee.
    Mut yhdessä paimen ja lampaat
    toki rauhassa ruokailee.

    Ja atrian jälkeen kallein
    jo ristihin naulitaan
    ja Juudas nuorassa roikkuu
    ja kansa on kummissaan.



    TULKOHON VALKEUS!


    Kauhujen kaarneet lentelevät nyt ilmojen äärtä,
    etsien saaliitaan, lapsia murheen maan,
    peittäen auringon, valon taivahan kannelta kaihtain.
    Ihmiset huolien käy, kun ei onnea näy.

    Elämännautinnoiden lähde on ehtynyt tyyten;
    ilojen maljoiss' ui myrkykkäät surun kyyt;
    valhe ja totuus muuttavat karvaa, vaihtavat virkaa
    hyötyen toisistaan; rakkaus raadeltu on.

    Kauneus näivettyy. Kuin matojen kalvama kukka
    kuihtuu ja kuolee tuo. Surkeudella ei oo'
    rajoja laisinkaan, ei kohtuut', ei edes määrää,
    missä se seisahtuis, milloin se kylläks sais.

    "Tulkohon valkeus!"-huuto jo kauan on kaikunut maassa,
    kun viha villiytyi, kun paha paatui vaan.
    "Tulkohon valkeus!" huutavat vuossadat synkät ja raskaat
    yössä, mi yltyy ain. -- Salass' on vastaisuus.

    Lyöty on tulta jo silloin ja tällöin tuolla ja täällä,
    soihdut on syttynehet, valkeat loimunnehet,
    mutta ne virvoina vain ovat leikkiä lyöneet ja kiirein
    tuhkana tummunehet, hiilenä häipynehet.

    Missä on siis tuo liekki, mi ylhänä, suurena palaa
    valkeutt' tarjoten, kun uhkaa kuoleman yö?
    Onko se taivaan liesillä tai maan uumenten alla?
    Ei! Se on rinnoissa vain ihmislapsosien.

    Rinnoissa ihmisten tuli hiilissä hehkuu ja kytee.
    Koska se loimuta saa kertakin kunniassaan?
    Koska se leimahtaa, niin ett' täys päivä on kerta
    ympäri maailmaa? Koska se leimahtaa?

    Sytyttäkää tulet! Puhaltakaa kipinöihin ja tuhkaan!
    Pilviä puhkaiskaa! Sumua surmatkaa!
    Sytyttäkää tulet! Siinäpä valkeutemme on taika.
    Siis: Tulet leimuamaan! Aurinko asemilleen!



    VANHUS


    "Pois heitä kuokka kourasta
    sa vaari vanha jo;
    kas kohta lepoon laskeva
    on elos aurinko.

    Sun selkäsi on köyrtynyt,
    on hapses harvenneet,
    Oi miksi, miksi vielä nyt
    noin paljon työtä teet?

    Ja ethän edes, vanhus sa,
    sarkaasi kuokikaan,
    muokkaathan vieraan peltoa
    kuin orja aina vaan.

    Et myöskään eteen lastesi
    aherra ahkeraan,
    kun hyljäten sun, luotasi
    he poistui maailmaan.

    Miks siis noin ylivoimin sa
    kuokkaasi käyttelet,
    jo herjetä ja huoata
    sa tahdo, ukko, et?"

    Ei vastausta vaari vaan
    suo mulle ensinkään,
    ei hellitä hän kuokastaan,
    ei heitä vartta tään.

    Vaan helmikirkkaat kyynelet
    nyt vaarin silmät saa
    ja kasvot kurjat, kurttuiset
    ne maahan vuodattaa.



    JUHLIEN JÄLKEEN


    Nyt elää suot
    ja raaka massa liikkuu
    ja hongat horjuu,
    kun pohja alla kiikkuu,
    ja merkit näkyy auringossa, kuussa
    ja tähtimeressä ja muussa.

    Ja tulevaisuus hohtaa töiden takaa,
    tuo aika uus mi tasan onnen jakaa,
    kuin selkein päivä, kirkkain huomenhetki,
    kun päättynyt on öisten valtain retki,
    ja varmuus kasvaa jättivuoren lailla
    ja kenkään sit' ei enää ole vailla.



    HERÄÄVÄ KANSA


    Voi kuink' on kaunista kansa,
    kun se itkien, nauraen katkovi kahlehiansa
    ja pohja sen alla on paattaa;
    kun kyltynyt on se jo onnettomuuteen
    ja tahtovi tuskasta riemuhun uuteen,
    min töillä se ansaita saattaa.

    Ja kuink' on se ylväs ja suuri,
    vaikk' äsken se viel' oli heikko ja horjuva juuri
    kuin ruoko, mi tuulessa taipuu,
    ja se ei ole tovinlasten heiluva joukko,
    ei toivoton, töis' epätietoinen, houkko,
    Vaan joukko, joll' on pyhä kaipuu.

    Se on uudenajan ristinväki,
    joka tulevan taivaansa elämässä näki
    ja uskoa myös sitä tohti;
    joka kulkee varmana varmahan maaliin
    ja saa myös varmasti onnensa saaliin,
    joka sielujen silmihin hohti.



    TAISTELU KÄYMÄÄN!


    Surkeus, surkeus koska sa lakkaat,
    milloinka päivämme paistaa?

    Kalpeina, valkeina vaivansa alla
        sammuvin silmin,
        kuolevin katsein,
        koukussa käyden,
        läähättämällä
    kulkevat luonnon korkeat herrat,
        ihmiset täällä,
    orjina vapaat ja vapaiksi luodut,
        juhtina teillä,
    joill' ei loppua laisin.

    Suissa on siteet ja kielissä kahleet
    ihmislapsilla, joilleka vainen
    haastamistaito ja suun sanat suotiin.

    Hyi tätä pilkkaa ja sortoa luonnon,
        hyi väkivaltaa
        alhaista, inhaa,
    luonnottominta ja kauhistavimpaa!

    Eikö jo pakahdu piinattu luonto,
        kärsiessänsä
        tällaista täällä,
    taikka se lankea vuorena noiden
        kurjien yli,
    jotka sen kauneutt' tallaa ja sylkee,
        rutsaajajoukon
    mielettömimmän ja hullun?

    Eikö jo suoriu sorrettu lauma
        päällensä pannen
        sotisovan sorjan
        teilaajiansa
    vastahan vimmoin ja kiukuin,
    kun ylivoima on sillä ja voitto
        varma on taattu?
        Taistelu käymään!
    Pitkin linjaa taistelu käymään
        armahtamatta
        vastustajoita,
    koska on armahdus käytetty kaikki
        aikojen vierren,
    eikä se satoa suonut.

        Kuuroiksi korvat,
    ettei valitushuutojen vuoksi
        taistelu jäisi
        kesk'eräseksi.
        Sulkekaa silmät,
        ett'ette voisi
        heltyä kesken;
    lyötävä näät on vihdoin jo kaikki
        ihmisen tielle
        estettä luova.

    Mutta jos antavat vastustajamme
        aseensa meille: --
        anteeksi heille.
    Oikeus ensin ja viimeksi kosto.
        Emmehän seuraa
        neuvoja heidän,
    emmehän pöyhkiä matki.
    Oikeus elää ja oikeus olla!
        Siinä on kaikki,
    missä me riipumme kiinni.

    Kuin kevätvirtojen voimakas juoksu
        olkohon meidän
    kulkumme kaunista kohti.
    Kuin suven suuri ja selkeä päivä,
        onnemme päivä
    olkohon taistelun tauottuessa.

    Syys oli synkkä ja sairas jo meillä,
    talvea tarpeeksi saimme jo täällä.
    Nyt suven vuoro on tullut!



    ÄÄNIOIKEUSMERKKI


    "Yleinen äänioikeus"
    ja nyrkki alla sen!
    Tuo kiinnitä sa rintahas,
    sen taika tuntien.

    Tuo kiinnitä sa rintahas
    ja lähde taistoten
    päämäärää kohti korkeaa
    kuin ristiretkellen.



    JUHANNUSLAULU


    Ol' ihanimmat kevättoiveet maassa
    ja kansa viihtyi uness' onnekkaassa
    juhannusjuhlasta, mi kohta koittaa,
    kun täyden päivän paiste kylmän voittaa,
    kun hanget sulavat ja pilvet haihtuu
    ja kuurakukat nurmen nukiks' vaihtuu,
    kun kaikki, jok' on murhett' ollut pelkkää
    suloisimpana säveleenä helkkää;
    näin Suomen maassa koru-unta nähtiin
    ja kauas katseltihin toivon tähtiin.

    Mut tulless' ajan, jolloin viimeistäänkin
    ol' aika saapua jo suvisäänkin,
    ei tullut tuo, ei kesä koittanutkaan
    ja tuot' ei nähneet isänmaassa kutkaan,
    ei nekään, jotka suurimpina muita
    olivat aina soittanehet suita;
    vain kevät loppui, mut ei tullut suvi,
    ja äkin loppui ennusunten huvi,
    kun takatalvi vierahaksi kulki
    ja jää ja hyy ja huura päivän sulki.

    Taas maata myöten meni vilu viima,
    taas heräs öisten peikkoin villi kiima
    ja ajattaret täällä karkeloivat
    ja kuolonparahdukset maassa soivat
    ja yötä päivää kuultiin nyyhkytystä,
    kun hetki uus toi uutta kärsimystä,
    kun toivovinkin silmä kyynelehtyi
    ja usko, voiman lähde, tyyten ehtyi
    ja epätoivoll' oli kaikki valta
    ja tuskin kukaan nosti pään sen alta.

    Ja, niinkuin aina käy, kun suur' on hätä
    ja voimatyö kun etsii tekijätä,
    ei löytynytkään monta mainituissa
    urhoissa kuuluiks' tulleiss' eikä muissa,
    jotk' kestänehet olisivat täällä,
    kun kuolon peitsi päilyi päiden päällä,
    ei ollut montaa miehenmoista noissa,
    jotk' opin saivat ensitaisteloissa,
    ei ollut montaa vanhaa eikä nuorta,
    joidenka kunto ei ois ollut kuorta.

    Vaan moni kunnon "karhu" ehdollansa
    rautaisen riimun kantoi kaulassansa
    ja pillin mukaan tanssi tanhuoilla,
    kun tahtia löi epätoivo noilla,
    tai taiten muuttui lammasnahkaiseksi
    ja paoss' yksin pelastuksen keksi,
    ja moni, johon toivon katse luotiin
    ja jolle kansan teon valtuus suotiin,
    kuin Juudas petti meidät penningeistä
    ja astinlaudan "arvon" laitti meistä.

    Ja tuossakaan ei kaikki ollut vielä:
    Nuo kurjat raukat oli vielä tiellä,
    kun harvat miehet, miehet suomalaiset
    ja isänmaalle kaunehimmat naiset
    nous väkivallan mahtikättä vastaan
    oikeutta puoltaen kuin äiti lastaan,
    kalleimman vuoksi itsens alttiiks' antain,
    uljaana, uupumatta kuormaa kantain --
    pinqviinit luihut lainasiivin lensi
    ja kotkaparven esteheksi ensi.

    Mut niinkuin myöskin ollut ompi aina:
    Ei ijankaiken takatalvi paina,
    ei ijankaiken orja ole vapaa,
    myös kosto kerta kostettavan tapaa,
    ei ijankaiken kurjat kunniassa
    saa olla eikä muita polkemassa,
    ei ijankaiken suurta oikeutta
    jaloilla poljeta kuin langennutta,
    ei kansaa, jok' on elämähän säätty,
    oo vielä koskaan kuolemahan häätty.

    Niin myöskin Suomen suurin hätä herkes
    ja vielä kerran päivänpilke kerkes
    pimeyden halki valon tänne tuoden
    ja edes onnen erän pienen suoden,
    synnyttäin toivon, uskon, että huomen
    sittenkin kerta nousee ylle Suomen
    ja että sentään saattaa suvi tulla
    töin uotellessa eikä uinailulla
    ja että juhannusta viettää saamme,
    kun terve Suomi taas on sairas maamme.



    UUDISTUSTEN AIKANA


    Ankarasti yhteiskuntaruumiin valtimo nyt lyö,
    kuumeisesti veri virtaa, jänteet kaikki jännittyy;
    joukot, joiden yllä häilyy väkivallan vainoyö,
    kahleitansa katkoo, etsii miss' on surun synkkä syy;
    nousee naiset, nousee miehet, ennen aina torkkuneet,
    katsovat ja kysyvät ja vastausta vaativat;
    laumat, joiden tarmon raudan tuskat ovat karaisseet
    teräkseksi, itsellensä sota-aseet laativat,
    käydäksensä taistotielle, mitatakseen voimiaan
    kanssa ajan hirmuhengen, jonk' on uhka päällä maan.

    Kaikki kärjistyy. On ilmass' sähköä ja salamaa,
    niin ett' työläs aivan on jo inehmoisen hengittää,
    eikä levonaikaa tuskin kukaan kuolevainen saa,
    vaan on pakko kunkin elää töistä täyttä elämää;
    syntyy aatteet, oudot, kummat, ennen syntymättömät,
    joiden voiman täytyy täällä tuta tyyten ihmisen;
    kaikki, kaikki etsivät ja kaikki myöskin löytävät
    jotain uutta, jost' ei ennen tiennyt mitään ihminen;
    joka hetki tarjoaa nyt tavatonta; tapahtuu
    tekoja, joit' ei oo tuonut ilmi aika mikään muu.

    Eikä enää tuskin mikään hämmästystä herätä,
    vaikk' on joskus eessä silmäin kuva kauhun kamala;
    kukin näät nyt tuntee, että aikakauden elämä,
    vajaaks' ennen jäänyt vaatii ihan mitä tahansa;
    uudistuksen eilismuoto tänään on jo vanhennut,
    teko eilen tehty, tämänpäivän teon rinnalla,
    on kuin sävel ennen soinut, väsynyt ja vaiennut;
    melkein kaikki uusi saadaan ihmishengen hinnalla;
    sortuu yksilöitä, sortuu joukkojakin, laumoja,
    kuolon kylmä käsi korjaa ruumisrunsait' aumoja.

    Sekasorto vallitsee. Mut kukin selvään nähdä saa,
    että, vaikk' on mullinmallin yhteiskunta kokonaan,
    alinkerta kohoo, kohoo, ylin tapaa alempaa,
    rajat rikkuu, uomat täyttyy muotoon sopusointuisaan;
    eivät estä sulut, salvat eikä padot paksuimmat
    kehityksen kulkua ja ajan virran vyörynää;
    välttämättömyyttä vastaan turhaan esteit' asetat;
    niinkuin lukin seitit särkyy luonnon pakon eessä nää.
    Luonnon lait, nuo suuret, pyhät eivät salli rikontaa,
    ken käy niitä vastaan, hänpä niiltä tuomionsa saa.

    Ja tää aika rikas, runsas, onkin ennenkaikkea
    meidän, meidän aikakautta, aikaa pohjakerrosten.
    Nyt on meidän vuoro tullut kerta suumme auaista
    jälkeen vuosisatain vaivain, kärsityiden kauhujen, --
    tullut vuoro sanoa, mit' ennen emme sanoneet;
    käydä työhön, joka meitä varronnut jo kauan on;
    aika ottaa tuo, mit' aina ennen oomme anoneet:
    ihmisoikeus ja -onni, palkka jälkeen ansion.
    Menneisyys ei ollut meidän, olkoon aika tää ja uus,
    olkoon jälkeen onnettuuden osa meidän onnekkuus!



    LEMMINKÄISEN LAULU


    Noinpa lauloi Lemminkäinen,
    Kauko virtensä viritti,
    lauloi laulunsa paraimman,
    virren muita virkeämmän,
    kun oli koossa kassapäitä,
    kylän miehiä kisassa:

    En hyli haarikon hyvyyttä,
    enkä inhoa olutta,
    kun on tullut juhlatunti,
    hetki riemuisten remujen:
    olut on oiva Luojan lahja,
    pantu urhojen iloksi.

    En ma karta kassapäitä,
    kylän kaunoja pakene,
    kun on heissä hempeyttä,
    verta valtimon varana:
    lempi miehen miehistävi,
    urhon uljaaksi tekevi.

    Mutta kun on murhe maassa,
    kauhu kansassa Kalevan,
    soi vasama vainolaisen,
    vinkuvi vihainen nuoli,
    kuolon kalpa kalskahtavi,
    hiekka hurmetta hikoopi,

    silloin jätän juhlajuomat,
    jätän ohraset oluet,
    heitän kaikki kaunokaiset,
    korukassat, kukkapääköt
    ajan vastaisen varaksi,
    rauhavuosien ratoksi;

    otin orhin kiiltokarvan,
    soimelta jalosukuisen,
    otan kalvan kaikkivallan,
    säiläni tuliteräisen,
    otan kintahat kiviset,
    rautapaitani paraimman;

    menen vastaan vainolaista,
    kohti kauhua kovinta;
    enkä ma palaja ennen,
    kotikonnulle halaja,
    kuin on vaino vaimentunut,
    aika onneton ohitse:

    Ei sovi iloita urhon,
    miehen naista nauratella,
    kun tuho tulossa ompi,
    väijyy vaara vainiolla,
    vilu vieras viljat viepi,
    voi virtana valuvi.



    RAJAMAALAISET


    Rajamaa on torpparähjä
    takamaalla vallan,
    joss' on joka vuoden vieras
    säälimätön halla.

    Ympärill' on korpea
    ja rämettä ja suota;
    eikä poistu kato koskaan
    kauas noiden luota.

    Jos se joskus säästeleekin
    torpan pientä maata,
    niin se kohta kaksin verroin
    kukistaa ja kaataa.

    Eipä siksi ihmetellä
    kuolevaisen sovi,
    ett' on köyhää torpan väki
    Rajamaassa kovin.

    Eikä puute pienene,
    ei hätä heidän herkee,
    koska lapsi lapsen jälkeen
    leivän jakoon kerkee.

    Mont' on lasta Rajamaassa,
    neljä, viisi, kuusi,
    ja jos joku noista kuolee,
    syntyy sijaan uusi.

    Salass' itkee äitimuori,
    torpan miesi huokaa,
    kun ei riitä kyllin noille
    vaatett' eikä ruokaa.

    Lapsosista vanhemmille
    kouluaika alkaa,
    vaan ei saada kirjoja,
    ei kengän moista jalkaan.

    Ja on pitkä koulutie,
    on virstamäärin matkaa,
    jota vielä kinokset
    ja hankipöykyt jatkaa.

    Kuinka siis voi torpan lapset
    kouluansa käydä,
    ettei heitä nälkä sorra,
    jää ja viima jäydä;

    että vois he tiedon tiellä
    oihkimatta olla,
    jotta kaunis kasvuvoima
    oisi opinnolla?

    Teiltä, joill' on elinehdot
    paremmat ja oivat,
    osattomat vastausta
    vain nyt vaiteloivat.

    Avun kättä käyttäkää,
    mut armomielin älkää;
    nöyryyttävä armopala
    näät ei tapa nälkää.

    Erä heille suokaa, mutta
    ajatelkaa, että
    torpan väki ansaitseisi
    kyllä vaikka mettä,

    kosk'ei ole heidän syynsä,
    että soiss' on halla,
    että vuoden töiden heelmät
    kuolee kylmän alla.

    Onhan väärin, että heidät
    onnettuuteen syöstään,
    koska kukin kumminkin
    on palkan saapa työstään.



    SIMSON


    Filistealaiset, filistealaiset:
    kavahtakaa!

    Ovat Simsonin suortuvat täydet taas,
    taas jätti on vanhassa voimassaan
    ja se hirmuinen on.

    Kavahtakaa
    pedot, jotka hänen silmänsä poltitte puhki
    tulisin raudoin,
    jotka vaskisin köysin hänet kahlitsitte
    myllynne kampiin!

    Kavahtakaa;
    katso, Simsonin olkapäät pilareihin nojaa,
    hänen harteensa kohoo
    ja silmäkuopat kuivuneet kulon lailla palaa.

    Pian, pian orjanne kahle jo katkaiskaa
    taikka muuten te ratkeatte raunioiden alle,
    koska kiivaana kostavi Simson!



    SEKASORTO


    Vihlova vaivatun huuto,
    röyhkeä kiskurin käsky --
    siinä on "elämän" virsi.

    Tehdä työtä ja olla
    piesty ja pilkattu orja --
    siinä on raatajan rauha.

    Kiskuri kultia kokoo
    kylläisnä, kyltymätönnä --
    siinä on tuon elononni.

    vaan yli vaivatun voihkan,
    mahtajien menon, melskeen
    sorretun soi sotalaulu;

    Eespäin käy väki valju,
    eespäin kahlittu kansa
    elämän aamua kohti!



    HEI HAUSKA ON...!


    Hei, hauska on lyödä ja uskaltaa
    oman nahkansa alttihiks' antaa,
    kun veripunalippua liehuvaa
    kera satojentuhanten kantaa.

    Hei, hauska on lyödä ja pelvotta
    vaikk' uottaa kuolematansa,
    kun yhden kalpahan kaatuissa
    jää jälelle tuhatpää kansa!



    SUO SIELLÄ, VETELÄ TÄÄLLÄ


    Jos emme nälkäpalkalla
    tee työtä kiskureille,
    pois työnkin ottain kostavat
    nuo mielivalloin meille.

    Niin että, teemme työtä tai
    sit' emme tee, on maali
    se sama aina: kaikki vie
    kuitenkin kapitaali.

    Ja surkeus se suurenee
    ja vihan kiukku kiihtyy,
    vaan vielä raukat raatajat
    ikeensä alla viihtyy.



    KORVEN KOVAKOURAT


    Korven kohdust' astuvat ne esiin,
    jotk' ei täällä tottunehet mesiin,
    joiden osa ain' on ollut työ,
    ilman tulosta, ja huolen yö.

    Korven kovakourat käyvät riviin,
    muodostaen sotarinnan tiviin
    alle lipun veripunaisen,
    soidess' orjain sotalaulujen.

    Vaviskaa te, jotka heitä löitte,
    vaviskaa te, jotka orjaks' möitte
    korven kansan kauniin, hiljaisen,
    pyhää pilkaten ja tallaten.

    Nousee "korpi" korkeana sotaan,
    eikä lievennä se tuomiotaan
    orjuuttajillensa lausumaa,
    kurjain korvain kuulla ankaraa:

    "_Työmme tulos tulkoon itsellemme_!"
    Sinis taistelemme, sinis emme
    ota vastaan kättä sovinnon,
    kunis vapaa ihmislapsi on!



    RAATAJAT RAHANALAISET!


    Raatajat, rahanalaiset,
    peijatut, pahoin poletut,
    sanon:

           Taiten tarkatkaatte
    noita hännänheilujoita,
    herras-kaikenkarvaisia,
    joill' on sana suora suussa,
    päässä kielen kaunis aatos,
    vaan on tarkotus takana:
    talutella teikäläistä
    tietämättömyyden tietä
    alle ankaran ikehen,
    katkerihin kahlehisin.

    Ei ole ikinä orja
    herran kanssa kuoma, veikko,
    ennenkuin on kumpainenkin
    vain oman itsensä isäntä.



    HUUTAVAN ÄÄNI


    Kiskurit, kansa on valveilla,
    varroten, vaan ei kauvan; --
    kohta se kahleensa katkaisee,
    hyljäten kerjuusauvan.

    Kiskurit, älkää luottakokaan
    maahan tallatun malttiin;
    pian näet pilkattu turvautuu
    viimeisimpähän valttiin.

    Aika on vakava -- aatos on nyt
    vaan teon muotoa vailla.
    Tietkää kiskurit: kahlittu
    nousee kahlitun lailla!



    VELJEN HAUDALLA


    En kylvä kukkasia kummullesi,
    ei vuoda siihen silmistäni vesi
    ja tuskin tunnen tuskaa kaipauksen,
    kun murhe muu tuo tuohon lohdutuksen.

    Mut yhden lupauksen annan sulle
    ja elämäni pyhin on se mulle:
    En koskaan unhoita sun surmas syytä:
    elämän murheen myrkkykielikyytä.

    En koskaan unhoita tuot orjavaivaa,
    mi tuhansille hautakuopan kaivaa,
    mi tuhansilta elinvoimat turtaa
    ja tuhannet nyt ennenaikaa murtaa.

    Sit' en ma unhoita, vaan sitä vastaan
    mun työni taistella on ainoastaan
    ja tuhansien kera yhtä matkaa
    lyhyttä elon päivänpuolta jatkaa.



    MAAILMAN MENO


    Petos ja peijuu ja "hyväntekeväisyys"
    korkealle sun nostaa
    työstä ja raskaasta raatamisesta
    ankara "elämä" kostaa.

    Rakenna ja raada ja rehki ja puhkaa
    ja täytä "velvollisuuttas",
    niin "saat" elää, ellet sa koskaan
    valittele palkattomuuttas!



    SIELLÄ -- TÄÄLLÄ


    Idässä noussut on koeteltu kansa
    ottamaan elämänoikeuttansa,
    vannoen varman voittonsa valaa.
    -- Idässä kaupungit palaa.

    Idässä kertakin puhdasta tehdään,
    kummia kuullaan ja kummia nähdään.
    Idässä sorrettu säälittä kostaa
    ja verellä onnensa ostaa.

    Siell' ei ajoissa kansaa kuultu,
    eikä sen suinkaan näin pian luultu
    ottavan oikeuttansa itse
    taistelutanteritse.

    Niin on siellä. Mut miten käy Suomen,
    ellei koita jo vapauden huomen
    satojentuhanten orjuuden yöhön
    ja satojentuhanten työhön?



    ELÄMÄN FILOSOFIAA


    Lyö mynttiä vaan, lyö mynttiä vaan
    ja myntillä mittaa miestä
    sekä kavahda, ettet sa tappelemaan
    käy vastaan mammonan iestä.

    Kuka ostaa, sille sa sielusi myö,
    kun saat pivon kukkuran kultaa,
    ja orjana toisen sa leipäsi syö,
    omantuntosi tallaten multaan.

    Hyvä niin. Toki kurjempi olla sun ois
    -- eikö totta? -- jos leipäsi myisit
    sun ihmisyytesi hintahan pois
    ja -- suoliisi hirttäytyisit.



    ÄLKÄÄ ITKEKÖ


    Älkää itkekö raatajaraukat,
    älkää voihkatko kurjat;
    ei näät helly kyynelistänne
    julmurit kylmät ja nurjat.

    Pankaa pikemmin kätenne nyrkkiin,
    hampaanne yhtehen purkaa
    ja sitä, kun ette te ennemmin nousseet,
    sitä te sorretut surkaa!



    "KULTAINEN" NUORISO


    "Kultainen nuoriso",
    katinkultapinta,
    tiedätkö mikä on
    elostelus hinta?

    Tiedätkö kuka sinut
    juottaa ja syöttää,
    kuka sinut tietojen
    aseilla vyöttää?

    Ken sinut taiteen
    tanhuille kantaa,
    ken sinut kaunista
    etsiä antaa?

    Kuka, sano, maksaa
    yötiset kemus,
    leikkisi löyhän
    ja raa'an remus?

    Et sinä, eikä sun
    sukusi suuri. --
    Kansa ne maksaa,
    kansapa juuri.

    Kansa! Se kansa,
    mi orjana oihkaa,
    kansa, mi työnpakon
    vankina voihkaa.

    Kansa, mi sulta saa
    piiskaa ja pilkkaa,
    vain ylenkatsojan
    sortoa silkkaa.

    "Kultainen" nuoriso,
    velkasi taakka
    voi sinut painaa
    maahankin saakka,

    kun sua velkoo
    työnorjaparvi.
    _Sen_ oma on näet
    runsautessarvi!



    NIIN.


    Niin: juokse pakoon elämää
    ja pääsi paina lokaan
    ja orja-ikees alle jää
    ja astu päällä okaan.

    Ja usko, että ihminen
    vapaa ja kaunis olet,
    kun itseäsi häveten
    sa polkuasi polet.



    PITÄKÄÄ SILMÄNNE AVOINNA!


    Pitäkää silmänne avoinna, orjat,
    näkemään orjuuttanne;
    ei ole valoa, ei vapautta
    kuolemanvaivassanne.

    Kujilla ja turuilla huutavat suulaat,
    itsekin orjat: On Suomen
    vankeuteen ja sen vaivahan saanut
    toden, valon, vapauden huomen.

    Valhetta silkkaa syöttävät teille
    vapautta huutavat houkot:
    ieshän on päällänne verinen ja raskas,
    riistetyt raatajajoukot.

    Syöttehän muruja pöydältä pöyhkän,
    ylpeän onnenne loisen,
    jolla on ainoa toimi ja touhu
    peijuu tunnoton toisen.

    Missä on teidän tuloksenne työstä?
    -- Etsikää elostelijoilta.
    Missä on palkkanne väestä ja hiestä?
    -- Kysykää kurjilta noilta.

    Kouruus epattoja itsekkäitä
    korjaa kättenne teelmät,
    varastain teiltä ja lapsiltanne
    kyntönne, kylvönne heelmät.

    Siinä se vapaus ja siinä se valo,
    josta on soitettu suuta;
    yö yli päiden ja työ yli voimain
    teillä on, mutt' ei muuta.

    Vasta kun saatte te palkkanne työstä
    ansiomitalia aivan,
    silloin voi valo, vapaus tulla
    synkeyteen elon vaivan.

    Sinis te silmänne pitäkää auki
    näkemään orjuuttanne,
    kunis on valoa, on vapautta
    kuolemanvaivassanne!



    SAIRAALLE SÄÄDYLLE


    Polot porvarit, ettekö jaksa jo
    sairauttanne lausua julki,
    kun lahjomaton, kova kohtalo
    teidät rautasyliinsä sulki.

    Polot porvarit, ettekö ymmärrä:
    onhan allanne pettävä hiekka,
    joka vierii, ja päällänne ylhäällä
    ajan kostavan-ankara miekka:

    Polot porvarit, taiten jo tunnustakaa,
    että täytyy teidän jo laata,
    kun ette te valheenne valtikkaa
    yli päittemme nostaa saata.

    Polot porvariraukat, jo hellittäkää,
    koska näätte nää vaativat joukot,
    jotka eivät tajua leikintää
    kuin pienet piltit ja houkot

    Polot porvariraukat, jo hellittäkää,
    teit' ettei hukka peri,
    tilinpäivä kun tuimana ennättää
    ja synkkä on ihmismeri.



    ROPO UHRIARKKUUN


    Pankaamme ropomme uhriarkkuun
    pahojen päivien varaan.
    Uhraten kalleimman, kauneimman eteen
    teemme me tekomme paraan.

    Köyhien annit ja leskien rovot --
    tarkkaan tarvis on niitä,
    koskei rikkaiden antamat murut
    tarpeen tullessa riitä.

    Pankaamme siis ropo uhriarkkuun,
    vaikk' ois se ainoamme.
    voittomme varmuus karttuu ja kasvaa
    kustakin antimestamme.



    NAGAIKKALAULU


    Lyö nagaikalla, sotamies,
    niin että veri roiskuu,
    niin että, missä käypi ties,
    vain hurmelaine loiskuu.

    Lyö nagaikalla, iske vaan
    ja selkänahat revi
    ja veljes veren vuodantaan
    sä älä helly hevin.

    Lyö nagaikalla, jaioillas
    sa massa maassa pole
    ja valtikkanas nagaikkas,
    sä kansan ohje ole.

    Lyö nagaikalia, iske nyt
    ja älä äkin herkee,
    ett' olet kyllin iskenyt
    kun lyödyn vuoro kerkee.

    Lyö nagaikalla, että soi,
    jos et, jos et sa pelkää,
    ett' toinen toiste lyödä voi,
    mut toki toista selkää!



    22/1 1906


    Tää on sankarien suuri päivä,
    päivä kunnialla kaatuneiden.

    Ajastaika sitte surman suuhun
    sortui uudenajan sankarien
    pyhä parvi, joukko valioinen
    tahraisien veljenkalpain kautta,
    kautta katalimpain konnain kätten.

    Kaatui kaunis väki vapauden,
    valon, toden, ihmisyyden eteen,
    vuoksi miljoonain, vuoks' meidän kunkin
    joill' on orjan merkki otsallamme,
    vuoksi jokaisen, ken kahlehissa
    tunnotonten takomissa vaipuu.

    Kaatui, vastapolven voiton ostain
    vuodatetun sydänveren hintaan.

    Veljet onnettomat, orjasiskot,
    kapitaalin kahlehtimat, kurjat,
    meille huutaa haamut haudan takaa:

    "Väkivallan, vainon ensi tokeet
    kukistimme kuolohomme mennen;
    yli ruumiidemme runneltujen
    teidän vuoro taivalta on jatkaa,
    taistellen ja työtä tehden voittaa
    mahti mammonan ja valta valheen!"

    Siispä, sisaret ja veljet, vala
    vakavin nyt vannokaamme heille:

    Ennen emme taistelusta lakkaa,
    ennen emme aseitamme heitä,
    kuin on syyttä surmattujen kuolo,
    synkän synkkä, kostetuksi tullut;
    kuin on kaikki ihmisyyden esteet,
    väkivalta, valhe, pakko, orjuus
    laastu pois ja ihminen on vapaa!

    Uran uurtajille uljahille
    tinkimätön vala vannokaamme!



    NYT AIKA SEISOO


    Nyt aika seisoo vaaka kourassansa
    ja punnitsee:
    on toisen vaakalaudan päällä kansa
    ja toisell' ovat kansan polkijat.

    Ja niinkuin höyhenet on laudallansa
    nagaikkamahtajat,
    nuo konnain konnat, jotka konnuuttansa
    ees' eivät häpee.

    Mut vuoren raskas ompi kansan puoli,
    tuon kärsineen,
    mi väkivallan alla melkein kuoli
    ja nääntyi nääntymistään.

    On kansalla siis voima, voiman valta,
    ja muut' ei tarvis sen,
    kuin kerta nostaa päänsä ikeen alta
    ja itse itsensä vain tunnustaa.



    ENNUSTUKSIA


    "Pilkkuja on auringossa
    tulee tästä kuuma kesä".
    Elon alhon ahdingossa
    syntyy moni hellepesä.

    Tulee tästä tuimat ajat,
    päiväin menot vakavimmat;
    nousee elon vapahtajat,
    toden urhot ankarimmat.

    Kun on päästy talven yli,
    tiettään moni uusi juttu,
    jahka aukee suven syli,
    _vaatii_ orja sarkanuttu.

    Luodaan kohtaloa Suomen.
    Onneton, ken kesken kaatuu!
    Nousee orjalaumain huomen,
    väkivalta maahan maatuu.



    BELZATSAR JUHLII.


    Belzatsar juhlii valtasalissansa
    humaltuneena portot karkeloi,
    päämiesten parvi kanssa valtijansa
    irstaana juo ja mässää, hekkumoi.

    ja ilvehtijät näyttää taitoansa
    ja narrikuoron rietas laulu soi;
    mut surren seisoo Kaldeassa kansa
    ja aikakausi huutaa: Oi ja voi!

    Ja juhlasalin seinään ihmekäsi
    kirjoittaa suitsuvaisin kypenin
    kuin luojan sormi salakirjaimin

    näin: _Mene, mene, tekel upharsin_:
    tee, kuningas, jo loppu leikistäsi;
    sen kohta maksaa saat sa hengelläsi!



    MEREN KÄYDESSÄ


    Jumalauta, mi myrsky nyt meuraa,
    meri käy, meri soi, meri pauhaa.
    Nyt oikeutt' ei ole kellään
    levoss' olla ja nauttia rauhaa!

    Kelle kallis on henki, häll' olkoon
    käsi valmiina purjeiden nuoriin;
    on myyty se mies, joka ei voi
    nyt varmana tarttua ruoriin.

    Meri pauhaa. Jättiläislaineet
    pian laivamme nieluhun hautaa,
    ellei joka ainoa meistä
    nyt taipumatont' ole rautaa!



    VANHA JA UUSI VUOSI


    Vanha vuosi vaipui viisaan lepoon,
    ruumisliinoinansa punaliput,
    kuolinkelloinansa sotasoitot,
    vihan villit, barrikaadein päältä,
    pauke pyssyin, jyske tykkein, joilla
    veljesverta viljoin vuodatetaan.

    Laulaa hälle hautalauluansa
    satatuhat nälkään nääntynyttä,
    puolikuollut' turvatonta lasta;
    satatuhat onnetonta naista,
    joill' on kuolonkaipuu ainut auvo;
    satatuhat sortunutta miestä,
    joiden elinehto: työ ja leipä
    julki riistettihin raaoin käsin.

    Veisaa kuolinvirttä vielä hälle
    ihmismeri, myrskyävä musta,
    joka tokeitansa vastaan nousee,
    vapautta vaatien ja ottain.

    Hautakummullansa karkeloivat
    syyttä surmattujen synkät haamut,
    joit' on lukemattomihin asti.

    Kyll' on kuorot, kyll' on hautamenot,
    ilman vertaa, ilman toivon varaa!

    Aika synnyttää. Sen kohdust' astuu
    uusi vuosi vapauden aamuun,
    kamalaan ja kauhistuttavimpaan,
    verin hohtavaan ja valittavaan.

    Tähtää tuhansien silmät siihen
    niinkuin vapahtajaan mailman kaiken,
    tuhansien vakavimmat toiveet
    vanhan sijaan syntynyttä kohtaa,
    vuottain siltä suruhun ja surmaan
    kaiken onnen tukea ja turvaa:
    elämisen oikeutta ylhää.

    Huutaa hälle uudenajan lapset,
    riemurinnat, salamoivasyömet:

    Terve, terve sulle, uusi vuosi,
    vapauden, valkeuden luoja
    orjuuden ja epätoivon yöhön!
    Terve, terve, terve, uusi vuosi!



    OTA VASTAAN VALONJUHLA...!


    Ota vastaan valonjuhla, köyhä kansa, kuten voit,
    vailla pöytäherkkuja ja joulupäivälahjoja,
    vailla työsi tulosta, min hädäss' ollen, muille loit,
    vailla levon lohtua ja vailla juhlatunnetta.

    Ota vastaan, köyhä kansa, valonjuhla vakavin
    kurjuudenkin kouristaissa täysin rinnoin riemuiten,
    riemuiten, kun kohta loppuu elos orjuus katkerin,
    kätkee kahle, alkaa viimein aika armas vapauden.

    Riemuitse, vaikk' onkin luonas murhe musta niinkuin yö,
    riemuitse, vaikk' onkin vielä tovin osas onneton,
    riemuitse, näät kohta taukoo epätoivon turha työ,
    kohta, kohta ihmislapsi, orja ollut, vapaa on!



    SAIRASTA VÄKEÄ


    Meidän elämämme juurta kalvoi koi
    ja se koi oli jäytävä orjuus,
    oli nälkä ja puute ja kurjuus,
    ja siks emme yhtään kerskata voi,
    että olisimme tervettä ainesta.

    Me olemme sairasta väkeä,
    mut emme toki niin perinpohjin,
    kuin kiskurit niskaimme päällä,
    jotka hillittömyytensä ohjin
    ovat kurjista kurjimmat täällä.

    Meidän tulinen tuska on karkaissut,
    ja me tahdomme terveeksi tulla.
    Mut ensin me murskaamme kuolomme kyyn
    ja ensin me poistamme piinamme syyn
    vihankuumalla kamppailulla.



    VELJET RAUTATIELLÄ...


    Veljet rautatiellä: terve teille,
    jotka löitte miehen kättä meille.
    Terve teille, joill' on vankka voima,
    elon ankaruuden aateloima;
    terve teille, joill' on korkein valtti,
    kun ei enään auta sana, maltti!

    Terve teille, joit' on tuhatluvut,
    kokonaiset polvet, suuret suvut.
    Liitittehän renkaan ketjuhumme,
    renkaan sellaisen, mi taistelumme --
    jok' on teidänkin -- vie varmaan voittoon:
    _mailman köyhälistön aamunkoittoon!_



    ETTÄ KERTAKIN!


    Että kertakin sanamme täytimme
    ja kertakin voimamme näytimme
    ja kertakin olimme jotain;
    että kertakin herjamme kostimme
    ja kertakin niskamme nostimme
    alta sorron ja sortajan otain!

    Tämä tietää aamua yöstämme,
    se tietää tulosta työstämme
    ja se tulevat päivämme takaa;
    se toivottomuutemme lopetti
    ja orjain joukolle opetti:
    ole valveilla, vaan älä makaa!



    MEILL' ON NIIN.


    Meill' on niin katkera kamppailu,
    meill' on niin ankara koitto
    ja sentään melkein kullekin vaan
    on kurjuuskuolema voitto.

    Työn orjat! Kiskurit kahleita
    yhä ylpeenä yllemme takoo.
    Työn orjat! Murheemme synkät syyt
    yhä raadantatiellämme sakoo.

    Polot veljet ja siskot! Kohtalo tää
    on osammeviejien luoma,
    on tunnottomimpien ihmisien
    ja vääryyttä suosijain suoma.

    Siks emme sitä enempää sietää saa,
    vaan tehkäämme suora jo siitä,
    ja jos tahdomme kahleemme katkaista,
    niin sana ei yksin riitä!



    ORJATTARET


    Ken on kärsinyt enimmän,
    ken on huollut huutavimmin,
    ken on murheen mustan maljan
    juonut pohjahan peräti?

    Ken on työssä orjan ollut
    yöt ja päivät pääksytysten
    ajast'ajat ankarimmat,
    vuossadat pitkät ja pimeät?

    Ken on ollut orjan orja,
    vanki vangitun vapahan?

    Ajan aallot vyöryy vimmatusti,
    laineet lyövät, ihmismeri meuraa,
    laho kaatuu, mätä maahan murtuu,
    kuona kuluu kullan kirkastuissa,
    helmet nousee vaahtopäiden päällä,
    syvyyksien aarteet aukeavat.
    Katkoo kahleitansa kurjat orjat,
    väkivallan vainoyöhyt vaipuu,
    uuden-ajan armas aamu seestyy.

    Nousevat orjat, ja orjattaretko jäis orjuutehensa,
    vaill' elonriemuja, vaill' onnea nautintojen?
    Ei, ei! Pantakohon tasan velvollisuus sekä oikeus,
    kuormaa kantakohon puoleksi nainen ja mies.

    Yhdessä, yhdessä nouskohon nainen ja mies sopusoinnuin,
    ei eri arvoin, ei, tallaten toistansa ei. --
    Työ elinehtona ihmisen on ja se eellehen olkoon,
    mutt' toki työn tulos täys' tulkohon naisellekin



    TYÖHÖN


    Työhön, kurjat Kullervoiset,
    työhön, Marjatat matalat,
    jo on kyllin kyynelöity,
    jo on viljalti vavistu,
    surtu elon suurta yötä,
    voihkattu osoa orjan.

    Älköhön enempi olko,
    toinen toisen porraspuuna,
    astinlautana alinna!



    TAISTELULAULU


    Silloin kuin on kuumana rauta,
    moukari heilukohon!
    Elämä on eessämme, takanamme hauta;
    vaikea väistyä on.

    Satojentuhanten kurjuus yltyy
    yhäti ympäri maan,
    onneton on se, ken taistohon kyltyy,
    sortuen sorrontaan.

    Silloin kuin on kuumana rauta,
    moukari heilukohon.
    Muu kuin taistelu meit' ei auta,
    taistelu taikamme on!





*** End of this LibraryBlog Digital Book ""Suurlakkokuvia" y.m. työväenlauluja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.