Title: Punaiset ja valkoiset - Kuvaus Suomen luokkasodasta
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Punaiset ja valkoiset - Kuvaus Suomen luokkasodasta" ***


PUNAISET JA VALKOISET

Kuvaus Suomen luokkasodasta

Kirj.

HENKIPATTO [KÖSSI KAATRA]



Frams Förlag, Stockholm, 1919.

Rolanders Boktryckeri, Stockholm.



              Irmari Rantamalan

                    ja

    kalkkien muiden Suomen valkoisen hirmuvallan uhrien muistolle
    omistetaan tämä runsain lainauksin suoritettu vaatimaton esitys,
    jonka tarkoituksena on osaltaan olla vastapainona sille valtaisalle
    lokaryöpylle, joka siivottoman valkoisen katukirjallisuuden
    muodossa tulvii ei ainoastaan jo koirahautain koskemattomuudessa
    silvottuina tai nälällä, kuoliaaksi kidutettuina lepääväin vaan
    myös jälkeen jääneiden työläisten, Suomen köyhälistön ylle.



SISÄLLYS:

 Työväen-demokratia vallankumouksessa.
 Mies mieheltä --
 Työmies ja talonpoika.
 Punalippujen alla.
 Juna porhalsi --
 Kuoleman kentillä.
 Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.
 Viha ja rakkaus.
 Aatteen uhrit.
 Ei sinun pidä tappaman.
 Hämähäkki kutoo verkkoaan.
 Tuho on ovella.
 Vilppulasta Tampereelle.
 Tampereen tragedia.
 Omin voimin.
 Kirje ruumiskasoilta.
 Valkoinen terrori: verilöylyt.
 25.000 orpoa.
 Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".
 Hyve häpeäpaalussa.
 Kohtalonsa välttäminen.
 Valkoiset bakkanaalit.
 Tarinamme sankari.
 Suuri, kuolematon.



Työväen-demokratia vallankumouksessa


[Suomalaisen Kommunistisen Puolueen perustavan kokouksen "Avoimesta
kirjeestä toveri Leninille".]

"Venäjän köyhälistö nousi. Lokakuussa (1917) se syöksi maahan sekä
porvariston vallanpitäjät että niiden kätyrinä olleet sosialistit ja
otti kaiken vallan omiin käsiinsä.

Me Suomen sosialidemokraatit emme silloin selvästi tajunneet tämän
valtavan tapauksen merkitystä. Emme uskoneet silloin, että Venäjällä on
syyskuussa 1818 yhä oleva valta köyhälistön käsissä, köyhälistön, joka
on hävittänyt porvarillisen valtion ja rakentaa sosialistista
yhteiskuntajärjestystä.

Venäjän työväen vallankumouksen aattona, viime syksynä (1917), Te
toveri Lenin annoitte meille suomalaisillekin neuvon: "nouskaa, nouskaa
viivyttelemättä ja ottakaa valta järjestyneen työväen käsiin!" Ettemme
me marraskuussa noudattaneet tätä arvokasta neuvoanne, siinä teimme --
nyt olemme sen huomanneet -- historiallisen virheen.

Marraskuussa syntyi näet Suomessa vallankumoukselle otollinen tilanne.
Häikäilemättömästä nylkemisestä katkeroittunut Suomen köyhälistö oli
joutunut luokkataistelussaan asteelle, josta ei enää ollut muuta kuin
yksi askel väkivaltaiseen yhteentörmäykseen. Kun sitten Venäjältä
kuului työväen vallankumouksen kutsuva merkkisoitto, oli Suomen
köyhälistö valmis nousemaan. Mutta sosialidemokraattinen puolueemme,
maamme köyhälistön ainoa puolue, ei ollut valmis.

Puolueemme oli porvariston luokkavallan alla halpaantunut, mukautunut
samalle rauhallisen luokkataistelun kannalle, jolla esim. Saksan
sosialidemokratia oli aina ollut: porvarillisen valtion puitteissa
pysyttelevän, eduskunnallisen ja ammatillisen työväenliikkeen
puolueeksi, jonka ohjelmassa sosialismi oli pelkkänä koristeena ja
jonka toiminta oli pikemmin proletaarisen vallankumouksen välttämistä,
kuin pyrkimistä ja valmistautumista tähän työväenluokan suurimpaan
historialliseen tehtävään. Sen mukaisesti mekin marraskuussa,
puolueemme johdon kautta, -- ensin kahden vaiheilla epäröityämme --
ohjasimme maamme köyhälistön vallankumouspyrkimyksen pelkäksi
suurlakko-mielenosoitukseksi ja sillä tavalla saimme aikaan, että
väkivaltainen yhteentörmäys työväen ja porvariston välillä tuli silloin
vältetyksi. Emme luottaneet vallankumoukseen, emmekä tahtoneet panna
vaaralle alttiiksi järjestöjämme eikä kansanvaltaisia saavutuksiamme,
vaan tahdoimme niin kauan kuin mahdollista oli, parlamentaarisin
keinoin turvata ja kartuttaa niitä saavutuksia.

Nyt perästä päin näyttää meistä suuremmalta kuin aikanaan
se mahdollisuus, että vallankumous olisi silloin voinut johtaa
jonkinlaiseen voittoon, tosin nähtävästi parhaimmassakin
tapauksessa ainoastaan väliaikaiseen ja osittaiseen voittoon,
tuskin työväenluokan voittoon, vaan pikemmin kansanvaltaiseen
kompromissiin porvaripuolueiden ja mahdollisesti sosialidemokratisen
puolueemme enemmistön välillä, jonka jälkeen osa puoluettamme
olisi epäilemättä ohjautunut kutsumaan työväkeä todellisen
vallankumouksellisen sosialismin tielle. Vaikka siis välittömäksi
tulokseksi vallankumouksesta marraskuussa tuskin olisi vielä tullut
työväenluokan valtaan pääsy, olisi vallankumous kuitenkin voinut
merkitä historiallista edistysaskelta sen suuntaan, ja puolueemme
velvollisuus työväenluokan taistelujärjestönä oli hyökätä sitä kohti,
hyökätä mahdollisimman pitkälle, eikä jäädä odottamaan porvariston
hyökkäystä. On luultavaa, että näin menetellen maamme työväen
luokkataistelu olisi voinut edistyä ei suinkaan ilman uhreja, mutta
paljon vähemmillä uhreilla, kuin se sittemmin vaati.

Sillä laiminlyömällä marraskuussa puolueemme taisteluvelvollisuuden
emme kuitenkaan saaneet vältetyksi aseellista yhteenottoa muuta kuin
lyhyeksi ajaksi. Kansanvaltaista valtiomuotoa, lainsäädännöllistä
8-tunnin työpäivää y.m. tärkeitä eduskunnallisia uudistuksia, jotka
kaikki näyttivät jo häämöttävän niin lähellä, emme voineet saada
turvatuiksi parlamenttaarisin keinoin. Päinvastoin, kaikki
kansanvaltaiset saavutukset joutuivat viikko viikolta yhä ilmeisempään
vaaraan. Sillä maamme porvaristo varustautui, perustamalla itselleen
aseellisia taistelujärjestöjä kansalaissotaa varten, väkivalloin
kaappaamaan ne saavutukset. Tämän vaaran edessä ryhdyttiin myös meidän
puolueemme taholta varustautumaan työväen itsepuolustusta varten. Se ei
kuitenkaan tapahtunut niin suurella tarmolla, innolla eikä
vakavuudella, kuin olisi varustauduttu sellaiseen kamppailuun, johon
mieli paloi, eikä sellaiseen, jonka välttämistä pidettiin onnena.

Tammikuun lopulla Suomen porvaristo pani joukkonsa hyökkäämään
työväen kimppuun. Siihen vastasi sosialidemokratinen puolueemme
vallankumouksella. Vallankumouksen edellytykset olivat nyt
työväenluokalle epäedullisemmat kuin marraskuussa, niin sisäiset kuin
ulkopuolisetkin edellytykset. Tosin näitä oli vallankumoukseen
lähdettäissä vaikea arvata, mutta vaikka ne olisi kuinkakin selvästi
nähty, muuta ulospääsyä ei työväellä eikä työväenpuolueella nyt
valittavana ollut. Osa työväkeä olisi joka tapauksessa noussut
aseelliseen vastarintaan, tuhansia olisi joka tapauksessa joutunut
teurastetuksi. Puolueemme kieltäytyminen taistelusta tuskin olisi
järjestöjämmekään pelastanut, mutta työväen rintaman se olisi
alunpitäen auttamattomasti hajoittanut ja merkinnyt porvariston verisen
diktatuurin avustamista. Siihen emme me eikä puolueemme alentuneet.
Miltei yhtenä miehenä koko työväenliike, niin valtiollinen kuin
ammatillinenkin, lähti johdollamme taisteluun kaikilla seuduin, missä
se vain oli mahdollista.

Mutta me emme selvästi ymmärtäneet tämän omankaan proletaarisen
vallankumouksemme luonnetta eikä tehtäviä. Kun itse aseellinen
taistelu oli meistä varsinaisesti vain välttämätön paha, emme
vallankumousliikkeen johdossa aikanaan kiinnittäneet itse taistelun
järjestämiseen niin innokasta huomiota kuin lainsäädäntöön ja hallinnon
järjestämiseen. Jo lähtö sotaan tapahtui kovin järjestämättömästi,
ja koko tärkeän ensimäisen viikon aikana jäi iso osa työväen
hyökkäysvoimaa käyttämättä ei yksistään aseiden, vaan osaksi myös
järjestyksen puutteessa. Että sitten vallankumouksen aikana kuitenkin
muutamassa viikossa saatiin kuntoon 80,000 mieheen nouseva punainen
armeija -- alueella, johon tuskin kuului puolet maan 3-miljoonaisesta
väestöstä, maassa, jossa ei viiteentoista vuoteen ollut pienintäkään
joukkoa kotimaista sotaväkeä ja jossa upseerinkasvatuksen saaneita tai
muita sotatekniikkaan perehtyneitä henkilöitä ylipäänsä ei juuri
nimeksikään ollut työväen saatavissa, -- tämä oli varmasti
enemmän todistuksena maamme työväen yleisen järjestymiskyvyn
kehittyneisyydestä, kuin meidän vallankumoushallituksemme
sotllasorganisatoorisesta ihmetyöstä.

Poliittisessa suhteessa taas vallankumoushallituksemme pitkän aikaa
suorastaan koetti pikemmin pidätellä kuin edistää vallankumouksen
sisäistä pyrkimystä selvään köyhälistön diktatuuriin ja sosialismiin.
Se mikä vallankumouksen välittömänä päämaalina kangasti silmissämme, ei
ollut sosialisoiminen, vaan sosialireformi, ei porvarillisen valtion
hävitys ja työväenvallan perustaminen, vaan porvarillisen valtion
korjaaminen yleisen kansanvallan harhakuvan mukaan, ei "vallankumous
pysyväisenä tilana", johon Marx oli viitannut, vaan vallankumouksesta
vapautuminen mahdollisimman pian, kuten pahasta painajaisesta.

Tämä oli johdonmukainen seuraus juurtuneesta sosisalidemokratisesta
koulutuksestamme, s.o. proletaarisen sosialistisen kumouksellisuutemme
halpaantumisesta pitkäaikaisessa parlamentaarisessa ja ammatillisessa
sisyfus-työssä. Kun tuli todenteolla eteen se ratkaiseva historiallinen
prosessi, proletaarinen vallankumous, joka myös sosialidemokratisessa
ohjelmassamme oli loppukoristeena, se prosessi, johon kunnolla
valmistautumista kaiken aikaisemman työväenliikkeen oli pitänyt
tarkoittaa ja jossa työväenliikkeen vihdoinkin piti päästä pitkästä
kylvöstään satoa korjaamaan, silloin paljastuikin sosialidemokratian
"korkea kehityskanta" vaaralliseksi avuttomuudeksi: se oli puoleksi
sokea ja puoleksi rampa. Se oli vallankumoukselliselle työväelle
pikemmin vastus ja vaara, kuin apu ja ase ja voiton viiri. Se oli
työväendemokratiaa, ja silloin kun porvarillisessa valtiossa todella
oli demokratian kukkima-aika, jota kauniimpi siinä ei koskaan olla voi,
s.o. täydellinen luokkataistelun kehittämisen ja kärjistämisen vapaus,
ei tätä todellista demokratiaa ymmärretty käyttää hyväkseen kunnolla
varustautuakseen siihen luokkataistelun ylimpään vaiheeseen,
aseelliseen vallankumoukseen, jossa demokratia ensimäisellä minuutilla,
tehtävänsä loppuun täyttäneenä, on määrätty kaatumaan tieltä pois. Kun
tämä meidän työväen-demokratiamme joutui vasten tahtoaan työväen
vallankumoukseen, niin siinä kumouksen oma sisäinen logiikka sitte
viikkojen vieriessä kyllä kuletti meitäkin eteenpäin, kuletti
puoliväkisin työväen diktatuurin ja tuotannon sosialisoimisen tielle.
Mutta astuttuamme vallankumoukseen oikeastaan -- vallankumouksen
välttämiseksi, johtui juuri tästä, sisäisestä ristiriidasta sitte
toimintaammekin paljon vahingollista ristiriitaisuutta ja vaarallista
puolinaisuutta sekä siitä taas vallankumousliikkeen riveihin
hajanaisuutta ja epäluottamusta ylipäänsä johtoa kohtaan. Pelkkä se
mahdollisuus, että tämä meidän vikamme, silloin, kun voiton ja tappion
vaaka vaappui täperällä, olisi voinut painaa työväen asian tappion
puolelle, tuntuu meistä nyt tragedialta. Mutta työväenluokan
voitollekin päästessä me olisimme, noin aalloilla ajelehtiessamme,
olleet vaarassa joutua kaikkien suurimman tragedian eteen, mikä
työväenliikkeen miestä ikinä voi kohdata, saman tragedian eteen, johon
täällä Venäjällä menshevikit todella joutuivat: ase kädessä
taistelemaan proletaarista vallankumousta vastaan.

Meidän proletaarisen vallankumouksemme onnetonta lopputulosta eivät
toki ratkaisseet meidän, sen johdossa olleiden historialliset virheet.

Sen ratkaisi Saksan imperialismin peto, joka tuli Suomen porvariston
avuksi lähettäen aseita, joukkoja ja kouluuntunutta sotataitoa.
Täyttikö Saksan sosialidemokratia kansainvälisen velvollisuutensa sen
estämiseksi, se jääköön Saksan työväen arvosteltavaksi. Meille oli
Saksan hallituksen sekaantuminen turmioksi -- ja opiksi. Sen isänmaan,
jonka itsenäisyyttä -- teiltä venäläisiltä tovereilta meidän
hankkimaamme lahjaa -- me suomalaiset sosialidemokraatit niin
innokkaasti puolustimme, sen möi Suomen porvaristo Saksan
imperialismille vallankumouksellisen köyhälistömme veron hinnalla.
Siten meistä kylvetettiin pois sosialipatriotismi.

Kansainvälisellä lahtarivoimalla ja kapitalistisella
joukkomurhatekniikalla murrettiin huhtikuussa vallankumouksellisten
työläistemme rintamat. Suomen köyhälistön miehuullisinkaan vastarinta
ei kestänyt. Pelastavaa apua ei tullut mistään. Saksalainen toveri ei
kuullut. Venäläinen toveri kuuli mutta ei jaksanut pelastaa, Se oli
itsekin hädässä, mutta se auttoi sentään niin paljon kuin jaksoi.
Kiitollisuuden velkamme kasvoi kasvamistaan, päivä päivältä, viikko
viikolta. Tunsimme sen, ja samalla häpesimme aikaa, jolloin me,
porvarien lietsoman nurkkaisänmaalllsuuden tartuttamina, olimme
epäröineet turvautua venäläisen sotilastoverin apuun ja pysytelleet
erossa hänen jalosta liitostaan. Pyhä verikaste Suomen lumikentillä
rinnakkain taistellessa liitti nyt ikuiseen toveriliittoon suomalaisen
ja venäläisen proletari-aseveljen."



Mies mieheltä.


Illalla oli kylän työväentalolla ollut puhetilaisuus. Kaupungista oli
saapunut puhuja -- ei mikään ammattipuhuja, sillä kaikki työväen
kouluuntuneemmat voimat oli mobilisoitu muihin tarkoituksiin, vaan
tavallinen kaupunkilaisproletaari, yksi niistä, jotka raskaan
palkkatyönsä lyhyinä loma-aikoina sekä lueskelemalla että vuosikausia
ottamalla osaa järjestötoimintaan ovat kartuttaneet tietojaan ja
saaneet elävän kokonaiskäsityksen yhteiskunnallisista kysymyksistä
mutta myös oppineet sujuvasti ilmaisemaan ajatuksensa, oli sanalla
sanoen yksi niistä tuhansista, jotka Suomen valtava työväenliike on tai
oli -- kehittänyt arvoisikseen välikappaleiksi.

Tämä toveri oli aloittanut "Uuden Suomen nurkkakivistä" kuvaten maan
köyhälistön suorittamaa raivaustyötä seuraavaan tapaan:

"Suomen punainen köyhälistö ahertelee parhaillaan uuden yhteiskunnan
rakennustöissä. Sen perustaa raivataan tulisella kiireellä.
Suunnattoman paljon törkyä on ensin pois siivottava. Porvarillinen
yhteiskunta lepää likaisella ja löyhällä perustalla. Sitä voi hyvällä
syyllä verrata hyllyvään rimpisuohon, joka levittää löyhkää ja usvaa
saastuttaen kaiken. Sellaisella epäterveellisellä maaperällä sijaitseva
rakennus ei kestä ajan myrskyissä. Sen tosiasian oivaltaen valveutunut
köyhälistö raivaa Uuden Suomen pelastusaluetta, kaivelee tiloja
nurkkakiville, kuivaa kapitalismin rämeistä suota, perkaa ympäristöä
terveelliseksi. Vasta semmoisen perkaustyön jälestä asetetaan
nurkkakivet paikoilleen, tehdään kivijalka ja sitten kohoo rakennelma
helpommin kerta kerralta, kunnes koko ihmiskunta ihastellen silmäilee
Suomen kansanvaltaisen tasavallan kauniita piirteitä.

"Julma vihollinen häiritsee uutta rakennustyötä. Se ei sallisi
kansanvaltaisen työläispalatsin rakentamista. Senvuoksi täytyy
uutterain rakentajain tehdä työtä puolustusase kädessä, torjua sillä
vihollisen hyökkäykset. Läpi historian aikojen on aina uutisraivaajain
täytynyt työskennellä verissäpäin, taistella vainolaista vastaan. Siitä
huolimatta on uutistyö edistynyt toisinaan hyvin hitaasti, mutta aina
varmasti, kunnes työ on saatu loppuun suoritetuksi.

"Samaan aikaan kuin perustusta kuivetaan, veistellään jo uuden Suomen
nurkkakiviä. On olemassa työjako. Toiset kaivavat perustusta, toiset
veistelevät nurkkakiviä, eräät hankkivat rakennusaineita ja eräät
suunnittelevat yksityiskohtia.

"Minkälaisia nurkkakiviä veistellään uudella Suomelle?

"Muutamia on jo valmiina, toisia hahmotettuina ja eräitä vasta
alkuasteellaan.

"Suurin kivi on Suomen sosialistisen tasavallan perussääntö, jota
kaunistaa todellinen kansanvaltaisuus. Sen mukaisesti tulisi korkein
valta olemaan kansalla. Suomen tasavallan kaikilla 20-vuotiailla
kansalaisilla.

"Kansalaiset valitsevat omat toimihenkilönsä lakeja säätävään
eduskuntaan ja se muodostaa yhteiskunnan toimivan elimen,
kansanvaltuuskunnan.

"Vanha virkakunta puhdistettaisiin perinpohjin ja uusi tulisi
täydellisesti vastuunalaiseksi kansalle. Siinäkin siis yksi hyvä
nurkkakivi.

"Verotusolot järjestettäisiin siten, ettei köyhälistöläinen nääntyisi
raskaan verokuorman kannossa, eikä varakas loisaines pääsisi
mitättömällä veroerällä.

"Kunnallinen harvainvalta poistuisi ikipäiviksi ja suurin huolto
kohdistettaisiin kansan syvien rivien olojen parantamiseksi;
perustettaisiin kunnallisia laitoksia, leipomoista alkaen, -- Tuokin
nurkkakivi kannattaisi kohdaltaan uutta Suomea.

"Torpparien vapauttaminen maakapitalistien orjuudesta, on ihan
valmiiksi veistetty nurkkakivi. Sen varaan joutuisi verrattain
suurilukuinen ryhmä Suomen kansanvaltaisen tasavallan väestöä.

"Vanhuudenvakuutus on jo niinikään valmiiksi veistetty nurkkakivi.

"Työväen suojeluslainsäädäntö on suuriarvoinen ja paljon kestävä
nurkkakivi sekin.

"Hahmotettuina ja valmiiksi suunniteltuina on monta muuta nurkkakiveä,
niin että uuden Suomen mahtava rakennus ei tulisi perustuksiltaan
horjumaan, vaan kestäisi ajan kuluttavan hampaan kalvamisen.

"Vihollinen häiritsee Suomen työväenluokan suurtyötä. Sittenkin,
kaikesta vainolaisen vastarinnasta huolimatta on köyhälistön asekädessä
sitkeästi työskenneltävä uuden Suomen perustamistyössä, muutoin
vihollinen tuhoo jo tehdyn työn ja pakoittaa työntekijät sanoin
kuvaamattomaan orjuuteen."

Sitten oli hän kääntynyt kuulijainsa puoleen kehoittaen näitä
rientämään punaisen armeijan riveihin, joissa siihen asti pää-asiassa
teollisuustyöväestö oli vuodattanut vertaan _koko_ maan työväenluokan
hyväksi.

Viitattuaan noihin runoilijan lennokkaihin runosäkeihin:

    "Mies mieheltä, mies miehellä
    soi taisto nyt kautta maan;
    kenet taisto kaas,
    hän nousee taas,
    ei petturi milloinkaan.
    On kansojen oikeus iäinen,
    myös oikeus kansan tään,
    jos seiso ken ei eestä sen,
    hän kuollut on eläissään."

oli hän jatkanut näinikään:

"Mies mieheltä kiirii taistelun kutsu yli maan. Vielä näet eivät ole
lähestulkoonkaan kaikki selkäpuolen rotevat työmiehet tarttuneet
kivääriin, tuohon kuoleman liittolaiseen, jonka porvaristo tahtoi sille
pakosta käteen panna, omien luokkapyyteittensä pysyttämiseksi. Nyt on
maatyöläistenkin vuoro astua aseihin, sillä mitä taajalukuisemmat ovat
rivimme, sitä pikemmin pääsemme me Pohjanmaan laajoille lakeuksille,
sen viljaville seuduille toukoa tekemään. Sitä pikemmin saa työmies
heittää kiväärin nurkkaan ja ryhtyä jälleen luovaan työhön,
yhteiskunnallista hyötyä ja hyvinvointia edistävään aherteluun.

"Mies mieheltä käyköön nyt sana: 'jos seiso ken ei eestä sen, hän
kuollut on eläissään'. Sillä nyt on kysymys kansan oikeuden
valvomisesta.

"Jokainen, jolle työväestön asia ja kansan onni on kallis, astukoon
siis urhoollisen punaisen armeijan riviin, astukoon pyhään sotaan
vapauden ja ihmisarvon puolesta. Jokainen mies, jokainen kansalainen
puolustamaan kotien rauhaa sodanhaluisia viikinkiherroja,
aatelisnulkkeja ja porvareita vastaan! Mies mieheltä näyttäkäämme, että
tapella osataan mekin, kun tarve vaatii, mutta että meidän taistelumme
ei tarkoita harvainvallan pönkitystä, ei vähemmistön hyvinvointia eikä
joukkojen orjuuttamista!" -- --

Oikeastaan ei hän, Hannes Haavisto, mäkitupalaisen poika, joka nyt
sunnuntai-aamuna tovereineen kiirevilkkaa hiihti kohti kaupunkia
liittyäkseen siellä köyhälistöarmeijaan, tämän puheen vaikutuksesta
liikkeelle lähtenyt. Kyllä hän sitä jo oli päivästä toiseen pohtinut.
Mutta ei sitä vain ennemmin ollut tullut lähdettyä. Niitä oli ollut
esteitä niin monenlaisia, vaikkakaan ei olisi ottanut lukuun
hämäiäisluonteen hitaisuutta. Niin kuin nyt esim. tuo rakkaussuhde
naapurin Mariin. Eihän sitä olisi mielisurminkaan hennonnut jättää
mielitiettyään ja lähteä tietämättä tokko milloinkaan palajaa. Tyttö
kyllä ei ollut kieltänyt eikä käskenyt, vaan oli taannoin
pahimmitteeksi ikäänkuin kiusalla sutkauttanut:

-- Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin.

Mutta, ei ollut ruvennut selittelemään mitä hän sillä tarkoitti.

Sen sijaan oli Hanneksen isä ollut jyrkästi lähtöä vastaan. Hän oli
yhdistyksen rahastonhoitaja, vanha luottamustoimissa piintynyt
sosialidemokraatti, joka aina ja kaikkialla puhui vaalilipusta,
silloinkin, kun porvarit olivat venäläisillä husaareilla hajoittaneet
laillisesti valitun eduskunnan, jossa työläisillä oli enemmistö. Ei
kärsinyt kuulla puhuttavankaan aseellisesta toiminnasta, nimittäin
_työväen_ aseellisesta toiminnasta.

No, porvareillako sellainen oikeus sitten vain on? oli Hannes kerrankin
tiukannut.

-- Olkoon tai ei, oli isä vastannut. Mutta uusi yhteiskunta luodaan
rauhallisilla keinoilla.

Äiti taas oli toista maata. Hän oli saanut tarpeekseen "rauhallisista
keinoista". Hän pääsi luuvalolta tuskin liikkumaan -- seuraus elämän
iän kestäneestä kunnollisten jalkineiden ja vaatteiden puutteesta,
tuhkatiheistä vilustumisista ja liikarasituksesta. Ja siksi toiseksi:
-- Mitä sillä väliä missä kuolee: rintamallako taistelussa vaiko
nälkään kotona. Eihän meillä kohta ole enään mitään suuhunpantavaa --
oli hän asian puheeksi tullessa huomauttanut useamman kuin yhden
kerran: leipää ei meillä ole ollut viikkokausiin, lihasta nyt
puhumattakaan. Maitoa ei ole. Perunat loppuvat; eikähän niistä enään
olisi kuin siemeneksi, ja vasta ollaan helmikuussa. Ja mitään muuta ei
liioin ole. Herra jessus, mitä tällaisella elämällä on virkaa? Eihän
meillä ole edes valonkeinoa. Paloöljyä ei ole saatu koko talvena, ei ei
rahalla eikä millään. Mehän olemme ikuisessa pimeydessä ja ikuisessa
nälässä ja puutteessa. Ja entäs tämä maantienuhka sitten? Armostahan
sitä tässä saadaan neljän seinän sisällä nälkääkin nähdä. Ja
neljännesmiljoonaa ihmistä sanoi meidän isä meidän laillamme rähjäävän
häädön varassa. Jos ei kerran se hänen rakas eduskuntansa ja
rauhallinen kehityksensä takaa _köyhille_ edes kaikkein
välttämättömintä, mutta kyllä rikkaille yltäkyllin kaikkea, niin mitä
tässä on muuta jäljellä kuin yleinen tappelu? -- Näin oli eukko
ähkinyt, mutta huomauttanut pojalleen: En minä silti kehoita sinua
lähtemään. Se on asia, jonka saat yksin päättää. Mutta vastaan en pane.

Kuten Hanneksen äiti, olivat työläisnaiset ja varsinkin äidit kautta
maan aseellisen toiminnan kannalla. Monen monessa tapauksessa tiedetään
heidän kehoittaneen miehiään ja poikiaan liittymään kumousarmeijaan.
Tämä ilmiö on helposti ymmärrettävissä. Sanoin nimittäin ei voi kuvata
sitä kurjuutta, johon sotakeinottelijat, porvaristo, olivat
työväenluokan syösseet ja josta etukädessä saivat kärsiä juuri
työläisäidit, joiden tehtävänä oli huolehtiminen perheen ravinnosta.
Yksistään jonokurjuus oli jotakin, joka ansaitsisi oman historiansa --
Suomen pohjoisissa kunnissa esim. saivat nälän uuvuttamat perheenäidit
lukemattomia kertoja turhanpäiten laahustaa jopa kuudenkin penikulman
päässä sijaitsevaan -- tyhjään jakelupaikkaan. Ja kaupungeissa saivat
poloiset vuorokausikaupalla jonottaa saadakseen väsymyksestä
puolikuolleena -- ja heittivätpä monet siinä henkensäkin! -- vihdoin
huimaavalla hinnalla väärennetyn elintarverahdun, joka oli omiaan vain
kiihoittamaan sairaudeksi kehittynyttä nälkää. Suomen selkäpuolen
sotarosvojen harjoittama elintarvehuijaus oli kehittynyt sille
asteelle, että yksistään se riitti paiskaamaan epätoivoisen köyhälistön
vallankumoukseen. Valaisevana esimerkkinä mainittakoon Oulun Åströmien
-- tulevien lahtarisielujen -- menettely. Nämä piilottivat seudulla
vallitsevasta nälänhädästä huolimatta satoja ruisjauhosäkkejä
varastohuoneidensa ullakoille: Venäjän tsaarihallitnksen tilaamiin
satuloihin tarvittava liisteri oli näille "Vapaan Suomen"
esitaistelijoille tähdellisempi asia kuin samaisen Suomen nälkää näkevä
kansa.

Hanneksen sisar, Hilma, kannatti hänkin kumousta siitä huolimatta, että
Marin veli, naapurin Kalle, jonka kanssa hänellä oli omat asiansa, oli
päättänyt lähteä Hanneksen matkaan.

Hannes itse ehkä tuli isäänsä, joskohta ei hän järkeillyt tämän tapaan.
Hän oli urheilumiehiä, mainio hiihtäjä, piirinsä parhaimpia, ja
urheilijana tunsi hän vastenmielisyyttä raakaa voimaa kohtaan, Siksi
toiseksi oli hän luonteeltaan perin säveä, eikä olisi mielisurmillaan
tehnyt pahaa kenellekään. Jo kotieläinten teurastuskin oli vasten hänen
luontoaan, niin maalaispoika kuin olikin.

-- Mutta, oli hän lopuksi pohtinut, saatuaan eilisiltana viimeisen
sysäyksen: mitä järkeä oli antaa kaupunkilaistovereiden yksin kantaa
koko päivän kuormaa ja hellettä asian tähden, joka etupäässä koski
juuri maalaisköyhälistöä? Olisihan kunniatonta sallia heidän vuodattaa
vertaan ja heittää henkensä _koko_ työväenluokan puolesta sillä aikaa,
kun suurin osa siitä kädet ristissä odotti kamppailun päättymistä. Jos
kerran yksi osa köyhälistöä on uhrannut kaikkensa yhteiseksi hyväksi,
niin on toisen ryhdyttävä sitä tukemaan. Kun kerran tapellaan, niin
tapellaan kaikin yhdessä, tuumi hän.

Ja oli hänellä vielä oma yksityinen pikkusyynsäkin, mikä oli omiaan
kannustamaan häntä sotatielle.

Hänen veljensä näet oli jääkäri. Huono, kunnoton veli, joka perheen
keskuudessa jo vuosikausia oli sivuutettu vaikenemalla -- varsinainen
mätämuna. Hänen nimensä oli Jaakko, vaikka hän sitten myöhemmin
kaupungissa oli sen muuttanut Jack'iksi -- "Jaakko" näet haiskahti niin
maatiaiselta. Jo pienestä pitäen oli hän hunningolla. Ei viitsinyt
käydä käsiksi mihinkään työntouhuun. Lurvaili vain ja harjoitti
ilkeyksiä. Kerrankin kiipesi navetassa pääskysenpesälle, mutta putosi
-- lehmänsarveen halkaisten rytäkässä oikean poskensa silmäkulmasta
leukaperään. Arvasihan sen mikä ilkeä arpi siitä jäi, tärveltyi koko
naama -- luonteen lisäksi. Paloi kaupunkiin mieli. Meni, ja ongiskeli
siellä, kunnes kohosi "konttoristiksi", talonhuijarin apuriksi. Jack
Haavisto -- kirjoitteli hän apokryfisten asiakirjojen alle, ja lopuksi
aivan asiattomankin: teki vekseliväärennyksen, ja syöksähti
kuritushuonetta pakoon suin päin Saksaan "pelastamaan isänmaata".

Haavistolaisilla ei tietenkään ollut pienintäkään aavistusta, oliko
"Jack" niiden epäkelpojen joukossa, jotka luokkasodan alkaessa
ilmestyivät Vaasaan ja joita Mannerheim tervehti "maansa parhaimpina".
Mutta kun oli selvää, että sinne oli kiiruhtanut _kaikki_ kelmit, niin
miksi ei myös "Jack"?

Oli siis jotenkin selvää, että hänkin heilui jossakin työläisten
teilaajana, ja jossakin Hanneksen sisimmässä kiehui ja karvasteli
sanoin kuvaamaton kiukuntunne kunnotonta veljeä kohtaan ja hänen
mielensä paloi tekemään tiliä tämän kanssa, sillä olihan luonnotonta,
että työläisen, rutiköyhän mutta silti kunniallisen työläisen poika,
joskohtakin kunniaton, myi kalpansa työläisten teurastajille, ryhtyi
itse lahtariksi.

-- Saa-ta-na! kähisi Hanneksen kurkussa ajatellessaan tätä asiaa.

Eihän tietysti ollut yhtäkään mahdollisuutta sadasta joutua vastatusten
tämän kanssa satoja kilometrejä pitkällä rintamalla. Mutta kuitenkin --
ken tiesi.

Ja niin sitä sitten oli lähdetty. Lähtiessä olivat tytöt, Mari ja
Hilma, saattaneet häntä ja Kallea pitkän matkaa jäälle. Ja sitten pojat
erotessa olivat koettaneet änkyttää jotakin juhlallisen puoleista,
hetkeen sopivaa, ja antaneet ymmärtää, että mitäpäs, jos ei sitä enään
tavattaisikaan. Mutta äläs mitään. Tytöt eivät olleet tuonaankaan.
Aivan kuin iltamista tultua kun ollaan viimeinen, kaikkein viimeisin
muisku muiskattu ja loppujen lopuksi kiireemmän kaupalla puristettu
kättä hyvästiksi, jotta "ehtisi vielä vähän nukkuakin", aivan samoin
hyvästelivät he nyt ikäänkuin sivumennen ja kuin yhteisestä
sopimuksesta ja niin merkillisellä äänenpainolla:

-- Näkemiin!

Ja sitten olivat tytöt lykkineet lylyä kotiinpäin kuin hassut, vaikka
pojat kentiesi lähtivät viimeiselle retkelleen.

-- Merkillistä, oli Hannes hymähtänyt.

-- Niillä on joitakin juonia, oli Kalle vakuuttanut.

Mitä ne olivat, sitä ei ehditty pitkälle punnita. Sillä miehet,

    jotka polttivat kaikki portahat takaa,
    kun tuli olla
    puolesta luokan järkkymätön ja vakaa,
    olla tulkkina ammoin kahlitun kansan,
    alta mi aikoi ansan
    inhimillisyyden suurehen päivään;

miehet, jotka suuri kaikkiyhteys oli vihkinyt aseenkantajikseen; jotka
vakava, miltei yli-inhimillinen velvollisuuden tunne oli vyöttänyt
matkaan -- miehet sellaiset eivät voi kauan viipyä yksityisasioissaan.

Jokainen hiihtomiehemme ajatteli omalla tavallaan tilannetta. Ja
monipenikulmaisella hiihtomatkalla ennätti tulia mieleen yksi ja toinen
luokkasotaa koskeva asianhaara.

Ja niinpä alkoi Hannes mielessään jauhaa tuota jo niin monasti ennemmin
märehtimäänsä omituista seikkaa, että juuri talonpojat, nuo Pohjanmaan
herraa pelkäävät turpeenpuskijat, jotka itse ovat saaneet kautta
aikojen kantaa herrojen iestä, että juuri nämä nyt olivat solmineet
liiton kapitalistien kanssa ja nousseet työläisiä vastaan, työläisiä,
jotka suoraan sanoen olivat heidän kohtalotovereitaan. Tätä omituista
pulmaa ihmetellessään muistutteli Hannes mitä siitä oli kirjoittanut
köyhälistöluokkaan kaikella sielullaan liittynyt maan ainoa
suurkirjailija, maan ainoa kaunokirjallinen nero [Irmari Rantamala].

Kas näin hän oli pakinoinut:



Työmies ja talonpoika.


Tai oikeastaan pitäisi sanoa: herrat ja orjat, sillä sekä työmies että
talonpoikakin on halki vuosisatojen ollut ja yhä on herrojen orjana.
Talonpojista puhuessani minä en tietysti tarkoita niitä upporikkaita
maan suuromistajia, tukkiyhtiöitä, rusthollien, säteritilojen ja muiden
suurtilojen omistajia, jotka jo varallisuutensa puolesta ovat
suurkapitalisteja ja jotka rikkautensa, yhteiskunnallisen asemansa,
sukulaisuussuhteittensa ja kaiken muun takia kuuluvat herrojen
joukkoon, ovat niitä, jotka elävät ja aina ovat eläneet ja rikastuneet
toisten työllä, itse eläen ylellisyydessä ja joutilaisuudessa. Minä
tarkoitan tässä talonpojalla Suomen sitä varsinaista talonpoikaa, joka
on työläisen kanssa saanut miespolvesta miespolveen herroja
hartioillaan kantaa.

Miten on nimittäin käsitettävä se ihme, että se samainen talonpoika,
joka on vuosisatoja huokaillut laiskojen herrojensa orjana ja
elättäjänä, on nyt alentunut samojen orjuuttajiensa ja herrojensa
renkinä tappelemaan juuri niiden hyväksi, teurastaakseen niitä
työläisiä, joiden kansaa hän on samaisten herrojen iestä kantanut.
Se talonpoika on herrojen usuttamana lähtenyt teurastamaan
kohtalotoveriansa, työläistä, joka on aina ollut hänelle apu elämässä,
turva hädässä, toveri työssä ja kärsimyksissä. Sen työläisen keralla on
talonpoika kestänyt ja voittanut. Se työläinen on talonpojan
palvelijana ja työtoverina marssinut työhön ja vaivaan vuoden niin
pimeinä kuin valoisinakin aikoina, halki öidenkin, kestäen sateet kuten
poudatkin. Kun vuoden kiire työaika riensi talonpojan pelloille ja
kesäisille niityille, seisoi työläinen aina hänen apunansa, kesti
hikisenä, repalaisena poudan helteet. Se työläinen ei säästänyt
itseänsä silloin kun talonpojan luoko uhkasi mädätä, tuuleentunut
viljapelto varista. Se raatoi talonpojan rinnalla auringon varhaisesta
noususta yömyöhään, kun joutilaat herrat samoina aikoina vetelehtivät
aivan työttöminä peltojen pientarilla, kujasilla ja kaupunkien kaduilla
tai elostelivat ylellisissä koti- ja ulkomaisissa kylpylaitoksissa
vapautuakseen siitä liiasta lihavuudesta, jonka olivat saaneet
työläisen ja talonpojan hartioilla joutilaisuudessa elostellessansa.
Tämän ainoisen ystävänsä työssä ja vaivassa, tämän kohtalotoverinsa
herrojen orjuudessa, tämän työläisen, joka on kestänyt elämän ilot ja
surut talonpojan rinnalla, petti nyt Suomen talonpoika. Se petti sen
työläisen sangen häpeällisesti, s.o. karkasi sen ystävänsä, ainoisen
apunsa ja kohtalotoverinsa niskaan niiden samojen joutilaiden herrojen
uneuttamana, joiden orjuudessa he molemmat ovat kituneet, ja joka on
heitä molempia aina halveksinut, halveksinut kuten elukkaa ja
työjuhtaa. Totisesti, jos Renvallien, Mannerheimien y.m. elättien
loistavaan saliin olisi talonpoika astunut, niin olisi sitä pidetty
talon häväistyksenä ja huone pesty lähdettyä. _Moukkahan_ on herrojen
yleinen nimitys talonpojista.

Mutta voitanee sanoa ja on sanottu, että ainakin teollisuustyöväestö on
talonpojalle tarpeeton. Sitä väärää oppia onkin kyllä viime aikoina
viljalti saarnattu. Enimmän sitä ovat saarnanneet hrat Alkio,
Gebhard y,m. Ne valheen profeetat ovat suorastaan usuttaneet
talonpoikaa teollisuustyöläisen niskaan, Ne ovat opettaneet, että
teollisuustyöläinen on talonpojalle aivan tarpeeton, jopa sen riistäjä.
Tulee silloin kysyneeksi, ovatko samaiset hrat Alkiot, Gebhardit y.m.
julkeita veijareita, jotka suorastaan petkuttavat talonpoikaa, vai
ovatko he ehkä niin auttamattomia tomppeleja ja tyhmyrejä, että
jumalatkaan eivät ole kyenneet saamaan heitä ymmärtämään edes sitäkään,
että heidän ei sen typeryytensä takia pitäisi tässä maailmassa koskaan
puhua muuta kuin sanat: Herra suo minulle viisautta pitää alati suuni
lukossa.

Sillä ilman teollisuustyöläistä olisi talonpoika avuttomin raukka.
Ilman sen teollisuustyömiehen työtä ja apua se talonpoika kituisi
kuolettavan köyhyyden alla. Talonpojan koko hyvinvoinnin ja edistyksen
suurimpana tekijänä on teollisuustyömiehen työ ja hiki. Jos se
teollisuustyömies ei olisi valmistanut talonpojalle teräsauraa,
karhitseisi hän vieläkin puukarhilla ja kyntäisi puuauralla.
Teollisuustyömies on valmistanut talonpojalle meijerikalustot puukirnun
tilalle, puimakoneet varstan, niitto- ja leikkuukoneet viikatteen ja
tökerön sirpin tilalle. Se työläinen on valmistanut lukemattoman
lukemattomat koneet ja laitteet, joiden avulla talonpoika on kyennyt
nousemaan köyhyydestä hyvinvointiin. Jos talonpojan olisi pakko
valmistaa kotonansa neulansa, naulansa, akkunalasinsa, veitsensä,
kahvelinsa, astiansa, työkalunsa, paperinsa, kynänsä, jos hänen pitäisi
kotonaan jalostaa tuotteensa, puunsa paperiksi ja tarvekaluiksi
vuotansa nahaksi, villansa veraksi j.n.e., j.n.e,, niin olisi hän
kirottu raakalaisaikuisen eläjän ainaiseen kurjuuteen, pimeyteen ja
köyhyyteen. Nyt on hänen avuksensa rientänyt teollisuustyömies. Se
työmies on hiellänsä ja työllänsä luonut pohjan koko talonpojan
tulevalle ja nykyiselle kehitykselle. Sen teollisuustyöläisen työstä
nauttii talonpoika joka askeleellansa. Hän lähettää tuotteensa kaupaksi
sen työläisen rakentamilla rautateillä, laivoilla tai automobiileilla.
Talonpojan avuksi rientää teollisuustyöläisen hiki ja työ kaikkialla,
helpoittaen hänen elämäänsä ja työtänsä joka silmänräpäys.
Teollisuustyöläisen hiki ja työ juoksee talonpojan asioilla kuljettaen
hänen puhettansa työnsä tuotteella, telefonilla, talosta taloon,
kaupungista kaupunkiin. Teollisuustyöläinen valmistaa talonpojalle
vaatteet päälle, kengät jalkaan, kellon taskuun, kietaisee hänelle
tupakat valmiiksi sikariksi ja savukkeeksi, lähettää tulitikut käteen,
Ei ole hetkeä, jolloin ei talonpoika verottaisi teollisuustyöläisen
hikeä ja työtä. _Ei ole silmänräpäystä, jolloin teollisuustyömies ei
helpoittaisi talonpojan elämää ja auttaisi sen kehitystä_. Poistakaa
vain teollisuustyöläinen, ja talonpoika vajoaa oitis raakalaisajan
kurjaksi avuttomaksi olennoksi. Kaikkien taivasten jumalat yhteensä
eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä.

Mutta voitanee sanoa, että tehdastyömies, ja työmies yleensä, on siitä
hiestänsä ja työstänsä kantanut talonpojalta liika suuren palkan.
Jokohan? Niin kyllä opettavat esim. samaiset valhe-apostolit Alkiot,
Gobhardit y.m. Menköön kuitenkin talonpoika hetkiseksi tutustumaan
teollisuustyöläisen elämään ja hänen silmänsä aukenevat. Hän näkee,
että se työläinen, joka ahertaa _hänen hyväksensä_, on tämän maan
kurjimmista kurjimpia. Sen asumukset ovat usein kehnommat talonpojan
huonoakin saunaa, jopa joskus huonommat kunnon talon sikolättiäkin.
Niissä asumuksissa elää ja kärsii väki ainaisessa puutteessa, ainaisena
painostajana epätietoisuus huomisesta päivästä, siitä koska on
nälkätaipaleelle lähdettävä. Niissä asumuksissa saarnaa puutteen ja
köyhyyden ainainen läsnäolo järkyttävää tarinaansa. Se työväestö ei
siis ole talonpoikaa rosvonnut, ei elänyt sen hartiolla hetkeäkään.

Ja kuitenkin on sitä talonpoikaa rosvottu. Kuka on sen silloin tehnyt?
Eivätkö juuri ne lukemattomat joutilaat herrat, jotka elostelevat niin
talonpojan kuin työläisenkin hartioilla. Katsokaa niiden joutilaiden
herrojen elämää. Pakanoidenkaan jumalat eivät ole viettäneet niin
makeita laiskanpäiviä kuin ne samaiset herrat ja kuitenkaan ei helvetin
paholainenkaan julkeaisi itselleen koota niin paljon rikkautta ja
ylellisyyttä kuin ne herrat ovat koonneet. Renvallit, Mannerheimit y.m.
eivät ole koskaan hyödylliseen työhön kättä koukistaneet ja kuitenkin
tiedetään puhua esim. Renvallin satumaisen suurista vuosituloista.
Missä ovat silloin talonpojan rosvoojat? Teollisuustyömies valmistaa
esim. teräsäkeen, sanomme 100 markasta. Herrat rosvoavat sillä
talonpojalta esim. 200 mk. Siinä laiskuudessa ja ylellisyydessä
rikastumisen salaisuus. Katsokaa suuripalkkaisia rovasteja ja muita
virkaherroja, Eikö niiden työtön käsi ole aina työläisen ja talonpojan
taskussa kuten ryövärin käsi. Kaikissa työntuotteissa missä työmiehen
työ ja hiki rientää tuomaan talonpojalle apua ja helpotusta, on
kätkettynä rosvoavan, työttömän herran, kokonaisen herra-armeijan käsi,
joka kantaa veroa kaikesta, tulitikusta loppumattomiin asti. Se
ryövärikäsi ryövää yhdeltä puolen työläisen, toiselta puolen talonpojan
työtä ja hikeä. Se on niiden yhteinen verinen sortaja ja ryöväri. Se
joutilaana elostelevien lauma on yhteiskunnan ruumiissa kuin
rakennuksen hirsissä tuhoisat homesienet, jotka syövät lahoiksi
lujimmatkin seinähirret. Se ylellisyydessä ja laiskuudessa työläisten
ja talonpojan hartioilla elävä, sortava ja ryöväävä herralauma on kuin
mehiläispesän laiska emo, jolle sekä työläinen että talonpoika on
vuosisadasta vuosisataan kantanut ja yhä kuhnureilla kannattaa
mettä. Se emo vain on hedelmätön, steriili, mitään hyödyllistä
siittämäänkään. Sen elämän päämääränä on ainoastaan työläisen ja
talonpojan rosvoaminen. Talonpojan tarvitsee vain ruveta käyttämään
omia aivojansa, näkemään asioita omilla silmillänsä ja hän huomaa
kaiken tämän todeksi. Hänen tarvitsee vain kohota ylemmäksi sitä
lantatunkioiden eläjää, joksi herrat ovat hänet polkeneet ja hänen
silmiinsä avautuu totuuden avara maailma.

Mutta nyt on se talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijiensa ja
rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamana karannut ainoan
ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja
häpeä täyttää mielen sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen
talonpoika ainoan apunsa? Niin syvästikö se petti ystävänsä? Niin
matalastiko kykeni Suomen talonpoika käsittämään kunniavaatimukset ja
oman arvonsa, oman etunsa? Olen itse talonpojan lapsi ja minä olen
siitä talonpojan maailmasta nähnyt kauniita tuulahduksia. Nyt tuntuu
pimeys ja yö tulvineen sen talonpojan sydämmeen. Nyt tuntuu kuin olisi
päivä sanonut sen talonpojan sydämmelle katkerat hyvästinsä ja sen
asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.

Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te
Suomen syvät korvet, jotka olette nähneet, miten uskollisesti työmies
talonpojan apuna teidän voimaanne lannisti ja teitä viljelyksen
palvelukseen kukisti. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen
talonpojan sydämmeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja
talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enään
uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämmestä olisi
nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat.
Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä
tuskien hetkellä talonpojan sydämmeen te, joilla ehkä on enemmän
voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että
hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien
ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa
hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen
talonpojansydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa
työ- ja kärsimystoveriasi. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi,
sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi
petät, petät kunniasi, ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä.



Punalippujen alla.


    Uutta luotaessa.

    Yöst aikain astuvat esiin
    nyt työläisnainen ja -mies,
    kera nuoriso käy, käy lapset,
    joit' tuudussa turti jo ies.
    Hämäristään rientävät rohkeet
    maan työläisarmeijat,
    nuo kalvaat ja runnomat ruoskan,
    hien, helteen uurtelemat,
    ja tarttuvat känsäisin kourin,
    käsin jäykin mut jäntevin
    ajan voimapyörään, mi vinhaan
    nyt kiihtyvi vauhtihin.
    Elementtinä soi jo nyt ratas,
    viel' äsken mi matas.

    Yli maan, yli mannerten yhä
    jo kuuluvi kutsuntaa.
    On kuin kohu kuuluisi merten,
    väki valtava kun havajaa
    yli maailman, kun alhoista astuu
    se kunnaiden kirkkauteen
    ylösnousemisintoa uhkuin,
    punapuuntavin lippuineen,
    kun yhteiskuntaa luodaan
    uutt', ylvästä, uhkeaa,
    tasasuhtaista, suurta, jossa
    tilan työläismaailma saa,
    saa suojan harmajahapsi,
    mies, nainen ja lapsi.

    Mitä suurempaa ihanampaa
    elo ihmislapselle suo
    kuin onnen _kaikkesa antaa_,
    kera kaikkein kun uutta luo!
    Ilo ylväämpi ei sykähyttää
    sisint' ihmisen saata, ei,
    kuin milloin yhteiskekoon
    ken kortensa kalleimman vei.
    Teko pienikin näät, jota johti
    pyhä pyrkimys vain parempaan,
    jota kannusti kansojen onni,
    on onneton oihkivan maan, --
    teko moinen on kantava juuri,
    on valtavan suuri.

Kaupunkiin päästyään, levättyään, virkistyttyään raskaan hiihtomatkansa
jälkeen ja ennätettyään luoda silmäyksen kumousilmiöihin siellä
valtasi Hanneksen ja hänen toverinsa yhä sanoin selittämättömämpi
luokkayhteistunne ja -hartaus. Aseistetut _toverijoukot_ saivat
muutenkin tavallista herkempänä ouruvan veren niin oudosti vellomaan --
ei ulkoasullaan, sillä se oli useimmilla varsin puutteellinen, vaan
päättäväisyydellään, tarmollaan ja -- nöyryydellään suurta yhteistä
asiaa kohtaan, jolle vihkiytynyt ei enään mieti eikä kysy, vaan on
valmis kehoituksen saatuaan ryntäämään "päin vaikka tykkein jyrinää".

Kaikkialta, myöskin aseistumattoman työväestön piiristä huokui ennen
aavistamatonta ylevyyttä. Kaikki työläiset, niin nuoret kuin vanhat,
niin miehet kuin naiset, olivat valmiita tekemään kaikkensa
työväenluokan voiton hyväksi.

Näköjään pienimmätkin tapahtumat kuvastivat suuria vaikuttimia.

Kahvilassa esimerkiksi turisivat isä ja poika toisten aseveikkojen
kanssa sota-asioista. Paikalle sattuu saapumaan suoraan rintamalta
muudan toveri ja tuo terveisensä: isän poika ja pojan veli oli
kaatunut.

-- No, voititteko? tutkasee poika.

-- Se nyt oli selvä.

-- Se on pääasia, tokaisee isä. Sinne lähden minäkin tänä iltana tämän
nuoremman pojan kanssa. Vanhemman pojan kuolema on kostettava.

Värväyskokouksen jälkeen tuli muudan ukkeli tarjoutumaan kaartiin
sanoen:

-- Ellen mä muuhun kykene, niin heittäydyn pitkälleni lahtarin eteen;
kaatuuhan edes minuun, ja nuoremmat ehtivät niskaan. -- --

Ruumishuoneelle saapuu eräs työläisnainen ja pyytää saada nähdä
miehensä ruumiin. Päästyään sen luo puristaa vaimo miehensä jäätynyttä
kättä ja sanoo:

-- Hyvästi, _toveri_. Kiitos paljon. Hyvän asian puolesta kaaduit.
Puristi kättä, käveli hiljaa ulos, ja vasta ulkona pyyhki vaivihkaa
silmäkulmastaan kyyneleen. -- --.

Niin, yksinpä kuolemankin ääressä väistyi suru hartauden ja sen tiedon
tieltä, että vainajat olivat tehneet _velvollisuutensa_, kaatuneet
sankareina _oikealla_ paikallaan seistessään. -- --

Mitään niin mieltäylentävää, ryhdikästä ja luokkatunnetta terästävää
kuin sankarihautajaiset, ei Hannes ollut vielä elämässään kokenut. Heti
kaupunkiin tulonsa jälkeisenä päivänä hän näet sai olla mukana
kaatuneiden luokkatovereidensa hautauksessa. Surumarssin vitkassa,
liikuttavassa tahdissa seurasivat arkkuja vainajain omaiset,
työläissoturi-osasto ja siviiliproletaareja punaiset liput
puolitangossa. Avatun haudan ääressä kajahtivat yhteislaukaukset,
kaikuivat torvet, vierivät laulukuoron liikuttavat säveleet ja
pidettiin puheita, jotka, vaikka niissä valitettiinkin toverihukkaa,
kuitenkin huokuivat uhrauksen ja velvollisuuden vakavuutta,
velvollisuuden, josta juuri hautaan laskettujen kuolema muistutti. Kas
tässä yksi niistä, erään toveripäällikön pitämä:

"Toverit!

"Ei kauan sitte me seisoimme tällä samalla haudalla osoittamassa
viimeistä kunnioitusta niille tovereille, jotka olivat antaneet
kalleimman mitä antaa voi: elämänsä. Olemme juuri kätkeneet tuonne maan
poveen pyhän työnsä suorittaneet uhraamalla henkensä köyhälistön
luokkataistelussa. Nämä toverit, jotka olemme tuoneet tänne toisten
toverien viereen, jättivät vanhempansa ja rakkaansa kiirehtiessään
taisteluun. Ei silloin tiennyt isä, äiti, vaimo, että ei enään
rakastansa näe, Emme voi sanoa milloinka meiltä vaaditaan sama uhraus,
jolloin meidänkin on lähdettävä ja uhrattava kaikkemme. Olen
vakuutettu, että jokaisen rinnassa on sama tunne: me annamme kaikkemme
jos tarvitaan. Mutta miksi, saattanee joku kysyä, meidän tulee
taistella ja näin paljon uhrata? Maailmassa on kautta aikojen ollut
kaksi luokkaa: kapitalisti ja köyhälistöluokka. Me olemme olleet
kapitalismin kahleissa. Meitä on sanottu vapaiksi ihmisiksi, mutta
vapaita emme ole. Olemme orjakansaa. Teemme vain sitä, mitä kapitalisti
määrää meidän tekemään. Olemme sen uhreja, sillä kapitalismilla on
keinot, jotka tappavat hitaasti, mutta varmasti. Jokapäiväisen elämän
puitteissa olemme nähneet toveriemme sortuvan. Tuota kaikkea vastaan
olemme ryhtyneet taistelemaan, ja vapauden puolesta kannattaakin
taistella ja uhrata niin paljon, sillä köyhälistö ei saa mitään
ilmaiseksi, vaan se maksaa vapaudestaan kalliin hinnan. Taistelu on
käynnissä elämästä ja kuolemasta ja me olemme varmoja, että Suomen
työväenluokka on voittajana siitä suoriutuva. Toverimme, jotka olemme
maahan kätkeneet, ovat palanneet taistelusta sankareina. Heidän
vieressään lepää myös muuan venäläinen toveri, jonka nimestä ei ole
tietoa. Hän, vieraan maan poika, ryhtyi auttamaan suomalaisia tovereita
taistelussa kapitalismia vastaan uhraten sen eteen henkensä. Hän lepää
nimettömänä, mutta et unohdettuna. Näiden sankarien muisto on aina
elävä. Toverit, tämä tilaisuus jättää mieleen muiston, joka on aina
pysyvä. Se velvoittaa meitä uhraamaan kaikkemme ja astumaan heidän
tilalleen."

Ja veljiensä, poikiensa ja miestensä kumpujen ääressä seisoivat
jälkeenjääneet siskot ja äidit murheissaan, mutta ei murheensa
murtamina, sillä heitä tuki horjumaton tietoisuus siitä, että heidän
omaisensa olivat kuolleet kalleimpansa puolesta, olivat kuolleet
luokkansa vapaustaistelussa, Ja niinpä, vaikka jälkeen jääneitä painoi
inhimillinen onnettomuuden ja surun taakka, heijastui heidän
mielenhartauden leimaamista piirteistään yhtäkaikki sama kaikkensa
uhraava päättäväisyys, mikä muinen kannusti Karthagon naisia
leikkaamaan kultaiset kutrinsa miestensä joustenjänteiksi maan ollessa
vaarassa.

    Ja koskaan suussanne ei valitusta,
    ei poven pakahtuvan parahdusta
    kuin usein ennen rauhavuotten mennen.
    Oi, suurempaa ei sankaruutta varmaan,
    kuin äitiyden kauhuiss' ajan harmaan.
    Moist' onko nähty ylevyyttä ennen?

Ja kaikkea tätä kuumeista luokka-antautumista, tätä solidariteetin
ehjintä ilmenemistä seuratessaan kävi Hanneksen kuin kaikkien niiden,
joiden teot mahtavampi voima määrää. Hänen oma minänsä kutistui
pienimpäänsä, hänen yksilölliset halunsa ja intohimonsa katosivat
olemattomiin, hän oli vain osanen työläiskaikkeudesta.

Näin sykähteli hänen sisimmässään:

Mikä olen minä, yksilö elämän laineilla?

Vesipisara olen minä meressä, häviävä hiukkanen kaikkeudessa, Mutta
vaikka olenkin vain pisara, on minulla elämältä korkein sen lahjoista,
tietoisuus. _Minä tiedän_. Minä tiedän, ettei tarvitse minun
tarkoituksettomasti kuluttaa elämääni hukkaan, ei tarvitse minun
näivettyä riistännän myllyissä, kuihtua tautien käsissä ja vihdoin
vaipua vaivaisen hautaan kuin koiran kuoppaansa. Minä tiedän, että nyt
on minulla tilaisuus joko elää taistelevan ja voittoisan työväenluokan
mukana nauttien voittomme hedelmiä tai kesken taistelun intoisan
hurmion kaatua kunnian kentällä ja saada sijani sankarihaudassa
tovereitteni rinnalla, joiden mukana olen vihkiytynyt voittoon tai
kuolemaan.

"Kivenkin kovertaa pisara, jos ei voimalla niin yhtämittaa putoamalla"
-- noin kuuluvat sanoneen muinaiset roomalaiset. Kas siinä nyt
tunnussanani. Kova on kapitalismin kallio, sitkeä särkeä on sorron
muuri. Mutta pisara kovertaa kivenkin -- ei yksi pisara, vaan satojen,
tuhansien ja miljoonien pisarain paljous. Yhtämittaa putoamalla ne sen
ihmeen saavat aikaan. Ja mitä valtavampana niiden vuo eteenpäin
syöksyy, sitä pikemmin tulokset näkyvät. Koski kovertaa kallion juuren,
kunnes vesimassojen paino sen kumoon heittää. Kauan on kestänyt sortoa
jo. Yhtä kauan on sorrettujen tyytymättömyyden alituiseen kasvava virta
sen perusteita kaivanut. Vielä valtava ponnistus, ja se sortuu.

Kuinka suuri on minun osani oleva tässä tehtävässä, sitä en tiedä. En
myöskään voi arvioida, kuinka suuri osuus on minun joukollani, koko
Suomen työväestöllä oleva tässä historiallisessa tehtävässä. Enkä pidä
tarpeellisena edes sitä paljon tutkistella. Eivät ole sitä kysyneet
eikä siitä järkeilleet nekään työläisyksilöt ja joukot, jotka ennen
minua ovat taisteluiden, vallankumousten vetävän virran mukana tuota
kalliota vastaan syöksyneet. Tiedän vain, että nyt on minun vuoroni
tullut. Nyt kutsuu minua suuri tehtävä, vallankumoustaistelun valtava
virta vetää. Vastustamattomasti vaatii se minua mukaansa ja iloisin
mielin annan sen ottaa minut haltuunsa.

En huolehdi yksilöllisestä osastani, en omaisteni tulevaisuutta sure --
sellainen on nyt kohtalon kutsu. Meitä kaikkia mahtavampi voima määrää.
Iloisin mielin antaudun sen käytettäväksi.

Mutta Pohjanmaalta painuivat työväenluokan säälimättömät viholliset
alati valtavammin vyöryin päin punaista rintamaa. Yhä katkerammiksi
kävivät kahakat, Punaisten rivit harvenivat. Vereksien voimain tarve
kävi päivä päivältä polttavammaksi. Miehiä, miehiä!

Tuskin viikkoakaan oli Hannes ehtinyt harjoitella aseiden käyttöä, kun
jo tuli käsky komppanialle, johon hän naapurin Kallen kanssa oli
kirjoittautunut: rintamalle!

Ja niin sitä lähdettiin. Ei kysytty eikä kourattu. Kivääri käteen vain
ja reppu selkään. Ja jos ketä vielä arvelutti, haihdutti lähdön
juhlallisuus huolen heikommankin povesta. Sellaista väen paljoutta kuin
mikä seurasi lähtijöitä asemalle, ei Hannes olisi luullut yhdessä
kaupungissa löytyvänkään. Ja kuitenkin olivat saattajat etupäässä
naisia. Punaliput hulmusivat, nenäliinat ja huivit liehuivat, ja
kevättä ennustavan auringon paisteessa välkkyvistä torvista helähti
ilmoille Marseljeesin aina, mutta varsinkin nyt aisteja hurmaavat
säveleet. Oli kuin lähtijöitä olisi keinuttanut eteenpäin jakamattoman
ihailun, rakkauden ja luottamuksen samettipehmoiset, lämpöiset laineet.
Eikä ihme, sillä lähtihän kutsumukselleen kuuliaisena kansan parhain ja
kunniallisin aines, sen elämän ydin ja mehu, mistä ei suinkaan aiheetta
ole kirjoitettu seuraavia klassillisia mainelauseita:

"Punakaarti! Se nimi ei kuulu unohtuvien nimien köyhään joukkoon. Nimi
punakaarti ei ole niiden vaivaisten ja raajarikkoisten nimien
seuralainen, jotka ilmestyvät ainoastaan hautaansa vaeltamista varten.
Nimi punakaarti on Suomen työväen luokalle se suuri nimi, jonka luo se
työväenluokka tulevaisuudessa rientää joka kerran, kun se tarvitsee
ottaa voimaa ja elämänuskoa muinaisuudestansa, nykyhetken voimakkaasta
elämästänsä. Nimi punakaarti ei ole niitä tämän maailman kitukasveja,
jonka voi panna halla tai joka surkastuu omaan heikkouteensa. Nimi
punakaarti on historian nimiä, se on maailman ja kansojen suuria,
elinvoimaisia nimiä. Se nimi on Suomen työväenluokan kalleimpia nimiä.
Se nimi on se nimi, jonka Suomen työväenluokka on kastanut ei
taikauskon saastuttamalla kastevedellä vaan puhtaalla, parhaalla,
vapaudenhaluisella verellänsä. Se rikas, elinvoimasta äveriäs nimi on
Suomen työväen luokan suuri aarre ja kun tulevaisuudessa tuntuvat
tulevan elämän köyhät hetket, tarvitsee sen työväenluokan vain mennä
sille aartellensa ja se voi siitä täysin kourin ammentaa uutta
rikkautta, uutta uskoa omaan itseensä, tulevaisuuteensa ja elämään. Se
rikas ja karaistu nimi on luja ja pysyvä nimi. Se ei ruostu, ei
sammaloidu eikä peity elämän kuonan alle.

"Sillä punakaartin riveihin on Suomen työväenluokka antanut parhaan
osan omaa itseänsä.

"Punakaartin miesten suonissa lyö työväenluokan tervein ja voimakkain
veri. Punakaartin miehet ovat niitä Suomen työväenluokan miehiä, joiden
rikkaissa suonissa virtaa luokkansa lujin, päättävin ja rikkain veri,
se vapaa ja vapaudenhaluinen veri, joka on astunut elämän ja kohtalonsa
eteen ei almun kerjääjänä vaan sen elämän ja kohtalonsa säätäjänä,
käskijänä ja herrana. Jos ei Suomen työväen suonissa olisi virrannut se
punakaartilaisen elinvoimainen, uskalias ja uskollinen veri, olisivat
sen luokan suonet köyhiä, hautaansa vaeltajan vetisiä suonia. Elämä
nöyrtyy ja alistuu ainoastaan sen edessä, jonka suonissa lyö vapaa,
voimakas, terve ja päättävä veri."

Ja toverijoukon mustana vyörynä piirittäissä ikäänkuin malttamattomana
nytkähtelevää junaa, tuhansien suiden kerratessa jäähyväishuutoa ja
tuhansien äänettömien siunausten seuratessa "meidän poikia", nämä
vihdoinkin lähtivät virittäen reippaina koruttoman mutta sydämeen
käyvän kumouslaulunsa:

    Pieni Suomen kansa
    katkoo kahleitansa,
    kärsimysten malja
    jo kukkuroillaan on.
    Raakaa sortovaltaa vastaan
    nostamastaan armeijasta
    jalon kansan parhaat
    voimat taistohon.

    Kumousten myrskyt,
    kapinoiden hyrskyt
    riehuvat nyt valtakunnan
    äärist' äärihin.
    Siellä, hirmuhenget saavat,
    sydänverta janoavat,
    hurmejuomaa särpiellä
    kanssa korppien.

    Hallitus on vankka,
    kätyrlauma sankka
    kauhun tuskaa levittää
    yli onnettoman maan.
    Urhojansa kansanvalta
    työntää esiin kaikkialle,
    elämästä kuolemasta
    kamppaillaan.

    Byrokratin huolena
    on vankila ja kuolema,
    tutkimatta hirttämiset,
    mestaukset muut.
    Kumouksen sankari
    sydänveren antavi
    kallis on sen
    vapauden lunastus.

    Kiihtyy yhä taisto,
    vapauden vaisto
    köyhälistön keskuudessa
    kasvaa yhä tuo.
    Ei nyt auta hallitusta
    piina, kidutus, ei tuska;
    joukot kaatuu vapauden
    laulu huulillaan.

    Kuinka kauan vielä
    teurastusta siellä
    harjoitetaan, kunnes
    kansalla on vapaus?
    Ei nyt taiston tuoksinassa
    huomaa kump' on voittamassa,
    vallankumousko
    vaiko taantumus.

    Kylvöä nyt tehdään,
    mi kohoo kerran tähkään.
    Kaksin verroin kirkkaampi
    on onnen aika uus.
    Silloin Suomen tasavalta
    muistaa sankarpoikianaa.
    Ilokyynel palkkana
    on sankaruuden sen.



Juna porhalsi --


Juna porhalsi hämärtyvässä illassa. Juhlalliset mielet palautuivat
vähin erin arkiuomiinsa. Ellei miehillä olisi ollut aseitaan, ei kohta
tuskin olisi huomannut heidän millään sotaisella retkellä olevankaan.
Luonto ottaa oikeutensa. Hanneksen vaunun yhteen nurkkaan olivat
kokoontuneet joukon filosoofit. Junassa oli mukana joitakin
venäläisiäkin tovereita. Tämän johdosta kiepsahti juttu "vieraisiin
pistimiin" ja sen kautta itse luokkasodan syihin. Joukossa oli
Tuomaksiakin. Aprikoivat, että eiköhän olisi ollut parempi, ettei
työväki olisi lainkaan alkanut. Mitämaks, jos taistelu kääntyykin
tappioksi. Vaikka, eipä silti: "joka mies kuin sotamies".

Mutta toiset, ja niitä oli enemmistö, pyysivät valaista epäilijöitä
sillä yksinkertaisella tosiasialla, että työväki _ei suinkaan
aloittanut_ luokkasotaa. Aseellisen toiminnan aloitti porvaristo
perustaen salaisen aseellisen järjestön, jonka maltittomat ainekset
ampuivat ensimmäiset laukaukset jo aikoja sitten aseettomia
maatyöläisiä vastaan Huittisissa. He siis aloittivat verisen
luokkasodan ja porvariston johtava kokoomus kantaa edesvastuun siitä.
Ja mistä syystä, minkä vuoksi porvariston taholta ammuttiin työläisiä?
Minkä hirveän rikoksen nämä olivat tehneet, jonka rangaistukseksi heitä
vastaan kohdistettiin kuolettava tuli? -- He eivät olleet tehneet
pienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja
riistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia
elinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä,
maakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan
avattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat
äkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen
lahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon
kamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän
salaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin
tarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää
sosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira
haavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi
valheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä
vääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät
"uhkaavasti". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria
puhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti
päivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä
seurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa
Vanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin
varustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat
osoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan.
Aseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten
teurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin
porvaristolla oli _ympäri maan_ aseellisia lahtariosastoja, ryhtyi
työväki hankkimaan _puolustusaseita_. Niitä täytyi hankkia työväestön
turvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen
suoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi
vaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi
tahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen
julistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin
ärsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan
pantavaksi ja "lujan järjestysvallan" perustamista, Salatakseen ja
peitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään
suuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret
porvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia
"punaisen hirmuvallan" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat
"vieraisiin pistimiin". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita,
matkivat maaseudun porvarilehdet. _Se oli porvariston oman
asekuljetuksen naamioimislaulu_. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä
Suomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita.
Ja niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä,
tykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen
tosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee "vierailla
pistimillä" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman
maan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa
verrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää
uhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen
katala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä
hirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi
köyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan
raunioille.

Tähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli
täällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon
kokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja
kutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin
sanomalehteä: -- Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä
evankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te
pejoonit. Herran nimeen siis:

"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on
Davidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota
filistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa
edelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi
'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan
puolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta
perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna
menestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. -- Oi siunaa
Herra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla
ja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos --
pian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden
harjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan
vankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme,
marttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. -- Oi pala kirkkaana
sydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!"

Aamen, ja se tapahtukoon!

Näin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi,
että tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin
ilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän on
_Rentola_, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa
painattanut, jotta ei se hukkaantuisi.

Mitä pi'ätte, hä?

Rehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin
esitystä. Mitä tuli itse "saarnaan", ei siihen kiinnitetty suurtakaan
huomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä
"köyhien ja turvattomien puoltajat" myyneet sielunsa perkeleelle,
kapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä,
joilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen
palkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi
nylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt
vihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen
hukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen
paiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden
väärien profeettain juuri muka piti olla.

-- No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut
sitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan
puolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti
ilmoittanut, että kaikkien meidän "kapinoitsijain ja maanpettureiden"
rangaistus on _kuolema_, ja Renvall puolestaan antanut tietää
rangaistuksen laadunkin: _hirtto_. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä,
heiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.

-- Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen
vastarintaan, vakuutti joku toinen.

-- Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta
riistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen
olisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana
alistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti
viimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella
vapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen
historian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman
silmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan
ylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa
sankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän
vallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten
kansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta
pelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja
keskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja
vetelehtijöitä -- turisteja --; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa
ulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen
seppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.

Niin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa,
Keski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja
ääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä
kyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut
suomalaisen työmiehen jäntevä käsi? -- Niin, ehkäpä ei: -- tulevat
sukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä
uljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.

Mutta yksi asia on kuitenkin varma -- köyhälistö ottaa kaikkialla
vastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen
rätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen
soiton.

Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. --

Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle,
mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. -- --

Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän
puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta
kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä
tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.



Kuoleman kentillä.


Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat
olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä
puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä
lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa.
Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa
ratsuväkeäkin.

Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia,
kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää
kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti.
Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti.
Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he
painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa
armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen
puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset,
kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä
kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään
näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha,
luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä
miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan
kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen
vihan tyydyttämisen.

Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat
tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta.
Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset
ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset
palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden
tulevaisuutta he menivät puoltamaan.

-- Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.

-- Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.

Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.

Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama
levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien
välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat
hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin,
valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.

-- Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä
tykkejä?

-- Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli
ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi
röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko
olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu
porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä
omantunnon tuskia.

Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman
taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata
tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa
iski päällikön nyrkki vahdin maahan.

-- Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi
ylös tien vierestä. -- Joudut toverioikeuden tuomittavaksi.
Sotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!

Aikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän
astui komppaniansa etunenään.

Rintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama.
Hannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.

Rät! Rät! Prrrrr!

-- Kuularuisku!

Etujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle
sivustalle, lähemmäksi kartanoa.

Kuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet
voineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään.
Askel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen
eteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas...
Ruumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.

Toiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.

Sillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli
saavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.

-- Yhteislaukaus! Eteenpäin!

Joukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta
kymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan
pitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se
saapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu
rakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän
haparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa
silvotut. Hannes pysähtyy... Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma!
Mies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli.
Raivosta riehuu rintama edetessään kylään.

Kartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana,
kohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.

Valkoiset haluavat siis antautua!

Luottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.

Mikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa
seisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä,
puvusta päättäen.

Samassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.

-- Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.

Kymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja
viisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa
kahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain
röykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia.
Kuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.

Kohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta
tulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea
sodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko
hänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema,
sääli, hyväuskoisuus, säveys -- joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän
käsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla
itse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa -- et ainakaan
roistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät
Hanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin
silmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden
toveriensa kylmeneviä ruumiita.

       *       *       *       *       *

Tavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja
konekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan
Työläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja
tuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin
rakennusten valtaisat loimut.

Kahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen.
Hannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.

Kerran tapahtui kummaa.

Vihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten
juoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja
yhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku
yksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti
läheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa
kuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät
vihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he
murhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden
oli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan
ja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.

Taistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli
ollut työläisiä, jotka olivat _ampuneet ilmaan_ ja heittäneet henkensä
nostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun
teloituksen uhreina.

Mitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs
kirjailijamme, joka jo edellä luvussa "Työmies ja talonpoika" sai
puhevuoron.

Kas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen
teloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:



Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.


Mikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä
herrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka
ovat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun
teloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, _väkivallalla pakoitettu
valkoisten riveihin_ ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä
omia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta.
Ne työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat
ilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit,
Svinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä
taisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne
etulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman
muodollista oikeudenkäyntiä. _Tämä kauhuntapaus_ ei kuitenkaan ollut
ainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä
tapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen
asevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua
teloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa
raahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon
kärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun
teloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään
niin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja
sydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen
mitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan
puhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset
sivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin
läheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta
työväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla
imeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä.
Ne hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä
työväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja
merkeissä.

Ja eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten
kauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.

Se mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin
hengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on
edustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim.
miehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: "Puolan
pyöveli", "Persian pyöveli" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen
kenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista
kenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin
Mannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen
työläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta
varsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä,
pyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan
venäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.

Kuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai
siellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi
niiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät
verisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat
kenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri _hän_ on mies
paikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme,
että juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien
johtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit,
Schybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja
lukemattomat muut "humaanisuuden" edustajat. Mannerheim ei ole heidän
toiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen
pyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se
on osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun
teloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti
aikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän
pyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja
niiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt
uuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta
osaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla
keksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki
kauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on
rahasta itsensä pyöveliksi myönyt.

On kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään
Mannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella.
On merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä
aikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan
ennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat
hirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä
vuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia
pogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian
sillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole
ja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä
hetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen
joksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan
nyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä
uutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia
ympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan
Mannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi
ajetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa
vapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää
kautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen
työläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli
naamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen
voittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo
tulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä
voi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole
enää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan
naamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja.
Niiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun
taas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja.
Kun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin
vapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin
sotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on
tullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö
on tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei
tuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on
kohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko
ehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta
onnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla?
Eihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, _jos työväestö alkaisi
seurata sen esimerkkiä_, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat
virkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa
ammuttavaksi. "Minä annoin teille esimerkin", sanoi muinoin profeetta.
Kun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen
laivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista
sotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa
ihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi
heidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. _Elköön sitä kuitenkaan
omaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako_, sillä totisesti eivät
pyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa.
Samaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata,
ei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä,
jotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m.
Rooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin
halveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa
Venäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja,
kuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin.
Äsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt
möi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan
riveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia:
Englantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja,
Serbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden
"hyväksi" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle
sortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa
naamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät
Suomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi
Virkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta
löytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen
miekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen
miekkansa myönyt _Suomen ja sen vapauden tuhoksi_. Hän se, ollen tuon
verisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit
Siperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä
vastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt
kenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen
nuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon
miekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi.
Viheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa
kenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa,
eikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai
Veriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan
palvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti
sota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti
niitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot
"hävisivät" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia
juoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan
ihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt
Alkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne
johtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin
käskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden
työtä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa
myömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös
ylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen
pyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan
Savon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että
hänellä "on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin". Profeetathan
ajavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan
tulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin
nimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on
miekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski
hän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan,
Ukrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne
kansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista
kirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat
kutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan
Svinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne
venäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa
ja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että
nykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta
Venäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle
joutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne
koettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan
kukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on
Mannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä,
jonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle
ihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset
runoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi
runonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa
työläistä teurastaa.

Mutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman
edessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette
kavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne
pelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin.
Kauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia,
sankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne
hiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te
astuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa
toivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta
ja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen
rinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet,
että Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja
jaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan.
Tekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen,
siihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen
suorittaneet.

Sankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte
elämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän
kunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä
hiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä
maassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä
niille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä
koruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun
teloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan
sen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte,
kuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo
vuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä,
joilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös
lausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua
ihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka
ymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki
aikojen etsivät tien ihmissydämeen.



Viha ja rakkaus.


Hiljaista.

Oli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet.
Vain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.

Luonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja
päivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta.
Mutta yöt olivat täyttä talvea.

Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat
palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan
ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja
mielen.

Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut
havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot
olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut
odotettavissa.

Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit
vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana
toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä;
mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa
olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.

Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain
vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin
lakkasi.

Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien
eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan
saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla
vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää
ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä
Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta.
Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami
elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti
ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus -- siinä se fata
morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän
proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta
vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi
helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen
uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan,
yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi,
lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! -- --

Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä,
sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat
tuvanikkunat öisestä kylästä.

Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja
mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään
missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja
ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä
alakuloiselta hyminältä.

Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla
kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut,
kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin
liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä
hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä
silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella
eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin
huomasi nyt vasta vastustajansa -- hän oli vain umpimähkään punaisia
pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä
silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä
olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta
juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen
pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen
rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja
sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan
vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut,
ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:

-- Siinä palkkasi, _konna_.

Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän
kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli
hänen -- veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut,
mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja
tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja
Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän
poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin
hirveämmäksi.

Hannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli
hän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta
ihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen
kiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa
pettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen
veli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä
normaalityöläinen jaksaa sulattaa.

Hannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä
koski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan.
Hänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen
Juudas-veljensä viereen hangelle.

Sitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja
lopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän
ikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa
herkesi.

       *       *       *       *       *

Tietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.

Hän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen
hänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei
kyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat
niitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin
lemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja
vain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä
sopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut
pitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka
vannoa, että hänen korvissaan helisi:

-- Rakas!

Ja tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan
ja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun
ventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan
missä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu
istui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna
ja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei
kaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.

Mutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi
loihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen
arvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat
kautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin:
_on_, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: _mitä_ ja _miksi?_

Riittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt
kantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa
luokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt
jo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa
siksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä
piti "syrjäisen" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle
sanonut: "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin", ja sen
takia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti
virkahtanut: "Näkemiin!"

Kohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt
Ensi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja
ruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma,
Hanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut
jollekin toiselle suunnalle.

Niin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut
saanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä,
mutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen
voimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit
rientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan,
missä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.

Kelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin
taistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat
yhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus
että viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen
vapautukseen. -- --

Mutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja
rakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme
yhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla
proletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:



Aatteen uhrit.


Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja
työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.

Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.

Punaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan
salia.

Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen
suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet
silmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti
haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja
syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille,
kauniille poskilleen.

Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen
sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan.
Hänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita.
Hänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle
heitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi
yhteisen kansansa edun vuoksi.

Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista
puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän
nauraen sanoi päivällä:

-- Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.

Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita
pyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.

Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen
mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän
kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla
sanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.

Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen
nukkuessaan siinä rauhallisena.

Salin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen.
Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee:
-- ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän
valkokaartilaisia!

Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on
ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat
ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää.
Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin
pyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän
hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän
kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset
ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.

Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet,
kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset
hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita
heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä,
nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.

Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet
lättiläiset.

Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa
vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.

Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin
kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä
kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen.
Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko
ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat
tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa
häntä kovin.

Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin
suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine
pitkine silmäripsineen.

Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja,
loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja
salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun
katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun
väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.

Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus
ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa
pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja
mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava
vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin
öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina
etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman
taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!

Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen
tummia, säännöllisiä kasvoja.

-- Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen
lähelleen.

Haavoittunut hymyilee heikosti.

-- Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.

Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja
vaieten.

Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy
rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.

Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on
tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.

Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta
puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset
taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen
viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan
ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että
Kaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan
Kuurinmaata saksalaisille.

Kuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.

Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä
tautivuoteella.

Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa
kastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu
ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus
lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien
alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."

Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen
ylitsensä ja kysyn:

-- Särkeekö jalkaa kovin?

-- Hieman, hän vastaa huoaten,

-- Koettakaa nukkua!

-- En voi.

Hieron hänen kipeää jalkaansa.

Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.

Sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän
sulkee silmänsä.

-- Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.

-- En voi.

       *       *       *       *       *

Uneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen
lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia
ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on
tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!

Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.

Oi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton.
Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja
alhaisuutta?

Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.

Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.

Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.

Kauhea on ihmiselämä!

Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja
verenvuodatusta.

Istun kauan kasvot käsien varassa.

Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.

-- Mitä mietitte?

-- En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.

-- Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.



Ei sinun pidä tappaman.


Leirillä pakinoitiin. "Leiri" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne
punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli
epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes
kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa
ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä -- taivashan
sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky
patjan -- siellä taistelulinjoilla.

Pakinoitiin, niin.

Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä -- Punaisen Suomen
punaisia lehtiä.

Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen
väkivallanteoista.

"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa,
etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin
tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella".

-- Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun
johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään
varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä
ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua
ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään
lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.

-- Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan
jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka
ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida
kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi
puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia
j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden
poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä,
että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä,
vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat
puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.

-- Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani
heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että
noiden tihutöiden takana ovat juuri "heiluvat ainekset", kaikellainen
sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia
_meille_, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä
silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä,
ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla
jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta
saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja
sylkäsi.

-- Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti
tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri,
nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti
kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän
sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki
esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä
porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne
sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä
aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen
tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä
yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä
takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme,
voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman.
Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi
astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.

-- Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta
ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii
"pahojen tekojensa huonoista hedelmistä". Mistä näitä kaikenlaisia
hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista
ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä
ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää
sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat
satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella
niistä mahdollisesti on ollut aivan _erikoinen_ aihe iskeä, kun tuli
tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi
olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta,
luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin
kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä
oikaista -- kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät
nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.

Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain
alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla
varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo,
herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen
kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan
sitä jotakin puhuttu heidänkin "erehdyksistään", ovathan he
"vahingossa" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja
haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi
saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan
heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen
sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt
halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me
sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana
jättäneet?

-- Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni
ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt
outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin
silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen -- miehellä oli
"nilkastahirtettävät" ja naapukka -- oli hän pohjalaisia. Saattajat
osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset
vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat
virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän
istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin
kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että
mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja
kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja
oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin
"valkoisesta" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.

-- Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän
tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.

-- Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.

-- Onko sitä sitte sellaista?

-- Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu
joitakin porvareita.

-- Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden,
hulikaanien, huomautti joku.

-- Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan
päinvastainen kuin "valkoisessa" Suomessa. Siellä murhaavat
herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, "kulttuurin
esitaistelijat", "oikeuden ja totuuden apostolit".

-- Murhiako siis sielläkin?

-- Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä
siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan
puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä
osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette
te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät
valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat
heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat
pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi
runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan
joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim.
Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä,
porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista.
Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy
paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä,
seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes
ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä
ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä,
Pietarsaaressa -- ja mitä eläimellisemmin -- satakunta, Vaasassa,
Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla
joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja _Seinäjoella_, verikenraali
Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata,
ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet
murhaamaan vain "joitakin", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä,
tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa
valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.

Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on
rosvottu. Ei ole "valkoisessa" veri-Suomessa työväestöllä enää
ainoatakaan taloa -- ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! -- eikä
liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat
tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä
työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo
oltiin tehty rauha, ryntäsivät "kulttuurin esitaistelijat" kirjapainoon
ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden
raakalaismaisuudella.

Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia
proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin
vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain
virkaa.

-- Ja me täällä, me punaiset "murhamiehet, rosvot ja varkaat", puuttui
nyt puheeseen äskeinen äkeä "kruuvaaja", me emme täällä tiedä miten
sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää
täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä
loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon
puolesta paremman ravinnon kuin _me_ ja sen lisäksi kiltit
porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja
virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän
"vankeudessaan" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on
"hyväntahtoisesti" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä
makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa
hallitukselle: _Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen
Kaartin ylipäällikön välillä_; -- sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä
vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me,
työläiset, -- no, eihän kannata puhuakaan.

-- Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen
konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, _että
Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa
kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden_. Eikö siellä sitten ole
pantu rikkaa ristiin?

-- Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä
suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti
tuloksetta.

-- Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan
työläiset. Ja se on _aivan eri juttu_. Työläiset syökööt vaikkapa
täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on
pidot pinteessäkin. -- Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä
haittana.

-- Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin
kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa,
niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan
sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että
siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.

Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan
sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän
jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin
vangeille siellä vielä _sai viedä_ ruokaa:

       *       *       *       *       *

Kaupunki oli valloitettu.

Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän
urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.

Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin
kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.

Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja,
pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja
röyhkeilivät.

Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli
päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.

Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat
uhriensa parahduksilla.

Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva
herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva
sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai
mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa
pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit,
opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.

Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.

Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä
pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen
nilviäisten tortyyrihekumaa. -- --

Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut
tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään
kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään
selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja
varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan
tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden,
ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.

Työläissolidariteettia.

Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä
tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta
silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli
ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.

Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien
ihmistäydet reet.

Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret
kaupunkiin riemuitsemaan "totuuden ja oikeuden voitosta", ja
onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan "jalosta työstään"
ja kiduttamaan telkien takana olevia "roistoja" ivapuheillaan,
loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen
vetämillä naamoillaan.

Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.

Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän
päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin
majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä,
sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta
kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja
muotoaan.

Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata
unohtaa.

Niitä meni yhtenä jonona.

Hiihtäviä naisia nimittäin.

Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia,
repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden
koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin
asti -- kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina:
koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden
poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja --
palavia terveisiä kodeista, missä "punaroistoja" ei suinkaan tuomittu,
vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta
onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.

Mutta ennenkaikkea -- viemällä ruokaa, niin.

Mistä?

Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-,
kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään
ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.

Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset
taisteluun.

Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?

Kotona olevien suista.

Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin,
teki ja leipoi.

Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen "ryöstettiin"
puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu
sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään
leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä
sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo
kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot
lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä.
Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa _nyt_.

Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä
ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset
tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.

Heille siis. Heille siis.

Ja niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset
naisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä,
kaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja,
hoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita,
tukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.

Ja siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa
suinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa.
Luokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus
ja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.

Se kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on
murtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.

Olkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että
valkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien
tuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.



Hämähäkki kutoo verkkoaan.


Ja siltä aikaa kun Punaisen Suomen naurettavan säveä proletariaatti ja
sen valtuutetut pitivät huolta, että tuhansien vangiksi otettujen
valkoseikkailijain päivät olisivat olleet niin miellyttävät kuin
suinkin; sillä aikaa kun sotajohto ja ylemmät sekä alemmat
hallinto-elimet laativat sydäntäsärkeviä julistuksia "punaista
terroria" vastaan, jonka _puutteensa_ juuri valkoiset saivat punaisten
alueella tehdä lähes mitä mielivät, sillä aikaa kun Suomen
Kansanvaltuuskunta "sääti lakeja ja järjesti maan oloja" sekä "oli
valmis jättämään valmistamansa kansanvaltaisen valtiosäännön yleisellä
kansanäänestyksellä ratkaistavaksi" (tietysti oli saatava äänestää
niidenkin, jotka olivat painaneet puukon proletariaatin kurkulle!) --
kun ajateltiin "koko yhteiskunnan" parasta, kansalliskokousta, mutta ei
kiinnitetty läheskään riittävää huomiota aseelliseen toimintaan,
punaiseen armeijaan, jonka varassa koko proletariaatin joko voitto
tai täydellinen menetys _sillä haavaa_ oli -- sillä aikaa kun
proletariaattiarmeija kasvoi sankaruudessa, mutta ei lukumäärässä, teki
kouliintuneiden upseerien ja asetottumuksen puutteesta huolimatta
uskomattomia urotekoja mutta vuodatti hiljakseen verensä kuiviin,
näki nälkää ja kurjuutta -- sillä aikaa valkoinen hämähäkki
salonkivaunussaan Seinäjoella täydenteli verkkoaan yhdessä
rytäkässä sotkeakseen siihen ahnain silmin vaanimansa punaisen
"rauhanhäiritsijän", proletariaatin.

Vapaaehtoista körttiläis- ja seikkailija-armeijaa vahvistettiin, kuten
sanottu, pakollisen laittoman asevelvollisuuden kautta hankituilla
voimilla. Tuo Renvall-hallituksen katala teko ei ollut kauneimpia
valkoisten luokkasodan aikana suorittamista konnuuksista. Työläiset
nostettiin työläisiä vastaan. Vähät välittivät nämä mustat sielut
kansainvälisten sotalakien pykälistä. Maailmankodassakaan, missä
eläimelliset intohimot vyöryivät valtoineen yli siveyskäskyjen, ei
sentään koskaan _pakotettu vastapuolta sotimaan omaa väkeään vastaan_.
Mutta tähän ryhtyivät Renvallit ja Mannerheimit. Ken ei mielisuosiolla
astunut valkoisten riveihin, hän pakotettiin siihen asevoimalla, kun
hänen vastarintansa ensin oli poliisiputkissa ja vankileireillä
heikennetty nälällä ja rääkkäyksellä; ken ei sittenkään alistunut hän
sai lyhyen tuomion. Valkoisten murhaaman työläisen veli tai poika sai
monen monessa tapauksessa luvan astua samaisten murhaajain riveihin.
Mutta mitäpä siitä. Valkoisten voimat varttuivat sitä mukaa kuin
punaisten hupenivat.

Eikä ne varttuneet yksinomaan asevelvollisuuden avulla. Lahtarien
avuksi riensi myös ruotsalainen prikaati, joka käsitti pääasiassa
palkkamurhaajaluontoisia ja moraalisesti vajamittaisia olentoja;
suoranaista rikollistyyppiä sanotaan tuossa vain joitakin satoja
käsittävässä lahtarilaumassa edustaneen jopa pariinsataan nouseva
bandiittijoukko. Eikä käy kummasteleminen, jos "Suomen Ystävien Seura
käydessään audiensilla Kuningas Gustafin luona värväyksen
helpoittamiseksi pyysi amnestiaa kaikille rangaistuksen alaisille
sotilaille, mutta ei ainoastaan sotilasrikoksiin vaan myös yleistä
siviililakia vastaan tehtyihin rikoksiin nähden! Tiedettiin, missä
piirissä oli parhaat värväysmahdollisuudet!" [Ture Nerman: Svarta
Brigaden.] Ei siis ollut syrjäisten syy, ettei brigadistien maine
Suomessa parantunut; päinvastoin: "rosvotakseen ne tänne tulivatkin",
vakuuttelivat suomalaiset valkoiset jälkeenpäin, siten vain
konstateeraten tietyn tosiasian mutta myös vierittääkseen omia
raskaita syntejään näiden laajalle omalletunnolle.

Näiden lisäksi keräsi Mannerheim armeijaansa joukottain venäläisessä
armeijassa palvelleita vastavallankumouksellisia suomalaisia upseereja.
Kukkuraksi haalivat vielä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia
päälliköitä.

Ja yhtä kuumeisesti kuin hääri Mannerheim valkoisella puolella,
toimivat hänen kätyrinsä punaisella. Vehkeilevä porvaristo
harjoitti laajaa provokationia ostaen aseita ja jopa kokonaisia
taistelusuunnitelmia kornilovilaisilta upseereilta, jotka muka
kumouksellisina olivat liittyneet kumousarmeijaan. Ei varoja eikä
vaivaa säästetty koetettaessa kylvää proletaarisotilaissa
erimielisyyttä ja epäluuloa päälliköitään ja Kansanvaltuuskuntaa
kohtaan.

Lisäksi osoitti Ruotsi "puolueettomuuttaan" sillä, että lähetti
retkikunnan "ihmisystävällisistä" syistä valtaamaan Ahvenanmaata. Siten
estettiin punakaartit valvomasta kulkua Pohjanlahdella ja
valkokaartilaiset saivat vapaasti temmeltää Turun saaristossa.

Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Pian saivat ruotsalaiset väistyä
saksalaisten tieltä Ahvenanmaalta. Maata kaupitteleva hallitus oli
Svinhufvudin välityksellä lopullisesti solminut ennen suunnitellut
kaupat Saksan kanssa, ja saksalaisia retkikuntia lähetettiin eri
paikoista yrittämään maallenousua Suomeen. Kauppoihin kuului Suomen
kytkeminen Saksan imperialismin alaiseksi vasallivaltioksi, saksalaisen
prinssin tuleminen Suomen kuninkaaksi j.n.e. Mutta pääasiana tietysti
oli maan köyhälistön verinen masentaminen.

Ja vaikka Seinäjoen valkoisella pyövelillä olikin ylivoima sekä miesten
ja upseerien lukumäärään että teknillisiin apukeinoihin katsoen, ei
Punainen Suomi olisi sitä säikähtänyt. Eikä se aluksi säikähtänyt
saksalaisiakaan. Mitä ajatteli Työläis-Suomi tietojen saapuessa
Renvallien maankavalluksen ja saksalaisten rankaisuretkihankkeiden
johdosta, käy ilmi seuraavasta usein lainaamamme kirjailijan
horjumatonta luottamusta proletaariarmeijaa kohtaan uhkuvasta
mielipiteen ilmaisusta:

"Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja
työväen asia.

"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen
sotilaamme puoleen. Mitähän tuleekin, niin niiden punaisten
vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden
nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihin ottaa.
Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä,
joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla
kentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja
rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat
orjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on
punainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan
historiaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa
niiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohtonsa. Niiltä
kentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöden on lähdettävä
kulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin
taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on
niillä kentillä astunut historian tekijäksi ja vaikkapa sen ensi rivit
sortuisivat verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie
halki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin
riemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko
ihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa
ja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule
pysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja
punakaartilaisen puumerkki. Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen
muodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin
-- rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan
työmaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne
verettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan
ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taistelujen punaisen
armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyiset punaisen sotilaan
verellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat
niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja
voimaa taistelussa, joka mitenkä sen muodot nimittelevätkin, ei lakkaa
ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi
Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."

Mutta, samoin kuin porvaristo, niin, ja koko maailma piti Saksaa
voittamattomana, samoin oli myös Suomen proletariaattiin juurtunut
pelonsekainen kammo saksalaista rautanyrkkiä kohtaan, mikä ei suinkaan
vähentynyt siitä, että se juuri oli pakottanut Neuvosto-Venäjän mitä
raskaimpaan rauhaan, ja mikä kammo nyt, kun Punaisen Suomen kaikki
elävä voima oli sidottu kauas sisämaan rintamille ja selkäpuoli siten
jäänyt aivan turvattomaksi, piankin oli kasvava välttämättömän häviön
varmuudeksi.

Kas tässä mitä juuri lainaamamme kumoustoveri kirjoitti vain viikon
kuluttua äskeisestä:



Tuho on ovella.


Ovella on se tuho, joka ei tullut kutsumatta. Portilla seisoo
saksalaisen vallan hahmossa se turma, jonka porvaristo tänne hakien
haki. Vihollinen on jo aivan muurien edessä.

Sillä yhä enemmän selkenee se, kuinka syvän haavan on porvaristomme
leikannut kansan sydämeen sillä kauppakirjalla, jolla se alisti maansa
Saksan poliittisen holhouksen alaiseksi juuri vapauden päivän
aamuhohteessa. Sen sopimuskirjan vaikutukset ovat niin syvät, että
ainoastaan harvat jaksanevat sen tajuta. Aivan viime päivinä, kun
Saksa sai Venäjän allekirjoittamaan sen pakkosopimuksen, joka jätti
Itämeren-maakunnat, Viron, Liettuan ja Kuurinmaan, Saksan armoille,
lausui Saksan keisari: "Se saavutus on meille _saksalaisille_ niin
suuriarvoinen, että ainoastaan jälkeentulevat polvet jaksavat sen arvon
täydellisesti käsittää." Ja kuitenkaan se poliittinen saavutus ei vielä
ollut niin luja ja syvällinen kuin se, jonka Saksa saavutti sillä
kauppakirjalla, jolla Suomen porvaristo möi maansa. Itämeren-maakuntien
kansat eivät olleet hakeneet Saksaa orjuuttajaksensa. Siellä oli jäänyt
kansan protesti kaikkia niitä asiakirjoja vastaan, joilla Saksa laski
siellä isäntävaltansa perustuksen. Toisin on Suomessa. Täällä
porvaristo suorastaan _pyysi_ Saksaa juurruttamaan täällä poliittisen
valtansa. Yhden ainoan kerran on maailmassa tapahtunut niin tuskallisen
syvä maanpetos. Se tapahtui silloin, kun Irlannin viimeinen
parlamentti, sitten kun sen jäsenet oli lahjottu englantilaisella
kullalla -- sehän oli kolmekymmentä miljoonaa -- möi maansa, julistaen
Irlannin Englantiin yhdistetyksi. Mitä Irlannin kansa sen kaupan takia
on saanut kestää, kärsiä ja kokea, sen tiennevät kaikki, samoin kuin
senkin, millä katkeralla kirouksella se muistelee noita maansa
kavaltaneita edustajiansa.

Mutta sen sijaan on maailmassa hyvin paljon, jopa aivan tuoreita
esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan
valloituksen juuri siten kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.
Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä,
s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai
taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen
kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden
oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla,
päättäen siten valloituksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti
toteuttanut esim. Indian orjuutuksen. Saapuihan Indiaan Englannin
valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Indian
Kauppakomppania, joka laski Indiassa Englannin vallan perustuksen
rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti
Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen
voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään
valtauksen täydellisesti.

Ja edelleen: Vain muutamia vuosia sitten jakoi Venäjä ja Englanti
Persian n.s. vaikutuspiireihin, s.o. molemmat sopijat myönsivät
toisillensa oikeuden valvoa etujansa -- etupäässä taloudellisia --
omassa vaikutuspiirissänsä. Näennäisestihän oli siinäkin sopimuksessa
kyllä jätetty Persian itsenäisyys koskemattomaksi, maa näennäisesti
suvereeniseksi, mutta kaikki kyllä tiesivät, että se itsenäisyys oli
enää ainoastaan näennäistä, oli ainoastaan kummitus, joka kummitteli
vain valtiollisissa asiakirjoissa. Tehtiinhän asiassa esim. Saksan
valtiopäivillä välikysymys, jossa hallitusta pyydettiin ilmoittamaan
tietääkö se, että Persia on nyt jo valloitettu ja jaettu ja hallitus
kyllä myönsi sen tietävänsä, mutta samalla ilmoitti, että Persian
itsenäisyyden hyväksi ei tulla uhraamaan yhdenkään saksalaisen sotilaan
sääriluuta.

Ja taaskin on huomattava, että Persian silloinen murhenäytelmä ei ollut
niin syvä kuin nykyinen suomalainen. Taaskaan ei orjuutus tapahtunut
Persian kansan suostumuksella, vielä vähemmin sen pyynnöstä, kuten
Suomen orjuutus. Lähettihän kyllä Venäjä kohta sopimuskirjan tehtyä
veriset retkikuntansa valvomaan sopimuksella saamiansa "oikeuksia",
hirtättihän se vielä yksinpä Persian ylimmäiset papitkin, mutta
sittekään ei kansa taipunut. Se kansa tahtoi olla itsenäinen ja taaskin
on kansan protesti osoittanut elinvoimansa: Persia kulkee nopein
askelin vapautta kohti. Venäjän valta on siinä maassa enää kamala
muisto, Englannin valta kuolemaisillansa, sopimuskirjat arkistotavaraa.
Se kaikki tapahtuu Persiassa juuri niinä päivinä, jolloin Suomen
porvaristo myö myömällä maatansa, kutsuu saksalaisia "rauhoittajia",
vaikkapa itkikin Persian kohtaloa silloin, kuu Venäjä lähetti sinne
"rauhoittajansa".

Tuho on ovella. Suomen porvaristo on kutsunut talonpojan tuvanharjalle
turman, maahan vieraan vallan rauhoituksen nimessä. Samoissa nimissä
kutsui Indian englantilainen Kauppakomppania Indiaa orjuuttamaan
Englannin aseelliset voimat. Samoissa nimissä samosivat Persiaan
Venäjän sortohallituksen veriset kasakkalaumat. Vain joku vuosi sitten
koki Japani aivan pääsemällä päästä palauttamaan järjestystä Kiinaan.
Suomenkin porvarien sanomalehdet, varsinkin Suometar, silloin aivan
itkivät Kiinan kohtaloa, selittäen, että jos Japanin sallitaan maan
rauhotuksen nimessä viedä aseelliset joukkonsa Kiinaan, tietää se
Kiinan itsenäisyyden ehdotonta loppua. Nyt ovat samat porvarit aivan
kutsumalla kutsuneet vieraan maan aseelliset voimat Suomeen ja juuri
saman rauhoituksen nimessä. Mieleeni on jäänyt kuinka noissa
porvariemme kirjoituksissa toivottiin, että Kiinan kansa tulisi
käsittämään, mikä tuho sitä uhkaa vieraan kansan aseellisen
sekaantumisen johdosta ja että sen siis on tehtävä kaikkensa estääkseen
Japania sekaantuminen. Aivan samat porvarit nyt rukoillen rukoilevat
Saksaa sekaantumaan Suomen asioihin. Kiinalaiset eivät myöneetkään
maataan. Suomen porvaristo sen möi. Ja Juan-shi-kain hallitus teki
kaikkensa estääkseen Japanin sekaantumisen, niin kovin kuin se olisikin
sitä Japanin näennäistä apua tarvinnut. Vaasalaiset Renvall- ja
Svinhufvud- y.m. pikku Juan-shi-kait kulkevat omia pimeitä polkujaan.

Tuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen
todistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti
itsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli
erästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut
suurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan,
johon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja
kuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin
valtiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan
valtiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden
suurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan
rajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei
joku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki
Suomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli
turvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi
koskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa
tulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken
lisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei
koskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta
kilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat
olemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei
ole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi
joutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen,
siitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä "suojeli". Kävihän se
Venäjän "suojelus" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi,
että koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista
lähtien ollut siitä "suojelijasta" vapautuminen. Ja kuitenkaan
ei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei
sekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei
ollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi
Saksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut
mikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin
valta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa
sopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan
Venäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria
olevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman
Turkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon
kuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja
kuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi
Saksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta
sodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä
takuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: "Sehän on vain
paperilappu".

Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä
kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin
syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme
olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä
Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen
joutuneet kansat saaneet kokea.

Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä
uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta
sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien,
Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä
verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit
poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet,
jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä
suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä
hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen
avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain
ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi
ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki
hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat
esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta
yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat
aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien
kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne,
jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä.
Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat
sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen
Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin
suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin
Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin
magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä
monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan
hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa
estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja
hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt,
kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla
kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö
muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten
joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se
Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka
silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta
on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:
_oikeutta plebeijeille!_



Vilppulasta Tampereelle.


Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää --
kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä
erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.

Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.

Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.

Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin
hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään
tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi
luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui
hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja
tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko
vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa
puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se
seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä
hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen
kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet
pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin
_hänenkin?_

Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja
konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.

Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista
kuukauden ajan varustamia asemia kohti.

Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.

Tuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat
punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli
harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen
aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien
haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti
tunnilta!

Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei
Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.

Ja niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun
jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen
juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi
Vilppulaa.

Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin
oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa
runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:
_peräytykää!_

Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa
strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman
sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja
Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden
etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän
takana Orivedellä.

-- Peräytykää!

Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat
verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä
tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa
koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!

Ja kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.

"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti
jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen:
miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin
rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku
sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä
paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. --
Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri
tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää
joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen
täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt
on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."

Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten
maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta
provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi
sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä
pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.

Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta
avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.

Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa,
Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin
selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten
monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan
tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.

Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:

"Painamme eteenpäin -- -- rapina alkaa -- kestää tunnin -- --
puolitoista. Kuuluu: antautukaa. -- Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas
eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja
nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin --
tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä
tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi --
toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin
miehiä, mutta otetaan vastaan -- myrskyisellä tulella."

"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan.
Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat
lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä
tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme
Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava
eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? -- Punaisia!
-- Mitä punaisia?! -- Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"

Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes
paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja
sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä
valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä
hirvittävällä matkalla viskannut.

Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana
junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut
helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain
miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan
vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten
punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla
kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen
lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti
yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli
melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat,
hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta
kamppailleiden haavoja.

-- Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta
päästyä.

Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden
käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä
kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla",
huomauttivat myöhemmin tytöt.

Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän
sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka
tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä
voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.

Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä
-- hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin _valkoisia_, jotka
jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin
katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä -- vaan myös milloin he
tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan
aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin
paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.

Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille,
millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.

Sankarittaria, sankarittaria!



Tampereen tragedia.


Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa
ollut toveri tähän tapaan:

Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.
Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen
alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään
yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa --
uudistetulla koneistolla.

Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että
pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä
erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän
onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja
siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi
vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit
varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja
alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean
tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin
joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä
yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.
Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan
paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet
sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit
rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.
Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan
piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä
eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.

Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet
täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja
omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin
edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he
sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi
uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi
viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.

Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä
linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen
kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin
syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä
järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,
jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten
murrettu näiden vastarinta.

Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä
suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai
lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen
ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.

Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin
useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä
aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja
etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32
tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa
huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä
hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien
hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset
joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne
myöhemmin järjestykseen.

Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään
hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään
saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien
tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa
suojassa yhä likemmäksi.

Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit
ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.

Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin
antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin
puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle
luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme
taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.

Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä
piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista
ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin
jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen
käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä
kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu
muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä
edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät
muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he
punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä
kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen
tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei
ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.

Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden
valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat
äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat
unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin
tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,
räjähtelivät käsigranaatit.

Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä
kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen
puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien
ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,
niistä puolet _naisia_.

Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli
murtautunut piiritysketjun läpi.

       *       *       *       *       *

Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.

Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia
taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä
sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden
asema toivottomaksi.

Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.
Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli
proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja
yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.

Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin
Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.
Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen
taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.

Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu
vain tarinoissa.

Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta
kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan _valkoinen_ luutnantti tiesi
kertoa:

"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli
punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka
enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä
suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun
poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi
kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,
missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä
kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on
kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on
päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja
kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,
ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön
saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,
mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,
jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.
Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa
keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut
kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta
tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."

Peli oli _täydellisesti_ menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja
perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima
kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen
nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan
Venäjälle.

Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,
aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.

Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja
hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme
sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme _viime_
numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun
hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen
rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin
selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli
alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja _senkin_, joka sittemmin
Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin
oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.

Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:



Omin voimin.


Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan
tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän
elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien
hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä
pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin
on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru,
häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä
hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se
elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön,
onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan
tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden,
jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon,
joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä
lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan
seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku.
Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.

Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen
työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa
tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin
voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva
ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika
etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa
tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa
täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea
omin voimin, jää aina kulkematta.

Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines
ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin
se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön
kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin
sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa
itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne
irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja
perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja
kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois.
Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot
erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään
pesemättä.

Omin voimin -- siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin
tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu
nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan
oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä
petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai
onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen
työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen
työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy
nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua
jokaisen harha-askeleensa taakse. _Sen joukossa ei saa missään
vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on
petturi_. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta
ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja
akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä
pelastusta etsimään.

Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen
työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle
erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan
hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä
joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien
kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot.
Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja
pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa
pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja
voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä,
vaan omin voimin.

Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on
muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille
muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta
jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa
näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä
keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa,
mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet
kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat
sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin
on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut
loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän
saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava
maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta
voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne
päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei
tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen
työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä
polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan
edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen
polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen
höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan
pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan
nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä
sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut
työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat
nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä,
joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo
vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia
orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja
henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei
etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista
voimista.

Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla
kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon
tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla
ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta
ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa
vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei
näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla.
Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan
aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi,
on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä
voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen
ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita
sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin
voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin
voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista
tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan
hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin
voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine
vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä
tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti
rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan
pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä
silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja
työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei
sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on
ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se
jaksaa kulkea omin voimin.

Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas
vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut!
Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin!
Sillä _missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta_.
Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta
näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini
ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras
tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle
lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei
koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva
on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä.
Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava
tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos
maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri
kerjäläissauva.

Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta
huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja
turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä
mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja
sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä
rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden
veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen
luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan
kovia ne kohtalot lienevätkin. _Elämän alle ei sorru koskaan se, joka
kulkee omin voimin_. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa
luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan.
Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa
herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen
työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja
elää omin voimin.

Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin.
Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus,
voitto ja elämä.



Kirje ruumiskasoilta.


Rakas äiti.

Kohtalo on tehnyt minusta pahaa pilaa. Sen sijaan, että se olisi
lähettänyt kohdalleni armeliaan granaatin tai asianmukaiseen kohtaan
sattuneen kiväärinkuulan -- ja siitä, etten niitä Tampereen piirityksen
aikana karttanut, siitä saat olla vakuutettu -- sen sijaan pakotti
kohtalo minut ei ainoastaan kärsimään kaupungin menetyksen tuottaman
katkeruuden vaan myös kokemaan kaikki sitä seuranneet kauhut.

Ihmettelen, etten ole tullut hulluksi. Mutta ehdinhän vielä --
vieressäni juuri joku nälkään nääntynyt, tuntematon toveri tekee lähtöä
tästä maailmasta, ja leirimme seinustalla pamahti paraikaa
yhteislaukaus: lahtarit siellä murhaavat aseettomia työläisiä; ehdinhän
vielä, sanon, sillä kaikki tämä jatkuu. Ollaan ehkä vasta alussa. Mutta
siksi toiseksi ei kukaan tiedä, koska tulee hänen vuoronsa. Tänään tai
huomenna voi tulla minun, ja niinpä siten pelastunen tulemasta
mielipuoleksi.

Sitä ennen mielin kuitenkin kertoa sinulle _siitä kauheasta_. Niin,
tokko tiedätkään, ettei Hilmakaan enää ole elävien kirjoissa?

Vaikka eihän nyt pitäisi nostaa melua yksilöistä: kaikki työläisethän
varsinkin tällä haavaa ovat kärsimyssisaria ja -veljiä, uhritovereita.
Ja kuitenkin -- no, ymmärrät kun kerron.

Tietenkin jo olet kuullut, että lahtarit heti kun saivat kaupungin
haltuunsa, alkoivat näyttää mitä laatua "kulttuurin esitaistelijoita"
olivat. Tappoivat ensi aluksi umpimähkään kaduilla ja porttikäytävissä
joukottain työläisiä: ampuivat, iskivät pyssynperillä, raatelivat
pistimillä, riistivät ihmishenkiä silmittömän vihan vallassa yhtäkkiä,
mutta myös hiljakseen kiduttaen, harkitsemalla kuoliaaksi rääkäten.
Ensi murhapuuskastaan päästyään kokosivat meidät torille. Meitä oli
siinä kaikkiaan 8-9 tuhatta epätoivon ja kauhun menehdyttämää kurjaa
olentoa avoimella torilla, missä saimme seistä toista vuorokautta
syömättä, juomatta, kuularuiskujen saartamina ja lahtareiden herjaamina
ja uhkaamina. Jos horjahditkaan väsymyksestä paikaltasi, olit vaarassa
joutua ammutuksi.

Sitten ajettiin meidät kuin teuraskarja -- tosiaankin teuraskarja! --
rautatiemakasiiniin, sullottiin tuohon metallilevyistä tehtyyn
rakennukseen kuin mikä muu tavara hyvänsä. Siellä oli niin ahdasta,
ettei voinut ajatellakaan nukkumista, ja ahtaudesta huolimatta niin
kylmä, että hampaat kalisivat suussa. Ja lahtarit kävivät vieraisilla.
Eivät tuoneet mukanaan mitään ulkomaan konsuleja katsomaan,
viihdyimmekö hyvin, ah-ei! Tulivat hakemaan työläismaalitauluja
makasiinin seinustalle: ensin kaikki "ryssät" -- perkele, koskahan
noidenkin satojen uhriteuraiden puolesta kostetaan! -- sitten
meikäläisiä. Mutta tulivat myös besorgaamaan. Vaikeata oli hillitä
raivoaan, kun näki, kuinka valkoiset sotilaat: herraapelkäävät
körttiläiset, koulupojat, ylioppilaat ja muut paremmat ihmiset
puhdistelivat taskujamme, veivät viimeiset pennoset, taskukellot,
sieppasivat saappaat jaloista, veivätpä jopa kokonaisen vaatekerran
päältä, jos kellä sattui olemaan uusi tai ehjä.

Ja sitten tämä nälkä, ja sitten nämä syöpäläiset!

Mutta tästä kaikesta en oikeastaan aikonut puhua, vaan siitä kauheasta.

Joukko vankeja vietiin hautaamaan "kaatuneita" tovereitamme. Minäkin
jouduin mukaan. Nälkä ja onnettomuus oli tosin tehnyt meidät niin
heikoiksi, että tuskin pysyimme pystyssä. Mutta revolveri ja pistin --
ne ovat aika ankaria työnteettäjiä.

Olin jo useita tunteja häärinyt valtaisan "haudan" pohjalla ottaen
vastaan ylhäältä ojennettuja alastomiksi ryöstettyjä ruumiita.
Haudan reunalle saapui hevoskuorma kuorman jälkeen, missä ne
kumottiin kuin lantakuormat. Ah, noita silvotuista, ruhjotuista,
ryöstetyistä ihmisruumiista kerääntyneitä röykkiöitä! Kammon tuottama
hermopuistatus, voimainponnistuksista johtunut väsymys ja nälkä olivat
lyyhistyttää läjään. Mutta uhkaava pistin ja vartiosotilaan kiroukset
-- ne pakottivat ponnistelemaan edelleen.

Kätteni kautta oli jo vyörynyt kymmeniä "ryssiä", punakaartilaisia,
miehiä ja naisia, kun taas ojennettiin minulle puolialaston naisen
ruumis, jonka pään lahtarien dum-dumkuula oli lähes muodottomaksi
ruhjonut. Konemaisesti olin jälleen suorittaa "järjestelytyöni" --
kekseliäät valkoiset olivat antaneet määräyksen, että "ryssäin huorat"
oli haudassa asetettava näiden kanssa määrättyyn asentoon -- kun
sattumalta tulin luoneeksi väsyneen katseeni uhriraukan runneltuihin
kasvoihin.

Ja mitä näinkään! Käsivarsillani lepäsi oma sisareni, kuolleena,
kylmänä, valkopetojen eläimellisesti raatelemana, vielä kuollessaankin
häväistynä. Mielenliikutus vei hetkiseksi voimani. Horjahdin haudan
seinustalle poloista ruumista rintaani vasten puristaen ikäänkuin sen
alastomuutta verhotakseni. Ennätin seistä siinä suunniltani
typertyneenä korkeintaan jonkun sekunnin. Mutta mitä mietteitä
ennättikään herätä aivoissani! Viha raakalaisia kohtaan vavisutti joka
hermosäiettäni, ja sisimpääni tulvahti ääretön, ennentuntematon,
koskaan sammumaton viha, jonka toivon johtavan minut tästä valkoisesta
helvetistä elävänä voidakseni kostaa, kostaa, kostaa! Mutta en tuntenut
yksin vihaa, vaan myös hellyyttä. Kuinka sanomattoman mielelläni olisin
toivonut, että hän, ruhjottu sisko-parkani, olisi tuntenut, millä
hellyydestä vapisevalla kädelläni suorin hänen veren ja lian
tahraamia suortuviaan, millä veljellisellä vakavuudella koetin kääriä
hänet vaatteidensa riekaleiseen, jotta eivät valkosudet haudan
partaalla olisi voineet tyydyttää luonnotonta riettauttaan hänen
alastomuudellaan. Mutta pyövelin piilun alla ei käy tunteileminen.

-- Lopeta jo halaileminen, nauraa hohotti lahtari haudanpartaalla;
ryssät voivat panna pahakseen!

       *       *       *       *       *

Tiedät, äiti rakas, etten koskaan ole ollut halukas ensimäisenä
nakkaamaan kiveä. Mutta jos silloin siellä raatokuopassa joku olisi
sanonut, että lahtari ja yleensä porvari on ihminen, niin en olisi
voinut pitää sanojaa täysijärkisenä. Ainakin syntyi silloin päässäni
oma uusi ajatukseni heistä. Ja se on kannustava askeleitani ja
_määräävä tekoni_, jos oikukas kohtalo joskus sallisi minun päästä
vapaaseen elämään.

Sisko-raukka!

Taikka oikeastaan: uljas sisko!

Sain nimittäin myöhemmin kuulla, kuinka kaikki oli käynyt:

Kuten Mari, täytti myös Hilma, joka hänkin oli perääntyväin joukkojen
mukana ajautunut omalta suunnaltaan kaupunkiin, viimeiseen asti
velvollisuutensa. Sanon, että sellaiset tytöt ovat kunniaksi
luokallemme! Palavista taloista, granaattien lennättämien sorakasojen
alta, kaikkialta etsivät ja hoivasivat he toisten Ensi-Avun tyttöjen
kanssa haavoissaan viruvia punakaartilaisia.

Tapasin heidät monesti luotituiskussa -- ja muualla ei ollut aikaa
kohdatakaan.

No, niin. Kaupunki oli jo lähes antautunut. Viimeisiä katuja juuri
puhdistettiin. Miehiä meni kuin heinää. Keskellä muuatta katua kaatuu
yksi monista. Kaatuu, yrittäen turhaan nousta jaloilleen. Taistelun
temmellyksestä välittämättä rientää paikalle punaisenristin tyttö.
Kumartuu haavoittuneen puoleen. Katu "puhdistuu". Veren päihdyttämät
lahtarit ryntäävät paikalle.

-- Kädet ylös! huudetaan.

Mutta punainen tyttö on kuin toisella planeetalla. Hoivaa vain
haavoittunutta, kohottaa tämän päätä. Se retkahtaa tahdottomana tytön
rinnalle. Kuolema on lopettanut poloisen kärsimykset. Tyttö vain
pitelee poloisen päätä ja tuijottaa kuin unessa kuolevan silmiin
ikäänkuin katseellaan tuudittaen tämän ikuiseen rauhaan, ikuiseen
lepoon!

-- Kädet ylös! ulvovat valkoiset.

Mitään käsiä ei nouse. Nousee sen sijaan surun sortama impi, mutta
nousee suorana ja ylväänä luoden pelkäämättömän, uhkaavan katseen
valkoisiin. Mutta käsiään ei kohota.

-- Ampukaa! näyttää luja katse lausuvan.

Kehotusta noudatetaan. Sivistyksen esitaistelijain dum-dumkuula kaataa
sankarittaren. Murskatuin päin vaipuu hän iljanteiselle kadulle
kylmenevän urhoa viereen.

Siinä siskoni, ja toverini -- Kallen tarina.

Mutta älä itke, äiti. En minäkään itke. Kyyneleet ovat huonoja
lohduttajia; niiden sumuun peittyvät surumme syyt.

En itke, vaikka minulla olisi siihen syytä viljemmältikin.

Mari nimittäin on kadonnut jäljettömiin. Kukaan ei ole häntä nähnyt
elävänä, mutta ei myöskään kuolleena.

Häpeä sanoa, mutta epätieto hänen kohtalostaan kalvaa minua enemmän
kuin ympärilläni liikkuva kuolema, kuin kaikki kauhut. Vielä
teilauslavallakin on ihminen näköjään oma itsensä hyveineen ja --
heikkouksineen. Annettakoon minulle se anteeksi.

Mutta yötä ja päivää jyskyttää aivoinani: missä hän?

Hirveätä.

Ja kuitenkin on ympärilläni niin ääretön määrä kauheutta.

Korvissani korahtaa. Äskeinen vierustoverini heitti henkensä.

Lähetä pian tietoja kotoa.

                                       Poikasi

                                           Hannes.

Jälkikirjoitus: En saanutkaan kirjettäni kulkemaan. Sen sijaan ennätin
saada sinun Jobin-postisi. Kärsimyksen malja täyttyy.

Siis myös isäkin. Aavistelin sellaista, vaikka en uskaltanutkaan pohtia
ajatusta loppuun saakka.

Isäkin siis! Tuo kelpo, ajatuskannalleen uskollinen proletaari.

Mitä auttoikaan nyt häntä parlamenttaarisuutensa ja "rauhallinen
kehityksensä".

Seinää vasten!

Ei suojele vaalilippu lahtarien kuulalta. Se olisi hänen pitänyt
ymmärtää. Mutta ei. Vanhat, hengettömät lauseparret olivat juurtuneet
liian syvään hänen mieleensä. Ja niin sai hän hengellään maksaa
kauniin, mutta hedelmättömän periaatteensa. Valkopedot saivat
himoamansa viattoman veritilkan. "Rauhallinen kehitys" vyöryi yli
työläisruumiin.

Surullista, surullista, surullista!

Näen sinut siellä, äiti, sairaana ja avuttomana ja yksinäisenä. Näen
sinun surun ja koettelemusten uurtamat piirteesi. Näen sinut unettomana
yön aaveiden ympäröimänä oihkivan vuoteellasi, jonka ääressä ei kukaan
valvo.

Enkä kuitenkaan voi auttaa sinua. Kuinka julmaa!

Mikä enää siis kannustaisi elämään? Kosto!

Siinä ainoa mikä elähyttää onnetonta

                                        Poikaasi.

       *       *       *       *       *

Historian hengetär on palaava Tampereen mainekentälle. Runotar siellä
on jo liihoitellut. Ruotsalainen toveri, _Ragnar Jändel_, on
ikuistuttanut proletaarisoturin ja tämän vaimon, jotka "astuivat
levollisesti valleille, jossa heidät ammuttiin, astuivat käsi kädessä
kohti kiväärinputkia -- melkein hymyillen odottaen kuulia."

Näin helisi hänen kanteleensa:

    _Työläissankarit_.

    Suu hymyssä, kuin karkeloon käy toiset, astuitte
    päin kivääreitä murhaajain te käsi kädess', oi.
    Niin ylpeinä kuin sankari, jot' oottaa seppele,
    te vartositte kuolemaa, kun pilkka pöyhkäin soi.

    Mit' aattelitte, tunsitte te pyssyn paukahtain?
    Kaikk' entinenkö eessänne kuin tovin taulu vain?
    Kaikk' iloitenko kannoitte te kirot murhaajain,
    näin kokeneet kuin oisitte vain auvot unelmain?

    Ma tiedän, että joukossa myös niiden unelmain,
    joit' ilmi loihti lempenne riehuissa taistojen,
    ol' ihanin ja valtavin unelma saada vain
    yhteinen hauta sankarten, jos tie vei tuonehen.

    Ja seistessänne -- tiedän sen -- eess' iäisyyden yön
    te rinnoissanne tunsitte vain onnen autuaan.
    Pois olihan kaikk' ahdistus, kuu kuolo päätti työn,
    ja lupaukset ylvähät, ne täyttyihän nyt vaan.

    Ja hymyten niin kuolitte te käsi kädess', oi,
    ja yhteen vuoti verenne punaisna pulputen.
    Ja pilveen piili aurinko, vaan kevättuuli soi:
    Ma kuolostanne kauniista, oi urhot, laulelen!

    Sa Suomi sorja, kurja maa, jo etkö ymmärrä,
    vain että parhaat lapsesi näin kuoloon käydä voi
    ja ett' on heidän voitto, nyt vaikk' ui he veressä,
    sill' elo itse urhoikseen se heidät aateloi.

    Ma sauvahan oon tarttuva ja pyhiin pyrkivä,
    oon käyvä, kussa Golgata on työläisurhojen,
    ja hurmeisesta hukasta sen kummun etsivä,
    mi muistuttavi töistänne, töist' aatteen urhojen.

    Ja väsyneenä silloin pään ma taivuttava oon
    ja kummultanne noutava uljuutta uutta näin
    ja jälleen vaiti hymyillen käyn niin mä taisteloon,
    käyn mainetöihin uskaltain kuin tekin pystypäin.

Mutta ruotsalainen runoilijatoveri ei tietänyt, että tältä
valkopyövelien uhriksi joutuneelta pariskunnalta jäi jälkeen pikku
punikki, parin vuoden vanha poika; muuten olisi tämä varmaan myös
saanut häneltä säkeistönsä.

Tälle tulevalle vanhempiensa kostajalle on suomalainen runoniekka sen
sijaan laulanut laulusensa.

Kas tässä:

    _Koston perijä_.

    Kova kohtalos, piltti sa pienoinen,
    niin nuornahan orvoksi jäit sä.
    Ajan melskeisen, verihohteisen,
    periturmion luokkasi näit sä.
    Oli nuorna jo kauhu sun saattos:
    sudet valkoiset raateli taattos ja äitisi armahan.

    Verin värjätyt kunnaat Tampereen
    sun rakkaimmistasi puhuu,
    työn urhoista aikahan vastaiseen
    punapaadet hurmeiset huhuu.
    Taru kertova on miten ylhä
    oli sankarikuolema jylhä sun työläisvanhempais.

    Käsi kädessä kuinka astuivat
    tuliputkia vastaan he innoin
    ja kuinka uljaina kaatuivat
    he vertavuotavin rinnoin
    elon luokkansa lunnaaksi antain,
    erän kalleimman uhriksi kantain
    ajan alttarill' ankean.

    Taru kertova on miten julmurit
    sukukuntaasi sortivat kurjaa,
    miten kahleita kantoivat sankarit,
    tuta tuskaa saivat hurjaa
    tai vanhempaisi lailla
    elon oikeutta vailla
    manan maille he häädettiin.

    Vert' tihkuva, kaamea on taru tuo,
    joka vainovuosista haastaa,
    kuvan synkän se vaiheista vaikeista luo,
    joka työläisrintaa se raastaa,
    vaan tulena _sua_ se hiiltää,
    jota miero ja orpous viiltää,
    jota huuhteli hurmevuo,

    Sotakutsuna kaikuen sulle se soi,
    verivelasta muistuttaa se.
    Se maksa ja tee tili tuikea, oi,
    pois sortaja valta sa laase!
    Isäs, äitisi poikana vartu
    ja työläisurhona tartu
    sa kalpahan kostajan!



Valkoinen terrori: verilöylyt.


Mielenkiintoisessa analyysissään "Vallankumouksen koulu" lausuu toveri
_O.V. Kuusinen_, kosketellessaan Suomen luokkasodan jälkeistä aikaa,
m.m. näinikään:

"He (porvarit) saivat sen (orjavoudin) paikan ja ruoskan käteensä. Eikä
koskaan maailmassa ole veristä orjanruoskaa sen katalammalla
pedonhimolla heilutettu, kuin Svinhufvudin voutikauden aikana Suomessa
on tehty, herkeämättä päivästä toiseen, nyt jo kuudetta kuukautta.
Suomen porvariston koston hekuma on vallankumouksen jälkeen vaatinut
suuremman määrän kuolonuhreja turvattomista vangeista, kuin mitä koko
kolme kuukautta kestänyt ankara luokkasota työväeltä uhreja vei.
Järjestelmällisesti jatketulla tovereittemme joukkoteurastuksella on
Suomen valkoinen lahtarivalta aivan kuin koettanut hermoja
järkyttävällä räikeydellä osoittaa kaikkien maiden työväelle, mikä
koston hurjastelu heitäkin voi uhata, jos he eivät heti valtaan
päästyään pane omaa maansa porvaristoa rautaisen diktatuurinsa
alaiseksi, vaan noudattavat sekä vapaina että vankeina olevain
luokkavihollistensa suhteen samallaista herkkätuntoista
ihmisellisyyttä, kuin meidän vallankumoushallituksemme Suomessa
noudatti. Paitsi joukkoteurastuksia, otti Suomen porvaristo alun pitäen
kostokeinonaan käytäntöön myös vankien tappamisen nälkään. Se on
nähtävästi jumalata pelkäävän monarkistisen osakeyhtiö-pääoman
hekumallisinta joukkokostoa: kun työläiset, jotka ovat ylpeinä
tunteneet olevansa kaiken rikkauden luojia ja oikeita omistajia, nyt
vangittuina nälän kouristuksissa vääntelevät, sinertyvät ja toinen
toisensa jälkeen henkensä heittävät, niin sitä nähdessään hieno
osakepääoman valtias parhaiten sulattelee rasvojaan, kiihoittaa
ruokahaluaan ja nauttii yli-inhimillisestä valastaan... Nauttii niin
liiaksikin, että siksi kertaa miltei unohtaa -- kuten kaikki
huijarit -- että elävää työvoimaa enää tarvitaankaan, kunnes joku
yksityiskapitalisti, kuten vapaaherra Linder, havahtuu humalasta
nähdessään tilojensa ja tehtaittensa jäävän työvoimista aivan kylmille,
sanoo kohmeloisen totuuden: 'tämä on kunniatonta', sekä kehottaa
svinhufvudilaisia ammattiveljiään suurempaan kohtuullisuuteen
kostonnautinnossa."

Niin.

Edessäni on valtaisa valkoisten verihekumasta puhuva todistusainehisto,
ja sen nojalla saa todellakin sen käsityksen, että porvarit jo
luokkasodan aikana -- omalla alueellaan -- mutta varsinkin een jälkeen
hullujen koirien tavoin raadellessaan valtaansa joutunutta
työväenluokkaa tykkänään unohtivat, "ken pitää rikkaat leivässä".

Nähtiin, ettei ollut kaikunut kuuroille korville saarnatuoleista ja
porvarillisissa sanomalehdissä annetut suorat kehoitukset murhiin.
Turhaan eivät kirjailijat sellaiset kuin _Juhani Aho, Ilmari Kianto_
y.m. olleet ärsyttäneet lukijakuntansa, porvarieläimistön alhaisimpia
viettejä.

Työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin kuin kaniineja, tapettiin
sellaisia, jotka olivat tarttuneet aseisiin, mutta tapettiin myös
tuhansittain muita, tapettiin yksinäisissä maalaiskylissä,
väestökeskuksissa, kaupungeissa. Kokonaisten kuukausien aikana ei
yksikään järjestöihin kuuluva työläinen ollut varma hengestään, ei
varsinkaan luottamushenkilö. Kuka koulupoika, ylioppilas, pappi,
porvari tai maanpösö tahansa oli oikeutettu murhaamaan työläisiä.
Tuhansia tragedioita on näytelty yksinäisillä salomailla, jolloin
valkosudet ovat tulleet ja muitta mutkitta vieneet viimeiselle
retkelle: metsänreunaan, köyhän perheenisän tai pojan tai molemmat.
Mutta jylhimmät murhenäytelmät, taivaaseen asti kostoa huutavat
kauhuesitykset suoritettiin kuitenkin väestökeskuksissa sekä seuduilla,
joissa suurempia punakaartilaisjoukkoja saatiin vangiksi. Siellä
"monarkistisen osakeyhtiön" lihamyllyt rouskuttelivat kokonaisia vuoria
työläisruumiita, siellä valkoiset pedot valtoinaan piehtaroivat
työläisveressä ja -niljassa.

Niin, mikä onni, että löytyy lukemattomia näiden pyöristyttäväin
joukkomurhain silminnäkijöitä ja seuraajia, jotka itse ihmeen tavalla
ovat säästyneet joutumasta valkoisten verikoirien ihmisliha-nälkäisiin
hampaisiin. Onni siksi, että näiden tapausten kuvaajilta säästyy kaikki
vaiva lähteä harhailemaan mielikuvituksen maille, missä yksinäiset puut
estäisivät näkemästä koko kauhujen korven -- rikkainkaan fantasia ei
kykenisi luomaan kylliksi valtavia kuvia valkoisten määrättömistä
veriteoista.

Saadaksemme siis jonkunlaisenkaan käsityksen niistä tutustukaamme tässä
vain joihinkin mukana olleiden kuvauksiin.

Alkakaamme vaikkapa Vaasasta, missä työläiset eivät olleet lainkaan
aseissa. Täällä vangittiin heti kansalaissodan alussa paljon työläisiä
ja venäläisiä sotilaita, joita alettiin vähin erin ja kaikessa
hiljaisuudessa joukottain teloittaa. Tarkoitus oli, etteivät murhat
koskaan tulisi päivänvaloon. Sen takia tapahtuivat teloitukset öisin
meren-jäällä. Ampumisen jälkeen sidottiin uhrien jalkoihin kivi ja
ruumiit upotettiin jään alle. Tiedetäänpä, että useita olisi upotettu
elävänäkin.

_Varkauden_ tapahtumia taas kuvaa muudan toveri näinikään: "Ei
milloinkaan olisi voinut kuvitellakaan mitään sellaista mitä sitten
antautumisemme jälkeen tapahtui. Valkoiset verikoirat janosivat verta,
työläisten verta. Kerran siihen makuun päästessään eivät he tunteneet
mitään rajoja, vaan alkoi mitä hirvittävin verilöyly. Ensi aluksi
meistä eroiteltiin _joka kolmas mies_, ja ammuttiin armotta. Näin
tapettiin yli 300 toveriani, parhaita toveriani, parhaita työläisiä.
Meistä jälelle jääneistä karsittiin ja ammuttiin sen jälkeen vielä joka
kymmenes, ja vielä myöhemmin kahdessa erässä, ensin 40 ja myöhemmin 80.
Lahtarien kuularuiskuista sai surmansa myös _usea vaimo ja lapsi_.
Kaikki ruumiit, joita ei suuren lukumääränsä vuoksi viitsitty haudata,
heitettiin virtaan tai painettiin avantoihin."

Tähän tapaan menettelivät valkoiset alueellaan (huom.! Kemi, Tornio,
Rovaniemi, Kokkola, Pietarsaari, Seinäjoki, Kannus, Ylivieska, Kajaani
j.n.e.) jo silloin, kun punaisen Suomen alueella veisattiin
sydäntäsärkeviä jeremiaadeja siellä sattuneiden, kylläkin valitettavien
väkivallantekojen johdosta, jotka kuitenkin supistuivat valkoisten
tekemien murto-osaksi.

_Tampereella_ taas teloitettiin kaikki venäläiset ja joukottain
suomalaisia työläisiä aivan vankileirin seinustalla. Ammuttujen yltä
riisuttiin kaikki vaatteet ja "jätettiin puolialastomat ruumiit
virumaan siihen _korkeaksi kasaksi, jonka päälle uudet teloitettavat
pakotettiin kiipeämään_. 'Telotushuvinäytelmää' pysähtyivät viereiselle
sillalle katselemaan suuret joukot porvareita -- kaikki vähänkin
sosialidemokrateiksi tunnetut oli vangittu -- ja kuului monen suusta
yllyttäviä ivahuutoja. Varsinkin tuntuivat monet hienot rouvat ja
herrasneidit olevan ihastuneita tähän raakaan murhaamiseen." -- Näin
jauhoivat Mannerheimin myllyt Tampereella 600 työläistä.

_Hollolassa_ tapettiin Pyhäniemen pyörätehtaan _koko työväestö_, ja
muuten kaikkiaan, maalaispitäjään nähden, kerrassaan tyrmistyttävä
määrä, _1,335!_

_Hennalan naisvankien_ kohtalosta tietävät punaisenristin tytöt kertoa
seuraavaa: "Joka aamu noin kello neljän ajoissa ilmaantui sotaherra
ovellemme huutaen kuuluvalla äänellä joukon nimiä, joiden sitten käski
seurata itseään. Sitä jatkui säännöllisesti kahden viikon ajan, ja
tytöt tottelivat reippaina, luullen pääsevänsä kotiin. Mutta kun
kutsutut eivät koskaan palanneet, aloimme aavistaa noiden huutojen
kamalan tarkoituksen. Ja kylmä hiki nousi yli koko ruumiimme,
kun taas aamun sarastaessa kuulimme oveltamme tuon raa'an, juopuneen
äänen, -- -- Myöhemmin saimme lähemmin kuulla noiden urhoollisten
siskojemme kamalasta kohtalosta. Pystyssä päin, vallankumouslauluja
laulaen olivat he käyneet kohti hautausmaata, missä _itse kaivoivat
kuopan, jonka reunalla sitten saivat surmaniskunsa_. Ja kun murhaajat
kielsivät heitä laulamasta, korottivat he vain äänensä sanoen: Antakaa
meidän laulaa; kauanhan emme enää teitä häiritse. Ja niin katkaisi
vasta pyövelin kuula heidän laulunsa. Edellä kerrotulla tavalla
_murhattiin satoja naisia välittämättä siitä, olivatko nämä pakolaisia,
punaisenristin väkeä_ tai sotilasnaisia -- ja ilman minkäänlaista
tutkintoa."

_Helsingissä_ saksalaiset ja paikalliset valkoiset kaupunkia
valloittaessaan _rakensivat barrikaadeja elävistä työläisistä_.

_Lahdessa_ oli ruumistuotanto niin tavaton -- noin 2,000 -- ettei
kaikkia uhreja keritty kunnollisesti lopettaa: "hautaan heitettiin niin
haavoittuneet kuin kuolleetkin. Ei ole siis ihme, että jotkut
murhatuista nousivat haudoista."

_Hämeenlinnan_ vankileiristä kirjoitti muudan toveri: "Jouduin
lahtarien vangiksi Kosken pitäjän Riihimäen talossa 12 toverini kera.
Talon kartanolla ammuttiin meistä heti 8. Loput meistä vietiin erääseen
saunaan, jossa ennestään oli vankina 34 meikäläistä. Seuraavana aamuna
teurastettiin meistä taasen 11. Jälelle jääneitä lähdettiin
nälkiintyneinä kuljettamaan Hämeenlinnan lähellä olevaan Harvialan
kartanoon. Nälkiintyneet vangit eivät lahtarien mielestä jaksaneet
kyllin nopeasti kulkea tätä monipenikulmaista taipaletta, jonka vuoksi
nääntyneimmät teurastettiin välillä. Perille pääsikin 27:stä vain 8
voimakkainta. -- -- Jouduin Hämeenlinnan vankileiriin. Kolme päivää
siellä oltuani vietiin leiriltä 60 vankia ja ammuttiin ne eräällä
rämeellä. Ja siihen tapaan jatkui 2 kuukauden ajan," -- "Me punaiset
olimme valtamme päivinä aivan ylenpalttisen lempeitä. Ihmiskunnan
siunaukseksi olisi pitänyt poistaa alueeltamme nykyään vallassaolevat
verihurtat", huomauttaa lainaamamme toveri kuvauksensa lopussa.

Mutta voiton kaikista veivät _Viipurin_ verilöylyt. Siellä viettivät
Mannerheimin pyövelit pyörryttävimmät orgiansa. Kaikkiaan _tiedetään_
siellä teurastetun 3,000 työläistä, mutta todennäköisesti on tuo määrä
aivan liian pieni, "Joka päivä aamun sarastaessa toimeenpantiin
teloituksia -- satakunta ammuttiin aina kerrallaan kuularuiskuilla ja
kivääreillä. Uhrit vietiin eräälle eläinten hautauspaikalle, jossa he
ensin saivat kaivaa hautansa, jonka jälkeen teloitus suoritettiin. Tätä
joukkomurhaamista jatkui koko toukokuun. Punaisten rauhanneuvottelut
hylättiinkin juuri siksi, että saatiin tilaisuus suhdattomaan, jopa
kerrassaan mielipuoliseen murhaamiseen."

Mutta "paras" viimeiseksi. Juuri tätä kirjoitettaessa on julkisuuteen
saatu seuraava Viipurissa sattunut tapaus, joka antaa häikäisevän kuvan
valkoisten murhaamiskiihkosta: "Eräänä iltana oli kaupungin hienostolla
juhla, seikka, josta vangitkin olivat saaneet vihiä, ja useimmat heistä
olivat selvillä siitä, että tuleva yö toisi heille kamalia ylistyksiä.
Aavistus, mikä toteutuikin, sillä tuskin oli saapunut vielä puoliyö,
kun joukko sikahumalassa olevia upseereja naisineen saapui leirille
hauskutellakseen ampumalla vankeja. Pidettiin kiirettä ja otettiin
eräästä kopista kaikki vangit sekä vietiin hietakuopan reunalle, missä
heidät kaksitellen ammuttiin puolipäihtyneiden naisten hohonauraessa,
suosioonsa osoittaessa ja kallistellessa maljoja mukana tuodusta
samppanjasta. Kaksi seurueessa olevaa porvarisnaikkosta pyysi saada
koettaa taitoaan aseiden käytössä, ja he käyttäytyivät kuin ilmi
perkeleet heidän laskuunsa valittuja uhreja kohtaan. Päihtyneinä kun
olivat, eivät he kyenneet enempää tähtäämään kuin muutenkaan
kunnollisesti käyttelemään asetta, jonka takia vartijan oli
täydennettävä murhatoimitus ampumalla armolaukaus. Sinä yönä murhattiin
yhdeksän työläisiä muiden vankien kauhuksi, nämä kun saattoivat
ikkunoistaan seurata tapausta."

Tällaisia kauhuja Viipurissa. Mutta ettei luokkatietoinen työläishenki
vankileirillä niistäkään hämmentynyt, näkyy kirjeestä, jonka muudan
kidutusvanki sieltä on lähettänyt. Paitsi muuta, lausuu hän:
"Mainitsemisen arvoista on, että kaikki tapettaviksi tuomitut ovat mitä
reippaampia ja toivorikkaimpia jälkeenjääneiden tulevaisuuteen nähden.
Kuolemaan mennessään lausuvat he, että he tietenkin mielellään
näkisivät uuden ajan koiton, mutta kun kerran ovat kuolemaan tuomitut,
niin ottavat he sen vastaan tyynenä tietäessään kuitenkin olleensa
mukana vapaan työläis-Suomen luomistyössä. He ovat jättäneet jälkeensä
runoja ja kirjoituksia, joissa kuvastuu tämä ajatus samalla kun he
tuovat ilmi järkähtämättömän kostonajatuksensa. _Kosto kolmanteen
polveen!_ ovat toverimme huutaneet koirahaudoilla kuollessaan, ja sitä
huutoa ei Suomen köyhälistö ole unhoittava, ennenkuin veljien veri on
kostettu. Ja se aika ei liene kaukana, sen humina jo kuuluu
avaruudessa."

Vielä ei ole saatu läheskään selvyyttä kaikista näin ympäri
maata pääasiassa ilman lain varjoakaan murhatuista. Eräästä
oikeusasiakirjasta kuitenkin käy selville, että yksistään 73
maalaiskunnassa on tapettu 6.796, 19 kaupungissa 8,800 ja sellaisissa
pitäjissä, joissa on surmattu vähemmän kuin 10, 231 eli yhteensä
15,817. Mutta kokonaan _puuttuu tietoja 250 maalaiskunnasta ja 17
kaupungista_.

Kun sen sijaan "punaisten ennen kuulumattomien hirmutekojen" uhrien
lukumäärä pysähtyy satoihin (642 tapausta on porvarien taholta todettu)
ja näistäkin kuului suuri osa "suojeluskuntiin", siis suoranaisiin
vihollisiin, joskin murhatapausten sattuessa olivat aseettomia.
Kuitenkaan ei _näitä_ tekoja punaisten johdon taholta hyväksytty, vaan
tuomittiin ne mitä jyrkimmin. Jopa saivat jotkut punakaartilaiset
hengellään maksaa omavaltaisuutensa.

Mutta miten oli laita porvariston? Paitsi sitä, että sekä valkoisten
sotajohto että yleinen mielipide peittelemättä _käski ja yllytti_
työläismurhiin (joihin liittyi _lukemattomia ryöstötapauksia_),
annettiin niiden toimeenpanijoille vielä "yhteiskunnankin" tunnustus
selittämällä nämä _armahdetuiksi_. Annettiin näet armahdusmanifesti,
joka kuului: "Henkilöt, jotka maan laillista järjestystä vastaan
nostetun kapinan kukistamisen tarkoituksessa tai estääkseen kapinan
levenemistä taikka palauttaakseen järjestystä ovat teoissaan menneet
yli sen, mitä mainittujen tarkoitusten saavuttamiseksi olisi ollut
tarpeen, _jätettäköön niistä syytteeseen panematta ja rankaisematta_."

Mikä viehättävä tapa kartanonomistajalle päästä vähemmän suotavasta
torpparistaan, työnantajalle suoriutua "uppiniskaisesta" työläisestä
ja suurmurhaajalle ja -rosvolle seurausten pelotta tyydyttää
intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi
"kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" -- vedit tukasta tai
parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!

Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön,
majuri _Gustaf Aminoffin_ kiertokirje "valtiorikosoikeuksien"
syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti _armeijan tahdon ja
toivomukset_ m.m. seuraavasti:

"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille,
sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."

"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan
kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet _minkään aatteen_
puolesta."

Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti"
julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin
valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu
täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut
niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää
kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.

Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten
lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet
kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.

Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi.
Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.



25,000 orpoa.


-- Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen
porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut
vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai
"Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,,
joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, -- Mitähän, jos mä panisin
tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua
yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin
lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on
sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.

Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan
ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia
tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset
valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin
samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa
vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko
punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat
vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja
maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää
panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin -- miksipäs ei palstan
täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin
vähemmän tärkeätä?

Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä
vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö
seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.

-- Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita
pahuuksen punaisia _kaatunut_. Mutta arvasihan sen, kun _meidän_ sakki
kerran otti ja näytti. Hm.

Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.
Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.

Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. -- --

       *       *       *       *       *

Mutta entä mitä itse nuo 25,000?

Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä
vetelevät he?

Ovatko he tolkulla koko pykälästä?

Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat
enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät
tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista.
Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja -- --

Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.

Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet
kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat
sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan
tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää
koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli
ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas
ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat
"kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai
tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä
sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa
askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja
siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun
nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada
selkäänsä. Ja kuitenkaan ei _näille_ ollut tapahtunut mitään.
Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja
ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin,
jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki
isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. -- --

Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli
omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se
ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta
hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.

Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.

Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.

Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.

Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti
ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli
alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli
saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä
ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen
täältä.

Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.

Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei
olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset
raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain
pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui,
mitään ei saatu.

Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan
kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:

-- Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse!
Eipä sitä ole leipää liiaksi _ihmisillekään!_ Mene pyytämään --
isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä
rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!

Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.

Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin
vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään
pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat
ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset
veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään
tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi
varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana,
sairaana ja viheliäisenä ja -- nälkäisenä, vielä kymmenesti
nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta
syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin,
varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin
kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen.
Kaikkien, kaikkien, kaikkien!

Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.

Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä.
Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku,
kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan
myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja -- valkoiset terroristit.
Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin
ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä
koko onnettomuuteen.

Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.

Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, _meitä
kaikkia_, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne
ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.

Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.

Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma
laupeudenoppi. _Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari.
Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita_. Kun kaikki
ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.

Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku
paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole
muuta kuin yksi ainoa muu tunne: _vihan_.

Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin
naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään
vaaratonta nyrkkiään.

Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle,
jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin
huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan,
niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään
aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita
kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.

Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja
nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha
mutta sitä luisevampi nyrkki.

Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon
kostoakihelmöivät nyrkit.



Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".


    _Nääntyville veljille_.

    Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä
    perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä,
    te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä
    ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.

    Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
    joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
    Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa,
    mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.

    Sama kannustaahan maailman kansoja huuma,
    mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
    jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
    min alkusoittoa taistonne ainoastaan.

    Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
    käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
    Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
    päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.

    Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,
    ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,
    ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain.
    Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!

Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman
julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa
suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari
pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei
tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen
harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen
"sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa
työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten
murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.

Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että
"oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen
maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten
hairahdusten johdosta, itse _heti siihen tilaisuuden saatuaan_
kuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten
tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä
toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on
näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän
uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin
tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi
torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi
dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan -- ja kaikki oli ohi.
Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan
siunaus.

Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman
esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä,
ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä
mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan
sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana,
harkituimpana ja -- tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin
työläisistä yksi osa nälällä _vähin erin_ kuoliaaksi, toinen osa
turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei -- kärsittyään kaikki nälän kauhut
aste asteelta -- vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana
toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi
-- ja jää yhä vielä -- fysillisesti murtuneena ja ehkä myös
psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka
tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.

Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren,
Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden
vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja
konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien,
monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen
onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin
hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin"
piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton
työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä
ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja
kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä,
luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!

    _Valkoinen Suur-Suomi_.

    Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä,
    se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä
    ja piinapenkkien luona ja hautausmailla
    ja milloin kunniattoman kerjurin lailla
    se suurempansa eessä on polvillansa
    ja onkii myötätuntoa vahvempansa
    valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa.
    Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.

    Niin pieni, että kauhuksensa konsa
    se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa,
    ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita
    kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita
    ja aikakirjoihin tää musta lehti:
    Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti
    ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa,
    kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.

       *       *       *       *       *

Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen
vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei
mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen
terrori -- se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet,
Tosiasioita! Tässä niitä:

Kurkistakaammepa esim. _Tampereen_ leirille. Tänne saivat vangittujen
omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa
oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät
tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa
nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana
saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan
ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan,
vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan
mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei
yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla
vankileireillä kun annettiin sama kielto -- _oltiin sovittu työläisten
tappamisesta nälkäkidutuksella_.

Ja niinpä -- palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle -- oli
siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman
tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle
saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä
maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai
vangin tekemään mitä hyvänsä. -- Lienee muuten tunnettua mitä
elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä
mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden
näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset
olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja
taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi
varatuilla ruokavaroilla. -- Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä
päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen,
haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken
onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia
vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä
ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät
sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa
vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat
vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan
ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75
gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa
vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota
Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä
_sinne_ kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin
oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty
_saksalaisille!_ Näille voittamattomille! Näille maan uusille
isännille!

Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat
kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli
seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin
ajettuminen ja -- kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin
suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä
olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle
ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja
niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus
lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi
_neljännestä koko vankimäärästä_.

Muudan _Hämeenlinnan_ vankileiriin tutustunut toveri taas tietää
kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät
täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas
heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan
repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen
vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua
myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit
niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."

Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että
oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat
eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. _Kaikki opererattavat
potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan_.

Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät
olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta
kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin
kymmenillä vuosilla.

_Riihimäen_ leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin
tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:

"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja
milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri
oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten
ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä
uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa
tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä
ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet
vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella,
ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka
hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety
kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. -- --

"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset
venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan
Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai
tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta
_täällä_ ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen
venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja
sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla
tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja
asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten
tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni
tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut
hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään,
viedään hän kellariin, ja -- vaatteiden puutetta valittaneella vangilla
on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti
ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä.
Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa
huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku
mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin
toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin
kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten
taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin
pyydämme vaatteita.

"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää,
että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja
todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei
oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."

_Viipurin_ vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin
punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin
myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely
sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia
tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet
virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa
kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja
syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen
niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja
tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat
alituisena seuranamme. -- Nyt ovat lahtarit opettaneet meille
menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan
voisi olla niin julma kuin lahtarit."

Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus
_Suomenlinnan_ kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana
piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:

"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä
täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut
lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta
pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on
eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi
hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama
poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän
suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.

"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä
sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt,
jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.

"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät
hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään,
joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja
ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä',
ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.

"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet
ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt
syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot
ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia -- sillä koko täällä
oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! -- ja niin syöpäläisten
syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu
ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa,
kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon
heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan
pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa,
ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja
luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää
muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää
muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes
kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia,
ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan
tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan
sitten niissä toisissa, huonommissa.

"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä
tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään
kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut
mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa.
Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.

"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.

"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme
kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja
silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että
vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty.
Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi,
alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui
olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän
tuossa pihamaan liejussa.

"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee,
potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä
on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan.
Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle.
Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten
komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.

"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen.
Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään
jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle
kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato
valmis kuopattavaksi.

"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään
taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa.
Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että
tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi
kurjuutta!

"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa.
Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei
kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua
päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja
pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään.
Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.

"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään
kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä,
veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa
minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on
kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain
saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en
pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa.
Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."

Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen
sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan
oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746,
ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman
päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688,
ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. -- Hirvittävän nälän
lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! --

Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".

Hirveimpään huutoon joutui _Tammisaaren_ vankileiri, jonka käypänä
nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen
asukkaista tietää kertoa:

"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä
vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen
henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka
päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien
lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin
5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64
vankia.

"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse
vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä,
vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita
tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla
tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden
raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin
50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden
ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.

"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani
ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt
kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.

"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas
kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja
vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi
säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka
kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu
syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.

"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan
saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon,
vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen.
Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."

Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat
eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä;
niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.

Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito
porvarillisen professorin, _Robert Tigerstedtin_ Tammisaaren
vankileiriltä antamaan raporttiin:

"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren
vankileirillä ollut _hyvin suuri_, kuten seuraava taulukko osoittaa":

    Kesäk. 6-12 p          5,90
      "   13-19 "          8,56
      "   20-26 "         23,00
      "   27-3  " heinäk. 14,00
   Heinäk. 4-10 "         18,87
      "   11-17 "         26,76
      "   18-24 "         41,11
      "   25-31 "         42,38

"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä.
Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä,
jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien
kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä
viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella
viikolla."

"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen
200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on
huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta
siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan
_nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli _86 % 15-20 ikävuosien
väliltä!_ Kirj. huom.)"

"Tätä _kauhistuttavaa kuolevaisuutta_ ei edes voida selittää sen
kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia
kulkutauteja."

"Joka tapauksessa on _kuolevaisuus_, nimittäin 42,33 tuhatta kohti
viikossa, _ennen kuulumatonta_, ja _vastaavaa on tuskin tapahtunut
tsaarivallan vankiloissa_, taikka jos semmoista on sattunut, on sen
aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu
semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa
määrässä epäterveellinen käsittely."

"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on
ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen
sijaan _1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla_."

Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää
liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka
ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin
valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori?
Pötyä!

Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan
jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista _naisia_ lienee
ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä
kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen
työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.

Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti
supistunut minimiinsä -- siitä huolimatta, että "terveydelliset
olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen
sotaministeri sievästi huomauttaa -- jos olisi annettu vankien omaisten
tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä
kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "että _vangit eivät viiteen
päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita_"
(virallisesta tarkastuskertomuksesta!).

Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä,
kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät.
Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa.
_Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon_, niin että
alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan
ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että
kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja
miten sattuu menemään."

Näin kertoi eräs valkoinen.



Hyve häpeäpaalussa.


Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!

Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain
piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan
alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin,
jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan
työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika
synnyttää.

Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja
ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan
palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat
kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea
jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää
ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien
vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti
ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin
omasivat vuosikauden kulttuuriperijät -- porvaristo.

Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset
latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle,
lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla
äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin
huomispäivän sarastuksessa.

Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme
saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku
vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun
jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön
Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?

Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki
sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä
luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.

Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.

Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:

       *       *       *       *       *

Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja
perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään
kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät
kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet
sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan.
Ja siksi toiseksi: _nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa
rehoittanut mielivalta_. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen
ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan
kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja
keikahtelivat. Keikahdelkoot!

Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien
hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat
epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin
lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien
luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä
ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin
suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat
valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat
lahtarien verkkoihin.

Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon
kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.

Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa
vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.

Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä
kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän
kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää,
yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa
saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.

Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu
pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla,
jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä
annoksista.

Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat
tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon
kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden
saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.

Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen
epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä,
jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.

Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin
tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.

-- Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! _Minä_ en salli
sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin
toimitan hänelle ruokaa!

Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.

Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon
esitaistelijan.

Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa
minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita,
kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen
uhreja.

Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.

-- Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla
pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin
ruokaa kuin toinen?

Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän
kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän
riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.

Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin
vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan
päällystönsä luokse.

Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla
kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä
kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen
tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin
eleisiin.

Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä
tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut
luvattomasti avustaa "punaroistoja".

Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan
olivat tupaten täynnä jo muutenkin.

Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.

Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa
tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".

-- Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!

Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.

Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika
häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut
kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen
työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman
paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen,
niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli
raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti
saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin
työläiset tavallisesti iässään.

Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta
väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme,
jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.

Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena,
vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä
työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa,
ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen
työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea _viha_.

Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa
häpeäpaalussa.



Kohtalonsa välttäminen.


"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä
työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan,
ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen
mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi
tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei
viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin
kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten
helvetissä.

Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän
menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin
hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui
jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri
olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja,
monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori
tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli
vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen
kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut
punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen
vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin
Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.

Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli
talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi,
ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi,
kuten varhemmin -- raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät
leimansa _suojeluskunnan_ lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei
tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin
mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli
ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän
jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut
hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei
ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä
saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä
ja sisarensa jo ovat saaneet _ansaitun palkkansa_. (Siinä toinen
valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä
hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun
työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!),
joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin
nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!).
Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän
nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri
tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt
kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana
merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden
jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi
tulla ammutuksi.

Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään
sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli
herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi;
korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa,
n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan.
Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!

Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi
syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".

Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen,
mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.

-- Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä
hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa
kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita,
uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä
valko-oikeuksien huoneentaulu!

Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle
toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä
"oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden
loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!

Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen
kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi
vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä
tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää
jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.

Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien
kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä
luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina,
mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina.
Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.

Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran
oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei
kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.

       *       *       *       *       *

    Yks rukoili -- --

    Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan,
    kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi,
    ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan.
    Oi, kunpa vielä elää sais! -- noin vaikersi ne kaksi.

    Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään
    kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,
    kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään
    en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.

    Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,
    ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi,
    kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,
    niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.

    Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en,
    en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren,
    näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen,
    ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.

       *       *       *       *       *

Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana,
päätti kirjoittaa äidilleen jonkun _iloisen_ sanan. Heittää hyvästi --
näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä
viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on
kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi
kuitenkin ihana lohdutus, että

    manan mailtakin maanitus käskevä soi,
    elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan.
    Suku sorrettu tää jos sortuukin,
    uus nousevi vankka varmaan,
    povell' onnettomimman äidinkin
    vesa vainotun varttuvi hentoisin
    taas urhoksi aattehen armaan.
    Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi,
    iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi
    ajan taivaan seestyissä harmaan.
    Suru suurihan kurjia kannustaa
    ja kaipuu, mi ei ole laannut.
    Vihan hetteistä heikkokin voimia saa,
    ylös yllyttää vert' uhkuva maa
    ja polvi, sen helmassa maannut. --

Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa
rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä
povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän
nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä
variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta
lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen
liittyvän tapauksen.

       *       *       *       *       *

Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:

Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt
samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään.
Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet
silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari
hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja
pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen
kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset,
kiväärit vireissä, taloa kohti.

Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain
kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä
maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt
astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja -- mitä
näkivät!

Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön
häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella
saivat kiristetyksi, minkä jälkeen -- elleivät puuttuneet henkeä
koskeviin asioihin -- katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä
tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet
talon tavaroita täyteen ja -- Hanneksen astuessa pirttiin -- paraikaa
kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden
miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea
tämän ohimolle.

Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden
edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä
kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin
kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista,
viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen
toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan
sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti
tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa:
luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän
isäntää olemaan tuomitsematta _koko_ köyhälistöä.

-- Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se
ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti
hän.

No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään
kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän
luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin
palkita tämän hyvän työn.

Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä
mielijohteesta -- ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston
taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu -- tuli hän
pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä
käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja
niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että
punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa
että henkensä. -- -- --

Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena
kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista
seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".

Noita viheliäisiä näytelmiä! -- viheliäisiä silloinkin, kun pappi
tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan
katalia, milloin -- ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan -- papit
saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle
matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään
ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena
herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä
henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja
rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin
ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla
ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.

Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän
tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei
ilkeydestä.

Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen
käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta
hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin,
sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun
paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi
tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan
sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun _piispan paimenkirjeessä_,
että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin
hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit
nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan,
ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu
kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain
taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään
etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki
pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi
toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman
kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä -- ikuiseen elämään. Sela!

No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä
veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti
lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä
jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa)
esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia
mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat
iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan
veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen
esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon
opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet
autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman
valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan
tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä,
mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan
oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii
riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka
nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.

Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä
Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan
tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja
ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.

Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin
ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille"
toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.

Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän
oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun,
aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain
oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana
maailmassa.

-- Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu,
ei suinkaan ollut mikään ilkimys.

Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.

Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti
pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli
asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria,
josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon
lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin
ollut sosialisti? Ei _ollut_ ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä
_tästä_ alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia _viime_ aikoina
niin puolelta kuin toiseltakin. --

Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen
kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin
"hairahtunut".

Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä"
Hanneksen kuolemantuomio -- kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta:
sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa
perille -- -- --.

Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin
harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.

Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140
luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee
kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät
300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa
sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen.
Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia,
niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin
voivan _vastaisuudessa_ nostaa vereentukahutettua työväenliikettä
jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi,
summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa
"oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla,
voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita
oikeudenkäynnin aikana ei _oltu edes mainittu_; monet taas joutuivat
kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo
mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina.
Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään
painoa.

Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan
ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän
nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan
tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!

Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset -- siinä
porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin
tuhosi, osin teki "vaarattomaksi" _satatuhatta_ Suomen työläistä.



Valkoiset bakkanaalit.


Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää
metsästettiin.

Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan -- Saksan --
turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.

Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla
punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se
valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen
hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista
sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista
tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja
manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti -- pettivät
kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko
maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa,
paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta
maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan
nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen
saksalaisen kanssa -- kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat.
Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa
hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin
kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet
kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.

Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät
kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa
kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen
välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse
valkoiselle "isänmaan ystävälle" -- tämä jaksoi maksaa: jos rahat
loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei
nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja
murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.

Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät,
ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä.
Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla.
Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan
vallasnaiset -- se oli _nyt_ kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen
hyveen vaatimus.

Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden
vaisut äänet eivät kantaneet kauas.

Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden
tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä
karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen
surkeudesta. Niinpä kirjoitti _Turun Sanomat:_ "Ei mässään maassa ole
kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä
poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen
oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan
vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään
vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä
aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen,
_kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden
asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain
siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen
hinnalla. -- Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä
alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla
on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että
suorastaan kammottaa." _Uudessa Suomettaressa_ taas oli kerran
tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät
neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta
kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, _kun rosvot rehentelevät
julkisilla toimipaikoilla?_ Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava
jokaiseen seipääseen". -- Ja mainittu _kirkolliskokous_: "Nälänhätä
uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä
nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä
ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. -- -- -- Kaikki
tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin
enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla
nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa:
paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."

Ja itse vanha noitarumpu, _Juhani Aho_, nähtyään kuinka kauas hänkin
osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa
voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän
raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja
evankeliumi) -- --". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut
pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki -- kaikki samaa sorttia.
Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen _Fyren_-lehti
tragikomillisista asioista.

"Oli aika -- kirjoitti lehti -- ihana aika, jolloin me, niinpian kuin
joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli
puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme
loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille
tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan _venäläistä
turmelusta_ jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään
keisari Wilhelm tiuskaa sanan _Ludendorff_ ja Ludendorff sanan _Keisari
Wilhelm_. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea
pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus
katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen
vedenpaisumukseen.

"Sitten tulivat _saksalaiset_ maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat.
'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat
talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat
kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi:
'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia
ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia
siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten
valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti,
että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään
nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä
kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että _lannoitusaineita
vastaan tahdottiin ottaa_ (Suomen eduskunnan aloitteesta) _punaisia
vankeja Saksaan_, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada
elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla
sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki
paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset
olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian
aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä
oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä
täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin
ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."

Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.

Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan
huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni
häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi
-- "_koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä_". Ja lehti jatkaa:
"Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä
kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat
enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään
rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia
oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita,
joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien)
Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan
valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten
joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on
tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa,
suuruudeltaan 180,000 markkaa -- vai oliko se enemmän selvittämättömiä
eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori
jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä
Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui
itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä
ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs
jääkäriupseeri X -- -- -- tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs
jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri
niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi
hevosta omasta patteristaan -- -- -- Turussa vangitaan vänrikki
Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg -- -- --".

"Meidän saksalaiset opetusupseerimme -- huomauttaa Fyren kaiken edellä
olevan jälkeen lopuksi --, jotka niin usein lausuivat pohjattoman
halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt
ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."

       *       *       *       *       *

Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.

Mutta soraäänet hukkuivat -- ja hukkuvat yhä vielä -- bakkanaalien
remuun.

Kunhan vain työväestö pysyi kurissa. -- --

Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei
sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta
isotella!

Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92
edustajasta oli jätetty vain 1 -- muut oli joko tapettu, vangittu tai
ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle.
Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun
tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien
varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen
työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä
vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli
täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja
Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle
Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei
ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. -- -- --

Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa.
Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.

Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten
olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista
yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus
väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden
voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden
julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja
oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta
takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä
lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on
täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.

Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin
10-tuntiseksi.

Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos
vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista
vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai
kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan
lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus
myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on
rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". -- Näin siis
maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa
lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan
myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!

Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla
lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!

Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta
luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen
aikaansaannokseen, _vallankaappauksen_, jonka se suoritti valitsemalla
maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.

Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista
mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät.
Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä
olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse
valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä
muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin,
harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken
varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka
asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita
ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se
kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta.
Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin
valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset
jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle
ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan
ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta
mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet
Belsazaria! Mene tekel -- -- --

Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan
romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas
muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät
pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.

    _Der Kaiser_.

    Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut.
    Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta,
    sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta,
    sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.

    Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa,
    kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa,
    ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa
    oli teiluritoimesi -- kaikkeutta et voinut sa voittaa.

    Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin,
    verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa,
    korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa,
    universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.

    Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee;
    idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat;
    ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat,
    suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.

Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti
tiesivät _kaikki Suomen porvarilehdet_ vakuuttaa: _Saksa kestää, Saksa
voittaa!_ Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se
jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön
keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät
ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen
porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole
likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo
ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi
nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki
horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta
läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä,
peloittavan pitkä matka on _ententen kanuunoilla_ vielä Berliniin,
_eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan_, siitä on Hindenburg kyllä
pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat
olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus
astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, _josta taivas meitä varjelkoon_,
tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen
vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon
yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."

Mutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät
yli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin
toista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes
ymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu
maahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt
näitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud.
Koirat söivät oksennuksensa.

Ja saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.

       *       *       *       *       *

Tätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen
vapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä.
Olisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä,
että "yleinen rauha ja turvallisuus" perinpohjaisen "rauhoittamisen" ja
ovelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat
käteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin
olla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista,
uskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi
valkosairaudeksi.

Ei ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin
kiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat
porvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja
todettiin, että tämä valkoinen "kuulustelija"-tuomari oli käyttänyt
kidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän
saanut. "Turvallisuus" ei tunkeudu kidutuskammioihin.

Ja tuskin oltiin päästy Trobergista, kun jo kuullaan uusista
hirmuteoista. Maariassa suojeluskunnan aluepäällikkö Marttinen yhdessä
seudun poliisin kanssa rääkkää _naista_, työmiehenvaimo Alina Julinia.
"Ensiksi komennettiin Julin riisumaan päällysvaatteensa, jonka hän
tekikin. Sen jälkeen sitoi toinen poliiseista J:n kädet selän taakse
jonkinlaisella nahkahihnalla niin tiukkaan, että hihna syöpyi veriin
asti. Sitten sanoi Marttinen: Meidän on pehmitettävä teidän selkänne,
koska ette muuten tiedä missä (vankileiriltä karannut) Rinne oleskelee,
johon Julin vastasi, että kun ei hän sitä kerran tiedä, ei hän voi sitä
sen paremmin tietää sittenkään vaikka lyödäänkin. Marttinen alkoi nyt
enemmittä puheitta iskeä vaimo Julinia noin puolen metrin pituisella
kumisella poliisipampulla hartioihin, oikeaan kylkeen sekä reisiin.
Yhtämittaa sai Julin näin noin 10 iskua, jolloin hän meni lievästi
tainnoksiin." Tainnuksista toinnuttuaan pyysi vaimo, joka sairastaa
kohtutulebdusta ja joka rääkkäyksestä sai runsaan vuodon, vettä
juodakseen mutta ei saanut. Sen sijaan sai hän vielä yhdeksän iskua
raakalaisten kumipampusta, -- -- --

Porin maaseurakunnassa taas avaavat seudun "suojeluskuntalaiset"
revolveritulen työväentalolla rauhallisesti iltamaansa viettäviä
työläisiä vastaan ja päälle päätteeksi polttavat koko talon.

Ja niin edespäin. Ja niin edespäin. Päivästä toiseen.

Vielä ei ole viimeisen työläisen selkänahka suomittu, vielä ei ole
viimeinen salamurha suoritettu, vielä on maan työväestö täydellisen
mielivallan alainen.

Valkoiset bakkanaalit näet jatkuvat. Toistaiseksi.



Tarinamme sankari.


    _Pakolaisen hyvästijättö_.

    Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden,
    kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos;
    ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden,
    tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.

    Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen,
    jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta,
    puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen,
    kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.

    Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,
    joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,
    on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,
    kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.

    Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:
    kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän
    myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.
    Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.

    Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs
    ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,
    sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,
    on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.

    Ja jälleen hautakumpujen sammalista,
    verimullista nostattaa kukat huomenen uuden
    ja sortuneen satulinnamme sirpalehista
    taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.

    Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi,
    meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa,
    niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi,
    mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.

    Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää
    mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee.
    Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää,
    kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.

       *       *       *       *       *

Hannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin
kohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta,
täytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään.
Parempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.

Ja hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän
mielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä
nykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen
elämään, uusiin taisteluihin!

Ja kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen
oli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin
koston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin
syvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin:
rakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: _hänen_
kanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen
päin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota
kuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa
jähmettyneeseen olemukseen.

Mari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen
piirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän
jäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi.
Mutta kukaan ei voinut väittää juuri _hänen_ siellä sortuneen yhteiseen
kuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä
oli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin
perille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä
ajatteli.

Ja Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut,
niin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus,
niin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut
minut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut
kuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta _tätäkään_.

Ja hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.

Siispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!

Ja niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen
oljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla,
ja se piti.

Toisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin
tilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen.
Muutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja
ruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt.
Pian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia -- visusti ja
viekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien
kanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja
voivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten
vainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta
tarvittavat varat, vaatekerta ja -- passi. Ja Hannes osasi herättää
vartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään "talon" asioissa kaupungille.
Toimitettuaan ne -- palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen.
Mutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse.
Muutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa
tuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat
tovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat
valmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän
läheisen toverinsa hyväksi.

Ja eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä
matkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.

Mutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli
kaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori
nainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei
olla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt
onnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla
kevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin
kauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan
helvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille
asetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene
katkaista matkan.

Mutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva
pursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta.
Vihdoinkin siis, vihdoinkin siis!

Ja vähemmässä kuin tunnin ajassa pääsivät matkatoverit selville
toisistaan. Mukana oli kolme punikkia ja kaksi -- valkoista. Ja kaikki
pakenivat samaa painajaista, valkoista kauhua -- valkoisetkin.

Pariskunta oli punainen. Nuori aviomies oli niitä miehiä, jotka eivät
ole luokalleen häpeäksi, miehiä, jotka kirveensilmässäkin säilyttävät
neuvokkuutensa ja ymmärryksensä. Hän oli karjalaisia, tapellut Antrean
rintamalla luokkasodan alusta alkaen, häätynyt peräytyvien joukkojen
mukana Viipuriin, puolustanut sitä viime hetkeen ja lopuksi joutunut
näkemään, kun valkosudet tekivät puhdasta kuularuiskuillaan lakaisten
saartamiaan työläisjoukkoja, niin aseellisia kuin aseettomia,
miehiä, naisia ja lapsia. "Surkeinta oli nähdä -- sanoi hän --, kun
pakenevat äidit pienine lapsineen retkahtivat kuulien lävistäminä
valtamaantielle, mikä kilometrin mitalta peittyi aikuisten ja lasten
ruumiisiin". Mutta entä hän itse? Ei päivääkään edes vankina. Kortteli
korttelilta rähmi hän näkymättömänä valkoisten ketjujen läpi
kaupungista. Kylä kylältä myöhemmin eteenpäin maaseudulla väärien ja
oikeiden lupalippujen turvin ja metsissä piileskellen. Parisen viikkoa
meni miltei syömättä, miltei nukkumatta. Pääsi omaistensa luokse,
joskaan ei kotiinsa: tiedettiinhän kylällä hänen olleen niitä
kaikkein "pahimpia". Keräsi voimia, ja palasi henkensä uhalla --
kirjaimellisesti pitkin valkoisten pistinten kärkiä -- _takaisin_
Viipuriin hakemaan -- vaimoaan. Veti hänet satumaisella neuvokkuudella
mukanaan läpi Suomen -- silmää räpäyttämättä rientäen yhdestä valkoisen
esikunnasta toiseen -- ja tässä hän nyt oli. Mutta väsynyt hän oli, ja
vaimonsa sitäkin väsyneempi. Vain tuskin huomattavalla hymyllä jaksoi
tämä vakuuttaa miehensä tarinan todeksi. Mutta ihmeellinen se oli.

Mukana olevat valkoiset olivat työläisiä. Kansalaissodan puhjetessa oli
heidän määrä olla puolueettomia. Mutta heidän kävi kuin muidenkin: joko
puolesta tai vastaan. Ellet lähtenyt valkoisten matkaan, olit punikki,
ja se taas merkitsi: kuula kalloosi tai vankileirille! Onnistuivat
kiemurtelemaan sotaväestä mutta suojeluskuntaan joutuivat, ja niin
edespäin ja niin edespäin, kuten heikkojen luonteiden kanssa
aina. Kunnes heidän tehtäväkseen eräänä päivänä lankesi omain
luokkatoveriensa ampuminen. Tällöin joutuivat työläissielut puntariin,
ja luokkatietoisuus painoi toki sentään vielä enemmän kuin oma
mukavuus. Hävetti tie, jolle olivat joutuneet. Pois sellaisesta maasta
minkä vallassaolijat pakottivat työläisen oman luokkansa pyöveliksi!
Pakenivat kuin pahantekijät, ja niinpä hekin nyt viillettivät laineita
lakkapäitä yhdessä niiden kanssa, joita vastaan he jo olivat nostaneet
aseen.

       *       *       *       *       *

Jos Hannes jo pakoaan suunnitellessaan ja myöhemmin matkalla ollessaan
oli joutunut ihmettelemään luokkansa solidariteettia, joka paikassa kun
karkea mutta lämmin työläiskäsi oli valmis ojentumaan hädässä olevan
_toverin_ avuksi, niin sitä suurempi oli hänen kummastuksensa
huomatessaan, ettei tämä solidariteetti suinkaan tyrehtynyt
rajapaalulla, vaan että se myös vieraassa maassa, missä ei edes
ymmärretty hänen kieltään, ilmeni jos mahdollista vieläkin
vakuuttavampana, että sielläkin jokainen _luokkatietoinen_ työläinen
otti Suomen valkoisesta helvetistä paenneen toverin parhaana
ystävänään, veljenään vastaan, ikäänkuin jatkuvalla, uhrautuvalla
rakkaudentyöllä tahtoen pestä sen häpeän, minkä Suomen riistäjille
itsensä myyneet brigadistit olivat pyövelin toimillaan myös maansa
työväenluokalle tuottaneet.

Maihin päästyä kelpo vieraat toverit hoivasivat pakenijat kunkin
omalle suunnalleen. Eivät nämät olleet ensimäisiä, joskaan eivät
viimeisiäkään. Kaikki kävi joustavasti. Kellä ei ollut varoja jatkaa
matkaansa, häntä autettiin. Eikä kuitenkaan tarvinnut kokea mitään
nöyryytystä. _Toverihan_ auttoi toistaan. Kansainvälinen köyhälistö
osoitti vain yhteenkuuluvaisuuttaan, suoritti toveripalveluksia, joita,
niin luonnollisia kuin ovatkin, ei Suomen proletariaatti koskaan tule
unohtamaan, yhtä vähän kuin se toiselta puolen unohtaa Saksan
sosialistiluopioiden petostakaan, joka ei näiden sitä ennen ja sen
jälkeen tekemistä liene pienin rikos kansainvälistä köyhälistöä ja
sosialismia vastaan.

Hannes oli päättänyt suunnata matkansa aluksi maan pääkaupunkiin, mutta
lepäsi sitä ennen päivän pari matkan vaivoista ja jännityksestä, jolla
aikaa ystävälliset toverit ilmoittivat edeltäpäin määräpaikkaan hänen
tulostaan. Niin että kuu hän saapui sinne, oli häntä vastassa jälleen
tovereita, omia kohtalotovereita, jotka ennen häntä olivat onnistuneet
pääsemään valkoisten verkoista.

Nämä tiesivät Hannekselle ilmoittaa, että _sieltäpäin_ oli saapunut
_muitakin_ pakolaisia. Kummakos siis, jos Hanneksen mieli ensimmäiseksi
paloi päästä tapaamaan seutulaisiaan.

Perille päästyä saattajat osoittivat Hannekselle oven mistä astua
sisään; itse oli heidän mentävä erinäisille asioille.

Hannes astui huoneeseen.

Siellä oli Mari.



Suuri, kuolematon.


Kreikasta ei jäänyt kiveä kiven päälle.

Sitä jauhoivat persialaiset. Sen orjuuttivat makedonialaiset. Se oli
roomalaisten legioonain sotkuporras. Sitä hallitsi milloin yksi tyranni
milloin monet kymmenet tyrannit.

Koko vanha Kreikka jauhettiin nuuskaksi. Perusteellisemmin ei ole
milloinkaan hävitetty mitään maata eikä minkään maan kulttuuria.

Ja kuitenkin; kaikki mitä siinä oli suurta, kuolematonta, se elää yhä
ja on yhä uudelleen ja uudelleen versonut kansallisten rajain kahleitta
ympäri maailman. Solon, Sokrates, Platon ja Aristoteles elävät,
Sofokles, Euripides ja Aristofanes elävät, Feidias veistoksineen elää,
joonilaiset, doorilaiset ja korinttilaiset kolonnat pysyvät maailman
arkkitehtuurin alati vanhana ja silti yhtä nuorekkaana perintönä. Ja
nykypäivän diskonheittäjä, juoksija, kolmiloikkaaja ja painija on
kreikkalaisen oppi-isänsä ihaileva, kuuliainen opetuslapsi.

Myös suuri Rooma murskattiin muruiksi. Jokainen kansa, rotu ja heimo
piti asianaan tehdä sitä olemattomaksi. Ja kuitenkin sen todellinen
suuruus huokuu läpi koko nykyisen "sivistyneen" yhteiskunnan. Ken ei
tahtoisi olla "mies roomalainen". Ilman roomalaista kulttuuriperintöä
olisimme melkoista köyhempiä. Vergeliuksen ja Horatiuksen Rooma elää
aina ja iankaikkisesti. Roomalainen lainlaadinta on suuremmoisen
sitkeähenkisempi kuin ne taloudelliset olosuhteet ja tuotantotavat,
joissa se syntyi. Mutta myös Spartacuksen Rooma -- korppikotkien,
ristinpuiden saalis -- myös se elää.

Entä kristillinen kirkko? Pahasti erehtyi roomalainen prokonsuli Gallio
aikanaan Korintossa olankohauksella kuitatessaan "kynnettömän
köydenpunojan", Paavalin, ja tämän opin. Sivistymättömät kalastajat,
köydenpunojat ja kankurit olivat hypänneet kieltämättä monta vertaa
rehevämmän aatteen selkään kuin roomalainen sivistysylimistö. Paavali
kasvoi määrättömissä mittasuhteissa, oppinsa sitäkin valtavammissa.
Neerojen ja Glaudiusten toimeenpanemat joukkomurhat olivat
apuharvennusta, joka vain joudutti kristillisen kirkon varttumista. Se
ahmasi koko maailman...

Galilei surmattiin, mutta "se pyörii sittenkin".

Kaikki suuri ja kuolematon elää ja säilyy. Väkivalta ei koskaan voi
tehdä tyhjäksi niitä, ennenkun ne itse kieltävät itsensä, kuten kirkko.
Köyhien uskonto taannuttuaan rikkaiden hiestytysvälineeksi kadotti
kasvuvoimansa. Ulkopuolinen väkivalta ei sitä halvannut.

Aatetta, ihannetta, henkistä sisältöä ei voida asettaa alasimelle ja
takoa nuuskaksi. Ristinpuulla kuolee vain ruumis. Roviolla palaa vain
esine.

Pedot areenoilla tappoivat kristittyjä, mutta katakombeissa veisattiin
hosiannaa. Kristityt joukkomurhasivat keskiajalla miljoonia
"harhauskoisia", mutta nämä perivät sittenkin maan.

Ei, väkivalta pääsee käsiksi vain aineellisiin esineisiin, mutta ei
ilmiöihin.

Kehityksen kulkua se ei voi lainkaan estää.

Elävä elämä, elävä aate, elinvoimainen ihanne -- ne ovat ulkopuolella
väkivallan vaikutuspiiriä.

Napoleonin hirmuvalta lakaisi lopuksi alkuunpanijansa. Wilhelm sortui
omain, orjain vetämäin sotavaunujensa alle. Satojen miljoonain tsaarin
yli vyöryivät ärsytetyt massat.

Työläis-Venäjä seisoo avoimin rinnoin koko maailman riistäjäluokkia,
kaikkia suurvaltoja, koko universumin kapitalisti-opinionia vastaan,
mutta sitä vastaan lennätetyt nuolet singahtavat takaisin ampujiinsa.
Sitä vastaan on taisteltu väellä ja voimalla. Se on saarrettu, se on
eristetty, sen niskaan on syydetty tulta, terästä ja lokaa, varsinkin
lokaa.

Ja kuitenkin se seisoo voimakkaampana tuo ryysyinen, raadeltu,
nälkäinen ja loukattu Itä kuin maailmankapitalismi kaikkine
tankkeineen, merihirviöineen, jättimörssäreineen, kymmeninetuhansine
lentolaivoineen, tuhansine ampumatarvetehtaineen, keksijöineen,
insinööreineen, teknikkoineen ja apulähteineen. Seisoo kuin elävä
elämä, jonka nuorekkain, tervein ja suuremmoisin ilmaisu se on,
muumioita uhmaten, jotka lyyhistyvät läjään sen kosketuksesta.

Entä Suomen köyhälistö? Se on lyöty, se on murskattu, se on viskattu
tuuliajolle, Suomi on suuri työläisyhteishauta Kittilästä Kivennavalle.
Köyhälistö-suoneniskut Tampereella, Lahdessa, Viipurissa ja muualla,
kidutukset, joukkonälkämurhat vankileireillä -- kaikkien niiden olisi
luullut lamauttavan sen vuosisadoiksi, tekevän tyhjäksi koko
proletaaripyrkimyksen, kitkevän vapaudenaatteen juurineen. Mutta ei.

On kuin maan pohjakerta olisi lumottu. Se kasvoi kaatuessaan. Kymmenien
tuhansien vainajain haamut työntävät sitä vastustamattomasti eteenpäin.
Vasta väkivalta vihki sen voimatekijäksi. Vasta nyt se tietää mitä sen
olisi _pitänyt_ tehdä ja mitä se tulee tekemään. Tarvittiin Mannerheim
opettajaksi. Tarvittiin muita pyöveleitä, jotka teilasivat sata
yhdestä.

Niin, Suomen työväki on lyöty. Mutta koskaan ei maan yläluokka ole
ollut sellaisen pelon vallassa kuin nyt, koskaan ei se ole riehunut
niin tolkuttomana kuin nyt, koskaan ei se ole ollut epävarmempi
asemastaan kuin nyt, koskaan ei se suurempainsa suosiota saavuttaakseen
ole esittänyt säädyttömämpää, sieluttomampaa lakeijan osaa kuin nyt.

Sillä se tietää edustavansa yli-ikäistä aatetta, menehtymään tuomittua
järjestelmää, kuolemaa -- ajan synnyttämää ihannetta vastaan, elävän
elämän hedelmöittämää järjestelmää, niin, itse elämää vastaan.

Ja kauhukseen huomaa se teilanneensa -- ei itse ideaa, vaan sen
ryysyisiä esitaistelijoita.

"Se pyörii sittenkin".

Suomen työläiskumous elää sykkien samassa tahdissa koko maailman
työläiskumouksen kanssa, elää haudoilla, elää nälkäleireillä, elää
piilopirteissä, etukaupunkien hökkeleissä, työpajoissa, kaikkialla.

Ja hetki on tuleva, jolloin ristiinnaulittu on astuva alas Golgataltaan
ja suorittava suuren vapaustyönsä loppuun.

Vastustamattomasti.

Sillä hengetön, hedelmätön väkivalta seisoo voimattomana suuren,
kuolemattoman edessä, vaikka se teilaisikin sata yhdestä.

Toukokuulla 1919.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Punaiset ja valkoiset - Kuvaus Suomen luokkasodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.