Title: Suuri rikos
Author: Kaatra, Kössi
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suuri rikos" ***


SUURI RIKOS

Kirj.

Henkipatto [Kössi Kaatra]



Työmiehen Kirjapain, Superior, Wis., 1921.



SISÄLLYS:

 Motto.
 Suuri rikos.
 Hymyilevä pirullisuus.
 Puolikuolleen proletariaatin ruumiillistuma.
 Valkoinen ritarillisuus.
 Kotiin.
 Kunniakysymys.
 Herrasväki meni saareen.
 Ruumiinryöstäjä.
 Suur-sodan soturi.
 Marty -- marttyyri.
 Jeanne Labourbe.
 Marseljeesi.
 Kohtaus piilopirtissä.
 Huonosti haudattuja.
 Kansa luomistyössä.



MOTTO:


    Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä,
    perikadon ja kauhun ja onnettomuutenne yössä,
    te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä
    ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.

    Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
    joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
    sama ylhä aatehan mailmaa haltioittaa,
    mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.

    Sama kannustaahan mailman kansoja huuma,
    mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
    jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
    min alkusoittoa taistonne ainoastaan.

    Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
    käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
    Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
    päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.

    Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,
    ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,
    ota murtuva, kuolon ja laantuva ahdistus ansain.
    Oi, unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!



SUURI RIKOS


I.

Kerrankin!

Kulmalassa olivat kakarat tavalliseen tapaansa kirkuneet kuin kaijakat.
Ne olivatkin aina äänessä. Päivisin se nyt vielä meni joinkin. Mutta
iltaisin -- ja niin pitkiä kuin illat olivat, kun ei ollut
minkäänlaista valonkeinoa, ei niin minkäänlaista: kahden kolmen ajoissa
"päivällä" alkoi pimetä ja sitä kesti sitten yhdeksään asti aamulla:
kahdeksantoista tuntia yhtämittaista pimeyttä, yhtämittaista
kyyröttelyä --, niin oliko sitten ihme, jos lasten ärinä kävi
kiusottavaksi. Se on muutenkin niin ikävää. Saatikka sitten kun
tiesi mistä niiden levottomuus johtui: ruuan puutteesta, leivän
puutteesta, valon puutteesta, kaiken puutteesta. Ja se oli sitäkin
tuskastuttavampaa, kun itsekin oli niin ärtyinen ja herkkä kaikelle.
Nälkäinen ruumis värähti jännitettynä kalvona pienimmästäkin
risahduksesta. Mitä sitten sellaisesta yhtämittaisesta kirkunasta.
Telmisivät edes, kuten ennen. Mutta ei: lasten energia näytti enää
jaksavan ilmetä vain vaikerruksena mutta sinä sen itsepintaisempana. Ja
mitä apua siitä sitten oli? Ei niin kerrassaan mitään. Kuluttivat
siihen vain loppujakin voimiaan.

Vaikka eihän tässä ollut apua mistään muustakaan. Oli perin perästäkin
tullut perimmäinen seinä eteen. Tähän astihan sitä sentään oli tultu
toimeen joinkin -- niin Kulmalassa kuin muissakin sahayhteiskunnan
mökeissä. Sahasta kyllä ei ollut enää vuosiin ollut mitään taikaa. Koko
tuo valtava laitos äänettömine törröttävine suojineen, savupiippuineen
ja kymmenien miljoonien arvoisine varastoineen näytti pystyvän enää
ylläpitämään vain herransa. Näiden loistoauton huohotus olikin ainoa
elonmerkki tuosta valtaisasta laitoksesta. Mutta työväki. Sen se oli jo
vuosia sitten ripoittanut jumalan tuuleen kuin -- sahajauhon. Työväki
oli saanut luvan katsoa itse eteensä. Työväen oli täytynyt yrittää
katsoa eteensä. Ja työväki meni Muurmanskilta, Viaporista ja Moskovan
takaa hakemaan leipää nälkäisten kakarain suuhun, ja palasi takaisin
ryysyisenä, täisenä ja tautisena. No, joka oli kestänyt, joka oli
sietänyt, joka oli jaksanut puskea oikein pirusti, hänellä oli joku
määrä rupliakin, mutta niillä ei tehnyt mitään. Ei rahallakaan saanut
ruokaa muut kuin sahan herrat. Ne jaksoivat maksaa enemmän.

Kunnes nyt oli mennyt kerrassaan kaikki tiet tukkoon. Niin Kulmalassa
kuin muissakin mökeissä. Mutta varsinkin Kulmalassa.

Kulmala näet ei ollut mikään erin miehekäs mies. Kyllä hän työtä puski
siinä kuin toinenkin. Vieläpä piti aivan luonnollisena, että työväen
oli pidettävä yhteiskuntaa yllä ja huolehdittava, ettei sahan herrain
tarvinnut kävellä eikä kokea muutakaan harmia. Mutta se oli surkeampaa,
ettei hänen päähänsä mahtunut mitään muuta. Niinkuin nyt että pitäisi
sitä työväelläkin sentään olla varmuus edes jokapäiväisestä leivästä,
vaikkapa nyt ei haviteltaisikaan loistoautoja. Ja siitä johtui, että
hän oli koko ikänsä saanut olla kaikkein huonoimmalla puolella. Ne
pienemmät edun rippeet, joita hän joskus olisi voinut tavoitella, ne
tietysti sieppasi aina toimekkaampi. Säännöllisissä oloissa meni kaikki
sentään edes niin ja näin: tunsi nahoissaan mihin ei kyennyt. Mutta
annas kun tuli esim. työtaistelu. Silloin hän oli kerrassaan
tuuliajolla. Herra jesta, sehän oli ihan tavatonta. Miksei, kyllähän
työväki oli oikeassa, eihän sitä lisäpalkka ja lyhempi työaika pahaa
tekisi, mutta eihän sitä sentään niin pitäisi. Lakko, pelkkä sen
ajatteleminenkin ihan pyörrytti päätä. Eihän työväen toki sopinut mennä
niin pitkälle. Puhua kauniisti ja tuoda edes, että niin ja niin on
asianlaita, herra inspehtööri. Ja jos se ei auta, niin -- se ei auta.
Siinä kaikki. Siinä Kulmalan luokkakatkismus. Ja mene ja tiedä: ilman
muijaansa hän kukaties olisi joutunut vaikka lakkopetturiksi. No, miksi
panetella. Ehkäpä ei. Mutta varmaa vain on, että eukko se monesti
oikealla hetkellä tyrkkäsi.

Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei
hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut,
ei niin hiventäkään.

Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän
verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime
aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat
suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan
sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti.
Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan
hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille
lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta
tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa
koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa
pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin,
jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään,
mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta
luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.

Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan
riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit.
Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain
joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen
visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka
useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa -- kuka sitten
antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille.
Jäi jäljelle vain nämä akanat ja -- Kulmala, saamaton ystävämme. Muut
liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja -- ja kuka sitä
enää kieltää --, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä
ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä
samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli
sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo
sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla
puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän
vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee
ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin
maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla,
Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset
ja taudit -- kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat
ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin,
ettei milloinkaan ennen; -- työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä
mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin
ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa
suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi,
ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino:
_väkivalta_ ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei
siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät
heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten
supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; --
niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi
ollut enemmän _tätä_ ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu
voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi
ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne
kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.

Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.

Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu
nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista -- edes
uneksivat.

Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten
maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei
päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta
puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo
jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta
muijan mielestä ei oltu edes kajottu _pääasiaan_. Makasi harrittaen
apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain
viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.

Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi
miestään kylkeen ja tokaisi:

-- Jokos nukut?

No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos
olisi nukuksissa -- sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan
hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora,
niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin
ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken -- kuten
tavallista -- ja kiusaantuneena melkein ärähti:

-- Enhän minä tässä.

-- Niin, sitä minä vaan, että mitäs sinä ajattelet: meinaatko _sinä_
jäädä kotiin?

Ja siinä se sitten oli mitä Kulmala oli pelännyt kuin ruttoa. Tietysti,
tietysti se muija nyt sorkkimaan, että _hänenkin_ muka. Ähisi. Mutta
sitten yhtäkkiä ilahtui. Tuli mieleen "rauhallinen kehitys", josta oli
kuullut erään hänen laillaan kotiin jääneen veitikan suurella ponnella
puhuneen. Sanoi sen takia:

-- Tiedä siitä aseellisesta toiminnasta. Minä olen niitä rauhallisen
kehityksen miehiä.

Sanoi, mutta onnettoman vaisusti: täytyihän muijan korvan eroittaa
siinä falskin soinnun, ja sitä paitsi ymmärsi hän jo sanoessaan, että
kelpasi sitä nyt eukon haukata siihen kiinni. Veti tolkuttomana
peitonriekaleen korvilleen ja rukoili jumalaa muitta mutkitta
uuvuttamaan muijan uneen. Mutta eihän köyhää jumalakaan kuule.

-- Kyllä se rauhallinen kehitys tiettään, intti vaimo. Tässä on nyt
meillä rauhallista kehitystä enemmän kuin kylliksi. Tässä me itse
kääntelemme nälkäisinä kylkeämme ja lapsia taas käy yhä vaikeammaksi
petkuttaa uneen huomispäivän olemattomalla suunavauksella, eikä sen
lisäksi ole edes pienintäkään ansion eikä leivän toivoa mistään. Näin
on nyt, mitä sitten, kun lahtarit pääsevät tekemään selvän: silloin on
meillä ja muilla edessä kerrassaan haudan rauha.

-- Hautaan sitä pääsee tappelussakin, järkeili Kulmala peiton alta.

-- Aivan oikein, mutta silloin ei sinne kompuroi ehdon tahdon.

Mitäs Kulmala siihen? Tiesihän hän itsekin olevansa suuri kekkuli.
Mutta vaikka hän olikin sellainen tuontuonanen, oli hänellä kuitenkin
eräänlaista kunniantuntoa. Hän oli kautta aikojen kärsinyt siitä, että
perheellä oli niin huonosti, että vaimo ja lapset kävivät niin kehnosti
puettuina ja kärsivät puutetta. Peijakastako hän itsestään, mutta
perhe, mutta vaimo, ja vielä sellainen topakka ja viisas vaimo.
Kerrankos oli kuuma katkeruuden kyynel vaivihkaa kihonnut tämän takia
hänen silmiinsä, kerrankos hän oli manannut itsensä maan alle, itsensä,
mutta ei riistojärjestelmää, ei riistäjiä. Ja tämä kunniantunto se
taaskin heräsi -- olihan vaimo oikeassa: eihän ollut tällaisesta
"rauhallisesta kehityksestä" minnekään. Tällainen kehitys vei
kerrassaan päin mäntyä. Kävi sen takia käsiksi itse asian ytimeen:

-- Minusta ei ole tappelijaksi.

-- Kyllä hätänsä edestä loikasee. Eiväthän ne muutkaan mitään
sotamiehiä ole.

-- Mutta niillä on kurssia.

Ja siihen ei vaimolla taas ollut mitään lisättävää. Mutta sitten
hoksasi:

-- Mene punaiseenristiin! Olethan siten edes mukana. Mutta tämä
tällainen ei vetele. Ei passaa, että sinä venyt täällä kotona, kun
_miehet_ panevat nahkansa alttiiksi sinunkin puolestasi. Mene
punaiseenristiin!

Ja kuinka ollakaan: itse Kulmalallekin alkoi seljetä mikä vaimolle heti
paikalla.

-- Niin, onhan se niin, että jos tämmöinen alempi kansa jotakin meinaa,
niin täytyy kaikkien olla yksistä puolin, niinkuin herrainkin, ja vielä
suuremmallakin syyllä: nämähän olivat lukeneita ja oppineita, näillä
oli rahaa ja vehkeitä, osasivat kaikki konstit, hätäkös niiden oli
yrittää tehdä köyhemmästä kansasta hamppua. Mutta ei se ollut vielä
kirkossa kuulutettu, kunhan minäkin tästä, -- hymähteli Kulmala, ja
hänen tuli pitkästä aikaa oikein hyvä olla. Tiesi kerrankin ihan
tarkalleen mitä piti tehdä, pääsi tasapainoon oman itsensä kanssa,
kunnioitti itseään, ja -- kunnioitti vaimoaan, joka oli niin
jumalattoman ymmärtäväinen.

Ja ennenkun hän hoksasikaan, oli hän vaipunut mitä sikeimpään uneen.
Rauhallinen omatunto näet -- se se vasta pielus on, parempi kuin
untuvapatja, jolla murhavaistojen raiteilta suistama kylläinen kuhnuri
unettomana väänteleiksen.


II.

Ja aamulla varhain kompuroi hän ylös. Puki pimeässä vaateriekaleet
päälleen, kuhki tovin ja lähti sitten hiihtelemään kohti läheistä
kaupunkia, mitä seudun työläisten oli määrä puolustaa. Hiihteli kireänä
pakkasaamuna viuhuvan viiman purressa vaillinaisen vaatekerran läpi
nälän riuduttamaa ruumista ja saamatta lähtiessään lämmitteeksi muuta
kuin eukon yksikantaisen hyvästelyn:

-- Ja sano nyt niille muille meidän kylän miehille, etteivät pelaa
sikaa, ja tule sitten takaisin, kun olette antaneet lahtareille kalliin
ajan lisäystä.

Tuli kaupunkiin ihan yhdennellätoista hetkellä, sillä jo matkan päähän
kuuli hän kiivasta kivääriammuntaa, ja päästyään perille sai hän
kuulla, että ne jo oikeastaan kolmelta taholta piirittivät sitä, että
kaikki miehet oli jo komennettu ja että kaikki kiväärit oli jo jaettu,
niin ettei hänelle enää voitu antaa mitään.

-- Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä.
Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan?
tutkasi hyvillään.

-- Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.

Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli
marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.

Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli
joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat
kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin
kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli
oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella
rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta
ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset
mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja
joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi
harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen
tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.

Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi
kävi käynti.

-- Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta
tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.

Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari
punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman
puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille
viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen
verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat
kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana,
sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire,
Työläishenki oli _kerrankin_ kurssissaan.

Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä
alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla.
Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt
missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja
kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti
pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin
kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan
näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä
eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat
haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei
ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti
vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös
punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä
eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia
haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja
valkoisten ketju tuntui lähestyvän.

Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt
raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla
särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin
kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia,
kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta.
Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät
lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain
silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös
valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta
hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten
vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli
punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai -- hankea
vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä
syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan
lyyhistynyt.

Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin
naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia
tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi
ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi
kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi
muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä
hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas
langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata
haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko
asian.

Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi
sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse,
koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat
vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain
reippaasti eteenpäin. _Sehän kuului hänen virkaansa_.

Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä.
Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt
naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän
kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan
juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli
tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne --
lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä
näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut.
Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä,
suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja
nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin,
ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä
lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli -- valkoisia,
koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin
haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa
kaikkia.

Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein
kuumennettiin maitotilkka -- ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui
siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin
taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka
sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella
_viimeiseen veripisaraan_ isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä
ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia
kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.

Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun
huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui
nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten
sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli
"houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt
rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt
nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja
pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt
tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule
unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän
mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt --
siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat
joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin --,
niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti
Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.

Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki
mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:

Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli
kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan
päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa
Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies
nälkäleirille vain: mars!

Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli
lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä
kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää.
Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.

Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta
kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi
remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin
vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri
tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun.
Kuoli.

Sovitti hengellään suuren rikoksensa.

Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä
tapauksessa _se oli ilmeinen_.

Sillä voitaisiinhan lyödä vaikka vetoa, että valkoinen pojan vintiö,
jonka onnettomasti päivänsä päättänyt ystävämme pelasti, jatkoi
alkamaansa uraa, kun ensi kommelluksestaan pääsi niin vähällä. Oppi
paremmin väistämään vaaraa, pysytteli rintaman selkäpuolella, teki
siellä sankaritekoja päästämällä päiviltä työläisvankeja: sehän oli
ihan vaaratonta. Sai sitten vapaudenristin. Se kannusti uusiin
urotekoihin. Meni Viroon. Suoritti hirmutöitä ja palasi takaisin
mukanaan vaununlasti ryöstösaalista. Auttoi sitten sorrettua Karjalan
kansaa jaloilleen: murhasi ja ryösti. Kunnes kommunistisoturi katkaisi
kantimet. Päästi päiviltä valkoisen ihannenuorukaistyypin.
Mannerheim-kultapojan: monimurhaajan ja varkaan.

Jolloin tolkuttoman sahalaistoverimme tekemä suuri rikos vasta tuli
lopullisesti hyvitetyksi. Mutta hyvä kun kerrankin.



HYMYILEVÄ PIRULLISUUS


Armas heräsi silmiään räpytellen suuressa sairassalissa. Sähkövalo
huikaisi silmiä, ja sieramia kutkutti eetterin, jodoformin ja lysoolin
katku -- sairaalahaju.

Viereisessä vuoteessa heittelehti muudan kuumepotilas, ja jostakin
kauimmaisesta kuului heikkoa vaikerrusta.

Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai
osanoton tunteita -- tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että
kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput,
pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse -- heikkona,
avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa -- merkillistä!

Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan
juolahti jokin ajatus kodista.

-- Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi,
ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat -- tuttuja äsken
elettyjä latuja.

Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä
oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.

-- Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten
sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä
sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä
jätetään "talo" kylmille.

Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi
vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt
hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin
puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä.
Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka
kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli
kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.

Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa
hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset
olisivat pysytelleet poissa -- olihan sitä työssäkin tehtävä
suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä
olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun _kerran_ piti tehdä jotakin
itsensä köyhän kansankin hyväksi?

Eikähän sitä äiditkään _niin_ ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi.
Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.

Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".

Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen
sotauransa.

Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin -- tulilinjoilla oli _niin_
nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä,
ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt
nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja
sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään
mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin
pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä -- kun
sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes
vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat
hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta
seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua
taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä
sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat,
jalka oli katkaistava.

Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen
kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista
kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen
suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän
epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt
suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen
iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä,
sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta
valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.

    Mitä suurempaa, ihanampaa
    elo ihmislapselle suo
    kuin onnen: _kaikkensa antaa_,
    kera kaikkein kun uutta luo?

Niin... Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän
kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen
sairaalaan.

Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja
paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon
muita punasotilaita hoitoonsa -- näyttäneet, että he ainakin
laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit
olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin
Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla,
aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa,
mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon
suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen,
herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle -- punasotilaalle,
joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.

Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika
hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja
väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa
elämiään merkillisiä seikkoja.

Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä
määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin
herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.

Mutta siitä pääsi hän pian selville.

Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja
kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin:
työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin
aseettomia, tapettaisiin kaikki...

Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat
entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei
ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään -- ei enää punaisia
vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne
mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa
oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä
vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?

Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien
tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin
tehnyt mieli kysyä...

Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä -- entistä
niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten
tavallista.

Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen
oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:

-- Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?

Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti,
koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin
nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:

-- Mitäkö tehdään? _Ammutaan!_

Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.

-- Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin
johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen
kuumeista ruumistaan.

Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä
tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän
paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen
päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen
sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen
häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut
sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut
vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin
epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön
verenhimo.

Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin
hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä
käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti:
työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli
työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja
vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat
perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset
hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen
muuttuivat mustimmiksi paheiksi.

Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton
jylhyys, tämä sydämetön kovuus!

-- Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie
tästä kaikesta kauheudesta.

Mutta tehtiinkin toisin.

Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat
vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin
kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.

Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi,
pois vain tieltä!

Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä
viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin,
siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä
kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat
Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska
typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun.
Juna vihelsi, nytki, lähti.

Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden
matkalla -- muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen
toveriensa vaikeroidessa -- vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä
kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui
pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan
lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.

Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille
ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita
"pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää
pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu
työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren
proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa
sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen
esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman
petomaisuuden ristillä.

Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille
tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään
pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen
piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.



PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA


Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina
katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului
keskeytymätöntä ulvontaa.

Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva
eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja
jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui
ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain
läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen
kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:

-- Perrkele!

Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.

Mutta _aivan_ lähellä, aivan kuin _hänen_ omasta, jonkin painon alla
puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja
kolmas -- väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia.
Kunnes lakkasivat. Viimeinen -- yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen
voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin
vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei
ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että
jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman
ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin
paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni
pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää,
missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen
valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui
vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen,
silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui
tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.

Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva
kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi
silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.

Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän
_uskalsi_ ymmärtää missä hän oli.

Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan
sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen
korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:

-- Ruumiskasassa!

Ruumiskasassa, -- tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan,
turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.

Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta
huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei
nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.

Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.

Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman
ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli
vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten
äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi
pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.

Valkoiset hauskuttelivat keskenään. -- --

Sitten hän alkoi ajatella.

Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat
järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes
ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut
vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja
kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka
hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä
joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen
edessään: _kymmenen_. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa
tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei _se_
sentään sattunut hänelle -- hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei
hän olisi mitenkään jaksanut --. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli,
että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt
selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja
riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli
valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava
pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!

Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis
todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään
tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti
liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä
olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten
hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin
kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään
tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen
perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella.
Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha,
kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut
valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.

Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien
kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli
lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja
yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli
iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten
manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten
pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä
omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen.
Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan
vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin
olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut
valkoiset.

-- Mars mars!

Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä
kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli
tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten
ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee
perille --.

Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle -- edellisenä päivänä
ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt
tarvinnut rasittaa itseään sillä -- puhkesi muudan nuori, hirveän nuori
ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:

-- Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei!
Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme
sotavankeja. Eihän meitä saisi -- -- --

Alkoi jatkaa mutta purskahtikin -- nauruun. Nauroi kimakasti,
sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.

Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta
siitä ei tullut sen valmiimpaa. "-- -- -- joka olet taivaassa.
Pyhitetty -- -- --". Sitten takertui kieli.

Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo
jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren
hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.

Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe
yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:

-- Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit,
älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut
rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä
_täytyy_ olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian
puolesta on aina täytynyt kuolla, _ai-na!_ Haudoille, raunioille on
uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva
nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön!
Eläköön siis -- -- --.

Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian
aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista
marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.

Kunnes _hän_ nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita
yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona
dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.

Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä
tauonnut. Keväthämärä aamuyö.

Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.

Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä,
hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea
puoli tuntui vahingoittumattomalta.

Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon
vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä
itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä
vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että
tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta,
tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä
suolia.

Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan
partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni
mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.

Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.

Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija,
valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana
hoiperrellen.

Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta
kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.



VALKOINEN RITARILLISUUS


Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.

-- Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.

Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa,
tuskaisina -- niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.

Minne? Pois. Pois.

Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.

Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta
pois kuitenkin. Parasta varoa.

Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan
kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut -- kranaatit olivat jo
monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on
kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin
tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava
turvaan.

Kumpa ei vain olisi myöhäistä!

Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä
kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi
alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan
olevansa äitinsä lämpöisellä povella.

Sitten pois.

Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.

Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain
joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa
eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman
intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla:
pakoon!

Tulee vastaan joitakin yksilöitä.

-- Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne
sielläkin.

Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!

Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.

Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.

Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa
valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta
joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa
yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota,
yltympäri kiertää -- valkoisten ketju.

Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat
kuularuiskujaan.

Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen
kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen;
nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää
suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten
kuulien lävistämänä.

Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. -- Antaudumme!
Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien
miesten, naisten ja lasten puolesta.

Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät
korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.

Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä.
_Oikeassa_ sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat
saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on
murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: _valkoista
murhaa_.

Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta,
ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus,
lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.

-- Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän
kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin
ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin
rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu
luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin:
herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia -- parempia
ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: _mahdotonta_.

Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin
komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet
rätistä.

Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa
vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun
rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee
äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu
hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.

Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt
kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa:
satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit -- kansanopistojen,
seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.

Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä --
sylilapsen.

Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin
käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta
yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.

Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu
nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.

Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset,
seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut -- koko
sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan:
alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat
herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet
ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.

Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion
ja Gallenin Suomi -- ja keitä ne kaikki ovat -- siinä nyt esittää
katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan,
mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. -- -- --

Ryöstämättä on enää -- sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu
valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne
hajuhousu.

-- Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.

Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.

Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen
ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.

Mutta käykö tekeminen vastarintaa valkoisen Suomen laillisille
puolustajille?

Kohoo körttiläisen rautakanta ja jymähtää raskaana sylilapsen pienen
pieneen päähän.

Kääpiöpunikki lakkaa taistelemasta laillista esivaltaa vastaan, ja
Pohjanmaan rehtiydestään kuulu talonpoika sieppaa sotasaaliinsa,
rintalapsen ainoan vaatekappaleen: villahuivin.

Mikä soma tuliainen siskolle tai morsiamelle rintamalta. Mikä
eittämätön sankaruuden todistuskappale.

Se on kyllä veren ryvettämä -- äidin ja sylilapsen veren --, mutta
ainahan ne tahrat lähtevät.

Pappi siistii sielun ja pyykkäri vaatekappaleet, niin sitkeästi kuin
veriläiskät juuttuvatkin kiinni. Taikka sanotaan juuttuvan -- pahemmin
kuin mitkään muut tahrat.



KOTIIN


Vankilanportti oli juuri rämähtänyt kiinni armoitetun takana. Hän oli
saanut ylleen joitakin vaivoin koossapysyviä riepuja, matkapassin
kouraansa, ja sitten: kotiin.

Kiltit sosialidemokratit näet olivat puoluepäivillään nähneet hyväksi,
että köyhän kansan oli tyydyttävä pikkuparannuksiin eikä haviteltava
kaikkia työnsä tuloksia, joista porvariston oli saatava eteenkinpäin
ansaitsematon suurin osansa. Tästä hyvästä päättivät porvarit
puolestaan eduskunnassaan, jossa vahva sosialidemokratinen ryhmä istui
tukemassa valkoista mauseridemokratiaa, että oli oikein ja
kohtuullista, että valtio vapautettiin ylläpitämästä muutamaa tuhatta
kapinallista, joista yksi ja toinen ehkä vielä jaksaisi vuosikausia
kestää ståhlbergilaista kuritushuonejärjestelmää menehtymättä tai
leikkaamatta valtimoaan tai myrkyttämättä itseään. Suomalaiset, ne näet
ovat vietävän sitkeätä väkeä, ja eritotenkin punaiset. Mutta pahin sisu
näiltä oli jo arvatenkin nujerrettu, ja ruumiinvoimista, niistä nyt ei
enää kannattanut puhuakaan: peräti olivat menneet rempalleen. Parasta
siis oli antaa nääkähtää kunkin kotonaan. Nehän olivat putipuhtaita,
markalla ei saanut mitään, ei varsinkaan olemattomalla markalla, ja
työtä ei saisi mistään, jos ken siihen pystyisikin. Sama kohtalo
odottaisi niinmuodoin vankeja kotipuolessaan kuin kuritushuoneessakin:
menehdys. Jos nämä taas saisivat päähänsä potkia tutkainta vastaan,
eivätkä tyytyisi ystäväinsä, sosialidemokratien, suosittelemiin
pikkuparannuksiin, jotka heille merkitsivät vain nujertamistavan
vaihdosta, pitäisivät Ståhlberg-demokratian henkivartijat,
suojeluskuntalaiset, kyllä lopusta huolen. Miksi ei siis laskea osaa
kapinavangeista vapaaksi -- miksi ei ostaa työtätekevän kansaluokan
esikoisoikeutta hernerokalla? Olkoot herran nimessä vapaita, nähdäänhän
sitten maan rajojen ulkopuolellakin, mikä köyhän kansan parasta katsova
hallitus valkoisessa Suomessa oli käyttelemässä inhimillisyyttä.

Ja niinpä sitten pääsi joukko punarikollisia kotiinsa. Pääsi sellaisia,
joilla todella vielä oli eräänlainen koti, pääsi sellaisia, joilla ei
ollut mitään kotia, ja pääsi vihdoin sellaisia, jotka eivät tienneet,
oliko heillä kotia vai ei.

Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului
viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt
siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta
ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton
ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus
kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä
viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon
nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen
nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja
enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!

Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen
kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja
jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa,
särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:

-- Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?

Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa
pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se
oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat
kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille,
mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa --
kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli
surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta.
Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo
kuollut. Mökki mennyttä.

Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?

Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko
määränpäätä.

Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei
tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.

Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti
kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä
ainakin oli ollut koti.

Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta
tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa
sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään
hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.

Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla
teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta
eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.

-- Maankiertäjä, hymähtivät.

Ja sellaiset eivät kuuluneet heidän toimipiiriinsä. Työläiset, ne ne
vain olivat heidän riistansa.

Juna läksi eteenpäin, ihmiset hajaantuivat. Kapinavanki hoippuroimaan
kotiaan kohti.

Matka pitkä, metsäistä, synkkää seutua, synkkää kuin sitä astuvan
miehen mieli. Raahusti eteenpäin kunnes alkoi hämärissä päilyillä tutun
tuvan tuiketta.

Kaikki pimeää.

Rähmi eteenpäin, kunnes töksähti tuttuun veräjänpieleen. Vaipui
väsyneenä lumiselle kivelle, katsahti tuvan ikkunoihin.

Kaikki pimeää, kaikkialla hiljaista.

Kauempaa vain, talosta, tuikkivat tulet ja kuuluu koiranhaukuntaa.
Koira on vainunnut kulkijamme ja luskuttaa yhä kiihkeämmin.

Kotinsa veräjänpieleen lysähtänyt armoitettu aavistaa suunnilleen,
ettei hänellä ole enempää kotia kuin omaisiakaan. Kaikki ovat kuolleet,
kaikki on kadonnut.

Tuvan nurkalta häämöittää jotakin valkoista. Mies hoipertelee
lähemmäksi. Nurkkaan on naulattu laudanpätkä, johon on kirjoitettu:
Myytävänä.

-- Isäntä myyttää, tuumii yökulkija.

Miestä herpaannuttaa. Kodittomuus, orpous, toivottomuus, vilu, nälkä,
sairaus vievät viimeisetkin voimat.

Kompuroi kuistinovelle. Mielisi yhtäkaikki astua sisälle. Ovi on
salvattu. Käydessä käsiksi ripaan rämähtävät teljet.

Voimaton kulkija istahtaa entisen kotinsa kynnykselle. Nyyhkyttää
tuskin kuultavasti. On tuskin voimia siihenkään.

Mutta nyt alkaa haukunta lähestyä. Kuuluu ihmisääniä. Vilahtelee
lyhtyjä, kunnes joukko miehiä, isäntä niiden mukana, kaikilla kiväärit
käsissä, patruunavyöt kupeilla. Kuinkas sitten.

Nähdään outo olento portailla.

-- Mikäs perkeleen bolsheviki sinä olet ja mitä sinä täältä haet?
urkkii isäntä viehättävällä suojeluskuntalaismaneerilla tähtäillen
pyssyllään yöllistä nyyhkyttäjää. Isäntä näet on paikkakunnan
valkoisten päämiehiä, paikallinen demokratian nurkkapylväs,
harjaantunut monimurhaaja.

"Perkeleen bolsheviki" hätkähtää ja vastaa sitten vaivoin:

-- Kotiini tulin.

-- Kotiisi tulit? Valetta: tässä töllissä ei ensiksikään ole kenenkään
koti ja toiseksi en tunne sinua.

-- Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne
syntynyt ja kasvanut.

-- Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta
tuntevatko nämä vieraan.

Eivät tunne.

-- Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään
ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit
hänen poikansa.

-- Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut
vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan
siellä.

-- _Valkoinen kulttuuri!_ Kyllä minä annan sinulle valkoista
kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen
perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.

Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään
kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.

Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois
mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:

-- Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!

Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään
nalkuttelee nyreänä.

Menehtyneenä retkahtaa matkamies pitkin pituuttaan kylmälle
kynnykselle.

Hämärtyneisiin silmiin loistaa joitakin yksinäisiä tähtiä. Kaukana,
kaukana loistavat. Saavuttamattomissa kuin kodittoman kotiliesi,
määrättömän määränpää.

Uneksii puoleksi tajuttomana onnellisesta elämästä, missä
työläiselläkin olisi koti ja omaiset ja missä häntä ei uhkaisi
sivistyksen vaalijain väkivaha. Herää vielä tuskaisen tuokion
kokeakseen helvettiä, johon työläinen todellisuudessa oli tuomittu
maassa, missä valkoiset verimiehet keltaisten veijarien avulla
vallitsivat, maassa, missä yksi pohjavirtain vyöry oli laantunut ja
toinen vasta alussaan vavahteli.

Heräsi -- uudelleen iäksi uinahtaakseen.

"Perkeleen bolsheviki!" -- korjasi luunsa.



KUNNIAKYSYMYS


Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja
arvottomasta lutkasta:

Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa
siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon
vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin,
siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja
pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille
ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä
selkämme takana.

Valkoinen kansalaisemme -- arvoltaan kamreeri -- oli aivan liian
silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää
vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston
kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi
tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista
roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja
lähti viemään kohti "vankileiriä" -- kohti kaupungintaloa, joka oli
varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla.
Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan
vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät,
että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat
punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.

Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa
pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi
kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan
henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat
tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet
takaisin haltuunsa.

Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria
herra ties minne.

Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet
eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan
yksinäinen hameniekka -- tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin
näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että
hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä
luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän
vaarattomaksi.

Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen
komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui
arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.

Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja
sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset
jälleen olivat herroina kaupungissa.

Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat
tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa
vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita.
Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset
saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi
elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä
suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan
yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille
työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen
kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa
peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.

Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän
satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei
tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian
puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä
punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin
lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin
arvohenkilöä ammuttavaksi".

Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?

Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan
viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi
"oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut
suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden
jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat
olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta
suhtautumaan ymmärryksellä.

Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista
ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja
vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella -- puolueettomalla
alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan,
niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut
valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva
valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus
vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.

Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.

Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö,
tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota
selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää
viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja
urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten
kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi
vielä ilotyttökin.

-- Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti
sosietee uteliaana.

Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara
komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja
kutkuttava.

Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen
valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman
katutytön asiassa.

"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri
puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän
avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista
syytettyyn.

Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta
(mikä oli ilmeistä, sillä _kaikki_ valkoisethan sitä nauttivat, olkoon
heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu
tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta,
tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".

Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän
takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön
ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla
arvokkuudella:

-- En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.

Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten
sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut
olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa -- oikeuden edessä.
Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä
kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin
piiriä, mutta julkisessa paikassa -- kuinka sellainen voisi pälkähtää
kenenkään päähänkään?

-- En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä
leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin -- rauhoittuneempana.

"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta
oli se -- pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden -- hetken
pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä -- äityisi kertomaan
mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs -- herran kiitos.

Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.

Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan
mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää,
ettei hän ollut muuta odottanutkaan: _tunsihan hän tuttavansa_. Olihan
hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen
isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä.
Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. -- --

No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja.
Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja
niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden
kuritushuonerangaistukseen.

Kuinkas myös.

Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän
esiintyneen typerästi.

Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän
_lainkaan_ tuntenut syytettyä -- herra jumala: kuka tässä nyt sitten
ihan ilman virhiä on, hm --. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa
jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan
ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei
vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että
se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut
sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: _mitäs siitä, kunhan
tyttö vain sai tuomion_.

Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle
hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.



HERRASVÄKI MENI SAAREEN


Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.

Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli
päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja
hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.

Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella:
olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun
täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä
seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin
itsekurikin valkoisen sisimmässä -- voisiko nyt sanoa: sydämen --
sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että
itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että
itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka
muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan
painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja
toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin
vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin
suihin.

No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.

Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä
valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto
liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän
herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka
aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat
nöyrinä -- ylöspäin, mutta nokka pystyssä -- alaspäin: sekulia.

Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin
saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset;
sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta
eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti
liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti,
kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa
rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä
tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi
lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.

-- Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan
katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:

-- Sanonko ma?

Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista
keventämään sydäntään.

Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja
häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:

-- Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.

-- No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti
ystävättärensä.

Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin
hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti
turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta --
muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän
viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni,
kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin
heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.

-- Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka
tapauksessa minun omaisiani.

-- Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia
tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.

-- Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta
jotakin minun täytyy tehdä.

Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen
saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään
saarelta, sun fralilalilei.

       *       *       *       *       *

Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen
oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta
vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia
luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton
velipekka oli aikoja "kuollut". Sekä kuollut että kuopattu.
Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen
pelastamiseksi.

Sitten Tammisaareen.

-- Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten
poloinen omaistensa etsijä tiellä.

Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas
selailtiin papereja -- pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä
etsittiin:

Isä oli jo aikoja ammuttu.

Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi.
Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä,
vaikka olikin -- valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi
pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli
korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien
valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta
tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään
omantunnon taakkaa.

Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.

-- Missä hänen ruumiinsa sitten?

-- Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä
tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei
isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.

Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis
kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi
hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.

Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta
mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja
isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli
veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen
kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että
kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan
itsensä.

Omantunnon tähden näet.

Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan -- pieni
marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi --, niin
erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään.
Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt
niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai
päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli
rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä
sanomaan.

Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä
araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin
mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen
teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.

Sun fralilalilei.



RUUMIINRYÖSTÄJÄ


Cabaret Rouge on Skandinavian hauskimpia huvittelupaikkoja. Siellä on
toisinaan verrattomia taiteilijoita. Mutta toisinaan on ohjelma
huonompi.

Esiintyipä siellä tässä kerran "taiteilija", joka nikotiinin,
alkohoolin ja ties minkä kerrassaan vaivaiseksi panemalla
äänentähteellä kiitteli päissään olevaa yleisöä sen muka Saksalle
sen vastoinkäymisessä osoittamasta myötätunnosta. Ajatelkaa nyt:
kabaret-yleisön edessä ymmärryksensä loppuun juonut mies naukumassa
sympatiaa suurelle, joskin sen yläluokan päänsä seinään lyöttämälle
maalle. On sekin se heidemannilaisten diplomatiaa: palkata mokoma
variksenpelätti valvomaan maailmanvallan etuja piskuiseen kapakkaan.
Sillä voidaan olla varmoja siitä, ettei varieteen itsensä kannata
maksaa tämän sortin taiteilijalle niin suurta korvausta, että sillä
kannattaisi joka illaksi prässäyttää mustanpuvun housut, käydä
tarpeeksi usein lääkärissä ja väkiperäisesti jatkaa organisminsa
myrkyttämistä "kiihoitusaineilla". Tällainen "taiteilija" ei ole isästä
jumalasta.

Mutta muuten on Cabaret Rouge, kuten sanottu, aika hauska paikka, ja
kertyy sen pieni salonki tavallisesti valioyleisöä täpösen täyteen.

Siellä istuvat ne, joilla ei sen raskaampaa aherrusta olekaan, jotka
sota-aikana ja ennen sitä osasivat turvottaa mahaansa mutta varsinkin
kukkamaan köyhän kansan laihtuessa ja köyhtyessä entisestäänkin:
kriisiaikain paratiisilinnut, nuo, joiden omatunto ei koskaan pane
vastaan mitä voitonjano vaatii.

Ja sitten istuu siellä näiden oikeat kädet, kullan parittajat:
kaikenlaiset chefit, joilla on isäntiensä paheet mutta ei näiden
omaisuutta, mutta joita nämä öljyttävät parahiksi sen verran, että
heillä riittää intoa hiestyttää alapuolellaan olevia, sekä varoja sen
verran, että silloin tällöin voivat pistäytyä Rougessa nauttimassa
viinigrogista ja vajaverhoisista kintunsätkijöistä. Mikäli he istuvat
siellä joka ilta, on se merkkinä siitä, että he ovat isäntiensä tavoin
oppineet kahmaisemaan sieltä missä on.

Niin, ja pistäytyy siellä toisinaan kelpo maalaissetäkin
haihduttamaan huoliaan sen vääryyden johdosta, minkä hänelle on tehnyt
elintarvehallitus maksamalla elintarpeista vain kymmenkertaisen hinnan.

Siinä Rougen kotimaiset vieraat.

Ulkomaiset taas ovat karvaa kaikenlaista alkaen liikemiehistä
sanomalähettiläihin saakka, joista viimeksi mainitut kylläkin
tarvitsevat alkohoolin innoitusta kyetäkseen sadannen tai tuhannennen
kerran paikallisessa sanomalehdistössä torjumaan kukin maansa
työväenluokan ulkomaille levittämät (tietysti) täysin perättömät tiedot
Mannerheimien, Noskien, Petljurain y.m. tekosista: tapettu on työläisiä
-- oikasevat nuo auliisti palkitut neekerit -- mutta taiten. Ei liikaa.

Hauskoja iltoja lienevät Rougessa myös viettäneet Suomen hallituksen
myöntämällä puolella miljoonalla ja muilla näppärästi hankituilla
varoilla Mannerheimin ja Judenitshin kalpakaveri, demokraatti,
kubanilainen kasakkaeversti seurueineen, nuo, jotka ovat tehneet murhia
aatteellisista syistä mutta rosvouksia vähemmän aatteellisista -- maan
kunniavieraat, joiden karkoittaminen ei olisi ollut kenenkään
mieleenkään, samaan aikaan kun Suomen valkopirujen käsistä paenneita
työläiskrekkaleita vietiin viivana takaisin rajan yli.

Kirjavaa kansaa siis, joskin kysymys koskee vain vivahduseroa. Läpeensä
sivistynyttä luonnollisesti. Täyttyyhän salonki kansainvälisestä
kermasta. Ei kukaan häiritse toistaan. Osataanhan antaa arvo aate- ja
säätyveljille. Vain joskus rikkoo ylevän harmonian tökerö sorasointu.

Niinpä löysi sinne taannoin tiensä muudan Mannerheimin valkoisenruusun
ritari, oikea malliexemplaari, ja nehän, kuten tunnettua, eivät tunne
"muuta johtajaa ei luojaa" kuin oman itsensä. Niillä on omat tapansa
asua tätä maailmaa ja sankaruus pursuaa niistä muuallakin kuin
köyhäinkortteleissa ja vankileireillä. Niiden ylin into on kaikkialla
näyttää mitä miehiä ovat, jos kohta suuri yleisö alkaa siitä jo olla
muutenkin selvillä.

No niin. Pistäysi kabarettiimme. Heittäytyi Napoleon-eleillä
tuolilleen. Eli ensimmäisestä ohjelmanumerosta alkaen mukana. Löi
kepillä tahtia. Hihkasi milloin ei arvellut laulajan tulevan omin
apuineen toimeen, kun taas tanssinumeron kestäessä ponnahti tuoliltaan
ja esitti omaa ohjelmaansa pöytänsä ympärillä. Kihosi grogi yhä enemmän
tukkaan. Pääsi yhä enemmän valloilleen. Kätteli taiteilijoita ja
hurrasi äänensä käheäksi. Hoputti viinurin tuomaan ruusuja, paljon
ruusuja à 2 kruunua. Syyti niitä lavalle puolisen kuormaa. Ihmetteli,
kun ne eivät aikaansaaneet varsin silmiinpistävää kiitollisuutta: niitä
sotkeutui esiintyjäin jalkoihin, varisi salongin puolelle, vieri sinne
ja tänne -- ihan tarkoituksellisesti. Eikä sitten edes hyvin ansaittua
hymyä kevytkenkäisen sulottaren rusomaalisilta huulilta, mutta kyllä
vahingoniloisia katseita yleisön taholta.

Suuttui lopuksi Mannerheiminmies. Kohosi omissa silmissään kuin
roomalainen sadanpäämies. Tiuskasi äkäisenä jotakin suuremmoista:

-- Minä olen Helsingistä!

Jäi suu auki odottamaan minkä vaikutuksen tekisi tämä korkealuontoinen
"Sesam, aukene".

Lavalla juuri viehkeä keiju oli leijaillut viimeisen kuvionsa. Sieppasi
sivumennen korvaansa helsinkiläisen ihailijansa huomautuksen. Niijasi,
nyökkäsi, iski häijynä suurelle yleisölle silmää ja myhähti:

-- Helsingistäpä tietenkin, mistäpäs muualta.

Myhähti ja katosi samassa raskaan samettiväliverhon rakosesta.

Suuri yleisö hengähti helpotuksesta. Se ei tietenkään tahtonut kieltää
sukulaisuuttaan, mutta pyysi saada olla rauhassa. Viinurit vaihtoivat
keskenään ymmärtäväisen katseen. Mannerheiminmies putosi ylilastissa
tuolilleen älyämättä mitään. Eihän ole järki haittana näillä
muutenkaan, miten sitten, kun moniviikkoista humalaa on terästetty
kymmenkunnalla viinigrogilla.

Jos olisi älynnyt, olisi varmaan tullut sanoneeksi itselleen:

-- Kannattipa nyt tämänkin takia taistella oikeuden ja totuuden
puolesta ja saada vapaudenruusun. Puhumattakaan siitä, että kansa
lakoisi kahden puolen, ei saa edes vaivaista silmäniskua
pahanpäiväiseltä tanssijattarelta. Täähän vasta hassua.

Tai jotain muuta sinnepäin. Sillä epäilemättä on typerää kahlata
kainaloita myöten työläisveressä ja ammatikseen ryöstää ruumiita,
puhdistaa työväenjärjestöjen kassoja ja kaikkia muita kassoja niin
roimasti, että kähvelletyillä varoilla voi elellä Suomessa kuin
Kroisos, mutta myös pistäytyä naapurimaassa ja liikkua siellä leveästi
ja kylvää kuormittain ruusuja à 2 kruunua silloin kun suomenmarkka on
makulatuurin arvossa, kun tällä kaikella sankaruuden ja rosvottujen
varojen tuhlauksella ei kuitenkaan kykene herättämään edes
varieteesulottaren myötätuntoa.

Paremmanhan toki luulisi olevan pyyn pivossa kuin kahden oksalla: jos
ei olisi puuttunut henkeä koskeviin asioihin eikä havitellut köyhäin
työläisten otsansa hiessä hankkimia niukkoja varoja, niin olisi toki
omatunto ja kädet puhtaat ja nauttisi ainakin omaa kunnioitustaan.

Kun nyt sensijaan: ei retkua parempi, roikko, jolle nyrpistetään nenää,
ikäänkuin viattomain työläisten veri lemahtaisi ruusujen sijasta, joita
ruumiinryöstäjä toivottomana kylvää.



SUUR-SODAN SOTURI


Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on
otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt
ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan
vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo
sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä
kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole
viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat
tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla
ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja
joiden lapset kulkevat repaleissa.

Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus
oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli
velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä
tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita
lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain
korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan.
Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.

Tee siis työtä! Ja Honoré vaimoineen teki työtä. Kunnes puhkesi sota,
jolloin muonamiehemme oli pukeuduttava asetakkiin ja henkikurkussa
riennettävä rajalle saksalaisia vastaan.

Tämä outo käänne oli järkyttävä. Olisi tehnyt mieli hieman haikailla.
Aina on niin kovin kummallista milloin täytyy tehdä jotakin sellaista
mistä ei ymmärrä vähääkään. Honoré ei viljellyt kirjallisuutta eikä
sanomalehtiäkään eikä niinmuodoin oikeastaan tiennyt, että saksalainen
oli hänen verivihollisensa. Itsepuolestaan ei hän kantanut kaunaa ei
enempää juutalaista kuin kreekkiläistäkään kohtaan, ja jos hän olisi
saanut sopia jupakan jonkun saksalaisen turpeenpuskijan kanssa, niin ei
koko maailmansodasta olisi tullut yhtään mitään. Olisivat vain menneet
krouviin, ottaneet hyvät homssit ja vaikkapa sen päälle muodon vuoksi
vähän tapella nujuuttaneet, mutta rauha siitä olisi yhtäkaikki tullut
pitkiksi ajoiksi. Kun sen sijaan sodasta nyt päättivät Pariisin,
Berliinin, Wienin, Pietarin, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit, ja nämä
eivät keksineet laiskojen pääomiensa kartuttamiseksi mitään läheskään
niin verratonta keinoa kuin sodan. He sijoittivat afääriin pääomat,
Honoréet selkänahkansa, ja asia oli sitä myöten selvä.

Mutta tätä kaikkea ei Honoré tietenkään ymmärtänyt. Hän oli selvillä
vain siitä, että työväki yleensä, eikä ainoastaan hän, oli kaikkinaista
sotaa vastaan. Mutta nyt selittivät kansanjohtajat, että tämän sodan
suhteen oli asianlaita aivan toinen. Tällä kertaa oli kysymyksessä
kansan vapauden ja vapauden puolustaminen yleensä raakalaisia ja
vapauden sortajia vastaan. Nämä kun nyt vain lyötäisiin, niin ei
ainoastaan varmennettaisi entistä vapautta vaan myös saavutettaisiin
aivan uusi ihmeellinen vapaus, köyhyys ja kurjuus loppuisi, taivas
astuisi alas maanpäälle. Yksi ainoa kansanjohtaja vain, Jaurés-niminen,
uskalsi tuoda esiin, että sodalla päinvastoin paiskattaisiin koko
"sivistynyt" maailma perikatoon. Mutta hän ammuttiin kuin hullu koira
ja ampuja pantiin varmuuden vuoksi tallelle odottamaan palkkaa
isänmaallisesta hyvästätyöstään.

Ja niinpä Honoré kelpo isänmaanpoikana riensi nupisematta rajalle, sai
Charleroissa ensi kerran mitä kuuluu, peräytyi joukkojensa mukana
Marnelle, syyti siellä puolestaan lyijyä peräytyväin saksalaisten
luokkatovereidensa selkään, kaivautui Aisnella juoksuhautoihin, jahtasi
siellä vuosikausia lähimmäisensä henkeä, teki uloskarkauksia pitkin
edellähyökänneiden senegalilaisten rotevia selkiä, oli itse alttiina
kivääri- ja kuularuiskutulelle, kykki kranaattisateissa, sai niskaansa
pommeja taivaasta, haukotteli myrkyllisissä kaasupilvissä, haavoittui
kymmenkunta kertaa, oli kolmasti pilkkukuumeessa ja lukemattomat kerrat
muissa kuumeissa, näki monesti nälkää, suri vaimoaan ja lapsiaan, kävi
sotaa toisin sanoen, kunnes Der Kaiser pisti miekkansa tuppeen ja
niinikään asetakkiin pakotettu saksalainen työläinen lähti kotiinsa
kuulemaan mitä Liebknechtillä oli sanottavana.

Ehdittyään Marnelta Reinille -- saatettuaan sodan maalleen voittoisaan
loppuun sai Honoré palata kotiinsa. Ja kyllä jo oli aikakin. Hän oli
tykkänään menehtynyt. Hänestä ei ollut minnekään. Jokin sotasairaus,
jota eivät lääkäritkään ymmärtäneet, viskasi hänet kotiin päästyään
vuoteelle. Perheen elättäjä oli hukannut työkuntonsa juoksuhaudoissa,
kauhuissa, kärsimyksissä. Hän kykeni enää vain yhteen: odottamaan sitä
uutta ja ihmeellistä, joka kansanjohtajain vakuutusten mukaan
välittömästi seuraisi sodan voittoisaa loppua. Hätäkös tässä
oikeastaan, vaikka olikin mennyttä kalua, kun kerran isänmaa oli
pelastettu eikä perheelläkään tulisi olemaan mitään hätää: yksi
viheliäinen muonamies sinne tai tänne, siitä nyt ei kannattanut melua
nostaa, ajatteli kaiketi Honoré kulta-aikaa odotellessaan.

Mutta kyllä sitä sai odottaa. Sen tulosta ei näkynyt pienintäkään
merkkiä. Päinvastoin: "sota voittoon asti" näytti koituneen köyhän
kansan turmioksi. Koskaan ei se ollut kärsinyt niin syvää kurjuutta
kuin nyt. Koskaan ei sen asema ollut näyttänyt niin toivottomalta kuin
nyt. "Kallis aika" kerrassaan tyrmistytti. Perheet, jotka onnistuivat
saamaan takaisin huoltajansa, näkivät nälkää nekin, mitä sitten
sellaiset, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tukensa.
Pariisissa vietettiin huimaavia voitonjuhlia, Joffre, Petain ja Foch
saivat kultamiekkansa kukin, suurpelureita kannettiin riemusaatossa,
mutta pelinappuloita, noita kaikkia kaikessa, armeijaa sankarin takana,
sitä ei oikeastaan muistanut kukaan. Nimettömät sankarit ja sankarien
omaiset, ne näkivät nälkää, kärsivät puutetta, ja viruivat
tautivuoteella. Raajarikot, ne kerjäsivät kaupunginporteilla.

Ja aikansa odotettuaan Honoré pitkästyi, kääntyi sotadepartementin
puoleen, valitti huoliaan ja pyysi apua. Sotadepartementissa
kehoitettiin häntä kääntymään johonkin toiseen departementtiin, sieltä
kolmanteen. Kolmannen jälkeen jäi hän odottamaan: olihan selvää, ettei
häntä unohdettaisi. Olihan paitsi kansanjohtajia, myös suorastaan itse
hallitus sadat kerrat pyhästi luvannut "muistaa urhoja".

Vääntelehti siis Honoré vuoteellaan ja odotti. Ja, aivan oikein:
kuukausien perästä vihdoin astui santarmi muonamiehen matalaan majaan.
Mielenliikutuksesta on poloinen sotapotilas menettää tajunsa. Haetaan
vaimokin työstään. Tämä pyyhkii ilonkyyneleitä silmistään.
Variksenpelättimen näköiset lapset painuvat ryysyineen hyväntekijän
ympärille.

Santarmi penkomaan laukkuaan. Penkoo ja vihdoin ottaa sieltä esille ja
ojentaa vuoteella viruvalle Honorélle -- ei maksuosoitusta, ei
setelitukkua, ei sopimuskirjaa, jolla herra Clemenceau Ranskan
hallituksen päämiehenä sitoutuisi pitämään huolta sotapotilaasta ja
tämän perheestä -- ei, vaan kuparisen muistomitalin, johon on
kaiverrettu: "suur-sodan soturille". Ojentaa sen juhlallisesti,
nyökäyttää ylevästi, kapsahuttaa yhteen kantapäänsä, lähtee.

Ja "suur-sodan soturi" jää tuskaisen tolkuttomana hypistelemään
arvotonta kilistintä, vaimo purskahtaa itkuun, lapset parkuvat leipää.

Muonamiehen perhe ymmärtää tulleensa perinpohjin petkutetuksi. Sitä on
petkuttanut hallitus, sen on kavaltanut sosialistijohtajat. Sitä on
hosuttu nokkosilla ylhäältä ja alhaalta. Sitä on lyöty puulla päähän.
Se on viskattu ristille. Luvattu vapaus oli vapautta kuolla nälkään.

Ei tule kysymykseenkään huolehtiminen sotaorvoista, leskistä,
rammoista, rujoista -- heitä voidaan korkeintaan hyvitellä
muistomitalilla tai parhaassa tapauksessa mitään merkitsemättömällä
rovolla, kuin koiraa luulla, sillä mistä ne varat tulisivat ja millä
sitte palkattaisiin Mannerheimin miehiä ja muita pahantekijöitä ympäri
maailman murhaamaan Venäjän työläisiä?

E-hei. Köyhä kansa on tehnyt tehtävänsä, köyhä kansa saa mennä.
Pariisin, Rooman, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit hykertelevät
kämmeniään ja sosialistikavaltajat pitävät huolta, ettei Honoré ja ne
muut liian äänekkäästi isottelisi.

Mutta entä jos sentään: jos Honoré sittenkin tuskastuu, nousee
viimeisillä voimillaan ja iskee taudinkuihduttamat mutta sitä
luisevammat sormensa pankkiirien ja luokkansapettäjäin kurkkuun,
kuinkas sitten, hyvät herrat?

Köyhä kansa lienee kohta kypsä näet.



MARTY -- MARTTYYRI


Martya on Ranskan yläluokka rangaissut 20 vuoden kuritushuonetuomiolla
siitä syystä, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies ja että
hän on köyhän luokkansa kaunistus; rikollinen yläluokka ei voi sietää
sortamansa alaluokan hyveitä, häpeämättömyys ei viihdy kunniallisuuden
parissa -- telkien taa siis miehekäs jalous.

Mikäkö miehiään Marty?

Alkujaan tavallinen matruusi, mutta tavattoman lahjakkaana ja älykkäänä
kehittänyt avujaan. Suoritti Toulonin merikonekoulussa kurssin
mekaniikassa. Oli opiston parhain oppilas. Päätti kurssinsa
loistavasti. Oli opettajainsa silmäterä, ainaisen kunnioituksen esine.

Vielä nytkin vuosien kuluttua, kun häntä syytetään raskaista
rikoksista, antavat hänen opettajansa hänestä mairittelevia lausuntoja:

"Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista
palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään", lausuu muudan hänen
opettajistaan.

"Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa
tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman
velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään
kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju", vakuuttaa
taas puolestaan opiston johtaja.

Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa
lähemmissä tekemisissä.

Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston
palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on
meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.

Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön
suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen
nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka "oikeastaan on vain matruusi",
vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole
kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.

Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti
läikähtelemään.

Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää
äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka
olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen
suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu
tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.

Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään
vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.

On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä
heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he,
tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja
taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän
työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä
saartoa ja taistella näitä vastaan?

Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen
toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.

Laivastolla on niinmuodoin puhjennut "kapina". Lahjakkaimpana ja
luonteikkaimpana joutuu Marty kiilankärkeen. Hän se tietenkin on
"kapinanjohtaja". Hänet pidätetään. Mutta laivastokin höyryää kohti
kotimaata.

Nyt katoaa Marty neljäksi kuukaudeksi jäljettömiin. Hänestä ei tiedetä
mitään. Hän viruu jossakin salaperäisessä vankiluolassa, jonne ehkä
menehtyisi, elleivät hänen uskollisimmat toverinsa rangaistuksen
uhallakin uumoisi hänen piilopaikkaansa ja pitäisi hänen miehekkyyttään
yllä osoittamalla hänelle rakkauttaan, vakuuttamalla kunnioitustaan.

Neljän kuukauden perästä otetaan hänen asiansa esille sotaoikeudessa.

Vankilakurjuuden heikentämä, muusta maailmasta tykkänään eristetty
Marty tuodaan pistinten välissä oikeuteen. Ja täällä, täällä puhkee
hänen miehekkyytensä kaikista kokemistaan kärsimyksistä huolimatta
kauneimpaan kukkaansa. Marty, joka "oikeastaan on vain tavallinen
matruusi", pitää loistavan, kaksi ja puoli tuntia kestävän puheen
"kapinallisten" matruusitoveriensa puolesta, Venäjän köyhälistön
puolesta, maailmanproletariaatin puolesta -- vähiten itsensä.

Hän ei kiellä "rikostaan". Päinvastoin sanoo hän ottavansa vastatakseen
toveriensakin "rikoksista". Hän nimittäin on täysin näiden kannalla,
sillä kannalla nimittäin, että sota Venäjän köyhälistöä vastaan on niin
suuri rikos, etteivät he voineet ottaa sitä tunnolleen. Kun Ranskan
edustajakamari ei kerran ole julistanut sotaa Venäjää vastaan, sotii
Ranskan laivaston oleskelu Mustalla merellä kansainvälisiä lakeja
vastaan. Ja siksi toiseksi ei heillä, matruuseilla, työläisillä,
yleensäkään ole mitään halua taistella venäläisiä luokkatovereitaan
vastaan, Venäjän rikollisesti näännytettyä köyhälistöä vastaan, joka
puolestaan ei ole uhannut Ranskaa eikä nostanut asettaan sitä vastaan.
Venäjän työläisten, Venäjän petomaisesti kidutetun pohjakerran asia on
heidänkin asiansa, koko maailman köyhälistön yhteinen asia. Venäjän
vapauden päivän sammuessa sammuisi myös maailmanproletariaatin vapauden
toivo. Viattomain työläisten verestä nousisi riistoluokkain hirmuvalta
sellainen, että se kytkisi koko maailman kansat ikuisiin aikoihin. Näin
suuressa rikoksessa, yläluokan rikoksessa työtätekevää luokkaa vastaan
ei minkään maan työläinen voi olla osallisena.

Näin puhuu puolueellisten tuomariensa edessä Marty, puhuu syvimmällä
sielunsa hehkulla, valaa esitykseensä kaiken luokkansa miehekkyyden,
painostaa käsitystään voimalla, joka on sitäkin ihmeteltävämpi, kun hän
on neljä pitkää kuukautta virunut viheliäisessä vankiluolassa, eikä
hänellä nytkään ole mitään tukea lähellään, ei puolustusasianajajaa, ei
todistajia hänen puoleltaan.

Mutta hänen puheensa kaikuu kuuroille korville. Torpeedonhävittäjän
upseerit tulevat ja kannustavat yhdestä suusta hänen päälleen, alhainen
koston- ja vahingonilo viettää riemujuhlaansa: kerrankin saadaan
nujerrettua miehistön suosikki, saadaan tieltä pois kiusallinen
kilpailija, joka "oikeastaan on vain matruusi".

Ja taas nähdään sama näytelmä, joka Ranskassa ja muualla on
uudistunut niin lukemattomia kertoja: kunnianmies sorretaan konnain
sotkuportaaksi, valtiollinen roistomaisuus pyhitetään lainmukaisuudeksi
ja oikeudellisuudeksi, korkein inhimillisyys, kaunein hyve julistetaan
rikokseksi.

Mies, "joka ei voisi tehdä mitään kunniatonta", selitetään
kunniattomaksi ja tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneeseen. Ja rikos? "Oikeus" on havainnut syytetyn olleen
suhteissa bolshevikien kanssa, "vihollisten" kanssa, joita vastaan ei
kuitenkaan koskaan ole julistettu sotaa.

Ja tämän uuden Dreyfus-skandaalin uhri teljetään vankilaan. Mutta
sielläkin kasvavat vain hänen sankarilliset mittasuhteensa. Kolmasti
valmistavat uskolliset ystävät hänelle pakotilaisuuden. Yhtä monta
kertaa hän kieltäytyy. Hänhän ei ole mikään pahantekijä, ei ole tehnyt
mitään rikosta, miksi käyttäisi hän siis kurjain rikollisten teitä? Ja
loppuisiko riistoluokkain barbaria vankilaporttien ulkopuolella? Eikö
koko nykyinen kapitalistinen yhteiskunta työväenluokalle merkinnyt
suurta kuritushuonetta, eikö pohjakerta ole kaikkialla kahleissa, eikö
se joka paikassa ole yhtä alttiina yläluokan sorrolle ja vääryydelle?
Niinkuin hän itse oli saanut ja saa kärsiä mielivallasta ja vainosta,
niin saavat kärsiä kaikki työläiset. Parempi odottaa, kunnes kaikki
syyttömät uhrit, maailmanköyhälistö, murtaa jättityrmänsä ukset,
jaoittaa maahan koko kuritushuoneyhteiskunnan. Silloin vasta olisi
todella vapaa hänkin.

Ja niin jää Marty itsetietoisen työläisen levollisuudella vankilaan
suorittamaan rangaistustaan, mihin hän on tuomittu siksi, että hänellä
on omatunto, että hän on kunnianmies.



JEANNE LABOURBE


Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa -- Jeanne d'Arc, Orleanssin
neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.

Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa -- Jeanne _Labourbe_, koko
ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan
porvarillisessa mielessä).

Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.

Jeanne _Labourben_ tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset
upseerit, lahtarit.

Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin,
lukemattomia pitkin Ranskaa.

Jeanne _Labourben_ luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa,
koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan
monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman
työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain
kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.

Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa
jälkeen.

Jeanne _Labourbe on jo nyt_ pyhimys -- satain miljoonain proletaarien
siunaama siksi.

Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?

Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin
kuolema sen puolesta.

Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut
olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä,
rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.

Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä
ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä
ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.

Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä
ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin
Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan
kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana,
kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.

Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.

Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.

Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun
kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan
kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun
mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui
hirsipuihin.

Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen
oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli
keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda
katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa
pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen
työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä
kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas
tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla,
kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren
pääsinpäivän sarastus.

Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä,
täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille
hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä
suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen
puolesta.

Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään
kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan
romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja
uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.

-- Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille
kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme,
jos työväenluokka häviää.

-- Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! -- sähisi heille kelpo
ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin
Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka
suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi,
kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta.
Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö
niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse
tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin
Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin
kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole
nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista
ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja
Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös
Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat
punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän
vallankumous -- se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia,
kaikkien meidän asia.

Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan.
Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen,
porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen
veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa:
luokkansa.

Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden
vallassaolijoita.

-- Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.

Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen
maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi
kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on
lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja -- kas niillä kelpaa
höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa
saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka
iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja
(ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin
panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! -- raivoavat kaikkien maiden
kapitalistit hampaitaan purren.

Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla
nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja
työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. -- --

Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja,
hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin
kalliiksi käynyttä vallankumousta.

Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat
ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.

Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja
rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen".
Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta
Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.

Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin
luota toisen luo.

-- Mitä? -- sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä
vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin,
ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan
kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset
kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte
tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat
esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen
työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että
on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa
pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne
vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat
ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä
ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat.
Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne
kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo
vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette.
Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää
sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. -- --

Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä.
Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin
päästä kotiin -- neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa
ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että _tiaisen_ oli tarvinnut tulla
saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin
paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä
keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät
kapinan.

-- Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.

Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille
valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista
kiihoittajaakin.

Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt.
Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan
kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan
sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät
vahattuja viiksejään:

-- Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä
enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme
kansanjohtajat?

Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet
tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen
tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.

Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään
syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen
maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin:
saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!

Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja
ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa:
kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan;
länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen
kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja
veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta -- ja mitä
muuta heissä sitten on? -- kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja
"kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden
aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka
eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset
pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren
asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden
lunnaaksi.

Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa
koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten
suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen
henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia
vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on
yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä
silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä
verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja
teilasivat naisia.

Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on --
Jeanne _Labourbe_.



MARSELJEESI

(_Pikku Vapulle_)


    Me olimme lehdossa leikkineet
    miten parhaiten olimme voineet.
    Mure mielessä, mutta kuitenkin
    tovin toisenkin niin ilakoineet.

    Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun
    hämär heitteli huntujansa
    ja tanssikummulle kokoontui
    kylän karkelovalmis kansa.

    Mut pois! Mitäs meille melskeestä
    väen nuoren ja nauravan moisen.
    Kukin kuulihan vielä korvissaan
    sorasointujen pauhinan toisen.

    Oli toinen tanssi tanssittu
    kotipuolessa kolkko juuri,
    kova kuolemantanssi, min pyörteisiin
    oli kaatunut kansa suuri.

    Kukin kenties hiljaa huokasi vain:
    "Niin täällä kuin meilläkin _muinen_
    ilo elämän osansa ottavi, kun
    yö saa sulohaaveiluinen"

    Ja hymähti vielä matkalta, kun
    monen vinhan jo virisi laulu,
    kylä karkeloiva kun katosi pois:
    "Niin tuttu, tuttu se taulu". -- --

    Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait
    oli kuin kuvapatsas ikään,
    johon hehkua hengen lietsoa ei
    vois maallinen mahti mikään.

    Mut -- kommunistinhan muistatte,
    joka saarnasi lohtua vaivaan?
    Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten
    on valtakunta taivaan."

    Äkin viisauden tuta saimme me tuon,
    vaitolo kun vaikea katkes,
    syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun
    lapslahjoin lauluhun ratkes.

    Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai,
    elohopean heljä ja herkkä,
    sinikello keinuva taikka kuin
    suvituulessa tutjuva kerkkä.

    Sinikello --. Ei. Kuin hopeisen
    soman soivan sa tiun luulit,
    kun haltioissaan lauluaan
    äkin lapsen sa laulavan kuulit.

    Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän,
    joka joukkojen suussa helää
    joka kerta kun vuossadan eteenpäin
    ne yhdessä tovissa elää.

    Kun Bastiljen ne valloittaa,
    kun seisoo ne suluilla kadun
    tai kaatuu pyövelipistimiin
    verin kirjaten sielunsa sadun.

    Jota lauloi raatajat Suomenmaan,
    kun uutta ne uursivat innoin,
    yöst' aikain kun rotu rohkein sen
    ylös astui henkensä hinnoin.

    Jota sankarit ryysyiset lauloivat
    ovell' ollessa tuhon jo hirveen,
    jota kaiutti impemme kaunoiset
    pään päällä jo päilyissä kirveen.

    Niin, _marseljeesia_ lauloi hän
    suin hartain meille, jotka
    maan vieraan helmaan heittänyt
    oli koston korppikotka.

    Ah, intoa, toivoa lauloi hän,
    tulikipinän sieluhun viskas,
    jokapäiväisyyden arjesta taas
    säveleillään kiehtoen kiskas.

    Ja määrään viittasi ylvääseen,
    joka kaihtua uhkasi huoliin:
    suku Suomen vartovi vaivattu,
    verin viskattu piinatuoliin. -- --

    Niin lauloi hän. Lumos laulullaan
    myös vieraat. Outo kieli
    lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin,
    sen korvasi hehkuva mieli.

    "Kas vain sitä tyttöä, ranskatar
    hän varmaan on", tokas eräs,
    kun marseljeesihin maireimpaan
    hän vaununnurkassa heräs.

    Ei, vieras, älköhöt Ranskahan
    sua viekö sävelet vapaat,
    ja työläiskunto jos kaipios on,
    sitä lähempääkin sä tapaat.

    Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät,
    mik' on työläisrinnoissa syttö,
    mikä kunto kahlitut kaunistaa. --
    Yks _heistä_ on vain tämä tyttö.



KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ


    Tuli mieleeni piilopirtti
    ja kolkko kohtaus siellä:
    ovest' astui vangitun vaimo,
    hän nälkäleirille tiellä.

    Oli uupunut matkallansa,
    toviks poikkesi ystäviinsä.
    Ah, kuin koko luokkansa kurjuus
    oli syöpynyt piirteisiinsä!

    Ja kummakos: raskaana raukka
    ja lapsia kotona joukko,
    ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu
    kodin köyhän jok' ainoa loukko.

    Valon välkettä ei niin missään,
    joka puolella haikeus harmain,
    nälän vaiva, mut vaivoista vaikein:
    isä perheen piinassa armain.

    Se se viilteli kuin väkipuukko,
    se se kannusti vaimorukkaa
    palan viimeisen miehelle viemään --
    muu kaikkihan huolien hukkaa.

    Oli käärössä kannikka leivän
    ja särvintä myös erä niukka
    ja variksenvarpaita lasten,
    oli suuteloitakin hiukka.

    Ja viitaten viemisiinsä
    tokas perheen äiti aimo:
    voi jotakin aina, jos tahtoo! --
    Ihan melkein ylpeä vaimo.

    Teki lähtöä juur rupatellen
    miten miehen mieli nyt hyvä
    salatuomiset saadessansa --
    kun sattui jo isku syvä.

    Palas leiriltä vaimo toinen
    jobin-postin polttavan tuoden:
    mies toisen jo kylmänä, kuolo
    edell' ehtinyt antinsa suoden.

    Polo leski! Hän kalpeena kalman
    varis niinkuin tuulessa lehti.
    Tovin tuijotti tyhjyyteensä.
    Pisar kuuma kulmille ehti.

    Pisar ainoa. Ammoin kaikki
    jo kuivuihan kyynelten lähteet.
    Ja _tääkin_ kun auvo nyt ehtyi,
    vihan viljaa vain oli tähteet.

    Tovin tuijotti. Tuskasta huokas.
    Eväskäärönsä kaappasi kuumein.
    -- Tämä lapsille, lasten nyt vuoro!
    näin voihkas hän vimmaisin huumein.

    -- Isän osa nyt lapsien olkoon.
    Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa
    siks, että mä nään miten lapset
    verikoirille velkansa maksaa.

    Teko tehtävä lasten on eessä,
    se syntymätöntäkin uottaa.
    Hyvä että on monta heitä,
    niin voinhan ma kostohon luottaa. --

    Noin virkki, ja viimein läksi
    pois horjuen ystävistään.
    Mut kuin koko luokkansa hurjuus
    nyt heijasti piirtehistään.



HUONOSTI HAUDATTUJA


    Ne on niin huonosti haudattu --
    niin voivotti muudan lehti:
    pääkalloja turpeista irvistää,
    moni vilkkuu sääri ja kyynärpää.
    Jo koiratkin haudoille ehti.

    (Nelijalkaiset nyt vuorostaan.)
    Ja siinäkös toraa ja riitaa,
    rakit työläisluista kun ärhentää,
    ja nalkutus sen, joka ilman jää,
    yön kaihessa viiltävi viitaa.

    Sen verran ois toki odottanut,
    maan että mustiin multiin
    edes kunniall' olis kuopattu niin
    joka työläinen, joka ammuttiin,
    niin pitkälle kerran kun tultiin.

    Näin lehti vaisuna vaikeroi.
    Mut' turhaa kait sen huoli:
    meka laatuun käy nelijalkaisten,
    ei häiritse unta se lainkaan sen,
    joka koirankuopalla kuoli.

    Kun kerran on kestetty orgia tuo,
    _kaks_jalkaiset johon ryhtyi,
    vert' ahmasi kun susi valkoinen
    ja bakkanaaleihin kanssa sen
    veritahrainen hunnikin yhtyi.

    Kun on kestetty _suttenkin_ ulvonta,
    mitäs koirista tällöin taikaa.
    Peto jokainen osansa ottaa vain.
    Sehän sääntö on Suomen valkean lain.
    Tämä Suomenhan "suurta" on aikaa.

    Ja siksi toiseksi: haitaksi ei
    ole koirain ulvonta siellä:
    kenties syvän surunsa uinua pois
    väki riistetty, raadeltu, raiskattu vois,
    meka öinen jos ei olis tiellä.

    Ja valkeat luut, nepä muistuttaa
    mitä tehtiin ja tehdään maassa.
    Joka luuranko on "mene tekel", mi yön
    läpi johtaa kostajajoukkoa työn,
    vihan punnus se vain ajan vaa'assa.

    Siell' olkoot miss' ovat -- valkeat luut.
    Pian loppuu pilkka jo julkee.
    Pian loppuu ilveily hirtehinen,
    pito hurmeinen päättyy pyövelien.
    Punakummitus haudoille kulkee.

    Ja kuolleet kummuista nostattaa
    ja vaivatut varsilta hautain,
    joka piilopirttihin ennättäy,
    esikartanoihin kuoleman käy
    vapauttain kytkemät rautain.

    Ja murhamiehillä täyttää taas
    joka haudan, jost' uhrin se nostaa.
    Vajapaikkaan oikea rikollinen,
    sato kylvöstä niittää nyt työnä on sen,
    punakummitus kun kova kostaa.

    Niin taantua ei näet maailma voi,
    ikipilkka että ja -piina
    olis parhaimmiston palkkana vain.
    Ei, ei! Side valkoinen vainoojain
    vain valmis on käärinliina.



KANSA LUOMISTYÖSSÄ


    Käy sääli teitä, vanhat tapaukset,
    joist' aikakautten halki laulut uhos:
    jo aukes teille unohduksen ukset,
    jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos.
    Käy himmeäksi sankartöittes maine
    ja sädekehäs sammuu aamun sumuun,
    lyö patsaas lakoon ajan uuden laine
    ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun,
    kun ryntää esiin uusi sankarseura
    ja uudet maineteot maailman täyttää,
    kun iskee Idän uljas jalopeura,
    kun _kansa_ kerran suuruutensa näyttää.

    Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa,
    mi vuosisatain pakkoikeen taittaa
    ja verta valuin astuin alhostansa
    kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa
    ja kiven kiveltä sen muurin nostaa
    ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään,
    ja hengellään sen joka tuuman ostaa
    ja uhraa kaiken eestä teon ylvään,
    kun vanhan hirmukauden haamut hirveet
    ne pedonkynsin raatajia raastaa
    ja yllä kansan häilyy kostonkirveet
    ja luokat luhistuvat syytää saastaa.

    Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa,
    kun hökkelit ne linnoiks avartuvat,
    kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa
    ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat,
    kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin,
    mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi,
    mi kantoi kirot aikakautten kammoin
    ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi,
    kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti,
    nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun
    ja voimin, jotka vainon vaiva siitti,
    luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.

    Luo luomustaan, ja katso: kaikki horjuu,
    hän mihin koskettaa nyt käsin vankoin,
    ja rinnoin paljain vainoojansa torjuu,
    jotk' esiin ennättäyvät parvin sankoin,
    kun joka iskusta hän kaksi antaa
    ja kaatuissaankin kaatajansa voittaa
    ja korkealla jälleen päänsä kantaa
    ja jälleen taistelee ja jälleen koittaa,
    hän kunnes kerran lyönyt kaikki tieltään
    on vallat vaanivat, yön kantajoukot,
    ja toteuttain aatostaan ja mieltään
    luo temppeleiksi orjuutensa loukot.

    Luo luomustaan, mut voitoistaan ei juovu
    kuin raukat kääpiöt nuo entisaikain,
    päämaalistaan ei ihanasta luovu,
    suur aina sankari on suurten taikain,
    ain omanhyödyn kutsulle on kuollut
    ja _aseena_ vain itseänsä palvoo,
    ei oman minuutensa tähden huollut,
    vaan ihmiskunnan onnea vain valvoo
    ja kaikkeuden tähden vuotaa verta
    ja kaikkeuden vuoksi yössä uurtaa,
    niin: _kaikkeuden on se voitto kerta_,
    min vuoksi verta valuen se puurtaa.

    Tuo ryysysuuruus juuri varjoon peittää,
    mit' tehty suurt' on aikakautten mennen,
    se paaden päälle kaiken vanhan heittää,
    sen vertaista ei nähty maassa ennen,
    kun nousee _miljoonat_, miss' _yksi muitten_,
    kun _koko kansa_ nähdään ihmetyössä
    ja profetia kuuluu tuhatsuinen
    maan vyörynä nyt muiden murheen yössä:
    -- Maat, kansat kaikki, nähkää meidän työmme,
    kuin me, te tehkää: laaskaa laiskain valta
    ja lyökää säälittä niinkuin me lyömme
    ja nouskaa, nouskaa raunioiden alta!

                    Venäjän päivänä 7-XI-19.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suuri rikos" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.