Title: Mestari Nyke - Romaani, merkkiteos
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Nyke - Romaani, merkkiteos" ***


MESTARI NYKE

Romaani, merkkiteos

Kirj.

MAIJU LASSILA



Otava, Helsinki, 1917.



KUSTANTAJALLE.


Nimilehdellä olen sanan "Kertomus" muuttanut sanoiksi "Romaani,
merkkiteos". Voitte sen korjata semmoiseksi kuin haluatte, esim.
lyhentämällä, jos se "merkkiteos" tuntuu tarpeettomalta ilmoitukselta,
kun kaikki muutenkin lienevät siinä suhteessa yhtä mieltä minun itseni
kanssa ja kun kiitoksen kuuluu pitävän seistä vasta lopussa, niin
epäkäytännöllistä kuin se järjestys onkin.

Kunnioittaen

MAIJU LASSILA.



I


Nykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyi
sitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseen
tienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojen
välistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaan
eivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leima
hartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolven
korjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoina
purkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuin
kaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, -- kaikki
se, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noiden
sauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuva
josta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen että
talon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartista
uuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaa
lauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan tai
sitten talon ainoaa riepumattoa.

Mutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsa
rappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, jo
sen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke,
kuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusilla
tietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksi
isävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainen
toverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelle
yhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.

Niinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollut
lauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikä
riepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu,
maton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, ja
Nyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kun
tienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä,
selässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaan
kauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä,
naitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omalla
suloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältä
katsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsa
rappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.

Mutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoi
rauhallisena lähenemistänsä.

Sillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen.
Kuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivat
hänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuo
miehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainen
vahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä,
sanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton vahinko, joka
tekee lapset, etenkin poikalapset, kaikkine toiminensa herttaisiksi ja
luo noihin miehen ensimmäisiin edesottamisiin housuissansa ja siten
koko miehen ja mestarin olemukseen hymyilevän runouden hiljaista,
kotoista hohdetta. Lyhyesti sanoen se oli ollut vain semmoinen vahinko,
pikku "haaveri", jommoisella jokainen mies tervehtii tuota miehuutensa
kunniakasta, kaksilahkeista lippua, ensimmäisiä housujansa. Mutta äiti
oli siitä silloin kiukustunut, jopa uhannut antaa pikku mestarille
vitsaa, pukenut sitten toiset housut mestarin jalkaan, pessyt nuo
pilatut. Ja siksi ne nyt riippuivat nuoralla ja siitä vastoinkäymisestä
Nyken erikoisempi äkä.

Niin. Ja siksipä hän piti tavallista vihaisemmin silmällä virsumestari
Havukan verkkaista tuloa. Ukko saapui pihalle, piikkopaidan rinta
leveähköltä auki, ryntäät hikisenä. Ensin hän siinä pihalla aikoi
jotain tarkastaa, mutta kun ei osunut silmiin mitään tarkastettavan
arvoista, niin kiintyi ajatus jotenkuten, irtonaisesti vain, niihin
kuivamassa oleviin Nyken pikku housuihin. Ei hän niitä erin
tarkkaillut, mutta kun ne olivat niin pienet, niin hän tuli itsekseen
arvelleeksi:

"Kenenkähän housut ne ovat nuo?"

Hän aikoi hellittää virsutaakkansa, mutta sitten kohauttikin sitä vain
ylemmä ja kysäistä hoihkasi siellä rappusilla vihoittelevalta Nykeltä:
"Kenenkä housut ne nämä ovat? Tommoiset töpöt?"

Ei hän alkuaan ollut aikonut sitä erin tärkeänä asiana kysyä; olipahan
vain siinä kesäpäivän rauhassa tullut hoihkaisseeksi, mutta kun Nyken
vastausta ei kuulunut, niin hän siitä aivan huomaamattansa kiintyi
asiaan syvemmältä ja, miten lie ollut, ikäänkuin tuli ärtyneeksi ja
toisti milteipä äkeällä hoihkaisulla:

"Häh, poika?... Niin että kenenkä housut nämä ovat?"

Mutta Nyke vihastui ja pullistui siitä utelusta, ei vastannut,
katsahtaa muljautti vain reuhkaisen hattulierin alta äkäisesti ja ääntä
päästämättä poistui mahtavana rappusilta takaisin tupaan. Ukko seisoi
hetkisen, pojan poistumista tuskin huomaten. Ajatus irtautui housuista
tyyten. Hän kohautti uudelleen virsukimppuaan ylemmä olalle, sylkäistä
töpäytti ja halveksiakseen koko asiaa siinä poistuessaan virkkoi
itsekseen:

"Olivatpa nuo vaikka kenen! Mokomatkin... Penikan housut!"

Niin hän lähti. Oikeastaan hän oli tullessaan aikonut poiketa tupaan
virsujansa tarjoomaan, mutta tämä housuasia oli siinä kesäpäivän
rauhallisessa helteessä sotkenut ajatukset niin, että hän unohti koko
sen asian, ja niin jäi taloon poikkeaminen siksensä. Matkalla
unehtuivat nuo housutkin. Oli helle, tyyni. Vasta Kuittisen mökkiin
tultuaan hän muisti ne, kuten pian saamme tietää, uudelleen. Kuittinen,
mökin isäntä, tehdä tuherti siinä lepoaikanansa lehmänkytkyttä. Mökissä
oli yhtä hiljaista ja kesäistä kuin kaikkialla. Ei jaksanut ajatuskaan
olla eleillä. Tuskin tajusi mitä kuuli.

"Kytkyttäkö sinä siinä tuherrat?" osui vaimo häneltä peräämään, ei
kysyäkseen, vaan siksi että näki ja tajusi miehensä kytkyttä
tuhertavan. Kuittinen kyllä tajusi kuulleensa eukkonsa kysymyksen, ja
hänestä tuntui, kuin siihen olisi vastattava, mutta ei hän vain tullut
siinä tuhertaessaan vastanneeksi aikanaan, ennenkuin vaimo jo ehti
ääneti poistua tuvasta.

Ja kohta vaimon poistuttua saapui Virsu-Taavetti tuohisine
taakkoinensa. Ja kun hän tultuansa nyt laski virsukimppunsa lattialle,
niin miten ollakaan eläytyi muisto niistä Nyken omituisista housuista
helteiseen päähän, niin että jo kielellä pyörinyt hyväpäivä-tervehdys
tai muu sentapainen muutahti siksi housuasiaksi, ja hän tuli kytkyttään
hartaasti ja ääneti tuhertavalle Kuittiselle ilmoittaneeksi:

"Nykäsen emäntä näkyi pesseen poikansa housut... Niin että kai se poika
on sitten jo niin etäälle ... kuin housuihin asti ylennyt."

Ja taas tajusi Kuittinen kuulleensa puheen ja ymmärtäneensä puhutun
asian, ja hänestä tuntui, kuin varustautuisi hän siihen vastaamaankin.
Mutta se tuherrus ja aherrus ja kesäinen olo sotki ja hidastutti
hetkiseksi, varsinkin kun oli kytkytvitsan pää pujotettava kiinteeseen.
Vasta sen tehtyään hän joutui valmiiksi, mutta miten ollakaan, tuli
housuasian sijasta ilmoittaneeksi sen vaimollensa varatun vastauksen ja
asian, puhellen:

"Eukko tässä äsken ... kysyi että kytkyttäkö minä teen."

Mutta kun vitsan pää oli pujoteltu ja kytkyt jo miltei valmis, niin hän
sittenkin terhistyi, ikäänkuin virkistyi sille housupuheelle, tajusi
Virsu-Taavetin puhuneen Mestari Nykestä ja siinä työtään lopetellessaan
nyt siihen vieraan housupuheeseen vastatakseen ilmoitteli:

"Onhan se aika mestari... Nyke-vekara."

Mutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo
juur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt
tupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin
sitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä
työstä Virsu-Taavetille:

"Ukko tässä keskellä kesäpäivää... Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä",
valehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut
vaiti.

"Ka... Mitäpäs tässä", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi
penkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli
sammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja
ilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:

"Tää Virsu-Taavetti tässä... Siitä Mestari Nykestä juttusi."

Hän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista
eikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän
ja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.

Ja siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä.
Nyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis
tarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi
Nykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen
kuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista
vieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen
kuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen
kaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo
loputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan
ilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:

"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia... Vaikka on vasta
pökerö, niin osaa."

Ei hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä
kielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten
mieliksi, myönsi.

Mutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt
hänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.



II


Meidän täytyy tämä luku aloittaa lyhyellä mutta tärkeällä selityksellä.

Sillä Mestari Nykellä oli, kuten yleensä meillä viisailla miehillä,
paljon kadehtijoita. Voi sanoa, että hän oli viisaudellaan ärsyttänyt
koko maailman vihollisekseen. Ollen viisaan Väinämöisen jälkeläinen hän
oli oikeastaan jo syntyessään täysiviisas ja taitava mestari. Jo
parivuotiaaksi vartuttuaan hän lausui arvelujaan kaikesta, neuvoi ja
antoi ohjeita kaikille. Monet vanhemmat mestarit siitä tietysti ajan
pitkään loukkaantuivat, sanoivat Nyken pistävän nenänsä kaikkeen, kuten
jo ukko Kuittinenkin sillä "sorkkimisella" myönsi. Erityisemmin oli
häneen vihastunut ja loukkautunut kylän ikämestari ja saarnamies
Syyrakki Kopsa, jota kansan kesken nimitettiin ammattiensa mukaan
milloin Saarna-Kopsaksi, milloin Pytty-Syyrakiksi.

Hän oli ahkera kyläsaarnaaja ja taitava mestari mitä kylätaitoon tulee:
naperteli väliaikoinaan jos mitä, eukoille maitopyttyjä ja muuta,
nikkaroi suurempiakin, oli pyörämestari, oli vuosikausia sommitellut
ikiliikkujaa ja oli mestariarvostaan arka, kuten yleensä me suuret
mestarit.

Ja niinpä hän oli joutunut pienen Mestari Nyken kanssa ainaiseen
ilmiriitaan. Nyke kun alati ja nimenomaan muiden kuullen lausuili
hänenkin töistään arvelujansa, esiintyi mestarina, niin se oli alkanut
häntä lopulta harmittaa, sitten jo kiukuttaa, ja nyt hän loppujen
lopuksi niistä jo usein kimpaantui hillittömänä kuin pinteestään äkkiä
laukeava pytyn vanne. Ei sitä jaksanut sietää, että mokoma tenava pisti
yhä vain nenänsä kaikkeen, ja ukon äkää lisäsi se, kun hän luuli Nyken
tolkuttavan muilta, aikuisilta kuulemiansa. Hän rähähti aina pojalle
kuten ärsytetty, ja Nyke puolestaan siitä vihasta yltyi ja ärtyi ja
tolkutti uhallakin neuvojansa, ja niin he olivat alati sotajalalla.

Tämä juonen kehittelyksi. Sillä Nyken tietoisuus mestaruudestaan oli
kehkeytynyt äidin ja muiden ainaisista hemmoitteluista. Siliä asiahan
oli, kuten yleensä tiedetään, niin, että Nyken isä oli kuollut siinä
Nyken syntymäaikoina. Hän oli ollut pyhäkoulumestari, tavallaan siis
papillista säätyä. Äiti oli sen johdosta joutunut juomaan monet kahvit
pappilassa. Ne hetket olivat olleet hänen elämänsä juhlahetkiä, eikä
hän siis ollut koskaan poikennut pappilaan ilman nyyttiä, jossa oli
kaikkinaisia maan antimia.

Ja niin oli hänen ja pappilan välille kehkeytynyt henkinen side.
Äidistä oli tullut ensin tekokristitty -- pappilan väen mieliksi kun
piti yrittää -- ja lopulta aivan oikea sanantekijä. Miehensä kuoltua
hän alkoi jo pitää seurojakin, perusteli omaa uskokuntaa, ja hänen
korkeimpana toivonaan oli se, että näkisi kerran poikansa Nyken
saarnaavan saarnastuolissa oikeana pappina. Niin joutui Nyke äitinsä
silmäteräksi. Häntä kasvatettiin kuten Herran lahjaa: hemmoiteltiin,
mairiteltiin, ylistettiin viisaaksi, ennustettiin paisuvan pappi. Nyke
otti vaarin, kätki sanan ja niin sai hän aikanaan täyden tiedon siitä,
että hän on mestari ja viisas mies, ja hänestä tuli jo noin
kolmevuotiaana talon kaikkivaltias, oikea mahtimies. Hän, kuten jo
sanottu, osasi kaikki, tiesi neuvoa ja opettaa jokaista. Mestari
Nykeksi häntä, kuten jo mainittu, yleensä sanottiinkin, yhdet
mielitellen, toiset äkeissään tai pilkalla, toiset hemmoitellakseen
poikaa ja ollakseen äidille mieliksi, ja kun akat, varsinkin äidin
uskonsisaret, etenkin Pitkä-Liisa ja talon vanha palvelijatar, Nykeen
kokonaan kiintynyt Justiitta, aina ja aina äidin mieliksi ja poikaa
mairitellakseen kuiskuttivat poikaselle sitä samaa: että Nyke on viisas
poika ja että hänestä tulee pappi, niin juurtui se itsetietoisuus pikku
mieheen päivä päivältä yhä vain syvemmälle.

"Se poika se lähtee kerran... Lä-ähtee se Nyke-poika... Läh-tee!"
kuiskutteli Pitkä-Liisa, tarkoittaen että Nyke lähtee kerran maailmalle
saarnaamaan evankeliumia ja viisautta kuten apostoli. Hän haikaili
maireaa:

"Lähtee, lähtee, lähtee!... Lähtee se, lähtee!"

"No jopahan ei! Lähtee se ja viisaat sanat maailmalle paukaa...
Läh-tee!" yhtyi mairitteluun Justiitta, ja molemmat eukot olivat aina
silloin kuin kaksi munalle kaakattavaa kanaa. Ei siis ihme, että Nyke
oli jo hiljaisuudessa hautonut asiaa, valmistautunut lähtemään
saarnamatkalle, paukaamaan ne viisauden suuret sanat ja opetukset
maalimalle.

Yksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja
siitä hänelle koitui harmia.

Harmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa
arkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista
Lötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä
laiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta
viisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja
omintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius
uskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a)
varsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon
kuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden,
sekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi
b- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä
herrasviisaudesta että:

"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää
katua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt." Ei hän kyllä sitä puhunut
viisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin
filosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten
välisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista,
varsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli
kylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien
välisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli
laiskan viisasta osaa.

Ei niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli
varsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin.
Viisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu
suussa laiskotellessaan todisti että:

"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan...
siinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat." Mutta
juuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he
vainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja
ja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta
kieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat
ilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen
arimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.

Oli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä
aina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.

Nyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä
onnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan
eronnut.

He elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.

       *       *       *       *       *

Niinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi
tupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta
vahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää
samainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut
ketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä "ässällä", katsoi
ensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti:

"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?" Kiusoittaakseen hän tietysti
kysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä
housuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta
Lötjönen kehoitti:

"Sano: housut!"

Ja silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli
vihaisesti:

"Tanon kyllä... Vaikka tata houtut tanon!"

Hän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä
laiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta
Lötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:

"Ka... Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan."

Ja asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti,
mutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:

"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?"

Ja se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne
Virsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista,
kyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet
sydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera
itku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari
pois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se
lähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin
isäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen
mykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo
tuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei
ole kenkään profeetta omalla maallansa.

Ei siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu
lähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren
viisauden sanan maailmalle.



III


Tänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli
leiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien
kunniaksi.

Ja miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat
ne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa,
vaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän
oli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni
Sanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:

"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku."

Kuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun
hänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi
vakaana:

"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden
pimeydessä."

Mutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista
rauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti
siinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: "Siitä minä
pakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö."

"No on se", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:

"Justiisa! Ihan niinkuin yö!"

Hän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi
hän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät,
johtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä
jo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa
korteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka
kerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä
kortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta.
Pitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli
mieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja
tavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä.
Päinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta
todisti vain nöyrästi:

"Tottapa se on Herran tahto... Kun Hän on kerran antanut ihmiselle
pään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin."

"Justiisa! Ihan justiisa", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten
tuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:

"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!" Hän
tekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:

"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi."

Ja sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.

       *       *       *       *       *

Oli.

Mutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla
tallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen
äpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta
hiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin
alkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:

"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa... Kun viidennen
ikävuoden hartioillesi nostit."

Siinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo
synkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli
puhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka
olisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti:

"No, mikäpäs siinä sitten... Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä
pöytään!"

Nyke synkistyi.

"Mutta enpät paukaa!" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti
viikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa
puhellen:

"No mitäs sinä siitä viivyttelet?" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:

"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan... Ennenkuin parta
kasvaa ja suu tarvitaan parempaan... esimerkiksi pusun ottoon", puheli
hän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan
jatkoi:

"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle
konstin, että hän oppisi sanomaan... Eikä taito tuppeensa tukehtuisi."

"No opetan kyllä ättän... Vaikka mille EIotelle opetan ättän", myrtyi
pikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan "ässä"-taidon
vaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä,
vihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:

"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan." Se oli onnettoman
umpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää
talon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä
omituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:

"Mitä?... Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?"

Mutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana:

"Mutta otaanpat tanoa... Vaikka tata ättää otaan tanoa."

Mutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan,
puhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:

"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke."

Ja huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo
kyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä,
pyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja
hyvitteli, puhellen:

"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei
sano... Jo-han!... Jo-haan se Nyke-poika sanoisi", hyvitteli hän ja
kehaisi: "Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!"

Miten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan
valtoihin.

"Lähteehän Nyke papiksi?" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten
paras äiti.

"Lähtee!" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi
äidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti
aivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:

"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle
papiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään...
Paukaahan Nyke?"

"Paukaa", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä
Justiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo.
Justiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui
Lötjöselle ja puheli sille vakaana:

"Ja mitä siitä lapsesta aina kiusaakin."

Hän laski poikasen maahan, korjaili sen paidan nenäliinaa housuihin.
Mieli aivan yleni. Hän jatkoi siinä korjaillessaan, mieli tavallistakin
vakaampana:

"Herran Sanassa se meille selkenee viisaus. Niin ässät kuin ärrätkin."

Mutta Nyken syntymäpäivä-ilot olivat synkistyneet, elämä myrkytetty.
Unohtui jo vehnästaikinakin. Kuin väsyneenä hän lähti Sissu-repsunsa
kanssa pullittelemaan pois työmaalta. Hän oli joutunut liika nuorena
profeetaksi ja tunsi nyt ja aina sen viran painon ja miten vaikea on
olla profeettana isäinsä maalla.

Mutta taas jäivät hänen mieleensä Justiitan sanat: "Sylkäisee isänsä
konnulle ja lähtee papiksi maailmalle", ja siitä, nimenomaan siitä
sylkäisystä, hän sai uutta virikettä asiallensa. Ja kun Justiitta,
kuten äsken äitikin, oli sanonut Herran Sanassa selkenevän ihmiselle
sekä ässät että ärrät ja kun hän oli aikoinaan kuullut isävainajansa
pyhäkoulussa tavauttavan Isämeidästä: "ii, sano ii, ässä ää sää" ja se
oli jäänyt mieleen, niin hän altistui Justiitan opetukselle niin, että
päätti etsiä Sanasta tuota viisautta, keinotella sitä tietä itsellensä
tuon kalliin aarteen, ja miten ollakaan, niin hänessä pääsi sillä
hetkellä lyhyeksi ajaksi valloille totisen kristityn viisas nöyryys.
Hän oli äidin kanssa kirkossa käydessänsä nähnyt papin kirja kainalossa
kohoavan juhlallisesti ja tasaisesti saarnastuoliin. Se muisto kuvastui
mielessä. Hän unohti vehnästaikinan tyyten, etsi aitan hyllyltä isänsä
vanhan Raamatun, tallusteli se kainalossa kenenkään huomaamatta Sissun
kanssa riihen taa, istahti siellä seinäviereen, avasi kirjan ja alkoi
aivan ensi sanasta: "Biblia eli Pyhä Raamattu" tavata: "Ii, tano ii,
ättä ää, tää."

Mutta siinä loppui taito. Hän pysähtyi, vaikeni. Sissu-repsu huomasi
hänen pulansa, tahtoi ottaa siihen osaa, nousi takakäpälilleen istumaan
ja korvat ja etukäpälät riipalla katsoi rukoilevasti pikku herransa
silmiin ja uikutti ymmärtämystä anoen. Nyke nosti hänet syliinsä,
istahti Raamatun päälle, istui hetken, toisen, hyväili Sissuansa. Alkoi
jo uuvuttaa, sillä hän oli aikaisin noussut. Pihamaalta kuului kukon
etäinen kiekaisu, mutta hän tuskin enää tajusi sitä, sillä uni teki
tuloansa, lapsen herttainen kesäpäivän uni. Täyteläinen, hiljainen
ruispelto häipyi hiljaa pois tajusta. Hän kallistui Sissu sylissä
Raamatun viereen ja nukahti sikeästi, iso hattu päässä, suupielessä
makea unenmehu ja Sissu jalkopohjassa käppyrässänsä turvallisena
nukkumassa. Tuli ilta. Verkalleen palaavan karjan kellot soivat
rauhallisina. Illan hyttyset survoivat, parvi siellä, toinen täällä
kuulaassa iltavalossa kimaltelemassa, mutta yhä nukkui pikku pappi. Hän
ei herännyt silloinkaan, kun Justiitta hänen sattumalta löysi, kantoi
tupaan ja pani vuoteeseen, jossa väsähtänyt mestari nyt jatkoi
sikeääkin sikeämpää viattoman lapsen kesäiltaista unta, suupielessä
makea unenmehu ja uskollinen Sissu jalkopohjissa käppyrässä.

       *       *       *       *       *

Se siitä.

Mutta kuten lukija tietää, oli Nyken äidin, Kainostiinan, ja
Saarna-Kopsan eli Pytty-Syyrakin välillä riitaa uskonasioista. Kaksi
kukkoahan ei ole koskaan sopinut yhteen linnaan, mutta nyt ei siihen
mahtunut edes kukko ja kana. Molemmat halusivat vallita seurakuntaa
yksin, ja niinpä nousi riita. He alkoivat syytellä toisiaan
vääräoppisuudesta, lahkolaisuudesta. Riitaa kiihdytti vielä se seikka,
että seurakuntaan oli tullut uusi pappi, rovastin nuori apulainen,
ensimmäinen uusi pappi pariin vuosikymmeneen. Molemmat kyläsaarnaajat
kokivat kilpaa kelvata nuorelle pastorille. Kumpikin hänelle koki
osoittaa olevansa seurakunnan tärkein uskontekijä, ja se kaikki lietsoi
henkeä.

Ja nyt sattui niin omituisesti, että tämä oppiriita heidän välillään
nousi siitä, kumpi on suurempi taivaanvaltakunnassa, lapsiko vai
aikuinen. Kainostiina saarnasi kirjaimen mukaan, että ainoasti lapset
tulevat autuaiksi, sillä hän vetosi Sanan todistukseen -- jotta:
"Senkaltaisten on taivaanvaltakunta." Hän selitti sitä saarnoissaan ja
ollakseen suorastaan ilkeä miesväelle yleensä ja miesprofeetoille ja
varsinkin Pytty-Syyrakille erittäin hän aivan voitonriemulla
seurakunnallensa todisti:

"Sillä parran kanssa ei mies kelpaa Herralle, vaan ainoastaan
vaimoväelle", ja lisäsi varmuudella:

"Sillä Herra on viisas ja sanoo että: parrallako sinä mies minut
petät... tai sillä että parran kavalasti pois ajat."

Mutta Nykelle ärtynyt Pytty-Syyrakki luuli hänen sillä ilkeydellä ja
lasten autuuden ylistämisellä kaiken muun lisäksi itse asiassa
kavalasti puolustavan samaisen poikansa viisautta kaikkea sen
loukkaamia mestareja, etenkin häntä vastaan. Niin kehittyi uskonriita
edelleen. He kävivät jo papille kantelemassa, syyttämässä toisiaan
vääräoppisuudesta. Uskokuntakin alkoi jakaantua kahteen leiriin,
vaikka yhdessä olisi ollut tilaa kaikille, ja lopulta saarnaili
Pytty-Syyrakkikin jo salaisia ilkeyksiä. Kerrankin hän alkoi aineesta:
"Nainen vaietkoon seurakunnassa", saarnata tuherti hartaasti ja
vastatakseen Kainostiinan taanoiseen pisteliääseen ja ilkeään saarnaan
ilkeydellä hän tekaisi itse seuraavat Raamatun sanat, saarnaten:

"Sillä koska vaimo rupiaa ilkiäksi, niin hän lioittaa sanansa sapessa
ja jättää puheistansa älyn pois." Hän saarnasi siitä hartaudella
semmoisella, jommoisella ainoastaan helteinen virsuntekijä tuhertaa
työtänsä, nenänpäähän hikipisara kihonneena, syventyi ja todisti:

"Sillä vaimo on huono lipsu Herran kädessä." Hän vetosi elämään,
siihen, kuinka isästänsä orvoksi jääneet lapset äitinsä kasvattamina
kasvavat kurittomiksi, ja todisti:

"Se vain läpsättää, se lipsu, mutta päistäreisiksi ne silti pellavat
jäävät."

Mutta Kainostiinan uskonsisaret saattoivat sen sanoman Kainostiinan
tiedoksi. Äiti Ioukkautui poikansakin puolesta, varustautui vuorostaan
Sanalla, ja niin sai uskonriita yhä vain uutta virikettä.



IV


Jonkun verran, oikeastaan paljonkin, oli perää siinä Pytty-Syyrakin ja
muiden loukkautuneiden mestarien luulossa, että Nyke heidän
taitoansa arvostellessaan tolkuttaa muilta, aikuisilta kuulemiansa.
Rajoitettuahan se oli tietysti vielä Nyken oma ajatusten maailma, joten
hänen täytyi jakaa muille toisilta saamaansa. Niinpä hän olikin visusti
kuunnellut vanhojen mestarien seläntakaisia arveluja toisistansa,
pannut ne mieleensä ja lausuillut niitä ominansa. Sehän se juuri
Pytty-Syyrakkiakin eniten harmitti.

Ja kaiken lisäksi uhkasi asian johdosta kehkeytyä kirkollinen pula. Ei
papisto, tuskinpa kyläläisetkään, tiennyt että tämän uskonriidan yhtenä
salaisena syynä on Mestari Nyke, joka oli julkisuudessa arvostellut
Pytty-Syyrakin saarnojakin. Piispantarkastus oli tulossa. Rovasti oli
hakenut Valkealan isopalkkaista rovastinvirkaa, mutta jos ne nyt
rupeavat piispalle kantelemaan, että seurakunnassa on päässyt valloille
lahkolaisuus, tai ainakin uskonriita, niin hän voi tulla ehdollepanossa
syrjäytetyksi. Siitä levottomuus. Papisto neuvotteli.

Mutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori
Kakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään
väärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä
tuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:

"Se pitää justeerata yhteen... Niiden molempien suunta."

Ja hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat
keskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna.
Pytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina
hänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään
asiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista
enempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin
apuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon
päästäkseen, mukasi:

"No naittakaa ne sitten!" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti
leveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:

"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta
riideltävää."

Nuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että
hän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn
nöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:

"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme... ainakin Herran edessä."
Nuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti
samalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja
ylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:

"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan
löydämme." Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa
puolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän
näytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava
piippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.

Mutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt
jo päätetyltä asialta.

       *       *       *       *       *

Ja Pytty-Syyrakilla oli ärtyisyyteensä yleensä muitakin syitä. Hänhän,
kuten jo sanottu, oli monet vuodet sommitellut ikiliikkujaa. Ei hän
tosin kellekään ilmaissut, että se tekeillä oleva, kaikkien ihmettelemä
kummallinen laitos kymmenine pyörineen ja vipuinensa on ikiliikkuja,
mutta kaikki sen jo arvasivat ja suruttomat ivailivat, puhelivat:

"Pytty-Syyrakki tekee siitä saarnakojetta."

Sitä hän ei kärsinyt, ja asia teki hänet ärtyisäksi. Kesäisin hän
nikkaroi Simo Holpan aitan takana, seinättömässä, mutta katollisessa
vajassa. Siellä hän nytkin aherti, sekaisin pyttytyötä ja ikiliikkujaa.
Ohi osui ajamaan pastori Kakkinen. Palasi lasta ristimästä ja
huomattuaan Pytty-Syyrakin yksin poikkesi vajaan, pannakseen jollain
sopivalla sanalla jo sen naima-asian vireille. Hän tervehti, oudosteli
ukon ihmeellistä laitosta, sen lukemattomia pyöriä ja pikkurissoja ja
vipuja, ja kysyi aivan ihmeissään:

"Mikä tämä on?"

Ja miten ollakaan, niin Syyrakki ei jaksanut nyt hengenmiehen edessä
kieroilla ja salailla, vaan ilmaisi hänelle salaisuutensa. Pastori
raapi korvallistansa, suinaili laitosta ihmeissään ja kummissaan --
suinaili ja Syyrakin puuhista oudostuneena peräsi:

"Ja luuletteko, että se rupeaa pyörimään?"

Mutta Syyrakki sai nyt rohkeuden ja todisti:

"Ka mikäs siinä auttaa! Jos Herra kerran lainaa voiman nivusiin."

Hän tuherti, aherti, kohenteli ihmeen laitoksia, näytteli ja jatkoi:

"Herrassahan se on viisaus eikä meissä... Niin että mistä mikä tulee,
niin se tulee", puheli hän ja todisti:

"Kyllä ne Herran voimalla pyörivät isommatkin myllyt."

Eikä nuori pappi rohennut järkyttää ukon lujaa uskoa Herran voimaan ja
viisauteen. Hän vain raappaili ihmeissään ja vastaukseksi tapaili:

"Jaa... Niin, no..."

Ei tiennyt mitä sanoa. Aivan huomaamattansa hän siinä pulassa joutui
silloin todistamaan: "Eihän sitä", todisti hän, "eihän sitä lasta
tehdä, se syntyy... Herran lahjana nimittäin." Ei hän Syyrakin lujan
uskon edessä keksinyt muutakaan sanottavaa. Kummankaan huomaamatta
saapua pullitteli nyt vajaan Mestari Nyke, jäi katsomaan, tarkkaamaan,
tietämättä, että vieras herra oli pappi. Syyrakki aherti ja tuherti,
pani pyöriä pyörimään ja vipuja heilumaan, selitteli, puheli: "Kun me
ihmiset vain ymmärrämme panna vivut ja pyörät oikealle paikalleen, niin
kyllä se Herra silloin rientää avuksi ja panee rattaat käymään."

"Jaa... Kyllähän se Herra on aina läsnä." Nyke tarkkasi menoa muhkeana,
kädet housuntaskussa. Pastori jatkoi suinailuaan ja ihmettelyään,
puhellen:

"Kyllä siinä on tarvittu työtä ja miettimistä." Syyrakki siitä ihastui,
rohkaistui, kehaisi jo itseänsä, puhellen:

"Tämmöistä ei tehdä yksistään päällä. Tähän tarvitaan sydäntä, ja sitä
viisautta, joka on uskossa."

Pastori huomasi nyt Nyken. Sen omituinen olemus huvitti. Hän kiintyi
poikaseen, alkoi sitä hyvitellä, puhellen:

"Osaisitko sinä, pikku mies, tehdä tuommoisen?"

"Otaitin kyllä", vastasi Nyke mahtavasti. Syyrakin uhalla hän sitä
uhmasi. "Ja palemmankin otaiti tehdä vaikka kuka", jatkoi hän
uhitteluansa.

Ja siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika
morkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä
papin takia ja kysyi Nykeltä:

"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman
tehdä?"

"Vaikka mikä vika on", yltyi Nyke. "Vaikka taalnakoje on... ja vaikka
mikä vika on", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa
saarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun
kuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän
Kainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken
saarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli
Syyrakille rauhoittavaa:

"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi."

Mutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli
hillitysti, salaharmilla Nykelle:

"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa
kahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna." Hän pisti sillä
kahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella
hänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin
hillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:

"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä... Niin että
ei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee."

Mutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän
kimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:

"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut."

Nyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan,
morkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken
lopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin
saarnoista, uhitellen:

"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit
luitkekoa."

Mutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä
saarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi.
Pulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle
panematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan
pappilaan.

"Minulla olisi vähän keskusteltavaa", puheli hän. Ja niin poistui.
Molempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty.
Pytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa
arvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä
käsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen
tähtensä tuntui laskevan.

Niinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle,
vartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän
koskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan.
Vasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten
kristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin
aikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:

"Miehen istuin, poika", puheli hän, "miehen istuin on aina korkeammalla
kuin itse mies, joka sillä istuu". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä
lapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:

"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen
istuin tule miehen tykö."

Nyke yltyi.

"Mutta tuleepat", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti.
Pytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi
kiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua
kuulevinaankaan, vaan ynseili vain:

"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista."

"Mutta eipät lakenneta." Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti
Pytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen
soimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui,
kimpaantui ja äsähti:

"Mutta osaatkos itse paremman värkin pykätä?"

"No otaan kyllä."

"Saakeli!"

Hän kiivastui, sieppasi patukan. Pikku mestari kauhistui, sai jalat
allensa, syöksyi suin-päin pakoon, huusi katkeroituneena, onnettomana
ja loukattuna. Hän katkeroitui jo nyt koko maailmalle, joka hänen
neuvonsa ja viisautensa arvioi niin ynseästi. Housut vain repsasivat
takapuolella onnettomina, kun hän katse kiukkuisena ja likaiset kasvot
ison hatun alla vihasta paisuneina pullitteli tietä pitkin kotia kohti,
pikkuisen jalan tepsutellessa tietä tasaisesti. Ei nyt tehnyt mieli
mitään, ei kerrassa mitään.

Mestari-parka! ja kun Tujusen nelivuotias poika Jamu tuli tiellä
vastaan ja pyysi häntä lähtemään harjoittamaan heidän yhteistä
lempiurheiluaan, vetämään Lehikoisen vasikkaa hännästä, niin hän siinä
vihasta pulleana ollen kieltäytyi.

"Pelkäätkö tinä?" tiedusti silloin Jamu, luullen Nyken arastelevan nyt
vasikkaa hännästä vetää, sen isäntä kun oli siitä vihainen. Nyke
ylvästyi:

"Mutta en pelkää", uhitteli hän. Hän aivan suuttui ja ynsistyi,
katsoi toista silmiin vihaisesti, ja kun niistä Pytty-Syyrakin
miehenistuinpuheista oli jäänyt joitakin rippeitä mieleen, niin hän
uhmaili:

"Ja vaikka mikä vatikka, ja vaikka mikä miehenittuin, niin en vaan
pelkää vatikkaa hännättä vetää."

Ja miten ollakaan, niin heidän välillänsä sukeutui kina. Jamu kiukustui
ja haukkui:

"Pytty-Tyylakkikin tanoi, että tinä olet tittamettali ja tälet ättää."
Nyke raivostui, karkasi niskaan.

"Elä pelkele!" huusi Jamu ja iski vastaan. He huusivat ja tappelivat
verissä kynsin. Parku ja huuto kuului Malisen pellolle. Luullen
isommankin asian olevan tekeillä juoksi kyntämässä oleva Malinen hätään
ja huomattuaan asian näin vähäiseksi syöksyi kyntöpatukka ojona kohti,
uhkaillen:

"Ettekö te kehnon elävät siitä kaikkoa... Parutte, että koko maailma
kaikuu."

Mutta pojat kipasivat nopeasti kuin nuoli vaaraa pakoon, kumpikin
omalle tahollensa. Vasta kotinsa veräjällä Nyke uskalsi pysähtyä ja
huomattuaan, ettei Malista näy ei kuulu takaa ajamassa, hän nyt sai
miehen luonnon, nousi miehen istuimelle ja uhitteli Maliselle:

"Tule, pelkele, niin taat!"

Ja kun hän nyt veräjältä kävellä pullitteli polkua myöten pihaan ja
pihan halki tupaan, niin hän ei enää elänyt tässä maailmassa, niin
täysi ja paisunut ja kaikelle ynseä hän oli. Hän kulkea pökerti kuin
koko maailmalle vihastunut mahtimies ja tietoinen iso isäntä, jonka
kannattaa pitää kädet mahtavasti housuntaskussa ja antaa kaikkien
muiden ymmärtää, että he eivät ole tässä maailmassa häneen verraten
muuta kuin pieni ja vähäinen piupau.



V


On kulunut joku päivä.

Kun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista
taloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva
lehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa,
joka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari,
oli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen
talossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena
Virsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli
aikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo
edeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä.
Syyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt
naima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken
käytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle
määrättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken
tungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului
lypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä
ihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.

Mutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi
silloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti
ei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan
vastaili:

"Eipä tässä erikoisia."

Hän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:

"Kuittinen siinä vain... Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi
Nyken housuista... Sanoi että sillä jo ne on."

Ei hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen
osunut. Pytty-Syyrakkia se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas
Mestari Nykeen, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen
alussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään
kylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti,
muljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.

"Ka, tässäpä tää itsekin... Mitäs Nykelle kuuluu?" tuherti
Virsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain.
Virsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:

"Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä
nuoralla silloin tuulettuivat."

Ja silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä,
että pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis
pistellä, puhellen:

"Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille."

Sitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän
miehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta
vaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:

"Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate."
Tosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui
ja uhitteli:

"Mikät tinä itte luulet olevati." Ja kun hän oli Jamulta kuullut
Syyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla
mitalla, uhitellen:

"Titta-mettali!"

Siinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti
ja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:

"Poika siinä", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta
teroittaessaan kysäisi:

"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?" höpisi hän sotkeakseen
asian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:

"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen... Joskaan ei sääri
vaatteen. Kun sitä todistit." Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen.
Virsu-Taavetti vain lisäsi:

"Ja arvo kuin arvo."

Mutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken,
sillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä
vanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän
vainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo
sanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa
nappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla,
joilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun
napit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut,
ja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että
olisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli
kotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä
välin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella
onnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille
hakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten
viisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.

       *       *       *       *       *

Ja voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti
nimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.

"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon
herkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se
tarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan
vakavuutta ja todisti:

"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on
miehen puoleen." Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon
voimattomuudesta kasvattajana, todistaen:

"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä
toinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja
niin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä." Niin
hän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan
yskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:

"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa
taidollinen."

Miten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet
avautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt
kuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:

"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua
hänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi
ylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä
ei ole miehen taito?" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat
vakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi.
Hän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:

"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo
leipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla,
niin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana:
Oletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?"

Mutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti
hyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi
vaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta
katkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:

"Veisatkaamme!"

Ja he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi
Kainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli
muiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan.
Harrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten
äkkiä tyynesti: "Miksi Saara nauroi?" Hän oli kysyvinään sitä muutoin
vain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt
vastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea
perin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen,
lasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.

"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu", kinasi hän Raamattuun
vetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti
kämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille
kiivaasti:

"Minä sanon teille... Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja
kaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että
kussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että:
lasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni", innostui hän, kiihtyi ja
tenäsi:

"Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja
koko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?" antoi hän aivan
taisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina
todisti voittoisen vaimon riemulla:

"Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies
on sen hedelmä."

Eikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun
se niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt
Kainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki
harrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin "talosilla-leikkiä"
leikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui
uusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo
käydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa
poikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin
sotkeutumaan tähän uskonasiaan.



VI


Tämän seurakunnan rovasti oli oikeastaan maailman suurin rauhan mies.
Kun lasta ristittäväksi tuodessa tai muutoin joutui pappilaan
poikkeamaan ja silmäsi eteiseen päästyään salin avonaisesta ovesta
saliin, näki rovastin aina istuvan leveässä, vanhanaikaisessa
keinutuolissa pitkävartista piippua rauhallisesti polttelemassa.
Huomasi, että hän on antanut kaikki asiansa Herran huomaan ja
virkatoimensa apulaispapin hoidettaviksi. Ei ainoakaan väre särkenyt
hänen kasvojensa ja koko olemuksensa alati tyyntä rauhaa, ja
piipustakin nousi vain hiljainen sauhu. Ja jos vielä peremmä silmäsi,
huomasi ruustinnan myssy päässä povaavan "pitkää pasianssia",
kahvipannu ja rauhallisena kehräävä kissa siinä pelipöydällä
kyyköttämässä.

Mutta sitä enemmän oli huolta apulaisella, pastori Kakkisella.
Piispantarkastus lähestyi nopeasti, ja uskonriidasta saapui yhä
uhkaavampia huhuja. Ei liioin ollut aikaa puuhata sitä sovittavaa
naima-asiaa, ja ujostuttikin tuo puhemiehen toimi näin pappismiestä.
Hän valitti jo huoliaan ruustinnalle.

Tämä keksikin nyt neuvon.

"Mutta kuulkaapas, pastori", hoksasi hän äkkiä ja ilmoitti:

"Onhan se Virsu-Taavetti." Hän kertoili, kuinka se osaa naittaa vaikka
kenen ja kelle, kuvaili kuinka Törrösen leski oli käräjöinyt kuusi
vuotta ukko Laitisen kanssa kunnianloukkauksesta, eikä jutusta ollut
uhannut tulla loppua, mutta Virsu-Taavetti oli silloin yht'äkkiä
naittanut nuo käräjöivät lesket keskenänsä, ja juttu oli kuitattu.

"Kyllä se Taavetti naittaa", vakuutti hän pastorille. Pastori mielistyi
neuvoon. Ja kun Virsu-Taavetti nyt kuleksi kirkonkylällä jalkineitaan
kaupitsemassa, huusi hän sen kansliaan, osti näön vuoksi parin virsuja
ja valehteli:

"Tohveleikseni olen näitä jo halunnut pitkät ajat." Taavetti mielistyi
kaupasta. Pastori koki kavalasti johtaa asiaa, ettei voitaisi sanoa
hänen olevan moisessa puuhassa mukana.

"Tekö, mestari Taavetti, kuulutte olevan hyvä puhemies?" alkoi hän.
Taavetti innostui ja ilmoitti komeasti:

"Naitoinhan minä aikoinaan senkin Kovasimen rikkaan lesken... Ja on
tainnut sattua muitakin." Sillä ei hän yleensä ääneensä kehunut,
papille vielä vähemmän. Pastori johti taitavasti edelleen. Hän puheli:

"Jaa... Siellä teidän kyläkulmalla ei taida ollakaan nykyään
naimattomia leskiä." Hän otti äkkiä kirkonkirjat ja ollen innostuvinaan
lausui: "Jaa, katsotaanpas." Hän avasi kirkonkirjan umpimähkään ja ihan
toisia nimiä tarkkaillen ilmoitteli:

"Eipä todellakaan ole muita kuin tämä... emäntä Kainostiina Nykänen ja
sitten tämä... leskimies Syyrakki Kopsa." Hän uskoi onnistuneensa
alussa oikein ja jatkoi kavalasti, muka viattomasti:

"Mutta se nyt on yleensä avioliitto, kuten kaikki muukin, riippuva
Herran tahdosta ja Hänen viisaudestaan... eikä miehen."

Sen myönsi Virsu-Taavettikin, mutta lisäsi:

"Vaikka taas toiselta puolen, niin se on Herran viisaus siinä asiassa
enemmän myötä kuin vastaan... Niin että ainoastaan harva mies jaksaa
oman viisautensa avulla Paavalin tavoin itsensä hillitä. Kun se toinen
viisaus on myötä."

Hän puhui sen yksinkertaisella, koruttomalla avomielisyydellä, mutta
pastori ei tiennyt mitä siihen sanoa. Hän tapaili:

"Jaa, niin no... Herran viisaus on päinvastainen kuin miehen... ja
yleensä ihmisen", tapaili hän.

Mutta löysi hän sitten loppusanatkin ja lisäsi:

"Herran viisauden me näemme maailmassa vasta silloin, kun se jo on
valmis ja meidän omassa teossamme toteutunut."

Ei hän tohtinut enempää puhua, mutta toivoi Virsu-Taavetin tästäkin
vihjauksesta ymmärtävän ja älyävän ja vieläkin vihjauksella
kehoittaaksensa hän lopetti:

"Meidän ihmisten vain pitää ahkeroida, että se Herran viisaus tulisi
meidän kauttamme toteutetuksi."

"Ka", myönsi Virsu-Taavetti sen todeksi ja jatkoi:

"Sillä eipähän sitä Herrallakaan taida olla muuta viisautta kuin se,
mikä on ihmisen päässä... Koskapa ne on, hänenkin, sillä viisaudella
kaikki virsut maailmaan tuherrettava." Hän puhui sen oikean
maalaiskristityn ja alttiin vlrsumestarin antaumuksella, ja hänestä
tuntui hyvältä, kun sai papin kanssa keskustella näin toverillisesti
autuuden syvällisestä asiasta.

       *       *       *       *       *

Ja ymmärsikin se Virsu-Taavetti. Ei hän tosin vielä pappilassa, mutta
kotimatkalla, siinä helteistä metsätietä yksin virsukimppu selässä
astua humpsuttaessa, alkoi se asia ikäänkuin korvallista syyhyttää. Kai
se siksi, ettei ollut muuta ajateltavaa.

"Mitähän se pastori sillä tavalla?" mietiskeli hän, ja vähä vähältä
selkeni hänelle kaikki. Hän poikkesi taas Kuittisen mökkiin. Kuittinen
vannehti nyt vanhaa korvoa, oli työn tuhruuseen niin syventynyt, että
tuskin huomasi Taavetin tuloa. Ei kysynyt kuulumisia, ei mitään.

Eikä Virsu-Taavettikaan tullessaan tervehtinyt. Se naima-asia sitoi
ajatukset. Hän tuherti ääneti tupakanpanoa. Vasta pitkän tovin kuluttua
Kuittinen katkaisi vaitiolon. Sillä miten liekin, niin siinä
tuhertaessa eläytyi nyt mieleen se Taavetin ammoinen puhe niistä Nyken
housuista, puhe, johon hän ei silloin ollut tullut vastanneeksi. Nyt
vastataksensa hän siinä työtä tuhertaessaan kuin tervehdykseksi kysyi:

"Niin että niistä housuistako sinä silloin puhuit? Että Nykäsen leski
on ne jo pojalleen tehnyt?"

Se tuli kuin tilauksesta. Sopi oitis ruveta puhumaan leskestä
itsestään, ja niinpä Virsu-Taavetti myöntelikin:

"Housuista", puheli hän, meni siitä oitis asiaan, ilmoittaen:

"Minä oikeastaan vuovaan enemmän itsensä lesken päälle." Hänestä tuntui
tämä alku niin lupaavalta, että hän jo suoraan valehteli, puhellen: "Se
tää uusi pappi minulle siitä leskestä vain arveli, että Pytty-Syyrakki
olisi sille sopiva pari." Hän tiesi Kuittisen olevan Kainostiinan
uskonveljiä ja siksi hän alkoi sen välityksellä.

Ja miten ollakaan, niin asia alkoi luistaa kuin itsestään, ainakin tämä
alku. Tupaan näet työntyi nyt aivan kuin minun tilauksestani Mestari
Nyke, ja eikös Kuittinen siinä korvoaan kopistellessansa silloin äkkiä
hänelle puhellut:

"Ka mikäpäs siinä sitten... Saat, Nyke, Syyrakista uuden isän." Nyke
muljautti vihaisesti. Ei hän tosin näitä isä- ja naima-asioita
ymmärtänyt, niin mestari kuin olikin, mutta jo pelkkä Syyrakin nimi oli
hänelle kuin pistos.

"Enpät taa itää!" uhmasi hän synkeänä vastaan. Mutta eivät miehet
ruvenneet hänen kanssansa kinaamaan, vaan Virsu-Taavetti vain puheli:

"Se ei semmoisessa asiassa lapsen isännyys tehoa." Hän sytytti piipun
ja jatkoi vakaana, kuin vertaiselleen ikämiehelle selitellen:

"Se on se rakkaus semmoinen asia, mitä vaimon kohtaan tulee, että kun
se kipuna rupeaa kivistämään, niin kyllä se eukko itse aitansa särkee."
Kuittisellekin hän sitä samalla selitti, ei Nykelle, mutta Nyke luuli
ukon puhuvan hänelle ja uhitteli yhä vihaisemmin:

"Mutta en vaan taa Tyylakkia... Vaikka miten kipuna kivittäiti, niin en
vaan Tyylakkia."

Mutta hänen maailmansa musteni. Hän oli jo täynnä vihaa, tajuamatta
edes sitä, mikä onnettomuus häntä nyt tuon samaisen Syyrakin hahmossa
väijyi.

Ja samoihin aikoihin alkoivat taas pappilassakin toiveet pimetä.
Uskonsisaret olivat siellä käyneet nuorelta papilta lohdutusta
hakemassa ja olivat siellä tulleet puhuneeksi siitäkin, että
Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan välillä on oikeastaan Nyke. Vasta nyt
sai papisto oikean tiedon asian salaisista syistä, ja pastorista tuntui
avioliittoasia nyt pimenevän, ja kirkollinen vaara tuntui uhkaavan koko
pappilan rauhaa.

       *       *       *       *       *

Sehän oli elokuun, työkuun poutaista aikaa. Väki aherti työmailla.
Pihat olivat tyhjinä. Villoittuneet lampaat makasivat aitovierien
siimeksissä. Kaivonvintit törröttivät yksinäisinä autioissa pihoissa,
ja jossain kivijalan kolossa istuksi rauhallinen kissa yksinäisenä.

Ainoastaan siinä Pytty-Syyrakin vajassa oli kopsetta, sillä Syyrakki
kopsehti niitä omia töitään. Vajan eteen saapui silloin Kuittisen
mökiltä palaava Nyke, pysähtyi kuin uhalla, ja taaskin, kun ketään ei
ollut siinä kuulemassa, Pytty-Syyrakki aloitti oitis kinan. Hän lähti
kaukaa, tyynesti, peittäen salavihansa. Työtään kopistellen hän pojalle
puheli:

"Minä vain tässä arvelin sitä, että mies... tai oikeastaan pieni mies
painaa aina omassa puntarissaan liika paljon... Ja enemmän kuin iso."
Pikku mestari muljautti jo hyvin vihaisen ja epäluuloisen katseen,
mutta pysyi vielä vaiti. Ukko ikäänkuin rohkaistui ja kysyi jo:

"Niin että sinäkö sitä, poika, levität minusta jo semmoistakin sanomaa,
että minä olen sittamestari? Häh?"

"No olet kyllä!" uhmasi äsken mökillä ärtynyt pikku mestari ja ihan
poikkesi vajaan uhmailemaan ja arvostelemaan. Syyrakki hillitsi
itseänsä, tekeytyi välinpitämättömäksi, aherti työssään ja jatkoi
halveksivasti:

"Luuletkos sinä sitten ja räknäät olevasi isompi mestari? Kun nenääsi
jo toisen työhön pistät."

"No luulen kyllä."

Uhallakin hän, Syyrakin uhalla. Syyrakki alkoi kimpaantua ja kysyi
toistamiseen sen silloisen:

"Mutta osaatkos itse paremman värkin kyhätä? Kun muita neuvot."

"No otaan kyllä."

Ukko aivan kuohahti ja vaati tiukasti:

"Mutta todistappas se teossa!"

Hän tiukkasi sitä voitonvarmana, mutta Nyke uhitteli vastaan:

"Mutta enpät toditta teotta." Hän oli uhmaa täynnä, jatkoi vannoen:

"Vaikka mikä oliti, niin en toditta teotta... Vaikka taatana oliti,
niin en toditta teotta."

Ja silloin ukko taas kimpautui tuosta älyttömästä tolkutuksesta niin,
että karahkaa tapaili, ja parkuen täytyi taas onnettoman poikasen paeta
tämän hänen isäksensä aiotun saarnamiehen tieltä. Kun hän onnettomana
palasi kotiin, oli väki jo tullut työstä. Justiitta latoi tuvassa
tuoreita vastoja kylpyä varten, ja äidin vellikattila tuoksui liedellä.

Mutta ei hänestä nyt tuntunut ilta elokuun illalta, ei koti omalta. Hän
heittäytyi sänkyyn selällensä ja itkeä porasi siinä minkä jaksoi,
täysissä tamineissa, kotiväkensä kiusaksi. Hän huusi täyttä kurkkua, ja
turhaan koki äiti kieltää, turhaan Justiitta mairitella. Hän oli
tottunut olemaan isäntä talossa ja porasi uhalla, ja kun Justiitta koki
hyvitellä, niin hän siinä selällään huutaessaan potkaisi vihaisesti ja
vannoi porun seasta:

"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!... Vaikka taatana, niin ei vaan
Tyylakkia!... Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaan
Tyylakkia."

Herra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke
sillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa
karata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden
sanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:

"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä."

Hän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki
sen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille
vihaisesti:

"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille
kohta jo kuivat leivät."

Mutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä
hän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo
lerpahtaa ikenestä nurmikolle.



VII


Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi
hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie,
jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli
pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän
oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko
kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli,
mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.

Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei
tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä
uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi
valitella.

Mutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi,
"justeerata" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi
niihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.

"Me olemme kaikki erehtyväisiä." Niin hän aloitti sovittelut.
Pytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän
valitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti
antamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin,
ja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin
hän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:

"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa,
matalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan...
ja siihen, joka jo siellä istuu."

Ja se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo
olevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori
huomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan
kaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:

"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että
varsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä
ja... sanokaamme nyt... virka-arvossa", selitteli hän ja heittäytyi
virka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa
keinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän
palasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:

"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä." Syyrakki
masentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan
oppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.

Mutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta
ja lopulta ilmoitti suoraan:

"Olisi oikeastaan toivottu... papiston taholta nimittäin... olisi
toivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että
opettaja olisi perheellinen mies... että hänellä olisi kokemusta omien
lastensa kasvattajana."

Ja se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan
toisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin
ajatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:

"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa."
Syyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:

"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei
ole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä... jota hän
muutoin piti teille sopivana..."

Hän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin
välinpitämättömällä äänensävyllä:

"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä
riippuvia."

Eikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa
ja puheli vakaana:

"En minä sitä sano."

Hän yskähti hurskaasti ja jatkoi:

"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei
sydämessä, niin ainakin päässä." Pastori huomasi onnistuneensa. Hän
tapaili:

"Niin no."

Sanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:

"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa." Syyrakki
aivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli
ollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran
pastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä
toki hieman puolustautua, puhellen:

"En minä myös sitäkään... Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:

"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy
kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun
siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti
hän ja lopetti:

"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta
että kimpaantuu... Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä
altakuuluttaa."

Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli,
puhellen:

"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se
itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi
maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla...
korkeudessa."

Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen
kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin
hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:

"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät,
sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa... Että nimittäin
olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja
todistuksen välillä on iso juopa."

Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty,
kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki
sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko
painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt
piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten
seurakunnan ihania häitä.

       *       *       *       *       *

Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin.
Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei
yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin,
Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista
puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:

"Menisi se sinullakin vielä mies." Kainostiina kyllä esteli, mutta
Taavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kyllä
Kainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:

"Kuvehan se on sinullakin." Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli
suoraan ja rohkeasti:

"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan
ja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari."

Mutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja
kun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja
saarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja
se nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun
Virsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä
puhemieheksi.

Ja niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja
itse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:

"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin... Että köyhältä
se yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin
yksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa." Hän tunnusti sen rehellisellä
alttiudella ja jatkoi vakaana:

"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen
kipunan, niin... ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa
tuketa." Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:

"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli."

Ei hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian
vakavuuden takia.

       *       *       *       *       *

Ja vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin
ihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:

"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko."

Paras siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:

"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että... sopisi tuo
sinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi." Pytty-Syyrakki, jota
pastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän
piti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän
puheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen
kysäisi:

"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se
on miehellä se vakka täynnä... kun kopistelee." Tiesi hän kyllä, että
ei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:

"No sitten uutta." Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut,
niin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille
alkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:

"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa." Hän alistui nyt kaikessa Herran
johdettavaksi ja puheli:

"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se
liikkuu ikuisesti."

Siitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikka
Virsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:

"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta,
jolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että:
tuosta sinne ja sinne. -- Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu
taito." Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin
sillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo
nöyrtynyt. Hän lisäsi:

"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä
itse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti."

Mutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää
tuhrasi vain nysän ja arveli:

"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle... Minä olen enemmän
sen selvän kulun ja tien... Niin että sanon vain että: tuu mukaan",
puhella tuhrasi hän ja lisäili:

"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene
tuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä
minulta puuttuu taito."

Ja niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.

"Mutta mitäpä niistä", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman
omituiseksi painuneena lopetti:

"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin
kuin tojotin... Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole."

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon
isäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan
suostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä
nähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin
pyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut
poikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen
äitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun
pojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä
puolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä
kylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein
nahoin.

Mutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi
ilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa.
Pitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja
erotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen
paistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen
rasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen
seisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan
poskeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen
tuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla
kavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle
puhelevinaan, ja ilmoitteli:

"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän
ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:

"Johan... johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki
näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo
Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti
pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia
silmänvalkuaisia.

Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka
Pitkälle-Liisalle:

"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."

Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo
vihastuneena:

"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti
ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä
Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän
vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin
sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:

"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei
ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui
vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti
pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo
työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin
sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui
Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi
taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:

"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän
ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:

"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu
talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä
jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:

"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"

"No lyö sitten lautaan teossa!"

"Mutta enpät lyö!"

Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:

"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"

Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina
kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat
kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin
hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan
uhkaili:

"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan
pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:

"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten
aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:

"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi... Ei sovi, ei sovi
sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.

"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.
Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.
Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin
uhitteli:

"Tylkäiten vaan!"

Ja niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä
kaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet
oli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan
ilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut
loukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä
vakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli
ollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.



VIII


Nyt olivat jo rukiit kuhilaalla ja siellä täällä aherti jo vaimo
leikkuupuuhissa otrapellon laidassa. Päivät olivat edelleenkin
poutaiset ja tyynet, ja jos nousi kunnaalle, voi nähdä monista
uutisriihistä nousevan rauhallisen savun.

Ja hiljaa ja rauhallisesti se kehittyi sekin Kainostiinan ja
Pytty-Syyrakin rakkausasia. Uskonriita oli unehtunut. Kainostiina
poikkesi jo joskus sinne sulhasensa ikiliikkujavajaan. Sopu ja rauha
täytti molempien poven. Nytkin istuksi Kainostiina siellä, ja työtänsä
askarteleva Syyrakki puheli kuten aina se, joka katuu entisiänsä.
Ikiliikkujaa hän siinä kopisteli ja täydensi ja puheli:

"Minä jo silloin sanoin pastorille... se kun tästä asiasta puhui...
sanoin, että päässä meillä ihmisillä on suurempi vika kuin sydämessä...
Niin että sitä erehtyy niin opissa kuin elämässäkin!" Kyllä hän muisti,
että ei ollut ihan niin sanonut, ei teroittanut sitä pään vikaa
erikoisemmin, mutta hän korjasi nyt ajatusta.

"Tässä nyt minäkin", jatkoi hän. Hän muisteli siinä heltyneenä
puuhiansa ja jatkoi:

"Olen kopistellut ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta ei lyö yhteen."
Kainostiina heltyi, mieli yleni hartaaksi. Hartaana, mieli nöyränä
jatkoi kopisteleva ukko:

"Sillä yrittipä sitä ihminen miten suurta viisautta hyvänsä, niin aina
siitä työstä se viimeinen ja tärkein nivel puuttuu. Niin että se ei ole
täydellinen."

Uskonasiaa hän sillä puutteellisuudella tarkoitti ja maallisia töitä
yleensä, ei erikoisemmin sitä ikiliikkujaansa, vaikka puhe minun
mielestäni soveltui siihenkin. Mutta heltynyt Kainostiina lohdutti,
puhellen:

"Mutta tottapa Herra sitten sen viimeisen nivelen lainaa, kun on
lainannut ensimmäisenkin. Niin että kaikki se on Hänen edessään ja
kädessään ikuista." Niin valmistui kaikki. He ahertivat rakkauden
asiassa yhtä viattomina lapsina kuin olivat ahertaneet suuressa
uskonasiassa, alttiina asialle, vilpittöminä ja koruttomina, ja
naima-asia läheni onnellista loppuratkaisuansa.

Ei tosin niin, ettei siinä olisi ollut vielä välillä paljon yhtä ja
vähän toista, kuten rakkauden asiassa tuleekin olla, mutta nekin seikat
tuntuivat jo herkeävän olemasta esteenä. Piispankäräjät lähestyivät.
Pytty-Syyrakki oli avioliitostansa jo niin varma, että kävi kiittämässä
pastoria vaimosta ja sovinnosta ja kaikesta hyvästä. Siinä
kiitellessänsä hän tuli puhuneeksi tulevaisuudensuunnitelmistansakin.
Hän toivoi nyt, varakkaaksi isännäksi päästyänsä, jaksavansa saada
valmiiksi ikiliikkujankin ja puheli siitä asiasta. Pastori kuunteli, ei
tiennyt raskisiko ja uskaltaisiko ojentaa.

Mutta sittenkin hän yritti, lausui varovan epäilynsä.

"Niin no", tapaili hän kuin pulassa ja jatkoi:

"Kyllähän se ikiliikkuja olisi hyvä olemassa... jos se nimittäin
rupeaisi pyörimään." Ja kun Syyrakki nytkin todisti uskovansa, että
kyllä se pyörii, jos Herra viisautensa lainaa, niin hän jo hieman
rohkeammin kehoitti:

"Mutta jos sittenkin... jos sittenkin... ennenkuin nyt rupeatte työtä
jatkamaan, vaikka hankkisitte siihen insinöörin riitingin... Se olisi
silloin varmempaa." Pytty-Syyrakki ymmärsi sen hieman väärin: luuli
pastorin vihjailevan, että hän itse muka ei ole niin taitava mestari,
että ei sopisi ottaa vaaria muiden neuvoista, ehkäpä vielä Mestari
Nykenkin ohjeista. Hän oli jo hiljaa nyreytyä ja vetosi taas siihen
Herran viisauteen, puhellen:

"Sitä viisautta me kyllä kaikkikin tarvitsemme."

"Niin, niin, no", tarttui silloin pastori jo hyvin nopeasti, milteipä
kärsimättömänä keskeyttääksensä, mutta oitis muuttui taas tyyneksi ja
rauhoittavasti selitteli:

"Se on kyllä Herran viisaus tarpeen", selitti hän ja lisäsi:

"Mutta se olisi Herrankin viisaudelle toteutuminen ja oikeaan osuminen
varmempaa, jos sitäkin varten olisi insinöörin riitinki, jonka mukaan
toimisi."

Ja niinpä ukko taaskin nöyrtyi vähä vähältä ja lopuksi jo puheli ja
myönteli:

"En minä sitä kiellä... että ei sopisi kuulla neuvoja muiltakin... ja
pieniltäkin", puheli hän ja oikaisi:

"Mutta minä vain sitä, että pienen ei pitäisi puhua koskaan neuvoja
itseänsä korkeammalle. Sillä se olisi niinkuin se tienviittapatsaan
tojotin neuvoisi menijää että: elä mene omia teitäsi eteenpäin, vaan
tule ja jää minun tyköni. Ja silloin se ei liikkuisi ikuisesti,
sillä tiepatsaan tojotin on ainoastaan ylpiä altapauhaaja, eikä
teossa-todistaja."

"Niin, niin no!" kuittaili pastori taaskin asian rauhoittelulla ja
lopetti:

"Teon todistus on kyllä hyvä itsessänsä, mutta... se on moninainen...
Ellei meillä ole ollut, kuten jo sanoin, insinöörin riitinki Herran
viisauden ohjana ja apuna..."

Ja niinpä nöyrtyi taaskin ukko siinäkin teon todistuksessa ja kaikessa.
Hän syventyi vain rakkauden asiaan, ja niin näyttivät olevan jo häät
ovella ja piispankäräjiä odotettiin nyt pappilassa yhäkin
rauhallisemmin mielin. Pytty-Syyrakki jutteli jo asiansa Lötjösellekin,
se kun oli talon renki, jutteli kuin neuvoa kysyen ja tiedusti:

"Vai mitä sinä tästä kaupasta arvelet?"

"Ka... Mitäpäs siitä", loikoili Lötjönen laiskana ja lisäsi:

"Matamin armostahan se mies muuttuu mestariksi... Ei taidon."

"Ka... Emännän nainuthan se aina pitopöydässäkin ylempänä istuu",
myönteli Syyrakki alttiisti. Ei hän käsittänyt sitä Lötjösen
filosofiassa piilevää moniteräistä renkimiesviisautta, vaan ymmärsi
asian omalla tavallansa.

       *       *       *       *       *

Mutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli
hänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.

"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan", oli hän poikaa
sovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:

"Mutta enpät talvitte." Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku
mestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien
kanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja
äitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu
muukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.

Ei niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen
rakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja
ne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä
vastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:

"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu."

Ja toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:

"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti."
Äiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla
kovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa
kaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.

Mestari-parka!

       *       *       *       *       *

Ei siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta
hänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli
tallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti
toran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella:

"Mutta todittapat itte teotta!" Mutta Syyrakki koki hänelle nyt puhua
sovintoa, kun kerran oli isintimäksi tulossa. Hän tuherti ja puhui
rauhallisena:

"Elä sinä hae riitaa."

Hän reistaili ikiliikkujan pyöriä, ja kun hänestä tuntui se teon
todistuksen vaatiminen häneltä hieman sopimattomalta, niin hän, samalla
tulevaa pojintimaansa sovitellakseen, siinä työn tuhruussa selitti
Raamatun sanoilla, puhellen vakavissaan:

"Jos he eivät Moosesta ja profeetoita usko, niin eivät he myös usko,
jos joku kuolleista nousisi... eli siis teolla todistaisi -- sanotaan
Sanassakin."

"Mutta utkoitivatpa", yltyi äkämystynyt poika vastaan ja uhitteli:

"Ja vaikka mitä utkoitivat, jot teolla todittaiti." Hän tolkutti taas
kuin älytön, umpimähkään, uhalla, paisui ja uhitteli:

"Ja vaikka mikä todittaiti teolla, niin utkoiti... Vaikka Mootet ja
lohveetat todittaitivat teolla, niin utkoitivat."

Hänelle nousi jo harmin itku kurkkuun, ja hän tenäsi sen itkun seasta
onnettomana:

"Ja vaikka taatana todittaiti teolla, niin utkoitivat vaan."

Ja niin kiristyivät kahden mestarin, isintimän ja pojintiman välit
entistäkin kireämmiksi. Virisi kina. Pytty-Syyrakki tuskastui. Hän
valitti jo asiasta äidille, ilmoittaen:

"Se lentää nenälle." Hän selosteli jo tätä viimeistä kinaa, puhellen:

"Minä jo hänelle... vetosin Mooseksenkin ja profeettain todistukseen ja
selitin, että se usko ottaa lujalle... se että toinen on meitä itseämme
suurempi. Niin että ei siinä aina teonkaan todistus auta", puheli hän
vakaana. Mutta kun äiti ja morsian nyt koki sovitella ja tehdä rauhaa,
niin taas hän hiljaa nöyrtyi ja lopulta jo koki itsekin sovitella,
puhellen:

"En minä sitä sano nyt uskonopin vuoksi... asettaakseni oman viisauteni
ja autuuteni vastoin Sanaa lasten autuutta ylemmä. Minä vain elämään
sovellutan."

Se oli vakavaa puhetta, uskon puhetta. Hän jatkoi:

"Sillä kiitosta ja ylistystähän se Herrakin lasten ja imeväisten suusta
odottaa eikä ainaista sormella osoittamista. Sillä emme me sitä
rakasta, joka muita aina jyrsii."

Sehän oli selvästi Sanassa sanottu, se, että Herrakin odottaa kiitosta,
ei jyrsimistä, ja että Hän rankaiseekin töittensä laittajat ja
napisijat. Ukko jatkoi vakavana, selitti:

"Sillä vaikka kyllä Herra itse myönsi, että ei Hän mikään ensi luokan
mestari ole, koskapa Nooan aikana katui, että oli luonut ihmisen... kun
työstä tuli pukki... niin Hän silti rankaisi Israelin kansaa, kun se
Hänen töitään morkkasi eli laittoi ja napisi. Sillä Hän oli alussa ne
työnsä katsonut ja huomannut että: katso, ne olivat kaikki sangen
hyvät", todisti hän Raamatulla ja kysäisi tuvassa istuksivalta
Lötjöseltä:

"Vai mitä, Lötjönen?"

Ja renki Lötjönenkin todisti:

"Ka", todisti hän laiskuuksissaan ja kuin pastorin puheiden
vahvistukseksi lisäili:

"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa...
Ukko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti... Koskapa
Ukko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten
vesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki", puheli hän
imeksien n.s. laiskansavuja.

Asia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään
neuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni
sille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti
pohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien
kanssa.

       *       *       *       *       *

Ja nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän
koki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin
Pitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän
kuikutti:

"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä
poika... Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei
se riitä. Ei se riitä", uikutti hän. Nyke yltyi.

"Mutta liittääpät", -- uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta.
Minne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:

"Tinä taat Tyylakitta itän." Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti,
kysyi:

"Tiedätkö tinä mikä itä on?" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä,
vaikeni. Jamu ilmoitti:

"Te on te, joka antaa vittaa." Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin
Jamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi
kotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja
kovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen
katseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:

"Tenkin Taalnattiina!"

Mutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä,
suruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen
semmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus,
minkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko
kartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän
oli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.

       *       *       *       *       *

Niin.

Sillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina
hemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina
kangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta
kuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan
kirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan
itsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti,
ja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina.
Toista se on maailma siellä.

Niinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä
vainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen
ratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä
kaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti
erojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia
tappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita
ystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:

"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle." Hän kertoili lähievänsä papiksi,
mutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin
lupauksensa.

Niin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli
kodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä
töpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:

"Nyt te on tylkäitty."

Sillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapa
Justiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähti
Sissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkään
huomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.

Mutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria
etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot
itkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja
äiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran
lapsellensa.



IX


Kirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen
väen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi
"kenkkaa" ja "nappia", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa
saarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä
huoleton pieni väki.

Mutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat
jäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä
heillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin:
varkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta
hän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä
riihellä nytkin aherti.

       *       *       *       *       *

Ja täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan
lähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis
kirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet
riihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin
maistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.

Mutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen
Sievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään
taidoillaan. Hän kysäisi:

"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?"

Ei Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti "kärrinpyörän" ja kysyi
voitokkaana:

"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?" Taas Nyke vaikeni. Ja kun
Aku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan
ynseänä kysäisi vastaan:

"Otaatko tinä tanoa ättää?"

Ja se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he
eivät arvanneet, että se Nyken "ättä" on "ässä". Eivät he olleet moista
ihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:

"Mikä se ättä on?"

Mutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia,
arvaellen:

"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?"

"Ei."

"Entäs niinkuin neulansilmä... Tai sitten niinkuin kenkka?"

"Ei."

Hyvä isä! Sievä jatkoi:

"Entäs onko niinkuin... vaikka mikä?"

"Ei."

Sievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti
rehellisesti:

"Ei titä otaa tanoa."

Siinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt
tuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi
uteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui
keinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia
kastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi
kiireesti perätä:

"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?"

Rouva oudostui.

"Mikä ättä?" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:

"Ättä, ättä. Oikea ättä." Rouva oli ihmeissään.

"Mene nyt siitä!" ynsäisi hän ja jatkoi:

"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan."

"Mutta onpas!" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:

"Yksi poika tietää mikä ättä on."

"Mene nyt!" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä
juoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin,
ja he leikkivät riihessä "pappilaa". Sievä oli salaa kähveltänyt
äitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa
papillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman
hyvän aterian.

Ja niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja
riihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa
uunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli
taloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun
ja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla
ja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä
on.

Mutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.

       *       *       *       *       *

Tuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli
vaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen
järjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa
sanomiansa.

Ja taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä
perännyt mikä "ättä" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä
käynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se
lasten omituinen "ättä" on.

Ja niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa,
vaan kysäisi vallesmannilta:

"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä
hokevat."

Mutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:

"No... mitä joutavia!... Hulluttelevat vain lapset."

Mutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut
lukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja
loppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:

"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?" Ei rouva tiennyt, ja niin
alkoi asia hiljaa painua mielestä pois.

       *       *       *       *       *

Nyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli
nokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta
hulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä
huvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen
olemus. Aivanpa riemastui Hula.

ja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi
ystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa.
Sitä iloa!

Mutta Nyke hätäytyi Sissun vuoksi. Ei hän arvannut Hulan riemuitsevan
ja leikitsevän, vaan luuli sen aikovan pahaa. Hän heittäytyi tielle
pitkäksensä Sissun suojaksi, puristi Sissua rintaansa vasten ja huusi
hädissään. Hula siitä vain riemastui. Nyt se ilonsa vallassa tarttui
hampain pikku mestarin housuntakuuksiin, nyhti ja retuutti niistä. Nyke
itki ja parkui täyttä kurkkua. Sievä hätäytyi.

"Hula! Hula hoi!" koki hän itkeä ja asetella Hulaa. Siinä oli melua,
haukuntaa, itkua, porua, Sievän hulatteluja. Rouva juoksi kauhuissaan
paikalle, hätäytyi hänkin, koki erottaa Hulaa, torui ja huusi. Siinä
oli iso hätä, kokonainen sota. Nyke oli valmis antamaan vaikka henkensä
Sissunsa pelastukseksi. Lopulta repesi Nyken housujen takapuoli
kokonaan Hulan hampaisiin, ja nytkös Hulalle riemu! Se loikki ja hyppi
ja heiiautteli sitä hampaissaan repsottavaa housuntakapuotusta ja
haukahteli aivan ilon vallassa.

Mutta selvittiin toki. Rouva siivoili parkuvaa mestaria.

"Herra siunaa!" päivitteli hän aivan menehtyneenä. Lopulta häntä
huvitti pojan omituinen, likainen olemus ja varsinkin sen nyt paljaana
paistava viaton takuus ja takana riippuva paidan "nenäliina". Saatuaan
itkevät lapsukaiset hieman tyynnytetyiksi hän työnteli mestarin paidan
helman jotenkuten housuihin, vei poikasen kotiinsa ja alkoi kysellä
Nyken oloja ja asioita. Aluksi se Nyke vierasti, mutta Sievä selitti:

"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä."

"Tämäkö?" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä "ättä" on
ja huudahti ihmeissään:

"Ässäkö se vain onkin!"

"Ättä!" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai
selville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke
altistui rouvan ystävyydestä kokonaan.

"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?" hellitteli rouva
Nyken puuhista huvitettuna.

"Titä", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.

"Herra siunaa!" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:

"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?"

"Niin", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja
helli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:

"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille
neuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan." Pikku
mestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin
tieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu
päätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku
apostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi.
Asia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä
Lapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan
viisasteli, arvellen:

"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän... Kun sen tuli ja osoitti,
semmoinen mestari, joka ei itse sitä taida", hän siinä työtä
tuhratessaan jutusti ja lisäsi:

"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa... Kun selvittää
senkin, jota ei taida."

Mutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot
lasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi
ynseili, aivan äkäili:

"Kukahan meistä sitten taitaa", ynseili hän ja jatkoi:

"Niinhän se aina mies... Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan
ja... aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota
silti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa", puheli hän kuin
miessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.

       *       *       *       *       *

Ja nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa
kohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut
hänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.

Mutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja
kun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista
ässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko
miessukuakin siinä yhdessä rysyssä.

"Mutta se on niin että", siunaili hän miessukua, "että mies ilmestyy
mieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä,
sillä... kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi."

Hän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla.
Nyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja
lujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi
siellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi
uhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen
kääntämään hellän huomionsa häneen.

Mutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.

"Antaa huutaa!" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet
lohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin
syötävä.

Kunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko,
semmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin
herttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos
itse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.

Ja silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin
olisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin
äkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi,
seisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin
apua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan
pelästyneenä.

Mutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa
asiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin.
Mutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin
hän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:

"Jamu haitee!"

Turhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt
hän jo aivan ärjäisi:

"No haitee kyllä Jamu!"

Ja silloin äiti huomasi, niiskautti.

"Pojan pahus!" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin
hellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran
vitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei
uskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä,
muljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi
kuohtuneena ja manaili:

"Minä jo arvelin... Että mitä se siitä Jamusta siinä!" Hän selosteli
sitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:

"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!... Kun toisen, niskaan
pahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!" Hän
soimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja
selitti:

"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn.
Kuten evankeliumi käskee." Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut,
mutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja
selittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi
ja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:

"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa... Niin että löydetään
oikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn."

Mutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille
oitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt
rangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan
murheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja
nureksi surullisena:

"Pienen viat ne aina rangaistaan... vaikka olisivat miten luonnollisia
ja tarpeellisia."

Mutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle
nureksivinansa. Hän jatkoi:

"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka
hetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että:
tottapahan se Herra armahtaa... Tai pannaan sitten sielunvihollisen
myttyyn ja sanotaan että... se se rötösti."

Hän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset,
lian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui,
rauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta
lupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja
hyvitteli:

"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu... Viisastuuhan Nyke?
Viisastuuko?"

"Viitattuu", lupasi nyyhkytyksiänsä lopetteleva pikku mestari
alttiisti, ja hänen oli nyt taas hyvä olla.

Ja niin aikoi elämä muutoinkin solua ennallaan. Kun kulkija taas
lähestyi Nykäsen taloa, näki hän Mestari Nyken seisoksivan entistäkin
pönäkämpänä talonsa rappusilla, johon näkyi koko maalaiselämän viaton
rauha, kuivamaan ripustettu hame, tuuleentuva riepumatto, tietä pitkin
taivaltava yksinäinen vaeltaja. Savu nousi ennallaan saunasta ja
riihestä, ja tuvassa tuoksuivat äidin makeat lämpimät.

Sillä äiti sai miehen. Pytty-Syyrakki rakenteli nyt ikiliikkujaansa
omassa vajassa, Mestari Nyken isintimänä. Heidän välinsä muodostuivat
nyt muuttuneissa oloissa hieman toisiksi, varsinkin kun Syyrakin mieltä
ja ajatuksia olivat muuttaneet ne pastorin puheet "korkeudessa
istujasta" ja "kuuluttajasta". Kina painui nyt hiljaisemmaksi, jopa
aivan äänettömäksi altajauhamiseksi, käyttääkseni Syyrakin omaa sanaa.

Niin. Sillä kun Mestari Nyke nyt uusissa oloissa yritteli vielä
iausuksia arvelujansa Syyrakin, ikämestarin töistä, niin tämä silloin
vain halveksuvasti, ne papin puheet mielessä, äänteii:

"Puhu vain... Sillä korkeampaasi sinä kuulutat."

Ja ties herra mitä tietä pikku mestari liekin saanut tiedon siitä, että
tuo kilpaileva mestari, Pytty-Syyrakki, alkaa käyttää hänen
kuulutustansa hyväksensä. Justiitta se näet oli kuullut ukon
kertoilevan pastorin niin puhuneeen, ja silloin hän Nykeänsä
hyvitelläkseen mielisteli ja kehoitti:

"Mutta nyt elä sano hänelle enää yhtään sanaa? Ethän sano?"

"En!" lupasi poikanen ja vaikeni siitä päivin uhalla, päätti kukistaa
ukon äänettömyydellä, kuten Israel päinvastoin kukisti Jerikon muurit
pasuunansa äänellä. Hän vain piti vihaisesti silmällä ukkoa, kierteli
alati sen läheisyydessä pulleana, äkäisenä, muljautteli vihaista
silmäystä hattulierin alta, yleensä altajauhoi. Siitä levisi tieto
kylälle. Lötjönen silloin puheli Nykestä:

"Ka sepä hänkin siitä vahingosta viisastui, niin että pani tukkoon
suun... Kun sitä ei tiedä mitä siitä tulisi", puheli hän laiskasti ja
sillä varsinaisella eli renkimiesviisaudellaan lisäsi:

"Sillä sana ei synny, vaan tehdään, niin että sitä ei ole tekijä varma
mikä siitä tulee... Kun sen tulemiseksi ei ole enkeli käynyt neitseen
tykönä."

Ja niin oli taas asiasta paljon uutta puhetta kylällä. Tämän
vaikenemisen vuoksi puhuttiin siis nyt Pytty-Syyrakista enemmän kuin
koskaan ennen. Hänestä puhuivat kaikki muut paitsi Nyke, joka
vaikenemisellansa kuoppaa kaivaessaan tuli nostaneeksi ukkoa kuusen
latvaan näkyville. Mutta hän vaikeni, vaikeni toivorikkaana ja
uhallakin, ja Lötjönen sanoi, että Nyke nyt tappaa tyhjällä.

Mutta kaikesta huolimatta Pytty-Syyrakki eli, sillä: "Huonossa
mestarissa ja laihassa kissassa on henki sitkeässä... Yhtä sitkeässä
kuin tärkeätoimisessa laihan kissan kukistajassa tappamishalu" --
puheli siitä asiasta renkimies Lötjöuen taas sitä varsinaista eli
renkimiesviisauttansa, enkä minä tiedä, olisiko edullisempaa se
sovelluttaa vaiko olla sovelluttamatta meihin hyviin mestareihin ja
meidän sitkeäaatteisiin kissankukistajiimme.

Mutta muuttunut hän, Pytty-Syyrakki, tosin hieman oli, jopa paljonkin
muuttunut pastorin puheiden ja arvoasemansa takia. Ei hän nyt enää
puhunut pojintimallensa erin sen mestariarvoa alentavia, vaan puheli:

"Minä olen Herran avulla oppinut säästämään sanojani lähimmäisen
suhteen", ja lisäili:

"Sillä miehelle on pahinta pippuria oikea tieto itsestänsä."

Säälistä pojintimaansa kohtaan hän siis siitä nyt vaikeni, sitä hän
tarkoitti. Samoin hän oli, ja taaskin suureksi osaksi pastorin puheiden
johdosta, hieman muuttanut mieltänsä uskonopissakin ja kaikessa, sillä
hän koki olla pastorille mieliksi jo pelkästä kiitollisuudesta. Nyt hän
jo osaksi saarnaili, varovasti tosin ja itse asiassa pojintimaansa
altajauhaaksensa, teon todistusta vastaan. Tänäänkin oli seurat, ja hän
saarnasi, puhui:

"Sillä tosin teon todistus on aina oikea, mutta se voi myös olla meille
vaarallinen vierasmies, sillä se voi todistaa sekä vastaan että myötä."
Se oli hyvin vakava saarna. Harvoin oli Syyrakki niin syvällisen
vakaalla äänellä saarnannut. Hän puhui hengen uudistuksesta ja jatkoi:

"Sillä me puhumme omaamme, mutta teon todistus profeteeraa itsensä
kautta ja todistaa ainoastaan sen, että meillä ihmisillä on suu
viisaampi kuin käsi ja pää. Niin että huokiampi on olla profeetta
sanoissa kuin teoissa." Ja niin pitkälti, hartaasti ja vakaasti. Eivät
ne kuulijat tosin tienneet mitä hän sillä tarkoitti. Mestari Nykenkö
teon todistusta vaiko omaansa tai sitten kaikkia yleensä, tai ei mitään
erityistä. Mutta he altistuivat sillekin saarnalle ja heillä oli
rauhaisa ja hyvä olo, ja renki Lötjönen arveli, että se saarna teon
todistuksesta soveltui Syyrakin ikiliikkujaankin, ja sanoi:

"Viisauden, ollakseen oikeaa viisautta, pitää varoa, ettei joutuisi
teolla todistamaan." Ei hän sillä kyllä ketään varoittanut eikä sitä
erin tosissaan puhunut, mutta sanoi vain muutoin, käyttääksensä taaskin
sitä varsinaista eli renkimiehen viisautta.

Mutta mestarin henki ei ollut onneksi lakannut kummastakaan, ei Nykestä
eikä Syyrakista. Aina vain pihisi pientä kinaa, kun Nyke lausuili
arvelujansa, mutta se meni jo elämän särpimenä.

Ja tänään sitten tapahtui ratkaiseva käänne Syyrakin ikiliikkujan
kohtalossa. Talon silppukoneeseen tarvittiin uusi n.s. huimapyörä, ja
kun ei ollut aikaa sitä tehdä ja ikiliikkujassa oli eräs siihen
tarpeeseen sopiva pyörä, niin ukko päätti sen irroittaa ja asettaa
silppukoneeseen. Niin alkoi ikiliikkuja pala palalta ikuisen
liikuntonsa maailman suuressa taloudessa, ja toiset arvelivat, että se
oli tuon samaisen ikiliikkujan ulkonaisen olemuksen lopun alku.

Sitä pyörää ukko nyt irroitteli, ja Nyke ja Virsu-Taavetti katselivat
menoa. Virsu-Taavetti silloin arveli Syyrakin mieliksi sen liikkujasta:

"On se hyvästi ajateltu ja tehty värkki... Kun vain Herra voiman
lainaa, niin ei siinä puutteellisuus näy!"

Mutta silloin puhkesi Nyke, jätti tyhjällä tappamisen, sai hengen ja
puhelahjan. Lötjösen sanojen mukaan hänelle tuli nyt suuvahinko, sillä
kehumisista kateellisena hän nyt sittenkin väitti vastaan ilmoittaen:

"Eipät ole hyvätti tehty." Ei Syyrakki häneen nyt suuttunut, mutta
nyreytyi kuitenkin ja kysyi:

"No mitenkäs sen sitten pitäisi olla tehty? Että se olisi puutteeton?"

Ja silloin lopultakin Mestari Nyke lausui siinä isänsä konnulla sen
saman viisauden, jota hän oli lähtenyt sanomaan kaikessa maailmassa
silloin kun sylkäisi isänsä konnulle. Hattu syvällä päässä, pönäkkänä,
kädet housuntaskuissa seisten hän mestarin tietoisuudella tyhjensi
yhdellä iskulla kaiken profeetallisen viisauden, lausui ainoan oikean
viisauden ja neuvon sanan, sanan, jota enempää ei neuvo ole voinut
koskaan lausua. Hän lausui pönäkkänä:

"Te pitää olla tehty toitella tavalla."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mestari Nyke - Romaani, merkkiteos" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.