Title: Rannikon ratsastaja - Pohjoisfriisiläinen tarina
Author: Storm, Theodor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Rannikon ratsastaja - Pohjoisfriisiläinen tarina" ***


RANNIKON RATSASTAJA

Pohjoisfriisiläinen tarina


Kirj.

THEODOR STORM


Suom. Ester Peltonen

Suurten kertojain teoksia XIII.



WSOY, Porvoo, 1903.



_Hans Theodor Woldsen Storm_ syntyi syyskuun 14 p:nä 1817 Husumin
pienessä kauppakaupungissa Slesvig-Holsteinin länsirannalla. Isänsä,
Kasimir nimeltään, oli lähtöisin rahvaasta, myllärin poika, käynyt
lyseon sekä opiskellut yliopistossa ja oli sittemmin mennyt naimisiin
erään husumilaisen patriisitytön Lucie Woldsenin kanssa. Ammatiltaan
hän oli asianajaja ja sellaisena kuului pikku rantakaupungin
vallassäätyyn. Vanhoillista väkeä ne ovat senaattorit ja kauppaherrat
ja pormestarit ja muut säätyläiset tämmöisissä Pohjois-Saksan
pikkukaupungeissa. Aivan kuin ruhtinassuvuilla on heilläkin
historiansa, joka usein ulottuu moneen sukupolveen taaksepäin ja
säilyttää muistot esi-isistä kallisarvoisena aarteena vastaisille
jälkeläisille. Mutta toisakseen monenlaatuiset harrastukset
liittävät tämän ylimystön varakkaisiin amattilaispiireihin,
joista ylimystö vuorostaan saa terveellisiä aineksia. Jos
kaupunki sitäpaitsi, kuten esim. Husum, on meren rannalla, on se
alttiimpana uusille kosketuksille kuin Saksan sydämessä sijaitsevat
maanviljelyskaupungit: ei enää olla niin erillään suuresta
maailmasta: kaukaisista maista pohattain laivat tuovat uutta ja
intressanttia yllin kyllin, moni henkinen nautinto ja pyrintö saa
alituista virikettä ja yleisen varallisuuden vallitessa kehkeytyy
sangen vilkas elämä. Täällä on oma viehätyksensä luonnollakin, tuolla
salaperäisellä "marskilla", merenjättömaalla erikoisine ilmakehineen,
joka tosin turistiin vaikuttaa yksitoikkoisesti ja alakuloisesti,
mutta johon ehdottomasti viehättyy paikkakunnalle asukkaaksi
asettunut vieraskin; ei hän sitä enää heitä eikä se häntä enää päästä.

Näissä oloissa kasvoi Theodor Storm ja oppi rakastamaan ympäristöään.
Hän sai oivallisen kasvatuksen. Sittemmin hän, niinkuin isänsäkin,
antautui lakimiehen uralle asettuen kotikaupunkiinsa asianajajaksi.
Virkansa ei painanut hänen mieltänsä kovin raskaasti. Hänelle,
joka jo poikana oli noussut runoratsun selkään, oli pääasiana
saada tutustua ihmisiin ja maailmaan. V. 1847 hän perusti oman
onnekkaan kodin kauniin ja viisaan Konstance Esmarchin kanssa.
Mutta jo 3 vuotta myöhemmin kohtasi tätä kotia kova kolahdus:
tanskalais-holsteinilaisen sodan päätyttyä, jolloin Slesvig joutui
Tanskan vallan alaiseksi, menetti Storm virkansa. Hän läksi pois
Husumista ja löysi 1853 turvapaikan Potsdamissa. Viihtyä hän ei
tosin voinut mesissä suurkaupungin oloissa. Mutta ne herätykset,
jotka hän runoilijana sai tämän kolmivuotisen, usein matkoilla
keskeytetyn oleskelunsa kuluessa, vaikuttivat ratkaisevasti hänen
olentoonsa. Sitä todistavat lähinnä seuraavien vuosien runotuotteet,
jotka osottavat kadehdittavaa kehitystä vaatimattomista alkeista
varmaan taiteellisuuten asti. Huolista vapaan elämän ja oman
sisäisen rauhan vuoksi tämä kehitys saattoi tapahtua häiriytymättä.
Ainoa surun sävel, joka silloin tällöin värähtää kuuluville hänen
senaikuisissa luomissaan, on kaiho tuonne pohjoiseen maahansa,
ikävä ruskeanpunertavia kankaita, aaveellisia rämeitä, meren
raivoisaa kohinaa ja aaltojen huuhtomia rantatokeita. Vihdoin
kun Slesvig-Holstein oli yhdistetty Preussiin (1864) pääsi Storm
palaamaan Husumiin. Ilo yhtäältä, suru toisaalta. Rakastettu
puolisonsa vaipui hautaan vuosi tämän jälkeen. Sekavat valtiolliset
olot, jotka Preussiin yhdistämisen jälkeen vallitsivat Stormin
kotimaassa, vaativat tiukemmin kuin koskaan ennen häneltä työtä ja
tointa, mikä auttoi häntä kantamaan kovaa onneansa. Mutta kaipauksen
sävel tuntuu vielä kauan seuraavien vuosien runoissa ja novelleissa.
Surun hälvennyttyä solmi hän uuden avioliiton, jossa hän sai
takaisin täysin määrin elämän onnen. V. 1880 hän luopui virastaan
ja vetäytyi rauhaan pienelle maatilalleen, jonka hän Hademarsehenin
seudulla Holsteinissa oli ostanut. Täällä hän heinäkuun 4 p:nä 1888
ummisti silmänsä ikuiseen uneen, ei täyttä vuotta sen jälkeen, kun
hänen 70:ttä syntymäpäiväänsä oli juhlittu yleisellä osanotolla ja
sydämellisillä kunnianosoituksilla.

Stormin ensimäiset julkaisut olivat hienoja lyyrillisiä runoja, ja
lyriikka on pysynyt hänen uskollisena kumppaninaan läpi koko hänen
elämänsä ja kasvanut hänen kanssaan. Runojen lukumäärä on jäänyt
kuitenkin verrattain vähäiseksi eikä hän hallitse kaikkia lyriikan
lajeja. Niissä hän on etupäässä erootikko, tunnelmamaalari joukossa
on myöskin muutamia ytimekkäitä isänmaallisia lauluja -- mutta se,
mitä hän runon muodossa on sepittänyt, on kaikki kaunista ja puhdasta
ja on hankkinut hänelle sijan Saksan paraitten lyyrikkojen rinnalla.
Koko hänen personallisuutensa tulee näkyviin vasta toisella runouden
alalla nim. novellistiikassa. Mutta Stormin novellia taas ei voi
ajatella ilman hänen lyyrillisiä taipumuksiaan. Ei niin, että olisi
kysymys jonkunmoisesta proosan ja värssyjen sekoittamisesta, vaan
kertojan kuvauksiin maalaa samalla lyyrikko hienolla siveltimellään
värivivahduksia, jotka yhdellä vetäisyllä loihtivat esiin vastaavan
tunnelman aivan kuin paras lyyrillinen runo, niin että aatteen
varmasti kehittyessä siihen kutoutuu perin runollisia vertauksia,
jotka syventävät situatsionin ja muodostuvat suuripiirteisiksi
paralleleiksi luonnon ja henkimaailman, yksityiskohtalon ja
yleiselämän välillä. Mutta kertoja ja lyyrikko ovat vain yksi.

Stormin maailma ei ole aivan laaja, se on pääasiassa hänen
kotikulmansa, sen maaperä, sen ihmiset, sen historia. Joku tälle
maaperälle vieras taikka muuten merkillinen siemen lankeaa siihen ja
kasvaa. Syntyy joku konflikti, joka päättyy voittoon taikka häviöön.
Tämä on Stormin novelli, se on siis todellista novellitaidetta. -- Se
ei kuitenkaan heti alussa ollut konfliktinovelli. Hänen ensimäisessä
laajemmassa teoksessaan ("Immensee" 1849), jolla tekijä saavutti
suuren maineen, ihaillaan vain kauniita lyyrillisiä kohtauksia.
Siinä, samoin kuin tekijän jo sitä ennen valmistuneissa pienissä
maalauksissa perheensä menneisyydestä, humoristisissa saduissa y.m.
vielä puuttuu ihmisiltä selväpiirteiset kasvot ja toiminnalta varma
kehitys. Se syvä resignatsioni, johon "Immensee" novelli päättyy, jää
toistaiseksi runoilijan ainoaksi turvaksi. On hauska seurata, miten
romantikosta, verraten nopeasti ja itsetietoisesti kehittyy realisti,
miten hänen novelliensa ihmiset saavat selvemmät haahmopiirteet,
lihaa ja luuta ja syvemmät tunteet, miten ne yhä enemmän nousevat
heidän omasta maaperästään. Yhä syvempiä konflikteja osaa runoilija
valita. "Ei kuolema ole ainoa ihmisten tahdon pakko", antaa hän
lausua eräässä novellissaan. Tavanmukaisuus ja vapaus, luonnon pakko,
mahtavat intohimot taikka heikkoudet ja siveellinen tahto, vanhempien
ja lapsien väliset suhteet, perinnöllisyys (Ibsenin edeltäjänä) --
siinä ristiriitoja, ja aiheita, joille hän antaa loistavia, perin
taiteellisia muodosteluja. 1870 luvun vaiheilta alkaen julkaistut
novellit käsittelevät melkein yksinomaan traagillisia konfliktejä.
Ne ovat kauttaaltaan aivan omituisen kauniita tuotteita juuri siitä
syystä, että ne ovat niin yksinkertaisen todellisia. Lukija tuntee
että hän itse joskus jollakin tavalla on elänyt näitä kohtaloita,
hän uskoo että niin on pitänyt tapahtua, vaikka loppu tuntuisikin
perin julmalta ja armottomalta. -- Lisäksi on Storm kirjoittanut
muutamia historiallisia novelleja, joiden joukossa on tuo paljon
ihailtu "Aquis submersus". Joku vanha käsikirjoitus, joku kroniikka
on asian muka kertonut runoilijalle. Me näemme kuitenkin hänen
syvälle tunkevan silmänsä, mutta se ei ole haitaksi itse menneen
ajan taustalle, sen henkisille virtauksille ja ihmisille, se vaan
täydentää kuvan, antaa henkilöille lihan ja hengen ja kohottaa
heidät kohtaloonsa nähden samalla heidän aikansa yli. Kansan
saduilla, taikauskolla, vanhoilla tavoilla, haaveellisuudella on
suuri merkitys näissä novelleissa -- tämä on muuan puoli Stormin
runoilijaluonteen viimeisessä kehityksessä. Tämä puoli tulee näkyviin
voimakkaimmin ja kehittyneimpänä hänen viimeisessä teoksessaan,
"Rannikon ratsastajassa", joka nyt tässä esiintyy suomalaisessa
asussa. Sen sankari, Hauke Haien, on Friislandin kansan tyyppi, koko
sen erikoisuus. Tässä ihmiskohtalossa runoilija antaa kuvauksen
miehekkään, turpeeseensa kiintyneen friissiläisa-kansan alituisista
ponnisteluista ja taisteluista meren tulvia vastaan, sen voitoista ja
häviöistä tässä loppumattomassa kuolonkamppauksessa. Ja semmoisenaan
tällä teoksella huolimatta kaikista muodollisista muistutuksista on
kantavuutta, sillä on tragiikkaakin, semmoisenaan se on merkkiteos
saksalaisessa kirjallisuudessa.

Gustav Schmidt.



I.


Sen, mitä nyt aijon kertoa, sain tietooni jo hyvinkin puoli
vuosisataa takaperin, oleskellessani isomummoni, vanhan
senaattorinrouvan Feddersenin luona ja hänen nojatuolinsa
vieressä istuen lukiessani muuatta sinisiin pahvikansiin sidottua
aikakauslehteä -- en enää muista oliko se "Leipziger" vai "Pappes
Hamburger Lesefrüchten". Olen vieläkin tuntevinani kuinka tuon
kahdeksankymmenvuotiaan käsi hyväillen silitti lapsenlapsenlapsena
päätä. Hän itse ja silloinen aika ovat jo haudassa ja turhaan
olen sittemmin kuulustanut tuota aikakauslehteäkään. En siis
kykene tosiasioita vääristelemään, yhtä vähän kuin kykenen niitä
puolustamaankaan, jos jonkun päähän pälkähtäisi epäillä kertomukseni
todenmukaisuutta. Voin ainoastaan vakuuttaa, että aina tuosta ajasta
lähtien eivät nuo asiat ole milloinkaan mielestäni haihtuneet.

       *       *       *       *       *

Oli muuan lokakuun iltapäivä meidän vuosisatamme kolmannella
vuosikymmenellä -- niin alotti silloinen kertoja -- kun ratsastin
ankarassa rajusäässä pitkin pohjoisfriissiläistä patotietä. [Patotie
on rannikon suojaksi rakennettua vallia, patoa, pitkin tai sen
vieressä kulkeva tie.] Vasemmalla puolella olivat karjan tunti sitten
autioksi jättämät marskimaat ja oikealla -- aivan kammottavan lähellä
-- Pohjanmeren aaltoileva syli. Padolta olisi pitänyt voida hyvästi
erottaa meressä olevat pienemmät ja suuremmat saaret, mutta minä
en nähnyt muuta kuin keltaisenharmaita aaltoja, jotka lakkaamatta
raivokkaasti syöksyivät patoa vasten ja tuon tuostakin roiskauttivat
minun ja hevoseni päälle likaisenharmaata vaahtoa. Takanani oli
kolkko hämäryys, jossa ei voinut toisistaan erottaa taivasta eikä
maata, sillä puolikuu, vaikka paraillaan korkeimmillaan taivaalla,
oli enimmäkseen kiivaasti kiitävien pilvenjänkäleiden peitossa.
Sää oli jäätävän kylmä. Konttaantuneet käteni kykenivät töintuskin
suitsenperiä pitelemään, enkä kummeksinut että varikset ja lokit
kiirehtivät myrskyn ajamina raakuen ja huutaen mannerta kohti. Alkoi
jo hämärtää ja hetkisen päästä en enää voinut erottaa hevoseni
kavioita. En kohdannut ainoatakaan ihmissielua enkä kuullut muita
ääniä kuin lintujen huutoa, kun ne ohilentäessään pitkillä siivillään
melkein viistivät minua ja uskollista ratsuani, sekä tuulen ja
veden kohinaa. En voi kieltää, että olisin suonut olevani jossakin
mieluisemmassa ympäristössä.

Rajuilmaa oli kestänyt jo kolmatta päivää ja minä olin viipynyt
liiankin kauvan erään erittäin rakkaan sukulaiseni talossa. Mutta
nyt se ei enää käynyt päinsä. Minulla oli asioita kaupunkiin, joka
oli noin parin tunnin matkan päässä etelässä päin. Huolimatta
kaikista serkkuni ja hänen herttaisen vaimonsa houkutuksista ja
välittämättä oivallisista Perinette- ja Grand-Richard-omenoistaan,
läksin iltapäivällä heidän talostaan. "Odotahan vain", huusi serkkuni
lähtiessäni, "kun tulet meren rannikolle, käännyt mielelläsikin
takaisin! Huoneesi on valmiina varallesi."

Todellakin! Eräänä hetkenä, kun synkkä pilvi pimitti ympäristön
sysimustaksi ja ulvova tuulenpuuska oli suistaa minut hevosineni
padolta alas, johtui kyllä mieleeni: "Älä ole narri! Käänny ympäri
ja asetu ystäviesi luo lämpimän lieden ääreen". Mutta samalla
muistin, että paluumatka olisi varmaan vieläkin pitempi kuin
matka määräpaikkaani. Ja niin ajaa hölkytin eteenpäin, kohottaen
palttoonkauluksen korvilleni.

Mutta nyt tuli patotiellä joku vastaani. En kuullut mitään, mutta yhä
selvemmin olin näkevinäni puolikuun niukassa valossa jonkun tumman
olennon, ja kun se piakkoin läheni, huomasin edessäni korkeajalkaisen
laihan kimon selässä istuvan ratsastajan. Hänen harteillaan liehui
tumma vaippa ja ohikiitäessään tuijotti noilta kalpeilta kasvoilta
minuun kaksi palavaa silmää.

Kuka se oli? Mitä hän tahtoi? -- Ja samassa johtui mieleeni etten
ollut kuullut kavioiden kopsetta enkä hevosen hengitystä, vaikka
ratsastaja hevosineen oli kulkenut aivan vierestäni ohitse.

Tuota tuumien ratsastin eteenpäin. Mutta kauvan en saanut olla
omissa mietteissäni. Pian kiiti ratsastaja taasen takaapäin ohitseni
ja minusta tuntui kuin hänen liehuva vaippansa olisi koskettanut
sivuuni. Tuossa tuokiossa oli koko näky kiitänyt äänetönnä ohitseni,
niinkuin ensi kerrallakin. Näin sen yhä loittonevan ja loittonevan ja
huomasin äkkiä ratsastajan varjon katoavan padon sisäpuolelle.

Jonkun verran hidastellen ratsastin sinnepäin. Saavuttuani tuohon
paikkaan, näin aivan lähellä patoa välkkyvän suuren "wehlen" -- niin
nimitetään täälläpäin myrskyn maahan uurtamia uomia, jotka sittemmin
näkyvät pieninä, syvinä patamina.

Vesi "wehlessä" oli täysin tyyni. Ratsastaja ei varmaankaan ollut
sitä liikuttanut enkä nähnyt häntä sen koommin missään. Mutta
jotakin muuta näin, jota tervehdin riemulla: padon avulla merestä
vallotetun alueen laidassa vilkutti minua vastaan joukko hajallisia
valopilkkuja. Ne näyttivät tuikkivan noista pitkistä friissiläisistä
taloista, joita oli ryhmittäin matalammilla tai korkeammilla
multakummuilla. Aivan edessäni oli muuan korkea rakennus. Kaikki
eteläpuolen ikkunat näyttivät olevan valaistut. Olin näkevinäni
siellä ihmisten liikuntoa ja myrskyn ulvonnasta huolimatta
kuulevinani heidän ääniään. Hevoseni oli jo omasta alotteestaan
poikennut taloon johtavalle tielle. Näin selvästi että se oli
ravintola, sillä ikkunoiden alla huomasin suurilla rautarenkailla
varustetun ohjaspuun karjan ja hevosten kiinnittämistä varten.

Sidoin hevoseni muutamaan renkaaseen ja jätin sen etehisessä vastaani
tulevan rengin hoitoon.

"Onko täällä joku kokous?" kysyin mieheltä, kun nyt huoneen ovesta
tulvi vastaani aivan selvää ihmisäänten sorinaa ja lasien kilinää.

"Taitaapa olla", vastasi renki alasaksan murteella. "Patopäällikkö,
valtuusmiehet ja muutamia padon osakkaita! Ne ovat rajuilman vuoksi!"

Sisään astuessani näin noin tusinan verran miehiä istuvan ikkunain
edessä olevan pitkän pöydän ääressä. Pöydällä oli punssimaljakko,
jonka hoitajana näytti olevan muuan erittäin komea mies.

Tervehdin ja pyysin saada istua heidän joukkoonsa, johon mitä
suosiollisimmin suostuttiin. "Olette täällä patoa vartioimassa",
sanoin kääntyen erään puoleen. "Ulkona on rajuilma, padot voivat
todellakin tarvita apuanne!"

"Voivatpa hyvinkin", vastasi hän. "Me täällä itäpuolella luulemme
kuitenkin olevamme vaaratta. Mutta tuolla vastakkaisella puolella
ei olla lainkaan varmoja. Sikäläiset padot ovat enimmäkseen vielä
vanhan mallin mukaisia, meidän pääpato rakennettiin uudestaan jo
viime vuosisadalla. Meidän tuli kylmä äsken tuolla ulkona ja Teidän
on käynyt samoin", jatkoi hän edelleen. "Mutta meidän täytyy olla
täällä vielä pari tuntia. Meillä on tuolla ulkona luotettavaa väkeä,
ne kyllä antavat tarpeen tullen tiedon." Ja ennenkuin olin ennättänyt
tehdä tilaukseni ravintolan isännältä, asetettiin eteeni höyryävä
lasi.

Sain pian kuulla että ystävällinen naapurini oli patopäällikkö.
Kiehdyimme keskusteluun ja minä aloin kertoa tuota merkillistä
kohtausta patotiellä. Hän tuli tarkkaavaiseksi ja äkkiä huomasin
keskustelun ympärillämme tauonneen. "Rannikon ratsastaja!" huudahti
muuan joukosta ja kaikkia puistatti kauhistuksen tunne.

Patopäällikkö nousi seisoalleen. "Älkää pelästykö", puheli hän
pöydän yli, "sen ei tarvitse meitä tarkottaa. Vuonna 17 se niinikään
tarkotti heitä tuolla vastapäätä; koettakaa ajatella kaikkia
mahdollisuuksia!"

Minua alkoi kammottaa. "Anteeksi", sanoin heille; "mikä se onkaan tuo
Rannikon ratsastaja?"

Syrjässä uunin takana istui hiukan kumarassa asennossa pieni laiha
mies. Hän oli puettu kuluneeseen mustaan takkiin; toinen olkapää
näytti jonkun verran vialliselta. Mies ei ollut sanallakaan ottanut
osaa muiden keskusteluun, mutta tuon harmaatukkaisen silmät osottivat
selvästi, että hän ei suinkaan nukkunut.

Patopäällikkö viittasi kädellään häneen. "Koulumestarimme", sanoi hän
korottaen ääntään, "voi kaikista täällä olevista paraiten sen Teille
kertoa. Hän tosin voi sen tehdä ainoastaan omalla tavallaan eikä niin
hyvin kuin vanha emännöitsijäni Antje Vollmers".

"Laskette varmaankin leikkiä, herra patopäällikkö", kuului uunin
takaa koulumestarin heikko ääni, "kun asetatte vanhan tuhman
huuhkajanne minun rinnalleni!"

"Niin, niin, koulumestari!" vastasi toinen. "Mutta huuhkajatpa ne
paraiten pitävät tuollaiset jutut muistissaan!"

"Emme ole tässä asiassa aivan samaa mieltä", sanoi pieni herra ja
hänen hienopiirteisillä kasvoillaan väreili vieno ivahymy.

"Näettekös", kuiskasi patopäällikkö korvaani, "hän on yhä
vieläkin hieman ylpeänsekainen. On joskus nuoruudessaan tutkinut
jumaluusoppia, mutta onnettoman rakkausjutun vuoksi jäänyt
kotiseudulleen koulumestariksi."

Äskenmainittu oli sillaikaa noussut uuninnurkastaan ja istuutunut
viereeni pitkän pöydän ääreen. "Kertokaa, kertokaa, koulumestari!"
huusi pari seuran nuorinta jäsentä.

"Tahtoisin mielelläni täyttää toivomuksenne", sanoi vanhus puoleeni
kääntyen, "mutta juttuun on sekotettu paljo yliluonnollista ja sen
kertominen tuottaa muutenkin vaikeuksia."

"Pyydän ettette jätä mitään pois kertomuksestanne", vastasin minä.
"Saatatte uskoa, että minä kyllä kykenen erottamaan akanat jyvistä."

Vanhus katsoi minuun ymmärtävästi hymyillen. "Alottakaamme siis",
sanoi hän.

"Viime vuosisadan keskipalkoilla tai oikeastaan, tarkemmin
sanoakseni, ennen ja jälkeen tuota aikaa oli täällä palopäällikkönä
mies, joka ymmärsi patoja ja kaivantoja vähän paremmin kuin
tavalliset talonpojat ja maanomistajat. Mutta tuskinpa hänkään
tarpeeksi asti, sillä hän oli lukenut hyvin vähän oppineiden
ammattimiesten kirjotuksia ja enimmäkseen vain ominpäin miettien
hankkinut tietonsa. Olettehan kuullut, herrani, että friissiläisillä
on terävä laskupää ja olette kai kuullut puhuttavan meikäläisestä
Hans Mommsenista, Fahretostilaisesta, joka oli pelkkä talonpoika,
mutta kuitenkin osasi tehdä kompasseja ja laivakelloja, kaukoputkia
ja urkuja. No niin, jotakin siihen suuntaan se oli ollut
äskenmainitun patopäällikön isäkin, kuitenkin vain pienemmässä
määrässä. Hänellä oli pari marskimaapalstaa, joissa viljeli rapsia
ja papuja sekä korjasi heiniä ainoalle lehmälleen; kävi sitäpaitsi
syksyin keväin maata mittaamassa ja istui talvisin, jolloin
mereltä puhaltava luoteistuuli rytyytti hänen ikkunanpieliään,
tuvassaan karttoja piirrellen. Poika istui silloin enimmäkseen
hänen vieressään, katsellen kuinka isänsä mittaili ja laski ja aina
väliin työnteli kädellään vaaleata tukkaansa taapäin. Eräänä iltana
kysyi hän vanhukselta minkätähden se, mitä hän oli äsken paperille
kirjottanut, oli juuri niin eikä toisin ja sanoi oman mielipiteensä
asiasta. Mutta isä, joka ei tiennyt mitä vastata, pudisti päätään
ja sanoi: 'Sitä en voi sinulle sanoa, mutta niin se on ja sinä olet
väärässä. Jos haluat lisätietoja, niin hae huomenna ylisten kirstusta
eräs kirja, jonka muuan Euklides niminen mies on kirjottanut. Se
kyllä selvittää sinulle asian!'"

-- Poika juoksi seuraavana päivänä ylisille ja löysi pian tuon
kirjan, sillä monta kirjaa ei talossa ollut kaiken kaikkineenkaan.
Mutta isä nauroi, kun poika asetti sen vanhuksen eteen pöydälle. Se
oli hollanninkielinen Euklides, ja hollanninkieltä, vaikkapa se onkin
puolittain saksankielen kaltaista, eivät he kumpikaan ymmärtäneet.
"Niin, niin", sanoi isä, "kirja on isäni ajoilta, joka vielä ymmärsi
tuota kieltä. Eikö siellä saksankielistä ollutkaan?"

Poika, joka oli harvapuheinen, katsoi rauhallisesti isäänsä ja sanoi
ainoastaan: "Saksalaista siellä ei ollut. Saanko minä tämän omakseni?"

Ja kun vanhus nyökäytti myöntävästi päätään, näytti hän vielä
toistakin, puolittain revittyä pientä kirjaa. "Saanko tämänkin?"
kysyi hän jälleen.

"Ota molemmat!" sanoi Tede Haien. "Niistä ei sinulle ole suurta apua."

Mutta tuo toinen kirja oli pieni hollantilainen kielioppi. Ja kun
talvi oli vasta alussaan, niin tuo kirjanenpa auttoikin poikaa
niin pitkälle, että hän, kun vihdoin karviaismarjapensaat heidän
puutarhassaan kukkivat, ymmärsi sen avulla Euklideensa melkein joka
kohdasta.

"Olen kyllä, herrani, kuullut saman jutun kerrottavan Hans
Mommsenista", sanoi koulumestari keskeyttäen kertomuksensa. "Mutta
ennen hänen syntymistään on sama asia kerrottu täällä meidän
keskuudessa Hauke Haienista -- se oli pojan nimi. Tiedättehän, että
kun suurempi tulee, silloin tavallisesti liitetään hänen nimeensä
kaikki, mitä hänen edeltäjänsä ovat tosissaan tai leikillään
tehneet."

Vanhus näki nyt että poika välitti yhtä vähän lehmistä kuin
lampaistakaan eikä tuskin huomannutkaan milloin pavut kukkivat, mikä
kuitenkin on marskimiehen suurimpia riemuja. Lisäksi ajatteli hän
että pieni tila mahdollisesti pysyisi pystyssä jonkun talonpojan ja
hänen poikansa työllä, vaan ei milloinkaan puolioppineen ja hänen
renkinsä hommilla, sekä ettei hän itsekään ollut juuri sanottavaa
hyvinvointia saavuttanut. Siksi lähetti hän tuon suuren pojan
patotyöhön, jossa tämän muiden työmiesten kera täytyi kärrätä
mutaa pääsiäisestä Martinpäivään saakka. "Se kyllä parantaa hänet
Euklideestä", ajatteli isä itsekseen.

Ja poika kärräsi mutaa. Mutta hänellä oli koko ajan Euklides
taskussaan, ja työmiesten syödessä aamiaistaan tai illallistaan,
istui hän kumoon käännetyillä työntökärryillään kirja kädessä. Ja kun
syksyllä vesi usein nousi niin korkealle, että työ oli keskeytettävä,
silloinpa hän ei mennytkään muiden työmiesten tavoin kotiinsa, vaan
jäi kädet polvien ympäri ristittyinä istumaan padon merenpuoleiselle
rinteelle ja katseli tuntikausia kuinka Pohjanmeren sameat aallot
tyrskyivät yhä korkeammalle padon turverintaa vasten. Vasta kun
vesi nousi hänen jalkainsa yli ja kun vaahto räiskyi kasvoilleen,
siirtyi hän pari jalkaa korkeammalle ja jäi taasen istumaan. Hauke
Haien ei kuullut veden läiskyntää eikä lokkien ja rannikkolintujen
huutoja, jotka lensivät hänen ympärillään ja päällään ja miltei
viistivät häntä siivillään sekä katsoivat häneen säihkyvin mustin
silmin. Hän ei myöskään nähnyt, miten yön vaippa laskeutui laajan,
aution vesierämaan ylitse. Ainoat, mitkä hän näki, olivat aaltojen
harjanteet, jotka nousuveden aikana löivät kovin iskuin aina samaan
paikkaan ja aivan hänen silmäinsä edessä huuhtoivat turpeita padon
jyrkästä seinämästä.

Kauvan yhteen kohtaan tähystettyään nyökäytti hän usein hitaasti
päätään tai piirsi kädellään ilmaan pehmeän viivan, ikäänkuin
lieventääkseen siten padonseinämän jyrkkyyttä. Kun vihdoin ilma
pimeni, niin että kaikki esineet katosivat näkyvistä ja ainoastaan
nousuveden pauhu kohisi hänen korvissaan, silloin hän nousi ja meni
miltei läpimärkänä kotiinsa.

Kun Hauke näin eräänä iltana astui tupaan isänsä luo, joka paraillaan
puhdisti mittauskalujaan, puhkesi ukko puhumaan: "Mitä sinä siellä
ulkona kuleksit? Sinähän olisit voinut vaikka hukkua vesi syöksyy
tänään patoja vastaan."

Hauke katsoi häneen uhmaten.

"Etkö kuule? Sanoin että olisit voinut vaikkapa hukkua siellä."

"Kuulen", sanoi Hauke. "Mutta en ole toki vielä hukkunut."

"Et", vastasi vanhus hetken päästä katsellen hajamielisesti -- "et
vielä tällä kertaa."

"Mutta meidän patomme eivät kelpaa mihinkään!" jatkoi Hauke.

"Mitä puhut, poika?"

"Padoista minä puhun!"

"Mitä niistä?"

"Ne eivät kelpaa mihinkään, isä!" vastasi Hauke.

Vanhus nauroi häntä vasten naamaa. "Kaikkea sitä pitää kuulla. Olet
kai olevinasi joku lypekkiläinen ihmelapsi!"

Mutta poika ei ollut millänsäkään. "Vedenpuoleinen sivu on liian
jyrkkä", sanoi hän. "Kun kerran taasen sattuu samoin, kuin on usein
ennenkin sattunut, niin voimme hukkua patojen tällä puolellakin!"

Vanhus otti taskustaan purutupakkaa, kiersi siitä kappaleen ja
sovitti sen hampaittensa taakse. "Entä kuinka monta kuormaa olet
tänään kärrännyt?" kysyi hän äkäisesti, sillä hän näki selvästi ettei
patotyökään ollut voinut estää pojan aivoja työskentelemästä.

"En tiedä, isä", sanoi Hauke. "Saman määrän kuin toisetkin,
mahdollisesti jonkun puolisen tusinaa enemmänkin, mutta -- padot ovat
rakennettavat toisella tavalla!"

"No niin", sanoi vanhus nauraen, "ehkä voit joskus pyrkiä
patopäälliköksi. Voithan silloin tehdä ne toisenlaisiksi!"

"Niin teenkin, isä!" vastasi poika.

Vanhus katsoi häneen ja veti pari syvää henkäystä. Sitte hän meni
ulos -- hän ei tiennyt mitä piti pojalle vastata.

       *       *       *       *       *

Vielä syksyllä, kun patotyöt jo lokakuussa olivat
päättyneet, olivat matkat talosta pohjoiseen padolle Hauke Haienin
parainta ajanvietettä. Pyhäinmiesten päivää, jonka tienoilla
päiväntasausmyrskyt, nuo Friislannin surut, tavallisesti raivoavat,
hän odotti kuin lapset joulua. Nousuveden aikana tiesi hänen
varmasti, myrskystä ja rajusäästä huolimatta, olevan ypöyksin ulkona
patojen luona. Ja lokkien huutaessa, veden syöksyessä patoa vastaan
ja vyöryessä takaisin sylissään irtirepimiään suuria turpeita,
kuultiin Hauken rajua naurua. "Ette osaa mitään perinpohjin", huusi
hän tuohon yhteiseen meluun, "yhtä vähän kuin ihmisetkään!" Ja
vihdoin, useinkin pilkkopimeässä, asteli hän pitkin patoa kotiin
päin, kunnes kookas vartalonsa ilmestyi isän matalan, kaislakattoisen
asumuksen eteen ja suoltausi hiljaa pieneen huoneeseen.

Hän oli tuonut useasti mukanaan kourallisen jäykkää savea. Silloin
hän istuutui vanhuksen viereen, joka nykyään antoi hänen olla
rauhassa, ja muovaili hennon talikynttilän valossa kaikellaisia
patomalleja, asetti ne matalaan vesiastiaan ja koetti saada
aaltoilua aikaan. Taikka hän otti kivitaulunsa ja piirteli siihen
padon merenpuoliset hahmopiirteet semmoisiksi, kuin niiden hänen
ajatuksensa mukaan olisi pitänyt olla.

Hauken mieleenkään ei johtunut kuluttaa aikaansa entisten
koulutoveriensa kanssa, eivätkä nekään näyttäneet suurin välittävän
tuosta haaveksijasta. Kun talvi ja pakkaset joutuivat, silloin vaelsi
hän vielä pitemmälle ulos padolle, aina sinne, missä rannikon ääretön
jäätynyt liejupohja aukeni hänen eteensä.

Helmikuussa löydettiin pitempiaikaisina pakkassäinä rannikolle
ajautuneita ruumiita. Ne olivat maanneet avoveden rajalla tuolla
jäätyneellä liejukolla. Muuan nuori nainen, joka oli ollut läsnä
niitä kylään tuotaessa, seisoi puheliaana vanhan Haienin edessä:
"Älkää uskoko niitä ihmisen näköisiksi!" huudahti hän. "Ei, ne olivat
kuin merenhirviöitä! Päät noin suuret" -- hän ojensi kätensä kauvas
toisistaan -- "sysimustat ja kiiltävät kuin vastaleivottu leipä!
Ravut olivat niitä kalunneet ja lapset huusivat pelosta nuo hirviöt
nähdessään!"

Vanhalle Haienille se ei ollut mitään uutta. "Ovat kai ajelehtineet
meressä aina marraskuusta asti", sanoi hän välinpitämättömästi.

Hauke seisoi vieressä vaijeten. Mutta niin pian kuin suinkin
mahdollista hiipi hän ulos patojen luo. Epätietoista on tahtoiko
hän hakea toisia kuolleita, vai houkutteliko häntä sinne kauhu,
jonka yhä vieläkin olisi pitänyt asustaa noilla äskeisillä vainajain
sijoilla. Hän kulki yhä edemmäs, kunnes seisoi yksinään tuolla
aukealla rannikolla, jossa vain tuuli kiiti patojen yli ja jossa ei
kuulunut muuta kuin suurten merilintujen valittavia ääniä. Vasemmalla
sivullaan autio marskimaa, toisella puolella silmänkantamaton
rannikko, jonka liejupohja kimmelsi nyt jäätyneenä. Koko maailma
lepäsi kuin valkoiseen ruumislakanaan käärittynä.

Hauke jäi seisomaan ylös padolle ja hänen valppaat silmänsä
tähystelivät laajalti ympäri. Mutta kuolleita ei enää näkynyt.
Ainoastaan niissä paikoin, missä näkymättömät liejukon virrat
kiemurtelivat, näkyi jääpeitteessä virran suuntaisia kohoumia ja
laskeumia.

Hän läksi kotiinsa, mutta seuraavana iltana hän oli jälleen
siellä. Eräässä kohti oli jää repeytynyt. Repeämästä kohosi
savupilventapaisia ryöhylöitä ja koko liejukon yli levisi tiheä
sumu- ja höyrypeite, joka yhtyi kummallisesti iltahämärään. Hauke
tähysti jäykästi sinnepäin. Sumussa liikkui edestakaisin salaperäisiä
tummia olentoja; ne näyttivät ihmisen kokoisilta. Hän näki niiden
astelevan arvokkaasti edestakaisin höyryävän repeämän yli pitkine
kammottavine partoineen, pitkine nenineen ja kauloineen. Äkkiä ne
rupesivat hassumaisen salaperäisesti juoksentelemaan eteen- ja taapäin,
suuret pienten ja pienet suurten yli. Laajenivat vähitellen ja
kadottivat lopulta muotonsa.

"Mitä ne tahtovat? Ovatko ne mahdollisesti kuolleiden henkiä?"
ajatteli Hauke. "Hohoi!" huusi hän ääneensä mustaan yöhön. Mutta
salaperäiset sumuhaamut eivät palanneetkaan hänen huudoistaan, vaan
poistuivat yhä kauvemmas.

Silloin johtui hänen mieleensä kammottavat norjalaiset kummitukset,
joista kerran muuan vanha kapteeni oli hänelle kertonut ja joilla
kasvojen sijalla oli muodoton tukko merenruohoa. Mutta hän ei juossut
pois, vaan painoi korkonsa yhä lujemmasti padon liejuun ja tähysti
jäykästi siihen kauhistavaan hirviöön, joka nyt illan hämyssä
kuvastui hänen eteensä. "Onko teitä täälläkin?" puhui hän kovalla
äänellä. "Te ette voi minua karkottaa!"

Vasta kun pimeys peitti kaiken, astui hän jäykin, hitain askelin
kotiinsa. Mutta hänen takanaan kuului kuin siipien suhinaa ja
kaikuvia huutoja. Hauke ei katsonut taakseen eikä kulkenut
nopeamminkaan, hän tuli vasta myöhään kotiinsa. Milloinkaan hän ei
kertonut isälleen eikä kenellekään muullekaan näistä tapahtumista.
Vasta useita vuosia myöhemmin kerrotaan hänen ottaneen sen hennon
tyttösen, jonka Herramme antoi hänen osakseen, samana päivän- ja
vuodenaikana mukanaan padolle, ja sama ilmiö kuuluu näyttäytyneen
silloinkin liejukolla. Mutta hän oli tytölleen sanonut ettei tämän
pitäisi pelätä, että ne olivat vain haikaroita ja variksia, jotka
näyttivät sumussa niin suurilta ja pelottavilta pyydystäessään
repeämästä kaloja.

"Jumala ties, herraseni!" huudahti koulumestari. "Maailmassa on paljo
merkillisiä asioita, jotka voivat hämmentää rehellisen kristityn
sydämen. Mutta Hauke ei ollut narri eikä tyhmyri."

Kun en vastannut siihen mitään, aikoi hän jatkaa kertomusta, mutta
silloin toisia vieraita, jotka tähän saakka olivat kuunnelleet
äänetönnä, ainoastaan täyttäen matalan huoneen yhä tihenevillä
savupilvillä, liikutti äkillinen hämminki. Ensin kääntyi yksi ja
toinen ja lopulta miltei kaikki ikkunoihin päin. Peittämättömien
ikkunoiden kautta näkyi miten ulkona myrsky ajeli pilviä ja pimento
ja valostus vuorottelivat. Minustakin tuntui kuin olisin nähnyt
laihan ratsastajan kiitävän ohitse kimonsa selässä.

"Odottakaa hetkinen, koulumestari!" sanoi patopäällikkö hiljaa.

"Ei teidän tarvitse pelätä, päällikkö", vastasi pieni kertoja. "En
ole hänestä pahaa puhunut, eikä siis minussa ole mitään syytä." Ja
hän katseli pienillä viisailla silmillään patopäällikköä.

"Niin, niin", arveli toinen, "täyttäkäähän toki lasinne!" Tämän
tehtyään ja kuulijoiden kokoonnuttua jälleen hänen ympärilleen, tosin
hiukan nolostuneen näköisinä, jatkoi hän taas kertomustaan:

Näin kasvoi Hauke -- tuuli ja vesi ja yksinäiset mielikuvat
ainoana seuranaan -- pitkäksi, hinteläksi nuorukaiseksi. Hän
oli jo vuosi sitten käynyt rippikoulunkin, kun hänessä yhtäkkiä
tapahtui muutos. Sen aiheutti vanha valkoinen angorakissa,
jonka vanhan Trine Jansin sittemmin hukkunut poika kerran oli
tuonut mukanaan Espanjan-matkaltaan. Trine asui lähellä patoa
pienessä mökkipahasessa. Kun vanhus askaroi tuvassaan, oli
tällä jättiläiskissalla tapana istua mökinoven ulkopuolella
auringonpaisteessa ja räpäytellä silmiään ohilentäville sirriäisille.
Hauken kulkiessa ohi naukui kissa ja Hauke nyökäytti sille päätään.
He ymmärsivät toisiaan, nuo kaksi.

Oli taasen kevät ja Hauke oleskeli totuttuun tapaansa useasti ulkona
padolla, aivan lähellä vettä rantaneilikkojen ja tuoksuavan koiruohon
keskellä kevätauringon herttaisessa paisteessa. Edellisenä päivänä
oli hän poiminut mantereelta taskunsa täyteen pieniä kiviä, ja
kun pakoveden aikana rantaliejukko oli näkyvissä ja pienet viklat
lensivät huutaen sen ylitse, otti hän taskustaan kiven toisensa
perään ja heitti niillä lintuja. Tätä taitoa oli Hauke harjottanut
lapsesta asti, ja useimmiten jäikin joku lintu liejukolle makaamaan,
mutta yhtä useasti ei jäänyt mitään. Hauke oli jo ajatellut ottaisiko
hän kissan mukaansa, opettaakseen sitä lintukoiran tavoin noutamaan
linnut liejukolta. Mutta siellä oli kovempiakin, hiekkaisia paikkoja,
ja niiltä hän nouti itse saaliinsa. Jos kissa hänen palatessaan vielä
istui mökin ovella, niin silloin se vastustamattoman saaliinhimon
kiihottamana huusi niin kauvan, kunnes Hauke heitti sille jonkun
pyytämistään linnuista.

Tänä päivänä kotiin astellessaan ei hänellä ollut kuin yksi
tuntematon, silkin ja metallin hohtoinen lintu. Kissa naukui kuten
tavallisesti nähdessään hänen tulevan. Mutta Hauke ei halunnut tällä
kertaa luopua saalistaan, jonka luuli joksikin jäälinnuksi, eikä siis
välittänyt toisen saaliinhimosta. "Vuoroin vieraissa käydään", huusi
hän kissalle. "Tänään minä, huomenna sinä, tämä tässä ei ole mitään
kissanpaistia!" Mutta kissa hiipi varovasti hänen luokseen. Hauke
pysähtyi katsoen häneen, lintu riippui hänen kädessään ja kissa jäi
seisomaan kohotetuin käpälin. Poika ei lie kuitenkaan oikein tuntenut
ystäväänsä, sillä hän oli tuskin kääntänyt selkänsä mennäkseen, kun
tunsi miten saaliinsa riistettiin yhdellä nykäsyllä ja samassa terävä
kynsi työntyi hänen käteensä. Villipedon tapainen raivo valtasi tuon
nuoren miehen. Ollen aivan suunniltaan huitoi hän ympärilleen ja
sai tuota pikaa ryöväriä niskasta kiinni. Pidellen mahtavaa elukkaa
suoralla kädellä edessään, kuristi hän sitä kurkusta niin, että
silmät pullistuivat ulos pitkien karvojen alta, huolimatta että
voimakkaat takajalat kynsivät verille hänen käsivartensa. "Hohoi!"
huusi hän kuristaen yhä lujemmin, "katsotaanpa kumpi meistä kauvemmin
kestää!"

Äkkiä hervahtuivat kissan takajalat ja Hauke astui pari askelta
taaksepäin, heittäen kissan vanhuksen mökin seinää vasten. Kun se ei
enää liikkunut, kääntyi hän poispäin jatkaen matkaansa kotiin.

Mutta angorakissa oli ollut omistajattarensa suurin aarre. Se oli
ollut hänen seuralaisensa ja ainoa, minkä hänen poikansa, merimies,
oli jättänyt jälkeensä löydettyään tällä samalla rannikolla myrskyssä
hautansa. Hauke oli kulkenut tuskin sataa askelta eteenpäin, koettaen
pyyhkiä liinalla verta haavoistaan, kun mökistä päin jo kuului
ulvontaa ja hätähuutoja. Silloin hän kääntyi ja näki vanhan naisen
makaavan maassa. Harmaa tukkansa liehui tuulessa punaisen päähuivin
alta. "Kuollut!" huusi hän, "kuollut!" Ja uhaten kohotti hän
laihat käsivartensa Haukea kohti. "Ole kirottu sinä! Sinä olet sen
tappanut, sinä hyödytön rannankiertäjä. Et ollut kyllin hyvä hänen
häntäänsäkään harjaamaan." Eukko heittäytyi elukan viereen ja pyyhki
hellästi esiliinallaan verta, jota vielä valui nenästä ja suusta.
Sitte alkoi hän uudestaan pauhata.

"Joko pian herkiät?" huusi Hauke hänelle. "Kuule siis, että tahdon
hankkia sinulle toisen kissan, joka tyytyy hiiren- ja rotanvereen."

Senjälkeen läksi Hauke, näköään aivan rauhallisena, edelleen. Mutta
kuollut kissa lienee kuitenkin aikaansaanut jonkinlaista häiriötä
hänen aivoissaan, sillä rakennusten kohdalle saavuttuaan, meni hän
sekä isänsä että muidenkin talojen ohi jatkaen matkaansa hyvän matkaa
etelään, kaupunkiin johtavaa patoa myöten.

Samaan aikaan kulki Trinekin samaan suuntaan. Hän kantoi vanhassa
sinisessä tyynynpäällisessä taakkaa, jota piteli sylissään
varovaisesti kuin lasta. Hänen harmaat hiuksensa liehuivat vienossa
kevättuulessa. "Mitä tuossa kannat, Trine?" kysyi vastaan tuleva
talonpoika. "Suurempiarvoista kuin sinun maasi ja mantusi", vastasi
vanhus. Sitte hän astui taasen reippaasti eteenpäin. Lähestyessään
vanhan Haienin taloa, poikkesi hän käymätielle, joka johti padolta
mainittuun taloon.

Vanha Tede Haien seisoi ovensa edustalla ilmaan tähystellen. "No
Trine!" sanoi hän eukon seisahtuessa hänen eteensä läähättäen ja
keppiään maahan työntäen. "Mitä uutta teillä on tuossa säkissä?"

"Päästäkää minut ensin tupaan, Tede Haien! Silloin saatte nähdä!"
Eukon silmät tuijottivat häneen kummasti säihkyen.

"Tulkaa vaan!" sanoi vanhus. Mitäpä häntä liikutti jonkun typerän
vaimon silmäilyt.

Ja kun molemmat olivat astuneet sisään, jatkoi Trine: "Korjatkaa tuo
vanha tupakkalaatikko ja kirjotusvehkeet pöydältä pois -- mitähän
teilläkin on aina kirjottamista? -- Kas niin, ja nyt pyyhkikää pöytä
puhtaaksi!"

Ukko, joka oli tullut miltei uteliaaksi, teki eukon määräysten
mukaan. Silloin tarttui Trine sinisen tyynynpäällisen kahteen kulmaan
ja kopisti sieltä pöydälle suuren kissanraadon. "Siinä se nyt on!"
huusi hän. "Teidän Haukenne on lyönyt sen kuoliaaksi." Sitte alkoi
hän katkerasti itkeä. Hän silitti kuolleen paksua turkkia, asetti sen
käpälät yhteen, kumartui pitkine nenineen raadon yli ja kuiskasi sen
korvaan käsittämättömiä hellyyksiä.

Tede Haien katseli hetkisen tuota näytelmää. "Vai niin", sanoi hän.
"Onko Hauke sen tappanut?" Hän ei tiennyt mitä tehdä ulvovalle
naiselle.

Trine nyökäytti raivoisasti päätään. "Niin niin, Jumal'avita, hän
sen on tehnyt!" Hän pyyhki luuvalon käpristämällä kädellään vedet
silmistään. "Ei ole enää lasta eikä lämmintä!" valitti hän. "Te
tiedätte hyvin, miten meidän vanhusten jalkoja alkaa pyhäinpäivän
jälkeen paleltaa iltasin vuoteessa ja kuinka me, sensijaan että
nukkuisimme, kuuntelemme luoteistuulen ikkunapieliin jyskytystä. En
kuuntele tuota mielelläni, Tede Haien, sillä se tulee sieltä, minne
poikani hukkui liejukkoon."

Tede Haien nyökäytti päätään ja eukko silitti kuolleen kissansa
turkkia. "Mutta tämä!" alotti hän jälleen. "Kun istuin talvisin
rukkini ääressä, silloin se istui vieressäni kehräten ja katseli
minua vihreillä silmillään. Ja kun kylmän tullen paneusin
vuoteeseeni, niin ei kestänyt kauvankaan kuin tämä jo juoksi luokseni
ja asettui makaamaan paleleville jaloilleni, ja me nukuimme niin
lämpiminä, niin lämpiminä yhdessä." Vanhus katsoi tätä sanoessaan,
ikäänkuin osanottoa etsien, säkenöivin silmin vieressään seisovaan
Tede Haieniin.

Mutta tämä sanoi miettiväisenä: "Tiedän yhden neuvon, Trine Jans."
Ja hän meni pöytäpeilin luo ottaen sen laatikosta hopearahan. --
"Sanotte Hauken tappaneen tuon elukan, ja minä tiedän että puhutte
totta. Mutta tässä on Kristian neljännen hopeataaleri. Ostakaa
sillä parkittu lampaannahka kylmien jalkojenne peitteeksi! Ja kun
meidän kissa vasta tekee poikasia, saatte valita niistä suurimman
itsellenne. Kaikki tämä yhteensä on kai vanhuudenheikon angorakissan
veroista! Ottakaa nyt elukka ja toimittakaa se minusta nähden vaikka
kaupungin rakkarille, ja pitäkää suunne kiinni siitä, että se on
maannut täällä, minun kunniallisella pöydälläni."

Puheen kestäessä oli eukko jo tarttunut taaleriin kätkien sen pieneen
taskuun, joka hänellä oli nuttunsa alla. Sitte pisti hän kissan
jälleen tyynynpäälliseen, pyyhki esiliinallaan veripilkut pöydästä ja
läheni ovea. "Älkää vaan unohtako antaa minulle kissanpoikaa!" huusi
hän vielä mennessään.

Hetkistä myöhemmin, vanhan Haienin vielä astellessa edestakaisin
pienen tupansa lattialla, pistäysi Hauke sisään ja heitti pöydälle
kirjavan lintunsa. Mutta kun hän näki valkoiseksi hangatulla pöydällä
vieläkin huomattavan veripilkun, kysyi hän kuin ohimennen: "Mitä tuo
on?"

Isä pysähtyi: "Se on sinun vuodattamaasi verta!"

Puna lensi pojan kasvoille: "Onko Trine Jans käynyt täällä
kissoineen?"

Vanhus nyökäytti päätään. "Miksi olet sen tappanut?"

Hauke paljasti verisen käsivartensa. "Siksi, että se riisti minulta
lintuni."

Vanhus ei vastannut mitään, vaan alkoi taasen kävellä edestakaisin
lattialla. Sitte hän pysähtyi pojan eteen ja katsoi häneen hetkisen
hajamielisesti. "Tuon kissajutun olen jo järjestänyt", virkahti hän
lopulta. "Mutta näetkös, Hauke, tämä mökki on liian pieni. Kaksi
herraa ei voi täällä menestyä -- sinun on aika hankkia itsellesi
jotain työtä."

"Niin, isä", vastasi Hauke, "sitä olen itsekin ajatellut."

"Minkätähden?" kysyi vanhus.

"Sitä voi joutua helposti suunniltaan, kun ei saa käyttää voimiaan
oikeaan työhön."

"Vai niin", sanoi vanhus. "Senkötähden löit angoralaisen kuoliaaksi?
Voisi käydä hullumminkin."

"Olette ehkä oikeassa, isä. Patopäällikkö on ajanut pikkurenkinsä
tiehensä. Ehkä voisin jo niitä töitä toimitella?"

Vanhus alkoi jälleen astua edestakaisin syläisten mustan mehuläikän
lattialle. "Patopäällikkö on tyhmyri, tyhmä kuin pässi! Hän on
patopäällikkö ainoastaan sentähden, että hänen isänsä ja isoisänsäkin
ovat olleet patopäälliköitä ja että hänellä on yhdeksänkolmatta
marskipalstaa hallussaan. Kun Martinpäivä joutuu, jonka jälkeen
pato- ja sulkutilit ovat tehtävät, silloin hän syöttää koulumestarille
hanhenpaistia ja simaa ja vehnärinkilöitä, ja kun tämä kynällään
seuraa tilien numeroriviä, istuu tuo tyhmyri vieressä sanoen: 'Niin
niin, koulumestari; ettehän te, Jumala paratkoon, osaa laskeakkaan.'
Mutta jos koulumestari joskus ei osaa taikka ei tahdo laskea, silloin
täytyy hänen itsensä tarttua asiaan. Ja hän istuu ja istuu, ja
kirjottaa ja pyyhkii, ja hänen suuri tuhma päänsä käy punaiseksi ja
kuumaksi ja silmät pullottavat päässä kuin lasipallot, ikäänkuin tuo
viimeinenkin järkirahtunen pyrkisi niiden kautta ulos."

Poika seisoi suorana, isänsä edessä ja ihmetteli hänen puhettaan.
Noin hän ei ollut koskaan ennen kuullut isänsä puhuvan. "Niin, Jumala
auttakoon", jatkoi ukko, "tyhmä hän on. Mutta hänen tyttärensä Elke
osaa laskea."

Vanhus katsoi terävästi poikaan. "Hohoi, Hauke", huusi hän, "mitä
sinä Elke Volkertsista tiedät?"

"En mitään, isä; koulumestari vaan on jotakin kertonut."

Vanhus ei vastannut siihen mitään, pyöräytti vain mietteissään
tupakkapurun toiselle puolelle. "Ja sinä kaiketi ajattelet voivasi
itsekin laskea mukana."

"Niin, isä, ehkäpä se jo kävisi päinsä", vastasi poika ja hänen
suunsa ympärille ilmestyi totinen piirre.

Vanhus pudisti päätään: "No niin, kyllä kai minun puolestani. Voithan
koetella onneasi!"

"Kiitos, isä!" sanoi Hauke ja nousi makuupaikalleen ylisille.
Täällä hän istuutui sänkynsä reunalle miettien mistä syystä isä oli
kysynyt häneltä Elkestä. Hauke tosin tunsi ulkonäöltä tuon hintelän
kahdeksantoistavuotiaan tytön ruskeahipiäisine kapeine kasvoineen
ja tummine kulmakarvoineen, jotka yhtyivät uhittelevien silmien ja
kapean nenän yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut vaihtanut tuskin
sanaakaan hänen kanssaan. Mutta nyt, kun hän meni vanhan Tede
Volkertsin luo, tahtoi hän toki paremmin tyttöä tarkastaa. Aivan heti
hän tahtoi mennäkkin, ettei joku toinen riistäisi häneltä paikkaa. Ja
niin pukeutui Hauke sunnuntaitakkiinsa ja parhaimpiin saappaisiinsa
ja lähti reippain mielin asialleen.

Patopäällikön pitkänlainen rakennus näkyi jo kaukaa, se kun oli
tavallista korkeammalla multakummulla ja varsinkin kun kylän
korkein puu, muuan valtava saarni, kasvoi sen vieressä. Nykyisen
isännän isoisä, sukunsa ensimäinen patopäällikkö, oli nuoruudessaan
istuttanut sellaisen puun sisäänkäytävän oikealle puolelle. Kaksi
yritystä meni myttyyn, mutta hääpäivänsä aamuna hän oli kolmannella
kerralla istuttanut tämän nykyisen puun, jonka yhä mahtavammaksi
laajenevassa latvassa tuulet vieläkin suhisivat menneiden aikojen
muistoja.

Kun kookas Hauke jonkun ajan päästä nousi tuolle korkealle kummulle,
jonka rinteeseen oli istutettu kaalia ja lanttua, näki hän siellä
ylhäällä matalan oven edessä talon tyttären seisovan. Tytön toinen
käsivarsi riippui rentona sivulla, toinen käsi näytti tarttuneen
selän takana olevaan rautarenkaaseen, jommoisia oli yksi kummallakin
puolella ovea, jotta taloon tuleva ratsastaja saisi siihen hevosensa
kiinnittää. Tyttö näytti katselevan patojen yli merelle, jossa
aurinko illan tyynessä juuri laski veteen, kullaten viimeisillä
säteillään ruskeahipiäistä tyttöä.

Hauke nousi vähän hitaammin rinnettä ylös ja ajatteli itsekseen:
"Eipä hän ole hullumman näköinen!" Samassa hän oli perillä. "Hyvää
iltaa", virkkoi hän astuen tytön luokse. "Mitä sinä tähystelet?"

"Sitä, mitä täällä tapahtuu joka ilta, mutta jota ei liioin voi nähdä
joka ilta." Hän irrotti kätensä renkaasta, niin että se löi kilahtaen
muuria vasten. "Mitä sinä asioit, Hauke Haien?" kysyi hän.

"Semmoista, jota en toivoisi sinun vastaan panevan", sanoi hän. "Isäsi
on ajanut pikkurenkinsä tiehensä ja minä ajattelin pyrkiä hänen
tilalleen."

Tyttö tarkasteli häntä hetkisen. "Olethan sinä vielä jotensakin
henterä. Mutta meillä tarvitaankin paremminkin kahta vahvaa silmää
kuin kahta vahvaa kättä." Tätä sanoessaan hän katsoi Haukeen miltei
synkästi, mutta poika kesti silmäyksen. "Tule siis", jatkoi tyttö.
"Isäntä on tuvassa, mennään sinne."

       *       *       *       *       *

Toisena päivänä astui Tede Haien poikineen patopäällikön avaraan
huoneeseen. Seinät olivat kiillotettujen kaakelien peitossa, joihin
oli katsojan huviksi kuvattu minne laiva täysissä purjeissa, minne
rannalla oleva ankkuri, minne talonpoikaistuvan edessä ryömivä lapsi.
Tämän kestävän tapetin katkaisi mahtava seinäsänky, jonka ovi nyt
oli sulettuna, ja seinäkaappi, jonka molemmista lasiovista näkyi
kaikenlaisia hopea- ja posliiniesineitä. Lähellä viereisen huoneen
ovea oli seinällä lasikupukan suojaama hollantilainen lyömäkello.

Roteva, jonkun verran halvattu talon isäntä istui kiiltävän,
valkeaksi pestyn pöydän päässä nojatuolissaan kirjavilla
villapatjoilla. Hänen kätensä olivat ristissä vatsan päällä ja
pyöreät silmänsä tuijottivat tyytyväisinä edessään olevaan lihavan
hanhipaistin luurankoon. Veitsi ja kahveli lepäsivät lautasella.

"Hyvää päivää, patopäällikkö!" sanoi Haien. Puhuteltu kohotti
hitaasti päänsä ja silmänsä häntä kohti. "Vai te se olette, Tede?"
vastasi hän äänellä, joka muistutti äsken syötyä lihavaa hanhea.
"Istukaa! Teiltä on meille hyvä matka."

"Tulen tänne tuon asian vuoksi", sanoi Tede Haen istuutuen
seinävieritse kulkevalle penkille vastapäätä isäntää. "Teillä on
ollut ikävyyksiä pikkurenkinne kanssa ja olette suostunut ottamaan
minun poikani hänen sijaansa."

Patopäällikkö nyökäytti päätään. "Aivan oikein, Tede, mutta -- mitä
te ikävyyksistä puhutte? Meillä marskikansalla on, Jumalan kiitos,
millä korvata semmoiset jutut." Hän otti lautasella olevan veitsen
ja taputti kuin hyväillen hanhiraukan jäännöksiä. "Tämä oli minun
lempilintuni", sanoi hän tyytyväisesti naurahtaen. "Se söi minun
kädestäni."

"Ajattelin", sanoi vanha Haien jättäen omaan arvoonsa puhujan
viimeisen lausunnon, "ajattelin sitä että poikanulikka oli tehnyt
teille vastusta tallissa."

"Vastusta? Niin niin, Tede, vastustapa aivan tarpeeksi asti! Tuo
paksu juoppokutama ei ollut juottanut vasikoita, vaan makasi täynnä
kuin saapas tallin ylisillä, ja karja huusi koko yön janoissaan, niin
että minun piti nukkua päivälliseen saakka. Semmoinen talonpito ei
vetele."

"Ei toki, päällikkö! Mutta sitä ei tarvitse pelätä minun pojastani."

Hauke seisoi kädet takintaskuissa ovipieltä vasten ja tarkasteli pää
taakse taivutettuna vastakkaisen seinän ikkunalautoja.

Patopäällikkö kohotti katseensa häneen ja nyökäytti päätään, ensin
Haukelle ja sitte myöskin Tedelle. "Ei, ei, teidän Haukenne ei tule
häiritsemään yörauhaani. Koulumestari on jo ennenkin sanonut minulle,
että tämä istuu mieluummin kivitaulun kuin viinalasin ääressä."

Hauke ei kuullut tätä lausuntoa, sillä Elke oli astunut tupaan ja
otti keveällä kädellä ruuan jätteet pöydältä, vilkaisten ohimennen
poikaan tummine silmineen. Silloin sattui Haukenkin katse tyttöön.
"Jumalan ja Kristuksen kautta", sanoi hän itsekseen, "tuo ei ole
hullumman näköinen!"

Tyttö meni ulos. "Niinkuin tiedätte, Tede", alkoi patopäällikkö
uudestaan, "ei Jumala ole suonut minulle poikaa."

"Niin, päällikkö, mutta älkää olko siitä pahoillanne", vastasi
toinen. "Sanotaan suvun älyn kuluvan loppuun kolmannessa polvessa.
Isoisänne, senhän kaikki tiedämme, oli mies, joka kykeni palstojamme
suojelemaan."

Patopäällikkö mietti hetkisen ja kävi jokseenkin nolon näköiseksi.
"Mitä sillä tarkotatte, Tede Haien?" kysyi hän ja kohousi suoraksi
nojatuolissaan. "Minähän olen juuri kolmatta polvea!"

"Niinkö! No, älkää pahastuko, päällikkö; on vaan semmoinen
puheenparsi." Ja laiha Tede Haien katsoi vanhaan viranhaltijaan
melkein äkäisesti.

Tämä puheli edelleen huolettomasti: "Älkää antako vanhain ämmien
ladella itsellenne tuhmuuksia, Tede Haien. Jos tuntisitte tyttäreni,
hän laskee minut kolmasti penkin alle. Tahdoin ainoastaan sanoa,
että teidän Haukenne, lukuunottamatta sitä mitä hän tekee ulkona
vainiolla, tulee täällä minun huoneessani tekemään kynällä ja
piirtimellä semmoista, josta hänelle on itselleenkin hyötyä."

"Aivan niin, päällikkö; olette täysin oikeassa!" sanoi vanha Haien
ja alkoi sitte vaatia palkkasopimukseen muutamia lisäyksiä, joita
hänen poikansa ei ollut illalla muistanut. Niinpä piti tämän
liinaisten paitojen lisäksi saada syksyllä kahdeksan paria villaisia
sukkia ja isä tahtoi poikansa keväisin kahdeksaksi päiväksi kotiin
työhön y.m.s. Patopäällikkö suostui kaikkeen. Hauke Haien oli hänen
mielestään paras pikkurenki, minkä hän voi saada.

-- -- "Nyt syytä itseäsi, poika", sanoi vanhus heidän lähdettyään
talosta, "ellei sinun käy hyvin maailmassa."

Mutta Hauke vastasi rauhallisesti: "Olkaa huoletta, isä; kyllä kaikki
hyvin käy!"

       *       *       *       *       *

Hauke ei ollutkaan niin aivan väärässä. Maailma, tai oikeammin
hänen maailmansa, tuli yhä valoisammaksi mitä kauvemmin hän oli
tuossa talossa, ehkäpä sitä valoisammaksi mitä vähemmin hän voi
luottaa muiden apuun ja mitä enemmän oli pakotettu turvautumaan
omiin voimiinsa. Yksi oli kuitenkin talossa, joka ei suopein silmin
häntä katsellut. Se oli isorenki Ole Peters, aimo työntekijä ja
sukkelasuinen mies. Hänen mielestään oli edellinen, hidas ja tyhmä
mutta voimakas pikkurenki ollut mukavampi, sillä hänelle oli Ole
Peters voinut panna huoletta tynnyrin kauroja selkään ja kaupanpäälle
uskaltanut mukiloida häntä mielensä mukaan. Tuota vielä hiljaisempaa,
mutta itseään henkisesti etevämpää Haukea ei Ole Peters päässyt
niin likelle; Haukella oli oma tapansa kohdella toveriaan. Siitä
huolimatta ymmärsi hän keksiä pojalle töitä, jotka olisivat voineet
olla hänen vielä kehittymättömälle ruumiilleen turmioksi. Kun
isorenki sanoi hänelle: "Olisitpa nähnyt miten Paksu-Nisse tuollaisia
töitä suoritteli, se oli kuin leikkiä vaan", silloin Hauke iski
kiinni koko kuohuvan mielensä voimalla. Hänen onnekseen ymmärsi
Elke joko itse tai isänsä kautta torjua useat tuollaiset yritykset.
Saattaa kysyä, mikä noita kahta toisilleen vierasta ihmistä
kiinnitti toisiinsa. Kuka tietää -- olivathan he molemmat syntyneet
laskijoiksi, ja tyttö ei varmaankaan tahtonut nähdä tärvättävän
toveriaan raskaassa työssä.

Eripuraisuus ison- ja pikkurengin välillä ei ollut lauhtunut talven
kuluessa, kun Martinpäivän jälkeen moninaiset patolaskut alkoivat
saapua tarkastettaviksi.

Oli muuan toukokuun ilta, vaikka oli marraskuun ilma. Huoneeseen
kuului miten myrsky pauhasi ulkona patojen takana. "Hoi", Hauke huusi
talon herra, "tulehan sisään! Nyt saat näyttää osaatko laskea."

"Isäntä", vastasi tämä -- sillä niin puhutellaan täällä haltijaväkeä
-- "minun kai täytynee ensin ruokkia nuortakarjaa."

"Elke!" huusi patopäällikkö. "Missä olet, Elke? -- Mene Olen luo ja
käske hänen ruokkia nuorikarja; Hauken täytyy laskea."

Elke riensi viemään käskyä isollerengille, joka paraikaa ripusteli
tallin seinään hevoskaluja.

Ole Peters läimähytti hihnalla patsaaseen, jonka vieressä seisoi,
ikäänkuin olisi tahtonut lyödä sen sekä poikki että halki: "Hitto
vieköön kirotun kirjurirengin!" -- Tyttö kuuli kyllä sanat ennenkuin
oli sulkenut tallin oven.

"Mitä nyt?" kysyi vanhus hänen astuessaan tupaan.

"Ole kyllä pitää eläimistä huolen", vastasi tytär huultaan purren ja
istuutuen vastapäätä Haukea karkeatekoiselle puutuolille, jommoisia
vielä siihen aikaan täälläpäin tehtiin kotona puhdetöinä. Hän oli
ottanut eräästä laatikosta valkoisen sukan punaisine lintukuvioineen,
jota nyt alkoi neuloa. Pitkäjalkaiset linnut lienevät olleet
haikaroita. Hauke istui vastapäätä laskuihinsa syventyneenä,
patopäällikkö itse lepäsi lepotuolissaan tähystäen unisena Hauken
kynään. Pöydällä paloi, kuten aina päällikkötalossa, kaksi
vahakynttilää, ja molemmat lyijypuitteiset ikkunat olivat ulkoapäin
luukuilla peitetyt ja sisältä kiinniruuvatut -- puhaltakoon sitten
tuuli minkä haluttaa. Aina väliin nosti Hauke päätään katsellen
hetkisen lintusukkaa tai tytön kapeita, rauhallisia kasvoja.

Silloin kuului nojatuolista äkkiä äänekästä kuorsaamista. Molemmat
nuoret vaihtoivat silmäystä ja hymyilivät. Nyt seurasi rauhallisempaa
hengitystä; voitaisiin kai vähän jutellakkin. Hauke vaan ei tiennyt
mistä alottaa. Mutta kun tyttö nosti neuleen ylemmä, jotta linnut
näkyivät koko pituudeltaan, kuiskasi Hauke pöydän yli:

"Mistä olet tuota oppinut, Elke?"

"Mitä oppinut?" kysyi tyttö.

"Noita lintuja neulomaan", sanoi Hauke.

"Niitäkö? Oo, Trine Jans tuolla padolla on minua opettanut. Hän osaa
yhtä ja toista. Trine oli aikoinaan täällä isoisän palveluksessa."

"Silloin sinä kai et vielä ollut syntynytkään?" sanoi Hauke.

"Tuskinpa, mutta Trine käy vieläkin usein meillä."

"Pitääkö hän linnuistakin?" kysyi Hauke. "Luulin hänen välittävän
ainoastaan kissoista."

Elke pudisti päätään: "Hänhän kasvattaa hanhia myötäväksi. Mutta
toissa kevännä, kun sinä olit tappanut angorakissan, alkoivat rotat
tehdä vahinkoa hänen hanhitarhassaan. Nyt hän aikoo rakentaa uuden
tarhan talon etupuolelle."

"Vai niin", sanoi Hauke ja vihelsi hiljalleen. "Sitä vartenko hän on
vedättänyt mantereelta savea ja kiviä! Mutta silloin hänen tarhansa
joutuu sisätielle -- ja onko hänellä siihen lupaa?"

"En tiedä", arveli Elke. Mutta Hauke oli lausunut viimeisen sanan
niin kovalla äänellä, että patopäällikkö heräsi. "Mitä lupaa?" kysyi
hän katsoen miltei rajusti toisesta toiseen. "Mihinkä tarvitaan
lupaa?"

Mutta kun Hauke oli hänelle selittänyt asian, taputti hän nauraen
poikaa olkapäälle: "Eikös mitä, sisätie on kyllin leveä. Pitäisikö
patopäällikkö-paran huolehtia yksin hanhitarhoistakin!"

Hauken mieleen johtui että hän väittelyä jatkamalla vielä voisi
joutua syypääksi Trinen hanhenpoikien kuolemaan ja vaikeni.
"Mutta, isäntä", alotti hän uudestaan, "eiköhän pieni muistutus
tekisi hyvää yhdelle ja toiselle, Ellette itse tahdo siihen
ryhtyä, niin muistuttaisitte valtuusmiehiä, joiden tulee huolehtia
patojärjestyksestä."

"Niin, isäntä", jatkoi Hauke. "Olette jo pitänyt kevättarkastuksenne,
mutta siitä huolimatta Peter Jansen ei ole vielä tähän päivään
mennessä puhdistanut palstaansa rikkaruohoista. Kesällä tulevat
tiklit siellä jälleen iloisesti leikkimään ohdakkeiden ympärillä.
Ja aivan vieressä, en tiedä kenelle se palsta kuuluu, on padon
ulkosyrjään uurtautunut kokonainen kehto. Kauniilla säällä se on
aina täynnä pieniä lapsia, jotka siellä myllertävät. Mutta -- Jumala
varjelkoon meitä tulvavedestä!"

Vanhan patopäällikön silmät suurenivat yhä.

"Ja sitte" -- jatkoi Hauke.

"Mitä vielä, poika?" kysyi patopäällikkö. "Etkö vielä lopettanut?"
Kuului siltä kuin pikkurengin puhe olisi alkanut mennä jo liian
pitkälle.

"Niin sitte, isäntä", jatkoi Hauke, "tunnette tuon paksun Vollinan,
valtuusmies Hardersin tyttären, joka aina tuo isänsä hevoset
marskilta. Kun hän istuu pyöreine pohkeilleen keltaisen valakan
selässä, hui hai, silloin käy padon kaltevuus yhä kaltevammaksi."

Hauke huomasi vasta nyt, että Elke oli katsonut häntä viisailla
silmillään hiljaa päätään pudistaen.

Hän vaikeni, mutta nyt tärähti pöytään vanhuksen nyrkinisku.

"Siitä on alkava myrsky!" huusi hän ja Haukea melkein pelotti se
karhunääni, minkä vanhus näytti omistavan. "Sakotetaan! Pane muistiin
tuo paksu ihminen, Hauke! Tyttö näpisti minulta viime kesänä kolme
nuorta hanhea. Niin niin, pane muistiin vaan!" uudisti hän käskynsä,
kun Hauke vitkasteli. "Luulenpa melkein että niitä oli neljä."

"Mutta, isä", sanoi Elke, "eikö se ollut saukko, joka hanhet vei?"

"Suuri saukkopa tosiaankin!" huusi vanhus ylenkatseellisesti.
"Luulisin voivani erottaa toisistaan paksun Vollinan ja saukon!
Ei, ei; neljä hanhea, Hauke. Mutta siitä muusta, mistä puhuit,
tahdon sanoa että viime kevännä ylipatopäällikkö ja minä, syötyämme
täällä minun talossani yhteisen aamiaisen, kulimme juuri tuon sinun
rikkaruohopalstasi ja kehtosi sivu mitään huomaamatta. Mutta te
kaksi" -- hän nyökäytti pari kertaa miettiväisesti päätään Haukelle
ja tyttärelleen, "kiittäkää Jumalaa, ettette ole patopäälliköitä!
Ihmisellä on vain kaksi silmää ja kuitenkin pitäisi nähdä sadalla.
-- -- Ota nyt esiin urakkatyölaskut ja tarkasta ne; nuo miehet
laskevat usein niin perin kurjasti."

Sitte hän nojautui jälleen taaksepäin tuolissaan, raskas ruumiinsa
vavahti pari kertaa ja vaipui pian huolettomaan uneen.

       *       *       *       *       *

Samantapaisia näytelmiä uudistui monena iltana. Hauke oli
teräväsilmäinen eikä jättänyt paljastamatta minkäänlaisia
väärinkäytöksiä ja laiminlyöntejä patoa koskevissa asioissa. Ja
kun ukko ei voinut aina hänen huomautuksiaan umpisilmin sivuuttaa,
tuli koko virantoimitukseen huomaamatta virkeämpi henki. Ne, jotka
olivat totuttuun tapaansa yhä jatkaneet vanhoja syntejään ja tunsivat
nyt äkkiä näpäytettävän laiskanpulskeille sormilleen, katsoivat
paheksuen ja hämmästyneinä ympärilleen, ihmetellen mistä nuo lyönnit
olivat lähtöisin. Ja Ole, isorenki, piti kyllä siitä huolen, että
oikea tieto levisi mahdollisimman laajalle, herättäen siten noissa
piireissä vastenmielisyyttä Haukea ja hänen isäänsä kohtaan, joka
myöskin sai osan syyllisyydestä. Mutta ne, joihin ei oltu kosketeltu
tai jotka hyväksyivät itse asian, nauroivat ja tekivät pilaa siitä,
että poikanen kerrankin oli saanut vanhuksen liikkeelle. "Vahinko
vain", sanoivat he, "ettei poikapahalla ole asianmukaista maaosuutta
jalkainsa alla. Muuten saataisiin hänestä vielä kerran patopäällikkö
semmoinen, kuin tämän edellisetkin ovat olleet. Mutta isäukon pari
marskikaistaletta, ne eivät siihen riitä."

Kun ylipatopäällikkö saapui seuraavana syksynä tarkastukseen, katseli
hän vanhaa Tede Volkertsia kiireestä kantapäähän, tämän tarjotessa
hänelle aamiaista. "Tosiaankin, patopäällikkö", virkkoi hän, "minusta
tuntuu kuin te itse asiassa olisitte tullut puolikymmentä vuotta
nuoremmaksi. Olette pitänyt korvani aivan kuumina kaikilla noilla
uusilla ehdotuksillanne. Kunpa vaan saisimme ne kaikki suoritetuiksi."

"Mainiosti, mainiosti, arvoisa herra ylipatopäällikkö", vastasi
vanhus suutaan maiskuttaen. "Tuo hanhenpaisti kyllä voimia lisää.
Niin, olen vielä, Jumalan kiitos, kaikin puolin terve ja reipas." Ja
vilkaistuaan ympärilleen ettei Hauke ollut lähitienoilla, jatkoi hän
arvokkaan rauhallisesti: "Toivon voivani Jumalan avulla vielä pari
vuotta esteettä hoitaa virkaani".

"Sen asian menestykseksi tahdomme, rakas päällikkö, juoda maljan",
vastasi esimiehensä kohoten istualtaan.

Elke, joka oli askaroinut aamiais-puuhissa, puikahti juuri kuin lasit
kilahtivat vastakkain hiljaa nauraen tuvan ovesta ulos. Sitte hän
haki kyökistä lautasellisen ruuanjätteitä ja läksi juoksuttamaan
niitä navetan läpi siipikarjalle. Navetassa seisoi Hauke, nostellen
huonojen säiden tähden jo sisäruokintaan otetuille lehmille tadikolla
heiniä rehuvasuihin. Mutta nähdessään tytön tulevan, työnsi hän
tadikon maahan. "Mitä nyt Elke?" kysyi hän.

Tyttö jäi seisomaan nyökäyttäen hänelle päätään. "Niin, Hauke, sinun
olisi pitänyt olla äsken sisällä!"

"Sisällä? Minkätähden, Elke?"

"Herra ylipäällikkö on kiittänyt isäntää!"

"Isäntää? Mitä se minuun kuuluu?"

"Eipä tietenkään, minähän tarkotinkin että hän on kiittänyt
patopäällikköä!"

Tumma puna lensi nuorukaisen kasvoille. "Tiedän kyllä", sanoi hän,
"mitä tähtäät."

"Älähän nyt punastu, Hauke. Sinuahan se ylipäällikkö oikeastaan
kiitti!"

Hauke katsoi häneen heikosti hymyillen. "Entä sinua, Elke?" sanoi hän.

Mutta tyttö pudisti päätään: "Ei, Hauke; silloin kuin minä yksin olin
auttajana, ei meitä silloin kiitetty. Enhän minä osaa muuta kuin
laskea. Mutta sinä näet siellä ulkona kaikki, mitä patopäällikön
itsensä pitäisi nähdä. Sinä olet työntänyt minut varjoon!"

"Sitä en ole tahtonut tehdä, kaikkein vähimmän sinulle", sanoi Hauke
ujosti, työntäen muutaman lehmän syrjään. "Hoi, Kirjo, älä toki syö
tadikkoa kädestäni, riittää vähempikin!"

"Älä luule että olen siitä millänikään", sanoi tyttö vähän
mietittyään. "Nehän on miesten töitä!"

Silloin ojensi Hauke hänelle kätensä: "Elke, annappas kättä sille
asialle".

Tumma puna kohosi tytön ruskeille kasvoille. "Minkätähden? Enhän
valehtele!" huudahti hän.

Hauke aikoi vastata, mutta tyttö oli jo juossut ulos navetasta ja
seisoi tadikko kädessään eikä kuullut enää muuta kuin hanhien ja
kanojen huutoa ja kaakatusta.

       *       *       *       *       *

Tammikuu Hauken kolmatta palvelusvuotta oli kulumassa, kun päätettiin
viettää yhteistä talvijuhlaa -- "jääkeilajuhlaksi" sitä sanottiin.
Yhtämittaiset pakkassäät ja tyynet ilmat olivat laskeneet kaikkiin
marskialueen kanaviin lujan, sileän kristallipeitteen. Nämät alueet
tarjosivat siten laajan kentän pienten, lyijyllä täytettyjen
puupallojen maaliin heittämiseksi. Päivän toisensa perään puhalsi
vieno koillistuuli. Kaikki oli jo kunnossa. Manterelaiset marskimaan
itäpuolella olevassa kirkonkylässä, jotka viime vuoden leikissä
olivat päässeet voittajiksi, olivat saaneet ja vastaanottaneet kutsun
kilpailuun. Kummallakin puolella oli valittu yhdeksän heittäjää;
johtaja ja järjestysmiehet olivat niinikään valitut. Viimemainittujen
tehtäviin kuului neuvotella ja sopia epäilyksenalaisista heitoista.
Semmoisiksi valittiin aina henkilöitä, jotka osasivat paraiten pitää
puoliaan, mieluummin nuoria miehiä, joilla paitsi tavallista tervettä
järkeä oli sukkela kieli. Näihin kuului ennen kaikkea Ole Peters,
patopäällikön isorenki. "Heittäkää kuin paholaiset!" sanoi hän.
"Kokkapuheet seuraa itsestään!"

Oli juhlapäivän aattoilta. Kirkonkylän kapakan sivuhuoneeseen oli
kokoontunut joukko heittäjiä päättämään muutamien vielä viime hetkenä
pyrkineiden hyväksymisestä. Hauke Haienkin oli niiden joukossa.
Ensin hän ei ollut tahtonut ottaa osaa, huolimatta siitä että tiesi
olevansa harjaantunut heittäjä. Hän pelkäsi pyyntönsä tulevan
hylätyksi Ole Petersin vaikutuksesta, jolla oli leikissä kunniavirka.
Tätä tappiota Hauke tahtoi välttää. Mutta Elke oli viime hetkenä
kääntänyt hänen mielensä. "Hän ei uskalla sitä tehdä, Hauke", oli
tyttö sanonut. "Ole Peters on päiväläisen poika, sinun isälläsi on
lehmä ja hevonen ja hän on kylän viisain mies."

"Mutta jos hän sen kuitenkin tekee?"

Elke käänsi häneen tummat silmänsä ja vastasi hymyillen: "Silloin hän
pyyhkiköön suutaan, jos tahtoo illalla tanssia isäntänsä tyttären
kanssa!" -- Siitä oli Hauken rohkeus kasvanut.

Nyt seisoivat nuoret miehet, jotka vielä halusivat leikkiin
osanottajiksi, palellen ja jalkojaan tömistellen kirkonkylän
kapakan ulkopuolella ja tähystelivät kivilohkareista rakennetun
kirkon tornia, jonka vieressä kapakka sijaitsi. Pastorin kyyhkyset,
jotka kesäisin elättivät henkensä kylän vainiolla, palasivat nyt
talonpoikien pihoista ja aitoista, joista olivat etsineet jyviä, ja
katosivat tornin koloissa oleviin pesiinsä. Lännessä kultasi merta
hohtava iltarusko.

"Huomenna on hyvä sää", sanoi muuan nuori poika ja alkoi astua
kiivaasti edestakaisin. "Mutta kylmä, kerrassaan kylmä!" Kun ei enää
nähty ainoatakaan kyyhkystä lentävän, meni toinen pojista taloon ja
asettui kuuntelemaan sen oven ulkopuolelle, jonka takaa paraikaa
kuului äänekästä vilkasta väittelyä. Patopäällikön pikkurenki oli
niinikään astunut lähemmäksi. "Kuuleppas, Hauke", sanoi äskeinen
nuorukainen, "nyt he väittelevät sinusta!" Selvästi kuuluikin,
sisästä Ole Petersin rämisevä ääni: "Pikkurengit ja poikanulikat
eivät ole asiaankuuluvia".

"Tule", kuiskasi toinen ja koetti vetää Haukea takinhihasta
tuvanovelle. "Täällä voit kuulla kuinka korkealle sinua taksotetaan."

Mutta Hauke riuhtasihe irti ja meni jälleen ulos. "He eivät ole meitä
sulkeneet pois sitä varten, että kuuntelisimme mitä puhuvat", virkkoi
hän mennessään.

Talon edessä seisoi kolmas ilmottautunut. "Pelkään että minulla on
muuan este", huusi hän Hauken tullessa. "En ole vielä täyttänyt
kahdeksaatoista; kunpa eivät kysyisi kastetodistustani! Sinut,
Hauke, isorenkisi kyllä potkii ulos!"

"Niin, ulos!" mumisi Hauke potkaisten jalallaan kiven tien yli, "vaan
ei sisään!"

Tuvassa kävi melu yhä äänekkäämmäksi. Sitte syntyi jälleen vähitellen
hiljaisuus. Ulkona olevat kuulivat taasen vienon koillistuulen
suhinaa ylhäällä kirkontornin huipussa. Kuuntelija tuli heidän
luokseen. "Kenestä he nyt väittelivät?" kysyi kahdeksantoistavuotias.

"Tuosta", sanoi poika osottaen Haukea. "Ole Peters tahtoi tehdä hänet
poikanulikaksi, mutta kaikki huusivat vastaan. 'Hänen isällänsä on
karjaa ja maata', sanoi Jess Hansen. -- 'Maata tosiaankin', huusi
Ole Peters, 'täsmälleen sen verran, että se sopii kolmeentoista
kärrikuormaan!' Viimeksi puhui Ole Hensen. 'Hiljaa!' huusi hän.
'Tahdon opettaa teille huutia; sanokaahan kuka on kylän ensimäinen
mies?' Silloin he ensin vaikenivat ja näyttivät miettivän, kunnes
joku sanoi: 'Se kai on patopäällikkö!' Ja kaikki toisetkin
huusivat: 'Niin niin, sehän on patopäällikkö!' -- 'Entä kuka
sitte on patopäällikkönä?' huusi Ole Hensen jälleen. 'Ajatelkaa
tarkoin!'--Silloin alkoi joku hiljaa nauraa ja sitte taasen joku
toinen, kunnes lopulta kaikki nauroivat täyttä kurkkua. 'No,
valitkaa siis', sanoi Ole Hensen, 'ettehän toki aijo patopäällikköä
syrjäyttää.' Luulen että nauravat vieläkin. Mutta Ole Petersin ääntä
ei siellä enää kuulu!"

Miltei samana silmänräpäyksenä avattiin tuvan ovi. "Hauke! Hauke
Haien!" kuului selvä ääni kylmässä yössä.

Hauke astui sisään eikä enää kuullut kuka tuo patopäällikkö
oikeastaan oli. Siitä, mitä hänen mielessään silloin liikkui, ei ole
kukaan saanut koskaan tietää.

-- -- Kun Hauke jonkun ajan päästä läheni isäntänsä taloa, näki
hän Elken seisovan alhaalla portin luona. Aava, huurteinen alanko
kimmelsi kuunvalossa. "Sinäkö täällä, Elke?" kysyi hän.

Tyttö vain nyökäytti päätään. "Kuinka on käynyt?" kysyi hän. "Onko se
uskaltanut?"

"Mitäpä se ei uskaltaisi?"

"Entä nyt?"

"Niin, Elke, voinhan ainakin koettaa huomenna!"

"Hyvää yötä, Hauke!" Tyttö juoksi keveästi kummun rinnettä ylös ja
katosi rakennuksen ovesta sisään.

Hauke seurasi häntä hitaasti.

       *       *       *       *       *

Laajalla tasangolla patoalueen itäkolkassa liikkui seuraavan päivän
iltapuolella sankka ihmisjoukko. Se seisoi aluksi liikkumattomana
paikallaan, mutta sittemmin -- puupallon lennettyä pari kertaa
sen keskuudesta auringon huurasta sulattaman maan yli -- se eteni
vähitellen yhä kauvemmas takana olevien pitkien, matalien rakennusten
luota. Keskellä seisovat kilpailijat kansan ympäröimänä, joka
miehissä, vanhoineen nuorineen oli rientänyt tänne ei ainoastaan
läheisistä taloista, vaan aina ylhäältä mantereelta saakka. Siellä
oli pitkiin takkeihin puettuja vanhoja miehiä, jotka polttelivat
miettiväisinä lyhyitä piippujaan, ja naisia huivit päässä ja lyhyet
päällystakit yllä, monet taluttaen tai käsivarrellaan kantaen lapsia.
Jäätyneissä ojissa, joita myöten vähitellen edettiin, loisti terävien
ruokojen päissä ilta-auringon kelmeä valo. Oli tuima pakkanen. Mutta
leikkiä jatkettiin keskeytymättä ja kaikkien silmät seurasivat
lentäviä palloja, sillä niistä riippui sinä päivänä kylän kunnia.
Marskikylän järjestysmiehellä oli valkoinen, mannerkylän miehellä
musta rautakärkinen sauva. Siihen paikkaan, minne pallo pysähtyi,
lyötiin sauva maahan vastapuolueen joko vaijetessa tai pilkallisesti
nauraessa. Se, jonka pallo saapui ensimäisenä maaliin, se oli
hankkinut voiton omalle puolueelleen.

Paljo ei tuossa suuressa ihmisjoukossa puhuttu. Ainoastaan silloin,
kun tehtiin joku huomattavampi heitto, kuultiin nuorten miesten ja
naisten huudahtavan. Taikka joku vanha mies otti piipun suustaan ja
naputti sillä hyväntahtoisesti heittäjän olkapäätä: "Olipa se heitto,
sanoi Sakari kun eukkonsa luukusta nakkasi". Tahi: "Heitäthän kuin
isävainajas ennen heitti", tai jotain muuta leikkipuhetta.

Hauken ensimäinen heitto ei onnistunut. Juuri kun hän oli taivuttanut
kätensä heittoon, vetäytyi auringon edestä pilvi, joka oli sitä
siihen asti peittänyt, ja valonsäteet hypähtivät suoraan hänen
kasvoilleen. Heitosta tuli aivan lyhyt, pallo osui syrjään ja jäi
jäälle makaamaan.

"Ei hyväksytä! Ei hyväksytä! Hauke heittäköön uudestaan",
huusivat hänen puoluelaisensa.

Mutta mantereen järjestysmies juoksi paikalle: "On pakosta
hyväksyttävä; heitto kuin heitto!"

"Ole, Ole Peters!" huusi marskinuoriso. "Missä on Ole? Minne
järjestysmiehemme on piiloutunut?"

Mutta Ole oli jo paikalla: "Mikä hätänä, kun noin huudatte? Heittikö
se Hauke kätensäkin? Sitähän minäkin."

"Mitä vielä! Hauken täytyy saada heittää uudestaan. Näytä nyt että
kielesi ei ole aivan suun täyteinen."

"Sen olen jo näyttänyt!" huusi Ole ja astui mantereen järjestysmiehen
luo ladellen koko joukon hullunkurisuuksia. Mutta sitä terävyyttä
ja ivaa, jota tavallisesti sinkoili hänen sanoissaan, ei niissä
tällä kertaa ollut. Hänen vieressään seisoi muuan tyttö rypistetyin
kulmakarvoin ja katsoi häneen terävin, säihkyvin silmin. Puhua ei hän
uskaltanut, sillä naisilla ei ollut tässä leikissä mitään sanomista.

"Lörpöttelet tyhmyyksiä, kun ei sulia kerran järkeä ole!" huusi
toinen järjestysmies. "Aurinko, kuu ja tähdet kuuluvat meille
kaikille ja ovat aina taivaalla. Heitto oli huono ja huonotkin heitot
otetaan lukuun."

Näin kiistelivät he vielä hetkisen, mutta lopputulos oli, että
johtaja kielsi Hauken uudistamasta heittoaan.

"Eteenpäin!" huusivat manterelaiset ja heidän järjestysmiehensä
irrotti maasta mustan sauvan. Heittäjä astui numeronsa huudettua
esille ja heitti pallon eteenpäin. Kun patopäällikön isorenki meni
tarkastamaan heiton tulosta, oli hänen pakko astua Elken ohi.
"Kehenkä sinä olet niin rakastunut, että olet tänään unohtanut
järkesi kotiin?" huusi tyttö hänelle.

Silloin katsoi Ole häneen melkein raivostuneena ja leikillisyys
katosi hänen leveiltä kasvoiltaan. "Rakkaudesta sinuun", sanoi hän,
"sillä sinäkin olet unohtanut järkesi."

"Mene sinä vaan, kyllä minä sinun tunnen, Ole Peters!" vastasi tyttö
ja oikaisihe suoraksi. Mutta Ole käänsi päänsä eikä ollut koko
puhetta kuulevinaan.

Kilpailua yhä jatkui, ja musta ja valkea sauva siirtyivät yhä
edemmäs. Hauken toisella vuorolla lensi hänen pallonsa jo niin
kauvas, että maali, suuri valkeaksi kalkittu tynnyri, tuli selvästi
näkyviin. Hauke oli nyt voimakas, nuori mies ja hän oli lapsuudestaan
saakka harjottanut laskutaitoa ja pallonheittämistä. "Ohoi, Hauke!"
huusi joku joukosta. "Sehän oli kuin arkkienkeli Mikaelin heitto!"
Vanha, leivoksia ja paloviinaa myöskentelevä nainen tunkeutui
väkijoukon läpi hänen luokseen. Nainen kaasi lasin kukkuralleen ja
tarjosi sen Haukelle. "Tule", sanoi hän, "sovitaan pois! Äskeinen
heittosi oli parempi kuin silloinen, kun kissani tapoit!" Hauke
katsoi häneen ja huomasi että se olikin Trine Jans. "Kiitän sinua,
vanhus", sanoi hän, "mutta minä en maista tuota juomaa." Hän otti
taskustaan kirkkaan hopearahan ja pisti sen Trinen käteen. "Ota tuo
ja juo itse lasisi, silloin olemme täydellisesti sopineet."

"Oikein, Hauke!" vastasi vanhus seuraten hänen neuvoaan. "Oikein
puhut; se sopiikin paremmin tämmöiselle vanhalle naiselle kuin minä
olen!"

"Kuinka hanhesi voivat?" huusi Hauke Trinelle, kun tämä jo oli
lähtemässä korineen. Mutta vanha nainen pudisti päätään takaisin
kääntymättä ja huitoi ilmaan kurttuisilla käsillään. "Tyhjää,
tyhjää, Hauke! Teidän kaivannoissanne on liian paljo rottia, Jumala
paratkoon; täytyy hankkia elatuksensa toisella tavalla!" Samassa
tunkeutui hän takaisin väkijoukkoon tarjoten jälleen ryyppyjään ja
leivoksiaan.

Aurinko oli vihdoinkin laskenut padon taakse. Sen sijalla punasi
taivasta sinipunerva hohde. Mustat varikset, jotka lensivät
kisakentän yli, loistivat sen hohdossa aivan kullankellerviltä.
Tuli ilta. Mutta marskilla kulki tumma ihmisjoukko yhä edemmäs
taakse jääneistä asumuksista tynnyriä kohti. Oltiin jo niin lähellä,
että se oli erittäin taitavalla heitolla saavutettavissa. Nyt oli
marskilaisten vuoro. Hauken piti heittää.

Valkaistu tynnyri hohti illan varjossa. "Annatte kai meidän voittaa
vielä kerran!" huusi joku manterelainen. Kilpailu oli ankara ja
viimemainitut ainakin kymmentä jalkaa edempänä.

Hauken hoikka vartalo pistäysi samalla esiin väkijoukosta. Noiden
soikeiden friissiläiskasvojen harmaat silmät tähystivät tynnyriä
kohti. Sivulla riippuvassa kädessä oli pallo.

"Tynnyri on kai sinulle liian suuri", kuuli hän samassa Ole Petersin
rämisevän äänen aivan korvansa juuressa. "Vaihdetaanko harmaaseen
ruukkuun?"

Hauke kääntyi, tähdäten häneen terävän silmäyksen. "Heitän marskin
puolesta!" sanoi hän. "Mihin sinä kuulut?"

"Ajattelin minäkin siihen kuuluvani. Sinä kai sentään heität Elke
Volkertsin puolesta?"

"Pois tieltä!" huusi Hauke asettuen heittoasentoon. Mutta Ole työnsi
päänsä vieläkin lähemmäksi. Silloin äkkiä, ennenkuin Hauke vielä
itse oli ennättänyt tehdä mitään, tarttui muuan käsi tunkeilevaan
kiusantekijään ja tempasi hänet taaksekäsin niin voimakkaasti, että
poika pyörähti keränä nauravien toveriensa joukkoon.

Se ei ollut mikään suuri käsi, joka tuon tempasun teki, sillä kun
Hauke käänsi hiukan päätään, näki hän vieressään Elke Volkertsin,
joka veti ylöskohonneita hihojaan alas. Tummat kulmakarvansa olivat
tuimasti rypistetyt ja kasvoilla paloi harmin puna.

Silloin tunsi Hauke oudon voiman jännittävän käsivarttaan. Hän
kyyristyi hiukan ja heilautti pari kertaa palloa kädessään. Sitte
käsi liikahti ja ilma suhahti, kuolon hiljaisuuden vallitessa
molemmin puolin. Kaikkein silmät seurasivat lentävää palloa, kuultiin
kuinka se halkoi suhisten ilmaa. Äkkiä, pallon ollessa jo kaukana
heittopaikasta, varjostivat sitä kalalokin hopeiset siivet, linnun
lentäessä huutaen padolta päin. Mutta samassa kuultiin pallon tuolla
kaukana kumahtavan tynnyrin laitaan. "Eläköön Hauke!" huusivat
marskilaiset ja voimakkaasti vyöryi pitkin sankkaa joukkoa: "Hauke!
Hauke Haien on voittanut!"

Mutta voittaja, jonka ympärillä kaikki tunkeilivat, tavotti sivulta
vain yhtä ainoata kättä. Ja kun he jälleen huusivat: "Mitä siinä
seisot, Hauke; pallohan on tynnyrissä!" -- silloinkin hän vain
nyökäytti päätään paikaltaan liikahtamatta. Vasta kun tunsi erään
pienen käden lujasti omaansa puristetuksi, virkkoi hän: "Taidatte
olla oikeassa, luulenpa itsekin että olen voittanut!"

Silloin alkoi ihmisjoukko liikehtiä takaisinpäin ja Elke ja
Hauke joutuivat toisistaan eroon kulkeutuen väkijoukon kera
kapakkaan vievälle tielle. Se kääntyi patopäällikön talon kohdalla
mantereelle päin ja täällä onnistui molempien irtautua tungoksesta.
Sillaikaa kuin Elke meni huoneeseensa, seisoi Hauke tallin oven
edessä, katsellen miten sankat ihmisjoukot vähitellen vetäytyivät
kirkonkylän kapakkaan päin, missä oli huone tanssijoita varten.
Hämärä kääri vähitellen seudun vaippaansa ja päivän äänet sammuivat,
kuului vain eläinten liikehtimistä hänen takanaan tallissa. Nyt
oli hän erottavinaan huilun ääntä kapakasta. Sitten kuuli Hauke
asuinrakennuksen nurkkauksessa hameiden kahinaa ja lyhyet, varmat
askeleet riensivät alas polkua, joka vei marskipalstojen kautta
mantereelle. Hämärässä erotti hän kulkijan vartalon ja huomasi että
se oli Elke. Hänkin meni siis tansseihin! Veri syöksähti Hauken
päähän. Eikö hänen pitäisi rientää tytön jälessä ja seurata häntä?
Mutta Haukehan ei ollut mikään naisten hauskuuttaja, ja niin hän
tuota miettien jäi seisomaan, kunnes tyttö hävisi pimeään hänen
näkyvistään.

Kun Hauken ei enää tarvinnut pelätä saavuttavansa Elkeä, läksi hänkin
samaa tietä kulkemaan ja saapui kapakan luo, jonka ulkopuolella ja
porstuassa tungeskelevan väkijoukon huudot ja pilapuheet, huilujen
ja pillien äänet huumasivat hänen korviaan. Kenenkään huomaamatta
tunkeutui hän tanssitupaan. Se oli pieni ja niin täyteen ahdattu,
että tuskin voi nähdä askelta eteensä. Vaijeten asettui Hauke
ovipieleen, katsellen levotonta hyörinää. Ihmiset näyttivät hänestä
narrimaisilta. Ei tarvinnut onneksi ajatellakkaan, että kukaan olisi
enää muistellut iltapäivän tapahtumia ja häntä, joka aivan äskettäin
oli leikin voittanut. Jokainen katseli ainoastaan tyttöään ja pyöri
hänen kanssaan piirissä. Hauken silmät hakivat jotakin, sitä yhtä,
ja vihdoin -- siellä hän olikin! Hän tanssi serkkunsa, nuoren
patovaltuusmiehen kanssa. Mutta pian hän katosi Hauken näkyvistä
eikä enää ilmautunut. Siellä pyöri vain toisia tyttöjä, marskin ja
mantereen kassapäitä, joista hän ei välittänyt. Silloin vaikenivat
äkkiä viulut ja huilut ja tanssi taukosi. Mutta samassa se alotettiin
taas uudestaan. Hauken mieleen johtui nyt että pitäisiköhän Elke
hänelle antamansa lupauksen, vai saisiko nähdä hänen karkeloivan Ole
Petersin kanssa tuosta aivan ohitse. Tuo ajatus oli häneltä melkein
huudon pusertaa. Silloin niin, mitä hän silloin tekisikään? Mutta
Elkeä ei näkynyt tällä kertaa lainkaan tanssijain joukossa.

Vihdoin sekin tanssi loppui ja alkoi toinen, muuan kaksiaskeleinen
hyppy, joka aivan äsken oli päässyt paikkakunnalla kuosiin. Kuului
hurja soitto, nuoret miehet syöksähtivät tyttöjen luo, valot seinillä
välkkyivät. Hauke kurkotti kaulaansa nähdäkseen paremmin tanssijoita.
Tuolla olikin Ole Peters kolmantena parina, mutta kuka oli hänen
toverinaan? Hauken edessä seisova harteikas marskipoika peitti
häneltä tytön kasvot. Mutta tanssi riehui edelleen ja Ole tyttöineen
vetäytyi pyörteestä. "Vollina! Vollina Harders!" huusi Hauke miltei
ääneen ja rinnasta kohosi helpotuksen huokaus. Mutta missä oli Elke?
Eikö häntä ollut kukaan tanssiin pyytänyt, vai oliko hän kieltäytynyt
kaikille, kun ei ollut tahtonut tanssia Olen kanssa? -- Soitto alkoi
uudestaan ja uusi tanssi, mutta Elkeä hän ei vaan nähnyt. Tuollapa
tanssi Olekin, paksu Vollina jälleen käsipuolessaan. "Kas, kas",
sanoi Hauke, "Jess Harderspa taitaa pian joutua viisinekolmansine
marskipalstoineen eläkkeelle! -- Mutta missä on Elke?"

Hauke jätti paikkansa ovipielessä ja tunkeutui peremmälle salia.
Silloin joutui hän äkkiä Elken eteen, joka istui erään vanhemman
ystävättären kanssa muutamassa nurkassa. "Hauke!" huudahti tyttö
häneen katsahtaen. "Oletko sinäkin täällä? En ole nähnyt sinun
tanssivan!"

"En olekkaan tanssinut", vastasi Hauke.

"Miksikä et?" Ja puoleksi istualta kohoutuen sanoi tyttö: "Tahdotko
tanssia minun kanssani? En ole mennyt Ole Petersin kanssa. Hän ei
tule toista kertaa pyytämään!"

Mutta Hauke ei halunnut tanssia. "Kiitos, Elke", sanoi hän, "en
osaa tuota oikein, he voisivat sinulle nauraa ja silloin..."
Hauke keskeytti puheensa ja katsoi harmaine silmineen häneen niin
sydämellisesti, kuin olisi jättänyt niiden tulkittavaksi lopun
sanottavastaan.

"Mitä tarkotat, Hauke?" kysyi tyttö hiljaa.

"Tarkotan, Elke, ettei tänään voi kuitenkaan minulle tapahtua mitään
sen onnellisempaa, kuin jo on tapahtunut."

"Niin", vastasi tyttö, "sinä olet voittanut kilpailussa."

"Elke!" kuiskasi Hauke tuskin kuuluvasti.

Silloin hulmahti kuuma veri tytön kasvoihin: "Mene!" sanoi hän. "Mitä
tahdot?" Ja hän loi katseensa alas.

Mutta kun muuan poika juuri tuli pyytämään Elken ystävätärtä
tanssiin, sanoi Hauke vähän kovemmalla äänellä: "Luulin, Elke,
voittaneeni jotain parempaakin!"

Vielä pari silmänräpäystä viivähtivät tytön silmät lattiassa. Sitte
hän kohotti ne hitaasti ja loi Haukeen katseen, jossa ilmeni koko
hänen olentonsa hiljainen voima, voima joka väreili Haukea vastaan
kuin kesäillan väkevä lämpimyys. "Tee, niinkuin sydämesi käskee,
Hauke", sanoi hän. "Me ymmärrämme toisiamme!"

Elke ei sinä iltana enää tanssinut, ja kun molemmat menivät kotiin,
kulkivat he käsi kädessä. Ylhäällä taivaalla tuikkivat tähdet ja
katselivat äänetöntä marskimaata. Vieno itätuuli toi mukanaan ankaraa
pakkasta. Tuuli puhalsi ja nuo kaksi ihmislasta kulkivat tietään
ohuissa pukineissaan, mutta kuitenkin tuntui kuin kevät olisi äkkiä
puhjennut heidän ympärilleen.

       *       *       *       *       *

Hauke aikoi hankkia itselleen erään esineen, jonka varsinainen
tarkotus tosin siirtyi epämääräiseen tulevaisuuteen, mutta jonka
omistaminen tuottaisi hänelle hiljaista riemua. Sitä varten meni
hän seuraavana sunnuntaina kaupunkiin vanhan kultasepän Andersenin
luo. "Ojentakaa sormenne, niin mitataan", sanoi vanhus tarttuen
hänen nimettömäänsä. "Tämä teidän ei olekkaan niin paksu, kuin
teidänlaisilla on tavallista!" Mutta Hauke sanoi: "Mitatkaa
mieluummin pikkusormesta!" ja ojensi sen hänelle.

Kultaseppä katsoi häneen vähän hämmästyneenä, mutta mitäpä häntä
liikutti talonpoikaisnuorukaisten päähänpistot. "Sellaisia on meillä
valmiina tyttöjen sormusten joukossa", sanoi hän Hauken punastuessa
korvia myöten. Pieni kultasormus sopi hänen pikkusormeensa, hän
otti sen äkkiä ja maksoi kirkkailla hopearahoilla. Sitte pisti hän
sen tykkivin sydämin liivintaskuunsa. Siellä hän sitä alati kantoi,
levottomana ja kuitenkin ylpeänä, ikäänkuin olisi liivintasku
olemassa ainoastaan sitä varten, että siellä lymyilisi tuommoinen
pieni sormus.

Siellä kantoi hän sitä pitkän aikaa, pitipä sen muuttaa majaa vielä
toisenkin liivin taskuun. Tilaisuutta vangin vapauttamiseen ei ollut
vieläkään ilmaantunut. Kerran oli kyllä hänen mielessään kytenyt
ajatus astua suorinta tietä isäntänsä eteen; olihan hänenkin isänsä
tilallinen! Mutta hiukan tyynnyttyään oli hän täysin selvillä, että
vanha patopäällikkö olisi nauranut pikkurenkiään vasten naamaa.
Ja niin puuhailivat hän ja patopäällikön tytär edelleen vanhaan
totuttuun tapaansa toistensa rinnalla, jälkimäinenkin naisellisen
luontonsa mukaisesti vaijeten ja kuitenkin tuntui kummastakin kuin he
olisivat näinkin ollen kulkeneet käsikkäin.

Vuosi viimemainitun talvijuhlan jälkeen erosi Ole palveluksesta ja
vietti häänsä Vollina Hardersin kanssa. Hauke oli arvannut oikein:
vanhus otti eläkkeen, ja keltaista valakkaa ei enää vienyt laitumelle
hänen paksu tyttärensä, vaan lystikäs vävypoika, jonka kerrottiin
ratsastavan aina takaperin hevosen selässä Haukesta oli tullut
isorenki ja hänen sijaansa oli astunut nuorempi. Patopäällikkö
ei tosin ensin olisi suonut hänen ylenemistään. "Olkoon vaan
pikkurenkinä", jupisi hän, "tarvitsen häntä kirjotusteni ääressä!"
"Mutta silloinpa menee Haukekin tiehensä", sanoi Elke. Tämä vanhusta
pelotti ja Hauke sai isonrengin paikan. Siitä huolimatta hän
kuitenkin entiseen tapaan auttoi isäntäänsä patotoimissa.

Toisena vuotena alkoi hän puhua Elkelle, että hänen isänsä oli käynyt
kivuloiseksi ja että niistä muutamista päivistä, jotka hän sai
kesäisin olla isänsä apuna, ei enää nykyään ollut suurtakaan hyötyä.
Vanhus valitteli, ja hän ei voi sitä kauvemmin sietää.

Oli kesäilta. Molemmat seisoivat tuon suuren saarnin alla lähellä
ovea. Tyttö katseli hetkisen vaijeten ylös puun lehvistöön. Sitte hän
virkkoi: "Minä en ole tahtonut sanoa sinulle, Hauke, tuosta asiasta
mitään; arvelin että voit itse paraiten päättää mitä on tehtävä".

"Minun täytynee siis erota teiltä", vastasi Hauke, "enkä voi tulla
koskaan takaisin."

He olivat hetkisen vaiti ja katselivat iltaruskoa, joka haipui
vähitellen padon taakse mereen.

"Kaipa sinun täytynee", sanoi Elke. "Olin eilen aamuna isääsi
katsomassa ja tapasin hänet nojatuoliinsa nukahtaneena. Hänellä oli
piirrin kädessään ja piirustuslauta keskeneräisille töineen edessään
pöydällä. Ja kun hän havahduttuaan oli haastellut vaivaloisesti
neljännestuntia kanssani ja minä aijoin lähteä, silloin puristi hän
kättäni niin tuskaisesti, kuin olisi pelännyt että näimme toisiamme
viimeisen kerran -- mutta..."

"Mitä, Elke?" kysyi Hauke, kun tyttö keskeytti empien.

Pari kyyneltä vierähti Elken poskelle. "Ajattelin vain omaa isääni",
sanoi hän. "Usko minua, hänen käy vaikeaksi luopua sinusta." Ja
ikäänkuin väkivalloin itseään pakottaen lisäsi hän: "Minusta tuntuu
usein kuin minunkin isäni varustautuisi pitkälle matkalle".

Hauke ei vastannut. Hänestä tuntui kuin sormus olisi liikahtanut
taskussa. Mutta jo ennen kuin hän oli ennättänyt hillitä
mielenliikutuksensa, jatkoi Elke: "Ei, ei; älä ole pahoillasi, Hauke!
Luulen ettet sinä ole silti meistä kokonaan eroava."

Silloin tarttui Hauke kiihkeästi tytön käteen -- tämä ei vetänyt
sitä pois. He seisoivat vielä hetkisen käsitysten iltahämyn
laskeutuessa ympärilleen, kunnes vihdoin irtausivat ja menivät
kumpikin suuntaansa. -- Tuulen puuska kohahti saarnin lehvistössä ja
sai ikkunaluukut narahtelemaan. Yö saapui kuulumattomin askelin ja
hiljaisuus laskeusi äärettömän tasangon yli.

       *       *       *       *       *

Elken välityksellä päästi vanha patopäällikkö Hauken palveluksestaan
kesken vuotta, ja talossa oli nyt kaksi uutta renkiä.

Pari kuukautta myöhemmin kuoli Tede Haien. Mutta ennenkuin hän
ummisti silmänsä, huusi hän poikansa vuoteen ääreen: "Istu tänne
luokseni, poikani", sanoi vanhus sammuvalla äänellä, "tänne aivan
lähelle. Sinun ei tarvitse pelätä, sillä se, joka on luonani, on vain
Herran kuolonenkeli, joka on tullut minua noutamaan."

Ja liikutuksesta värisevä poika istui vanhan seinäsängyn ääreen:
"Puhu, isäni, jos sinulla on jotakin sanomista!"

"Niin, poikani; onhan sitä jotakin", sanoi vanhus ja nosti kätensä
peitteelle. "Kun silloin, vielä keskenkasvuisena nuorukaisena, menit
patopäällikön palvelukseen, niin liikkui mielessäni ajatus, että
pääsisit kerran itsekin patopäälliköksi. Se jäi mieleeni, ja aloinpa
vähitellen arvella, että sinä olisit oikea mies sillä paikalla. Mutta
sinun perintösi oli liian pieni semmoiseen virkaan kohotaksesi --
siksi olen palvelusaikanasi elänyt säästeliäästi -- olen koettanut
lisätä perintöäsi."

Hauke tarttui kiihkeästi isänsä käsiin ja vanhus koetti kohoutua
istualleen, voidakseen häntä paremmin nähdä. "Niin, niin, poikani",
jatkoi kuoleva, "tuolla peililaatikon ylimmässä lokerossa on muuan
asiakirja. Sinä tiedät että vanhalla Antje Wohlersilla on viiden ja
puolen demaatin palsta, mutta vanhuudenheikkoutensa vuoksi ei hän
ole enää jaksanut maksaa veroa. Sen vuoksi olen aina Martinpäivän
aikana antanut tuolle köyhälle vaimolle määrätyn summan -- ja monesti
muulloinkin, kun minulla vaan on varoja ollut. Ja niin on hänen
palstansa siirtynyt minulle, kaikki on käynyt laillista tietä.
-- -- Nyt makaa hänkin kuolinvuoteellaan; tuo marskimaittemme sairaus,
syöpä, on hänetkin kukistanut -- sinun ei tarvitse maksaa enää
enempää."

Hän sulki hetkiseksi silmänsä. Sitte sanoi hän vielä: "Se ei tosin
ole paljon, mutta kuitenkin enemmän, kuin jos olisit ollut koko ajan
luonani. Olkoon se onneksesi elämäsi matkalla!"

Pojan lausuessa kiitoksiaan nukahti vanhus uneen. Hänellä ei ollut
enää mitään huolehtimista. Ja jo muutamien päivien päästä sulki
Herran kuolonenkeli hänen silmänsä ainaiseksi ja Hauke otti hänen
isällisen perintönsä haltuunsa.

-- -- Hautauksen jälkeisenä päivänä pistäysi Elke Hauken kodissa.

"Kiitos, Elke, että tulit katsomaan!" huusi Hauke hänelle
tervehdykseksi.

Mutta tyttö vastasi: "En tullut vain katsomaan, minä tahdon täällä
hiukan järjestääkin, jotta voit asua ihmisiksi talossasi. Isäsi oli
niin kiintynyt numeroihinsa ja piirtimeensä, ettei hän liioin muusta
huolehtinut. Sitä paitsi on kuolemakin tuottanut sekasortoa. Koetanpa
saada kotisi taas hiukan hauskemman näköiseksi."

Hauke katsoi häneen luottavasti harmaine silmineen: "Niinpä
koetakkin", sanoi hän; "siitä minäkin pidän."

Sitte alkoi siivoaminen. Piirustuslauta, joka vielä lepäsi
paikoillaan, vietiin ylisille; piirrin ja lyijykynä ja liitu
pantiin huolellisesti peililaatikkoon. Sitte kutsuttiin talon nuori
palvelustyttö avuksi ja huonekalut asetettiin kokonaan uuteen
järjestykseen, jonka jälkeen huone näytti paljoa avarammalta ja
valoisammalta. Nauraen sanoi Elke: "Näitä asioita ymmärrämme vain me
naiset!" ja Hauke, niin paljon kuin hän kunnioittikin isänsä muistoa,
seurasi säteilevin silmin tuota puuhaa, jopa oli itsekin apuna
milloin tarvittiin.

Ja kun iltahämyn saapuessa -- oltiin syyskuun alussa -- kaikki oli
saatu haluttuun kuntoon, tarttui Elke Hauken käteen ja kiinnitti
häneen tummat silmänsä: "Nyt tulet meille illalliselle, sillä minun
on täytynyt luvata isälleni tuoda sinut mukanani. Kun sitte palaat
kotiin, voit astua tyytyväisenä taloosi."

Kun he sitte saapuivat patopäällikön avaraan tupaan, jonka
ikkunaluukut jo olivat suletut ja molemmat kynttilät pöydällä
sytytetyt, aikoi päällikkö nousta lepotuolista seisoalleen, mutta
raskas ruumiinsa vaipui väsähtäneesti takaisin. Hän vain huusi
entiselle rengilleen: "Oikein, oikein, Hauke, että tulet vanhaa
ystävääsi katsomaan! Käyppä lähemmä, tänne aivan lähelle!" Ja kun
Hauke astui hänen tuolinsa viereen, tarttui hän molempine pulleine
käsineen nuorukaisen käteen ja virkkoi: "Kas niin, poikaseni; koeta
vaan olla levollinen, sillä kuolla meidän kaikkien täytyy, eikä sinun
isäsi suinkaan ollut haurainta lajia! Mutta kuulehan, Elke! Laitappa
nyt paisti pöytään, meidän pitää hiukan itseämme vahvistaa. Meillä on
paljo työtä, Hauke! Syksytarkastus tulossa, pato- ja kaivantolaskuja
huoneenkorkuinen kasa, äskeinen patovahinko -- minun pääni menee
aivan pyörälle! Mutta sinä, Jumalan kiitos, olet koko joukon
nuorempi; sinä olet kelpo poika, Hauke."

Tämän pitkän puheen jälkeen, johon vanhus oli vuodattanut sisimmät
huolensa, heittäysi hän takanojoon tuolissaan ja katseli ikävöivin
silmin ovelle, josta Elke juuri tuli sisään paistivati kädessä. Hauke
seisoi hymyillen vanhuksen vieressä.

"No istutaan", sanoi patopäällikkö, "ettemme tärvää aikaa turhaan;
kylmänä se ei maistu miltään."

Ja Hauke istuutui. Oli aivan luonnollista että hän auttoi Elken
isää töissään. Ja kun syystarkastus oli mennyt ja sen lisäksi pari
kuukautta uuttakin tilivuotta kulunut, silloin oli Hauke puolestaan
suorittanut suurimman osan työstä.

       *       *       *       *       *

Kertoja pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Ulkona kuului lokin huutoa
ja eteisessä askeleiden kopinaa, aivan kuin joku olisi puhdistanut
saappaitaan sitkeästä savesta.

Patopäällikkö ja valtuutetut katsahtivat ovelle päin. "Mitä se?"
huusi ensinmainittu.

Tanakka mies, sadelakki päässään, astui sisään. "Herrani", sanoi hän,
"me molemmat olemme hänet nähneet, Hans Nickels ja minä. Rannikon
ratsastaja ajoi marskipatamaan!"

"Missä näitte hänet?" kysyi patopäällikkö.

"Eihän ole kuin yksi 'wehle'; Jansenin palstalla, siinä mistä Hauke
Haienin padontamaa alkaa."

"Näittekö hänet vain yhden kerran?"

"Vain kerran; sitä paitsi se näyttikin vain varjolta. Mutta eihän se
silti tarvinnut olla ensi kerta kun hän näyttäysi."

Patopäällikkö oli noussut. "Suonette anteeksi", sanoi hän minuun
kääntyen, "meidän täytyy käydä katsomaan missä onnettomuus uhkaa."
Sitte hän meni sanantuojan kanssa ovelle päin; kaikki muutkin
nousivat ja seurasivat mukana.

Jäin koulumestarin kera kahden tuohon suureen, autioon huoneeseen.
Verhoamattomista ikkunoista, joita ei nyt enää niiden edessä istuvien
vierasten selät peittäneet, näki selvästi kuinka myrsky kiidätti
synkkiä pilviä taivaalla. Vanhus istui yhä vieläkin paikallaan,
hieman ivallinen mutta kuitenkin samalla myötätuntoinen hymy
huulillaan. "Tupa näyttää käyneen tyhjäksi. Saanko pyytää teitä
huoneeseeni -- minä asun tässä samassa talossa? Ja voitte uskoa
minua, minä tunnen tämän seudun ilmat: meidän ei tarvitse mitään
pelätä."

Kiitin tarjouksesta, sillä minua alkoi hiukan vilustaa. Kynttilä
kädessä nousimme portaita myöten muutamaan yliskamariin, joka
tosin oli rakennuksen länsipuolella, mutta jonka ikkunoita peitti
paksut villakangasverhot. Kirjahyllyllä näin sievosen kirjaston,
sen vieressä kahden vanhan professorin muotokuvat; pöydän edessä
oli suuri nojatuoli. "Olkaa kuin kotonanne", sanoi ystävällinen
isäntäni ja viskasi turpeenkappaleen vielä hehkuvaan pieneen uuniin,
jonka päällä näkyi pieni läkkikattila. "Hetkinen vain, ja se rupeaa
kiehumaan. Laitan sitte meille pienet totilasit, se pitää mielenne
virkeänä."

"Totia ei tarvita", vastasin minä. "En tule lainkaan uniseksi, jos
vain annatte minun seurata Haukenne elämäntarua."

"Niinkö arvelette?" ja hän vilkutti minulle älykkäitä silmiään,
jonka jälkeen heittäysin mukavaan nojatuoliin. "Kas niin, mihinkä me
jäimmekään? -- -- Niin, niin; kyllä muistan! Siis":

Hauke oli saanut isänsä perinnön haltuunsa, ja kun vanha Antje
Wohlers oli päättänyt kärsimyksensä, tuli hänen omistamansa palsta
vielä lisäksi. Mutta isän kuolemasta, tai oikeammin hänen viimeisistä
sanoistaan alkaen oli Haukessa alkanut orastaa jotakin, jonka
siementä hän oli aina poikavuosiltaan asti sielussaan kantanut. Hän
toisti tuon tuostakin mielessään sitä ajatusta, että hän olisi oikea
mies, kun tulee aika valita uusi patopäällikkö. Niin se oli: hänen
isänsä, jonka kai olisi pitänyt ymmärtää asia, koskapa oli kylän
viisain mies, oli liittänyt nämät sanat viimeiseksi lahjaksi hänen
perintöönsä. Wohlersin palsta, josta hänen niinikään oli isäänsä
kiittäminen, tiliisi olemaan ensimäinen porras hänen noustessaan
tuota päämäärää kohti. Sillä, vaikka nekin olivat hyvät olemassa --
patopäälliköllä piti toki olla enemmänkin palstoja hallussaan. -- --
Mutta hänen isänsä, oli yksinäisinä vuosinaan elänyt säästeliäästi,
ja niillä varoilla, mitkä hän siten oli kokoonsaanut, oli hän päässyt
tuon uuden palstan omistajaksi. Samoin voisi Haukekin tehdä, voisipa
enemmänkin, sillä isänsä voimat olivat olleet jo murtuneet, mutta
hän voisi raataa vuosikausia nuorin voimin. -- -- Sen pahempi,
vaikkapa hän pyrkisikin tuota tietä päämaaliinsa, ei hänellä ollut
ainoatakaan ystävää koko kylässä, sillä niitä kulmia ja särmiä, jotka
olivat ilmautuneet hänen palvellessaan vanhaa isäntäänsä, ei oltu
unohdettu, ja hänen vanha vastustajansa Ole Peters oli hiljattain
saanut perinnön ja alkanut kohota hyvinvoivaksi mieheksi. Hänen
sielunsa silmien ohi kiiti joukko kasvoja, ja ne kaikki katsoivat
häneen ilkein silmin. Hän tunsi syvää vihaa noita ihmisiä kohtaan;
hän ojensi käsivartensa ikäänkuin olisi tahtonut käydä heihin
käsiksi, sillä he tahtoivat syrjäyttää hänet virasta, johon hän yksin
heistä kaikista oli sopiva. Ja nuo ajatukset eivät hellittäneet, vaan
palasivat yhä uudelleen ja uudelleen. Hänen nuoreen sydämeensä kasvoi
miehekkyyden ja rakkauden ohella myöskin kunnianhimo ja viha. Mutta
nämät viimemainitut kätki hän syvälle sisimpäänsä, eipä edes Elke
tietänyt niistä mitään.

Uudenvuoden aikana vietettiin eräitä häitä. Morsian oli sukua
Haieneille, ja Hauke ja Elke olivat molemmat kutsutut vieraiksi, jopa
sattui niin, että he erään lähemmän sukulaisen poissaolon vuoksi
saivat hääpöydässä sijansa toistensa vieressä. Ainoastaan siinä
hymyssä, joka värähti kummankin kasvoilla, ilmeni heidän ilonsa
tuosta sattumasta. Mutta Elke istui tänään hajamielisenä keskustelun
sorinassa ja lasien kilinässä.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Hauke.

"Oi, ei mikään; on vaan liiaksi ihmisiä täällä."

"Mutta sinä näytät niin surulliselta!"

Tyttö pudisti päätään. Sen enempää ei puhuttu.

Silloin herätti Elken vaiteliaisuus ikäänkuin mustasukkaisuutta
Haukessa ja hän tarttui salaa pöytäliinan alitse tytön käteen.
Sepä ei vetäytynytkään takaisin, vaan liittyi luottavaisesti
hänen käteensä. Olikohan tytön ehkä yllättänyt yksinäisyyden ja
avuttomuuden tunne, nähdessään joka päivä edessään isänsä riutuvan
olennon? -- Hauken mieleen ei johtunut kysyä tuota asiaa, mutta
henkeään pidättäen veti hän kultasormuksen taskustaan. "Annatko
sen olla siinä?" kysyi hän vavisten, työntäessään sormuksen tytön
nimettömään.

Vastapäätä, pöydän toisella puolella, istui pastorinrouva. Hän laski
äkkiä kahvelinsa syrjään: "Jumala, tuota tyttöä!" huudahti hän
kääntyen naapurinsa puoleen. "Sehän on kalman kalpea!"

Mutta veri palasi Elken kasvoihin. "Voitko odottaa, Hauke?" kysyi hän
hiljaa.

Viisas friissiläinen mietti kuitenkin hetkisen. "Mitä sitten?" kysyi
hän lopulta.

"Tiedät sen hyvin; en tarvitse sitä sinulle sanoa."

"Olet oikeassa", sanoi hän. "Kyllä, Elke, saatan hyvinkin odottaa --
kunhan tuosta odottamisesta vaan kerran tulee loppu!"

"Oi Jumalani, pelkään sen loppuvan hyvinkin pian! Älä puhu noin,
Hauke; onhan isäni kuolema kysymyksessä!" Elke laski kätensä
povelleen: "Siihen saakka", sanoi hän, "kannan sormustasi täällä. Et
tarvitse pelätä saavasi sitä takaisin minun elinaikanani!"

Silloin hymyilivät molemmat ja heidän kätensä puristivat toisiaan
niin lujasti, että tyttö kai jossakin toisessa tilassa olisi huutanut
ääneensä.

Pastorinrouva oli sillaikaa lakkaamatta tarkastanut Elken silmiä,
jotka paloivat kahtena tummana liekkinä pitsitetyn kultakankaisen
lakin alla. Heidän puheestaan ei hän kuitenkaan ollut ymmärtänyt
mitään pöydässä vallitsevan hälinän takia. Naapurinsa puoleen ei hän
myöskään enää kääntynyt huomautuksillaan, sillä hänen ei ollut tapana
häiritä alkavia liittoja -- niistähän koitui vain hänen miehelleen,
pastorille, kuulutus- ja vihkimätuloja.

       *       *       *       *       *

Elken aavistus kävi toteen. Eräänä aamuna Pääsiäisen jälkeen
tavattiin patopäällikkö Tede Volkerts sängyssään kuolleena. Kasvojen
sävy osotti että hän oli nukkunut rauhallisesti. Hän olikin
viimeisinä kuukausina monesti valittanut elämään kyllästymistä.
Mieliruokansa uunipaisti, yksinpä tuo herkkujen herkku hanhipaistikin
oli kadottanut viehätyksensä.

Kylässä oli nyt ylhäinen ruumis. Mantereen hautuumaalla, lähellä
kirkkoa, oli muuan käsintaotulla rauta-aidalla ympäröitty hauta.
Kookas sininen hautakivi seisoi siinä saarnia vasten ja sen kylkeen
oli hakattu kuolleen kuva vahvoine leukoineen. Alle oli piirretty
suurin kirjaimin:

    Se kuolo on, mi kaikki vie,
    Se taiteen, tieteen loppu lie;
    Jo nukkui viisas mieskin tuo,
    Jumala hälle autuun suo!

Se oli edellisen patopäällikön Volkert Tedsenin hautakivi. Nyt oli
viereen kaivettu uusi hauta, johon laskettaisiin hänen poikansa,
äsken kuollut patopäällikkö Tede Volkerts. Jo tuli alhaalta marskilta
ruumissaattue, joukko vaunuja kaikista seurakunnan kylistä.
Ensimäisissä oli raskas kirstu. Sitä vetivät patopäällikön molemmat
kiiltävät hevoset ylös hiekkaista mäkeä mantereelle. Hevosten harjat
ja hännät liehuivat rajussa kevättuulessa. Vainajainpelto kirkon
vieressä oli ääriään myöten väkeä täynnä, yksinpä muuratulle portille
oli kiivennyt poikia, joilla oli pieniä lapsia mukanaan. Kaikki
tahtoivat nähdä hautajaisia.

Peijaistalossa alhaalla marskilla oli Elke varustanut hautajaispidot.
Vanhaa viiniä asetettiin katettuun pöytään ylipatopäällikön ja
pastorin paikalle -- ensinmainittukin oli tänään juhlaan saapunut
-- pullo vanhaa viiniä kummankin kohdalle. Kun kaikki oli
järjestetty, meni Elke tallin läpi takaportille. Hän ei tavannut
ketään matkallaan; rengitkin olivat ruumissaatossa. Tänne hän jäi
seisomaan, katsellen miten tuolla ylhäällä kylässä viimeiset vaunut
juuri pääsivät kirkolle. Hetken päästä syntyi jonkunlainen liike,
jota näytti seuraavan kuolonhiljaisuus. Elke risti kätensä. Nyt kai
kirstu laskettiin hautaan: "Maaksi pitää sinun jälleen tuleman!"
Vastustamattomasti, aivan kuin ne olisivat kuuluneet hautuumaalta
tänne asti, lausui Elke nuo sanat hiljaa itsekseen. Hänen silmänsä
täyttyivät kyynelin ja rinnan yli ristityt kätensä vaipuivat helmaan.
"Isä meidän, joka olet taivaissa!" rukoili hän hartaasti. Ja kun
Herran-rukous oli päättynyt, seisoi hän vielä kauvan liikkumattomana,
hän, tuon suuren marskitalon nykyinen omistajatar, ja kuoleman ja
elämän ajatukset alkoivat taistella ylivallasta hänen sielussaan.

Kaukainen jyrinä herätti hänet mietteistään. Avatessaan silmänsä
näki hän jo vaunujen toistensa jälkeen pyörivän kiireistä vauhtia
marskia pitkin ja lähenevän taloa. Elke oikasihe, katsahti vielä
kerran terävästi sinnepäin ja meni sitte, samoin kuin oli tullutkin,
tallin kautta takaisin juhlallisesti järjestettyihin pitohuoneisiin.
Täälläkään ei ollut ketään, ainoastaan seinäin läpi kuuli hän
palvelijoittensa ääniä kyökistä. Juhlapöytä oli siellä niin hiljainen
ja yksinäinen. Ikkunoiden välissä oleva peili oli valkoisella
vaatteella peitetty ja samoin kaikki muukin, mikä oli kiiltävää
ja kirkasta. Elke näki seinäsängyn ovet olevan auki, tuon sängyn,
jossa hänen isänsä oli nukkunut kuolemaan. Hän meni luo ja sulki ne
huolellisesti. Kuin tajuttomana luki hän ruusujen ja neilikkojen
keskelle oveen kultakirjaimin piirretyn mietelmän:

    "Kun päivätyösi hyvin laatuu,
    Niin uni toverikses saapuu."

Se oli aina isoisän ajoilta! -- Tyttö heitti silmäyksen
seinäkaappiin. Se oli miltei tyhjä, mutta lasiovien läpi näki hän
siellä vielä hiotun lasipikarin, jonka hänen isänsä oli kertonut
voittaneensa nuorina päivinään eräässä kilparatsastuksessa. Hän
otti sen kaapista ja asetti ylipatopäällikön lautasen eteen. Sitte
hän meni ikkunan luo, sillä kummun rinteeltä kuului jo vaunujen
jyryä. Toinen toisensa perästä pysähtyivät ne portaiden eteen, ja
paljoa hilpeämmällä mielellä kuin lähtiessään hyppäsivät vieraat
nyt alas istuimiltaan. Käsiään hieroen ja jutellen tunkeutuivat he
asuinsuojiin.

Vähän ajan päästä istuivat vieraat juhlapöytään, missä maukkaat
ruuat höyrysivät, ylipatopäällikkö ja pastori kunniapaikalle
"vierashuoneeseen". Melu ja äänekäs puhelu täytti suojat, ikäänkuin
ei kuolema olisi milloinkaan levittänyt tänne äänetöntä suruverhoaan.
Mykkänä kävi Elke palvelijainsa kanssa pöytien ympäri, katsoen
ettei vierailta mitään puuttunut. Hauke Haienkin istui pöydässä Ole
Petersin ja muiden pienempäin tilanhaltijain joukossa.

Aterian päätyttyä otettiin nurkasta esiin valkoiset merenvahapiiput
ja pantiin tupakaksi. Elke taasen hääräili tarjoten vieraille kahvia;
sitäkään ei tänään säästetty. Vastahaudatun pulpetin ääressä seisoi
ylipatopäällikkö puhellen pastorin ja valkohapsisen valtuutetun Jewe
Mannersin kanssa. "Kaikki hyvin herrani", lausui ensinmainittu.
"Vanhan patopäällikön olemme haudanneet kunnialla, mutta mistä otamme
uuden? Arvelen, Manners, että teidän on siihen toimeen ryhtyminen!"

Vanha Manners kohotti hymyillen pienen mustan patalakin valkoisilta
hiuksiltaan: "Herra ylipatopäällikkö", sanoi hän, "se leikki tulisi
olemaan liian lyhyt. Tulin valtuusmieheksi silloin, kuin Tede
Volkerts vainaja nimitettiin patopäälliköksi, ja siitä on nyt jo
neljäkymmentä vuotta."

"Se ei ole mikään vika, Manners. Sitä paremmin tunnette tehtävät,
ettekä joudu pulaan."

Mutta vanhus pudisti päätään: "Ei, ei, teidän armonne. Sallikaa minun
olla se kuin olen, niin voinen vielä laahautua muiden mukana parisen
vuotta."

Pastori riensi hänen avukseen: "Miksikäs ei nimitettäisi toimeen
sitä, joka kuitenkin on viime vuosina pääasiallisesti virkaa
hoitanut?"

Ylipatopäällikkö katsoi häneen: "En ymmärrä, herra pastori?"

Mutta pastori osotti sormellaan toiseen huoneeseen, jossa Hauke
näytti selittävän hitaasti ja vakavasti jotakin asiaa parille
vanhemmalle miehelle. "Tuolla hän seisoo", sanoi pastori. "Tuo pitkä
friissiläisvartalo, viisaat harmaat silmät lähellä ohutta nenää ja
niiden yläpuolella kaarevat kulmakarvat. Hän oli vanhuksen renkinä ja
on nyt oman pikkutilan haltijana. Tosin on hän vielä jotenkin nuori."

"Näyttää olevan noin kolmenkymmen vuotias", sanoi ylipatopäällikkö
tarkastellen osotettua henkilöä.

"Hän on tuskin neljääkolmatta täyttänyt", huomautti valtuusmies
Manners. "Mutta pastori on oikeassa. Mitä hyviä ehdotuksia meillä
liekin viime vuosina tehty patoja ja kaivantoja koskevissa asioissa,
ne ovat hänestä lähteneitä; vanhus ei enää viime vuosina paljoa
jaksanut."

"Vai niin?" sanoi ylipatopäällikkö. "Ja te olette sitä mieltä, että
hän olisi myöskin oikea mies entisen herransa virkaan?"

"Oikea mies hän kyllä olisi", vastasi Jewe Manners. "Mutta häneltä
puuttuu, niinkuin täällä sanotaan, savea jalkain alta. Hänen isällään
oli noin viisitoista, pojalla itsellään lienee noin kaksikymmentä
demaattia. Mutta niin pienellä osuudella ei ole vielä kukaan
patopäälliköksi tullut."

Pastori aukasi jo suunsa jotain sanoakseen, kun Elke Volkerts, joka
oli ollut jo jonkun aikaa huoneessa, astui äkkiä heidän luokseen.
"Suvaitseeko teidän armonne minun lausua pari sanaa?" kysyi hän
ylipatopäälliköltä. "Tarkotan vain, ettei erehdyksestä tulisi vääryys
tapahtuneeksi!"

"Niin, puhukaa vaan, Elke neiti!" vastasi tämä. "On aina mieluista
kuulla järkeä kauniilta neidonhuulilta!"

"Ei se ole järkeä, teidän armonne; tahdon vain sanoa totuuden."

"Sitäkin meidän pitää kuulla, Elke neiti."

Tytön tummat silmät katsahtivat vielä kerran ympärille, ikäänkuin
varmistuakseen ettei ollut tarpeettomia kuuntelijoita lähellä.
"Teidän armonne", alotti hän poven kohoillessa kiihkeästi.
"Kummisetäni, Jewe Manners, sanoi teille ettei Hauke Haienilla
ole kuin noin kaksikymmentä demaattia. Asia on kyllä, niin tällä
hetkellä. Mutta niin pian kuin toisin tarvitaan, on Hauke Haien
oleva sensuuruisen tilan omistaja, kuin tämä isäni entinen, nykyään
minun omistamani talo on. Ne yhteenlaskettuna kai riittänevät yhden
patopäällikön osaksi."

Vanha Manners kumarsi valkohapsisen päänsä häntä kohden, ikäänkuin
paremmin nähdäkseen puhujan. "Mitä se merkitsee?" sanoi hän. "Mitä
puhut, lapsi?"

Mutta Elke veti povestaan mustaan nauhaan pujotetun sormuksen: "Olen
kihloissa, kummisetä", sanoi hän. "Tässä on sormus ja Hauke Haien on
sulhaseni."

"Ja milloin -- voinenhan tuota kysyä, koska olin ristiäisissäsi, Elke
Volkerts -- milloin tämä on tapahtunut?"

"Siitä on jo aikoja. Olin kuitenkin jo silloin laillisessa ijässä,
kummisetä", vastasi Elke. "Isäni oli käynyt heikoksi, ja kun tunsin
hänen voimainsa vähyyden, en tahtonut enää tuolla asialla hänen
rauhaansa häiritä. Nyt hän siellä Jumalan luona näkee, että lapsensa
on tuon miehen rinnalla hyvässä turvassa. Olisin vaijennut vielä
suruvuoden loppuun, mutta nyt olen ollut pakotettu puhumaan Hauken
ja marskimaan tähden." Ja kääntyen ylipatopäällikköön lisäsi hän:
"Suokaa anteeksi rohkeuteni, teidän armonne!"

Nuo kolme miestä katselivat häntä. Pastori hymyili, vanha valtuutettu
hymähteli: "hm, hmm!" ja ylipatopäällikkö hieroi otsaansa, niinkuin
ainakin tärkeätä ratkaisua tehdessään. "Niin, niin, rakas neitiseni",
sanoi hän lopulta. "Mutta kuinka määrää laki täällä marskeillanne
aviollisista omistusoikeuksista? Minun täytyy tunnustaa, etten tällä
hetkellä oikein käsitä tätä sekasotkua."

"Se ei ole tarpeenkaan, teidän armonne", vastasi patopäällikön tytär.
"Aijon ennen häitä siirtää omaisuuteni sulhaselleni. Minussakin on,
nähkääs, rahtunen ylpeyttä", lisäsi hän; "tahdon mennä naimisiin
kylän rikkaimman miehen kanssa!"

"No, Manners?" sanoi pastori. "Arvelen ettei teillä liene mitään
sitä vastaan, että liitän yhteen nuoren patopäällikön ja edellisen
päällikön tyttären?"

Vanhus pudisti hiljaa päätään. "Jumala suokoon heille siunauksensa!"
sanoi hän hartaasti.

Mutta ylipatopäällikkö ojensi tytölle kätensä: "Totta ja järkevää
olette puhunut, Elke Volkerts. Kiitän teitä hyvistä tiedonannoistanne
ja toivon tulevaisuudessa saavani olla vieraananne hauskemmassa
tilaisuudessa, kuin tämänpäiväinen on. Mutta että noin nuori neitonen
asettaa patopäällikön, se on tässä asiassa merkillisintä."

"Teidän armonne", vastasi Elke katsoen hyväntahtoiseen
patopäällikköön totisin silmin, "kunnon miestä auttaa nainenkin
mielellään!" Sitte meni hän toiseen huoneeseen ja laski ääneti
kätensä Hauken käteen.



II.


Useita vuosia on kulunut. Tede Haienin pienessä talossa asui uuras
työmies vaimoineen lapsineen; nuori patopäällikkö Hauke Haien
hallitsi vaimonsa Elke Volkertsin kanssa viimemainitun isän tilalla.
Kesäisin suhisi mahtava saarni entiseen tapaan talon edustalla.
Mutta sen juurella oli nykyään penkki, ja penkillä nähtiin iltasin
enimmäkseen ainoastaan nuori rouva käsitöineen. Tämä avioliitto oli
yhä vielä lapseton ja miehellä oli muutakin tekemistä kuin viettää
iltaa saarnin alla. Aikaisemmasta avustuksestaan huolimatta oli
edelliseltä viranhoitokaudelta vielä peruna joukko keskeneräisiä
asioita, joihin hänkään ei ollut siihen aikaan tahtonut tarttua
käsiksi. Mutta nyt oli vähitellen kaikki saatava kuntoon, ja hän
ponnisteli sen vuoksi tarmonsa takaa. Lisäksi tuli vielä tilan
hoito, joka hänen oman maapalstansa kautta vielä suureni ja jota
hän kuitenkin koetti hoitaa ilman pikkurengin apua. Näin näkivät
molemmat aviopuolisot toisiaan enimmäkseen vain Haukien syödessä
kiireisesti päivällistä sekä päivän alkaessa ja päättyessä -- paitsi
sunnuntaisin, jolloin kävivät kirkossa. Se oli jatkuvaa työtä ja
ponnistusta, mutta työtä, joka tuotti samalla tyydytystä.

Silloin liehahti liikkeelle harmillinen juttu. -- Kerran eräänä
sunnuntaina, kirkonmenojen jälkeen, oli muuan jotenkin levoton
joukkue nuorempia tilanhaltijoita marskilta ja mantereelta jäänyt
kirkonkylän kapakkaan lasia kilistelemään. Siellä istuessaan ja
juodessaan alkoivat he neljättä tai viidettä lasia härppiessään
arvostella, ei tosin kuningasta eikä hallitusta -- niin korkealle ei
vielä silloin kiivetty -- mutta kyllä kunnallisia ja muita ylempiä
virkamiehiä, ennen kaikkea kunnallisveroja ja velvollisuuksia. Ja
mitä kauvemmin he puhuivat, sitä vähemmän löysi mikään armoa heidän
silmissään, eivät varsinkaan uudet patoverot. Kaikki kaivannot ja
sulut, jotka aina tähän asti olivat kestäneet varsin hyvin, olivat
nyt korjauksen tarpeessa; padolla taas ilmausi yhä uusia ja uusia
kohtia, jotka vaativat satoja kärrikuormia maata. Paholainenko siinä
piti peliään!

"Se johtuu teidän viisaasta patopäälliköstänne", huusi joku
manterelainen. "Sehän se aina käy siellä mietiskellen ja pistää
sormensa joka koloon."

"Niin, Marten", sanoi Ole Peters, joka istui vastapäätä viimeistä
puhujaa, "olet oikeassa. Hän on salapuuhainen mies ja koettaa päästä
ylipatopäällikön suosioon. Mutta minkä sille teemme; emme pääse
hänestä!"

"Minkätähden olette ottaneet hänet niskoillenne? Nyt saatte siitä
kärsiä!"

Ole Peters nauroi. "Niin Marten Fedders, asia on nyt kerta kaikkiaan
sillä lailla, että edellinen patopäällikkö sai viran isänsä, tämä
vaimonsa tähden." Pöydän ympärillä räjähtävä naurunrähäkkä todisti
parhaiten minkä suosion nuo pilasanat saavuttivat kuulijajoukossa.

Mutta ne lausuttiin julkisessa paikassa, siksi ne eivät jääneetkään
pelkäksi kapakkasukkeluudeksi, vaan kulkivat pian ympäri sekä
manner- että marskikylässä. Niinpä saapuivat vihdoin Haukenkin korviin.
Ja hänen silmäinsä ohi kiiti taas tuo rivi pahansuopia kasvoja ja hän
oli kuulevinaan heidän naurunsa vielä pilkallisempana kuin mitä se
oli ollut kapakkapöydän ääressä. "Koirat!" huusi, hän ja silmänsä
välähtivät julmistuneina, ikäänkuin hän olisi tahtonut katseillaan
naurajiaan piiskata.

Silloin laski Elke kätensä hänen käsivarrelleen: "Anna heidän olla!
He olisivat kaikki mielellään sinun paikallasi."

"Siinäpä se onkin!" vastasi Hauke katkerasti.

"Niin", sanoi Elke, "eikö Ole Peters itsekin ole pyrkinyt tuolle
paikalle?"

"On, Elke. Mutta se omaisuus, jonka hän Vollinan kanssa sai, ei
riittänyt patopäälliköksi pääsemiseen!"

"Sano mieluummin: hän itse ei riittänyt siihen toimeen!" Ja Elke veti
miehensä mukanaan, niin että tämä joutui seisomaan peilin eteen,
joka oli ikkunoiden välillä heidän huoneessaan. "Siellä seisoo
patopäällikkö!" sanoi hän. "Katsele häntä tarkoin. Väin se saa viran,
joka osaa sitä hoitaakin."

"Olet oikeassa", sanoi hän miettien. "Ja kuitenkin... Niin, Elke,
minun täytyy mennä itäsululle; portit eivät taaskaan oikein sulkeudu."

Elke puristi hänen kättään. "Katsohan ensin minuun kerran! Mikä sinua
vaivaa, silmäsi tuijottavat niin synkästi?"

"Ei mikään, Elke; olethan aivan oikeassa."

Hauke meni. Mutta hän ei ollut ennättänyt kauvas, kun jo oli
unohtanut koko sulun korjauksen. Toinen ajatus, jota hän oli
puolittain suunniteltuna mielessään hautonut, mutta joka oli
kiireisten ammattitointen tähden joutunut melkein unohduksiin,
valtasi uudelleen hänen mielensä, ja voimakkaammin kuin milloinkaan
ennen, ikäänkuin hänen siipensä olisivat äkkiä kasvaneet.

Tuskin itsekään tietämättään oli hän kulkenut pitkin meripatoa,
hyvän matkaa eteläänpäin kaupunkia kohti. Kylä, joka ulottui tähän
suuntaan, oli jo aikoja kadonnut hänen näkyvistään. Hän vaan astui
yhä eteenpäin, silmät lakkaamatta suunnattuina leveään, padon
kohdalla olevaan edusmaahan. [Edusmaa: meren puolella patoa oleva
osa mannermaata.] Kuka hyvänsä olisi häntä vastaan tullen voinut
huomata miten kiihkeästi aivot työskentelivät noiden palavien silmien
takana. Vihdoin hän jäi seisomaan. Edusmaa yhtyi täällä aivan kapeana
kannaksena patoon. "Sen täytyy onnistua!" puheli hän itsekseen.
"Seitsemän vuoden päästä ette ole enää sanova että olen patopäällikkö
ainoastaan vaimoni tähden!"

Hän seisoi yhä edelleen paikallaan, tarkastellen terävin katsein
vihreätä edusmaata edessään. Sitte hän kääntyi takaisin erääseen
toiseen paikkaan, missä niinikään tuo leveä maa kapeni suikeaksi
kaistaleeksi. Mutta täällä katkasi kaistaleen aivan lähellä
patoa voimakas merivirta, joka erotti edusmaan melkein kokonaan
mantereesta, muodostaen sen nousuveden aikana saareksi. Tuohon
saareen johti mantereelta karkeatekoinen puusilta, jota myöten
heinä- ja jyväkuormat sekä karja kuletettiin edestakaisin. Paraikaa
oli pakoveden aika ja kultainen syyskuun aurinko kimalteli noin sadan
askeleen levyisellä liejukolla ja sen keskellä olevan syvän virran
pinnalla, jonka kautta merivesi nytkin virtaili. "Sen voi sulkea",
puheli Hauke itsekseen, katseltuaan hetkisen virran kulkua. Sitte
hän katsahti jälleen ylös ja veti ajatuksissaan padosta, jolla
hän seisoi, viivan virran yli edusmaan rantaa pitkin etelään päin
ja toisen itään päin virran jatkon yli aina patoon saakka. Hauken
vetämä näkymätön viiva oli uusi pato, uusi myöskin ulkoreunansa
muotoon nähden -- suunnitelma joka oli olemassa ainoastaan hänen
ajatuksissaan.

"Siitä tulisi noin tuhannen demaatin padontamaa" [padontamaa:
patoamalla voitettu uusi maa-alue, joka ei ole vielä "marskimaaksi"
tekeytynyt], puheli hän itsekseen hymyillen. "Ei aivan suurikaan,
mutta..."

Toinenkin lasku johtui hänen mieleensä. Edusmaa oli seurakunnan
oma, sen yksityiset jäsenet omistivat siitä osia aina tilustensa
suuruuden mukaan taikka muuten tapahtuneen laillisen oston kautta.
Hauke alkoi laskea yhteen miten monta osuutta hän oli saanut oman
isänsä, miten monta Elken isän perintönä ja miten monta hän oli
naimisissa olonsa aikana itse ostanut, osaksi hämärästi aavistaen
sen edullisuuden ja lammaslaumansa lisäämisen mahdollisuuden. Noita
osuuksia oli jo koko joukko. Ole Peters oli hänelle myynyt kaikki
edusmaalla olevat osuutensa, suututtuaan siitä että hänen paras
oinaansa oli hukkunut muutamassa tulvassa. Tuo tulva oli kuitenkin
ollut harvinainen onnettomuus, sillä mikäli Hauke muisti, oli tulva
korkeankin nousuveden aikana huuhdellut ainoastaan äärimmäisiä
reunoja. Miten erinomaisia laitumia ja peltoja siitä tulisikaan, kun
uusi pato sen rantoja ympäröisi. Tuo ajatus huimasi hänen päätään,
mutta hän puristi kyntensä lujasti kämmenlihaan ja pakotti silmänsä
tarkastamaan selvästi ja kylmästi edessään olevaa todellisuutta:
suurta, patoamatonta, myrskyn ja tulvien valtaan heitettyä aluetta,
jonka äärimmillä reunoilla paraikaa kuleskeli joukko likaisia
lampaita. Lisäksi vielä hänelle itselleen runsaasti työtä, taistelua
ja harmia! Ja kaikesta tästä huolimatta tuntui hänestä kuitenkin,
poiketessaan patotieltä marskien läpi taloonsa johtavalle polulle,
kuin olisi hän tuonut mukanaan suuren aarteen.

Porstuassa tuli Elke vastaan. "Kuinka oli sulun laita?" kysyi hän.

Hauke katsoi vaimoonsa salaperäisesti hymyillen: "Tarvitsemme pienen
uuden sulun", virkkoi hän, "ja uusia kaivantoja ja uuden padon".

"En ymmärrä sinua", vastasi Elke heidän sisään mennessään. "Mitä
tuumit, Hauke?"

"Minä tuumin", vastasi tämä hitaasti ja sitte hetkeksi pysähtyen,
"minä tuumin että se suuri edusmaa, joka ulottuu meidän tilamme
kohdalta länteen päin, on padottava kuivaksi. Tulvat ovat miltei
ihmisijän antaneet meidän olla rauhassa. Mutta jos semmoinen joskus
nousisi vesijättömaallemme, silloin voi äkkiä tulla kaiken loppu.
Ainoastaan tuo ijänikuinen saamattomuus on voinut jättää asian
sikseen aina tähän päivään saakka!"

Elke katsoi häneen hämmästyneenä: "Silloinhan tuomitset itsesikin!"
sanoi hän.

"Sen teenkin, Elke! Vaikka onhan sitä ollut tähän asti muutakin
tekemistä."

"On, Hauke; olet varmaan tehnyt mitä olet voinut."

Hauke oli istunut vanhan patopäällikön nojatuoliin ja tarttui lujasti
kaidepuihin.

"Onko sinulla rohkeutta tuommoiseen yritykseen?" kysyi vaimonsa.

"Sitä minulla on, Elke", vastasi hän arvelematta.

"Älä ole liian nopsa päätöksessäsi, Hauke; siitä sukeutuu taistelu
elämästä ja kuolemasta. Sinua vastustetaan miltei joka taholla ja
harva on sinua kiittävä vaivoistasi ja huolenpidostasi."

Hauke nyökäytti päätään. "Tiedän sen", sanoi hän.

"Ja jospa se ei onnistuisikaan!" jatkoi Elke uudestaan. "Lapsesta
asti olen kuullut että tuota rannikko virtaa ei voi sulkea ja että
sentähden siihen ei pidä kajota."

"Se oli laiskuuden puolustelua!" sanoi Hauke. "Minkätähden ei muka
kyettäisi virtaa sulkemaan?"

"Syytä en ole kuullut. Mahdollisesti on se liian voimakas, kun se
juoksee aivan suoraan." Samassa hän muisti jotakin ja hänen totisiin
silmiinsä kohosi miltei veitikkamainen ilme. "Kun olin lapsi, kuulin
kerran renkien siitä puhelevan. He arvelivat että sulku ei kestäisi
virran painoa, ellei joku elävä olento kätkettäisi sen sisään. Kun
tuolla toisella puolella, hyvinkin sata vuotta sitte, rakennettiin
patoa, kerrotaan sinne upotetun mustalaislapsen, jonka he olivat
ostaneet äidiltään suuresta summasta. Nyt ei kai enää kukaan lastaan
möisi!"

Hauke pudisti päätään: "Onpa hyvä ettei meillä ole lasta, muuten
piankin vaatisivat sen".

"Sitä he eivät saisi!" sanoi Elke syleillen häntä tuskaisesti.

Hauke hymyili.

"Entä suunnattomat kustannukset! Oletko niitä ajatellut?" kysyi hänen
vaimonsa.

"Olenhan niitäkin ajatellut, Elke. Mutta tulot tulevat korvaamaan
monenkertaisesti menot. Kustannukset vanhan padon korjaamisesta
siirtyvät osaksi tähän uuteen. Teemmehän itsekin työtä, kunnassamme
on yli kahdeksankymmentä hevosta ja nuorista voimista ei ole
puutetta. Et ole minua turhan vuoksi auttanut patopäälliköksi, Elke;
tahdon näyttää heille että olen sen viran ansainnut!"

Elke oli polvistunut hänen eteensä, katsellen surumielisesti miestään
silmiin. Nyt hän nousi huoaten. "Menen työhöni", sanoi hän silitellen
hitaasti Hauken poskea. "Ja niin tee sinäkin, Hauke!"

"Amen, Elke!" vastasi nuori patopäällikkö vakavasti hymyillen. "Työtä
on kyllin kummallakin."

-- -- Ja työtä olikin molemmilla riittävästi. Raskain taakka joutui
kuitenkin miehen hartioille. Sunnuntai-iltapuolina ja useimmiten
arki-iltoinakin, päivätyön päätyttyä, istui Hauke taitavan
maamittarin kanssa laskien, piirustaen ja suunnitellen. Yksinkin
jäätyään jatkoi hän työtään usein yli puoliyön. Silloin hän hiipi
yhteiseen makuuhuoneeseen -- asuinhuoneen tummaa seinäsänkyä ei
enää käytetty Hauken isännyyden aikana -- ja jotta hän vihdoinkin
asettuisi lepoon, makasi hänen vaimonsa suletuin silmin kuin
nukkunut, vaikka hän sitä ennen oli tykkivin sydämin odottanut vain
hänen tuloaan. Hauke suuteli Elkeä otsalle lausuen hiljaa jonkun
hyväilynimen ja vaipui uneen, jota hänelle usein oli suotu vain kukon
ensi lauluun.

Talvimyrskyssä seisoi hän ulkona padolla, kädessään kynä ja paperi,
laskien ja piirtäen tuulenpuuskan riistäessä lakin hänen päästään,
niin että pitkät vaaleat hiuksensa liehuivat tuulessa kasvojensa
ympärillä. Toisinaan, milloin jäät eivät sulkeneet tietä, läksi hän
rengin seuraamana veneellä rantavesille, mitaten virran syvyyttä
niissä kohti, joista ei ollut vielä varma.

Elke oli useinkin huolissaan hänen hengestään. Mutta kun Hauke
jälleen oli kotona, ei olisi voinut tuota pelkoa huomata muusta kuin
hänen lujasta kädenpuristuksestaan tai hänen muuten niin rauhallisten
silmiensä välkkeestä. "Kärsivällisyyttä, Elke!" sanoi Hauke kerran,
kun hänestä tuntui että vaimonsa perin vastahakoisesti päästi hänen
menemään. "Minun täytyy ensin itse olla asiasta selvillä, ennenkuin
voin tehdä ehdotukseni!" Silloin Elke nyökäytti päätään ja päästi
hänet.

Matkoja kaupunkiin ylipatopäällikön luo karttui useita, ja kaikki
nämät sekä tilanhoitohuolet jatkoivat työpäivää myöhään yöhön. Hänen
kanssakäymisensä muitten ihmisten kanssa, muulloin kuin työssä ja
toimessa, loppui melkein tykkänään, yksinpä vaimonsakin kanssa hän
seurusteli entistä vähemmin. "Nyt on huonot ajat, ja niitä tulee
jatkumaan vielä kauvan", sanoi Elke työhön mennessään.

Vihdoin, kun aurinko ja kevättuulet olivat murtaneet jään
kaikkialta, olivat tarpeelliset valmistustyötkin loppuun suoritetut.
Ylipatopäällikölle oli korkeampaan paikkaan lähetettäväksi
jätetty asiapaperit, jotka sisälsivät ehdotuksen ennenmainitun
edusmaan patoamisesta yleishyödyn edistämiseksi, mutta yhtähyvin
valtion kassankin, koska viimemainitulle karttuisi siitä verraten
lyhyen ajan kuluttua noin 1,000 demaatin vero. Tämä ynnä siihen
kuuluvat suunnitelmat ja piirustukset sekä nykyisestä asemasta
että vastaisista suluista ja kaivannoista olivat nyt puhtaaksi
kirjotettuna sovitetut suureen kuoreen ja varustetut patopäällikön
virkaleimalla.

"Siinä se on, Elke", sanoi nuori patopäällikkö. "Anna sille nyt
siunauksesi!"

Elke laski kätensä Hauken käteen. "Me tahdomme pitää yhtä", sanoi hän.

"Niin tahdomme."

       *       *       *       *       *

Sitte lähetettiin ratsastaja viemään asiapapereita kaupunkiin.

"Tahdon Teille huomauttaa, herrani", keskeytti koulumestari
kertomuksensa, katsoen minuun ystävällisesti, "että kertomukseni
tähänastiset tapahtumat olen koonnut miltei neljäkymmenvuotisen
täälläoloni aikana ymmärtäväisten ihmisten suusta. Se, mikä nyt
seuraa ja jonka kerron teille saattaakseni alkuosan sopusointuun
lopun kanssa, oli jo entisaikaan ja on yhä vieläkin koko marskikylän
tarujen aiheena, niin pian kuin vaan rukit alkavat pyöriä
pyhäinpäivän aikana."

Patopäällikön talosta noin viisi- kuusisataa askelta pohjoiseen oli
siihen aikaan rantaliejukon keskellä, parintuhannen askeleen päässä
padosta, pieni saari nimeltä Jeversinsaari. Entisaikoina oli sitä
käytetty lammasten laitumena, sillä se oli silloin ruohon peittämä.
Mutta ruohopa oli hävinnyt tuon matalan saaren jouduttua pari
kertaa juuri keskikesän aikana veden valtaan. Siten se oli käynyt
kelpaamattomaksi edes lammasten laitumeksi. Ja niin ei enää kukaan
käynyt saarella, lukuunottamatta lokkia ja muita rannikkolintuja
tai jotakuta silloin tällöin sinne eksyvää merikotkaa. Valoisina
kuutamoiltoina näki padolla seisoja saaren sumuharsoon kääriytyneenä.
Ja kuun paistaessa idästä päin saattoi sen valossa erottaa saaren
rannalla muutamien hukkuneiden lampaiden vaalenneita luita ja
erään hevosenluurangon, jonka ilmaantuminen pienelle saarelle oli
jokaiselle arvotus.

Eräänä maaliskuun iltana, päivätyön päätyttyä, seisoi äskenmainitussa
paikassa Tede Haienin talossa asuva työmies ja nuoren patopäällikön
renki Iven Johns, tarkastellen liikkumattomina niukassa kuunvalossa
epäselvästi esiintyvää pikkusaarta. Joku merkillisyys näytti siellä
kiinnittävän heidän huomiotaan. Työmies pisti väristen kädet
taskuunsa: "Tule, Iven", sanoi hän. "Se ei ole oikeata peliä, mennään
kotiin!"

"Katsohan tuota!" naurahti toinen, vaikkapa naurussaan värähtikin
kauhunsekainen sävy. "Sehän on oikein suuri, elävä elukka! Mikä
kumma lie sen ajanut liejukkosaarelle! Katsoppas, nyt se kurkottaa
kaulaansa meitä kohti! Eipä, se taivuttaakin päänsä, se syö! Olen
luullut että siellä ei olisi juuri mitään syömistä. Mikähän tuokin
lienee?"

"Mitä se meihin kuuluu!" vastasi toinen. "Hyvää yötä, Iven, ellet
tahdo minua seurata; minä menen kotiin."

"Niin, niin; sinulla on vaimo, sinä pääset lämpimään vuoteeseen!
Minun huoneessani on yhtä kolkkoa kuin täällä ulkonakin!"

"Hyvää yötä vaan", huusi työmies astuen pitkin patoa kotiin päin.
Renki katsahti pari kertaa menevän jälkeen, mutta halu katsella tuota
salaperäistä näkyä kiinnitti hänet vielä paikalleen. Silloin tuli
lyhyenlainen, tumma olento patoa myöten kylästä päin häntä vastaan.
Se oli patopäällikön juoksupoika. "Mitä sinä tahdot, Carsten?" huusi
renki hänelle.

"En mitään omasta puolestani", sanoi poika. "Mutta isäntä tahtoo
puhua kanssasi, Iven Johns."

Rengin huomio kiintyi jälleen saareen. "Tulen paikalla", sanoi hän.

"Mitä sinä sinne katselet?" kysyi poika.

Renki kohotti käsivartensa ja viittasi äänetönnä saarelle päin.
"Ohoh!" kuiskasi poika; "siellähän kävelee hevonen -- kimo. Nyt on
paha liikkeellä -- kuinka on hevonen päässyt Jeversinsaareen?"

"En tiedä, Carsten. Mutta lieneekö tuo oikea hevonen?"

"Onpahan vaan, Iven; katsoppas, se syö kuin hevonen ainakin! Mutta
kuka on sen sinne vienyt? Meidän kylässä ei ole niin suuria veneitä!
Ehkä se onkin lammas. Pietari-setäni on sanonut että kuunvalossa
näyttää kymmenen turveläjää kokonaiselta kylältä. Ei, mutta katsohan!
Nyt se juoksee -- se on sittenkin hevonen!"

Molemmat seisoivat hetkisen vaiti, silmät suunnattuina salaperäiseen
hevoseen, jonka he näkivät epäselvästi saarella kävelevän. Kuu oli
korkealla, valaisten laajaa rannikkoa, jonka kimalteleva liejukko
vähitellen katosi nousuveden alle. Tuolta äärettömältä vesiaavikolta
ei kuulunut ainoankaan elävän olennon ääntä, ei muuta kuin veden
hiljaista kohinaa. Autio ja hiljainen oli patojen takana oleva
marskikin. Lehmät ja muu karja olivat vielä navettoihin ja talleihin
sulettuina. Ei näkynyt muuta liikkuvaa, kuin tuo hevosentapainen
Jeversinsaarella. "Ilma kirkastuu", huusi renki keskeyttäen
äänettömyyden. "Näen selvästi vaaleain leukaluiden hohtavan tuolla!"

"Niin minäkin", sanoi poika sinnepäin tähystellen. Sitte hän
yhtäkkiä veti renkiä hihasta: "Iven", kuiskasi hän, "missä on se
hevosenluuranko, joka on siellä ollut? En näe sitä nyt!"

"En minäkään! Merkillistä!" vastasi renki.

"Eipä niinkään merkillistä, Iven! Sanotaan että muutamina öinä, en
tiedä varmaan milloin, luurangot saavat liikkumiskyvyn."

"Mutta sehän on akkain pakinaa!" sanoi renki.

"Voi olla, Iven", arveli poika.

"Mutta sinun kai oli määrä hakea minua. Tule, meidän täytyy mennä
kotiin! Tuo pysyy ennallaan."

Poika ei olisi mitenkään lähtenyt, mutta renki veti hänet väkisin
mukaan. "Kuulehan, Carsten", sanoi Iven, kun olivat jo hyvän matkan
päässä saaresta, "sinuahan pidetään oikeana huimapäänä; etkö tahtoisi
tutkia tuotakin asiaa?"

"Miksikäs en", vastasi Carsten, vieläkin hieman väristen, "tutkitaan
vaan, Iven!"

"Sanotko aivan tosissasi?" kysyi renki, ja kun poika vahvisti sanansa
lujalla kädenlyönnillä, virkkoi hän: "Silloin irrotamme huomeniltana
rannasta veneen. Sinä menet Jeversinsaareen ja minä seison sillaikaa
padolla odottamassa."

"Niin", vastasi poika, "mennään vaan! Otan piiskani mukaan!"

"Tee se!"

Vaijeten saapuivat he isäntänsä talon kohdalle ja nousivat hitaasti
korkeata kumpua ylös.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana samaan aikaan istui renki suurella kivellä
tallinoven edessä, kun poika astui hänen luokseen piiskaansa
läimäytellen. "Sehän vinkuu komeasti", sanoi toinen.

"Komeasti, varo vaan itseäsi", vastasi poika. "Olen punonut siimaan
naulojakin."

"Niinpä lähdemme!" sanoi renki.

Kuu oli, niinkuin eilenkin, korkealla itäisellä taivaalla, valaisten
kirkkaasti seutua. Pian olivat molemmat padolla ja katsoivat
Jeversinsaareen, joka oli veden keskellä kuin mikähän sumupilkku.
"Siellä se on taasen", sanoi renki. "Olin täällä iltapäivällä, mutta
silloin en nähnyt muuta kuin valkoisen hevosenluurangon maassa."

Poika kurkotti kaulaansa: "Se ei olekkaan siellä enää, Iven",
kuiskasi hän.

"No Carsten, miltä tuntuu?" kysyi renki. "Haluttaako vieläkin mennä
saareen?"

Carsten mietti hetkisen. Sitte hän läimäytti piiskalla ilmaan.
"Irrotahan vene, Iven!"

Näytti siltä kuin olisi se, mikä saarella käveli, nostanut päätään
ja kurkottanut kaulaansa mantereelle päin. Sitte he eivät enää sitä
nähneet astuessaan padolta alas siihen paikkaan, missä vene oli. "Kas
niin, astuhan veneeseen!" sanoi renki irrotettuaan sen rannasta.
"Odotan, kunnes tulet takaisin! Laske itäiselle rannalle; sieltä on
helppo nousta maihin."

Poika nyökäytti äänetönnä päätään ja alkoi soutaa. Renki palasi
takaisin padolle samaan paikkaan, missä olivat äsken seisoneet.
Hän näki pian miten vene laski maihin ja kuinka siitä nousi maalle
lyhyenläntä olento. Kuului kuin poika olisi läimäyttänyt piiskallaan.
Mutta se saattoi yhtä hyvin olla nousuveden kohina. Moniaita satoja
askeleita pohjoisempana hän näki sen, mitä olivat pitäneet kimona,
ja juuri nyt meni poika aivan suoraan sitä kohti. Nyt nosti hevonen
päätään ja höristi korviaan, ja aivan selvästi kuului pojan piiskan
läimäys. Mutta -- mikä hänen nyt tuli? Poika kääntyi ympäri ja palasi
takaisin samaa tietä kuin oli mennytkin. Ja se tuolla vastapäätä
näytti jatkavan keskeytymättä syöntiään. Hirnumista ei kuulunut,
näytti vain kuin näky olisi ajoittain ollut valoisain vesijuovain
ympäröimänä. Renki katsoi kuin lumottuna sinne.

Silloin kuuli hän veneen laskevan rantaan ja näki pian pojan nousevan
padolle. "No, Carsten?" kysyi hän. "Mikä se oli?"

Poika pudisti päätään. "Eihän siellä ollut mitään!" vastasi hän.
Näin sen vielä veneessä ollessani. Mutta sitten -- kun pääsin
saarelle ties mihin tuo eläin lie kätkeytynyt, vaikka kuu paistaa
täydeltä terältä. Kun tulin tuohon paikkaan, en nähnyt muuta kuin
puolen tusinaa vaalenneita lampaanluita ja vähän matkan päässä
hevosenluurangon pitkine valkoisine kalloineen, jonka tyhjiä
silmäkoloja kuu valaisi.

"Hm!" arveli renki. "Katsoitko tarkoin?"

"Kyllä, Iven; seisoin ihan vieressä. Muuan sirriäinen jumalaton, joka
oli asettunut luurangon taakse yölepoonsa, pyrähti huutaen lentoon,
niin että pelästyin ja läimäytin pari kertaa piiskallani."

"Ja siinä kaikki?"

"Niin, Iven; muuta en tiedä."

"Sepä riittääkin", vastasi renki, veti poikaa kädestä ja osotti
vastapäätä olevaa saarta. "Näetkö siellä mitään. Carsten?"

"Tosiaankin, siellähän se kävelee taasenkin!"

"Taasenko?" vastasi renki. "Olen tarkastellut tuota paikkaa koko
ajan, eikä se ole poistunut siitä hetkeksikään. Sinä menit suoraan
hirviötä kohti."

Poika katsoa toljotti toveriinsa. Kauhu kuvastui hänen muuten niin
reippailla kasvoillaan, niin että renkikin sen huomasi. "Tule", sanoi
tämä, "mennään kotiin. Täältä katsoen se on elävä hevonen, ja siellä
makaa ainoastaan luut -- se on enemmän kuin me voimme käsittää. Mutta
älä hiisku mitään, tällaisista asioista ei puhuta."

Niin puhuen kääntyivät he kotiinpäin. Kumpikaan ei virkkanut
sanaakaan ja marski lepäsi heidän edessään autiona ja hiljaisena.

-- -- Mutta kuun vaihteessa, kun yöt olivat pimenneet, tapahtui
jotain muuta.

Hauke Haien oli sattumalta ratsastanut kaupunkiin hevosmarkkinoiden
aikana. Tarkotuksensa ei suinkaan ollut puuttua hevoskauppoihin,
mutta siitä huolimatta hän kotiin palatessaan toi mukanaan toisenkin
hevosen. Se oli pitkätakkuinen raukka ja niin laiha, että saattoi
laskea jokaisen luun; raukeat silmät olivat syvällä kuopissaan. Elke
oli astunut ovesta ulos, tullakseen puolisotaan vastaan. "Taivas!"
huudahti hän. "Mitä me tuolla vanhalla kimolla teemme?" Sillä kun
Hauke saapui hevosineen saarnin luo, näki Elke että eläinraukka
kaiken lisäksi ontuikin.

Mutta nuori patopäällikkö hyppäsi nauraen ruskean valakkansa selästä:
"Älä ole milläsikään, Elke; ei se paljoa maksakkaan".

Viisas rouva vastasi: "Tiedäthän että halvin tavara tulee aina
lopulta kalleimmaksi".

"Eipä sentään aina, Elke! Eläin on korkeintaan neljän vuoden vanha,
katsohan tarkemmin. Se on nälkiintynyt ja rääkätty; meidän kaurat
kyllä kohottavat sen päätä. Tahdon pitää itse huolta, etteivät anna
sille liiaksi."

Eläin seisoi paikallaan pää nuupuksissa ja pitkä harja aina kaulan
alapuolelle riippuen. Elke-rouva tarkasteli sitä joka puolelta
sillaikaa, kuin miehensä kutsui rengin paikalle. "Tuollaista ei ole
vielä milloinkaan meidän tallissa ollut", sanoi hän päätään pudistaen.

Kun nuori renkipoika tuli huoneen nurkkauksen takaa, seisahtui hän
äkkiä pyörein silmin. "No, Carsten!" huusi patopäällikkö. "Mikä sinun
tuli? Eikö kimoni miellytäkkään?"

"Kyllä, kyllä vaan, isäntä; minkäs tautta se ei miellyttäisi?"

"Vie hevoset talliin, äläkä anna niille ruokaa; tulen itse katsomaan!"

Poika tarttui varovasti kimon päitsiin ja sitte, ikäänkuin
turvakseen, valakan ohjaksiin. Hauke meni vaimonsa kanssa sisään.
Elke oli varistanut hänelle olutta ja pannut pöydälle voita ja leipää.

Tuota pikaa oli mies ravittu. Hän nousi ja käveli vaimonsa kanssa
huoneessa edestakaisin iltaruskon valaistessa seinäkaakeleita.
"Tahdon sinulle kertoa, miten jouduin tuon eläimen omistajaksi. Olin
hyvinkin tunnin ajan ylipäällikön luona; hänellä oli hyviä uutisia.
Pääasia on, että minun ehdotukseni on hyväksytty, jos kohta yksi ja
toinen kohta tuleekin hiukan toisenlaiseksi kuin suunnitelmassani
oli. Jo muutamien päivien päästä saatamme odottaa uuden padon
rakentamislupaa."

Elke huokasi. "Siis kuitenkin!" sanoi hän surumielisesti.

"Niin, vaimoni", vastasi Hauke. "Tulee kova ottelu, mutta luulen että
Herra on meidät sitä varten yhteen liittänyt! Taloutemme on nykyään
hyvässä kunnossa ja sen voitkin sinä tästäpuoleen ottaa suureksi
osaksi yksin huoleksesi. Ajattelehan kymmentä vuotta eteenpäin,
silloin on meillä uusi omaisuus hallussamme."

Elke oli, Hauken lausuessa ensimäisiä sanojaan, liittänyt kätensä
lujasti miehensä käteen. Hänen viimeiset sanansa tekivät vaimon
mielen surulliseksi. "Ketä varten me kokoamme omaisuutta?" sanoi hän.
"Sinun täytyy ottaa itsellesi toinen vaimo, minä en voi antaa sinulle
lapsia."

Kyyneleet vierähtivät silmiin, mutta Hauke sulki hänet syliinsä.
"Sen asian jätämme Jumalan haltuun", sanoi hän. "Mutta nyt, ja vielä
kymmenenkin vuoden päästä, olemme kyllin nuoret itsekin iloitaksemme
töittemme hedelmistä."

Elke katsoi mieheensä kauvan tummine silmineen. "Suo anteeksi,
Hauke", sanoi hän, "olen väliin epäilevä raukka!"

Hauke kumartui ja suuteli häntä: "Olet minun vaimoni ja minä sinun
miehesi, Elke! Toisiksi eivät asiat enää muutu."

Elke kiersi kätensä kiihkeästi miehensä kaulaan: "Olet oikeassa,
Hauke, ja se mitä tulee, se tulee meille kummallekin." Sitte hän
irtaantui punastuen. "Lupasit kertoa minulle kimosta", sanoi hän
hiljaa.

"Niin lupasin, Elke. Sanoin äsken että olin riemuissani
ylipatopäällikön ilmottamasta hyvästä uutisesta. Ratsastaessani
kotiinpäin kohtasin sulun luona, lähellä satamaa, ryysyisen miehen
-- mikä lie ollut maantienkulkija, padonpaikkaaja tai muu sellainen.
Mies talutti kimoa päitsistä. Mutta kimo katsoi minuun arasti, tuntui
kuin se olisi tahtonut pyytää minulta jotakin. Ja olinhan tällä
hetkellä kyllin rikas. 'Hoi, mies!' huusin hänelle, 'mihin tuota
konia viette?'"

Mies pysähtyi ja samoin kimo. "Aijon sen myydä", sanoi hän iskien
viekkaasti silmää.

"Et kai sentään minulle?" huudahdin leikilläni.

"Arvelen että se on hyvä hevonen ja ettei sata taaleria ole siitä
liian paljo."

Nauroin häntä vasten partaa.

"No", sanoi hän, "älkää toki noin kovasti naurako. Eihän teidän ole
pakko aivan tuota hintaa maksaakkaan. Minä en voi sitä kauvemmin
elättää, vaan teidän luonanne siitä tulisi pian toisen näköinen."

Silloin hyppäsin alas valakkani selästä, ja katsoessani kimon suuhun,
näin että se oli vielä nuori. "Mikä on viimeinen hintanne?" kysyin
minä, kun hevonenkin jälleen katsoi niin rukoilevasti.

"Olkoon menneeksi kolmestakymmenestä taalerista!" sanoi mies,
"päitset seuraa mukana."

"Silloin, vaimoni, pistin nuo kolmekymmentä taaleria hänen ruskeaan
käteensä, joka oli kuin haukan kynsi. Sain mielestäni kimon hyvällä
kaupalla. Merkillistä vain oli, että kun ratsastin hevosteni kanssa
kotiinpäin, kuulin takanani naurua, ja kääntyessäni katsomaan, näin
tuon mustan miehen seisovan hajasäärin kädet selän takana ja nauravan
pirullista naurua."

"Hui!" huusi Elke, "kunhan kimosi vaan ei toisi mukanaan mitään pahaa
vanhalta isännältään! Toivon että se olisi sinulle onneksi, Hauke!"

"Ainakin hevosen luulisin löytävän meillä onnensa, mikäli se minusta
riippuu!" -- Patopäällikkö läksi talliin, niinkuin oli pojalle
luvannut.

-- -- Mutta hän ei ruokkinut kimoa ainoastaan sinä iltana, vaan
piti siitä yhä edelleenkin alituista huolta. Hauke tahtoi näyttää
tehneensä hyvän kaupan, tai ei ainakaan huonoa. Ja jo muutamien
viikkojen päästä korjautui eläimen ryhti ja ulkomuoto. Karkea takku
katosi vähitellen ja sijaan ilmaantui kiiltävä, harmaantäplikäs
karva. Kun Hauke eräänä päivänä talutti kimoaan pihalla, asteli
se siinä niin notkeana ja varmana. Nuori patopäällikkö ajatteli
että tuntematon myyjä oli ollut joko narri tai voro, joka oli sen
varastanut. -- Ja pian muuttuivat asiat siksi, että kun hevonen
vain kuuli hänen askeleensakin tallissa, nosti se päänsä ja
hirnui hänelle. Hauke huomasi myöskin että sillä oli, niinkuin
araapialaisilla hevosilla, hienopiirteinen lihaton naama, jossa
säihkyi kaksi ruskeata tulista silmää. Kerran toi hän sen tallista
ja kiinnitti selkään kevyen satulan. Mutta hän oli tuskin ennättänyt
nousta satulaan, kun eläimen kurkusta helähti ilohuudon tapainen
hirnunta, ja nyt tuulena kumpua alas, sieltä tielle ja patoa kohti.
Mutta ratsastaja istui lujasti satulassa, ja kun he saapuivat
padolle, kulki se tyynemmin, kuin keveästi tanssien ja kaarrutti
kaulaansa merelle päin. Hauke taputteli ja silitteli sen kiiltävää
kaulaa; mutta sepä ei enää ollutkaan tyynnyttelemisen tarpeessa.
Hevonen näytti olevan jo täysin yhtä mieltä ratsastajan kanssa, ja
kulettuaan jonkun matkaa pohjoiseen pitkin patoa, käänsi Hauke sen
helposti ja saapui jälleen kotipihalle.

Rengit seisoivat yhä paikallaan, odottaen isäntänsä palaamista. "No
niin, John", huusi tämä hypäten selästä alas, "vie se nyt laitumelle
muitten luo. Se keinuttaa sinua selässään kuin kehdossa vain!"

Kimo pudisti päätään ja hirnui äänekkäästi päiväpaisteisessa
kevätilmassa rengin irrottaessa satulaa ja pojan viedessä sen
kalustohuoneeseen. Sitte asetti se päänsä isäntänsä olkapäälle
nauttien tämän hyväilyistä. Mutta kun renki aikoi hypätä selkään,
teki se aika loikkauksen sivulle, jääden liikkumattomana paikoilleen,
kauniit silmät herraansa suunnattuina. "Hohoi, Iven; loukkaannuitko?"
Ja Hauke koetti auttaa renkiä seisoalleen.

"En sanottavasti, herra; kyllä se menee ohi", vastasi renki
lonkkaansa hieroen. "Mutta paholainen istukoon sen selässä!"

"Ja minä!" lisäsi Hauke nauraen. "No vie se sitte taluttaen
laitumelle!"

Ja kun renki hiukan nolon näköisenä läksi taluttamaan, asteli kimo
aivan rauhallisesti jälessä.

-- -- Muutamia päiviä myöhemmin seisoivat renki ja poika tallinoven
edessä. Iltarusko padon tuolla puolen oli jo sammunut ja tällä
puolen olevan padontamaan peitti synkkä hämärä. Ainoastaan silloin
tällöin kuului kaukaa lepuustaan häirityn karjan ammumista taikka
kärpän tai vesirotan saaliiksi joutuneen leivon piipitystä. Renki
nojautui ovipieltä vasten, poltellen lyhyttä piippunysäänsä, josta
tuprahtelevia röyhylöitä hän ei enää pimeässä erottanut. Hän ja
poika eivät olleet vielä vaihtaneet sanaakaan. Viimemainitulla oli
jotain mielessä, vaikkei oikein tiennyt miten sovittaa sanansa
harvapuheiselle rengille. "Kuulehan Iven!" sanoi hän lopulta.
"Muistat kai tuon hevosenluurangon Jeversinsaarella?"

"Entä sitte?" kysyi renki.

"Niin, Iven, entä sitte? Se ei ole siellä enää lainkaan; yhtä
vähän päivällä kuin kuunvalossakaan. Olen ollut sitä padolta käsin
katselemassa ainakin parikymmentä kertaa."

"Vanhat luut ovat kai hajonneet", sanoi Iven rauhallisesti, edelleen
piippuaan poltellen.

"Mutta minä olin siellä kuunvalossakin, eikä se kävele enää
Jeversinsaarella!"

"Niin", sanoi renki, "jos kerran luuranko on hajonnut, niin tuskinpa
se silloin enää pystyyn pääseekään."

"Älä laske leikkiä, Iven! Sillä nyt minä sen tiedän ja voin sanoa
sinullekin, missä se on."

Renki kääntyi äkkiä häneen päin: "Vai niin, missä se sitte on?"

"Missä?" toisti poika painokkaasti. "Se on meidän tallissamme. Siellä
se on nyt, koska se ei enää ole saarella. Eikä isäntämme sitä ilman
aikojaan itse ruoki; kyllä minä tiedän asiat, Iven!"

Renki höyräytti muutamia suuria savupilviä. "Oletko hupsu, Carsten?"
sanoi hän sitte. "Meidän kimoko? Jos jossakin hevosessa on tulta ja
eloa, niin on sitä siinä! Kuinka semmoinen hulivilipoika, kuin sinä
olet, voi uskoa mokomia ämmäin loruja!"

-- Mutta poika ei luopunut luulostaan. Jos kerran paholainen asusti
kimossa, miksikäs hän ei voisi tehdä sitä eläväksikin? Hän hätkähti
säikähtyneenä joka kerta, kun astui iltasin talliin, jossa kimoa
pidettiin joskus kesäisinkin, ja tämä käänsi äkkiä tuliset silmänsä
poikaan. "Vieköön sun paholainen!" jupisi hän silloin. "Me emme tule
kauvan yksissä olemaan."

Ja niin hän tiedusteli salaa uutta palveluspaikkaa, sanoutui irti ja
rupesi syksystä Ole Petersin palvelukseen. Täällä hän tapasi hartaita
kuulijoita kertoessaan patopäällikön kummitushevosesta. Paksu
Vollina-rouva ja hänen vanhuudenhöperö isänsä, entinen valtuusmies
Jess Harders, kuuntelivat tuota juttua ilonsekaisella kauhulla ja
kertoivat sitä edelleen kaikille, joilla oli kaunaa patopäällikköä
kohtaan tai joita sellaiset jutut muuten miellyttivät.

       *       *       *       *       *

Sillä välin, jo maaliskuun loppupuolella, oli ylipatopäällikön kautta
saapunut käsky uuden padon rakentamisesta. Hauke kutsui ensiksi
patovaltuusmiehet neuvotteluun, ja eräänä päivänä kokoontuivat
kaikki kirkon luona olevaan kapakkaan. Siellä luki Hauke Haien
heille pääkohdat tähän saakka syntyneistä asiakirjoista: omasta
hakemuksestaan, ylipatopäällikön lausunnosta ja lopullisesta
päätöksestä, ennen kaikkea padon ulkoreunan rakentamista koskevan
kohdan, jonka mukaan uusi pato ei tulisi jyrkkäreunaiseksi niinkuin
edelliset, vaan loivasti viettäväksi. Mutta hänen kuulijainsa
joukossa ei näkynyt ainoatakaan iloista eikä tyytyväistä naamaa.

"Niin, niin", sanoi muuan vanha valtuusmies. "Se oli kaunis juttu,
eikä siinä auta vastaväitteetkään, kun ylipatopäällikkö suosii tätä
meidän päällikköä."

"Olet oikeassa, Dethlev Wiens", sanoi toinen. "Kevättyöt ovat
kynnyksellä ja nyt on vielä tehtävä tuo hirmuisen pitkä pato -- sen
vuoksihan kaikki muu jää syrjään."

"Ne voitte kyllä myöhemminkin suorittaa", sanoi Hauke. "Eiväthän toki
aidat yhtenä kevännä kumoon lahoa."

Se selitys ei tyydyttänyt moniakaan. "Entä sinun patosi reuna!" sanoi
kolmas ottaen uuden puheenaineen. "Sen leveydellähän ei ole mitään
määrää! Mistä saadaan siihen tarvittavat ainekset ja milloinka työ
valmistuu?"

"Ellei tänä vuonna, niin ainakin seuraavana; se riippuu etupäässä
meistä itsestämme", vastasi Hauke.

Joukosta kuului ilkeätä naurua: "Mutta mitä varteta tuota hyödytöntä
työtä? Eihän padosta silti tule sen korkeampaa kuin vanhakaan", huusi
joku. "Ja se on kuitenkin kestänyt yli kolmekymmentä vuotta."

"Olette oikeassa", vastasi Hauke, "siitä on todellakin kolmekymmentä
vuotta, kun vanhaa patoa viimeksi korjattiin, sitä ennen
viisineljättä vuotta aikaisemmin ja ensi kerran viisiviidettä
vuotta aikaisemmin. Sittemmin, niin jyrkärintainen ja kelvoton
kuin se onkin, ovat tulvat meitä säästäneet. Mutta uusi pato tulee
kaikista tulvista huolimatta seisomaan sata vuotta, ja vieläkin sata
vuotta. Sitä eivät tulvat murra, sillä sen loivaan rintaan eivät
aallot pysty. Sitä paitsi voitatte itsellenne ja lapsillenne hyvän
viljelysalueen. Tässä syyt, minkätähden hallitus ja ylipäällikkö
ehdotustani suosivat, ja se teidän pitäisi oman etunnekin kannalta
käsittää."

Kun kokouksessa olijat eivät voineet tätä kieltää, nousi muuan vanha
valkeahapsinen mies vaivaloisesti istuimeltaan. Se oli Elke-rouvan
kummi Jewe Manners, joka Hauken pyynnöstä oli yhä edelleen pysynyt
valtuusmiestoimessaan. "Patopäällikkö Hauke Haien!" puheli hän. "Sinä
tuotat meille paljo vaivaa ja kuluja, ja minä olisin toivonut että
olisit odottanut, kunnes Herramme olisi päästänyt minut rauhaan.
Mutta -- oikeassa sinä olet, sitä ei voi kukaan kieltää. Saamme
joka päivä kiittää Jumalaa, että hän hitaudestamme huolimatta on
suojannut tuon suuriarvoisen edusmaan myrskyiltä ja tulvilta; mutta
nyt on yhdestoista hetki tullut, jolloin meidän täytyy tarttua itse
asiaan käsiksi, säilyttääksemme sen itsellemme ominkin neuvoin eikä
yksinomaan Jumalan pitkämielisyyteen luottaen. Ystäväni, olen vanhus,
joka olen nähnyt patoja rakennettavan ja korjattavan, mutta sitä
patorakennusta, jonka Hauke Haien Jumalan hänelle antaman ymmärryksen
mukaan nyt on suunnitellut ja rakennettavaksi anonut, sitä ei kukaan
teistä nykyään elävistä ole näkevä tulvan murtamana. Ja jos ette itse
tahtoisikaan häntä kiittää, niin eivät ainakaan lapsenlapsenne tule
häneltä kunnioitustaan kieltämään!"

Jewe Manners istuutui jälleen, otti sinisen nenäliinansa taskusta ja
pyyhki otsaltaan pari hikikarpaloa. Vanhusta oli aina pidetty arvossa
kuntonsa ja lahjomattoman rehellisyytensä vuoksi, ja kun kokouksessa
olijat eivät halunneet hänen mielipiteeseensä yhtyä, vaikenivat he
edelleen. Mutta Hauke Haien otti puhevuoron ja kaikki huomasivat
miten kalpeaksi hän oli käynyt. "Kiitän teitä, Jewe Manners", sanoi
hän, "että vielä olette joukossamme ja että olette puhunut niinkuin
vast'ikään puhuitte. Toivon että te muut herrat valtuusmiehet pidätte
uutta patorakennusta, johon tosin minä yksin olen syypää, vähintäin
asiana, jota ei nyt enää voida peruuttaa, ja suostutte sen mukaisesti
päättämään esillä olevista tehtävistä."

"Puhukaa!" sanoi muuan valtuusmiehistä ja Hauke levitti uuden padon
piirrokset pöydälle: "Joku kysyi äsken, mistä tarvittava täytemaa
saadaan. -- Niinkuin näette, on padonreunan ulkopuolella jätetty
kapea kaistale edusmaan reunaa. Tästä reunasta sekä siitä edusmaan
osasta, joka on pohjoisessa ja etelässä uuden padon molemmin puolin,
saamme kylliksi maata. Jos meillä vaan on merenpuoliseen reunaan
vahva kerros sitkeätä savea, niin voimme sisäpuoleen ja keskikohtaan
käyttää hiekkaa! -- Mutta nyt on ensiksikin kutsuttava maamittari,
joka viitottaa uuden padon suunnan. Se, joka on ollut minun apunani
suunnitelmaa tehdessä, soveltuisi kai siihen paraiten. Vielä täytyy
meidän saven ja muiden tarpeiden kulettamista varten tilata joltakin
ammattimieheltä haara-aisaisia kaatokärryjä. Tarvitsemme myöskin
liejukkovirran patoamiseen ja padon sisäsyrjän kattamiseen niissä
kohti, missä käytämme hiekkaa täytteeksi, jonkun määrän olkia, en
voi sanoa montako sataa kuormaa, kenties enemmän kuin mitä omalta
marskiltamme on saatavissakaan. -- Neuvotelkaamme miten tämä kaikki
järjestetään ja suoritetaan. Myöskin täytyy meidän myöhemmin tilata
kunnolliselta kirvesmieheltä länsipuolelle tuleva uusi sulku."

Kokouksen osanottajat seisoivat pöydän ympärillä, tarkastelivat
välinpitämättömästi karttaa ja alkoivat vähitellen puhua; kuitenkin
tuntui kuin he olisivat puhuneet vain puhuakseen. Kun keskusteltiin
maamittarin valitsemisesta, arveli muuan nuoremmista: "Te olette
ajatellut asiaa, päällikkö, ja kai myöskin tiedätte parhaiten kuka
siihen kelvannee".

Mutta Hauke vastasi: "Kun kerran olette valantehneitä miehiä, niin
tulee teidän lausua oma mielipiteenne, Jacob Meyen, ja jos teette
paremman ehdotuksen kuin minun, niin luovun omastani".

"No niin, saattaahan se olla niinkin hyvä", vastasi Jacob Meyen.

Mutta erään vanhemman valtuusmiehen mielestä se ei kuitenkaan ollut
aivan hyvä. Hänellä oli veljenpoika, ja sellaista maamittaria ei
oltu vielä nähty marskimaalla; se kuului olevan patopäällikön isää,
vanhaa Tede Haieniakin etevämpi. Niin sitä keskusteltiin molemmista
maamittareista ja vihdoin päätettiin antaa työ heidän yhteisesti
suoritettavakseen. Samaten puhuttiin sinne tänne kaatokärryistä,
olkitilauksesta ja kaikesta muusta. Hauke palasi kotiinsa myöhään ja
melkein uupuneena. Mutta istuessaan vanhassa nojatuolissa, joka oli
perua häntä painavamman mutta elämänsä paljoa keveämmältä kannalta
käsittäneen edeltäjänsä ajoilta, tuli vaimonsakin hänen viereensä:
"Olet niin väsyneen näköinen, Hauke", puheli hän, silittäen kapealla
kädellään hiuksia hänen otsaltaan.

"Saatanpa ollakkin hiukan", vastasi mies.

"Ja asiasi kai luonnistuu?"

"Luonnistuuhan se", vastasi hän katkerasti hymyillen. "Mutta minun
täytyy pyörittää yksin koneistoa, ja saanpa olla iloinen, jos eivät
estä sitäkin!"

"Eiväthän toki kaikki?"

"Eivät, Elke. Kummisi, Jewe Manners, on kelpo mies. Soisin että hän
olisi kolmeakymmentä vuotta nuorempi."

       *       *       *       *       *

Kun patolinja muutamien päivien päästä oli mitattu ja suurin osa
kaatokärryjä valmistunut, kutsui patopäällikkö kirkonkylän kapakkaan
kaikki uuden padontamaan omistajat sekä vanhan padon takana samalla
kohdalla olevien tilain haltijat. Tarkotuksensa oli esittää
työnjako- ja kustannussuunnitelma sekä kuulla kaikkien mahdolliset
verukkeet, sillä viimemainittujenkin tuli siinä määrässä, kuin uusi
pato ja uudet kaivannot vähensivät vanhan kustannuksia, ottaa
rakentamiseen osaa. Tämä suunnitelma oli tuottanut Haukelle paljo
työtä, ja hän ei olisi sitä saanut niinkään pian valmiiksi, ellei
hänen avukseen olisi ylipatopäällikön toimesta määrätty paitsi
patolähettiä vielä patokirjurikin, ja sittenkin oli hänen pakko joka
päivä valvoa myöhään yöhön saakka. Kun hän vihdoin lopen väsyneenä
meni makuulle, niin eipä vaimonsa enää odottanutkaan häntä entiseen
tapaan vain nukkuvaksi teeskennellen: hänenkin jokapäiväinen
työtaakkansa oli siksi raskas, että hän vaipui heti unen helmaan.

Hauken luettua suunnitelmansa ja pantua asiaa koskevat paperit,
jotka olivat olleet jo kolme päivää kapakassa jokaisen nähtävänä,
takaisin pöydälle, oli läsnäolevien joukossa niitäkin miehiä,
jotka kunnioituksella katsoivat tuota omantunnontarkkaa työtä ja
rauhallisesti mietittyään suostuivat patopäällikkönsä kohtuullisiin
ehtoihin. Mutta toiset, joiden osuudet uudella alueella olivat
heidän itsensä tai vanhempainsa taikka edellisten omistajain myyminä
joutuneet toisiin käsiin, valittivat että heidätkin oli kytketty
osallisiksi uuden padontamaan kustannuksiin, vaikkeivät nuo osuudet
enää heille kuuluneet, ajattelematta ollenkaan että uudet työt
koituisivat aikaa myöten vanhojenkin maiden suojaksi. Ja toiset,
joilla oli uudella padontamaalla runsaasti osuuksia, vaikeroivat
pyytäen että joku vapauttaisi heidät niistä; ne olivat halvasta
myytävänä, itse he eivät voisi noin kohtuuttomia työtaakkoja
suorittaa. Mutta Ole Peters, joka seisoi kasvot julmistuneina
ovipieltä vasten nojaten, huusi joukkoon: "Miettikää ensin ja myykää
ne sitte uudelle patopäälliköllemme! Hän osaa laskea. Kun hänellä jo
oli useimmat osuudet, osti hän minunkin osuuteni, ja kun hän oli ne
saanut, päätti hän että maa on padottava!"

Olen sanoja seurasi kuolon hiljaisuus. Patopäällikkö seisoi pöydän
luona, jolle äsken oli levittänyt paperinsa. Hän kohotti päänsä ja
katsoi Ole Petersiin: "Sinä tiedät aivan hyvin että panettelet minua,
mutta teet sen kuitenkin, koska tiedät että suuri osa sitä lokaa,
jota heität päälleni, jää minuun riippumaankin! Todellisuudessa
on asia niin, että sinä tahdoit päästä osuuksistasi ja että minä
tarvitsin niitä lampaitteni laitumeksi Ja jos tahdot tietää lisää,
niin on minut tähän puuhaan kannustanut se hävyttömyys, jonka
kerran lausuit täällä kapakassa, sanoessasi että minä olin päässyt
patopäälliköksi ainoastaan vaimoni tähden. Niin, Ole Peters, olen
tehnyt mitä jo minun edeltäjäni olisi pitänyt tehdä. Vaan jos
paheksut että sinun osuutesi ovat joutuneet minun haltuuni kuulethan
että on kyllin niitä, jotka myyvät osuutensa halvasta, koska niistä
koituu heille liiaksi työtä!"

Osa miehiä hymisi tyytyväisenä ja vanha Jewe Manners huusi ääneen:
"Hyvä, Hauke Haien! Jumala suokoon työsi menestyä!"

Mutta asioita ei saatu loppuun suoritetuksi, vaikka Ole Peterskin
vaikeni ja vaikka keskusteltiin aina illallisaikaan saakka. Vasta
toisessa kokouksessa saatiin kaikki järjestetyksi, ja siinäkin
vasta senjälkeen, kun Hauke oli luvannut hänen osaltaan seuraavana
kuukautena tulevan kolmen hevosen sijasta panna neljä vetäjää
liikkeelle.

Vihdoin, kun jo helluntaikellot soivat, oli työkin saatu alkuun.
Lakkaamatta kulki kaatokärryjä edusmaalta patolinjalle, siellä
tyhjentyäkseen savikuormastaan, ja sama jono taasen takaisin
uutta noutaman. Linjalla oli joukko miehiä, jotka kihveleineen ja
lapioineen tasottelivat sinne tuotua savea. Tavattomat määrät olkia
tuotiin paikalle ja käytettiin keveämmän aineen, kuten hiekan ja
mullan, sideaineeksi. Vähitellen valmistuivat jotkut padon osat,
ja turpeet, joilla padon rinne katettiin, peitettiin vahvalla
olkikerroksella suojaksi aaltoilua vastaan. Palkatut päällysmiehet
kävivät joka kohtaa tarkastamassa ja huusivat käskyjään myrskyn kohun
ja tuulen ulvonnankin läpi. Aina silloin tällöin ratsasti siellä
patopäällikkökin kimonsa selässä, joka nykyään oli hänen vasituisena
ratsuhevosenaan. Eläin kiiti ratsastajansa käskystä edestakaisin
hänen antaessaan ripeästi ja lyhyeen määräyksiään, milloin kiittäen
työmiehiä, milloin taasen armotta erottaen työstä laiskan tai
taitamattoman. "Tässä ei auta mikään", huudahti hän tällöin,
"sinun laiskuutesi takia ei meidän patoa tärvätä!" Jo kaukaa,
Hauken tullessa padontamaata pitkin, kuulivat he hänen hevosensa
korskunnan ja kaikki kävivät rivakammin työhön käsiksi: "Joutuun!
Kimonratsastaja tulee!"

Jos sattui olemaan aamiaisaika, jolloin työmiehet istuivat ryhmittäin
maassa syöden eväspusseistaan, ratsasti Hauke pitkin tyhjiä
työpaikkoja, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian missä oli lapiota
käytetty huolimattomasti. Vaan jos hän ratsasti työmiesten luo ja
selitti heille miten työ olisi tehtävä, niin he tosin katsoivat
häneen pureskellen kärsivällisesti leipäänsä, mutta myöntymistä
taikka edes jotain lausuntoa sanojensa johdosta, sitä hän ei
kuullut. Kerran tämmöisellä matkalla, kun hän oli huomannut työn
eräässä kohti erittäin huolellisesti suoritetuksi, ratsasti hän
lähinnä olevan murkinoivan joukon luo, hyppäsi alas kimonsa selästä
ja kysyi iloisesti, kutka olivat tuon kauniin päivätyön tehneet.
Mutta työmiehet katsoivat häneen arkailevan synkästi, ja ainoastaan
hitaasti, melkein vastenmielisesti mainittiin pari nimeä. Mies, jolle
hän oli antanut hevosensa pideltäväksi -- se seisoi paikoillaan
lauhkeana kuin lammas -- katseli tuskallisesti tuon kauniin eläimen
silmiin, jotka tavallisuuden mukaan olivat herraansa suunnatut.

"Hoi, Marten!" huusi Hauke. "Mitä sinä seisot kuin olisi salama
sinuun iskenyt?"

"Herra, teidän hevosenne on niin rauhallinen, kuin jos sillä olisi
jotain pahaa mielessä!"

Hauke nauroi ja tarttui itse hevosensa ohjaksiin, joka samassa
hieroi hyväillen päätään hänen olkaansa vasten. Muutamat työmiehet
katsoivat arasti hevosta ja ratsastajaa, toiset taas pureksivat
vaijeten aamiaistaan, ikäänkuin asia ei olisi heitä ensinkään
liikuttanut, heittäen silloin tällöin jonkun murusen lokeille, jotka
olivat huomanneet ruokapaikan ja laskeutuneet alas miltei heidän
päänsä kohdalle. Patopäällikkö katseli mitään ajattelematta kerjääviä
lintuja, jotka tavottivat nokillaan niille heitettyjä paloja.
Sitte ratsasti hän taakseen katsomatta pois. Muutamat sanat, jotka
tunkeutuivat hänen korviinsa heidän joukostaan, kuuluivat miltei
pilkalta. "Mitä se oli?" kysyi hän itsekseen. "Onko Elke lopultakin
oikeassa siinä, että kaikki ovat minulle vihamielisiä? Nuo rengit
ja päivätyöläisetkin, joista monet kuitenkin uuden patotyön kautta
pääsevät jonkunlaisen hyvinvoinnin alkuun?"

Hän kannusti hevostaan niin, että se lensi kuin hurja pitkin
padontamaata. Mutta siitä salaperäisestä hohteesta, johon hänen
entinen renkipoikansa oli Kimonratsastajan verhonnut, ei Hauke
tietänyt mitään. Olisipa kansa nyt vain nähnyt miten silmät hehkuivat
noissa laihoissa kasvoissa, miten hänen vaippansa liehui ja miten
tulisesti hevosensa korskui!

-- -- Niin läheni loppuaan kesä ja syksy. Aina marraskuun
viimeisiin päiviin tehtiin työtä; silloin lakkautti sen kylmä ja
lumi. Padontatyötä ei saatu loppuun suoritetuksi ja se päätettiin
jättää ensi kesään. Kahdeksan jalan korkuisena kohosi pato edusmaan
reunalla. Ainoastaan länsiosaan, minne oli sulku asetettava,
oli jätetty aukko. Myöskin ylempänä, vanhan padon kohdalla, oli
virta vielä koskematta. Siten voi tulva, kuten ennenkin viimeisen
kolmenkymmenen vuoden kuluessa, tunkeutua edusmaalle kuitenkaan
vahingoittamatta mainittavammin uutta patoa. Ja niin jätettiin
ihmiskätten työ Jumalan haltuun ja huomaan, kunnes kevätaurinko taas
tekisi sen jatkamisen mahdolliseksi.

-- -- Sillävälin oli patopäällikön talossa sattunut iloinen
tapahtuma: yhdeksäntenä aviovuotena oli vihdoinkin syntynyt lapsi. Se
oli punakka ja vilkas ja painoi seitsemän naulaa, niinkuin sellaisten
pitääkin, jotka kuuluvat naissukuun, niinkuin tämä. Ainoastaan itku
oli omituisen salaperäistä eikä oikein miellyttänyt kätilöä. Pahinta
oli että Elke kolmantena päivänä makasi täydessä kuumeessa, hourien
ja tuntematta enemmän miestään kuin vanhaa hoitajaakaan. Vallaton
ilo, joka oli tarttunut Haukeen lapsensa nähdessään, muuttui suruksi.
Kaupungista tuotiin lääkäri. Hän istui vuoteen ääressä, koetellen
valtimoa, määräten lääkkeitä ja katsellen neuvotonna ympärilleen.
Hauke pudisti päätään: "Tuo ei kykene auttamaan; Jumala yksin voi
sen tehdä". Hän oli kyllä selvillä omasta kristinuskostaan, mutta
joku pidätti häntä rukouksesta. Kun vanha tohtori oli lähtenyt pois,
seisoi hän ikkunan luona, katsellen ulos talviseen maisemaan, ja
sairaan houraillessa risti hän kätensä. Oliko se hartaudesta vai
tavattomasta tuskasta, siitä hän ei ollut itsekään selvillä.

"Tulva, tulva!" valitti sairas. "Tue minua!" huusi hän; "tue minua,
Hauke!" Äänensä hiljeni ja hän puhui kuin itkien: "Veteen, mereenkö?
Jumalani, en näe häntä enää milloinkaan!"

Silloin Hauke kääntyi, ja työntäen hoitajavaimon vuoteen äärestä,
lankesi polvilleen ja veti vaimonsa puoleensa: "Elke! Elke, etkö
tunne minua, olenhan luonasi?"

Mutta Elke avasi vain kuumeesta hohtavat silmänsä ja katsoi kuin
hukkuva eteensä.

Hauke painoi hänet takaisin päänaluselle. Sitte hän puristi kätensä
tuskaisesti ristiin: "Herra Jumala!" huusi hän. "Älä ota häntä
minulta. Sinä tiedät, etten voi elää ilman häntä." Sitte hän
lisäsi hiljaa, ikäänkuin mietteissään: "Tiedänhän, ettet aina voi
tehdä mitä tahdot, et Sinäkään. Olet kaikkitietävä, Sinun täytyy
toimia viisautesi mukaisesti -- oi Herra, puhu minulle edes tuulen
henkäyksenä!"

Äkkiä syntyi kuin tyyni rauha. Hauke ei kuullut muuta kuin hiljaista
hengitystä. Kun hän kääntyi vuoteeseen päin, makasi vaimonsa
rauhalliseen uneen vaipuneena. Vaan hoitajanainen katsoi häneen
pelästynein silmin. Hauke kuuli jonkun käyvän ovessa. "Kuka se oli?"
kysyi hän.

"Piika Anna Greetta vain meni ulos; hän toi tänne vuoteenlämmittäjän."

"Mitä katsotte minuun niin säikähtyneenä, rouva Levke?"

"Minäkö? Teidän rukouksenne on minua säikähdyttänyt. Siten ette voi
kenellekään terveyttä rukoilla."

Hauke loi häneen läpitunkevan katseen: "Käyttekö tekin, niinkuin
meidän Anna Greetta, hollantilaisen paikkaräätälin Jantjen seuroissa?"

"Käyn, herra; meillä on kummallakin autuaaksi tekevä usko."

Hauke ei vastannut. Siihen aikaan niin tavallinen uskonnollinen
lahkolaisliike kokouksineen kukoisti myöskin friissein keskuudessa.
Hunningolle joutuneet käsityöläiset tai virasta erotetut
koulunopettajat olivat sen johtajina, ja naiset, nuoret ja vanhat,
tyhjäntoimittajat ja yksinäiset ihmiset juoksivat innokkaasti
salaisissa seuroissa, joissa jokainen voi näytellä papin osaa.
Patopäällikön palvelijoista viettivät Anna Greetta ja häneen
rakastunut renkipoika siellä vapaat iltansa. Tosin oli Elke lausunut
Haukelle arvelunsa noitten käyntien suhteen, mutta tämä oli ollut
sitä mieltä, ettei pitäisi sekaantua kenenkään uskonasioihin.
Sellainen ei vahingoita ja on joka tapauksessa parempaa kuin
kapakassa istuminen.

Siihen oli asia jäänyt, ja Hauke vaikeni tälläkin kertaa. Mutta
häneen nähden ei vaijettu; hänen lausumansa rukous kulki talosta
taloon. Hän oli kieltänyt Jumalan kaikkivallan. Mutta mitä oli Jumala
ilman kaikkivaltiutta? Patopäällikkö oli jumalankieltäjä, juttu
aavehevosesta mahtoi lopultakin olla tosi!

Hauke ei näistä asioista kuullut mitään; hän ei niinä päivinä kuullut
eikä nähnyt muuta kuin vaimonsa. Eipä edes lapsi voinut kiinnittää
hänen huomiotaan.

Vanha lääkäri tuli jälleen, tuli joka päivä, väliin kahdestikin.
Jäi sitte kerran koko yöksi ja kirjotti jälleen reseptin, jonka
renki Iven Johns vei täyttä lentoa ratsastaen apteekkiin. Mutta sen
jälkeen muuttuivat hänen kasvonsa iloisemmiksi ja hän nyökäytti
tuttavallisesti päätään patopäällikölle: "Hyvin käy, vallan hyvin!
Jumalan avulla!" Ja eräänä päivänä -- oliko sitte lääkärin taito
kukistanut sairauden vai Jumala kuitenkin Hauken rukouksen johdosta
jonkun keinon löytänyt -- tohtorin ollessa sairaan kanssa kahden
kesken, puhui hän Elkelle, vanhat silmänsä hymyilevinä: "Rouvani,
nyt voin teille sanoa täydellä varmuudella: tänään iloitsee tohtori.
Teidän tilanne oli kovin huono, mutta nyt kuulutte jälleen meidän,
elävien joukkoon!"

Silloin loisti sairaan tummissa silmissä kuin sädemeri. "Hauke!
Hauke, missä olet?" huusi hän. Ja kun tämä vaimonsa huudon johdosta
syöksyi huoneeseen hänen vuoteensa ääreen, kietoi Elke molemmat kädet
hänen kaulaansa: "Hauke, mieheni; olen pelastettu! Jään luoksesi!"

Vanha tohtori veti silkkisen nenäliinan taskustaan, pyyhki otsaansa
ja poskiaan ja meni päätään nyökäyttäen huoneesta ulos.

-- -- Kolmantena iltana tämän jälkeen lausui muuan hurskas puhuja
-- Hauken patotyöstä erottama suutari -- hollantilaisen räätälin
pitämässä seurassa, selittäessään Jumalan ominaisuuksia, seuraavat
sanat: "Mutta ken vastustaa Jumalan kaikkivaltaa, ken sanoo: tiedän,
ettet aina voi tehdä mitä tahtoisit -- tunnemmehan kaikki tuon
onnettoman, hän raskauttaa synnillään koko seurakuntaa -- se on
Jumalasta langennut ja hakee lohdutusta periviholliselta, synnin
isältä. Sillä johonkin täytyy meidän tässä maailmassa turvautua.
Mutta te varokaa häntä, joka niin rukoilee, sillä hänen rukouksensa
on sadatusta!"

-- -- Tämäkin lausunto kulki talosta taloon. Mikä ei kulkisikaan
pienessä yhteiskunnassa? Tuli se vihdoin Haukenkin korviin. Hän ei
puhunut siitä sanaakaan, ei edes vaimolleen. Hän vain veti hänet
väliin kiihkeästi syliinsä: "Ole minulle uskollinen, Elke; ole
minulle uskollinen!" -- Silloin katsoi vaimonsa häneen hämmästyneenä:
"Sinulle uskollinen? Kenelle sitte olisin uskollinen?" Hetken päästä
hän oivalsi miehensä sanat. "Niin, Hauke; olemme toisillemme todella
uskollisia, emmekä ainoastaan sentähden, että tarvitsemme toisiamme."
Sitte meni kumpikin taas työhönsä.

Näin pitkälle olisi kaikki ollut hyvin. Mutta kaikesta uutterasta
työstään huolimatta vallitsi Hauken ympärillä yksinäisyys. Hänen
sydämeensä hiipi uhka ja hän muuttui umpimieliseksi muita ihmisiä
kohtaan, Ainoastaan vaimolleen pysyi hän yhä samana, ja lapsensa
kehdon ääressä hän makasi polvillaan aamuin illoin, kuin se olisi
ollut hänelle pyhä paikka. Mutta palvelijoita ja työmiehiä kohtaan
hän muuttui ankaraksi. Taitamattomat ja huolettomat, joita hän
ennen oli oikaissut rauhallisesti lausutulla moitteella, saivat
nyt kuulla kovia sanoja, joidenka vaikutusta Elke koetti toisinaan
hiljaisuudessa lieventää.

       *       *       *       *       *

Kevään joutuessa alkoi jälleen patotyö. Lännessä oleva padon
aukko sulettiin sinne rakennettavan sulun laitanta-ajaksi
puolikuunmuotoisella suojuspadolla sekä ulko- että sisäpuolelta.
Ja mikäli sulun rakentaminen edistyi, sikäli kohosi vähitellen
pääpatokin määrättyyn korkeuteensa. Mutta tehtävä ei käynyt
edes nytkään töitä johtavalle palopäällikölle keveämmäksi.
Talvella kuolleen Jewe Mannersin sijaan oli Ole Peters päässyt
valtuusmieheksi, eikä Hauke ollut yrittänytkään sitä estämään. Mutta
rohkaisevien sanojen ja ystävällisen olallelyönnin sijasta, jommoisia
hän oli niin usein saanut vaimonsa vanhalta kummilta, sai hän tämän
seuraajalta osakseen salaista vastustusta ja turhia verukkeita, sillä
Ole oli mahtaileva mutta patoasioissa perin tietämätön ja hänellä oli
yhä vieläkin vanhaa kaunaa "kirjurirenkiä" kohtaan.

Taasen lepäsi marski ja meri kevään hehkuvassa auringonpaisteessa,
laajoilla padontamailla käveli kirjavat laumat riemusta ammuvaa
karjaa ja korkealla sinitaivaalla soi leivojen liverrykset.
Mikään rajuilma ei häirinnyt työtä ja sulku oli jo paikoillaan
viimeistelemättömine liitoksineen, ilman että se ainoanakaan yönä
olisi ollut väliaikaisen padon suojan tarpeessa. Jumala näytti
suosivan uutta yritystä. Elke-rouvakin tervehti hymyillen miestään,
kun tämä palasi kimonsa selässä padolta kotiin. "Siitäpä tulikin
oiva eläin!" sanoi hän taputtaen hevosen kiiltävää kaulaa. Mutta
Hauke hyppäsi alas, otti vaimonsa sylistä lapsen ja hypitteli tuota
pientä hentoa olentoa käsivarsillaan. Kun hevonen silloin katseli
tyttöstä ruskeilla silmillään, sanoi Hauke: "Tule tänne, saat
sinäkin siitä ilosta osasi". Ja hän asetti pikku Wienken -- se oli
tyttösen nimi -- satulaan, kulettaen kimoa ympäri kumpua. Vanhalle
saarnillekin suotiin sama kunnia: hän asetti lapsen sen oksalle,
keinuttaen sitä siinä. Äiti seisoi silmät ilosta loistaen ulko-oven
luona. Mutta lapsi ei nauranut; hänen silmänsä, joiden välillä oli
pieni hienopiirteinen nenä, katsoivat jäykästi eteen eivätkä pienet
kädet tarttuneet keppiin, jota hänen isänsä piteli hänen edessään.
Hauke ei kiinnittänyt siihen huomiotaan, hän ei tiennyt suuria näin
pienistä lapsista. Ainoastaan Elke sanoi surullisesti, katsellessaan
apuvaimonsa pientä poikaa, joka oli syntynyt samaan aikaan kuin
hänenkin lapsensa: "Minun ei ole vielä niin pitkälle kehittynet kuin
sinun, Stina!" Ja vaimo vastasi äidillisellä ylpeydellä, katsoen
paksuun poikaseen, jota hän talutti kädestä: "Niin, rouva, lapsia
on monenlaisia; tämä minun varasti omenoita varastohuoneesta jo
ennenkuin oli täyttänyt toisen ikävuotensa!" Ja Elke silitteli paksun
pojan kiharoita ja painoi salaa sydäntään vasten omaa hiljaista
lastansa.

-- -- Lokakuuhun mennessä oli länsipuolen uusi sulku jo kiinteästi
liitetty patoon, joka laskeutui uljasreunaisena veteen ja kohosi
viisitoista jalkaa nousuveden tavallista korkeusastetta ylemmäksi.
Sen luoteiskulmalta voi Jeversinsaaren sivutse nähdä tuon laajan
liejukon. Täällä tosin tuuletkin vinhemmin puhalsivat, niin että
padolla seisojan hiukset liehuivat ilmassa ja hänen täytyi painaa
lakkinsa lujempaan.

Marraskuun loppupuolella, jolloin myrskyt ja sadesäät alkoivat,
oli vielä aivan lähellä vanhaa patoa täyttämättä se aukko, jonka
kautta pohjoispuolen merivesi tunkeutui liejukkovirtaa myöten
uuteen padontamaahan. Molemmin puolin olivat padon seinämät; niiden
välinen syvänne oli nyt täytettävä. Kuiva kesäilma olisi tosin ollut
soveliaampi, mutta se oli nyt joka tapauksessa tehtävä; nouseva
myrskysää kun voisi muuten turmella koko työn. Hauke pani liikkeelle
kaiken tarmonsa täyttämistyön jouduttamiseksi. Sade valui virtana,
tuuli vinkui; mutta hänen laiha vartalonsa näyttäytyi tulisen kimon
selässä milloin siellä, milloin täällä hyörivässä työmiesjoukossa.
Siellä hän nähtiin nytkin kaatokärryjen luona, joiden täytyi nykyään
noutaa savea jo kaukaa edusmaalta ja joita oli tungokseen asti
virran luona kuormiaan tyhjentämässä. Sateen valuessa ja tuulen
vinkuessa kuului tuon tuostakin patopäällikön terävät komentosanat.
Hän käski esiin kärryjä numerojärjestyksessä ja pidätti liiaksi
tunkeilevia. "Seis!" kuului taas hänen komentonsa, ja työ herkesi.
"Olkia! kuorma olkia tänne!" huusi hän ylhäällä seisoville, ja muuan
siellä oleva kuorma pudotettiin märkään savikasaan. Siellä juoksivat
miehet niitä hajotellen ja huutaen ylhäällä oleville etteivät heitä
toki olkiin hautaisi. Ja taasen tuli uusia kärryjä ja taasen oli
Hauke ylhäällä ja katseli kimonsa selästä kuinka miehet lapioivat
ja kääntelivät alhaalla aukon pohjalla. Sitte heitti hän silmäyksen
merelle päin ja näki miten vesiraja läheni yhä lähemmäksi patoa ja
miten aallot kohosivat yhä korkeammalle. Hän näki myöskin miten vesi
valui työmiesten vaatteista ja miten he saivat tuskin hengitetyksi
kovan tuulen ja kylmän virtana valuvan sateen vuoksi. "Kestävyyttä,
miehet! Kestävyyttä vain!" huusi hän heille. "Vielä yksi jalka
lisäksi, ja me olemme turvassa!" Rajuilman keskestä kuului työnkin
ääniä: alassyöksyvän saven jyminää, kärryjen kolinaa ja olkikuormien
suhinaa. Kaiken tuon lomasta kuului silloin tällöin pienen, keltaisen
koiran ulinaa, joka palellen ja aivan kuin sekapäisenä pyöri milloin
ihmisten jaloissa, milloin ajopelien välissä. Äkkiä kuului tuon
pienen eläimen tuskansekainen vingahdus alhaalta aukon pohjalta.
Hauke katsahti sinne. Hän oli nähnyt miten koira heitettiin ylhäältä
tuonne ja harmin puna lennähti hänen kasvoilleen. "Seis, seis!"
huusi hän aukon reunalla oleville kärrymiehille, sillä märkää savea
työnnettiin lakkaamatta alas.

"Minkätähden?" huusi muuan raaka ääni. "Eihän toki tuon viheliäisen
rakin tähden?"

"Seis, sanon minä!" huusi Hauke jälleen. "Tuokaa koira minulle!
Työhömme ei saa mitään ilkityötä sekottaa."

Mutta yksikään käsi ei liikahtanut. Ainoastaan pari lapiollista savea
lensi vielä huutavan eläimen viereen. Silloin hän kannusti hevostaan
niin rajusti, että se syöksyi kiljahtaen padolta alas. Kaikki
väistyivät, "Koira!" huusi hän. "Minä tahdon koiran!"

Silloin joku löi kädellään häntä olkapäälle, kuin ennen vanha Jewe
Manners. Taakseen katsoessaan huomasikin hän sen erääksi vanhuksen
ystäväksi. "Varokaa itseänne, patopäällikkö!" kuiskasi mies. "Teillä
ei ole tässä joukossa ystäviä. Jättäkää tuo koira oman onnensa
nojaan!"

Tuuli vinkui, sade sohisi ja väki oli uudestaan työntänyt lapionsa
maahan, jotkut kuitenkin vielä seisoivat ennallaan. Hauke kääntyi
vanhuksen puoleen: "Tahdotteko pidellä hevostani, Harke Jens?"
kysyi hän. Tämä oli tuskin ennättänyt tarttua ohjaksiin, kun Hauke
jo hypähti aukkoon ja otti pienen vinkuvan koiran syliinsä. Samana
silmänräpäyksenä hän kiepsahti jälleen satulaan ja karautti takaisin
padolle. Hänen silmänsä iskeytyivät kärryjen luona oleviin miehiin.
"Kuka se oli?" huusi hän. "Kuka heitti koiran sinne?"

Kaikki vaikenivat hetkisen, sillä patopäällikön laihoilla kasvoilla
hehkui suuttumus ja he tunsivat häntä kohtaan yliluonnollista pelkoa.
Silloin astui eräitten kärryjen äärestä paksuniskainen mies hänen
luokseen. "Minä en sitä tehnyt, patopäällikkö", sanoi hän ja purasi
kappaleen purutupakkaa, työntäen sen rauhallisesti suuhunsa. "Mutta
se, joka sen teki, on tehnyt oikein. Jotta patonne kestäisi, täytyy
sinne haudata joku elävä olento!"

"Joku elävä olento? Missä katkismuksessa olet semmoista lukenut?"

"En missään, herrani!" vastasi mies raa'asti naurahtaen. "Sen ovat
tienneet jo esi-isämme, jotka hyvinkin voivat kilpailla uskonasioissa
teidän kanssanne! Lapsi on siihen tarkotukseen vielä sopivampi, mutta
kun ei semmoista ole, kelpaa kai koirakin!"

"Vaiti sinä pakanataruinesi!" huusi Hauke. "Aukko tukkeutuisi
varmaankin paraiten, jos sinut sinne heitettäisiin."

"Vai niin!" kuului kymmenkunnasta kurkusta yhtaikaa ja patopäällikkö
näki ympäriltään julmistuneita kasvoja ja puristettuja nyrkkejä.
Hän huomasi hyvin etteivät ne olleet ystäviä. Häntä rupesi jo
pelottamaan padon puolesta: mitä siitä tulisi, jos nyt kaikki
heittäisivät lapionsa? -- Ja luodessaan katseensa alas, näki hän
taasen vanhan Jewe Mannersin ystävän. Tuo mies käveli siellä
työmiesten keskellä, puhutteli täällä tuota, siellä tätä; kelle
hymyili, ketä ystävällisesti olkapäälle taputteli. Vihdoin tarttuivat
he vähitellen kaikki jälleen lapioihinsa; vielä hetkinen, ja työ oli
taasen täydessä käynnissä. Mitä muuta hän voisi pyytääkkään? Virta
oli sulettava ja koira hyvässä turvassa hänen vaippansa poimuissa.
Nopealla liikkeellä käännytti hän kimonsa seuraaviin kärryihin päin:
"Olkia padonreunaan!" huusi hän käskevästi, ja konemaisesti totteli
ajomies hänen käskyänsä. Pian tyhjentyi kuorma syvyyteen ja kaikkien
kädet olivat jälleen ahkerassa puuhassa.

Heiluttiin niin hetkinen. Kello oli jo kuusi ja alkoi hämärtää.
Sade oli tauonnut. Silloin kutsui Hauke päällysmiehen luokseen.
"Huomenaamuna aikaisin, jo kello neljältä", sanoi hän, "pitää
kaikkien joutua työhön. Silloin on vielä kuunvalo. Saattakaamme
työ loppuun Jumalan avulla! -- Vielä yksi asia!" huusi hän miesten
aikoessa poistua. "Tiedättekö kenenkä koira tämä on?" Hän otti
vapisevan eläimen vaippansa alta?

Kukaan ei sanonut tietävänsä. Ainoastaan muuan sanoi: "Tuo on
jo päiväkausia kuleksinut kylässä kerjäämässä, tokko kuulunee
kenellekään!"

"Siinä tapauksessa se on minun!" vastasi patopäällikkö. "Älkää
unohtako: huomenaamuna aikaisin, kello neljältä!" Ja Hauke ratsasti
tiehensä.

Kotiin saapuessaan tuli Anna Greetta häntä vastaan ovessa. Tytöllä
oli pyhävaatteet yllään, ja Hauken mieleen johtui että hän varmaankin
oli menossa seuraräätälin luo. "Nostappa esiliinaasi!" huusi hän
tälle, ja kun tyttö vaistomaisesti totellen kohotti esiliinaa, heitti
hän siihen tuon pienen savisen koiran. "Vie se pikku Wienkelle,
siitä tulee hänen leikkitoverinsa! Mutta pese ja lämmitä se ensin.
Silloin teet Jumalalle otollisen työn, sillä eläin on miltei vilusta
kangistunut."

Anna Greetta ei voinut olla isäntänsä käskyä täyttämättä ja siten jäi
hän sinä iltana pois kokouksesta.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä päätettiin uuden padon rakennustyöt. Tuuli oli
tyyntynyt. Notkealiikkeiset lokit liitelivät meren ja maan yli
edestakaisin. Jeversinsaarelta kuului hanhien moniäänistä rääkätystä
ja marskia peittävän aamusumun keskeltä vaaleni vähitellen kultainen
syyspäivä valaisten uutta ihmiskätten työtä.

Muutaman viikon päästä tuli ylipatopäällikkö valtion asiamiehen
kanssa patoa tarkastamaan. Patopäällikön talossa pidettiin suuret
juhlapäivälliset, ensimäiset vanhan Tede Volkertsin hautajaiskestien
jälkeen. Sinne oli kutsuttu kaikki valtuusmiehet ja suurimpain
osuuksien omistajat. Aterian jälkeen valjastettiin kaikki vierasten
ja patopäällikön ajopelit. Ylipatopäällikkö auttoi Elke-rouvan
kääseihin, joiden edessä seisoi ruskea valakka jalkojaan tömistäen,
hyppäsi itse taakse istumaan ja otti ohjakset käteensä. Hilpeällä
mielellä ajettiin kumpua alas, poikettiin uudelle padolle johtavalle
tielle ja ajettiin sitte koko uuden padontamaan ympäri. Sillä
välin oli alkanut puhaltaa lievä luoteistuuli ja uuden padon
pohjois- ja länsipuolella kohosi nousuvesi, mutta sen aallot sammuivat
hiljaisesti tuota loivaa rintaa vasten. Valtion asiamies lausui niin
runsaita kiitoksia patopäällikölle, että ne muistutukset, joita
valtuusmiehet aina väliin tekivät, suorastaan hukkuivat tuohon
tulvaan.

Tämäkin riemupäivä loppui, mutta vielä yksi tyydytys tuli Hauken
osaksi. Hän ratsasti eräänä päivänä rauhallisesti mietiskellen pitkin
uutta patoa. Mielessään oli toisinaan herännyt kummastelu siitä, että
uusi padontamaa, joka oli hänen vaivojensa ja yövalvontainsa hedelmä,
nyt lopullisesti oli saanut erään hallitsevan perheen prinsessan
mukaan nimekseen: "Uusi Karoliinan padontamaa"; Mutta siksi se oli
ristitty. Kaikissa asiapapereissa oli tämä nimi, muutamissa oikein
punaisilla painokirjaimilla. Näissä mietteissä ratsastaen näki
hän kaksi työmiestä tulevan vastaansa, toinen noin kaksikymmentä
askelta toisen edellä. "Odotahan toki!" kuuli hän taempana olevan
huutavan. Mutta toinen, joka juuri seisoi padontamaalle johtavan tien
käänteessä, huusi hänelle: "Toisen kerran, Jens! Nyt on jo myöhäistä,
minun pitää nostaa täältä savea."

"Mistä?"

"Täältä Hauke Haienin padontamaalta!"

Hän huusi sen kovalla äänellä, ikäänkuin koko marskin kuultavaksi.
Mutta Haukesta tuntui kuin hän olisi kuullut omaa kiitostaan
julistettavan. Hän kohousi satulassaan, kannusti hevostaan ja
tähysti terotetuin katsein laajaan maisemaan vasemmalla puolellaan.
"Hauke-Haienin padontamaa!" toisti hän hiljaa. Tuntui kuin ei voisi
toisin ollakkaan! Vastustakoot miten paljo tahansa, hänen nimestään
he eivät voi irtautua; prinsessan nimi jää pian vain vanhoihin
asiakirjoihin kummittelemaan! -- Kimo kiiti uljasta laukkaa eteenpäin
ja hänen korvissaan soi alinomaa: "Hauke Haienin padontamaa! Hauke
Haienin padontamaa!" Uudesta padosta kasvoi Hauken ajatuksissa
miltei maailman kahdeksas ihme; koko Friissien maassa ei ollut sen
vertaista! Hän antoi kimonsa tanssia, kuvitellen seisovansa päätään
muita pitempänä kaikkien friissein keskellä, ja mittailevansa heitä
surkutellen läpitunkevin katsein.

-- -- Vähitellen kului patoamisesta kolme vuotta. Uusi laitos oli
kestänyt, korjauskustannukset olivat olleet aivan mitättömät.
Padontamaassa kukki nyt miltei kaikkialla valkoapila ja tuuli kuletti
sieltä voimakkaan kukkatuoksumeren kulkijaa vastaa. Silloin oli
aika tullut vaihtaa tähän asti ainoastaan paperilla olleet osuudet
todellisiin ja määrätä kullekin ainaiseksi omat palstansa. Hauke ei
ollut laiminlyönyt sitä ennen hankkia itselleen joitakuita uusiakin
osuuksia. Ole Peters vaan oli pysynyt loukkaantuneena, syrjässä, hän
ei omistanut tilkkuakaan uudella padontamaalla. Ilman ikävyyksiä
ja riitaisuuksia ei tämä jakokaan suoriutunut, mutta lopulta se
kuitenkin onnistui. Ja silloin siirtyi tuo kysymys kokonaisuudessaan
olleiden ja menneiden asiain joukkoon.

       *       *       *       *       *

Hauke eleli edelleen yksinäistä elämäänsä, täyttäen velvollisuuksiaan
tilansa hoitajana, patopäällikkönä ja perheen isänä. Vanhat ystävät
olivat muuttaneet tuonen tuville ja uusien hankkiminen ei ollut hänen
luonteensa mukaista. Mutta hänen talossaan vallitsi rauha, jota ei
heidän hiljainen lapsensakaan häirinnyt. Pikku Wienke puhui vähän;
tuo alituinen kysymysten tekeminen, joka on vilkkaille, teräville
lapsille ominaista, oli hänelle harvinaista, ja useimmiten silloinkin
oli kysymys sen laatuinen, että vastaaminen kävi hyvinkin vaikeaksi.
Mutta hänen herttaisilla, yksinkertaisilla pikku kasvoillaan asusti
miltei aina tyytyväisyyden sävy. Kaksi leikkitoveria hänellä
oli, ja siinä oli kylliksi. Kulkiessaan kummulla, hyppeli tuo
pieni pelastettu koira alati hänen ympärillään, ja milloin koira
näyttäytyi, silloin ei Wienkekään ollut kaukana. Toisena toverina oli
lokki. Koiran nimi oli "Perle" ja lokin "Klaus".

Klaun oli tuonut taloon vanha ihmislapsi. Kahdeksankymmenvuotias
Trine Jans ei ollut enää tullut toimeen pienessä mökissään
ulkopadolla. Silloin oli Elke arvellut että hänen isoisänsä ijäkäs
palvelija voisi viettää heidän luonansa hiljaisen elämänehtoonsa
ja saada rauhaisan kuolinpaikan. Ja niin olivat Hauke ja Elke
puolittain väkisin tuoneet hänet taloon ja antaneet eukon asuttavaksi
pienen kamarin siinä uudessa rakennuksessa, jonka patopäällikkö oli
muutamia vuosia sitten rakennuttanut taloutensa suuretessa. Pari
palvelijatarta oli saanut asuntonsa viereisessä huoneessa, voidakseen
olla öisin vanhukselle avuksi. Huoneessa olivat saaneet sijansa
eukon -- vanhat huonekalut: kubasetripuusta tehty laatikkopeili, sen
kohdalla kaksi tuhlaajapoikaa esittävää kuvaa, jo aikoja sitte lepoon
päässyt rukki ja erittäin puhtaat sänkyverhot, joiden edessä oli
kömpelö, angorakissavainajan valkoisella turkilla peitetty jakkara.
Mutta hänellä oli myöskin muuan elävä olento, jonka oli tuonut
mukanaan. Se oli lokki Klaus, joka jo vuosikausia oli pysytellyt
hänen luonaan ja saanut häneltä ruokansa. Kun talvi joutui, muutti se
tosin muiden lokkien kera etelään ja palasi vasta kun koiruoho kukki
rannalla.

Uusi rakennus oli jonkun verran alempana kummun rinteessä, eikä
vanhus voinut nähdä ikkunastaan padon yli merelle. "Olen täällä kuin
vankina, patopäällikkö", mutisi hän eräänä päivänä Hauken astuessa
hänen huoneeseensa ja osotti kurttuisella sormellaan alangolla olevia
marskipeltoja. "Missäpäin onkaan Jeversinsaari? Tuon ruskeanko vai
tuon mustan härän suuntaan?"

"Mitä te Jeversinsaaresta?" kysyi Hauke.

"Mitäkö Jeversinsaaresta?" mutisi vanhus. "Tahtoisinhan toki nähdä
sen paikan, missä poikani on ennen minua mennyt Jumalan luo!"

"Jos sitä tahdotte nähdä", vastasi Hauke, "niin istuutukaa tuonne
saarnin alle; sieltä näette koko aavan meren!"

"Niin", sanoi vanhus, "kunpa minulla olisi sinun nuoret jalkasi,
patopäällikkö!"

Sentapaisia olivat pitkän aikaa ne kiitokset, joita eukko antoi
patopäällikön väelle avustaan. Mutta yhtäkkiä muuttui kaikki. Wienken
pienet lapsenkasvot kurkistivat eräänä päivänä hänen puoleksi
avoimesta ovestaan sisään. "No", huusi vanhus, joka istui tuolillaan
kädet helmassa, "mitä sinä täällä teet?"

Mutta lapsi tuli vaijeten eukon luo ja katseli häntä herkeämättä
välinpitämättömine, elottomine silmineen.

"Oletko sinä patopäällikön lapsi?" kysyi Trine Jans, ja kun tyttö
ikäänkuin myöntäen painoi päätään alas, jatkoi hän: "Istuhan tänne
jakkaralleni! Tuo nahka on ennen ollut angorakissan turkkina -- noin
suuren mirripojan! Mutta sinun isäsi on lyönyt sen kuoliaaksi. Jos se
vielä eläisi, niin voisit ratsastaa sen selässä."

Wienke katsoi äänetönnä valkoista turkkia. Sitte hän polvistui ja
alkoi silitellä sitä pienillä käsillään, niinkuin elävää kissaa
ainakin. "Kissa raukka!" sanoi hän ja jatkoi hyväilemistään.

"No niin", sanoi vanhus hetken päästä, "tuota jo riittää. Voit
sinä istuakkin sen päällä -- ehkä onkin isäsi sitä varten lyönyt
sen kuoliaaksi!" Näin sanoen nosti hän tytön ilmaan ja asetti sen
tanakasti jakkaralle. Mutta kun tyttönen jäi paikalleen istumaan,
tuijottaen herkeämättä äänetönnä ja liikkumattomana eukkoon, alkoi
tämä pudistaa päätään: "Sinä rankaiset häntä, Jumalani! Niin niin,
Sinä rankaiset häntä!" jupisi hän itsekseen. Samassa tuli hänen
kuitenkin sääli lasta. Hänen kyhmyinen kätensä silitteli tytön harvaa
tukkaa ja lapsen silmistä näkyi kuin se olisi häntä miellyttänyt.

Tästä lähtien tuli Wienke joka päivä vanhuksen luo. Hän istuutui pian
itsekin halusta angorajakkaralle, ja Trine Jans antoi hänen käteensä
pieniä leipä- ja lihapalasia, joita vanhuksella aina oli varastossa.
Kun tyttö heitti ne lattialle, tuli lokki huutaen ja siivet levällään
esiin tarttuen saaliiseen. Ensin lapsi pelästyi ja huusi suuren,
äänekkään linnun lähetessä. Mutta hän tottui pian leikkiin, ja tuskin
oli Wienke pistänyt pienen päänsä ovesta sisään, kun lintu jo läheni
istuutuen tyttösen päälaelle tai olalle, kunnes vanhus tuli avuksi
ja ruokkiminen alkoi. Trine Jans, joka muuten ei voinut kärsiä,
kenenkään edes ojentavan sormeaan hänen "Klaustaan" tavottaakseen,
katseli nyt tyytyväisenä miten lapsi vähitellen kiinnitti linnun
kokonaan itseensä. Wienke sai mielin määrin ajaa kaahotella sitä
takaa. Hän kantoi sitä kaikkialla mukanaan ja kääri sen esiliinaansa.
Ja kun tuo pieni keltainen koira lokille kademielisenä juoksi heidän
ympärillään kummulla, hypellen lintua kohti, silloin nosti Wienke sen
pienoisilla käsivarsillaan korkealle ilmaan huutaen koiralle: "Et saa
ottaa, Perle; et saa ottaa!" Ja kun lintu lensi vapauteensa kummun
yli, koetti koira liehien ja hypellen voittaa tyhjäksi jääneen paikan
pienen haltijattarensa käsivarrella.

Kun Elke tai Hauke joutuivat sattumalta tarkastelemaan tuota
omituista neliapilasta, jota yhdisti sama yhteinen seuran puute,
ilmaisi vanhempain katse suurta hellyyttä. Mutta poiskääntyessään
kuvastui silmissä syvä suru, jota kumpikin kantoi itsekseen,
sillä ratkaisevaa sanaa ei oltu vielä heidän välillään vaihdettu.
Silloin, eräänä kesäisenä aamupäivänä, Wienken istuessa vanhuksen
ja leikkitoveriensa kanssa suurella kivellä ladon luona, sattuivat
molemmat vanhemmat kulkemaan heidän ohitsensa, patopäällikkö kimoa
ohjaksista taluttaen. Hauke aikoi padolle ja oli itse noutanut
hevosen laitumelta, hänen vaimonsa taas oli tarttunut kummulla
miehensä käsivarteen. Aurinko paistoi lämpimästi, vaikka sää
oli muuten miltei viileä ja vähäväliä puhalteli tuulenpuuska
kaakosta päin. Wienkestä lienee yhdessä kohti istuminen tuntunut
vastenmieliseltä. "Wienke tahtoo mukaan!" huusi hän, ravisti lokin
sylistään ja tarttui isänsä käteen.

"Tule vaan!" sanoi Hauke.

Mutta Elke-rouva huudahti: "Siellähän tuulee! Ja tuuli voi riistää
hänet sylistäsi!"

"Minä jo hänelle lupasin. Tänään on lämmin ilma ja meri aaltoilee
kauniisti. Voihan tyttö nähdä sen leikkiä."

Elke riensi sisään hakemaan pienen huivin ja päällysvaatteen
lapselle. "Mutta siellä nousee rajuilma", sanoi hän. "Lähtekää pian
matkaan ja palatkaa joutuisasti!"

Hauke nauroi: "Eihän se toki meihin satu!" ja nosti lapsen eteensä
satulaan. Elke-rouva katseli vielä hetkisen kummulla miten nuo
molemmat ratsastivat tietä pitkin ja poikkesivat sitte padolle.
Trine Jans istui kivellä mumisten kurttuisten huultensa välistä
käsittämättömiä sanoja.

Lapsi makasi liikkumattomana isänsä sylissä. Tuntui kuin olisi
lähenevä ukkosilma raskauttanut sen hengitystä. Hauke kumartui hänen
ylitseen: "No, Wienke?" kysyi hän.

Lapsi katsoi häneen hetkisen. "Isä", sanoi hän, "sinähän sen kyllä
taidat! Etkö taidakkin kaikkea?"

"Mitä minun pitäisi taitaa, Wienke?"

Mutta tyttö vaikeni. Näytti kuin hän ei olisi käsittänyt omaa
kysymystään.

Oli nousuveden aika. Kun he ennättivät padolle, häikäisi veden
pinnalta heijastuva auringon loiste Wienken silmiä. Tuulenpyörre
kohotti eräässä kohti aallot korkeaksi patsaaksi, jonka mainingit
vyöryivät kohisten rantaan. Silloin tarttuivat hänen pienet kätensä
tuskallisesti isänsä käteen, joka piteli ohjaksia, niin että kimo
hypähti äkkiä syrjään. Tytön vaaleansinisissä silmissä kuvastui
pelonsekainen kauhu hänen katsellessaan isäänsä. "Vesi, isä, vesi!"
huusi hän.

Mutta Hauke irrotti hellästi lapsen kädet sanoen: "Hiljaa, lapsi,
olethan isäsi luona; vesi ei tee sinulle mitään pahaa."

Tyttö työnsi vaaleat hiuksensa otsalta ja uskalsi jälleen katsella
merta. "Eihän se tee meille mitään?" kysyi hän vavisten. "Sanohan
ettei se saa tehdä meille mitään. Sinä voit sen, ja silloin se ei
myöskään tee meille mitään!"

"Minä en sitä voi, lapseni", vastasi patopäällikkö vakavana; "mutta
pato, jota nyt ratsastamme, se kyllä suojaa meitä, ja sen on isäsi
ehdottanut ja antanut rakentaa."

Tyttö katsoi häneen ikäänkuin ei olisi tuota oikein ymmärtänyt, Sitte
hän kätki pienenpienen päänsä isänsä avaraan takkiin.

"Miksi piiloudut, Wienke?" kysyi Hauke. "Vieläkö sinä yhä pelkäät?"
Ja takin poimuista kuului vapiseva ääni: "Wienke ei tahdo nähdä,
mutta sinähän taidat kaikki, isä?"

Kaukainen ukkosenjyrinä kulki tuulen suuntaa vastaan. "Ohoi!"
huudahti Hauke, "siinä se tulee!" Ja hän käänsi hevosensa
paluumatkalle. "Nyt mennään kotiin äidin luo!"

Lapsi veti syvän henkäyksen. Mutta vasta kun he olivat saapuneet
kotikummulle, kohotti hän päänsä. Kun sitte sisään päästyä Elke-rouva
riisui häneltä huivin ja palttoon, jäi tyttö seisomaan äitinsä eteen
pienenä mykkänä keilana. "No, Wienke", sanoi tämä häntä hiljaa
ravistaen, "mitä pidät siitä suuresta vedestä?"

Lapsi loi silmänsä äitiin. "Se puhuu", sanoi hän. "Wienke pelkää!"

"Eihän se puhu; se vaan kohisee ja pauhaa!"

Lapsi tuijotti eteensä. "Onko sillä jalat?" kysyi hän jälleen. "Voiko
se astua padon yli?"

"Ei, Wienke; siitä pitää isäsi huolen, hän on patopäällikkö."

"Niin", sanoi lapsi ja taputti heikosti nauraen pieniä käsiään, "isä
voi kaikki -- kaikki!" Sitte hän sanoi, kääntyen äkkiä äitinsä luota:
"Wienke tahtoo mennä Trine Jansin luo, hänellä on punaisia omenoita!"

Elke avasi oven ja päästi lapsen ulos. Sulettuaan sen jälleen, katsoi
hän mieheensä mitä syvin suru silmissään, joista tämä muulloin oli
tottunut ammentamaan vain lohdutusta ja uskallusta.

Hauke otti vaimonsa käden omaansa ja puristi sitä, niinkuin heidän ei
olisi tarvinnut sen enempää asiasta puhua. Mutta vaimo sanoi hiljaa:
"Ei, Hauke; anna minun puhua. Lapsi, jonka sinulle synnytin jo monta
vuotta naimisissa oltuamme, tulee jäämään ainaisesti lapseksi. Oi
Jumala! Hän on heikkoälyinen, minun täytyy vihdoinkin se sinulle
sanoa."

"Olen tiennyt sen jo kauvan", sanoi Hauke ja piti kiinni vaimonsa
kädestä, jonka tämä aikoi vetää pois.

"Ja niin olemme lopultakin jääneet yksinämme", sanoi hän jälleen.

Mutta Hauke pudisti päätään. "Minä rakastan häntä ja hän kiertää
pienet käsivartensa minun ympärilleni ja puristautuu rintaani vasten.
En tahtoisi olla häntä vailla mistään hinnasta."

Vaimo katsoi synkästi eteensä. "Mutta minkätähden?" kysyi hän. "Mitä
olen minä, äiti raukka, rikkonut?"

"Niin, Elke, sitä olen minäkin ihmetellen kysynyt Häneltä, joka
sen yksin tietää. Mutta sinähän tiedät että Kaikkivaltias ei
vastaa ihmisten kysymyksiin -- luultavasti senvuoksi, kun he eivät
kuitenkaan sitä ymmärtäisi."

Hän oli tarttunut vaimonsa toiseenkin käteen ja veli hänet hellästi
luokseen: "Älä väsy rakastamasta lastasi edelleenkin entisellä
hellyydellä; ole varma, että ainakin sen hän käsittää!"

Silloin heittäytyi Elke miehensä rintaa vasten, itkien sydämensä
kyllyydestä ja tuntien ettei hän enää kantanut yksin suruaan. Sitte
hän katsoi äkkiä hymyillen Haukeen, riensi ulos huoneesta ja palasi
lapsi mukanaan Trine Jansin kamarista. Hän otti tuon pienen olennon
syliinsä, hyväili häntä ja suuteli häntä, kunnes tyttönen sopersi:
"Äiti, rakas äitini!"

       *       *       *       *       *

Näin elelivät patopäällikön talon asukkaat rauhaisan kotilieden
ääressä. Ellei lasta olisi ollut, paljon olisi puuttunut.

Vähitellen kului kesä. Muuttolinnut olivat lähteneet, ilmassa ei enää
soinut leivojen laulu; pian oli kaikki jäätyneenä.

Päärakennuksen kyökissä istui eräänä iltapuolena vanha Trine Jans
lähellä tulisijaa. Hän oli aivan kuin uudestisyntynyt viimeisinä
viikkoina. Niinpä hän nykyään pistäysi mielellään kyökissä,
katsellen kuinka Elke-rouva siellä hoiti taloutta. Ei ollut enää
puhettakaan että vanhuksen jalat olisivat olleet liian heikot siitä
pitäin, kuin pikku Wienke oli hänet kerran vetänyt esiliinasta
kyökkiin. Nyt polvistui lapsi hänen viereensä, katsellen vakavine
silmineen hellanreijästä leimuavia liekkejä. Tyttö oli tarttunut
toisella kädellään vanhuksen hihaan, toisella hän hypisteli omia
vaaleita hiuksiaan. Trine Jans kertoi: "Tiedäthän", sanoi hän, "että
minä palvelin isoisäsi luona, jolloin sain ruokkia sikoja; tuo
isovaarisi oli kaikkia jälkimäisiä paljoa viisaampi. -- Ja silloin
se tapahtui; siitä on jo hyvin pitkä aika. Eräänä iltana, kun kuu
paistoi, sulkivat he kaikki merisulut ja hän ei päässytkään enää
mereen takaisin. Oi, kuinka hän huusi ja repi eväkäsillään karkeita
hiuksiaan! Niin, lapseni, minä kuulin ja näin sen itse. Marskin ojat
olivat kaikki vettä täynnä ja ne hohtivat kuun valossa hopealta.
Ja hän ui toisesta ojasta toiseen, kohotti käsivarsiaan ja löi
kädentapaisensa läiskähtäen yhteen, ikäänkuin rukoillakseen -- mutta
eiväthän sellaiset osaa rukoillakkaan, lapseni. Istuin talon oven
edessä ja katsoin kauvaksi marskien yli. Ja vedenhaltija ui yhä
ojissa, ja kun hän kohotti käsivarsiaan, paistoivat nekin hopealta
ja hohtokiviltä. Lopulta en sitä enää nähnytkään, ja villihanhet
ja lokit, joiden ääntä en ollut koko tänä aikana kuullut, lensivät
jälleen huutaen ja räkättäen ilmassa."

Vanhus vaikeni. Lapsen mieleen oli jäänyt yksi sana. "Eikö se osannut
rukoilla?" kysyi hän. "Mitä sanoitkaan? Kuka se oli?"

"Lapsi", sanoi vanhus. "Se oli vedenvaimo. Ne ovat hirviöitä, jotka
eivät tule autuaiksi."

"Eivätkö autuaiksi!" toisti lapsi ja syvä huokaus nousi pienestä
rinnasta, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt tuon asian.

"Trine Jans!" kuului syvä ääni kyökinovesta. Vanhus hieman säpsähti.
Se oli patopäällikkö Hauke Haien, joka nojausi ovipieltä vasten.
"Mitä te lapselle lörpöttelette? Enkö ole teille sanonut, että saatte
kertoa satujanne itsellenne tai hanhille ja kanoille?"

Vanhus loi häneen vihaisen katseen ja sysäsi pienokaisen luotaan: "Ne
eivät ole satuja", mutisi hän itsekseen, "isoenoni on sen minulle
kertonut."

"Isoenonne, Trine? Äskenhän sanoitte sen itse nähneenne."

"Yhdentekevä", sanoi vanhus, "mutta te ette sitä usko, Hauke Haien.
Te kai tahdotte tehdä isoenonikin valehtelijaksi!" Hän läheni
tulisijaa ojentaen kätensä renkaanaukkoa kohti.

Patopäällikkö katsahti ulos ikkunasta. Siellä tuskin vielä hämärsi.
"Tule, Wienke!" sanoi hän ja veti heikkoälyisen tyttärensä luokseen.
"Tule kanssani, niin tahdon näyttää sinulle jotain sieltä padolta!
Mutta meidän täytyy käydä jalan, kimo on sepällä kengitettävänä."

Hän meni asuinhuoneeseen ja Elke sitoi tyttärensä kaulan ja rinnan
ympäri paksuja villahuiveja. Pian sen jälkeen astelivat isä ja tyttö
vanhaa patoa myöten luoteiseen Jeversinsaaren ohi, sinne missä
avautui laaja, miltei silmänkantamaton rantaliejukko.

Hauke kulki lapsen kanssa, milloin häntä kantaen, milloin kädestä
taluttaen. Vähitellen tiheni hämärä tihenemistään. Etäämpänä katosi
kaikki sumuun ja hämyyn. Mutta tuolla, mihin silmä vielä kannatti,
olivat näkymättömät liejukkovirrat särkeneet jään, ja sama ilmiö,
minkä Hauke Haien oli kerran nuoruudessaan nähnyt, näyttäytyi nytkin.
Aukoista kohosi höyryävää sumua ja niiden reunalla kulki taasen
salaperäisiä, kummallisia olentoja, hypellen toisiaan vastaan ja
äkkiä pelottavasti venyen ja laajeten.

Lapsi tarttui tuskallisesti isäänsä ja peitti pienet kasvonsa hänen
kädellään. "Merihirviö!" huusi hän vavisten isän sormien takaa,
"merihirviö!"

Hauke pudisti päätään: "Ei, Wienke; ei ne ole vedenhaltioita eikä
merihirviöitä; sellaisia ei olekkaan. Kuka sinulle on niistä
kertonut?"

Tyttö katsoi häneen tylsästi eikä vastannut. Hän silitti hellästi
lapsen poskea. "Katsohan tuonne taasen!" sanoi hän. "Ei ne ole kuin
nälkäisiä linturaukkoja! Katsohan miten tuo suuri tuossa levittelee
siipiään! Ne pyytävät sieltä itselleen kaloja, jotka nousevat
höyryäviin aukkoihin."

"Kaloja", toisti Wienke.

"Niin, lapseni. Kaikki tuo elää, niinkuin mekin; eikä mitään
muunlaista olekkaan. Mutta hyvä Jumala on kaikkialla!"

Pikku Wienke oli luonut silmänsä maahan ja pidätti henkeään. Oli
kuin hän olisi katsonut hämmästyneenä syvään kuiluun. Ehkä se olikin
erehdys. Isä katsoi häneen kauvan, kumartui ja tarkasti hänen pieniä
kasvojaan. Mutta niissä ei näkynyt pienintäkään merkkiä tuon vangitun
sielun liikunnoista. Hauke nosti hänet käsivarrelleen ja työnsi
lapsen pienet kylmät kädet omaan paksuun villakintaaseensa. "No niin,
tyttöni", sanoi hän -- lapsi tuskin käsitti noiden sanojen tuskaista
hellyyden värettä -- "lämmitähän itseäsi isän rintaa vasten! Olet
kuitenkin meidän lapsemme, ainokaisemme. Sinä rakastat meitä!..."
Isän ääni katkesi, mutta pienokainen painoi pienen päänsä hellästi
hänen karkeaan partaansa.

Niin kulkivat he rauhallisesti kotiin.

       *       *       *       *       *

Uudenvuoden jälkeen astui suru jälleen talon kynnyksen yli:
patopäällikkö sairastui eräänlaiseen marskikuumeeseen. Hän luisui
miltei haudan partaalle, ja kun hän vihdoin Elke-rouvan huolekkaan
hoidon kautta jälleen nousi vuoteeltaan, ei hän ollut enää entinen
Hauke Haien. Ruumiin heikontuminen vaikutti hengenkin joustavuuteen,
ja huolestuneena näki Elke miten hän heittäytyi välinpitämättömäksi
patoasiainkin suhteen. Vihdoin, maaliskuun lopulla, tunsi hän halua
nousta taas kimonsa selkään ja ratsastaa pitkin patoaan. Se tapahtui
eräänä iltapäivänä -- aurinko, joka sitä ennen oli paistanut, oli jo
synkän sumun peitossa.

Talvella oli vesi kohonnut pari kertaa tavallista korkeammalle. Mutta
siitä ei ollut sanottavia seurauksia. Ainoastaan vastakkaisella
puolella oli eräällä pienellä saarella hukkunut lammaslauma ja
kappale edusmaata repeytynyt. Tällä puolella ja uudella padontamaalla
ei ollut sattunut mainittavampaa vahinkoa. Mutta viime yönä oli
raivonnut ankarampi myrsky; nyt täytyi patopäällikön itsensä lähteä
omin silmin asiaa tarkastamaan. Hän oli jo tarkastanut uuden
padon kaakkoisosan ja huomannut kaikki olevan kunnossa. Mutta
tultuaan luoteiskolkkaan, missä uusi pato yhtyi vanhaan, näki hän
tosin edellisen säilyneen vahingoittumatta, mutta siellä, missä
liejukkovirta oli ennen ulottunut vanhaan patoon saakka, juosten
sen vieritse, näki hän aaltojen repineen turpeita padon rinteestä
ja huomasi itse rungossakin virran uurtaman murroksen, sitä paitsi
vielä lukemattomia rotankäytäviä. Hauke laskeusi hevosen selästä ja
tarkasti vaurioita lähempää. Rottien tuhotyöt näyttivät jatkuvan yhä
syvemmälle penkereen keskukseen.

Hauke säpsähti. Kaikki tämä olisi ollut otettava huomioon jo uuden
padon rakennusaikana. Ja kun se oli silloin laiminlyöty, oli nyt
aika tarttua asiaan käsiksi. -- Karja ei käynyt vielä marskeilla,
ruohonkasvu oli tuskin alullakaan; mihin ikinä hän katsoikaan,
kaikkialla oli tyhjää ja autiota. Hauke nousi jälleen hevosensa
selkään ja ratsasti rannalla edestakaisin. Nyt oli pakoveden aika ja
hän huomasi selvästi, miten virta oli kaivanut liejukkoon uuden uoman
ja ahdisti nyt vanhaa patoa luoteispuolelta. Uusi sitä vastoin oli
loivempine rintoineen kestänyt sen hyökkäykset.

Patopäällikkö huomasi että joukko uusia puuhia ja vaivoja oli
taas edessä. Vanhaa patoa ei ollut ainoastaan lujennettava, vaan
sen reunakin oli muodostettava uuden kaltaiseksi. Mutta ennen
kaikkea oli nyt uudestaan vaaralliseksi käyneen virran voimaa
heikennettävä uusien sulkujen tai suojuspenkereiden kautta.
[Suojuspenger: leveä, matalahko penger padon edessä, tarkotuksena
estää pohjamaan poiskulkeutumista aaltojen mukana ja edistää saven
kertymistä paikalle.] Hän ratsasti vielä kerran uutta patoa myöten
äärimmäiseen luoteiskulmaan asti, sitte taasen takaisin, silmät
lakkaamatta suunnattuna virran uuteen uomaan, joka kuvastui selvästi
liejukkohiekassa. Kimo pyrki korskuen ja etujaloillaan kuopien
eteenpäin, mutta ratsastaja pidätti sitä. Hän tahtoi kulkea hitaasti
ja samalla hillitä sisällistä levottomuuttaan, joka alkoi yhä
rajummin kuohua.

Jos jälleen sattuisi myrskytulva -- sellainen kuin vuonna 1655,
jolloin omaisuuden ja ihmishenkien hukka oli miltei rajaton -- jos
sellainen jälleen uudistuisi? Tuskallinen pelko valtasi ratsastajan
-- vanha pato ei kestäisi moista rynnäkköä! Entä sitte, mitä silloin
tapahtuisi? -- Ainoastaan yksi keino, yksi ainoa voisi mahdollisesti
pelastaa vanhan padontamaan omaisuuksineen, ihmishenkineen. Hauke
tunsi sydämensä tykinnän seisahtuvan ja aina ennen niin selvää
päätään huimaavan. Hän ei lausunut sitä kuuluvasti, mutta hänen
sisässään huusi itsepintainen ääni: sinun uusi padontamaasi, Hauke
Haienin padontamaa, on annettava alttiiksi ja uusi pato puhkaistava.

Hän näki jo hengessään kuohuvan tulvan murtautuvan padon sisäpuolelle
ja peittävän ruohon ja apilan suolaisella vaahdollaan. Hän
kannusti kimoa niin, että se kiiti huutaen pitkin patoa ja sieltä
patopäällikön taloon johtavalle tielle.

Mieli täynnä sisällistä pelkoa ja sekavia suunnitelmia saapui hän
kotiinsa. Hän heittäytyi nojatuoliin, ja kun Elke tyttärineen astui
huoneeseen, nousi hän jälleen ja nosti lapsen syliinsä suudellen
sitä poskille. Sitte hän ajoi keltaisen pikkukoiran luotaan parilla
keveällä lyönnillä. "Minun täytyy mennä vielä kerran tuonne ylös
kapakkaan!" sanoi hän ottaen lakkinsa naulasta, johon oli sen vasta
ripustanut.

Vaimonsa katsoi häneen surumielisesti: "Mitä sinä siellä? On jo
iltamyöhä, Hauke!"

"Patoasioita!" mumisi Hauke. "Tapaan siellä jonkun valtuusmiehen."

Vaimo astui lähemmäksi ja puristi hänen kättään hyvästiksi. Hauke,
joka siihen saakka oli tuuminut ja päättänyt kaikki itsekseen, halusi
nyt kuulla niidenkin ajatusta, joita hän ei ennen katsonut semmoisen
luottamuksen arvoisiksi. Kapakassa hän tapasi Ole Petersin lyömässä
korttia kahden valtuusmiehen ja yhden marskilaisen kanssa. "Tulet kai
tuolta rannikolta, patopäällikkö?" sanoi edellinen, ottaen kesken
jakamatta olevat kortit ja lopettaen työnsä.

"Niin, Ole", vastasi Hauke. "Olin siellä; uhkaavalta näyttää."

"Uhkaavalta? -- No niin, parisataa turvetta ja jonkun verran hiekkaa
kai sinne tarvitaan. Olin minäkin siellä iltapäivällä."

"Niin helpolla emme toki pääse, Ole", vastasi patopäällikkö. "Siellä
on jälleen virta kiusana; nyt se ei tule pohjoisesta, vaan sen sijaan
luoteesta."

"Olisit sen antanut olla paikoillaan!" tokasi Ole kuivasti.

"Toisin sanoen", vastasi Hauke, "uusi padontamaa ei sinua liikuta,
ja sentähden olisi parempi ettei sitä olisi olemassakaan. Oma syysi!
Mutta jos meidän täytyykin laittaa suojuspenkereitä vanhan padon
turvaksi, niin uuden padontamaan vihreä apilas korvaa ne vaivat
moninkertaisesti."

"Mitä puhuttekaan, patopäällikkö?" huusivat valtuusmiehet,
"Suojuspenkereitä? Kuinka monta? Teitä miellyttää suuret
kustannukset!"

Kortit olivat pöydällä koskematta. "Tahdon sanoa sinulle jotakin,
patopäällikkö", sanoi Ole Peters, nostaen molemmat käsivartensa
pöydälle. "Uusi padontamaasi on meille kallis yritys! Me kaikki
podemme vielä tuon leveän patosi kustannusten vuoksi, ja nyt särkyy
sen takia vanha patomme ja meidän täytyy se uudistaa! -- Onneksi ei
se kuitenkaan ole niin kovin huono; se on kestänyt tämän kerran ja on
yhä edelleenkin kestävä! Nouse vain huomenna jälleen kimosi selkään
ja tarkasta uudelleen!"

Hauke oli tullut tänne rauhallisesta kodistaan. Täällä hän kuuli
rauhallisten sanojen takana piilevän sitkeätä vastarintaa ja hänestä
tuntui kuin hänellä ei olisi enää entistä tarmoa sitä kukistaakseen.
"Tahdon seurata neuvoasi, Ole", sanoi hän. "Pelkään vaan, että tulen
huomenna tekemään saman huomion kuin tänäänkin."

Tätä päivää seurasi levoton yö. Hauke heittelehti unetonna
vuoteellaan. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi häneltä Elke, jota huoli piti
valveilla. "Jos joku asia painaa mieltäsi, niin puhu toki minulle;
niinhän olemme aina tehneet."

"Ei se ole juuri mitään, Elke!" vastasi mies. "Padolla ja suluilla on
tehtävänä eräitä korjauksia -- tiedäthän että ajattelen niitä asioita
aina öisin." Muuta hän ei sanonut, sillä hän tahtoi toimia vapaasti.

-- -- Kun Hauke seuraavana aamupäivänä taasen ratsasti padolle,
oli maailma kokonaan toisenlainen kuin edellisenä päivänä. Nytkin
oli tosin pakoveden aika, mutta heleä kevätaurinko heitti säteensä
melkein kohtisuoraan tuolle äärettömälle liejukolle. Valkeat lokit
liitelivät rauhallisina edestakaisin ja sinitaivaalla, näkymättömän
korkealla lauloivat leivot ainaisia liverryksiään. Hauke, joka ei
tiennyt miten luonto voi lumota ihmisen viehättäväisyydellään, seisoi
padon luoteiskulmalla etsien uutta virranuomaa, joka oli eilen häntä
pelästyttänyt, mutta kirkkaassa auringonvalossa hän ei sitä aluksi
löytänytkään. Vasta varjostaessaan kädellään silmiään häikäisevää
auringonpaistetta vastaan, hän huomasi tuon vauriopaikan. Mutta
hänestä tuntui nyt, että eilinen hämärä oli häntä pahasti pettänyt;
virranuoma kajasti vain heikosti ja padossa huomattava särkymä oli
katsottava pikemmin rottien kuin virran tuhotyöksi. Korjauksia oli
täällä tosin tehtävä, mutta huolellisesti kaivamalla ja, niinkuin Ole
Peterskin oli sanonut, uusien turpeiden ja muutamien olkikimppujen
avulla oli asia autettu.

"Se oli hyvä juttu", puheli hän itsekseen keventyneellä mielellä,
"eilen olet ollut omien mielikuvitelmiesi narri!" -- Hän kutsui
valtuusmiehet kokoon, ja ilman vastarintaa päätettiin ryhtyä
korjauksiin -- kumma, jota ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut.
Patopäällikkö tunsi sairauden jäleltä vielä heikossa ruumiissaan
vahvistavaa rauhan tunnetta. Ja jo muutamien viikkojen päästä oli
kaikki korjaukset loppuun suoritettu.

Vuosi vieri eteenpäin, mutta mitä kauvemmas aika kului ja mitä
rauhallisemmin uudet turpeet alkoivat viheriöidä olkipeitteen läpi,
sitä rauhattomammalla mielellä kulki Hauke tuon paikan ohitse. Hän
käänsi silmät poispäin, hän ratsasti aivan padon sisäreunitse, ja
pari kertaa hän antoi viedä valmiiksi satuloidun hevosen takaisin
talliin, jääden kotiinsa. Sitte taas semmoisinakin aikoina, jolloin
hänellä ei ollut siellä mitään toimitettavaa, läksi hän äkkiä
jalansyten padolle. Ja monesti hän kääntyi takaisin, hänellä ei ollut
rohkeutta uudelleen tarkastaa tuota onnettomuutta ennustavaa kohtaa.
Olisipa hän vihdoin tahtonut repiä omin käsin kaikki hajalleen, sillä
tuo padonkappale oli kuin hänen ruumiilliseen muotoon pukeutunut
omantunnon tuskansa. Ja kuitenkaan ei hänen kätensä kyennyt siihen
koskemaan, eikä kukaan, ei edes vaimonsa uskaltanut hänelle siitä
puhua.

Niin saapui syyskuu. Eräänä yönä oli raivonnut jommoinenkin myrsky,
joka lopulta lientyi luoteistuuleksi. Koleassa säässä ratsasti Hauke
seuraavan päivän aamuna pakoveden aikana padolle. Ja siellä liejukkoa
katsellessaan näki hän äkkiä jälleen uuden virranuoman haahmopiirteet
entistä selvempinä ja syvempinä. Nyt ei hän enää voinut olla sitä
huomaamatta, vaikka olisi kuinkakin tahtonut tuota näkyä välttää.

Hauken kotiin tultua tarttui Elke hänen, käteensä. "Mikä sinua
vaivaa, Hauke?" kysyi hän katsoen miehensä synkkiin kasvoihin. "Eihän
se vaan ole mikään uusi onnettomuus? Olemme nykyään niin onnellisia,
ja minusta tuntuu että nyt olet sovussa kaikkien kanssa!"

Vaikeata oli hänen tänä hetkenä ruveta häiritsemään Elken luottoisaa
mielialaa omilla sekavilla pelontunteillaan.

"Ei, Elke", sanoi hän. "Nyt ei kukaan kanna mustaa mieltä
minua kohtaan. Minun vastuunalainen tehtäväni vain on suojella
yhdyskuntaamme taivaan myrskyjä vastaan."

Hän irrotti kätensä välttääkseen rakastetun naisen enempiä
kysymyksiä. Hän meni talliin ja varastohuoneisiin, ikäänkuin hänen
olisi pitänyt tarkastaa kaikkia. Mutta hän ei nähnyt mitään, mitä
ympärillään oli; hän koetti ainoastaan rauhottaa omantunnontuskiaan
ja päästä siihen vakaumukseen, että ne olivat sairaloisesti
liioteltuja.

-- -- "Mainitsemani tapaukset sattuivat vuonna 1756", jatkoi
koulumestari hetkisen vaitiolon jälkeen. "Se oli vuosi, jota ei
näillä seuduin unohdeta milloinkaan. Hauke Haienin talossa sattui
sinä vuonna kuolemantapaus. Syyskuun lopulla teki sivurakennuksen
pienessä kamarissa makaava lähes yhdeksänkymmenen vuotias
Trine Jans kuolemaa. Hänet oli toivomuksensa mukaan kohotettu
istualleen tyynyjen nojalle ja hänen silmänsä tähystivät pienistä
lyijypuitteisista ikkunoista kauvas etäisyyteen. Taivaalla lienee
ollut ohuempi ilmakerros tiheämmän yläpuolella, sillä siellä näkyi
kangastus. Korkealla ilmassa padon kohdalla kimmelsi meri valkoisena
hopeaviivana, heijastuen aina Trinen pieneen kamariin saakka. Näkyipä
siellä Jeversinsaaren eteläpääkin."

Vuoteen jalkapäähän oli kyykistynyt pieni Wienke, pitäen toisella
kädellään lujasti kiinni vieressään seisovan isänsä kädestä. Lähtöään
tekevän vanhuksen kasvoille painoi kuolema jo leimansa. Lapsi
tuijotti henkeään vetämättä tuohon outoon muutokseen noilla rumilla,
mutta niin tutuilla kasvoilla. "Mitä hän tekee? Mitä se on, isä?"
kuiskasi tyttönen tuskallisesti ja puristi pienet kyntensä isänsä
käteen.

"Hän kuolee!" sanoi patopäällikkö.

"Kuolee!" toisti tyttö näyttäen aivan hämmästyneeltä.

Mutta vanhus liikutti huuliaan vielä kerran: "Jins! Jins!" huusi hän,
ja ojentaen luiset käsivartensa ulkona näkyvää kangastusta kohti,
tunkeusi hänen kurkustaan kuin hätähuuto: "Auta! Auta minua! Sinähän
olet Isämme luona. Jumala muita armahtakoon!"

Hänen kätensä vaipuivat; kuului hiljainen sorahdus ja Trine oli
jättänyt tämän elämän.

Lapsi huokaili syvään ja katsoi isäänsä vaaleilla silmillään.
"Vieläkö hän yhä kuolee?" kysyi hän.

"Hän on jo kuollut!" sanoi patopäällikkö ottaen tytön käsivarrelleen.
"Hän on nyt meistä kaukana, Jumalan luona."

"Jumalan luona!" toisti lapsi vaijeten hetkiseksi, ikäänkuin hänen
olisi täytynyt ajatella noiden sanojen sisällystä. "Onko Jumalan
luona hyvä olla?"

"On, siellä on kaikkein paras." -- Mutta Hauken sisässä kaikuivat
kuolevan viimeiset sanat. "Jumala muita armahtakoon!" huokasi hän
hiljaa sisimmässään. Mitä lie tarkottanut tuo vanha noita? Voivatko
kuolevatkin ennustaa? -- --

-- -- Pian sen jälkeen kuin Trine Jans oli haudattu kirkkomaahan,
ruvettiin yhä yleisemmin puhumaan kaikenlaisista onnettomuutta
uhkaavista salaperäisistä enteistä, jotka olivat säikäyttäneet
pohjoisfriissejä. Varmaa oli että neljäntenä paastoajan sunnuntaina
tuulenpyörre syöksi kirkontornin kultaisen kukon alas. Siinäkin oli
perää, että ihan sydänkesän aikana satoi taivaasta jonkinlaista
lumentapaista niin runsaasti, ettei voinut oikein eteensä nähdä, ja
että se peitti marskeja miltei jalan paksuudelta, niin ettei kukaan
ollut ennen moista nähnyt. Ja kun syyskuun lopulla isorenki ja
Anna Greetta olivat olleet kaupungissa markkinoilla, toinen vieden
jyviä ja toinen voita, niin he kotiin tullessaan pelosta kalpeina
hyppäsivät alas kärryiltä. "Mitä on tapahtunut? Mikä teitä vaivaa?"
kysyivät toiset piiat, jotka olivat vaunujen jyrinän kuultuaan
rientäneet ulos.

Anna Greetta astui matkapuvussaan ja miltei hengästyneenä suureen
kyökkiin. "No, kerrohan joutuun!" huusivat tytöt taasen. "Missä
vaanii onnettomuus?"

"Oi, rakas Jeesus meitä varjelkoon!" huusi Anna Greetta. "Tunnettehan
tuon vanhan Ziegelhofin Mariken tuolta toiselta puolelta. Me
seisoimme koko ajan vierekkäin apteekin nurkkauksessa ja möimme
voita. Ja hän on minulle kertonut ja Iven Johns puhui myöskin siitä.
'Onnettomuus uhkaa koko friissein maata', sanoi hän, 'usko minua,
Anna Greetta!' Ja" -- Greetta hiljensi ääntänsä -- "patopäällikön kimo
ei lopultakaan ole tavallinen hevonen!"

"Hiljaa! Hiljaa!" varottivat toiset palvelijat.

"Niin, niin; mitä se minuun kuuluu! Mutta tuolla toisella puolella
ovat asiat vieläkin pahemmalla kannalla kuin meillä! Siellä ei ole
satanut ainoastaan hyönteisiä ja lokaa, vaan vertakin on pudonnut
sateena taivaasta, ja kun pastori sunnuntaiaamuna oli ottanut esiin
pesuvatinsa, oli siinä viisi herneensuuruista pääkalloa, ja kaikki
ovat käyneet niitä katsomassa. Elokuussa on kauheita punapäisiä
toukkia kulkenut ketojen poikki ja ne ovat syöneet jyvät ja jauhot ja
leivät ja mitä vaan ovat löytäneet, eikä niitä ole voinut tulellakaan
hävittää!"

Kertoja vaikeni äkkiä. Kenenkään huomaamatta oli talon rouva astunut
kyökkiin. "Mitä siellä puhutte?" kysyi hän. "Varokaahan ettei
juttunne joudu isännän korviin!" Ja kun nyt kaikki riensivät hänelle
noita uutisia kertomaan, sanoi hän: "Ei ole tarpeen, olen kuullut
kylliksi; menkää työhönne, se tuottaa teille enemmän siunausta!"
Sitte otti hän Anna Greetan mukanaan ja alkoi tehdä hänen kanssaan
tiliä markkinamyynneistä.

Patopäällikön talossa ei siis isäntäväki suosinut taikauskoisia
juoruja; mutta muissa taloissa ne saivat sitä lujempaa, jalansijaa
mitä pitemmiksi illat venyivät. Se painosti kuin lähenevä ukkosilma
kaikkien mieliä, ja salaisesti sanottiin itsekseen että onnettomuus,
ehkäpä raskaskin tuhopäivä uhkasi pohjois-friissein maata.

       *       *       *       *       *

Oli lokakuu, pyhäinmiesten aika. Koko päivän oli raivonnut kova
lounaismyrsky. Illalla paistoi taivaalla puolikuu, jonka editse
kiitivät tummat pilvet, ja alhaalla vuorottelivat varjot ja
valohäivähdykset. Myrsky oli kiihtymään päin. Patopäällikön asunnossa
oli äskettäin syöty illallinen kattamattomalta pöydältä. Rengit
oli lähetetty talleihin ja navettoihin karjaa silmällä pitämään,
palvelustyttöjen piti tarkastaa olivatko asuinrakennuksen ja aittojen
ovet ja luukut huolellisesti suletut myrskyn tuhoja vastaan. Sisällä
seisoi Hauke vaimonsa vieressä ikkunan luona. Patopäällikkö oli juuri
syönyt kiireisen iltasensa, oltuaan siihen asti ulkona padolla.
Hän oli lähtenyt sinne jalan jo aikaisin iltapuolella, oli koonnut
sinne tänne heikoimpiin kohtiin terotettuja seipäitä ja savella ja
mullalla täytettyjä säkkejä sekä asettanut joka paikkaan miehiä,
jotta he seipäiden ja säkkien avulla korjaisivat patoa niinpian,
kuin tulva alkaisi sitä ahdistaa. Luoteiseen kulmaan, missä vanha
ja uusi pato yhtyvät, oli hän asettanut enimmän vartijoita. Siellä
piti heidän pysyä ehdottomasti paikallaan ja ainoastaan hengenhädän
tullen poistua vartiopaikastaan. Näin oli hän järjestänyt asiat ja
palannut tuskin neljännestuntia sitte märkänä ja väsyneenä kotiinsa.
Nyt hän seisoi tuvassaan kuunnellen tuulenpuuskia, jotka helistelivät
lyijypuitteisia ikkunanlaseja, ja tuijottaen miltei ajatuksetonna
ulkoiseen kolkkoon synkkyyteen. Lasikuorinen seinäkello löi juuri
kahdeksan. Lapsi, joka seisoi äitinsä vieressä, piilotti säpsähtäen
päänsä tämän vaatteisiin. "Klaus!" huusi hän itkien. "Missä on minun
Klauni?"

Wienkellä oli syytä näin kysyä, sillä lokki ei ollut enää kahteen
vuoteen talvimatkaltaan palattuaan ilmaantunut heidän luokseen. Isä
ei kajonnut tuohon kysymykseen, mutta äiti otti lapsen syliinsä.
"Klaus on ladossa", sanoi hän, "siellä sen on lämmin olla."

"Lämmin?" kysyi Wienke. "Onko se hyvää?"

"Kyllä, se on hyvää."

Talon isäntä seisoi yhä ikkunan ääressä. "Nyt se ei enää käy
laatuun!" sanoi hän. "Kutsu joku palvelustytöistä. Myrsky särkee
ikkunamme. Luukut ovat ruuvattavat kiinni!"

Rouvan käskystä juoksi muuan tytöistä ulos. Huoneesta voi nähdä miten
tuuli liehutti siellä hänen vaatteitaan. Mutta kun hän oli irrottanut
luukun seinästä, riisti myrsky sen hänen kädestään työntäen ikkunaa
vasten, niin että pari lasia särkyi ja sirpaleet lensivät huoneeseen.
Yksi kynttilä sammui savuten. Hauken täytyi itse mennä ulos
auttamaan, ja ainoastaan vaivoin saatiin vähitellen luukut ikkunain
eteen. Kun he palatessaan avasivat ulko-oven, ryöpsähti tuulenpuuska
sisään, niin että hopeat ja lasit seinäkaapissa kilahtivat toisiaan
vastaan. Kattoparrut vapisivat ja vonkuivat, kuin olisi myrsky
aikonut repiä katon heidän päältään. Mutta Hauke ei tullutkaan
enää huoneeseen. Elke kuuli miten hän kulki porstuan läpi talliin.
"Kimo tänne, John! Ja nopeaan!" Tämän käskyn annettuaan, tuli hän
huoneeseen hiukset hajallaan, mutta harmaat silmät hehkuen. "Tuuli on
kääntynyt!" huusi hän -- "luoteeseen näin korkean veden aikana! Emme
ole vielä koskaan nähneet sellaista myrskyä!"

Elke kavahti kuolon kalpeaksi. "Täytyykö sinun vielä mennä sinne
ulos?"

Hauke tarttui hänen molempiin käsiinsä, puristaen ne kiihkeästi
omiinsa: "Minun täytyy, Elke!"

Vaimo kohotti hitaasti tummat silmänsä ja katsoi häneen pari pitkää
sekuntia. "Niin, Hauke", sanoi hän, "tiedänhän että sinun täytyy
mennä!"

Ulko-oven edessä kuului jalkojen töminää. Elke lankesi Hauken
kaulaan, näytti siltä kuin ei hän olisi voinut päästää miestään.
Mutta sitä ei kestänyt kauvan. "Se on _meidän_ taistelumme!" sanoi
Hauke. "Olette täällä turvassa, tänne saakka ei tulva ole vielä
koskaan ulottunut. Rukoile Jumalaa, että Hän olisi kanssani!"

Hauke kääriytyi vaippaansa ja Elke kiersi huolellisesti huivin hänen
kaulansa ympäri. Hän olisi puhunut jotain, mutta vapisevat huulensa
kieltäytyivät tottelemasta.

Ulkona yhtyivät kimon hirnahdukset myrskyn ulvontaan kuin
torventoitotukset. Elke oli seurannut miestään pihalle. Vanha saarni
huojui kuin olisi se ollut hajoomaisillaan. "Nouskaa satulaan,
herra!" huusi renki. "Kimo on kuin hullu; se vielä riistää ohjakset
käsistäni." Hauke syleili vaimoaan: "Auringon noustessa palaan
takaisin!"

Hän oli jo hypännyt hevosensa selkään. Eläin kohosi takajaloilleen.
Sitte kiisi se kuin taistelun pauhusta huumautunut sotahevonen
ratsastajansa kanssa ulos ulvovaan myrsky-yöhön. "Isä, isä!" huusi
valittava lapsenääni hänen jälkeensä. "Rakas isäni!"

Wienke oli pimeässä juossut poiskiitävän ratsastajan jälkeen. Mutta
jo sadan askeleen päässä kompastui hän erääseen multakasaan ja kaatui
pitkälleen.

Renki toi itkevän lapsen takaisin äitinsä luo. Elke nojautui saarnin
runkoa vasten; puun oksat pieksivät ilmaa hänen päänsä kohdalla
ja hän seisoi kuin huumeessaan, tuijottaen synkkään yöhön, johon
miehensä oli kadonnut. Kun myrskyn ulvonta ja meren kaukainen pauhu
hetkeksi hiljenivät, vavahti hän kuin pelosta säpsähtäen. Tuntui kuin
kaikki voimat olisivat nyt liittoutuneet Hauken häviötä valmistamaan.
Elken polvet vapisivat, myrsky oli hajottanut hänen hiuksensa.
"Täällä on lapsi, rouva!" huusi John hänelle. "Ottakaahan lujasti
kiinni!" Ja hän painoi pienokaisen äidin syliin.

"Lapsi? -- Olin sinut unohtanut, Wienke!" huusi hän. "Jumala sen
minulle anteeksi antakoon!" Hän puristi tytön lujasti rintaansa
vasten, niinkuin ainoastaan rakkaus voi puristaa, ja vaipui sitte
polvilleen: "Herra Jumala ja Sinä Jeesus, älä jätä meitä leskiksi
ja orvoiksi! Varjele häntä, rakas Jumala -- ainoastaan Sinä ja
minä, me kaksi hänet tunnemme!" Myrsky yltyi ilmassa, jyrisi ja
jymisi, ikäänkuin koko maailma olisi kulkenut tuossa hirmuisessa
pauhupyörteessä perikatoaan kohti.

"Menkäähän sisään, rouva!" sanoi John. "Tulkaa!" Renki auttoi hänet
jaloilleen ja talutti molemmat asuinhuoneeseen.

-- -- Patopäällikkö Hauke Haien kiiti kimonsa selässä patoa
kohti. Kapea tie tuntui aivan pohjattomalta, sillä edellisenä
päivänä oli satanut taivaan täydeltä. Märkä, tarttuva lieju ei
näyttänyt kuitenkaan estävän eläimen kulkua; tuntui kuin se
olisi polkenut lujaa, kesäkuivaa tannerta. Pilvet ajelehtivat
villivarsoina taivaalla ja edessä oli laaja marski salaperäisenä,
levottomien varjojen täyttämänä erämaana. Padon takana oleva vesi
kohisi uhkaavasti. "Eteenpäin, kimoni!" huusi Hauke. "Nyt kulemme
vaarallisinta matkaamme!"

Silloin kuului hevosen kavioiden alta kuin kuolonparahdus. Hauke
pidätti ratsua katsahtaen taakseen. Hänen vieressään, aivan
lähellä maan pintaa, viittilöi osittain lentäen, osittain myrskyn
heitteleminä joukko valkeita lokkia, pilkallisesti räkättäen.
Ne hakivat suojaa mantereelta. Muuan näytti makaavan tiellä
musertuneena. Ratsastaja oli näkevinään punaisen nauhan liehuvan sen
kaulassa. "Klaus!" huusi hän. "Klaus raukka!"

Olikohan se hänen lapsensa lintu? Oliko se mahdollisesti tuntenut
hevosen ja ratsastajan ja rientänyt heidän luokseen turvaa etsimään?
Hauke ei sitä tiennyt. "Eteenpäin!" huusi hän jälleen ja kimo
kohotti uudelleen kavionsa. Silloin herkesi myrsky hetkiseksi ja
kuoleman hiljaisuus astui sijaan. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen
ajaksi, sitte se palasi jälleen vahvistunein voimin. Sillä ajalla
oli kuitenkin ratsastajan korvaan tunkeutunut ihmisääniä ja yhä
loittonevaa koiran haukuntaa. Kun Hauke käänsi päänsä kylää kohti,
huomasi hän esiintunkeuvassa kuunvalossa kummuilla ja rakennusten
edessä ihmisiä hääräämässä kukkuroilleen kuormitettujen kärryjen
ympärillä. Hän näki ohimennen vielä toisiakin kärryjä, jotka
riensivät kiireistä vauhtia mantereelle päin. Hänen korviinsa
tunkeusi nautakarjan mylvintää, kun niitä ajettiin lämpimistä
suojistaan tuonne ulos. "Jumalan kiitos, he pelastavat itsensä ja
karjansa!" huudahti hän itsekseen. Senjälkeen puhkesi tuskanhuuto:
"Vaimoni! Lapseni! -- Ei, ei; meidän kummulle ei vesi yllä!"

Mutta tuota ei kestänyt kuin hetkisen, se kiiti kuin näky hänen
ohitsensa.

Raivokas tuulenpuuska syöksyi taasen kohisten mereltä päin ja sitä
vastaan rynnisti hevonen ja ratsastaja kapeata tietä patoa kohti.
Sinne saavuttuaan pidätti Hauke hevosensa väkivallalla. Mutta missä
oli meri? Missä Jeversinsaari? Missä vastapäätä oleva ranta? -- --
Hän näki edessään ainoastaan vuorenkorkuisia karjaspäitä, jotka
kohosivat uhmaten öistä taivasta kohti ja koettaen kiivetä toistensa
harjalle ja toistensa yli vyöryivät mannerta kohti. Ne tulivat
vaahtopäisinä ja ulvoen, kuin olisi niiden pauhuun yhtynyt kaikkien
erämaan petojen äänet. Kimo kuopi etujaloillaan ja pärskytteli
sieraimiaan. Katsojasta tuntui kuin tässä olisi kaiken inhimillisen
voiman ja tarmon loppu, kuin olisi sijaan astunut yön, kuoleman ja
hävityksen kauhut.

Mutta hän malttoi mielensä. Tämähän oli vain myrskytulva, vaikkei
hän ollutkaan sitä koskaan ennen sellaisena nähnyt. Hänen vaimonsa
ja lapsensa olivat turvassa korkealla kummulla, lujasti raketussa
talossa. Ja hänen patonsa tuo ajatus sai hänen sydämensä ylpeästi
tykkimään -- Hauke Haienin pato, niinkuin ihmiset sitä nimittivät,
osottakoon nyt kuinka patoja on rakennettava!

Mutta -- mitä tämä merkitsee? Hän pysähtyi molempia patoja
yhdistävään kulmaukseen. Missä olivat miehet, jotka hän oli asettanut
tänne vartioimaan? -- Hän katsoi pohjoiseen vanhaan patoon päin,
sillä sinnekin hän oli lähettänyt joitakuita miehiä. Mutta siellä
enemmän kuin täälläkään ei näkynyt ketään. Hauke ratsasti vielä
jonkun matkaa eteenpäin, mutta tapaamatta ainoatakaan henkeä.
Ainoastaan myrskyn ulvonta ja meren kohina huusivat lähellä ja
kaukaa korvia huumaavalla raivolla. Hän käänsi hevosensa ympäri,
saapui jälleen vartijattomaan kulmaan ja katseli uutta patoa
pitkin. Selvästi näkyi miten aallot vyöryivät täällä hitaammin ja
voimattomampina padon rintaa vasten. Näytti miltei kuin sillä kohti
olisi ollut kokonaan toinen, tyynempi meri. "Se seisoo kuin kallio!"
hymähti hän ja sielussaan värähti lämmin riemun tunne.

Mutta riemu katosi, kun hänen katseensa siirtyi vielä edemmäs, uuden
padon luoteiskulmaan. -- Mitä kummaa siellä? Joku tumma joukko!
Hän näki miten se hyöri ja hääri siellä levotonna -- ei ollut enää
epäilemistäkään, tuo tumma joukkue oli ihmisiä! Mutta mitä he tekivät
tuolla hänen padollaan? -- Kannukset tunkeutuivat hevosen kupeisiin
ja eläin kiiti joukkoa kohti. Myrsky oli laitainen ja vähä väliä iski
tuulenpuuska niin rajusti, että he olivat miltei suistua padolta
uuteen padontamaahan. Mutta hevonen ja ratsastaja tiesivät mihin
heidän oli mentävä. Jo huomasi Hauke parikymmentä ihmistä, jotka
olivat siellä ahkerassa puuhassa, ja pian hän näki selvästi että
uuden padon poikki oli kaivettu suurehko uoma. Hän pysäytti hevosensa
rajusti. "Seis!" huusi hän, "seis! Mitä saatanan vehkeitä teillä
siellä on?"

Miehet herkesivät säikähtyneinä kaivamasta nähdessään patopäällikön
näin äkkiä keskuudessaan. Myrsky oli kantanut hänen sanansa heihin
saakka, ja hän näki selvästi että useat yrittivät vastaamaan.
Mutta hän huomasi ainoastaan heidän kiihkeät liikkeensä, sillä he
seisoivat kaikki hänen vasemmalla puolellaan ja heidän sanansa riisti
myrsky, joka heitti ihmiset vastakkain, niin että he hyörivät yhtenä
mylläkkänä. Hauke mittasi nopealla silmäyksellä kaivetun kanavan
syvyyttä ja veden korkeussuhdetta. Tulva oli nyt niin korkealla,
että se padon uudesta reunamuodosta huolimatta kiipeili miltei sen
ylimpään rintaan ja räiskytteli sekä hevosen että ratsastajan päälle
vaahtoa. Vielä kymmenen minuutin työ hän näki sen selvästi -- silloin
syöksyisi tulva kanavaan ja Hauke Haienin padontamaa olisi meren
peitossa!

Patopäällikkö viittasi erästä miestä luokseen. "No niin, puhu nyt!"
huusi Hauke. "Mikä teitä riivaa, mitä tämä merkitsee?"

Ja mies huusi vastaan: "Meidän täytyy katkaista uusi pato, jotta
vanha säilyisi!"

"Mitä teidän täytyy?"

"Katkaista uusi pato!"

"Ja siten hävittää uusi padontamaa? -- Kuka perkele on teille
sellaisen käskyn antanut?"

"Ei mikään perkele, herra! Valtuusmies Ole Peters on ollut täällä ja
hän on antanut käskyn!"

Vihan puna lennähti ratsastajan kasvoille. "Tunnetteko minut?"
huusi hän. "Missä minä olen, siellä ei Ole Petersillä ole käskijän
valtaa! Pois täältä kaikki! Paikoillenne -- sinne, minne olen teidät
määrännyt."

Ja kun miehet hidastelivat, kannusti hän hevostaan ja ajaa pyräytti
heidän joukkoonsa. "Pois täältä! Menkää vaikka helvettiin!"

"Varokaa, herra!" huusi joku joukosta ojentaen lapionsa hurjistunutta
kimoa kohti. Mutta kavionisku löi häneltä lapion kädestä ja toinen
isku survasi miehen kumoon. Silloin kuului äkkiä joukosta valtava
hätähuuto, jommoinen voi lähteä ihmiskurkusta ainoastaan kuoleman
kauhu silmäin edessä. Silmänräpäyksen ajan seisoivat kaikki kuin
lamautuneina, yksinpä patopäällikkö ja kimokin. Joku työmies vain oli
ojentanut kätensä patojen yhtymäkohtaan päin. Sieltä kuului myrskyn
pauhua ja veden kohua. Hauke kääntyi satulassaan. Mitä se? Hänen
silmänsä rävähtivät levälleen. "Jumala! Se murtuu! Vanha pato on
särkynyt!"

"Teidän syynne, patopäällikkö!" huusi ääni joukosta. "Teidän syynne!
Viekää se tieto mukananne Jumalan tuomioistuimen eteen!"

Hauken suuttumuksesta punaiset kasvot vaalenivat kuolonkalpeiksi,
niin että kuu ei voinut valollaan niitä enää kelmeämmiksi tehdä.
Hänen kätensä herpoutuivat, hän tuskin tiesi pitelevänsä ohjaksia.
Mutta sitä kesti vain hetkisen, sitte taas hän suoristihe
satulassaan. Äänekäs voihkasu tunkeutui hänen rinnastaan. Hän käänsi
sanaa sanomatta hevosensa ja kimo kiiti pärskyen itäänpäin patoa
pitkin. Ratsastajan silmät tähystivät terävästi joka suuntaan. Hänen
sielussaan risteili kysymyksiä ja arveluita. Mitä syytä hänellä
voisi olla Jumalan tuomioistuimen edessä? Kenties uusi pato olisi
ennätetty katkaista, ellei hän olisi keskeyttänyt kaivamista. Mutta
-- oli muutakin, ja se sai hänen verensä kuohahtamaan. Hän tiesi sen
nyt liiankin hyvästi -- ellei Ole Petersin häijy kieli olisi häntä
estänyt viime kesänä siinäpä se olikin syy! Hauke yksin oli tuntenut
vanhan padon heikkouden, hänen olisi kaikesta huolimatta pitänyt
vaatia sen uudestaan rakentamista. "Jumala, minä tunnustan sen",
huusi hän äkkiä ääneensä, "olen hoitanut huonosti virkani!"

Hänen vasemmalla puolellaan, aivan hevosen jalkojen kohdalla, hyrskyi
meri. Edessä lepäsi pilkko pimeässä vanha padontamaa kumpuineen ja
kodikkaine asumuksineen. Kuunkin himmeä valo oli tykkänään sammunut.
Ainoastaan yhdestä kohti tuikki pimeän läpi pieni valopilkku. Se
tunkeutui lohdutuksen viestinä miehen sydämeen; tuo valo oli varmasti
hänen talostaan, se oli kuin vaimon ja lapsen tervehdys. Jumalan
kiitos, he ovat turvassa korkealla kummulla! Muut taasen olivat
varmaankin rientäneet ylös mannerkylään; siellä tuikki nyt valoja
tiheämmässä kuin tavallisesti, ja korkealla ilmassakin loisti muuan
valopilkku se mahtoi olla itse kirkontornissa. "He ovat kaikki
pelastetut, kaikki!" puheli Hauke itsekseen. "Tosin on monella
kummulla talo suistuva raunioksi, tulvan alle joutuneet marskit
antavat huonoja satoja, kaivantoja ja sulkuja on korjattava! Mutta
meidän täytyy kestää kaikki, ja minä tahdon auttaa kykyni mukaan,
niitäkin, jotka ovat minulle pahaa tehneet. Jumala, ole meille
armollinen!"

Hän vilkasi sivulleen uutta padontamaata kohti. Sen ympäri kuohui
meri, mutta se itse lepäsi kuin öisen rauhan tyynessä helmassa.
Riemuhuuto puhkesi ratsastajan rinnasta: "Hauke Haienin pato, se on
kestänyt, ja kestää vielä sadankin vuoden päästä!"

Ukkosentapainen jyrinä jalkainsa kohdalla herätti hänet unelmistaan.
Kimo kieltäysi menemästä eteenpäin. Mitä se? -- Hevonen hypähti
taaksepäin ja Haukesta tuntui kuin kappale patoa olisi vajonnut
hänen edessään syvyyteen. Hän irtautui kaikista mietteistään ja
alkoi tarkastaa. Hän oli vanhan padon kulmauksessa ja kimo seisoi
etujalkoineen sen päällä. Vaistomaisesti veti hän hevosen taaksepäin.
Juuri silloin siirrähti pilvi kuun edestä ja sen lempeä hohde valaisi
tuota kauhun näytelmää, kun tulva vaahtopäisenä ja kuohuen syöksyi
alas vanhalle padontamaalle.

Hauke tuijotti tyrmistyneenä. Sehän oli vedenpaisumus, joka hukuttaa
ihmisiä ja eläimiä. Silloin tuikahti tuo äskeinen pieni valopilkku
jälleen hänen silmäänsä. Se paloi yhä siellä hänen kummullaan, ja kun
hän nyt rohkaistuneena katsoi alas padontamaalle, huomasi hän että
tulva peitti vasta ainoastaan noin sadan askeleen levyisen alueen.
Sen takana voi vielä selvästi erottaa padolta johtavan tien. Hän näki
vielä enemmänkin: vankkurit, ei vaan kaksipyöräiset kääsit tulivat
täyttä vauhtia kuin mielettömän ajamina patoa kohti. Ajopeleissä
istui nainen ja lapsi. Ja nyt kuului myrskyn läpi kuin pienen koiran
haukuntaa. Kaikkivaltias Jumala! Se oli hänen vaimonsa, hänen
lapsensa! Nyt he ovat jo aivan lähellä ja vaahtoava vesi kuohuu heitä
vastaan. Ratsastajan rinnasta tunkeusi epätoivon huuto. "Elke!" huusi
hän, "Elke! Takaisin! Takaisin!"

Mutta myrsky ja meri eivät tunteneet sääliä. Niiden pauhuun hukkui
hänen huutonsa. Myrsky oli tarttunut hänen vaippaansa ja oli suistaa
hänet hevosen selästä alas. Ajopelit yhä vaan lähenivät vyöryvää
tulvaa vastaan. Silloin hän näki vaimon kohottavan kätensä, ikäänkuin
häntä kohti. Olikohan Elke tuntenut hänet? Oliko ikävä ja tuskallinen
pelko miehensä kohtalosta ajanut hänet turvallisesta kodista? Ja nyt
-- eikö hän nyt huutanut hänelle viimeisiä sanojaan? -- Kysymyksiä
risteili salamoina hänen aivoissaan; ne jäivät vastausta vaille.
Kaikki hukkui myrskyn ulvontaan: vaimon sanat miehelle ja miehen
huudot vaimolle, ainoastaan tulvan kohu soi tuomiopäivän pauhuna
hänen korvissaan.

"Lapseni! Oi Elke, uskollinen vaimoni!" huusi Hauke myrskyn kohuun.
Silloin murtui taasen suuri kappale patoa syvyyteen ja meri syöksyi
jymisten eteenpäin. Vielä kerran näki Hauke hevosen pään ja ajopelien
pyörät -- sitte katosi kaikki kuohujen pyörteeseen. Yksinäinen
ratsastaja tuijotti kuin sokea vyöryvään tulvaan. "Kaikki lopussa!"
sanoi hän hiljaa itsekseen. Sitte ratsasti hän kuilun reunalle
saakka, jonka editse vedet hurjasti pauhaten syöksyivät hänen
kotikyläänsä. Hän näki yhä vielä valon tuikkivan talostaan, mutta nyt
se oli hänelle arvoton, sieluton pilkku. Hauke oikaisihe satulassaan
ja iski kannukset hevosen kupeisiin. Eläin kohosi pystyyn ja hyppäsi
syrjään. Mutta miehen tahto oli voimakkaampi. "Eteenpäin!" huusi hän
vielä kerran niinkuin useasti ennenkin. "Jumala, ota minut, säästä
muut!"

Vieläkin kannuksenisku ja kimon hurja karjahdus, joka kuului myrskyn
ja aaltojen kohunkin läpi. Sitte tulvan pyörteissä tukehtuvia ääniä,
hetkisen ankara kamppaus.

Kuu valaisi seutua. Mutta alhaalla padon luona ei ollut enää
ainoatakaan elävää olentoa, ei muuta kuin raivoava meri, joka oli
pian kuohuihinsa haudannut miltei koko vanhan padontamaan. Mutta
yhä vieläkin kohosi aalloista Hauke Haienin talon kumpu ikkunasta
tuikkivine valoineen, ja mannerkylässä, jossa talot vähitellen
peittyivät pimeään, pilkotti vielä kirkontornin yksinäinen valosiru
väreilevin sätein kuohuvien aaltojen yli.

       *       *       *       *       *

Kertoja vaikeni. Tartuin täysinäiseen lasiin, joka oli jo kauvan
ollut edessäni. En kuitenkaan kohottanut sitä huulilleni, vaan käteni
jäi pöydälle lepäämään.

"Semmoinen on Hauke Haienin tarina", alkoi isäntäni vielä kerran,
"sellainen parhaimpien lähteiden mukaan kerrottuna. Patopäällikkömme
taloudenhoitajatar olisi ehkä kertonut sen jotenkuten toisin.
Kertovatpa sitäkin, että tuo valkoinen hevosenluuranko näyttäytyi
tämän jälkeen taasen pakoveden aikana kuunvalossa Jeversinsaarella;
koko kylä kuuluu sen nähneen. -- Se vaan on varmaa, että Hauke Haien
vaimoineen lapsineen hukkui tässä tulvassa. En ole löytänyt edes
heidän hautaansa kirkkomaalta. Ruumiit ovat tietenkin ajautuneet
poisvirtaavan veden mukana murroksen kautta merelle ja siellä
vähitellen hajonneet alkuaineisiinsa. Näin ovat he päässeet ihmisiltä
rauhaan. Mutta Hauke Haienin pato seisoo vankkumatta vielä sadankin
vuoden päästä, ja jos te huomenna, kaupunkiin ratsastaessanne, ette
pelkää puolen tunnin kierrosta, niin ratsastatte tuota patoa pitkin."

"Kiitos, jonka Jewe Manners kerran oli jälkeläisten puolesta luvannut
rakentajan muistolle, on, niinkuin näette, jäänyt saamatta. Sillä
niin se on, herrani: Sokrateelle juotettiin myrkkyä ja Herramme
Kristus ristiinnaulittiin! Tuommoinen ei sentään ole enää meidän
aikoina aivan tavallista. Mutta tavallista sen sijaan on julistaa
tyranni tai häijy härkäniskainen pappi pyhimykseksi --. taikka kunnon
mies kummitukseksi ainoastaan siitä syystä, että hän on ollut päätä
pitempi meitä muita."

Nämä sanat lausuttuaan tuo pieni vakava mies kohosi seisoalleen
ja kuulosti uloskäsin "Käänne on tapahtunut", sanoi hän vetäen
uutimet ikkunoiden edestä syrjään. Ulkona oli kirkas kuuvalo.
"Katsokaahan vain", jatkoi hän, "tuolla palaavat valtuusmiehet. Mutta
he hajaantuvat, he menevät kukin kotiinsa. Toisella puolella on
varmaankin sattunut murros; vesi on laskeunut."

Seisoin hänen vieressään katsellen ulos. Niin olikin, kuin isäntäni
oli sanonut. Otin lasini ja join sen pohjaan. "Kiitän Teitä tästä
illasta!" sanoin hänelle. "Luulen että voimme nukkua rauhassa!"

"Voimme huoletta", vastasi pieni herra. "Toivotan Teille hyvää yötä!"

-- -- Alasmennessäni tapasin eteisessä patopäällikön, joka oli
tullut noutamaan ravintolahuoneeseen jäänyttä karttaansa. "Kaikki on
onnellisesti ohitse", sanoi hän. "Mutta meidän koulumestarimme on
kai maalannut teille kaikki asiat kauniissa valossa. Hän on noita
'valistuneita'!"

"Hän näyttää olevan järkevä mies!"

"Niin, niin; aivan varmasti. Mutta ettehän toki voi olla omia
silmiänne uskomatta. Ja niinkuin jo edeltäkäsin aavistin: toisella
puolella on pato murtunut."

Kohautin olkapäitäni: "Uni on huolten lääke! Hyvää yötä, herra
patopäällikkö!"

"Hyvää yötä!" sanoi hän hymyillen.

-- -- Seuraavana aamuna ratsastin mitä kirkkaimmassa auringonvalossa
Hauke Haienin patoa myöten kaupunkiin päin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Rannikon ratsastaja - Pohjoisfriisiläinen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.