Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Mustalaistytön ennustus - Romaani Pärttylinyön ajoilta
Author: Mérimée, Prosper
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mustalaistytön ennustus - Romaani Pärttylinyön ajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MUSTALAISTYTÖN ENNUSTUS

Romaani Pärttylinyön ajoilta


Kirj.

PROSPER MÉRIMÉE
Ranskan Akatemian jäsen

Suomentanut
LAURI A. HIRVENSALO


Alkuperäinen teos: Chronique du règne de Charles IX.



Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.
Juusela & Levänen Oy kirjapaino ja kirjansitomo.



SISÄLTÖ:

 Tekijän alkusanat.
     I. Saksalaiset ratsumiehet.
    II. Seuraavana päivänä.
   III. Nuoret hovimiehet.
    IV. Kääntynyt.
     V. Saarna.
    YI. Puoluepäällikkö.
   VII. Puoluepäällikkö (jatkoa).
  VIII. Keskustelu kirjailijan ja lukijan välillä.
    IX. Hansikas.
     X. Metsästys.
    XI. Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.
   XII. Silmäinkääntäjä.
  XIII. Häväistys.
   XIV. Kohtaus.
    XV. Pimeässä.
   XVI. Lupaus.
  XVII. Yksityinen vastaanotto.
 XVIII. Katekumeeni.
   XIX. Harmaaveli.
    XX. Kevytaseinen ratsuväki.
   XXI. Viimeinen yritys.
  XXII. Elokuun 24 päivä.
 XXIII. Kaksi munkkia.
  XXIV. La Rochellen piiritys.
   XXV. La Noue.
  XXVI. Uloshyökkäys.
 XXVII. Sairaalassa.
 Viiteselitykset.



TEKIJÄN ALKUSANAT.


Luin äskettäin koko joukon muistiinpanoja ja lentolehtisiä XVI:n
vuosisadan lopulta. Olen koettanut laatia poiminnon lukemastani, ja
tässä se poiminto nyt on.

Historiassa minä pidän ainoastaan lyhyistä tarinoista ja
anekdooteista, ja niistä pidän paraimpina sellaisia, joissa
kuvittelen näkeväni todellisen kuvauksen kyseessä olevan aikakauden
tavoista ja luonteista. Tämä maku ei ole erikoisen hieno; mutta
täytyy häpeäkseni tunnustaa, että mielelläni antaisin koko
Thucydideen Aspasian tai jonkun Perikleen orjan oikeaperäisistä
muistiinpanoista, sillä muistelmat, jotka ovat kirjailijan ja hänen
lukijansa välisiä tuttavallisia keskusteluja, ne yksin pystyvät
täydentämään kuvan _ihmisestä_, kuvan, joka minua huvittaa ja joka
herättää mielenkiintoani. XVI:n vuosisadan _ranskalaisesta_ ei voi
esim. Mézeray'n teosten nojalla luoda itselleen oikeaa kuvaa, vaan
sen löytää Montluc'in, Brantôme'n d'Aubignén Tavannes'n La Nouen y.m.
teoksista.[1] Näiden sen aikaisten kirjailijoiden tyylistä oppii
siinä suhteessa yhtä paljon kuin heidän kertomuksistaan.

Luin esimerkiksi _l'Estoile'ssa_ seuraavan ytimekkään muistiinpanon:

"Neiti de Châteauneuf, yksi kuninkaan hempukoista ennen tämän
Puolan matkaa, oli lemmenpuuskassaan mennyt naimisiin firenzeläisen
Antinottin, Marseilles'n kaleriorjainpäällysmiehen kanssa; ja kun hän
huomasi miehensä viettävän irstailevaa elämää, surmasi hän tämän omin
käsin kuin mies."

Tämän ja niin monen muun jutelman avulla, joita Brantômen teokset
ovat täynnä, minä mielessäni laadin luonnekuvan, ja minä herätän
henkiin Henrik III:n hovinaisen.

Minusta tuntuu vähän omituiselta verrata sen ajan tapoja omiimme,
ja huomata jälkimmäisissä voimakkaiden intohimojen rappeutumista
tyyneyden ja ehkäpä onnenkin hyväksi. On sitten vaan osattava vastata
kysymykseen, olemmeko parempia kuin esi-isämme, eikä sitä ole yhtä
helppo ratkaista, sillä aikojen mukana ovat mielipiteet samanlaisista
teoista paljon muunnelleet.

Niinpä v. 1500 tienoilla ei salamurha eikä myrkyttäminen herättänyt
yhtä suurta kauhua ja kammoa kuin nykyään. Aatelismies surmasi
vihamiehensä salakavalasti; hän anoi armoa, sai sen, ja näyttäytyi
jälleen seuraelämässä ilman että kenenkään päähän olisi pälkähtänyt
katsoa häneen karsaasti. Vieläpä joskus puhuttiin murhaajasta, jos
tappo oli aiheutunut oikeasta kostosta, niinkuin nyt puhutaan hienon
maailman miehestä, joka kaksintaistelussa surmaa häntä kovasti
loukanneen heittiön.

Mielestäni on niin ollen ilmeistä, ettei XVI:n vuosisadan
ihmisten tekoja ja toimia voi arvostella meidän XIX:n vuosisadan
ajatustavan ja käsityskannan mukaan. Minkä korkealle kehittynyt
sivistys tuomitsee rikokseksi, sitä voi vähemmän kehittyneeltä
sivistyskannalta katsoa vain rohkeuden osoitukseksi, ja
raakalaisuuden tilassa se ehkä olisi kiitettäväkin teko. Arvostelun,
jonka voi sovittaa _samaan_ tekoon, täytyy luonnollisestikin
muunnella myöskin sen _maan mukaan_, missä teko tapahtuu, sillä
kansalla ja kansalla on yhtä suuri ero kuin maalla ja maalla.[2]

Mehemet-Ali, jonka kanssa mamelukkien beit kilpailivat Egyptissä
vallasta, kutsuu eräänä päivänä tämän sotaväen ylimmät päälliköt
juhlaan palatsiinsa. Kun he ovat tulleet sisälle, niin ovet
sulkeutuvat. Heidän ollessa paraikaa aterialla, albanialaiset ampuvat
heidät väijyksistä kuoliaaksi, ja siitä hetkestä saakka Mehemet-Ali
hallitsee yksin Egyptissä.

No niin! sopikaamme pois Mehemet-Alin kanssa: hänhän nauttii suurta
arvonantoa Euroopassa, ja kaikissa sanomalehdissä hän käy suuresta
miehestä: sanotaan suorastaan, että hän on Egyptin hyväntekijä. Mutta
kuitenkin, voiko olla mitään kauhistuttavampaa kuin tappaa ihmisiä,
jotka eivät kykene puolustautumaan? Todellisuudessa maan tapa sekä
se seikka, että asiasta oli mahdotonta selviytyä muuten, puolustavat
moisia salaväijytyksiä. Tähän tapaukseen siis sopii Figaron iskusana:
Ma, per Dio, utilita![3]

Jos eräs ministeri, jonka nimen jätän mainitsematta, olisi tavannut
albanialaiset valmiina ampumaan hänen määräyksestään, ja jos hän
olisi juhlapäivällisillä kiiruhtanut toimittamaan pois päiviltä
vasemmiston huomatut miehet, niin hänen tekonsa olisi _itse asiassa_
ollut sama kuin Egyptin hallitsijan, mutta _siveellisessä suhteessa_
sata kertaa rikollisempi. Salamurha ei enää kuulu tapoihimme.
Mutta tämä samainen ministeri pani viralta paljon vapaamielisiä
valitsijoita, pieniä maaseudun virkamiehiä; toiset hän peloitteli ja
sai siten vaalit käymään mielensä mukaan. Jos Mehemet-Ali olisi ollut
Ranskassa ministerinä, niin ei hänkään olisi tehnyt sen enempää;
ja epäilemättä olisi ranskalaisen ministerin ollut pakko turvautua
ammuttamiseen, koskapa kerran viraltapanot eivät olisi kylliksi
tehonneet mamelukkien mieleen.[4]

Pärttylinyö oli raskas rikos, mutta toistan sen vielä kerran, XVI:lla
vuosisadalla tapahtunut verilöyly ei ole ollenkaan sama rikos kuin
XIX:lIä vuosisadalla toimeenpantu. Lisätkäämme vielä, että siihen
otti osaa suurin osa kansasta joko teoin tai ainakin sitä mielessään
kannattaen: se asestautui käydäkseen hugenottien kimppuun, joita se
piti muukalaisina ja vihollisina.

Pärttylinyö oli ikäänkuin kansallinen kapina, samantapainen kuin
espanjalaisten v. 1809 tekemä; ja surmatessaan kerettiläisiä Parisin
porvarit uskoivat lujasti tottelevansa taivaan ääntä.

Ei ole minunlaiseni kertomuksientekijän asia kuvata tässä kirjassa
1572 vuoden historiallisten tapahtumain pääsisältöä; mutta kun olen
puhunut Pärttylinyöstä, niin en voi olla tässä esittämättä eräitä
ajatuksia, jotka ovat heränneet mielessäni historiamme veristä lehteä
lukiessani.

Onko ymmärretty oikein syyt, jotka aiheuttivat tämän verilöylyn?
Oliko sitä kauan edeltäpäin valmistettu, vai oliko se tuloksena
äkillisestä määräyksestä tai kerrassaan vain sattumasta?

Ei yksikään historiankirjoittaja anna minulle tyydyttävää vastausta
näihin kysymyksiin.

He pitävät tyydyttävinä todistuksina kaupungilla liikkuneita huhuja
ja luuloteltuja keskusteluja, jotka painavat hyvin vähän vaa'assa,
kun on ratkaistavana näin tärkeä historiallinen kysymys.

Toiset tekevät Kaarle IX:stä teeskentelevän hirviön; toiset pitävät
häntä haaveksivana ja malttamattomana jörönä. Jos hän kauan ennen
elokuun 24 päivää syytää suustaan uhkauksia protestantteja kohtaan,
niin se on todistuksena siitä, että hän hautoo mielessään heidän
tuhoamistaan kovin kourin; jos hän taas on heidän kanssaan mielin
kielin, niin se osoittaa hänen teeskentelevän.

Tahdon tässä vain viitata erääseen kertomukseen, jota kaikkialla
toistetaan ja joka osoittaa, kuinka helposti kaikkien mitä
epätodennäköisimpienkin huhujen annetaan käydä täydestä.

Noin vuotta ennen Pärttylinyötä oli -- niin sanotaan -- jo
suunniteltu verilöylyä. Suunnitelma oli seuraava: Pré-aux-Clercs'ille
oli määrä rakentaa puutorni; sinne olisi asetettu Guisen herttua
katolilaisten aatelismiesten ja sotilaiden kera, ja amiraali Coligny
olisi ollut tekevinään sitä vastaan hyökkäyksen protestanttien kera,
ikäänkuin näyttääkseen kuninkaalle havainnollisen kuvan linnoituksen
piirityksestä. Kun tällaiset turnajaiset olisi kerran saatu alkuun,
niin piti katolilaisten, sovitun merkin saadessaan, tarttua
aseisiinsa ja surmata vihollisensa, ennenkuin nämä ehtivät toipua
hämmästyksestään ja asettua vastarintaan. Lisätään vielä, kertomuksen
kaunistamiseksi, että eräs Kaarle IX:n suosikki, jonka nimi oli
Lignerolles, olisi varomattomuudessaan paljastanut koko salahankkeen,
sanoessaan kuninkaalle, joka puhui kovia sanoja protestanttisille
ylimyksille: _"Ah, Sire, odottakaa vielä. Meillä on linnoitus, jolla
kostamme kaikille protestanteille"._ Pyydän vaan ottamaan huomioon,
ettei tästä linnoituksesta ollut vielä yhtään lankkua pystyssä.
Kaiken lisäksi kuningas piti huolen siitä että tämä lörpöttelijä
tapettiin. Tämä suunnitelma oli -- niin sanotaan, -- kansleri
Birague'n keksintöä, jonka suuhun kuitenkin pannaan seuraavat sanat,
jotka ilmaisevat aivan toisenlaisia aikeita: "että hän muka tarvitsi,
vapauttaakseen kuninkaan hänen vihollisistaan, ainoastaan muutamia
kokkeja". Tämä jälkimmäinen keino oli paljon käytännöllisempi kuin
edellinen, jonka sen päättömyys teki melkein mahdottomaksi toteuttaa
käytännössä. Todellakin, kuinka eivät protestanttien epäluulot
olisi heränneet tämän pikku kahakan valmisteluista, jossa molemmat,
äskettäin vielä keskenään vihamieliset puolueet olisi siten saatettu
keskenään käsikähmään. Ja olisihan sitäpaitsi ollut -- jos mieli
helpolla suoriutua hugenoteista -- huono keino yhdistää heidät
joukoksi ja aseistaa heidät. On aivan ilmeistä, että jos silloin
olisi salaa suunniteltu heidän kaikkien tuhoamista, niin olisi ollut
paljon edullisempaa yllättää heidät kukin erikseen ja aseettomina.

Omasta puolestani olen varmasti vakuutettu siitä, että verilöyly ei
ollut edeltäpäin harkittu, enkä voi käsittää, kuinka päinvastaisen
käsityskannan ovat voineet omaksua kirjailijat, jotka kuitenkin ovat
yhtä mieltä siitä, että Katariina[5] tosin kyllä oli hyvin ilkeä
nainen, mutta kuitenkin yksi vuosisatansa terävimpiä poliitikkoja.

Jättäkäämme hetkiseksi moraali syrjään, ja tarkastakaamme tätä
luuloteltua suunnitelmaa hyödyn kannalta katsottuna. No siis, minä
pidän kiinni siitä, ettei se ollut hoville hyödyksi, varsinkaan
kun se pantiin täytäntöön niin kömpelösti, että täytyy sen
suunnittelijoita pitää ihmisistä kaikkein päättömimpinä.

On siis tarkastettava, olisiko kuninkaan arvovalta otaksuttavasti
voittanut tai kärsinyt sen täytäntöönpanosta, ja oliko hänen etujensa
mukaista sallia sen tapahtua.

Ranska oli jakautunut kolmeen puolueeseen: protestantteihin, joiden
päällikkönä oli prinssi Condé'n kuolemasta saakka ollut amiraali
Coligny, kuninkaan puolueeseen, joka oli heikoin, ja Guise'in
puolueeseen eli sen ajan ultrarojalisteihin.

On päivän selvää, että kuninkaan, joka sai pelätä yhtä paljon
Guiseja kuin protestanttejakin, tuli koettaa säilyttää arvovaltansa,
pitämällä nämä kaksi puoluetta keskenään eripuraisina. Nujertaa
niistä toinen, olisi olisi ollut samaa kuin heittäytyä toisen
armoille.

Tasapainopolitiikka oli jo silloin hyvin tunnettu ja paljon käytetty.
Ludvig XI oli jo sanonut: "Pitää jakaa voidakseen hallita".

Tutkiskelkaamme nyt, oliko Kaarle IX uskonkiihkoinen; sillä
ylenpalttinen uskoninto olisi voinut saada hänet menettelemään
tavalla, joka olisi ollut ristiriidassa hänen etujensa ja
intressiensä kanssa. Mutta kaikki päinvastoin osoittaa, että
joskaan hän ei ollut vapaa-ajattelija, niin ei hän ollut
uskonkiihkoilijakaan. Hänen äitinsä muuten, joka häntä kaikessa
johti, ei olisikaan epäröinyt uhrata uskonnollisia arkailujaan, jos
hänellä nim. niitä oli, vallanhimolleen.[6]

Mutta otaksukaamme, että Kaarle tai hänen äitinsä, tahi jos niin
tahtoo sanoa, hänen hallituksensa, olisivat päättäneet vastoin
kaikkia politiikan sääntöjä hävittää protestantit Ranskasta, niin on
todennäköisintä, että he, kerran tehtyään tämän päätöksen, olisivat
asiaa kypsyneesti harkiten koettaneet keksiä sopivimmat keinot,
ollakseen varmat yrityksen onnistumisesta. Sillä hetihän huomaa, että
kaikkein varminta oli verilöylyn alottaminen kaikissa kuningaskunnan
kaupungeissa samalla kertaa, jotta protestantit, ylivoimaisten[7]
vihollisten käydessä kaikkialla heidän kimppuunsa, eivät voisi
missään ryhtyä vastarintaan. Yksi ainoa päivä olisi ollut kylliksi
heidän tuhoamisekseen. Sillä tavallahan Ahasveerus oli suunnitellut
juutalaisten teurastuksen toimeenpantavaksi.

Olemme kuitenkin lukeneet, että kuninkaan ensimäiset määräykset
protestanttien surmaamisesta ovat päivätyt 28 päivänä, siis neljä
päivää pärttylinyön jälkeen, ja sitten kun sanoma tästä suuresta
verilöylystä, kuninkaan käskykirjeitä nopeammin levinneenä, oli
hälyyttänyt kaikki tähän uskontoon lukeutuvat.

Ennenkaikkea olisi ollut tärkeätä vallata protestanttien tukipaikat.
Niinkauan kuin ne pysyivät heidän hallussaan, niinkauan ei kuninkaan
arvovalta ollut ehdottoman varma. Siten olisi -- jos otaksutaan
katolilaisten todella hautoneen salahankkeita, ollut epäilemättä
mitä tärkein toimenpide vallata La Rochelle elokuun 24 päivänä, ja
samoihin aikoihin olisi Etelä-Ranskassa pitänyt armeijan olla koossa
estämässä kaikki reformeerattujen yhtymisyritykset.

Mihinkään sellaiseen ei kuitenkaan oltu ryhdytty.

En voi myöntää oikeaksi ajatusta, että samat miehet olisivat
voineet olla rikoksen suunnittelijoina, rikoksen, jonka seuraukset
kävisivät niin tärkeiksi, ja panna sen niin huonosti täytäntöön.
Toimenpiteisiin oli todellakin ryhdytty niin huonosti, että muutaman
kuukauden kuluttua Pärttylinyöstä sota leimahti uudelleen liekkiin,
protestantit varmasti suoriutuivat siitä kaikella kunnialla, ja se
tuotti heille uusiakin etuoikeuksia.[8]

Entä vihdoin Colignyn murha, joka tapahtui kaksi päivää ennen
pärttylinyötä, eikö se lopulta kumoa sitä otaksumaa, että sellainen
salajuoni olisi ollut olemassa? Miksi tappaa päällikkö ennen yleistä
surmaamista? Eikö se ollut juuri omiaan pelästyttämään hugenotteja ja
saamaan heidät olemaan varuillaan?

Tiedän muutamien kirjailijoiden lukevan yksinomaan Guisen herttuan
syyksi amiraalia vastaan tehdyn murhayrityksen, mutta paitsi sitä
että yleinen mielipide syytti kuningasta tästä rikoksesta,[9] ja että
_murhaaja sai kuninkaalta palkinnon_, niin minä tekisin tästä vielä
yhden johtopäätöksen salaliittoa vastaan. Jos sellainen todellakin
olisi ollut olemassa, niin täytyi Guisen herttuan välttämättä olla
siinä osallisena, ja miksi hän ei olisi voinut viivyttää yksityistä
kostoaan pari päivää, saadakseen sen sitä varmemmaksi? Miksi siten
vaarantaa koko yrityksen menestyminen, ainoastaan toivossa saada
vihamiehensä kuolemaa kiirehdityksi kaksi päivää?

Niinpä siis kaikki tuntuu minusta osoittavan, ettei tämä suuri
verilöyly ollut ollenkaan seurauksena kuninkaan salaliitosta yhtä
kansanosaa vastaan. Pärttylinyö tuntuu minusta kansankapinan
aiheuttamalta, joka ei voinut olla ennakolta valmisteltu, ja joka
yhtäkkiä pantiin toimeen.

Tahdon kaikessa nöyryydessä esittää selitykseni ongelmasta.

Coligny oli kolme kertaa kohdellut hallitsijaansa vertaisenaan: siinä
oli kylliksi aihetta olla vihattu. Kun Johanna d'Albret oli kuollut,
oli Coligny, molemmat nuoret prinssit, Navarran kuningas ja Condén
prinssi kun olivat liian nuoret voidakseen olla vaikutusvaltaisia,
todenteolla protestanttisen puolueen ainoa johtaja. Jos hän olisi
poissa, niin molemmatkin prinssit, keskellä vihollisen leiriä ollen
ja niin sanoaksemme vankeina, olisivat olleet kuninkaan vallassa.
Siis Colignyn kuolema oli tarpeen Kaarlen vallan varmistamiseksi,
joka hallitsijana ei ehkä ollut unhoittanut Alban herttuan lausetta:
_"Yksi lohi merkitsee enemmän kuin kymmenentuhatta sammakkoa"._

Mutta jos kuningas olisi saanut yhdellä iskulla raivatuksi tieltään
sekä amiraalin että Guisen herttuan, niin hänestä ilmeisesti olisi
tullut ehdoton valtijas.

Se siis piti hänen tehdä: murhauttaa amiraali; tai, jos niin
tahdotaan sanoa, antaa siitä vihjaus Guisen herttualle, sitten
syyttää tätä prinssiä murhaajaksi ja julistaa hänet jätettäväksi
hugenottien kostolle alttiiksi. Tiedetään Guisen herttuan, olipa hän
sitten syyllinen Maurevelin yritykseen tai ei, poistuneen Parisista
kaikessa kiireessä, ja että reformeeratut, näennäisesti kuninkaan
suojeluksen alaisina, uhkailivat kovasti Lothringin suvun prinssejä.

Parisin väestö oli tänä aikakautena hirveän kiihkoista. Porvaristo,
järjestettynä sotilaalliseen tapaan, muodosti jonkinlaisen
kansalliskaartin, joka voi tarttua aseisiin hälyytyskellon ensi äänen
kuullessaan. Yhtä pidetty kun Guisen herttua oli parisilaisten kesken
niin isänsä muiston kuin omien ansioittensakin vuoksi, yhtä vihattuja
olivat hugenotit, jotka heitä olivat kaksi kertaa piirittäneet.
Suosio, jota nämä viimeksi mainitut nauttivat hovissa, kun yksi
kuninkaan sisarista meni avioliittoon heidän uskontunnustukseensa
kuuluvan prinssin kanssa, kiihdytti heidän ylpeytensä ja heidän
vihollistensa vihan kaksinkertaiseksi. Sanalla sanoen: ei tarvinnut
muuta, kuin jokin päällikkö asettui näiden kiihkoilijain etunenään ja
huusi heille "iskekää!" niin he jo riensivät surmaamaan kerettiläisiä
maanmiehiään.

Hovista karkoitettuna, kuninkaan ja protestanttien uhkailemana
herttuan täytyi turvautua kansaan. Hän kokoaa kansalliskaartin
päälliköt, puhuu heille kerettiläisten muka suunnittelemasta
salahankkeesta, koettaa heitä houkutella tuhoamaan nämä, ennenkuin
sitä yritettäisiin panna täytäntöön, ja _ainoastaan_ silloin
valmistellaan joukkomurhaa. Kun suunnitelman laatimisen ja sen
täytäntöönpanon välillä kului ainoastaan muutamia tunteja, niin
helposti voi selittää sen salaperäisyyden, jota salajuonen suhteen
noudatettiin, sekä että niin monet ihmiset saivat niin hyvin
säilyttäneeksi salaisuuden, mikä seikka muuten tuntuisi hyvin
ihmeelliseltä, sillä "Parisissa leviävät uskotut salaisuudet hyvin
nopeasti".[10]

On vaikea ratkaista, mikä osa kuninkaalla oli verilöylyyn; joskaan
hän ei sitä hyväksynyt, niin hän ainakin varmasti antoi sen tapahtua.
Kun murhia ja väkivallantöitä oli jatkunut kaksi päivää, niin
hän paheksui kaikkea ja tahtoi lopettaa surmaamisen.[11] Mutta
kansajoukon intohimot oli päästetty valloilleen, eikä se suinkaan
saa vähästä verestä kylläkseen. Se vaati yli kuusikymmentä tuhatta
uhria. Hallitsijan oli pakko mennä virran mukana, joka oli häntä
voimakkaampi. Hän peruutti armahdusmääräyksensä ja antoi pian toisia,
ulottaaksensa murhaamisen yli koko Ranskan valtakunnan. Sellainen on
minun mielipiteeni Pärttylin yöstä, ja esittäessäni sen sanon lordi
Byronin kera:

    "I only say, suppose this supposition".[12]

             Don Juan, cant. I. IIXXXV.
                                         1829.



I.

Saksalaiset ratsumiehet.


    The black bands come over,
      The Alps and their snow,
    With Bourbon the rover
      They passed the broad Po.[13]

    _Lord Byron:_ The deformed transformed.

Ei kaukana Étampes'sta, kun Parisista päin tullaan, voi vieläkin
nähdä nelikulmaisen rakennuksen, jossa on suippokaariset ikkunat
ja jota koristavat muutamat kömpelöt veistokuvat. Oven yläpuolella
on seinäkomero, jossa oli ennen kivinen jumalanäidin kuva; mutta
vallankumouksessa sen osaksi tuli niin monen pyhän miehen ja naisen
kohtalo, ja sen särki juhlallisesti Larcy'n vallankumousklubin
puheenjohtaja. Sittemmin sen paikalle on asetettu uusi madonnan
kuva, joka todellisuudessa on vain kipsiä, mutta joka muutamien
silkkiriekaleiden ja lasihelmien avulla on vielä sangen muhkean
näköinen ja antaa Claude Giraut'n kapakalle kunnianarvoisan ulkonäön.

Jo yli kolme vuosisataa takaperin, s.o. v. 1572, oli tämän
rakennuksen, kuten nytkin, määrä ottaa vastaan janoisia matkustajia;
mutta se oli siihen aikaan aivan toisen näköinen. Seinät olivat
täynnä kirjoituksia, jotka osoittivat kansalaissodan onnenvaihteluja.
Sanojen: _Eläköön herra prinssi!_[14] vieressä saattoi lukea:
_Eläköön Guisen herttua! Kuolema hugenoteille!_ Vähän kauemmaksi
oli jokin sotilas piirtänyt hiilellä hirsipuun ja hirtetyn ja,
pelosta, että sen tarkoituksen suhteen voisi erehtyä, lisännyt sen
alle kirjoituksen: _Gaspard de Châtillon_. Protestantit näyttivät
kuitenkin sittemmin olleen herroina näillä seuduin, koskapa heidän
päällikkönsä nimi oli pyyhitty pois ja sijaan pantu Guisen herttuan
nimi. Toiset, puoliksi näkymättömiin kuluneet kirjoitukset, joita
oli vaikea lukea ja vielä vaikeampi tulkita säädyllisin sanoin,
todistivat, ettei kuningasta ja hänen äitiään oltu vähemmän
säästetty kuin puoluepäälliköitäkään. Mutta pyhimyskuvaparka
näytti saaneen enimmän kärsiä kansallis- ja uskonkiihkon vuoksi.
Ainakin paristakymmenestä kohdin luotien pirstomana oli kuvapatsas
osoituksena hugenottisotilaiden innosta hävittää niitä, mitä he
sanoivat "pakanallisiksi kuviksi". Kun hurskas katolilainen patsaan
ohi kulkiessaan paljasti kunnioittavasti päänsä, niin protestanttinen
ratsumies sitävastoin uskoi olevansa pakoitettu ampumaan sitä
pyssyllään; ja, jos hän sai siihen sattumaan, niin hän arveli
tehneensä yhtä suuren työn kuin jos olisi tappanut ilmestyskirjan
pedon ja hävittänyt epäjumalien palveluksen.

Jo useita kuukausia sitten oli solmittu rauha näiden kahden
kilpailevan uskonlahkon kesken, mutta se oli vannottu huulin eikä
sydämin. Niiden välinen viha oli yhä voimassa yhtä leppymättömänä.
Kaikki tuntui osoittavan, että sota tuskin vielä oli ehtinyt loppua,
kaikesta sai sen käsityksen, ettei rauha voinut tulla pitkäaikaiseksi.

_Kultaisen Leijonan_ ravintola oli täynnä sotilaita. Heidän
vieraanvoittoisesta puheestaan ja omituisista puvuistaan heidät tunsi
saksalaisiksi ratsumiehiksi, joita nimitettiin nimellä _reître_[15]
ja jotka tulivat tarjoamaan palvelustaan protestanttiselle
puolueelle, etenkin silloin, kun se kykeni maksamaan heille hyvästi.
Joskin näiden muukalaisten suuri ratsastus- ja tuliaseitten
käyttötaito teki heidät peloittaviksi taistelussa, niin heillä
toiselta puolen oli -- ja ehkä vielä suuremmalla oikeudella ansaittu
-- mitä täydellisimpien rosvojen ja säälimättömien voittajien maine.
Joukko, joka oli asettunut majataloon, oli noin viidenkymmenen
ratsumiehen vahvuinen; he olivat edellisenä päivänä lähteneet
Parisista ja olivat matkalla Orleansiin, asettuakseen sinne
varusväeksi.

Toisten sukiessa seinämällä sinne kiinnipantuja hevosia toiset
kohentelivat tulta, kääntelivät paistivartaita ja puuhailivat
ruuanlaittohommissa. Majatalon kovaonninen isäntä, lakki kädessään
ja kyyneleet silmissään, katseli sekamelskaa, jonka hänen keittiönsä
tarjosi nähtäväksi. Hän näki kanatarhansa hävitetyksi ja kellariaan
ryöstettävän, pullojensa kaulat iskettävän poikki, kun ei katsottu
maksavan vaivaa vetää niistä korkkia pois; ja, mikä pahinta, hän
tiesi hyvin, että huolimatta kuninkaan antamista ankarista sotakuria
koskevista määräyksistä, hänen ei tarvinnut odottaakaan mitään
korvausta niiltä, jotka kohtelivat häntä vihollisena. Kaikkialla
tunnettu totuus oli, että tänä onnettomana aikana, olipa sitten
maassa sota tai rauha, aseistettu joukko eli aina mielensä mukaan
joka paikassa, missä se milloinkin sattui olemaan.

Savusta ja rasvatahroista mustuneen tammipöydän ääressä istui
saksalaisten ratsumiesten kapteeni. Hän oli iso ja lihava noin
viidenkymmenen vanha mies, jolla oli kotkannenä, hyvin punakka iho,
harmahtava ja harva tukka, joka huonosti peitti leveän arven, mikä
alkoi hänen vasemman korvansa tienoilta ja peittyi lopulta paksujen
viiksien alle. Hän oli ottanut pois haarniskansa ja kypärinsä ja
jättänyt ylleen vain unkarilaisen nahkapaidan, joka jo oli useista
kohdin huolellisesti korjattu. Hänen aseensa olivat paikka paikoin
käyneet mustaksi ja hänen sapelinsa ja pistoolinsa olivat asetetut
penkille käden ulottuville; vyölleen hän oli jättänyt vain leveän
tikarin, aseen, josta varovainen mies luopui ainoastaan makuulle
mennessään.

Hänen vasemmalla puolellaan istui nuori, verevä, iso ja sangen
sopusuhtainen mies. Hänen takkinsa oli kirjailtu, ja koko hänen
puvussaan saattoi huomata vähän enemmän hienoutta kuin hänen
toverinsa vaatetuksessa. Hän oli kuitenkin vain kapteenin kornetti.

Kaksi noin kahdenkymmenen tai kahdenkymmenen viiden vuoden ikäistä
naista oli heidän seurassaan ja istui saman pöydän ääressä.
Heidän puvuissaan oli kurjuuden ja ylellisyyden sekoitusta,
eivätkä ne olleet heille tehdyt, vaan sodan onnenpotkaukset
näyttivät tuoneen ne heidän käsiinsä. Toisella oli yllään
jonkinlainen kullalla kirjailtu mutta kokonaan haalistunut
damastiröijy, sekä yksinkertainen liinakankainen hame. Toisella oli
sinipunervasamettinen puku ja päässään harmaa miesten huopahattu,
jossa oli koristuksena kukonsulka. Molemmatkin olivat kauniita;
mutta heidän ujostelemattomat katseensa ja heidän vapaat puheensa
ilmaisivat heidän tottuneen elämään sotilaitten parissa. He olivat
lähteneet Saksasta ilman mitään määrättyä tarkoitusta tai tointa.
Samettipukuinen oli mustalainen; hän osasi povata korteista ja
soittaa mandoliinia. Toinen oli perehtynyt haavurin työhön, ja häntä
tuntui kornetti pitävän suuressa arvossa.

Nämä neljä henkilöä, jokaisella edessään iso pullo ja lasi,
juttelivat keskenään ja ryypiskelivät odottaessaan päivällisen
valmistumista.

Keskustelu alkoi laimeta, kuten ainakin nälkäisten ihmisten
kesken, kun nuori, kookas ja sangen hienosti puettu mies
pysähdytti ravintolan oven eteen hyvän raudikkonsa, jolla hän
ratsasti. Ratsumiesten torvensoittaja nousi penkiltä, jossa
hän oli istunut ja, lähestyen muukalaista, tarttui hevosen
suitsiin. Muukalainen valmistautui kiittämään häntä pitäen tekoa
kohteliaisuuden osoituksena; mutta heti hän huomasi erehtyneensä,
sillä torvensoittaja avasi hevosen suun, ja tarkasteli sen hampaita
tuntijan silmin, sitten hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja
katsoen jalon eläimen jalkoja ja lautasia, nyykäytti päätään
tyytyväisen näköisenä. -- Kaunis hevonen, jolla ratsastatte,
herra! hän sanoa mongerti; ja hän lisäsi saksaksi muutamia sanoja,
mitkä saivat hänen toverinsa, joiden keskeen hän taas istuutui,
purskahtamaan nauruun.

Tämä kursailematon tarkastus ei ollut matkustajan mieleen; hän
kuitenkin tyytyi vain luomaan halveksivan katseen torvensoittajaan ja
laskeutui maahan kenenkään auttamatta.

Isäntä, joka silloin tuli talosta pihalle, otti kunnioittavasti
suitset hänen kädestään ja sanoi hänen korvaansa kylliksi hiljaa,
etteivät ratsumiehet voineet mitään kuulla:

-- Herra teitä auttakoon, jalo nuori herra! mutta te tulette hyvin
huonoon aikaan, sillä noiden lurjusten -- joilta pyhä Kristoffer
vääntäköön niskat nurin -- seura ei ole ollenkaan miellyttävää
hyville kristityille kuten teille ja minulle.

Nuori mies hymyili katkerasti.

-- Nämä herrat ovat kai protestanttisia ratsumiehiä? hän virkkoi.

-- Ja vielä saksalaisia ratsumiehiä kaupan päälle, jatkoi majatalon
isäntä. Pyhä Neitsyt heidät tuhotkoon! He ovat olleet täällä tunnin
ja sinä aikana he ovat särkeneet puolet huonekaluistani. Kaikki
armottomia rosvoja, niinkuin heidän päällikkönsäkin, herra de
Châtillon, senkin paholaisen amiraali.

-- Harmaaparraksi te olette kovin varomaton, vastasi nuori mies.
Jospa sattumalta puhuisittekin protestantille, niin hän voisi
helposti vastata teille hyvänsuopaisella läimäyksellä. Ja niin
sanoessaan hän löi valkeasta nahasta tehtyä saapastaan raipalla, jota
hänen oli tapana käyttää ratsastaessaan.

-- Kuinka! -- -- mitä! -- -- tekö hugenotti? -- -- protestantti!
-- -- mitä sanoisinkaan, huudahti isäntä hämmästyneenä. Hän peräytyi
askeleen ja tarkasteli muukalaista kiireestä kantapäähän, Ikäänkuin
etsiäkseen hänen puvustaan jotain merkkiä, josta olisi voinut arvata,
mihin uskontokuntaan hän kuului. Kun tämä tutkimus ja nuoren miehen
avoimet ja hymyilevät kasvot saivat hänet vähitellen rauhoittumaan,
niin hän rupesi taas puhumaan hiljaisemmalla äänellä:

-- Protestantti, jolla on vihreä samettipuku! protestantti, jolla
on espanjalainen kaularöyhelöl Ei! se ei voi olla mahdollista!
Voi armollinen nuori herra, niin paljon koreita vaatteita ei ole
kerettiläisillä. Pyhä Maria! hieno samettinuttu, se on liian kaunis
noille saitureille!

Samassa raippa vingahti ilmassa, ja sattuen majatalon
isäntäparan poskeen, se oli hänelle kuin puhuteltavansa julkisena
uskontunnustuksena.

-- Hävytön lörpöttelijä! kas siinä sait oppiaksesi pitämään kielesi
kurissa. No, vie nyt hevoseni talliin ja katso ettei siltä puutu
mitään.

Majatalon isäntä painoi surullisesti päänsä alas, vei hevosen
jonkinlaiseen vajaan, mutisten aivan hiljaan tuhansia kirouksia
saksalaisille ja ranskalaisille kerettiläisille; ja jos ei nuori
mies olisi seurannut häntä nähdäkseen, miten hänen hevostaan
kohdeltaisiin, niin elukka parka olisi kerettiläisenä varmaankin
jäänyt ilman illallista.

Muukalainen astui keittiöön ja tervehti siellä koolla olevia,
kohottaen sirosti suurta hattuaan, jota varjosti mustakeltainen
sulkatöyhtö. Kun kapteeni oli vastannut hänen tervehdykseensä, niin
molemmatkin tarkastelivat toisiaan jonkin aikaa mitään puhumatta.

-- Kapteeni, virkkoi nuori muukalainen, olen protestanttinen
aatelismies, ja minua ilahduttaa tavata täällä muutamia
uskonveljiäni. Jos teitä miellyttää, niin syömme yhdessä illallista.

Kapteeni, johon muukalaisen arvokas ryhti ja puvun hienous olivat
tehneet edullisen vaikutuksen, vastasi tälle, että se olisi hänelle
suuri kunnia. Hetipaikalla, Mila, nuori mustalaisnainen, josta edellä
on ollut puhe, tarjosi hänelle paikan penkillä vieressään; ja kun hän
oli hyvin palvelevainen luonnostaan, niin hän antoi tälle lasinsakin,
jonka kapteeni paikalla täytti.

-- Nimeni on Dietrich Hornstein, sanoi kapteeni kilauttaen lasiaan
nuoren miehen lasia vastaan. Olette varmaankin kuullut puhuttavan
Dietrich Hornsteinista? Minä johdin eturivin miehiä Dreux'n ja
Arnay-le-Duc'in taisteluissa.

Muukalainen ymmärsi tämän epäsuoran tavan kysyä häneltä hänen
nimeään; hän vastasi:

-- Ikävä kyllä en voi sanoa teille nimeä, joka olisi yhtä kuuluisa
kuin omanne, kapteeni; tarkoitan sanoa että omani ei ole sitä, sillä
isäni nimi on hyvin tunnettu kansalaissodistamme. Nimeni on Bernard
de Mergy.

-- Minkäs nimen sanoittekaan! kapteeni huudahti täyttäen lasinsa
reunoja myöten. Olen tuntenut isänne, herra Bernard de Mergy; olen
tuntenut hänet ensimäisestä sodasta saakka, niinkuin läheinen ystävä
tunnetaan. Hänen terveydekseen, herra Bernard.

Kapteeni kohotti lasinsa ja sanoi joukolleen muutamia sanoja
saksaksi. Samalla hetkellä kuin viini kosketti hänen huuliaan, kaikki
hänen ratsumiehensä heittivät hattunsa ilmaan kajahduttaen kovan
juhlahuudon. Isäntä luuli sen olevan merkkinä verilöylyn alkamisesta
ja heittäytyi polvilleen. Bernardkin oli hieman hämmästynyt tästä
tavattomasta kunniasta; hän kuitenkin arveli, että hänen tuli vastata
tähän saksalaisen kohteliaisuuteen juomalla kapteenin menestykseksi.

Pullot, joita oli tarmokkaasti kallisteltu jo ennen Mergyn tuloa,
eivät enää voineet riittää tähän uuteen esitettävään maljaan.

-- Nouse, senkin tekopyhä, sanoi kapteeni, kääntyen isäntään päin,
joka oli vielä polvillaan; nouse ja mene hakemaan meille viiniä. Etkö
näe, että pullot ovat tyhjät?

Ja kornetti, todistaakseen sen hänelle, heitti yhden hänen päätään
kohti. Isäntä juoksi kellariin.

-- Se mies on kyllä paatunut lurjus, mutta olisitte voinut tehdä
hänelle enemmän pahaa kuin tarkoitittekaan, jos pullo olisi osunut
häneen.

-- Mitäs turhista! sanoi kornetti ääneen nauraen.

-- Paavilaisen pää, sanoi Mila, on kovempi kuin tämä pullo, vaikka se
olisi vieläkin tyhjempi.

Kornetti nauroi yhä kovemmin, ja samoin tekivät kaikki läsnäolijat,
yksinpä Mergykin, joka kuitenkin hymyili enemmän mustalaistytön
kauniille suulle kuin hänen julmalle leikinlaskulleen.

Viiniä tuotiin, illallinen seurasi perästä, ja hetkisen vallinneen
hiljaisuuden perästä kapteeni taas puuttui puheisiin, suu ruokaa
täynnä.

-- Tokko muka tunsin herra de Mergyn! hän oli jalkaväen everstinä
hänen ylhäisyytensä prinssin ensimäisestä yrityksestä saakka.
Kahtena kuukautena perättäin nukuimme samassa majapaikassa Orleansin
piirityksen aikana. Ja kuinka hän nyt voi?

-- Sangen hyvin korkeaan ikäänsä katsoen, Jumalan kiitos! Hän on
hyvin usein puhunut minulle saksalaisista ratsumiehistä ja kauniista
hyökkäyksistä, joita he tekivät Dreux'n taistelussa.

-- Olen tuntenut myöskin hänen vanhemman poikansa -- -- -- veljenne,
kapteeni Georges'in. Tahdon sanoa teille...

Mergy näytti olevan hämillään.

-- Hän oli oikein hitonmoinen sotakarhu, jatkoi kapteeni; mutta,
lempo soikoon, hän oli tuittupää: Olen hänelle vihoissani isänne
puolesta, hänen uskostaluopumisensa lienee ukkoon koskenut kovasti.

Mergy punastui silmänvalkuaisiaan myöten; hän sopersi muutamia sanoja
kuin puolustaakseen veljeään, mutta oli helppo nähdä, että hän
tuomitsi tätä vielä ankarammin kuin ratsumiesten päällikkö.

-- Aha! minä huomaan että se asia kiusaa teitä, sanoi kapteeni; no
niin, älkäämme enää puhuko siitä. Se oli tappio uskonnolle ja suuri
voitto kuninkaalle, jonka sanotaan häntä suosivan.

-- Te tulette Parisista, keskeytti Mergy koettaen kääntää keskustelun
toisaanne. Onko herra Amiraali tullut? Epäilemättäkin olette hänet
nähnyt? Kuinka hän nykyään voi?

-- Hän tuli Blois'sta hovin mukana, kun me läksimme. Hän voi
mainiosti; hän on reipas ja iloinen. Hänellä on vielä parikymmentä
kansalaissotaa mielessään, sillä hyvällä miehellä. Hänen
majesteettinsa kohtelee häntä sellaisella kunnioituksella, että
kaikki paavilaiset ovat kiukusta pakahtua.

-- Todellakin! Kuningas ei voi koskaan antaa hänelle kylliksi suurta
tunnustusta hänen ansioistaan.

-- Tietäkääpäs! Eilen minä näin kuninkaan Louvren portailla, ja hän
puristi amiraalin kättä. Herra de Guise, joka tuli perässä, oli niin
surkean näköinen kuin piiskattava mäyräkoira; ja tiedättekös mitä
minä ajattelin? Minusta oli kuin olisin nähnyt miehen, joka näyttää
leijonaa markkinoilla; hän antoi tämän ojentaa itselleen kätensä kuin
koiran käpälänsä; mutta vaikkapa Gilles aina säilyttää malttinsa ja
pitää hyvän naaman, niin hän ei kuitenkaan koskaan unhoita, että
käpälässä on peloittavat kynnet. Niin, partani kautta, olisi voinut
sanoa että kuningas tunsi amiraalin kynnet.

-- Amiraali on mahtava mies, virkkoi kornetti. (Se oli eräänlainen
protestanttisessa armeijassa käytetty sananparsi).

-- Hän on hyvin komea mies ikäisekseen, huomautti Mila neito.

-- Pitäisin rakastajanani mieluummin hänet kuin nuoren paavilaisen,
tokaisi Trudchen neito, kornetin ystävätär.

-- Hän on uskonnon tukipylväs, sanoi Mergy, joka myöskin tahtoi
osaltaan yhtyä kiitoksiin.

-- Kyllä niinkin, mutta pirullisen kova hän on sotakurista, kapteeni
lausui päätään pudistaen. Hänen kornettinsa iski merkitsevästi
silmiään, ja hänen turpea naamansa vetäytyi irvistykseen, jota hän
luuli hymyksi.

-- Enpä olisi odottanut, sanoi Mergy, kuulevani niin vanhan
sotilaan kuin teidän, kapteeni, moittivan herra amiraalia tarkasta
sotakurista, jota hän pakoitti armeijassaan noudattamaan.

-- Niin, kyllä epäilemättä tarvitaan kuriakin; mutta pitää ottaa
myöskin huomioon kaikki vaivat ja rasitukset, jotka sotamies saa
kestää, eikä kieltää häntä pitämästä hyviä päiviä, kun hän sattumalta
saa siihen tilaisuuden. Mutta hittoja kanssa! joka ihmisellä on
vikansa; ja vaikkapa herra amiraali hirtättikin minut, niin juokaamme
hänen maljansa.

-- Amiraaliko teidät hirtättänyt! huudahti Mergy; te olette kovin
pirteä ja reipas ollaksenne hirtetty mies.

-- Niin, jumal'auta! hän hirtätti minut! mutta minä en ole
pitkävihainen, ja juodaanpa nyt hänen onnekseen.

Ennenkuin Mergy ehti uudistaa kysymyksensä, oli kapteeni täyttänyt
kaikki lasit, ottanut hatun päästään ja komentanut miehensä kolmasti
hurraamaan. Kun lasit olivat tyhjät ja melu asettunut, niin Mergy
puuttui taas puheeseen:

-- Miksi teidät sitten hirtettiin, kapteeni?

-- Tyhjänpäiväisestä asiasta; viheliäinen Sain-tonge'n luostari
ryöstettiin ja sitten satuttiin polttamaan.

-- Niin, mutta kaikki munkit eivät olleet menneet ulos, keskeytti
kornetti, nauraen täyttä kurkkua sukkeluudelleen.

-- Entäpä sitten! Mitäpä sillä väliä, jos sellainen roskaväki
palaa vähän ennemmin tai vähän myöhemmin? Mutta amiraali, voitteko
uskoa, herra de Mergy? hänpä suuttui siitä kuin tupakka, ja hänen
kivatterinsa otti minut muitta mutkitta huomaansa. Silloin kaikki
hänen aatelismiehensä ja kaikki ylimykset, jotka olivat hänen
ympärillään, yksinpä herra de La Nouekin, joka kuten tietty ei
hellittele sotamiestä (sillä La Noue, kuten he sanovat, sitoo vaan
ei päästä),[16] kaikki päälliköt pyysivät amiraalia armahtamaan
minua, mutta hänpä sanoi jyrkästi että ei! -- Saakeli soikoon!
kuinka hän oli vihainen, hän pureskeli raivoissaan hammaspuikkoaan,
ja tunnettehan sananlaskun: _Herra varjelkoon meitä herra de
Montmorencyn rukousnauhasta ja herra amiraalin hammaspuikosta_.
-- Jumala armahtakoon! hän sanoi, täytyy lopettaa rosvoileminen
niin kauvan kuin se on vielä alussaan; jos sen annamme kasvaa
suureksi puuksi, niin se lopettaa meidät. Sitten saapuu pappi, kirja
kainalossa, meidät viedään molemmatkin erään vissin tammen alle...
tuntuu kuin näkisin sen vieläkin, yksi oksa törröttää suoraan
eteenpäin, näytti kasvaneen siihen aivankuin vartavasten tätä
toimitusta varten; nuoran silmukka pistetään kaulaani. Joka kerta kun
sitä ajattelen, kurkkuni käy kuivaksi kuin taula.

-- Tuossa saat sille kostuketta, sanoi Mila, ja täytti kertojan lasin
ääriään myöten.

Kapteeni tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja jatkoi seuraavaan
tapaan:

-- En pitänyt enää itseäni tyhjän tammenterhonkaan veroisena, kun
keksin sanoa amiraalille:

-- Mitä! Teidän armonne, tällä tavalla hirtetään mies, joka
komensi eturivin miehiä Dreux'ssä? Näin hänen sylkevän suustaan
hammaspuikkonsa ja ottavan uuden. Sanoin itsekseni: -- Hyvä! Se on
hyvä merkki. Hän kutsui luokseen kapteeni Cormier'n, ja sanoi hiljaa
hänelle jotain, sitten hän virkkoi piiskurille:

-- No, tämä mies on vedettävä riippumaan. Ja sitten hän pyörähtää
ympäri kantapäillään. Totta tosiaan minut vedettiin roikkumaan, mutta
kunnon Cormier tempasi miekan käteensä ja katkasi heti köyden, niin
että minä putosin oksaltani maahan punaisena kuin keitetty krapu.

-- Saan onnitella teitä että suoriuduitte siitä niin hyvin, sanoi
Mergy. -- Hän katsoi tarkkaavaisesti kapteeniin, ja hänestä tuntui
nähtävästi vähän kiusalliselta olla miehen seurassa, joka oli
rehellisesti ansainnut hirttonuoran; mutta tuona kovaonnisena
aikana olivat rikokset niin tavallisia, ettei niistä voinut tuomita
läheskään niin ankarasti kuin mitä nyt tehtäisiin. Toisen puolueen
harjoittamat julmuudet oikeuttivat tavallaan niiden kostamisen, ja
uskonvimma tukahdutti kaiken kansallisen heimotunteen. Muuten, jos
totta puhutaan, niin neiti Milan salainen keimailu joka hänestä
alkoi tuntua hyvin kauniilta, ja viinihöyryt, jotka vaikuttivat
hänen nuoriin aivoihinsa tehokkaammin kuin saksalaisten ratsumiesten
karaistuneihin päihin, kaikki tämä saattoi hänet tavallista
anteeksiantavaisemmaksi pöytätovereitaan kohtaan.

-- Minä pidin kapteenin piilossa katetuissa rattaissa enemmän kuin
viikon ajan, sanoi Miia, ja päästin hänet sieltä ulos ainoastaan
öisin.

-- Ja minä, lisäsi Trudchen, toin hänelle ruokaa ja juomista: kysykää
vaikka häneltä itseltään.

-- Amiraali oli olevinaan kauhean vihainen Cormier'lle; mutta se
oli kaikki vaan heidän keskistään ilveilyä. Minä puolestani kuljin
kauan armeijan matkassa uskaltamatta koskaan näyttäytyä amiraalille;
lopulta hän Longnac'in piirityksessä huomasi minut saartokaivannossa
ja sanoi minulle: -- Dietrich, ystäväiseni, kun ei sinua saatu
hirtetyksi, niin mene ammuttamaan itsesi. Ja hän osoitti minulle
muurinaukkoa. Ymmärsin mitä hän tarkoitti, syöksyin rohkeasti
rynnäkköön, ja seuraavana päivänä minä menin hänen luokseen keskellä
katua, ja pidin kädessäni hattuani, jonka pyssynluoti oli lävistänyt.
-- Teidän armonne, sanoin hänelle, minut ammuttiin samalla tavalla
kuin hirtettiinkin. Hän hymyili, ja antoi minulle kukkaronsa, sanoen:
-- Kas tuossa sinulle uuteen hattuun. Siitä lähtien olemme aina
olleet hyvät ystävät. Voi kuinka ihanaa olikaan samaisen Longnac'in
ryöstäminen! ihan tulee vesi suuhun, kun vaan sitä ajatteleekaan.

-- Miten kauniita silkkipukuja! huudahti Mila.

-- Mitkä määrät kauniita liinavaatteita, huudahti Trudchen.

-- Kuinka siellä pidettiinkään elämää suuren luostarin nunnien
kanssa! sanoi kornetti. Kaksi sataa ratsastavaa pyssymiestä
majoitettuna samaan paikkaan sadan nunnan kanssa!

-- Heitä oli siellä yli kaksikymmentä, jotka luopuivat paavinuskosta,
he rupesivat niin pitämään hugenoteista.

-- Siellähän, huudahti kapteeni, siellä juuri sai ilokseen nähdä
kevytaseisten ratsumiestemme menevän hevosten juottopaikalle,
pappien messukasukat harteillaan, ja hevostemme syövän kauroja
alttarilta; ja me itse joimme pappien hyvää viiniä heidän hopeisista
ehtoolliskalkeistaan.

Hän käänsi päätään käskeäkseen tuoda juomista, ja näki
majatalonisännän seisovan kädet ristissä, silmät kohti taivasta
kohotettuina, kasvoillaan määrättömän kauhun ilme.

-- Pöllö! sanoi kunnon Dietrich Hornstein olkapäitään kohauttaen.
Kuinka voi olla ainoatakaan ihmistä, joka on kylläksi typerä
uskoakseen kaikkea roskaa, mitä paavilaiset papit latelevat.
Tiedättekö, herra de Mergy, Montcontourin taistelussa minä ammuin
pistoolillani kuoliaaksi erään Anjoun herttuan aatelismiehen; ja
kun otin häneltä hänen takkinsa, niin voitteko arvata mitä näin
hänellä olevan vatsansa ympärillä? Ison silkkipalan, joka oli täynnä
pyhimysten nimiä. Hän luuli sillä voivansa varautua luoteja vastaan.
Hitto vieköön, minä näytin hänelle, ettei ole sitä messuhakaa, jonka
läpi ei protestantin luoti mene.

-- Niin, mitäs messuhaoista, keskeytti kornetti, mutta minun
kotimaassani on myytävänä pergamenttia, joka suojelee lyijyltä ja
raudalta.

-- Minä pitäisin parempana, virkkoi Mergy, hyvästä teräksestä
taitavasti taottua haarniskaa, sellaista, joita Jakob Leschot
Alankomaissa valmistaa.

-- Kuulkaapas, puuttui kapteeni taas puheeseen, ei pidä väittää,
ettei voisi tehdä itseään kovaksi; minä itse, joka teille puhun,
näin Dreux'ssä aatelismiehen, joka oli saanut pyssynkuulan keskelle
rintaansa; hän tunsi kovaksi tekevän voiteen, ja oli hieronut sitä
nahkahaarniskansa alle; no niin, ei voinut hänestä nähdä, että luoti
olisi tehnyt häneen mustelmaakaan.

-- Ja ettekö te pikemminkin usko mainitsemanne nahkavarustuksen
yksinään voineen pysäyttää luodin?

-- No, te ranskalaiset sitten ette tahdo uskoa mitään, ettekä
mihinkään. Mutta mitä sanoisitte, jos olisitte nähneet, niinkuin
minä, schlesialaisen santarmin laskevan kätensä pöydälle, kenenkään
voimatta saada siihen naarmuakaan, vaikka olisi iskenyt puukolla
voimiensa takaa? Mutta te nauratte, ettekä usko, että se on
mahdollista; kysykääpäs Miialta. Näettehän tuon tytön? Hän on
kotoisin maasta, jossa on noitia yhtä tiheässä kuin munkkia tässä
maassa; hän voi teille kertoa kammottavia kertomuksia. Joskus pitkinä
syksyiltoina kun istumme taivasalla nuotion ympärillä, hän saa
kertomillaan jutuilla hiukseni nousemaan pystyyn.

-- Olisin ihastunut jos saisin kuulla sellaisen, sanoi Mergy; kaunis
Mila, suokaa meille se huvi.

-- Niin, Miia, pyyteli kapteeni, kerrohan meille jokin tarina sillä
välin kun juomme pohjaan nämä pullot.

-- Kuunnelkaa sitten minua, sanoi Miia; ja te, nuori herrani, joka
ette usko mitään, olkaa niin hyvä, pitäkää epäilyksenne vain ominanne.

-- Kuinka te voitte sanoa, etten minä usko mihinkään? vastasi Mergy
hänelle hiljaa; todentotta, uskon, että olette noitunut minut, sillä
olen jo ihan rakastunut teihin.

Miia työnsi hänet hiljaa luotaan, sillä Mergyn suu melkein kosketti
hänen poskeaan; ja luotuaan salavihkaa silmäyksen sekä oikealle että
vasemmalle ollakseen varma siitä, että kaikki häntä kuuntelivat, hän
alkoi seuraavaan tapaan:

-- Kapteeni, varmaankin te olette ollut Hamelnissa?

-- En koskaan.

-- Entä te, kornetti?

-- En minäkään.

-- Kuinka! Enkö löydä ketään, joka olisi ollut Hamelnissa?

-- Minä olen ollut siellä vuoden, sanoi yksi ratsumiehistä, tullen
lähemmäksi.

-- No niin, Fritz, sinä olet nähnyt Hamelnin kirkon?

-- Enemmän kuin sata kertaa.

-- Ja sen värikkäät ikkunaruudut?

-- Varmasti.

-- Ja mitä sinä olet nähnyt niihin ikkunoihin maalattuna?

-- Niissä ikkunoissako? -- -- Luulen että vasemmanpuoleisessa
ikkunassa on pitkä musta mies, joka soittaa huilua, ja pieniä lapsia,
jotka juoksevat hänen perässään.

-- Ihan niin. No niin, minä kerron teille tarinan siitä mustasta
miehestä ja niistä pienistä lapsista.

"Monta vuotta sitten oli hamelnilaisten kiusana määrätön rottalauma,
joita tuli pohjoisesta niin taajoina joukkoina, että maa oli niitä
aivan mustanaan, ja ettei rattailla-ajaja olisi uskaltanut hevosineen
ajaa poikki tien, mitä pitkin nämä elukat vaeltivat. Ne söivät kaikki
putipuhtaaksi; ja jyväaitasta ne söivät tynnörin viljaa vähemmällä
vaivalla kuin minä juon lasillisen tätä hyvää viiniä."

Hän joi, pyyhki suutaan ja jatkoi:

"Hiirennakit, rotanloukut, satimet, myrkyt jäivät tehottomiksi.
Bremenistä oli tilattu alus, lastina tuhatsata kissaa; mutta ne
eivät mahtaneet mitään. Jos tappoi tuhat rottaa niin tuli kymmenen
tuhatta sijaan ja ne vielä nälkäisempiä kuin entiset. Sanalla sanoen,
jos ei olisi saatu apua tähän vitsaukseen, niin ei Hamelniin olisi
jäänyt viljan jyvääkään jälelle, ja kaikki asukkaat olisivat kuolleet
nälkään.

"Silloin tulee eräänä perjantaina kaupungin pormestarin luo pitkä,
ahavoitunut, kuivakas mies, jolla on suuret silmät, suuta korviin,
yllään punainen Ihokas, huippulakki, leveät nauhoilla koristetut
polvihousut, harmaat sukat ja kengissä suuret tulipunaiset
nauhasolmukkeet. Kupeellaan hänellä on pieni nahkapussi. On aivan
kuin näkisin hänet vielä."

Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti seinään päin, johon Miia
tuijotti.

-- Te siis näitte hänet? Mergy kysyi.

-- En minä, mutta isoäitini kyllä; ja hän muisti niin tarkoin tämän
miehen ulkonäön, että olisi voinut piirtää hänen kuvansa.

-- Ja mitä hän sanoi pormestarille?

"Hän tarjoutui, vaatien palkaksi sata tukaattia, vapauttamaan
kaupungin sitä rasittavasta maanvaivasta. Voitte arvata että
pormestari ja porvarit heti paikalla suostuivat siihen. Silloin
muukalainen kohta otti pussistaan pronssisen huilun, ja asetuttuaan
kauppatorille, kirkon eteen, mutta selin siihen, huomatkaa se
tarkoin, -- hän alkoi soittaa kummallista säveltä, sellaista,
jommoista saksalainen huilunpuhaltaja ei ole koskaan soittanut.
Kuullessaan tämän sävelen alkoi kaikista vajoista, kaikista
seinänkoloista, vuoliaisten ja kattotiilten alta juosta hiiriä ja
rottia sadottain ja tuhansittain hänen luokseen. Yhä vaan soittaen
muukalainen läksi astelemaan Weseriä kohti; ja siellä hän, otettuaan
pois kengänhihnansa meni veteen perässään kaikki Hamelnin rotat,
jotka heti hukkuivat. Yksi ainoa vaan jäi koko kaupunkiin, ja
saatte nähdä minkä vuoksi. Taikuri, sillä sellainen hän oli, kysyi
eräältä kuhnustelijalta, joka ei vielä ollut tullut jokeen Weseriin,
minkävuoksi Klauss, valkea rotta, ei ollut vielä tullut."

-- Armollinen herra, vastasi rotta, hän on niin vanha, ettei hän enää
jaksa kävellä.

-- Mene siis itse hakemaan häntä, vastasi taikuri. Ja rotta samaa
tietä kaupunkiin takaisin, josta se viipymättä palasi tuoden mukanaan
valkean, niin vanhan, niin vanhan rotan, ettei se enää päässyt omin
voimin liikkeelle. Molemmatkin, nuorempi vetäen vanhaa hännästä,
menivät Weseriin ja hukkuivat kuten toverinsakin. Sillä tavalla
kaupunki pääsi niistä. Mutta kun muukalainen tuli kaupungintalolle
nostamaan luvattua palkkaansa, niin pormestari ja porvarit, jotka
arvelivat, ettei heidän enää tarvinnut rottien suhteen olla
ollenkaan peloissaan, ja kuvitellen mielessään että he voisivat
helposti pitää puolensa miestä vastaan, jolla ei ollut ketään
suojelijaa, olivat kylliksi hävyttömiä tarjotakseen hänelle kymmenen
tukaattia paamiensa sadan asemesta. Muukalainen rupesi väittämään
vastaan; hänen käskettiin mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
Hän uhkasi, että he saisivat sen maksaa vielä kalliimmin, jos he
eivät täyttäisi sopimustaan sananmukaisesti. Porvarit purskahtivat
uhkauksen kuullessaan ihan ääneen nauramaan, ajoivat hänet ulos
kaupungintalosta, sanoen häntä _kauniiksi rotanpyytäjäksi_, jota
herjausta kaupungin lapset vaikuttivat seuratessaan häntä pitkin
katuja aina Uudelle Portille asti. Seuraavana perjantaina keskipäivän
aikaan ilmestyi muukalainen jälleen torille, mutta tällä kertaa
purppuranvärinen, omituinen kairalakki päässään. Hän otti pussistaan
huilun, joka oli ihan toisenlainen kuin edellinen, ja kun hän
alkoi sillä soittaa, niin kaikki kaupungin pojat, kuusivuotisista
viisitoistavuotisiin, seurasivat häntä ja menivät hänen mukanaan ulos
kaupungista."

-- Ja sallivatko Hamelnin asukkaat lapset ryöstää? kysyivät yhtaikaa
sekä Mergy että kapteeni.

"He seurasivat lapsia Koppenbergin vuoren juurelle asti, lähelle
luolaa, joka nyt on tukittu. Huilunpuhaltaja meni luolaan ja kaikki
lapset hänen perässään. Jonkin aikaa kuului hänen huilunsa ääni, se
heikkeni vähitellen; viimein ei kuulunut enää mitään. Lapset olivat
hävinneet näkyvistä, eikä heistä senperästä ole koskaan mitään
kuultu."

Mustalaisnainen lopetti, tutkiakseen kuulijainsa kasvonilmeistä,
minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli heihin tehnyt.

Ratsumies, joka oli ollut Hamelnissa, puuttui puheeseen ja sanoi:

-- Tämä kertomus on niin totta, että kun Hamelnissa puhutaan
jostain merkillisestä tapahtumasta, niin sanotaan: Tämä tapahtui
kaksikymmentä, kymmenen vuotta lastemme lähdön jälkeen. Falkensteinin
herra ryösti kaupunkiamme 60 vuoden kuluttua lastemme lähdöstä.

-- Mutta omituisinta on, että samaan aikaan ilmestyi, hyvin kauaksi
sieltä, Transsylvaniaan, lapsia, jotka puhuivat hyvin saksaa, eivätkä
voineet sanoa mistä he olivat tulleet. He menivät siellä naimisiin,
ja opettivat kielensä lapsilleen, josta johtuu, että Transsylvaniassa
puhutaan saksaa tänäkin päivänä.

-- Ja paholainen siis vei Hamelnin lapset sinne? sanoi Mergy
hymyillen.

-- Taivas olkoon todistajanani, että se on totta, huudahti kapteeni,
sillä minä olen ollut Transsylvaniassa ja tiedän hyvin, että siellä
puhutaan saksaa, kun taas koko ympäristön asukkaat solkkaavat
helvetillistä mongerrustaan.

Kapteenin todistus oli yhtä hyvä kuin moni muukin todiste, joita on
niin paljon.

-- Tahdotteko että povaan teille? kysyi Mila Mergyltä.

-- Mielelläni, vastasi Mergy, kietoen vasemman käsivartensa
mustalaisnaisen vyötäisille samalla kuin hän ojensi tälle oikean
kätensä avonaisena.

Mila tarkasteli melkein viiden minutin ajan mitään puhumatta,
pudistaen silloin tällöin päätään miettiväisen näköisenä.

-- No, kaunis lapsukaiseni, saanko rakastajattarekseni rakastamani
naisen?

Mila näpäytti häntä kädelle.

-- Onnea ja onnettomuutta, virkkoi hän; siniset silmät tekevät pahaa
ja hyvää. Pahinta on, että vuodatat omaa vertasi.

Kapteeni ja kornetti istuivat äänettöminä, molempiinkin näytti tämä
ennustuksen synkkä loppu samalla tavalla koskevan.

Syrjässä teki majatalonisäntä suuria ristinmerkkejä.

-- Uskon että olet todellinen noita, jos osaat sanoa minulle, mitä
heti kohta teen.

-- Sinä syleilet minua, kuiskasi mustalaisnainen hänen korvaansa.

-- Hän on noita, huudahti Mergy häntä syleillen. Hän puheli
yhä edelleen aivan hiljaa kauniin ennustajattarensa kanssa, ja
heidän hyvä yhteisymmärryksensä näytti käyvän joka hetki yhä
täydellisemmäksi.

Trudchen otti jonkinlaisen mandoliinin, jossa oli vielä melkein
kaikki kielet jäljellä, ja soitti aluksi saksalaisen marssin. Sitten,
nähdessään sotilaiden käyneen piiriin ympärilleen, hän lauloi omalla
kielellään sotalaulun, jonka loppukerron ratsumiehet veisasivat
täyttä kurkkua. Kapteeni, heidän esimerkkinsä innostamana, alkoi
laulaa hoilata äänellä, joka oli särkeä kaikki ikkunaruudut, vanhaa
hugenottilaulua, jonka sävel oli ainakin yhtä kömpelö kuin sen
sanatkin.

Viinin innostamina alkoivat kaikki ratsumiehet laulaa jokainen
eri säveltä. Lautasten ja pullojen sirpaleet peittivät lattian;
keittiöstä kajahtelivat kiroukset, naurunrähäkkä ja juomalaulut. Pian
kuitenkin antoi uni, Orleans'in viinin höyryjen avustamana, useimpien
tähän bakkanaalinäytökseen osaaottavien tuntea mahtiaan. Sotilaat
heittäytyivät pitkäkseen penkeille; asetettuaan kaksi vartijaa
ovelle, laahusti kornetti hoiperrellen vuoteelleen; kapteeni, joka
vielä osasi kulkea suoraan, nousi horjumatta ylös portaita isännän
huoneeseen, minkä hän oli valinnut itselleen majatalon paraimpana.

Entä Mergy ja mustalaisnainen? Ennen kapteenin laulua he olivat
hävinneet niin toinen kuin toinenkin.



II.

Seuraavana päivänä.


      _Eräs kantaja_.
    Minä sanon että tahdon rahaa heti palkalla.

              _Molière, Sievistelevät hupsut_.

Oli jo kauan ollut täysi päivä, kun Mergy heräsi pää vielä vähän
pyörällä edellisen illan muistoista. Hänen vaatteensa olivat ympäri
huonetta huiskin haiskin, ja hänen pieni matkalaukkunsa oli avattuna
lattialla. Nousten istumaan hän katseli jonkinaikaa tätä sekamelskaa,
hieroen päätään ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan. Hänen kasvoillaan
kuvastui samalla-aikaa väsymystä, kummastusta ja levottomuutta.

Hänen huoneeseensa johtavilta kivisiltä portailta alkoi kuulua
raskaita askelia. Ovi aukeni tulijan viitsimättä edes ensin koputtaa,
ja sisään astui majatalon isäntä, naama vielä nyrpeämmän näköisenä
kuin edellisenä päivänä; mutta helposti saattoi hänen kasvoillaan
huomata nenäkkään ilmeen, joka oli tullut pelokkaan sijalle.

Hän loi silmäyksen ympäri huonetta ja teki ristinmerkin ikäänkuin
kauhistuneena sellaisen sekasorron näkemisestä.

-- Kas, kas, armollinen nuori herra, vielä vuoteessa? No, nyt ylös,
sillä meidän on selviteltävä laskumme?

Kammottavasti haukotellen Mergy pisti toisen jalkansa ulos vuoteesta.

-- Miksi kaikki tämä epäjärjestys? Miksi minun matkalaukkuni on
avattu? hän kysyi vähintään yhtä tyytymättömällä äänellä kuin millä
isäntä oli puhunut.

-- Miksikä, niin, miksikä? tämä vastasi; mistä minä sen tiedän?
Minä vähättelen teidän matkalaukuistanne. Te olette panneet taloni
paljon pahempaan epäjärjestykseen. Mutta kautta pyhän Eustakiuksen,
suojeluspyhäni, te saatte sen vielä maksaa.

Hänen näin puhuessaan Mergy veti jalkaansa helakanpunaiset
polvihousunsa, ja hänen niitä liikuttaessaan putosi hänen kukkaronsa
niiden avoimesta taskusta. Varmaankin sen pudotessaan synnyttämä ääni
kuulosti jollain tavoin oudolta, sillä hän otti kukkaron heti maasta
ja avasi sen.

-- Minulta on varastettu! hän huudahti kääntyen isäntään päin.

Kahdenkymmenen kulta-eky'n[17] asemesta, mitä hänellä piti olla
kukkarossaan, hän löysi vain kaksi.

Eustakius-isäntä kohautti olkapäitään ja hymyili halveksuvasti.

-- Minulta on varastettu! toisti Mergy, ottaen kiireesti vyönsä.
Minulla oli tässä kukkarossa kaksikymmentä kulta-eky'ä ja minä vaadin
ne takaisin: ne on otettu minulta teidän talossanne.

-- Partani kautta! Olenpa siitä oikein hyvilläni! huudahti isäntä
röyhkeästi: rakastelkaa vieläkin noita-akkoja ja varkaita! Mutta --
hän lisäsi hiljemmin, -- vakka kantensa valitsee. Kaikki nuo, jotka
ovat omansa Grève-torille,[18] kerettiläiset, noidat ja varkaat,
kulkevat käsi kädessä.

-- Mitä sanot, roisto? huusi Mergy, sitäkin enemmän vimmoissaan,
kun hän sisimmässään tunsi moitteen sattuvan; ja kuten jokainen,
joka huomaa syyn olevan itsessään, niin hänkin oli paikalla valmis
haastamaan riitaa.

-- Minä sanon, isäntä virkkoi korottaen ääntään ja pistäen kätensä
puuskaan, minä sanon, että te olette panneet kaikki mäsäksi
talossani, ja minä vaadin, että te maksatte kaikkityyni viimeistä
penniä myöten.

-- Minä maksan omasta puolestani enkä penninpyörähtävää enempää.
Missä kapteeni Corn... Hornstein on?

-- Minulta on juotu, jatkoi Eustache-isäntä, huutaen yhä kovemmin,
minulta on juotu yli kaksisataa pullollista hyvää vanhaa viiniä,
mutta niistä te saatte tehdä minulle tilin.

Mergy oli vihdoin saanut kokonaan pukeutuneeksi.

-- Missä kapteeni on? hän huusi jylisevällä äänellä.

-- Hän läksi enemmän kuin kaksi tuntia sitten, ja menköön hän hornan
tuuttiin kuten kaikki muutkin hugenotit odottamaan, kunnes poltamme
heidät kaikki!

Voimakas korvapuusti oli ainoa vastaus, minkä Mergy tällä hetkellä
voi keksiä.

Hämmästyksestä ja iskun voimasta majatalon isäntä horjahti pari
askelta taaksepäin. Hänen toisesta housuntaskustaan pisti näkyviin
suuren veitsen luinen pää; hän tarttui siihen. Varmasti olisi
tapahtunut suuri onnettomuus, jos hän olisi heittäytynyt ensimäisen
vihanpuuskansa valtaan. Mutta varovaisuus sai hänen raivonsa
talttumaan, se kun saattoi hänet huomaamaan, että Mergy ojensi
kätensä kohti vuoteensa pääpuolta, jossa riippui pitkä miekka. Isäntä
luopui heti epätasaisesta taistelusta ja syöksyi alas portaita
huutaen täyttä kurkkua:

-- Tappakaa! Ampukaa!

Taistelukentän herrana, mutta hyvin levottomana voittonsa
seurauksista, Mergy pani vyönsä soljen kiinni, pisti siihen
pistoolinsa, sulki matkalaukkunsa ja aikoi se kädessä mennä
valittamaan asiasta lähimmälle tuomarille. Hän avasi oven ja laski jo
jalkansa portaitten ensimäiselle astimelle, kun häntä vastaan tuli
odottamatta vihollisjoukko.

Isäntä asteli ensimäisenä vanha hilpori kädessään; kolme kokkipoikaa,
aseinaan paistinvartaat ja kepit, seurasivat hänen kintereillään:
muuan naapuri ruosteisine hakapyssyineen oli jälkijoukkona. Ei
kumpikaan puoli ollut odottanut kohtaavansa toisensa niin pian.
Ainoastaan viisi kuusi porrasta oli vihollispuolten välillä.

Mergy pudotti kädestään matkalaukkunsa ja tarttui toiseen
pistooliinsa. Tämä vihamielinen liike sai Eustache-isännän
ja hänen apurinsa huomaamaan, kuinka suuri virhe heillä oli
taistelujärjestyksessään. Kuten persialaiset Salamiin tappelussa,
niin hekin olivat lyöneet laimin valita sellaiset aseet, että
he olisivat voineet käyttää edukseen suurempaa lukumääräänsä.
Ainoa heidän joukostaan, jolla oli ampuma-ase, ei voinut sitä
käyttää haavoittamatta tovereitaan, jotka kulkivat hänen edellään,
kun taas hugenotin pistoolit, joilla saattoi ampua pitkin koko
rappusia, tuntuivat voivan varmaankin kaataa heidät kaikki yhdellä
laukauksella. Pistoolin hanan hiljainen naksahdus, joka kuului Mergyn
virittäessä aseensa, kaikui heidän korvissaan ja tuntui heistä
melkein yhtä pelottavalta kuin mitä aseen laukeaminenkin olisi
ollut. Vihollislauma teki siis käskemättä täyskäännöksen ja juoksi
keittiöön etsimään sieltä avarampaa ja edullisempaa taistelukenttää.
Sekasorrossa, jommoinen aina on seurauksena äkillisestä
peräytymisestä, isäntä sotki hilporinsa, koettaessaan sitä kääntää,
jalkoihinsa ja kaatui kumoon. Ylevämielisenä vihollisena Mergy piti
arvolleen alentavana käyttää aseitaan, ja hän tyytyi heittämään
pakenevien perään matkalaukkunsa, joka, pudoten heidän niskaansa
kuin kallionlohkare ja vierien porras portaalta yhä kiivaammin, teki
heidän hurjan pakonsa täydelliseksi. Rappuset tyhjenivät vihollisista
ja poikkinainen hilpori jäi jälelle voitonmerkiksi.

Mergy laskeusi nopeasti keittiöön, jossa vihollinen oli jo
järjestäytynyt yhteen riviin. Pyssyniekalla oli aseensa koholla ja
hän puhalteli palavaa sytytintään. Isäntä pysytteli, yltäpäältä
veressä -- sillä hän oli saanut nenäänsä kovan kolaukset kaatuessaan
-- ystäviensä takana, kuten haavoittunut Menelaos kreikkalaisten
rivien takana. Machaon tai Podalireen asemesta pyyhki hänen vaimonsa,
tukka pörröllään ja päähine toisella korvalla, hänen päätään
likaisella pyyhinliinalla.

Mergy teki arvelemalta päätöksensä. Hän meni suoraan pyssynpitäjää
kohti ja ojenti pistoolinsa suun hänen rintaansa kohti.

-- Heitä pois sytyttimesi tai olet kuoleman oma! hän huusi.

Sytytin putosi maahan ja polkien saappaallaan palavaa tutkainta
Mergy sammutti sen. Hetipaikalla kaikki toverukset laskivat yhtaikaa
aseensa.

-- Teidän minulta saamanne pieni ojennus, Mergy virkkoi isäntään päin
kääntyen, luultavastikin opettaa osoittamaan enemmän kohteliaisuutta
vieraita kohtaan; jos tahtoisin, niin voisin antaa paikkakunnan
tuomarin ottaa teiltä pois ravintolakylttinne, mutta minä en ole
pahansuopa. No siis, mitä minä olen velkaa puolestani?

Kun Eustache-isäntä huomasi, että Mergy oli pannut pistoolinsa pois
vireestä ja että hän pisti sen hänelle puhuessaan takaisin vyöhönsä,
niin hän sai taas hiukan rohkeutta, ja mutisi surullisesti, yhä
itseään pyyhkien:

-- Särkevät lautaset, pieksävät ihmisiä, lyövät hyvien kristittyjen
nenän mäsäksi, pitävät helvetillistä melua, enpä todellakaan tiedä
miten sen perästä enää voi kunniallista ihmistä hyvittää.

-- No no, virkkoi taas Mergy hymyillen. Mitä murjattuun nenäänne
tulee, niin siitä maksan teille sen minkä se minun mielestäni
ansaitsee. Särjetyistä lautasistanne puhukaa herroille saksalaisille
ratsumiehille, se on heidän asiansa. Nyt on vaan saatava tietää, mitä
olen velkaa eilisestä illallisestani.

Isäntä katsoi vaimoaan, kokkejaan ja naapuriaan, ikäänkuin olisi
heiltä tahtonut pyytää samalla kertaa sekä neuvoa että suojelusta.

-- Saksalaiset ratsumiehet, niin! hän sanoi ... ei ole hauskaa saada
heidän rahojaan; heidän kapteeninsa antoi minulle kolme livreä[19] ja
kornetti potkun.

Mergy otti toisen hänelle jääneistä kultaekyistä.

-- No, sanoi hän, erotaan pois ystävinä. Ja hän heitti rahan
Eustache-isännälle, joka, sen sijaan että olisi ojentanut kätensä
sitä ottaakseen, antoi ylenkatseellisesti sen pudota lattialle.

-- Yksi eky! hän huudahti, yksi eky sadasta säretystä pullosta, yksi
eky talon hävittämisestä, yksi eky ihmisten pieksämisestä.

-- Yksi eky, ei enempää mitään kuin yksi eky! puhkesi vaimo puhumaan
yhtä surkealla äänellä. Käyhän täällä katolisiakin aatelismiehiä,
jotka välistä pitävät vähän meteliä, mutta ne sentään tietävät, mitä
mikin maksaa.

Jos Mergy olisi ollut paremmin varoissaan, niin hän varmaankin olisi
pitänyt yllä puolueensa anteliaisuuden mainetta.

-- Hyvä on, hän virkkoi kuivasti, mutta niiltä katolisilta
aatelismiehiltä ei olekaan varastettu. Päättäkää nyt, hän lisäsi;
ottakaa tuo eky tai ette saa mitään. Ja hän astui askeleen kuin
ottaakseen sen taas takaisin.

Emäntä sieppasi sen silloin heti kouraansa.

-- Ja nyt tuokaa hevoseni; ja heitä sinä pois paistinvartaasi ja tuo
matkalaukkuni.

-- Teidän hevosenneko, armollinen herra! sanoi yksi isäntä Eustachen
palvelijoista irvistäen.

Surustaan huolimatta isäntä kohotti päätään ja hänen silmänsä
kiiluivat hetkisen häijystä ilosta.

-- Minä tuon sen itse teille, teidän armonne, minä tuon teille hyvän
hevosenne. Ja hän läksi ulos, pitäen yhä lautasliinaa nenäänsä
vasten. Mergy seurasi häntä.

Kuinka hän ällistyikään, kun hän sen kauniin raudikon asemasta, joka
hänellä oli ollut, näki pienen, vanhan, kirjavan hevosen, joka --
nähtävästikin kompastuessaan -- oli saanut haavan polveensa, ja jota
vielä rumensi leveä päässä oleva arpi! Hienon flanderinsamettisen
satulansa sijasta hän näki raudoitetun nahkasatulan, sanalla sanoen
sellaisen, jommoisia tavalliset sotamiehet käyttivät.

-- Mitä tämä on olevinaan? Missä minun hevoseni on?

-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsisi vaivautua sitä kysymään
protestanttisilta saksalaisilta ratsumiehiltä, vastasi isäntä
teeskennellyn nöyrästi; ne arvoisat muukalaiset veivät sen mukanansa;
varmaankin he erehtyivät, kun elukat olivat niin yhdennäköiset.

-- Kaunis hevonen, sanoi yksi kokeista; löisinpä vetoa siitä, ettei
se ole yli kahdenkymmenen.

-- Ei voi kieltää, etteikö se ole oikea sotahevonen, sanoi toinen;
katsokaahan minkälaisen sapeliniskun se on saanut päähänsä.

-- Miten pulskan näköinen se onkaan! Lisäsi taas toinen; musta ja
valkea, aivankuin jos sillä olisi ministerin viitta harteillaan.

Mergy meni talliin, jonka hän huomasi tyhjäksi.

-- Ja miksi te annoitte viedä minun hevoseni pois? hän huusi
vimmoissaan.

-- Herranen aika, armollinen herra, sanoi tallimies; torvensoittaja
sen vei, ja sanoi minulle, että se oli teidän keskenne sovittu
vaihtokauppa.

Mergy oli kiukusta pakahtumaisillaan, eikä hän kovassa onnessaan
tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä.

-- Minä haen kapteenin käsiini, ja hän saa näyttää sille roistolle,
joka minulta on varastanut.

-- Tietysti, sanoi isäntä, teidän jalosukuisuutenne tekee siinä ihan
oikein, sillä tuo kapteeni ... mikäs hänen nimensä taas olikaan ...
hän näytti sentään kovin kelpo mieheltä.

Ja Mergy oli jo sisimmässään tullut siihen päätökseen, että varkaus
oli tapahtunut ainakin kapteenin suostumuksella, jos ei suorastaan
hänen käskystään.

-- Voitte samalla kertaa saada takaisin -- isäntä lisäsi -- niin,
voitte saada takaisin kultaekynne siltä nuorelta neidiltä; varmaankin
hänelle tapahtui erehdys, hänen lähtiessä matkoihinsa aamunkoitteessa.

-- Sidonko teidän korkea-arvoisuutenne matkalaukun teidän
korkea-arvoisuutenne hevosen kupeelle? kysyi tallirenki mitä
kunnioittavimmalla ja surkeimmalla äänellä.

Mergy käsitti, että kuta kauemmin hän viivytteli, sitä enemmän hän
sai olla tämän hirtehisen hampaissa. Kun matkalaukku oli sidottu
kiinni, niin hän hyppäsi huonoon satulaan, -- mutta hevosen valtasi,
kun se tunsi selässään uuden isännän, häijy halu tutkistella tämän
tietoja ratsastuksen taidossa. Ei kuitenkaan viipynyt kauan,
ennenkuin se huomasi olevansa tekemisissä erinomaisen ratsastajan
kanssa, joka silloisessa mielentilassaan kaikkein vähimmin oli
taipuvainen kärsimään sen metkuja; siksipä se, vähän aikaa
potkittuaan ja saatuaan palkakseen tuntuvasti maistaa hyvin teräviä
kannuksia, teki viisaan päätöksen totella ja lähti liikkeelle täyttä
ravia. Mutta se oli kuluttanut osan voimistaan kamppaillessaan
ratsastajansa kanssa, ja sen kävi kuten aina hevoskonien sellaisessa
tapauksessa käy, sen polvet pettivät ja se kaatui. Sankarimme nousi
heti ylös; hän oli kiukuissaan ivallisista huudoista, joita hän
heti sai osakseen. Jopa hän hetkisen tuumi, menisikö hän kostamaan
antamalla muutamia tukevia iskuja miekan lappealla; kuitenkin hän
asiaa harkittuaan tyytyi olemaan kuin ei hän kuulisi hänen niskaansa
kaukaa sinkautettuja haukkumasanoja, ja hän alkoi taas kulkea, tällä
kertaa hiljaisempaa vauhtia, Orleansin tietä, perässään jonkin
matkan päässä lapsiliuta, joista vauraammat lauloivat laulua _Jehan
Petaquinista_,[20] kun taas pienimmät huusivat niin paljon kuin
jaksoivat: Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni hugenotti! Roviolle!

Ratsastettuaan kaikkea muuta kuin iloisiin ajatuksiin vaipuneena
puolisen peninkulmaa, hän tuli, asiaa tarkemmin mietittyään, siihen
lopputulokseen, ettei hän luultavastikaan tavottaisi saksalaisia
ratsumiehiä sinä päivänä, että hänen hevosensa oli varmaankin myyty,
ja että loppujen lopuksi oli enemmän kuin epäiltävää, tokko nämä
herrat olisivat taipuvaisia luovuttamaan sitä hänelle takaisin.
Vähitellen hän totuttautui siihen ajatukseen, että hänen hevosensa
oli ikipäiviksi mennyttä, ja kun hänellä asiain niinollen ei ollut
mitään tekemistä Orleansin tiellä, niin hän palasi takaisin Pariisiin
vievälle tielle, tai paremminkin oikotielle, jottei hänen olisi
tarvinnut kulkea ohi onnettoman majatalon, joka oli ollut häntä
kohdanneiden kovanonnen kolahdusten todistajana.

Kylmästi asiaa harkiten ja ollen jo aikaisin tottunut näkemään
kaikissa elämän sattumuksissa niiden hyvät puolet, hän tuli siihen
lopputulokseen, että hän sai olla hyvin kiitollinen loppujen
lopuksi siitä, että hän oli päässyt majatalosta eroon niinkin
hyvin; häneltähän olisi voitu varastaa kaikki tyyni, ehkäpä hänet
murhatakin, kun hänellä nyt sitävastoin oli jäljellä vielä yksi
kultaeky, melkein kaikki vaatteensa ja hevonen, joka, niin ruma kuin
se olikin, voi kuitenkin häntä kantaa selässään. Jos puhutaan ihan
suoraan, niin kauniin Milan muisteleminen sai hänen huulensa useammin
kun yhden kerran väkisinkin vetäytymään hymyyn, ja sanalla sanoen,
muutamia tunteja ratsastettuaan sekä syötyään hyvän aamiaisen hän
melkein oli liikutettu tämän kunnon tytön hienotunteisuudesta, tämä
kun oli ottanut häneltä ainoastaan kahdeksantoista ekyä kukkarosta,
jossa niitä oli kaksikymmentä. Vaikeampi hänen oli mukautua hyvän
raudikkonsa menettämiseen, mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että
paatuneempi varas kuin torvensoittaja olisi vienyt hänen hevosensa
jättämättä toista sijaan.

Hän saapui Parisiin iltasella vähän ennen kaupunginporttien
sulkemista ja asettui asumaan erääseen Saint-Jaques-kadun varrella
olevaan majataloon.



III.

Nuoret hovimiehet.


    _Jachimo:_ The ring is won.

    _Posthumus:_ The stone's too hard to come by.

    _Jachimo:_ Not a whit, Your lady being so easy.

    _Shakespeare:_ Cymbeline.[21]

Tullessaan Pariisiin Mergy saattoi toivoa, että hänellä oli tehokkaat
suositukset amiraali Colignylle, ja että hän pääsi palvelukseen
siihen armeijaan, jonka oli kuten sanottiin määrä lähteä taistelemaan
Flanderiin tämän suuren päällikön johdolla. Hän luulotteli
itselleen, että hänen isänsä ystävät, joille hänellä oli mukanaan
kirjeitä, avustaisivat häntä hänen puuhissaan sekä suosittelisivat
häntä sekä Kaarlen hovissa että amiraalille, joka myöskin piti
jonkinlaista hovia. Mergy tiesi veljellään olevan jonkinverran
vaikutusvaltaa, mutta hän oli vielä hyvin kahdenvaiheilla hakeako
hänet käsiinsä vai eikö. George de Mergyn uskostaluopuminen oli
hänet melkein kokonaan eroittanut sukunsa piiristä, jolle hän enää
oli pelkkä muukalainen vain. Tämä ei ollut ainoa esimerkki toisten
uskonnollisten mielipiteiden aiheuttamasta perheen hajautumisesta.
Jo kauan sitten oli Georgen isä kieltänyt _luopion_ nimeä hänen
kuultensa mainitsemasta ja hän oli perustanut ankaruutensa seuraavaan
Raamatun paikkaan: _Jos sinun oikea silmäsi pahentaa sinut, niin
repäise se pois_. Bernard ei ollut lähimainkaan näin jyrkällä
kannalla, mutta hänen veljensä uskonmuutos tuntui sentään hänestäkin
häpeällisesti tahraavan heidän sukunsa kunniaa, ja luonnollisestikin
oli veljenrakkauden täytynyt kärsiä tästä ajatuskannasta. Päättämättä
vielä, miten hän veljensä suhteen tulisi menettelemään, ja ennenkuin
hän vielä meni esittämään suosituskirjeitäänkään, Mergy ajatteli,
että piti tuumia keinoja, millä saada tyhjä kukkaro täytetyksi,
ja siinä tarkoituksessa hän lähti ulos majapaikastaan mennäkseen
Saint-Michel'in sillalle kultasepän luo, joka oli hänen omaisilleen
velkaa erään rahasumman ja se hänen oli määrä käydä perimässä.

Tullessaan sillalle Mergy tapasi muutamia nuoria miehiä, jotka olivat
puetut hyvin hienosti ja jotka käsikoukkua kulkien tukkivat melkein
koko kapean kujan, joka sillalle jäi monilukuisten myymälöiden ja
kauppakojujen väliin, joita siellä kohosi kahtena yhdensuuntaisena
seinänä ja jotka estivät sillallakulkijain ollenkaan virtaa
näkemästä. Näiden herrojen perässä astelivat heidän lakeijansa,
jokainen kantaen kädessään huotraan pistettyä pitkää kaksiteräistä
säilää, joita sanottiin kaksintaistelumiekoiksi, ja tikaria,
jonka kädensuoja oli niin laaja, että sitä voi tarpeen tullen
käyttää kilpenä. Varmaankin näiden aseiden paino tuntui nuorista
aatelismiehistä liian raskaalta, tahi ehkäpä heitä suuresti huvitti
osoittaa kaikille, että heillä oli upeasti puettu lakeija kullakin.

He tuntuivat olevan iloisella päällä, ainakin siitä päättäen, että
he tuon tuostakin heläyttivät iloisen naurun. Jos joku hyvinpuettu
naishenkilö sattui kulkemaan heidän lähellään, niin he tervehtivät
tätä kohteliaasti, mutta samalla nenäkkäästi, samalla kuin useat
näistä huimapäistä huvikseen töykkivät aika kovasti vakaita
mustaviittaisia porvareita, jotka väistelivät mutisten ja aivan
hiljaan tuhannesti sadatellen hoviväen röyhkeyttä. Yksi ainoa
joukosta kulki pää riipuksissa, eikä hän tuntunut ottavan ensinkään
osaa toveriensa ilonpitoon.

-- Mutta piru vieköön, George! huudahti yksi nuorukaisista lyöden
puhuteltua olalle, sinähän käyt ihan vietävän ikäväksi. Runsaaseen
neljännestuntiin sinä et ole avannut suutasi. Aiotko ruveta
kartusiaanimunkiksi?

Nimi George sai Mergyn säpsähtämään, mutta hän ei kuullut tällä
nimellä kutsutun henkilön vastausta.

-- Lyön vetoa sata pistoolia,[22] puuttui taas edellinen puheeseen,
että hän on yhä vieläkin rakastunut johonkin siveyden esikuvaan.
Ystävä parka! surkuttelen sinua; onpa todellakin kova onni, jos
Parisissa tapaa niin sydämettömän ihmisen.

-- Menepäs taikuri Rudbeckin luo, sanoi eräs toinen, hän antaa
sinulle lemmenjuoman, jolla saat kaunokaisesi itseesi suostumaan.

-- Ehkäpä ystävämme -- kolmas virkkoi -- ehkäpä ystävämme kapteeni
on rakastunut nunnaan. Ne paholaisen hugenotit, olivatpa ne sitten
kääntyneitä tai ei, iskevät aina silmänsä Herran morsiamiin.

Ääni, jonka Mergy heti tunsi, vastasi surumielisesti:

-- Perhana vieköön! en olisi niin suruissani, jos ei olisi
kysymyksessä muu kuin rakkausesteet, mutta -- hän lisäsi hiljempään,
de Pons, jolle olin antanut kirjeen isälleni vietäväksi, on palannut
takaisin ja ilmoittanut minulle, että tämä itsepintaisesti toistaa
ettei hän enää tahdo kuulla minusta puhuttavan.

-- Isäsi on vanhan kansan mies, sanoi nuorista miehistä muudan, hän
on yksi niitä vanhoja hugenotteja, jotka yrittivät vallata Amboisen.

Tällä hetkellä kapteeni George, käännettyään sattumalta päätään,
huomasi Mergyn. Hämmästyksestä huudahtaen hän syöksyi tätä kohti
syli avoinna. Mergy ei epäröinyt hetkeäkään, hän levitti veljelleen
sylinsä ja puristi tätä rintaansa vastaan. Mahdollisesti hän
olisi, jos kohtaus ei olisi sattunut niin odottamatta, koettanut
pysytellä välinpitämättömänä; mutta yllätys päästi luonnon täysiin
oikeuksiinsa. Tästä hetkestä saakka he olivat taas kuin ainakin
vanhat ystävät, jotka pitkän matkan perästä jälleen tapaavat toisensa.

Kun oli suoriuduttu syleilyistä ja ensimäisistä kyselyistä, niin
kapteeni George kääntyi ystäviinsä päin, joista muutamat olivat
pysähtyneet katsomaan tätä kohtausta.

-- Hyvät herrat, hän virkkoi, te näette tämän odottamattoman
tapaamisen. Suokaa minulle anteeksi, jos jätän teidät puhellakseni
veljeni kanssa, jota en ole nähnyt yli seitsemään vuoteen.

-- Perhana vieköön. Emme ota kuuleviin korviin mekään, että jättäisit
meidät tänään. Päivällinen on tilattu, sinun täytyy olla mukana. --
Se joka sanoi näin, tarttui samalla hänen viittaansa.

-- Béville on oikeassa, sanoi toinen, emmekä me päästä sinua menemään.

-- No saakeli! puuttui Béville taas puheeseen, tulkoon veljesi
syömään päivällistä meidän kanssamme. Yhden hyvän toverin asemesta
saamme silloin kaksi.

-- Suokaa anteeksi, Mergy silloin virkkoi, minulla on vielä useitakin
asioita toimitettavana tänään. Minulla on kirjeitä vietävänä
perille...

-- Ne te voitte viedä huomenna.

-- Ne täytyy viedä tänään ja... Mergy lisäsi hymyillen ja hiukan
nolona, minun täytyy tunnustaa, että olen ilman rahaa ja että minun
täytyy mennä sitä hankkimaan.

-- No totta totisesti, hyvän syyn te sanottekin! huusivat kaikki
kun yhdestä suusta. Emme voi sallia että kieltäytyisitte syömästä
päivällistä hyvien kristittyjen kuten meidän seurassamme mennäksenne
lainaamaan rahaa juutalaisilta.

-- Kuulkaa, hyvä ystävä, sanoi Béville, pudistaen teeskennellen
pitkää vyöhönsä pistettyä silkkikukkaroa, pitäkää minua
rahastonhoitajananne. Noppapelissä on minulla ollut parisen viikkoa
hyvä onni.

-- No niin, no niin! ei pysähdytä tähän vaan mennään syömään _Maurin_
ravintolaan, puuttuivat taas kaikki nuoret miehet puheeseen.

Kapteeni katsoi veljeään, joka oli yhä kahdenvaiheilla.

-- Mitä joutavia, kyllä sinä aina ehdit viedä kirjeesi perille.
Mitä rahoihin tulee, niin minulla niitä on kyllä, tule siis meidän
mukaamme. Saat tutustua Parisin elämään.

Mergy antoi houkutella itsensä. Veljensä esitti hänelle kaikki
ystävänsä toinen toisensa perästä, parooni de Vaudreuil'in, herra de
Rheincy'n varakreivi de Béville'n, y.m. He tuhlaamalla tuhlasivat
vastatulleelle ystävyydenosoituksiaan, jonka täytyi syleillä heitä
kaikkia toista toisensa perästä. Béville syleili häntä viimeiseksi.

-- Mitä; piru vieköön! hän huudahti, minä tunnen kerettiläisen käryä.
Lyön vetoa kultavitjoistani yhtä pistoolia vastaan, että te olette
kalvinisti.

-- Se on totta, hyvä herra, enkä ole niin hyvä kristitty kuin minun
pitäisi olla.

-- Katsokaas enkö erotakin hugenottia tuhanten joukosta? Saakeli
sentään, kuinka herrat protestantit näyttävät totisen naaman, kun he
puhuvat uskonnostaan.

-- Minusta ei pitäisi koskaan puhua leikkiä laskien sellaisesta
asiasta.

-- Hra de Mergy on oikeassa, sanoi parooni de Vaudreuil, ja teidät,
Béville, vielä paha perii, kun teette ilkeätä pilkkaa pyhistä
asioista.

-- Katsokaa vähän tuota pyhimysnaamaa, Béville sanoi Mergylle, hän
on meistä kaikista paatunein vapaa-ajattelija, ja kuitenkin hän
suvaitsee aika ajoin ripittää meitä.

-- Antakaa minun olla mikä olen, Béville, sanoi Vaudreuil. Jos
olenkin vapaa-ajattelija, niin se johtuu siitä, että lihani on niin
heikko, mutta ainakin annan arvon sille, mikä on arvossapidettävää.

-- Annanhan minäkin arvon monelle seikalle... Äidilleni esimerkiksi;
hän on ainoa kunniallinen nainen, mitä olen tuntenut. Mutta muuten,
hyvä ystävä, katolilaiset, hugenotit, paavilaiset, juutalaiset tai
turkkilaiset, kaikki on minusta yhdentekevää, heidän riidoistaan minä
välitän yhtä vähän kuin rikkonaisesta kannuksesta.

-- Jumalaton, mutisi Vaudreuil. Ja hän teki suulleen ristinmerkin,
piiloutuen paraansa mukaan joka kerran nenäliinansa taakse.

-- Tiedä, Bernard, sanoi kapteeni George, että meidän joukossamme et
tapaa ollenkaan sellaisia väittelijöitä kuin oli oppinut opettajamme
Théobald Wolfsteinius. Me hyvin vähän kannatamme jumaluusopillisia
keskusteluja, ja me käytämme aikamme parempiin, luojankiitos.

-- Ehkäpä, Mergy vastasi hieman terävästi, olisi ollut parempi
minulle, jos olisit tarkkaavaisesti kuunnellut sen arvoisan opettajan
oppineita keskusteluja, jonka nimen juuri mainitsit.

-- Heitetään tämä keskustelunaihe, pikku veikkoseni; myöhemmin
voin siitä mahdollisesti vielä puhua sinulle, tiedän mitä minusta
ajattelet... Yhdentekevää. Emme ole tässä puhuaksemme sellaisista
asioista. Luulen että olen kunnon mies, ja varmasti sinäkin saat sen
nähdä jonakuna päivänä. Lopetetaan nyt tämä, tänään me ajattelemme
vaan miten huvitteleisimme.

Hän siveli kädellään otsaansa ikäänkuin karkoittaakseen jonkin
tuskallisen ajatuksen.

-- Rakas veikko! sanoi Mergy aivan hiljaa puristaen hänen kättään.
Vastaukseksi George puristi veljensä kättä, ja molemmatkin
kiiruhtivat taas liittymään toveriensa seuraan, jotka olivat heistä
muutaman askeleen edellä.

Kulkiessaan Louvren editse, josta juuri tuli ulos joukko upeasti
puettuja henkilöitä, kapteeni ja hänen ystävänsä tervehtivät tai
syleilivät melkein kaikkia tapaamiaan ylimyksiä. Samalla he esittivät
heille nuoren Mergyn, joka tällä tavoin tuli hetkessä tuntemaan
loppumattoman joukon aikakauden kuuluisia henkilöitä. Samalla hän
sai kuulla myöskin heidän pilkkanimensä (sillä siihen aikaan oli
jokaisella huomattavalla miehellä sellainen) sekä häväistysjutut,
joita heistä kerrottiin.

-- Näettekö, hänelle sanottiin, tuota niin kalpeata ja
kellertäväihoista neuvostoherraa? Hän on herra _Petrus de finibus_,
ranskaksi Pierre Séguier, joka ajaa joka asiaa mihin ryhtyy, niin
tarmokkaasti ja taitavasti, että hän aina pääsee tarkoitustensa
perille. Tuolla on _pikku kapteeni Tuittupää_, Thoré de Montmorency;
tuolla on _Pullopiispa_,[23] joka istuu sangen suorana muulinsa
selässä, koska ei ole vielä syönyt päivällistään. -- Tuolla on yksi
teidän puolueenne sankareita, rohkea kreivi de La Rochefoucauld, jota
sanotaan _kaalinvihaajaksi_. Viime sodassa hän antoi ampua seulaksi
pahaisen kaalilavan, jota hän _huononäköisenä_ luuli sotilasryhmäksi.

Lyhemmässä ajassa kuin neljännestunnissa Mergy tiesi melkein kaikkien
hovinaisten rakastajien nimet, sekä kaksintaistelujen luvun, jonka
heidän kauneutensa oli aiheuttanut. Hän huomasi että naisen nauttima
arvonanto riippui siitä, kuinka monta kuolemaa hän oli aiheuttanut;
siten rouva de Courtavel, jonka vakituinen rakastaja oli surmannut
kilpailijoistaan kaksi, oli paljon suuremmassa maineessa kuin
kreivitär de Pomerande-parka, joka oli antanut aiheen vain yhteen
mitättömään kaksintaisteluun ja lievään haavaan.

Komeakasvuinen nainen, joka ratsasti ratsupalvelijan taluttamalla
valkoisella muulilla ja jota seurasi kaksi lakeijaa, kiinnitti
Mergyn huomion puoleensa, hänen pukunsa oli uusinta kuosia ja aivan
jäykkä koruompeleista. Mikäli voi päättää oli hän varmaankin kaunis.
Tiedetäänhän sen ajan naisten näyttäytyneen ulkosalla ainoastaan
kasvot naamion peitossa; tämän naamari oli mustaa samettia, näki tai
paremmin aavisti siitä vähästä mikä silmänaukosta näkyi, että hänellä
täytyi olla häikäisevän valkea iho ja tummansiniset silmät.

Hän hiljensi muulinsa käyntiä sivuuttaessaan nuoret miehet; ja
vieläpä hän näytti hieman tarkkaavammin katselevan Mergytä, jonka
kasvot tuntuivat hänestä oudoilta. Hänen ratsastaessaan ohi sai nähdä
kaikkien hattujen sulkatöyhtöjen lipovan maata, ja hän nyökäytti
sulavasti päätään vastatakseen moniin tervehdyksiin joita hän sai
osakseen ihailijain jonolta, jota pitkin hän ratsasti. Kun hän
oli jo kauvempana, niin keveä tuulen henki kohotti hänen pitkän
atlashameensa helmaa ja saattoi kuin välähdyksestä näkymään pienen
valkosamettisen kengän ja muutaman tuuman ruusunpunaista silkkisukkaa.

-- Kuka tämä nainen on, jota kaikki tervehtivät? Mergy kysyi
uteliaana.

-- Jo rakastuivat! Béville huudahti. Mutta niinhän hän aina tekee;
hugenotit ja paavilaiset, kaikki ovat rakastuneet kreivitär Diane de
Turgis'hin.

-- Hän on yksi hovin kaunottaria, George lisäsi, yksi vaarallisimpia
Circejä meille nuorille keikareille. Mutta pahuus vieköön, hän ei ole
mikään helposti valloitettava linnoitus.

-- Montako kaksintaistelua hän voi lukea aiheuttamikseen? Mergy kysyi
nauraen.

-- Oh! hän voi lukea ne kaksissakymmenissä, vastasi parooni
Vaudreuil; mutta parasta on se että hän itsekin on tahtonut
taistella; hän lähetti sääntöjen mukaisen kaksintaisteluhaasteen
eräälle hovinaiselle, joka oli lyönyt hänet laudalta.

-- Sepäs koko juttu! Mergy huudahti.

-- Hän ei olisi ensimäinen nainen, joka olisi taistellut meidän
aikanamme; hän lähetti kaikkien sääntöjen mukaisesti ja hyvään
muotoon laaditun taisteluvaatimuksen rouva Sainte-Foix'lle, haastaen
hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta, aseina miekka ja tikari, ja
paitasillaan, niinkuin ainakin _raffineeratut_[24] kaksintaistelijat
tekevät.

-- Olisin tahtonut olla toisen näiden todistajana saadakseni nähdä
heidät molemmatkin paitasillaan, sanoi herra de Rheincy.

-- Ja tapahtuiko kaksintaistelu? kysyi Mergy.

-- Ei, vastasi George, heidät saatiin sopimaan, sanoi Vaudreuil; hän
oli silloin Sainte-Foix'n rakastaja.

-- Hyi sentään, ei sen enempää kuin sinäkään, sanoi George hyvin
hillityllä äänellä.

-- Kreivitär Turgis on samallainen kuin Vaudreuil, sanoi Béville,
hän sotkee yhdeksi sekamelskaksi uskonnon ja ajan tavat: hän tahtoo
taistella kaksintaistelun, mikä on, luulemma kuolemansynti, ja hän
kuuntelee kaksi messua joka päivä.

-- Jätä minut rauhaan messuinesi! Vaudreuil huudahti.

-- Niin, kreivitär käy messua kuuntelemassa, virkkoi Rheincy jälleen,
mutta sen hän tekee voidakseen näyttää itseään ilman naamiota.

-- Senpävuoksi, luullakseni, niin monet naiset käyvätkin messussa,
huomautti Mergy kovasti mielissään, kun saattoi ivata uskontoa, jota
hän ei tunnustanut.

-- Ja protestanttien jumalanpalveluksissa, sanoi Béville. Kun saarna
on loppunut, niin tulet sammutetaan, ja sitten tapahtuu kauniita
asioita. Hitto sentään, sen vuoksi tahtoisin niin vietävän mielelläni
ruveta luterilaiseksi.

-- Ja te uskotte noita järjettömiä kertomuksia, Mergy virkkoi
halveksivalla äänellä.

-- Tokko uskon! Pikku Ferrand, jonka kaikki tunnemme, kävi
Orleans'issa protestanttien saarnaa kuuntelemassa saadakseen nähdä
erään notaarin vaimoa, komeata naista, totta totisesti! hän sai
nousemaan veden suuhuni, kun vain siitä puhuikin. Ainoastaan siellä
hän voi tätä nähdä; onneksi eräs hänen ystäviään, joka oli hugenotti,
oli hänelle sanonut tunnussanan; hän tuli jumalanpalvelukseen, ja
jätän teidän ajateltavaksenne tokko toverimme käytti aikansa hyvin.

-- Se on mahdotonta, Mergy vastasi kuivasti.

-- Mahdotonta! ja miksi?

-- Siksi ettei protestantti koskaan voi olla niin halpamainen, että
toisi paavilaisen mukanaan saarnaa kuulemaan.

Tämä vastaus sai toiset purskahtamaan äänekkääseen nauruun.

-- Kas, kas! sanoi parooni de Vaudreuil, te luulette että ihminen sen
vuoksi, että hän on hugenotti, ei voi olla varas, ei petturi eikä
rakkauden lähetti.

-- Hänhän on kuin kuusta pudonnut! huudahti Rheincy.

-- Jos minun, Béville virkkoi, olisi annettava rakkauden kirje
hugenotille, niin kääntyisin hänen sielun paimenensa puoleen.

-- Te arvatenkin, Mergy vastasi, olette tottuneet antamaan sellaisia
asioita pappienne toimitettavaksi?

-- Pappiemme ... sanoi Vaudreuil, vihanpunan kohotessa hänen
kasvoilleen.

-- Lopettakaa jo nuo ikävät väittelynne, keskeytti George, huomaten
"joka sanansutkauksen loukkaavan terävyyden", -- heitetään hiiteen
kaikkien uskonlahkojen mustatakit. Minä ehdotan, että sakotetaan
sitä, joka ensiksi päästää suustaan sanan hugenotti, paavilainen
protestantti tai katolilainen.

-- Hyväksytään! huusi Béville; hän tarjotkoon meille hyvää Cahors'in
viiniä ravintolassa, jossa syömme päivällistä.

Tuli hetkisen hiljaisuus.

-- Aina Lannoy paran kuolemasta saakka, hänen, joka kaatui
Orleans'in luona, ei rouva Turgis'lla ole ollut tiettyä rakastajaa,
sanoi George, joka ei tahtonut antaa ystäviensä jäädä heidän
jumaluusopillisiin mietelmiinsä.

-- Kuka uskaltaisi väittää, ettei jollain pariisittarella ole
rakastajaa? huudahti Béville; on ainakin varma että Comminges häntä
kovin hätyyttää.

-- Senpävuoksi pikku Navarette hellittikin otteensa, hän pelkäsi niin
peloittavan kilpailijaa.

-- Onko Comminges sitten mustasukkainen? kysyi kapteeni.

-- Mustasukkainen kuin tiikeri, Béville vastasi, ja hän väittää
tappavansa kaikki, jotka rohkenevat rakastaa kaunista kreivitärtä,
niin että tämän, jottei jäisi ilman rakastajaa, täytyisi ottaa siksi
Comminges.

-- Kuka sitten on tämä peloittava mies? kysyi Mergy, joka oli hyvin
utelias tietämään, voimatta itsekään selittää miksi, kaikki, mikä
läheltä tai kaukaa koski kreivitär de Turgis'ta.

-- Hän on, Rheincy vastasi, yksi kuuluisimpia _raffineerattujamme;_
ja te kun tulette maalta, niin mielelläni tahdon teille selittää
hienoa kielenkäyttöä. Raffineerattu on täydellinen hienon maailman
mies, mies, joka vaatii kaksintaisteluun, jos jonkin toisen viitta
hipaisee hänen omaansa, jos joku sylkee neljän askeleen päässä, tai
jokaisesta muusta yhtä laillisesta syystä.

-- Eräänäkin päivänä Comminges, Vaudreuil sanoi, meni erään miehen
kera Pre-aux-clercs'ille,[25] he riisuvat takkinsa ja paljastavat
miekkansa. -- Etkö ole Berny d'Auvergne? kysyi Comminges. -- En
suinkaan, toinen vastaa, nimeni on Villequier ja olen kotoisin
Normandiasta. -- Sen pahempi, tokaisee Comminges, olen pitänyt
sinua toisena, mutta kun kerran olen sinulle antanut haasteen, niin
taisteltava meidän on. Ja hän pistää tämän reippaasti kuoliaaksi.

Jokainen mainitsi jonkun piirteen Comminges'in kiivaudesta ja
riidanhaluisesta luonteesta. Ainehisto oli runsas, ja tätä
keskustelua riitti aina kaupungin ulkopuolelle More'in ravintolaan
saakka, joka sijaitsi puutarhan keskellä, lähellä paikkaa, missä
rakennettiin Tuilerian palatsia, joka oli aloitettu v. 1564. Useat
Georgen ja hänen tuttavapiiriinsä kuuluvat aatelismiehet tapasivat
siellä toisensa, ja suurella joukolla istuuduttiin pöytään.

Mergy, joka istui parooni de Vaudreuilin vieressä, huomasi, että tämä
pöytään istuutuessaan teki ristinmerkin ja luki hiljaisella äänellä
ja silmät kiinni seuraavan omituisen rukouksen:

_Laus Deo, pax vivis, salutem defunctis, et beata viscera virginis
Mariae que portaverunt Aeterni Patris filiam!_[26]

-- Osaatteko latinaa, herra parooni? kysyi häneltä Mergy.

-- Te kuulitte rukoukseni?

-- Kyllä, mutta minun täytyy tunnustaa, etten sitä ymmärtänyt.

-- Tunnustaakseni teille totuuden, en osaa latinaa enkä liioin
ymmärrä, mitä tämä rukous merkitsee; mutta olen sen oppinut yhdeltä
tädeistäni, jolle se aina teki hyvää, ja koko ajan, minkä sitä olen
käyttänyt, olen nähnyt sen vaikuttavan pelkkää hyvää.

-- Kuvittelen sen olevan katolilaisten latinaa ja senvuoksi me
hugenotit emme voi sitä ymmärtää!

-- Sakkoa! sakkoa! huusivat kuin yhdestä suusta Béville ja kapteeni
George. Mergy suostui kernaasti siihen, ja pöytä ladottiin uusia
pulloja täyteen, jotka saattoivat seurueen viipymättä hyvälle
tuulelle.

Keskustelu kävi pian äänekkäämmäksi, ja Mergy käytti hälinää
hyväkseen keskustellakseen veljensä kanssa, kiinnittämättä huomiotaan
siihen, mitä heidän ympärillään tapahtui.

Toisen ruokalajin lopulla heidät tempasi eristyneisyydestään vimmattu
riidan rähäkkä, joka oli syntynyt kahden aterioijan välillä.

-- Se ei ole totta! huusi herra de Rheincy.

-- Vai ei totta, sanoi Vaudreuil. Ja hänen jo luonnostaan kalpeat
kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi.

-- Hän, naisista hyveellisin ja sivein! jatkoi Rheincy.

Vaudreuil hymyili katkerasti ja kohautti olkapäitään. Kaikkien silmät
kiintyivät tämän kohtauksen osanottajiin, ja kukin tuntui tahtovan
odottaa äänettömänä ja puolueettomana.

-- Mistä on kysymys, hyvät herrat, ja miksi tämä meteli? kysyi
kapteeni, tapansa mukaan valmiina vastustamaan kaikkea rauhan
rikkomista.

-- Ystävämme Rheincy inttää, Béville tyynesti vastasi, että la
Sillery, hänen rakastajattarensa, olisi siveä, kun taas ystävämme de
Vaudreuil väittää, ettei tämä sellainen ole, ja että hän siitä tietää
jotakin.

Heti ilmoille kajahtava naurun remakka yhä kiihdytti Rheincy'n
kiukkua, ja raivosta liekehtivin silmin hän katsoi sekä Vaudreuil'ta
että Bévilleä.

-- Voisin näyttää hänen kirjeitään, sanoi Vaudreuil.

-- Varo tekemästä sitä! huusi Reincy.

-- No niin, sanoi Vaudreuil hyvin ilkeästi irvistäen, minä luen
sitten yhden hänen kirjeistään näille herroille. Ehkäpä he tuntevat
hänen käsialansa yhtä hyvin kuin minäkin, sillä en ole niin itsekäs,
että luulisin olevani ainoa, jolla on ollut kunnia päästä osalliseksi
hänen kirjeistään ja suosiostaan. Kas tässä kirjelippu, jonka sain
häneltä juuri tänään. Ja Vaudreuil tuntui tunnustelevan laskujaan
kuin ottaakseen sieltä kirjeen.

-- Sinä valehtelet!

Pöytä oli liian leveä, jotta paroonin käsi olisi voinut ylettyä hänen
vihamieheensä, joka istui häntä vastapäätä.

-- Sitä valetta saat minulta kuulla, kunnes väännän niskasi nurin!
hän huudahti. Ja hän säesti tätä lausettaan pullolla, jolla hän
tavoitti heittää Reincy'tä päähän. Tämä sai väistäneeksi heiton,
ja kaataen tuolinsa kiireissään hän juoksi seinämälle, ottaakseen
miekkansa naulasta, johon hän sen oli ripustanut.

Kaikki nousivat pöydästä, muutamat riitaa asettaakseen, useimmat
päästäkseen olemasta liian lähellä sitä.

-- Seis, senkin hullut! huusi George asettuen paroonin eteen, joka
oli häntä lähinnä. Onko tuo nyt laitaa että kaksi ystävää tappelee
viheliäisen naikkosen vuoksi?

-- Päähän heitetty pullo on korvapuustin veroinen, sanoi kylmästi
Béville. No, ystäväni, paljasta miekkasi!

-- Rehellistä peliä! rehellistä peliä! tehkää tilaa! huusi melkein
koko seurue.

-- Hoi, Janne, pane ovi kiinni, sanoi isäntä välinpitämättömästi;
jos sattuisivat vartiosotilaat tulemaan, niin se voisi näitä herroja
häiritä ja vahingoittaa liikettä.

-- Tappeletteko ruokasalissa kuin humalaiset sotamiehet? jatkoi
George, joka tahtoi voittaa aikaa; odottakaa edes huomiseen.

-- Huomiseen, olkoon niin, sanoi Rheincy. Ja hän teki liikkeen
ikäänkuin pistääkseen miekkansa takaisin tuppeen.

-- Hän pelkää, pikku ystävämme, sanoi Vaudreuil.

Heti paikalla Rheincy syöksyi, sysäten kaikki syrjään tieltään,
viholliseensa käsiksi. Molemmatkin kävivät raivoisasti toistensa
kimppuun, mutta Vaudreuil oli ehtinyt huolellisesti kääriä
lautasliinan vasemman käsivartensa ympärille, ja sillä hän sangen
taitavasti torjui vastustajansa iskut, kun taas Rheincy, joka oli
laiminlyönyt moisen varovaisuustoimenpiteen, sai vasempaan käteensä
haavan kohta alussa. Kuitenkin hän hellittämättä taisteli rohkeasti
kutsuen palvelijaansa ja pyytäen tältä tikariaan. Béville pysäytti
lakeijan, väittäen että kun ei Vaudreuil'lla ollut tikaria, niin
ei hänen vastustajallaankaan saanut sitä olla. Muutamat Rheincyn
ystävät väittivät vastaan; sangen sapekkaita sanoja vaihdettiin,
ja varmaankin kaksintaistelusta olisi kehittynyt yleinen tappelu,
jos ei Vaudreuil olisi sitä lopettanut kaatamalla vihollisensa
antamalla hänelle vaarallisen piston rintaan. Hän polkasi nopeasti
jalkansa Rheincyn miekalle estääkseen häntä tempaamasta sitä
uudelleen käteensä ja kohotti kätensä antaakseen hänelle surmaniskun.
Kaksintaistelun säännöt sallivat sen julmuuden.

-- Mitä! aseettoman vihollisenko aiotte surmata! huusi George, ja hän
tempasi Vaudreuil'ta pois hänen miekkansa.

Rheincyn haava ei ollut kuolettava, mutta hän menetti paljon verta.
Hänet sidottiin, niin hyvin kuin voitiin lautasliinoilla, jolloin hän
väkinäisesti nauraen sanoi hampaittensa välistä, ettei juttu ollut
vielä lopussa.

Pian ilmestyi paikalle munkki ja haavuri, jotka jonkun aikaa
riitelivät sairaasta. Haavuri pääsi kuitenkin voitolle, ja
kannettuaan potilaansa Seinen rannalle hän vei tämän veneellä
kotiinsa.

Palvelijain korjatessa pois verisiä liinoja ja pestessä
punertunutta kivilattiaa, asettivat toiset heistä uusia pulloja
pöytään. Pyyhittyään huolellisesti miekkansa Vaudreuil pisti sen
takaisin tuppeen, teki ristinmerkin, otti sitten järkähtämättömän
kylmäverisesti taskustaan kirjeen, vaati hiljaisuutta ja luki ensi
rivin, joka sai äänekästä naurunpurskahdusta osakseen:

_"Rakkaani, tämä ikävystyttävä Rheincy, joka aina juoksee
perässäni..."_

-- Lähdetään pois täältä, sanoi Mergy veljelleen Inhoten ja
kyllästyneenä. Kapteeni seurasi häntä. Kirje oli vetänyt kaikkien
huomion puoleensa, eikä heidän poistumistaan huomattu.



IV.

Kääntynyt.


    _Don Juan_

        Quoi! tu prend pour de bon argent
        ce que je viens de dire, et tu crois
        que ma bouhce était d'accord avec
        mon coeur?[27]

            _Molière:_ Le Festin de Pierre.

Kapteeni George palasi takaisin kaupunkiin veljensä kera ja vei hänet
asuntoonsa. Kävellessään he tuskin vaihtoivat sanaakaan; tapaus jonka
silminnäkijöinä he olivat juuri olleet, oli tehnyt heihin kiusallisen
vaikutuksen, ja sai heidät vaistomaisesti pysymään vaiti.

Tämä riita ja sitä seurannut häikäilemätön tappelu eivät siihen
aikaan olleet mitään tavatonta. Koko Ranskassa, sen toisesta
äärestä toiseen, aateliston luonnoton arkatuntoisuus aiheutti mitä
järkyttävimpiä tapauksia siihen määrään saakka, että kohtuullisen
laskelman mukaan Henrik III:n ja Henrik IV:n hallitusaikana
kaksintaisteluvimma maksoi useamman aatelismiehen hengen kuin
kymmenen vuotta kansalaissotaa.

Kapteenin asunto oli hienosti sisustettu. Mergyn silmät, jotka
olivat tottuneet suurempaan yksinkertaisuuteen, kiintyivät ensinnä
kukikkaisiin silkkiuutimiin ja kirkkaanvärisiin mattoihin. Hän astui
huoneeseen jota hänen veljensä nimitti _rukoushuoneekseen_, sana
pukuhuone kun ei vielä ollut tullut käytäntöön. Erittäin siroin
puunleikkauksin koristeltu tamminen rukousjakkara, italialaisen
taiteilijan maalaama madonnankuva ja suurella puksipuun oksalla
koristettu vihkivesimalja tuntuivat olevan sopusoinnussa huoneen
hurskaan tarkoitusperän kanssa, kun taas mustalla damastilla verhottu
leposohva, venetsialainen peili, naisen muotokuva, aseet ja soittimet
olivat todistuksena omistajan hieman maailmallisista tavoista.

Mergy loi halveksuvan silmäyksen vihkivesimaljaan ja puksipuunoksaan,
jotka johdattivat surullisesti hänen mieleensä veljensä uskosta
luopumisen. Pieni lakeija toi makeisia, sokeroituja hedelmiä ja
valkoista viiniä; tee ja kahvi eivät olleet vielä käytännössä, ja
yksinkertaisille esivanhemmillemme korvasi viini kaikki moiset hienot
juomat.

Mergy käänsi, lasi kädessään, yhä uudelleen katseensa madonnasta
vihkivesimaljaan, ja vihkivesimaljasta rukousjakkaraan. Hän huokasi
syvään, ja katsoen leposohvalla välinpitämättömästi loikovaa veljeään
hän virkkoi:

-- Sinä siis olet aito paavilainen. Mitä äitimme sanoisi, jos hän
olisi täällä?

Se ajatus näkyi tekevän kapteeniin tuskallisen vaikutuksen. Hän
rypisti tuuheita kulmakarvojaan ja heilautti kättään ikäänkuin
pyytääkseen veljeään olemaan kajoamatta sellaiseen kysymykseen; mutta
tämä jatkoi säälimättömästi:

-- Onko mahdollista että sydämessäsi olet hylännyt sukumme uskon,
niinkuin olet tehnyt huulillasi?

-- Sukumme uskonko! Se ei ole koskaan ollut minun. Kuinka? minäkö
uskoisin honottavien pappiemme tekopyhiä saarnoja! -- minä!

-- Niinpä niin! ja parempi sitten on uskoa kiirastuleen, rippiin,
paavin erehtymättömyyteen! parempi on polvistua kapusiinimunkin
tomuisten sandaalien edessä. Tulee aika, jolloin et usko voivasi
syödä päivällistä lukematta parooni de Vaudreuil'n rukousta.

-- Kuulehan, Bernard, minä vihaan kaikkia väittelyitä, varsinkin
sellaisia, joissa on uskonnosta kysymys; mutta ennemmin tai myöhemmin
minun pitää selittää kantani sinulle. Ja kun nyt kerran olemme näin
pitkällä, niin saattakaamme asia päätökseen asti: tahdon puhua
sinulle aivan avoimesti.

-- Et siis usko kaikkiin paavilaisten järjettömiin juttuihin?

Kapteeni kohautti olkapäitään ja kilahdutti isoa kannustaan
laskiessaan toisen saappaansa koron putoamaan lattiaa vasten.

-- Paavilaiset! hugenotit! Taikauskoa molemmin puolin. En osaa
ollenkaan uskoa sitä, minkä järkeni osoittaa minulle mielettömäksi.
Meidän litaniamme ja teidän virtenne, samanlaista roskaa kaikki
tyyni. Kuitenkin, hän lisäsi hymyillen -- meidän kirkossamme saa
väliin kuulla hyvää musiikkia, kun taas teillä herkkä korva särkyy
siinä melussa.

-- Onpa se kaunis etu uskollasi, ja sepä se sitten hankkiikin
proselyyttejä.

-- Älä kutsu sitä minun uskokseni, sillä en usko siihen sen paremmin
kuin sinunkaan uskoosi. Siitä saakka kuin olen osannut ajatella omin
päin, siitä saakka kun olen osannut käyttää järkeäni...

-- Mutta...

-- Ei! Älä rupea pitämään saarnoja. Osaan kaikki ulkoa, mitä aiot
minulle sanoa. Onhan minullakin ollut toiveeni ja pelkoni. Luuletko
etten ole kynsin hampain ponnistellut säilyttääkseni lapsuuteni
onnekkaat harhauskot? Olen lukenut kaikki oppi-isämme etsiäkseni
sieltä lohdutusta epäilyksiini, jotka minua kammottivat, mutta ne
vain kasvoivat. Sanalla sanoen, en voinut enkä voi uskoa. Usko on
kallisarvoinen lahja, joka minulta on kielletty, mutta en mistään
hinnasta tahtoisi sitä riistää muilta.

-- Surkuttelen sinua.

-- Hyvä on, ja olethan oikeassa. Protestanttina en uskonut saarnaan;
katolilaisena en usko sen enempää messuun. Ja saakeli soikoon,
eivätkö meidän kansalaissotiemme julmuudet kykenisi juurineen
hävittämään lujintakin uskoa?

-- Ne julmuudet ovat vain ihmisten tekoja, ja ihmisten, jotka ovat
vääristelleet Jumalan sanan.

-- Se vastaus ei ollut sinun omasi; mutta sinun täytyy tyytyä siihen,
ettet vielä ole saanut minua vakuutetuksi. En voi ymmärtää teidän
Jumalaanne. Ja jos uskoisin, niin tekisin sen vain _toistaiseksi_,
kuten ystävämme Jodelle sanoo.

-- Kun molemmatkin uskonnot ovat sinulle niin yhdentekevät,
niin miksi sitten luovuit uskostasi ja tuotit niin suuren surun
omaisillesi ja ystävillesi?

-- Olen parikymmentä kertaa kirjoittanut isälleni selittääkseni
hänelle vaikutteeni ja puhdistautuakseni, mutta hän on heittänyt
kirjeeni tuleen, niitä edes avaamatta; hän on kohdellut minua
huonommin, kuin jos olisin tehnyt suuren rikoksen.

-- Äitini ja minä paheksuimme tätä liiallista ankaruutta; ja ilman
hänen käskyjään...

-- En tiedä mitä minusta lie ajateltu. Mutta siitä minä vähät!
Olipahan vaan muuan seikka, josta sain sen päähänpiston, jota aivan
varmaan en enää tekisi uudestaan, jos se nimittäin olisi kysymyksessä.

-- Oi! minä olen aina ajatellut että sinä sitä katuisit.

-- Minäkö sitä katuisin! En, sillä en usko että tein mitään huonoa
työtä. Kun sinä vielä olit koulunpenkillä ja opiskelit kreikkaa ja
latinaa, niin minä olin jo ottanut ylleni haarniskan ja valkean
olkavyön,[28] ja taistelin ensimmäisenä kansallis-sodassa. Teidän
prinssi Condé'nne, joka sai puolueenne tekemään niin monta virhettä,
teidän prinssi Condé'nne piti huolta teidän asioistanne, mikäli
rakkausjutuiltaan jouti. Eräs nainen rakasti minua, prinssi vaati
häntä minulta; minä kielsin, prinssistä tuli veriviholliseni. Siitä
pitäen hän teki parhaansa loukatakseen minua kaikin tavoin.

    "Ce petit prince si joli, Qui toujours baise sa mignonne."[29]

Hän osoitteli minua puolueensa uskonkiihkoilijoille, kuin mitäkin
vapaa-aatteista ja uskotonta hirviötä. Minulla oli vain yksi
rakastajatar, ja hänestä pidin minä kiinni. Uskottomuudesta puhuen...
minä jätin muut rauhaan ... miksi siis käydä minun kimppuuni?

-- En olisi koskaan voinut uskoa prinssin voivan ryhtyä niin rumaan
tekoon.

-- Hän on kuollut, ja te olette tehneet hänestä sankarin. Sellaista
on maailman meno. Hänellä oli hyviä ominaisuuksia, hän kuoli urhona,
olen antanut hänelle anteeksi. Mutta silloin hän oli mahtava, ja
köyhä aatelismies, kuten minä, olin hänen silmissään rikollinen, kun
uskalsin häntä vastustaa.

Kapteeni mittaili jonkun aikaa huoneen lattiaa, ja jatkoi sitten
äänellä, joka ilmaisi yhä kasvavaa mielenliikutusta:

-- Kaikki armeijan papit, kaikki sen tekopyhät olivat minulle
pian raivoissaan. Välitin yhtävähän heidän haukkumisistaan kuin
saarnoistaan. Eräs prinssin aatelismiehistä, hännystelläkseen häntä,
sanoi minua _raukaksi_ kaikkien päällikköjemme kuullen. Hän sai siitä
korvalleen, ja minä surmasin hänet. Armeijassamme tapahtui joka
päivä hyvinkin tusinanverran kaksintaisteluita, eivätkä kenraalimme
olleet niitä huomaavinaan. Mutta minuun nähden tehtiin poikkeus,
ja prinssi määräsi, että minun piti olla varoittavana esimerkkinä
koko armeijalle. Kaikkien ylimysten -- ja se minun täytyy myöntää --
amiraalin rukoukset hankkivat minulle armahduksen. Mutta prinssin
viha ei ollut tyydytetty. Jazeneuil'n taistelussa minä komensin
ratsuväkikomppaniaa; olin alusta alkaen ollut kahakassa mukana:
kahden pyssynluodin rikkoma haarniskani ja keihäänpiston lävistämä
vasen käsivarteni osoittivat, etten ollut säästänyt itseäni. Minulla
oli enää parikymmentä miestä ympärilläni, ja kokonainen pataljoona
kuninkaan sveitsiläisiä marssi vastaamme. Prinssi Condé käskee minua
hyökkäämään, pyydän häneltä kaksi komppaniaa saksalaisia ratsumiehiä...
ja hän sanoo minua pelkuriksi!

Mergy nousi ja tarttui veljensä käteen. Kapteeni jatkoi, silmät
vihasta säihkyen ja yhä jatkaen kävelemistään:

-- Hän sanoi minua pelkuriksi kaikkien kultavaruksisten
aatelismiesten kuullen, jotka muutamia kuukausia myöhemmin
hylkäsivät hänet Jarnacin luona ja jättivät surman suuhun. Uskoin,
että oli kuoltava, syöksyin sveitsiläisten kimppuun vannoen,
että jos sattuman kaupalla suoriutuisin leikistä hengissä, niin
en enää koskaan paljastaisi miekkaani niin vääryyttä haastavan
prinssin puolesta. Pahasti haavoituttuani ja pudottuani maahan
ratsuni selästä olin saamaisillani surman iskun, kun muudan Anjoun
herttuan aatelismiehistä, Béville, sama hupsu, jonka kanssa söimme
päivällistä, pelasti henkeni ja esitti minut herttualle. Minua
kohdeltiin hyvin. Janosin kostoa. Minua imarreltiin, pyydettiin
pyytämällä rupeamaan hyväntekijäni, Anjoun herttuan palvelukseen,
minulle toistettiin säe:

    Omne solum forti patria est, ut piscibus aequor.[30]

Näin harmikseni ja suuttumuksekseni protestanttien kutsuvan
muukalaisia isänmaahamme. Mutta miksi en sanoisi sinulle sitä ainoaa
syytä, joka minut sai tekemään lopullisen päätökseni. Tahdoin kostaa
ja rupesin katolilaiseksi siinä toivossa, että kohtaisin Condén
prinssin taistelukentällä ja saisin surmata hänet. Muuan kurja
pelkuri otti maksaakseen hänelle velkani. Se tapa, millä hän kaatui,
saattoi minut melkein unohtamaan vihani... Näin hänet verisenä,
sotilaitten häväistävänä; tempasin hänen ruumiinsa heidän käsistään
ja peitin sen viitallani. Olin ruvennut katolilaisten palvelukseen,
komensin erästä heidän ratsuväkieskadroonaansa, en voinut enää heitä
jättää. Onneksi uskon tehneeni entiselle puolueelleni muutamia
palveluksia; olen yrittänyt, mikäli vallassani oli, lieventää
uskonsodan vimmaa; minulle oli suotu onni pelastaa useita entisiä
ystäviäni.

-- Olivier de Basseville julistaa kaikkialla, että hänen on sinua
kiittäminen hengestään.

-- Olen siis katolilainen, George sanoi tyynemmällä äänellä. Se
uskonto on hyvinkin jonkin toisen veroinen sillä on niin helppo
tulla toimeen heidän tekopyhiensä kanssa. Katso tuota madonnankuvaa;
se on italialaisen kurtisaanin kuva, nuo teeskentelijät Ihailevat
hurskauttani ristiessään silmänsä tämän muka neitsyen edessä. Usko
minua, heistä suoriudun paljon helpommin kuin protestanttisista
papeistamme. Voin elää niinkuin tahdon, tekemättä hyvin helppoja
uhrauksia roskaväen mielipiteelle. No niin, pitää esim. käydä
messussa, menen sinne silloin tällöin katsomaan kauniita
naisia. Minulla pitää olla rippi-isä; saakeli, minulla on muuan
kunnon harmaaveli, vanha ratsumusketööri, jolta saan yhdellä
ekyltä rippitodistuksen, ja kaupan päälle hän vielä toimittaa
rakkauskirjeeni ripitettävilleen kaunottarille. Perhana vieköön!
eläköön messu!

Mergy ei voinut olla hymyilemättä.

-- Katsopas! jatkoi kapteeni, tuossa on messukirjani. Ja hän
heitti veljelleen samettikotelossa olevan, taidokkaasti sidotun
hopeahakasisen kirjan. Nuo "Hetket" ovat varmasti yhtä hyvät kuin
teidän rukouskirjanne.

Mergy luki kirjan selkämyksestä: _"Hetkiä hovissa"._

-- Hienoa työtä, hän sanoi ylenkatseellisesti ojentaen kirjan
takaisin veljelleen.

Kapteeni aukaisi sen ja antoi sen hymyillen hänelle takaisin. Mergy
luki silloin ensi sivulla: _Suuren Gargantuan, Pantagruel'in isän
perinkauhistuttava elämä, sepitti M. Alcofribas, Kvintessanssin_
tekijä.[31]

-- Siinä on vasta kirja! kapteeni huusi nauraen, panen enemmän arvoa
siihen kuin kaikkiin Geneven kirjaston jumaluusopillisiin teoksiin.

-- Sanotaan, että tämän kirjan tekijä oli perin tietorikas mies,
mutta hän ei ole käyttänyt oppiaan oikealla tavalla.

George kohautti olkapäitään.

-- Lue tämä kirja, Bernhard, ja sinä varmasti puhut siitä minulle
vielä jälkeenkinpäin.

Mergy otti kirjan, ja oltuaan hetkisen vaiti hän sanoi:

-- Olen pahoillani siitä että suuttumus, kylläkin oikeutettu, on
johdattanut sinut tekoon, jota jonain päivänä vielä varmasti tulet
katumaan.

Kapteeni painoi päänsä alas, ja hänen silmänsä, jotka olivat
kiintyneet hänen jalkainsa alla leviävään mattoon, tuntuivat tarkkaan
tutkivan sen kuvioita.

-- Mikä on tehty se on tehty, hän viimein virkkoi, tukahduttaen
huokauksen. Ehkäpä jonain päivänä taas palaan kuuntelemaan
protestanttista saarnaa, hän lisäsi iloisemmin. Mutta lopetetaan
tämä, ja lupaa ettet enää puhu minulle niin ikävistä asioista.

-- Toivon että oma harkintasi saa aikaan enemmän kuin minun puheeni
ja neuvoni.

-- Olkoon menneeksi! Puhutaanpa nyt sinun asioistasi. Missä aikeissa
sinä tulet hoviin?

-- Toivon itselläni olevan niin hyvät suositukset amiraalille, että
hän ottaa minut aatelismiestensä joukkoon sodassa, jota hän tulee
käymään Alankomaissa.

-- Huono suunnitelma. Aatelismiehen, joka tuntee rohkeutta
sydämessään ja miekan kupeellaan, ei pidä vapaasta tahdostaan ruveta
palvelijan asemaan. Tule vapaaehtoisena kuninkaan kaarteihin,
minun kevytaseisen ratsuväen komppaniaani esimerkiksi, jos niin
haluat. Saat ottaa osaa sotaretkeen, kuten me kaikkikin, amiraalin
päällikkyyden alaisena, mutta et ainakaan tarvitse olla kenenkään
käskyläisenä.

-- Minua ei ollenkaan haluta tulla kuninkaan kaartiin; tunnen aivan
vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Mielelläni tahtoisin olla sotilaana
sinun komppaniassasi, mutta isäni tahtoo, että otan osaa ensimmäiseen
sotaretkeeni amiraalin välittömien määräysten alaisena.

-- Siinäpä oikein taas tunnen teidät, herrat hugenotit. Te saarnaatte
yksimielisyyttä, ja te haudotte vanhoja vihoja pahemmin kuin me.

-- Kuinka niin?

-- No, kuningas on aina teidän silmissänne tyranni, _Ahab_, kuten
pappinne häntä nimittävät. Mitä sanonkaan? eihän hän ole edes
kuningas, vaan vallananastaja, ja _Ludvig XIII:n_ kuoleman jälkeen on
_Gaspard I_ Ranskan kuningas.[32]

-- Mitä huonoa pilaa!

-- Lopultakin on yhtä hyvä että olet vanhan Gaspard'in kuin
että olisit Guise'n palveluksessa; herra de Châtillon on suuri
sotapäällikkö, ja hänen johdollaan opit kyllä sotataitoa.

-- Hänen vihollisensakin pitävät häntä arvossa.

-- Eräs pistoolinlaukaus hänelle sentään ei ole minkään kunniaksi.

-- Hän on todistanut viattomuutensa, ja muuten hänen koko elämänsä on
ristiriidassa Poltrot'n kurjan salamurhan kanssa.

-- Tunnetko latinalaista sananpartta: Fecit cui profuit?[33] Ilman
sitä pistoolinlaukausta olisi Orleans ollut mennyttä.

-- Loppujen lisäksi se merkitsi vain yhtä miestä vähemmän
katolilaisten sotajoukossa.

-- Niin, mutta minkälaista miestä. Etkö ole sitten koskaan kuullut
seuraavaa kahta huonoa säettä, jotka hyvinkin ovat teidän virsienne
arvoiset:

    Autant que sont de Guisards demeurés
    Autant a-t-il en France de Mérés.[34]

-- Poikamaisia uhkauksia eikä mitään muuta. Jos olisi kerrottava
kaikki guiselaisten rikokset, niin siitä tulisi pitkä rekisteri.
Mutta arvaapas mitä minä tahtoisin tehdä palauttaakseni Ranskaan
rauhan, jos olisin kuningas. Minä panettaisin kaikki Guiset ja
Châtillon'it hyvään ja lujasti ommeltuun nahkasäkkiin, jonka suu
olisi sidottu kovasti kiinni, sitten minä heitättäisin heidät
järveen, sata naulaa rautaa painona siltä varalta ettei yksikään
pääsisi pelastumaan. Ja onpa vielä muutamia muitakin ihmisiä, jotka
tahtoisin pistää säkkiini.

-- Onpa onni, ettet ole Ranskan kuningas.

Keskustelu sai nyt iloisemman käänteen: niin hyvin valtiolliset
kuin uskonnollisetkin kysymykset jätettiin rauhaan, ja molemmat
veljekset kertoivat toisilleen kaikki pikku seikkailut, mihin he
olivat joutuneet sinä aikana, jona he olivat olleet erossa. Mergy
oli kylliksi suorasukainen kunnioittaakseen _Kultaisen Leijonan_
ravintolaa kertomuksellaan, hänen veljensä nauroi katketakseen
ja piti kovasti hauskaa hänen kahdeksantoista ekynsä ja hyvän
raudikkonsa menettämisen kustannuksella.

Läheisen kirkon kellot alkoivat kumahdella.

-- Hitto vieköön, kapteeni huudahti, mennäänpä tänä iltana messuun;
olen vakuutettu siitä, että se tulee sinua huvittamaan.

-- Kiitos vaan, mutta en vielä halua kääntyä katolilaiseksi.

-- Tule, hyvä ystävä, tänään on varmaankin veli Lubin'in saarnavuoro.
Hän on harmaaveli joka osaa tehdä uskonnon niin hauskaksi, että
hänellä on aina sankat joukot kuulijoita. Muuten mennee koko hovi
tänään Saint-Jacques-kirkkoon, kyllä sitä kannattaa olla katsomassa.

-- Ja onko rouva kreivitär de Turgis myös siellä, ja riisuuko hän
naamionsa?

-- Mutta tottakin, hän ei voi olla sinne tulematta. Jos tahdot pitää
varasi, niin älä unohda saarnan lopussa asettua kirkon ovelle ja
ojentaa hänelle vihkivettä. Siinä on vielä yksi katolisen kirkon
kauniita seremonioja. Voi kuinka monta kaunista kättä olenkaan
puristanut, kuinka monta rakkauskirjettä olenkaan niihin sujauttanut
ojentaessani vihkivettä!

-- En ymmärrä, mutta samainen vihkivesi minua niin inhottaa, etten
luule että mistään hinnasta pistäisin siihen sormiani.

Kapteeni keskeytti hänet purskahtamalla nauruun. Molemmatkin ottivat
viittansa ja läksivät Saint-Jacques-kirkkoon, jossa jo oli koolla
hieno ja lukuisa seura.



V.

Saarna


    "Bien fendu de gueule beau despêcheur d'Heures,
    beau desbrideur de messes, beau descrotteur de vigiles;
    pour tout dire sommairement: vrai moine si oncques
    en fut depuis que le monde moinant moina de moinerie."

                                         _Rabelais_.[35]

Kun kapteeni George ja hänen veljensä kulkivat halki kirkon
etsiäkseen mukavan paikan, joka olisi lähellä saarnaajaa, niin heidän
huomionsa kiintyi naurunremahduksiin, jotka kuuluivat sakastista;
he menivät sinne ja näkivät turpean miehen, jonka punoittavat
kasvot loistivat hilpeyttä; yllään oli hänellä Pyhän Fransiskuksen
munkkikunnan kaapu, ja hän oli hyvin vilkkaassa keskustelussa noin
puolentusinan nuoren, upeasti puetun miehen kanssa.

-- No, lapseni, kiirehtikää, naiset rupeavat käymään kärsimättömiksi,
antakaa minulle tekstini.

-- Puhukaa meille kepposista, joita nuo naiset tekevät miehilleen,
sanoi yksi nuorista miehistä, jonka George tunsi Bévilleksi.

-- Siitä aiheesta voisi puhua hyvinkin paljon, sen myönnän,
poikaseni, mutta mitäpä voisin sanoa, joka olisi yhtä hyvä, kuin
Pontoise'n papin saarna: "Minä heitän lakkini vasten sen kasvoja,
joka teistä on enimmin pettänyt miestään." Jonka perästä ei ollut
ainoatakaan naista koko kirkossa, joka ei olisi suojannut päätään
kädellään tai viitallaan, ikäänkuin iskua torjuakseen.

-- Voi! isä Lubin, sanoi toinen, olen tullut kuuntelemaan saarnaa
ainoastaan teidän vuoksenne, kertokaapa meille tänään jotain hauskaa,
puhukaa meille hiukan rakkauden synnistä, joka on niin kovin muodissa
nykyään.

-- Muodissako! niin, teidän keskuudessanne kyllä, hyvät herrat,
joilla on ikää vasta kaksikymmentäviisi vuotta, mutta minullahan sitä
on jo hyvästikin viisikymmentä. Minun ijälläni ei enää voi puhua
rakkaudesta. Olen unohtanut mitä se synti onkaan.

-- Älkää nyt joutavia, isä Lubin, te osaisitte jutella siitä nyt yhtä
hyvin kuin konsanaan, kyllä me teidät tunnemme.

-- Niin, puhukaapa irstaisuudesta, lisäsi Béville, kaikki naiset
varmaankin sanovat, että itsestänne saatte parhaan aiheen.

Fransiskaanimunkki vastasi tähän leikinlaskuun viekkaalla
silmäniskulla, jossa ilmeni ylpeyttä ja iloa siitä, että häntä
syytettiin nuorten ihmisten synnistä.

-- Ei, en tahdo saarnata siitä, koska hovimme kaunokaiset eivät
enää tahtoisi ripityttää itseään minulle, jos osottautuisin liian
ankaraksi siinä kohden ja suoraan puhuen, jos puhuisin siitä,
niin sillä vaan osottaisin kuinka voi tuomita itsensä ikiajoiksi,
minkävuoksi ... hetkisen mielihyvän vuoksi.

-- No niin!... Ahaa! tuossa on kapteeni. Kuulepas George, anna meille
saarnan teksti. Isä Lubin on lupautunut saarnaamaan ensimäisestä
aiheesta, jonka hänelle annamme.

-- Niin, sanoi munkki, mutta kiirehtikää, saakeli soikoon, sillä
minun pitäisi jo olla saarnastuolissa.

-- Hitto vieköön, isä Lubin, tehän olette yhtä hyvä kiroomaan kuin
kuningas.

-- Lyönpä vetoa, ettei hän kiroaisi saarnassaan, virkkoi Béville.

-- Miksi en, jos minua kerran niin haluttaisi? isä Lubin vastasi
häikäilemättömästi.

-- Lyön vetoa kymmenen pistoolia, ettette sitä uskaltaisi.

-- Kymmenen pistoolia! Olkoon menneeksi!

-- Béville, virkkoi kapteeni, minä tulen puolella mukaan vetoosi.

-- Ei, ei, tokasi tämä, tahdon yksinäni voittaa tältä kunnon
paterilta rahat, ja jos hän kiroaa, niin enpä lempo soikoon sure
kymmentä pistoliani, saarnamiehen kiroilemisesta kyllä kannattaa
maksaa kymmenen pistoolia.

-- Ja minä ilmoitan teille, että olen jo voittanut, sanoi isä Lubin,
aloitan saarnani kolmella kirouksella. Oih, te herrat aatelismiehet
luulette, että teille ainoastaan on kiroilemisen lahja annettu, koska
teillä on miekka kupeella ja sulkatöyhtö hatussa. Mutta saadaanpa
nähdä!

Niin jutellen hän läksi sakaristosta, ja vilauksessa hän oli
saarnastuolissa. Heti paikalla valtasi mitä syvin hiljaisuus kaikki
läsnäolijat.

Saarnamies silmäili saarnastuolissa ympärille pakkautunutta joukkoa
ikäänkuin etsiäkseen sitä, joka hänen kanssaan oli lyönyt vetoa,
ja kun hän oli huomannut tämän selkäänsä pilariin nojaten seisovan
aivan häntä vastapäätä, niin hän rypisti kulmakarvojaan, pisti kädet
puuskaan, ja alkoi vihan vallassa olevan miehen äänellä seuraavasti:

    Rakkaat veljet.

    Par la vertu! Par la mort! par le sang![36]

Hämmästyksen ja paheksumisen mumina keskeytti saarnaajan tai
pikemminkin täytti paussin, jonka hän tahallaan piti.

"... meidän Herramme vanhurskauden, kuoleman, ja veren kautta".

Harmaaveli jatkoi hyvin tekopyhällä nenä-äänellä, "me olemme
pelastetut ja lunastetut helvetistä".

Yleinen nauru keskeytti hänet toisen kerran. Béville otti kukkaronsa
vyöstään ja ravisteli sitä teeskennellen saarnaajaan edessä,
osoittaen siten myöntävänsä hävinneensä.

"Niinpä niin! Veljeni" -- jatkoi järkähtämätön veli Lubin, "olettepa
nyt kovin tyytyväisiä, eikö totta? _Olemme pelastetut ja helvetistä
lunastetut_. Kauniita sanoja, ajatelkaahan ei muuta kuin istutaan
vaan kädet ristissä ja iloitaan. Olemme päässeet tuosta ilkeästä
helvetin tulesta. Kiirastulesta puhuen, sehän on vaan kuin mikäkin
kynttilän polttama, joka paranee tusinan messun suitsutuksella. Ei
hätääkään, syökäämme, juokaamme, käykäämme porttojen tykönä".

"Voi mitä paatuneita syntisäkkejä te olettekaan! Siihen te vaan
luotatte! Mutta veli Lubinpa sanoo teille, että te teette laskunne
isäntää kuulematta.

"Te siis luulette, herrat kerettiläiset ja hugenotit, te siis
luulette että Vapahtajamme antoi itsensä ristiinnaulita pelastaakseen
teidät helvetin tulesta? Mikä tyhmyri! Niin, todellakin! sellaisen
roskaväen puolestahan hän kai vuodatti kalliin verensä! Sehän olisi
ollut, luvalla sanoen, samaa kuin jos olisi heittänyt _päärlyjä
sikojen eteen;_ mutta meidän herrammehan aivan päinvastoin, heitti
_siat päärlyjen_ eteen, sillä _päärlyt_ ovat meressä, ja meidän
Herramme heitti kaksituhatta _sikaa_ mereen. _Et ecce impeta abiit
totus grex praeceps in mare_.[37] Onnea matkalle, hyvät siat, ja
menkööt kaikki kerettiläiset samaa tietä".

Tässä puhuja yskäsi ja pysähtyi hetkiseksi katselemaan seurakuntaansa
ja nauttimaan siitä vaikutuksesta, jonka hänen kaunopuheisuutensa
teki uskovaisiin.

"Niin, herrat hugenotit, tehkää kääntymys ja kiiruhtakaa, muuten ...
vähät teistä! Te ette ole pelastetut ettekä helvetistä lunastetut:
lähtekää siis tiehenne saarnaani kuuntelemasta ja eläköön messu!

"Ja te, rakkaat veljeni katolilaiset, te hykertelette käsiänne
kieltänne lipoen ja ajatellen että olette jo paratiisin
esikartanoissa. Mutta jos totta puhutaan, niin pitempi matka on
hovista jossa elätte, paratiisiin, kuin (vaikka kulkisi oikotietäkin)
Saint-Lazaresta Saint-Denis'n portille.

"Herramme piina, kuolema ja veri ovat pelastaneet teidät ja
helvetistä lunastaneet... Niin kyllä, vapauttamalla teidät
perisynnistä, olkoon menneeksi; mutta Herra varjelkoon teitä, jos
saatana saa teidät uudelleen kynsiinsä! Ja minä sanon teille:
_Circuit quarens quem devoret_.[38]

"Oi rakkaat veljeni! Saatana on kerrassaan pirullinen miekkailija,
minä sanon teille täydessä totuudessa, että ankaria hyökkäyksiä hän
tekee meidän kimppuumme.

"Sillä niinpian kuin jätämme lapsenmekon ja saamme housut
jalkaamme, tarkoitan että kun olemme kylliksi varttuneet
tehdäksemme kuolemansyntiä, niin herra Saatana haastaa meidät
elämän Préaux-Clercs'ille. Aseet, jotka tuomme mukanamme, ovat
pyhät sakramentit: hänellä taas on kokonainen arsenaali: ne ovat
meidän syntimme, jotka ovat yhdellä haavaa sekä hyökkäys- että
puolustusaseita.

"On kuin näkisin hänen tulevan kaksintaistelupaikalle, _Ylensyöminen_
vatsansa ympärillä: se on hänen panssaripaitansa; _Laiskuus_ on
hänellä kannuksina; vyöllään on hänellä _Irstaus_, se on vaarallinen
miekka se, _Himo_ on hänen tikarinsa; _Ylpeyden_ hän pitää päässään
kuin sotilas kypäränsä; taskussaan on hänellä _Ahneus_ käytettäväksi
tarvittaessa; ja taas _Viha_ herjauksineen ynnä kaikki ne kuin siitä
seuraavat, on hänellä suussaan: josta havaitsette että hän on aseissa
hampaisiin saakka.

"Kun Jumala on antanut merkin, niin Saatana ei sano teille
ritarillisten kaksintaistelijain tavoin: Herrani, oletteko valmis?
vaan hän syöksyy kristityn kimppuun pää alas painettuna aivan
päistikkaa. Kristitty, joka huomaa että on saamaisillaan keskelle
vatsaansa _Ylensyömisen_ piston, torjuu sen _Paastolla_."

Tässä saarnaaja, tehdäkseen itsensä helpommin käsitettäväksi,
otti naulasta ristiinnaulitun kuvan ja alkoi sillä tehdä
miekkailuliikkeitä, iskien ja väistäen, kuten miekkailumestari tekee
floretillaan näyttääkseen vaikeata lyöntiä.

"Peräytyessään saatana antaa kristitylle ankaran _Vihan_ lyönnin,
sitten tehden _Ulkokultaisuuden_ valehyökkäyksen, hän antaa
kvarttinsa,[39] _Ylpeyden_ iskun. Kristitty ensin suojaa itsensä
_Kärsivällisyydellä_, sitten hän antaa _Ylpeydelle Nöyryyden_
vastaiskun. Ärtyneenä saatana antaa hänelle ensin _Irstaisuuden_
miekanpiston, mutta nähtyään sen menneen turhiin _Lihankidutuksen_
väistön kautta, syöksyy hän silmittömästi vastustajansa kimppuun,
yrittäen samalla kertaa _Laiskuuden_ jalkakampia ja _Himon_
tikarinpistoa, koettaessaan samalla syöstä _Ahneuden_ kristityn
sydämeen. Silloin pitää olla tarkka käsi, tarkka silmä. _Työllä_
suoriudutaan _Laiskuuden_ jalkakammista, _Himon_ tikarista
_Lähimmäisenrakkauden_ avulla (se on muuten hyvin vaikea vaisto,
veljeni); ja _Ahneuden_ piston voivat ainoastaan _Hyvät työt_ lyödä
syrjään.

"Mutta rakkaat veljet, kuinka monta on joukossanne, jota siten
terssissä[40] ja kvartissa ahdistetaan pistoilla ja lyönneillä ja
joka aina on valmiina väistämään kaikki vihamiehen hyökkäykset?
Useamman kuin yhden taistelijan olen nähnyt kaatuvan maahan, ja
silloin hän, jos ei heti paikalla turvaudu _Katumukseen_, on
mennyttä. Te luulette, te hoviväki, ja tätä viimeksimainittua keinoa
pitää käyttää ennemmin aikaiseen kuin myöhään, ettei _peccavi_[41]
ole pitkä lausua. Mutta voi kuinka moni kuoleva tahtookaan sanoa
peccavi, mutta ääni tyrehtyykin hänen saatua lausutuksi vain _pec!_
ja räiskis vaan, silloin vei paholainen sielun; menköön sitä hakemaan
kuka haluaa!"

Veli Lubin päästi vielä joksikin aikaa kaunopuheisuutensa
valloilleen ja kun hän lähti saarnatuolista, niin kauniin kielen
harrastaja olisi saattanut huomata, että hänen saarnansa joka oli
kestänyt vain tunnin, sisälsi mainitsemieni laisia hienoja ongelmia
kolmekymmentäseitsemän kappaletta samankaltaisia ja neronleimauksia
epäluvun. Katolilaiset niinkuin protestantitkin olivat yhtä
innokkaasti taputtaneet käsiään saarnamiehelle, joka jäi pitkäksi
aikaa saarnastuolin juurelle innokkaan joukon keskeen, joka tuli
kirkon kaikilta puolilta häntä onnittelemaan.

Saarnan kestäessä Mergy oli useita kertoja kysynyt, missä kreivitär
de Turgis oli, hänen veljensä oli tätä turhaan etsinyt silmillään.
Joko kaunis kreivitär ei ollut kirkossa, tai hän ehkä oli
piilottautunut ihailijoiltaan johonkin hämärään nurkkaukseen.

-- Toivoisinpa, Mergy virkkoi heidän mennessään ulos, toivoisinpa
että kaikki ne, jotka olivat tätä mieletöntä saarnaa kuuntelemassa,
saisivat hetikohta kuulla jonkun protestanttisen pappimme koruttomia
kehoitus- ja varoituspuheita.

-- Tuossa on kreivitär de Turgis, virkkoi kapteeni hänelle aivan
hiljaa, puristaen häntä käsivarresta.

Mergy käänsi päätään, ja näki läpi hämärän portaalin kulkevan,
nopeana kuin salama, erittäin upeasti puetun naisen, jota talutti
kädestä nuori vaaleaverinen, hoikka ja häiveröinen, veltonnäköinen
mies, jonka puku oli, ehkä tahallisesti, epäjärjestyksessä.
Väkijoukko avautui heidän edessään kiireesti ja ikäänkuin pelokkaana.
Tämä herrasmies oli juuri peloittava Comminges.

Mergy ehti hädin tuskin luoda silmäystäkään kreivittäreen. Hän
ei oikein voinut eroittaa tämän kasvonpiirteitä, ja kuitenkin ne
olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen; mutta Comminges hänestä oli
tuntunut perin vastenmieliseltä, hänen osaamatta selittää miksi.
Häntä närkästytti nähdessään niin heikonnäköisen miehen, joka jo oli
saavuttanut sellaisen kuuluisuuden.

-- Jos kreivitär -- hän ajatteli, sattumalta rakastaisi jotakuta
tästä joukosta, niin tuo inhottava Comminges surmaisi tämän! Hän on
vannonut tappavansa kaikki, joita tuo komea nainen rakastaa. -- Hänen
kätensä tarttui vaistomaisesti miekankahvaan, mutta heti samassa
häntä harmitti kiihkonsa. -- Mitäpä se minua kuitenkaan liikuttaa? En
kadehdi sen valloitusta, jota tuskin edes olen nähnytkään. Kuitenkin
nämä ajatukset olivat jättäneet hänen mieleensä kiusallisen tunteen,
ja koko matkan kirkosta kapteenin asuntoon hän pysyi vaiti.

He tapasivat illallispöydän katettuna. Mergy söi vain vähän, ja
heti kun ruoka oli korjattu pois, tahtoi hän lähteä takaisin
majapaikkaansa. Kapteeni suostui laskemaan veljensä menemään,
mutta otti tältä lupauksen että hän seuraavana päivänä asettuisi
lopullisesti hänen luokseen asumaan.

Ei tarvinne mainita, että Mergy veljeltään sai rahaa, hevosen
y.m.s., ja päälle päätteeksi tuli tietämään hoviräätälin sekä ainoan
kauppiaan, jolta aatelismies, joka tahtoi päästä naisten suosioon,
saattoi ostaa hansikkaansa, pitsiröyhelönsä ja kenkänsä.

Vihdoinkin, kun yö jo oli pimennyt sysimustaksi, hän palasi
majapaikkaansa kahden veljensä lakeijan seuraamana, jotka olivat
aseistetut pistooleilla ja tikareilla; sillä Parisin kadut olivat
niihin aikoihin, kello 8 jälkeen illalla vaarallisemmat kuin mitä
Sevillan ja Granadan välinen tie on vielä tänä päivänä.[42]



VI.

Puoluepäällikkö.


    "Norfolkin Jukka, et korskastasi hyödy,
    Herrasi Riku on ostettu ja myöty."

                _Shakespeare_, Richard III.

Palatessaan vaatimattomaan majapaikkaansa Mergy silmäili surullisesti
huoneen kulunutta ja nuhrautunutta kalustusta. Kun hän mielessään
vertaili huoneensa muinoin kalkilla valkaistuja, nyt savuttuneita ja
mustuneita seiniä juuri jättämänsä huoneuston loistaviin silkkisiin
seinäverhoihin; kun hän muisteli kaunista maalattua madonnankuvaa ja
näki edessään seinällä vain vanhan pyhimyskuvan, niin hänen päähänsä
pisti sangen häijy aatos. Tuo ylellisyys, tuo hienous, naisten ja
kuninkaan suosio, sanalla sanoen niin monet toivottavat seikat
olivat maksaneet Georgelle yhden ainoan sanan vain, sanan joka oli
hyvin helppo lausua, sillä riitti kun se vaan tuli huulilta, sydämiä
ja munaskuita ei siinä tutkisteltu. Heti samassa hänen mieleensä
muistuivat useitten protestanttien nimet, jotka uskostaan luopumalla
olivat päässeet kunniasijoille; ja kun paholainen on valmis
käyttämään kaikkea aseenaan, niin Mergyn mieleen juohtui vertaus
tuhlaajapojasta, mutta myös se omituinen moraali, että kääntyneestä
hugenotista iloittaisiin enemmän kuin hartaasta katolilaisesta.

Nämä ajatukset, jotka yhä uudestaan kaikenlaisissa erilaisissa
muodoissa aivankuin vaistomaisesti tulivat hänen mieleensä,
kiusasivat häntä ja herättivät hänessä inhoa. Hän otti geneveläisen
raamatun, joka oli kuulunut hänen äidilleen, ja luki sitä jonkin
aikaa. Rauhallisemmalla mielellä hän laski kirjan kädestään, ja
ennenkuin hän sulki silmänsä, hän mielessään vannoi elävänsä ja
kuolevansa isiensä uskossa.

Mutta huolimatta raamatun luvusta ja valasta Mergyn unet
kuvastivat päivän tapahtumia. Hän uneksi purppuranpunaisista
silkkiuutimista, kultaisesta pöytäkalustosta, sitten kuvat
vaihtuivat, miekat välkkyivät ja veri vuoti yhteen viinin kanssa.
Sitten madonnankuva alkoi hänen mieltään askarruttaa, se astui
ulos kehyksestään ja tanssi hänen edessään. Hän koetti painaa
mieleensä sen kasvonpiirteitä, ja silloin vasta hän huomasi että
sillä oli kasvoillaan musta naamio. Mutta voi sen tummansinisiä
silmiä ja valkeata ihoa, joka näkyi kahtena kapeana juovana naamion
aukoista...! Naamion siteet laukesivat, ja näkyviin tulivat
taivaallisen ihanat kasvot, mutta niiden hahmopiirteet olivat
epämääräiset; ne olivat kuin nymfin kuvainen väreilevässä vedessä.
Vaistomaisesti hän loi silmänsä alas, ja kun hän ne jälleen kohotti,
niin hän näki enää vain kauhean Comminges'n, verinen miekka kädessä.

Mergy nousi varhain, kannatti veljensä luo keveät matkakapineensa,
ja, kieltäytyen lähtemästä hänen mukanaan katsomaan kaupungin
nähtävyyksiä, hän läksi yksin Châtillon-palatsiin ojentaakseen
amiraalille isänsä hänelle antaman kirjeen.

Palatsin pihan hän tapasi ahdinkoon asti täynnä palvelijoita ja
hevosia, joiden keskitse hänellä oli täysi työ raivata itselleen
tie laajaan etuhuoneeseen, joka oli täynnä asepalvelijoita ja
hovipoikia, jotka, vaikkei heillä ollutkaan muita aseita kuin
miekkansa, yhtäkaikki muodostivat amiraalin ympärille mahtavan
suojelusvartion. Mustapukuinen ovenvartija vei, luodessaan silmäyksen
Mergyn pitsikaulukseen ja kultaketjuihin, jotka kapteeni oli tälle
lainannut, tämän mitään vastaväitteitä tekemättä heti saliin, jossa
hänen herransa oli.

Ylimyksiä, aatelismiehiä, protestanttisia pappeja, kaikkiaan yli
neljäkymmentä henkeä, kaikki paljain päin, seisoi kunnioittavassa
odotuksessa amiraalin ympärillä. Tämä oli hyvin yksinkertaisesti
puettu ja kokonaan mustissaan. Hän oli kookas varreltaan, mutta
hiukan kumara, ja hänen kaljulle otsalleen olivat sodan rasitukset
murtaneet useampia ryppyjä kuin vuodet. Pitkä valkoinen parta valui
rinnalle. Hänen poskensa, jotka jo luonnostaan olivat kuopallaan,
näyttivät sitä olevan vielä enemmän haavan vuoksi, jonka syvää
arpea hänen pitkät viiksensä eivät kyenneet kunnolla peittämään.
Montcontourin tappelussa oli pistoolinluoti lävistänyt hänen
poskensa ja murskannut useita hampaita. Hänen kasvojensa ilme oli
pikemminkin surullinen kuin ankara, ja sanottiin ettei sitten uljaan
Dandelot'n[43] kuoleman kukaan ollut nähnyt hänen hymyilevän.
Hän seisoi nojaten kättään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja
pohjapiirroksia, joiden keskestä kohosi näkyviin tavattoman iso
nelitaitteinen raamattu. Hammastikut, joita oli hajallaan karttojen
ja paperien joukossa, johdattivat mieleen tottumuksen, josta häntä
usein pilkattiin. Pöydän päässä istuvalla kirjurilla näytti olevan
täysi työ kirjoittaessaan kirjeitä, jotka hän heti antoi amiraalin
allekirjoitettaviksi.

Nähdessään tämän suuren miehen, joka uskolaistensa silmissä oli
enemmän kuin kuningas, sillä hänessä oli samaan henkilöön yhtyneenä
sankari ja pyhimys, Mergy tunsi niin suuren kunnioituksen valtaavan
mielensä, että hän Coligny'tä lähestyessään ehdottomasti notkisti
toisen polvensa. Amiraali, hämmästyneenä ja harmissaan tästä
tavattomasta kunnioituksen ilmaisusta, antoi hänelle merkin nousta ja
otti hieman kiivaasti kirjeen, jonka nuori intomielinen mies hänelle
ojensi. Hän silmäsi kirjeen sinetissä olevaa vaakunaa.

-- Se on vanhalta ystävältäni parooni de Mergy'ltä, hän virkkoi, ja
te, nuori mies, muistutatte häntä siinä määrin, että teidän täytyy
olla hänen poikansa.

-- Teidän ylhäisyytenne, minun isäni olisi toivonut, ettei hänen
korkea ikänsä olisi estänyt häntä tulemasta itse julkilausumaan
teille kunnioituksensa tunteet.

-- Hyvät herrat, Coligny sanoi kirjeen luettuaan ja kääntyen häntä
ympäröivien puoleen, saan esittää teille parooni de Mergyn pojan,
joka on taivaltanut yli sadan lieun matkan yhtyäkseen meikäläisiin.
Näyttää siltä, ettei meillä tule olemaan puutetta vapaaehtoisista
Flanderin retkellä. Hyvät herrat, pyydän teitä osoittamaan ystävyyttä
tätä nuorta miestä kohtaan, teillä kaikilla on mitä ylevin käsitys
hänen isästään.

Heti paikalla Mergy sai ojakseen parikymmentä syleilyä, ja yhtä moni
tarjosi hänelle palveluksiaan.

-- Joko olette ollut mukana sodassa, Bernard ystäväni? amiraali
kysyi. -- Oletteko koskaan kuullut pyssyjen pauketta?

Mergy vastasi punastuen, ettei hänellä vielä ole ollut onnea saada
taistella uskonsa puolesta.

-- Sanokaa itseänne pikemminkin onnelliseksi, nuori mies, kun ei
teidän ole ollut pakko vuodattaa omien kansalaistenne verta, sanoi
Coligny vakavasti; Jumalan kiitos, hän lisäsi huoaten, kansallissota
on lopussa, uskonto voi taas hengittää, ja, onnellisempana kuin
me, te paljastatte miekkanne ainoastaan kuninkaanne ja isänmaanne
vihollisia vastaan.

Sitten hän lausui, laskien kätensä nuoren miehen olalle:

-- Olen varma siitä, että te ette kiellä sitä sukua josta te
olette syntynyt. Isänne toivomuksen mukaan saatte ensin palvella
aatelismiesten joukossa; ja kun kohtaamme espanjalaiset, niin
vallatkaa heiltä sotalippu, ja heti teillä on kornetinpaikka
rykmentissäni.

-- Vannon teille, Mergy huudahti päättäväisellä äänellä, että ensi
kahakassa minusta tulee kornetti, tai sitten minun isälläni ei ole
enää poikaa.

-- Hyvä, reipas poikani, puhut kuin isäsikin puhui. Sitten hän kutsui
taloudenhoitajansa. -- Tässä on taloudenhoitajani, Samuel-mestari; ja
jos tarvitset rahaa, niin voit kääntyä hänen puoleensa.

Taloudenhoitaja kumarsi Mergylle, joka kiirehti kiittämään ja
kieltäytymään.

-- Isäni ja veljeni, hän virkkoi, varustavat kyllä minut runsaasti
kaikella mitä tarvitsen.

-- Veljenne...? kapteeni George Mergy, joka ensi sodan jälkeen luopui
uskostaan?

Mergy painoi surullisena päänsä alas. Hänen huulensa liikkuivat,
mutta ei voinut kuulla hänen vastaustaan.

-- Hän on oivallinen sotilas, amiraali jatkoi, mutta mitä rohkeus on
ilman jumalanpelkoa? Nuori mies, teillä on omaistenne keskuudessa
seurattava esikuva ja varottava esimerkki.

-- Koetan ottaa esimerkkiä veljeni mainehikkaista teoista ... enkä
hänen uskonmuutoksestaan.

-- No niin, Bernard, tulkaa usein käymään luonani, ja pitäkää minua
ystävänänne. Täällä te kylläkään ette ole missään hyvien tapojen
oppimiselle otollisessa paikassa, mutta toivon voivani temmata teidät
siitä pian pois viedäkseni teidät sinne, jossa voitte niittää kunniaa.

Mergy kumarsi kunnioittavasti ja vetäytyi takaisin amiraalia
ympäröivään piiriin.

-- Hyvät herrat, Coligny sanoi, ryhtyessään taas keskusteluun, jonka
Mergyn tulo oli keskeyttänyt, kaikilta suunnilta minulle saapuu hyviä
uutisia. Rouen'in murhamiehet ovat saaneet rangaistuksensa.

-- Mutta Toulouse'n eivät, sanoi vanha, synkän ja kiihkoisen näköinen
pappi.

-- Te erehdytte, hyvä herra. Olen juuri saanut siitä tiedon. Ja vielä
lisäksi, tasajakoinen[44] tuomioistuin on jo asetettu Toulouse'en.
Joka päivä hänen majesteettinsa soittaa meille, että oikeus on sama
kaikille.

Pappi pudisti päätään epäuskoisen näköisenä.

Valkopartainen, mustaan samettiin puettu vanhus huudahti:

-- Hänen oikeutensa on yhä sama, niin kylläkin! Châtillon'it,
Montmorency't ja Guise't Kaarle ja hänen arvoisa äitinsä tahtoisivat
tuhota yhdellä iskulla.

-- Puhukaa kunnioittavammin kuninkaasta; herra de Bonisson, Coligny
sanoi ankarasti. Unohtakaamme, unohtakaamme vihdoinkin viimein nuo
vanhat vihat. Älköön voitako sanoa, että katolilaiset noudattavat
paremmin kuin me jumalallista käskyä unohtaa kärsityt loukkaukset.

-- Isäni luiden kautta! se on heille helpompaa kuin meille, Bonisson
mutisi. Kaksikymmentäkolme marttyyrikuoleman kärsinyttä omaistani
eivät niin helposti häivy muististani.

Näin hän puhui katkerasti, kun kovin raihnainen ja vastenmielisen
näköinen ukko perin kulunut harmaa vaippa yllään astui saliin,
pujottelihe läpi tungoksen ja antoi Colignylle sinetillä suljetun
paperin.

-- Kuka te olette? tämä virkkoi murtamatta sinettiä.

-- Eräs ystävänne, vanhus vastasi käheällä äänellä. Ja hän meni
samassa tiehensä.

-- Näin tämän ukon tänä aamuna tulevan Guisein palatsista, sanoi yksi
aatelismiehistä.

-- Hän on taikuri, sanoi toinen.

-- Myrkyttäjä, virkkoi kolmas.

-- Guisen herttua on hänet lähettänyt myrkyttämään herra Amiraalin.

-- Minut myrkyttämään, virkkoi Amiraali olkapäitään kohauttaen, minut
myrkyttämään kirjeellä!

-- Muistakaa Navarran kuningattaren hansikkaita![45] Bonisson
huudahti.

-- Uskon yhtä vähän hansikkaiden kuin kirjeenkään myrkkyyn; mutta
uskon ettei Guisen herttua voi ryhtyä niin raukkamaiseen tekoon.

Hän aikoi avata kirjeen, kun Bonnisson heittäytyi hänen päälleen ja
tarttui hänen käsiinsä huutaen:

-- Älkää murtako sen sinettiä, taikka saatte hengittää kuolettavaa
myrkkyä!

Kaikki läsnäolijat tunkeutuivat amiraalin ympärille, joka koetti
vapautua Bonissonin otteesta.

-- Minä näen kirjeestä nousevan mustaa savua! huusi yksi ääni.

-- Heittäkää se pois! heittäkää se pois! kaikki huusivat yhteen
ääneen.

-- Päästäkää minut irti, senkin hupsut! sanoi amiraali koettaen
torjua heitä luotaan. Tässä voimankoetuksessa, joka hänellä oli
kestettävänä, paperi putosi lattialle.

-- Samuel, ystäväni! huudahti Bonisson, näyttäkää että olette hyvä
palvelija. Avatkaa tuo kirje, älkääkä antako sitä herrallenne
ennenkuin olette tullut vakuutetuksi siitä, ettei siinä ole mitään
epäilyttävää.

Se tehtävä ei ollut taloudenhoitajalle ollenkaan mieluisa. Mergy
otti arvelematta kirjeen maasta ja mursi sinetin. Samassa hän
huomasi seisovansa mukavasti tyhjän kehän keskessä, jokainen kun oli
vetäytynyt taaksepäin ikäänkuin olisi odottanut pommin räjähtävän
keskellä huonetta, mutta kirjeestä ei lähtenyt mitään tuomiota
tuottavaa kaasua, kukaan ei edes aivastanut. Niin pelätyssä käärössä
ei ollut mitään muuta kuin sangen likainen paperi, jossa oli muutamia
rivejä kirjoitusta.

Samat henkilöt jotka olivat olleet ensimmäisinä vetäytymässä syrjään,
lähestyivät nyt ensimmäisinä häntä nauraen, niinpian kuin kaikki
vaaran mahdollisuus oli hävinnyt.

-- Mitä tämä häikäilemättömyys merkitsee? Coligny huusi vihoissaan,
tempautuen vihdoinkin irti Bonissonin puristuksesta, kuinka
uskalletaan mennä minulle osoitettuja kirjeitä avaamaan.

-- Herra amiraali, jos tässä kirjeessä olisi sattumalta ollut niin
äkisti vaikuttavaa myrkkyä että se olisi tappanut teidät ja olisitte
tulleet sitä vetäneeksi henkeenne, niin olisi ollut parempi että
minunlaiseni nuori mies olisi joutunut sen uhriksi, kuin te, jonka
olemassaolo on uskollemme niin suuriarvoinen.

Ihastuksen muminaa kuului hänen ympärillään. Coligny puristi hänen
kättään liikutettuna ja sanoi hänelle suopeasti hetken hiljaisuuden
perästä:

-- Kun kerran teit sen että avasit tämän kirjeen, niin lue meille
mitä siinä seisoo.

Mergy luki heti seuraavat sanat:

    "Taivas on lännessä veristen ruskojen peitossa. Tähdet ovat
    taivaan vahvuudelta näkymättömiin hävinneet, ja tulisia miekkoja
    on ilmoissa nähty. Täytyy olla sokea, jos ei ymmärrä mitä nämät
    merkit ennustavat. Garpard! vyötä miekkasi kupeellesi, kiinnitä
    kannukset jalkaasi, taikka muutaman päivän perästä närhit
    nokkivat lihaasi."

-- Hän tarkoittaa närhillä Guiseja, sanoi Bonisson; siinä on pantu
sen nimen sijaan samalla kirjaimella alkava linnun nimi.[46]

Amiraali kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, eikä kukaan
virkkanut mitään, mutta ennustus oli ilmeisestikin tehnyt vaikutuksen
saapuvilla olijoihin.

-- Kuinka paljon onkaan Parisissa sellaisia ihmisiä jotka uskovat
kaikkia tyhmyyksiä! sanoi Coligny kylmästi. Eikös Parisissa sanota
olevan lähes kymmenentuhatta lurjusta, joiden ainoana elinkeinona on
ennustaminen?

-- Varoitusta sellaisenaan ei pidä halveksua, sanoi muudan jalkaväen
päällikkö. Guisen herttua on sanonut sangen julkisesti, ettei hän
nuku rauhassa ennenkuin on pistänyt miekkansa vatsaanne.

-- On niin helppo murhamiehen tunkeutua tänne asti, lisäsi Bonisson.
Teidän sijassanne menisin Louvreen ainoastaan haarniska ylläni.

-- No no, toveri hyvä, amiraali vastasi, eivät salamurhaajat käy
meidänlaistemme vanhojen sotilaiden kimppuun. He pelkäävät pahemmin
meitä kuin me heitä.

Hän keskusteli jonkun aikaa Flanderin sodasta ja uskonasioista. Useat
henkilöt jättivät hänelle anomuskirjoja kuninkaalle annettavaksi; hän
otti ne nopeasti vastaan, lausuen jokaiselle anojalle ystävällisiä
sanoja. Kello löi kymmenen, ja hän pyysi hattunsa ja hansikkaansa
mennäkseen Louvreen. Muutamat läsnäolijoista ottivat häneltä silloin
jäähyväiset, mutta suuri joukko seurasi häntä ollakseen hänen
saattueenaan ja vartiostonaan samalla kertaa.



VII.

Puoluepäällikkö.

(Jatkoa).


Huomatessaan veljensä, kapteeni huusi hänelle jo kaukaa:

-- No! Oletko nähnyt Gaspard I:n? Kuinka hän otti sinut vastaan?

-- Niin ystävällisesti, etten sitä unohda milloinkaan!

-- Sepä kovin hauskaa.

-- Oi George! mikä mies!

-- Mikä mies! Mies joka on melkein samanlainen kuin joku toinenkin;
jolla on vähän enemmän kunnianhimoa ja kärsivällisyyttä kuin
palvelijallani, puhumattakaan syntyperän erilaisuudesta. Hra de
Châtillon'in syntyperä on paljon tehnyt puolestaan hänen edukseen.

-- Hänen syntyperänsäkö hänelle on opettanut sotataidon, ja sekö
hänestä on tehnyt aikamme suurimman sotapäällikön?

-- Ei, tietenkään ei, mutta hänen ansionsa eivät ole voineet estää
häntä aina joutumasta häviölle. -- Mutta mitäs tyhjistä, jätetään
tuo. Tänään olet nähnyt amiraalin, se on oikein hyvä; kunnia sille
jolle kunnia tulee, ja niin piti käydäkin, että kävit ensiksi
osoittamassa kunnioitustasi herra de Châtillon'ille. Mutta nyt ...
tahdotko tulla huomenna metsästysretkelle? ja siellä minä esitän
sinut jollekulle, joka kyllä ansaitsee näkemisen vaivan; tarkoitan
Kaarlea, Ranskan kuningasta.

-- Minäkö tulisin mukaan kuninkaan metsästysretkelle!

-- Niinpä juuri, ja siellä sinä saat nähdä hovin kauneimmat naiset
ja hevoset. Madridin linnaan kokoonnutaan, ja meidän pitää olla
siellä hyvissä ajoin. Annan sinulle harmaantäplikkään hevoseni, ja
takaan ettei sinun tarvitse sitä kannustaa pysyäksesi aina koirien
kintereillä.

Palvelija antoi Mergylle kirjeen, jonka kuninkaan hovipoika oli juuri
tuonut, ja hän oli yhtä hämmästynyt kuin veljensäkin, kun näki, että
siinä oli kornetin valtakirja. Kuninkaan sinetti oli kiinnitetty
tähän kirjeeseen, joka sitäpaitsi oli laadittu erittäin siroon
huoliteltuun muotoon.

-- No mutta helkkari sentään! George huudahti, sepä suosio
tuli äkkiä! Mutta miten pirun tavalla Kaarle IX, joka ei tiedä
sinunlaistasi miestä maailmassa olevankaan, lähettää sinulle kornetin
valtakirjan?

-- Luulen, että minun on siitä kiittäminen herra amiraalia, Mergy
virkkoi. Ja hän kertoi silloin veljelleen salaperäisen kirjeen
tarinan, jonka hän oli niin urhoollisesti avannut. Kapteeni nauroi
makeasti seikkailun lopulle, ja pilkkasi häntä siitä säälimättä.



VIII.

Lukijan ja kirjan tekijän kaksinpuhelu.


Herra kirjailija, oi kuinka mainio tilaisuus teillä tässä onkaan
luoda kuvia! Ja mitä kuvia! Te olette aikeissa mennä Madridrin
linnaan hovin keskuuteen. Ja minkä hovin? Näytättehän sen meille,
tuon ranskalais-italialaisen hovin? Tutustuttakaa meidät, toiseen
toisensa perästä, kaikkiin niihin luonteisiin, jotka kohoavat yli
muitten. Kuinka paljon saammekaan oppia! ja kuinka mielenkiintoinen
täytyykään niin monen suuren henkilön keskuudessa vietetyn päivän
olla!

-- Voi arvoisa lukijani, mitä minulta pyydättekään? Toivoisin kovin
kykeneväni kirjoittamaan Ranskan historian; en tahtoisi sepittää
mitään taruja. Mutta sanokaapa minulle, miksi tahdotte minua
tutustuttamaan teitä ihmisiin, joilla ei ole määrä olla ollenkaan
mitään osaa romaanissani.

-- Mutta siinä te teette aivan väärin, ettette anna heidän näytellä
siinä mitään osaa. Mitä! Te muutatte minut vuoteen 1572, ja pyritte
sivuuttamaan niin monen huomattavan miehen kuvat! No niin, ei mitään
epäröimisiä eikä empimisiä. Alkakaa; minä annan teille ensimmäisen
lauseen: _Salongin ovi aukeni, ja näkyviin_...

-- Mutta, arvoisa lukija, Madridin linnassa ei ollut salonkia;
salongit tuota...

-- No niin! _Suuri sali oli täynnä väkeä ... j.n.e. jonka keskuudessa
huomattiin ... j.n.e._

-- Mitä siellä sitten pitäisi huomata?

-- No ensiksikin, Kaarle IX, hitto vieköön!

-- _Toiseksi?_

-- Seis nyt. Kuvatkaahan ensinnä hänen pukuaan, sitten saatte luoda
minulle kuvan hän ruumiillisesta ja vihdoin henkisestä olemuksestaan.
Kaikki romaanikirjoittajathan tekevät meidän päivinämme sillä tavalla.

-- Hänen pukunsako? Hän oli puettu metsästyspukuun, suuri
metsästystorvi kaulassa.

-- Olettepa kovin niukkasanainen.

-- Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee ... odottakaapas...
Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen
rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.

-- Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun
lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?

-- No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta
miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka
kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna.
Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli
alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret
silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän
puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu
_Pärttylin yötä_, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa
ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova
ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta
englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura
on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten
muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on
vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää
ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin
vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut
pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. -- Aivan varmasti te olette
nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette
katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut
esiintymisenne aivan varmaksi.

-- Entä Katariina di Medici?

-- Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut
häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä
kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan,
on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti
yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita
tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee
yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy
on sama, sanoopa hän sitten _Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta
vihatusta bearnittaresta?_ tai _Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa
napolilaiselle koiralleni!_

-- Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja.
Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista
ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.

-- Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin
missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? -- Tänä
kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat
tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.

-- Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille
Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies,
Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas
Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.

-- Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa
huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän
on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten.
Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen
keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä,
etenkin jos -- kuten toivon, -- ette ole metsästäjä.

-- Entä Margareetta?

-- Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.

-- Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de
Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld,
Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?

-- Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä
puhun teille ystävästäni Mergystä.

-- Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.

-- Pelkäänpä niin käyvän.



IX.

Hansikas.


Hovi oli Madridin linnassa. Leskikuningatar, odotti huoneessaan,
hovinaisensa ympärillään, että kuningas tulisi syömään aamiaista
hänen kanssaan ennen ratsaille nousemistaan; ja prinssien seuraamana
kuningas kulki hitaasti poikki huoneen, jossa olivat koolla kaikki
ne, joiden oli määrä seurata häntä metsästysretkelle. Hän kuunteli
hajamielisenä hovimiesten hänelle omistamia lauseita, ja vastasi
heille usein tylysti. Kun hän kulki ohi veljesparin, niin kapteeni
notkisti polvensa ja esitti uuden kornetin. Syvään kumartaen Mergy
kiitti hänen majesteettiaan kunniasta, jonka tämä juuri oli hänelle
osoittanut ennenkuin hän sen oli ansainnutkaan.

-- Ahaa, teistä siis isäni amiraali on puhunut minulle. Te olette
kapteeni Georgen veli?

-- Olen, sire.

-- Oletteko katolilainen, vai hugenotti?

-- Sire, olen protestantti.

-- Mitä siitä puhuin, sen sanoin vain uteliaisuudessani, sillä piru
minut periköön jos välitän niiden uskosta, jotka minua palvelevat
hyvin.

Sanottuaan nämä muistettavat sanat kuningas meni kuningattaren luo.

Jonkin hetken kuluttua tuli saliin joukko naisia, jotka näyttivät
panevan herrojen kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Puhun
ainoastaan yhdestä tämän hovin kaunottaresta, jossa niitä muuten
oli niin runsaasti -- tarkoitan kreivitär de Turgis'ta, joka tässä
kertomuksessa näyttelee suurta osaa. Hän oli puettu ratsastuspukuun,
joka oli samalla kertaa kevyt ja komea, eikä hän ollut vielä ottanut
naamiota kasvoilleen. Hänen loistavan valkean, mutta tasaisen
kalpean hipiänsä sai vielä enemmän pistämään silmään hänen pikimusta
tukkansa, hänen kauniisti kaareutuneitten kulmakarvainsa toiset päät
melkein koskettivat toisiaan ja ne antoivat hänen kasvoilleen kovan,
tai pikemminkin ylpeän ilmeen, silti vähintäkään vähentämättä hänen
piirteittensä kokonaisvaikutuksen suloa. Hänen suurissa sinisissä
silmissään saattoi aluksi huomata vain halveksuvan ylpeän ilmeen;
mutta vilkkaassa keskustelussa saattoi nähdä hänen silmäteriensä
suurenevan ja laajenevan kuin kissan silmien, hänen katseisiinsa
tuli tulta ja itserakkaimman narrinkin oli vaikeata jonkinkaan aikaa
vastustaa niiden taikamaista vaikutusta.

-- Kreivitär de Turgis! Kuinka kaunis hän on tänään? mumisi hoviväki.
Ja jokainen pyrki tunkeutumaan lähemmä nähdäkseen hänet paremmin.
Mergyn, joka sattui hänen tielleen, sai hänen kauneutensa niin
valtoihinsa, että hän jäi liikkumatonna paikoilleen, ja huomasi
väistää, tehdäkseen hänelle tilaa, vasta sitten, kun kreivittären
laajat silkkihihat hipaisivat hänen takkiaan.

Kreivitär huomasi hänen liikutuksensa, ehkäpä oli siitä
mielissäänkin, ja suvaitsi hetkiseksi luoda kauniit silmänsä Mergyn
silmiin, joka painoi ne heti alas polttavan punan kohotessa hänen
poskilleen. Kreivitär hymyili, ja ohi kulkiessaan pudotti toisen
hansikkaansa sankarimme jalkoihin, joka, seisten yhä vieläkin
liikkumatonna ja päästään pyörällä, ei älynnyt edes ottaa sitä
maasta. Heti kohta nuori, vaaleaverinen mies, (hän ei ollut kukaan
muu kuin Comminges) joka seisoi Mergyn takana, tyrkkäsi häntä
kovasti päästäkseen hänen eteensä, otti hansikkaan ja, suudeltuaan
sitä kunnioittavasti, antoi sen rouva de Turgis'lle takaisin.
Tämä, kiittämättä häntä siitä, kääntyi Mergy'hin, jota hän katseli
hetkisen, mutta musertavan ivallisesti, sitten virkkoi aivan ääneen,
huomatessaan hänen vieressään kapteeni Georgen:

-- Kapteeni, sanokaa minulle mistä tuo tomppeli on tullut?
Varmastikin hän on hugenotti, ainakin kohteliaisuudesta päättäen.

Yleinen nauru sai onnettoman, joka oli sen esineenä, lopullisesti
ymmälle.

-- Hän on veljeni, arvoisa rouva, George vastasi hiukan
hiljaisemmalla äänellä; hän on ollut Parisissa vasta kolme päivää,
eikä hän, kunniani kautta, ole sen kömpelömpi kuin mitä Launoy oli
ennenkuin te otitte huoleksenne hänen opettamisensa.

Kreivitär punastui hieman.

-- Kapteeni, tuo on ilkeätä pilaa. Älkää puhuko pahaa kuolleista. No
niin, antakaa minulle kätenne; minulla on teille jotain sanottavaa
erään naisen puolesta, joka ei ole teihin ollenkaan tyytyväinen.

Kapteeni tarttui kunnioittavasti hänen käteensä ja vei hänet
kaukaiseen ikkunakomeroon, mutta kävellessään kreivitär vielä kerran
kääntyi katsomaan Mergy'tä.

Ollessaan vielä kokonaan kauniin kreivittären lumoissa, jota hän
paloi halusta katsoa ja johon hän ei uskaltanut luoda silmiään,
Mergy tunsi itseään keveästi lyötävän olalle. Hän kääntyi ympäri ja
näki parooni de Vaudreuil'n joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet
syrjään voidakseen hänelle puhua -- kuten hän sanoi tarvitsematta
pelätä kenenkään tulevan keskeyttämään.

-- Hyvä ystäväni, parooni sanoi, olette vielä aivan outo täällä, ja
ehkä ette tiedä kuinka tulee olla ja elää?

Mergy katsoi häntä kummastuneen näköisenä.

-- Teidän veljenne ei ole nyt vapaana eikä voi antaa teille neuvoja;
jos sallitte, niin minä teen sen hänen asemastaan.

-- En tiedä, herra parooni, kuka...

-- Teitä on kovasti loukattu, ja nähdessäni teidät tässä miettivässä
asennossa luulen että epäilemättä ajattelette keinoja saadaksenne
kostaa.

-- Kostaa? Mergy kysyi, punastuen silmänvalkuaisiaan myöten.

-- Eikö tuo pikku Comminges tyrkännyt teitä vastikään kovasti. Koko
hovi on nähnyt tapauksen, ja se odottaa, että otatte sen hyvin
pahaksenne.

-- Mutta, Mergy virkkoi, eihän ole mitään tavatonta että salissa,
joka on täynnä väkeä, joku vahingossa sattui minua tyrkkäämään.

-- Herra de Mergy, minulla ei ole sitä kunniaa, että tuntisitte minut
hyvin, mutta veljenne on hyvä ystäväni, ja hän saattaa teille sanoa,
että koetan mikäli suinkin mahdollista täyttää sen jumalallisen
määräyksen, että loukkaukset on unohdettava. En tahtoisi sotkea
teitä ilkeään riitaan, mutta samalla uskon velvollisuuteni olevan
sanoa teille, ettei Comminges tyrkännyt teitä _erehdyksessä_. Hän
tyrkkäsi teitä, koska tahtoi teitä häväistä; ja vaikka hän ei olisi
teitä nykäissytkään, niin hän kuitenkin on loukannut teitä; sillä
ottaessaan maasta rouva de Turgis'n hansikkaan, hän anasti itselleen
oikeuden, joka kuului teille. Hansikas oli teidän edessänne,
_ergo_[47] teillä _yksin_ oli oikeus ottaa se maasta ja antaa
takaisin sen omistajalle. Mutta katsokaapas, kääntykääs, niin voitte
nähdä salin perällä Comminges'n joka osoittaa teitä sormellaan ja
pilkkaa teitä.

Käännyttyään Mergy huomasi Comminges'n, jolla oli viisi kuusi nuorta
miestä ympärillään, ja joille hän kertoi nauraen jotain, mitä nämä
näyttivät uteliaina kuuntelevan. Ei mikään osoittanut, että olisi
siinä ryhmässä ollut hänestä kysymys, mutta Mergy tunsi rakastettavan
neuvonantajansa sanojen johdosta kovasti sydäntyvänsä.

-- Tahdonpa mennä häntä puhuttelemaan metsästysretken perästä, ja
kyllä minä hänelle...

-- Ei! älkää koskaan lykätkö moisen hyvän päätöksen täytäntöönpanoa;
te muuten vihoitatte Jumalaakin paljon vähemmän, jos annatte
vihamiehellenne haasteen heti loukkauksen tapahduttua, kuin
jos tekisitte sen vasta sitten, kun teillä jo on ollut aikaa
harkita asiaa. Kiivastuksissanne, joka on ainoastaan heikkouden
synti, te määräätte, milloin ja missä kohtaatte vastustajanne
taistellaksenne hänen kanssaan; ja jos te sitten taistelette,
niin teette sen ainoastaan välttääksenne suurempaa, nimittäin
sanassaanpysymättömyyden syntiä. Mutta minähän unohdan, että puhun
protestantille. Oli miten oli, sopikaa heti kohtaamisesta hänen
kanssaan; minä saatan teidät heti puheisiin hänen kanssaan.

-- Toivon, ettei hän kieltäydy esittämästä minulle anteeksipyyntöään,
jonka hän on velvollinen minulle tekemään.

-- Mitä siihen tulee, niin älkää pettäkö itseänne, toveri hyvä.
Comminges ei ole koskaan sanonut: _olen ollut väärässä_. Muuten hän
on kovin hieno mies, joka antaa teille täyden hyvityksen.

Mergy ponnisti voimansa hillitäkseen mielenliikutuksensa ja
saadakseen kasvonsa välinpitämättömän näköisiksi.

-- Jos minua kerran on solvaistu, niin minun täytyy saada hyvitystä.
Ja olipa se millaista tahansa, niin kyllä minä osaan sen vaatia
itselleni.

-- Oivallista, kelpo ystäväni; ilolla näen urhoollisuutenne, sillä
teille ei ole tietymätöntä, että Comminges on meidän paraimpia
miekankäyttäjiämme. Hitto soikoon! siinä on aatelismies, joka osaa
käyttää aseita. Hän on Roomassa nauttinut Bromballan opetusta, eikä
pirukaan enää tahtoisi taistella hänen kanssaan.

Näin puhuessaan hän katsoi tarkkaavasti Mergyn hieman kalpeita
kasvoja; tämä kuitenkin näytti olevan enemmän kiihdyksissään
kärsimästään loukkauksesta kuin peloissaan sen seurauksista.

-- Olisin mielelläni todistajananne tässä jutussa, mutta paitsi sitä,
että käyn tänään ehtoollisella, niin on herra de Rheincy'n ja minun
väliseni asia vielä keskeneräinen, enkä voi taistella ketään muuta
kuin häntä vastaan.[48]

-- Olen teille kiitollinen, hyvä herra; pahimmassa tapauksessa voi
veljeni ruveta todistajaksi.

-- Kapteeni, jos kuka ymmärtää tämänlaatuiset asiat. Odotellessamme
menen hakemaan Comminges'n luoksenne, jotta saatte selittää hänelle
asianne.

Mergy kumarsi, ja seinään päin kääntyen hän rupesi mielessään
sommittelemaan taisteluhaasteensa sanamuotoa ja koetti saada
kasvoilleen senmukaisen ilmeen.

Kaksintaisteluvaatimuksen voi tehdä tavallaan sirosti ja hienosti,
minkä taidon saattaa, kuten niin monen muunkin, saavuttaa tottumuksen
kautta. Sankarillamme oli nyt ensimäinen _juttunsa_, ja niinpä hän
tunsikin asemansa hieman tukalaksi; mutta tällä hetkellä häntä ei
peloittanut niinkään paljon se, että voisi saada miekanpiston kuin
että hän voisi sanoa jonkin sanan, joka ei ollut aatelismiehen arvon
mukaista. Tuskin hän oli saanut päässään muovailluksi lujan, mutta
kohteliaan lauseen, kun parooni de Vaudreuil hänen kainaloonsa
tarttuessaan sai hänet unohtamaan sen samassa silmänräpäyksessä.

Comminges sanoi, hattu kädessään ja kumartaen nenäkkään kohteliaasti,
ytelän imelällä äänellä:

-- Tahdotte puhutella minua, herrani?

Suuttumus nostatti veret Mergyn poskille; hän vastasi oitis ja
lujemmalla äänellä kuin mitä hän olisi osannut toivoakaan:

-- Olette käyttäytynyt minua kohtaan sopimattomasti, ja minä toivon
saavani teiltä hyvitystä.

Vaudreuil nyökkäsi hyväntahtoisesti päätään. Comminges oikaisihe,
ja, pannen kätensä puuskaan, siihen aikaan hyvän maun tällaisissa
tapauksissa ehdottomasti vaatimaan asentoon, sanoi hyvin verkkaan ja
juhlallisesti:

-- Te olette hyökkäävänä puolena, hyvä herra ja minulla on
puolustajana oikeus valita aseet.

-- Mainitkaa vaan mitä pidätte sopivana.

Comminges näytti miettivän hetkisen.

-- Estoe[49] on hyvä ase, hän virkkoi, mutta haavat voivat rumentaa,
ja meidän ijällämme, hän lisäsi hymyillen, ei ollenkaan huvita
näyttäytyä rakastajattarelleen arpi keskellä naamaa. Pistomiekka
tekee sitävastoin vain pienen reiän, mutta se on kyllä aivan riittävä
(ja hän hymyili vieläkin). Valitsen siis pistomiekan ja tikarin.

-- Hyvä on, Mergy sanoi. Ja hän otti askeleen lähteäkseen pois.

-- Hetkinen vielä! Vaudreuil huudahti, te unohdatte sopia
kohtauspaikasta ja ajasta.

-- Pré-aux-Clercs'illä kaikkien hovimiesten on tapana tavata
toisensa; ja jos teillä ei ole jotain muuta paikkaa, josta
erikoisesti pidätte?...

-- Pré-de-Clercs'illä, olkoon menneeksi.

-- Mitä aikaan tulee, niin ... en nouse ennen kahdeksaa, syistä joita
minun ei tarvinne mainita ... ymmärrätte varmaan, mitä tarkoitan. En
mene maata _kotonani tänä iltana_, voin olla Pré'llä vasta yhdeksän
maissa.

-- Kello yhdeksän siis.

Luodessaan silmänsä toisaalle Mergy huomasi sangen lähellä itseään
kreivitär de Turgis'n, joka oli jättänyt kapteenin keskustelemaan
erään toisen hovinaisen kanssa. Saattaa aavistaa, että sankarimme
tämän pahan jutun aiheuttajan nähdessään pakoitti kasvonsa vieläkin
arvokkaamman ja teeskennellyn huolimattoman näköisiksi.

-- Jo jonkin aikaa on ollut tapana taistella punaisiin housuihin
puettuna. Jos ei teillä satu olemaan sellaisia valmiina, niin lähetän
teille parin niitä. Niissä ei veri näy, ja se on siistimpää.

-- Minusta se on lapsellista, Comminges vastasi.

Mergy hymyili sangen väkinäisesti.

-- No niin, hyvät ystävät, virkkoi silloin parooni de Vaudreuil, nyt
ei enää muuta kuin sovitaan vaan sekundanteistanne ja kolmansista
miehistänne.[50]

-- Herra de Mergy on vasta tullut hoviin, Comminges virkkoi, ja
ehkäpä hänelle tuottaisi vaikeuksia _kolmannen miehen_ hankkiminen;
siispä minä, auliudesta häntä kohtaan, tyydyn vain yhteen todistajaan.

Mergy veti, vaikka vähän vaivaloisesti, huulensa hymyntapaiseen.

-- Eipä saattaisi olla kohteliaampi, parooni sanoi. Ja onpa
todellakin hauska olla tekemisissä niin mukautuvaisen aatelismiehen
kuin herra de Comminges'in kanssa.

-- Kun tarvitsette pistomiekkaa, joka on saman pituinen kuin
minunkin, Comminges taas puuttui puheeseen, niin suosittelen teille
Laurentia, Kultaisen Auringon omistajaa Ferronnerle-kadulta; hän on
kaupungin paras asekauppias. Sanokaa vaan hänelle että tulette minun
lähettämänäni, niin kyllä hän varustaa teidät hyvin.

Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri ja palasi aivan tyynenä takaisin
nuorten miesten ryhmään, josta hän vastikään oli lähtenyt.

-- Onnittelen teitä herra Bernard, Vaudreuil virkkoi; te suoriuduitte
hyvin taisteluvaatimukseistanne. Toden perästä, oikein hyvin!
Comminges ei ole tottunut kuulemaan sellaista puhetta. Häntä
peljätään kuin kuolemaa, etenkin sen perästä kun hän surmasi suuren
Canillacin; sillä mitä Saint-Michel'iin tulee, jonka hän tappoi
kaksi kuukautta sitten, niin siitä hän ei saanut suurtakaan kunniaa.
Saint-Michel ei kuulunut taitavimpiin, kun taas Canillac oli jo
surmannut viisi kuusi aatelismiestä saamatta naarmuakaan. Hän
oli opiskellut Napolissa Borellin johdolla, ja sanotaan Lansacin
kuollessaan jättäneen hänelle perinnöksi salaisen piston, jolla hän
teki niin paljon pahaa. Mutta totta puhuen Canillac oli, Vaudreuil
jatkoi kuin itsekseen, ryöstänyt Auxenen kirkon ja heittänyt maahan
pyhät rippileivät; ei olekaan kumma että hän siitä sai rangaistuksen.

Mergy, jota mokomat yksityiskohdat olivat omiaan kaikkea muuta
kuin huvittamaan, arveli kuitenkin olevansa pakoitettu jatkamaan
keskustelua pelosta ettei vaan Vaudreuil'in päähän voisi pälkähtää
hänen rohkeuttaan loukkaava epäluulo.

-- Kaikeksi onneksi, hän virkkoi, en ole ryöstänyt ainoatakaan
kirkkoa enkä kuuna päivänä kajonnut pyhiin rippileipiin; minulla on
siis yksi vaara vähemmän.

-- Vielä minun pitää antaa teille yksi neuvo. Kun mittelette
miekkojanne Comminges'n kanssa, niin varokaa visusti erästä hänen
temppuaan, joka maksoi kapteeni Tomason hengen. Hän huudahti, että
hänen miekkansa kärki oli poikki. Tomaso kohotti silloin miekkansa
päänsä yläpuolelle, odottaen iskua; mutta Comminges'n miekka oli
aivan ehyt, sillä se tunkeutui jalkaa vaille kädensuojusta myöten
Tomason rintaan, jonka tämä tuli jättäneeksi suojattomaksi, kun ei
osannut odottaa pistoa. Mutta tehän käytätte pistinmiekkoja, ja
silloin on vähemmän vaaraa.

-- Koetan tehdä parhaani.

-- Ei, kuulkaapas vielä! Valitkaa tikari jossa on luja kädensuojus;
se on kovin hyvä iskua väistäessä. Näettehän tämän arven vasemmassa
kädessäni? sen sain kun eräänä päivänä läksin liikkeelle ilman
tikaria. Nuori Tallard ja minä olimme joutuneet riitaan, ja kun ei
minulla ollut tikaria, niin luulin jo menettäväni vasemman käteni.

-- Entä haavoittuiko hän? Mergy kysyi hajamielisen näköisenä.

-- Tapoin hänet, kiitos pyhälle Maurille, suojeluspyhimykselleni
tekemäni lupauksen. Varatkaa myöskin liinavaatetta ja nukkaa
mukaanne, se ei suinkaan ole pahemmaksi. Ei sitä aina kuole niin
siihen paikkaan. Tekisitte myös viisaasti, jos asettaisitte miekkanne
messun ajaksi alttarille. Mutta tehän olette protestantti. Vielä yksi
sana. Älkää pitäkö sitä kunniallenne käypänä, vaikka peräytyisittekin
jonkun askeleen; päinvastoin, pankaa hänet liikkumaan; kun hän ei
pääse hengähtämään, niin koettakaa saada hänet hengästymään, ja kun
saatte otollisen tilaisuuden, niin hyvä isku rintaan, ja mies on
maassa.

Hän olisi vielä kauvankin antanut yhtä hyviä neuvoja, jos ei
ilmoille kajahtava kova torventoitotus olisi ilmaissut että kuningas
nousi ratsaille. Kuningattaren huoneuston ovi avautui, ja heidän
majesteettinsa suuntasivat kulkunsa kohti rappusia.

Kapteeni George, joka juuri oli heittänyt hyvästi naiselleen, palasi
veljensä luo, ja sanoi tälle iloisesti, lyöden häntä olalle:

-- Kautta messun, sinä olet oikea onnenpoika! Katsoppas tätä sievää
poikaa, jolla on viikset kuin kissalla! hän kun vaan näyttäytyy,
niin kaikki naiset ihan hullaantuvat häneen. Tiedätkös kun
kaunis kreivitär äsken juuri puhui kanssani sinusta kokonaisen
neljännestunnin? No niin, rohkeutta vaan. Ratsasta metsästyksen
aikana aina hänen rinnallaan, ja ole niin kohtelias ja huomaavainen
kuin osaat. Mutta mikä piru sinua vaivaa? voisi sanoa että olet
sairas, naamasi on venähtänyt pitemmäksi kuin roviolla poltettavan
protestanttisen papin. Ei, perhana vieköön, iloinen sinun pitää olla!

-- Minua ei suurestikaan haluta lähteä mukaan metsästykseen, ja
tahtoisin...

-- Jos ette tule mukaan, niin Comminges luulee teidän pelkäävän
kohdata häntä.

-- Olkoon sitten, Mergy sanoi vieden kätensä polttavalle otsalleen.
Hän arveli että oli parempi odottaa metsästysretken päättymistä
ennenkuin hän uskoisi seikkailunsa veljelleen. Mikä häpeä! hän
ajatteli, jos rouva de Turgis luulisi minun pelkäävän ... jos hän
ajattelisi, että pian tapahtuvan kaksintaistelun ajatteleminen estää
minua nauttimasta metsästyksestä!



X.

Metsästys.


    Oikea silkkinapin teurastaja! Kaksintaistelija,
    kaksintaistelija! Ylimys parasta kantalajia,
    mies, joka a:sta o:hon tuntee miekkailun perusteet.
    Ah! nuo taivaalliset passadot, temput ja puntit...

                     _Shakespeare_, Romeo ja Julia.

Uljailla hevosilla ratsastavia, komeasti puettuja naisia ja
aatelismiehiä kuhisi suurin joukoin linnan pihan joka kulmalla.
Torventoitotukset, koirien ulvonta, ratsastajien meluavat
leikkipuheet muodostivat kaikki yhdessä metsästäjän korvalle
suloisen, mutta jokaiselle muulle ihmiskorvalle inhottavan melun.

Mergy seurasi veljeään koneellisesti pihaan, ja, tietämättä itsekään
miten hän huomasi joutuneensa kauniin kreivittären lähelle, joka jo
oli ottanut naamion kasvoilleen ja noussut tulisen andalusialaisen
ratsun selkään, mikä kuopi maata jalallaan ja pureskeli kärsimätönnä
kuolaimiaan; mutta kreivitär tuntui istuvan tämän hevosen selässä,
jota hillitessä tavallisella ratsastajalla olisi ollut täysi työ,
yhtä vapaasti kuin kotonsa lepotuolissa.

Kapteeni lähestyi häntä, ollen kiristävinään andalusialaisen suitsien
leukavitjasia.

-- Tässä on veljeni, hän virkkoi ratsastajattarelle puoliääneen,
mutta kuitenkin niin kovasti, että Mergy sen kuuli. Kohdelkaa
lempeästi poikaparkaa; hän sai eräänä vissinä päivänä siipeensä
nähtyään teidät Louvressa.

-- Olen jo unohtanut hänen nimensä, kreivitär vastasi jotenkin
tylysti. Mikä se olikaan?

-- Bernard. Huomaatteko, arvoisa rouva, että hänen olkavyönsä on
samanvärinen kuin teidän nauhanne?

-- Osaako hän ratsastaa?

-- Sen saatte itse päättää.

Hän tervehti kreivitärtä ja riensi erään kuningattaren seuranaisen
luo, jota hän oli jonkin aikaa hienostellut. Puolittain kumartuneena
yli tämän satulan kaaren ja käsi hevosen suitsissa, kapteeni piankin
unohti sekä veljensä että tämän kauniin ja ylpeän seuralaisen.

-- Te tunnette Comminges'n, herra de Mergy? rouva de Turgis kysyi.

-- Minäkö, rouva kreivitär...? hyvin vähän, Mergy sopersi
vastaukseksi.

-- Mutta puhuittehan hänen kanssaan vastikään!

-- Se oli ensi kerta.

-- Luulen arvanneeni mitä hänelle sanoitte. Ja naamion alta hänen
silmänsä tuntuivat tahtovan lukea mitä Mergyn sielun pohjalla liikkui.

Eräs nainen, joka tuli puhuttelemaan kreivitärtä, keskeytti Mergyn
suureksi tyydytykseksi heidän keskustelunsa, joka saattoi hänet
omituisesti pyörälle päästään. Kuitenkin hän yhä seurasi kreivitärtä,
tietämättä liioin miksi; ehkäpä häntä halutti hiukan kiusata
Comminges'ia, joka piti häntä kauempaa silmällä.

Lähdettiin ulos linnasta. Hirvi ajettiin liikkeelle, ja se tunkeusi
metsään; koko metsästysseurue seurasi perässä, ja, voimatta olla sitä
jonkin verran ihmettelemättä, Mergy saattoi panna merkille kuinka
taitavasti rouva de Turgis ohjaili hevostaan ja kuinka urheasti hän
antoi sen hypätä yli kaikkien tielle sattuvien esteiden. Mergy sai
kiittää berberiläisen hevosensa hyvyyttä siitä ettei hänen tarvinnut
erota kreivittärestä; mutta hänen suureksi kiusakseen ja harmikseen
seurasi tätä myöskin kreivi de Comminges, joka oli yhtä hyvä
ratsastaja kuin hänkin; ja huolimatta vinhan nopeasta laukasta sekä
erikoisesta tarkkaavaisuudesta jolla hän piti silmällä metsästyksen
kulkua, kreivi puhutteli usein ratsastajatarta Mergyn hiljaisuudessa
kadehtiessa hänen ketteryyttään ja huolettomuuttaan sekä varsinkin
hänen kykyään puhua huvittavasti tyhjänpäiväisistä asioista, jotka
varmaankin, päättäen vastenmielisyydestä, jota ne hänessä herättivät,
huvittivat kreivitärtä. Muuten ei kumpikaan kilpailija pitänyt, jalon
kilpailun kannustamana, yhtään aitaa kylläksi korkeana, ei yhtään
ojaa kyllin leveänä heitä pysäyttämään, ja toisenkin kerran he olivat
vähällä taittaa niskansa.

Yhtäkkiä kreivitär erosi metsästäjien parvesta ja kääntyi
lehtokujaan, joka muodosti kulman sen kanssa mitä pitkin kuningas ja
hänen seurueensa olivat ratsastaneet.

-- Mitä te teette? Comminges huudahti, tehän joudutte pois jäljiltä;
ettekö kuule haukkua ja torvia tältä suunnalta?

-- No niin! menkää te toista lehtokujaa pitkin; kuka teitä estää?

Comminges ei vastannut mitään, vaan seurasi kreivitärtä. Mergy teki
samoin, ja kun he olivat painuneet metsään muutaman sadan askeleen
verran, niin kreivitär hiljensi hevosensa käyntiä. Comminges hänen
oikealla ja Mergy vasemmalla puolellaan tekivät myöskin heti samoin.

-- Teillä on hyvä sotaratsu, herra de Mergy, Comminges sanoi; siinä
ei näy hikipisaraakaan.

-- Se on berberiläinen, jonka muuan espanjalainen möi veljelleni.
Tuossa on jälellä merkki miekaniskusta, jonka se sai Montcontourissa.

-- Olette kai ollut mukana sodassa? kreivitär kysyi Mergyltä.

-- En, arvoisa rouva.

-- Ette siis ole kertaakaan saanut pyssynkuulaa?

-- En, rouva.

-- Ettekö miekaniskuakaan?

-- En sitäkään.

Mergy luuli huomaavansa että kreivitär hymyili. Comminges kohotteli
viiksiään kovin pilkallisen näköisenä.

-- Ei mikään niin pue nuorta aatelismiestä kuin kaunis haava; vai
mitä te siitä sanotte, rouva kreivitär?

-- Kyllä, jos se on oikealla tavalla saatu.

-- Mitä te oikealla tavalla saadulla tarkoitatte?

-- Niin, haava on kunniaksi, jos se on saatu taistelutantereella;
mutta kaksintaistelussa ei asianlaita ole enää sama; en tunne mitään
halveksittavampaa.

-- Herra de Mergy on, niin luulen, puhunut teille ennen ratsastusta.

-- Ei ole, kreivitär virkkoi kuivasti.

Mergy ohjasi hevosensa Comminges'n viereen.

"Hyvä herra", hän virkkoi tälle aivan hiljaa, "niinpiankuin olemme
jälleen tavanneet metsästysseurueen, niin voimme mennä korkeaan
vesakkoon, ja siellä minä toivoakseni voin näyttää, etten suinkaan
tahdo välttää kohtausta teidän kanssanne."

Comminges katsoi häntä ilmein, jossa kuvastui samalla kertaa sääliä
ja hyväätuulta.

-- Niinpä tietenkin, tahdon kyllä teitä uskoa, hän vastasi; mutta
mitä minulle tekemäänne ehdotukseen tulee, niin en voi siihen
suostua. Emmekä ole mitään moukkia, että tappelisimme aivan yksin;
ja ystävämme, joiden on määrä olla siinä mukana, eivät antaisi
milloinkaan anteeksi sitä, ellemme olisi odottaneet heitä.

-- Kuten teitä haluttaa, herra kreivi, Mergy sanoi. Ja hän palasi
taas rouva de Turgis'n rinnalle, jonka hevonen oli päässyt muutaman
askeleen edelle. Kreivitär ratsasti pää rinnalle painuneena, ja hän
näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. He tulivat kaikki kolme koko
ajan vaiti ollen, tienristeykseen, jossa heidän kulkemansa lehtokuja
päättyi.

-- Eikö se ole metsästystorvi, joka nyt kuuluu? Comminges kysyi.

-- Minusta se tuntuu tulevan vesakosta vasemmalta kupeeltamme.

-- Kyllä, kyllä se on torvi, ja vielä bolognalainen. Hitto olkoon
jos se ei ole ystäväni Pompignanin torvi. Ette voi uskoa, herra de
Mergy, mikä ero on bolognalaisella ja sellaisella torvella, jommoisia
viheliäiset Parisin käsityöläiset valmistavat.

-- Tämä kuuluu kaukaa.

-- Ja minkälainen kaiku siinä on! Kuinka se on täyteläinen! Sen
kuullessaan koirat unohtavat juosseensa kymmenen peninkulmaa.
Tietäkääs, totta puhuen ei missään muualla tehdä mitään kunnollista
kuin Italiassa ja Flanderissa. Mitä arvelette tästä valloonilaisesta
kauluksesta? Se sopii hyvästi metsästyspukuun; minulla on vaikka
miten paljon kauluksia ja röyhelöitä; joita pidetään tanssiaisissa;
mutta niin yksinkertainen kuin tämä kaulus onkin, niin luuletteko
että sitä osattaisi kirjailla Parisissa? ei ensinkään. Olen tilannut
sen Bredasta. Jos tahdotte, niin pyydän erään Flanderissa olevan
ystäväni lähettämään niitä teille... Mutta... (Hän keskeytti
lauseensa purskahtaen nauruun). Kuinka olenkaan hajamielinen! Herra
Jumala! en enää ajatellutkaan sitä!

Kreivitär pysäytti hevosensa.

-- Comminges, metsästäjät ovat edessänne, ja torventoitotuksesta
päättäen on hirvi viimeisillään.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, kaunis rouva.

-- Ettekö te tahdo olla mukana usuttamassa koiria sen kimppuun?

-- Tietystikin; muutenhan meidän maineemme metsästäjinä ja
ratsastajina on mennyttä.

-- No niin! täytyy pitää kiirettä.

-- Niin, hevoset ovat nyt saaneet jo hengähtää. Antakaa siis meille
lähtömerkki.

-- Minä, olen väsynyt, minä jään tänne. Herra de Mergy jää pitämään
minulle seuraa. No, lähtekää.

-- Mutta...

-- Pitääkö se teille sanoa kahdesti? Kannustakaa hevostanne.

Comminges jäi liikkumatonna palkalleen; hänen kasvoilleen kohosi
puna, ja hän katsoi vuoroin Mergy'tä vuoroin kreivitärtä raivostuneen
näköisenä.

-- Rouva de Turgis on kahdenkeskisen kohtauksen tarpeessa, hän sanoi
katkerasti hymyillen.

Kreivitär ojensi kätensä kohti vesakkoa, josta päin torven ääni
kuului, ja teki kreiville sormenpäillään hyvin merkitsevän liikkeen.
Mutta Comminges ei näyttänyt olevan vieläkään halukas väistymään
kilpailijansa tieltä.

-- Teille näyttää pitävän puhua selvää kieltä. Jättäkää meidät, herra
de Comminges, teidän läsnäolonne kiusaa minua. Ymmärrättekö nyt minua?

-- Täydelleen rouva, hän vastasi raivoissaan. Ja hän lisäsi
hiljemmin: Mutta mitä tähän sievään sydänkäpyseen tulee, niin ... hän
ei ole kauan teitä huvittamassa. Hyvästi, herra de Mergy, näkemiin!
Hän lausui nämä viimeiset sanat erikoisen mahtipontisesti ja sitten
hän, kannustaen kovasti hevostaan, kiiti pois täyttä laukkaa.

Kreivitär pysäytti hevosensa, joka tahtoi seurata toverinsa
esimerkkiä, pakoitti sen kulkemaan käyden, ja ratsasti ensin
äänetönnä, kohottaen silloin tällöin päätään ja katsoen Mergy'tä,
kuin olisi hän aikonut tätä puhutella, ja sitten taas kääntäen
silmänsä hänestä pois, häpeissään siitä, ettei hän keksinyt sopivaa
lausetta päästäkseen asiaan käsiksi.

Mergy luuli olevansa pakoitettu alkamaan.

-- Olen hyvin ylpeä, arvoisa rouva, siitä etuoikeudesta, jonka olette
minulle suonut.

-- Herra Bernard ... osaatteko käyttää aseita?

-- Kyllä, rouva, hän vastasi kummastuneena.

-- Mutta minä tarkoitin, että osaatteko niitä käyttää hyvästi ...
oikein hyvästi.

-- Aatelismieheksi sangen hyvin, ja miekkailunopettajaksi varmaankin
huonosti.

-- Mutta siinä maassa, jossa me asumme, käyttävät aatelismiehet
paremmin aseitaan kuin vartonaiset opettajat.

-- Tosiaankin, olen kuullut sanottavan, että heistä monet tuhlaavat
asesaleissa aikaa, jonka he voisivat käyttää paremmin muuhun.

-- _Paremminko?_

-- Niin, epäilemättä. Eikö ole parempi jutella naisten kanssa, hän
sanoi hymyillen, kuin hikoilla itsensä läpimäräksi miekkailusalissa.

-- Sanokaapas minulle, oletteko jo useinkin taistelleet?

-- En koskaan, Herrankiitos, arvoisa rouva. Mutta miksi nämä
kysymykset?

-- Painakaa kerta kaikkiaan mieleenne, ettei koskaan pidä
kysyä naiselta, miksi hän tekee niin tai niin; ainakin se on
hyvinkasvatettujen aatelismiesten tapaista.

-- Koen noudattaa sitä, sanoi Mergy hienosti hymyillen ja kumartuen
hevosensa kaulan puoleen.

-- Siis ... mitä te teette huomenna?

-- Huomennako?

-- Niin; älkää olko kummastuksissanne.

-- Arvoisa rouva...

-- Vastatkaa minulle, minä tiedän kaikki; vastatkaa minulle, hän
huudahti ojentaen kätensä Mergy'tä kohti kuningatarmaisin liikkein.
Kreivittären sormenpää hipaisi Mergyn hihaa ja sai hänet värähtämään.

-- Teen parhaani, hän sanoi viimein.

-- Pidän vastauksestanne, sen antaja ei ole pelkuri eikä
tappelupukari. Mutta tiedätte varmaan, että ensi kokeessanne tulette
tekemisiin hyvin pelättävän miehen kanssa.

-- Minkäs sille voi? Olen silloin varmaankin kovin ymmällä, niinkuin
olen nytkin, hän lisäsi hymyillen; en ole koskaan nähnyt muita kuin
pelkkiä talonpoikaisnaisia, ja ensi kokeessani hovissa joudun olemaan
kahden kesken Ranskan hovin kauneimman naisen kanssa.

-- Puhukaamme vakavasti. Comminges on tämän hovin, jossa on
niin runsaasti salamurhaajia, paras miekankäyttäjä. Hän on
raffineerattujen kuningas.

-- Niin sanotaan.

-- No niin, ettekö te ole yhtään levoton?

-- Sanon vielä kerran, että teen parhaani. Ei pidä koskaan vaipua
epätoivoon, kun on hyvä miekka ja ennen kaikkea Jumalan apu mihin
turvata.

-- Jumalan apu! kreivitär keskeytti halveksuvan näköisenä; ettekö te
ole hugenotti, herra de Mergy?

-- Olen, tämä vastasi vakavasti, kuten hänen aina oli tapana tehdä
kun häneltä sellaista kysyttiin.

-- Te olette siis vielä suuremmassa vaarassa kuin joku muu.

-- Ja miksi?

-- Panna alttiiksi henkensä, se ei ole mitään, mutta te panette
alttiiksi enemmän kuin henkenne -- sielunne.

-- Te päättelette, arvoisa rouva, oman uskontonne käsityskannan
mukaan; minun käsityskantani on lohdullisempi.

-- Te leikitte turmiollista leikkiä. Kokonainen ijäisyys kärsimyksiä
yhdellä arpapelin heitolla; ja teillä on kaikki mahdollisuudet hävitä!

-- Joka tapauksessa olisi asia sama; sillä jos kuolisin huomenna
_katolilaisena_, niin kuolisin _kuolemansynnissä_.

-- Nuo ovat kovia sanoja, ja ero on suuri, hän huudahti, hiukan
kiihdyksissään siitä että Mergy esitti vastaväitteen, joka oli
johdettu hänen omasta uskostaan; meidän opettajamme kyllä selittävät
teille...

-- Niin! epäilemättä, sillä hehän selittävät kaikki, arvoisa rouva;
he ottavat itselleen vapauden, rohkenevat muutella evankeliumia omien
houreittensa mukaan. Esimerkiksi...

-- Jättäkäämme tuo. Ei voi hetkeäkään puhella hugenotin kanssa hänen
rupeamatta heti toistamaan raamatun sanoja.

-- Sen teemme siksi että me sitä luemme, kun taas teidän pappinnekaan
eivät sitä tunne. Mutta vaihdetaan puheenaihetta. Luuletteko että
hirvi tällä hetkellä on jo saavutettu?

-- Olette siis kovin kiintynyt uskoonne?

-- Tehän aloitatte, rouva.

-- Te uskotte sen hyväksi?

-- Paljon enemmänkin, uskon sen olevan parhaimman, ainoan hyvän;
muuten muuttaisinkin uskoa.

-- Teidän veljenne kyllä muutti.

-- Hänellä oli erikoiset syynsä ruvetakseen katolilaiseksi; minulla
on omani pysyäkseni protestanttina.

-- Kaikki he ovat uppiniskaisia ja kuuroja järjen äänelle! kreivitär
huudahti vihastuneena.

-- Tänään vielä sataa, Mergy sanoi katsoen taivasta.

-- Herra de Mergy, se ystävyys, jota tunnen veljeänne kohtaan, ja se
vaara, johon antaudutte, herättävät mielenkiintoani teitä kohtaan.

Mergy kumarsi kunnioittavasti.

-- Te kerettiläiset, te ette usko ollenkaan pyhäinjäännöksiin?

Mergy hymyili.

-- Ja uskotteko saastuvanne niihin koskiessanne? kreivitär
jatkoi... Te kieltäytyisitte niitä kantamasta niinkuin meidän
roomalaiskatolilaisten on tapana tehdä.

-- Se tapa meistä meikäläisistä tuntuu ainakin hyödyttömältä.

-- Kuunnelkaahan. Muudan serkkuni sitoi kerran pyhäinjäännöksen
metsäkoiran kaulaan, sitten hän ampui sitä kahdentoista askeleen
päästä raehaulipanoksella.

-- Ja koira kuoli?

-- Siihen ei sattunut ainoatakaan haulia.

-- Sepäs suuremmoista! soisinpa totisesti itselläni olevan moisen
pyhäinjäännöksen.

-- Todellakin! -- -- ja te pitäisitte sitä?

-- Epäilemättä; -- -- kun kerran pyhäinjäännös varjeli koiran, niin
sitä suuremmalla syyllä. Mutta vielä eräs seikka, onko sitten varma
että kerettiläinen on koiran arvoinen ... katolilaisen omistaman
koiran, tietenkin.

Häntä kuuntelematta rouva de Turgis avasi ripeästi kiinteän pukunsa
ylhäältä ja otti poveltaan esiin pienen hyvin litteän rasian, joka
riippui mustassa nauhassa.

-- Kas niin, hän virkkoi, te olette luvannut minulle kantavanne sitä.
Voitte antaa sen minulle takaisin jonakin päivänä.

-- Jos vaan voin, niin varmasti.

-- Mutta kuulkaa, pidättehän sitä huolellisesti? Ei mitään
pyhyydenloukkausta! Pitäkää siitä oikein hyvä huoli!

-- Sehän on teiltä, arvoisa rouva.

Kreivitär antoi pyhäinjäännöksen Mergylle, joka sen otti ja ripusti
kaulaansa.

-- Katolilainen olisi kiittänyt kättä, joka hänelle antaa tämän pyhän
talismanin.

Mergy tarttui kreivittären käteen ja aikoi viedä sen huulilleen.

-- Ei, ei, nyt on liian myöhä jo.

-- Ajatelkaahan sitä tarkoin; ehkei minulle suoda koskaan enää
sellaista onnea!

-- Ottakaa hansikkaani, rouva de Turgis sanoi ojentaen Mergylle
kätensä.

Ottaessaan hansikkaan Mergy luuli tuntevansa kreivittären keveästi
puristavan hänen kättään. Hän painoi tulisen suudelman tämän
kauniille valkoiselle kädelle.

-- Herra Bernard, kreivitär sanoi äänellä jossa ilmeni liikutusta,
oletteko loppuun saakka itsepäinen, ja eikö ole olemassa mitään
keinoa joka teihin tehoaisi? Käännyttehän lopulta katolilaiseksi,
minun vuokseni?

-- Mutta minä en sitä voi tietää, Mergy vastasi nauraen. Se nyt
ainakin on varmaa, ettei ainakaan kukaan muu kuin te saa minua
käännytetyksi.

-- Sanokaa minulle suoraan ... jos nainen ... joku ... joka olisi
osannut ... kreivitär pysähtyi.

-- Joka olisi osannut?...

-- Niin ... eikö ... rakkaus, esimerkiksi? Mutta olkaa suora puhukaa
minulle vakavasti.

-- Vakavastiko? Ja Mergy koetti tarttua taaskin hänen käteensä.

-- Niin eikö rakkaus, jota tuntisitte toiseen uskontoon lukeutuvaa
naista kohtaan, eikö se rakkaus saisi teitä kääntymään? Jumala
käyttää kaikenlaisia välikappaleita.

-- Ja te tahdotte että vastaan teille suoraan ja vakavasti?

-- Vaadin sitä.

Mergy painoi päänsä kumaraan ja epäröi. Itse asiassa hän koetti
keksiä karttelevaa vastausta. Rouva de Turgis ratsasti jonkin matkaa
hänen edelleen, eikä hän huolinut pyrkiä taas hänen rinnalleen.
Toiselta puolen taas hänen maatiaisomatuntonsa oli hirveän herkkä ja
arka, hän kun oli ollut hovissa vasta muutamia tunteja.

-- Nyt kuulen koiria usutettavan otuksen kimppuun, kreivitär äkkiä
huudahti, odottamatta vastausta joka oli niin vaikea antaa. Hän
sivalsi ratsuraipallaan hevostaan, ja lähti heti ratsastamaan täyttä
laukkaa; Mergy seurasi häntä, mutta saamatta häneltä osakseen
ainoatakaan katsetta tai sanaa.

Kädenkäänteessä he olivat saavuttaneet metsästysseurueen.

Hirvi oli ensin syöksynyt keskelle lammikkoa, josta sitä oli ollut
vähän vaikea saada karkoitetuksi. Useat ratsastajat olivat hypänneet
maahan, ja temmaten käteensä pitkät seipäät he olivat eläinparan
pakoittaneet uudelleen alkamaan juoksunsa. Mutta veden viileys oli
vienyt sen viimeisetkin voimat. Se nousi lammikosta läähättäen, kieli
riipuksissa ja juosten epäsäännöllisin hyppäyksin. Koirat sitävastoin
tuntuivat käyneen kahta kiihkeämmiksi. Vähän matkan päässä
lammikosta hirvi näytti, tuntiessaan että sille kävi mahdottomaksi
pelastautua pakenemalla, ponnistavan viimeiset voimansa, se asettui
selin paksuun tammeen ja ryhtyi urhoollisesti tappelemaan koirien
kanssa. Ensimmäiset, sen kimppuun käyneet singahtivat ilmaan vatsa
auki repäistynä; yhden hevosen ja sen ratsastajan otus töytäisi
nurinniskoin maahan. Käytyään varovaisemmiksi miehet, hevoset ja
koirat asettuivat laajaan kehään hirven ympärille, uskaltamatta
kuitenkaan mennä sen uhkaavan sarvikruunun ulottuville.

Kuningas hyppäsi reippaasti hevosen selästä, meni suoraan tammen
taakse metsästyspuukko kädessään, ja löi kädenselällään hirven
polvinivelen poikki. Hirvi päästi valittavan äänen ja kaatui heti
kumoon. Samassa silmänräpäyksessä oli parikymmentä koiraa sen
kimpussa. Niitä riippui kiinni sen kurkussa, turvassa ja kielessä,
eikä se päässyt liikahtamaankaan. Suuret kyyneleet valuivat sen
silmistä. -- Naiset tänne! huusi kuningas.

Naiset tulivat lähemmä; melkein kaikki he olivat laskeutuneet alas
ratsujensa selästä.

-- Kas siinä saat, senkin _parpaillot_, kuningas sanoi pistäen
upolleen puukkonsa hirven kupeeseen, ja hän käänsi terää haavassa
saadakseen sen suuremmaksi. Veri pursui koskena esiin ja ryvetti
kuninkaan kasvot, kädet ja vaatteet.

_Parpaillot_ oli haukkumasana jota katolilaiset usein käyttivät
merkitsemään kalvinisteja. Tämä sana sekä tapa millä se oli lausuttu
herättivät useissa vastenmielisyyttä, kun toiset taas ottivat sen
vastaan kättentaputuksin.

-- Kuningas on ihan kuin mikäkin teurastaja, sanoi verrattain
äänekkäästi ja inhoten amiraalin vävy, nuori Téligny.

Rakastavaiset sielut, jommoisia on erittäinkin hovissa, eivät
jättäneet toimittamatta mietelausetta hallitsijan korviin, joka ei
sitä unohtanut.

Nautittuaan kyllikseen hirven sisälmyksiä ahmivien koirien
tarjoamasta miellyttävästä näystä hovi läksi takaisin Parisiin.
Matkalla Mergy kertoi veljelleen kärsimästään loukkauksesta ja
taisteluhaasteesta, joka oli ollut siitä seurauksena. Kaikki neuvot
ja varoitukset jäivät turhiksi, ja kapteeni lupasi tulla seuraavana
päivänä hänen mukaansa.



XI.

Raffineerattu ja Pré-aux-Clercs.


    For one of us must yield his breath
    Ere from the field on foot we flee.[51]

         (The duel of Stuart and Wharton).

Huolimatta metsästyksen tuottamasta väsymyksestä Mergy vietti
suureksi osaksi unettoman yön. Polttava kuume saattoi hänet
heittelehtimään vuoteellaan ja kiihdytti epätoivoisesti hänen
mielikuvitustaan. Tuhannet seikat, joilla oli sangen vähän tekemistä
häntä odottavan tapauksen kanssa tai olivat sille ihan vieraitakin,
kiusasivat häntä ja rasittivat hänen aivojaan; useammin kuin yhden
kerran hän kuvitteli mielessään, että hänen tuntemansa kuumeenpuuska
oli ainoastaan kovan sairauden alkua, joka muutamassa hetkessä
puhkeisi ilmi ja kahlehtisi hänet vuoteeseen. Miten kävisi silloin
hänen kunniansa? mitä ihmiset sanoisivat? mitä sanoisivat etenkin
sekä rouva de Turgis että Comminges? Hän olisi antanut paljon, jos
olisi voinut kiirehtiä taistelun määrähetkeä.

Kaikeksi onneksi hän päivän koitteessa tunsi verensä tyyntyvän, ja
hän ajatteli vähemmän kiihoittuneena häntä odottavaa kohtausta.
Hän pukeutui tyyneesti, vieläpä jossain määrin tavallista
huolellisemminkin. Hän kuvaili mielessään, kuinka kaunis kreivitär
kiiruhtaisi tappelupaikalle ja tapaisi hänet siellä lievästi
haavoittuneena, sitoisi hänet omin käsin, eikä enää salaisi
rakkauttaan. Louvren kello, joka löi kahdeksan, herätti hänet
ajatuksistaan, ja melkein samassa George astui hänen huoneeseensa.

Kapteenin kasvoilla kuvastui syvä surumielisyys, ja saattoi nähdä
aivan selvään, ettei ollut viettänyt yötään paremmin hänkään.
Kuitenkin hän pakoittausi ottamaan kasvoilleen hyväntuulisen ilmeen
ja hymyilemään veljensä kättä puristaessaan.

-- Tuossa on miekka, hän virkkoi Mergy'lle, ja tikari, jossa on
kädensuojus, molemmatkin ovat Luno Toledolaisen tekoa. Koettele onko
miekan paino sinulle paras. Ja hän heitti Mergyn vuoteelle pitkän
miekan ja tikarin.

Mergy veti miekan huotrasta, taivutteli sitä, katsoi sen kärkeä ja
näytti olevan siihen tyytyväinen. Sitten hänen huomionsa kiintyi
tikariin; sen kädensuojuksen läpi oli pistetty lukematon joukko
pieniä reikiä, joiden oli määrä pysäyttää vihollisen miekan kärki ja
saada se tarttumaan kiinni niin, ettei se helposti päässyt lähtemään
irti.

-- Näin hyvillä aseilla luulen voivani puolustautua, hän virkkoi.
Sitten hän lisäsi hymyillen, näyttäen rouva de Turgis'n hänelle
antamaa pyhäinjäännöstä, jota hän oli pitänyt piilossa povellaan:
Tuossa on vielä talismani, joka suojelee paremmin miekanpistoilta
kuin mitä panssaripaita pystyisi tekemään.

-- Mistä olet saanut tuon lelun?

-- Koetappas arvata. Ja turhamainen halu näyttää naisten suosikilta,
sai hänet unohtamaan tällä hetkellä sekä Comminges'n että
taistelumiekan, joka oli paljaana hänen edessään.

-- Voisinpa lyödä vetoa siitä, että tuo kreivitär-hupsu on sen
sinulle antanut. Paholainen vieköön hänet, sekä hänet että hänen
rasiansa!

-- Tiedätkö että se on talismani, jonka hän antoi minulle nimenomaan
tänä päivänä käytettäväksi?

-- Parempi olisi ollut, jos hän olisi pitänyt hansikkaat käsissään,
eikä pyrkinyt näyttämään kaunista valkeata kättään.

-- Herra varjelkoon, Mergy sanoi lehahtaen tulipunaiseksi, uskomasta
mokomiin paavilaisten pyhäinjäännöksiin; mutta, jos minun on määrä
tänään päättää päiväni, niin tahdon hänen saavan tietää, että minulla
kaatuessani oli tämä pantti povellani.

-- Sitä narrimaisuutta! kapteeni huudahti kohauttaen olkapäitään.

-- Tuossa on kirje äidilleni, Mergy sanoi hiukan vapisevalla
äänellä. George otti sen sanaakaan virkkaamatta, ja mennen pöydän
luo hän avasi pienen raamatun, ja luki sitä voidakseen hillitä
mielenliikutustaan, kun taas hänen veljensä, lopetellessaan
pukeutumistaan, solmieli niitä lukemattomia nauhoja joita siihen
aikaan puvussa pidettiin.

Ensimäisellä sivulla, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kapteeni
luki seuraavat sanat: "Toukokuun 1 p. 1547 syntyi poikani Bernard.
Herra! Varjele häntä kaikesta pahasta! Herra taluta häntä sinun
tielläsi." Hän purasi kovasti huultaan ja heitti kirjan pöydälle.
Mergy, joka näki tämän liikkeen, luuli jonkun jumalattoman ajatuksen
juolahtaneen veljensä mieleen; hän otti raamatun käteensä vakavan
näköisenä, asetti sen kirjailtuun koteloon, ja lukitsi sen kaappiin
osoittaen kaikin tavoin pitävänsä sitä mitä suurimmassa arvossa.

-- Se on äitini raamattu, hän sanoi.

Kapteeni käveli huoneessaan edestakaisin, vastaamatta mitään.

-- Eikö olisi jo aika lähteä? Mergy kysyi, pistäen miekkavyönsä
soljen kiinni.

-- Ei vielä, ja meillähän on nyt aamiaisaika.

Molemmatkin istuutuivat pöytään, jolla oli useanlaisia leivoksia ja
suuri hopeakannu täynnä viiniä. Syödessään he keskustelivat kauvan ja
näköjään mielenkiinnolla tämän viinin ansioista verraten sitä muihin
lajeihin, joita kapteenin kellarissa oli, koettaen kumpikin näin
tyhjänpäiväisillä puheilla peittää todellisia ajatuksiaan.

Kapteeni nousi ensiksi pöydästä.

-- Lähdetään, hän sanoi käheällä äänellä. Hän painoi hatun silmilleen
ja laskeutui kiireesti rappusia alas.

He astuivat veneeseen ja kulkivat yli Seinen. Lautturi, joka
heidän kasvojensa ilmeestä arvasi syyn, minkä vuoksi he tulivat
Pré-aux-Clercs'ille, oli kovin touhuissaan ja kertoi heille, soutaen
kaiken aikaa voimiensa takaa, pienimpiä yksityiskohtia myöten,
kuinka kaksi aatelismiestä, joista toisen nimi oli kreivi de
Comminges, olivat viime kuussa osoittaneet sen kunnian, että olivat
vuokranneet hänen veneensä tapellakseen siinä molemmatkin mielin
määrin, tarvitsematta pelätä, että kukaan tulisi heitä keskeyttämään.
Herra de Comminges'n vastustaja, jonka nimeä hän mielikarvaudekseen
ei ollut saanut tietää, oli saanut miekan läpi ruumiinsa ja vielä
keikahtanut veneestä jokeen, josta hän, lautturi, ei ollut saanut
koskaan häntä ongituksi ylös.

Samalla hetkellä kun he tulivat rantaan, he näkivät veneen, jossa
istui kaksi miestä, tulevan poikki virran muutamia satoja askelia
alempana.

-- Tuolla ovat miehemme, sanoi kapteeni, jää sinä tähän; ja hän
juoksi venettä kohti, jossa Comminges ja varakreivi de Béville
istuivat.

-- Kas vaan! Sinä täällä! viimeksimainittu huudahti. Sinutko
Comminges tappaa vai veljesi? Näin sanoessaan hän syleili kapteenia
nauraen.

Kapteeni ja Comminges tervehtivät toisiaan arvokkaasti.

-- Herra kreivi, kapteeni sanoi Comminges'lle heti kun oli vapautunut
Bévillen syleilystä, luulen, että minun velvollisuuteni on tehdä
vielä yritys ehkäistäkseni riidan onnettomat seuraukset, riidan, joka
ei perustu kunnialle käypiin syihin. Olen varma siitä että ystäväni,
(hän osoitti Bévilleä) auttaa minua yrityksessäni.

Béville irvisti kieltävästi.

-- Veljeni on hyvin nuori, George jatkoi, hänellä ei ole kuuluisaa
nimeä eikä hän ole tottunut aseita käyttämään ja sen johdosta
hänen luonnollisestikin on pakko näyttää olevansa arkaluontoisempi
kuin joku toinen. Teidän maineenne, herra kreivi, sitävastoin on
vakiintunut, se kävisi vain entistään ehommaksi, jos tahtoisitte
tunnustaa herra de Bévillen ja minun kuulteni että te vahingossa...

Comminges keskeytti hänet purskahtamalla nauruun.

-- Lasketteko leikkiä, hyvä kapteeni, ja luuletteko, että minä olen
se mies, joka nousee rakastajattarensa vierestä niin varhain ...
kulkee yli Seinen ... tekee sen kaiken vain esittääkseen jollekin
piimäsuulle anteeksipyyntönsä.

-- Te unohdatte, herra kreivi, että henkilö, josta puhutte, on
veljeni, ja se on loukkaus...

-- Olipa vaikka isänne, niin mitä se minuun kuuluu? Minä vähät koko
suvusta.

-- No siis! hyvä herra, teidän luvallanne tulette tekemisiin koko
perheen kanssa. Ja kun minä olen vanhempi, niin saatte alkaa minusta.

-- Suokaa anteeksi, herra kapteeni, minun on, kaikkien
kaksintaistelun sääntöjen mukaan, pakko taistella ensiksi sen
henkilön kanssa, joka minulle on ensinnä antanut haasteen.
Veljellänne on _siirtämätön_ etuoikeus, kuten oikeuspalatsissa
sanotaan, olla ensimäisenä; kun olen suoriutunut hänestä, niin olen
käytettävänänne.

-- Se on aivan oikein! Béville huudahti, enkä minä puolestani salli
tässä mitään muuttelemisia.

Hämmästyneenä siitä, että puhelu oli venynyt niin pitkäksi, oli Mergy
lähestynyt hitain askelin. Hän tuli juuri parahiksi kuullakseen
veljensä syytävän Comminges'lle solvauksia vasten silmiä, nimittäen
häntä yksin raukaksikin, kun taas tämä vastasi järkähtämättömän
kylmäverisesti:

-- Herra veljenne jälkeen on teidän vuoronne.

Mergy tarttui veljensä käsivarteen.

-- George, näinkö sinä minua autat, hän virkkoi, ja tahtoisitko että
minä tekisin sinun puolestasi sen mitä sinun nyt pitäisi saada tehdä
puolestani? Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Comminges'n päin, olen
käytettävissänne. Voimme aloittaa milloin tahdotte.

-- Heti paikalla, tämä vastasi.

-- Oivallista, hyvä ystävä, Béville sanoi puristaen Mergyn kättä. Jos
ei minun tarvitse surukseni haudata sinua tänään tähän paikkaan, niin
sinä pääset vielä pitkälle, poikaseni.

Comminges riisui takkinsa ja päästi irti kenkiensä nauhat,
osoittaakseen sillä ettei hänen aikomuksensa ollut peräytyä
askeltakaan. Sellainen oli tapa ammattikaksintaistelijain kesken.
Mergy ja Béville tekivät samoin; kapteeni yksin ei ollut riisunut
edes viittaansakaan päältään.

-- Mitä sinä nyt, George ystäväni? Béville sanoi; etkö tiedä että
sinun on ruvettava mittelemään miekkaasi minun kanssani? Me emme ole
sellaisia todistajia, jotka seisovat käsivarret ristissä ystäviensä
taistellessa, me noudatamme andalusialaista tapaa.

Kapteeni kohautti olkapäitään.

-- Luulet siis minun laskevan leikkiä! Lempo soikoon, minä vakuutan
sinulle että sinun on tapeltava minun kanssani. Piru minut periköön
jos et taistele!

-- Sinä olet hupsu ja houkka, kapteeni virkkoi kylmästi.

-- Hitto vieköön! Saat antaa minulle hyvitystä noista kahdesta
sanasta, tai sinä pakoitat minut tekemään jotain... Hän kohotti
miekkansa, joka vielä oli huotrassa kuin olisi hän aikonut sillä
lyödä Georgea.

-- Sinä tahdot niin, kapteeni sanoi, olkoon sitten. Käden käänteessä
hän oli paitahihasillaan.

Comminges heilautti miekkaansa erittäin sirosti ilmassa ja lennätti
yhdellä nykäyksellä huotran kahdenkymmenen askeleen päähän. Béville
yritti tehdä samoin, mutta huotra jäi miekan terän keskikohtaan
kiinni, jota pidettiin sekä kömpelyytenä että huonona enteenä.
Molemmatkin veljekset vetivät miekkansa vähemmän komeasti, mutta
hekin heittivät pois huotransa, jotka olisivat voineet olla heille
haitaksi. Kukin asettui vastapäätä vastustajaansa, paljastettu miekka
oikeassa ja tikari vasemmassa kädessä. Kaikki neljä säilää kilahtivat
yhtaikaa vastakkain.

Ensimäisenä, ja liikkeellä, jota italialaiset miekkailunopettajat
siihen aikaan kutsuivat _liscio di spada è cavare alla vita_,[52]
ja jolla sen tekijä osoitti etevämmyytensä, väistämällä vihollisen
miekan ja iskemällä sen pois hänen kädestään, löi George aseen
Bévillen kädestä ja painoi miekkansa kärjen hänen rintaansa vasten;
mutta sen sijaan että hän olisi lävistänyt tämän, hän laski kylmästi
aseensa.

-- Et sinä voi minulle mitään, hän virkkoi, lopetetaan nyt; älä odota
että minä kiivastun.

Béville oli kalvennut nähdessään Georgen miekan niin lähellä
rintaansa. Hieman häpeissään hän ojensi tälle kätensä, ja molemmatkin
pistettyään miekkansa maahan, eivät enää ajatelleet muuta kuin tämän
näytelmän molempien pääesittäjien katselemista.

Mergy oli rohkea ja kylmäverinen. Hän miekkaili sangen hyvin, ja hän
oli paljon voimakkaampi kuin Comminges, joka sitäpaitsi näytti olevan
väsynyt edellisen yön perästä. Jonkin aikaa hän tyytyi torjumaan
vihollisensa hyökkäykset äärimmäisen varovaisesti, peräytyen
tavallista kauemmaksi vastustajastaan, kun Comminges tuli liian
likelle, ja piti aina miekkansa kärjen hänen kasvojensa tasalla,
samalla kun hän suojeli rintaansa tikarillaan. Tämä odottamaton
vastarinta ärsytti Comminges'ia. Saattoi nähdä hänen kalpenevan.
Niin rohkeassa mielessä saattoi kalpeneminen merkitä vain mitä
raivokkainta vihaa. Hänen hyökkäyksensä kävivät kahta tiheämmäksi
ja kiivaammiksi. Kerran hyökätessään hän löi Mergyn miekan hyvin
taitavasti ylöspäin, ja suunnaten vastustajaansa ankaran iskun hän
olisi aivan varmasti lävistänyt tämän miekallaan, jollei muuan seikka
olisi tullut väliin, joka tuntui melkein ihmeeltä, ja joka käänsi
iskun suunnan toisaanne; miekan kärki sattui sileään kultaiseen
pyhäinjäännösrasiaan, josta se luisui pois ja kääntyi hiukan vinoon
suuntaan. Sen sijaan että se olisi tunkeutunut rintaan, se lävistikin
vain ihon ja kulkien viidennen kylkiluun suuntaan se tuli ulos
kahden tuuman päässä ensimäisestä haavasta. Ennenkuin Comminges sai
tempaisseeksi aseensa takaisin, löi Mergy häntä tikarillaan päähän
niin ankarasti, että hän siitä itsekin kadotti tasapainonsa ja
kaatui maahan. Comminges kaatui hänen päälleen, niin että todistajat
luulivat heidän kummankin kuolleen.

Mergy oli heti taas jaloillaan, ja ensi työkseen hän otti maasta
miekkansa, joka oli häneltä pudonnut hänen kaatuessaan. Comminges
ei liikahtanutkaan. Béville kohotti häntä. Hänen kasvonsa olivat
yltä päältä veressä, ja pyyhittyään ne nenäliinallaan Béville näki,
että tikari oli sattunut silmään ja että hänen ystävänsä oli kuollut
paikalla, kun terä oli epäilemättä tunkeutunut aivoihin saakka.

Mergy katsoa tuijotti ruumista.

-- Sinä olet haavoittunut, Bernard, kapteeni sanoi juosten hänen
luokseen.

-- Haavoittunutko? Mergy virkkoi; ja hän huomasi vasta silloin, että
hänen paitansa oli kokonaan veressä.

-- Ei se mitään, kapteeni sanoi, isku on luisunut syrjään. Hän
seisautti verenvuodon nenäliinallaan, ja pyysi Bévilleä antamaan
omansa saadakseen haavan kunnolla sidotuksi. Béville antoi
kannattamansa ruumiin vaipua takaisin nurmikolle, ja antoi heti
omansa sekä Comminges'in nenäliinan, jonka hän otti tämän nutun
taskusta.

-- Jumalauta! ystäväni, olipa se tikarinisku jotain! Onpa teillä
koko pirunmoinen käsi! Saakeli sentään, mitähän Parisin herrat
raffineeratut sanovat, kun saavat tänne maaseudulta teidän Iaisianne
veitikoita. Sanokaa minulle, olkaa niin ystävällinen, kuinka monta
kertaa olette jo ollut kaksintaistelussa?

-- Voi! tämä oli ensimäinen kerta, Mergy vastasi. Mutta Herran
nimessä, menkää auttamaan ystäväänne!

-- Piru vieköön! sillä tavalla kuin olette häntä pidelleet, ei hän
tarvitse apua; tikari on tunkeutunut aivoihin, ja isku oli niin hyvä
ja niin lujasti annettu että... Katsokaapas hänen kulmakarvojaan ja
poskeaan, tikarin kädensuoja on painanut siihen leimansa kuin sinetti
vahaan.

Mergyn kaikki jäsenet alkoivat vavista, ja suuret kyyneleet valuivat
yksitellen hänen poskilleen.

Béville otti maasta tikarin ja tutki tarkkaan verta, jota sen uurteet
olivat täynnä.

-- Siinä on kapine, jolle Comminges'n nuoremman veljen pitää
uhrata komea vahakynttilä. Tämä sievä tikari tekee hänestä muhkean
omaisuuden perijän.

-- Lähdetään pois... Vie minut pois täältä, Mergy sanoi tukahtuneella
äänellä, tarttuen veljensä käsivarteen.

-- Älä ole milläsikään, George sanoi, auttaessaan häntä pukemaan
takkinsa ylleen. Lopultakaan ei tuo kuollut ansaitse liikoja
surkuttelemisia.

-- Comminges parka! Béville huudahti. Ja ajatella että sait surmasi
nuoren miehen kädestä, joka on ensi kerran kaksintaistelussa mukana,
sinä, joka olet taistellut lähes sata kertaa! Comminges parka!

Se oli hänen hautapuheensa loppu.

Luodessaan viimeisen katseen ystäväänsä Béville huomasi vainajan
kellon, joka sen ajan tavan mukaan oli ripustettuna hänen kaulaansa.

-- Piru vieköön! hän huudahti, sinä et enää tarvitse tietää mitä
kello nyt on. Hän otti kellon ja pisti sen taskuunsa, huomauttaen
että Comminges'n veli on muutenkin kylliksi rikas, ja että hän tahtoo
säilyttää muiston ystävästään.

Kun veljekset hankkiusivat lähtemään, niin hän huusi heille,
vetäessään kiireesti takkiaan päälleen.

-- Odottakaa! Hei, herra de Mergy, tehän unohdatte tikarinne! Älkää
sitä ainakaan hävittäkö. Hän pyyhki sen terän kuolleen paitaan ja
juoksi nuoren kaksintaistelijan kiinni.

-- Rauhoittukaa, hyvä ystävä, hän sanoi tälle astuen veneeseensä.
Älkää näyttäkö niin surkeata naamaa. Uskokaa minua, tehkää
niinkuin sanon, ja menkää, sensijaan että rupeisitte vaikeroimaan,
rakastajattarenne luo jo tänä päivänä, ihan yksiltä jalkainne
sijoilta, ja pitäkää häntä niin hyvänä että te yhdeksän kuukauden
perästä voitte toimittaa valtiolle uuden kansalaisen korvaukseksi
siitä, jonka siltä olette riistänyt. Sillä tavalla maailma ei kadota
mitään tekonne kautta. No, lautturi, souda kuin jos tahtoisit
ansaita pistoolin. Kas tuolla on hilporimiehiä jotka ovat tulossa
meihin päin. He ovat herroja kaupunginpalvelijoita, jotka tulevat
Nestén portista eikä meitä haluta joutua mihinkään tekemisiin heidän
kanssaan.



XII.

Silmänkääntäjä.


    Cette nuit j'ai sougé de poisson mort et d'oeufs cassés,
    et j'ai appris du Seigneur Anaxarque que les oeufs cassés
    et poisson mort signifient malencontre.[53]

Hilporeilla aseistetut miehet olivat vahtisotilaita, joita
aina oli joku määrä Pré-aux-Clercs'in lähistöllä, ollakseen
saapusalla estämässä riitoja, joiden loppunäytös suoritettiin
tällä kaksintaistelujen klassillisella paikalla. Tapansa mukaan
he olivat lähestyneet hyvin hitaasti, sillä tavoin, että he
ehtivät paikalle vasta kun kaikki oli lopussa. Itse asiassa heidän
rauhanpalauttamisyrityksensä sai usein kovin huonon vastaanoton;
ja useammin kuin kerran oli nähty kiukkuisten vihamiesten
keskeyttävän taistelunsa elämästä ja kuolemasta ja käyvän yksistä
puolin sotilaitten kimppuun, jotka yrittivät heidät eroittaa.
Tämän vartioston toiminta rajoittuikin ylipäänsä haavoittuneiden
auttamiseen tai sitten kuolleitten toimittamiseen pois paikalta.
Tällä kertaa ei kaupunginpalvelijoilla ollut muuta kuin jälkimäinen
velvollisuus täytettävänä ja he suorittivat sen tapansa mukaan; s.o.
tyhjentämällä kovaonnisen Comminges'n taskut ja jakamalla hänen
vaatteensa keskenään.

-- Hyvä ystäväni, virkkoi Béville kääntyen Mergy'hin päin, antaisin
teille sen neuvon, että antaisitte viedä itsenne, niin salaisesti
kuin vain suinkin on mahdollista, mestari Ambrosius Parén luo, joka
aivan ihailtavan taitavasti neuloo umpeen haavan ja panee sijoilleen
taittuneen jäsenen. Vaikka hän onkin kerettiläinen kuin itse Kalvin,
niin hänen tietonsa ovat niin suuressa maineessa, että kiihkeimmätkin
katolilaiset turvautuvat häneen. Tähän asti ei ole ollut muita
kuin markiisitar de Boissières, joka olisi urhoollisesti ennemmin
kuollut kuin jäänyt henkensä pelastamisesta kiitollisuuden velkaan
kerettiläiselle. Lyönkin 10 pistoolia vetoa siitä, että hän on
paratiisissa.

-- Haava ei ole mitään, George sanoi; kolmessa päivässä se menee
umpeen. Mutta Comminges'lla on omaisia Parisissa, ja pelkään että he
panevat hänen kuolemansa vähän liiaksikin pahakseen.

-- No! niin kyllä, onhan hänellä äiti, joka luulee olevansa
pakoitettu hyvän tavan vuoksi vainoamaan ystäväämme. Mitä turhia!
anna herra de Châtillon'in pyytää hänelle armoa, ja kuningas myöntää
sen heti paikalla; kuningas on kuin pehmeä vaha amiraalin käsissä.

-- Toivoisin, jos mahdollista, Mergy silloin virkkoi heikolla
äänellä, tahtoisin ettei amiraali saisi tietää mitään siitä mitä nyt
on tapahtunut.

-- Miksi niin! Uskokaa minua, vanha harmaaparta varmaankin ällistyy
kuullessaan, kuinka reippaasti muuan protestantti on tehnyt tilinsä
katolilaisen kanssa.

Mergy vain huokasi syvään vastaukseksi.

-- Comminges oli siksi tunnettu hovissa, että hänen kuolemansa
herättää huomiota, kapteeni sanoi. Mutta olet tehnyt velvollisuutesi
aatelismiehenä, ja tästä sinulle koituu vaan pelkkää kunniaa. Pitkään
aikaan en ole käynyt tervehtimässä vanhaa Châtillonia, ja tässäpä
tarjoutuukin sopiva syy uudistaa tuttavuuteni hänen kanssaan.

-- Koska joka tapauksessa on vastenmielistä olla muutamia tunteja
tutkintovankilassa, niin minä, -- Béville taas puuttui puheeseen
-- vien veljesi erääseen taloon, josta kenenkään päähän ei
pälkähdä mennä häntä etsimään. Siellä hän saa olla aivan rauhassa
odottamassa asiansa järjestymistä, sillä en tiedä voitaisiinko häntä
kerettiläisenä ottaa vastaan luostariin.

-- Kiitän teitä tarjouksestanne, herra varakreivi, mutta en voi ottaa
sitä vastaan. Voisin saattaa teidät ikävään asemaan, jos siihen
suostuisin.

-- Ei lainkaan, ei lainkaan, paras ystäväni! Ja eikö sitten muka
pitäisi tehdä mitään ystäviensä vuoksi? Talo, jonne teidät majoitan,
kuuluu eräälle serkulleni, joka tällä haavaa ei ole Pariisissa. Se
on minun käytettävänäni. Siellä on vielä eräs, jolle olen antanut
luvan asua siellä, hän on vanha eukko, joka on kovin hyödyllinen
nuorisolle, ja joka on minulle ehdottomasti uskollinen. Hän
ymmärtää lääketiedettä, noituutta, tähtitiedettä. Mitäpä hän ei
tekisikään! Mutta hänen kaunein avunsa on se, että hän on erinomainen
välittäjä. Iskeköön salama minut kuoliaaksi, jos ei hän toimittaisi
rakkauskirjettä kuningattaren käsiin, jos pyytäisin häntä sen
tekemään.

-- No niin, sanoi kapteeni, viedään hänet siihen taloon heti kun
mestari Ambrosius on asettanut haavaan ensi siteen.

Näin puhuessaan he saapuivat joen oikealle rannalle. Nostettuaan
Mergyn hevosen selkään, mikä kylläkään ei käynyt ihan vaivattomasti,
he veivät hänet kuuluisan kirurgin luo, sitten sieltä erääseen
yksinäiseen Saint-Antoine'n esikaupungissa sijaitsevaan taloon ja
poistuivat hänen luotaan vasta illalla, asetettuaan hänet vanhan
eukon hoiviin.

Kun on juuri surmannut ihmisen, ja kun tämä vielä on ensimäinen jonka
surmaa, niin silloin jonkin aikaa, varsinkin yön tullen, vaivaa
kuolleen kuva ja hänen viimeiset nytkähdyksensä ennen hengenlähtöä.
Mielen täyttävät siinä määrin synkät ajatukset, että hädintuskin
kykenee seuraamaan yksinkertaisintakaan keskustelua; se väsyttää
ja ikävystyttää; toiselta puolen taas yksinäisyys pelottaa, siitä
kun soimaavat, syyttävät ajatukset käyvät vieläkin ankarammiksi.
Huolimatta Bévillen ja kapteenin tiheistä käynneistä, Mergy vietti
ensimäiset kaksintaistelua seuranneet päivät hirveän surumielisyyden
vallassa. Yöllä häneltä riisti haavan aiheuttama korkea kuume unen
silmistä ja silloin hänellä olikin kaikkein onnettomin oltava. Vain
se ajatus, että rouva de Turgis ajatteli häntä ja oli ihaillut hänen
rohkeuttaan, saattoi häntä hiukan lohduttaa, mutta se ei voinut häntä
tyynnyttää.

Eräänä yönä hän tukahuttavan kuumuuden rasittamana -- oli heinäkuu
käsissä -- päätti mennä kävelemään ja raitista ilmaa hengittämään
puutarhaan, jonka keskessä talo sijaitsi. Hän otti viitan
hartioilleen ja aikoi mennä ulos, mutta hän huomasi että ovi oli
lukittu ulkoapäin. Hän arveli, että häntä palveleva vanhus oli
varmaankin tehnyt sen epähuomiossa, ja kun tämä nukkui kaukana ja
varmaankin sillä hetkellä oli syvään uneen vaipuneena, niin Mergy
arveli että oli aivan hyödytöntä kutsua häntä. Hänen ikkunansa ei
sitäpaitsi ollut kovin korkealla; sen alla oli vasta käännetty maa
pehmeätä. Käden käänteessä hän oli puutarhassa. Sää oli pilvinen,
ei ainoatakaan tähteä ollut näkyvissä ja harvakseen, ikäänkuin
vaivaloisesti leyhähteli silloin tällöin tuulenhenki läpi puutarhan
ja kuuman ja raskaan ilman. Kello oli noin kaksi aamulla, ja mitä
syvin hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Mergy käveli jonkin aikaa edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena. Ne
keskeytyivät kun portille kolkutettiin. Kuului heikko ja ikäänkuin
salaperäinen kolkuttimen isku, joten tulija varmaankin luotti siihen,
että joku oli kuuntelemassa avatakseen hänelle portin. Että joku kävi
yksinäisessä talossa moiseen aikaan, siinä oli jotain omituista.
Mergy pysyttelihe liikkumatonna pimeässä puutarhan sopessa, josta hän
voi huomata kaikki, pysyen itse näkymättömänä. Nainen, joka ei voinut
olla kukaan muu kuin talossa asustava eukko, tuli heti ulos talosta,
salalyhty kädessään, avasi portin, ja pihaan tuli joku, joka oli
verhottuna laajaan mustaan huppukauluksiseen vaippaan.

Mergyn uteliaisuus oli heti vireillä. Tulijan vartalo, ja mikäli
voi päättää, puku osoittivat hänen olevan naisen. Eukko tervehti,
osoittaen hänelle kaikin tavoin mitä syvintä kunnioitustaan, kun
taas mustaviittainen nainen hänelle tuskin nyökäytti päätäänkään.
Sitävastoin hän antoi tämän käteen jotain, mihin vanhus näytti
kovin halukkaasti tarttuvan. Kirkas ja metallilta kilahtava sointu,
joka kuului, ja kiire, jolla vanhus kumartui sitä etsimään maasta,
saivat Mergyn päättämään, että eukko oli saanut rahaa. Molemmatkin
naiset ohjasivat kulkunsa puutarhaan, vanhus edellä kulkien ja
kätkien lyhtynsä vaippansa alle. Puutarhan perällä oli eräänlainen
lehtimaja, minkä muodostivat ympyrään istutetut lehmukset, jotka
yhdisti toisiinsa hyvin tiukka lehvästö, niin että se kylläkin
muodosti ikäänkuin seinän. Kaksi aukkoa tai kaksi ovea vei tähän
lehtimajaan, jonka keskessä oli pieni kivipöytä. Sinne menivät eukko
ja hunnustettu nainen. Pidättäen hengitystään Mergy seurasi heitä
hiipien, ja asettui lehvästön taa niin, että hän voi hyvästi kuulla
ja nähdä minkä tätä kohtausta valaisevalla niukalla valolla nähdä voi.

Vanhus pisti aluksi tulen johonkin, mikä heti leimahti palamaan
keskelle pöytää asetetussa tuliastiassa levittäen heikkoa sinertävää
valoa, samanlaista kuin palava sprii, johon on sekoitettu suolaa. Hän
sammutti heti lyhtynsä tai peitti sen niin, että Mergyn olisi ollut
vaikea tuntea tuliastian luomassa lepattavassa valossa vieraan naisen
piirteitä, vaikkei niitä olisikaan peittänyt harso ja huppukaulus.
Vanhuksen tunsi helposti hänen vartalostaan ja sen muodosta;
mutta hän huomasi että tämän kasvoihin oli tuhrittu jotain tummaa
väriä, joka saattoi hänet valkoista päähinettä vasten näyttämään
pronssiselta kuvapatsaalta. Pöytä oli täynnä kummallisia esineitä,
joita hän tuskin saattoi eroittaa. Ne näyttivät olevan asetetut
omituiseen järjestykseen, ja hän luuli voivansa eroittaa hedelmiä,
kuolleitten luita ja verisiä palttinariekaleita. Pieni, korkeintaan
jalanpituinen ja, mikäli saattoi nähdä, vahasta tehty miehen kuva oli
asetettu näitten inhottavien riepujen keskeen.

-- No niin, Camille, sanoi hunnutettu nainen hiljaa, hän voi
paremmin, niinhän sanoit?

Tämä ääni sai Mergyn säpsähtämään.

-- Hiukan paremmin, armollinen rouva, eukko vastasi, kiitos taitomme.
Kuitenkin minun on ollut vaikea saada suuria aikaan näillä rievuilla
ja sillä vähällä verellä, mitä hänen kääreissään on ollut.

-- Ja mitä mestari Ambrosius Paré sanoo?

-- Hänkö, joka ei tiedä mitään! Mitä se liikuttaa mitä hän sanoo?
Mutta minä, minä vakuutan teille että haava on syvä, vaarallinen,
peloittava, ja että se voi parantua vain taikakeinoilla; mutta täytyy
uhrata usein maan ja ilman hengille, ja jotta voisi uhrata, niin...

Nainen ymmärsi heti.

-- Jos hän paranee, niin saat kaksi sen vertaa mitä sinulle äsken
annoin.

-- Eläkää hyvässä toivossa, ja luottakaa minuun.

-- Voi Camilla, jos hän kuolisi!

-- Olkaa rauhassa; henget ovat sääliväisiä, tähdet suojelevat
meitä; ja viimeinen mustan pässin uhraaminen on tehnyt sen _toisen_
suopeaksi.

-- Minä tuon sinulle mukanani sen, jonka hankkimisessa minulla on
ollut niin paljon vaivaa. Olen antanut ostaa sen yhdeltä sotilaista,
jotka olivat olleet ruumiita ryöstämässä. -- Hän otti viittansa alta
esiin jotakin, ja Mergy näki miekan terän välkkyvän. Eukko otti sen
käteensä ja toi sen lähemmä tulta tutkiakseen sitä.

-- Kiitos taivaan, terä on veressä ja ruosteessa! Niin, hänen verensä
oli samanlaista kuin Cathayn lohikäärmeen; siitä jää teräkseen jälki
jota ei mikään saa siitä lähtemään.

Hän katseli terää, ja hunnutettu nainen oli aivan ilmeisesti mitä
kiihkeimmän mielenliikutuksen vallassa.

-- Katsopas, Camilla, kuinka lähellä kahvaa verta on. Tämä isku on
ehkä kuolettava.

-- Tämä veri ei ole sydänverta; kyllä hän paranee.

-- Paraneeko hän?

-- Kyllä, mutta saadakseen parantumattoman sairauden.

-- Minkä sairauden?

-- Rakkauden.

-- Oi! Camilla, puhutko sinä totta?

-- No! milloinka minä en olisi puhunut totta? milloinka minun
ennustukseni eivät olisi käyneet toteen? Enkö jo ennakolta sanonut
teille että hän suoriutuu taistelusta voittajana? Enkö teille
ilmoittanut, että henget tulisivat taistelemaan hänen puolestaan?
Enkö haudannut juuri sille palkalle, missä hänen piti tapella, mustan
kanan ja papin siunaaman miekan?

-- Se on totta.

-- Entä te itse, ettekö te pistänyt hänen vastustajansa kuvaa
sydämeen, antaen siten oikean suunnan sen miehen iskulle, jonka
hyväksi minä olen käyttänyt tietojani?

-- Niin Camilla, kyllä minä pistin Comminges'in kuvaa sydämeen; mutta
kerrotaan että hän sai surmansa päähän sattuneesta iskusta.

-- Tietysti rauta sattui hänen päähänsä; mutta kun hän kerran on
kuollut, niin eikö hänen sydänverensä ole hyytynyt?

Hunnutetun naisen tuntui tämän todistusperusteen voima aivan
masentavan. Hän vaikeni. Eukko hieroi jollain rasvalla ja voiteella
miekan terää ja kääri sen siteisiin mitä huolellisimmin.

-- Katsokaa, armollinen rouva, tämä skorpioniöljy, jolla hieron tätä
miekkaa, siirtyy jonkin myötätuntoisen voiman vaikutuksesta nuoren
miehen haavaan. Hän saattaa tuntea tämän afrikkalaisen voiteen
vaikutuksen ikäänkuin jos panisin sitä haavaan; ja jos minun tekisi
mieleni pistää miekan kärki tuleen kuumenemaan hehkuvan punaiseksi,
niin sairas parka tuntisi yhtä kovaa tuskaa kuin jos hänet
poltettaisiin elävältä.

-- Oi! älä veikkonen tee sitä!

-- Istuin tässä eräänä iltana tulen ääressä ja hieroin hyvin
uutterasti voidetta miekan terään, parantaakseni nuoren
aatelismiehen, joka oli saanut siitä kaksi kauheata haavaa päähänsä.
Nukahdin kesken työtäni. Yhtäkkiä sairaan palvelija tuli kolkuttamaan
ovelleni; hän sanoi herransa kärsivän hirveitä tuskia; sillä hetkellä
kun hän, lakeija, oli lähtenyt tämän luota, niin isännästään oli
tuntunut kuin olisi hän ollut hehkuvalla hiilloksella. Tiedättekö
mitä oli tapahtunut? Miekka oli huomaamattani luisunut käsistäni ja
sen terä oli nyt hiilien päällä. Tempasin sen heti pois ja sanoin
lakeijalle että hän tapaisi isäntänsä mitä paraissa voimissa.
Upotinkin sitten aivan heti miekan jääkylmään veteen, johon olin
sekoittanut eräitä höysteitä, ja menin katsomaan potilastani. Kun
tulin hänen huoneeseensa, niin hän virkkoi minulle:

-- Voi Camilla hyvä, kuinka hyvä minun on nyt olla! Tuntuu kuin
olisin raikkaassa kylvyssä, kun taas vastikään tunsin olevani
aivankuin Pyhä Laurentius halstarilla.

Eukko herkesi hankaamasta miekan terää, ja sanoi tyytyväisen
näköisenä:

-- No nyt on hyvä. Nyt olen varma hänen paranemisestaan, ja tästä
hetkestä lähtien voitte ryhtyä viimeiseen toimitukseen.

Hän heitti muutamia hyppysellisiä hyväntuoksuista jauhetta tuleen ja
lausui kummallisia sanoja, tehden lakkaamatta ristinmerkkejä. Silloin
nuorempi nainen otti vapisevaan käteensä vahakuvan, ja lausui,
pitäen sitä tulennoksen yläpuolella, liikutusta ilmaisevalla äänellä
seuraavat sanat:

-- _Niinkuin tämä vaha pehmenee ja palaa tämän tulen liekissä,
niin pehmetköön, oi Bernard de Mergy, sinun sydämesi ja palakoon
rakkaudesta minua kohtaan!_

-- Hyvä Tuossa on nyt vihreä kynttilä, joka on valettu sydänyöllä
kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Asettakaa se huomenna palamaan
Pyhän neitsyen alttarille!

-- Sen teen, mutta kaikista lupauksista huolimatta minä olen hirveän
levoton. Eilen näin unta että hän oli kuollut.

-- Nukutteko oikealla vai vasemmalla kyljellänne?

-- Minä nukuin ... kummallako kyljellä nähdään tosia unia?

-- Sanokaa minulle ensiksi kummallako kyljellä te nukutte. Huomaan
että tahtoisitte pettää itseänne ja kuvitella liikoja.

-- Nukun aina oikealla kyljelläni.

-- Saatte sitten olla varma siitä, että unenne tietää vain pelkkää
hyvää.

-- Jumala sen suokoon!... Mutta hän näyttäytyi minulle ihan kalpeana,
verissään, kääriliinoissa.

Näin sanoessaan hän tuli kääntäneeksi päätään ja näki Mergyn seisovan
lehtimajan toisen aukon ääressä. Hämmästyneenä hän päästi niin
läpitunkevan huudon, että Mergy itsekin sitä säikähti. Eukko kaasi,
joko tahallaan tai vahingossa, tuliastian, samassa silmänräpäyksessä
siitä leimahti lehmusten latvojen tasalle huikaisevan kirkas liekki,
joka hetkiseksi sokaisi Mergyn silmät. Molemmatkin naiset olivat heti
paikalla pujahtaneet ulos lehtimajan toisesta aukosta. Niinpian kuin
Mergy saattoi sen taas eroittaa, hän syöksyi heidän peräänsä, mutta
jo heti alussa hän oli vähällä kaatua, jokin esine kun oli takertunut
hänen jalkoihinsa. Hän tunsi sen miekaksi, jota hänen oli kiittäminen
paranemisestaan. Häneltä meni vähän aikaa siitä selviytyessään ja
päästessään tielle ja samalla hetkellä kun hän, tultuaan leveälle
ja suoralle lehtikujalle, ajatteli ettei mikään voinut estää häntä
saavuttamasta pakenevia, hän kuuli portin paukahtavan kiinni. He
olivat saavuttamattomissa.

Vähän nolona, kun oli päästänyt käsistään niin kauniin saaliin, hän
hapuili takaisin huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kaikki
synkät ajatukset olivat kaikonneet hänen mielestään, ja omantunnon
soimaukset, mikäli hänellä oli niitä ollut, olivat hävinneet kuin
taikavoimalla. Hän ajatteli enää vain sitä onnea, että hän rakasti
Parisin kauneinta naista ja että tämä rakasti häntä; sillä että
hunnutettu nainen oli rouva de Turgis, siitä hänellä ei voinut
olla mitään epäilystä. Hän nukahti vähän auringonnousun jälkeen,
ja hän heräsi vasta kun oli jo monta tuntia ollut täysi päivä.
Päänaluseltaan hän löysi sinetöidyn kirjeen, josta ei tiennyt miten
se oli siihen joutunut. Hän avasi sen ja luki seuraavat sanat:
"Ritari, erään naisen kunnia riippuu teidän hienotunteisuudestanne".

Hetkistä myöhemmin eukko tuli sisään tuomaan hänelle lihalientä. Sinä
päivänä hänellä vastoin tavallisuutta oli isohelminen rukousnauha
vyössään. Hänen huolellisesti pesty ihonsa ei ollut enää pronssin
värinen, vaan muistutti tummunutta pergamenttia. Hän käveli hitain
askelin ja silmät maahan luotuina, ikäänkuin henkilö, joka pelkää
kaiken maallisen näkemisen häiritsevän häntä hänen taivaallisissa
mietiskelyissään.

Mergy arveli, että hänen täytyi, voidakseen ansiokkaimmin käyttää
voimaa, jonka salaperäinen kirje hänelle antoi, ennen kaikkea
päästä sen asian perille, joka hänen piti salata kaikilta. Pitäen
liemikuppia kädessään hän virkkoi, ennenkuin vanhus ehti ovelle:

-- Ette ole sanonut minulle, että nimenne oli Camilla.

-- Camillako?... Minä olen Martta, hyvä herra. Martta Micheli, eukko
virkkoi, ollen olevinaan kovin kummissaan kysymyksestä.

-- No niin! Olkoon menneeksi; Ihmisten annatte sanoa itseänne
Martaksi, mutta Camillan nimellä henget teidät tuntevat.

-- Henget!... Hyvä isä siunatkoon! Mitä te sanotte? Hän risti
silmänsä suurin liikkein.

-- No niin, älkää nyt olko ollenkaan olevinanne, en kerro siitä
mitään kellekään ja kaikki saa jäädä meidän kesken. Kuka on se
nainen, jonka ajatuksia minun paranemiseni niin askarruttaa?

-- Nainenko, joka?...

-- No, älkää nyt vatkuttako perässäni kaikkea mitä sanon, vaan
puhukaa suoraan. Aateliskunniani kautta! minä en petä teitä.

-- Mutta hyvä herra, enpä todellakaan tiedä mitä te tarkoitatte.

Mergy ei voinut olla nauramatta nähdessään vanhuksen ottavan
kasvoilleen hämmästyneen ilmeen ja painavan kätensä sydämelleen. Hän
otti vuoteensa päähän ripustetusta kukkarostaan kultarahan ja tarjosi
sitä eukolle.

-- Kuulkaahan, hyvä Camilla, teillä on niin paljon puuhaa minun
tähteni, ja näette niin paljon vaivaa hieroessanne miekkoja
skorppionivoiteella, ja kaikki se tapahtuu minun paranemisekseni,
niin että minun olisi todellakin pitänyt jo kauan sitten antaa teille
jokin lahja.

-- Voi, armollinen herra, en todellakaan, en todellakaan ymmärrä
siitä mitään mitä nyt minulle sanotte.

-- Piru vieköön! Martta, tahi Camilla, älkää saattako minua
suuttumaan ja vastatkaa! Kuka oli se nainen, jonka vuoksi teitte
kaikki somat taikatemppunne viime yönä?

-- Voi Herra isä siunatkoon! nyt hän suuttuu ... mahtaisikohan hän
hourailla?

Kärsimättömänä Mergy tempasi tyynynsä ja heitti sillä eukkoa päähän.
Vanhus asetti sen nöyrästi takaisin vuoteelle ja otti maasta sinne
pudonneen kultarahan; ja kun kapteeni tuli samassa huoneeseen, niin
eukon ei tarvinnut enää pelätä kuulustelua, joka olisi voinut päättyä
hänelle epämieluisella tavalla.



XIII.

Häväistys.


      Kuningas Henrik IV:
    Valeita ajat. Percy, valeit' ajat.

    _Shakespeare_, Kuningas Henrik IV.

George oli jo samana aamuna mennyt amiraalin luo puhumaan hänelle
veljestään. Parilla sanalla hän kertoi tälle tapahtuman.

Kuunnellessaan häntä amiraali puri palasiksi hammastikkunsa, joka
hänellä oli suussaan; se oli sen merkki, että hän oli kärsimättömällä
tuulella.

-- Tunsin jo tämän jutun, hän virkkoi, ja minua ihmetyttää, että
tulitte siitä minulle puhumaan, sillä sehän on jo jokaisen suussa.

-- Jos teitä vaivaan, herra amiraali, niin se johtuu siitä, että
minulle on tiettyä se mielenkiinto, mitä suvaitsette osoittaa
sukuamme kohtaan, ja rohkenen toivoa, että tahtoisitte taivuttaa
kuninkaan olemaan armollinen veljeäni kohtaan. Se luottamus, jota
nautitte hänen majesteettinsa taholta...

-- Nauttimani luottamus, amiraali keskeytti kiivaasti, jos
minulla sellaista on, niin se johtuu siitä, että esitän aina vain
oikeudenmukaisia pyyntöjä hänen majesteetilleen. Kaksi viimeistä
sanaa sanoessaan hän paljasti kunnioittavasti päänsä.

-- Asianhaarat, jotka pakoittavat veljeni turvautumaan teidän
suopeuteenne, ovat valitettavasti vain liiankin tavalliset nykyään.
Viime vuonna kuningas allekirjoitti yli puolitoistatuhatta
armahduskirjettä, ja Bernardin vastustaja oli itsekin päässyt usein
osalliseksi niiden suomasta erikoisvapautuksesta.

-- Veljenne on ollut hyökkäävänä puolena. Ehkäpä hän -- ja toivoisin
niin olevan -- on vain seurannut iljettäviä neuvoja.

Hän katsoi tiukasti kapteenia silmiin näin puhuessaan.

-- Yritin useampaankin kertaan saada ehkäistyksi riidan onnettomat
seuraukset; mutta tiedättehän, ettei herra de Comminges ollut se
mies, joka koskaan olisi suostunut muuhun hyvitykseen kuin siihen
mikä hankitaan miekankärjellä. Aatelismiehen kunnia ja naisten
käsityskanta...

-- Kas vaan minkälaista kieltä te käytätte tästä nuoresta miehestä!
Epäilemättäkin te pyritte tekemään hänestä raffineeratun? Oi, kuinka
hänen isänsä vaikeroisikaan, jos hän saisi kuulla kuinka poikansa
halveksuu hänen neuvojaan! -- Hyvä Jumala! tuskin on kahta vuotta
siitä kun kansalaissodat herkesivät raivoamasta, ja he ovat jo
unohtaneet ne verivirrat, jotka niissä vuodatettiin. He eivät vielä
tyydy siihenkään; joka päivä pitää ranskalaisten tappaa ranskalaisia!

-- Jos olisin tiennyt, herra amiraali, että kysymykseni oli niin
vastenmielinen...

-- Kuulkaa, herra de Mergy, voisin tehdä väkivaltaa kristityn
tunteilleni ja antaa veljellenne anteeksi tekemänsä haasteen; mutta
hänen menettelynsä sitä seuranneessa kaksintaistelussa, ei, kuten
yleisesti huhutaan, ollut...

-- Mitä tarkoitatte, herra amiraali?

-- Ettei kaksintaistelussa menetelty rehellisesti, ettei noudatettu
ranskalaisten aatelismiesten keskuudessa vallalla olevia tapoja.

-- Ja kuka on uskaltanut levittää niin inhoittavaa parjausta? George
huudahti, silmät raivosta hehkuen.

-- Rauhoittukaa. Ei teidän tarvitse lähettää kaksintaisteluhaastetta,
sillä vielä ei toki ole tapana taistella naisten kanssa. Comminges'n
äiti on kertonut kuninkaalle yksityisseikkoja, jotka eivät ole
veljellenne suinkaan kunniaksi. Ne saattaisivat selittää, kuinka niin
pelättävä taistelija niin helposti sai surmansa tuskin lapsenkengistä
päässeen pojan iskusta.

-- Äidinsuru on niin suuri ja se on niin oikeutettu! Saattaako
ihmetellä, ja hän ei pysty näkemään totuutta kun silmänsä vielä
ovat kyynelissä? Olen vakuutettu siitä, herra amiraali, ettette te
tuomitse veljeäni rouva de Comminges'n kertomuksen perusteella.

Coligny näytti rupeavan horjumaan, ja hänen äänestään katosi osaksi
sen katkeran ivallinen sävy.

-- Ette voi kuitenkaan kieltää sitä, että Béville, Comminges'n
todistaja, oli läheinen ystävänne.

-- -- Olen tuntenut hänet jo kauan, ja olen hänelle
kiitollisuudenvelassa. Mutta yhtä hyvät tuttavat he olivat
Comminges'nkin kanssa. Muuten Comminges itse valitsi hänet
todistajakseen. Ja loppujen lopuksi Bévillen rohkeus ja kunnia
asettavat hänet kaikkien vilpillisyyden epäilysten yläpuolelle.

Amiraali veti suunsa suppuun syvästi halveksuvan näköisenä.

-- Bévillen kunnia! hän toisti olkapäitään kohauttaen;
jumalankieltäjä! irstaisuuteen vajonnut mies!

-- Ei, Béville on kunnian mies! kapteeni huudahti pontevasti. Mutta
miksi niin pitkiä keskusteluja? Enkö minäkin ollut läsnä tässä
kaksintaistelussa? Tahdotteko te, herra amiraali, asettaa kunniamme
kysymyksenalaiseksi ja syyttää meitä murhasta?

Hänen äänessään oli jotain uhkaavaa. Joko Coligny ei ymmärtänyt tai
sitten hän halveksi vihjausta herttua Frans Guise'n murhasta, jonka
katolilaisten viha oli pannut hänen syykseen. Vieläpä hänen kasvonsa
kävivät taaskin tyynen liikkumattomiksi.

-- Herra de Mergy, hän sanoi kylmästi ja ylenkatseellisesti,
miehellä, joka on kieltänyt uskonsa, ei ole enää oikeutta puhua
kunniastaan, sillä siihen ei luottaisi kukaan.

Kapteenin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi, hetken perästä ne
valahtivat kalmankalpeiksi. Hän horjahti pari askelta taaksepäin,
ikäänkuin pelosta että muuten lankeisi kiusaukseen lyödä vanhaa
miestä.

-- Herra amiraali! hän huusi, teidän ikänne ja teidän asemanne
sallivat teidän rankaisematta loukata sitä, mitä halvalla
aatelismiehellä on kalleinta ja arvokkainta. Mutta minä vaadin,
että määräätte aatelismiehistänne jonkun tai joitakuita vastaamaan
lausumistanne sanoista. Kautta Jumalan vannon, että syötän heille
vielä ne sanat, kunnes he niihin tukehtuvat.

-- Se on varmaankin herrojen raffineerattujen tapoja. Minä en
ollenkaan noudata heidän tapojaan, ja erotan palveluksestani
aatelismieheni, jos heistä kuka rupeaa niitä jäljittelemään.

Näin sanoen amiraali käänsi hänelle selkänsä. Kuohuen raivosta
kapteeni syöksyi ulos Châtillon'in palatsista, hyppäsi hevosensa
selkään ja ikäänkuin vimmaansa lauhduttaakseen pakotti ratsunsa
mielettömään laukkaan sohiessaan sen kylkiä kannuksillaan. Hurjassa
menossaan hän oli vähällä ajaa kuoliaaksi joukon rauhallisia
jalankulkijoita; ja oli totisesti onni, ettei hänen tielleen sattunut
yhtään ainoata raffineerattua, sillä silloisessa mielentilassaan hän
olisi varmasti heti vetänyt miekkansa, jos siihen olisi tarjoutunut
vähintäkään aihetta.

Saavuttuaan Vincennes'een saakka hänen verensä alkoi jäähtyä. Hän
kiristi ohjaksia ja käänsi takaisin Parisia kohti vertavuotavan ja
hikeävaluvan hevosensa.

-- Ystäväparka, sanoi hän katkerasti hymyillen, sinulleko minä sitten
kostan kärsimäni häväistyksen?

Ja taputtaen viattoman uhrinsa kaulaa kapteeni ajoi käyden veljensä
luo asti. Hän kertoi vaan tälle yksinkertaisesti, puuttumatta heidän
keskustelunsa yksityiskohtiin, että amiraali oli kieltäytynyt
rupeamasta välittäjäksi.

Mutta muutaman hetken perästä syöksyi huoneeseen Béville, joka heti
ensi työkseen hyppäsi Mergyn kaulaan.

-- Onnittelen teitä, rakas ystävä, tuossa on armahduksenne, ja sen
ovat leskikuningattaren pyynnöt hankkineet teille.

Mergy näytti olevan vähemmän hämmästyksissään kuin veljensä.
Mielessään hän asetti tämän suosion yhteyteen hunnutetun naisen, s.o.
kreivitär de Turgis'n kanssa.



XIV.

Kohtaaminen.


    Madame va venir dans cette salle basse
    Et d'un mot d'entretien vous demande la grâce.

                           _Molière_, Tartuffe.

Mergy palasi asumaan veljensä luo, hän kävi lausumassa kiitoksensa
leskikuningattarelle ja näyttäytyi hovissa. Tullessaan Louvreen hän
huomasi saaneensa jollain tavoin perinnöksi Comminges'n osaksi ennen
tulleen arvonannon. Henkilöt, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä,
tervehtivät häntä nöyrästi ja tuttavallisesti. Puhuessaan hänelle
miehet peittivät huonosti kateutensa innokkaalla kohteliaisuudellaan,
naiset loivat häneen ihastuneita silmäyksiä ja keimailivat hänen
edessään; sillä kaksintaistelijan maine oli varsinkin siihen aikaan
keino, jolla varmasti sai heidän sydämensä heltymään. Kolme neljä
kaksintaistelussa surmattua miestä korvasi kauneuden, rikkauden
ja nerokkuuden. Sanalla sanoen, kun sankarimme näyttäytyi Louvren
salissa, niin hän huomasi että hänen ympärillään alkoi kuulua
supatusta. -- Tuossa on nuori Mergy, joka tappoi Comminges'n. --
Kuinka hän on nuori! Kuinka siro vartalo hänellä on! Kuinka hienosti
hän käyttäytyy! Kuinka somat viikset hänellä on! -- Tietääkö kukaan
kuka hänen rakastajattarensa on?

Ja turhaan Mergy etsi joukosta rouva de Turgis'n sinisiä silmiä
ja tummia kulmakarvoja. Hän meni kreivitärtä tapaamaan tämän
kotoakin, mutta sai kuulla tämän heti kohta Comminges'n kuoleman
jälkeen lähteneen eräälle maatilalleen, joka oli Parisista 20
peninkulman päässä. Jos oli uskomista pahoihin kieliin, niin oli
häntä hienostelleen miehen kuoleman aiheuttama suru pakoittanut hänet
vetäytymään yksinäisyyteen, jossa hän saattoi rauhassa antautua
murheensa valtaan.

Eräänä aamuna, kapteenin lojuessa leposohvalla ja lukiessa
"Pantagruelin perin kauhistuttavia elämän vaiheita", ja veljensä
opiskellessa kitaransoittoa signor Uberto Vinibellan johdolla, tuli
palvelija ilmoittamaan Bernardille, että muudan hyvin siististi
puettu vanha eukko odotti Mergytä alasalissa, ja että tämä hyvin
salaperäisen näköisenä oli pyytänyt päästä hänen puheilleen. Mergy
läksi heti alakertaan, ja otti vanhan eukon, joka ei ollut ei Martta
eikä Camillakaan, ahavoituneista käsistä kirjeen, josta läksi
suloinen tuoksu; se oli sidottu kultalangalla ja suljettu isolla
vihreällä vahasinetillä, jossa vaakunan asemesta saattoi nähdä vain
Amorin, joka pani sormen huulilleen, sekä kastilialaisen sanan:
Callad![54] Mergy avasi kirjeen ja näki että siinä oli yksi ainoa
espanjankielinen rivi, jota hänen oli vähän vaikea ymmärtää: _Esta
noche, una dama espera à V. M._[55]

-- Kuka teille on antanut tämän kirjeen? Bernard kysyi vanhukselta.

-- Eräs nainen.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- En tiedä: hän on espanjatar, niin hän ainakin sanoi.

-- Mistä hän minut tuntee?

Vanhus kohautti olkapäitään.

-- Teidän kuuluisuutenne ja hienon miehen maineenne on sotkenut
teidät tähän hyväkkään juttuun; mutta vastatkaahan, tuletteko te?

-- Minne sitten minun pitäisi mennä?

-- Tulkaa tänä iltana kello puoli yhdeksän Saint-Germain-l'Auxenois'n
kirkkoon, sen vasempaan sivulaivaan.

-- Kirkossako minun pitää odottaa tätä naista?

-- Ei; joku tulee teitä hakemaan ja vie teidät hänen luokseen. Mutta
olkaa hienotunteinen ja tulkaa yksin.

-- Kyllä.

-- Lupaatteko sen?

-- Annan siitä sanani.

-- Hyvästi sitten. Mutta älkää millään muotoa seuratko minua.

Vanhus niiasi Mergylle syvään ja lähti samassa tiehensä.

-- No! mitä tämä siisti välittäjä sinusta tahtoi, kapteeni kysyi kun
veljensä oli tullut takaisin ja kitaransoiton opettaja lähtenyt.

-- Oh! ei mitään, sanoi Bernard välinpitämättömästi ja katsoen hyvin
tarkkaan madonnankuvaa, josta olemme varemmin puhuneet.

-- Kuule, älä salaa minulta mitään. Pitääkö sinua seurata
lemmenkohtaukseen, pitää vahtia kadulla ja tarjota miekan terästä
mustasukkaisille kilpailijoille?

-- Ei mitään, sen sanon.

-- No! kuten sinua paraiten huvittaa. Säilytä vaan salaisuutesi
itselläsi, jos niin tahdot, mutta kuulehan, lyön vetoa siitä että
sinun tekee ainakin yhtä kovasti mielesi kertoa se kuin minun se
kuulla.

Mergy näppäili hajamielisen näköisenä kitaransa kieliä.

-- Tosiaankin, George, en voi tulla tänä iltana herra de Vaudreuil'n
luo illallisille.

-- Ahaa! on siis kysymys tästä illasta? Onko hän kaunis? onko _hän_
hovinainen? vai porvarisnainen? vai myyjätärkö?

-- Totisesti en tiedä sitä itsekään. Minun on määrä mennä naisen
luo... joka ei ole tämänmaalainen ... mutta kenen... kas sitä minä en
tiedä.

-- Mutta tiedäthän ainakin missä sinun on määrä hänet tavata?

Bernard näytti kirjelippua, ja toisti veljelleen mitä eukko oli
hänelle sanonut.

-- Käsiala on vääristelty, kapteeni sanoi, enkä tiedä mitä ajatella
kaikista näistä varovaisuustoimenpiteistä.

-- Hän on varmaankin jokin vallasnainen, George.

-- No ovat nekin sitten nuoria miehiä, jotka pienimmänkin syyn
nojalla kuvittelevat, että ylhäisimmät naiset lentävät heidän
kaulaansa.

-- Tunnusteleppas tuoksua, joka tästä kirjeestä lähtee.

-- Mitäs se sitten muka todistaa?

Kapteenin otsa synkkeni yhtäkkiä, ja kaamea ajatus juolahti hänen
mieleensä.

-- Comminges't ovat kostonhimoisia, hän virkkoi, ja ehkäpä tämä kirje
on vain heidän keksimänsä veruke, jolla he koettavat saada sinut
houkutelluksi johonkin loukkoon, syrjäiseen paikkaan, missä antavat
sinun kalliisti maksaa sen tikariniskun, joka heistä teki perijöitä.

-- Mainiota! Olisipa sekin koko ajatus!

-- Ei se olisi ensimäinen kerta kun rakkautta käytetään
kostonvälineenä. Sinähän olet lukenut Raamattua; muista kuinka Delila
petti Simsonin.

-- Jopa minun pitäisi olla oikea pelkuri raukka, jos niin
epätodennäköinen otaksuma saisi minut jäämään pois kohtauksesta, joka
voi olla hyvinkin miellyttävä! Espanjatar!

-- Mene sinne ainakin hyvin asestettuna. Jos tahdot, niin annan
kahden lakeijani seurata sinua.

-- Hyi sentään! pitääkö minun kutsua koko kaupunki hyvän onneni
todistajaksi?

-- Semmoinen on vaan tapa nykyään. Kuinka usein olenkaan nähnyt d'
Ardelay'n, henkiystäväni, menevän tapaamaan rakastettuaan haarniska
yllään, kaksi pistoolia vyössään ja neljä komppaniansa soturia
perässään, jokaisella heistä ladattu pyssy mukanaan. Et tunne vielä
Parisia, poikaseni; ja usko minua, liika varovaisuus ei ole koskaan
haitaksi. Ja onhan vapaa valta heittää haarniska päältään silloin kun
se on haitaksi.

-- En osaa olla ollenkaan levoton. Jos Comminges'n omaiset hioisivat
hampaitaan minun pääni menoksi, niin olisivathan he helposti voineet
hyökätä kimppuuni yöllä kadulla.

-- No en minä ainakaan anna sinun mennä muuten kuin ainoastaan sillä
ehdolla että otat pistoolin mukaan.

-- Olkoon menneeksi! Mutta kyllä minulle nyt kaikki nauravat.

-- Siinä ei kuitenkaan vielä kylliksi; pitää vielä syödä hyvä
päivällinen, kaksi peltopyytä ja paljon kukonhelttapiirakasta, jotta
voisi tänä iltana kunnialla edustaa Mergyn sukua.

Bernard vetäytyi huoneeseensa, jossa hän kulutti ainakin neljä tuntia
sukien ja kampaillen tukkaansa ja itseään hajuvesillä valellen ja
lopuksi sommitellen mielessään kaunopuheisia lauseita, joita hän
päätti sanoa tuntemattomalle kaunottarelle.

Voi helposti arvata oliko hän täsmällisesti kohtauspaikalla. Yli
puoli tuntia hän käveli kirkossa edestakaisin. Kolmeen kertaan
hän jo oli lukenut kynttilät, pylväät ja muistotaulut, kun vanha,
huolellisesti ruskeaan huppukauluksiseen vaippaan kääriytynyt eukko
tarttui hänen käteensä ja vei hänet, sanaakaan virkkamatta, kadulle.
Pysyen yhä äänettömänä hän vei hänet, monet mutkat ja kierrokset
tehtyään kovin ahtaalle ja näköjään autiolle syrjäkadulle. Eukko
pysähtyi aivan sen perällä pienen, suippokaarisen ja kovin matalan
oven eteen, jonka hän avasi taskustaan ottamallaan avaimella. Hän
meni edellä sisään, ja Mergy seurasi häntä, pidellen pimeässä
kiinni hänen vaippansa liepeestä. Heidän tultuaan sisään Mergy
kuuli jykevien salpojen kumahtavan kiinni takanaan. Oppaansa sanoi
hänelle silloin hiljaa, että he olivat rappusten juuressa, ja että
oli noustava kaksikymmentäseitsemän porrasta. Rappuset olivat hyvin
ahtaat, ja epätasaiset astimet olivat useammin kuin kerran saada
hänet kompastumaan. Vihdoinkin kahdennenkymmenennen seitsemännen
portaan perästä, joka päättyi pieneen tasanteeseen, eukko avasi oven
ja kirkas valo häikäisi hetkeksi Mergyn silmät. Samassa hän astui
huoneeseen, joka oli paljon hienommin sisustettu kuin mitä talon
ulkoasusta olisi saattanut päättää.

Seinät oli verhottu kaikkialla kudotuilla seinäverhoilla,
jotka olivat hiukan haalistuneet, mutta kuitenkin vielä hyvin
siistit. Keskellä huonetta Bernard näki pöydän, jolla paloi kaksi
ruusunpunaista vahakynttilää, ja jolle oli ladottu useanlaisia
hedelmiä ja leivoksia, sekä kristallilaseja ja -pulloja, jotka
näyttivät olevan täynnä erilaisia viinejä. Kaksi pöydän kumpaankin
päähän asetettua nojatuolia tuntui odottavan aterioitsijoita.
Silkkisten uutimien puoleksi sulkemassa vuodekomerossa oli runsaasti
koristeltu ja karmosiinipunaisella atlaksella peitetty vuode.
Lukuisista suitsutuspannuista levisi huoneeseen hekumallinen tuoksu.

Vanhus riisui vaippansa ja Mergy viittansa. Bernard tunsi hänet
viestintuojaksi, joka oli tuonut hänelle kirjeen.

-- Pyhä Maria siunaa ja varjele! eukko huusi huomatessaan Mergyn
pistoolin ja miekan, luuletteko että joutuisitte täällä iskemään
jättiläisiä miekalla kuoliaaksi? Ei, kaunis nuori herra, ei täällä
tarvitse miekalla tapella.

-- Sen mielelläni uskoisin, mutta voisihan sattua, että vihastuneet
veljet tahi aviomies tulisi häiritsemään seurusteluamme, ja silloin
nuo olisivat hyvät olemassa, että saisi antaa heille ruutia vasten
silmiä.

-- Täällä ette tarvitse peljätä mitään sellaista. Mutta sanokaapas
minulle, mitä pidätte huoneesta?

-- Kyllä se on kovin kaunis, ihan todella; mutta kuitenkin
kaikitenkin minun tulee ikävä, jos minun pitää jäädä tähän yksikseni.

-- Kyllä tänne tulee joku pitämään teille seuraa. Mutta sitä ennen
teidän pitää luvata minulle yksi asia.

-- Mitä sitten?

-- Jos olette katolilainen, niin laskekaa kätenne tälle
ristiinnaulitunkuvalle (hän otti sellaisen eräästä kaapista); jos
olette hugenotti, niin vannokaa kautta Calvinin, Luteruksen, kaikkien
jumalienne ...

-- Ja mitä minun sitten pitää vannoa? Mergy keskeytti nauraen.

-- Teidän pitää vannoa, ettette millään tavoin yritä tuntea sitä
naista, joka kohta tulee tänne.

-- Ehto on kovin ankara.

-- No niin. Vannokaa, tai vien teidät takaisin kadulle.

-- Olkoon menneeksi, annan teille sanani; se on varmaan ainakin yhtä
hyvä kuin ne naurettavat valat joita minulle ehdotitte.

-- Hyvä on. Odottakaa kärsivällisesti; syökää, juokaa, jos teitä
haluttaa, heti kohta saatte nähdä espanjalaisen naisen tulevan tänne.

Eukko otti vaippansa ja meni ulos huoneesta vääntäen oven
kaksinkertaiseen lukkoon.

Mergy heittäysi nojatuoliin. Hän sydämensä sykki kiihkeästi; ja hän
oli yhtä kovan ja melkein samanlaisen mielenliikutuksen vallassa kuin
mitä hän oli tuntenut muutama päivä sitten Prè-aux-Clercs'illä, sillä
hetkellä jolloin hän kohtasi vihollisensa.

Mitä syvin hiljaisuus vallitsi talossa, ja kului kuolettavan pitkä
neljännestunti, jonka aikana hänen mielikuvituksensa loihti esiin
vuoroin Venuksen, joka tuli esiin seinäverhojen takaa ja heittäytyi
hänen syliinsä, vuoroin taas kreivitär de Turgis'in metsästyspuvussa,
tai kuninkaallista sukua olevan prinsessan; milloin taas hän
kuvitteli näkevänsä murhamieskoplan, tai vihdoin -- mikä oli kaikkein
kammottavin ajatus -- rakastuneen vanhan akan.

Yhtäkkiä, ja ilman että pieninkään risahdus olisi ilmaissut jonkun
tulleen taloon, avain kääntyi sukkelaan lukossa; ovi avautui ja
painautui kiinni kuin itsestään heti kun naamioitu nainen oli tullut
huoneeseen.

Hän oli kookas ja komeakasvuinen. Tiukasti ruumiinmukainen puku
sai hänen sopusuhtaisen vartalonsa hienot ääriviivat esiintymään
täydessä kauneudessaan; mutta ei valkeaan samettikenkään pistetystä
pienestä sirosta jalasta, ei pienestä kädestä, jossa kovaksi onneksi
oli koruompeleilla koristeltu hansikas, saattanut tarkalleen
määrätä hänen ikäänsä. En tiedä mikä seikka, -- ehkäpä se oli joku
magneettinen vaikutus, tahi, jos niin tahtoo sanoa, jokin aavistus --
saattoi uskomaan, ettei hän ollut yli kahdenkymmenen viiden. Hänen
pukunsa oli upea, hieno ja yksinkertainen samalla kertaa.

Mergy nousi heti ja notkisti toisen polvensa hänen edessään. Nainen
otti askeleen häntä kohti ja sanoi suloisella äänellä:

-- _Dios os guarde, caballero. Sea V. M. el bien venido_.[56]

Mergy liikahti hämmästyneenä.

-- _Habla V. M. Espanol?_[57]

Mergy ei puhunut espanjaa ja tuskin ymmärsikään sitä.

Nainen tuntui olevan vähän harmissaan. Hän antoi viedä itsensä
toiseen nojatuoliin, ja hän istuutui, ja antoi Mergylle merkin
istua toiseen. Sitten hän alotti keskustelun ranskaksi, mutta hänen
puheessaan oli vieraalta tuntuva korostus, joka väliin oli kovin
selvä ja ikäänkuin liioiteltu, väliin katosi taas kokonaan.

-- Herra ritari, teidän urheutenne sai minut unohtamaan sukupuolemme
tavanmukaisen itsensähillitsemisen ja varovaisuuden; tahdoin nähdä
täydellisen aatelismiehen, ja huomaan hänet maineensa veroiseksi.

Mergy punastui ja kumarsi.

-- Aijotteko sitten olla niin julma, aioin sanoa, että pidätte
kasvoillanne tämän naamion, joka kateellisen pilven tavoin peittää
minulta auringon säteet? (Mergy oli lukenut tämän lauseen eräästä
kirjasta, joka oli käännetty espanjan kielestä.)

-- Herra ritari, jos olen tyytyväinen hienotunteisuuteenne, niin
saatte vielä useitakin kertoja nähdä minut ilman naamiota; mutta
tänään tyytykää pitämään minulle seuraa.

-- Oi! arvoisa rouva; niin suuren ilon kuin se minulle tuottaakin,
niin se saattaa minut yhä innokkaammin toivomaan iloa saada nähdä
kasvonne.

Mergy oli polvillaan ja näytti olevan halukas tempaamaan naamion pois.

-- _Poco a poco!_[58] herra ranskalainen; te olette liian kiivas.
Istukaa taas, tai jätän teidät heti paikalla. Jospa tietäisitte kuka
minä olen ja miten paljon minun täytyy uskaltaa saadakseni teidät
nähdä, niin saisitte olla tyytyväinen jo pelkkään siihen kunniaan,
jonka teille teen tulemalla tänne.

-- Mutta totta tosiaan, tuntuu äänenne minusta tutulta.

-- Ja kuitenkin te kuulette sitä ensi kertaa. Sanokaa minulle,
kykenisittekö te pysyväisesti rakastamaan naista, joka rakastaisi
teitä?

-- Tunnen jo teidän lähellänne...

-- Ette ole milloinkaan nähnyt minua, siispä ette voi minua
rakastaakaan. Tiedättekö olenko kaunis vai ruma?

-- Olen vakuutettu siitä, että olette ihastuttava.

Tuntematon veti pois kätensä, jota Mergy oli pitänyt omassaan, ja
nosti sen naamiotaan kohti ikäänkuin aikeissa ottaa sen pois.

-- Mitä tekisitte, jos näkisitte eteenne ilmestyvän
viisikymmenvuotisen, peloittavan ruman eukon.

-- Se on mahdotonta.

-- Viisikymmenvuotisena rakkaus vielä palaa. Hän huokasi, ja nuori
mies tunsi selkäpiitään karmivan.

-- Tämä siro ja kaunis vartalo, tämä käsi, jota turhaan yritätte
riistää minulta, se kaikki on minulle todistuksena nuoruudestanne.

Nainen huokasi vaan syvään.

Mergy alkoi tuntea ikäänkuin jonkinlaista levottomuutta.

-- Teille miehille ei ole rakkaudessa kylläksi, vaaditte vielä
kauneutta. Ja hän huokasi vielä kerran.

-- Antakaa minun, olkaa niin ystävällinen, ottaa pois tuo naamio.

-- Ei, ei! ja hän työnsi kiivaasti Mergyn luotaan. Muistakaa
lupaustanne! Sitten hän lisäsi iloisemmalla äänellä: Panisin liian
paljon alttiiksi jos ottaisin pois naamioni. Minua huvittaa nähdä
teidät jalkojeni juuressa, ja jospa minä sattumalta en olisikaan
nuori enkä kaunis ... ainakaan teidän mielestänne, ehkä jättäisitte
minut ihan yksin tähän paikkaan.

-- Mutta näyttäkää minulle edes tuota pikku kätöstä.

Nainen riisui tuoksuvan hansikkaansa ja ojensi hänelle häikäisevän
valkean käden.

-- Tunnen tämän käden! Mergy huudahti, niin kauniita ei ole kuin yksi
ainoa koko Pariisissa.

-- Todellakin! Ja kenen käsi se on?

-- Se on ... erään kreivittären.

-- Minkä kreivittären?

-- Kreivitär de Turgis'n.

-- Ahaa, tiedän mitä aiotte sanoa. Niin, Turgis'lla on kauniit kädet,
mutta niistä hän saa kiittää hajuvesien kauppiaansa mantelitahdasta.
Mutta luulenpa voivani sanoa, että minun käteni ovat lempeämmät kuin
hänen.

Kaikki tämä sanottiin hyvin luontevalla äänellä, ja Mergy'tä, joka
oli luullut tuntevansa kauniin kreivittären äänen, alkoi taas vähän
epäilyttää, ja hän tunsi melkein jo rupeavansa uskomaan erehtyneensä.

Löisinpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että henget ovat minulle
suopeita, Mergy ajatteli. Hän koetti etsiä tästä kauniista kädestä
sormuksen painamaa jälkeä, jollaisen hän oli huomannut kreivitär de
Turgis'illa; mutta näissä pyöreissä ja muotokauniissa sormissa ei
näkynyt pienintäkään merkkiä semmoisesta.

-- Niin, kreivitär de Turgis! tuntematon huusi nauraen. Todellakin,
minun pitäisi kai pitää itseäni de Turgis'na! Mutta luojan kiitos,
luulen olevani vähän parempikin.

-- Kreivitär on, kunniani kautta, kaunein nainen, mitä vielä olen
nähnyt.

-- Olette siis rakastunut häneen? nainen kysyi vilkkaasti.

-- Ehkäpä; mutta olkaa niin ystävällinen ja ottakaa pois naamionne ja
näyttäkää minulle kauniimpi nainen kuin Turgis.

-- Kun olen tullut siitä vakuutetuksi, että te rakastatte minua ...
niin silloin te saatte nähdä kasvoni paljaina.

-- Kunko rakastan teitä... Mutta kuinka helkkarissa minä voisin
rakastua teihin näkemättä kasvojanne?

-- Tämä käsi on kaunis; kuvitelkaa mielessänne että kasvoni ovat
sopusoinnussa sen kanssa.

-- Nyt olen varma siitä, että te olette ihastuttava, sillä tulittepa
ilmaisseeksi itsenne, kun hetkeksi unohditte muuttaa äänenne. Minä
tunsin sen, siitä olen varma.

-- Ja se muka oli Turgis'n ääni? hän virkkoi nauraen ja korostaen
sanoja, niinkuin hyvästi espanjaa puhuttaessa.

-- Niin juuri.

-- Erehdytte, erehdytte, herra Bernardo; minun nimeni on dona
Maria, dona Maria de... Sanon teille myöhemmin sukunimeni. Olen
barselonalainen aatelisnainen; isäni, joka pitää minua hyvin
ankarasti silmällä, on nyt ollut jonkin aikaa matkoilla, ja minä
käytän hyväkseni hänen poissaoloaan huvitellakseni ja tutustuakseni
Pariisin hoviin. Mitä Turgis'in tulee, niin heretkää puhumasta siitä
naisesta; hänen nimensäkin on vihattu ja vastenmielinen; hän on koko
hovin ilkein nainen. Tiedättehän muuten, millä tavalla hän tuli
leskeksi!

-- Minulle on siitä vähin kerrottu.

-- No niin, puhukaa! Mitä teille on sanottu?

-- Niin, hän oli temmannut, yllättäessään miehensä hyvin hellässä
kohtauksessa kamarineitonsa kanssa, tikarin ja lyönyt häntä sillä
hieman kovan puoleisesti. Ja mies kuoli kuukautta myöhemmin.

-- Ja se teko ... se kai tuntuu teistä hirveältä.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten voi häntä tuomita. Sanotaan hänen
rakastaneen miestään, ja minä ymmärrän mustasukkaista.

-- Te puhutte niin, koska luulette nyt seisovanne Turgis'n edessä;
mutta tiedän että halveksitte häntä sisimmässänne.

Tuntemattoman äänessä oli jotain alakuloista ja surunvoittoista;
mutta kreivitär de Turgis'n ääni se ei ollut. Mergy ei tiennyt mitä
ajatella.

-- Mitä! te olette espanjatar ettekä ymmärrä mustasukkaisuutta?

-- Jätetään tuo. Mikä musta nauha teillä on kaulassanne?

-- Se on pyhäinjäännös.

-- Luulin teitä protestantiksi.

-- Se on totta. Mutta tämän pyhäinjäännöksen on antanut minulle eräs
nainen, ja pidän sitä muistona häneltä.

-- Kuulkaahan, jos tahdotte, olla minulle mieliksi, niin älkää enää
ajatelko muita naisia. Tahdon olla teille enemmän kuin kaikki muut
naiset. Kuka teille on antanut tuon pyhäinjäännösrasian? Taasko sama
kreivitär de Turgis?

-- Ei, todenperään aivan.

-- Valehtelette!

-- Te siis olette rouva de Turgis?

-- Nyt petyitte, herra Bernardo!

-- Kuinka niin?

-- Kun näen kreivitär de Turgis'n, niin kysyn häneltä, kuinka
hän tekee sellaisen pyhyydenloukkauksen että antaa pyhän esineen
kerettiläiselle?

Mergy tunsi käyvänsä hetki hetkeltä epävarmemmaksi.

-- Mutta minä haluan saada tuon pyhäinjäännösrasian, antakaa se
minulle.

-- Ei, en voi sitä antaa.

-- Minä tahdon sen. Rohkenetteko kieltää minulta sitä?

-- Olen luvannut antaa sen takaisin sille, jolta sen sainkin.

-- Hui hai, sellaiset lupaukset ovat pelkkää lapsellisuutta vain.
Kavalalle naiselle annettu lupaus ei velvoita mihinkään. Muuten,
varokaa sitä, ehkäpä se on taikakalu, vaarallinen talismani, tuo joka
teillä on kaulassanne. Turgis on, niin sanotaan, suuri velho.

-- En usko taikuuteen.

-- Ettekö taikureihinkaan?

-- _Nais_taikureihin uskon kyllä vähän. Hän korosti ensimäistä tavua.

-- Kuulkaapas, antakaa minulle tuo pyhäinjäännösrasia, ja ehkäpä minä
sitten riisun naamioni.

-- Tuo oli taas rouva de Turgis'n ääni!

-- Viimeisen kerran, tahdotteko antaa minulle tuon pyhän esineen?

-- _Annan sen teille takaisin_, jos riisutte naamionne.

-- Voi! te ihan kiusaatte minua vatvomalla aina tuota Turgis'tanne.
Rakastakaa häntä jos teitä niin haluttaa, mitäpä se minua liikuttaa?

Hän käännähti nojatuolissaan kuin nyrpeilä mielin. Hänen kaulaansa
peittävä atlas kohosi ja laski nopeasti.

Muutaman minuutin hän oli vaiti, sitten, käännähtäen äkkiä, hän sanoi
pilkallisesti: _Vala me dios! V. M. non es caballero, es un monge!_[59]

Yhdellä sysäyksellä hän kaasi kumoon molemmat pöydällä olevat
kynttilät, ja puolet pulloista ja laseista. Kynttilät sammuivat
silmänräpäyksessä. Samassa hän tempasi naamion kasvoiltaan. Mitä
täydellisimmässä pimeydessä Mergy tunsi polttavien huulien tapailevan
hänen suutaan ja kahden käsivarren sulkevan hänet kiihkeään syleilyyn.



XV.

Pimeässä.


    "Kaikki kissat ovat yöllä harmaita."


Läheisen kirkon kello kajahutti neljä lyöntiä.

-- Jesus Maria! Kello on jo neljä! Nipin napin ehdin kotia ennen
päivänkoittoa.

-- Mitä! te kovasydäminen, jätättekö minut niin pian?

-- Minun täytyy! mutta me näemme ennen pitkää taas toisemme.

-- Ettäkö näemme jälleen toisemme! ajatelkaa toki, rakas kreivitär,
etten ole teitä kunnolla nähnytkään.

-- Mutta heretkää jo hokemasta tuota kreivitärtänne. Minä olen dôna
Maria; ja kun saamme valoa, niin saatte kyllä nähdä etten ole se
joksi minua luulette.

-- Missä päin ovi on? Minä menen käskemään tuomaan valoa.

-- Ei, antakaa minun mennä, Bernardo; minä tunnen tämän huoneen, ja
minä tiedän mistä tapaan tulukset.

-- Varokaa vaan ettette tallaa lasien sirpaleihin jalkojanne;
rikoitte niitä eilen useampiakin.

-- Antakaa minun vaan toimia.

-- Löydättekö?

-- Kyllä; niin, tässä on viittani. Pyhä neitsyt! tulukset ovat
poissa! Mitä minä nyt teen?

-- Pitää kysyä niitä eukolta.

-- Älkää liikahtako, antakaa minun toimia. _Adios, querido
Bernando!_[60]

Ovi aukeni ja paukahti samassa kiinni. Ulkopuolelta kuului pitkä
raikuva nauru. Mergy ymmärsi että hänen lemmityisensä oli livahtanut
hänen käsistään. Hän koetti syöksyä tämän jälkeen, mutta pimeässä
hän töytäili huonekaluja vasten ja sotkeutui vaatekappaleihin ja
verhoihin voimatta löytää ovea. Yhtäkkiä ovi avautui ja joku tuli
sisään salalyhty kädessä. Mergy sulki heti syliinsä sen kantajan.

-- Ah! nyt minä sain teidät kiinni, nyt ette pääse enää pois! hän
huudahti syleillen tätä hellästi.

-- No mutta laskekaa minut toki irti, herra de Mergy; tuollako
tavalla sitä ihmisiä likistellään?

Bernard tunsi hänet vanhaksi eukoksi.

-- Vieköön paholainen teidät hornan tuuttiin! hän karjasi.

Mergy puki ääneti päälleen, otti aseensa ja lähti talosta
samanlaisessa mielentilassa kuin mies, joka juotuaan erinomaista
malagaa kaataa kurkkuunsa huolimattoman palvelijan hänelle tarjoamaa
keripukkia parantavaa lääkettä, joka vuosikausiksi on unohtunut
seisomaan kellarissa.

Mergy oli jotenkin vaitelias veljelleen; hän kertoi tälle mitä
kauneimmasta espanjattaresta, sikäli kuin hän tätä nim. oli pimeässä
voinut arvostella, mutta ei virkkanut halaistua sanaa epäilyksistä,
joita hänessä oli herännyt tuntematonta kohtaan.



XVI.

Lupaus.


    Amphitryon.

    Ah! de grâce, cessons, Alcmène, je vous prie,
    Et parlons serieusement.

                          _Molière_, Amphitryon.

Kului kaksi päivää ilman että vale-espanjatar antoi mitään tietoja
itsestään. Kolmantena päivänä veljekset kuulivat, että rouva de
Turgis oli saapunut edellisenä iltana Parisiin ja että hän samana
päivänä tulisi varmasti tervehdyskäynnille leskikuningattaren luo.
Heti he läksivät Louvre'en ja tapasivat hänet eräässä salissa, joukko
hovinaisia ympärillään, joiden kanssa hän jutteli. Mergyn näkeminen
ei tuntunut herättävän hänessä pienintäkään mielenliikutusta.
Ei keveinkään punerrus luonut väriä hänen tavattoman kalpeille
poskilleen. Heti Mergyn nähtyään hän nyykäytti tälle päätään kuin
vanhalle tutulle, ja ensimäiset kohteliaisuudet vaihdettua hän sanoi
Bernardille, kumartuen kuiskaamaan tämän korvaan:

-- Nyt varmaankin, niin toivon, teidän hugenottinen itsepäisyytenne
on ruvennut hiukan horjumaan? Tarvittiin todellakin ihmeitä teidän
käännyttämiseksenne.

-- Kuinka niin?

-- Mitä? ettekö ole saanut tuntea _omassa itsessänne_
pyhäinjäännösten voiman ihmeellisiä vaikutuksia?

Mergy hymyili epäuskoisen näköisenä.

-- Sen kauniin käden muisto, joka minulle antoi tuon pienen rasian,
ja se rakkaus, jonka se minussa herätti henkiin, tekivät voimani ja
taitavuuteni kaksinkertaisiksi.

Nauraen kreivitär uhkasi häntä sormellaan.

-- Te rupeette nenäkkääksi, herra kornetti. Tiedättekö oikein kelle
puhutte?

Puhuessaan rouva de Turgis riisui hansikkaan kädestään järjestääkseen
hiuksiaan ja Mergy katsoi tarkkaan hänen kättään, ja kädestä hän
siirsi katseensa kauniin kreivittären niin eloisiin ja melkein
ilkeihin silmiin. Nuorukaisen hämmästys sai tämän purskahtamaan
nauruun.

-- Mikä teitä naurattaa?

-- Entä te, mitä te minua noin katsotte hämmästyneen näköisenä?

-- Suokaa anteeksi, mutta muutaman päivän olen tavannut pelkkiä
kummastuksen aiheita.

-- Todellakin! Sepä on varmaan mukavaa. Kertokaa meille sitten heti
jokin niistä ihmeellisistä seikoista, joita teille sattuu joka hetki.

-- En voi puhua teille niistä nyt enkä tässä paikassa. Olen muuten
säilyttänyt mielessäni erään espanjalaisen mietelauselman, joka
minulle opetettiin kolme päivää sitten.

-- Minkä mietelauseen?

-- Yhden ainoan sanan: _Callad_.

-- Mitä se merkitsee?

-- Mitä! ettekö osaa espanjaa? Mergy kysyi, tarkaten häntä mitä
tarkimmin.

Mutta kreivitär kesti koetuksen osoittamatta millään tavoin
ymmärtävänsä Mergyn sanoihin kätkettyä ajatusta; vieläpä nuoren
miehen katsekin, jonka hän ensin oli kiinnittänyt rouva de Turgis'n
silmiin, painui kohta alas, ja hänen täytyi itselleen myöntää,
etteivät hänen silmänsä kyenneet kestämään sen silmäparin katsetta,
jota hän oli uskaltanut uhmata.

-- Lapsuusaikanani, kreivitär vastasi täydelleen välinpitämättömällä
äänellä, minä osasin muutamia sanoja espanjaa, mutta luulen ne nyt
jo unohtaneeni. Siispä puhukaa minulle ranskaa jos tahdotte että
ymmärtäisin teitä. No niin, mitä mietelauselmanne merkitsee?

-- Se käskee olemaan vaitelias, arvoisa rouva.

-- Totta tosiaan! nuorten hovimiestemme pitäisi omaksua se
tunnuslauseekseen, etenkin jos he pystyisivät toteuttamaan sen
käytännössä. Mutta tehän olette hyvin oppinut! herra de Mergy. Kuka
teille on opettanut espanjaa? Voinpa lyödä vetoa siitä että se on
ollut nainen.

Mergy katsoi häntä hellästi ja hymyillen. -- Osaan espanjaa vain
muutamia sanoja hän sanoi hiljaa, ja ne on rakkaus syövyttänyt
sydämeeni.

-- Rakkaus! kreivitär matki häntä ivallisesti.

Kun rouva de Turgis puhui hyvin kuuluvalla äänellä, niin useat
hovinaiset tämän sanan kuullessaan käänsivät päätään ikäänkuin
kysyäkseen mistä oli puhe. Vähän harmissaan kreivittären pilkkailusta
ja tyytymätönnä siitä, että näki itseään sillä tavoin kohdeltavan
Mergy otti taskustaan espanjankielisen kirjeen, jonka vanha eukko oli
hänelle antanut, ja sanoi, ojentaen sen kreivittärelle:

-- Aivan varmaan te olette yhtä oppinut kuin minäkin, ja te
ymmärrätte vaivatta tämän espanjalaisen kirjoituksen.

Diana de Turgis otti lippusen, luki sen tai oli lukevinaan, ja täyttä
kurkkua nauraen hän antoi sen lähinnä seuraavalle hovinaiselle.

-- Kuulkaa, rouva de Châteauvieux, lukekaapas tämä rakkauskirje,
jonka herra de Mergy on vasta saanut rakastajattareltaan ja jonka hän
mielellään tahtoisi uhrata minulle, sikäli nim. kuin hän itse sanoo.
Mutta se on parasta koko jutussa, että tunnen sen käden, joka tämän
on kirjoittanut.

-- Sitä minä en ollenkaan epäile, Mergy sanoi vähän äreästi mutta yhä
hiljaa.

Rouva de Châteauvieux luki kirjelipun, rupesi nauramaan ja antoi sen
eräälle herrasmiehelle, tämä taas toiselle, eikä hetkisen kuluttua
koko salissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tiennyt kuinka hyvissä
väleissä Mergy oli erään espanjattaren kanssa.

Kun naurunpurskahdukset olivat hiukan vaimenneet, niin kreivitär
kysyi Mergyltä ivallisen näköisenä, tokko hän piti kauniina naista,
joka tuon kirjelipun oli kirjoittanut.

-- Kautta kunniani, jalo rouva, minusta hän ei ollut vähemmän kaunis
kuin te itse.

-- Taivas varjelkoon! mitä te puhutte? Hyvänen aika sentään. Mutta
teidän on täytynyt nähdä hänet ainoastaan yöllä; sillä tunnen hänet
hyvin, ja ... totisesti! saan onnitella hyvän onnenne johdosta!

Ja hän rupesi nauramaan yhä äännekkäämmin.

-- Parahin kreivitär, virkkoi rouva de Châteauvieux, sanokaa toki
meille tämän espanjattaren nimi, jolla on onni omistaa hra de Mergyn
sydän.

-- Ennenkuin mainitsette rakastajattarenne nimen, niin pyydän teitä,
herra de Mergy, sanomaan näitten naisten kuullen, oletteko nähneet
rakastettuanne päivänvalossa?

Mergy oli todellakin pahemmassa kuin pulassa, ja hänen
hermostuneisuutensa ja harminsa kuvastuivat sangen hullunkurisen
näköisinä hänen kasvoillaan. Hän ei vastannut mitään.

-- Asiaa enempää selailematta, kreivitär sanoi, tämän kirjeen on
lähettänyt senora dona Maria Rodriguez; tunnen hänen kirjoituksensa
yhtä hyvin kuin oman isäni käsialan.

-- Maria Rodriguoz! huusivat kaikki naiset nauraen.

Maria Rodriguez oli yli viidenkymmenen vanha nainen. Hän oli ollut
siveydenvartijana Madridissa. Millä tavalla hän oikein oli joutunut
Ranskaan, sitä ei kukaan tarkkaan tiennyt yhtä vähän kuin sitäkään,
mitä ansioita hänen oli siitä kiittäminen että Margareta de Valois
oli ottanut hänet taloonsa. Ehkäpä Margareta tahtoi pitää moista
hirviötä lähellään, jotta hänen sulonsa vielä, tuohon toiseen
verrattuna, pääsivät esiintymään edukseen, niinkuin maalaritkin
ovat usein piirtäneet samalle kankaalle jonkin aikansa kaunottaren
muotokuvan ja tämän kääpiön irvikuvan. Kun dona Rodriguez näyttäytyi
Louvressa, niin hän huvitti kaikkia hovinaisia mahtipontisella
olemuksellaan ja iänikuisen vanhanaikaisilla puvuillaan.

Mergy tunsi selkäpiitään karmivan. Hän oli nähnyt tämän samaisen
siveydenvartian, ja hän muisti kauhukseen että naamioitu nainen
oli sanonut itseään dona Mariaksi; hänen päänsä alkoi mennä ihan
sekaisin. Hän oli aivan ymmällä, ja kaikki nauroivat kahta kovemmin.

-- Hän on kovin hienotunteinen nainen, ettekä te voisi tehdä parempaa
valintaa. Hän on todellakin aika hauskan näköinen, kun hän on ottanut
suuhunsa irtohampaansa ja pannut päähänsä mustan tekotukkansa.
Sitäpaitsi hän varmastikaan ei ole yli kuudenkymmenen.

-- Hän on varmaankin noitunut herra Mergyn! huudahti rouva
Châteauvieux.

-- Te pidätte siis muinaismuistoista? sanoi joku toinen hovinainen.

-- Mikä vahinko, että miehillä on niin hullunkurisia oikkuja! sanoi
aivan hiljaa ja huoahtaen eräs kuningattaren hovineidoista.

Mergy koetti pitää puoliaan paraimpansa mukaan. Ivallisia
kohteliaisuuksia sateli satamalla hänen niskaansa, ja hän näytti
kovin tyhmän naaman, kun kuningas ilmestyessään äkkiä salin toiseen
päähän, sai heti naurun ja leikkipuheet vaikenemaan. Jokainen
kiirehti väistymään hänen tieltään, ja hälinää seurasi hiljaisuus.

Kuningas tuli saliin amiraalin kera, jonka kanssa hän oli
keskustellut kauvan työhuoneessaan. Hän nojasi tuttavallisesti
kättään Colignyn olkapäähän, jonka harmaa parta ja musta puku
olivat jyrkkänä vastakohtana Kaarlen nuorekkaalle olemukselle ja
koruompeleista välkkyvälle vaatetukselle. Kun heidät näki, niin olisi
tehnyt mieli sanoa, että nuori kuningas oli, valtaistuimella harvoin
tavattavalla terävänäköisyydellä, valinnut suosikikseen alamaisistaan
arvokkaimman ja viisaimman.

Kun he kulkivat salin halki ja kaikkien katseet olivat kiintyneet
heihin, niin Mergy kuuli korvassaan kreivittären äänen, joka kuiskasi
aivan hiljaa:

-- Älkää olko vihoissanne! Ottakaa tämä älkääkä katsoko sitä
ennenkuin vasta ulkona.

Samassa putosi jotain hänen hattuunsa, jota hän piti kädessään. Se
oli sinetöity paperi, jossa oli sisässä jokin kova esine. Hän pisti
sen taskuunsa ja neljännestuntia myöhemmin, niinpian kun hän oli
poissa Louvresta, hän avasi sen ja löysi siitä pienen avaimen sekä
seuraavat sanat: "Tällä avaimella aukenee puutarhani portti. Tänä
yönä kymmenen aikaan. Rakastan teitä. En pidä enää tällä kertaa
naamiota kasvoillani, ja te saatte nähdä dona Marian ja -- Dianan."

Kuningas vei amiraalin salin toiseen päähän asti.

-- Hyvästi isäni, hän virkkoi puristaen tämän molempia käsiä, te
tiedätte, että minä rakastan teitä, ja minä taas tiedän, että te
olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, luinenne ja nahkoinenne.

Tätä lausettaan hän säesti äänekkäällä naurunpurskahduksella.
Palatessaan sitten takaisin työhuoneeseensa hän pysähtyi kapteeni
Georgen eteen.

-- Huomenna, hän sanoi, te tulette messun jälkeen puheilleni
työhuoneeseeni.

Hän käännähti ympäri ja loi melkein huolestuneen katseen ovelle,
josta Coligny oli poistunut, sitten hän läksi pois salista
sulkeutuakseen marsalkka de Retz'in kanssa työhuoneeseensa.



XVII.

Yksityinen vastaanotto.


    Macbeth.
       Olettenko
    Niin kärsiväiset luonnostanne, että
    Tuon siedätten?

                _Shakespeare_. Macbeth.

Kapteeni George tuli määrätyllä kellonlyönnillä Louvreen. Heti kun
hän oli sanonut nimensä, vei hänet ovenvartija, vetäen koruompeleiset
oviverhot syrjään, kuninkaan työhuoneeseen. Hallitsija, joka istui
pienen pöydän ääressä kirjoittamassa, käski häntä, kädellään
viittaamalla, odottamaan äänetönnä, ikäänkuin hän olisi pelännyt
voivansa puhuessaan kadottaa niiden ajatusten johtolangan, jotka
hänen mieltään silloin askarruttivat. Kapteeni jäi kunnioittavassa
odotusasennossa seisomaan kuuden askeleen päähän pöydästä, ja hänellä
oli hyvää aikaa katsella huoneessa ympärilleen ja tarkata sen
koristuksia yksityiskohtia myöten.

Huone oli hyvin yksinkertainen, sillä muita koristuksia siinä
ei ollut ollenkaan kuin seinälle hujan hajan ripustettuja
metsästyskapineita. Sangen hyvin maalattu pyhän neitsyen kuva, sen
yläpuolella iso puksipuun oksa oli kiinnitetty pitkän kiväärin ja
metsästystorven välille. Pöytä, jonka ääressä kuningas kirjoitti, oli
paperien ja kirjojen peitossa. Lattialla lojui rukousnauha ja pieni
almanakka yhdessä sekamelskassa ansojen ja haukan kulkusten kanssa.
Iso vinttikoira nukkui aivan pöydän lähellä patjalla.

Yhtäkkiä kuningas paiskasi kynän vihaisesti lattiaan ja mutisi
karkean kirouksen hampaittensa välistä. Pää kumarassa hän kulki
pari kolme kertaa epäsäännöllisin askelin huoneen päästä päähän,
sitten hän, pysähtyen äkkiä kapteenin eteen, loi tähän pelästyneen
silmäyksen kuin olisi hän nähnyt tämän ensi kertaa.

-- Niin, tehän se olettekin, hän sanoi, ottaen askeleen taapäin.

Kapteeni kumarsi maahan saakka.

-- Olen kovin hyvilläni kun näen teidät. Minulla oli teille
puhuttavaa ... mutta... Hän pysähtyi.

Suu puoli avoinna, kaula ojossa, vasen jalka kuusi tuumaa oikean
edellä, sanalla sanoen asennossa, jommoiseen maalari asettaisi
odottamista esittävän henkilön, siten George odotti aloitetun
lauseen loppua. Mutta kuningas oli antanut luisua päänsä rinnalle,
ja hän tuntui vaipuneen ajatuksiin, jotka olivat kymmenentuhannen
peninkulman päässä niistä, joita hän juuri äsken oli hautonut
mielessään.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Kuningas istuutui ja nosti käden
otsalleen väsyneen miehen tavoin.

-- Paholaisen loppusoinnut! hän kiljasi yhtäkkiä polkien jalkaansa ja
kilisyttäen saappaisiinsa kiinnitettyjä pitkiä kannuksiaan.

Iso vinttikoira heräsi säpsähtäen ja piti kuninkaan jalanpolkaisua
sille itselleen tarkoitettuna merkkinä; se nousi, tuli kuninkaan
nojatuolin luo ja asetti etukäpälänsä hänen polvilleen, ja kohottaen
päätään, joka ulottui korkealle Kaarlen pään yläpuolelle se aukaisi
laajan kitansa ja haukoitteli vähääkään kursailematta, sillä
koirillehan on niin kovin vaikea opettaa hovitapoja.

Kuningas tyrkkäsi pois koiran, joka paneusi jälleen maata huokaisten.
Ja kun Kaarlen silmät taas sattumalta osuivat kapteeniin, niin hän
sanoi tälle.

-- Suo anteeksi, George, tuo...[61] loppusointu se saa minut ihan
hikoilemaan verta ja vettä.

-- Ehkä minä häiritsen teidän majesteettianne, sanoi kapteeni hyvin
kunnioittavasti.

-- Et ollenkaan, et ollenkaan, sanoi kuningas. Hän nousi ja laski
tuttavallisen näköisenä kätensä George'n olalle. Samalla hän hymyili,
mutta ainoastaan huulillaan, hänen hajamieliset silmänsä eivät
ollenkaan hymyilleet mukana.

-- Vieläkö olette väsyksissä toissa päivän metsästysretkestä?
kuningas kysyi ilmeisestikin neuvotonna siitä miten päästä asiaan
käsiksi. Hirvi ajatti kauvan itseään.

-- Sire, enpä ansaitsisi olla komppanian päällikkönä teidän
majesteettinne keveässä ratsuväessä, jos sen vertainen matka
kuin toissapäiväinen väsyttäisi minua. Sitten viime sodan on
herra de Guise, nähtyään minut ihan aina satulassa, sanonut minua
_albanialaiseksi_.

-- Niin, minulle on todellakin sanottu että olet hyvä ratsastaja.
Mutta sanoppas, osaatko sinä hyvästi ampua pyssyllä.

-- Kyllä, sire, kyllähän minä sitä käyttelen koko hyvin; kuitenkaan
en ole läheskään niin taitava kuin teidän majesteettinne. Mutta sitä
taitoa ei ole kaikille suotu.

-- Katsopas, näetkö tuon pitkän pyssyn? Lataa se kahdellatoista
hirvikuulalla. Piru minut periköön, jos yksikään niistä menee ohi sen
juuttaan rinnan, jota tähtäät kuudenkymmenen askeleen päästä!

-- Kuusikymmentä askelta, se on tosiaan koko pitkä matka; mutta
enpä ollenkaan välittäisi ruveta koettamaan kilpaa sellaisen
mestariampujan kuin teidän majesteettinne kanssa.

-- Ja kahdensadan askeleen päästä se ajaisi luodin miehen ruumiiseen,
sillä edellytyksellä että luoti on piipun mukainen.

Kuningas antoi pyssyn kapteenin käsiin.

-- Se näyttää olevan yhtä hyvä kuin kauniisti koristeltu, sanoi
George tutkittuaan sitä tarkkaan ja naksautettuaan liipasinta.

-- Näen että sinä ymmärrät aseita, ystäväni. Nostahan tämä
poskellesi, että saan nähdä miten sitä pitelet.

Kapteeni totteli.

-- Kivääri on ihana kapine, jatkoi Kaarle hitaasti puhellen. Sadan
askeleen päästä ja yhdellä sormen liikahduksella voi varmasti raivata
tieltään vihollisen, eivätkä panssaripaidat eikä haarniskat voi
pidättää hyvää luotia.

Kuten ennen jo on mainittu, ei Kaarle IX juuri koskaan -- johtuipa se
sitten lapsuudesta saakka hänellä olleesta tavasta tai luontaisesta
ujoudesta -- katsonut puhuteltavaansa silmiin; Tällä kertaa hän
kuitenkin tuijotti kapteeniin kiinteästi ja omituisin ilmein.

Vaistomaisesti George painoi silmänsä alas, ja kuningas teki melkein
heti samoin. Sitten oli taas hetkisen hiljaisuus; George keskeytti
sen ensimäisenä.

-- Käsittelipä tuliaseita kuinka taitavasti tahansa, niin miekka ja
keihäs ovat sittenkin varmemmat...

-- Niin kyllä, mutta pyssy... Kaarle hymyili omituisesti. Hän puuttui
taas heti puheeseen: -- Kerrotaan, George, että amiraali olisi
kovasti loukannut sinua?

-- Sire...

-- Tiedän sen, olen siitä varma. Mutta tahtoisin hyvin mielelläni ...
tahdon että te itse kerrotte minulle sen.

-- Se on totta, sire; puhuin hänelle eräästä kovanonnen jutusta, jota
seurasin mitä suurimmalla mielenkiinnolla...

-- Veljesi kaksintaistelusta. Hitto vieköön, on se koko poika
kun pistää miehen vartaaseen noin vaan, sellaista miestä pidän
arvossa; Comminges oli itserakas narri; hän sai vaan sen palkan,
minkä ansaitsikin. Mutta saakeli soikoon, kuinka hiidessä tuo vanha
harmaaparta voi saada siitä syytä ruveta sinua haukkumaan?

-- Luulen, että onnettomat uskonnolliset eroavaisuudet, ja
katolilaiseksi kääntymiseni, jonka luulin jo unohdetuksi...

-- Unohdetuksi?

-- Kun teidän majesteettinne on antanut esimerkin uskonnollisten
erimielisyyksien unohtamisesta ... ja harvinainen ja puolueeton
oikeudentuntonne...

-- Mutta ymmärrä, toveri hyvä, ettei amiraali unohda mitään.

-- Sen olen kyllä huomannut, Sire. -- Ja Georgen ilme synkkeni.

-- Sano minulle, George, mitä aijot tehdä?

-- Minäkö, sire?

-- Niin, puhu suoraan.

-- Sire, olen liian halpa aatelismies, ja amiraali on liian vanhakin
voidakseni hänelle antaa kaksintaisteluhaasteen; ja muuten, sire,
hän sanoi kumartaen, kuin olisi hän tahtonut hovimiehen lauseella
parantaa sen vaikutuksen minkä se, jota hän piti liikana rohkeutena,
oli tehnyt kuninkaaseen, jos voisinkin sen tehdä, niin pelkäisin
menettäväni teidän majesteettinne luottamuksen.

-- Mitä vielä! kuningas huudahti. Ja hän nojasi kättään Georgen
olkapäähän.

-- Kaikeksi onneksi ei kunniani, kapteeni jatkoi, ole amiraalin
käsissä, ja jos joku vertaiseni uskaltaisi kajota kunniaani, niin
minä rukoilisin teidän majesteettianne että sallisitte minun...

-- Etkö siis aiokaan kostaa amiraalille? Kuitenkin se senkin ...
alkaa käydä pahuksen kopeaksi!

Georgen silmät revähtivät selkosen selälleen.

-- Hän on kuitenkin loukannut sinua, jatkoi kuningas. Ei, lempo
vieköön! hän on loukannut sinua kovasti, niin on minulle kerrottu.
Aatelismies ei ole mikään lakeija, ja on seikkoja joita ei voi
kärsiä, ei edes kuninkaaltakaan.

-- Kuinka minä voisin kostaa hänelle? Ei olisi hänen mielestään hänen
syntyperänsä arvolle sopivaa taistella minun kanssani.

-- Ehkäpä niinkin. Mutta ... kuningas otti taas pyssyn ja vei sen
poskelleen.

-- Ymmärrätkö minua?

Kapteeni horjahti pari askelta taaksepäin. Kuninkaan liike oli
liiankin selvä, ja hänen kasvojensa saatanallinen ilme vielä selitti
sitä enemmän kuin tarpeeksi.

-- Mitä! sire, te neuvoisitte minua...?

Kuningas iski pyssynperän lattiaan ja kiljaisi, luoden kapteeniin
raivoisat silmänsä:

-- Vai neuvoisin sinua! Perhana vieköön, minä en sinua neuvo
mihinkään.

Kapteeni ei tiennyt mitä vastata; hän teki niinkuin moni muukin hänen
asemassaan olisi tehnyt: hän kumarsi ja loi katseensa maahan.

Kaarle puuttui taas pian puheeseen lempeämmällä äänellä.

-- Sinähän vaan ampuisit yhden hyvän laukauksen kostaaksesi kunniasi
loukkaajalle ... eihän minulla olisi sen kanssa mitään tekemistä.
Paavin parran kautta? Aatelismiehellä ei ole mitään arvokkaampaa kuin
kunniansa, eikä ole olemassa mitään sellaista, jota hän ei voisi
tehdä saattaakseen sen entiselleen taas. Ja sitten nuo Châtillon'it
ovat ylpeitä ja koppavia kuin pyövelinrengit, ne lurjukset
kääntäisivät mielellään minulta niskat nurin ja, sen tiedän,
asettuisivat minun sijalleni... Kun näen amiraalin, niin minut väliin
valtaa halu repiä häneltä kaikki partahaivenet leukapielistä.

Tähän sanatulvaan, mikä tuli miehen suusta, joka niitä ei
tavallisesti liiaksi tuhlaillut, ei kapteeni vastannut halaistua
sanaa.

-- No! kirous ja kuolema! mitä sinä aiot tehdä? Kuulehan, sinun
asemassasi minä odottaisin häntä, kun hän tulee saarnaa kuulemasta,
ja jostain ikkunasta ampua pamauttaisin häntä kelpolailla kintuille.
Hitto soikoon! serkkuni Guise olisi sinulle siitä kiitollinen, ja
sinä olisit tehnyt paljon kuningaskunnan rauhan hyväksi. Tiedätkö
että tuo _parpaillot_ on enemmän Ranskan kuningas kuin minä? Alan
siihen lopulta kyllästyä. Sanon sinulle aivan suoraan mitä ajattelen;
pitää näyttää tuolle senkin ... ettei pidä kajota aatelismiehen
kunniaan. Haukusta laukku, silloinhan on velat vastakkain!

-- Aatelismiehen kunnia ei parane, vaan pikemminkin pahenee
salamurhasta.

Tämä vastaus vaikutti kuninkaaseen kuin salaman isku. Hievahtamatta,
kädet kapteenia kohti ojennettuina, hän piteli vielä pyssyä, jota hän
tuntui tarjoavan tälle kostonsa välineeksi. Hänen huulensa olivat
verettömät ja suu puoleksi auki, ja olisi saattanut sanoa, että
kuninkaan hurjista, kapteenin silmiin tuijottavista silmistä virtasi
niihin ja samalla heijastui niistä takaisin jotain kamalaa hurmaa ja
lumousta.

Vihdoin pyssy kirposi kuninkaan tutisevista käsistä ja putosi
rämähtäen lattialle; kapteeni syöksyi heti nostamaan maasta, ja
kuningas istuutui silloin nojatuolinsa ja painoi synkkänä päänsä
riipuksiin. Hänen huuliensa ja kulmakarvojensa nytkähtelevät liikkeet
ilmaisivat taistelun riehuvan hänen sisimmässään.

-- Kapteeni, hän sanoi pitkän vaitiolon perästä, missä sinun
kevytaseinen ratsuväenkomppaniasi on?

-- Meax'ssa, sire.

-- Saat lähipäivinä mennä sinne, ja sinun pitää itsesi tuoda se
Parisiin. Saat ... muutaman päivän sisällä määräyksen. Hyvästi.

Kuninkaan äänessä oli kova ja vihainen sävy. Kapteeni kumarsi hänelle
syvään, ja Kaarle osoitti hänelle työhuoneensa oveen, viitaten, että
vastaanotto oli lopussa.

Kapteeni poistui huoneesta takaperin tavanmukaisin kunnianosoituksin,
kun kuningas, hypähtäen rajusti tuoliltaan, tarrautui hänen
käsivarteensa.

-- Suu poikki! Ymmärräthän!

George kumarsi ja painoi käden rinnalleen. Kun hän poistui huoneesta,
niin hän kuuli kuninkaan kutsuvan korkealla äänellä vinttikoiraansa
ja läimäyttelevän metsästyspiiskaansa, ikäänkuin hän olisi tahtonut
purkaa pahantuulensa viattomaan elukkaan.

Hänen luotaan palattuaan George kirjoitti seuraavan kirjelipun ja
toimitti sen amiraalin käsiin:

    "Eräs, joka ei ole teidän ystävänne, mutta joka pitää kunniasta
    kiinni, kehoittaa teitä kavahtamaan Guiseja sekä ehkä jotain
    vieläkin korkeampaa. Henkeänne uhkaillaan."

Tällä kirjeellä ei amiraalin järkähtämättömän tyyneen mieleen ollut
mitään vaikutusta. Tiedetäänhän, että vähän myöhemmin, elokuun 22 p.
1572 häntä haavoitti ampumalla Maurevel-niminen roisto, joka siltä
syystä sai _kuninkaan tappajan_ nimen.



XVIII.

Katekumeeni.


    'This pleasing to be schoal'd in a strange tongue
    By female lips and eyes.

                  _Lord Byron_, Don Juan, canto II.

Kun kaksi rakastavaista ovat vaiteliaita ja varovaisia, niin
saattaa väliin mennä enemmän kuin viikko ennenkuin heidän suhteensa
tulee yleisön tietoon. Sen ajan kuluttua he eivät välitä olla niin
varovaisia, kaikki varokeinot rupeavat tuntumaan naurettavilta. Joku
huomaa helposti jonkun silmäyksen, vielä helpommin se on selitetty,
ja kaikki on silloin tiedossa.

Myöskin kreivitär de Turgis'n ja nuoren Mergyn suhde oli hyvin
pian lakannut olemasta mikään salaisuus Katariinan hovissa. Monet
silminnähtävät todisteet olivat avanneet sokeitten silmät. Niinpä
käytti rouva de Turgis tavallisesti sinipunervia nauhoja ja
Bernardin miekan käsivarus, hänen takkinsa lieve, sekä kenkänsä
olivat koristetut sinipunervilla nauharuusukkeilla. Kreivitär oli
sangen julkisesti tunnustanut inhoavansa leukapartaa mutta sensijaan
pitävänsä sirosti ylöspäin taivutetuista viiksistä, ja vähän
aikaa vaan, niin Mergyn leuka oli huolellisesti ajeltu, ja hänen
huolellisesti käherretyt, hiusvoitein voidellut ja lyijysaippualla
pestyt viiksensä muodostivat ikäänkuin puolikuun, jonka kärjet
kohosivat hyvinkin hänen nenänsä yläpuolelle. Sanottiinpa vielä
erään aatelismiehen, joka oli lähtenyt varhain aamulla asunnostaan
ja kulkenut Assiskadun kautta, nähneen kreivittären puutarhaportin
avautuvan ja siitä tulevan ulos miehen, jonka hän, huolimatta siitä,
että tämä oli huolellisesti kääriytynyt vaippaansa aivan silmiään
myöten, oli helposti tuntenut herra de Mergyksi.

Mutta mikä oli vielä enemmän omiaan saamaan kaikki asiasta
vakuutetuiksi ja mikä kaikkia ihmetytti, oli nähdä tuon nuoren
hugenotin, tuon kaikkien katolisten jumalanpalvelusmenojen ja tapojen
leppymättömän pilkkaajan nyt käyvän tuhka tiheään katolisissa
kirkoissa, olevan mukana kaikissa juhlakulkueissa, vieläpä
kostuttavan sormensa vihkiveteenkin, mitä hän vielä joku päivä sitä
ennen oli pitänyt kauheana pyhyyden häväistyksenä. Kuiskailtiin,
että Diana oli pelastamaisillaan Herralle yhden sielun, ja nuoret
reformeeratut aatelismiehet puhuivat julkisesti, että he mene tiedä
rupeaisivat ihan vakavasti ajattelemaan katolilaisuteen kääntymistä,
jos heille lähetettäisiin kapusiini- ja fransiskaanimunkkien asemesta
niin nuoria ja kauniita hengenpalvelijoita kuin rouva de Turgis.

Ei Bernardia sentään niin vaan käännytetty. Tosin kyllä hän seurasi
kreivitärtä kirkkoon; mutta hän asettui tämän viereen, ja niinkauvan
kuin messua kesti hän puhui yhtämittaa tämän korvaan, suureksi
pahennukseksi uskovaisille. Siten hän ei ainoastaan itse ollut messua
kuuntelematta, mutta esti vielä uskollisiakin sitä tarkkaamasta.
Juhlakulkueen tiedetään niinä aikoina olleen yhtä hauskan
huvituksen kuin naamiaiset. No niin, Mergy ei tuntenut enää mitään
omantunnonsoimauksia siitä, että hän kostutti sormeaan vihkiveteen,
koska hän siten sai oikeuden julkisesti puristaa kaunista kättä, joka
aina värähti hänen kätensä tavatessaan. Muuten hänellä oli, vaikka
hän säilyttikin uskonsa, kestettävänä ankaroita kamppailuja, ja Diana
esitti hänelle syitä ja perusteluita sitäkin tehokkaammin, kun hän
Mergyn jumaluusopillisten päätösten kimppuun käydäkseen tavallisesti
valitsi juuri ne hetket, jolloin tämän oli kaikkein vaikeinta kieltää
häneltä mitään.

-- Rakas Bernard, hän sanoi eräänä iltana, nojaten päätään
rakastettunsa olkapäätä vastaan, kietoen samalla mustia suortuviaan
hänen kaulansa ympärille. Rakas Bernard, olet ollut tänään kirkossa
minun kanssani. Kuule, eivätkö niin monet kauniit sanat ole tehneet
mitään vaikutusta sydämeesi? Eikö sinun mieltäsi saa koskaan
heltymään?

-- Voi, rakas, pitäisikö jonkun kapusiinimunkin honotuksen saada
aikaan se, mihin ei pysty sinun niin suloinen äänesi eivätkä
rakkautta säihkyvien katseittesi niin voimakkaasti tukevat
uskonnolliset todistukset, rakas Dianani?

-- Paha poika! Minä kuristan sinut! Ja kiristäen vähän yhtä
palmikkoaan hän veti Mergyn vielä lähemmäksi itseään.

-- Tiedätkös millä kulutin aikani jumalanpalveluksen aikana? Luin
kaikki helmet, jotka sinulla oli hiuksissasi. Katsos miten olet
heittänyt ne hujan hajan pitkin huonetta.

-- Sen arvasin. Et kuunnellut, sama juttu aina vaan. Niin, hän sanoi
hiukan surumielisesti, huomaan kyllä, ettet rakasta minua niinkuin
minä sinua; siinä tapauksessa sinä jo kauvan sitten olisit kääntynyt.

-- Mutta Diana rakkahin, miksi näitä alituisia väittelyitä? Jätetään
ne Sorbonnen professorien ja meidän reformeerattujen pappiemme
huoleksi; mutta me, me käyttäkäämme aikamme parempaan.

-- Päästä minut... Jospa voisin sinut pelastaa! Usko minua, Bernardo,
mielelläni olisin toista vertaa kauemmin kiirastulessa, jos sillä
saisin sinut pelastaneeksi.

Mergy sulki kreivittären syliinsä hymyillen, mutta tämä työnsi hänet
luotaan sanomattoman surullisen näköisenä.

-- Kuule, Bernard, sinä sitä et tekisi minun vuokseni; et välitä
ollenkaan siitä vaarasta, jossa minun sieluni on, kun näin antaudun
sinulle... Ja hänen kauniit silmänsä olivat kyynelissä.

-- Rakas ystävä, etkö tiedä, että rakkaus sovittaa paljon, ja...

-- Kyllä, kyllä sen tiedän. Mutta jos voisin pelastaa sielusi, niin
kaikki syntini olisivat anteeksi annetut, kaikki mitä olemme yhdessä
rikkoneet, kaikki mitä vielä voimme rikkoa ... kaikki se olisi meille
anteeksi annettu. Kuinka sanoisinkaan, meidän syntimme olisivat
olleet pelastuksemme välikappaleena.

-- Odotetaanhan vielä vähän, ennenkuin rupeamme tekemään kääntymystä,
Dianani! Kun molemmatkin olemme käyneet vanhoiksi, kun olemme liian
vanhoja voidaksemme rakastaa...

-- Sinä saatat minut epätoivoon, paha poika; minkävuoksi sinulla on
tuo pirullinen hymy huulillasi? Luuletko että minun nyt tekee mieli
niitä suudella?

-- Näetkös etten enää hymyile.

-- No niin, ole rauhassa. Sano, _querido Bernardo_, oletko lukenut
sen kirjan, jonka sinulle annoin?

-- Kyllä, eilen sain sen loppuun.

-- Ja mitä pidit siitä? Siinä todellakin on järkeä, ja uskottomat
jäävät sanattomiksi.

-- Sinun kirjasi, Diana rakas, on yhtä ainoata valheitten ja
mielettömyyksien kudosta. Se on typerintä mitä tähän päivään saakka
on mistään paavilaisesta kirjapainosta ilmestynyt. Lyödään vaikka
vetoa, mutta sinä itse et ole sitä lukenut, sinä joka puhut minulle
siitä niin vakuuttavasti.

-- Niin, enpä ole sitä todellakaan lukenut vielä, kreivitär vastasi
hiukan punastuen, mutta olen vakuutettu siitä, että se on täynnä
järkeä ja totuutta. Minulle riittää jo se todistukseksi, että kaikki
hugenotit ovat siitä niin vimmoissaan.

-- Tahdotko, että minä, raamattu kädessä osoitan...

-- Ei! Älä huoli tehdä sitä! Kiitoksia vaan, mutta minä en lue
raamattua niinkuin kerettiläiset. En tahdo että heikentäisit
minun uskoani. Muuten se olisi turhaa ajanhukkaa. Te hugenotit,
teillä on aina aseena tieto, joka tekee epätoivoiseksi. Sen te
aina singahutatte meille vasten kasvoja väittelyissä, eivätkä
katolilaisparat, jotka eivät teidän laillanne ole lukeneet
Aristotelesta eikä raamattua, tiedä mitä teille vastata.

-- Siinäpä se nyt on! te katolilaiset tahdotte uskoa hinnalla millä
tahansa, viitsimättä vaivautua edes tutkimaan, onko se järjen
mukaista vai ei. Mutta me ainakin syvennymme uskontoomme ennenkuin
rupeamme sitä puolustamaan, ja ennen kaikkea, ennenkuin rupeamme sitä
toisille tyrkyttämään.

-- Oi ollapa minulla arvoisan isä Giron'in, harmaaveljen,
kaunopuheisuuden lahja!

-- Hän on pöllö ja kerskuri. Mutta niinkuin hän kirkuikin, niin kuusi
vuotta sitten eräässä julkisessa väittely- ja keskustelukokouksessa
meikäläinen pappi Horidart sai häneltä suun tuppeen.

-- Valheita! kerettiläisten valheita!

-- Mitä? Etkö ole kuullut kuinka keskustelun aikana saattoi nähdä
suurten hikikarpaleiden tipahtelevan arvoisan paterin otsalta
Crysostomus-nimiselle kirjalle, joka hänellä oli kädessään? Siitähän
joku koiranhammas teki laulunkin...

-- En tahdo sitä kuulla! Älä myrkytä korviani kerettiläisyyksilläsi.
Bernard, rakkaimpani, minä vannotan sinua, älä kuule kaikkia noita
saatanan apulaisia, jotka pettävät sinua ja syöksevät sielusi
helvettiin! Rukoilen sinua, pelasta sielusi ja palaa pyhän kirkkomme
helmaan!

Ja kun kreivitär saattoi nähdä, kaikista näistä kiihkeistä
pyynnöistään huolimatta, rakastettunsa huulilla leikkivän epäuskon
hymyn, niin hän huudahti:

-- Jos rakastat minua, niin luovu minun tähteni, rakkaudesta minua
kohtaan, kirotuista mielipiteistäsi!

-- Rakkahin Dianani, sinun vuoksesi minun olisi paljon helpompi
luopua hengestäni kuin siitä, minkä järkeni on osoittanut minulle
todeksi. Tahdotko, että rakkauden pitäisi estää minua uskomasta sitä,
että kaksi kertaa kaksi on neljä?

-- Kuinka sinä olet julma!

Mergy'llä oli pettämätön keino lopettaa tällaiset keskustelut, ja hän
käytti sitä nytkin.

-- Voi rakas Bernardo! kreivitär sanoi riutuvalla äänellä, kun
koittava päivä pakoitti Mergyn lähtemään pois, minä syöksen itseni
perikatoon sinun tähtesi, eikä minulle ole suotu edes sitä lohdutusta
että saisin sinut pelastaneeksi.

-- Älä sure, enkelini! pater Gison kyllä antaa meille täyden
synninpäästön _in articulo mortis_.



XIX.

Harmaaveli.


    Monachus in claustra
    Non valet ova duo;
    Sed quando est extra,
    Bene valet triginto.[62]

Margareetta de Valois'n ja Navarran kuninkaan hääpäivän aattona
lähti kapteeni, saamansa määräyksen mukaan Parisista ottaakseen
johtoonsa Meax'han majoitetun kevytaseisen ratsuväenkomppaniansa.
Bernard jätti hänelle hyvästit sangen iloisella mielellä, ja odottaen
saavansa nähdä veljensä juhlien loppupuolella, hän taipui mielellään
asumaan yksin muutamia päiviä. Rouva de Turgis vei siinä määrin hänen
aikansa, ettei hänen ollenkaan tarvinnut pelätä liikoja yksinäisiä
hetkiä. Öisin hän ei koskaan ollut kotona, ja päivisin hän nukkui.

Perjantaina elokuun 22 päivänä 1572 haavoitti amiraalia ampumalla
vaarallisesti muudan Maurevel-niminen roisto. Kun yleinen huhu oli
lykännyt tämän halpamaisen murhayrityksen Guisen herttuan niskoille,
niin tämä ylimys lähti Parisista seuraavana päivänä ikäänkuin
paetakseen syytöksiä ja reformeerattujen kostoa. Kuningas näytti
aluksi aikovan ahdistaa häntä mitä ankarimmin, mutta hän ei ollenkaan
vastustanut hänen paluutaan, josta elokuun 24 päivän kauhea verilöyly
tuli olemaan merkkinä.

Sangen suuri joukko nuoria protestanttisia aatelismiehiä, kaikki
hyvien ratsujen selässä, oli ollut tervehtimässä amiraalia, ja he
hajausivat sitten pitkin katuja aikeissa hakea käsiinsä Guisen
herttua tai hänen ystävänsä, ja ruveta heidän kanssaan riitaan,
jos he näitä tapaisivat. Yhtäkaikki sujui sentään kaikki alussa
rauhallisesti. Kansanjoukko pysyi, ehkä heidän suuren lukumääränsä
peloittamina, tahi säästäen kaikki toista tilaisuutta varten,
äänetönnä heidän kulkiessa ohi ja osoittamatta millään tavoin
mieltään kuullessaan heidän huutavan: _Kuolema herra amiraalin
murhaajille! Alas guiselaiset!_

Erään kadun kulmauksessa sattui kymmenkunta nuorta katolista
aatelismiestä, heidän joukossaan useita Guisen suvun vasalleja,
odottamatta tulemaan protestanttien joukon kanssa vastakkain.
Jokainen odotti vakavaa yhteenottoa, mutta siitä ei tullutkaan
mitään. Katolilaiset eivät -- tapahtuipa se sitten varovaisuudesta
tai sen vuoksi että he toimivat tarkkojen määräysten mukaan --
vastanneet protestanttien solvaiseviin huutoihin, ja muudan hauskan
näköinen nuori mies, joka oli heidän etunenässään, tuli Mergy'tä
kohti ja sanoi, tervehtien häntä kohteliaasti, tuttavallisella ja
ystävällisellä äänellä:

-- Hyvää päivää, herra de Mergy. Olette varmaankin olleet katsomassa
herra de Châtillon'ia? Kuinka hän voi? Onko murhaaja saatu kiinni?

Molemmatkin joukot pysähtyivät. Mergy tunsi parooni de Vaudreuil'n,
tervehti häntä ja vastasi hänen kysymyksiinsä. Useammatkin joutuivat
puheisiin toistensa kanssa, ja kun ne kestivät vain vähän aikaa, niin
erottiin ilman riitaa. Katolilaiset väistyivät seinäviereltä, ja
jokainen jatkoi matkaansa.

Parooni de Vaudreuil oli pidättänyt Mergy'tä jonkin aikaa, niin että
hän oli jäänyt vähän jälkeen joukostaan. Hänet jättäessään Vaudreuil
sanoi hänelle, katsoen hänen hevosensa satulaa:

-- Kuulkaas! Erehdyn suuresti, jos ei ratsunne ole huonosti
satuloitu. Katsokaahan vaan.

Mergy laskeutui maahan ja satuloi hevosensa uudestaan. Tuskin oli
hän taas päässyt sen selkään, kun kuuli jonkun laskettavan perässään
täyttä laukkaa. Hän käänsi päätään ja näki nuoren miehen, jonka
kasvot olivat hänelle oudot, mutta joka oli ollut mukana heistä juuri
eronneessa joukossa.

-- Piru minut periköön! tämä sanoi syöksyen hänen luokseen; mutta
olisinpa totisesti iloinen jos tapaisin yksinään jonkun niistä, jotka
juuri vastikään huusivat _alas guiselaiset?_

-- Ei teidän tarvitse mennä pitkälle tavataksenne yhden sellaisen,
Mergy vastasi hänelle. Miten voin teitä palvella?

-- Olisitteko te sattumalta yksi niistä lurjuksista?

Silmänräpäyksessä Mergy paljasti miekkansa ja lyödä läimäytti sen
lappeella tätä Guisein ystävää vasten kasvoja. Tämä tempasi heti
ratsupistoolinsa ja laukaisi sen Mergy'tä kohti. Onneksi vain
sankkiruuti syttyi. Dianan rakastaja sivalsi vihollistaan miekalla
päähän ja pudotti hänet satulasta yltä päältä verissä. Kansanjoukko,
joka tähän saakka oli pysytellyt välinpitämättömänä katselijana,
asettui heti puolustamaan haavoittunutta. Nuoren hugenotin
niskaan sateli kiviä ja kepiniskuja, ja kun kaikki vastarinta oli
mahdotonta, niin Mergy päätti kannustaa kovasti hevostaan ja lähteä
tiehensä täyttä laukkaa. Kun hän yritti liian jyrkästi kääntyä
kadunkulmauksessa, niin hevosensa kaatui ja hän sen mukana; tosin hän
ei siinä loukannut itseään, mutta ennenkuin hän taas pääsi ratsunsa
selkään, oli raivoisa joukko jo ympäröinyt hänet. Silloin hän asettui
selin seinää vasten ja piti jonkun aikaa päälletunkevat loitolla
miekallaan. Mutta kun kova kepin isku oli katkaissut sen terän, niin
hänet kaadettiin kumoon ja olisi kai revitty palasiksi, jos ei eräs
fransiskaanimunkki olisi suojellut häntä ruumiillaan syöksyen hänen
ahdistajiensa eteen.

-- Mitä te teette, lapseni! hän huusi. Jättäkää tämä mies rauhaan, ei
hän ole tehnyt mitään pahaa.

-- Hän on hugenotti! kajahti sadasta kurkusta raivoisa kiljunta.

-- Vaikka! Antakaa hänelle aikaa parantaa itsensä. Hän voi sen tehdä
vielä.

Mergy'tä pidelleet kädet heltisivät heti paikalla. Hän nousi ylös,
tempasi maasta miekkansa tyngän ja päätti myydä henkensä kalliisti,
jos hänen kimppuunsa vielä hyökättäisiin.

-- Antakaa tämän miehen elää, jatkoi munkki, ja olkaa kärsivällisiä.
Ennen pitkää protestantit taas rupeavat käymään messussa.

-- Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä, toistivat useat äänet
kiivaasti. Jo pitkän aikaa meille on saarnattu kärsivällisyyttä, ja
sillä välin he kirkonmenoissaan joka sunnuntai lauluillaan pahentavat
kaikki kunnon kristityt.

-- Kuulkaapas! Ettekö tunne sananlaskua: _Kyllä routa porsaan kotiin
ajaa?_ Antaa heidän huutaa vielä vähän aikaa; aivan pian saatte,
_Elokuun Pyhän Neitsyen armosta,_ kuulla heidän laulavan messuja
latinaksi. Mitä tähän nuoreen parpaillot'hon tulee, niin jättäkää
hänet minun huostaani, tahdon tehdä hänestä kristityn. Menkää nyt
kukin kotiinne, älkääkä nuolaisko ennenkuin tipahtaa.

Kansanjoukko hajaantui mukisten, mutta loukkaamatta Mergy'tä millään
tavoin. Hevosensakin tuotiin hänelle takaisin.

-- Ensi kerran eläissäni on minun ilo nähdä teidän kaapunne, arvoisa
isä, hän sanoi. Olkaa vakuutettu kiitollisuudestani, ja suvaitkaa
ottaa tämä kukkaro.

-- Jos sen määräätte annettavaksi köyhille, poikani, niin otan sen.
Tietäkää että tunnen myötätuntoa teitä kohtaan. Tunnen veljenne ja
tahdon teidän parastanne. Kääntykää jo tänä hetkenä katolilaiseksi,
lähtekää minun mukaani, ja se on tehty tuossa tuokiossa.

-- Siitä minä kiitän, mutta kieltäydyn. Minua ei ollenkaan haluta
muuttaa uskoa. Mutta kuinka te minut tunnette? Mikä on nimenne?

-- Minua sanotaan veli Lubin'iksi ... ja ... pikku veitikka, olen
nähnyt teidän hyvin usein kiertelevän erään tietyn talon tienoilla...
Hiljaa vaan! Sanokaapa minulle, herra de Mergy, uskotteko nyt, että
munkki saattaa tehdä hyvää?

-- Joka paikassa tunnustan julkisesti jalomielisyytenne, isä Lubin.

-- Ettekö tahdo luopua protestanttisista jumalanpalveluksista messun
vuoksi?

-- En, kerta kaikkiaan; enkä tule koskaan kirkkoon muuta vasten kuin
teidän saarnaanne kuuntelemaan.

-- Teillä tuntuu olevan hyvä maku.

-- Ja ihailen vielä teitä suuresti.

-- Totta tosiaan, olenpa pahoillani kun tahdotte pysyä
kerettiläisyydessänne. Olen teitä varoittanut, olen tehnyt voitavani;
tulkoon sitten mitä tahansa, minä puolestani pesen käteni. Hyvästi
poikani.

-- Hyvästi, arvoisa isä.

Mergy nousi taas satulaan ja palasi asuntoonsa, tosin aika
lailla uuvuksissa, mutta muuten kovin tyytyväisenä kun oli siksi
onnellisesti suoriutunut niin pahasta pälkähästä.



XX.

Kevytaseinen ratsuväki.


    Jaffiev.
    He amongst us
    That spares his father,
    brother, or his friend
    is damned.

    _Otway_, Venice preserved.[63]

Elokuun 24 päivän iltana saapui Parisiin Saint-Antoine-portin
kautta osasto kevytaseista ratsuväkeä. Miesten paksun tomukerroksen
peittämät saappaat ja puvut osoittivat heidän tehneen pitkän
taipaleen. Laskevan auringon viimeiset säteet valaisivat sotilaiden
ahavoituneita kasvoja; niillä saattoi huomata kuvastuvan sen
epämääräisen levottomuuden mitä tuntee tapahtumain lähestyessä,
joita ei vielä toistaiseksi ollenkaan tunne, mutta joiden otaksuu
muodostuvan onnettomuutta tuottaviksi.

Joukko suuntasi kulkunsa ajaen käymäjalkaa laajalle talottomalle
aukiolle, joka levisi muinaisen Tournelles-palatsin luona. Kapteeni
komensi seis, lähetti sitten kymmenkunta miestä kornetin johdolla
tiedustelemaan ja asetti itse lähikatujen päähän vartiostot, joiden
hän antoi ottaa tulensytyttimet, aivan kuin vihollisen ollessa
lähellä. Suoritettuaan nämä erikoiset varovaisuustoimenpiteet, hän
palasi joukkonsa rintaman eteen.

-- Kersantti! hän sanoi tavallista kovemmalla ja käskevämmällä
äänellä.

Vanha ratsumies, jonka hattua koristi kultanauhus, ja jolla oli
kirjailtu olkavyö, lähestyi kunnioittavasti päällikköään.

-- Onko kaikilla miehillä sytyttimet?

-- On, kapteeni.

-- Onko luoteja riittävästi?

-- On, kapteeni.

-- Hyvä. Hän antoi tammansa kulkea käymäjalkaa pienen joukkonsa
rintaman editse. Kersantti seurasi häntä hevosen pituuden verran
jäljempänä. Tämä oli huomannut kapteenin mielentilan ja siksi hän
epäröi uskaltaisiko ruveta tätä puhuttelemaan.

Viimein hän rohkaisihe.

-- Kapteeni, saanko käskeä miehiä antamaan hevosilleen syömistä?
Tiedättehän, etteivät ne ole saaneet mitään suuhunsa sitten aamun.

-- Ei.

-- Edes kourallinen kauroja? Se kävisi hyvin sukkelaan.

-- Ei saa ottaa yhdeltäkään hevoselta päitsiä päästä.

-- Tuota, jos niitä vielä tänä yönä ... niinkuin kerrotaan ... että
jos...

Kapteeni teki kärsimättömän liikkeen.

-- Menkää paikoillenne, hän sanoi kuivasti. Ja hän jatkoi hiljaista
ratsastustaan. Kersantti palasi sotamiesten keskeen.

-- No, kersantti, onko se totta? Mitä tästä nyt oikein tulee? Mitä
nyt on oikein tekeillä? Mitä kapteeni sanoi?

Parisenkymmentä kysymystä tekivät hänelle aivan yhtaikaa vanhat
soturit, jotka yhteinen sotapalvelus ja pitkällinen tottumus oikeutti
näin tuttavallisesti suhtautumaan ylempäänsä.

-- Kyllä me saamme vielä nähdä kauniita asioita! kersantti sanoi
sellaisella äänellä kuin ainakin mies, joka tietää jotain enemmän
kuin mitä hän tahtoo sanoa.

-- Mitä? mitä?

-- Ei saa ottaa päitsiä hevosten päästä, ei siunaaman hetkeksikään...
sillä, kuka tietää? Meitä voivat tarvita hetkenä minä tahansa.

-- Ahaa! Se siis tietää, että saadaan tapella? kysyi torvensoittaja.
Ja ketä vastaan sitten, jos saan luvan kysyä?

-- Ketäkö vastaan? sanoi kersantti, toistaen kysymyksen ikäänkuin
saadakseen aikaa tuumia vastausta. Hitto vieköön, on sekin kysymys!
Ketäs vastaan sitä sitten muka tapeltaisiin, jos ei kuninkaan
vihollisia?

-- Niin kyllä, mutta ketä ne kuninkaan viholliset sitten ovat?
tiukkasi itsepintainen kyselijä.

-- Kuninkaan vihollisetko? Hän ei edes tiedä ketä kuninkaan
viholliset ovat! Ja sanoja kohautti säälivästi olkapäitään.

-- Espanjalainenhan se on kuninkaan vihollinen; mutta ei hän ole
voinut päästä tänne tulemaan niin salavihkaa kenenkään huomaamatta.

-- Huihai! puuttui joku toinen puheeseen; tiedän paljon kuninkaan
vihollisia, jotka eivät ole espanjalaisia!

-- Bertrand on oikeassa, sanoi kersantti; ja tiedän hyvin kestä hän
puhuu.

-- No kestä sitten?

-- Ka hugenoteista. Ei tarvitse olla mikään noita sen huomatakseen.
Kaikki ihmiset tietävät, että hugenotit ovat saaneet uskonsa
Saksasta, ja olenpa jotenkin varma siitä, että saksalaiset ovat
vihollisiamme, sillä hyvin usein olen vaihtanut pistoolinlaukauksia
heidän kanssaan, eritotenkin Saint-Quentin'in luona, jossa he
tappelivat kuin paholaiset.

-- Tuo on kyllä kaikki oikein puhuttu, sanoi torvensoittaja; mutta
heidän kanssaan tehtiin rauha, ja paljon siinä torvia soitettiin,
niin että kyllä minä sen muistan.

-- Todistuksena siitä etteivät he ole meidän vihollisiamme,
sanoi muudan muita paremmin puettu ratsumies, on se että La
Rochefaucauld'in kreivi tulee kevytaseisen ratsuväen komentajaksi
sodassa, jota tulemme käymään Flanderissa; sillä kukapa ei tietäisi
että La Rochefaucauld kuuluu siihen uskoon. Piru vieköön jos ei hän
ole hugenotti päästä jalkoihini Hänhän pitää _Condé_-kannuksia ja
_hugenotti_-hattua.

-- Rutto hänen kimppuunsa! huudahti kersantti. Sinä et sitä asiata
ymmärrä, sinä Merlin, et ollut silloin vielä meidän mukana; La
Rochefaucauld juuri meidät komensi väijyksiin, kun oltiin kaikki
jäädä kentälle La Robraye'ssa Poitoussa. On siinä sellainen veitikka,
joka on kaikki kosket läpi laskenut.

-- Ja hän on sanonut, Bertrand lisäsi, että yksi komppania
saksalaisia ratsumiehiä muka on parempi kuin kokonainen eskadroona
kevytaseista ratsuväkeä. Olen siitä yhtä varma kuin että tämä hevonen
on kimo; olen saanut sen eräältä kuningattaren hovipojalta.

Kuulijakunnasta kuului harmistuneita huudahduksia; mutta pian
ne lakkasivat, kaikki kun olivat uteliaita tietämään ketä
vastaan sotaiset valmistelut ja tavallisuudesta poikkeavat
varovaisuustoimenpiteet, joihin he näkivät ryhdyttävän, olivat
tähdätyt.

-- Onko se totta, kersantti, kysäsi torvensoittaja, että eilen
aikoivat tappaa kuninkaan?

-- Lyönpä vaikka vetoa siitä, että ne olivat ne senkin ... hugenotit.

-- Pyhän Andreaksen Ristinmajatalon isäntä, jonka luona söimme
aamiaista, sen meille kertoi, samoin kuin senkin, että he tahtoivat
hävittää messun.

-- Siinä tapauksessa saamme syödä lihaa joka päivä, huomautti Merlin
hyvin filosoofisesti; sianlihakimpale papuruoan asemesta! ei siinä
ole mitään suremista.

-- Ei kylläkään, mutta jos hugenotit pääsevät lakia säätämään, niin
he ensi työkseen hajoittavat kaikki kevytaseiset ratsuväenkomppaniat
kuin lasin vaan, asettaakseen tilalle saksalaisia ratsumieskoiriaan.

-- Jos niin on asiat, niin kyllä totisesti minä heille näytän!
Perhana vieköön. Ihanhan tässähän tekevät minusta hyvän katolilaisen.
Sanokaas Bertrand, te joka olette ollut protestanttien joukoissa,
onko totta, että amiraali antoi vain seitsemän äyriä ratsumiehilleen?

-- Ei ropoakaan enempää, se vanha kitupiikki! Niinpä jätinkin hänet
ensi sotaretken päätyttyä.

-- Kapteeni kun on tänään pahalla päällä, sanoi torvensoittaja. Hän,
joka tavallisesti on niin pirun hyvänahkainen mies, joka mielellään
puhuu sotamiehen kanssa, on ollut tuppisuuna koko matkan.

-- Hänen mieltään kai painavat nuo uutiset, kersantti vastasi.

-- Mitkä uutiset?

-- Ka kaikesta päättäen se, mitä hugenotit aikovat tehdä.

-- Kansalaissota alkaa taas, sanoi Bertrand.

-- Sen parempi meille, virkkoi Merlin, joka aina näki asiat niiden
paraalta puolelta; sittenhän saa taas tapella, polttaa kyliä ja
mukiloida hugenotteja.

-- Näyttää siltä kuin olisivat he tahtoneet tehdä uudelleen saman
tempun kuin ennen Amboise'ssa, sanoi kersantti; sen vuoksi varmaan
meidät tuotiin tänne. Kyllä me panemme kaikki asiat reilaan.

Tällä hetkellä kornetti palasi takaisin osastonsa kera; hän meni
kapteenin luo ja sanoi hänelle hiljaa jotakin, kun taas häntä
seuranneet sotilaat menivät toveriensa joukkoon.

-- Partani kautta! sanoi yksi tiedusteluretkellä olleista, enpä
tiedä mitä Parisissa on tänä yönä tekeillä. Emme nähneet kaduilla
kissaakaan, mutta sensijaan oli Bastille täynnä joukkoja: näin siellä
sveitsiläisten piikkejä, ja niitä oli linnan pihalla kuin tähkiä
pellolla!

-- Ei niitä ollut kuin viisisataa, tokaisi joku toinen.

-- Se ainakin on varmaa, virkkoi ensimäinen, että hugenotit tahtoivat
murhata kuninkaan, ja että amiraali sai mellakassa suuren haavan
Guisen herttuan omasta kädestä.

-- Se lurjus! se oli hyvin tehty! huudahti kersantti.

-- Niin sanoivat sveitsiläiset pahuksen mongerruksellaan, että
kerettiläisiä on suvaittu Ranskassa liian kauvan.

-- Kyllä se on totta, että he jonkin aikaa ovat kulkeneet hyvin nokka
pystyssä, sanoi Merlin.

-- Eivätkö he sanokin rökittäneensä meidät Montcontour'in ja
Jarnac'in luona, kun he niin mahtailevat ja kerskailevat?

-- He tahtoisivat syödä itse lihat ja jättää meille luut.

-- Onkin jo aika hyvien katolilaisten heitä vähän höyhentää.

-- Mitä minuun tulee, niin jos kuningas sanoisi minulle: tapa pois
nuo lurjukset! niin saisipa ottaa minulta olkavyöni, jos antaisin
sanoa sitä itselleni kahteen kertaan!

-- Belle-Rose, kerro meille vähän siitä mitä kornettimme teki? Merlin
pyysi.

-- Hän puhui jonkinlaisen sveitsiläisten upseerin kanssa; mutta en
voinut kuulla mitä tämä sanoi. Joka tapauksessa sen on täytynyt olla
jotain erikoista, sillä hän huudahti yhtä myötäänsä: Voi herranen
aika, voi herranen aika!

-- Katsopas, tuossa tulee meidän luoksemme ratsastajia täyttä
laukkaa; epäilemättä meille siinä tuodaan määräys.

-- Heitä on vain kaksi, niin minusta näyttää, ja kapteeni ja kornetti
menevät heitä vastaan.

Kaksi ratsastajaa tuli kovaa vauhtia ratsuväkiosastoa kohti.
Toinen, jolla oli yllään upea puku ja vihreä olkavyö, ja päässä
sulkatöyhtö-hattu, istui sotaratsun selässä. Hänen toverinsa oli
paksu, lyhyt ja tanakkavartaloinen mies, hänellä oli yllä musta kaapu
ja kädessään iso puinen ristiinnaulitun kuva.

-- Nyt saadaan tapella, se on varma. Tuossa on sotapappi, joka
lähetetään meille haavoittuneita ripittämään.

-- Ei ole ollenkaan hauska tapella, kun ei ole saanut päivällistä,
mutisi Merlin aivan hiljaa.

Molemmatkin ratsastajat hiljensivät hevostensa vauhtia, niin että he
voivat ne vaivatta pysähdyttää tullessaan kapteenin luo.

-- Suutelen herra de Mergyn käsiä, sanoi vihreäolkavöinen. Tunteeko
hän vielä palvelijaansa Thomas de Maurevel'ia?

Kapteeni ei vielä tiennyt Maurevel'in viimeistä rikosta; hän tiesi
tämän vain urhean de Mouy'n murhaajaksi. Hän vastasi tälle hyvin
kuivasti:

-- En tunne ollenkaan herra de Maurevel'ia. -- Otaksun että te
tulette meille viimeinkin sanomaan miksi me olemme täällä.

-- On kysymyksessä pelastaa hyvä kuninkaamme ja pyhä uskomme niitä
uhkaavasta vaarasta.

-- Mikä se vaara sitten on? George kysyi halveksuvalla äänellä.

-- Hugenotit ovat tehneet salaliiton kuningasta vastaan, mutta heidän
rikolliset salahankkeensa on saatu ajoissa ilmi, Jumalan kiitos, ja
kaikkien hyvien kristittyjen pitää liittyä yhteen ja tuhota heidät
heidän nukkuessaan.

-- Kuten voimallinen Gideon löi midianilaiset, sanoi mustatakki.

-- Mitä minä kuulenkaan? Mergy huudahti kauhusta vapisten.

-- Porvarit ovat aseissa, jatkoi Maurevel; ranskalaiset kaartit ja
kolmetuhatta sveitsiläistä on kaupungissa. Meillä on lähemmä 60,000
miestä käytettävissämme; kello 11 annetaan sovittu merkki, ja silloin
tanssi alkaa.

-- Kurja roisto, mitä inhoittavia valeita sinä koetat muille syöttää?
Kuningas ei suinkaan käske panemaan toimeen ilkitöitä, ja vielä
vähemmän hän niitä palkitsee.

Mutta niin sanoessaan hänen juolahti mieleensä, mikä omituinen
keskustelu hänellä oli ollut pari päivää sitä ennen kuninkaan kanssa.

-- Älkää kiivastuko herra kapteeni; jos minun ei tarvitse
kiinnittää huomiotani niin kokonaan kuninkaan palvelukseen,
niin vastaisin solvauksiinne. Kuunnelkaa minua, minä tulen
hänen majesteettinsa puolesta vaatimaan teitä seuraamaan minua
joukkoinenne. Meidän osaksemme on määrätty Saint-Antoine katu ja
viereinen kaupunginkortteli. Tuon teille tarkan luettelon niistä
henkilöistä, jotka meidän tulee raivata pois. Arvoisa isä Malebouche
jakaa miehillenne tarpeelliset neuvot ja kehoitukset sekä valkeat
ristit, jommoiset kaikilla katolilaisilla tulee olla, ettei pimeässä
uskollisia luultaisi kerettiläisiksi.

-- Ja minä muka suostuisin olemaan apuna nukkuvien ihmisten
tappamisessa!

-- Oletteko katolilainen ja tunnustatteko Kaarle IX kuninkaaksenne?
Tunnetteko marsalkka de Retz'n, jonka käskyjä teidän täytyy totella,
nimikirjoituksen? Ja hän ojensi tälle paperin, joka hänellä oli
vyössään.

Mergy viittasi luo yhden ratsumiehistään, ja palavasta sytyttimestä
sytytetyn soihdun valossa hän luki täsmälliseen muotoon laaditun
määräyksen, jossa kuninkaan nimessä käskettiin kapteeni de Mergy'tä
tehokkaasti avustamaan kansalliskaartia ja tottelemaan herra
de Maurevelia tehtävässä, jonka tämä hänelle selittäisi. Tähän
määräykseen oli liitetty nimiluettelo, jonka otsikkona oli: _Luettelo
kerettiläisistä, jotka Saint-Antoinen kaupunginosassa on surmattava_.
Ratsumiehen kädessään pitämän palavan olkitukon loimussa kaikki
kevytaseiset ratsumiehet saattoivat nähdä syvän liikutuksen, jonka
heidän päällikössään herätti tämä määräys, minkä sisällystä hän ei
vielä ollut tuntenut.

-- Minun mieheni eivät koskaan tahdo ruveta ilkityöntekijöiksi, sanoi
George heittäen paperin vasten Maurevelin kasvoja.

-- Ei olekaan kysymys mistään ilkitöistä, sanoi pappi,
kerettiläisistä nyt on kysymys ja heille tapahtuu vain oikeus.

-- Hei uljaat miehet! Maurevel huusi koroittaen ääntään ja kääntyen
ratsumiesten puoleen, hugenotit aikovat tappaa kuninkaan ja
katolilaiset, täytyy ennättää ennen heitä, tänä yönä me tapamme
heidät kaikki kun he ovat uneen vaipuneina ... ja kuningas sallii
teidän ryöstää heidän talonsa!

Hurja riemuhuuto kajahti kaikista riveistä.

-- Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!

-- Hiljaa rivissä! kapteeni karjasi jyrisevällä äänellä. Minulla
yksin on oikeus komentaa näitä miehiä. Toverit, se mitä tuo kurja
tuossa sanoo, ei voi olla totta, ja vaikkapa kuningas niin olisi
käskenytkin, niin minun ratsumieheni eivät koskaan tahtone surmata
ihmisiä, jotka eivät kykene puolustautumaan.

Sotamiehet pysyivät äänettöminä.

-- Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille! huusivat yhtaikaa Maurevel
ja hänen toverinsa. Ja ratsumiehet toistivat hetkistä myöhemmin:
Eläköön kuningas! kuolema hugenoteille!

-- No! kapteeni, aiotteko te totella? sanoi Maurevel.

-- En tahdo enää olla mikään kapteeni, kiljaisi George. Ja hän riisti
päältään kehäkauluksensa ja olkavyönsä, arvonsa merkit.

-- Ottakaa kiinni tuo petturi! huusi Maurevel paljastaen miekkansa;
tappakaa tuo kapinoitsija, joka ei tottele kuningastaan.

Mutta sotilaista ei yksikään uskaltanut kohottaa kättään päällikköään
vastaan... Kapteeni löi miekan Maurevel'in kädestä, mutta sen sijaan
että olisi lävistänyt hänet omallaan, hän tyytyi antamaan tälle sen
lappeella niin kovan läimäyksen vasten naamaa, että hän horjahti
hevosenselästä maahan.

-- Hyvästi, senkin pelkuri raukat! hän sanoi joukolleen; luulin
että minulla oli sotilaita, mutta olikin vain pelkkiä murhamiehiä.
Sitten hän kääntyi kornettiinsa päin. Alphonse, jos tahdotte päästä
kapteeniksi, niin nyt teillä on siihen hyvä tilaisuus. Asettukaa
näitten maantierosvojen etunenään.

Näin sanoen hän iski kannukset hevosensa kylkiin ja ratsasti pois
täyttä laukkaa, suunnaten kulkunsa kaupungin keskiosiin päin.
Kornetti teki ensin samoin, ikäänkuin hän olisi aikonut seurata
entistä päällikköään; mutta pian hän pidätti hevostaan ja antoi sen
ruveta astumaan käymäjalkaa; sitten hän pysähtyi, käänsi sen ympäri
ja palasi takaisin komppaniansa luo, harkiten varmaankin mielessään,
että niin vihanpuuskassa annettu kuin hänen kapteeninsa neuvo olikin,
niin se silti ei ollut sen huonompi noudatettavaksi.

Maurevel nousi puolipyörryksissä saamastaan iskusta sadatellen
satulaan ja munkki kehoitti ristiinnaulitun kuvaansa kohottaen
sotilaita olemaan säästämättä ainoatakaan hugenottia ja hukuttamaan
kerettiläisyyden verivirtoihin.

Sotilaita olivat heidän kapteeninsa moitteet aluksi vähän aikaa
pidättäneet asemillaan, mutta kun he näkivät tämän poistuneen
heidän paristaan, ja kun heidän silmissään kauniina kangasteli
houkuttelevana paremmanpuoleisen ryöstön mahdollisuus, niin he
heiluttivat sapeliaan päänsä yläpuolella ja ja vannoivat tekevänsä
kaikki mitä Maurevel vaan käski heitä tekemään.



XXI.

Viimeinen yritys.

    Soothsayer.
    Beware the Ides of March![64]

    _Shakespeare_, Julius Caesar.

Samana iltana Mergy lähti tavanmukaiseen aikaan kotoaan, ja
kääriytyneenä huolellisesti muurinväriseen vaippaansa, hattu syvään
silmille painettuna hän tavallista varovaisuuttaan noudattaen
suuntasi kulkunsa kreivittären taloa kohti. Tuskin oli hän ottanut
montakaan askelta kun hän tapasi kirurgi Ambrosius Parén, jonka
hän oli tullut tuntemaan siten että tämä oli hoitanut häntä
kun hän oli ollut haavoitettuna. Paré oli varmaankin tulossa
Châtillon-palatsista, ja ilmaistuaan hänelle itsensä Mergy kysyi
kuinka amiraali voi.

-- Hän voi hyvin, sanoi kirurgi. Haava on sangen hyvän näköinen,
ja potilas muutenkin hyvissä voimissa. Jumalan avulla hän paranee.
Toivon että hänelle määräämäni lääkejuoma tekee hänelle hyvää ja että
hän saa nukkua hyvästi ensi yönä.

Muudan ohi kulkeva alhaisoon kuuluva mies oli kuullut heidän puhuvan
amiraalista. Kun hän oli päässyt heistä siksi pitkän matkan päähän
että arveli voivansa olla hävytön tarvitsematta pelätä mitään
ojennusta, hän huusi:

-- Kyllä hän pian saa tanssia sarabandea[65] Montfaucon'illa,[66]
teidän paholaisen amiraalinne! Ja sitten hän hän lähti livistämään
minkä käpälistä lähti.

-- Kurja roisto! huusi Mergy. Minua ihan harmittaa kun suuren
amiraalimme täytyy asua sellaisessa kaupungissa, jossa niin monet
ihmiset ovat hänen vihollisiaan.

-- On sentään onni että hänen palatsinsa on niin hyvin vartioitu,
vastasi kirurgi. Kun läksin hänen luotaan, niin rappuset olivat
täynnä sotilaita, ja he jo sytyttelivät sytyttimiään. -- Voi! herra
Mergy, tämän kaupungin asukkaat eivät rakasta meitä. Mutta on jo
myöhä, ja minun täytyy palata Louvreen takaisin.

He erosivat toivottaen toisilleen hyvää yötä, ja Mergy jatkoi
matkaansa vaipuneena ruuusunpunaisiin unelmiin, jotka saivat hänet
hyvin pian unohtamaan sekä amiraalin että ranskalaisten vihan.
Kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta tavatonta liikettä,
joka vallitsi Parisin muuten heti pimeän tultua hyvin hiljaisilla
kaduilla. Milloin häntä vastaan tuli kantajia omituisen muotoiset
taakat hartioillaan, joita hänen pimeässä teki mieli pitää
keihäskimppuina; milloin tuli sotaväen osasto, joka marssi äänetönnä
aseet koholla ja palavin sytyttimin; toisaalla taas avautui ikkuna,
joku Ilmestyi siihen kynttilä kädessä ja hävisi taas samassa.

-- Hoi! huusi hän eräälle kantajalle, kuulkaa naapuri, minne viette
tuota kantamustanne näin myöhään?

-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.

-- Toveri, sanoi Mergy kersantille, joka johti patrullia, minne
menette noin aseistettuina?

-- Louvreen, armollinen herra, tämän yön huveihin.

-- Hoi! ettekö ole kuninkaan hovipoikia? Minne te menette
tovereinenne noiden täysissä taisteluvaruksissa olevien hevostenne
kera?

-- Louvreen, arvoisa herra, tämän yön huveihin.

-- Tämän yön huveihin! virkkoi Mergy itsekseen. Kaikille ihmisille
siitä näköjään on sanottu paitsi minulle. Mutta vähäpä se minua
liikuttaa; kuningas huvitelkoon ilman minua, enkä totisesti ole
utelias näkemään hänen huvituksiaan.

Vähän kauempana hän huomaa huonosti puetun miehen, joka pysähtyi
muutamien talojen eteen ja merkitsi niiden ovet, vetämällä niihin
liidulla valkean ristin.

-- Hei naapuri, oletteko te majoitusmestari, kun noin merkitsette
taloja?

Tuntematon hävisi vastaamatta mitään.

Eräässä kadunkulmauksessa oli hän, kääntyessään sille kadulle,
jonka varrella kreivitär asui, vähällä törmätä yhteen erään miehen
kanssa, joka oli kääriytynyt laajaan viittaan niinkuin hänkin ja joka
kääntyi samasta kulmasta vaikka päinvastaiseen suuntaan. Huolimatta
pimeästä ja siitä, että kumpikin mitä huolellisimmin koetti pysytellä
tuntemattomana, he paikalla tunsivat toisensa.

-- Kas hyvää iltaa, herra de Béville! Mergy sanoi ojentaen hänelle
kätensä.

Antaakseen hänelle kätensä Béville teki omituisen liikkeen viittansa
alla: hän siirsi oikeasta kädestään vasempaan jonkin kantamansa
jotenkin painavan esineen. Viitta jäi vähän raolleen.

-- Terve, ritari uljas, kaunotarten suosikki! Béville huudahti.
Lyönpä vetoa siitä, että teitä onnenne odottaa.

-- Entäs teitä itseänne, herra Béville...? Näyttääpä siltä kuin
aviomiehet olisivat teille suutuksissaan; sillä erehdynpä pahoin, jos
se ei ole haarniska joka teillä on hartioillanne, ja se mikä teillä
on kädessänne, muistuttaa niin vietävästi pistoolia.

-- Täytyy olla varovainen, herra Bernard, hyvin varovainen. Näin
sanoessaan hän asetti viittansa niin, että hän sai huolellisesti
peittäneeksi kantamansa aseet.

-- Olen tavattomasti pahoillani kun en voi tänä iltana tarjota
teille palvelustani ja miekkaani vartioidakseni katua ja pitääkseni
rakastettunne ovella vahtia. Tänään se on minulle mahdotonta, mutta
muuten olen aina käytettävänänne.

-- Tänä iltana te ette voi tulla minun kanssani, herra de Mergy. Hän
säesti näitä muutamia sanojaan omituisella hymyllä.

-- Siispä onnea vaan! Hyvästi!

-- Toivotan teille myös _onnea!_

Jotain erikoista, jotain onttoa mahtipontisuutta oli siinä tavassa
millä Béville lausui nämä jäähyväiset.

He erosivat, ja Mergy oli jo ottanut muutaman askeleen, kun hän kuuli
Bévillen kutsuvan häntä. Hän kääntyi ympäri ja näki tämän palaavan
luokseen.

-- Onko veljenne kaupungissa?

-- Ei, mutta odotan häntä joka päivä tulevaksi. -- Mutta tosiaankin!
sanokaa minulle otatteko osaa tämän yön huveihin?

-- Huveihinko?

-- Niin, kaikkialla puhutaan, että hovissa pannaan tänä iltana
toimeen suuret huvit.

Béville mutisi aivan hiljaa muutamia sanoja hampaittensa välistä.

-- Hyvästi vielä kerran, sanoi Mergy. Minulla on vähän kiire, ja...
Ymmärrättehän mitä tarkoitan?

-- Kuulkaa, kuulkaa! Vielä yksi sana. En voi päästää teitä menemään
antamatta teille tosiystävän neuvoa.

-- Mitä neuvoa?

-- Älkää menkö _hänen_ luokseen tänä iltana! Uskokaa minua, te
tulette siitä minua vielä kiittämään.

-- Sekö teidän neuvonne oli? Mutta en ymmärrä teitä. Kenen _hänen?_

-- No, kyllähän me ymmärrämme toisemme. Mutta jos olette viisas, niin
menkää yli Seinen jo nyt tänä iltana.

-- Onko tässä jotain ilveilyä takana?

-- Ei ollenkaan. En ole koskaan puhunut vakavammin. Sen sanon
teille, menkää yli Seinen. Jos paholainen teitä ahdistaa liian
kovasti, niin menkää Jakobiiniluostarin luo, Saint-Jacques-kadulle.
Hurskasten isien ovella te näette ison puisen ristiinnaulitunkuvan,
joka on kiinnitetty sangen kurjannäköisen talon seinään. Onhan se
hupsunnäköinen kyltti, mutta mitäpä sillä väliä! Kolkuttakaa, niin
tapaatte hyvin näppärän vanhan eukon, joka teidät, kunnioituksesta
minua kohtaan, ottaa hyvin vastaan. Menkää Seinen toiselle puolelle
jäähdyttämään intoanne; Brulard-vuorilla on viehättäviä ja
kohteliaita sisarentyttäriä. Ymmärrättehän mitä tarkoitan?

-- Olette liian hyvä. Suutelen käsiänne.

-- Ei, noudattakaa antamaani neuvoa. Aateliskunniani kautta! Sitä
teidän ei tarvitse katua.

-- Suuri kiitos, joskus toiste voin sitä käyttää hyväkseni. Tänään
minua odotetaan. Ja Mergy otti askeleen eteenpäin.

-- Menkää yli Seinen, hyvä ystävä; se on viimeinen sanani. Jos teille
tapahtuu jokin onnettomuus, kun ette ole tahtonut minua kuunnella,
niin minä pesen käteni.

Bévillen äänensävyssä oli jotain outoa vakavuutta, joka pisti Mergyn
silmiin. Béville oli jo kääntynyt mennäkseen; tällä kertaa Mergy
pysäytti hänet.

-- Mitä pirua te oikein tarkoitatte? selittäkää sananne, älkääkä enää
puhuko minulle arvoituksin ja ongelmin.

-- Hyvä ystävä, minun ehkä ei pitäisi puhua niinkään selvään; mutta
_menkää yli virran ennen sydänyötä;_ ja nyt hyvästi.

-- Mutta...

Béville oli jo pitkän matkan päässä. Mergy seurasi häntä hetkisen;
mutta pian hän, häpeissään kun siten tuhlasi aikaa, jonka voi
käyttää parempaankin, palasi entisille jäljilleen ja lähestyi
puutarhaa, johon hänen oli määrä mennä. Hänen täytyi kävellä jonkin
aikaa edes ja takaisin odottaessaan että useat ohikulkijat olisivat
menneet kyllin kauvaksi. Hän pelkäsi että nämä vähän hämmästyisivät
nähdessään hänen menevän sellaiseen aikaan puutarhan portista sisään.
Yö oli kaunis, vieno tuulenleyhkä oli tuonut vilpoisuutta helteeseen;
kuu tuli vuoroon näkyviin keveiden valkoisten pilvenhattarain takaa,
vuoroin peittyi niiden taakse. Se yö oli kuin luotu lemmenkohtausta
varten.

Hetkisen oli katu autiona; hän avasi heti puutarhan portin ja sulki
sen äänettömästi. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän ajatteli
vain riemuja jotka häntä odottivat Dianan luona; ja synkät ajatukset,
jotka Bévillen kummalliset sanat olivat hänen mielessään herättäneet,
olivat sieltä karkonneet hyvin kauvas.

Hän lähestyi taloa varpaisillaan. Eräästä puoliavoimesta ikkunasta
tuikki lamppu punaisten verhojen takaa; se oli sovittu merkki.
Silmänräpäyksessä hän oli rakastajattarensa huoneessa.

Tämä oli puoleksi lepäävässä asennossa hyvin matalalla,
tummansinisellä sametilla päällystetyllä leposohvalla. Hänen pitkät
mustat, epäjärjestyksessä olevat hiuksensa peittivät kokonaan tyynyt,
joihin hänen päänsä nojasi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hän
näytti ponnistelevan pitääkseen ne suljettuina. Yksi ainoa katosta
riippuva hopealamppu valaisi huonetta ja loi kaiken valonsa Diana
de Turgis'n kalpeille kasvoille ja hehkuvanpunaisille huulille. Hän
ei nukkunut; mutta kun näki hänet noin, niin olisi luullut voivansa
sanoa, että häntä vaivasi tuskallinen painajainen. Tuskin Mergyn
ensi askeleet olivat ruvenneet kuulumaan huoneen matolla, kun hän
kohotti päätään, avasi silmänsä ja suunsa, vavahti ja sai vaivoin
tukahduttaneeksi kauhun huudahduksen.

-- Pelästytinkö sinut, enkelini? kysyi Mergy polvillaan ja
kumartuneena tyynyn yli, jolle kaunis kreivitär oli taas antanut
päänsä vaipua.

-- Siinähän viimeinkin olet! Luojan kiitos!

-- Olenko antanut odottaa itseäni? On vielä pitkä aika keskiyöhön.

-- Ah! antakaa minun olla! antakaa... Eihän vaan kukaan lie nähnyt
teidän tulleen tänne?

-- Ei kukaan... Mutta mikä sinun on, armaani? Miksi nuo kauniit pikku
huulesi väistävät minun huuliani?

-- Oi Bernard, jos tietäisit! oi älä kiusaa minua minä pyydän! Minä
kärsin kauheasti, minulla on hirveä päänsärky ... pääparkani on kuin
tulessa.

-- Ystävä raukka!

-- Istu lähelleni, ole ystävällinen, äläkä kysy minulta mitään
tänään... Olen kovin sairas. Hän painoi kauniit kasvonsa yhteen
leposohvan tyynyistä ja valitti tuskallisesti. Sitten hän äkkiä
kohottautui kyynärpäittensä varaan, pudisti paksun, koko hänen
kasvonsa peittäneen tukkansa syrjään ja tarttuen Mergyn käteen, hän
painoi sen ohimoilleen. Bernard tunsi hänen valtimonsa sykkivän
kiivaasti.

-- Kätesi on kylmä, se tekee minulle hyvää.

-- Rakas Dianani, kuinka soisinkaan että päänsärkysi vaivaisi minua
sinun asemestasi! hän sanoi suudellen tätä polttavan kuumalle otsalle.

-- Niin! ja minä tahtoisin ... aseta sormiesi päät kulmakarvojeni
päälle, se tuottaa minulle lievitystä. Minusta tuntuu että jos
itkisin, niin kärsisin vähemmän... Mutta en voi itkeä.

Syntyi pitkä hiljaisuus, jota häiritsi vain kreivittären epätasainen
ja vaivaloinen hengitys. Mergy, ollen polvillaan leposohvan ääressä,
hieroi hellävaroen ja väliin suuteli kauniin Dianansa raukeita
kulmakarvoja. Hänen vasen käsivartensa nojasi päänaluseen, ja hänen
rakastettunsa sormet, joita hän piti kädessään, puristivat sitä
silloin tällöin kouristuksen tapaisin liikkein. Dianan hengitys
hyväili samalla kertaa lauhkeana ja polttavana hekumallisesti hänen
huuliaan.

-- Rakas ystävä, Bernard sanoi viimein, minun nähdäkseni sinua vaivaa
jokin muukin kuin päänsärky. Onko sinulla jotain erikoista surun
syytä? Ja mikset sitä sano minulle, minulle? Etkö tiedä, että jos
kerran rakastamme toisiamme, niin meidän on jaettava niinhyvin surut
kuin ilotkin?

Kreivitär pudisti päätään avaamatta silmiään. Hänen huulensa
liikkuivat, mutta niiltä ei kuulunut yhtään selvää ääntä, sitten hän
ikäänkuin sen ponnistuksen uuvuttamana antoi päänsä vaipua Mergyn
olkapäätä vasten. Samassa kello löi puoli kaksitoista. Diana säpsähti
ja nousi istualleen väristen kiireestä kantapäähän.

-- Mutta rakas ystävä, te todella pelästytätte minut!

-- Ei mitään ... ei vielä mitään, hän sanoi soinnuttomalla äänellä...
Tuon kellon ääni on kamala! Joka lyönnillä on minusta kuin
tunkeutuisi tulikuuma rauta pääni läpi.

Mergy ei keksinyt parempaa lääkettä eikä parempaa vastausta kuin
suudella hänen otsaansa, jota kreivitär nojasi häneen päin. Yhtäkkiä
tämä ojensi kätensä, ja laskien ne rakastettunsa olkapäille ja
kiinnittäen häneen säihkyvän katseensa, joka tuntui tunkeutuvan aivan
hänen lävitseen, hän sanoi:

-- Bernard, milloin sinä käännyt katolilaiseksi?

-- Rakas enkelini, ei puhuta siitä nyt, se tekee sinut vaan entistä
sairaammaksi.

-- Sinun itsepintaisuutesi se tekee minut sairaaksi ... mutta
siitähän sinä niin vähän välität. Mutta aika kiiruhtaa; ja vaikka
olisin kuolemankielissä, niin tahtoisin sen käyttää viimeiseen
hengenvetooni saakka kehoittamalla sinua...

Mergy tahtoi suudella hänen suunsa suudelmalla. Se on oivallinen
todistuskeino ja kelpaa vastaukseksi kaikkiin kysymyksiin, mitä
rakastaja voi lemmittynsä suusta kuulla. Mutta Diana, joka
tavallisesti sellaisessa tapauksessa ei tyytynyt yksin vain sitä
odottamaan, työnsi hänet tällä kertaa päättävästi ja melkeinpä
vihastuneena luotaan.

-- Kuulkaa minua, herra de Mergy, joka päivä minä vuodatan
verikyyneliä, ajatellessani teitä harhauskossanne. Te tiedätte kuinka
teitä rakastan! Voitte arvata minkälaisia niiden tuskien täytyy
olla, joita kärsin ajatellessani, että hän, joka minulle on paljon
kalliimpi kuin elämäni, saattaa, ja ehkäpä aivan kohta, kadottaa sekä
ruumiinsa että sielunsa.

-- Diana, tiedättehän sopineemme siltä, ettemme enää puhuisi
keskenämme tuonkaltaisista asioista.

-- Meidän täytyy, onneton! Kuka sen on sanonut että sinulla on enää
tuntiakaan katumis- ja parannusaikaa?

Hänen äänensä outo sointu ja hänen kummalliset sanansa johdattivat
vaistomaisesti Mergyn mieleen hänen Bévilleltä saamansa omituisen
neuvon. Ne liikuttivat hänen mieltään väkisinkin, vaan hän pysyi
kuitenkin lujana, mutta hän luulikin tämän kahta kiivaammaksi käyneen
käännyttämisinnon johtuvan vain Dianan kiintymyksestä häneen.

-- Mitä tarkoitattekaan, rakas ystävä? Uskotteko että tämän huoneen
katto, tappaakseen hugenotin, putoaa yhtäkkiä hänen päälleen niinkuin
viime yönä vuoteenne katos? Onneksi siinä ei tapahtunut meille sen
pahempaa kuin että saimme vähän tomua päällemme.

-- Teidän itsepintaisuutenne saattaa minut epätoivoon! -- ...
Kuulkaapas, näin unta että vihollisenne olivat aikeissa surmata
teidät ... ja näin teidät, viruen verissänne heidän käsiensä
raatelemana, heittävän henkenne ennenkuin ennätin tuoda rippi-isän
luoksenne.

-- Viholliseniko? En luullut itselläni olevan sellaisia.

-- Mieletön! Eivätkö kaikki ne ole vihollisianne, jotka teitä
kammovat kerettiläisyytenne vuoksi? Eikö sitä ole koko Ranska?
Varmasti on; ja kaikkien ranskalaisten täytyy olla vihollisianne
niinkauvan kuin pysytte Jumalan ja pyhän kirkon vihollisena.

-- Jätetään tuo, kuningattareni. Mitä uniinne tulee niin pyytäkää
vanhalta Camillalta niihin selitystä, minä niistä en ymmärrä
mitään. Mutta puhutaan muuta. -- Te olitte eilen hovissa, minusta
tuntuu siltä; sieltä te varmaan, niin arvelen, olette saanut
päänkivistyksenne, joka teille tuottaa kärsimyksiä ja tekee minut
hulluksi.

-- Niin, minä tulen hovista, Bernard. Olen nähnyt kuningattaren, ja
läksin hänen luotaan ... lujasti päättäen tehdä viimeisen yrityksen
saadakseni teidät vaihtamaan... Teidän täytyy tehdä se, se on
ehdottomasti välttämätöntä.

-- Minun mielestäni me, rakas ystävä, sanoi Mergy keskeyttäen,
voisimme, luvalla sanoen, käyttää aikamme vieläkin paremmin, kun
kerran olette siksi voimissanne, että jaksatte pitää noin voimallisia
saarnoja.

Kreivitär vastasi tähän vain katseella, jossa oli sekä ylenkatsetta
että vihaa.

-- Voi kirottua kuitenkin! hän sanoi hiljaa ikäänkuin itsekseen
puhuen, miksi minun pitääkin olla niin heikko! Sitten hän jatkoi
kovemmalla äänellä: Näen aivan selvään, ettette minua rakasta, te
pidätte minusta niinkuin hevosesta: kunhan vaan täytän oikkunne,
niin mitä sillä väliä vaikka saankin tuhannet tuskat! Juuri teidän
ja yksin teidän vuoksenne olen taipunut kärsimään omantunnontuskia,
joiden rinnalla kaikki kidutukset, mitä ihmisten raivo ja viha voivat
keksiä, eivät ole mitään. Yksi ainoa sana huuliltanne toisi rauhan
sieluuni, mutta sitä sanaa te ette koskaan tule sanomaan. Yhtä
ainoata ennakkoluuloanne ette tahdo uhrata minun vuokseni.

-- Rakas Diana, kuinka te minua ahdistatte! Olkaa oikeudenmukainen
älkääkä antako uskonkiihkonne sokaista itseänne. Vastatkaahan
minulle, voisitteko mistään muualta saada orjan, joka nöyremmin kuin
minä tekisi kaiken minkä käsivarteni tai ymmärrykseni voi? Mutta, jos
se täytyy vielä kerran sanoa, niin sanon sen sitten: voisin kuolla
puolestanne, mutta en uskoa eräisiin seikkoihin.

Diana kohautti olkapäitään ja katsoi häneen suorastaan vihaisesti.

-- Minä en voisi, Mergy jatkoi, muuttaa teidän vuoksenne tumman
ruskeaa tukkaani vaaleaksi. En voisi muuttaa jäsenteni muotoa
teidän mieliksenne. Uskontoni, rakas, on yksi jäsenistäni, ja vielä
sellainen jäsen, ettei sitä voi minulta riistää ottamatta samalla
henkeäni. Huoletta saa minulle saarnata kaksikymmentä vuotta, mutta
ei koskaan minua saada uskomaan, että palanen happamatonta leipää...

-- Vaikene! hän sanoi käskevällä äänellä, älä rupea herjaamaan! Olen
koettanut kaikkea, mutta mikään ei olen tepsinyt. Kaikki te, jotka
olette kerettiläisyyden myrkyn saastuttamia, olette uppiniskaista
väkeä, ja te suljette silmänne ja korvanne, te pelkäätte nähdä ja
kuulla. No niin, aika on tullut, jolloin silmänne eivät enää näe
eivätkä korvanne kuule. Oli ainoastaan yksi keino hävittää tämä
kasvannainen kirkosta, ja se keino pannaan nyt täytäntöön.

Hän otti muutaman askeleen huoneessa ja jatkoi sitten kiihoittuneen
näköisenä:

-- Ennenkuin tunti on kulunut, hakataan kerettiläisyyden lohikäärmeen
seitsemän päätä poikki. Miekat ovat hiotut ja uskolliset valmiina.
Jumalanpilkkaajat häviävät maan päältä.

Osoittaen sitten sormellaan huoneen nurkkaan asetettua kelloa hän
sanoi:

-- Katso, sinulla on vielä neljännestuntia parannusaikaa. Kun tuo
osoitin on tullut tuolle paikalle, niin kohtalosi on ratkaistu.

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun alkoi kuulua ensin
epäselvästi, kumeata kohua, sen tapaista kuin suuren tulipalon
ympärillä liikehtivä ihmisjoukko synnyttää; sitten se tuntui nopeasti
käyvän kovemmaksi; muutaman minuutin kuluttua saattoi jo eroittaa
kaukaa kuuluvaa kellojen soittoa ja tuliaseitten paukahduksia.

-- Mitä kauheuksia te minulle ilmoitattekaan? huudahti Mergy.

Kreivitär oli syöksynyt avaamansa ikkunan ääreen.

Silloin kohina, jota ikkunalasit ja -verhot eivät enää olleet
estämässä, tunkeusi selvempänä huoneeseen. Tuntui kuin olisi siihen
sekaantunut tuskanhuutoja ja ilonulvontaa. Taivasta kohti kohosi
punertava savu, ja sitä nousi kaupungin kaikista osista niin kauas
kuin silmä kantoi. Olisi luullut suunnattoman tulipalon päässeen
valloilleen, jos ei huone olisi heti tullut täyteen pihkanhajua,
joka ei voinut lähteä muusta kuin tuhansista palavista olkitukoista.
Samalla aikaa valaisi, nähtävästikin kadulta ammutun pyssynlaukauksen
leimaus erään silmänräpäyksen ajaksi lähitalon ikkunaruudut.

-- Verilöyly on alkanut! kreivitär huudahti painaen kauhistuneena
kätensä ohimoilleen.

-- Mikä verilöyly! Mitä tarkoitatte?

-- Tänä yönä kaikki hugenotit surmataan, kuningas on niin määrännyt.
Kaikki katolilaiset ovat aseistautuneet, eikä yhtään ainoata
kerettiläistä pidä säästettämän. Pyhä kirkko ja Ranska ovat
pelastetut; mutta sinä olet tuhon oma, ellet luovu väärästä uskostasi.

Mergy tunsi kylmän hien kihoavan kaikista jäsenistään. Hän katsoa
tuijotti Diana de Turgis'ta, jonka kasvoilla oli omituinen kauhun
ja riemunsekainen ilme. Kauhea melu, joka kaikui hänen korvissaan
ja jota koko kaupunki oli täynnään, osoittivat Mergy'lle liiankin
selvästi, että hänen kreivittäreltä juuri kuulemansa hirveä uutinen
oli totta. Muutaman hetken Diana pysyi liikkumatonna ja sanatonna,
silmät häneen kiintyneinä; mutta osoittaen sormellaan ikkunaan
päin hän näytti tahtovan vedota Bernardin mielikuvitukseen, jotta
tämä paremmin voisi luoda mielikuvituksessaan kuvan niistä veristä
näytelmistä, mitä tuon metelin ja raakamaisen valaistuksen saattoi
aavistaa merkitsevän. Hänen kasvojensa ilme lauhtui asteettain, hurja
ilo katosi ja pelko vaan jäi jälelle. Vihdoin hän polvilleen vaipuen,
sanoi rukoilevalla äänellä:

-- Bernard, minä vannotan sinua, pelasta henkesi, käänny
katolilaiseksi! Pelasta henkesi, pelasta minun henkeni, joka riippuu
siitä!

Mergy loi kreivittäreen tuiman katseen tämän seuratessa häntä
polvillaan kulkien ja käsivarret ojennettuina. Vastaamatta hänelle
sanaakaan Mergy juoksi huoneen perälle, jossa hän tempasi miekkansa
minkä tullessaan oli asettanut nojatuolille.

-- Onneton! mitä aiot tehdä? kreivitär huusi juosten hänen luokseen.

-- Puolustautua! Ei minua vaan surmata niin kuin lammasta.

-- Ei tuhatkaan miekkaa voisi sinua pelastaa, sinä mieletön! Koko
kaupunki on aseissa. Kuninkaan kaarti, sveitsiläiset, porvaristo ja
rahvas, kaikki ovat mukana verilöylyä toimeenpanemassa, eikä ole
tällä hetkellä sitä hugenottia, jolla ei olisi kymmenen tikaria
rinnassaan. On vain yksi keino temmata sinut pois kuoleman kidasta:
rupea katolilaiseksi.

Mergy oli urhoollinen; mutta ajatellessaan vaaroja, joita se yö
tuntui tuovan mukanaan, hän tunsi raukkamaisen pelon hetkiseksi
hiipivän sydämeensä; vieläpä hänen mieleensä juolahti salaman nopeana
ajatus pelastautua luopumalla uskostaan.

-- Vastaan hengestäsi, jos rupeat katolilaiseksi, sanoi Diana
liittäen kätensä ristiin.

-- Jos luopuisin uskostani, tuumi Mergy, niin halveksisin itseäni
koko elinaikani. Se ajatus riitti palauttamaan takaisin hänen
rohkeutensa, jonka sai kahta lujemmaksi häpeäntunne siitä, että
hän oli hetkisen horjunut. Hän painoi hatun päähänsä, pani vyönsä
solkeen, ja käärittyään vaippansa vasemman käsivartensa ympärille
ikäänkuin kilveksi, hän otti päättäväisen näköisenä askeleen ovea
kohti.

-- Minne menet, onneton?

-- Kadulle. En tahdo tuottaa teille sitä surua, että teidän täytyisi
nähdä minut surmattavan silmienne edessä ja omassa talossanne.

Hänen äänessään oli jotain niin syvästi halveksivaa, että kreivitär
siitä aivan masentui. Hän oli asettunut Mergyn eteen. Tämä sysäsi
hänet tuimasti syrjään. Mutta Diana tarttui rakastettunsa takin
liepeeseen ja hiihätteli polvillaan hänen luokseen.

-- Päästäkää minut! Mergy huudahti! Tahdotteko te itse luovuttaa
minut murhamiesten tikareille? Hugenotin lemmitty voi ostaa syntinsä
anteeksi uhraamalla jumalalleen rakastajansa veren.

-- Pysähdy, Bernard, minä rukoilen sinua! Minähän tahdon vain
parastasi. Sinun täytyy elää, minun vuokseni, enkelini! Rakkautemme
nimessä, pelasta itsesi. Suostu lausumaan vain yksi ainoa sana, ja
sinä olet pelastettu, sen vannon.

-- Kuinka? Minäkö ottaisin itselleni murhamiesten ja roistojen uskon!
Pyhät evankeliumin marttyyrit, minä tulen luoksenne!

Ja hän tempautui irti niin rajusti, että kreivitär kaatui pitkäkseen
lattialle. Hän oli juuri avaamassa ovea lähteäkseen ulos, kun Diana,
hypähtäen pystyyn notkeasti kuin nuori naarastiikeri, syöksyi hänen
luokseen ja puristi hänet syleilyynsä lujemmin kuin mitä roteva mies
olisi jaksanut.

-- Bernard! hän huusi poissa suunniltaan ja kyyneleet silmissä,
tuollaisena rakastan sinua enemmän kuin jos rupeisit katolilaiseksi.
Ja vetäen hänet mukanaan leposohvalle hän vaipui sille hänen
kanssaan, peittäen hänen kasvonsa suudelmillaan ja kyynelillään.

-- Jää tänne, ainoani, armaani, pysy luonani, urhea Bernard'ini, hän
sanoi puristaen tätä rintaansa vasten ja peittäen hänet ruumiillaan
kuin saaliinsa ympäri kietoutuva käärme. Eivät he tule sinua
täältä asti, minun sylistäni, hakemaan; ja sinun rintaasi pääsee
iskemään vain minut surmaamalla. Anna minulle anteeksi, rakkaimpani,
kalleimpani; en voinut ennemmin ilmaista sinua uhkaavaa vaaraa.
Kauhea vala sitoi kieleni. Mutta minä pelastan sinut tahi kuolen
sinun kanssasi.

Silloin kuului portilta kova kolkutus. Kreivittären huulilta pääsi
läpitunkeva huuto, ja Mergy irroittauduttuaan hänen syleilystään
mutta jättämättä pois vasemman käsivartensa ympäri käärimäänsä
viittaansa, tunsi itsensä nyt niin voimakkaaksi ja päättäväiseksi,
että hän olisi epäröimättä heittäytynyt suinpäin sadan murhaajan
keskeen, jos heitä olisi tullut hänen luokseen.

Melkein kaikissa Parisin taloissa oli ulko-ovessa pieni
neliskulmainen, hyvin tiheällä rautaristikolla varustettu aukko,
niin että talon asukkaat saattoivat ennakolta tutkia, voivatko
he turvallisesti avata oven. Usein eivät edes jykevät, suurilla
nauloilla ja raudoituksella varustetut tammiovet olleet vielä
kylliksi varovaisten ihmisten mielestä, jotka eivät tahtoneet
antautua ilman oikeata piiritystä. Niinpä olikin sitten oven kahden
puolen laitettu kapeita ampuma-aukkoja, ja niistä saattoi, pysyen
itse näkymättömissä, mielinmäärin väijyä hyökkääjiä ja ampua heidät
kuoliaaksi.

Kreivittären vanha uskottu palvelija, joka oli mainitunlaisen
ristikon läpi tarkastellut tulijaa ja kuulustellut kohteliaasti hänen
asiaansa, palasi ilmoittamaan emännälleen, että kapteeni George de
Mergy pyysi välttämättä päästä sisään. Pelko katosi ja ovi aukeni.



XXII.

Elokuun 24 päivä.


    "Saignez! Saignez!"
    Mot du Marechal de Tavannes.[67]

Jätettyään komppaniansa kapteeni George juoksi kotiinsa toivoen
tapaavansa veljensä siellä; mutta tämä oli jo lähtenyt sieltä
sanottuaan palvelijoille että hän viipyisi koko yön poissa. Siitä
Georgen oli helppo päättää että veljensä oli kreivittären luona,
ja hän läksi kiireen kaupalla tavoittamaan tätä sieltä. Mutta
verilöyly oli jo alkanut; yleinen sekasorto, kaikkialla tungeskelevat
murhamiehet ja katujen poikki pingoitetut köydet pakoittivat hänet
pysähtymään joka askeleella. Hänen täytyi kulkea Louvren läheltä,
ja siellä juuri uskonvimma riehui kaikkein hillittömimmin. Erään
senaikaisen kirjailijan[68] voimallisen kuvauksen mukaan siellä _veri
vuosi joka taholla virtanaan, pyrkien jokea kohti_, ja kaduilla
kulkiessa oli joka silmänräpäys vaarassa musertua ikkunoista
heitettyjen murhattujen ruumiiden alle.

Pirullisella tarkkuudella oli pidetty huolta siitä, että suurin osa
veneistä, jotka tavallisesti olivat Louvrenpuoleisella rannalla, oli
viety joen toiselle puolen; siten monet pakolaiset, jotka juoksivat
Seinen rantaan toivoen pääsevänsä veneeseen ja siten vihollistensa
iskuja pakoon, huomasivatkin että heillä oli vain valittavana aallot
tai heitä vainoavien sotilaitten hilporit. Samalla aikaa saattoi
nähdä Kaarle IX istuvan eräässä palatsinsa ikkunassa pitkä pyssy
käsissään ja _metsästävän_ onnettomia pakenevia.[69]

Hyppien yli kuolleiden ruumiiden ja ryvettäen itsensä vereen,
kapteeni teki taivaltaan, ollen joka askeleella vaarassa joutua
jonkun surmamiehen erehdyksen uhriksi. Hän oli huomannut, että
sotilailla ja aseistetuilla porvareilla oli kaikilla valkea nauha
käsivarressa ja valkea risti hatussa. Hän olisi helposti voinut ottaa
hänkin nämä tuntomerkit, mutta murhaajien hänessä herättämä inho ja
kauhu ulottui niihin merkkeihinkin, joista heidät tunsi.

Joen rannalla, Châtelet'n[70] lähistöllä hän kuuli nimeään
huudettavan. Hän käänsi päätään ja näki hampaisiin saakka aseistetun
miehen, joka kuitenkaan ei näyttänyt käyttävän aseitaan; muuten
oli tälläkin valkea risti hatussaan, ja hän pyöritteli sormissaan
paperipalasta aivan rauhallisen näköisenä. Se oli Béville. Hän
katsoi kylmästi ruumiita sekä eläviä ihmisiä, joita Meunier-sillan
yläpuolella heitettiin Seineen.

-- Mitä pirua sinä teet täällä? Onko jokin ihme tai kuninkaan suosio
antanut sinulle tuon uskonkiihkon, sillä minusta sinä näytät siltä
kuin olisit menossa hugenotteja metsästämään?

-- Entä sinä itse, mitä sinä teet täällä noiden kurjien parissa?

-- Minäkö? hitto vie, minä katselen; ja kyllä tässä näkemistä onkin.
Ja tiedätkös miten hyvä onni minulla oli? Tunnethan vanhan Michel
Cornabon'in, sen koronkiskurin hugenotin, joka on minua niin nylkenyt?

-- Sinä olet hänet tappanut, onneton!

-- Tappanutko? hyi sentään! En minä sotkeudu ollenkaan uskonasioihin.
Kaukana siitä että olisin hänet tappanut; ei, minä kätkin hänet
kellariini, ja hän, hän antoi minulle kuitin kaikesta mitä olen
hänelle velkaa. Niin olen tehnyt hyvän työn, ja olen saanut siitä
palkinnonkin. Totta kyllä asetin pistoolini piipun kaksi kertaa hänen
ohimolleen, jotta hän olisi helpommin allekirjoittanut kuitin, mutta
piru minut periköön jos olisin ampunut. -- Mutta katsohan tuotakin
naista, joka on tarttunut vaatteistaan siltapalkkiin. Nyt hän
putoaa... ei, ei hän putoakaan. Saakeli! tuopa on mukavata, sitä
kannattaa mennä lähempääkin katsomaan.

George erosi hänestä, ja sanoi itsekseen, lyöden otsaansa:

-- Ja siinä sitten oli yksi kunniallisimpia aatelismiehiä mitä tässä
kaupungissa tunnen!

Hän tuli Saint-Josse-kadulle, joka oli autio ja pimeä: varmastikaan
siellä ei asunut ainoatakaan reformeerattua. Kuitenkin kuului sinne
selvään lähikaduilta lainehtiva melu. Yhtäkkiä valaisee valkeita
seiniä olkitukkojen punertava loimu. Hän kuulee läpitunkevia huutoja
ja näkee puolipukeissaan olevan naisen hajalla hapsin, lapsi
käsivarrellaan pakenevan yliluonnollisen nopeasti. Häntä ajoi takaa
kaksi miestä, kiihoittaen toisiaan rajuin huudoin kuin ainakin villiä
elukkaa ahdistavat metsästäjät. Nainen oli juuri pääsemässä avoimeen
puistokäytävään, kun toinen takaa-ajajista ampui häntä pyssyllään
joka hänellä oli aseena. Luoti sattui tämän selkään kaataen hänet
maahan. Nainen nousi heti taas pystyyn, astui askeleen Georgea kohti
ja vaipui sitten taas polvilleen; sitten hän, viimeiset voimansa
ponnistaen kohotti lastaan kapteenia kohti, kuin olisi hän luottanut
tämän jalomielisyyteen. Sitten hän heitti henkensä sanaakaan
sanomatta.

-- Siinä on taas yksi kerettiläisnarttu maassa! huusi mies, joka oli
ampunut. Minä en lepää ennenkuin olen saanut tusinan täyteen.

-- Konna! karjaisi kapteeni ja ampui häntä pistoolillaan vasten
naamaa.

Roiston pää retkahti viereistä seinää vasten. Hänen silmänsä
pullistuivat kamalan näköisinä auki, ja sitten hän luisui
luisumistaan kantapäillään kuin seinää vastaan liian viistoon
asetettu laukku ja kaatui maahan kuolleena kuin kivi.

-- Mitä? kuinka te tapatte katolilaisen? huusi kuolleen toveri,
jolla oli toisessa kädessä tulisoihtu ja toisessa verinen miekka.
Kuka te oikein olette? Mutta, kautta messun, tehän olette kuninkaan
kevytaseisia ratsumiehiä? Lempo soikoon! teille sattui erehdys, herra
upseeri!

Kapteeni otti vyöstään toisen pistoolinsa ja viritti sen. Tämän
liikkeen ja vieterin pienen naksahduksen murhamies ymmärsi
täydelleen, heitti soihtunsa maahan ja pötki pakoon minkä käpälistä
kerkesi. George ei viitsinyt ampua häntä. Hän kumartui tarkastamaan
maassa makaavaa naista ja huomasi tämän kuolleeksi. Luoti oli mennyt
läpi; hänen lapsensa, kädet äidin kaulaan kietoutuneina, huusi ja
itki, se oli yltyleensä veressä, mutta kuin ihmeen kautta se ei ollut
haavoittunut. Kapteenin oli vähän vaikea irroittaa se äidistään,
jota se puristi kaikin voimin; sitten hän kääri sen viittaansa ja
käytyään varovaisemmaksi kokemastaan seikkailusta hän nosti maasta
kuolleen hatun, otti siitä valkean ristin ja kiinnitti sen omaansa.
Sillä tavoin hän pääsi kenenkään pysäyttämättä kreivittären asunnolle
saakka.

Veljekset heittäytyivät toistensa syliin ja pysyttelivät jonkun
aikaa syleilyssään voimatta lausua sanaakaan. Vihdoin kapteeni
kuvaili muutamin sanoin tilannetta mikä kaupungissa vallitsi. Bernard
sadatteli kuningasta, Guiseja ja katolilaisten pappeja, hän tahtoi
lähteä kaupungille ja koettaa päästä yhteyteen uskonveljiensä kanssa,
jos nämä jossain yrittäisivät asettua vastarintaan. Kreivitär itki ja
koetti häntä pidätellä, ja lapsi parkui ja huusi äitiään.

Kun pitkä aika oli kulunut parkumiseen, voivotteluun ja itkuun, niin
täytyi vihdoinkin tehdä joku päätös. Lapsen suhteen kreivittären
tallimestari otti hommatakseen, että joku vaimo ottaisi sen
hoiviinsa. Mitä Mergy'hin tuli, niin hän ei voinut sillä hetkellä
ajatella pakoa. Ja muuten, minne mennä? tiesikö kukaan eikö verilöyly
ulottunut yli koko Ranskan, sen toisesta laidasta toiseen? Vahvoilla
kaartin osastoilla oli miehitetty sillat, joita pitkin reformeeratut
olisivat voineet päästä Saint-Germainen etukaupunkiin, mistä he
sitten olisivat helpommin saattaneet pujahtaa pois kaupungista ja
pyrkiä Etelä-Ranskan maakuntiin, jotka kaikkina aikoina olivat
pysyneet heidän asialleen uskollisina. Toiselta puolen taas
tuntui siltä, että olisi ollut mahdotonta, vieläpä varomatontakin
pyytää hallitsijalta armoa hetkellä, jolloin hän, verilöylyn
kiihoittamana, himoitsi vain yhä uusia uhreja. Kreivittären talo
ei ollut -- hän kun oli kuuluisa hurskaudestaan -- varsin alttiina
murhamiesten toimeenpanemille ankarille tarkastuksille, ja Diana
uskoi voivansa luottaa väkeensä. Niinollen Mergy ei voinut mistään
löytää turvapaikkaa jossa hän olisi ollut vähemmin vaaralle
alttiina. Päätettiin että hän pysyisi siellä piilossa odottaen asian
kehittymistä.

Sen sijaan että joukkosurmaaminen seuraavana päivänä olisi loppunut,
se tuntui pikemminkin kiihtyvän ja käyvän järjestelmällisemmäksi. Ei
ollut katolilaista, joka ei olisi ottanut valkeata ristiä pelosta
että häntä muuten olisi voinut epäillä kerettiläiseksi, ja joka
ei olisi aseistautunut ja antanut ilmi hugenotteja, jotka vielä
olivat elossa. Kuningas oli sillä välin palatsiinsa sulkeutuneena,
eikä hänen luokseen päässyt kukaan muu kuin surmatyön tekijäin
johtomiehet. Ryöstönhalun houkuttelemana roskaväki oli liittynyt
porvarikaartiin ja sotilaihin, ja kirkossa kiihoittivat saarnamiehet
uskovaisia yhä suurempaan julmuuteen.

-- Musertakaamme yhdellä kertaa, he sanoivat, kaikki lohikäärmeen
päät, ja lopettakaamme ainiaaksi kansalaissodat.

Ja uskotellakseen verta ja ihmeitä janoaville kansajoukoille, että
taivas hyväksyi tuon raivon ja vimman ja että se oli tahtonut heitä
vielä rohkaista loistavalla ihmeellä, nämä sananjulistajat huusivat:

-- Menkää Innocent-hautuumaalle, menkää katsomaan orapihlajapensasta,
joka on uudelleen ruvennut kukkimaan kuin nuortuneena ja
vahvistuneena siitä että sitä on kerettiläisten veri kostuttanut!

Ja aseistetut murhamiehet menivät monina juhlakulkueina hyvin
juhlallisin menoin ihailemaan pyhää orjantappurapensasta, ja
hautuumaalta palatessaan heitä elähytti uusi entistä kovempi
uskonvimma ja into saada käsiinsä ja syöstä surman suuhun ne, joille
taivas niin silminnähtävän selvään oli tuomionsa julistanut. Eräs
Katarina di Medicin lause oli kaikkien suussa, sitä toisteltiin
miehestä mieheen lapsia ja naisia teurastettaessa: _Che pietà lor
ser crudele, che crudeltà lor ser pietoso;_ tänään on lempeä kun on
julma, julma kun on lempeä.

Näissä protentanteissa oli vain harvoja, jotka eivät olleet sodassa
ja mukana tulisissa taisteluissa, ja silloin he olivat koettaneet
ja useinkin menestyksellisesti, korvata pienemmän lukumääränsä
urhoollisuudellaan; ja kuitenkin yritti ainoastaan _kaksi_ tämän
teurastuksen aikana tehdä vastarintaa surmaajilleen, ja näistä
kahdesta miehestä oli vain toinen ollut sodassa. Ehkäpä se seikka,
että he olivat tottuneet taistelemaan kokonaisina joukkoina ja
säännöllisissä taisteluissa, oli riistänyt heiltä sen yksilöllisen
päättäväisyyden ja tarmokkuuden, joka olisi saattanut innostuttaa
jokaista protestanttia puolustautumaan kotonaan kuin linnoituksissa.
Saattoi nähdä vanhojen sotilaitten ojentavan nöyrien uhrieläinten
tavoin kaulansa kurjien olentojen katkaistavaksi, jotka edellisenä
päivänä vielä olisivat vapisseet heidän edessään. He pitivät
kohtaloonsa alistumistaan urhoollisuutena ja marttyyriglooriaa
soturin kuolemaa parempana.

Kun ensimäinen kostonjano oli sammutettu, niin saattoi murhamiehistä
sääliväisimpien nähdä tarjoavan uhreilleen hengen ja elämän
uskostaluopumisen hinnalla. Hyvin pieni joukko kalvinisteja käytti
tätä tarjousta hyväkseen ja suostui lunastamaan itsensä kuolemasta ja
kidutuksistakin valheella, joka ehkä oli anteeksiannettava. Naiset
ja lapset taas lukivat uskontunnustuksensa heidän päänsä yläpuolella
kohotettujen miekkojen keskessä ja kuolivat valitustakaan päästämättä.

Kahden päivän kuluttua kuningas koetti lopettaa teurastuksen; mutta
kun joukon intohimot kerran on päästetty valloilleen, niin sitä
on mahdoton enää pysähdyttää. Ei siinä kyllä, että tikarit eivät
suinkaan lakanneet tekemästä työtään, vaan hallitsijan itsensäkin
täytyi, jumalattomasta säälittelystä syytettynä, peruuttaa
armahdusmääräyksensä ja koventaa ne vielä ankarammiksi kuin mitä
hänenkään ilkeytensä olisi vaatinut, mikä ominaisuus sentään oli yksi
hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.

Pärttylinyötä lähinnä seuraavina päivinä kävi kapteeni säännöllisesti
veljeänsä katsomassa tämän piilopaikassa, ja joka kerta oli hänellä
kerrottavana tälle uusia yksityiskohtia hirmutapauksista joiden
silminnäkijänä hän oli ollut.

-- Voi milloinka pääsenkään pois tästä murhien ja rikosten maasta?
huudahti George. Mieluummin tahtoisin elää villien eläinten kuin
ranskalaisten parissa.

-- Tule mukaan La Rochelle'een, sanoi Mergy; toivon etteivät
murhatöiden tekijät ole vielä saaneet sitä haltuunsa. Tule kuolemaan
minun kanssani, ja saata uskostaluopumisesi unhoon puolustamalla
uskomme viimeistä varustusta.

-- Entä mihin minä sitten joudun? sanoi Diana.

-- Lähtekäämme pikemminkin Saksaan tai Englantiin, vastasi George.
Siellä ei meitä ainakaan tapeta eikä meidän tarvitse tappaa.

Nämä suunnitelmat eivät toteutuneet. George pantiin vankeuteen, kun
ei ollut totellut kuninkaan määräyksiä; ja kreivitär, peläten että
rakastettunsa voitaisiin keksiä, ajatteli enää vain miten saada hänet
toimitetuksi pois Parisista.



XXIII.

Kaksi munkkia.


    Lui mettant un capuchon
    Ils en firent en moine.

         _Kansanlaulu_.[71]

Eräässä Loiren rannalla vähän matkan päässä Orleans'ista ja sieltä
Beaugency'hin vievän tien varrella olevassa kapakassa istui pöydän
ääressä, ruskea kaapu yllään, ja suuri huppukaulus puoleksi
silmille vedettynä, nuori munkki, silmät hyvin tarkkaavaisina ja
hartaina rukouskirjaan kiintyneinä, vaikkakin hän oli valinnut
vähän pimeänpuoleisen nurkan lukupaikakseen. Hänen vyöstään riippui
rukousnauha, jonka helmet olivat isommat kuin kyyhkysen muna, ja
pyhäinkuvat, joita oli runsas valikoima samaan nauhaan kiinnitettynä,
pitivät kilinää hänen joka liikahduksellaan. Kun hän kohotti päätään
katsoakseen oveen päin, niin saattoi huomata hienopiirteisen suun,
jota koristivat ylöspäin taivutetut ja niin muhkeat viikset, että
jalkaväen kapteeni olisi voinut olla niistä ylpeä. Hänen kätensä
olivat hyvin valkeat, kyntensä pitkät ja huolellisesti leikatut; eikä
mikään osoittanut, että tämä nuori veli olisi, munkkikuntansa tapoja
noudattaen, koskaan käsitellyt lapiota tai haravaa.

Lihava pulleaposkinen talonpoikaiseukko, joka toimitti tässä
kapakassa palvelijan ja keittäjättären virkaa ja joka kaiken lisäksi
oli vielä sen omistaja, lähestyi nuorta munkkia, ja tervehdittyään
häntä sangen kömpelösti, sanoi hänelle:

-- Mitä? arvoisa isä, ettekö tilaa mitään päivälliseksi? Tiedättekö
että kello on jo yli puolenpäivän?

-- Mahtaakohan Beaugency'n lautta viipyä vielä kauvankin?

-- Kukapa tietää. Vesi on matalalla, eikä nyt pääse kulkemaan
mielensä mukaan. Ja sitten toisekseen ei ole vielä sen tuloaikakaan.
Kuulkaa, teidän sijassanne minä söisin tässä päivällistä.

-- Olkoon menneeksi! minä syön tässä päivällistä; mutta eikö ole
jotain muuta huonetta kuin tämä, jossa voisin syödä? Tunnen täällä
katkua, joka ei ole miellyttävää.

-- Olettepa te kovin arkatuntoinen, arvoisa isä. Minä puolestani en
tunne mitään.

-- Korvennetaanko tämän majatalon lähistöllä jossain sikoja?

-- Sikojako? Voi kuinka te olette leikkisä! Että sikojako? Kyllä
melkein; sikoja he todella ovat, sillä kuten sanotaan eläessään he
olivat silkkiin puettuina, mutta niistä sioista ei ole syötäväksi. Ne
ovat hugenotteja, luvalla sanoen, joita virran rannalla poltetaan,
sadan askeleen päässä täältä; siitä se katku, jota täällä tunnette.

-- Hugenotteja?

-- Niin, hugenottejapa hyvinkin. Ei suinkaan se teille mitä? Ei sen
pitäisi viedä teiltä ruokahalua. Mitä siihen tulee että tahtoisitte
vaihtaa huonetta ruokaillaksenne, niin minulla ei ole kuin tämä
yksi vaan; niin ollen teidän täytyy siihen tyytyä. Ja mitäs
turhista, ei hugenotti haise niinkään pahalle. Muuten, jos heitä ei
poltettaisikaan, niin kyllä he löyhkäisivät ilmankin. Tänä aamuna
heitä oli koko läjä rantahiekalla, niin korkea kuin ... mitä se oli,
tuon uunin korkuinen!

-- Ja te käytte katsomassa noita ruumiita?

-- Ahaa! Te sanotte sen minulle siksi että ne olivat alasti.
Mutta, arvoisa isä, eihän kuolleista mitä ... ne nyt eivät minuun
tehneet sen ihmeempää vaikutusta kuin jos olisin nähnyt joukon
kuolleita sammakolta. Kyllä näkyy kaikesta että heillä on eilen
ollut Orleansissa koko urakka, sillä Loire on kuljettanut sieltä
meille niin tuhannesti noita kerettiläiskaloja, kun joessa on vesi
matalalla, niin niitä löytää joka päivä vesijätöiltä. Eilenkin
kun myllärin poika oli katsomassa oliko joku toutain käynyt hänen
verkkoonsa, niin eikös löydäkin sieltä kuollutta naista joka oli
saanut mahdottoman hilporin iskun vatsaansa. Ajatelkaas, siitä oli
mennyt sisään ja tullut hartioiden välistä ulos. Kyllähän poika
sentään mieluummin olisi ottanut hyvän karpin... Mutta mikäs teille
tuli, arvoisa isä? Ihankohan rupeatte pyörtymään? Tahdotteko että
tuon teille päivällistä odottaessanne ryypyn Beaegency'n viiniä, se
teidät taas saattaa hyvälle tuulelle.

-- Ei kiitoksia.

-- No niin! Mitä te sitte tahdotte päivälliseksi?

-- Mitä vaan ... se on minulle yhdentekevää.

-- Mutta sanokaahan sentään! Minulla onkin sellainen ruokasälliö
jossa on vähän vaikka mitä, tietäkääs.

-- No hyvä! Laittakaa minulle kananpoika, ja antakaa minun lukea
rauhassa messukirjaani.

-- Kananpoikako? kananpoika! mutta arvoisa isä, sehän nyt vasta
olisi jotakin! No ei teidän ainakaan tarvitse panna hampaita naulaan
paastoaikana. Teillä on siis paavilta erikoislupa syödä kananpoikia
perjantaipäivänä?

-- Kas miten olenkaan hajamielinen? Niin totta tosiaan, tänäänhän on
perjantai. _Ei sinun pidä perjantaina lihaa syömän_. Antakaa minulle
munia. Olen teille kovin kiitollinen kun huomautitte siitä minulle
ajoissa, että sain niin suuren synnin välttäneeksi.

-- Niin niin! sanoi kapakan emäntä puoliääneen, nuo herrat ne
söisivät kananpoikia paastopäivänä, jos ei heitä siitä varoittaisi;
mutta jos he huomaavat köyhän vaimon keitossa vaivaisen
silavanmurusen, niin kyllä siltä nostetaan sellainen elämä että
hirvittää.

Sen sanottuaan hän rupesi valmistamaan munaruokaansa, ja munkki alkoi
taaskin lukea messukirjaansa.

-- _Ave Maria!_ tyttäreni, sanoi toinen munkki astuessaan huoneeseen
juuri, kun Margareta -- se oli emännän nimi -- piteli paistinpannun
vartta ja varustautui kääntämään isoa omelettia.

Vastatullut oli komea harmaapartainen vanhus, hän oli kookas, tanakka
ja pyylevä; hänen kasvonsa olivat hyvin punoittavat. Mutta kaikkein
ensimäisenä veti huomion puoleensa suunnaton laastarilappu, jonka taa
hänen toinen silmänsä hävisi kokonaan ja joka peitti puoli poskea.
Hän puhui ranskaa sujuvasti; mutta hänen lausumisessaan saattoi
huomata keveän vieraan korostuksen.

Hänen tullessaan sisään nuori munkki painoi päähineensä vieläkin
syvempään, niin ettei hänen kasvojaan voinut nähdä. Mutta vielä
enemmän ihmetytti Margareta-muoria kun myöhemmin tullut munkki, joka
oli palavissaan työntänyt päähineensä riippumaan hartioilleen, veti
sen kiireimmän kaupalla silmilleen heti kun oli nähnyt uskonveljensä.

-- Totta tosiaan, arvoisa isä, tulette parhaiksi ruoka-aikaan; ette
tarvitse ollenkaan odottaa, ja saatte olla kuin kotonanne. Kääntyen
sitten nuoren munkin puoleen hän virkkoi; Eikö totta, arvoisa isä,
olette varmaan ihastunut kun saatte syödä päivällisenne tämän
kunnianarvoisan isän seurassa. Minun omelettini tuoksu on houkutellut
hänet tänne. Mutta en peijakas vieköön minä olekaan voita säästellyt!

Nuori munkki vastasi arasti ja soperrellen.

-- Pelkään häiritseväni teitä, hyvä herra.

Vanha munkki puolestaan virkkoi, painaen päänsä hyvin syvään:

-- Olen vähäpätöinen elsassilainen munkki parka... Puhun huonosti
ranskaa ... ja pelkäänpä ettei seurani uskonveljestäni ole
miellyttävä.

-- No mutta johan nyt jotain, sanoi Margareta muori, ihanko te
rupeatte kursailemaan? Munkkien, ja varsinkin samaan munkkikuntaan
kuuluvien keskenhän pitää olla vain yksi vuode ja yksi pöytä. Ja
ottaen jakkaran hän asetti sen pöydän ääreen, suoraan munkkia
vastapäätä. Vanhus istuutui siihen syrjittäin ja tuntui olevan kovin
hämillään.

Omeletti tuli pöydälle.

-- No arvoisat isät, lukekaa hyvin sukkelaan ruokarukouksenne ja
sanokaa sitten minulle onko omelettini hyvä.

Sana ruokarukous tuntui saattavan molemmatkin munkit yhä enemmän
ymmälle. Nuorempi sanoi vanhemmalle:

-- Teidän on se luettava, te olette vanhempi, teille se kunnia kuuluu.

-- Ei ollenkaan. Te olitte täällä ennen minua, teidän se on luettava.

-- Ei suinkaan, olkaa hyvä lukekaa te se.

-- Minä sitä ainakaan en tee.

-- Teidän täytyy ehdottomasti.

-- No katsokaahan vaan, ettekö annakin omeletin jäähtyä. Onko koskaan
nähty kahta niin kursailevaa harmaaveljestä! Lukekoon vanhempi
rukouksen ja nuorempi kiitoksen ruoan jälkeen.

-- Minä osaan rukouksen vain omalla kielelläni, sanoi vanha munkki.

Nuorempi näytti hämmästyvän ja loi salavihkaa silmäyksen
kumppaniinsa. Sillävälin tämä viimeksimainittu pani kätensä hyvin
hurskaan näköisenä ristiin ja alkoi höpistä huppukauluksensa sisässä
joitakin sanoja, joita kukaan ei voinut kuulla. Sitten hän istuutui,
ja kädenkäänteessä, sanaakaan virkkaamatta hän oli pistänyt poskeensa
kolme-neljännestä omeletista ja tyhjentänyt pullon, joka oli asetettu
hänen eteensä pöydälle. Hänen toverinsa, nenä melkein lautasessa
kiinni, avasi suutaan vain pannakseen siihen ruokaa. Kun omeletti oli
lopussa, niin hän nousi, risti kätensä ja lausui hyvin nopeasti ja
epäselvästi muutamia latinalaisia sanoja, joista viimeiset olivat:
_Et beata viscera virginis Mariae_. Ne vain saattoi Margareta kuulla.

-- Kuinka omituisen rukouksen, kaikella kunnioituksella sanoen, te
luittekaan, arvoisa isä! Minusta se ei tunnu samanlaiselta kuin
meidän pastorimme käyttämä.

-- Se on meidän luostarimme rukous, sanoi nuori harmaaveli.

-- Mahtaakohan lautta jo pian tulla? kysyi toinen munkki.

-- Kärsivällisyyttä! Kyllä sen pitäisi jo kohta tulla, vastasi
Margaretamuori.

Nuorempi harmaaveli näytti olevan harmissaan, ainakin siitä tavasta
päättäen millä hän heilautti päätään. Hän ei kuitenkaan huolinut
lausua pienintäkään huomautusta; ja ottaen rukouskirjansa hän rupesi
lukemaan kahta tarkkaavammin.

Elsassilainen puolestaan antoi, selin toveriinsa kääntyen,
rukousnauhansa helmien solua etusormensa ja peukalonsa välitse
liikuttaen tällöin huuliaan, joilta kuitenkaan ei kuulunut
pienintäkään ääntä.

-- Tuossapa on kaksi kummallisinta munkkia ja hiljaisinta mitä
koskaan olen nähnyt, ajatteli Margareta asettuen rukkinsa ääreen,
jonka hän pian pani liikkeeseen.

Neljännestuntiin ei hiljaisuutta ollut häirinnyt mikään muu kuin
rukin hyrinä, kun neljä aseistettua ja hyvin roistomaisen näköistä
miestä tuli kapakkaan. He hipaisivat hiukan hattunsa reunaa
munkit nähdessään, ja yksi heistä pyysi, tervehtien Margaretaa
tuttavallisella nimellä "pikku Reettaseni", tältä ensiksi viiniä
ja sitten päivällistä hyvin nopeaan, "sillä" -- hän sanoi -- "ihan
on minulle kasvanut sammalta kurkkuun, kun en ole saanut leukojani
liikutella".

-- Viiniä! viiniä! mutisi Margaretamuori, se on kyllä helposti
sanottu, herra Pensas-Jaska. Mutta maksatteko te kanssa puolestanne?
Te tiedätte että herra Luottonen on kuollut; ja ennestäänkin te
jo olette minulle velkaa, yhteensä viinistä ja päivällisistä ja
illallisista, enemmän kuin kuusi eky'tä, niin totta kuin minä olen
kunniallinen nainen.

-- Molemmatkin asiat yhtä totta! vastasi Pensas-Jaska nauraen; se
tahtoo sanoa että olen teille velkaa vain kaksi eky'tä, Reettamuori,
enkä äyriäkään enemmän. Ja hän käytti erästä vielä voimakkaampaa
sanaa:

-- Voi Jesus Maria siunatkoon! voiko sanoa?...

-- No no, älkäähän nyt siinä ruvetko lörpöttelemään. Minä maksan ne
sinulle samalla kuin senkin mitä nyt täällä kulutamme; sillä tänään
minulla on heliseviä taskussa, vaikkakaan emme niitä saaneet siinä
urakassa missä nyt viimeksi oltiin. En ymmärrä minne ne senkin
kerjäläiset panevat rahansa.

-- On hyvin mahdollista että he nielevät ne, kuten saksalaiset
tekevät, sanoi yksi hänen tovereistaan.

-- Saakeli sentään! kiljaisi Pensas-Jaska, niitä täytyy katsoa
lähempää. Jos kerettiläisen raadossa on hyviä pistooleja, niin liian
hyvä se on koirien ruoaksi heitettäväksi.

-- Kuinka hän huusikaan tänä aamuna, se kerettiläisen papin tyttö!
sanoi kolmas.

-- Entä se lihava pappi sitten! lisäsi viimeinen. Hän oli niin paksu,
ettei häntä saanut uppoamaan veteen.

-- Teillä onkin sitten ollut koko urakka tänä aamuna? kysyi
Margareta, joka tuli kellarista täysiä pulloja tuoden.

-- Onpa niinkin, sanoi Pensas-Jaska. Miehiä, naisia ja pieniä lapsia,
tusinan verran me heitä kaikkiaan heitimme virtaan tai tuleen. Mutta
Reetta, se vaan oli onnetonta, kun heillä ei ollut ei niin pennin
pyöreätä; lukuunottamatta naista, jolla oli muutamia helyjä, ei koko
sakki ollut edes pyssynhanan veroinen. Niin, arvoisa isä, hän jatkoi
kääntyen nuoren munkin puoleen: hyvin me olemmekin ansainneet aneita
tänä aamuna tappamalla kerettiläisiä koiria, teidän vihollisianne.

Munkki katsoi häneen hetkisen ja rupesi sitten uudestaan lukemaan;
mutta rukouskirjansa vapisi huomattavasti hänen vasemmassa kädessään
ja oikean hän puristi nyrkkiin niinkuin kovan mielenliikutuksen
vallassa oleva mies ainakin.

-- Aneista puhuen, sanoi Pensas-Jaska kääntyen tovereittensa puoleen,
tiedättekös että tahtoisin yhden sellaisen, jotta saisin syödä lihaa
tänään. Näen tuolla Reettamuorin kanatarhassa kananpoikia, ja ne
himoittavat minua niin vietävästi.

-- Perhana vieköön! sanoi yksi roistoista, syödään vaan niitä, ei
meitä siitä tuomita. Huomenna menemme ripityttämään itsemme, sillä
hyvä.

-- Kuulkaapas pojat, huusi toinen, nytpä keksin keinon. Pyydetäänpäs
tuolta isomahaiselta munkilta lupa syödä lihaa.

-- Niinkuin hän muka voisi sen antaa! vastasi toverinsa.

-- Kautta Neitsyt Maarian! huusi Pensas-Jaska, minäpä tiedän paremman
keinon kuin kaikki muut, ja sen sanon teille korvaan.

Kaikki neljä lurjusta panivat heti päänsä yhteen ja Pensas-Jaska
selitti aivan hiljaa kuiskaten heille suunnitelmansa, joka suurella
naurunrähäkällä hyväksyttiin. Yksi roisto vain näytti vähän epäilevän.

-- Kuule, Pensas-Jaska. Tuo on huono tuuma, tuo sinun tuumasi, ei
siitä meille kunnian kukko laula; minä en pistä siihen näppiäni.

-- Suusi kiinni, Kapustakoura. Niinkuin se muka olisi suurikin synti,
jos jotakuta vähän kutkuttaa tikarinterällä!

-- Niin, mutta tuollaista kaljupäätä!...

He puhuivat hiljaa, ja molemmatkin munkit näyttivät yrittävän päästä
heidän suunnitelmiensa perille muutamista sanoista, joita he saivat
heidän puheistaan siepanneeksi.

-- Hittoja kanssa, ei siinä ole mitään eroa, puuttui Pensas-Jaska
taas äänekkäämmin puheeseen. Ja kaiken lisäksi joutuu siinä synnin
tekemään hän enkä minä.

-- Niin, Pensas-Jaska on oikeassa! huusi kaksi muuta.

Siinä samassa Pensas-Jaskaksi kutsuttu nousi ja meni ulos huoneesta.
Hetkisen perästä rupesi kuulumaan kanojen huutoa ja kaakatusta, ja
kohta lurjus tuli takaisin, kuollut kana kummassakin kädessä.

-- Voi tuota kirottua! kiljaisi Margaretamuori. Vai menet sinä
tappamaan minun kanojani ja vielä perjantaipäivänä! Mitä sinä niillä
aiot tehdä, roisto?

-- Hiljaa, hiljaa, Reetta, älkääkä kuumentako korviani; te tiedätte
että minun kanssani ei leikitä. Laittakaa vaan paistinvartaat kuntoon
ja antakaa minun pitää muusta huoli. Sitten hän sanoi, lähestyen
elsassilaista harmaaveljeä. -- Katsokaas, arvoisa isä, näettehän nämä
elukat? No niin, tahtoisin että olisitte niin hyvä ja ristisitte ne.

Munkki hätkähti hämmästyneenä, toinen sulki kirjansa, ja Margareetta
alkoi haukkua Pensas-Jaskaa.

-- Ettäkö minä ristisin? sanoi munkki.

-- Niin juuri, arvoisa isä. Minä rupean kummiksi, ja ruvetkoon
tuo Reetta tuossa toiseksi. Ja kuulkaas mitkä nimet annan
tyttötypyköilleni: tästä tehdään _Karppi_, tuosta taas _Ahven_. Eikös
olekin siinä kaksi kaunista nimeä!

-- Ristiä kanoja! huudahti munkki nauraen.

-- Senkin haaska! huusi Margareta, luuletko todellakin että minä
sallin teidän pitää tuota ilvettänne omassa talossani? Luuletko
olevasi juutalaisten parissa tai hornassa noitien luona kun rupeat
elukoita kastattamaan?

-- Laittakaa niin, ettei minun tarvitse kuulla tuon suunpieksijän
räyhäämistä, sanoi Pensas-Jaska tovereilleen ja te, isäseni, tokko
osaatte lukea tuosta terästä kuka seppä sen on tehnyt?

Niin sanoen hän toi paljastetun tikarinsa vanhan munkin nenän eteen.
Nuorempi hyppäsi pystyyn; mutta melkein samassa hän, ikäänkuin
varovasti asian harkittuaan istuutui jälleen, päättäen hillitä
itsensä.

-- Kuinka minun sitten pitää ristiä tätä siipikarjaa, poikani?

-- Perhana vieköön, sehän on hyvin helppoa; ihan niinkuin te kastatte
meitäkin, meitä vaimosta syntyneitä. Ripauttakaa _Baptizo te Carpam
et Percam;_[72] mutta sanokaa se omalla siansaksallanne. No niin,
Pikku-Jussi, tuopas tänne tuo vesilasi, ja te muut kaikki, hatut pois
päästä, ja kuunnelkaa hartaasti, jumalauta!

Yleiseksi hämmästykseksi vanha harmaaveli otti hiukan vettä, ripautti
sitä kanojen päähän ja lausui hyvin nopeasti ja epäselvästi jotakin,
joka muistutti rukousta. Hän lopetti lauseensa sanoilla _Baptizo te
Carpam et Percam_. Sitten hän tarttui taaskin rukousnauhaansa hyvin
tyynesti, ikäänkuin hän ei olisi tehnyt mitään tavatonta.

Margaretamuori oli hämmästyksestä mykkänä. Pensas-Jaska riemuitsi. --
No niin, Reetta, hän sanoi heittäen tälle kanat, valmistapas meille
nyt tuo karppi ja tuo ahven; niistä tulee kovin hyvää paastoruokaa.

Mutta Margareta ei vieläkään suostunut pitämään niitä kristittyjen
ruokana, niin kastetut kuin ne olivatkin. Roikaleiden täytyi
uhkailla häntä, että he pitelisivät häntä pahoin, ennenkuin hän sai
asettaneeksi nuo muunnetut kalat paistinvartaaseen.

Sillä välin Pensas-Jaska ja toverinsa joivat vahvasti; he esittivät
maljoja ja pitivät suurta melua.

-- Kuulkaahan! huusi Pensas-Jaska iskien nyrkkinsä kovasti pöytään
vaatien hiljaisuutta. Minä ehdotan että juomme maljan pyhän isämme
paavin terveydeksi ja kaikkien hugenottien kuolemaksi, ja noiden
molempien kaljupäiden ja Reetan täytyy juoda meidän kanssamme.

Huutaen ilmaisivat kolme muuta suostuvansa ehdotukseen.

Hän nousi hieman horjuen, sillä hän oli jo enemmän kuin puoleksi
humalassa ja pullosta, joka hänellä oli kädessään, hän täytti nuoren
munkin lasin.

-- No, hurskas isä, hän sanoi: hänen terveytensä pyhyydeksi! Mi--minä
e... erehdyin. Hänen pyhyytensä terveydeksi ja hugenottien ...

-- Minä en milloinkaan juo aterioitteni välillä, sanoi nuori mies
kylmästi.

-- Ei, perhana! kyllä te juotte, tai piru minut periköön, jos ette
sano miksi ette juo!

Näin sanoen hän laski pullon pöydälle, ja ottaen käteensä lasin hän
rupesi tuomaan sitä munkin huulille, joka istui rukouskirjansa yli
kumartuneena näköjään hyvin rauhallisena. Muutamia viinipisaroita
tipahti kirjalle. Heti paikalla nuori munkki nousi ja sieppasi
käteensä lasin; mutta sensijaan että olisi juonut sen sisällön,
hän heittikin sen vasten Pensas-Jaskan naamaa. Kaikki räjähtivät
nauramaan. Käsivarret ristissä ja selkä seinää vasten harmaaveli
katsoi tiukasti roikaletta silmiin.

-- Kuulkaapas, pikku munkki, tämä leikki ei minua ollenkaan huvita.
Kirkas tuli ja leimaus! jos ette olisi munkki niin kyllä minä
totisesti teille näyttäisin, kenen kanssa te olette tekemisissä.

Näin puhuen hän ojensi kätensä aivan nuoren miehen kasvojen kohdalle
ja nykäsi sormenpäillään tätä viiksistä.

Munkin kasvot helähtivät purppuranpunaisiksi, toisella kädellä hän
tarttui julkeata roistoa kaulukseen kiinni, toiseen hän tempasi
pullon ja iski sen palasiksi tämän päähän niin rajusti, että
Pensas-Jaska vaipui tunnotonna jakkaralle kasvot yhtaikaa sekä viinin
että veren peitossa.

-- Mainiota! reipas poikani! huudahti vanha munkki, tepä olette
koko piru hengenmieheksi! Pensas-Jaska on kuollut! kirkuivat muut
rosvot, nähdessään ettei toverinsa hievahtanutkaan, kyllä me teille
annamme rökkiin niin että tuntuu. He tempasivat miekkansa; mutta
nuori munkki kääräisi hämmästyttävän nopeasti kaapunsa leveät hihat
ylös sai käteensä Pensas-Jaskan miekan ja asettui puolustusasentoon
mitä päättäväisimmän näköisenä. Samassa silmänräpäyksessä hänen
uskonveljensä tempasi viittansa alta tikarin, jonka terä oli
vähintäin kahdeksantoista tuuman pituinen, ja asettui hänen
rinnalleen aivan yhtä sotaisen näköisenä.

-- Ahaa, lurjukset, kyllä me teille näytämme mistä Taavetti olutta
osti.

Ja kädenkäänteessä oli kaikkien kolmen lurjuksen pakko, joko
haavottuneena tai ainakin aseensa menettäneenä hypätä ikkunasta ulos.

-- Jesus Maria siunaa ja varjele! minkälaisia tappelijoita te
olettekaan, arvoisat isät! Te tuotatte kunniaa uskollenne. Kuitenkin
kaikitenkin makaa tuossa yksi mies kuolleena, ja se on vahingoksi
talon maineelle.

-- Mitä vielä! ei hän ole kuollut sanoi vanha munkki, näkyyhän hän
liikahtelevan; mutta menenpä antamaan hänelle viimeisen voitelun.
Ja hän meni haavoittuneen luo ja tarttui tätä tukasta kiinni;
ja asettaen terävän tikarinsa tämän kurkulle hän olisi ruvennut
leikkaamaan hänen päätään poikki, jos eivät Margaretamuori ja
nuorempi munkki olisi häntä pidättäneet.

-- Mitä te teette, herra Jumala! sanoi Margareta; tapatteko ihmisen!
ja vielä ihmisen joka on hyvien katolilaisten kirjoissa, vaikkei hän
sitä olekaan ollenkaan, kuten kyllä saattaa nähdä!

-- Minä otaksun, että _kiireelliset_ asiat kutsuvat teitä niinkuin
minuakin Beaugency'hin, sanoi nuori munkki kanssaveljelleen. Nyt on
lautta täällä. Kiirehtikäämme.

-- Te olette oikeassa, ja minä seuraan teitä. Hän pyyhki tikarinsa
ja asetti sen taas vaippansa alle. Sitten molemmat urheat munkit
läksivät, maksettuaan puolestaan, yhdessä taivaltamaan kohti Loirea,
jättäen Pensas-Jaskan Margaretan käsiin, joka aluksi rupesi maksun
saadakseen kopeloimaan tämän taskuja; sitten hän rupesi poimimaan
pois lasisiruja, joita tämän naama oli täynnään, hoitaakseen häntä
kaikkien niiden sääntöjen mukaan, joita kaikki eukot noudattavat
samankaltaisissa tapauksissa.

-- Erehdynpä suuresti, jos en ole teitä nähnyt jossain, sanoi nuori
mies vanhalle harmaaveljelle.

-- Piru minut periköön, mutta kyllä teidän naamanne ei ole minulle
outo! Mutta...

-- Kun teidät näin ensi kerran, niin eipä teillä silloin tainnut olla
tuo kaapu päällänne.

-- Entä te itse?

-- Te olette kapteeni...

-- Dietrich Hornstein, palvelukseksenne; ja te olette se nuori
aatelismies, jonka kanssa söin päivällistä lähellä Etampes'ia.

-- Sama juuri.

-- Teidän nimenne on Mergy?

-- Niin; mutta nyt se ei ole minun nimeni. Minä olen veli Ambrosius.

-- Ja minä, veli Antonius Elsassilainen.

-- Hyvä. Ja minne matka?

-- La Rochelleen, jos vain voin.

-- Niin minäkin.

-- Olenpa kovin iloissani kun teidät tapasin... Mutta saakeli! kyllä
te saatoitte minut niin vietävän pahaan pulaan ruokarukouksellanne;
enhän minä siitä osannut sanaakaan; ja minä kun pidin teitä alussa
niin hyvänä munkkina kuin pääseekin.

-- Samat sanat.

-- Mistä te olette paennut?

-- Parisista. Entä te?

-- Orleansista. Enemmän kuin viikko minun täytyi piilotella.
Miesparkani ... kornettini ... ovat Loiressa.

-- Entä Mila?

-- Hän kääntyi katolilaiseksi.

-- Entä hevoseni, kapteeni?

-- Ai! tosiaankin! niin että missäkö se on? Annatin raippoja sille
torvensoittajaheittiölle joka sen teiltä varasti... Mutta kun en
tiennyt missä te oleilitte, niin en voinut toimittaa sitä teille
takaisin... Ja minä pidin sen itse odottaen että saisin kunnian
tavata teitä. Nyt se on varmastikin jollakin paavilaisroikaleella.

-- Hiljaa! älkää sanoko sitä sanaa niin kovasti. Kuulkaas kapteeni,
olkaamme yksistä puolin ja auttakaamme toinen toistamme niinkuin
vastikäänkin teimme.

-- Olkoon niin; ja niinkauan kuin Dietrich Hornsteinilla on
pisaraakaan verta suonissaan, on hän aina valmis tappelemaan teidän
rinnallanne.

He puristivat iloisesti toistensa käsiä.

-- Mutta kuulkaas, mikä pahuksen juttu se olikaan, jonka he kertoivat
minulle, ja jossa oli sekä kanat että _Carpam_ ja _Percam_ ja kaikki?
Kyllä täytyy sanoa että nuo paavilaiset ovat oikeita pässinpäitä.

-- Hiljaa! kerran vielä: tuossa on lautta.

Niin jutellen he tulivat lautalle, jolle he nousivat. He tulivat
Beaugency'hin, eikä mitään muuta erikoista tapahtunut kuin että
he tapasivat useita uskolaistensa ruumiita jotka kelluivat Loiren
pinnalla.

Eräs lauttureista huomautti että useimmat olivat vedessä selällään.

-- He huutavat taivaan kostoa, sanoi Mergy aivan hiljaa saksalaisen
ratsuväen kapteenille.

Dietrich puristi hänen kättään sanaakaan virkkaamatta.



XXIV.

La Rochellen piiritys.


    Still hope and suffer all who can.

            _Moore_, Fudge family.[73]

La Rochelle, jonka melkein kaikki asukkaat tunnustivat reformeerattua
oppia, oli siihen aikaan tavallaan kuin Etelä-Ranskan pääkaupunki,
ja se oli protestanttisen puolueen lujin tukikohta. Espanjan ja
Englannin kanssa käyty vilkas kauppa oli sinne tuonut huomattavia
rikkauksia, sekä sitä itsenäisyyden ja riippumattomuuden tuntoa,
jonka nämä synnyttävät ja pitävät yllä. Porvaristossa, jotka olivat
kalastajia tai merimiehiä, usein merirosvojakin, ja jotka pienestä
pitäen olivat tottuneet seikkailurikkaan elämän vaaroihin, oli
sitä työkykyä ja tarmoa, joka heillä korvasi puuttuvan sotakurin
ja kokemuksen. Myöskin oli sanoma elokuun 24 päivän verilöylystä
herättänyt rochellelaisissa -- kaukana siitä että se olisi saanut
heidät vaipumaan siihen typerään kohtaloonsa alistumiseen, joka oli
vallannut suurimman osan protestanteista ja saanut heidät pitämään
asiaansa epätoivoisena -- sen toimintatarmoisen ja peljättävän
rohkeuden, jonka väliin epätoivo tuo mukanaan. Yksimielisesti he
päättivät ennen kestää aivan viimeiseen saakka, kuin avata porttinsa
viholliselle, joka heille vast'ikään oli antanut niin loistavan
todistuksen huonosta uskostaan ja raakalaisuudestaan. Pappien
lietsoessa tätä uskonintoa kiihkoisilla puheillaan, uurastivat
naiset, lapset ja vanhukset kilvan vanhoja varustuksia korjaillen
ja uusia rakennellen. Elintarpeita ja aseita koottiin, veneitä
ja laivoja varustettiin; sanalla sanoen, hetkeäkään hukkaamatta
järjesteltiin ja valmisteltiin kaikkia puolustuskeinoja mitä
kaupungilla vaan oli käytettävänään. Useat verilöylystä pakoon
päässeet aatelismiehet liittyivät rochellelaisiin, ja heidän
kuvauksensa Pärttylinyön hirmuista saivat pahimmatkin pelkurit
rohkeiksi. Miehistä, jotka olivat pelastuneet varmalta näyttävästä
kuolemasta, oli sota, sen kohtalot ja vaarat samaa kuin vieno
tuulenhenki myrskyn käsistä suoriutuneista merimiehistä. Mergy ja
hänen toverinsa kuuluivat niihin pakolaisiin, jotka tulivat La
Rochellen puolustajien rivejä tihentämään.

Huolestuneena näistä valmistuksista alettiin Pariisin hovissa katua,
ettei niitä oltu ennakolta ehkäisty. Marsalkka de Biron lähestyi La
Rochellea sovitteluehdotusten tuojana. Kuninkaalla oli jonkunverran
aihetta toivoa, että Bironin valitseminen olisi rochellelaisille
mieleen; sillä tämä marsalkka, oli, kaukana siitä, että olisi
ottanut osaa Pärttylinyön murhiin, pelastanut useita huomattavia
protestantteja, olipa hän vielä kääntänyt komentamansa arsenaalin
tykit kuninkaallisia tuntomerkkejä kantavia surmatyöntekijöitä
vastaan. Hän vaati vain, että hänet otettaisiin kaupungissa vastaan
kuninkaan käskynhaltijana ja tunnustettaisiin siksi, ja lupasi
puolestaan pitää loukkaamattomina asukkaitten erikoisoikeudet ja
vapaudet ja sallia heidän vapaasti harjoittaa uskontoaan. Mutta
saattoiko kuudenkymmenentuhannen protestantin murhan jälkeen
vielä luottaa Kaarle IX:n lupauksiin. Sitäpaitsi jatkuivat itse
neuvottelujen aikana verilöylyt Bordeaux'ssa, Bironin sotilaat
ryöstelivät La Rochellen alueita ja kuninkaallinen laivue kaappaili
kauppalaivoja ja saarsi sataman.

Rochellelaiset kieltäytyivät ottamasta Biron'ia vastaan, ja he
vastasivat, etteivät he voi ruveta kuninkaan kanssa sovinnon
hierontaan, niinkauan kuin hän kulki Guise'in tunnussanassa, joko he
sitten uskoivat, että näistä viimeksimainituista yksin olivat saaneet
alkunsa kaikki onnettomuudet, mitä kalvinismi oli saanut kärsiä,
tahi että he tällä jo useasti toistetulla olettamuksella koettivat
rauhoittaa niiden omaatuntoa, jotka mahdollisesti arvelivat, että
uskollisuus kuningasta kohtaan oli asetettava yläpuolelle heidän
uskonnollisten harrastustensa. Siitä alkaen ei ollut enää mitään
mahdollisuutta päästä sovintoon. Kuningas rupesi ajattelemaan jotain
toista sovinnonhierojaa ja lähetti sinne La Noue'n. La Noue, jolla
oli liikanimi _Rautakäsi_, sen tekokäden johdosta, joka hänellä oli
eräässä tappelussa menettämänsä käsivarren sijalla, oli innokas
kalvinisti, joka viimeisessä kansalaissodassa oli osoittanut suurta
urhoollisuutta ja sotilaallista kykyä.

Amiraalilla, jonka ystävä hän oli ollut, ei ollut taitavampaa eikä
uskollisempaa upseeria. Pärttylinyön aikana hän oli Alankomaissa
johtamassa kapinoitsevien flaamilaisten kurittomia joukkoja
espanjalaisia vastaan. Onnen käännyttyä vastaiseksi oli hänen ollut
pakko antautua Alban herttualle, joka oli häntä kohdellut sangen
hyvin. Myöhemmin Kaarle IX, kun niin paljo vuodatettu veri oli
herättänyt hänessä vähän tunnonvaivoja, lunasti hänet vapaaksi ja
otti hänet vastoin kaikkia odotuksia mitä ystävällisimmin vastaan.
Tämä ruhtinas, joka kaikessa meni äärimmäisyyksiin, tuhlasi
tuhlaamalla suosionosoituksiaan yhdelle protestantille, vaikka juuri
oli surmauttanut heitä satatuhatta. Jonkinlainen sattuma näytti
suosivan La Noue'ta kaikissa hänen kohtaloissaan; jo kolmannessa
kansalaissodassa hänet oli kuninkaan veli[74] ottanut vangiksi ensin
Jarnac'issa ja sitten Moncontourissa ja laskenut hänet kummallakin
kerralla vapaaksi lunnaitta, huolimatta siitä, että osa upseeristosta
esitti vastaväitteitä ja vaati häntä uhraamaan miehen, joka oli
liian vaarallinen säästettäväksi ja liiaksi kunniastaan kiinni
pitävä viekoteltavaksi heidän puolelleen. Kaarle ajatteli, että La
Noue varmaankin muistaisi hänen armollisuuttaan, ja antoi hänelle
tehtäväksi kehoittaa rochellelaisia alistumaan. La Noue suostui
siihen, mutta sillä ehdolla, ettei kuningas vaatisi häneltä mitään,
joka ei olisi sopusoinnussa hänen kunniansa kanssa. Hän lähti
matkaan, mukanaan italialainen katolinen pappi, jonka tuli pitää
häntä silmällä.

Jo alussa hän sai masennuksekseen todeta, ettei häneen luotettu. Hän
ei päässyt La Rochelleen, vaan kohtaamispaikaksi määrättiin pieni
lähiseudun kylä. Tadon'issa hän kohtasi La Rochellen lähettiläät.
Hän tunsi heidät kaikki niin kuin vanhat asetoverit tunnetaan; mutta
hänet nähdessään ei ainoakaan ollut häntä tuntevinaan; hän sanoi
nimensä ja esitti kuninkaan ehdotukset. Hänen puheensa pontena oli:

-- Luottakaa kuninkaan lupauksiin; kansalaissota on kaikista
onnettomuuksista suurin.

La Rochellen pormestari vastasi katkerasti hymyillen:

-- Näemme kyllä miehen, joka muistuttaa La Noue'ta, mutta La Noue
ei olisi ehdottanut veljilleen, että he alistuisivat murhamiesten
alaisiksi. La Noue rakasti amiraalivainajaa, ja hän olisi pikemmin
tahtonut kostaa hänen puolestaan kuin ruveta hänen murhamiestensä
kanssa sovintoa hieromaan, Ei, te ette ole mikään La Noue!

Lähettiläs parka, johon nämä moitteet sattuivat aivan sielun
sisimpään, muistutti mieliin palvelukset, mitkä hän oli tehnyt
kalvinistien asialle, osoitti silvottua kättään ja vakuutti
protestanttisuuttaan. Vähitellen rochellelaisten epäluuloisuus alkoi
hälvetä; heidän porttinsa avautuivat La Noue'lle; he näyttivät
hänelle apuneuvonsa ja varustuksensa, vieläpä pyytämällä pyysivät
häntä asettumaan heidän etunenään. Tarjous oli vanhalle soturille
kovin houkutteleva. Kaarlelle vannottu vala oli tehty ehdoilla, joita
voi tulkita omantunnon mukaan. La Noue toivoi, että, kun hän asettui
rochellelaisten etunenään, niin olisi helpompi saada heidät palaamaan
rauhankannalle; hän luuli voivansa olla samalla kertaa uskollinen
kuninkaalle vannomalleen uskollisuudenvalalle ja velvollisuuksilleen
uskontoaan kohtaan. Hän erehtyi.

Kuninkaallinen armeija tuli La Rochellea ahdistamaan. La Noue johti
kaikkia uloshyökkäyksiä ja tappoi suuren joukon katolilaisia. Sitten,
kaupunkiin palattuaan, kehoitti hän asukkaita tekemään rauhan.
Millä tuloksella? Katolilaiset huusivat, että hän muka oli syönyt
kuninkaalle antamansa sanan; protestantit syyttivät häntä siitä että
hän petti heitä.

Asiain näin ollen La Noue perin katkeroituneena etsimällä etsi
kuolemaa, pannen henkensä joka päivä senkin seitsemän kertaa vaaralle
alttiiksi.



XXV.

La Noue.


     _Foeneste:_
     Cap de you cet homme ne se mouche pas du talon.[75]

                  _D'Aubigné_, Le baron de Foeneste.

Piiritetyt olivat juuri tehneet onnistuneen uloshyökkäyksen
katolilaisten armeijan äärimmäisiä saartokaivantoja vastaan. He
olivat täyttäneet juoksuhautoja monen sylen pituudelta, kaataneet
kumoon monta vallikoria ja surmanneet satakunta sotilasta. Se
osasto, joka oli saanut tämän voiton, palasi takaisin kaupunkiin
Tadon-portin kautta. Etunenässä marssi kapteeni Dietrich ja komppania
pyssymiehiä, kaikki palavissaan, huohottaen ja janoissaan, mikä oli
varma merkki siitä, etteivät he olleet säästäneet itseään. Seurasi
sitten iso joukko porvareita, joiden joukossa saattoi havaita useita
naisia, jotka nähtävästi olivat olleet mukana ottelussa. Sitten tuli
nelisenkymmentä vankia, useimmat pahasti haavoittuneina, kahden
sotilasrivin välissä kulkien, joilla viimeksimainituilla oli täysi
työ suojellessa heitä katsomaan keräytyneen kansanjoukon raivolta.
Parisenkymmentä ratsastajaa muodosti jälkijoukon. La Noue, jolla
Mergy oli adjutanttina, ratsasti viimeisenä. Hänen haarniskaansa oli
pyssynluoti tehnyt loven, ja hevosensa oli haavoittunut kahdesta
kohti. Vasemmassa kädessään hän piti vieläkin tyhjäksi ampumaansa
pistoolia, ja oikeasta rautahihasta käsivarren asemesta esiin
pistävällä koukuralla hän piteli hevosensa suitsia.

-- Antakaa vankien olla, hyvät ystävät! huusi hän yhtämittaa. Olkaa
sääliväisiä, hyvät rochellelaiset. He ovat haavoittuneita, he eivät
enää voi puolustautua: he eivät ole enää vihollisia.

Mutta kansanjoukko vastasi hurjasti huutaen ja rähisten: hirteen
paavilaiset! käpälälautaan kaikkityyni! Ja eläköön La Noue!

Mergy ja ratsumiehet tehostivat päällikkönsä ylevien kehoitusten
vaikutusta huitomalla muutaman kerran sopivassa tilaisuudessa
keihäänvarrella. Vangit vietiin lopulta kaupungin vankilaan ja
sijoitettiin hyvästi vartioituina paikkaan, jossa heidän ei tarvinnut
ollenkaan pelätä väestön raivoa. Joukko-osasto hajaantui, ja
ainoastaan muutamia aatelismiehiä mukanaan astui La Noue ratsailta
kaupungintalon edustalla, samalla hetkellä, jolloin sieltä tuli
ulos kaupungin pormestari useiden porvarien ja Laplace-nimisen
protestanttisen papin seuraamana.

-- No niin, urhea La Noue, sanoi pormestari ojentaen hänelle kätensä,
näytittepä taas noille murhamiehille, etteivät kaikki urhoolliset
miehet ole kuolleet herra amiraalin mukana.

-- Suoriuduttiinhan siitä sangen onnellisesti, herra pormestari,
vastasi La Noue vaatimattomasti. Meiltä kaatui vain viisi ja
haavoittui muutamia harvoja.

-- Kun te kerran olitte uloshyökkäystä johtamassa, jatkoi pormestari
äskeistä puhettaan, niin me jo ennakolta olimme varmat sen
menestymisestä.

-- Oi! Mitä voisi La Noue ilman Jumalan apua? huudahti katkerasti
vanha pappi. Herra, väkevä Jumala, on sotinut puolestamme tänä
päivänä, hän on kuullut rukouksemme.

-- Herra antaa ja Herra ottaa pois voiton tahtonsa mukaan, sanoi Le
Noue tyynesti, ja häntä ainoata on kiittäminen sodan menestyksistä.
Sitten hän virkkoi pormestarin puoleen kääntyen: -- Kuulkaas, herra
pormestari, onko neuvosto tehnyt päätöksensä hänen majesteettinsa
uusien ehdotusten suhteen?

-- On! vastasi pormestari; vastikään lähetimme torvensoittajan
takaisin Monsieur'n[76] luo pyytämään, ettei hän enää vaivaisi
itseään lähettämällä meille uusia kehoituksia. Tästä lähin vastaamme
niihin vain ruudilla ja lyijyllä.

-- Teidän olisi pitänyt hirtättää torvensoittaja, huomautti pappi:
sillä eikö ole kirjoitettu: _Muutamia pahanilkisiä on noussut sinun
keskuudestasi, jotka ovat pyytäneet houkutella heidän kaupunkinsa
asukkaat. Vaan katso, sinun pitää heidät hukuttaman, ja sinun ja koko
sinun sukukuntasi käsi pitää heidän päällensä pantaman_.

La Noue huokasi ja kohotti silmänsä taivasta kohti vastaamatta mitään.

-- Mitä! meidänkö pitäisi antautua! jatkoi pormestari, antautua,
kun muurimme ovat vielä pystyssä, kun vihollinen ei tohdi edes
läheltä käydä niiden kimppuun, kun taas me käymme häntä joka päivä
hätyyttämässä hänen omissa juoksuhaudoissaan! Uskokaa minua, herra
La Noue, jos La Rochellessa ei olisi sotamiehiä, niin jo pelkästään
naisissa olisi kylläksi ajamaan pakoon nuo Parisin nylkyrit.

-- Herra pormestari, kun on vahvempana puolena, niin pitää puhua
varovaisesti vastustajastaan, ja kun on heikompana...

-- No kuka teille sitten on sanonut, että me olemme heikompana
puolena? keskeytti Laplace. Eikö Herra sodi rinnallamme? Ja eivätkö
Gideon ynnä kolmesataa Israelin lasta olleet voimallisemmat kuin koko
midianilaisten väen sotajoukko?

-- Herra pormestari, te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, kuinka
riittämättömästi ruokavaroja on. Ruutia on vähän, ja minun täytyi
kieltää pyssymiehiä ampumasta pitkältä matkalta.

-- Montgomery lähettää sitä meille Englannista, sanoi pormestari.

-- Pitkäisen tuli lankeaa taivaasta paavilaisten päälle, sanoi pappi.

-- Leipä kallistuu päivä päivältä, herra pormestari.

-- Päivänä tai toisena saamme nähdä englantilaisen laivaston tulevan,
ja silloin yltäkylläisyys vallitsee kaupungissa.

-- Jumala antaa sataa mannaa taivaasta, jos niin tarvitaan! huudahti
Laplace kiivaasti.

-- Mainitsemistanne apulaivoista puhuen, puuttui La Noue jälleen
puheeseen, ei tarvitse kuin että tuuli pysyttelee muutaman päivän
etelässä, niin ne eivät pääse satamaan. Ne voi muuten myöskin
vihollinen kaapata.

-- Tuuli puhaltaa varmasti pohjoisesta! Sen sanon sinulle ennakolta,
sinä heikkouskoinen, virkkoi pappi. Sinä olet kadottanut oikean
kätesi ja rohkeutesi samalla kertaa.

La Noue näytti päättäneen olla hänelle mitään vastaamatta. Hän
jatkoi, koko ajan pormestarin puoleen kääntyneenä:

-- Jos meiltä menee yksi mies, niin se on meille raskaampi tappio
kuin viholliselle kymmenen miehen menetys. Pelkään, että meidän, jos
katolilaiset jatkavat sitkeästi piiritystä, on vielä pakko taipua
ankarampiin ehtoihin kuin niihin, jotka tänään halveksien hylkäsitte.
Jos kuningas tahtoo -- kuten toivon -- tyytyä siihen, että näkee
ylivaltansa jälleen tunnustetuksi tässä kaupungissa vaatimatta siltä
sellaisia uhrauksia, joita se ei voi tehdä, niin luulen, että on
velvollisuutemme avata hänelle porttimme, sillä hän on kuitenkin
kaikitenkin meidän herramme.

-- Meillä ei ole muuta herraa kuin Kristus; ja vain jumalanpilkkaaja
voi kutsua herrakseen tuota julmaa Ahabia, Kaarlea, joka juo
profeettain verta! Ja pappi kävi kahta kiukkuisemmaksi nähdessään La
Nouen pysyvän järkähtämättömän kylmäverisenä.

-- Minä puolestani, sanoi pormestari, muistan hyvin, kuinka amiraali
viimeisen kerran kaupunkimme kautta matkatessaan sanoi meille:
Kuningas on antanut minulle sanansa siitä, että hänen protestanttisia
ja katolisia alamaisiaan tullaan kohtelemaan samalla tavoin. Kuutta
kuukautta myöhemmin kuningas, joka oli antanut hänelle sanansa,
murhautti hänet. Jos avaamme porttimme, niin Pärttylinyön näytelmä
pannaan täälläkin toimeen.

-- Kuningasta ovat Guiset vetäneet nenästä. Hän katuu tekoaan,
ja mielellään hän lunastaisi vuodatetun veren. Jos itsepäisestä
neuvotteluihin ryhtymisestä kieltäytymisellänne ärsytätte kaikki
katolilaiset kimppuunne, niin saatte kaikki valtakunnan sotajoukot
niskaanne, ja silloin hävitetään reformeeratun opin ainoa
turvapaikka. Rauhaa! rauhaa! uskokaa minua, herra pormestari.

-- Raukka! kirkui pappi, sinä toivot rauhaa, koska pelkäät henkeäsi.

-- No no! herra Laplace...! sanoi pormestari.

-- Sanalla sanoen, jatkoi La Noue kylmästi, viimeinen sanani on,
jos kuningas suostuu olemaan majoittamatta kaupunkiin linnaväkeä ja
sallii meidän vapaasti harjoittaa uskontoamme, niin meidän täytyy
viedä hänelle avaimemme ja vakuuttaa hänelle alamaisuuttamme.

-- Sinä olet petturi, kiljaisi Laplace; sinä olet antanut tyrannien
lahjoa itsesi.

-- Hyvä Jumala! mitä te sanotte, herra Laplace? sanoi pormestari.

La Noue veti suunsa hienoon ja halveksivaan hymyyn.

-- Siinä nyt näette, herra pormestari, me elämme omituisia aikoja;
sotilaat puhuvat rauhasta, ja papit saarnaavat sotaa. -- Hyvä herra,
hän jatkoi, lopuksi Laplaceen päin kääntyen, nyt on päivällisaika
käsissä, ainakin minusta tuntuu siltä, ja vaimonne varmaankin odottaa
teitä kotia.

Nämä viimeiset sanat saivat papin ihan kiukusta suunniltaan. Hän ei
enää voinut keksiä mitään herjausta, minkä sinkauttaa La Nouelle
vasten silmiä; ja kun korvapuustilla pääsee antamasta järkevää
vastausta, niin hän lyödä läimäytti vanhaa sotapäällikköä poskelle.

-- Siunaa ja varjele! mitä te teette? huusi pormestari. Lyöttekö te
La Noue'ta, La Rochellen parasta kansalaista ja urhoollisinta soturia!

Mergy, joka oli saapuvilla, aikoi antaa Laplacelle sellaisen
ojennuksen, ettei tämä olisi sitä hevillä unohtanut; mutta La Noue
pidätti häntä.

Kun tuon vanhan hupsun käsi kosketti La Nouen harmaata partaa, niin
vanhan sotapäällikön silmistä leimahti ohikiitävän ajatuksen ajan
suuttumuksen ja vihan salamoita. Mutta samassa hänen kasvoilleen tuli
taaskin niiden järkähtämätön ilme: olisi tehnyt mieli sanoa, että
pappi oli lyönyt roomalaisen senaattorin marmorista rintakuvaa tai
että La Noue'ta olisi koskettanut sattumalta jokin eloton esine.

-- Viekää tuo ukko vaimonsa luo, hän sanoi eräälle vanhaa pappia
pitelevistä porvareista, ja käskekää hänen hoivailla miestään;
hän ei varmaankaan ole oikein terve tänään. -- Herra pormestari,
pyydän teitä antamaan minulle sataviisikymmentä vapaaehtoista
kaupungin asukkaista, sillä tahtoisin tehdä uloshyökkäyksen huomenna
päivänkoittaessa, kun juoksuhaudoissa yönsä viettäneet miehet ovat
vielä ihan kylmästä kangistuneina, niinkuin karhut, joita ahdistetaan
pesässään. Olen huomannut, että katosalla nukkuneet miehet ovat
aamulla paljon virkumpia kuin paljaan taivaan alla yönsä viettäneet.

-- Herra de Mergy, jos teillä ei ole liian kiire päivälliselle,
niin tahtoisitteko tehdä kanssani kierroksen Evangile-linnakkeessa?
Tahtoisin nähdä, miten pitkälle vihollisen saartotyöt ovat edistyneet.

Hän tervehti pormestaria, ja nuoren miehen olkapäähän nojaten hän
lähti kulkemaan varustusta kohti.

He tulivat sinne hetkistä myöhemmin kuin tykinkuula oli haavoittanut
kahta miestä. Kivet olivat aivan veren peitossa, ja toinen
onnettomista huusi tovereilleen pyytäen heitä hänet lopettamaan.
La Noue katseli jonkun aikaa, kyynärpää rintasuojukseen nojaten,
äänetönnä piirittäjien saartokaivantoja; sitten hän Mergy'n puoleen
kääntyen virkkoi:

-- Sota on jotain kauheaa yleensäkin, mutta kansalaissota! Tuo luoti
oli pistetty ranskalaiseen tykkiin, ranskalainen sen on tähdännyt
ja laukaissut, ja tuossa on kaksi ranskalaista, jotka se luoti on
tappanut. Eikä vielä ole mitään tuottaa kuolema puolen peninkulman
päästä; mutta herra Mergy, kun pitää upottaa miekkansa miehen
ruumiiseen, joka huutaa armoa omalla kielellänne! Ja sitähän me tänä
aamunakin äskenikään teimme.

-- Oh, herra La Noue, jos olisitte nähnyt elokuun 24 päivän
joukkoteurastuksen! Jos olisitte kulkenut yli Seinen silloin, kun
se oli verestä punainen ja kun siinä kellui enemmän ruumiita kuin
jäidenlähdön jälkeen jäälohkareita, niin kyllä te tuntisitte hyvin
vähän sääliä niitä kohtaan, joita vastaan taistelemme. Minä näen
jokikisessä paavilaisessa murhamiehen.

-- Älkää parjatko omaa maatanne. Tuossa armeijassa, joka meitä
piirittää, on hyvin vähän niitä hirviöitä, joista puhutte. Sotilaat
ovat Ranskan talonpoikia, jotka ovat jättäneet aurankurkensa
päästäkseen kuninkaan palkkoihin, ja aatelismiehet ja päälliköt
taistelevat sen vuoksi, että he ovat vannoneet kuninkaalle
uskollisuudenvalan. He ovat ehkä oikeassa ja me ... me olemme
kapinoitsijoita.

-- Kapinoitsijoitako! Meidän asiamme on oikea, ja me taistelemme
uskontomme ja henkemme puolesta.

-- Mikäli huomaan, niin te ette juuri liiaksi tunne
omantunnonvaivoja; te olette onnellinen, herra de Mergy. Ja vanha
soturi huokasi syvään.

-- Hitto olkoon! sanoi eräs sotilas, joka juuri oli laukaissut
pyssynsä; ihan varmasti tuolla pahuksella on suojeleva talismani.
Jo kolmena päivänä olen häntä tähtäillyt, mutta en vaan ole saanut
sattumaan.

-- Niin kellä sitten? Mergy kysyi.

-- Katsokaas, näettekö tuon veitikan, jolla on valkea takki
ja punainen olkavyö ja sulkatöyhtö? Joka päivä hän tulee
tuohon ärsyttelemään ikäänkuin ilkkuakseen. Hän on yksi niitä
hovikeikareita, joita on tullut Monsieurin matkassa.

-- Matka on koko pitkä, mutta ei haittaa! Antakaas minulle pyssy.

Yksi sotilaista antoi pyssynsä hänen käsiinsä. Mergy asetti piipun
pään rintasuojuksen nojaan ja tähtäsi tarkkaan.

-- Jos hän olisi joku ystävistänne? sanoi La Noue. Miksi te tahdotte
noin ruveta ihmisiä ampumaan?

Mergy oli juuri painamaisillaan liipasinta; hän pysäytti sormensa.

-- Ei minulla ole ensinkään ystäviä katolilaisten joukossa,
paitsi yksi ainoa, ja hän ei ole, -- siitä olen ihan varma, meitä
piirittämässä.

-- Jospa hän olisi veljenne, joka Monsieurin mukana...

Laukaus pamahti, mutta Mergyn käsi oli vavahtanut, ja saattoi nähdä
luodin pöläyttävän tomua ilmaan sangen kaukana kävelijästä. Mergy
ei voinut uskoa, että veljensä olisi katolilaisten armeijan mukana;
mutta kuitenkin hän oli hyvin hyvillään nähdessään ampuneensa ohi.
Mies, jota hän oli ampunut, jatkoi verkkaista kävelyään ja hävisi
sitten vastakaivettujen multakasojen taa, joita kohosi joka puolella
kaupungin ympärillä.



XXVI.

Uloshyökkäys.


    _Hamlet:_
    Dead, for a ducat! dead![77]

                  Shakespeare.

Kylmä tihkusade, jota oli kestänyt koko yön, oli vihdoinkin lakannut,
kun kalpea sarastus idän taivaalla ennusti päivän koittoa. Valo
pääsi vain vaivaloisesti tunkeutumaan läpi raskaan maatahipovan
usvakerroksen, jota tuuli liikutteli siellä täällä repien siihen
laajoja aukkoja; mutta harmaat sumuröykkiöt yhdistyivät taas pian,
niinkuin laivan halkomat aallot yhtyvät jälleen sen vanavedessä
ja täyttävät sen uurtaman uoman. Tasanko näytti tämän paksun
hunnun peitossa, josta pisti esiin muutamia puunlatvoja, laajalta
usvamereltä.

Kaupungissa valaisi aamun epämääräinen valo yhdessä soihtujen loimun
keralla verrattain lukuisaa sotilas- ja vapaaehtoisjoukkoa, joka oli
kerääntynyt Evangile-linnakkeeseen vievälle kadulle. He tömistivät
jalkojaan katukivitykseen ja koettivat pitää jäseniään liikkeessä
siirtymättä paikaltaan kuten ainakin talviaamuna auringonnousua
seuraavan kostean ja läpitunkevan kylmyyden kontistamat ihmiset.
Se mies, joka heidät oli komentanut aseisiin niin varhain aamulla,
sai runsain määrin osakseen kiroskelua ja voimallisia sadatuksia;
mutta huolimatta kaikesta haukuskelusta saattoi heidän puheissaan
eroittaa reipasta hyväntuulisuutta ja toivehikkuutta joka elähdyttää
arvossapidetyn päällikön johtamia sotilaita. He puhelivat puoleksi
leikillään, puoleksi suutuksissaan:

-- Tuo vietävän _Rautakäsi_, tuo _Virkku-jaakko_, se ei saisi
sisultaan syödyksi aamiaista, jos ei olisi ensin antanut pientä
aamuherätystä noille pientenlasten tappajille! -- Rutto hänen
kimppuunsa! Pahuksen mies! hänen kanssaan sitten ei ole koskaan varma
siitä, saako yönsä olla rauhassa. -- Amiraalivainajan parran kautta!
jos en kohta kuule rautaputkien puhuvan, niin nukunpa tähän paikkaan
kuin omaan vuoteeseeni. -- Hei! eläköön! tuossa jo tuodaankin viinaa,
joka tekee miehen rohkeaksi, ja se se estää meidät saamasta yskää ja
köhää tuossa pahuksen usvassa.

Sillä aikaa kuin viinaa jaettiin sotilaille, olivat upseerit
kerääntyneet La Nouen ympärille, joka seisoi erään myymälän katoksen
edessä, ja kuuntelivat tarkkaavasti hyökkäyksen suunnitelmaa, jonka
hän aikoi tehdä piiritysarmeijaa vastaan. Alkoi kuulua rummunpärinää;
jokainen palasi paikalleen; pappi saapui paikalle, siunasi sotilaat
ja kehoitti heitä täyttämään hyvin tehtävänsä, luvaten heille
ijankaikkisen elämän, jos sattuisi, että he oikeasta syystä eivät
voisi palata kaupunkiin takaisin ottamaan vastaan kaupunkilaistensa
kunnioituksen ja kiitollisuuden osoituksia. Saarna oli lyhyt,
mutta La Noue'sta se oli kuitenkin liian pitkä. Hän ei ollut enää
sama mies, joka edellisenä päivänä oli surrut jokaista pisaraa
ranskalaista verta, mikä tässä sodassa vuoti. Hän oli enää vain
pelkkä soturi, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä taas näkemään
verileikkiä. Niinpiankuin papin puhe oli loppunut ja sotilaat siihen
vastanneet _amen_, huusi hän lujalla ja kovalla äänellä.

-- Toverit! herra pastori puhui teille totta; jättäkäämme itsemme
Herran huomaan ja tapelkaamme niin tuhannen vietävästi! Ensimäisen,
joka ampuu ennenkuin saa panoksen tulpan ajaneeksi paavilaisen
mahaan, sen minä tapan, jos vaan itse suoriudun hengissä leikistä.

-- Herra kapteeni, kuiskasi Mergy hänelle aivan hiljaa, tuo oli
toista puhetta kuin kaikki eiliset.

-- Osaatteko latinaa? kysyi La Noue häneltä tuimalla äänellä.

-- Osaan, herra kapteeni.

-- No muistakaa sitten tuo kaunis lause: _Age quod agis!_[78]

Hän antoi merkin; tykinlaukaus jymähti; ja koko joukko-osasto läksi
pikamarssia tasangolle. Samaan aikaan lähti eri porttien kautta
pieniä sotamiesryhmiä hälyyttämään vihollisen linjoja useissa eri
kohdin, jotteivät katolilaiset, luullen, että heidän kimppuunsa
oli käyty joka taholla, uskaltaisi tuoda apujoukkoja päähyökkäystä
torjuakseen, pelosta, että he siten saattaisivat liiaksi heikontaa
jostain kohden kaikkialta uhattujen varustuksiensa varusväkeä.

Evangile-linnakkeelle, jonka tuhotakseen katolilaisten insinöörit
olivat ponnistaneet voimansa, oli pahana haittana varsinkin
viisi tykkiä käsittävä patteri, joka oli sijoitettu pienelle
kumpareelle. Sen huipulla oli raunioiksi sortunut rakennus, joka
ennen piiritystä oli ollut mylly. Multavallilla suojattu kaivanto
turvasi sen kaupungista päin tehdyiltä lähenemisyrityksiltä, ja
kaivannon etureunaan oli asetettu vartioiksi useita pyssysotureita.
Mutta niinkuin protestanttien päällikkö oli arvannut, niin näille
viimemainituille ei varmaankaan voinut olla juuri mitään hyötyä
pyssyistä, ne kun olivat monta tuntia olleet kosteudelle alttiina.
Ja hyökkääjillä, jotka olivat kaikesta tarkasti perillä, ja jotka
olivat valmistautuneet hyökkäykseen, oli tietenkin paljon suuremmat
menestymismahdollisuudet kuin valvomisesta väsyneillä, sateesta
läpimärillä ja kylmän kangistamilla puolustajilla, joille hyökkäys
tuli aivan aavistamattomana äkkiyllätyksenä.

Ensimäiset vartiosotilaat on tuhottu. Kuin ihmeeksi laukeaa muutama
pyssy ja pamaukset herättävät patterin varusväen paraiksi näkemään
vihollisen olevan jo rintasuojuksen herrana ja paraikaa kiipeävän
myllykukkulalle. Jotkut yrittävät ruveta vastarintaan, mutta aseet
putoavat heidän kohmeisista käsistään. Ei juuri yksikään heidän
pyssyistään laukea, kun taas hyökkääjien joka ainoa luoti sattuu.
Voiton suhteen ei ole enää mitään epäilystä, ja patterin herroina
kohottavat protestantit jo julman huutonsa: _Ei mitään armoa?
Muistakaa Pärttylinyötä!_

Viitisenkymmentä sotilasta oli päällikkönsä kanssa majoitettuna
myllyn torniin; yömyssy päässä ja ilman takkia, toisessa kädessä
tyyny ja toisessa miekka, avaa kapteeni oven ja tulee ulos kysyen
mistä meteli oikein johtuu. Osaamatta ajatellakaan vihollisen
uloshyökkäystä hän kuvitteli melun johtuvan hänen omien sotilaittensa
kesken syntyneestä riidankähäkästä. Hän selvisi julmalla tavalla
erehdyksestään; hilporin isku kaasi hänet maahan veriinsä. Sotilaat
ehtivät teljetä tornin oven, ja jonkin aikaa he saivat hyvästi
pitäneeksi puoliaan ammuskelemalla ikkuna-aukoista; mutta aivan
rakennuksen vieressä oli suuri kasa olkia ja heiniä, sekä myöskin
risuja, joista oli määrä tehdä vallikoppia. Protestantit pistivät
niihin tulen, ja silmänräpäyksessä nuoleskelivat liekit tornia joka
puolelta ja loimusivat sen huipun tasalle saakka. Kohta sieltä alkoi
kuulua surkeita hätähuutoja. Katto oli tulessa ja oli putoamaisillaan
onnettomien niskaan. Ovi paloi, ja sulut, joita he olivat kasanneet
sen eteen, estivät heitä pääsemästä ulos siitä aukosta. Jos he
yrittivät hypätä ulos ikkunoista, niin he putosivat liekkeihin
tai saivat keihäistä surmansa. Silloin nähtiin hirveä näytelmä.
Eräs lipunkantaja, joka oli täysissä varustuksissa, koetti kuten
muutkin hypätä ulos ahtaasta ikkuna-aukosta. Hänen rautapaitansa
päättyi, siihen aikaan sangen yleisen tavan mukaan, eräänlaisiin
lyhyen hameen tapaisiin liepeisiin,[79] jotka peittivät reidet ja
vatsan, ja laajenivat alaspäin kuin suppilon yläosa, niin että
niissä saattoi mukavasti kävellä. Ikkuna ei ollut niin leveä että
se osa hänen varuksestaan olisi sopinut siitä läpi, ja lipunkantaja
oli hätäpäissään syöksynyt siihen sellaisella vauhdilla, että hän
huomasi olevansa kuin ruuvipenkissä, suurin osa ruumiistaan ulkona
roikkuen, hänen voimatta sitä liikuttaa. Mutta liekit hipoivat
jo häntä, kuumensivat hänen rautavaruksiaan ja korvensivat hänet
niissä hitaasti, ikäänkuin sulatusuunissa tahi kuuluisassa Phalariin
vaskisen härän sisässä.[80] Onneton päästi hirveitä hätähuutoja ja
liikutteli turhaan käsivarsiaan ikäänkuin pyytäen apua. Hetkisen oli
hyökkääjien kesken hiljaa, mutta sitten he kaikki yhdessä ja kuin
yhteisestä sopimuksesta päästivät meluavan sotahuudon huumatakseen
itseään ja päästäkseen kuulemasta palavan miehen vaikeroimista. Tämä
peittyi näkyvistä, liekki- ja savutupruun, ja sitten saattoi nähdä
tulikuuman ja höyryävän kypärän putoavan myllynraunioitten sekaan.

Taistelun telmeessä kestävät kauhun ja surun vaikutelmat vain vähän
aikaa, itsesäilytysvaisto täyttää liiaksi sotilaan mielen, jotta
siinä voisi olla tilaa muiden kärsimyksille. Toisten rochellelaisten
ajaessa pakenevia takaa, naulasivat toiset tykit kiinni, särkivät
niiden pyörät ja mättivät kaivantoon patterin vallikorit ja sen
puolustajien ruumiit.

Mergy, joka ensimäisten joukossa oli syöksynyt kaivantoon ja
rintavarustukselle, veti hetkisen henkeään kaivertaakseen tikarinsa
terällä Dianan nimen erääseen patterin tykkiin; sitten hän auttoi
toisia hävittämään piirittäjien saartokaivantoja.

Yksi sotilaista oli tarttunut päähän katolilaisten päällikköä, joka
ei näyttänyt ainoatakaan elonmerkkiä; toinen kannatti häntä jaloista,
ja molemmatkin varustautuivat, heilauttaen häntä sitä varten ensin
ilmassa, viskaamaan hänet kaivantoon. Yhtäkkiä kuolleeksi luultu
avasi silmänsä, tunsi Mergyn ja huusi:

-- Herra de Mergy, armoa! olen vankinne; pelastakaa minut! Ettekö
tunne ystäväänne Béville'ä? Tämän onnettoman kasvot olivat kokonaan
veren peitossa, ja vaikea oli Mergyn tuntea tässä kuolevassa nuorta
hovimiestä, joka hänestä oli eronnut niin täynnä iloa ja elämää.
Hän antoi asettaa ystävänsä varovasti nurmikolle, sitoi itse hänen
haavansa, ja asetettuaan hänet hevosenselkään, antoi kuljettaa hänet
hellävaroen kaupunkiin.

Sanoessaan Béville'lle hyvästi ja auttaessaan hevosta patterilta
pois, Mergy huomasi, kun sumu hetkeksi hälveni, ratsumiesparven,
joka lennätti täyttälaukkaa kaupungin ja myllyn välille.
Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tämä joukko katolilaisten
armeijasta eroitettu osasto, joka aikoi katkaista protestanteilta
peräytymistien. Mergy juoksi siitä heti ilmoittamaan La Noue'lle.

-- Jos annatte minulle vain neljäkinkymmentä pyssymiestä, niin minä
menen tuon pensasaidan taa, tuon salatien viereen, josta he aikovat
kulkea, ja jos he eivät lähde aivan vilkkaasti käpälämäkeen, niin
saatte hirttää minut.

-- Hyvä, oikein hyvin, poikani; sinusta tulee vielä hyvä
sotapäällikkö. Hei kuulkaa, seuratkaa tätä aatelismiestä ja tehkää
niinkuin hän käskee.

Tuokiossa Mergy oli asettanut pyssymiehensä pitkin pensasaitaa; hän
antoi heidän laskea toisen polvensa maahan, pitää pyssynsä valmiina,
ja hän kielsi heitä millään ehdolla ampumasta, ennenkuin hän antaisi
merkin.

Vihollisen ratsumiehet lähestyivät nopeasti, ja saattoi jo kuulla
selvään heidän hevostensa kavioiden töminää lokaisella salatiellä.

-- Heidän päällikkönsä, sanoi Mergy hiljaa, on sama punatöyhtöinen
hupsu, johon emme eilen saaneet sattumaan. Mutta tänään meidän pitää
saada sattumaan.

Hänen oikealla puolellaan oleva soturi nyökäytti päätään ikäänkuin
sanoakseen että hän kyllä pitäisi siitä huolen. Ratsumiehet olivat
enää vain parinkymmenen askeleen päässä, ja heidän päällikkönsä,
joka kääntyi miehiinsä päin, näytti aikovansa antaa heille jonkin
määräyksen, kun Mergy hypähtäen yhtäkkiä pystyyn, karjaisi:

-- Laukaiskaa!

Punatöyhtöinen päällikkö käänsi päätään, ja Mergy tunsi veljensä.
Hän ojensi kätensä viereisen miehen pyssyä kohti tyrkätäkseen sen
syrjään; mutta ennenkuin hän ehti siihen koskeakaan, oli laukaus jo
pamahtanut. Hämmästyneinä tästä odottamattomasta yhteislaukauksesta
ratsumiehet hajaantuivat pakoon pitkin tasankoa; kapteeni George
putosi hevosen selästä kahden luodin lävistämänä.



XXVII.

Sairaalassa.


    Father: -- Why are you so obstinate?

    Pierre: -- Why you so troublesome, that a poor wretch
            Can't die in peace? --
            But you, like ravens, will becroaking round him.[81]

                                 _Otway_, Venice preserved.

Vanha munkkiluostari, jonka La Rochellen kaupungin neuvosto oli
heti alussa ottanut takavarikkoon, oli piirityksen aikana muutettu
sotilassairaalaksi. Kappelista oli viety pois penkit, alttari ja
kaikki koristukset, ja sen kivilattia oli olkien ja heinien peitossa:
sinne vietiin tavalliset sotilaat. Ruokasali oli määrätty upseereille
ja aatelismiehille. Se oli sangen iso sali, jossa oli hyvä
seinälaudoitus vanhaa tammea, seinissä leveät suippokaari-ikkunat,
joista tuleva valo riitti kirurgisiin leikkauksiin, mitä siellä yhtä
mittaa toimitettiin.

Siellä kapteeni George makasi patjalla, joka oli punaisena hänen
ja monen muun häntä ennen tällä tuskien paikalla olleen onnettoman
verestä. Olkitukko oli hänellä päänalasena. Hänen päältään oli juuri
riisuttu haarniska ja leikattu auki hänen takkinsa ja paitansa. Hän
oli vyötäisiä myöten alasti, mutta oikeassa kädessään oli hänellä
vielä käsivarren haarniskansa ja rautahansikkaansa. Eräs sotilas
koetti tuketa verenvuotoa hänen haavoistaan, joista toinen oli
vatsassa heti haarniskan alapuolella, toinen, lievä, vasemmassa
käsivarressa. Mergy oli niin tuskansa vallassa, ettei hän kyennyt
antamaan hänelle mitään tehokasta apua. Väliin itkien polvillaan
hänen vieressään, väliin maassa kieriskellen ja ääneen huutaen
epätoivoissaan hän lakkaamatta syytti itseään siitä että oli tappanut
mitä hellimmän veljen ja parhaan ystävänsä. Kapteeni sensijaan oli
tyyni ja koetti hillitä veljensä tuskanpurkauksia.

Parin askeleen päässä hänen patjastaan oli toinen, jolla lojui
Béville-parka yhtä ikävässä tilassa. Hänen kasvonsa eivät ollenkaan
ilmaisseet samaa tyyntä kohtaloonsa alistumista kuin kapteenin.
Aika-ajoin hän päästi ilmoille tukahutetun valituksen, ja hän käänsi
päätään naapuriaan kohti, ikäänkuin pyytääkseen tältä hiukan hänen
rohkeuttaan ja lujuuttaan.

Neljissäkymmenissä oleva kuivahko, laiha, kaljupäinen ja hyvin
ryppyinen mies tuli saliin ja läheni kapteeni Georgea, kädessään
vihreä pussi, josta kuului jotain vissiä kilinää ja kalinaa, mikä
sairasraukoista kuulosti kovin hirvittävältä. Tämä oli mestari
Brisart, sen aikaiseksi sangen taitava kirurgi, kuuluisan Ambrosius
Parée'n oppilas ja toveri. Hän oli juuri tehnyt jonkun leikkauksen,
sillä hänen käsivartensa olivat kyynärpäihin saakka paljaina, ja
hänellä oli vielä edessään suuri, aivan verinen esiliina.

-- Mitä te minusta tahdotte, ja kuka te olette? kysyi George häneltä.

-- Olen kirurgi, arvoisa herra, ja jos mestari Brisart'in nimi ei ole
teille tuttu, niin paljonpa teidän tiedoistanne silloin puuttuukin.
No niin, _rohkeutta vaan, purkaa nyt hammasta_. Minä ymmärrän
ampumahaavoja, Herran kiitos, ja kunpa minulla olisikin tuhannen
livren säkki joka miehestä, joista olen kaivanut pyssynluoteja pois
ja jotka tänä päivänä voivat yhtä mainiosti kuin minäkin.

-- Mutta kuulkaas nyt, tohtori, sanokaa minulle totuus. Haavahan on
kuolettava, mikäli minä ymmärrän?

Kirurgi tutki ensin vasenta käsivartta ja sanoi: Tuo ei ole mitään!
Sitten hän rupesi tunnustelemaan toista haavaa, mikä sai haavoitetun
kasvot piankin vääntymään kamalaan irvistykseen. Oikealla kädellään
hän vielä sysäsi kirurgin käden rajusti syrjään.

-- Perhana vieköön! jo riittää, senkin paholaisen tohtori! hän
kiljaisi; näen jo naamastanne että olen mennyttä miestä.

-- Hyvä herra, katsokaas, minä pelkään, että luoti on ensin
tunkeutunut vatsaan hiukan vinosti alhaaltapäin ja sitten kulkien
ylöspäin, pysähtynyt selkärankaan, jota me muuten nimitämme
kreikkalaisella nimellä _rachis_. Siitä minä niin päättelen, kun
jalkanne ovat liikkumattomat ja kylmät. Se merkki ei voi pettää; ei
missään tapauksessa.

-- Laukaus vasten naamaa ja luoti selkärangassa! Saakeli! tohtori,
siinä on jo enemmän kuin tarpeeksi lähettämään tällaisen piruparan
isiensä tykö. No, älkää enää kiusatko minua, vaan antakaa minun
kuolla rauhassa.

-- Ei! hänen täytyy elää! huusi Mergy, kiinnittäen tohtoriin hurjina
tuijottavat silmänsä ja tarttuen kovasti tämän käsivarteen.

-- Niin, kyllä hän elää vielä tunnin ehkä kaksikin, sanoi mestari
Brisart kylmästi, kun on noin roteva mies.

Mergy vaipui taas polvilleen, tarttui kapteenin oikeaan käteen
ja kostutti viljavina vuotavilla kyynelillään sitä peittävää
rautahansikasta.

-- Kaksi tuntiako? George virkkoi. Sen parempi, pelkäsin että saisin
kärsiä kauemmin.

-- Ei, se on mahdotonta, huusi Mergy nyyhkyttäen. George, sinä et saa
kuolla. Veli ei voi kuolla veljen käden kautta.

-- No, no, pysyhän rauhallisena, äläkä ravistele minua. Sinun
jokainen liikahduksesi tuntuu minussakin. Nyt minulla ei ole kovin
kovia tuskia, kunpahan ei tulisi tämän pahempaa... Niinhän se sanoi
Zanykin kirkontornista pudotessaan.

Mergy istuutui patjan viereen, nojaten päätään polviinsa ja kätkien
kasvonsa käsiinsä. Hän istui liikkumatonna ja kuin horroksiin
vaipuneena, mutta aina jonkun ajan kuluttua vapisuttivat kouristuksen
tapaiset nytkähdykset koko hänen ruumistaan kuumeen puistatusten
tavoin, ja tuskallisena pusertui hänen rinnastaan esiin valituksia,
jotka eivät ollenkaan tuntuneet mistään inhimillisestä olennosta
lähteneiltä.

Kirurgi oli asettanut muutamia kääreitä vain verenvuotoa
tyrehdyttääkseen, ja hän pyyhki hyvin kylmäverisesti koetinpuikkoaan.

-- Kehoittaisin teitä heti tekemään viimeiset valmistuksenne, hän
sanoi, jos tahdotte protestanttista pappia, niin niistä ei ole täällä
puutetta. Jos pidätte enemmän katolilaisesta, niin kyllä teille
sellainenkin annetaan. Näin juuri vastikään munkin, jonka meikäläiset
ovat ottaneet vangiksi. Kas, tuolla hän juuri ripittää tuota
katolilaista upseeria, joka tekee kuolemaa.

-- Antakaa minulle juotavaa, sanoi kapteeni.

-- Älkää millään muotoa juoko! silloin kuolette tuntia pikemmin.

-- Tunti elämänaikaa ei ole viinilasin arvoinen. No niin, hyvästi
tohtori; tässä on kupeellani eräs, joka odottaa teitä kärsimätönnä.

-- Pitääkö minun lähettää teille munkki vai protestanttinen pappi?

-- Ei kumpaakaan.

-- Kuinka?

-- Jättäkää minut rauhaan.

Kirurgi kohautti olkapäitään ja lähestyi Bévilleä.

-- Partani kautta! hän huudahti, onpa siinä siisti haava. Nuo
paholaisen vapaaehtoiset lyövät ihan silmittömästi.

-- Paranenhan minä, eikö totta? kysyi haavoittunut heikolla äänellä.

-- Hengittäkäähän vähän. Silloin kuului hyvin heikko vihellystä
muistuttava ääni; sen synnytti ilma, joka virtasi yhtäaikaa ulos
Bévillen rinnassa olevasta haavasta kuin suustakin, ja punaisena
vaahtona tihkui verta haavasta.

Kirurgi vihelsi ikäänkuin jäljitelläkseen tätä omituista ääntä;
sitten hän asetti kaikessa kiireessä kääreen haavalle, ja sanaakaan
virkkamatta hän otti myttynsä ja hankkihe lähtemään. Sillävälin
Bévillen silmät, kiiluen kuin kynttilät, seurasivat kaikkia tämän
liikkeitä.

-- No, tohtori? hän kysyi vapisevin äänin.

-- Pankaa pillit pussiin, kirurgi vastasi kylmästi. Ja meni tiehensä.

-- Voi onnetonta! kuolla näin nuorena! huudahti Béville-parka, antaen
päänsä vaipua takaisin olkitukolle, mikä hänellä oli päänalaisena.

Kapteeni George pyysi juotavaa; mutta kukaan ei tahtonut hänelle
antaa vesilasia pelosta että siten saattaisi jouduttaa hänen
kuolemaansa. Omituista inhimillisyyttä, joka vaan pitentää
kärsimyksiä! Samassa tulivat saliin haavoittuneita katsomaan La Noue
ja kapteeni Dietrich sekä monta muuta upseeria. He pysähtyivät kaikki
Georgen patjan ääreen, ja La Noue katseli, miekkansa kahvaan nojaten,
vuoroon kumpaakin veljestä silmin, joissa kuvastui selvästi tämän
surullisen näyn hänessä herättämä mielenliikutus.

Saksalaisen kapteenin vyöstä riippuva taskumatti veti Georgen huomion
puoleensa.

-- Kapteeni, hän virkkoi, tehän olette vanha sotilas?

-- Kyllä, vanha sotilas minä olen. Ruudinsavu harmentaa parran
pikemmin kuin vuodet. Minä olen kapteeni Dietrich Hornstein.

-- Sanokaapa minulle, mitä te tekisitte, jos olisitte haavoittunut
niinkuin minä?

Kapteeni Dietrich katseli haavoja kuin ainakin mies, joka oli
tottunut niitä näkemään ja arvostelemaan miten vaarallisia ne olivat.

-- Minä tekisin tilin omantuntoni kanssa ja pyytäisin aikalasillisen
Reinin viiniä, jos sitä vaan olisi mailla halmeilla.

-- Mutta minä pyydän heiltä vain tilkkasen heidän huonoa La Rochellen
viiniä, eivätkä nämä kaistapäät tahdo sitä minulle antaa.

Dietrich irroitti vyöstään taskumattinsa, joka oli hyvin iso, ja
aikoi viedä sen haavoittuneen huulille.

-- Mitä te teettekään, kapteeni! huusi yksi sotilaista; lääkäri
sanoo, että hän kuolee paikalla, jos juo.

-- Entäpä sitten? Saapahan edes vähän iloa ennen kuolemaansa. Kas
tuossa, uljas ystäväni; hävettää vaan, kun ei ole parempaa viiniä
teille tarjota.

-- Te olette ritarillinen mies, kapteeni Dietrich, sanoi George
juotuaan. Ojentaen sitten taskumatin naapurilleen, hän virkkoi:
Entä sinä, Béville-parkani, etkö sinäkin tahdo myöntää minun olevan
oikeassa?

Mutta Béville pudisti päätään mitään vastaamatta.

-- Voi nyt! kun eivät vieläkään herkeä minua kiusaamasta! sanoi
George. Mitä! Eikö minun anneta kuolla rauhassa?

Hän näki protestanttisen papin tulevan luokseen raamattu kainalossa.

-- Poikani, sanoi pappi, kun te nyt...

-- Riittää! riittää! Tiedän kyllä mitä aiotte minulle sanoa, mutta se
on turha vaiva. Olen katolilainen.

-- Vai olet sinä katolilainen! huudahti Béville. Et siis enää olekaan
jumalankieltäjä?

-- Mutta ennenvanhaan teidät -- pappi virkkoi -- kasvatettiin
reformeerattuun oppiin; ja tänä juhlallisena ja peloittavana hetkenä,
kun valmistaudutte astumaan töiden ja omientuntojen Korkeimman
Tuomarin eteen...

-- Olen katolilainen. Paholaisen sarvien kautta! jättäkää minut
rauhaan.

-- Mutta...

-- Kapteeni, ettekö ollenkaan sääli minua! Olette jo tehnyt minulle
suuren palveluksen; pyydän teiltä vielä toista sellaista. Laittakaa
niin, että saan kuolla tarvitsematta kuulla varoituspuheita ja
ruikutuksia.

-- Poistukaa, sanoi kapteeni papille; näettehän, ettei hän ole sillä
tuulella, että tahtoisi teitä kuunnella.

La Noue antoi merkin munkille, joka tuli heti kuolevan luo.

-- Tässä on teidän uskokuntanne pappi, hän sanoi kapteeni Georgelle;
me emme pyri millään tavoin pakoittamaan omiatuntoja.

-- Munkki tai pappi, menkööt hiiteen molemmatkin! vastasi
haavoittunut.

Munkki ja protestanttinen pappi olivat kumpikin vuoteen vieressä,
toinen sen toisella, toinen toisella puolen; ja he näyttivät olevan
aikeissa ruveta kumpikin riitelemään kuolevaa itselleen.

-- Tämä aatelismies on katolilainen, sanoi munkki.

-- Mutta hän on protestantti syntyjään, sanoi pappi; hän kuuluu
minulle.

-- Mutta hänpä on kääntynyt katolilaiseksi.

-- Hän tahtoo kuolla isiensä uskossa.

-- Ripittäkää itsenne, poikani.

-- Lausukaa uskontunnustuksenne, poikani.

-- Eikö totta, tehän tahdotte kuolla hyvänä katolilaisena?

-- Viekää pois tuo Antikristuksen lähettiläs! huusi pappi, joka tunsi
läsnäolijain enemmistön olevan hänen puolellaan.

Hetipaikalla eräs sotilas, kiihkeä hugenotti, tarttui munkin
köysivyöhön ja työnsi hänet syrjään huutaen hänelle:

-- Ulos täältä, senkin kaljupää! senkin hirtehinen! Ei La Rochellessa
ole enää pitkiin aikoihin veisattu messuja.

-- Seis! sanoi La Noue, jos tämä aatelismies tahtoo ripittää itsensä,
niin annan kunniasanani siitä, ettei kukaan tule häntä siitä estämään.

-- Suuri kiitos, herra La Noue ..., sanoi kuoleva heikolla äänellä.

-- Voitte kaikki todistaa, sanoi munkki, että hän tahtoo ripittää
itsensä.

-- Ei! piru vieköön! en tahdo.

-- Hän palajaa takaisin isiensä uskoon, huudahti pappi.

-- En! tuhat tulimmaista! en! Jättäkää minut rauhaan kumpikin. Olenko
jo kuollut, koska korpit jo riitelevät ruumiistani? En huoli en
messuistanne en virsistänne.

-- Pilkkaaja! huusivat molemmatkin keskenään vihamielisten
uskontokuntien papit yhtaikaa.

-- Kyllä sitä johonkin pitää uskoa, sanoi kapteeni Dietrich
järkähtämättömän tyynesti ja rauhallisesti.

-- Minä uskon ... että te olette kunnon mies, ja vapautatte minut
noista äkäpusseista... Niin, menkää tiehenne ja antakaa minun kuolla
kuin koiran.

-- Niin, kuole sitten kuin koira! sanoi pappi poistuen närkästyneenä
ja kiukuissaan. Munkki teki ristinmerkin ja lähestyi Bévillen
vuodetta.

La Noue ja Bernard de Mergy pysähdyttivät papin.

-- Tehkää vielä viimeinen yritys, sanoi Mergy. Säälikää häntä,
säälikää minua!

-- Kapteeni, sanoi La Noue kuolevalle, uskokaa vanhaa soturia,
sellaisen miehen kehoitukset, joka on Jumalalle lupautunut, voivat
kuolevan viimeisille hetkille suoda lievitystä. Älkää kallistako
korvaanne syntisen koreuden kehoituksille, älkääkä syöskö
uhmailullanne sieluanne kadotukseen.

-- Herra La Noue, vastasi kapteeni, en ole tänään ajatellut
kuolemaa suinkaan ensi kerran. En tarvitse kenenkään kehoituksia
tai varoituksia siihen valmistautuakseni. En ole koskaan suvainnut
uhmailua, tällä hetkellä vähemmän kuin konsanaan. Mutta piru vieköön!
Nyt saan vain kuulla heidän lörpötyksiään.

Pappi kohautti olkapäitään. La Noue huokasi. Molemmatkin poistuivat
hitain askelin ja pää painuksissa.

-- Toveri, sanoi Dietrich, kyllä teillä täytyy olla helvetilliset
tuskat, kun puhutte niinkuin nyt puhutte?

-- Kyllä, kapteeni, minä kärsin niin tulen vietävästi.

-- Silloin toivon, ettei hyvä Jumala ota pahakseen teidän sanojanne,
jotka niin vietävästi tuntuvat jumalanpilkalta. Mutta kun on
luodinreikä läpi ruumiin, niin perhana vieköön! kyllä silloin on lupa
vähän kiroillakin lohdutuksekseen.

George hymyili ja tarttui taas taskumattiin.

-- Maljanne, kapteeni! Te olette paras sairaanhoitaja, minkä
haavoittunut sotilas voi saada. Ja puhuessaan hän ojensi tälle
kätensä.

Kapteeni Dietrich puristi sitä, osoittaen jotain liikutuksen merkkejä.

-- Teufel! hän mutisi aivan hiljaa. Olisi se sentään, jos veljeni
Hennig olisi katolilainen ja minä olisin häntä ampua romauttanut
vatsaan!... Siinä nyt on Milan ennustuksen selitys.

-- George, toveri hyvä, sanoi Béville valittavalla äänellä, sano
minulle edes jotain. Me kuolemme kohta; se on peloittava hetki!...
Vieläkö sinä ajattelet samalla tavalla kuin silloin, kun käännytit
minut jumalankieltäjäksi?

-- Aivan varmasti; rohkeutta vaan! muutaman hetken päästä meidän ei
enää tarvitse kärsiä.

-- Mutta tuo munkki puhuu minulle tulesta ... paholaisista ...
mitä minä tiedän, minä?... Mutta minusta se kaikki ei tunnu oikein
vakuuttavalta.

-- Tyhmyyksiä kaikkityyni!

-- Mutta jos se kuitenkin olisi totta?

-- Kapteeni, teille minä testamenttaan haarniskani ja miekkani.
Olisin suonut, että minulla olisi ollut jotain parempaa teille antaa
tästä hyvästä viinistä, jota olette minulle juottanut niin auliisti.

-- George, ystäväni, Béville taas puuttui puheeseen, olisi sentään
kauhistuttavaa, jos se olisi totta, mitä hän sanoo ... ijäisyys!

-- Pelkuri!

-- Niin, pelkuri ... se on pian sanottu, mutta silloin on lupa olla
pelkuri, kun on kysymyksessä ikuinen piina ja kärsimys.

-- No niin! ripitä sitten itsesi.

-- Pyydän sinua, sano minulle, oletko aivan varma siitä, ettei mitään
helvettiä ole olemassa?

-- Joutavia!

-- Ei, vastaa minulle; oletko siitä ihan varma? Vakuuta minulle
kunniasanallasi, ettei helvettiä ole olemassa.

-- Minä en ole varma mistään. Jos perkele on olemassa, niin
saammepahan nähdä, onko se hyvinkin musta.

-- Kuinka! sinä et ole siitä varma?

-- Ripitytä itsesi, sen sanon sinulle.

-- Mutta sinä pilkkaat minua siitä.

Kapteeni ei voinut olla hymyilemättä; sitten hän sanoi vakavasti:

-- Sinun sijassasi minä ripityttäisin itseni; sehän on aina varminta,
ja kun on saanut ripin viimeisen voitelun, niin silloinhan sitä on
valmiina kaiken varalta.

-- No niin! Minä teen niinkuin sinäkin. Ripitytä sinä itsesi ensin.

-- En.

-- No, sano mitä sanot, mutta minä tahdon kuolla hyvänä
katolilaisena. Kuulkaa, arvoisa isä! Antakaa minun lausua
_confiteor'ini_[82] ja kuiskatkaa korvaani; sillä se on vähän
unohtunut.

Bévillen ripityttäessä itseään kapteeni George ryyppäsi vielä
kulauksen viiniä, sitten hän painoi päänsä kehnolle päänaluselleen
ja ummisti silmänsä. Hän makasi rauhallisesti neljännestunnin ajan.
Sitten hän puristi huulensa tiukasti yhteen ja rupesi värisemään
päästäen pitkän valituksen, jonka tuska pusersi esiin hänen
rinnastaan. Luullen hänen heittävän henkensä Mergy parahti ääneensä
ja kohotti hänen päätään. Kapteeni avasi heti silmänsä.

-- Vieläkö? hän sanoi työntäen veljensä hiljaa luotaan. Minä rukoilen
sinua, Bernard, rauhoitu.

-- Voi George! George! Ja minun käteni on tuottanut sinulle kuoleman!

-- Minkä sinä sille voit? Enhän ole ensimäinen ranskalainen, joka saa
surmansa veljensä kädestä ... enkä luule olevani viimeinenkään. Mutta
en voi syyttää muita kuin yksin itseäni vain. Kun monsieur otti minut
saatuaan minut vapautetuksi vankilasta, mukaansa, niin olin itsekseni
vannonut, etten paljastaisi miekkaani... Mutta kun olin saanut
tietää, että tuon Béville-paran kimppuun oli hyökätty ... kun kuulin
pyssyjen paukkeen, niin tahdoin päästä katsomaan tappelua likempää.

Hän pani silmänsä taas kiinni ja avasi ne jälleen pian sanoen
Mergy'lle:

-- Rouva de Turgis on käskenyt minun sanoa sinulle, että hän aina
rakasti sinua. -- Ja kapteeni hymyili heikosti.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hän kuoli neljännestunnin perästä,
näyttämättä kärsivän kovin kovia tuskia. Muutaman minuutin perästä
heitti Béville henkensä munkin sylissä, joka sittemmin vakuutti,
että hän oli aivan selvään kuullut ilmassa enkelien ilohuudot, kun
nämä korjasivat tämän katuvan syntisen sielun, kun taas maan alta
perkeleet vastasivat siihen riemun ulvonnalla viedessään mukanaan
kapteeni Georgen sielun.

Kaikista Ranskan historioista voi nähdä, kuinka La Noue läksi pois
La Rochellesta, inhoon saakka tympeytyneenä kansalaissotaan ja
omantuntonsa vaivaamana, joka soimasi häntä siitä, että hän taisteli
kuningastaan vastaan; kuinka katolilaisten armeijan oli pakko luopua
piirityksestä, ja kuinka neljäs rauha solmittiin, jota pian seurasi
Kaarle IX:n kuolema.

Entä saattoiko Mergy lohduttautua? Ottiko Diana itselleen uuden
rakastajan? -- Sen jätän lukijan ratkaistavaksi, joka siten saa
päättää romaanin mielensä mukaan.



VIITESELITYKSET:


[1] _Mézeray_, François Eudes de (1610-83). Ranskan huomatuimpia
historiankirjoittajia.

_Montluc_, Blaise de (1521-1574), Ranskan marsalkka; julkaissut
"_Mémoires_" (Muistelmia), joita Henrik IV nimitti nimellä "Sotilaan
raamattu". Tärkeä sotahistoriallinen lähdekirja.

_Brantôme_, Seigneur Pierre de Bourdeville de Br. (1527-1614),
sotilas ja kirjailija, Kaarle XI:n kamariherra.

_Aubigné_, Theordor Agrippe d (1552-1630), sotilas, valtiomies ja
runoilija, Henrik IV:n ystävä.

_Tavannes_, Gaspard de Saulx de (1509-1573), Ranskan marsalkka,
katolilaisten kiihkeimpiä johtomiehiä. -- Ed. poika Guillaume de
S. de T. (1553-1633) kirjoittanut teoksen "Memoires historique"
(Historiallisia muistelmia).

_La Noue_, François de (1531-91), sotapäällikkö ja kirjailija. Suom.

[2] Eikö tätä sääntöä voisi ulottaa yksilöihinkin? Ja onko varkaan
poika, joka varastaa, yhtä syyllinen kuin hyvän kasvatuksen saanut
mies, joka tekee konkurssirikoksen?

[3] Mutta hyöty, Herra nähköön! Suom.

[4] Tämä esipuhe on kirjoitettu v. 1829.

[5] Katariina di Medici, Ranskan leskikuningatar, Kaarle IX:n äiti.
Suom.

[6] Ikäänkuin todistukseksi Kaarle IX:n suuresta teeskentelystä on
usein viitattu eräisiin hänen lausumiinsa sanoihin, jotka minusta
päinvastoin tuntuvat vain uskonasioista aivan välinpitämättömän
miehen karkealta sanasutkaukselta. Paavi teki vaikeuksia, kun hänen
olisi ollut myönnettävä erikoisvapautus, joka oli välttämätön,
jotta Margareetta Valois'n, Kaarle IX:n sisaren, avioliitto Henrik
IV:n kanssa saatettiin solmia, joka viimemainittu oli silloin
protestantti. Kuningas sanoi: "Jos pyhä isä kieltäytyy, niin minä
otan Margareetan niskoilleni ja naitan hänet täytenä protestanttina".

[7] Ranskan väkiluku oli lähes 28 miljoonaa henkeä. Luullaan, ettei
protestantteja toisen kansalaissodan jälkeen ollut enempää kuin
puolitoista miljoonaa; mutta heidän hallussaan oli suhteellisesti
suuremmat rikkaudet, heillä oli enemmän sotilaita ja enemmän
kenraaleja.

[8] Toisessa kansalaissodassa protestantit valtasivat samana päivänä,
ja yllättämällä, enemmän kun puolet Ranskan linnoitetuista paikoista.
Katolilaiset olisivat voineet tehdä samalla tavalla.

[9] Maurevel sai liikanimen _kuninkaan kätyri_. Kts. Brantômes.

[10] Napoleonin lausumat sanat.

[11] Hän lykkäsi Colignyn murhan sekä verilöylyn _Guisen herttuan_ ja
Lotringin suvun prinssien niskoille.

[12] Minä vain sanon, otaksun tämän otaksuman. Suom.

[13] Nuo hurjat joukot tulivat yli alppien ja niiden lumen,
Bourbon-merirosvon kera he kulkivat poikki suuren Poon. Suom.

[14] Prinssi Condé.

[15] Väännös saksal. sanasta Reiter = ratsumies. Suom.

[16] Sanaleikki; nouer-verbi merkitsee sitoa, solmia. Suom.

[17] Muin. ranskalainen kulta-raha. Suom.

[18] Entisiä Parisin mestauspaikkoja. Suom.

[19] Muin. ranskalainen raha. Suom.

[20] Vanhassa kansanlaulussa mainittu narrimainen henkilö.

[21] J: Mun on sormus.

P: Sen kivi liian lujass' on.

J: Ei lainkaan, kun vaimonne niin hölläss' on. Suom.

[22] Muin. ranskal. kultaraha. Suom.

[23] Arkkipiispa de Guise.

[24] Tämä lisänimi tarkoitti ammattikaksintaistelijoita.

[25] Silloinen klassillinen kaksintaistelupaikka. Pré-aux-Clercs oli
vastapäätä Louvrea ja täytti Petits-Augustins- ja du Bac-katujen
välisen alueen.

[26] Kiitos Jumalalle, rauha eläville, autuus vainajille ja siunattu
neitsyt Maarian kohtu, joka iankaikkisen isän pojan kantoi! Suom.

[27] Don Juan. -- Mitä? Sinä pidät täytenä totena sen minkä sinulle
sanoin, ja sinä luulet että suuni oli sopusoinnussa sydämeni kanssa?
Suom.

[28] Reformeeratut olivat omaksuneet sen värin.

[29] Tämä niin kaunis pikku prinssi, joka aina suutelee hempukkaansa.

[30] Rohkealle on isänmaa kaikki kaikessa, niin kuin kaloille meri.
Suom.

[31] Tämän maailmankuulun kirjan tekijän oikea nimi Rabelais
(1490-1553), kreikankielen sekä italialaisen ja muinaisranskalaisen
kirjallisuuden erinomainen tuntija, Ranskan suurin satirikko, Ranskan
ja koko maailmankirjallisuuden ensimäisiä neroja. Suom.

[32] Prinssi Ludvig Condé'ta, joka kaatui Jernain luona, katolilaiset
syyttivät kruununtavoittelusta. -- Amiraali Coligny'n ristimänimi oli
Gaspard.

[33] Sen teki se jolle se oli eduksi. -- Suom.

[34] Niin monta guiselaista kuin on jäljellä, niin yhtä monta on
Mérét'äkin. -- Tarkoitetaan Poltrot de Mérét'ä, joka murhasi suuren
Fransin, Guisen herttuan, Orleansin piirityksessä, hetkellä jolloin
kaupunki oli perikadon partaalla. Coligny ei läheskään voinut
kokonaan puhdistautua syytöksestä, että tämä murha olisi tapahtunut
hänen käskystään tai ettei hän ainakaan ollut yrittänyt sitä estää.

[35] Suunpieksäjä, tyhjäntoimittaja, messujen latelija, juhlamessujen
mesikieli, sanalla sanoen: todellinen munkki, jos konsanaan sellaista
on ollut, siitä saakka kuin puhuva maailma alkoi puhua kaljupäistä.
-- Alkukielen monia hienoja sanaleikkejä on mahdoton suomentaa. Suom.

[36] Merkitsevät alkuaan "kautta vanhurskauden, kautta kuoleman,
kautta veren", mutta ranskassa niitä käytetään kirouksina. Alkukielen
sanaleikkiä mahdoton tarkkaan suomentaa. -- Suom.

[37] Ja katso, koko lauma syöksyi suinpäin mereen. Suom.

[38] Hän käy ympäri etsiskellen kenen hän nielisi. Suom.

[39] Kvartti, eräs miekkailuasento. Suom.

[40] Terssi, eräs miekkailuasento.

[41] Olen syntiä tehnyt. Suom.

[42] S.o. 1810 luvulla. Suom.

[43] Hänen veljensä.

[44] Sen sopimuksen mukaan, joka päätti kolmannen kansallissodan,
oli useihin parlamentteihin asetettu tuomioistuimia, joissa puolet
neuvoksista tunnustivat kalvininoppia. Niiden piti käsitellä
katolilaisten ja protestanttien välisiä riita-asioita.

[45] "Hänen kuolemansa aiheutui, -- sanoo d'Aubigner -- myrkystä,
joka hyvätuoksuisista hansikkaista nousi aivoihin, ja oli sen
valmistanut firenzeläinen messer René, joka siitä lähtien on saanut
tämän prinsessan vihollistenkin inhon osakseen".

[46] Närhi, -- geais. -- Suom.

[47] ergo = siis. Suom.

[48] _Raffineeratun_ periaatteisiin kuului, ettei saanut sotkeutua
mihinkään uuteen riitaan niin kauan kuin entinen oli ratkaisematta.

[49] Suuri kaksiteräinen lyömämiekka.

[50] Useinkaan todistajat eivät olleet pelkkinä katsojina; he
taistelivat keskenään. Sanottiin että joku oli toisen _sekundanttina,
kolmantena miehenä_.

[51] Sillä toisen meistä täytyy heittää henkensä, ennenkuin jalankaan
vertaa väistymme taistelupaikalta.

(Stuartin ja Whartonin kaksintaistelu).

[52] Murtaa miekka ja irroittaa se ruumiista. Kaikki miekkailua
koskevat erikoissanat olivat siihen aikaan lainattu italian kielestä.

[53] Viime yönä näin unta kuolleesta kalasta ja rikotuista munista,
ja herra Anaxarquelta olen saanut tietää, että rikotut munat ja
kuollut kala merkitsevät onnettomuutta.

Molière, _Les Amants magnifiques_.

[54] Vaiti.

[55] Eräs nainen odottaa teitä tänä iltana.

[56] Jumalan rauha herra ritari. Olkaa tervetullut.

[57] Puhutteko espanjaa?

[58] Hiljaa, hiljaa!

[59] Herra armahtakoon! Ette olekaan ritari, olette munkki!

[60] Hyvästi, rakas B.

[61] Lukija itse asettakoon tähän puuttuvan epiteetin. Kaarle IX
käytti usein todella hyvin voimallisia kirouksia, mutta muuten ne
olivat kaikkea muuta kuin hienoja.

[62] Munkki ei ole luostarissa kahden munankaan arvoinen, mutta sen
ulkopuolla hyvinkin kolmenkymmenen.

[63] Se joukostamme joka säästää isäänsä, veljeänsä tai ystäväänsä,
on kirottu.

Otsvay, Pelastettu Venezia.

[64] Varo maaliskuun Idusta = 15 päivää. -- Suom.

[65] Eräs muinaisranskal. tanssi. Suom.

[66] Montfaucon, muinaisia Parisin mestauspaikkoja. Suom.

[67] "Tappakaa! tappakaa!" Marsalkka de Tavannes'n sanat.

[68] D'Aubigné, Histoire universelle. -- Tekijä.

[69] D'Aubigné, Histoire universelle. -- Tekijä.

[70] Muinaisen Parisin oikeusrakennuksia. -- Suom.

[71] Pannen hänen päähänsä huppukauluksen he tekivät hänestä munkin.

[72] Kastan sinut karpiksi ja ahveneksi. -- Suom.

[73] Toivo hiljaa ja kestä kaikki mitä voit! -- Suom.

[74] Anjoun herttua, sittemmin kuningas Henrik III.

[75] Hattu pois päästä! Tämä mies ei ole mikään poropeukalo. -- Suom.

[76] Ennen muinoin Ranskan kuninkaan vanhimman veljen arvonimi. --
Suom.

[77] Se kuolee, punta vetoa, se kuolee! -- Suom.

[78] Minkäs teet, tee se pikemmin. -- Suom.

[79] Sellaisia varustuksia voi nähdä Parisin Tykistömuseossa. Eräs
hyvin kaunis turnajaisia esittävä Rubensin piirros näyttää, kuinka
tällaisissa varuksissa sentään saattoi ratsastaa. Satuloissa on
pieni hyllyntapainen, joka ulottuu liepeitten reunojen alle, joten
ratsastaja tulee istumaan niin korkealla, että hänen polvensa
ovat melkein hevosen pään tasalla. Omissa varuksissaan elävältä
korventunut mies, katso d'Aubigné, Histoire universelle (= Yleinen
Historia).

[80] Phalariille, Akragoon tyrannille (571-555 e.Kr.) valmisti
Perillos-niminen kuvanveistäjä vaskisen härän, joka oli ontto ja joka
voitiin kuumentaa tulikuumaksi, jotta sen sisään viskatun onnettoman
tuskanhuudot saattaisivat sen mahdollisimman suuressa määrin
muistuttamaan elävää eläintä. Tyranni oli ihastuksissaan ja määräsi,
että Perillos palkinnoksi keksinnöstään sai kunnian joutua oman
teoksensa ensimäiseksi uhriksi. Tarun mukaan sai Phalariis sittemmin
itsekin päättää siinä päivänsä. -- Suom.

[81] Isä: Miksi olet niin uppiniskainen?

Pierre: Miksi sinä niin häiritset, ettei lurjus parka saa kuolla
rauhassa? Mutta te toiset keikutte kuin korpit hänen ympärillään. --
Suom.

[82] Confiteor = katolilaisten synnintunnustus. -- Suom.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Mustalaistytön ennustus - Romaani Pärttylinyön ajoilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home