Title: Kruunu ja okaita - Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809
Author: Trolle, Henrik af
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kruunu ja okaita - Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809" ***


KRUUNU JA OKAITA

Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809


Kirj.

H. af TROLLE

Suomentanut Lauri P.



Helsingissä 1886,
G. W. Edlund'in kustannuksella.

Helsingissä,
J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.



SISÄLTÖ:

Johdanto

     I. Maanpakolainen
    II. Kasvot ikkunassa
   III. Paras kaikista suosituslauseista
    IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua
     V. Neiti Brahelinnassa
    VI. Kunnianpäivä Siikajoella
   VII. Kullan voima. Vehkeilyjä
  VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies
    IX. Sanansaattaja
     X. Esteitä matkalla
    XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva
        ja rekatti valloittavat sen takaisin
   XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä
  XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua
   XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa
        saada aikoihin
    XV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yöllä
   XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle
  XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa
        ja jättää tämän murheenlaakson
 XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on,
        ett'ei kenkään ota kruunuasi
   XIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä.
        Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan
    XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö.
        Kruunu ja Okaita.



JOHDANTO.


Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli
Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja
vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut
sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja _Ruotsin_ kanssa. Sodan punainen
liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin
ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa
kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000
miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin
ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman
kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos
Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen
taas vetäytynyt takaisin -- jo ennen Blücheriä -- ja kulkenut
Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna
ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä
tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin
joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä,
jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä
valitessa.

Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin
sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän
yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista,
kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä
ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä
sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja
Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin
viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen
oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, _kunnes Napoleon
kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta_, ei kaikista valtioistansa enää
ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä
pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri,
kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei
tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti
hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon
hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen
alkuunpaneminen.

Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti
keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista _Tilsitissä_, joka
kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien
keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset
asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan
ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen
keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista,
jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän
antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä
maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin _ranskalais-venäläiseksi
ystävyyden liitoksi!_ Maa, joka suurella vallankumouksellansa
tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät
toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä
se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi;
keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä
katkerin vihollisuus.

Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi
_salaista_ välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska
ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan
ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin
olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin
ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin
olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan,
ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko
keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja
_Ruotsia_ vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa
_Suomen_ Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko
maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen
Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä
tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla
sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen
Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se
menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen
tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään
kurjuuteen.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti,
kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan
kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan,
asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti
englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta
englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa,
pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan
rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä
teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten
Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki
Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti
mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa;
tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja
pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen
sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin
linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa
Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.

Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin
välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin
Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät
suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa
Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja
käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa
julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska
kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa
Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan
vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa,
johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la
Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja
Seelantiin.

Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema
sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet
tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen
aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika
useihin historiallisiin selvityksiin.



ENSIMÄINEN LUKU.

Maanpakolainen.


Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen
läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa
asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani
oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen
onnettomaan sotaan Suomessa 1741--1742, että myöskin tuohon paljon
kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja
kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.

Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja
arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden
näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä
liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän
vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja
ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle
tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä
maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi
maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen
nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.

Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista
oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa
Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja
kunniamerkit.

Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen
rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva,
Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja
1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali
Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän
upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa
kultamitalin eli miekanritariston tähden.

Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: _Taavetti Koiskinen_.

Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli
viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla,
jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin
luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston
tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja
miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen
rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en
voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan
ja niistä minä _en koskaan_ luovu."

Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa
rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi
täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan
käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen,
jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen
tuimalla äänellä:

"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" --

"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa,
rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen
niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta",
lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä
kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista
lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen
kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon
hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja
myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että
olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."

Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka
hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista
armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan
tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja
Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän
pois upseeriensa kanssa.

Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.

Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan
eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin
viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä
suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se
vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen
häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka
häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat
kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen
onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota
hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo
vaikuttavan häneen.

Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää
tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan
paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän
huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja
valuivat poskille.

"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin
palaavan ja kysyy _häntä_", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa
jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän
täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon
hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen
rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin.
Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole --
_poikaa_!"

Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä
enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan.
Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen
kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan
mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista
kuvaa.

"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty!
Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut
maahan!"

Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa
poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja,
suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten
rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren
vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa
sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä
voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen
ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja
kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.

Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen
ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat
oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan
hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi
tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja
älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan
ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli
hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin
tehtäviin.

Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja
vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin,
joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja
mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli
hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.

Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla
palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan
joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että
yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous
ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän
katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli
suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko
Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta
aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja
kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten
joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän
yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi
tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen
eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli
kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten.
Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia
henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra
Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri
Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä
oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut
vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu
selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli
tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle
sopimusta hieromaan.

Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi
ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana
rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen
luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen
kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa,
antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava
hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin
ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin
suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän
helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle,
hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin:
kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman
lopettamiseen.

Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut
mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo
maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja
vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja
kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu
hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon
korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa,
jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä.
Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat,
tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja
loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus
ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän
kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi
estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan
rakkautensa.

Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen
pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä
rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin
taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä
antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn
tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät
loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan
rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä
tavoin petturiksi.

Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen
sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä
Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon
upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä
vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja
selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit
kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen
nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät
kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin
mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja
rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa
matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas,
mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin,
kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten
hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa;
Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat
Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli
tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick,
Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että
he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von
Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen
kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan
tuomiotansa.

Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka
etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja
häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän
voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli
syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli
kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki
kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa
nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin.
Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi
parantaa. --

Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja
sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.

Hän nousi ylös ja lausui:

"Huomenna matkustan minä kotia. _Yksin_ tulen minä taas vaimoni luo
antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja
unhotamme että meillä on ollut -- poika."

"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi
rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä
uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää
häntä luotanne."

Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran
surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se
oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli
rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun
poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan
velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän,
sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni
sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä".
Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita,
jotka saivat _hänen_ luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä,
sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita
sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."

Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen
ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.

"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.

"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.

"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.

"Ja se kuuluu?"

"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi
tuomioni _ikuiseksi maanpakolaisuudeksi_."

"Pyysitkö sinä tätä armoa?"

"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni,
joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri
ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään
ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."

"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen... "Sinä olet
tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En
tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle
armollinen!"

Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä
rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava
näky.

"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä
yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo,
josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"

"Kaksi päivää sitte."

"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä.
Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten
jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä
ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle
hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta
pikemmin pääsemme täältä sen parempi".

Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen
palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd
onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset
matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti
Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat
pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa
ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän
oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut.
Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja
poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.

Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat
matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin
kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten.
Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin
ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä
kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää
juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo
muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan
muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen,
näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän
vanhentunut. --

Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen
sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi.
Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu
ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle
nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi.
Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla;
urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus
hävinnyt.

Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.

"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon
minä toivon sinun suoraan vastaavan."

"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".

"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"

Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli
Jägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina
Jägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.

"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla
äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt
saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä
ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."

"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi
pojan kasvoihin.

"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle
tervehdykseni ja jätin talon".

"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus,
välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu
hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään
hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet
alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena
aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".

"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia,
että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti
Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole
koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut
häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä
aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."

"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen,
"mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen
sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt
tulevaisuudestasi?"

"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun
ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen
ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä
kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi",
vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juuri _etsiä_ kuolemaa,
kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja
hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun
pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja
ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa,
mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata
sen mitä oli rikkonut."

"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa,
johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena.
"Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin
punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa,
vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja
voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan
teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä
sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja
anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."

"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi
isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin
kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi.
Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän
on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla
Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen
metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on
paras todistus siitä."

"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi
nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"

Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat
seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon
rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja
lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät
muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille
luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen
viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä
niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen
synkkämielisillä katselmuksilla.

"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi
maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan
enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi,
vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani
kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan
sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja
'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen,
saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse --
muisto."

"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit
sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän
perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka
ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä
poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä.
Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet
kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään
asti, oi, mikä katkera kohtalo!"

"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi
murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies.
"Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."

"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää
valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni.
Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."

Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja
syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan
päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan
auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi
yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen
osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.

"_Meidän kotomme_!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"

Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.

"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän
liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu
pesäänsä."

Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa.
Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen
viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se
raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen
poikaansa tervetulleiksi.

"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui
Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään... "Kiiruhda nyt
emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."

Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se
takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen,
jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja
tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria
Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä,
korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä
silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä,
niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.

Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte
poikaansa.

"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa
palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja
terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas
poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli
mikä vaivaa sinua?"

"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi
nuori Koiskinen.

Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut
oivallisen illallispöydän ympärille.

"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen
tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty
ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."

"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää
niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen
teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin
hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn
mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä
ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."

Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.

"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä
rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta,
tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut
rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden
elämää, mutta se onkin ainoan poikani."

En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä
näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin.
Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta
hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja
poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot
olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi
matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi
vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan
ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän
tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen
oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin
suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä
maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.

Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului
pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön
ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään.
Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona
loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä
y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä
pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä
loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja
lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla
sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän
loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa
kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata
sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja
käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.

Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa
lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan,
jossa palvelijat asuivat.

"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot
teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä
lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä
kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon
kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja
ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla
ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.

"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen,
joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"

"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne
alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme
puutetta."

Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta
nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.

"Vaimo", vastasi hän.

"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"

"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa
ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja
meillä ei ole syötävää."

Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen
oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.

Hän kääntyi taaskin tyttöön.

"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä
minulle pienen palveluksen."

"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."

Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.

"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille,
asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen
hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä
olen sinulle antanut?"

"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi
tyttö.

Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti
piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut,
tuli heidän luoksensa.

"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia,
teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa
tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."

Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi
muutamia epäselviä sanoja.

"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja
Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän.
"Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan
hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden
jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä.
Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä
juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita
kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja
onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet
juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja
antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi
hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."

Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja
ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli
tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon
hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen
asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi
pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja
jätti kiiruusti huoneen.

Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän
vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä
kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin
uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja
kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle
olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä
katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies
oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon
säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja
metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä
joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "_hyvästi_" kuului
heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi!
hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä.
Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli
joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin,
ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä
huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.

"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.
"Jumala olkoon hänelle armollinen!"

"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua
nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta.
Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on
tapahtunut?"

"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "_Häntä_
säästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää
meidän yhdessä kärsiä ja -- toivoa!"



TOINEN LUKU

Kasvot ikkunassa.


Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten
kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut
usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin
Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan
jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen
ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut,
vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu
tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan,
ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi
tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu
tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät
Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut
mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän
aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla
valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat
himonneet.

Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään
sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat
päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi
_Buxhövden_ ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti,
kreivi _Tutschkov_, kreivi _Kamenski_ ja ruhtinas _Bagration_, jotka
kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa
Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies
ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan
isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan
valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa
yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin
antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan,
että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden
tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan
sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti
myövä kunniansa.

"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa
Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina
pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan
ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen
suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun
halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti
af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt
Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa.
Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli
pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta
paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas
osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja
Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi
kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000
miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla
keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille.
Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä
kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä
Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien
vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon
hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto,
joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin
johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja
kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle.
Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita
saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat
valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin
yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan
rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla
vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli.
Odotettiin vaan kuninkaan käskyä -- mutta turhaan. 16,000 venäläistä
oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi
Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin
johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä
pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi
ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa
upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset
olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut
johtajana Taavetti eli Jonathan. -- -- --

Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja
lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa
huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen
mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet
valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja
kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta
vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia,
joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet,
vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.

Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin
kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen
puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja
rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.

Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi
näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen
voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät,
ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja
osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan
oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt
valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi
suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka
häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen
surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi.
Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat
hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.

Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli
jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän
oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja
seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän
näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista
taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että
hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen
perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa
upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta
vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää,
Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen,
kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis
Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä
tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat
maailmaa.

Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan
sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte
tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut
kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja
tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän
hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki
tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta.
"Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä.
Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."

"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole
enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha
hänelle!"

Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin
äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat
aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa
tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli
kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.

Niin oli vuosia tullut ja mennyt. _Aika_, tuo suuri lääkäri oli
vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema
kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon
kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.

Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.
Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse
Koiskinen tarkasteli sapelinsa terää.

"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa
halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja
näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea,
jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain
lähdemme."

"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi
Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun
te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja
moskovalaiset suinpäin pakenivat."

"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää",
vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä
taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa
istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina
Kemistä mereen asti."

"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi
panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui
kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha
ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi
sen kestävyyttä?"

"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen
valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin.
"Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun
70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään
heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat
raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on
uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä
käteni väsy miekan käyttämisestä."

"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on
moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui
kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"

"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen
puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi
vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä
hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä
suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät
kaikki."

"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän
olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen,
mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"

Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli
tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää
ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun,
luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin
pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.

"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä
leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen
tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin
ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma.
Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku
venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi
jotakin."

Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään
näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului
joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien
pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi
kirkkaassa kuutamossa.

"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee
hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota
entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto
ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea
matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät
ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."

"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen
pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa
sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta
varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti
kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."

"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta
luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä
joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo
tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen
muonasäiliöihin avoinna."

Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen
ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot
kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään
ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi
hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He
yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen _näky_ antoi aihetta moniin
kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan
kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden
kanssa.

Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja
Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan
kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä
Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui
kirkkoherra:

"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut
luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen
ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa
tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen
tavoin pesen minä käteni."

"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi
Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan
Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja
vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen,
joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko
puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne
olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."

Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi,
muuta ei hän voinut sanoa.

Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä.
Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos
vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja",
sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja
heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä
ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon
vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät
jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja
olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen
istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke
päästäkseni pienistä vammoista."

Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella
satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen
jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset
jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi
kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan
hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen
vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt
enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan
vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri
lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan
ystäväänsä rekeen.

"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme
nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme",
lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa,
sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän
eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta
vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."

Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin,
tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan,
jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi
kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.

       *       *       *       *       *

Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen
kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen
ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella
tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka
oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi,
sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden
täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja
sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin
ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan
hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla
ystävällisillä sanoilla.

Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha,
vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä
ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa
vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi
kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja
miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean
otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun
merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli
tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja
saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta,
ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa
oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa
pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada
tahtonsa täytetyksi.

Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä
kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten
puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla
vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten,
ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu.
Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla
varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin
ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan
pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja
tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui
kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea
karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an
alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä
peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut
ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta
ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis
kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin
Suomen sotaväessä.

Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että
hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat
korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön
ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli
kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä
kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen,
samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta
valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko
näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi
puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät
loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.

Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa
ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties
kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi
kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan
Pohjola voipi tarjota.

"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti
ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka
hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan
sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän
maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta
ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja
afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta
ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."

Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä
muutamia minuutteja.

"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa,
jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle",
sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne
sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."

Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut
muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.

Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä
taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän
suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet
kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa
keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset.
Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä
ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota.
Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen
luoksensa.

"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen
matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."

"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään
eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta
kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa
ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet
hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset
viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän
kintereissänsä."

"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen
ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja
kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä
rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja
heidän miehensä?"

"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa
ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja
reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri
joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian
loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia
tunne."

"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että
ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi
hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon
kernaasti varastetuksi."

"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.

"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen
melkein vihaisena.

"Onhan meillä niitä, mutta..."

"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen
talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."

Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän
kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he
kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.

"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"

"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me
kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan
lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."

"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella
äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa
ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän
asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja
joutusasti ja voitto on meidän."

Talonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja
käski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte
otti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni
kestikievarihuoneesen.

Kapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse
kestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään
pöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen.
Odottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa,
tyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille
aamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos
isäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä
ruotsiksi että suomeksi.

Matkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa
ja ruukun olutta.

"Olen matkustanut koko yön", sanoi hän, "ja hyvä aamiainen maistuisi
erittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni,
minulla on kiire."

"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin",
sanoi isäntä hiljaisella äänellä. "Piru lähetti tänne illalla
vieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin.
Minä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?"

"Te valehtelette mies", lausui muukalainen ja katsoi terävästi
isäntään. "Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?"

"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän
'Ylhäisyyksillensä'", vastasi isäntä perin hiljaa. "Pappilasta
on minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään
aamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista.
Kuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!"

Viereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti
Lokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan
mitä heidän "Ylhäisyytensä" käskivät.

Matkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä,
purskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.

"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan
ja nauretaan", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. "Olette paksu
ja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne,
mutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia."

Pöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama
oli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla,
ikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin
sääriensä välistä.

"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin", sanoi hän vähän
sorahtavalla äänellä. "Ajattelen näet, että kun molemmat olemme
nälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me
hyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin
ijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?"

"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne
pappilasta tuodut viiniputellit", sanoi ratsastaja ystävällisellä
äänellä. "Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen
pitää yksinäni."

"Se ei ole oikeudenmukaista", sanoi paksu mies, "eikä myöskään
kansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me
otamme yhden heistä kumpikin".

"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni
vapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko
Suomen sotaväessä", vastasi ratsastaja, "ja kaksi venäläistä
vangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse
sitä tahdon teille sanoa, että nimeni on _Kustaa Ranck_, Kutajan
kartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä
pistoolia että miekkaa."

"Minun nimeni on _Roth_, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin
rykmenttiä", sanoi paksu mies, "ja voin kehua samasta taidosta kuin
tekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja
siinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne.
Olisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin
saavani olla mukana leikissä."

"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena
kasakkain tappamista", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla
sopimuksensa talonpoikien kanssa. "Nyt luultavasti jo talonpoikamme
ovat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on
voitto varma."

"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne", sanoi
vääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä.
"Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että
teidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos
olisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä
ja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen."

Hän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan
vieraillensa, että pöytä oli katettu.

Ranck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn
pistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa
viholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat
upseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle
ja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti
aseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:

"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista,
sillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne
luo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa
kummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne
heti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme."

Huoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.
Aseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.
Kohtaus oli heille aivan odottamatoin.

"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele", sanoi toinen
upseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis
ampumaan. "Teidän käytöksenne on epäritarillista."

"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne", sanoi Ranck
kiivastuneena. "Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien
talonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa,
teidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi
tästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte
sitomaan nämä herrat."

Tämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi
kuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa
takaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa
itsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän
otsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja
katsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle
aamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut
juoda molempien vankiensa maljaa. "Dobra" [Hyvä], sanoi yksi
upseereista ilkeästi nauraen, "toisen kerran tulee meidän vuoromme
kiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!"

Ranck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto
estivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen
uutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut
ja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista
iskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti
vartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi
venäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän
miehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti,
niin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.

Ranck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka
hyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä,
ja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta,
mikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin
vahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin
talonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.

Vasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin
neuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut
asiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan
siellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt
saatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa
joukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan.
Kuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka
vangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue
läksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä
hevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin
ja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.

"Odottakaa, herrani!" huusi hän. "Minun pitää välttämättömästi puhua
teidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!"

Ranck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja
piiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck
matkueen kanssa näkymättömissä.

"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään", mumisi
Koiskinen yksinänsä. "Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva,
sen voin vaikka vannoa."

Vanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut.
Iloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja
suurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha
Koiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui
ikkunasta näkemistänsä kasvoista.



KOLMAS LUKU.

Paras kaikista suosituslauseista.


Kun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin,
Hämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä
pohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa
vihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi
ja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä
päällikkyyttä vastaan.

"Meitä vaan viekotellaan", huusivat sotamiehet. "Me emme tahdo enää
peräytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä
häväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa."

Heille vastattiin:

"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa
vihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat
Uudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin
tyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin
johdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz,
jonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi,
silloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin
pataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin.
Okeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella
estänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja
seuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa."

Sotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.

Venäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja
niinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä
Rothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi
Ranckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta
tuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä
vastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle
toimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa,
joka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.

Päälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin
tarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit
sinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta.
Ranck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka
venäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi
hän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla
mainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä "ylhäisyyksiltä" oli
mennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä
kurkkua onnistuneelle kujeelle.

Kaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha,
kunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa
tullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo
sodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista
järjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän,
jos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen
Ruotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista
puolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko
Hämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon
viisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus
meni myttyyn saamme edempänä nähdä.

"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?" kysyi
kenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. "Urhoollisuuden
mitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu
todellisesta ansiosta."

"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen
vuoksi en voi sitä vastaanottaa", sanoi Ranck teeskentelemättömällä
arvoisuudella. "Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra
kenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni."

"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne
täyttäminen, niin mielelläni teen sen", vastasi kenraali
ystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen
kunnioittamistansa.

"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen
sotaväkeen", lausui Ranck. "Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen
ja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä
tarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on
kehottanut minua tulemaan leiriin."

Kenraali katsoi suopeasti häneen. -- Selvästi näkyi, että hän oli
mieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:

"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat
tervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat.
Mihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö
kieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti
esittäneet itsenne?"

"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin
_henkivartija-pataljoonassa_, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on
hyvä nimi ja siinä on mainio palvella."

Kenraali hymyili.

"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne", lausui hän painolla.
"Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin
kaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta
näihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla
on päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne
ovat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan
urhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista
miehistä."

"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita
tämän kunnian", vastasi Ranck tulisesti, "ja olkaa vakuutettu, Herra
Kenraali, että pidän pyhänä lupaukseni."

"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt
majuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle.
Tavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on
hyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan."

Ranck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä
mutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta
kenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän
huomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä
rykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen
hyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.

Kenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit
tutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs
vasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.

"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka
ovat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä
saapuneet", vastasi kenraali. "Antakaa upseerin tulla sisään."

Jonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi
kenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:

"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa
kunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata", lausui
Klercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. "Usein olen puhunut
sinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en
uskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja
kylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle."

Koiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin
ja asettunut selin puhuviin.

"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni
vapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa",
vastasi Koiskinen. "Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen
ratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin
mukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon
hartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis
raudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse
kuolemakin kunnioittaa meitä."

"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin
tarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä.
Tarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä
enemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan
vaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä."

"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata", vastasi Koiskinen.
"Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta
myös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte
meille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin."

Koiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa
hän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa
keskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta
korviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.

"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme",
lausui kenraali lopuksi. "Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan
rykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä
keräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista
järjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme
toisiamme."

Ranck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas
huoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd.
Kenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon
kauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa,
sekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin
henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa
iloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet
rohkeiden urhoinsa riveihin.

Majuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies,
kiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä
kantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä
majuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli
esittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet _korpraaliksi_
henkivartija-pataljoonaan.

Ranck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla.
Korpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin
oli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta
huomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät
huomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi
kenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.

Ranck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin
Koiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut
huomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä
seisattui hänen sivullensa.

"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen", sanoi
vanha upseeri liikutettuna, "kysymyksen, johon toivoisin teidän
vastaavan."

Näitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen
satulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän
vastasi:

"Kysykää, herra, tehkää hyvin."

"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on
Kymin joen länsirannalla?" kysyi Koiskinen.

"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut
aivan vastakkaista suuntaa", vastasi Ranck vakaasti.

"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien
varrella", lausui Koiskinen. "Minä näin itse teidän, kun läksitte
kestikievaritalosta."

"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan
käsillä", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. "Kun
tiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta
olisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin
väärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä
vähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä
yötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin."

"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa",
lausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. "Suokaa anteeksi
vanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne."

Ranck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti
kiireesti talosta.

Kun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.

"No, kuinka kävi asianne?" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.

"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin
korpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä", vastasi
Ranck. "Se oli kumminkin jotakin."

"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi", sanoi Roth
myhäillen. "Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee.
Tappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin.
Mutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha
palvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä
kynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee
hänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee
tarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla."

Ranck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.

"Mitä uutta?" kysyi hän.

"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä
venäläisiä meidän läheisyydessä", vastasi Roth. "Mutta luultavasti on
se vaan väärä huhu."

"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on,
jos he antavat meidän olla hätyyttämättä", vastasi Ranck. "Huomenna
lähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani."

"Sitte seuraan teitä", vastasi Roth. "Neljä silmää näkevät aina
paremmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun
mieleeni."

"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani", lausui Ranck. "Meidän
pitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua
hevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka
kuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää
minun hankkia itselleni."

Teltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän
puheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.

"Se on Smäll, joka huutaa", sanoi Roth. "Mitä on tekeillä? Hän on
vahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta.
Meidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu."

He kiiruhtivat ulos teltasta.

Kun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja
miten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi
häntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti
ja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.

Silmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen
uhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti
sapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme
kertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi
sen kau'aksi taaksensa.

"Koira", karjui upseeri, "tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos
et tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on
vapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni
väliin."

"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin
upseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti", vastasi Ranck
vihasta hehkuen. "Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat
tekemistä minun kanssani."

Jättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä,
jotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri
joukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli
kokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös
ja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli
sivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti
seisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt
hänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.

Sotamiehet murisivat tyytymättöminä.

"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan", huusivat he. "Paleltua
ja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin
rääkätä."

Fleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän
lyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä
vältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin
päälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui
maahan.

"Bravo", huusivat sotamiehet. "Se oli suomalainen isku, joka vältti.
Pidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu."

Fleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja
antoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.

"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?" huusi hän Ranckille, joka
vastasi:

"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin
henkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen."

"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka
olette tehneet päälliköllenne", huusi Fleming vihan vimmassa.

"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä
on rohkeutta mitellä miekkaa kanssani", vastasi Ranck ylpeästi.
"Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu
minun vaatimukseeni, olette kurja raukka."

Sotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.

"Minä en taistele alhaisempani kanssa", vastasi Fleming kalpeana
vihasta. "Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte
piiskuri."

"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle",
huusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. "Kyllä minä asetan
ylpeytenne eli menetän henkeni."

Hän ja Roth menivät telttaan.

"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia",
sanoi vääpeli. "Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja
huimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä
seikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista
ei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä
ei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta
pahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset
lapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta
korpilta."

"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle
tapauksen", lausui Ranck. "Se on välttämätöin ennenkuin Fleming
ennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä
kaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja
sitä ei saa rikkoa."

"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa
häntä siihen", vastasi Roth, "sillä upseerien kuntatunne ei
myönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta,
ett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän
onnistumistanne."

Ranck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt
pukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui
kauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin
palvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.

"Anna hänen tulla", lausui majuri.

Ranck astui sisään.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Eek ystävällisesti. "Jos ehkä
olette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän
vastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte
liikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta."

Ranck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti
hänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat
ja totisen näköiset.

"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni",
lopetti Ranck kertomuksensa. "Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän
apuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja
oikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta."

"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään",
vastasi majuri. "Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten
rivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on
luultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa,
ett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt
aivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en
tiedä millä teitä auttaisin."

"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri
antamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut",
vastasi Ranck harmissansa. "Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen
marsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat
kaikki kansalaisia."

"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan
toisellainen", vastasi majuri. "Jos olisitte yhdenarvoinen, niin
varmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne."

Ranck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen
kalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.

"Herra majuri", lausui vihdoin Ranck, "minulla olisi salaisuus
uskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee
johonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen
luottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla."

"Ja se on?" kysyi majuri.

"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä
uskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä,
puhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena
yksinänne."

"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä", vastasi Eek käsi sydämellä.

Ranck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa
ja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin
luo ja kuiskasi:

"Mitä tämä merkitsee?"

Ranck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä
varustettua paperia.

"Olkaa hyvä ja lukekaa", sanoi hän.

Eek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen
kasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi
paperit takaisin.

"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle
hyvitystä?" kysyi Ranck.

"Ei, herrani", vastasi Eek, ja kumarsi taas. "Minä voin
kunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen
vertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen
jälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun
kanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?"

"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja
osanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos
en kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä
sotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?"

"Hyvin kernaasti, mutta herra eves..."

"Mitä, johan unhotitte lupauksenne", lausui Ranck hymyillen. "Mitä
olette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä
olette lukeneet, pitää olla unhotettu."

"Tapahtukoon tahtonne", vastasi majuri. "En pyydäkkään selvityksiä
menettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään
vapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse
tulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi
ja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt."

He sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck
tuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja.
Jättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se
nyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.

"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?"
lausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. "Semmoista
ruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!"

"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian
tulevat kostetuksi", vastasi Ranck. "Ehkä tämän kivun ja tuskan
antaja ei jää itsekään osattomaksi."

"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?" kysyi Roth.

"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa
asian."

"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte
olevan", lausui Roth hyvin kummastuneena. "Jos se taistelu tulee
toimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!"

Vähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen,
jonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:

    'Herrani!

    Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu
    huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla
    Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän
    todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika
    on määrätty kello 11:sta.

                               Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'

"Taavetti Koiskinen", mumisi Ranck. "Miksi valitsi hän juuri hänen.
Joko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas
minun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu."
Hän ojensi kirjeen Rothille. "Lukekaa", sanoi hän, "ja sanokaa sitte,
olenko pitänyt sanani eli en."

Roth luki ja antoi kirjeen takaisin.

"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän
salaisuutenani", lausui vääpeli. "Te olette loitsumestari, hyvä
korpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte
häneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase
hänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?"

Ranck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin
sanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon;
sapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää
vietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi
kirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja
toinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck
taskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos
hän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.

"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin
epäilette taistelun päättymisestä", lausui vääpeli, "ei sentähden,
että epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän
kestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat
rajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren
joukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa
ja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut
kylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan
oli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta
vaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming
Wenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi
syyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet
vahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni
Tigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus
tuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen
ja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota
alkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut
sotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä
minun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi
oikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin."

"Kyllä koetan parastani", vastasi Ranck levolle mennessään.
"Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään.
Vihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein
mahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin
paljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää
telttojamme tulisilla kanuunankuulilla."

Kun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan
pöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle
tuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen
kasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli
kiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän
virkkaisi mitään.

"Ihme ja kumma", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta
korista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia.
"Ihme ja kumma", kertoi hän, "onko Smäll jo niin parantunut, että on
voinut olla ulkona varastamassa näin varhain?"

Roth kohautti olkapäitään.

"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi
liikuttaa käsiään eikä jalkojaan", vastasi vääpeli, "ja sentähden
hänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne
majuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen _korpraalille_. Hän
tietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja
ruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat
paleltuvat jääpalasiksi."

"Sepä oli ystävällinen teko", lausui Ranck. "Majuri Eek on miesten
mies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää."

"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta
myös hänen vastakohtiansakin", vastasi Ranck. "Ajan henki on vielä
semmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää
virheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta
kylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne
onnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä
Karkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan."

Ranck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän
tunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut
vielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava
sijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.

He lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth
ruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen
saaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa
kunnossa.

Kaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli
Hämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen
ohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat
olivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia
repaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa
palelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa.
Klercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta
apuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa
oli taisteleminen välttämätöin.

Kun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut
muita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia
maantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja
Ranckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli
musta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti
häntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan
vastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri
ja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja
tämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti
vanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja,
jotka eivät sen enempää merkinneet.

Todistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi
tuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä
hyväksynyt.

Koiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:

"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään,
niin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat
yhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa
ja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee
hiuskarvankin."

Ranck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen
Flemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti
hänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä
miellyttänyt.

"Jos hän pelkää, on hän hukassa", mumisi vanhus itsekseen. "Hänen
vastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus
ja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa."

Molemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet
alaslaskettuina.

"Ennenkuin alotan taistelun", lausui Fleming, "toivon, että herra
majuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa,
että tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani,
jos taistelen hänen kanssansa."

"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan
uskollisuudella ja kunnialla", vastasi majuri kovalla äänellä.

"Sitte alotamme taistelun", lausui Fleming.

Todistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät
sapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa
aikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä,
niin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti
hän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko
sukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä
taistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin
tiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien
käsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä
huusi hän:

"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan
olkanne!"

Ranck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi
vihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se
ennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä
haava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.

Koiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:

"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs
toinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta
huomaan erehtyneeni."

Haavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri
ja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut
kuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää
vastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa
uudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis
täyttämään milloin hyvänsä.

Kun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:

"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta,
jonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua
voittamaan."

Koiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli
antanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin
miekkailija-opettajan nimen.

"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden", vastasi Ranck hymyillen,
"ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni
kanssa aseen käyttämistä." Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti
siitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.

"Onnittelen teitä asian päättymiseen", vastasi majuri.
"Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne
henkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa
loikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen
henkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän
kuin johonkuhun muuhunkin paikkaan."

Mutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse
lääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa
läsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja
kova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan
liikkeessä.

"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja
tunkeutuu kaupunkiin", huusi majuri. "Nopeasti tielle, hyvät herrat."

Hän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä
vaan kuului ampuminen.

Hämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen
odotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se
tulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli
aamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston
kanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet
hänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: "seis! rynnätkää!"
jonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän
ratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin
takaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia
supistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti:
olkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä
tarkempaa vaaria kuin tähän asti.

Kulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta
kaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia
arveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies
hän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman
arvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen
upseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut.
Hän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon
salaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin
puoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:

"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä
tunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa
hyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla
on sanottavaa."

"Hm! kummallista tämä on", mumisi Koiskinen itsekseen. "Kasvot
Pulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja
vartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen
lapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on
minun vaikea saada päästäni."



NELJÄS LUKU.

Kaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.


Suurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut
Hämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa
vihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja
taistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää
ivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä.
Kaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä,
jolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.

Niin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo
muuttuva suruksi ja kirouksiksi.

Maaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen
päiväksi, sillä silloin tuli leiriin _Wilho Mauritz Klingspor_
päästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja
miehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta,
joka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan
tehtävään, joka hänelle oli uskottu.

Heti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään
tappelusta. "Peräytykää, peräytykää" oli uuden ylipäällikön
lempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla
osoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani
seitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta
Klingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä
Maaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet
itkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä
pakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa
maatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä
aikoi Klingspor seisattua?

Majuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli
alakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja
vihollinen seurasi kintereissä.

"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri", lausui
kenraali. "Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään
mitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä
asiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan
miehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää
kuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata
teiltä sanansaattajakseni."

"Hyvin kernaasti, herra kenraali", vastasi majuri. "Ikävystyneenä
peräytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan
Ranck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin
erittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista."

"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon", lausui kenraali,
"ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt.
Lähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa."

Ranck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen.
Naantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin.
Kenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä
oli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli
hän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi
hän:

"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan
lähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei
Kemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin
lähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen
päin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä."

"Oikein puhuttu", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti
kumppaninsa kättä. "Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä
koitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään."

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo,
joka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.

Käykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme
nähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi
Suomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen;
mihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja
lähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille
kerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja,
minkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki
Jung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli
vaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle
sotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi
vihollisensa.

Kuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa
ovat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia
merkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita,
jotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja,
eksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien
salaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin
luostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat
vaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.

Jätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan
käytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä
linnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan
synkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on
harvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta
malta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka
uskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.

Oi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon
kauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen.
Kauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan
ole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut
paitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin.
Merkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen
iloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä
katseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.

Nuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen
puolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja
elävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä
leikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma
mieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa,
parooni X:lle.

"_Mon cher baron_ [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?"

"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta",
kysyi X. kumartaen.

"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä
tekemistä meidän leikkiemme kanssa?"

"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä
rupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien
kanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja."

"_Ah charmant!_ [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa", huusi
kuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. "Mutta miten se
käypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi?
Meidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän
tekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan
alatse?"

"Se käypi hyvin helposti", vastasi iloinen hovimies. "Tässä on kaksi
kantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle,
panen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle,
nostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni
palavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!"

"Ihanaa", huusi kuningatar nauraen. "No herra jättiläiskuva, oletteko
valmis?"

"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne." Sanottu ja tehty!
Muutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi
niiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon
jättiläiskuvalla olleen.

"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus,
sillä kaikki on valmisna", lausuu parooni.

Nuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen.
Nauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin
keijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on
aivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.]
Milloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli
roomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä
oli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa,
avautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas,
jonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän
näki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin
kunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti
heti lopettaa.

Tätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi
suin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen,
että siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi
kuningattareen.

"Mitä tämä merkitsee, rouvani?" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka
vavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. "Mitä tämä merkitsee, kysyn
teiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan
unhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua?
Majesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on
ollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka
tiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?"

"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa
mieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta", vastasi kuningatar
hymyillen "Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja
sentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin."

"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!" vastasi
kuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven
kiini.

Rakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä.
Kuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti
surunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka
oli sattunut hänen osaksensa.

Kuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä
päivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei
suvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut
ympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen
järkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät
hänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten
liittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja
Henrik Yrjö af Mellinin.

Pää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli
kuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat
onnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen
sijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung
Stillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet
kuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut
niin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen
hulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa
ei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita
sotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita.
Turhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta
tunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain
oli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse
avuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien
seuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin
sotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon
verta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat
tehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki
rappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa
kuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman
maan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka
lohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä,
katsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan
luopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata
surkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen
hetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä.
Kyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi
_kruunua_, täytyi se menettää.

Kuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän
ei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja
ilmoitti sanansaattajan tulleen -- Suomesta.

Kuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti
tuotaisiin sisään.

"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta
jostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat
voittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani
vähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan
moskovalaisen maasta pois", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti
huulipartaansa.

Silloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck.
Kustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa.
Ranckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman
vaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli
kulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.

Kuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.

"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa", huusi
hän vihastuneena Ranckille. "Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja
puuttuu useita nappeja."

Hehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.

"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja
vaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden
jäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu
muuten turmeltua", vastasi Ranck arvokkaasti, "mutta tämän
vähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi.
Jos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin
kuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin
puettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään
menetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan
Klingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta."

Kuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.

"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne", karjui
hän Ranckille. "Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen?
Kärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan
tällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli
kuinka?"

"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei _totuuden_
sanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän
majesteetillenne", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä
varustetun käärön.

Kuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja
lausui sanantuojalle:

"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on
minun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels."

Salamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat
tulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko
sotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään
Klingsporiin.

"Teidän majesteettinne!" huusi Ranck, "Adlercreutz ja Sandels
ovat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; -- ja
Klingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin
meidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme
viholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon."

Kuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa.
Hän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili
asiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka
hän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen
synkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi,
olkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.

"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla
toimeen miten voitte", lausui hän. "Itse tulen asettumaan uskollisten
asekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei
tule häpeään."

"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko
sotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään", rohkeni Ranck syvästi
kumartaen lausua.

"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty", vastasi
kuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä
tulleen henkilön kanssa. "Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman
vahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava.
Minulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää
vielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!"

Kuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän
takasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.

Kuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen
sota-asuun. Tämän puvun, jota "pohjan leijona", "Benderin
sankari" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu
antanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta
säämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja
käsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja
töykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri
ja seisattui sitte Ranckin eteen.

"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että
tästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua,
jota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti
80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään",
lausui kuningas tuiman näköisenä. "Itse arkienkeli on luvannut
minulle apuansa. Tuo suuri peto -- Napoleon -- pitää muserrettaman,
kukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin
pitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna
Katariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin,
mutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia
Pietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on -- kolme."

Kuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta.
Hän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin
kuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä,
kävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa
olevaan sankarimiekkaan.

"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana", ajatteli
Ranck, kun jätti linnan. "Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä
on pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?"

Muutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin
mennäksensä taas sotanäyttämölle.



VIIDES LUKU.

Neiti Brahelinnassa.


Lähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan
kartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan
liittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan
sukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu
Wenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa
kautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä
käyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen
itsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli
tähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden
voivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa,
ajattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.

Perheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti
Katariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen
esittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen
luonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen,
saadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan
asiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta
ja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan.
Täten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä
toimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen
turhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa
sai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja
imarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä
apulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä
hänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle
kaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte
ilmoitti isällensä.

Brahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen
kivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus,
sillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat
tavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi
Jägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä
varoissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille,
niiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo
"Pohjan Gibraltarin", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö,
vara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista
asemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä
tuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin
että sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi
niin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi
tulleelle muukalaiselle.

Kuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa,
oli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei
vielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja
mennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo
oli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi.
Kolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin
tapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja
miellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen
aika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu
hän tuon merkillisen "Rubiconin" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.

Mutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon
sukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa,
jättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä
näkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu
valkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse
hänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli
keveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa
oli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki
hänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla
sanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä
nainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli
28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.

Hän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta
hankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli
pettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään
heistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla
mahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat
todellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa
koko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja
ja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus
oli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan.
Heitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies
itse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa,
vielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden
hurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen
nimensä häpeällä.

Nämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen,
vaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen
miehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka
muuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli
vielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin
muka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja
valta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan
heidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän
muutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen
vertaisensa.

Sota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen
toiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti
yhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa,
joille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui
saamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä
kirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset
julistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän
sotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin
jokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari
Aleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa
ja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja
uskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein
maaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet
löysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta
useampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.

Nämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan
mielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli
hän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa
vaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli
hyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei
voinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen
valtiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä
aikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden
oli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua,
tuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin
vilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää,
jolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa
arvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.

Astumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä
palaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen
yön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä
riippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti
muistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti "kreivi Peer'in"
nimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä
useiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.

Salin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren
työskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut
kirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen
tärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje
oli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:

    Jalosukuinen neiti!

    Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen
    tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos
    viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme
    niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta
    varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon,
    että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole
    mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg
    on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on
    joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle
    ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän
    toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen,
    tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen
    miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.

    Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana
    joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka
    teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät
    päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset
    ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät
    semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön
    alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen
    perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme
    hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet
    linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus
    pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä
    tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen
    veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu
    Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis
    helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi
    menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet
    mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja
    lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne.
    Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne
    ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette
    tehneet.

    Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja
    neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran
    etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän
    uskollinen

                                              _Buxhövden_.

Tuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.

"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni",
lausui hän puoliääneen yksinänsä. "Wiaporin saattaminen venäläisten
käsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni
ajatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen,
kun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa
omia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan
Wiaporiin."

Hymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen
mustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti
tämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui
hän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni
saliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo,
huomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen
ilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi
vieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle
yksityistä asiaa.

"Hän on terve tullut", vastasi haltijatar. "Sano, että tänne saliin
katetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone."

Noin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen
herra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.

"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin
hyväntahtoisesti osoitatte", lausui matkustavainen kumartaen
neidelle, "vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani
varmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne."

"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on
käynyt sananparreksi", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. "Se
ei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on
tämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä,
ennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja
juomaan pikari olutta."

"Te olette erittäin hyvä", vastasi muukalainen ja katsoi samalla
vakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. "Nimeni
on Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni
Pohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut
idässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun
tulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille,
joka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys
todellakin ankaraa."

"Siinä teillä on aivan oikein", vastasi Katariina, jota Ranck näytti
miellyttäneen. "Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa.
Mutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa
vuoden aikaa?"

"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat
päätökseeni", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut
aamiaispöytään. "Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin
paikkani, eikö niin?"

Hetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.

"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin", lausui hän
vitkaan ja painolla. "Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen
isänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän
kuin hyödytätte sitä."

Ranck katsoi häneen kummastuneena.

"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte", vastasi hän.
"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!"

"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä
sodassa", vastasi hän, "ja että sen vastustus ei auta mitään.
Wenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat
loppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon
verta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja
yhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni,
jota ei mikään voi kumota."

"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa", vastasi Ranck,
"sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme
että myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian
kuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme.
Wenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen
ja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala
on oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa
itseänsä."

Neiti hymyili.

"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden
kuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus",
lausui hän. "Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on
luonnonlaki, jota ei kukaan voi estää."

"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että
pieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan
ole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän
vihollisensa", vastasi Ranck. "Kreikalaiset voittivat persialaiset,
Amerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän
luvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne
tarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni
käyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni."

"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?"

"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta",
vastasi Ranck painavasti. "Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä
muistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja
muisti ei ole ikuinen."

"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi", lausui hänen
kuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. "Nuoruuden tuttava sanotte
te. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka
lähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?"

Ranckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin
voimin taisteli, estääksensä liikutustansa.

"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi", vastasi hän.
"Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että
olen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada
tutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan
entistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en
ollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään
yksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea
kuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin
Toulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali
Kleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden
runsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki
sotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun
esineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun
tunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa
auttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.

"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli
suuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat
ihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon
työtä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen
joukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut
useammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan
sotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut
päämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja
El'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö,
koristettu useilla arvomerkeillä."

Ranck vaikeni silmänräpäykseksi.

"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi
kiinnittävämmäksi", lausui neiti. "Onko se mahdollisesti tältä
evestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?"

"Oikein arvattu, neitiseni", vastasi Ranck. "Evesti _Kaarlo Aukusti
Koiskisen_ haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia,
mitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen
huokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen
sänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:

"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää
minun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä,
rauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan.
Saman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille,
lisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa,
jonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on
seurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'

"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen
jälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta
haudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella
juhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt."

Ranck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa
huomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään
siitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:

"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren
luutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen
hänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin
heikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla,
että hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua
kummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään
myötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin
ilmoituksestanne."

Ranck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen
kasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa
hillitäksensä mielenliikutustansa.

"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti
hänet jättämään isänmaansa", lausui Ranck painavasti. "Hän ei
syyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei
hän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä
sanotte tästä, neitiseni?"

"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle
aivan ventovieras henkilö", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä,
tyytymättömällä äänellä. "Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa
oli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu
enemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli
siinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti
toivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa
jotakin omia etuja."

"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän
rakkautenne, niin sanoi hän minulle", vastasi Ranck, "mutta siinä hän
erehtyi."

"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa
olisi ruvennut hänen vaimoksensa", vastasi neiti ylpeästi. "Hän oli
miellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui
kaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi
tästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai
lopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?"

"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä
ruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua",
vastasi Ranck ja nousi pöydästä. "Jos ajetus olkapäässäni ei vähene,
niin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi
päiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en
liika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani."

"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö
on aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään
minulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan
terve", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. "Yksi minun
palvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja
jos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne."

Ranck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän
hetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät
vihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.

"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi
kunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa", mumisi hän kädet
nyrkissä. "Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi
häntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä
luulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa
tuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä
voipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen
kostajaksi."

Ojan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin
vaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja
Paavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito
vaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.

"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt
ulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän
lääkäritointa", lausui Paavo. "Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja
sitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin,
vähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve."

"Oletteko syntynyt Karjalassa?" kysyi Ranck.

"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla", vastasi
Paavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti
Ranckia. "Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa,
mutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat
maamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa."

"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa
itseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?" kysyi
Ranck hymyillen. "Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä."

Paavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:

"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa.
Valepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän
kanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä
sotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon
tappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä
pitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään."

"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua
sotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni", vastasi Ranck.
"Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista,
tutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos
hän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät
vihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos
huomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle."

"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja
tarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi
Paavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin
kotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen
Turkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille
erään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa
lattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä
valheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä
auttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän
aseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen
asukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.

"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että
Brahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme
kanssa", lausui Ranck Ojan Paavolle. "Velvollisuutemme käskee meidän
vastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä
tavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin
kernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen
petollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä
säilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän
täytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin
saamme kaikki selville."

Vasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck
kiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla
ystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai
tietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka
oli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä
muutamien sukulaistensa luona Turussa.

"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?" kysyi Ranck.

"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua", vastasi neiti. "Suomen
sotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa
häntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa
Turkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen
valloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän
maanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa
Turun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti
mennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu
Wiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka
näinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee."

Ranck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan
hänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden
kautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä
erehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen,
ett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen
johti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla
kysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä
joko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi
varovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut
olla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden
vehkeistä läksi hän huoneesensa.

"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta", ajatteli
Ranck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä
kanssa. "Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen
Wiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus
vakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös,
puettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni
vakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla
suuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää
viholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni
silmistäni."

Seuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän
kuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan
ja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli
Ojan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna
ratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan
nöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.

"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen
kanssa", lausui Ranck. "Huomenna jo lähden täältä matkalle."

"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?" kysyi Paavo
surullisena.

"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta
jo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta,
sillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin
Helsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden
täytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu
sitte itse matkalle. Aika on kallis."

Venäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja
viina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle
antoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti
neidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti
levittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja
vasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.

Kun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja
kiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen
emäntänsä:

"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani
uutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä.
Turku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina
Kokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo
päätetty."

"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat
onnellisemman käännöksen", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. "Toivon
että te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on,
kuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin,
jonka suojana ja turvana se seisoo."

Hän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.

"Sinä hupsu", mumisi neiti, "sinä et tunne vielä kullan voimaa,
etkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan
Wiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna
sain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset.
Jokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella
toimitetaan suuria asioita tässä maailmassa."

Hän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli
itse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui
ainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan
oli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta
katseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:

"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan
venäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen."



KUUDES LUKU.

Kunnianpäivä Siikajoella.


Talvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa,
ei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat
lumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla
varustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin,
verisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi
pohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä
kärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja
kääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä
vaan taistella.

Kenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi
Lövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi.
Evesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän
osastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja
hänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von
Essen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa.
Heidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta
kaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla:
meidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien
siinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.

Pyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin
matkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin
Pietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että
vihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz
työskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän
ryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi
ja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia.
Wenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa
evestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi
joukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa
Kulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa
jäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla
vartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.

Koko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten
silmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä
virtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut.
Saadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua
vihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella
poispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon
kyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä
katsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja
palavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida
kyllin kuvailla.

Vihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää
vastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän
jääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa
vastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin
kaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan.
Vihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset
kylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja
hänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita
erinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten
voitiin taas muodostaa jääkäriketju.

Uudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos
mielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri
uusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan,
näkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä
tuntenut ja sentähden hän huudahtaa: "jos minulla nyt olisi täällä
yksi pataljoona uusmaalaisiani!"

Nuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat
sanat ja huutaa:

"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on
sama tarkoitus voitettu."

Döbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.

"Eteenpäin, herra!" käskee hän.

Heti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii
uhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.

"Se on hyvä", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus
porilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.

Kun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän
sen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen
ja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli
vihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa
käskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän
Döbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä
laukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä
sapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana
kuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan.
Suurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin.
Döbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja
uudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään
vievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.

Taistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut
pappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen
hyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa
joutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan.
Pääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on
pääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto;
silloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja
tilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän
näyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.

Kolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa
takaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen
sivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia
kaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy
hetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta
vanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta.
Taistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut
tietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut
vaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon.
Mikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!

Kun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla,
huomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni,
ja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat
pakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä
suhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa
vihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja
luutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa
käsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja
jos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään
ampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi
eli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan
tasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.

Urhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee
hän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin
suomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan
vihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:

"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!"

Sotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun
rähätyksellä.

Vihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse
ei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa
von Hertzen:

"Pajunetit alas, eteenpäin!"

Uusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä
edellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan
hänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin
kahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt
vihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta.
Siikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi
voittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun
häpeällisestä peräytymisestä.

Mutta voitto ei ollut vielä saavutettu.

Von Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa
juoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen
jääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He
ryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja
haavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on
suomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää
suomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa
olevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat
rohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen
luutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut
miehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti
Koiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia
uhreja.

Adlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille,
joka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle.
Urhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella
Döbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon
kaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan
syöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi,
mutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja
esiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään
ja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.

Täällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen
oli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat
venäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay
hätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen
takapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja
tuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen
voitto on voitettu.

Onnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon
ylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne
päävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella
on saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on
vielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja
kahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa
luodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän "mahaa
kuin sydäntä." Kun muut taistelevat, on hän "piru vieköön" matkalla.
Hänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen
leirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen
aika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:

"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?"

Ajutantti vastaa:

"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet."

Tunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on
rauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan
alle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia
herkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut
ihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka
todellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa
kanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden
hymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti
oivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä
olevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä
näky talven lumen ja kinosten seassa.

"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi", lausui Klingspor
kaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. "Ah,
mitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi
kyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee
kivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä
ruoka-ateriaamme."

Yksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän?
Niin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen
ympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna,
von Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien
huulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen
asekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan
ylipäällikön luo.

Tämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme.
Silloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on
oltu kaukana siitä. --

"Mitä uutta Siikajoelta?" kysyi Klingspor hitaasti.

"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän
joukkomme ovat leirissä taistelutantereella", vastasi Adlercreutz
säkenöivin silmin. "Useita satoja vankeja on joutunut meidän
käsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä
tahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja
Suomen täytyy tulla pelastetuksi."

Sotamarski katsoi yhdellä silmällään -- hän oli yksi silmänen --
puhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi
oman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia.
Hänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta
eroa päällikkyydestänsä.

"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä
hyökkäämisen tavoin vihollista vastaan", vastasi sotamarski.
"Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana
siltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä
vastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa
järjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä
toisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan
päälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän
täytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan,
päästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa."

Yleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien
kasvoilla.

"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen
voittopaikka venäläisten käsiin", huudahti Döbeln ja hänen suuret
silmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. "Sana
peräytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse
kuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia
lämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja
antakaa meidän vaan tapella omin neuvoin."

Hän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin
Leonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa
olevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas
muisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo
sydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että
sotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.

"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle
näyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää
useammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo:
'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin,
että Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa
tunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.'
Nämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen
kunnian ja maan pelastamisen tähden."

Näiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs
kolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka,
korkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät,
terävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun.
Koko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti
hänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa
oli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen
oppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle
päällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön!
miehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle
sotamiestensä sokean luottamuksen.

_Sandelsin_ johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen
itseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi.
Vaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja
sentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä
pettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se
on totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan
aina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä
ylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän
ensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa.
Sellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua "urhoollisimmaksi
urhoollisten joukossa." Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan
Suomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee
kunnioituksella.

"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää
kuninkaan sanoja mieleni mukaan", vastasi hänen ylhäisyytensä,
nousten pöydästä. "Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut
venäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko
vangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle."

"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen,
ei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle",
lausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon
parhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.

Mutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: "meidän täytyy
peräytyä"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen
täytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen
voittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle
ja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri
Bulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna
kaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä
yhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset
toivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä
tappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan
Wenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä.
Cronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3
aamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta
pienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti
Blume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä.
Lumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan.
Adlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä
monenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta
tarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen
ja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen
vahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten
urhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen
venäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä
otettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4
kanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi
kaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.

Vasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti
Pulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen
joukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja
hänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat
kävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen
alle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin
vieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille
ja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan
neidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin
auttaa sitä Jumalakin.



SEITSEMÄS LUKU.

Kullan voima, Vehkeilyjä.


Kertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.

Niillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan
johdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen
onni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka
majuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti
kaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä,
paljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä
vangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi
ja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta
vahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon
ampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen.
Kapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren
rykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta
amiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen
sillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja
sentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku
siitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin
komentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.

Helsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin
aluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin
puolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut.
Venäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen
ja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti
piirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle
ylikenraalille neuvonantajaksi.

Niinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin
elävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin
kaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla
pelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen
kiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa
siten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa.
Kaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten
vihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset
olivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien
kohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään
ovensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten
herrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden
puheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä
omien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset
kaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa
lempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton
pyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa
ja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä,
josta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta
tällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän
omissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten
harjoitettuun kohteliaisuuteen.

Sen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta --
46 kanuunaa ja 16 mörsäriä --, oli vihollinen sanomattomilla
ponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen
linnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki
vaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja
suojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten
alastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla
ei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin
ne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet
pysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä
suojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi
voittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna
katsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen
linnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla
kysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.

Ranck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa
olleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet
pääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi
mainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka
päällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan
nimenomaisen käskyn: _viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta_.

Mitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin
ilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse
että asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen
Buxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen
kortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen
kaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä,
jonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä
luopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten
vahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä
revittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää
oli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden
miinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit
tekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat
uskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi
kumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista,
joka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista
puheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä
ehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.

"Hullusti menee", lausui Ranck Paavolle. "Tosin olen koettanut sekä
Wiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla
kuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään.
Niinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei
ole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään
että luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta
esiytyäksensä kurjana petturina."

"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä", lausui
Paavo, "ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan
erään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat
vilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan
neiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he
suureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on
varma."

"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja", vastasi Ranck.
"Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä
mies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli
vetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu
mies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa
linnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia,
kavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia
käsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon
mistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat
linnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona
on tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun.
Minä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin."

Raatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava
joukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan
olivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja,
kalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain,
kiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät
ruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet
houkuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa
taidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä,
kohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän
iloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla,
että tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan
päässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi
kuulua kanuunain hävittävä jyske.

Pukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia,
narrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia
muitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten
ja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli
uhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku
loistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli
tuntematoin vieras.

Tanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet
naamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti
Jägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin
kaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä,
rusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi
kuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu
kavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla
käytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä
pari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.

Mustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä
ja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari
mustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä.
Äänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla
huomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.

Tuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva,
jota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat
miehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän
hankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin
luotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin
jalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa
Smolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.

Vähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä
kuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov
Denisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka
ja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä
on tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van
Suchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet,
vilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali
ja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän
on puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän
myös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana
kuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta
saavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat
hänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.

"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön", kuiskaa van
Suchtelen. "Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme
ja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa
mieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat
aikaan paljon enemmän kuin kanuunamme."

"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä",
vastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. "Eilen otimme kaksi
Jägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat,
että miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän
päällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein."

"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000
ruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta", vastasi van Suchtelen
pidättäen hymyänsä. "Huomenna annan ampua muutamia laukauksia
linnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa
muserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on
hänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen
uhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman
tapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille
ole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen,
muutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista."

Tanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti
tilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä
tervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun
huomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.

"Meitä silmäillään", lausui kreivi. "Suvaitsetteko ottaa käteni,
niin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja
kuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme."

He läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.
Se oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina
Jägerhornia silmistänsä.

"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen
seurassansa Wiaporissa", ajatteli Ranck. "Sama pitkäkasvuinen
vartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla.
Hänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku
korkeampiarvoinen henkilö."

Hän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi
puettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia
kulettava mies.

"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen", vastasi naamio. "Mutta miksi
kysytte sitä?"

Ranck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia
sanoja isännälle.

"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras
raatimieheni", lausui hän puoliääneen. "En unhoita ilmoittaa
tästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa
tilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne."

Ihastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja
punastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden
valan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa
ja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!

Van Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen
syrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi.
Se oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle
keskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck
jo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen
taakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä
sohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että
joku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.

"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun
asiani?" kysyi van Suchtelen.

"Aivan täsmällensä, herra kreivi," vastasi neiti. "Amiraali Cronstedt
on valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle
ai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi.
Hän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän
on ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä
kyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille
piirityksen hirmuille."

"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on
miehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin
linnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000
miestä Wiaporin vallien edessä?"

"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita
saaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla
haitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti
Jägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin
valtakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä
hän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis
jättämään linnoituksen."

Askeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti
menivät taas vierasten joukkoon.

Ranck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen
ruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.

"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo
Augusti Koiskinen kunnian vaatimukset", mumisi hän. "Oi, minun
poloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus
ja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä
täältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin.
Kaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun
keinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään
johdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä."



KAHDEKSAS LUKU.

Kuninkaan korkeasti uskottu mies.


Menemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.

Wiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli
ylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali
Olli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että
myös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut
useissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä
sodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä
kunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha
Wäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten
Suomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä
Stedingkiltä -- ruotsalainen lähettiläs Pietarissa --, niin ei
linnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan,
ollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin
päästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja
kylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja
ryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka
kohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700
miestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto
2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti,
ja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja
pitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä
koettanut anastaa.

Venäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte
Wiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin
vahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita.
Bleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka
17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella
heitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä
häiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin
kranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla;
sillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.

Tähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa,
jotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen
estämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna
pitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä
väsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.

Nyt muutama sana itse linnoituksesta.

Tämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle,
joista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja
Longörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein
kokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin
päälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään
merenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin
varustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla
toisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä
vahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan
ikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle _Ehrensvärdille_,
joka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen
hohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka
himokkaasti vainui kynsihinsä.

Tykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen
ampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella,
joka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan
ja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja
aikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea _herättäjä_ asukkaille
Wiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi
linnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi
vihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa
vastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.

Amiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli
miettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea
talvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli
viime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat
olivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka
se heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi,
alakuloiseksi ja surulliseksi.

"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä,
miten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa", lausui hän
itseksensä. "Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee
minun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani,
niiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä,
epäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren
vuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka
kautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä
paras ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista."

Sill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat,
oli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan
ilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt
itsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja
hän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.

"Mitä uutta?" kysyi amiraali heikolla äänellä.

"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne
kulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten
linnoitusta", vastasi Jägerhorn. "Heidän kuulansa saivat yöllä
aikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten,
että voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat
viholliset helposti hyökätä päällemme."

Kavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä
koettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo,
mutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän
valjetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä
ihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli
toisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.

"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka", vastasi
amiraali. "Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen
merimies tarkastelen asiaa siltä kannalta."

"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu,
ett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla
kysymykseenkään", vastasi Jägerhorn. "Sairasten luku enenee
päivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että
ampuma-varamme. Mitä on tehtävä?"

"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton
ihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi
palata kotiansa", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. "Minulla
ei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja
rintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat.
Perheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen
olen hylännyt."

"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta", vastasi
petturi ilkeällä hymyllä. "Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule
unhottamaan."

Silloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin
kiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn
kiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä
kokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja
huusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.

Amiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen
ja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama
upseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta
ja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen
kasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian
huomasi.

"Mitä on tekeillä?" kysyi viimeksi mainittu.

"Hirveä petos on tapahtunut", vastasi Durietz murtuneella äänellä.
"Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu
linnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi.
Kirottu olkoon hän!"

Amiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana
puhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka
Durietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin,
jonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.

"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme
Svartö on antautunut", huudahti amiraali. "Tämä oli hirmuinen
onnettomuus."

"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja
nopeasti", vastasi Durietz innokkaasti. "Antakaa Wiaporin linnaväen
tehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja
panen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme.
Mitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?"

"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen
hyökkäyksen onnistumiseen", vastasi petturi. "Joukot ovat
tyytymättömät ja heihin ei ole luottamista."

"Te valehtelette!" huusi Durietz harmissaan. "Tuo alhaalta kuuluva
meteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän
Jägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti
saavat muut tehdä velvollisuutensa."

"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun
persoonaani", lausui Jägerhorn. "Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän
teitä alamaisuuden rikoksesta."

Amiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja
kirouksia.

"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö
kurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne" lausui
hän. "Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät
herrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin
estämme vihollisen tunkeumista edemmäksi."

Molemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja
jättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten
huuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut
ikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun
eräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin
silmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja
naamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.

Naamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja
kääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.

"Oh, tehän se olette."

"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran
tulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne", lausui
muukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin
hymyilevän naamion.

"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui", vastasi
amiraali soimaavalla äänellä, "mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se
voitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla."

"Niitä ei tule puuttumaan", vastasi Suchtelen. "Wenäjän keisari,
minun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä
hyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet
Loviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen
hyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä
vähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä
ilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan
joukkojen ryöstettäväksi."

Amiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen
oli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen
otsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.

Van Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti
hyväksensä.

"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?"
kysyi hän.

"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään
aikaan kuullut mitään Tukholmasta", vastasi Cronstedt.

"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia", lausui van Suchtelen,
"niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette
esityksiäni."

Amiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi
sydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta,
joilla hän aikoi vangita uhriansa.

"Antakaa kuulua, herra kreivi", lausui Cronstedt.

"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on
eroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen.
Kolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa.
Kaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat
heidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa
voittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi", lausui
van Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi
amiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.

"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa", huudahti
tuo herkkä-uskoinen mies. "En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin
valtiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on
lopuksi tuleva."

"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä
Tukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni", vastasi van
Suchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista
edelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin
kokeneen käden kirjoittamat.

Amiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.

"Mitä te lausuitte, on totta", sanoi hän. "Ruotsi on hukassa."

"Ja myös Suomi", lausui van Suchtelen. "Suuren ja murhaavan tappelun
jälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot
ovat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan,
teidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti.
Kourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä,
joita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit,
tahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut
armeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse
sallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi."

"Mutta minun kunniani, minun arvoni", huudahti Cronstedt tuskissansa
väännellen käsiänsä. "Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset,
jos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla
sanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta."

"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa,
ett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes
heikkoudestakaan", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä
kunnioituksella. "Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa
rahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa
tiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan
merkin hohtokivissä."

Amiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä", huudahti
hän arvokkaasti, "sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme
loppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole
omatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani.
Harmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda
silmiäni maahan."

"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä
linnoituksen antautumiseen", lausui van Suchtelen. "Luokaa silmäys
näihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme.
Kaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat
jo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet,
jotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt
murtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys
tehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan
te estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän
kuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen
jättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä
ennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa
keisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta
pitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun
linnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja
nyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu."

"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää",
vastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin
päättävästä ja uhkaavasta äänestä. "Yksin en tahdo kantaa
edesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista,
joita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon."

"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?" kysyi van
Suchtelen.

"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin,
rauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet",
vastasi amiraali. "Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä."

"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua", vastasi van Suchtelen,
pannen taas naamion kasvoillensa. "Helsingissä on suuri joukko
rynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi
milloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän
päätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin."

Hän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä
tapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.

"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?" kysyi kaunis
neiti kuiskaamalla.

"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme",
kuiskasi van Suchtelen takaisin. "Olen ampunut murroksen komentajan
päähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti
tunkeuvat sisään." -- --

Amiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen
suuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.

"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan", mumisi hän.
"Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän
linnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa
antautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on
vaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus."

Näin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti
uskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut.
Wiaporin täytyy olla hukassa.



YHDEKSÄS LUKU.

Sanansaattaja.


Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck,
joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa
ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa
käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he
ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat
keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli
vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei
heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut
katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa.
Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset
niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti
näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai
hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi
vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.

"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti.
"He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja
ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset
ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin
vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä
risteilemään petturin miekan kanssa."

"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit
ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut,
että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön
antautumista."

"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi
katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian
seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii
päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei
kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja
päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava
keino, eli mitä sanotte tästä?"

"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck.
"Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen
välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut
hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin
lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."

"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään
amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä
heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."

Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.

"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei
kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona
ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää,
että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista
varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz
hymyili.

"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui
hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös
päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus
on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on
hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."

Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä
venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa
esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko
väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen
mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan -- joka vaan näkyi
paperilla -- ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran,
joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan.
Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen
kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden
synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen
ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja
kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi
Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta
k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen
majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään
saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista
apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna
tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka
se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.

Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy
sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän
petoksen kautta jätetyksi viholliselle.

Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn,
Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa
puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten
kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia
syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun
pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset
raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan
ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu
ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta,
joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että
pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman
tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi
3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä
häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä.
Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta,
minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan
myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen
viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen
ruotsalaisten kuulien tähden.

Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää
kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen
pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja
suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."

Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli
tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni
heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös
myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän
voisi olla Ranckille avullinen.

"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani",
vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali,
kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin
Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."

"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä
ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.

"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en
käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."

"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois
hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"

Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli
tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen
herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.

Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi
Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka
on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut
moisen valheen."

Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne
sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle
jättänyt.

"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu,
tekö vai minä."

Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin
amiraalille.

"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä
sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut
venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset
ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."

Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi
hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti
neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös
verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."

Amiraali otti kirjeen ja luki:

    'Herrani!

    Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te
    kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet
    vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään,
    joka voisi hyödyttää _luonnontutkijata_, sellaista kuin te
    olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien
    silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti
    kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa
    saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli
    luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja
    matkustakaa niinpian kuin mahdollista.

                                            Karin Jägerhorn.'

Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa,
jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.

"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö.
"Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti
Jägerhornin kanssa?"

Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita
hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut
saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen
ylipäällikön välillä.

"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa
täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:

"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö,
herrani, siitä mitään?"

"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja
asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia
uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa
tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti
urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa
rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko
riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen
aseille."

"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun
osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi
sääliksi tuota onnetointa.

"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa
Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna
käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me
voitamme."

Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun
katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.

"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty",
huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan
teitä."

"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä
valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus
on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin
kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki
tulee vielä korjatuksi."

"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen
kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat
luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy,
jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."

"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."

"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa",
lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että
minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii
toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu
ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa
kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo
sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta
riippuu koko Wiaporin pelastus."

Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.

"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää
niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi,
että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse
satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."

"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein
lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista,
viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän
tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen
pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."

"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin
vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään
esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla
vastata luottamustanne."

Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo
viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat
luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.

"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle.
Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne
tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin
vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette
tekin petä minua?"

"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!"
vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki
kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin
lampaita."

"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?"
kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja
näkee meidät?"

"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta,
että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin
sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti
minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi
minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä
kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa
taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin
tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista.
Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle
halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen
jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."

"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän
yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali.
"Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen
ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja
kumminkin tulla petetyksi."

"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni,
niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi
itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi
minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane
henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita.
Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä
kadehti sitä keneltäkään."

"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne",
vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi
tulitte käymään luonani?"

"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä
hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää
asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että
kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä
toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne
pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa
voisi tehdä vastarintaa."

"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa
katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä
tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"

"_Pohjoista_, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi",
vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman
paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä
täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta
on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja
lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla
ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin
on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua,
ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma
suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien
seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla
tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan
estääksensä sanansaattajan kulkua."

"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää
sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät
passilla ja suojelusvahdilla."

Ranck hymyili.

"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi
hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle
vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan
viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa,
jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali,
suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään
matkalle."

"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin",
vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne
palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö
niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."

Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi
seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.

"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka
kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka
satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin
jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän
uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja
menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin
seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon
kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana
aikana."

Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa
matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan
re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit
ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu
ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni
amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa
kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen
suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat
seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.

"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja
ivallisella äänellä.

"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä
sisältöä."

"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos
mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani
ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."

"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en
teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän
pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä
ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä
meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."

Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi
haaveillen Ranckin jälkeen.

"Jos ei _hän_ olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä
näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta.
Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista
sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan
kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen
puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta
yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte
enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali
Kamenskia."

Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi
Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen
päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.

"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille
ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole
amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin.
Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"

"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."

Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan
sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että
apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi
suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman
passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä
mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin
siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän
matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200
riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.

"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi
sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.

"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin
rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali.
"Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan
täydellisesti."

Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin
kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja
hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.

"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän.
"Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan
näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta
kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän
tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat
oikeat suhteet näkyviin."

Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä,
oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki
oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui.
Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin
pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava.
Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani
rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä
nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut
vähällä antaa. --



KYMMENES LUKU.

Esteitä matkalla.


Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat
ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat
vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi.
Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi
äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.

"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla
hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti
hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."

Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka
riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.

"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos
olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä
seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty
antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän
kaltaisillensa."

Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.

"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra.
Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."

"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon
sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti
otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"

"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan
pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen
markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet
minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."

Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.
Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.

"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita,
niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää
pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."

Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin
puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.

"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja
puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra
Lohjalla sai hevoset."

"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille,
jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen.
"Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."

Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn
laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.

"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä.
Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että
minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi
olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele
tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä
pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla
varoillaan."

"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla
miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen
kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana,
oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa
keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut
määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet,
läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme
huononlainen sananviejä."

Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa
olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin
ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa
tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen
matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei
sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata
nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta
toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös
pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli
kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.

Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja
siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun
ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin
esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa
osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti
valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat
kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan
totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.

"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän.
"Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja,
niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai
jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan
uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme
polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja
kiduttamista."

Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään
ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun
ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty
jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa
ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti.
Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa
ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä
paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.

Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä
havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen
horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi
yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.

"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu
joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset
olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este
laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät
käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."

Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita
aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty.
Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen
olisi tarvittu monta miestä.

Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt
tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat
hyvät neuvot tarpeen. --

"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck
kuskilta.

"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen
tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on
pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä
panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."

"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin
välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen
ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä
peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."

"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.

"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain,
voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen,
rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun
sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö
auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."

"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos
Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa
olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia
sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä
läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan
hakkauksen ympäri."

Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi,
että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla
ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän
takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa
tietä, jota olivat tulleetkin.

Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla
puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo
taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin
tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä,
osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen
ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään
suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin
uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita
tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.

"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he
tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon
pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos
ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta
harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä
viekkaana ja älykkäänä kuin se."

Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön
vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään
isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla
valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa
ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin
puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa
ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja
hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella.
Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä
kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan
tuottamista julmuuksista ja kirouksista.

Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki,
luultavasti tavattoman pituudensa tähden -- hän oli näet 6 jalkaa ja
3 tuumaa pitkä --, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai
uudistaa käskynsä.

"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun
asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun
katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri
parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te
olette matkustavainen, jota olen odottanut."

"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi
Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun
persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."

"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta
ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin
saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi,
vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."

"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui
huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja
siis sananviejäni jo on ollut täällä."

"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin
eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän
päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei
ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään
tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan.
Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."

"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi
upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck.
"Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli
tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän
pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"

"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti
pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"

Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä
Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että
yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa,
ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin
venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."

"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi
minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään
elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät
ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja
toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä.
Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi
leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P----le ne roistot."

"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille
antamanne lupauksen?"

Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti
hänelle noita kylän kamaloita raunioita.

"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui
hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat
hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin
hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän
keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En
koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."

Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei
tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös,
että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena
tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään
heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen.
Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.

"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin
ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"

"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen
ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin
kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin,
miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä
saada hevosta."

Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.

"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy
auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen
pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja
pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on
ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni
jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."

Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen
eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät
voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti
nenänsä ja katsoi taasen seteliin.

"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä
olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra,
ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden
kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon
palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni.
Yksi hyvä asia ei estä toista."

Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat
tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat
osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein
loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti
peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja
vakoilevia silmiä.

Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat
rivit:

    Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo
    minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka
    laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin
    on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä
    näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.

                                            R--k.
                                    Pohjoinen sanansaattaja.

Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi
varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi
oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin
ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä
alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa
suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella
olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät
näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia
kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä
kantoivat kohtaloansa.

Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi
varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen.
Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck
ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja
niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki
päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin
hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.

"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi
kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt
hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän
Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä
vartenhan hän jätti minut tänne."

Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin,
luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin
hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.

"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck
mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla
korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin
taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja
hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet
minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."

Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla
käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän
kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin
hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui
jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät
erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin
oli oppinut sen.

"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä..."

Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.
Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.

"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi
ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on
minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja
ruumis piilotettava."

Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.

"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.
Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.

"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia
minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut
aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."

"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.

"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa.
Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei
nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi
tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."

Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck
itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton
siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin
tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi.
Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian
näin ollen myös anteeksi annettava.

Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias
Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo
läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi
kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut
satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että
kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat
sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi
ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti
matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen
vaivoistansa.

"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen
toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja
sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla,
olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se
vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla
mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."

"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta
mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle,
sitä minä en oikein käsittänyt."

Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka
oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia
venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien
jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia
tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin
haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti
Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän
luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.

Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli
kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen.
Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa
joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma
huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin
mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen
leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin
urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon
viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli
erään kaksintaistelun jättämä muisto.

Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää
hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja
murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä
mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin
itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta
pettureille.

"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou
kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut
isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan
varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus,
vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja
petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden
voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja
Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki
sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka
tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä
ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän
on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja
kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen
takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten
kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa
joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat
taistelun halusta."

Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin
hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli
vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen
matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei
hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille,
joka siihen vastasi:

"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän
varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte
itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin
estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet
välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin
vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri
patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan
jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle
annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta
kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma
turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte
olla kuoleman oma."

"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta
minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset.
Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä
ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."

Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on
teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on
valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita
toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan
Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin
joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä
ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea
ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella
pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne
tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän
välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet
ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva
kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa
päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen
virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän
mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on
minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka
kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."

Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät
ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä
matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään
uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen
Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt
kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun
kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen
tulostansa Kutumäelle.

Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen,
huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan
toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan
keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja
otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan
oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin
juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä
muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti
hänelle asian laidan.

Brunou ei voinut pidättää nauruansa.

"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma
äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa.
Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt
tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."

Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta
tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan
matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa
läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte
Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä
ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja
jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa
vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut
saattaa viholliset harhateille.

Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa
on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä
vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo
urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut
viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut
uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa
kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan
talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana
ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina
ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka
askeleella.

Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia
tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa,
ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen
pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari
henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja
viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat
keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää
viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla
pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut
vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck
huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä
tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck
takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui
isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään
pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen
näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän
kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään
oltu nähty ainoatakaan venäläistä.

Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen
ylhäisyytensä tarvitsisi.

"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua
kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä,
sillä minulla on jano ja kiire."

"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän
ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja
olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä
heti palvelemaan."

"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten
naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua
kansaa vastaan.

Isäntä uudisti vakuutuksensa.

Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen
edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.

"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.

"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun
kellarissani jälellä."

Nyt nousi Ranck ylös.

"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella
äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta?
Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."

Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.

"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka",
ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."

Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi
ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti
valetukan Ranckin päästä.

"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän
istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen
alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini,
kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki
selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."

"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa.
"Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö,
joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne
asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla.
Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun
sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty
Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat
oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet
minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi
olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä
erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle
avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."

"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on
rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on
meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."

Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.

"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies
on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne,
muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."

Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.

Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella
tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin
vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.

"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän",
huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa.
"Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän
on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli
kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin
miesten mies!"

Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen
oikean kätensä.

"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin
piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa
hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan
välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken,
mokomin pitäkää asia salassa."

"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka
annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni
otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne
palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."

Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet
ylös.

"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"

"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna
hänelle."

Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä
lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään.
Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.

"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi
isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina
puutu teiltä."

Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse
ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin
pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä
painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille
tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat
kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte
kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään
myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille.
Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne
vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet,
olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana
siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin
on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen
jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä
hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä
ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät,
pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja
maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset
olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko
asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki
taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin
ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan
tapahtumasta.

Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.

"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin",
vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."

"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden",
lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos
olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."

"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette
saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän
kanssanne ja onnellista matkaa."

Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain
kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli
ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä
pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt
olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo
lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla
menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä
tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden
järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa
ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen
ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja
viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi
näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat
ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä
muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan
toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta
elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat
koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan
ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä,
terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.

Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää.
Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut
toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy
ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä"
käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi,
vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille
henkilöille.

Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri
rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää
ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs
poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden
heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta
tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He
olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan
lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran
saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot
olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia,
talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki
venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta
yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta
hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen
joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli
kahdeksankymmenen vangin.

"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän
ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli
kuinka?"

"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen,
nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse
isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla
muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."

"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck.
"Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla
olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä
sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa
ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden
vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."

"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen
poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt
olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat
tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se
on vannaa."

"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään
ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista
miestä."

"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin
joukossa.

Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja
sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille,
jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen
matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia
esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa
tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka
aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat
rivit:

    'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt
    onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan
    matkani tehdyksi oikeaan aikaan.

                                             R--k.
                                    Pohjoinen sanansaattaja.'

Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä
oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili
suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava.
Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on
kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein
uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja
laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä
siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.

Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän
tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat
saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella
suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode
perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena
kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan
sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen.
Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut
ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia
kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini
ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa
huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna.
Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki
asujamet nukkuneet syvään uneen.

Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen
ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä
toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös
ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun
hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun
valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo.
Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia.
Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa.
Punertava valo kohta valaisikin huoneen.

"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi
Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän
täytyy paikalla päästä ulos täältä."

"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla
vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja
pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"

Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa
ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että
ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.

"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista",
huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" -- nuo olivat molemmat
talon rengit -- "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot
ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme
jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla.
Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut
paeta."

Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää
liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja
miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin
porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta.
Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien,
ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.

"Ampukaa!" komensi Ranck.

Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän
vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut
vetäysivät kiroillen takaisin.

"Nyt eteenpäin", käski Ranck.

Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina,
pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää
ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset
pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään
ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin.
Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan
teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla
kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että
sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut
keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä
kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.

Äkkiä kuului eräs huutavan:

"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena
täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää
peljätä yhtä ainoata miestä."

Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin
vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat
Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi
hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti
tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa
kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja
koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.

"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen
palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te
kurjin joukko maailmassa."

Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa
ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein
raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa
kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin
nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän.
Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla
ravilla talosta.

Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata
miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen
joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen
talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja
muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja
Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli
herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin
kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle.
Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta
tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla
tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa
hätyytetyille avuksi.

Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli
kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt
pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet.
Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli
heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli
kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien
saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta
sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset,
näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli
ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat
olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin
löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset
salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia
tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.

Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista
enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat
myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen
tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet.
Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck
ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja
käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut
kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.

"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui
talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin
rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on
hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja
siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti
hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin.
Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota
he hyvin tarvitsevat."

Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen
pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista
syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen
näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen
muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35
vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet
peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen
korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja
kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva,
jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia
itse kuninkaalle ja ruhtinoille.

Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset
talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset
että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat
sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut
huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin
Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille
antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta
heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä
antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään
pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten
perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta.
Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja
tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa,
miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi
ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.

Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti
Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä
äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan
näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista
menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti
naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi,
ennenkuin sota loppui.

Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli
jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite.
Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin
silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä
ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä
onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan
läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman
jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä
tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi
lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia
päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä
jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan
suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan
sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät
useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja
iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni
oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se
ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin
hautaa.

Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin
[jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän
saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta
saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului
3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m.,
kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000
sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja
kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia
satoja tuhansia ruplia _lahjoina_. Linnan anastamisen kautta sai
sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an
kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla
olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa
edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina
pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset
sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse,
hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot
ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa
tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille
joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat
aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan
takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein
kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja
heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi
takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja
tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että
Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä
oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta
ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn
ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta
edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin
rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä
ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi
toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta
korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.

Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren
rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle
Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori
on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He
ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja
herransa!



YHDESTOISTA LUKU.

Yksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja
rekatti valloittavat sen takaisin.


Vihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt
matkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt
syöksivät jäistä vapaat joet "laulaen mereen", ja auringon säteet
leikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla.
Kuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään
Laatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa.
Kaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.

Kertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle
Gotlannin saarelle.

Kello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja
vaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä
tavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta
Wisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain
komeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena
muinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.

Vaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että
oli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt,
sillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt
messinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä
torkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.

"Mitä käskette?"

"Vielä kaksi lämmintä _kanuunaa_", käski Matti herra, joka oli
lihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat
suuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni
ilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että
juoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon
toimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja
arvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle
kaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli
hänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi
suuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita
vuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.

"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä
punssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun
22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla", lausui
nahkurivanhus ystävällensä Krokille. "Istu alas ja vastaa suoraan
minulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana.
Olet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella
vaskella."

Vaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja
keppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen,
tuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän
uudelleen tuolille.

"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?" kysyi Kalksten, yksi pöydässä
olevista ystävistä.

"Minulla on suru", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä
Rosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin
pohjaan.

Ystävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi
hyvin -- ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.

"Eikö liikkeesi menesty?" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista
Ukkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren
välillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä
hänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.

"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa", vastasi
Krokin Eerikki, "mutta minulla on tytär..."

"Ja vaimo", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. "Nyt ymmärrän,
mitä tarkoitat. Akkasi..."

"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka
ikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua", vastasi Krok
päättävästi. "Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän
on kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni.
Tuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä
Manfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on
yhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on
käärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä
sanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä."

"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?" lausui
Rosén nauraen. "Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun
molemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana
eli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti
Klintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta
miksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?"

"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli
luikertaisi puhelemaan Annan kanssa", vastasi isä. "Nyt iltasella
tänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme.
Minä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä
minulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi
mahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja
perki äkäinen, silloinkuin tarvitaan."

"No, mitä vastasi hän?"

"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, --" Krok kumartui pöydän
yli ja kuiskasi: "varokaa, kummi, tytärtänne _venäläisiltä_, sanoi
hän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on
amiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä
ja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred
Skrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille
käydä pahoin. -- Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä.
Mutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen
halpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen
aprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy
mennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta
älkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos
hän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo
säikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä
muutoin tulen hulluksi."

Tällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti
tuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi
hyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.

Pöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.

"Krok on tullut hupsuksi", lausui Rosén, "se on aivan varmaa.
Manfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa
laskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys,
jos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma
että liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos
moskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi
kuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen
visiitti [vierailu], ha, ha, ha."

"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten
muinoin Tanskan Waldemari III:tta", lausui Kalksten. "Pyhän
Klemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se
siis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne
saaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran
kirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan."

"Samaa luulen minäkin", jatkoi Båtman, "mutta jos ei meillä olekkaan
rikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin
hyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi
venäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät
saarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo
pian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole
pelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme."

Sill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän
heille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein
askelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä
hiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan
raunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän
noita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja.
Ehkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta
runollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on
P. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa
yksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta
ja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun
säteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien
ympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi
tehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.

"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla
raunioilla", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi,
ett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. "Minä näin selvään
varjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat
siihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle
kerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee!
Näkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P.
Katariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä.
Hitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen
pikemmin kotia."

Sanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja
sitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat
ja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt
oli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa.
Mutta pian seisahtui hän uudelleen.

P. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P.
Nikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän
oli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle
edessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta
temppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla
käsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet,
vaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla.
Mestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon
varjopeliin, joka oli hänen edessänsä.

Arvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina
muurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin
todistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt
niinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä
siihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun
ottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin
säilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan
näitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että
pituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa
tähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä
ilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä
rakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen
pitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen
alukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä.
Kuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista.
Eteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä
istunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä
kaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa
kahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut
kolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.

"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni
kuulla hänen mielipidettänsä asiasta", lausui mestari Krok hiljaa
itseksensä. "Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia
rämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma."

Hän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan
portin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa.
Hänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse
puutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.

"Hitto vieköön", mumisi hän. "Lybeckin punssi oli väkevää ja minä
join sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä
menen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena
tulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin...; minä tunnen hyvin
Agnetan."

Hän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille
päin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta
nauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia.
Hän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville,
mikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän
katsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron
istunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.

"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa
komerossa", mumisi hän. "Liijemmästä punssin juonnista saa
kaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin
joku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori
Petrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän
oli priorina Visbyn luostarissa vuonna ... jopa kai! vuosiluvut eivät
koskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä
tilassa mennyt kotia Agnetan luokse."

Mitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös
komeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä
ja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän
tyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän
silmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen
vastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan
_kaksi_ kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta,
pohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja
katso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja -- oi
taivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös
kiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea
"isä meitää", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä
hänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani
ja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien
pyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen
edessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän
aikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki
hänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki
näkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin
liikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin
ollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti
kuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli
kulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun
sitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen
pilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka
kuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä
näki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli
nähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain
luona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät
kirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja
kaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan.
Hänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä
oli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva
tornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.

"Herra, minun Jumalani, auta minua!" äännähti mestari Eerikki Krok
kuolon tuskissa.

"Vaiti!" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.

"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta..."

"Vaiti!" kuului taas aaveen ääni. "Vaiti! eli otan sinut mukaani
hautaan."

Kauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan
suuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.

Varjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä.
Krok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli
kuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat
noista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka
olivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä
hinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet
paikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään,
hiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät.
Krok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta.
Vitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle.
Huu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.

Pyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan
kovalla, äkäisellä äänellä.

"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä", lausui
mestarin vastakkainen mies. "Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo
ja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi
hauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä
heitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa,
kuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa,
työskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan
rangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa
itseäsi ja muuttua toisellaiseksi?"

"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni", änkytti Eerikki Krok
kokonaan muserrettuna. "Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin
tiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen.
Hänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en
olisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä
aivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin
suuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän,
mutta meillä on vaan _yksi_ ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka
antaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja
minun välillä."

"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat", vastasi ääni. "Sinun tyttäresi
rakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa
myös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi
onnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen,
on antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan
sinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen
voivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä
kohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi
sitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja
sentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki
tapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on..."

"Hirtettävä lurjus..." keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan
tähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran
kirjuriin.

"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja
rakastettu itse henkimaailmassakin", keskeytti hänet vihaisella
äänellä komerossa istuva mies. "Oi, miten helposti minä voisin
musertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno
pyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen
teet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun
arvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin
naapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi
saat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua
perheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle
ehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti
tekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän."

Tuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin
tuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka
kautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja
kiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä
luo "Lybeckiin" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli
kiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari
Krok värisi ilosta.

"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?" kysyi varjo.

"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne
voidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän,"
lausui Krok korkealla äänellä.

"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä,
jos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa
avioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he..."

"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin
olisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa
minäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään", keskeytti
mestari perki suuttuneena. "Te ette ole mikään rehellinen pyhimys,
isä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi."

"Vaiti ja älä keskeytä minua", vastasi ääni. "Nyt tahdon uskoa
teille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja
onneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat
2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle
Grättlingbon pitäjässä Gotlannissa..."

"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että
sen kertoja valhetteli", keskeytti mestari Krok huokaillen.

"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä
on tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja
osiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän
niinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden
ympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne
haudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin
räjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P.
Nikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän
ylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän
pahan aikomuksensa."

Krok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet
hänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä,
koonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen,
jolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis
eivät olleetkaan _kummituksia_ eikä haudoista nousseita aaveita. Ne
olivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi
vihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä
ajatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.

"Vai ei varjoja!" huudahti hän. "Sitte, hitto vieköön, et sinäkään
ole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin,
semmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että
saan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa.
Alas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa."

Vaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi
kohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin.
Joka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo
olennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan
raivoavia henkiä toisesta maailmasta.

"Ken olet? puhu!" käski Krok, "sillä nyt olen vihainen ja mieleni
tekee tapella."

P. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari
Krok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä
oli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli
hänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin -- _Manfred
Skrifvarin_; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä.
Manfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä
oli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut
hänelle antavansa tyttärensä.

Krok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle,
luultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa
samoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli
osoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.

"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua
turhasta", lausui nuori mies hyvin tyynesti. "Hillitkää tunteenne ja
kuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte
voitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti
paikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on
tänä yönä ollut yhdessä."

"Puhu!" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin
vallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin
vihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi,
tehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.

"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia,
näin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain,
että jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja
kummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme.
Mitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden
upseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain
tietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen
Carlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja
nekin vaan _puukanuunia_ [aivan historiallista] ja että he tulivat
Gotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa;
tämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000
miehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo
pitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin
sotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se
pian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan
heistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton
salaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse,
kerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos
emme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa."

Krok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän,
jos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen
tytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi
vielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen
käytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän
kätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.

"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja
unhottakaamme entiset välillämme olleet vihat", sanoi hän. "Minä
annan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille
vähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista
välillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet
nauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette."

"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla
vakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle
mitä olemme nähneet ja kuulleet."

Kello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset,
mutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta
järjestysmiestä raskaasta unestansa.

"Jumalani, mitä sanotte", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä.
"Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti
hankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada
tässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen
palveluksen, ett'ei se jää palkitsematta."

Laiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni
sanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos
Gotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman
suuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin
Ranskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään
toivoa pelastuksesta.

       *       *       *       *       *

Kuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky
johtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun
ilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni
Cederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa
saari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä
Karlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja
kenttätykistö. Rekatti _Bellonan_ kapteeni Gaubineau sai käskyn
heti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan
edellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä
purjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin
arveltiin laivaston oleskelevan.

Kapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen
kahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin
kunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa.
Kauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja
kaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen,
kuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan,
valhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja.
Vanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg,
joka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman
päällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla
vakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta.
Pursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi
alinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen
apulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä
palvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti
punaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.

Gaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille
vastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat
vastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset
olisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen,
paljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa
maha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä
oli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä
leveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat
kuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle
sukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella
maailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän
olevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin
vilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan
merimiehen aivoissa liikkunut.

Kuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen.
Hyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen
kertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä
saa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa
koskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin
sanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen
kohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän
varovasti omatakeisuuttansa.

Kapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa
ja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä
ruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi
oli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan,
että kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja
"manööverisoppa" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut
läheisessä sukulaisuudessakaan "valtameren helmen" mehun kanssa, vaan
jonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen
elähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan
kannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä
meri-ilmaa.

"Mihinkä lopetinkaan?" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan
vahtiupseerin tervehdykseen.

"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä
eräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä."

"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se,
hitto vieköön pystytukkani -- Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan
pääkallossansa --, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri
aaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa.
Silloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin
levitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin
lemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle
ja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja
korjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni
rakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa
etelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut _monta rakkauden
seikkailua elämässään_."

Tuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi
ollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt
nauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi
sormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.

"Te nauratte, ehkä epäilette -- Hasselberg! eikö seikkailuni lesken
kanssa ole totta?" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen
rinnallansa.

"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien
ylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta!
Totta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta
hän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas,
suloinen ja kaunis hän oli", vannoi ja vakuutti pursseri.

"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin
todistuksestanne", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin
keveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että
tällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.

"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni", vastasi apulainen.
"Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten
leskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri."

"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä
Tukholmaan", jatkoi kapteeni. "Emme voineet kulettaa mukanamme
ruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan
tavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen
olikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin
paljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä
hyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen
pohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli
viidenkymmenen kuulan."

"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni
Gaubineau!" huudahti apulainen.

"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään
oli kiilautunut -- _merimiehenviitta_. Väestö näet oli tappelunaikana
heittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi
kuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä
pyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden
vetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja
puristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden
niistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin
säilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja
tiedätte, että se on totta."

"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta",
vakuutti pursseri uudelleen. "Minulla on vielä tallella tilikirjani
vuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta
päällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä
minäkin muistan sen matkan."

"Ja leski, kapteeni Gabineau -- miten hänen kävi?" kysyi apulainen.

"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare", tämä oli vahtiupseerille.
"Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän
muuttunut ja meillä on kiire."

Miehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja
kuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty.
Rekatin nopeus eneni suuresti.

"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa", jatkoi Gaubineau.
"Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy
hieman miettiä. Niin hän..."

"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan",
keskeytti pursseri. "Niin totta Jumala..."

Kapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.

"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta", lausui
kapteeni. "En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä
tapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta
teidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti
pois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi
tyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä
kreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan
keulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä
käsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut
hänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten
rakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä
ilmoittaa tähystäjä keulakokassa?"

"Purjehtija suojan puolella", ilmoitti vahtiupseeri.

"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on.
Tanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa '_Cort Adeler_' ja
kahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä
ja sain luonnollisesti -- myöntävän vastauksen heti paikalla.
Kirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja
molemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä
ylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä
melkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi
rakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti
aina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa
haikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau,
ihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset
ikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli
luullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:

"Jumalallinen Gaubineauni", sanoi hän, "minulla on pyyntö sinulle",
sanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun
poski-partani kanssa.

"Mitä käsket?"

"En käske, vaan ainoastaan pyydän."

"Mitä sitte?"

"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän
meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi
tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain
mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme
siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä.
Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen
hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"

"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau,
yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa
olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko
keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa?
Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä
kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on
tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa,
minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani,
vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin
kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni
ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen
vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut
itsensä rakastumasta muuten kuin -- leikillä."

Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien
laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen
parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka
tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja
muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.

Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon
tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin
keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa.
Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa
hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta
ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.

"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat
palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti
_Garmelilla_ ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä
aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka
Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei
ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko
veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä
tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden
hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt
oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa
kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania,
jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle
niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De
Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja
antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee
vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on
sille antanut."

Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti
huuliansa.

"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille
muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme
tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä
Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui
alakapteini.

"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme
Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka
vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi
lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene
ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme
Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät
herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme
laivastomme."

Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen
päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11
linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät
Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili
korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla
nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta
sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta.
Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien
sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden
ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen
amiraalilaiva _Kustaa IV Adolf_, joka oli viimeinen vuoden 1790
jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan
kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli
muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja
viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten
kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon
kolmikieliseen lippuun.

Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että _Bellona_ toi
mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa
laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon
niistä määräyksistä, kuin _Bellona_ oli tuonut mukanansa, kutsui hän
heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset
olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn
viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin,
sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja
rekattien avulla vihollinen saaresta.

Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa.
Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat
vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa
sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi
upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän
oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että
Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut
muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan
menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.

Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin
kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin
heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500
Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa
tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden
tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin
johdolla. Rekatti _Sellona_ sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat
_Urhoollisuus_ ja _Miehuus_ ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston
lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät
siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto
läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia
kohti.

Kun _Bellona_ 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon,
saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima,
joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen
ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen
Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän
iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat
ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui
amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille.
Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka
oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt
kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut
kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli
kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.

Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti
lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:

    'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!

    Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin
    linnoitukseen, ovat _puisia_ eivätkä sentähden peljättäviä.
    Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn
    kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin
    vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra
    amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti
    antautua.'

"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä
saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia
kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä.
"Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen,
"että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."

Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire
näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä
tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten
käsien kanssa.

Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana
iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot
silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan
vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa
venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää
kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan,
kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua
sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut
päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.

Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti,
kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman
antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin
olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle
viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa,
jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta
saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa
lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia
ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä
osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen
matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto
meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät
Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan
Sliten satamassa tarkastelemassa.

Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli
vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi
liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään
aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita
ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja
vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista
ollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti _raatimies_ Krok ainoan
tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa,
joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja
rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut
raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin
olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa,
sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin
hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi.
Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne
ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut.
"Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi
hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti
raatimiehen arvoa asujanten silmissä.

Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin
kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat
puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat
ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi,
kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun
tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon
helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.

Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän
asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein
sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi.
Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse
talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ päällikkö,
kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan
läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi
antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää,
että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan
tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan,
vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.

Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut
läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi
kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.

"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi
hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi
tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua,
Anniseni."

"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä",
kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää
hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut
apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."

Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä
päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat
rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle
ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan
kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti
meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi
vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista
kaapparialusta _Cort Adeleria_ ja tavallisella auliudellansa lupasi
hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja
ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.



KAHDESTOISTA LUKU.

Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.


Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita
majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana
Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme
raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa
hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä
päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että
sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan
asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on
muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia,
vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.

Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa
meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei
meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti
tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta
päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä
olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon
kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta
kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki,
suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita,
seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa
uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan
ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus
säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.

Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä
istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen.
Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa.
Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä
ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin
muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.

Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa
Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin
poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi
karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan
noita peljättyjä petoeläimiä.

Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia
hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä
hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen
ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen,
rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli
itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja
köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin
kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli
pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.

Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo
paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan
Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka
jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen
ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana
Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä
niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa
niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui
metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon
vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja -- sotilaan
poika.

Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli
tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.

"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä
äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"

"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama
kokonaan katosi savupilviin.

"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän
kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin
hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin
kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka
painavasti.

"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole
kuin kuusi poikaa."

"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.

"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.

"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku
epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies
ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini
puheella oikeastaan on?"

"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasi
Kitulanka.

Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti
pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.

"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin
huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen
taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin
heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä
kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"

"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia
Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt
kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen,
uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut
kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen
saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene
taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja
yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"

"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo
tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja
katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli
sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt
sinun maailmaan."

Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.

"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan
kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi
Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."

"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus.
"Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia
asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"

"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.

Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään
astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.

"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen
kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti
päätänsä pojalle.

"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä
ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita
olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"

"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi
kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet
tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan.
Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta
karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä
katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme.
Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."

Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.

"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä
viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen
hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.

"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on _Savilahden Jooseppi_."

Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.

"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan
hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin
hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja
kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden.
Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada
mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."

Pappi hymyili.

"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty
sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli
kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön
lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.

Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi
Alarikin tavallisesti istuvan. Se oli -- tyhjä.

"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän
tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti,
tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen
silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"

"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin
ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa
Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti
taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan,
ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on
nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua
Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei
myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä
Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija,
joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor
vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta
päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala
on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän
puolellamme."

"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat",
vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun
uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla
Jumalaa ja siinä kaikki."

"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa
pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto
on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta
tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi
tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan
miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon
kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."

"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä,
eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi
Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko
siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"

Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.

Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat
säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella
taivaalla.

"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi
kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä
siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi
sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."

Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik
joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.

"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi
pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.

"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik
hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki
siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille
seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin
omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti
pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut,
siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"

Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat
kolme henkilöä katselivat toisiansa.

"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi
kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."

"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi
isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä
epäillään sytyttäjäksi."

Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha
vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis
lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja
pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty
lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan
näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.

"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan
kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"

"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi",
vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti,
kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen
sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."

"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."

Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä
pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte
meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.

"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene
rauhassa täältä. _Kuole_, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin
unhotan, että olet levännyt rinnoillani."

"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän
kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit
alinomaa silmieni edessä."

Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän
pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.

"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja
käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."

"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä
ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja
kirkkoherra puhellen keskenänsä.

"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen,
taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi
on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin,
kohta saatte kuulla minusta."

Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel
vieri hänen silmistään ja minkätähden?

Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi
kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan
ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli
kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja
jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle.
Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus
sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.

Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa.
Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle
tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.

Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui.
Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän
lähestyi valoa.

"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovat
Olli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."

Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin
50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat
päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista.
Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan
leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo
istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja
kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.

Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla
Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa,
jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein
surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa
kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan
katsoi yhtämittaa tuleen.

Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut
häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he
pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin
tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä
ilmoittamista.

Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän
tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin
ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan
näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä,
väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen
rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja
lauloi samalla erään laulun Runottaren -- kaikkivaltiaan tyttären --
kunniaksi.

Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja
ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.

Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:

"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen
tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja
kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien
jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen
nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun
ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."

"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi
kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin
eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa.
Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle,
että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin
määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."

"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä.
"Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko
laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan
majoille."

Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin
kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.

"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne
joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"

"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella.
"Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän
miehiksemme?"

"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja
että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa
pelkuruutta, ammutaan heti."

"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko
niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."

"Tahdon", vastasi Alarik korkealla äänellä,

Soini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat
heidän ympärillänsä.

"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän
miehiksemme?" kysyi hän heiltä.

"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää
viholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme", kuului
vastaus.

"Hän on antanut sen lupauksen", vastasi Soini.

"Sitte tulkoon meikäläiseksi."

Kun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin
luokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty
ja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan
nuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa
käsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi
Alarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin.
Sitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.

"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa
antanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen
samoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle."

"Tapahtukoon niin", huusivat miehet. "Akka on puhunut hyvin."

Alarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin
ja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko,
paitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden
Olgasta, jonka hän oli kadottanut.

Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä
ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja
kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin
sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku
ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä
mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.

Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys
odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten
hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa
ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen
joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi
noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä
tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut
viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset
pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän
näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän
nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa
paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut
itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi
osoitti hänen toimiensa laadun.

Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat
meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti
parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin
vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen
parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut
häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin
Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran
näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja.
Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva
Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan
hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin
sairaan kanssa, mumisi hän:

"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli
mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina
Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle
kohtalonsa. Myöskin _hänen_ käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä
kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo
hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."

Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat,
että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani
ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa
tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet
ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt
enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa
luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas
kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen
teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja
lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi
hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.

"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck
hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs
ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä
kaikki."

"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui
Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu
aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin
olisitte olleet kuoleman oma."

Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti
kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan.
Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.

Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin
kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat
mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin
lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna
Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä
nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava
kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen
keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi
myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa
oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten
saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa
ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista
ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen
koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella
kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat
suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen
henkeänsä.

Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä,
näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä
ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti
suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien
ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti
tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun
Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle
kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä
hän oli?

Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty
ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety
Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.

"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen
leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."

Sitte kysyi hän Paavoa.

"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt
kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen
rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen
kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."

Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa.
Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät
myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi
puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt.
Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa
hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai
vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta
ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla
seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista,
joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden
miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla,
joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut
tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta
eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja
ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck
väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren
tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän
takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on
naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut
syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa
soimaavaa ääntä.

Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa
ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui
lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota
teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen,
hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin
täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle.
Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka
vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan
askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa
kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka
omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.

Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu
vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan
huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.

"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas,
vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme
sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona.
Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin
heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen
poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi
suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin
osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen
maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä
sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko
luonteeltaan."

"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on
tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen
sanoja.

"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi
Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta.
Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen
kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta
vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin,
että siten on hänelle käynyt."

"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna
Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä
ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen
muistollensa."

"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli
saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen
tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava.
Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi,
kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."

Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin
vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän
oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi
ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo
isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta
nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin
kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.

"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä
sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."

"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää
venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi
Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee
uudelleen ja silloin..."

Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti
oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi
edessänsä seisovaa vihollista.

Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja
seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla
puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava.
Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden
kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet
armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.

Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä.
Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä
ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän
ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja
näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen.
Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja
asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui
ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä
kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.

Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.

"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän
taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme
kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme
kaipaamaan teitä."

Nyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän
ymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.

Hän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.

"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata
teitä, jota niin suuresti kunnioitan", lausui hän vapisevalla
äänellä. "Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle,
muukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja
hyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun
olen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni
teitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään,
tahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä
kielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran
onnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte
kuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa
liikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän
ylevämielistä ja jaloa luonnettanne."

Ranck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti
hänen yksin.

Ujona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.

"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä", kuiskasi hän. "Mitä tarkoitti
hän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko
sellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut,
että sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle." -- -- --



KOLMASTOISTA LUKU.

Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.


Samana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään,
varusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla.
Edellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut
käskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään,
sittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut
takaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin
Härmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta
vihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä
vahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa
Lapualta.

Vihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin
pakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen
taisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon
Adlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen
toivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät
tiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää
yhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli
ruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä
tunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin
edullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella
viimeiseen asti.

Adlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan
Kuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa
Suomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten
ruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt
mahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin
ja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt
itse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä.
Hän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon
Väsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli
saaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita
venäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle
väsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla.
Kuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja
sota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä
matkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin.
Useita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä
hätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja.
Sieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli
hukkumaisillaan.

Vihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta
hän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään
Klingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys
oli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin
kuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui
Grälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen
vähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman
ankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset
ja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat
luonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa
väsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa
suhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka
kantoi _kruunua_, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän
vihatuksi ja kamotuksi.

Mutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin
menestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät
tuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka
olivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa
itse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien
edustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen
vastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka
apujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin
yrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia
väkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin
suuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja
Englannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston
kimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille
avuksi. Hän, joka kantoi _kruunua_, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin
onnettomuuksia.

Mutta palaamme Adlercreutziin.

Varhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz
päävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen
Kauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali
antoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa
pitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa
rohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla
voitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas
vartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee
kunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni
miehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla
ja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla
on pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät
säteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa
myös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto
tämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja
hämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä
seisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden
kiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja
jalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä,
mutta nyt -- nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen
edessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli
kaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on
toimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile
vähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä
enää vähääkään rauhattomaksi.

Kello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän
valonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle.
Evestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia
astua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan
"viheriätakkista" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot
suljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee
kenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo!
puiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt
vihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat
kuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on
heikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.

"Meidänhän pitää eteenpäin", huutaa hän. "ja ne paholaiset menevät
taaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa;
ne eivät koskaan peräydy!"

Nämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se
järjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi.
Se tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo
suljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee
epätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy
perki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään
voi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.

Adlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa,
verhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä
levähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:

"_Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä_."

Adlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas
samalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen
puolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita
pyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä
taistelemaan. Jääkärit vastaavat:

"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä
voimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme
itsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona."

Jos hän, joka kantoi _kruunua_, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden
sotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen
katseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän
olisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata
isänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan
vuotamaan?

Jumala yksin voi siitä tuomita.

Kuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi
se. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja
luutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida.
Ne tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen
ja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja
hurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä
matka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on
vahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle
ja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen
tykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa
vastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.

Tämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat
päättävään taisteluun.

Rajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan
jokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa
olevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan
ja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä.
Tykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli
vasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia
keskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin
liikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon
vetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.

Rajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan
suon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei
hän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan
maantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet
täydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita
niittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä
piiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman,
käskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan
kylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto
tekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin
johdolla asetettiin varalle mäelle.

Taistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä
hetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että
juuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa
kenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna
näkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg
joukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään
siksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.

Mutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen
lykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se
on evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen
osaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin.
Juoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta
vaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien
jyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja
kuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen
piiloutuneet "viheriätakkiset" räiskyttävät tappavia laukauksia.
Sotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin
sävelet:

    "Eespäin, miehet uljahat!
    Meit' uskollisten isäin henget seuraavat.
    Kas kunnian
    Kun tähti meille hohtaa!
    Tuttavahan
    On verityö, mi kohtaa.
    Eespäin kaikki rientäkää!
    Vapautemme ikivanha tie on tää.
    Voittoisa lippu meitä johtaa,
    Muinahis-aikain taisteluista liuskainen.
    Eespäin, sä jalo vaate verinen!
    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

"Eespäin, eespäin", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät
ruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa
hyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän
säästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut
erään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään
sitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee
jaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: "Kiitos
kumppani!" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän
kuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.

Sotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen
ryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita
tuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin
siivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän
jättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä
kirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista.
Kitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. "Kuole", oli hänen
äitinsä sanonut, "mutta älä häpäise itseäsi." Döbeln huutaa hänelle
kiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on
turhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.

Ilmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan
perätön. Se oli onnetoin erehdys --, sillä jos sitä ei olisi
tapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin
olisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin
tie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin
pelastus.

Kun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa
auttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa
Lapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti
jokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja
pyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet
samoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen
Aminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen
sotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan
kostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän
tiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei
ole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von
Qvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld,
kaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina
taistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän,
se leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja
sairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten
sota sentään on hirmuinen.

Karjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä
urhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut,
saatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on
tapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?

Katso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä
lähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen
kanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun
aikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi
gladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli
nuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä.
Vasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa
kirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei
merkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri
Barbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa?
Rauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen
ikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta
ja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista
miehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää
hyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen
kuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän
onnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään
katumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut
Alarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa
kohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä
rikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden.
Hän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu
kuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa
Olgalle -- "petturitar" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik
heittäytyy uudelleen taisteluun.

Venäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan
päin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski
käyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä.
Erinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy,
taitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä,
vasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän
rauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz
-- onnettomasti kyllä -- ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti
sen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.

Pataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän
hallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan
kylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja
Gripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa
hyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten
haavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat
koettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu
estävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko
kylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.

Savun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon
ylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen
turvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän
ankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että
jonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.

Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä
järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo
kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia,
sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan
takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla
taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa,
jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs
osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja
ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle
vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten
keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:

"_Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808_."

Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen
hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset
itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti
tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata
valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä,
ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen
vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret
apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly
sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa
toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin
voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja
jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi
ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan;
tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo
todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.

Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden
viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali
Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin
valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä
hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja
sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.

       *       *       *       *       *

On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut
runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso
tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen
kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään
raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen
ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän
rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja
makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa,
hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään.
Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus,
että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin
mieleen.

Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu,
joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat
verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa
revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän
oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä
on Alarik Kitulanka.

Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa
hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka
tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.

Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.

"Etsitkö _minua_ vai _häntä_?" kysyi Alarik.

"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on
poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut.
Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi
minulle?"

"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan
portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."

"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"

"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään,
kuollakseni sen oven edessä."

Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies
hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik
ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin
Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää
samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema
antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.

On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän
lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu
on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät
lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee
pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä,
jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.

Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet
metsäpirtille.

Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra,
arvokas Kelloniemi.

He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.

Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin,
kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia
ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.

Vanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän
ei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.

"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu
sinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?" kysyi vanhus
ankaralla äänellä.

Hymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. "Isä ja äiti, en ole
häväissyt itseäni", vastasi hän. "Döbeln on huutanut minua nimeltä --
sankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni.
Hyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne
_Olgalle_."

Hän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa
paljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset
veripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa
Savilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha
Kitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä
suljettuna omiinsa.

Samassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen
jälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti
mustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat
kasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri,
tuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala -- Yrjö Kaarlo von
Döbeln.

Hän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti
terävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren
urhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni
Alarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle
otsallensa.

Kuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin.
Sanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.

"Isä, äiti", kuiskasi hän; "en ole häväissyt teitä enkä itseänikään,
kysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni."

Hänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä
kerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli
katkenut.

"Hän oli kelpo Suomen poika", huudahti von Döbeln vienolla äänellä.
"Sallittakoon meille, hyvät herrat", lisäsi hän kääntyen seurassansa
oleviin upseereihin, "lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin
hänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?"

Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät
hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla
Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä
paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin
jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha
Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään
heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat
he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti
vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.

Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän
kaikki rakkaan maansa edestä.

       *       *       *       *       *

Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri
Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla:
terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja
elävällä ilolla näki taas Ranckin.

"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?"
kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja
luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä
siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki
asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin
sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä
käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon
upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän
ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."

Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa
päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata
elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen
porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas
voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut
loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.

"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte
minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini
mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki.
Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian
ansainneena."

"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln
on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan
pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja
venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä
päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin
on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän
paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis
kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte
pitkällisen poissa-olomme aikana."

Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut,
joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä
jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella,
ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi
liikutettuna hänelle kätensä.

"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui
Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne
todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän
suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle
mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?"
lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.

"Jumalan tähden, ette, herra majuri", vastasi Ranck. "Se on
salaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken.
Minulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova."

"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein
mieltymyksestä teidän persoonaanne", vastasi majuri. "Menen nyt
keskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään
sitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella
enemmän keskenämme."

"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella",
vastasi Ranck, "varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole
enää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana.
Kummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä."

"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi", vastasi
majuri. "Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten
hän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia
kepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut
paremmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi
Roth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä
joukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden,
rämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut
Ruoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja
ja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut
ympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee
venäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta
ruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on,
kuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät
häntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme."

Majuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli
vanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.

"Olen odottanut teitä kau'an", lausui veteraani, "sillä tahdoin
saada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen
olin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni,
niin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri
Eekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä
olisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka
kaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan."

"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi
tarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan", vastasi Ranck
hyvin liikutettuna. "Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista
vaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan.
Puolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana."

"Mutta en minä", vastasi vanhus. "Minä aivan kummastuin kuin näin
teidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne
Roth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko
tämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?"

Ranck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:

"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa
minulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien
hellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua
kiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä,
joiden kanssa on kunnia olla sukulaisena."

Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin
näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä
osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria
urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta
ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin
hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.

"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan
tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit
tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka
isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat
täyttäneet velvollisuutensa."

Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui
hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä
sille löytynyt lohdutuksen sanoja.

"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja
minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan
läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia,
jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi
vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän
olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko
enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada
takaisin."

Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen
jälkeensä. -- -- --

Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.

Majurin kasvot loistivat ilosta,

"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee
henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti
mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee
teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle.
Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä.
Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan
oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan.
Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen.
Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla
osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat
saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi,
joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette
saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa
päivällispöytään."

Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden
mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi
mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja
Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von
Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille
tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä
voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän
kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa
rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen
tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa
sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.

"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck
itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu
vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin
valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy
odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan
ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu
tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna
Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa
kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."

Hän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an
ajattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun
rikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen
sanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi
hän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä
hänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa
rakkain esine.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada
aikoihin.


Pyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten
jo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä
piti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500
miehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka
oli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat
olemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi
hän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin
kiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin
haaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja
täällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä
häntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m.
Persoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan
keräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan
taistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei
sallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä,
jotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain
miesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas
takaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita
ja haavoitettuja.

Kun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa
keskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa
Adolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu
kaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet,
jotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.

"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on
venäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän
on estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut
kulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan,
joka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt
Turkuun", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. "Sölfverarmilla
on ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin
kanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt
varusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta,
jota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän
sodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden
estämiseksi?"

Kuninkas (viisaan näköisenä): "Jönssonin asema on vahva ja hän
kyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on
hänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22
tykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä
armoni menettämisen uhalla."

"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta", lausui
imarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi
Jönssonin vaarallisen aseman. "Teidän majesteetillanne on aivan
oikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi
Buxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren
puolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt
rannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa
hyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne,
saadaksensa paremmin iloita voitosta."

"Siitä hän saa vähän iloa", lausui kuningas, "Minä annan amiraali
Dodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky
Hjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille
avuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa
anastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs
tästä sanotte?"

"Se on oivallista!" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat
syvään.

"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin
käytettäväksi?" kysyi Melin.

Kuningas näytti miettivän.

"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä", vastasi hän.
"Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin
vähän haistavat ruudin savua."

"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu,
nostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä",
vastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut
kuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti "saada vähän
olla liikkeessä", olivat _nälistyneitä, ryysyisiä, peräti
harjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet_.
Kun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi
oli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt
olivat _saksalaisia sotamiehiä_, jotka päivää ennen olivat pistetyt
pataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä
päätöksen tämä homma oli saava.

Sekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei
kumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta,
että olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut
totuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille
siksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain
mennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla,
kuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos
tuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa
kaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä
lähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi
mahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.

Elokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18
Ahvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa,
jossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen
suojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat
laivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle
Metsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta
usean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi
ja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta
Sandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot
tervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat
pääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa
siunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti
järjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan
joutuneet häpiään.

Kuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen
kanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?

Jo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun.
Kenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat
tulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa.
Elokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit
hävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto
Dodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi.
Venäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa
kohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden
murhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään;
mutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa
ristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne
Ruotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen
tähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät
ruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat
sen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja
Ryövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima
levenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja
ruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli
väsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet,
niin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin
sijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella.
Kapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla
jälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla
hyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat
ruotsalaiset sieltä.

Sölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka
vihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo
9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja
silloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat
aallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä
avuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen
välille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut
turvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12
e.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan
Sölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän
venheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4
airolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä
kuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin
oli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja
venäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut
laivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.

Sandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu
jättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa
maalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä
Suomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.

Mutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.

Lähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta
päättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa
tarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan
venheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla
oli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin
hyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään
evestille.

"Mitä tahdot, lapseni?" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.

"Tahdon kysyä onko hän kenraali?"

"En ole vielä päässyt kenraaliksi", vastasi Pahlén myhäillen, "mutta
tämän joukon päällikkö kyllä olen."

"No, sitten taitaa olla sama", vastasi tyttö hypistellen
esiliinaansa. "Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä
sanomista hänelle."

"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire."

"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko
ylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa,
pitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton
johdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin
50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän
myös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut
toimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä
tien oppaaksi."

Tätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus
on aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali
Buxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin,
evesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien
kanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900
miestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa
miestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen
päällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen
onnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse
onnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen
etevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen
hommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen
poistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén
ja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät
äkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.

Juuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta
matkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti
yritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota
hän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen
kiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden
luokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä
ja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja
sotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä
lähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa
ja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien
osastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.

Westanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja
hänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita
herkullisia ruokija ja hienoja viinejä.

Päällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn
loistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä
hempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka
yhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen
ja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen
urhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana
loistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva
naimiskauppa.

Buxhövden kohotti lasinsa.

"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton
kunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi", lausui ijäkäs
kenraali hiukan kumartaen päätänsä. "Tähän maljaan suljen myös
teidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana
ja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin,
mutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin
työskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi."

Lasit tyhjennettiin pohjaan.

"Minun aikomukseni on", vastasi kavaltajatar, "mennä pohjoiseen
ja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan
välttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa
mitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja
setäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää."

"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään", lausui ruhtinas
Bagration. "Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan
siitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan
vieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain
tähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta
siellä tulevat oikein arvostelluiksi."

Neiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen.
Hänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon
auringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi.
Sinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien
toiveittesi päämäärän."

Oli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva
kalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.

"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän.
"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."

Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä.
Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me
olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos
mielimme onnistua pakenemaan."

Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti
Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi
ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn
luokse.

"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."

Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin,
joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja
luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.

"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi,
mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua,
jos vaan joudun hänen kynsiinsä."

Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko
loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti
sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa.
Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan
vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck
ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan
venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä
olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa
perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille
ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä
ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki
huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä
rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään
auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä
eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi,
mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat
kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.

Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä
ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän
ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen
kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin
ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti,
joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.

Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei
kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he
hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella.
Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän
nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat
venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin
joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa
kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla
toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli
ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen
nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella
palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli
pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä.
Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit,
jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä
kuninkaalle.

Kenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset
lopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä
heidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja
oli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua
venäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä
opettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla
onnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään
rantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa
epäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja
tuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin
ja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt
rannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia
ohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä.
He törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden
avulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli
tarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat
karille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset
tästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista
surullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.

Jos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin
kaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat
Ahvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei
ainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan,
vaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten
olemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin
kummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa
annettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi
kiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei
maininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä
tavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä
asiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi
_okaiksi_, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi
kuin julkisesti lausuttu moite.

Kun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä
kuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen
astuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana,
edestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta
oli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten
tähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja
ainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.

"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!" lausui kuningas ja tempasi
kiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle.
"Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei
sittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin
miesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka."

"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri
saada toimeen", rohkeni Ranck lausua. "Ah, teidän majesteettinne, ne
ovat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin
ajaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun.
Tässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän
majesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä."

"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan", vastasi kuningas ja
katsoi terävästi Ranckin kasvoihin. "Mitenkä te, herrani, joka
tulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin
kahakkaan?"

"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne", vastasi Ranck ja kertoi
muutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan
kahakkaan. "Teidän nimenne?"

"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne."

"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin
valtakirjan", lausui kuningas.

"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman
kiitollisuuteni", vastasi Ranck. "Tämä teidän majesteettinne
hyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi
vast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa."

"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän
tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla
ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"

"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli
minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali
Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte
vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia
sanoja."

"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin
korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän
esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne
olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat
olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi
meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa
vankeinamme."

"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli
minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin
halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja
hänen kunniamerkkinsä."

"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te
sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne
ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä
ne ovat?"

"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi
Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon
heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.

Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen
paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas
vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin
puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan
tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"

Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri
kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli
hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti
kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.

"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas
kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."

Armoa -- kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman,
vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli
mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa
majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei
luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa
oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen
tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck
oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa
tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin
vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:

"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet
suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos
tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat
vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja
ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.

"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen
rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan
käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli
rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin.
Tuo urhoollinen upseeri olisi siis _rikoksellinen_. Kuningas hetkisen
luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti
surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi
enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.

"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan
polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne
sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."

Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän
hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka
ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.

"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa,
jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te
olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte
oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"

"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck,
"minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin
nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi
pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen
kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän
asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin
kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla
synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä
toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni
siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin
myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."

Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä
arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.

"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi
kuningas.

"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck.
"Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi
15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan
komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä.
Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."

Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja
ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa
vapisivat vihasta.

"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon
palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te
olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette
vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta
suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."

"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui
Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän
palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan
olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on
aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan
kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni
arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka
kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon,
eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän
majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin
kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet,
toiminnut toisella tavoin."

Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän
kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja
hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman
paperin.

"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani
takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas
totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu
tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua
sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä
ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan
sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että
se melkein kauhistutti kuningasta.

"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin
ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle
mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."

"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen
täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne
urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret
tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet,
mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin
merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen
erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi
jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies
ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."

"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin
mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä
maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä
riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja
hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan
yksi tehtävä."

"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.

"Se on -- _kuolla_, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema
on silloin minun ainoa ja paras voittoni."

Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän
puhunut hetken sanoja.

Kuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä.
Hän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani
kuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:

"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin
hänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa
kuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä."

Hän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien
kanssa.



VIIDESTOISTA LUKU.

"Styrbjörn" ja "Hjalmar". Taistelu yöllä.


Nykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko
urhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä
ominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin
raa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että
se on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei
pelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko
työskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.

Kun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa
vastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä,
mutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta,
tärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä
antautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi,
siinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit
lukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.

Ruotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina
löytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle
sotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja
kansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta,
joka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä
hyödyttävänsä yhteistä parasta.

Venäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta
laivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon
kuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä
ja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle
Turun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja
ja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista
aina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut
eteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten
ja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta
kun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että
paitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat
ruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn
mennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt
kerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood,
johtaen laivoja _Gentaur_ ja _Implacable_.

Erikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle,
mutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen
oli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi
saaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa
näyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse
että kaksi miestä siinä tuli ammutuksi _Fäderneslandet_-nimiseltä
laivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä
ansaitsee mainita.

Toinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta
käännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa
vihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli
ja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi
omasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä
istuvan merimiehen pään.

Ruotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella
ei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua
sen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen
saaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä
ruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin
vihollista lähestyä.

Evestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni,
uskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri
laivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin,
sillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä
mukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50
miestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista -- merisotamiehiä -- ynnä
5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään
Neitsytsalmen päällikkölaivalle _kuningas Adolf Fredrikille_, jonne
niiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti
yksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.

Määrätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä
kokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen
alusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14
parkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä
vastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin
tällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri
Hederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja
pienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja
niille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet,
kutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von
Krusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli
tarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka
oli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan
kapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää _Styrbjörniä_, ja toista
luutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa _Hjalmar_. Ensimäiseen
kolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia
ja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi
parkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja
iskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata
aivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi
tuli: _Jumalan varjelus!_ ja tunnussanaksi: _Antaa voiton!_
Senjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä.
Kapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi
ajutanteiksi.

Kello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä
venäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle
kulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat
venäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena
edellisenä päivänä kahakoineet laiva _Fäderneslandetin_ ja rekatti
_Belionan_ kanssa -- Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan
purjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia --. Yö ei
ollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja
ainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa.
Kolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes
kääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin
100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset
melkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli
linjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut
ollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä,
kohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin
vartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.

Vasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset
olivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti
kaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja
lähestyi nuolen nopeudella _Styrbjörnin_ keulaa; toiset venheet
ja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi
linja sen kautta, että _Tapperhet_ nimisen laivan parkassi, joka
oli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut
seurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi
hiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että
jälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä
tulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen
kolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli _Styrbjörn_,
kumpanen _Hjalmar_ eivätkä huomanneet _Styrbjörnin_ sivulla muutamia
ensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun
jo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään _Styrbjörniin_ kun
heidän olisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. Jos olisi otettu vaarin
tuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille
asettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja
koko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman
ilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista
lähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota
varustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa.
Venäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten
valmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni
Nordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä,
ainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten
onneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes
haavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa
etunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä
laivan portaan yli kannelle.

Tässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle
kuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen.
Sapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun
muutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa.
Venäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit
eivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä
perille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten
havaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta
ja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät
takaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään
nähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: "Pitääkö minun täällä seisoa
aivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?" Mutta melkein samassa
silmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti
Lagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja
peräkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa
etunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa.
Näistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden
olisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. He pääsivät kannelle ilman
suurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti
valloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin
rykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella
ja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli
paeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti
kannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli
enemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi
vanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta
ampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin
käskettiin jääkärien "ampumaan vanttiin", mutta kuin he eivät
tietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: "ampukaa ilmaan!" Käskyä
toteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan
kannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander
huomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli
paennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden
sinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle,
huomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen
tärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille,
jotka olivat häntä lähinnä: "Tulkaa, seuratkaa minua!" Sanottu ja
tehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun
16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat
piikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan
Nordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti:
"No niin, nyt on Lagerberg vainaja", mutta tämä nousikin heti ylös
ja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli
pistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli
luiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi
kannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli
haavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun
hytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan
olevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka
kapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit
vietiin parkasseihin.

Kajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon,
miehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs
vanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä,
että ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat
antautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille
armon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi
Nordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja
haavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri,
joka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää
tarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin
kiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään
tunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän
hävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille
juuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään
vanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi
armoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa.
Melander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän
väliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta
vastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja
sukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön
luokse, jolta hän saksaksi kysyi:

"Ette kaiketi te tapa aseetonta?"

Nordenskjöld vastasi:

"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän
taistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden
myös seuraukset olivat teille vahingollisia." Kapteeni antoi viedä
parkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö,
evesti Herbusch.

Näiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta
ammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat
sattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä,
että kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille
ja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat
mennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan
paremmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun
ympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä
valaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat
he tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin
että vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin
pimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät
kavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana
pyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta
ohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi.
Helposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa
kuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen:
"kumppani, elä usko venäläistä!" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen
ruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä
kaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi
aamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni
Nordenskjöldin voittohuudon: "Eläköön kuningas!" johon ruotsalaiset
kaikuvalla hurraalla vastasivat.

Luutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli _Svalan'in_
parkassilla -- yksi pienemmistä -- ohjannut suoraan _Hjalmarin_
etukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan _Tapperhet_ laivan
venhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän
vaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti,
sentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden
soutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian
evestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi
toiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä
ja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas
tuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu
tekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset
hyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli
taistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa
olivat toinen priki ja _Hjalmar_-laiva, käännettyään runkoaan ja
asetettuaan poikittain _Styrbjörn_-laivasta alkaneet kanuunatulensa
parkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs
kuula sattui _Wladislav_-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun;
se räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja
noin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi
Cronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän
sai käskyn _Adolf Fredrik_ laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin
oikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit
ohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien
minuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot
Styrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että
rekatti oli valloitettu, niin käänsi _Hjalmar_-laiva kiivaan tulensa
_Styrbjörniä_ kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist
Styrbjörnin peräkanuunilla.

Evestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin,
kun ei enää voitu ryhtyä _Hjalmar_-laivan kimppuun, sillä
tykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja
venheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä
laivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät
valittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat
ruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin,
ruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin
palavia etulatinkeja _Hjalmar_-laivan kanuunista, joita ammuttiin
pistoolinlaukauksen päässä, lenteli _Styrbjörnin_ tykistöön.
Kumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa
nyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon.
Tällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti
näkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää
törmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset
tykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa,
niin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi
polttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä
omia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin
laivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli
vahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu
saada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa
ja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja
paukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa
ruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien
ruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi _Bellonan_
parkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös
jo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että
ottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän
kuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet
antoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista
rekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli
kumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja
rohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti
pääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti
laivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun
hän huomasi _Styrbjörnin_ parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän
Ugglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä
jälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun
sumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet
tuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä
tuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää
kelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.

Useat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa
yhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä,
mutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa
vahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia
joutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa;
hän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös
ja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä
kuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse
teljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun
miehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka
oli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten
kuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja
pysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki
alukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa,
ehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki
_Eglée_ oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja
_Styrbjörnin_ parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä
_Styrbjörnin_ vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti
Herbusch ja 8 miestä _Styrbjörnin_ miehistöä ja kuunariprikin
päällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä.
Ruotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden
joukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja
luutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden
seassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin
haavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja
Rehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä.
Venäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi,
sillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki
_Styrbjörnillä_ olevat upseerit ja miehistö.

Ilmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti
Krasenstjerna: "Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen
tapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä,
sotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin
pitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka
tähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla
anteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus
ja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat."

Lippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen.
"Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla",
sanoo hän, "osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä
Ruotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin
aikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein
Ruotsin aseille loistavan sotakunnian."

Siten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka,
joka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi
ollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton
ruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.

Kunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut
Melanderin ynnä _Bellonan_ muut upseerit luoksensa oikein
"hienon-hienolle" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat
olivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista
oli "mestari-kokin" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden
ruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat
olivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden
täytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa
oli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha
ja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli
niin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena.
Leivässä eleli iloisimpia matoja ja -- voi, "vaiti! siitä älä puhu
koskaan." Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt
syömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta
kaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun
rikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että "Lucullo
söi Lucullon luona." ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi
ja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja
laitokset maistoivat oikein hyvin.

"Maljanne, luutnantti Melander", lausui Gaubineau ja
kohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. "Se apu, jonka
annoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen
saavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin
kolmantena upseerina _Pallas_-nimisellä laivalla, joka kuului
englantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui
_Pallas_ kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin
tähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme
lopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella
oli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä
ollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen
mesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli
_la belle Poule_ meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de
Brissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs
merisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin
lyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä
-- hän oli äärettömän rikas -- kalliin serviisin, joka oli 30,000
frankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun
maanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen.
Olettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?"

"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse
jumalille", lausui pursseri. "En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista
miljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini
erinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi
tarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä
enää kuin 50 putelia jälellä."

"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani
määrännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä
englantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla
on ollut kaikenmoisia asioita", lausui kapteeni. "Mutta eikös tämä
lioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen
hyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä
purukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin
aivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen
minun puolestani."

Vahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta
puhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä
uudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin
kerralla.

"Hyvä!" vastasi kapteeni. "Tuo _Cort Adeler_ kummittelee yhtämittaa
asianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla
samoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät
herrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada
purjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt
hyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime
kerralla."

Puolituntia myöhemmin levitti _Bellona_ kaikki purjeensa matkalla
eteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni
Itämerelle.



KUUDESTOISTA LUKU.

Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle.


Kun Ranck tuli takaisin sotajoukkoon oltiin siellä yhtä työttömänä
kuin ennenkin ja joka silmänräpäys hyökkäystä joll'ei todellista
tappiota Alavuudella odottava Rajevski sai olla rauhassa Suomen
sotaväen sotamarskilta, joka mukavassa rauhassa lepäili niillä
seppeleillä, joita hänen alusväkensä olivat hänelle hankkineet.
Matkallansa sotajoukkoon Ranck suunnitteli yhtä ja toista, miten
hän voisi tehdä jonkun rohkean kepposen viholliselle, jonka kautta
hän saisi kuninkaan täyttämään antamansa lupauksen. Mutta kaikki
tekemänsä suunnitelmat hän yhtä pikaa hylkäsi epäkäytännöllisinä.
Hän huomasi aivan mahdottomaksi yksin tehdä mitään tärkeämpää eli
arvokkaampaa. Hänen täytyi hankkia itsellensä apulaisiksi urhoollisia
ja yhtä vähän kuolemaa pelkääviä miehiä, kuin itsekin oli, jotka
olivat valmiit seuraamaan häntä mihin vaaraan hyvänsä ja antaumaan
hänen johtonsa alle.

"Ainoastaan Tiaisen ja hänen miestensä avulla voin saada aikaan
jonkun loistavan urotyön", sanoi Ranck itseksensä. "Minun pitää
ruveta pieneen sotaan ja siellä etsiä jotakin tilaisuutta
toimimiseen. Tämä on ainoa mahdollinen ja käytännöllinen suunnitelma,
jonka kautta saavutan tarkoitukseni."

Ensiksi etsei Ranck rykmenttinsä päällikön von Döbelnin.
Hänen kehotuksestansa kertoi Ranck lyhyesti, mitä hänelle
Ahvenanmaa-matkalla oli tapahtunut. Döbeln kuunteli häntä tarkasti
ja teki sitten hänelle joukon kysymyksiä kuninkaasta ja etelä Suomen
asemasta. Ranck puhui suoraan ja vapaasti, ja kun hän lopetti
kertomuksensa, huudahti Döbeln innoissaan:

"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä
kelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän
luottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat
hankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla.
Minun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle
majuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin
oikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä
tarvittaisikin."

"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle", vastasi
Ranck, "mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden
pyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin."

"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen
jumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä
mukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne", vastasi Döbeln.
"Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan
ole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle
nyt on juontunut mieleen."

"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi
etunenässä koskee minun omaa onneani", vastasi Ranck suoraan.
"Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla,
ja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen
saavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas
onnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani.
Uskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät
asianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa."

"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan", vastasi
Döbeln. "Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena
sotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta,
niinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni
niistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat
huonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja
tehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä
edesottamisissanne!"

Ranck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi
jäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten
taas toisensa.

Evestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen
luonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun
taas näki hänet.

"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän
tavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä
minne aina matkustatte", lausui veteraani hymyillen. "Nyt toivon
teidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä
ilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä."

"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo
huomenna lähteä täältä", vastasi Ranck, "ja sen syyn tähden olen
pyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan
tuloani ja sanomaan jäähyväisiä."

Eek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli
luonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.

"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan
taistelutantereella", lausui Eek ivallisella äänellä, "ja tilaisuus
siihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa.
Kuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi
teille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?"

Ranck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti
ne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi
sentähden tyynesti:

"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi
oikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen
vapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle
annettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten
tulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa
minua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään
vaaroja ja kentiesi kuolemaa."

Hän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin
kuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui
totta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi
Ranckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä
osanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän
lausui:

"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä
tuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko
mitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen.
Nykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen."

"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni
vähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos", lausui
Koiskinen. "Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi.
Paras on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin
sukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa
maallensa kunniata."

Paavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi
matkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän
hyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä
ja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja
rumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla
tuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka
tuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta,
kuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna
Tiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka
ympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina
palasivat.

Ilman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön
pääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta,
joka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin
viikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli
mennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen
Sandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista
vastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin
osastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili
Kuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa.
Hän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan
kääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan
tuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden
seuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota
hänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja.
Rajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi
kaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta,
jos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti
älykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.

Pihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka
urotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt
kaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski
joutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta
hävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään
apua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka
estivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki
venheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän
hankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen
seudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin
muinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt
urhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan
ylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi
kenraali _Spuff_ ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat
urhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin
omilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.

Pihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut
näkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä.
Suurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja
korkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia
päiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle
vesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä
mukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain
hoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu
mukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden
ihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat
rannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat,
viheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää
vaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa
näillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus
lukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin.
Venheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja,
joka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja
hänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat
kasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat
niin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa,
vaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät
venheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella,
väliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton
vaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.

Kolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe,
jota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies
kertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren
leipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen
Orivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut
majuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut,
osiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle
upseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään
suuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja.
Rajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman
ruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä
muiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä,
mitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut
vähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin
pohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti
hyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei
kuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.

Neljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin
noin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta
kiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin
vihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen
avulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen
perästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat
kiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia
ja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck
otaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja
toimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan,
sillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi
hinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet
olivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä
yksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko
näytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.

Ranckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli
vihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan
säikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä
työntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen
pelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle
puolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle.
Ranck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian
oli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen
alle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta.
Samaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut
vihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa
oli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein
tyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden
kuva, että sitä mielihyvällä katseli.

Kun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs
venhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä
mies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily
suun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet
silmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse "amiraali"
Rothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja
avoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.

Roth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki
kunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.

"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen
ystävänne ja aseveljenne?" huudahti hän. "Onko nimi Ranck kokonaan
unhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette
tunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu
selällään ja silmät tirrallaan?"

"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä
kuollut että haudattu", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen
tervehdykseen. "Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan,
ett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin
univormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti
tuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te
varmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?"

"Aivan niin, herra _amiraali_", vastasi Ranck, "en kumminkaan
yksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla.
Olin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin
kiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani
taistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan
tunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin
muutamaa jalkaa syvällä vedellä."

"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän
urotyötänne unhoteta", vastasi Roth. "Jos olisin kuningas, niin
sanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin
ainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle,
jossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme
puhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee
varmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt
kokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä
paikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan."

Ranck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka,
älykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen
sotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän
surua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin
Klingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.

Ystävykset menivät "amiraalin" venheesen ja nousivat vasemmalle
rannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut
leirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi
talonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä,
nuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla
miehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet
lukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet
vihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin,
sivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth
oli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan
rakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta
iloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät
toisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti
ensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja
noin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari
suurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä.
Hänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita
sellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen
sotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista
itseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja
tulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin.
Heillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat
kävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja
kiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää
toivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja
isänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian
temppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.

Kun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli
jäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa
tarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.

"Koko toivoni riippuu teihin", lopetti Ranck, "ja jos ette auta
minua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin
ei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee
kokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko
elämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä."

"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme
tehdä", vastasi Roth. "Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen
tähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin
olen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja
käskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se
tapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin
hyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena
näen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko
epätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja
onni on rohkean kumppanina."

Vilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana
päivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät
häntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat
onnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat
hänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen
pani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli
pakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa
heidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti
päätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut
venäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka
sitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina
Harjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.

Eräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle
tarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että
venäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana
odotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin
kiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon
saattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa
vastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä
olevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta
vaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä
kovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen
rinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa
ja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen
joukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja
Ranckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa,
jatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan
hyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen
lopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin,
saatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei
ollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi
Kamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan
itse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen
päällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa
tekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun
maineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista
murheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat
hänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan.
Tätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään
hyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti
Sabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin
työttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun
tämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.

"Meidän täytyy -- ikävä kyllä -- jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä
takaisin sotajoukkoon", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille,
joka oli hänen seurassansa. "Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa
meitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme
ovat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava
urotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni
on vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate."

Ranck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena
ajatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja
kuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.

"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne", lausui hän. "Minun on jo
aika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa."

"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta", vastasi
Roth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.

"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen", lausui Ranck.
"Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja
varoillaan."

"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian
mahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää", lausui Roth
myhäillen. "Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta
olen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää
kuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän
on vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä
kuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen
yhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin
oleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme.
Mutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin
herroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen
ja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä
anastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että
minun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne
siitä."

Ranck ojensi vääpelille kätensä.

"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne
tarkoitatte ainoastaan minun onneani", lausui hän. "Jumalan nimessä
koetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan.
Milloin teemme koetuksen?"

"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa
sinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme", vastasi Roth. "Meidän pienet
aluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen
tarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti
siitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin
nimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän
urotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle."

Heti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof
keräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava.
Seuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan
oikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret
sulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita
piiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty
ja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua
laivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin
ei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut
pienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan
joi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja
huolettomuudessa.

Seisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti
seudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan,
joista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen
Rothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat
paikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen
alkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin
innostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla
tavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat
tehneet.

Tampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua,
pääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä
kivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän
tärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon
ja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin,
luultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän
mitään peljättävää.

Mutta siinä petyttiin.

Ranck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka
nyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa.
Taivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset
olivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti
kuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän.
Suurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin
kohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn
hyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin
käsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko
kaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat
osastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven
puolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin,
anastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi
sänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin
helpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu
valkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun
liehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat
vapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja
sulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten
valta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan,
oli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.

Ennenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja
säiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa
mukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat
kanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien
miljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin
Paavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan
hänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:

    Herra kenraali!

    Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja
    valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on
    täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit,
    ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille
    apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin
    vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki
    hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on
    vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an
    olla asemassamme.

    Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli
    Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet
    uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö
    ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina
    isänmaan poikina.

                                         Kustaa Ranck.
                                 Luutnantti Porin rykmentissä.

Kun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut
uskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti
kohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin
mielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin
kirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa
Adolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas
ei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä
varustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen
valloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:

"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän
niin hartaasti rukoili."

Aivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän
sotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja
toimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa
levossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä
niin hyvin kuin voivat.

Varhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti
kaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se
juuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista
aamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.

Vanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen
sänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: "hyvää huomenta,
herra komentaja."

Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään
ja silmät hurjasti tirrottaen.

"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä
kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat
viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.

"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin
olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te
kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja
valloittaneet teiltä Tampereen."

Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen
pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.

"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin
kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria,
kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa.
Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." -- -- --

Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä
kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri
joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli
tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa
tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä
herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin
viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin
tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli
koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun
Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi
hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien
paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa
ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä
urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä.
Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta
Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä
hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon,
josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin
takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää
hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä
vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä
seuduin.

Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi
kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran
vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan
toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi!
eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen
he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa,
kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä
taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen
asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei
kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä
töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän
nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä
ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään
seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla
onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo
välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin.
Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin
sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa
kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet
isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet
Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa
Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella
sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille
erittäin hyviä uutisia."

Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä
kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat
kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa
ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin.
Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten.
Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa
muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut
pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja
maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi,
milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella
ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.

"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä
ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä
Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia,
pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun
poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava
minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet
ja kovat koettelemukset."

Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi
siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.

"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun
tarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja
onni riippui", lausui veteraani. "Sallikaa minun kysyä, oletteko
saavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään
kuolemaanne?"

"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin
tähänkin asti", vastasi Ranck liikutettuna, "mutta jos sallimus
tahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden
ystävieni onneksi ja iloksi." Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta
liikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen
rinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.

"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan", lausui vanha Koiskinen.
"Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta
näkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi
sen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää
tämän murheenlaakson.


Tanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja
riidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän
ryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa
"_prinssi Cristian Fredrikiä_", joka oli asetettu Norjaan, ja
muutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat
merellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten
omaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin
sota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia
voittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan
jalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska
oli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden
takavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä
olevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin
ilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.

Itsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään
kaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus,
jonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin,
mutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana
tanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita,
niin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon
aineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta,
että sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden
aseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut
vahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret
palkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja
riettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää
niitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta
kuin siunausta.

Suurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja,
usein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti
harjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan
siveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla
lakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa
ja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää
kovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.

Mutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan
tavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin
kuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin
_Cort Adelerin_, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista.
Kapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä
kuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään
englantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella
urhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman
suussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat _Cort Adeleria_
ja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi
pöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan
oli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.

Oli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli
puhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan
helposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli
auringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet
kiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin
hedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland,
Laaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja
yhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen
lempeä katsella.

Melkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle
levittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä
seitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille
uhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi
kelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti
on nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen,
joka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan
on parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana
ei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se
tuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin
kunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua
pulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen
muhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä
majesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron
korkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.

Bältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen
oli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli
Bältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua.
Siellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan
ja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa
huutoansa.

Se oli vanha tuttavamme _Bellona_, joka peilaili hoikkaa vartaloansa
Bältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin
unelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: "että etukeulasta
huomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä."

"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on",
lausui upseeri kadetille.

Lyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän
asettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon
nähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella
tuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta
kuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa,
niin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta
purjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.

Pohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut _Bellonaa_ ja sentähden
sen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka
ajelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä
puhalsi pohjoinen tuuli _Bellonan_ purjeihin. Väki kutsuttiin
kannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut
asetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen
päin.

Tuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat
ja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi
prampurjetuuleksi ja _Bellona_ lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla
tunnissa.

Äkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni
suoraan vahtiupseerin luokse.

"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva", ilmoitti kadetti. "Olen
selvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla
kymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20
kanuunaisen korvetin."

"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut."

Gaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa.
Vapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli
peliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä
olevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin
suosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä.
Sen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja
parempi "ajan henki" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien
kansallisuuksien sotalaivoista.

Päällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä
huonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa,
kiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella
laivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön
kajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään
huvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus
vältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja
samallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa,
mutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin
neuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne
tulivat yhdeksi huoneeksi.

"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei
teille onnistu", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä
kädessään, "Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne,
pidätän teidät sitten pelistä ja voitan."

Gaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin.
Gaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti
pelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.

"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä
onnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi", lausui kapteeni,
"ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa,
jossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis
de Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää
peräkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen
ja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti
valittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia
lahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko
tiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua
ei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka
antoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös
sittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin
asunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat,
joista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun
tieni."

Vapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä
epäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän
hymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen
todeksi.

"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta", lausui Gaubineau. "Siihen
on teillä oikeus. Mitä on tekeillä?"

Viimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui
salongiin.

"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin", ilmoitti kadetti.

"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa
vahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme
ja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin
teki lyybeckiläisille aluksille", vastasi Gaubineau, asetteli
nappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä
"kulauksen", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn
puuskaa.

"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva", lausui kadetti, "ja
vahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva
_Cort Adeler_, jota olemme niin kau'an vainunneet."

Gaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös
paikoiltansa.

"Mitä sanotte?" huudahti Gaubineau. "Jos vahtiupseerin luulo on
oikea, niin saa kaappari kokea miten _Bellonan_ hampaat purevat, ja
miekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme,
hyvät herrat, ylös kannelle."

Kun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville,
että selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki
15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30
kanuunaa, jonka luvun hän tiesi _Cort Adelerilla_ olevan. Kapteeni
käski heti peittämään _Bellonan_ tykistön siten, että jos laiva oli
kaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön
kanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut
laskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän
antoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi
iloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.

"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo
seikkailija on Kasper Wulfsen _Cort Adelerineen_", lausui Gaubineau
ensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle.
"Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen
ja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä."

"Ai ai!" kuului vastaus märssimiehistössä.

"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä,
olkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin
kaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette
vanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä.
Se mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin
lörpöttelijälle -- selkään."

Tuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin
vilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän
ympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon
nerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti
ja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina
pohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä
olivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli
ystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja
miehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä
kaappari, niin: "lapseni", sanoi hän, "te saatte kyllin tekemistä,
jos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla."

_Bellonan_ omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa
täkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen
krogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa
peräkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo
pienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat
surullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään
hänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja
alakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa
herätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut
olla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.

"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta", vastasi Gaubineau
ja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. "Mutta ainoastaan
synkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle,
että Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut
juomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia
rekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?"

"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja
suuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole",
huudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. "Sen historian
kanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan
vuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne,
monia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset
ajatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne."

Gaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta
melkein irvistelevä.

"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin",
vastasi hän. "Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin!
Ennenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia
testamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha
Gaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta,
ja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät
varakkaiksi miehiksi."

Kapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset
kirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin
käski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen
viimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja
katseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi
jäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia
kantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan
yhdistettynä.

Upseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä
tuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat
perinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi
lääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä
viiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.

"Pursseri, oletteko valmis?" kysyi hän.

"Valmis, kapteeni!" kuului vastaus.

"Kirjoittakaa sitte näin":

    '_Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti_.

    Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen,
    joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja
    minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani
    tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta
    että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin
    seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain
    mukaan jaettavaksi:

    1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa
    meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen
    kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman,
    niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki
    korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista
    kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä
    kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut
    lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon
    ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.

    Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin
    suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi
    ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa
    oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.

    2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara
    amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti,
    testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta
    ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää
    huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia
    vastaan.

    3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia
    niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain
    parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia
    melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle
    sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi
    epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun
    kau'emmin elää.

    4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka
    sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla
    olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan
    minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki
    olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen
    sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas
    valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä,
    testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka
    on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni
    yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä
    jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.

    5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian
    ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone,
    suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa
    Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on
    vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.

    6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille,
    testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa
    ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin
    lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja
    toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman
    tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin
    lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta
    varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys
    on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.

    7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille,
    jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan
    Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen
    teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös
    sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka
    lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua
    ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,

    8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut
    lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua
    yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon
    oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on
    joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan
    on hän lähettänyt -- kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan
    _harjoittelemiseksi_ ja sillä on se hyvä puolensa, että
    kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta
    toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi.
    Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan
    ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten
    luurankoja ynnä muinaislöytöjä.

    9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni
    rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani
    täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka
    miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100
    riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi
    voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi,
    perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia,
    niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla
    suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä
    huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti
    tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille
    laitoksille annetaan nimeksi _Gaubineaun merimies-koti_, niin
    että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'

"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?" kysyi Gaubineau kilistäen
lasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.

"Kaikki on kirjoitettu!"

"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt
omaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani."

    'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään
    ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona "gentlemannina"
    tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin
    ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan
    kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen.
    Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä
    en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa
    jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on
    hautansa saanut.

    Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen
    lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin
    märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden
    välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani
    purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä
    ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka
    maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden
    mahan ja kelpo "tupakan" päähän.

    Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni
    terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni
    läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi
    kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H.
    Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ peräkannella 26 p. Elokuuta
    vuonna 1808.

                              _Jean Alexis Felix Gaubineau_,
                        Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'

Kun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut
nimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia
piirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa
ja kiitti heitä vaivastansa.

Ensimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen
anteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein
ruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi
miehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa
kiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli
kuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi,
vaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin
ystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau.
Ensimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että
kapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän
kerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa
muistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön,
sillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.

Gaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan,
niin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat
omaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut
kuulla siitä enempää.

"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä
herra!" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. "Olenhan teille, hyvät
herrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä
vihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa
olin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en
helposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta
ajatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta
ja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa.
Luutnantti Flygare!"

"Herra kapteeni!"

"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?"

"Seitsemän solmuväliä tunnissa."

"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi
muuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan
kertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani
kaksi vuotta _la Cybelellä_ ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin
iloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin
vaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin
oli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista
yhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli
täällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan
saaliiksi.

"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan
arvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet
käyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi
myrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä
ja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani
katsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja
oli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo
kammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin
vartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin
kaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin
ranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä
miestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä
hyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui
lavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta.
Sama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta.
Hevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.

"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan
kuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin
Ranskan helvetiksi maan päällä.'

"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun
sadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja
rääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä
minun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: '_Ah! l'infame
aristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne_!'
[Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun,
hirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa
uhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski
vaikenemaan.

"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää
ylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen
puolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa.
Naittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret
tasavaltalaiset häät.'

"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko
ympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis
Lyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki
väitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan _ruotsalainen_, enkä
siis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle
irvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä
kansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja
jakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.

"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset
syöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia
hukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin
tasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua,
sitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka
nimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet
ja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista.
Ainoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La
Papillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen
pyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan
pyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli
vaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat
antaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan.
Siellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää
jokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi
onneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian
kuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla
on aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu
tunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla,
mutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin
melkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan,
korkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja
minä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni
uin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin
siihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan
siellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin
rauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä
minulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin
saanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä
pyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon."

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme
tuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti
huvittanee lukijata.

Mitä _Bellonalla_ luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli
todellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan,
etsimä tanskalainen kaapparilaiva _Cort Adeler_. Tämä laiva oli
tehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin
liittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien
kansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja
valppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia,
mutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi,
kuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden
samallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.

Kun tulemme _Cort Adelerin_ kannelle, huomaamme laivan sotaisesta
ja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti
eroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet
hyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja
musköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille
määrättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä
esiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa
rikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön
olento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.

Korvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä
matkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen
kuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin
kulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä
Kyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista,
kumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka
kuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit,
ankarimmasti sitä vastusti.

"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä
vapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä
ainoastaan kuninkaalle", vastasi _Cort Adelerin_ rohkea ja häpeämätön
johtaja. "Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini."

"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan
arvoton", lausui upseeri "ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea
meidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on
Tanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama."

"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama,
niin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään", vastasi karskea
Wulfsen. "Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö
luule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä,
joka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin
kalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan
hänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka
kimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka
koristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta."

Merirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.

"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä
sukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa,
jonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla", vastasi upseeri.
"Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään
meidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen
mies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte
kansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi."

"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet
kehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina", vastasi
merirosvo. "Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina
on komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti
suorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen
vapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä
seurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan
tämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän
rohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en
ole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen
'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän
kodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut."

Kuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin
viemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti
nuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni
vaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen
kirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti
heitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja
laski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.

Wulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä
tanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin
päin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo
_Bellonan_.

Kun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen
lipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä
hän luuli _Bellonaa_ siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas
Yrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille,
silloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset
jättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen
laivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa
maanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja
kutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.

Nämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat
juomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä
sanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon
englantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti
tekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.

Wulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut
kuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi
merimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen
vuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa
maailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen
kätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt
hänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli
olkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa
pinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä
voinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.

Päällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä
Tom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin
päällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt
kunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen
pahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti
hänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen
perästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut
merirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja
tuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä
hänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli
kulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti
Clarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen
laivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan
kuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik
Gude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana
ja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton
ja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt
toisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta
kuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli
täydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut
ja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja
kohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja
kunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen
papinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi
lähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla
jonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat
olivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia
kilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.

Rhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista
kovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja
ja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat
ankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi
merimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös
suurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä
kokonaisuudessaan.

Mutta noiden juomaveikkojen joukossa _Cort Adelerin_ kajuutassa oli
vielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.

Wulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin
34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä
hän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja
nerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo
valuvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin
merirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa
punoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja
suurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi
merimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle
mestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia
lahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen
runoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se
Jumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään
uhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt _Cort
Adelerille_ vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla,
voidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä
ihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.

Nuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen
lemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita.
Mielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni
kovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä
kimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen
ja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja
viattomasta ajasta.

Wulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.

"Maljanne, herra taiteilija", lausui puolijuopunut kapteeni,
"ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös
malja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin
myrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin
sellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään
kansalaisiamme."

Pikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa
alottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli
liikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului
mereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.

"Mitä on tekeillä?" kysyi Wulfsen.

"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen", vastasi
merirosvo. "Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on
muuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä
kohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan
32 kanuunaa."

"Siis kaksi enemmän kuin meillä", huusi Wulfsen nauraen. "Se on
vähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme
viholliselle, että _Cort Adelerin_ miehet osaavat taistella! Vielä
pikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun."

Wulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten
kajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.

Oikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä
kuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi
kauhusta ja pelvosta.

Kanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat
alkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa
jymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.

"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun
aikana!" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. "Miten hirveästi
paukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin
palloa. Minä olen hukassa."

Nuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.

"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua
häneen", lausui hän. "Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin
päälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on
silloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin
paikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat
tavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi
sinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä
sen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä
olen heti takaisin."

"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!" huudahti nuori tyttö kiitollisesti
katsahtaen, "ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa."

Hän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta.
Hetkisen perästä tuli hän takaisin.

"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi", sanoi hän
hoidokkaalleen. "Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet
meitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet.
Rekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini.
Ennenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti
jonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa
piilopaikkaanne."

Maalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset,
jotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija
tuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja
käski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin,
katsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi,
voisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös
kajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan
viimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.

"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta
päässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä", sanoi
hän. "Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä
ylhäällä tapahtuu."

Hän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla
innolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa
tapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi
torkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei
itseänsä vaan _häntä_, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka
elämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.

Seuratkaamme maalaria kannelle.

Täällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön.
Rekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan
toistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita,
sillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa
Bältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä
ja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella
käyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän
vahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut
lääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan
ja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. _Cort Adelerilla_ on 25
haavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut
laivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia
pitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät
pilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat
vaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään
ja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau
kutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.

"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu
sanomattoman nopeasti", sanoi hän. "Kohta pakoittaa myrsky meidän
ulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä
pakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta.
Kutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten,
että meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin."

Tämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka
lyhyellä "ai, ai, kapteeni!" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.

Rekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle.
Kipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset
seisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine
muskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään
käsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle.
Varsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä
varustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. _Cort Adeler_
tiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat
ohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin.
Jos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin
olisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet
taistelun tyhjäksi.

Tänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.

"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!" Rekatti syöksee kärkensä suoraan
_Cort Adelerin_ mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä
syöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan
kokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen.
Merimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun _Cort Adelerin_
mesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee
käsikranaatteja ja kiväärin kuulia.

Hurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut
välkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu
kaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin
kärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä
vapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat
henkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan
tähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja,
kauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin.
Merirosvot riemuitsevat ilosta.

Lisäjoukkoa tulvaa _Bellonan_ kannelta korvetin kannelle. Päättävä
hetki on käsissä, kun yhtäkkiä _Cort Adelerin_ mesaanivantti putoaa
alas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat
_Bellonan_ miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja
lennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista.
Päivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja
risteilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat
komennetut asemilleen. _Cort Adeler_ häviää sysimustaan horisonttiin.
Se saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.

Gaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin
mesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa,
sattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu _Cort
Adelerin_ suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna
huutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle
kunniallinen kuolinpaikka.

Ensimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen
avuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin
päälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni
hymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:

"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa
itseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen
rautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani?
Siitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta
silloin niinkuin -- ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään
tuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat,
unhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää
hyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta
valtionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani
Kaarlo XII raamattua."

Hän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa,
jolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui
hänen päänsä raskaasti rinnalle.

"Hän on kuollut", lausui pursseri kyynelsilmin. "Urhoollinen ja hyvä
mies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen."

Tuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. "Kuollutko? Erehdyitte
pursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!" mumisi hän
korisevalla äänellä. "Vie--lä on mi--nulla yk--si tunti elä--mi--sen
ai--kaa." Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja
Gaubineau oli kuollut.

"Erehtyipä hän kumminkin", lausui pursseri. "Gaubineau petti itseänsä
vielä viimeiselläkin."

Ensimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman
seikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla
kestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä
pikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia
yhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna
oli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen
valkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi
pilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt.
Kaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli
ollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella
valkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet.
Gaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan
näköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien
peitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet
käsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen,
säännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki
miehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan
tuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri
heidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet
ruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä
paariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat
mereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista
merta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa
viserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.

Suurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen
korvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin
kuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden
naisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta
ei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa
_Bellonan_ kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla
toiveella: "että hitto saisi ottaa koko naisväen."

Noin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen
ja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin
konferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan
ilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka
katsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto
Gransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:

    'Hyvä ystäväni!

    Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka
    te saavutitte _Cort Adelerilla_ ollessanne, pyytää sen
    päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan
    ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee
    saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten
    sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te
    mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle _Cort Adelerin_
    taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille
    erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme
    jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin
    risteilijät jää unhotuksiin.'

Maalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli
parhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa
Kristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen
parhaimmista koristuksista.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei
kenkään ota kruunuasi.


Syksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä
Ahvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin
Norjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta,
kun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin,
jonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista
kylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi
ollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta
kun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli
hän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.

Pääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta
millaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin
lienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli
niinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä
aikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa
Adolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin
selittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä
kuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko
sotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista
18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan
etevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä
voinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin
puolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja
niiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria
eli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia
kuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita,
sillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin,
niin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä
ne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet;
läntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja
vaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa
joukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa.
Tuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon.
Kun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia
Tukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä,
jotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä
kykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin
elävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen
asujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen
eli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan,
että kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea
retusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin
huomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta
suosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon
mahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle
asian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi
tarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla
oli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät
olivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa,
jotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi
kuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen
pilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta
olevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan
kertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten
hän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys
nostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti
kotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä
vuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli
yksi niitä _okaita_, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan _kruunun_
koristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden
kuningastansa kohtaan.

Tänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen
matkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen
ylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka
sittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin
veli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin
vastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän
yli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen,
kaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti
naisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin
tultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan
ja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi
osasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin
"Windsorin iloiset rouvat." Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti
hovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi
hyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi
Melfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain
ansioksi. Kreivi Melfort oli _maailman_ mies ja sentähden häntä
suuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat.
Kun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista,
oli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten
vallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa
olivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja
herrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä
kerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös
saamansa pikkulainat.

Itse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin
vilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell
ja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi
kuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro,
tuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja,
jotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä
tuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla
juhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon.
Kuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä
tuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat
kahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin
käskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville
kallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa
III:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa
Eläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä
toimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen "kukoistavan
nuorison" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi
kreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: "nauttia
elämätä miten ja millä keinoin hyvänsä."

Eräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen
joukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin.
Vieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin "kukoistavasta
nuorisosta", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn
päivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan
tanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina
ja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti,
sillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan
verhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja
haarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo,
kevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä
vaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa,
joita Melfort vieraineen piti.

"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme
suosioon", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla
nyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. "Sinusta mahtaa olla
helkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on
epäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu.
Millä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?"

Kreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.

"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta
saan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta
silmänkääntäjiltä", vastasi hän nauraen. "Huomenna on meillä suuri
kummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä
itse -- paholaisen."

"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa
poismennessään", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin
ylimyksen poika. "Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin
kansa ja maa siunaisi sinua."

"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri
kasvaa, eläkä konsana palaa takaisin", lausui yksi tenhottarista,
jolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.

Hämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät
ilman vieläkin pimeämmäksi.

Asuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka
verhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli
leveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse.
Kasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen
kahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja
ruumiikas kasvultaan.

"Sellainen kunniaton roisto", lausui pienempi mies. "Olen kuullut
hänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin
valmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä."

"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet
minulle", kuiskasi hänen seuraajansa; "se vaan alentaisi teidän
korkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua."

"Tunnetteko te miestä?"

"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi
parasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa,
ja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä
erään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!"

"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä
tuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa", lausui
kreivi. "Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen
eli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin.
_Monsieuri_ vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat,
olkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän
ystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne."

"Eläköön kreivi!" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.

"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?" kysyi
hymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin
kasvoihin.

"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te
varsinkin", vastasi kreivi kohteliaasti.

"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon
nuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?" kysyi eräs
nuori tilanomistaja.

"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin", vastasi kreivi hymyillen. "Liina
W. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita."

"Tuo hävitön!" mumisi pienempi vakoilijoista. "Olemme kuulleet ja
nähneet kylliksi", lausui hän sitten seuraajallensa, "sentähden
menkäämme täältä!"

Hiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta
oli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka
oli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän
hevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua.
Ehdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja
seisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan
huoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä
viittansa ja naamionsa.

Nuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri,
hänen ylhäisyytensä Toll.

"Petetty, alinomaa petetty", lausui kuningas synkän näköisenä.
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan
seikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan,
että tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua
päätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta.
Kuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno
lurjus?"

"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta
kelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin", vastasi Toll.
"Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin
tapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää
itseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan
nimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne
näyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin
olin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo
teeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi.
Velvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne.
Teidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat
nyt todistetut täysiksi."

"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan
uskallettaisiin käyttää moista rohkeutta", vastasi kuningas. "Vielä
kerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte
minulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni
tähden. Te olette _arvon_ mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että
tapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme.
Poliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei
saa jättää pilkan ja naurun esineeksi."

"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani",
vastasi Toll; "mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän
majesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja
sentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni
lausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on,
ett'ette menettäisi _kruunuanne_."

Kuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.

"Mitä rohkenette te lausua?" huusi hän tärisevin huulin. "Mitä,
minäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta,
menettäisin -- kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette
luvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen
joukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se
tapahtukoon armoni menettämisen uhalla!"

Kuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä.
Sellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut
uskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin
kuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen
kuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.

"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin
arvon mies", vastasi Toll vakavana, "mutta itsestäni tiedän,
että olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja
rakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja
siitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia,
jotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan.
Suomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen,
menetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen
maasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat
perki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan
välttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut
kansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa
lausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta
parempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät
valtaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni
on teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka
kerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni
Armfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan
kaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa
omaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion
palveluksessa."

Kuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin
arvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen
kuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: "mitä
minun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?"

"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa
Suomi takaisin -- ja _luovuttaa kruunu_ kruununprinssille", vastasi
Toll epäilemättä.

Kuningas vapisi vihasta.

"Mitä", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, "mitä, oletteko te,
kuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte
kuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin
itseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan
Bonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana?
Tahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä
kerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te
lopullisesti minun luopumaan _kruunustani_ ja kurjasti vetäytymään
syrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette
yhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin
kuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita
teidän."

Kuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti
arvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän
ei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.

Seuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.

Kun hän istui rekeensä, mumisi hän:

"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä
kannalla."

Hänen ennustuksensa toteutuikin.

Samana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös
toinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.

Se oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan
käskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa
herätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän
johdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa
oikeata syytä. Kreivin useat "pikkulainat" tietysti jäivät
maksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden
tapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja
Oravainen, Ylös pohjolaan.


Vielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian
ja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä,
ei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista
vuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon
työtä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien
joukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.

On kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä
laivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se
kannattaa lyhykäisesti kertoa.

Pietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus
vuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt,
kutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen
taklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun
kysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei
ollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle,
että sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla
ja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä
heräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa,
sillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi
heti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan
ja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle
jahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän
useita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia
merimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa
harjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön
hänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti
Arkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän
näille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot
meritoimessa.

Se kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti
itsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen
kunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista
linnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa
mahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita
sotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen
ja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä
valloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki
Pietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset
roomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin
seuraavalla lauseella: _Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja_.

Sellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka
kerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.

Kronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin
Pietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein
yhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa
vuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia,
3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja
kuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja
rekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään
merelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon
parannettavaa.

Kolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit
ja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta
taas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena
luultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista
laivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta
ruotsalaiselta _Äran_-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia
laukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat
näkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan
käynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi
Öröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli
ollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä
päälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset
linjalaivat _Centaur_ ja _Implacable_ amiraali Sir Samuli Hoodin
johdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt
laivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto
amiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla
laivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia
ja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.

Yhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12
linjalaivaa -- joista 2 englantilaista -- ja 5 rekattia. _Kuningas
Kustaa IV Adolf_ nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin
ja _Centaurilla_ amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen
laivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni
Webley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä _Centaurilla_.
Urhoollinen kapteeni Martin komensi _Implacablea_.

Kun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein
kaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli
koko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla
ajamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. _Centaurin_
vahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista
purjehtiaa. "Vanha Sam", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät
Hoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus
sentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti
sen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.

Kello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa,
annettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista
purjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva _Prinssi Fredrik
Adolf_ käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita
laivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin
säälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua
uhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.

Molemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin
hyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka
yhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan
2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana
kuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet
laivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki
tahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan
edestä.

Päivän valjetessa oli _Implacable_ ja heti sen jälessä amiraali Hood
_Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen.
Ruotsin laivastosta oli _Tapperhet_, majuri Fischerströmin
johdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa
jälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin
_Implacablella_ vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan
_Vsevolodin_ sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa.
_Implacable_ kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä
edelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa
kohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen
kerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen.
Englantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren.
Venäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla
pakeni _kahta_ linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt
vihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä,
kuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut
vahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti,
mutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin
vahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja
antautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen,
tullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin
_Implacablelle_, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista
laivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen,
odotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka
täysillä purjeilla pyrki eteenpäin.

_Tapperhet_-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten
laivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka
olivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta
venäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän
purjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun,
vaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat.
Se olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi
muuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi
Baltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse _Vsevolod_,
joka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi
ankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan
_Vsevolodia_, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään
hinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se
täydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin
tuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen;
mutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa
nojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan.
Mutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni
Webley sai käskyn _Centaurilla_ estää se. Venheet olivat jo hyvin
onnistuneet hinaamisessa ja _Vsevolod_ oli jo melkein sataman
suussa, kuin _Centaur_ saavutti sen. Silloin _Vsevolod_ peräytyi,
niin että _Centaurin_ kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa
kohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä.
_Vsevolodin_ upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella.
Kun venäläisen laivan kärki joutui _Centaurin_ mesaanitaklauksen
kohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa,
jonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet
muskötinkuulasateessa tekivätkin.

_Vsevolodin_ päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti.
Märssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja
hyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös
_Centaurin_ hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin
jättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin _Centaur_ kuin
hänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta
kapteeni Martin _Implacablella_, jonka hän oli ankkuroinut
sellaiseen asemaan, että voi auttaa _Centauria_ irralleen, oli
juuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin
purjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti
takaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan.
Saalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei
sitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin
se tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen
_Centaurille_. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta
ja 45 haavoitettua. _Implacablella_ 6 kuollutta ja 26 haavoitettua.
Venäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80
haavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.

Jos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat
purjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet
venäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten
laivojen ponnistuksia ja tunnustaa: "että englantilaisten laivojen
edistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus,
millä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti
englantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta
ja vakuutusta."

Yhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin
ulkopuolella; _Tapperhet_ laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa
olevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille
_Vsevolodin_ lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin
lähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen
sotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia
piti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka
jälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus
miehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein
kaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät.
Sata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään
tavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä
säästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon
esimerkiksi että _Jaramas_ nimiselle rekatille oli taistelun alusta
Joulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa
perästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme
peitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan
ne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla
tapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on
saatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito
sotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta
onnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta
nostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se
keripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.

       *       *       *       *       *

Kertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.

Jätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä
oli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita,
niinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä,
Kuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden
voittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä
koko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen
olemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi
ollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen
pelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot
hyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan
sotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli
nimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan
Sandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä
tie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin
niin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä
saattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen
ja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun
21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin
johdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä
tavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä
ylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt
saapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä.
Täältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen
keräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio
oli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti
kuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen
tästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi
niin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa
taistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit,
estääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto -- _peräytykää_ kaikui
lakkaamatta ruotsalaisesta _päävartiosta_ ja taas uudelleen aljettiin
peräytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti
kestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin
ja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua
hyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena
seurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon
tulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota
häpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva
ennen kuin äärimäisessä pohjolassa.

Kamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa
Klingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne
joukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin
lyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka
Karstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia,
oli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan;
toinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä
Härmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä.
Suomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset
päälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.

Oli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin
odottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin
innokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa
suljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli
puhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko
pilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin
johdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen
ja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä
ja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän
rankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet
ovat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy
hitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään.
Sinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset
kanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän
ohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt
alkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi.
Kosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät
ympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.

Döbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko
vastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja
vanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta _häntä_, sotamiesten
epäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda,
joukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln
Uudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän
kuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin
joukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole
levännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää
loikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään,
kiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja
Gyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen,
menee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja
hyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja
seuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee
hän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet,
niistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen
taistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti
vedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan
työn jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää
sinä vuonna jaksa nousta.

Adlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut
Oravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten
pääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus
tehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon
lannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä
oli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta
pohjan kinosten ja tunturien seassa.

Döbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin
Kruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja
Gripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään
Kokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan
ja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä
on etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös
Adlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa
otti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden
osastojensa avuksi.

Arvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä
taisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta
katselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta
taistelua.

Syyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.

Nuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui
kärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon
mitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista,
yhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä
taistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa
hänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka
nyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa
lisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi,
eikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä
kunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä
päätarkoitus.

Iltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin
kanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan
jättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden
lahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen
lahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja,
joita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki,
jonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on
korkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella
suuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien
välillä on metsäinen ja vuorinen.

Eteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin
rykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset
ja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von
Vegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle
ja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse
mäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein
voittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka
oli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa
joukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle
asetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von
Essenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan
savolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja
kaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman
paikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia
ja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien
takapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.

Tiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri
joukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa
syöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski
Klingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.

Miehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko
taistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen
selässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin,
joka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja
tarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu
matkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä
Waasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee
siellä?

Siellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan,
4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa
Platenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka
ovat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä
mereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, _viisitoista vuotias_ kreivi
Schwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello
5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat
itseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta;
kanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi
Platenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle
von Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta
karski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:

"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen
aikaa." Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat
loppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat
Helsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät
vihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari.
Tyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia
kanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen
joukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin
että hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän
itse kanuunansa. "Virittäkää!" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan
etupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat
Schwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä
ja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja
vedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen
koettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin
jatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin
kaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa
pelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.

    "Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan
    Nuor' urho tää,
    Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan,
    Jos on elämää,
    Moni harmeni loistossa kunnian,
    Mut voitonkruununsa kirkkaimman
    Tuon nuoren poikasen kanssa
    Ois altis vaihtamahan."

Karjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi.
Peräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien,
haavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.

Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin
Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen
suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit.
Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään
ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti
joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff
on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä
ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä
kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät
eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen
ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan
epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee
hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän
heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja
ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla
toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella
ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella
6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja
murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat
miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat
Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa
hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien
silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään
voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin
pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli
peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack
kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin
palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut
kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa,
samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän
jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen
kohtalo riippuu siitä.

Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset
sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa
sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat
sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä
taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin.
Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät
eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on
täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto
näyttää olevan saavutettuna.

Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi
pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä
joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.

Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku.
Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä
taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä,
jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta
Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä
on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat
Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä
vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä
pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja
kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet
vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa.
Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän
ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy
väistyä ylivoiman edessä.

Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten
miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa
suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva
joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen
riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen
taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin
rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä
ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti
Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat
paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan
Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa
epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina.
Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat
kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista
Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen
näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä,
sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä
urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja
se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan
on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset
ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske
on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja
voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen
vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen
miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen
viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen
tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu,
onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista
tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on
nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät
kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys
lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet
kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun
yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa
pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä
kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.

On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava
pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten
taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on
näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa
ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa
epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat
sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita,
joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä
kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen
päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan
aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme
ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen
muistossa.

Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen
emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman
vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun
perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti
täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri
yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä
hyvät."

Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin.
Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen
aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin
huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden,
mutta se oli -- myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut
olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon
urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa.
Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi.
Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi
avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan
1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.

"_Pietari_ eli _Tornio_" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti
Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki
sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella
autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa,
kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan
pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen
kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu
isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia
erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.


Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun
käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin
vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti
on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja
kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen
sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito
y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja
sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.

Kustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa
tietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti
oikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat
häntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin
ministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille
hyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa
häntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita
kertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan
hankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään
vaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: "Minä
taistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat
ylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan", lisäten: "Olen
kyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa
rauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä
parooni", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.

Ehrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin
sanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen
sisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja,
jotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä,
joidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri
jätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä
tuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen
sanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:

"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka
ei kuulu univormuunne?"

Majuri säpsähti kummastuksesta. Tämä merkillinen ihminen ei ollut
millänsäkään siitä, että kolmas osa hänen valtakunnastansa oli
menetetty, vaan kiinnitti huomionsa vähäpätöiseen sapeliin. Ei
kaipauksen äännähdystä, ei pienintäkään kysymystä sotajoukon asemasta
tulleet hänen huuliltansa. Majuri vastasi:

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne, mutta tämä sapeli
Pyhäjoella pelasti minun henkeni. Mainitussa taistelussa olin juuri
aikeissa pakoittaa hevoistani menemään kaatuneen aidan yli, kun
näin vihollisen jääkärin juoksevan esiin ja tähtäävän minua aivan
lähelläni. Laukaus kuului; minä tunsin kovaa kipua jalassani. Se
oli harmillinen silmänräpäys. Mutta verta ei näkynyt ja ihmeekseni
huomasinkin, että kuula oli sattunut takkini liepeen alla olevaan
messinkiseen sapelin tuppeen. Minä olin pelastettu. Sen jälkeen olen
aina kantanut sapelin, joka pelasti henkeni, mukanani. Se lakkaamatta
muistuttaa minua nöyrään kiitokseen sitä kohtaan, joka tähän asti
kaikissa tilaisuuksissa on suojellut minua."

Kuningas näytti hyvin huvitetulta ja katsoi kuulan jättämää merkkiä.

"Sepä hyvin erinomainen kummitus", lausui hän. "Minä käsken
Tibellin antamaan julkisen käskyn, jossa majurin armosta sallitaan
ajutantti-univormussaan kantaa tätä sapelia. Hyvästi!"

Sillä tavoin vastaanotti Kustaa Adolf ilmoituksen Suomen
menettämisestä. Viikko sen jälkeen alkoi vallankumousliike, joka
riisti häneltä sen _kruunun_, joka maalle ja kansalle oli tuottanut
vaan _okaita_.

       *       *       *       *       *

Pietarissa vietettiin Suomen valloitusta kaikella mahdollisella
komeudella ja loistolla. Talvipalatsissa oli pantu toimeen loistava
juhla, jonne kaikki, mitä Wenäjän pääkaupungissa oli ylhäistä, oli
kutsuttu ja jossa rikkaus ja mahtavat sukuperät olivat suuremmoisella
tavalla edustetut.

Juhlan edellisenä päivänä seisattui vaunut sen kartanon eteen, jossa
asui kenraali ja valtiomies van Suchtelen, joka oli ollut onnellisena
välittäjänä Wiaporin antaumisessa. Vaunusta nousi hunnulla verhottu,
pitkänläntäinen nainen ja astui kartanoon. Kun hän portinvartijalta
kysyi, jos kenraali oli tavattavana, sai hän myöntävän vastauksen.
Kreivi oli yksin ja palvelija kiiruhti ilmoittamaan naista.

Kun palvelija ilmoitti vieraan nimen, näkyi ivallinen hymy ilmestyvän
kreivin suun ympärille.

"Ahaa! se on hän?" mumisi hän. "Sano, että ilolla otan hänet vastaan."

Muutama minuutti sen jälkeen astui tuo verhottu nainen van
Suchtelenin työhuoneesen. Kreivi meni kohteliaasti ja hymyillen häntä
vastaan.

Nainen otti hunnun silmiltänsä. Se oli kavaltajatar, Brahelinnan
neiti, Katarina Jägerhorn.

"Erittäin tervetullut, armollinen neiti", lausui kreivi ja vei hänen
kätensä huulillensa. "Minua ilahuttaa nähdä teitä yhtä kauniina ja
viehättävänä kuin ennenkin. Onhan siitä jo kokonainen kuukausi, kun
viimeksi tapasimme toisemme, ja paljon on senjälkeen tapahtunut."

"Teidän ystävällinen vastaanottonne huvittaa minua erinomaisesti",
vastasi neiti. "Teidän usein kertomat kehoituksenne, että kävisin
Pietaria katsomassa, olen nyt täyttänyt. Isäni myös toivoi näkevänsä
minun. Työ on nyt täydellisesti tehty. Suomi on nyt Wenäjän omaisuus,
eikä kuulu enää Ruotsille. Pyrintömme ovat saavuttaneet toivotun
menestyksen."

"Meidän aseemme ovat olleet voittoisat ja sotamiestemme
urhoollisuutta ei voi kyllin kiittää", vastasi kreivi painavalla
äänellä. "Tsaari on hyvin tyytyväinen, sen voin teille vakuuttaa."

Neiti katsoi terävästi puhujaan. Valtiomiehen kolkoista kasvoista
ei hän voinut lukea, mitä tämä tarkoitti sanoillansa. Mutta kylmä
väre ympäröi silloin neiden sydäntä. Hän ei enää polkenut Suomen
maata, hän oli yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa hänen täytyi
vai'eta.

"Tehdyt palvelukset helposti unhotetaan", vastasi hän. "Minä
kumminkin olen työskennellyt rehellisesti ja uskollisesti."

"Jota myöskään ei unhoteta", vastasi van Suchtelen totisena.
"Katsokaa, tässä saatte, jos suvaitsette ottaa, kortin, jossa
pyydetään teitä huomenna siihen suureen juhlaan, jonka hänen
keisarillinen majesteettinsa viettää talvipalatsissa. Tässä on myös
yksi herra isällenne. Olette molemmat olleet meille uskollisia
ystäviä ettekä saa millään tavoin jäädä pois juhlasta, joka pidetään
Suomen voittamisen kunniaksi. Itse esittelen teidät Keisarille, johon
silloin saatte persoonallisesti tutustua."

"Kuinka hyvä ja kohtelias te olette", vastasi neiti punastuen ilosta
ja hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty. "Luulin olevani unhotettu,
mutta huomaan, että olenkin erehtynyt. Korkein palkintoni on oleva,
kuin saan nähdä ja puhella keisarin kanssa."

"Minun on kerrottava teille eräs uutinen, joka ehkä huvittaa teitä,
varsinkin kuin olette niin hyvät ystävät evesti Giboryn kanssa",
lausui kreivi.

"Ja se on?"

"Että keisari on nimittänyt tuon urhoollisen evestin
kenraalimajuriksi ja antanut hänelle Wladimirin tähdistön suuren
nauhan."

"Se todistaa, että tsaari käsittää ja palkitsee ansion mukaan",
vastasi neiti. "Evesti on mainio kavaljeeri ja naisten suosittu
ritari."

"Jonka kautta hän myös on päässyt loistavaan avioliittoon rikkaassa
ja ylhäisessä maailmassa", vastasi kreivi ivallisella hymyllä.
"Neljätoista päivää sitten vietti hän häänsä 18-vuotiaan kaunottaren,
neiti Olga Jupisoffin kanssa, joka lahjoitti miehellensä myötäjäisinä
tiluksen 40,000 sielun kanssa ja rahoissa yli kaksi miljoonaa ruplaa."

Neiti vaaleni, vaan koetti suurella vaivalla salata liikutustansa.
Tuo uutinen oli musertavaa lajia. Gibory oli, kuten hän luuli,
lämpimästi ja rehellisesti lempinyt häntä, niin että neiti luuli
kokonaan kiinnittäneen häneen itseensä. Evestin tapaaminen oli
ollut hänen tärkein asiansa Pietariin. Se erehdys, jonka hän
evestin tunteita arvostellessaan oli tehnyt, syvästi kalvoi hänen
sydäntänsä, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi, tahtoen näyttää
kylmältä ja välinpitämättömältä: "että toivoi heille kaikkea onnea",
jonka jälkeen hän nousi ylös ja otti jäähyväiset kreiviltä, joka
kohteliaasti seurasi häntä aina vaunuihin saakka.

"Me tapaamme, kuten toivon, huommeisiltana toisemme juhlassa keisarin
luona", lausui kreivi erotessa. "Hyvästi siksi, armollinen neiti, ja
tervehtäkää isäänne minulta."

Neiti veti hunnun kasvoillensa. Vaunu vieri pois ja kulki Nevalle
päin, jonka varrella oli tuo pienonen rakennus, missä petturi
Jägerhorn asui.

Kun isä ja tytär tapasivat toisensa, kysyi edellinen kiihkeästi millä
tavoin kreivi oli hänen ottanut vastaan.

Neiti kertoi lyhyen keskustelunsa valtiomiehen kanssa ja antoi isälle
kutsumakortin keisarilliseen juhlaan, jonka hän oli saanut isällensä
annettavaksi.

Jägerhornin kasvot loistivat ilosta.

"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus", huudahti hän. "Ainoastaan
korkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä
olomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme
aurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme
niittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet
alakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et
tahdo kertoa?"

"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät
tule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet", vastasi
neiti katkeralla äänellä. "Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja
ystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa.
Hän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle
sotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä
tekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin
heitetään se pois."

"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan", vastasi isä vakuuttaen.
"Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo
muille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää
kuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka
tekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää
hoitaa virkaansa."

"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut
eli ei", vastasi neiti. "Se tapa, millä keisari huomenna ottaa
meitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta,
vallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni
voittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin."

Isä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin
huoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän
oli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä
sitä rakkautta.

"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa
asian todellista kantaa", sanoi hän itseksensä. "Tuo Ranck uhkasi
minua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein
pelkään sitä."

Hän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan.
Hän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli
sentähden parastansa.

Seuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa
komeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka
ikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki
lakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa
perästä noita keisarillisia vieraita.

Salit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se
hienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen
loistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat
puvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää.
Aasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja
tekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.

Niin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan
vieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän
aikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea
löytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä.
Uskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä.
Kun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui
hän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä
kuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi.
Nuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä,
jotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata
kansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta.
Hänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat
hänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla
uhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.

Nyt astui sisään Jägerhorn tyttärensä kanssa. Hänen epävarma
katseensa ja sokerinmakea, mairitteleva hymynsä tekee katsojaan
inhottavan vaikutuksen. Petturin kuva on painettu hänen kasvoihinsa
ja Kainin merkki näkyy hänen otsallansa. Eikö hän ole auttanut
murhaamaan, mitä ihmisellä on pyhintä -- synnyinmaatansa. Hänen
tyttärensä sitä vastaan kantaa päänsä pystyssä. Hänen mustat silmänsä
säkenöitsevät ja rohkeasti katselee hän ympärillensä. Hänen pukunsa
on loistava ja kaunistaa hänen ulkomuotoansa. Van Suchtelen, joka on
aivan keisarin läheisyydessä, menee heitä vastaan ja esittää heidät
keisarille.

"Majuri Jägerhorn ja hänen tyttärensä, Suomesta", lausui valtiomies.
"Näistä henkilöistä jo olen kertonut teidän Majesteetillenne."

Aleksanterin otsalle heti ilmestyi synkkä, uhkaava pilvi. Vihainen
katse säihkyi hänen silmistänsä ja ankarasti katsoi hän isään ja
tyttäreen.

"Vai niin, te olette siis salaisesti vehkeilleet maatanne ja
kuningastanne vastaan", sanoi hän kovasti, niin että lähellä
olevat hyvin kuulivat hänen sanansa. "Minulle te ette ole tehneet
mitään hyviä töitä ja tietäkää, että minä vihaan kaikkea petosta,
tapahtukoon se missä muodossa ja millä nimellä hyvänsä. Hyvästi!"

Hänen antamansa isku oli musertava ja murtavat olivat ne katseetkin,
jotka hän loi isään ja tyttäreen. Horjuvin askelin ja puoli
horroksissa läksivät he salista ja kiiruhtivat kotiinsa. Musiikin
sävelet ja vierasten iloinen hälinä kaikuivat kuin paholaisen
pilkkanauru heidän korvissansa. Jägerhorn heittäysi muserrettuna
ja voimatonna sohvaan samalla kuin hänen tyttärensä mielettömässä
raivossaan riisti päältänsä kalliin pukunsa ja polki sen jalkainsa
alle.

"Mikä ääretön pilkka, mikä hirveä häpeä on kohdannut meitä", huusi
hän kasvot kuollonkalpeina. "Se olette te, isäni, joka ensin
johdatitte ja viekottelitte minun petturiksi maatamme kohtaan, joka
myöskin kiroaa ja ylenkatsoo meitä. Minne hyvänsä käännymme, niin
meitä ylenkatsotaan ja pidetään synnyinmaan kavaltajina. Elämämme
tulee kurjimmaksi maailmassa. Oi, mikä hirveä kohtalo."

Niinkuin hän sanoi, myös tapahtuikin.

Piakkoin sen jälkeen saivatkin ruotsalaiset kavaltajat keisarillisen
käskyn lähteä Pietarista. Jägerhorn meni Lontooseen, jossa hän,
ranskalaiseksi vakoojaksi epäiltynä, pistettiin Towernin linnaan.
Useampien vuosien tuskallisen vankeuden perästä hän vihdoinkin
päästettiin vapaaksi ja palasi syntymäseuduillensa, jossa hän,
ylenkatsottuna kaikilta, kuoli Porvoossa 6 päivänä Maaliskuuta 1825.

Yhtä paljon vihattuna kaikilta eli hänen tyttärensäkin, tuo ylpeä,
kunnianhimoinen "Brahelinnan neiti." Ei koskaan näyttäytynyt hän
ulompana, vaan eli yksin ja hyljättynä sillä maatilalla, jossa hän
oli syntynyt. Joskus voi kulkija, käydessänsä kartanon pihalla,
ikkunassa huomata mustan vartalon, jolla on lumivalkoinen tukka,
silmät syvään painuneet ja aavenmoiset kasvot, tirrottaen katselevan
tyhjään avaruuteen. Mitä hän lienee ajatellut? kentiesi Jumalan
tuomiota ja sitä oikeuden mukaista palkintoa, joka oli häntä
kohdannut.

Mutta se synnyinmaa, jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat pettäneet
ja unhottaneet, oli vielä niin jalomielinen, että avasi sylinsä ja
lahjoitti hänelle -- haudan, jossa hän vihdoinkin sai levätä.

       *       *       *       *       *

Sairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä
olivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla.
Viimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja
Tiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He
olivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti
taistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin
sairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä
sydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan
sydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa,
ett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että
"kala oli merrassa", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa
varassa eteenpäin.

"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia", lausui
hän Ranckille ja Tiaiselle. "Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa
Pohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa.
Suomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme,
emmekä enempää voineetkaan tehdä."

"Teillä, eno, on oikein", vastasi Tiainen, "ja niin pian kuin haavani
ovat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon
rauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen
päivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun,
taas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan
vapautetuksi."

"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä",
lausui Ranck. "Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme
läpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät
enemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on
oikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty."

Koiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin
Hannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko
vähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.

Ranck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.

Hanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä
katseella.

"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti", kuiskasi
hän. "Voinko toivoa mitään?"

"Voit", vastasi hän, "sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut
sydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä
olet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies."

"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko
sittenkin sanoa sitä samaa?" kysyi hän levottomasti katsoen hänen
silmiinsä.

"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet
sydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies",
vastasi hän.

"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisena
_Kaarlo August Koiskisena_ uudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta
vaimokseni?"

Kylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat
kummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.

"Kavaltaja, häväisty", mumisi hän. "Oi, ei, ei, en voi!"

Hän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.

Kyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.

"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua", mumisi hän. "Minun
täytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni
on taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä."

Noin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa.
Tällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää
yhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti
jotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä
koetteli turhaan saada siitä selkoa.

"Solmu on tullut lankaan", mumisi hän. "Mutta kaikki täytyy vielä
muuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan
joku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua
Ranckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja
sopia, se on aivan varma."

Kaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat
matkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä
jälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa
peräymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen
kanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi
Döbeln hänelle kätensä ja lausui:

"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti
torille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla."

Kun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa
yhdessä.

"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin", lausui
Ranck lyhyesti tervehdittyään. "Kello kymmenen huomeis-aamuna
tarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin
saapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset."

"Kyllä tulemme", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. "Porin rykmentin
urhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen
kiitoksen hyvästä kumppanuudesta", lisäsi veteraani. "Sellaisia
sotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa."

"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?" kysyi Ranck vähän
liikutetulla äänellä. "Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja
sitten emme enää näe toisiamme."

Hannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä
kuin vastasi:

"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni
kanssa kaupungista."

Synkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen
näytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:

"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske
leikkiä."

Huomispäivä valkeni ja syksyinen aurinko kohosi selkeälle taivaalle.
Kaupungin asukkaat virtasivat joukoissa torille katsomaan tarkastusta
ja lausumaan joukolle viimeiset jäähyväisensä. Tiedettiin tämän eron
olevan pitkällisen. Tuo tunnettu univormu ei ollut enää ilahuttava
heidän silmiänsä. Kasakkia ja venäläisiä odotettiin jokapäivä ja
heidän kanssansa koettelemuksia ja sortoa.

Tukien Tiaisen käteen ja Hanna oikealla puolellansa, on vanha
Koiskinenkin asettunut joukon sekaan. Nyt kuuluu etäältä tunnetut
Porin marssin sävelet. Rykmentti on tulossa. Sotamiehet ovat
veteraaneja useista kunniakkaista taisteluista. Ylpeänä liehuu
rykmentin ruudin savusta mustunut lippu. Joukon etunenässä ratsastaa
von Döbeln tuo kunniakas side otsallansa ja kiiltävä miekka kädessä.
Juuttaan sankaria tervehditään paljain päin ja hurraahuutojen
kaikuessa. Hän tervehtää ystävällisesti takaisin. Seis! komennetaan
ja joukko järjestyy kahteen riviin.

Von Döbeln on asettunut rintaman etupuolelle. Kuolon hiljaisuus
vallitsee. Vanha Koiskinen ja hänen seurueensa on asettunut lähelle
evestiä. Rykmentti tekee kunnioitusta kiväärillänsä.

Döbeln lausuu:

"Sotamiehet, aseveljet! Olemme valmisna muutamien tuntien kuluttua
lähtemään täältä, yhtyäksemme armejaan. Sitä ennen olen halannut
nähdä teidät kokoontuneina, isänmaan ynnä omassa nimessäni
kiittääkseni teitä niistä säästämättömistä vaivoista ja siitä
urhoollisuudesta, jota kaikissa tilaisuuksissa olette osoittaneet.
Sotamiehet! kiitän ja ihmettelen teitä ja kehoitan teidän olemaan
kestävät viimeiseen asti."

"Eläköön urhoollinen Porin rykmentti!" huusivat katsojat.

Döbeln jatkoi.

"Mutta yksi tehtävä on minulle annettu, jonka täytän ylpeydellä ja
ilolla. Aseveljiemme joukkoon luemme myös urhoollisen luutnantti
Ranckin, jota me kunnioitamme ja rakastamme. Ennenkuin hän astui
meidän riveihimme, oli hän palvellut Ranskalaisessa sotajoukossa ja
siellä paljaasta sotamiehestä kohonnut evestin arvoon ja rykmentin
päälliköksi ynnä kunnialegionan komentajaksi, jotka kaikki todistavat
urhoollisuutta, miehuutta ja kuntoa. Kun sota alkoi pohjoisessa,
kiiruhti hän synnyinmaansa suojelemiseksi vapaaehtoisena tarjoamaan
palvelustansa. Hänen urotyönsä tunnemme kaikki ja ylpeydellä luemme
hänen aseveljeksemme urhoollisten porilaisten rivissä.

"Mutta se nimi, jolla hän on tunnettu ja kunnioitettu joukossamme,
ei ole hänen oikea nimensä. Kuningas on käskenyt hänen ottamaan
todellisen, hänelle kuuluvan nimensä, samalla kuin se tuomio, joka
kau'an aikaa sitten hänelle langetettiin, on peruutettu. Mitä hän
nuorukaisena rikkoi, sen hän miehenä runsaimmasti ja kunniakkaimmasti
on sovittanut. Luutnantti Ranckia ei ole enää meidän rykmentissämme,
mutta sen sijaan luutnantti _Kaarlo Aukusti Koiskinen_, jota minä
omassa, rykmenttini ja koko Suomen sotajoukon nimessä lausun
tervetulleeksi todellisena ja jalona sotilaana. Eläköön luutnantti
Koiskinen!"

Loppumaton riemu valtasi läsnäolijat ja sotamiesten hurraahuudot
sekaantuivat katsojien ääniin. Vanha Koiskinen syöksyi esiin
unhottaen haavansa, ja heittäysi poikansa syliin.

"Minun poikani, minun poikani", huusi hän. "Sinä olet voittanut
hyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet
saavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys
autuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun
unhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!"

Tämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki
kiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle
ystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi
välttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka
jälkeen se marssi kasarmiinsa.

Kun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää,
palasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun
päivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella
juhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä
Rothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen
oli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään
Hannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista
vastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.

"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?"
kysyi hän. "Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu,
jonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö
ainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?"

Hanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:

"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin
ennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja
me yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan
saavuttamiseksi."

Venäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat
he jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo
on sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka.
Ruotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on
vastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului
yksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja --
suomalaiset.

Syyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi
menetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion
jokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin
himoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi
saavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu
Bomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa
sekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään
Wenäjän sotalaivoja.

Lokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja
suomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit
niin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet
uhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden
todellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta,
joka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa
sota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen
takkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin.
Hän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä.
Veteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat
jyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan
kunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln
päänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:

"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on
tehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan
poistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma,
sillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan
pitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja
joka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi
tulee eroamaan Ruotsista -- valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki.
Suomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun
alueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan,
vankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko
kadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu,
vaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista;
mutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat
kärsivällisyydellä vastaan otettavat.

"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa
niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen
lukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella,
Revolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella,
Lapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella
y.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin
voittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman
edessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin
kestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä
olevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen
urhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla
sydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin
sotajoukon, kanssaveljieni, omani -- meidän kaikkein vilpittömimmät
kiitoksemme.

"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se
kiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa
suhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko
kaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas -- sotilas! mikä
uljas nimistys kuin sen saan teiltä -- teidän edessänne ja teidän
kanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat
ajatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa
olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta
kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet
nämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä!
katsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa,
ne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä
ponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja
Te, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää
Ruotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että
vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla
jäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun
kauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette
koskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi
sen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne
ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne
äänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän
lapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan
teitä.

"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä
voitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät,
jotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen
huokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat
heidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen
taipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan,
unhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin
vaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta
sen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside,
solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan
katkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta.
Sotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka
olen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme
katkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin
vahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen
pisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!"

Niin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista.
Veteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä,
jotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset
kiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus,
jonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo
sotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuin _kahdeksassakymmenessä_
suuremmassa ja pienemmässä taistelussa.

    "Riehuissa sodan, vaaroissaan,
    Mi miehuus väellä tuolla,
    Maa raukka, kuinka taisitkaan
    Niin rakastettu olla,
    Näin kallis kuinka olla voit,
    Kun pettua vaan leiväks soit!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kruunu ja okaita - Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.