Title: Attila - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta
Author: Dahn, Felix
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Attila - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta" ***


ATTILA

Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta


Kirj.

FELIX DAHN


Suomentanut K. A. P.



WSOY, Porvoo, 1922.



ENSIMMÄINEN KIRJA.



Ensimmäinen luku.


Synkeänä lepäsi painostavan lämmin kesäyö valtavan Tonava-joen
yllä. --

Melkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamaton
avaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi ne
keskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohti
vain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puiden
vihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. --

Yksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta;
miehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaan
pari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa,
mutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressa
eriskummaisia kasvannaisia.

Kuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevat
pilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.

Mutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustalta
taivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoi
sitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustava
vaikeneva yö. -- --

Hiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen,
vitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti ja
idässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.

Kaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoilla
tiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.

Ylt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosi
syvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätä
läiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä -- sitten
taas oli kaikki hiljaa.

Silloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaasti
lentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.

Se liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juuri
laskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun -- se liiteli jo sen latvan
kohdalla -- kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästi
monta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensi
nyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itään
käsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. --

       *       *       *       *       *

Mutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo,
joka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kostealla
rantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.

"Vihdoinkin!" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi nousta
pystyyn.

Mutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoon
kätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:

"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin."

Pohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joen
tummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuin
musta varjo.

Se oli -- nyt saattoi sen jo erottaa -- vene; nuolennopeasti se kiiti
lähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.

Sen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loisketta
painuessaan ja kohotessaan. -- Jo soljui kulussaan taitavasti
käännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä, sakeaan
kaislikkoon; ohiliukuvat kupeet raapivat jäykkiä ruokoja, hipaisivat
höyhenmäisiä kukkia -- siinä ainoa ääni, jonka saattoi havaita.

Molemmat soutajat hyppäsivät rannalle ja vetivät veneen kuiville.

Tällävälin olivat odottajat nousseet rannalla seisoalleen:
äänettöminä ojensivat nuo neljä miestä toisilleen kättä; sanaakaan ei
puhuttu.

Äänettöminä he kulkivat rannalta ylemmä kedolle, joka länttä,
pohjoista ja etelää kohti loivasti kohosi, mutta idässä muodosti
jyrkänteen; he lähenivät siten noita mahtavia piilipuita, jotka
kasvoivat saaren kukkulalla.

Siinä pysähtyi vanhempi aikaisemmin saapuneista, nosti kypäräistä
päätään, heilautti pitkäsuortuvaisen valkean tukkansa niskaan ja
lausui huoaten: "Yörosvojen tavoin täytyy meidän salaa hiipiä kokoon
-- ikäänkuin kiellettyyn murhatyöhön."

"Ja kuitenkin on kysymyksessä jaloin kaikista teoista", huudahti
nuorukainen hänen rinnallaan, kouristaen keihästä lujempaan, --
"vapautus."

"Kuolema leijailee päittemme päällä!" kuiskasi varoittaen nuorempi
tulokkaista, pyyhkäisten alas ruskean partansa, jonka kostea tuuli
huiskautti hänen kasvojaan vasten.

"Kuolema leijailee kaikkialla ja alati inehmon pään päällä, kreivi
Gerwalt", vastasi hänen venetoverinsa; päättäväisyys ja luottamus
kajahti hänen äänestään.

"Uljaasti puhuttu, kuningas Ardarik!" huudahti nuorukainen.

"Vain kuoleman laadussa on ero", virkkoi päätään nyökäyttäen
valkohapsinen.

"Tosin, tosin, kuningas Wisigast", huomautti Gerwalt. "Ja minua
kauhistuttavat tuskat, jotka saamme kärsiä, jos hän vain aavistaa,
että olemme toisemme tavanneet salaa." Häntä puistatti.

"Kaikkitietävä hän ei toki ole!" intoili nuorukainen vihaisena.

"Eikä edes Wotankaan", arveli kuningasvanhus.

"Mutta tulkaahan", kehoitti Gerwalt, käärien tumman vaippansa
leveiden hartiainsa ympärille tiukempaan. "Tuuli lennättää ihan
kahmalokaupalla sadetta vasten silmiä. Tuolta, piilipuun alta, saamme
suojaa."

Kaikki neljä menivät nyt koillispuolelle piilipuunrungoista leveimmän
suojaan; runsaasti siinä oli heille tilaa vieretysten.

"Aloita heti, ruugien kuningas", kehoitti Gerwalt, "ja lopeta pian.
Voi meitä, ellemme ole jälleen päässeet turvalliseen paikkaan
ennenkuin päivän ensi sarastus taivaalla näkyy. Hänen ratsumiehensä,
hänen vakoojansa piileskelevät, liikkuvat, väijyvät kaikkialla.
Mielettömyyttä oli, että taivuin tulemaan tänne. Vain sen takia,
että pidän sinua, kuningas Wisigast, isäni ystävää, niin suuressa
kunniassa, vain sen takia, että sinä, kuningas Ardarik, annoit
kaksikymmentä talvea sitten minulle kalpasuojelusta -- sen takia,
että tahdon teitä kumpaakin varoittaa niin kauan kuin minussa henki
on. Vain sen takia tulin mukaan tälle päänmenoretkelle. -- Minusta
tuntui, kun kuljimme synkeävarjoisella, vitkaan vierivällä joella,
kuin pitäisi matkamme Manalaan."

"Manalaan joutuvat vain pelkurit", lausui kuohahtaen nuorukainen,
vihoissaan pudistaen tummanruskeita, lyhytkiharaisia kutrejaan,
"jotka kaihtavat verikuolemaa."

Ruskeapartainen mies laski nyrkkinsä kannikkeesta riippuvalle
lyhyelle miekalleen.

"Aloita, ystävä Wisigast", kehoitti kuningas Ardarik, nojaten
piilipuun runkoa vasten ja painaen keihästä poikki rinnan pitääkseen
siten koossa lepattavaa viittaansa. "Ja sinä, nuori Daghar, hillitse
mielesi. Minä näin kerran tämän alemannikreivin seisovan sotisovassa
rinnallani, silloin -- Marnen varrella -- kun vain kaikista
rohkeimmat, kuolemaa vääjäämättömät sankarit pysyivät väistymättä."

"Mitä minulla on sanottavaa", aloitti ruugien kuningas, -- "sen
tiedätte itsekin. Sietämätön se on, tämä hunnien ies! Milloin se
laukeaa?"

"Kun jumalat murtavat", lausui Gerwalt.

"Tahi me", huudahti Daghar.

Mutta kuningas Ardarik katseli mietteissään eteensä ja pysyi vaiti.

"Eikö se tosiaan ole sietämätön, kreivi Gerwalt?" kysyi kuningas.
"Sinä olet urhoollinen mies, svaabi, ja ylpeä mies, ylpeä niinkuin
koko ylevämielinen kansasi. Pitääkö minun muistuttaa sinulle,
mitä tunnet, mitä kärsit, yhtä täysin kuin me? Hunni hallitsee
niin laajalti kuin haluaa. Ei Rooma, ei Byzantion tohdi antautua
taisteluun tuota kaikkien maiden kauhua vastaan! Ja kaikkien merien
kauhua, hirmuista vandaalia Gerserikiä hän nimittää veljekseen.
Kansat hän on laskenut valtansa alle Byzantionin porteilta
keskipäivän mailta hamaan keskiyönmeren merenpihkasaariin asti.
Ja miten hän hallitsee! Mielivalloin! Oikku tekee hänet monesti
jalomieliseksi, mutta vain oikku panee myös väkivallalle rajan,
kaikkialla rehottaa julmuus, konnuus. Yksikään kuningas ei hänen
mielivallaltaan, hänen himoltaan ole varma arvostaan, yksikään
maamies lyhteestään, ei edes yksikään nainen vyöstään. Kuitenkin
vielä syvemmin kuin muita heimoja, jotka hän hunneillaan kukisti,
säälimättömämmin hän tallaa _meitä_ maahan, meitä, vaaleatukkaisia ja
sinisilmäisiä kansoja, joiden esi-isät polveutuvat Asgardhista. Meitä
'germaaneja' -- joiksi roomalaiset nimittävät meitä -- ei hän halua
vain lannistaa, hän tahtoo raiskata meidät."

"Paitsi minua", lausui kuningas Ardarik levollisena, suoristautuen
hiukan, "ja gepidejäni."

"Niinpä kyllä", virkkoi Daghar nyreästi, "sinua -- ja sitten vielä
amalilaista Valameria, itägoottia. Hän saa kiittää teitä keihäästään
ja miekastaan. Teitä hän kunnioittaa -- mutta mistä hinnasta! Minkä
palkaksi!"

"Uskollisuutemme palkaksi, nuori kuninkaanpoika."

"Uskollisuutenne! Sekö on kaikkein korkein kunnia? Minua opetettiin
toisin skiirien kuninkaanlinnassa! -- Sokea isäni, kuningas Dagomuth,
lauloi siitä harpun säestämänä jo pojalle, kunnes opin sitä
soittamaan:

    "Mahtavin maine,
    kunnia korkein,
    -- kuule se tarkoin: --
    on sankaruus."

"Ja hyvin olet, nuori Daghar, kumpaisenkin isältäsi oppinut:
sankaruuden ja harpunsoiton. Parhaimmaksi laulajaksi, valioimmaksi
soittajaksi ylistävät sinua ylt'ympäriinsä miehet ja neidot. Ja
uljaasti näin sinun, sydänilokseni, kalpaa heiluttavan byzantilaisia
ja sklabeneja vastaan. Nyt opi vielä tämä: -- ei oppiminen
vanhemmalta mieheltä ole häpeällistä! -- kaikki sankaruus alkaa
uskollisuudella."

"Ja siinäkö kaikki?" kysyi Daghar kärsimättömästi.

"_Minulta_ -- hänelle -- niin!"

"Sinussa ei siis ole, ystävä Ardarik", kehoitti kuningas Wisigast,
"vähääkään sydäntä heimolaisiasi, naapurejasi, ystäviäsi kohtaan?
Tosin hän on gepidien ja itägoottien oikeuksia -- tähän asti!
-- suojannut: hän pitää teidän kanssanne tekemänsä sopimukset.
Mutta kaikki me muut? Minun ruugini, Dagomuthin skiirit, herulit,
turkilingit, longobardit, kvaadit, markomannit, tyyrinkiläiset,
sinun svaabisi, Gerwalt -- eikö hänestä ole sula nautinto rikkoa
uskollisina pysyneiltäkin mielivaltaisesti mikä sopimusoikeus
tahansa? _Teitä_ hän pitää kunniassa -- teitä hän palkitsee runsain
arvolahjoin, saaliin osingoilla, silloinkin kun ette ole lainkaan
olleet sotimassa -- ja meitä? -- Meitä hän murjoo ja ottaa meiltä
mitä meille olisi tuleva. Etkö luule, että se herättää vihaa ja
kateutta?" --

"Ihan varmaan", huokasi Ardarik, sivellen harmaata partaansa. "Senhän
_pitääkin_ herättää!"

"Hän koettaa ajaa", jatkoi ruugien kuningas, "meidät muut epätoivoon
ja vastarintaan."

"Tuhotakseen teidät varmasti", myönsi Ardarik surullisena.

"Sitä varten hän höystää sortoa pilkalla, häpeällä. Niinpä hän
on tyyrinkiläisten vanhaan kolmesataa ratsua, kolmesataa lehmää,
kolmesataa sikaa käsittävään vuosiveroon äkkiä lisännyt -- kolmesataa
neitsyttä."

"Minä lyön hänet vielä kuoliaaksi, tuon neitsyenraiskaajan!" huudahti
nuori Daghar äänekkäästi.

"Et iki päivinäsi pääse, senkin huimapää", vastasi Gerwalt kädellään
viitaten, "keihään mitan päähän hänestä. Sankkoina parvina sulkevat
hänet alinomaa joka askeleella piiriinsä hunnit niinkuin mehiläiset
parveilupesänsä."

"Ja urheat tyyrinkiläiset", tiedusti kuningas Ardarik sangen
tarkkaavaisena, "ovatko he jo myöntyneet?"

"En tiedä", jatkoi Wisigast. -- "Niin, pari vuotta takaperin, silloin
kävi toivon tuulahdus läpi vapisevain kansain: hengähtäen ne nostivat
kumaraisia päitään! Kun Galliassa -- vieläkö muistat, Ardarik-ystävä?
-- tuo joki ei enää voinut juosta -- niin täynnä se oli ruumiita! --
ja tulvien verta kohosi yli äyräittensä?"

"Tokko muistan", vaikeroi gepidi. "Kaksitoistatuhatta miestä kansaani
makaa siellä."

"Silloin oli hänen, kaikkivaltiaan, pakko ensi kerran väistyä."

"Kiitos mainioiden länsigoottien ja Aëtiuksen", huudahti Daghar.

"Ja kun hän kohta jälkeenpäin", puuttui Gerwalt puheeseen,
"Italiassakin kääntyi takaisin vanhan, kepin varassa kävelevän
miehen, Roomasta tulleen papin edessä, silloin heräsi toivo kaikissa
Länsimaiden orjuutetuissa --"

"Että loppu lähenee, jumalan vitsa on katkennut", jatkoi Wisigast.

"Jo loimahti siellä täällä vapauden liekki!" innostui Daghar
lausumaan.

"Liian aikaisin!" virkkoi gepidien kuningas vakaasti.

"Niin kyllä, liian aikaisin", huokasi Gerwalt. "Verivirtoihin hän sen
sammutti."

"Ja nyt!" valitti Wisigast. "Suurempaa tuhoa kuin koskaan ennen hän
hautoo ensi kevääksi. Tosin hän pitää lopulliset tarkoitusperänsä
vielä visusti salassa -- ne saattaa vain aavistaa --, mutta
suunnattomat täytyy niiden olla, niistä suunnattomista keinoista
päättäen, joihin hän ryhtyy. Kaikki hänen kansansa -- kai monta sataa
nimeä! -- kummastakin maanosasta! Ja kolmannesta, keskipäivän maasta,
Afrikasta, ojentaa hänelle vandaali kätensä hirmuiseen liittoon!"

"Kenenkähän varalta? Länttäkö vastaan?" tutkisteli Gerwalt.

"Vaiko itävaltakuntaa?" kysyi Daghar.

"Vai molempia!" lopetti Ardarik.

"Miten tahansa", jatkoi ruugilaiskuningas, "kuusi kertaa
voimakkaampi hän on oleva kuin kolme vuotta sitten! Ja vastustajat?
Byzantionissa heikko raukka valtaistuimella! Lännessä? Aëtius
keisari Valentiniuksen epäsuosiossa, murhaajantikarin uhkaamana.
Länsigooteilla kolme, neljä veljeskuningasta kruunusta riitelemässä.
Mennyttä kalua on maailma, mennyttä iki päiviksi, jos myös Gallia
ja Espanja joutuvat orjuutetuiksi. Silloin suistuvat sekä Byzantion
että Rooma. Ennenkuin hän lähtee tähän viimeiseen taisteluun, täytyy
hänen sortua epäiltävään voittoon. Muuten joutuu maanpiiri hänen
orjuutukseensa. Olenko oikeassa vai väärässä, ystävä Ardarik?"

"Oikeassa olet", huokasi tämä ja painoi vasemmalla nyrkillä otsaansa.

"Ei, väärässä olet, kuningas Wisigast!" huudahti alemanni väliin.
"Olisit oikeassa, jos hän olisi kuolevainen niinkuin me ja meidän
kuolevaisten tavoin voitettavissa. Mutta hän on epatto! Kristittyjen
helvetistä noussut! Niin kuiskaavat Ziun papit, epaton ja susinoidan
poika. Keihäs ei kajoa, kalpa ei kuoleta, ase ei auta! Minä olen sen
kokenut, olen nähnyt. Seisoin hänen rinnallaan tuon joen varrella
Galliassa: minä suistuin, ja satoja, tuhansia suistui minun viereeni
nuolia ja keihäitä sata vain pilvien alla: hän seisoi! Pystyssä
seisoi! Hän nauroi! Hän puhalsi -- itse minä näin! Hän puhalsi
suippoon, harvaan leukapartaansa -- ja roomalaiset nuolet kimposivat
kuin oljenkorret takaisin hänen hirventaljastaan. Ihminen hän ei ole,
sen osoittaa parhaiten hänen -- julmuutensa!"

Hän vaikeni kauhun puistattamana.

Hän painoi molemmat kätensä silmilleen.

"Kolmekymmentä vuotta siitä kohta on kulunut", jatkoi hän hetken
päästä. "Olin poikanen. Mutta yhä vielä näen heidät edessäni --
suippopäisissä vaajoissa väännellen, yhä kuulen heidän ähkivän
tuskissaan -- he olivat nousseet kapinaan tuota hirviötä vastaan ja
joutuneet vangeiksi -- isävanhuksen, veljen, ihan syyttömän äidin. Ja
-- silmäimme edessä! -- hän ja sitten hänen ratsumiehensä kiduttivat
neljä kaunista sisartani kuolemaan! Minun kasvoni hän lykkäsi
isän hytkähtelevään ruumiiseen kiinni ja virkkoi: 'Näin päättyy
uskottomuus Attilaa kohtaan. Opi, poika, tästä uskollisuutta.' --
Minä _olen_ sen oppinut!" päätti hän vapisevin huulin kertomuksensa.

"Niin minäkin", lausui gepidien kuningas. "Toisella tavoin, mutta
vielä perinpohjaisemmin. Kauhun? Minä pudistaisin sen niskoiltani.
Minä _olin_ sen pudistanut! Mutta minua sitoo kaikista väkevin
pakko: _kunnia_! -- Minäkin havaitsin, jo aikoja sitten, niinkuin
nyt sinä, ystävä Wisigast, ikeen sietämättömäksi ja tahdoin pelastaa
kansani maanpiiristä. Kaikki oli kunnossa: liitto Byzantionin kanssa,
salainen sopimus monien germaanilaiskuninkaiden ja sklabenien
päämiesten kanssa. Makasin teltassani nukkumassa -- kolme yötä
oli vielä sovittuun päivään. Herätessäni istui hän -- hän itse --
vuoteeni vieressä! Kauhistuneena yritin nousta. Silloin hän painoi
minut lempeästi kädellään takaisin vuoteeseen ja saneli minulle
-- koko suunnitelmamme ja sopimuksemme -- se täytti neljä sivua
roomalaista kirjettä -- ulkoa! Sitten hän virkkoi lopuksi: 'Muut ovat
ristiinnaulitut, kaikki seitsemäntoista. Sinulle annan anteeksi.
Jätän sinulle valtakuntasi. Minä uskon sinua. Ole minulle edelleenkin
uskollinen.' -- Vielä samana päivänä oli hän minun ja gepidieni
kanssa metsästämässä yksin Tonavan metsässä. Väsyneenä hän nukahti
pää minun polvilleni. Niin kauan kuin hän elää, täytyy minun pysyä
hänelle uskollisena."

"Ja maailman täytyy olla ja pysyä hunnilaisena!" valitti ruugien
kuningas.

"Niin, niin kauan kuin hän elää."

"Hunnien ensi voiton jälkeen jää se hunnilaiseksi ainiaaksi."

"Attilan _pojat_", lausui Ardarik painavasti, "eivät ole hän itse."

"Hyvä! Mutta Ellak ei ole mikään heikko raukka, vaan kyllin vahva
pitämään tuon uuden voiton jälkeen hallussaan sen, mitä isä on
voittanut. Silloin ei hunnilaisvaltakunnalla ole enää ketään
vihollista maan päällä."

"_Silloin_ -- on kuin onkin!" lausui Ardarik.

"Oikeaa kuningaspuhetta", huudahti Daghar kärsimättömänä. "Liian
arvoituksellista! On siis taisteltava ilman gepidejä -- lopulti heitä
vastaan! Kuningas Wisigast, lähetä minut Valamerin, amalungilaisen,
luo. Minä tahdon hänet --"

"Säästä se ratsastus, nuori Daghar", virkkoi Ardarik.

"Onko hän hänetkin armahtanut ja -- kahlehtinut?" intoili nuorukainen.

"Ei. Mutta he ovat juoneet veriveljeyden."

"Hyi inhaa hirmunverta!" huudahti kuninkaanpoika.

"Ei itägoottikaan taistele hunnilaisvaltakuntaa vastaan niin kauan
kuin Attila elää."

"Hän voi elää vielä kauankin; hän on vasta kuusikuudetta talvea
vanha", puhisi Daghar.

"Ja sillävälin menehtyy maailma", huokasi Wisigast.

"Ennemmin koko maailma", lausui gepidi levollisena, ojentautuen
täysin suoraksi, "kuin minun kunniani. -- Tule, Gerwalt,
lähtekäämme. Minä tulin tänne, koska jo aikaa sitten aavistin, mitä
Wisigast-ystävä mielii. Häntä kuulla, häntä varoittaa halusin mistä
hinnasta tahansa, jopa henkeni, en vain kunniani uhalla. Vanha
valkohapsinen ruugilaissankari: -- et itsekään usko voivasi murskata
hunnilaisvaltaa, kun minä ja Valamer sitä kannatamme. Ja meidän
_täytyy_ sitä kannattaa, jos sinä -- _nyt_ -- hyökkäät sen kimppuun.
Harmaapartainen kuningas, etkö vielä ole oppinut ensimmäistä
kuningastaitoa -- odottamista? Etkö kuule, vanha taistelutoveri:
odota!"

"Ei, emme odota!" huudahti intohimoisesti Daghar. "Kuningas Wisigast,
anna gepidien ja itägoottien nukkua ja jäädä osattomaksi voiton ja
maineen ihanimmasta seppeleestä. Me emme odota! Sinähän sanot, että
ensi kevään jälkeen on liian myöhä. Käymme päälle! Mitä? Emmekö
muka olisi kyllin vahvoja? Sinun ruugisi! Minun skiirini! Heruli
Wisand voimallisine palkkasoturijoukkoineen! Jalo longobardi Rothari
miehineen! Jalo markomanni Vangio heimoineen! Sklabenien kolme
päällikköä Drosuh, Milituh ja Sventoslav! Vihdoin lupasihan itse
Byzantionin keisari meille, kun hänen lähettiläänsä ensi kerran
tulevat hunnien luo, heidän mukanaan kultaa ja aseita..."

"Jos hän vain pitää sanansa!" keskeytti Ardarik. "Nuori
kuninkaanpoika, sinä miellytät minua. Harppua sinä osaat soittaa
heljästi ja taistella ja puhua sinä osaat reippaasti. Opi nyt vielä
neljänneksi -- vaikeampi ja vastaiselle kuninkaalle noita muita
tarpeellisempi taito -- olemaan vaiti! Jos minä nyt ilmoittaisin
kaikki, mitä sinä tässä luettelit, suurelle hunnille?"

"Sitä sinä et tee!" huudahti nuorukainen; mutta hän pelästyi.

"En teekään, koska olen itselleni luvannut pitää salassa, mitä täällä
minulle luottamuksessa uskotaan. Minun tulee pitää se salassa, sillä
vain teille tämä salaliitto uhkaa tuhoa, ei Attilalle. Epäiletkö
sitä, rohkea Daghar? Kaikki, jotka mainitsit -- painakoot he sitten
vaikka kymmenen kertaa enemmän! -- eivät voi saada irti lastuakaan
Attilan yli koko maailman ulottuvasta ikeestä. Vahinko sinun
reipasta nuoruuttasi, sinä tulinen sankari! Vahinko sinun valkeaa,
kallista päätäsi, vanha ystävä! Mennyttä miestä te olette, ellette
ota varoituksia varteen. _Odottakaa!_ -- Etkö tahdo lyödä kättä,
Wisigast? Olet katuva sitä, sittenkuin huomaat, että minulla on
ollut syytä varoittaa sinua. Mutta _minun_ käteni -- vaikka sen
tänään hylkäät, pysyy parhaimman ystäväsi kätenä. Ja se on aina oleva
avoinna, ojennettuna sinua kohti: huomaa se! -- Minä tulen, Gerwalt."

Ja hän hävisi vasemmalle päin pimeyteen.

Melkein kuulumattomasti katosi tuo kapea vene luodon pohjoispuolitse
mustiin aaltoihin. --

Miettiväisenä katseli vanhus ystävänsä jälkeen; hän laski molemmat
kätensä vaipan alla kannikkeesta riippuvan valtavan kalvan ponteen,
vitkaan, ikäänkuin raskaiden ajatusten painamana, vaipui hänen päänsä
alas rinnalle.

"Kuningas Wisigast", ahdisti nuorukainen häntä, "et suinkaan sinä
toki horju?"

"En", vastasi tämä alla päin. "En horju enää. Heitän sikseen. Olemme
hukassa, jos yksin yritämme."

"Ja vaikka olisimmekin", huudahti Daghar leimahtaen hehkuun, "täytyy
meidän kuitenkin uskaltaa yrittää! Kuule, mistä vieraiden edessä olin
vaiti. Meidän _täytyy_ toimia heti! Heti!"

"Minkätähden?"

"Sentähden... että! _Hänen_ tähtensä, sinun tyttäresi tähden."

"Ildikon! Mitä hänestä?"

"Hunnin poika on hänet nähnyt ja --"

"Kuka?"

"Ellak. Hän tuli teidän kartanoonne sillä aikaa kuin sinä olit
ratsastanut meille metsästämään."

"Kuka sen sinulle sanoi? Ei suinkaan Ellak."

"Ildiko --!"

"Mutta ei minulle?"

"Hän ei tahtonut tehdä sinua levottomaksi ennen, aikojaan --
tunnethan hänen voimakkaan henkensä! -- kenties aiheetta, hän arveli.
Mutta on syytä toimia. Hän _näki_ kaikkien germaanilaiskansain
kauneimman neidon ja halusi häntä -- kuka saattaa hänet nähdä
haluamatta? Ellak pyytää häntä isältään..."

"Ildikoa? Minun lastani! Tule! Rientäkäämme! Kotiin! Pian!"

He kulkivat saaren huippenevaan itäpäähän, jossa oli liejuiselle
rannalle maihin vedetty lautta, kuudesta paksusta hirrestä kömpelösti
kyhätty ja etumaisen poikkihirren editse pystyyn maahan lyödyn
sulkupuun kiinnittämä. Molemmat hyppäsivät sen päälle. Daghar iski
lauttavivulla hirren alas, lykkäsi lautan irti rannasta ja nopeasti
kuin nuoli se lähti soljumaan myötävirtaa; nuorukainen työnsi kokasta
sestalla oikealta, väliin vasemmalta puolen, edestakaisin juosten,
vanhus piti perää leveällä melalla: -- hän suuntasi kulun oikealle,
eteläiselle rannalle. -- Kumpikin oli kovin kiihdyksissä ja halusi
kärsimättömänä päästä kotiin. --

Ja nyt, kun tuo melan outo, heikko loiske oli häipynyt tuonne kauas,
nyt painui syvä hiljaisuus sekä joen että taaksejääneen luodon ylle.

Hetkisen pysyi kaikki vaiti.

Juokseva vesi korisi hiljakseen; länsituuli kumarrutti korkean
ruohikon syvästi tummanruskeat heiluvat kukkatöyhdöt joen kalvoon
asti; leveäsiipinen yökkö lentää tohahti äänettömästi ohi,
erehtymättömän varmasti siepaten yöhyttysiä suuhunsa.

Muuten kaikki hiljaa, hengetönnä.

       *       *       *       *       *

Silloin näytti salavan leveä runko, jonka alla nuo neljä miestä
olivat neuvotelleet, kummallisesti kasvavan: sen latvaoksien välistä
kohoutui puusta tumma hahmo.

Ensin pisti esiin kypärinen pää, sitten leveä, vaipan peittämä
vartalo, joka voimakkain käsin kävi kiinni puun latvaan. Nyt kuunteli
ja tähysti mies tarkkaan ympäristöönsä. Kun kaikki oli hiljaa ja
pysyi hengetönnä, veti hän sääretkin pois onkalosta ja hyppäsi
maahan. Toinen ja kolmas hahmo vetäytyi esiin ontosta salavasta ja
laskeutui alas.

"Olinko nyt oikeassa, herra?" huudahti kolmas kiihkeästi. Ääni oli
nuorekas. "Eikö kaikki käynyt niinkuin minä jo etukäteen sanoin?"

Puhuteltu ei vastannut mitään. Oli hämärä -- hänen piirteitään ei
voinut erottaa. Vartalo oli vanttera, lyhyt, ei jalomuotoinen.

"Pane nimet tarkoin muistiisi, Khelkhal", käski puhuteltu toista
seuralaistaan, sen asemesta että olisi vastannut kysyjälle.
"Minä en niitä unohda. Wisand -- Rothari -- Vangio -- kolme
sklabenilaiskoiraa. Kutsu heidät suurimpaan juhlaamme, Dzrivilin,
ratsunjumalattaremme kolmipäiväiseen. Se ei herätä huomiota, se on
tapa. He ja koko heidän seuransa ja sukunsa, heidät _kaikki_ minun
täytyy saada!"

"Herra, olet siis tyytyväinen? Anna siis minulle sovittu palkkani",
tiukkasi pyytäjä. "Arveletko, että minun oli helppo pettää
uskollisuuteni ja nuori jalomielinen herrani, minun, hänen oman
kilvenkantajansa? Vain himo, raivoisa, toivoton -- jollet _sinä_
auta -- jonka tuon tytön sanomattomat, sydäntäpolttavat sulot ovat
herättäneet, saattoi minut... Et usko, herra, _miten_ kaunis hän on?
Miten solakka, miten täyteläinen kuitenkin, miten valkea --"

"Solakka! -- Ja kuitenkin täyteläinen? -- Ja valkea? Minä saan sen
kaiken nähdä."

"Milloin?"

"Hänen hääpäivänään, tietenkin. En minä silloin ole poissa."

"Kiiruhda! Olethan kuullut, Ellak on jo -- _minulla_ on kiire!
Milloin -- milloin sinä annat hänet minulle?"

"Niin pian kuin olen täysin varma sinun uskollisuudestasi, sinun
vaitiolostasi. Sanopa itse: lähimmän herrasi olet pettänyt minulle,
jota et juuri rakasta, vain pelkäät. Minkä keinon valitsen sinua
vastaan, ettet minuakin pettäisi?"

"Minkäkö keinon? Minkä vain haluat. Kaikista pätevimmän, kaikista
varmimman, mikä päähäsi pistää."

"Varmimman?" toisti puhuteltu aprikoiden, samalla kuin hän
hitaasti pisti kätensä vaippansa alle. "Hyvä! Kuten itse neuvoit."
Hän veti äkkiä esiin pitkän käyrän veitsen ja työnsi sen mitään
aavistamattoman miehen vatsaan niin rajusti, että kärki tunki
kylkiluiden välistä näkyviin.

Sanatonna kaatui mies selälleen.

"Anna hänen maata siinä, Khelkhal. Korpit kyllä löytävät hänet. Tule."

"Herra, anna minun yksin uida lähimmälle luodolle, jossa veneemme
on piilossa. Minä soudan tänne sinut hakemaan. Johan sinä uit tänne
tullessamme melkein puolen virtaa. Tulee liikaa."

"Vait. Mies, joka joka yö turmelee yhden germaanilaisnaisen, jaksaa
kaiketi kahdesti samana yönä uida pikkuisen Tonavaa. -- Uinti ja
kuuntelu ovat kannattaneet. En kaada vain koko tuota vesakkoa, vanhaa
ja nuorta, yhdellä tempauksella: myös nuo kaksi ylpeää tammea gepidin
ja amalin. Heidän täytyy vannoa samaa uskollisuutta minun pojilleni
kuin minulle itselleni. Lähtekäämme, Khelkhal! Kylmä kylpy tuntuu jo
edeltäkäsin hyvältä. Tule, ylpeä Tonava, näihin käsivarsiin!" --



Toinen luku.


Ruugienmaa, kuningas Wisigastin alue, ulottui Tonavan oikealta
rannalta länteen päin niihin harjuihin asti, joilta Krems- ja
Kamp-joet saavat alkunsa.

Runsaan päivän ratsastusmatkan päässä Tonavasta sijaitsi loivalla
kummulla lukuisain sivurakennusten keskessä kuninkaan upea kartano.

Rinteellä kasvoi tammia ja pyökkejä, joita oli tarpeeksi harvennettu,
jotta kuninkaan talosta jäi vapaa näköala pohjoiseen päin laaksoon;
siellä alhaalla kiemurteli rehevän niittymaan halki leveä,
kaunisaaltoinen puro -- sitä saattoi nimittää vaikka pieneksi joeksi
-- kunnaan ympäri etelästä luoteeseen.

Puron varrella vilisi kesäpäivän kirkkaassa aamuvalaistuksessa
eloisaa, rattoisaa elämää: vihreällä rannalla hääräsi parvi nuoria
tyttöjä huuhtomassa monenlaisia villaisia ja liinaisia vaatteita
nopeajuoksuisessa, kirkkaassa vaaleanvihreässä vedessä.

Se oli eloisa kuva, täynnä vaihtuvaa, vapaata, silmää miellyttävää
liikuntoa.

Sillä työn jouduttamista tai vaivaa eivät tyttöhäiläkät näyttäneet
kovin vakavasti ottavan: äänekäs pila, vallaton nauru kajahti
vähän väliä ilmoille tuosta häärivästä laumasta, jonka punaiset,
keltaiset, siniset, valkeat hameet loistavina erkanivat aamukasteessa
kimaltelevan niityn mehevästä vehreydestä. Tytöt olivat, voidakseen
esteettömämmin työskennellä, avanneet pitkän mekkohameensa ja
kääntäneet helmuksen leveän vyön alle: valkeat jalat olivat
kengättömät, ja täyteläiset, pyöreät käsivarret loistivat aamuvaloa
heijastaen; yksi ja toinen oli tosin sitonut päähänsä leveän,
ruskeista kaisloista palmikoidun, aivan matalan aurinkohatun leuan
alitse, mutta useimmat antoivat melkein poikkeuksetta vaalean
tukkansa liehua vapaana.

Välisti kohottautui joku puron päälle kumartuneista
työskentelijöistä, ojennellen solakkaa nuorekasta vartaloaan, pannen
paljaat käsivarret lanteille ja vilvoitellen kumarruksissaolosta
punoittamaan ruvenneita kasvojaan raikkaassa aamutuulessa.

Sillä noin kaksitoista tyttöä oli polvillaan vieretysten keltaisella
aivan pienirakeisella rantahietikolla, vähän väliä huuhtoen liina- ja
villavaatteita vilkaslaineisessa, somassa, viekoittelevassa vuossa,
nostivat ne ylös vedestä, panivat suurille puhtaille paasille,
joita sitä varten oli sinne kerätty, löivät paukuttivat valkeasta
koivupuusta tehdyillä kartuilla aika tavalla, läimäyttivätpä
piloillaan väliin puron kalvoonkin, niin että vesi roiskahti
korkealle ja kasteli siinä tuokiossa kirkaisevalta naapurilta pään,
kaulan ja poven likomäräksi.

Sitten he väänsivät puhtaaksitulleet vaatekappaleet -- seitsemän
kertaa kunkin, niin vaati Friggan käskyn mukaan vanha perintätapa --
nuorien käsivarsien täydellä voimalla ja valuttaen veden tarkkaan
hiekalle -- ei takaisin puroon --, ja nakkasivat puhtaat vaatteet
taakseen rehevälle nurmikolle, kaappasivat käsiinsä uutta työtä,
sievistä, pajusta palmikoiduista korkeista koreista, joita oli kunkin
pesijättären oikealla puolella.

Mutta polvistuneiden huuhtojain ja karttuajain takana kulkivat
nopsajalkaiset levittäjät edestakaisin, laskivat noiden toisten
poispanemat vaatekappaleet ja veivät ne leveillä, matalanpuoleisilla
lehmuspuusta tehdyillä kaukaloilla parin askelen päähän joesta
kirkkaassa auringonpaisteessa kylpevän niityn keskelle; sillä
siellä oli kaste jo kuivunut, vaikka se vielä puron partaalla ja
vastakkaisellakin puolen niityn länsikulmalla, metsän pensaiden ja
latvojen alla, runsaana helmeili.

He levittivät vaatteet yksitellen ja huolellisesti poimut
tasoittaen levälleen riviin. Niitty upeili parhaassa kukkeudessaan,
tätyruohot ja tikankontit, kaunokit ja ruutat painoivat nuokkuvat
päänsä mielellään ja nöyrästi vilvoittavaan suojaan polttavalta
auringolta. Ja välisti lensi luo tuttavallinen päiväperhonen,
käväisi katsahtamassa kirjava riikinkukonsilmä tai hento korento,
joka rakastaa lämpimiä aurinkoisia metsäniittyjä, tahi kaunis,
vitkaan, ikäänkuin juhlallisena liihotteleva välkeperho laskihen
valkean villakankaan kutsuvalle pinnalle ja hajoitti suuret siipensä
levälleen, paistattaakseen päivää ja suloisesti siitä nauttien. --

       *       *       *       *       *

Lähellä kukkaisaa niittyä haaraantui leveä ajotie, joka kuninkaan
kartanosta vei kunnasta myötämäkeen etelää kohti: länteen käsin
se kääntyi metsään, oikealle taas, itäänpäin se kulki juuri tuon
nurmikon läpi.

Haarautumispaikassa oli tuuheaoksaisten, leveälehtisten
pähkinäpensaiden varjossa pitkät häkkivankkurit, joiden eteen oli
valjastettu kolme vitivalkoista hevosta: yksi edelle ja kaksi perään
rinnan; kuuteen puoliympyrän muotoiseen renkaaseen oli vankkurien
päälle kiinnitetty vahvasta purjekankaasta katto; lukuisat, siististi
vierekkäin vankkurien pohjalle asetetut korit, jotka olivat täynnä jo
kuivuneita pesuvaatteita, todistivat, että työ oli kestänyt jo hyvän
aikaa.

Vankkurien edessä, niiden poikkilaudan kohdalla, nojautui niitä
vasten suorana ja ylväänä neito; hän oli kaunis ylen määrin.

Solakkalanteinen, mutta niskan, hartioiden ja poven kohdalta
täyteläisenä upeileva ihana hahmo kohosi pään korkeuden ylemmäksi
hänen kumpaakin toveriaan, jotka hekin ylittivät keskimitan.

Hänen neitseellisten jäseniensä ympärillä aaltoili yksi ainoa
valkoinen vaate: vaaleansinisen vaippansa hän oli riisunut pois ja
ripustanut sen vankkurien kaiteelle. Niin jäivät kaula ja ihmeen
ihanat, hienosti pyöristyneet käsivarret näkyviin. Hänen hipiänsä
valkoisuus kuulsi, välkkymättä, himmeänvalkean marmorin lailla.
Kämmenen levyinen vyö, joka oli hienoa, morsingolla siniseksi
värjättyä nahkaa, piti aaltoilevaa villapaitaa lanteilta koossa;
sininen päärme ei enää ulottunut peittämään hienoja nilkkoja;
sievästi oljista palmikoidut pohjalliset suojelivat jalkaa, jonka
korkean rinnan ylitse ne olivat punaisilla hihnoilla kiinnitetyt.

Kuninkaallisen neidon yllä ei ollut kultaa muuta kuin tukassa, joka
olikin tässä luonnon ihmeellisen runsaasti hellimässä olennossa
ihme sinänsä: värin kylläisyys, lämpö, syvä kulta, jokaisen
suortuvan silkinhento hienous ja kummastuttava täyteläisyys siinä
yhtyivät. Kolmen hänen kapean, pitkän sormensa levyisenä kohosi
hänen valkealta otsaltaan palmikot, verrattomana diadeemina sitä
koristaen, ja näiden otsapalmikkojen takana jakautui vasta täysin
jalosti muodostuneessa päässä tulvehtivan tukan runsaus kahdeksi
uhkeaksi, kolmipunontaiseksi palmikoksi, jotka ulottuivat hänen
polventaipeeseensa saakka ja joiden päät oli sidottu sinisillä
nauhoilla.

Niin hän nojautui, täyteen mittaansa suoristuneena, vankkureita
vastaan, oikea käsivarsi kaksivaljakon valkoisen oriin selän päällä
leväten, samalla, kuin hän vasemmalla kädellään varjosti silmiään
auringonsäteiltä.

Sillä valppaana hän tarkasteli tyttöjen työtä puron varrella ja
niityllä. Hänen suuret, pyöreät silmänsä, kullanruskeat, väriltään
kotkan silmäin näköiset, loistivat: terävä, kiinteä, rohkea oli
katse; väliin hän kohotti ylpeästi voimakasta, suoraa nenäänsä ja
kauniisti kaartuvia, syvästi tummanvaaleita kulmakarvojaan. --

Äkkiä rupesivat raskaat vankkurit kovaan kulkemaan takaperin:
etumainen ratsu ei päästänyt hirnuntaa, vaan kauhun parahduksen,
työntyi taaksepäin toisten päälle, kohosi takajaloilleen --;
vankkurit ja hevoset näyttivät välttämättömästi suistuvan korkealta
tieltä laaksonpohjaan.

Kirkaisten syöksyivät hänen molemmat seuralaisensa poispäin, ylös
mäkeä.

Mutta tuo korkea neito hypähti esiin, painoi suitsiin tarttuen
takajaloilleen nousseen hevosen voimakkain käsin alas, katsoi
hetkisen, kaunista päätään kumartaen, tarkoin tutkien maahan ja
polkaisi sitten oikealla jalallaan kovaan ja varmasti.

"Tulkaa takaisin vain", lausui hän rauhallisena, lykäten jalkansa
kärjellä tieltä vähän syrjään jotakin, mikä värähdellen kiemurteli
tomussa. "Se on kuollut."

"Mikä se oli?" tiedusti peloissaan toinen seuralaistytöistä,
ilmaantuessaan taas vankkurien kupeelle. Uteliaana ja samalla peläten
pisti hän ruskeakutrisen päänsä esiin, pitäen tummanvihreää vaippaa
ikäänkuin suojana edessään.

"Vaskikäärme, Ganna; hevoset pelkäävät sitä kovin."

"Syytä onkin", arveli toinen paenneista tytöistä, joka hänkin nyt jo
uskalsi näyttäytyä vankkurien toisella puolen. "Entä ihmiset! Jos
minä vain olisin tietänyt -- kyllä olisin kiireen vilkkaa juossut
tieheni. Serkkuni kuoli sen puremaan."

"Ne täytyy polkaista kuoliaaksi ennenkuin ehtivät purra. Katsokaahan
-- ihan pään taakse -- kaulaan -- minä sitä polkaisin."

"Mutta Ildiko!" huudahti Ganna kauhistuneena, molemmat kätensä
kohottaen korkealle.

"Voi valtiatar! Jos olisit astunut harhaan!" valitti toinen.

"En minä harhaan astu, Albrun. Ja minua suojelee Frigga, se mielevä
vaimo."

"Niin kylläkin! Hänen avuttaan...!" huudahti Albrun. "Muistatko
vielä, Ganna, miten minä viime keväänä, kun olimme tuolla alhaalla
pesua huuhtomassa, putosin päistikkaa veteen? Sinä huusit, ja kaikki
kaksikymmentä juoksitte pitkin rantaa perästäni, kun vellova vesi
minua kiidätti -- --"

"Varsin! Mutta _hän_ ei huutanut. Veteen hän ryntäsi ja sieppasi
sinut kiinni punaisesta vaipasta -- tämähän se oli, tämä sama --
jota niin mielelläsi käytät, se, niinkuin tiedät, sopii sinulle niin
hyvin! -- tarttui sinuun vasemmalla kädellään ja tiukkaan haroen
voimallisella oikealla kädellään veti sinut maihin."

"Ja kun minä", lausui kuninkaantytär hymyillen, "suorin vettävaluvaa
tukkaani..."

"Oli siihen takertunut simpukoita, joita nimitämme Friggan
soljiksi..."

"Helmiä kantavia", jatkoi Albrun. "Ja kun me mursimme kuoret auki..."

"Löysimme kaikkein kauneimman, suurimman jalohelmen, mikä koskaan on
tytön silmää ihastuttanut."

"Niin kyllä", virkkoi Ildiko totisena, pyyhkäisten vasemmalla
kädellään kulmakarvojaan, "minä olen Friggan turvassa ja rauhassa.
Miten muuten olisinkaan voinut, kun äiti kuoli heti kun oli minut
synnyttänyt, ruumiiltani, sielultani ja tavoiltani vaurastua koko
lailla? Frigga-emäntä on, äidin asemesta, uskonut minut isän huomaan,
hänhän on sukumme valoisa alkuäiti! Illat pitkät haasteli hyvä isoni
pirtissä helottavan liesiloimun paisteessa hänestä, kaikista naisista
naisellisimmasta ja pyhimmästä. Ja useaa useammin, kun sitten
vaivuin uneen, näin sen vaalean, kauniin emännän seisomassa vuoteeni
ääressä, ja tunsin, miten hän valkealla kädellään siveli -- tästä
näin -- otsaani ja kulmakarvojani. Ja välisti heräsinkin: silloin
tuntui kuin näkisin hänen valkoisen liehuvan pukunsa häipyvän, ja
kipinöitä kirposi silloin ritisevästä tukastani, kun mieli suloisesti
säikähdyksissä sitä hipaisin. Näkymätönnä hän seuraa minua kaikkialla
suojelee, rauhoittaa se valkea vaimo. -- Mutta nyt riittää joutavat
tyttölepertelyt! Työhön käsiksi taas!"

"Ei, valtiatar", vastasi Albrun, mustanruskeita palmikkojaan
ravistaen ja tarttuen Ildikoa käsivarteen, -- "sinä olet työmääräsi
jo tehnyt monin kerroin."

"Kuka on", jatkoi Ganna, "kaikki nämä raskaat korit, jotka me kaksi
vain töin tuskin jaksoimme kantaa tuolta niityltä vähän matkan
päästä, nostanut korkeihin vankkureihin -- yksin --?"

"Emme saaneet edes auttaa. Miksi?"

"Kun olette niin hennot, olisitte voineet särkyä", vastasi nauraen
kuninkaantytär, ojentautuen täyteen mittaansa, "molemmat. Oletteko
väsyksissä? No, riittäköön sitten kerrakseen. Toisethan levittävätkin
jo viimeistä pesua tuolla niityllä. Me jäämme kolmisin, kunnes se on
kuivanut, siihen viereen pyökkihakaan. Muut palatkoot vankkureilla
takaisin kartanoon; heillä on varmaan nälkä, ja lehmät on jo lypsetty
-- aamumaito on valmiina. Tulkaa, huudamme heidät pois työstä."



Kolmas luku.


Hiljaiseksi kävi nyt ranta, niitty, kunnastie. Nauravat, lavertelevat
tytöt olivat vankkureineen kadonneet kukkulan harjalle upeilevan
kartanon viereen rakennetun varastoaitan leveästä portista.

Ildiko seuralaisineen käveli pyökkien alla metsänreunassa, joka
lännessä rajoitti niittyä; aurinko nousi; mielellään he jo painuivat
varjoon.

Suloiselta tuntui korkeiden, nuorien, solakkain pyökkien katveessa;
ne eivät olleet kovin taajassa: vaalean vihreiden lehtien
muodostama kattosuojus ei ollut niin tiheä, ettei olisi päästänyt
auringonsäteiden kullanvihreää värinää metsätien tummalle,
sametinpehmeälle sammalpeitteelle; siitä syntyi silloin usein
kummallisia, leikkiviä, katkonaisia varjoja, vuoroin kullankeltaiseen
valoon vaihtuen.

Kuninkaantytär taitteli pyökkien alemmista haaroista ohuita oksia,
noukki lehdet irti ja liitti ne sitkeillä ruodeilla yhteen, niin että
siitä punoutui sievä seppelkiehkura.

Loivasti kunnasta kohti ylenevän metsikön povesta pulppusi kirkas,
jokseenkin leveä lähde; hiljaa, soinnukkaasti liristen se kulki
suorinta tietä niittymaan poikki puroon.

Lähestyväin tyttöjen keveiden askelten ja heidän vartalonsa varjon
säikäyttäminä ampaisivat kivennuoliaiset pakoon, ikäänkuin tummat
nuolet lähteen kirkassomerista pohjaa myöten.

Korea sudenkorento -- sillä oli pitkät, kapeat ristikkosiivet -- tuli
lentäen ja laskeutui tuttavallisesti Ildikon kiiltävälle tukalle, sen
vienoa tuoksua hengittäen; se jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen,
vaikka neito käveli edelleen.

"Friggan airut!" huudahti Albrun.

"Se toi sinulle jumalattaren tervehdyksen, sinä, Asgardhin lemmikki",
yhtyi Ganna puheeseen.

Mutta ruhtinatar pysähtyi nyt äkkiä ja osoitti äänettömänä sormellaan
ylös.

Sieltä, korkearunkoisten pyökkien tiheästä latvalehviköstä, kuului
hyväilevää kukertelua.

"Metsäkyyhkynen!" kuiskasi Albrun ilosta loistavin silmin.

"Sinä, valtiatar, kuulit sen ensiksi", lausui Ganna.

"Se merkitsee..."

"Häitä, naimisiinmenoa", hymyili Ganna, painautuen valtiattarensa
valkoiseen käsivarteen kiinni. "Kuule, kuinka se kaikuu hellältä!
Selvästi ottaa Freijakin sinut ystäväkseen -- onhan näet metsäkyyhky
lemmenjumalattaren lintu."

Ildiko punastui hiusrajaan asti; hän painoi pitkät, tummanvaaleat
silmäripsensä alas ja astui ripeämmin.

"Kuulkaa!" huudahti hän sitten, ikäänkuin johtaakseen seuralaistensa
ajatukset toisaanne. "Tuolta kuuluu toinen huuto. Kaukaa, kaukaa,
metsän syvimmästä pohjasta! Kuulkaahan toki! Nyt taas! Lyhyesti,
mutta huimaavan suloisesti, salaisen raskaasti."

"Se on rastas, keltarinta", selitti Albrun. "Kultalintu! Burolf! Joka
voi tehdä itsensä ja pesänsä näkymättömäksi."

"Niin kyllä! Hänhän on noiduttu kuninkaanpoika! Noiduttu, koska hän
metsän pimennossa kurkki Ostara-jumalatarta tämän ollessa kylpemässä."

"Hänen ei annettu näkemiään lörpötellä muille!"

"Yhä kuitenkin kuulostaa vielä salainen ihastus hänen huudostaan."

"Mutta impi, joka on syntynyt Wodanin päivänä, voi hänet vapauttaa
kaipuustaan --"

"Jos suutelee häntä sydämellisesti kultaiseen päälakeen..."

"Kolme kertaa!"

"Lintua! Senhän toki saanee tehdä ankarinkin neitsyt, eikö saakin,
Ildiko?" kysyi mustanruskeatukka Albrun.

"Saa, saa, mutta et sinä sitä linnun takia", arveli Ganna nauraen.
"Sittenkuin se karistaa pois höyhenet ja nokan..."

"No, silloin tulisi hänen vuoronsa suudella."

"Te kerkeäkieliset lapset", moitti Ildiko. "Mitä te siinä puhutte
niin kuuluvasti suutelemisesta ja suudeltavaksi joutumisesta? Minua
ihmetyttää, ettette häpeä!"

"Ka, niin kauan kuin puhuu suutelemisesta pilan päiten..."

"Ei toki vielä tosissaan ajattele sen tulevan suudelmaa..."

"Josta _ei_ puhu."

"Niinpä niin! Ja _sellaista_ kuninkaanpoikaa, joka kätkeiksen
linnunhöyheniin, saanee sentään ajatella ja..."

Ildiko rypisti valkeaa otsaansa ja painoi kohtalaisen suuren suunsa
täyteläiset, kukkeat huulet yhteen -- teki kummankin aivan heikosti;
mutta Ganna huomasi kuitenkin ja varoittaen hän nykäisi kiusantekijää
mustasta, pörröisen kiharaisesta kutrista.

"Odottakaa tässä", lausui kuninkaantytär, "tässä sammalmättäällä.
Pyökkilehtiköynnökseni on valmis. Minä menen seppelöimään
metsälähteen alkuhetteen uudestaan. Lupasin tehdä sen."

"Se on pyhitetty Friggalle", -- lausui Ganna totisena, -- "ja
syväenteinen se on. -- Anna hänen mennä yksin -- ja kuuntelematta!"
lopetti hän, vetäen Albrunin, joka aikoi kurkistella valtiattaren
jälkeen, kirkkaanpunaisesta vaipasta viereensä mättäälle istumaan.



Neljäs luku.


Ildiko astui rivakasti.

Korkeakasvuisen immen täytyi tuon tuostakin kumartaa kiiltävän
hiuskruunun somistamaa päätään pujotellaidessaan oksain alitse,
jotka monin paikoin molemmin puolin ulottuivat kosteassa sammalessa
kulkevan, tuskin näkyvän polun ylitse.

Yhä syvemmälle se vei metsän pimentoon, taajemmassa seisoivat täällä
puut, niukemmasti pääsi auringonvalo sinne pilkistämään.

Pian hän oli saavuttanut päämääränsä, lähteen alkukohdan.

Kantaisäin kiitolliset kädet olivat siihen kohtaan, missä tämä pyhä
luontolähde, täynnä pulppuavaa voimaa ikäänkuin elävä olio, äkkiä
solahtaa esiin maaemon uumenista, rakentaneet kehyksen kauniista
tummanpunaisesta hiekkakivestä. Tätä kivilajia tarjosi metsäpohja
viljalti; varsinkin pyökki kasvaa mielellään maaperässä, jossa tämä,
sen ystävä, esiintyy. Se on kaunis, lempeä ja voimakas samalla --
niinkuin tämä metsän herttainen asujain, iloinen pyökkiemäntä itse.

Koruttomasti ja savilaastitta yhteenliitetyn kivisalvoksen ylimpään
keskipaateen oli uurrettu muutamia piirtoja; ne sanoivat:

    Lähtehen läikkyvän turvasi tään
    viihdyksi Friggan
    ratsuri-ruugien
    ruhtinas, Friedgast. --
    Frigga, oi varaja
    kodit ja konnut,
    meidät ja vaimomme
    vaaroja vastaan!

Tämän ylimmän keskikiven ympärille oli kiedottu tummalehtisestä
muratista tehty seppele; isojen kellokukkain vaalea sini pisti
edullisesti silmään tummanvihreältä pohjalta. Vaikka seppele oli
ollut viikkokauden paikoillaan, oli se yhtä kaikki vielä säilynyt
tuoreena; lähteestä nousevan vesihöyryn kosteat utupisarat eivät
päästäneet lehtiä ja kukkia lakastumaan.

Ildiko polvistui ja laski pitkän pyökinlehtikiehkuransa huolellisesti
viereensä sammalelle.

Hellin käsin, tempomatta tai repelemättä hän päästeli
murattiseppeleen keskikivestä irti, nypisti sen kahtia, niin
että puoliskot olivat vain löyhässä kiinni. Nyt hän kohottautui
seisoalleen ja lausui miettien, vakavana, juhlallisena:

    "Frigga, ma kysyn!
    Niinkuin seppele --, niin tulevaisuus:
    niinkuin sen kohtalo, niin elomme, lempemme.
    Oikealle _hänen_, vasempaan _minun!_
    Frigga, -- ma kysyn!"

Niin lausuen hän laski vanhan seppeleen soljumaan lähteeseen.

Tarkkaavaisena, jännittyneenä hän katseli sen kulkua.

Vain vähän matkaa pysyivät molemmat osat yhdessä -- äkisti ne
erosivat; oikealle kulkevan palan tempasi virta nopeasti -- se
painui umpeuksiin ja katosi. Vasemmanpuolinen kiehkura ui yksikseen
myötävirtaa; yht'äkkiä se tarttui kiinni: tumma kivi, jonka suippo
kärki pisti pinnalle, osui ohuen murattiköynnöksen tielle ja pysäytti
sen siihen; turhaan se koetti virta van jälki veden ahdistamana
kiemurtautua irti: musta kivi piti sitä paikoillaan, ja kaikista
kaunein sininen kukka painui tykkänään veteen ja näytti surkeasti
hukkuvan. --

Niin kiihkeänä, niin hartaana oli neito seurannut kiehkurain
kohtaloa, vasen käsi nojaten lähteen kivireunaan ja pää kauas
kurkotettuna, ettei hän vähääkään huomannut, miten vastakkaiselta
puolelta, syvästä metsästä käsin nopeat askelet lähenivät; ne kyllä
olivatkin taipuisat ja joustavat, varovasti, mitään ääntä nostamatta,
pehmeää sammalkatetta polkevat: käynti oli tottuneen metsästäjän,
joka yllättää valpassilmäisen ilveksen, jopa kaikkikuulevan metsonkin.

Hahmo ilmaisihen vasta kun neidon selkäpuolelta lankesi varjo
kirkkaaseen puroon.

Hän tunsi -- tai arvasi --, kuka yllättäjä oli.

"Sinä!" impi virkkoi nopeaan kääntyen. Ja hänen poskensa hehkuivat.

"Niin surullisena?" tutkisteli kaunis, solakka nuorukainen -- hän
oli kasvultaan vain sormenleveyttä mittavampi kuin kuninkaantytär.
Hän kumartautui, kietoen oikean käsivartensa metsästyskeihäänsä
varren ympärille. "Mitä tähyät niin tarkoin?... No, näenhän minäkin
sen. Tuolla riippuu kukka kiveen juuttuneena -- ja kaukana alempana
ajelehtii muratti kamppaillen. Niin, tiedätkö, neito, miksi?
Kummallakaan köynnöksellä ei ole tahtoa! Täytyy ottaa vastaan, mitä
väkivalta pakottaa! Mutta sydämet, ihmiset, ovat vapaat. Minä autan
sitä, tuota juuttunutta kukkaa. -- Katsos vain -- ei tarvitsekaan!
Se auttoi itse itseänsä! Siellä se vapautuneena nyt uiskentelee
iloisesti tiehensä. Ja tuolla raidanjuuren luona -- näetkö? --
tapaavat kukka ja muratti toisensa jälleen. Yhtyneinä ne menevät
menojaan!"

"Frigga on ne vienyt jälleen yhteen", lausui ruhtinatar hurskaan
kiitollisena, ja hänen jalot kasvonsa selkenivät.

"Mutta sinä --", hän kääntyi hänestä poispäin tehdessään tämän
kysymyksen, -- "mitä sinä täältä taas etsit?"

"Jospa minä nyt sanoisin: ennustusta -- niinkuin sinä?" -- Mutta
nauroi samalla, niin että hohtavan valkoiset hampaat kiilsivät
hänen punaisten, terveiden huuliensa välistä. "Älähän nyt toki
alati katsele vain tuota kuivaa sammalta, jonka päällä seisot niin
itsepintaisesti! Ihmettele sitä, milloin erosin taas."

Ja samalla hän pyyhkäisi tuuheat tummanvaaleat kiharansa, jotka
valuivat otsalta samanvärisiin kulmakarvoihin ja silmille asti,
kädenliikkeellä ylemmä. Matalan kapealierisen, ruskeasta huovasta
tehdyn metsästäjähatun, jota hopeahaikaran valkoinen untuva
koristi, oli oksa pyyhkäissyt päästäjä nyt se riippui leveästä
nahkahihnasta hänen niskassaan. Aivan puolikaarimaiset kulmakarvat
likenivät nenänjuuressa melkein kiinni toisiinsa, mikä antoi hänelle
veitikkamaisen, kauniisti aistillisen ja rattoisan ulkonäön.
Onnellinen hymy leikitteli hienopiirteisen, hieman ylimielisen suun
ympärillä, jota vaaleanruskeat parranhaituvat reunustivat. Hän oli
sangen kaunis, tuo nuori metsästäjä, eikä Ildiko, noudatettuaan hänen
pyyntöään ja luotuaan silmänsä häneen, voinut kääntää katsettaan pois
hänen kasvoistaan.

"Ennustusta?" hän kysyi epäillen.

"Ei. Valhettelisin, jos niin sanoisin! En minä mitään ennustusta enää
tarvitse! Kuninkaantytär, minä etsin -- _sinua_!"

"Mutta sen minä olen sinulta kieltänyt!" hän kohotti uhaten oikean
kätensä etusormea. "Sinun ei enää ollut lupa tulla minua yllättämään
tänne kaivolle -- kuin mitäkin metsäkaurista."

"Eipä olisi paha", nuorukainen vastasi nauraen ja parranhaiveniaan
sivellen, "jos kauris voisi kieltää metsästäjää yllättämästä itseään
veden partaalla. Oi Ildiko, älä vastustele enää! Ei se sinua auta
yhtään! Frigga, suosijattaresi, tahtoo sitä ja mielevä Freija! Ja
minä! Ja sinä itse -- haluat myös!" Hän tarttui neidon käteen.

Salamannopeasti hän vetäisi kätensä irti. -- "Kuninkaanpoika, sinä et
saa koskea minuun, ennenkuin --"

"Ennenkuin isäsi Wisigast on sinut antanut minulle. No hyvä: hän _on_
antanut sinut minulle."

"Daghar!" -- Hän punastui korviaan myöten. "Sellaisesta ei lasketa
leikkiä."

"Ei. Sillä se on pyhää", virkkoi nuorukainen jalon totisena, mikä
sopi hänelle vielä paremmin kuin leikinlasku. "Erosin isästäsi
vast'ikään -- metsän edustalla; hän meni suoraa päätä kartanoon.
Minua veti aavistus."

"Hän on siis jo palannut suurelta metsästysretkeltä?"

"Metsästysretkeltä? -- suurelta metsästysretkeltä?" toisti Daghar
vakavana. Hän kouraisi lujempaan keihään vartta ja vasemmalla
kädellään vetäisi yltään tummanruskeasta hirventaljasta tehdyn,
polviin asti ulottuvan ihokkaan, joka oli hänen koko pukunsa. "Suuri
metsästysretki on vasta sovittu tehtäväksi, ei tehty. -- Niin,
ei edes alulla! -- Sisukas, pystyharjaksinen, veristäväsilmäinen
metsäkarju ei vielä ole saarroksissa. Moni metsämies, luulen ma,
tupertuu kiukkuisten torahampaiden kuolettavasta puremasta ennenkuin
se hirviö on heittänyt henkensä."

"Daghar!" Neito vapisi. Syvä kuin kuilu oli tämän huudahduksen
tulkitsema tunne.

"Minä -- minä arvasin, mitä isäsi hautoi mielessään. Sanoin sen
hänelle vasten kasvoja. Pyysin päästä mukaan, kun hän lähti
ratsastaen -- Tonavalle päin. Siellä tapasimme -- toisia metsästäjiä.
Mutta he eivät lähteneet mukaan -- eivät tahdo, eivät voi. --
Paluumatkalla kosin häneltä sinua, niinkuin kauan sitten olin
päättänyt ja mihin sokea isäni oli antanut suostumuksensa. Harmaa
sankari vastasi: 'Niin, mutta vasta sitten, kun...' Hän vaikeni.
'Kansamme jäsen ja kuninkaanpoika, joka ei sitä arvaa', hän jatkoi,
-- 'ei ansaitsisi --'. 'Koko Germaanian maan ihaninta neitoa',
huudahdin minä. Ja hiljaa, -- sillä se on salaisuus, josta ei saa
hiiskahtaakaan! -- minä kuiskasin hänen korvaansa sen ehdon, jota hän
tarkoitti. Vain kolme sanaa! Ilostuneena hän katsoi minua silmiin
ja paiskasi kättä. 'Ei ennen, isä!' huudahdin. 'Eihän ennen yksikään
morsian ole turvassa eikä aviovaimokaan'."

"Voi Daghar, mikä uhkayritys! Se on suunnaton". -- Ja kauhuissaan hän
sulki silmänsä.

"Niin on, suunnattoman suuri! Ja joka sen toteuttaa, saavuttaa
korkeimman kunnian -- maailman kiitoksen! Ja sama päivä, Ildiko,
joka vapauttaa kaikki germaanilaiskansat, on oleva... Kuule! Ratsu
hirnahti! Syvällä metsässä! Toinenkinko metsästäjä, joka aikoo
lähteellä valkoisen metsäkauriin yllättää?"

Hän kääntyi sukkelaan ja kohotti hiljaa keihästään.



Viides luku.


Pohjoisesta päin, missä "maantie" metsän loputtua kierteli, oli
tuo ääni kuulunut. Siinä paikassa, missä pensaita alkoi olla niin
tiheässä, että hevonen vain vaivoin pääsi työntymään eteenpäin,
pysähtyi ratsastaja ja hyppäsi maahan ratsunsa, erinomaisen mustan
oriin selästä. Hän nakkasi ohjakset eläimen kaulaan ja kohotti oikean
kämmenensä ihan sen sierainten eteen; ori hirnahti taas, nyökäytti
päätään ja nuoli herransa kättä.

Tämä rupesi astelemaan lähteellä olevaa paria kohti.

Hän lienee ollut kymmenkunta vuotta vanhempi Dagharia; oli
tuntuvasti pienempi, tukevampi. Kallisarvoinen byzantilainen kypärä
peitti hänen mustaa tukkaansa, joka riippui olkapäillä ja kaulalla
pitkissä suortuvissa, kiharattomana ja jäykkänä. Tumman porfyyrin
värinen vaippa, kreikkalaista tekoa ja kaikkein hienointa kangasta,
aistikkaasti, ei ylellisen runsaasti kullalla kirjaeltu, verhosi koko
hahmon, joka ei ollut epäjalo, mutta näytti ikäänkuin liian lyhyeksi
osuneelta.

Hänen astuntansa oli hidasta, samalla juhlallista, hänen nyt
päästyään jaloin maahan.

"Taas hän!" kuiskasi tyttö, levottomana, mutta ei harmistuneena.

Ja kuninkaanpojankin katse mittaili tulokasta tosin vakavasti, mutta
vihamielisyydettä.

Tulija taivutti neidolle päätään kunnioittavasti; niin ylhäinen, niin
ylpeä ja pidättyväinen ja kuitenkin samalla niin syvästi kunnioittava
oli tämä tervehdys -- immen täytyi, puoliksi vastahakoisesti, vastata
siihen kevyesti kumartaen -- vain niin kevyesti kuin vienosta
tuulenhenkäyksestä taipuu solakka lilja.

"Anteeksi, jalo ruhtinatar", hän sanoi ruugin-gootinkielellä, hänen
äänensä oli pehmeä ja soinnukas, mutta ikäänkuin murheen tummentama,
-- "että näyttää siltä kuin tulisin tänne teitä etsimään. Toinen on
jo, näemmä, ennen minua teidät löytänyt. Tervehdin teitä, skiirien
urhoollinen, soitontaitava kuninkaanpoika."

Hän lausui viimeiset sanat puhtaalla skiirin murteella, joka kyllä
oli gootin kieltä, mutta erosi kuitenkin ruugin kielestä osapuilleen
yhtä paljon kuin Lechin alemannien murre Sveitsin murteesta.

Daghar ojensi hänelle oikean kätensä, johon muukalainen tarttui
vasemmalla, ja pudisti sitä.

"Todella -- _näyttää_ siltä kuin etsisin teitä täältä, Ildiko-neito.
Tekemäni lupaus tuo minut tämän metsäkaivon luo. Kun minä viimeksi
käydessäni sain saattaa teitä ja tyttöjänne tänne lähdeuhria
uhraamaan ja kun te niin hartaasti, hiljaa kuiskaten, täällä
rukoilitte, silloin päätin minäkin uskoa tämän metsälähteen
jumalattarelle rakkaimman toiveeni."

"Te -- Friggalle?" huudahti Ildiko tylyllä äänellä. Kopeasti hän
nyrpisti huuliaan. "Mitä on hunnilla tekemistä Friggan, tuon valkean
onnen emännän kanssa?"

Tuskallisesti, katkeran tuskallisesti värähtivät morkatun kasvot.

Harvinaiset nähdä olivat nämä kasvot, ikäänkuin yhteenliitetyt
kahdesta eri osasta, jotka eivät kuuluneet eivätkä tahtoneet sopia
yhteen.

Otsa oli matala, taaksepäin kallistuva, aito mongolilainen,
karheiden hiuksien ympäröimä, mutta kulmakarvat olivat jalosti
kulkevat, pitkäkaarteiset; niiden alla, liian syvissä kuopissa ja
ulkonevain poskipäiden yläpuolella, pitkäin syvänmustain silmäripsien
varjostamina kaksi ihmeen ihanaa silmää, tummanruskeaa, verhottua,
syvästi raskasmielistä, kaihomielistä; liian lyhyt, hiukan litteä,
mutta ei kuitenkaan hunnilaiseksi muodostunut nenä; hieno, ei
lainkaan hunnilainen suu, sangen ilmeikäs, mutta ainoastaan tuskaista
ilmettä täynnä, joka naurun taitamatonna vain harvoin hymyili ja
silloinkin surullisesti; pehmeä leuka, melkeinpä, ollakseen miehen,
liian pehmeä, jonka parrankasvu oli huono. Eivätkä kuitenkaan, vaikka
olivat vastakohtia täynnänsä, nämä kasvot lainkaan olleet rumat --
miellyttävät ne olivat katsella. Sillä hieno sielu elävöitti näitä
henkevöityjä juonteita ja mieleensattuva piirre syvää, elämänsynkkää
murhetta. -- -- Tämän vienon raskasmielisyyden vaiteliasta lumoa
ei ylväs neitokaan voinut nyt kokonaan välttää, kun tulijan katse
täynnä äänetöntä moitetta kohtasi hänen silmänsä: hän katui tylyä
äänensävyään jo ennen kuin vieras alkoi pehmeällä, hiljaisella ja
sointuvalla äänellä puhua.

"Minä pidän kunniassa valtakuntamme kaikkien kansain jumalia,
samoinkuin pyrin oppimaan niiden kieliä. Ja te unohdatte, korkeasti
jalo kuninkaantytär --! Tosin _Te_ polveudutte -- sen _näkee_,
vaikk'ei tuntisikaan sukujuurenne vanhaa tarinaa -- tuosta vaaleasta,
valkeasta auvon vaimosta." -- Hän pysähtyi -- sulki tummat silmänsä,
jotka olivat rohjenneet katsahtaa liian kaihoisan ihailevasti. --
"Mutta minunkin suonissani virtaa toiseksi puoleksi germaanista --
goottilaista! -- verta: äitiparkani kuului amalungien heimoon. Niinpä
minullakin on jotakin oikeutta vaaleaan jumalattareen. Olen luvannut,
taivuttaakseni hänet suopeaksi toiveelleni, ainoalle toiveelleni!
-- uhrata hänelle sormuksen; se oli koristava lähteen kiveyksen
keskipaatta -- tätä --..."

Hän otti miekankannikkeen vyötaskusta leveän sormuksen; pyökkien
latvain välitse tunkihen auringonsäde ja osui kehään taiteikkaasti
kiinnitettyyn jalokiveen; silloin tulvahti siitä kaikin sateenkaaren
värein sellainen sädevälke, että Ildiko häikäistyen sulki pitkät
ripsensä ja Dagharinkin metsästäjänsilmä rävähti.

"Miten ihana kivi!" hän huudahti. "Se on timantti! Mutta niin suuri,
niin sädehtivä..."

"Byzantionin keisarin viime verotuksesta." "Mutta", hän jatkoi,
pitkään katsoen kihlautuneita, -- "huomaan tulleeni toiveineni
ja lupauksineni liian myöhään." -- "Samantekevä!" hän virkkoi
vilkkaammin. "En peruuta, mitä kerran aioin vaalealle jumalattarelle
antaa. Ei hänen pyhäkköänsä ole sormus koristava -- minulla ei
elämässäni ole mitään toivottavaa enää! -- mutta, valkea vaimo, ota
kuitenkin omasi ja huuhdo se menemään kaiken tietä! Älköön kenkään
sitä löytäkö! Älköönkä kukaan aavistako, mitä lupaussormus tahtoi."

Hän viskasi sormuksen kauas lähteeseen.

"Mitä teettekään?" huusi Daghar.

"Vahinko! Se oli _aarre_", virkkoi Ildiko.

"Niin, neito, aarre: _toivekin_! -- Jääkää hyvästi! -- Käännyn heti
takaisin. En enää etsi kuningas Wisigastin kartanoa."

Hän tervehti molempia surullisesti, nyökäyttäen kevyesti päätään,
kääntyi, nousi oriinsa selkään -- ratsu polvistui hänen eteensä ja
sitten nousi hirnahtaen.

Tuota pikaa olivat ratsu ja mies hävinneet metsään.

Daghar, keihääseensä nojaten, katseli mietteissään hänen jälkeensä.

"Hm", lausui hän, "kun sen vanhan hirviön mukana kerran kuristamme
koko pesueen --, tätä yhtä minun käy sääliksi."



TOINEN KIRJA.



Ensimmäinen luku.


Samaan aikaan vaelsi noin päivänmatkan päässä ensimmäisestä
byzantilaisesta rajakaupungista Vimanaciumista (nykyisestä
Widdinistä) komea kulkue ratsumiehiä, vaunuja ja jalankävelijöitä
pohjoista kohti hunnien valtakuntaan Theissin suuntaan. Oppaina
laukkasi edellä ryhmä ratsastavia hunneja pienien takkuisten
laihojen, mutta väsymättömän kestäväin hevostensa selässä.

Hunnilaisia ratsastajia parveili myös kummallakin puolen sitä vanhaa,
pitkät matkat yhä vielä käyttökelpoista roomalaistietä, jolla kulkue
pyrki pysytteleimään. Mutta kovin hitaasti se taivalsi eteenpäin.

Sillä komeasti puetuilla muukalaisilla, joita hunnit opastivat ja
saattoivat, oli tosin oivalliset hevoset, mutta raskaiden vaunujen
pitkä jono pääsi vain vaivalloisesti etenemään, vaikka jokaisia
ajopelejä veti kuusi, kahdeksan, kymmenen muulia tai hevosta.

Korkeiksi kuormatut olivat nuo leveät kärryjen kaltaiset vaunut,
monet olivat valtavain arkkujen näköiset; lujasta tammipuusta tehdyt
neljä seinää oli varustettu kaartuvilla rautakansilla ja ne oli
suljettu suurilla rautasalvoilla ja lukoilla. Toiset oli suojattu
ainakin vedenpitävillä parkitsemattomilla vuodilla ja vahvoilla
nahkakansilla huolellisesti sateelta ja auringonpaahteelta.

Leveät sinetit oli pantu lukkojen avaimenreikien eteen ja
nahkakansien nauhain päälle. Ja isopyöräisten vaunujen vieressä
astui täysissä aseissa sotureja, korkeakasvuisia, vaaleatukkaisia,
sinisilmäisiä ja uskolliskatseisia, saarnikeihäs olalla; totisina,
varovina, valppaina he tähyilivät ympärilleen, luotettavina he
katselivat, kävellen vakavina ja syvästi äänettöminä, sill'aikaa kun
byzantilaiset orjat ja vapautetut, joita istui aina jokaisen valjakon
ensimmäisen ja viimeisen juhdan selässä, lakkaamatta lörpöttelivät
huonolla kreikan ja latinan kielellä, eivät vain keskenään, vaan
sättivät ja morkkasivat julmasti kohdeltuja eläimiä, niin, jopa
pyöriä, huonoa tietä, sen kuoppia ja kiviä.

Myös ratsain ja jalkaisin taivalsi mukana pari tusinaa näitä
vapautettuja ja orjia; mutta niin pian kuin joku heistä tunkeutui
tuollaisten sinetöityjen vaunujen likittyville, putosi vaiteliaan
vartijan keihäsvarsi raskaasti roomalaisen selkään; joitakuita
runsaasti kullattuja kantotuoleja kantoivat roomalaiset ja
byzantilaiset.

Eräästä tällaisesta kantotuolista näkyi -- ainoastaan tuulen puolelta
oli näet tuon puulaatikon seinä työnnetty kiinni -- teräväpiirteinen
pää, joka vaania kurkisteli ulos; ja kun kalliisti puettu asestettu
ratsumies pyyhälsi ohi, koetti kantotuolissa istuva huutaa ja
viittoilla häntä luoksensa.

Tämä ratsumies, komea soturi, vartaloltaan ja kasvonjuonteiltaan
germaanilainen, näytti pitävän koko matkueen ylintä johtoa; usein
hän pysäytti juoksijan, otti vastaan tietoja etujoukolta -- myös
airuilta, joita välisti riensi pohjoisesta -- ja antoi lyhyitä
käskyjä ja vastauksia.

"No seisahdu toki, Ediko! Yksi sana! Vain yhden ainoan sanan ajaksi!"
huusi kantotuolissaistuja latinaksi.

Mutta ratsumies nelisti mykkänä ohitse.

Hitaasti ja raskaasti vyöryivät vaunut jokseenkin jyrkkää mäkeä ylös.

Etumaisia valjakkoja melkoista ennemmin oli sen laelle pysähtynyt
pari ratsastajaa, jotka olivat loistavissa byzantilaisissa puvuissa;
he erkanivat toistensa seurasta tuskin koskaan koko pitkän matkan
kestäessä.

He olivat tuolla ylhäällä, josta aukeni laaja näköala, odotellessaan
kuormaston tuloa laskeutuneet hevosenselästä ja juttelivat nyt
kävellen edestakaisin.

"Miten surullinen autius", huokasi vanhempi ja ilmeisesti ylhäisempi,
noin kuusikymmenvuotias mies; kapea seppele hopeanvalkoista tukkaa
näkyi pyöreän huopaisen matkahatun alapuolelta, tehden jalojen
kasvojen vaikutuksen vielä arvokkaammaksi. "Niin pitkälti kuin silmä
kantaa", -- hän ojensi käsivartensa runsaasti kullalla kirjaillun
vaippansa alta, -- "ei ainoatakaan ihmisasuntoa! Ei missään, ei
äärimmäisessä etäisyydessäkään kaupungin torneja tai muureja.
Mutta ei edes yhdenkään asumuksen kattoa tai savua. Ei ainoatakaan
kylää! Ei talonpoikaistaloa! Ei paimenmajaa! Niin, ei puuta, tuskin
pensasta! Ei muuta kuin aroa, nummea, autiutta, rämeitä! Mikä erämaa,
tämä hunnien valtakunta!"

"Niinpä kyllä, Patricius", vastasi toinen, hillityn vihan valloissa
älykästä päätään tuskallisesti nyökäyttäen, "koska he ovat sen
erämaaksi tehneet. Tämä maa oli rikas ja kylläkin kukoistava vielä
muutama vuosikymmen sitten. Kauniita kaupunkeja, ystävällisiä
huviloita, niiden ympärillä hyvinhoidettuja puutarhoja, täynnänsä
kaikenlajisia hedelmiä, viiniköynnösviljelmiä, joissa ihanat
sinisenmustat rypäleet upeilivat -- sillä tämä maaperä kasvattaa
tulisen kasvun ja Probuksen ajoista pitäen ovat roomalaiset
viininviljelijät täällä pusertaneet rypäleitä --, leveitä vainioita,
joissa aaltoili kultainen vehnä. Kaikki tämä oli roomalaista
maata, suuren goottilaisen yhteiskansan heimojen, itägoottien,
gepidien, ruugien, skiirien asumaa, oivallisesti turvattuna muilta
barbaareilta, oivallisesti heidän ahkerain käsiensä viljelemää.
Sillä parempia maanviljelijöitä kuin germaanit -- jos tahtovat
tai jos heidän täytyy! -- en matkoillani ole missään tavannut.
Kaupunkeihin he eivät asetu; sisältä muuratuiksi pyydyshaudoiksi
sanoi niitä kerran muudan alemanni -- joissa menettää ilman,
vapauden ja liikunnan. Mutta peltoviljelys vaurastuu, missä vain
vapaa talonpoika, joka tietää kääntävänsä kamaraa omaksi, uskollisen
vaimonsa ja epälukuisain vaaleapäisten lapsiensa hyväksi, saa
tunkea tieltään laiskat orjat ja siirtolaiset, jotka tekevät työtä
ainoastaan huiskiva ruoska niskassaan -- vihatulle herralle; se on:
niin vähän kuin suinkin, niin huonosti kuin suinkin. Kaksikymmentä
vuotta sitten matkustin samaa tietä keisarinna Pulcherian
lähettiläänä itägoottien kuninkaan luo. Silloin näytti tämä maa
toiselta! -- Mutta senjälkeen tulivat hunnit!"

"Mutta -- nuo hunnit -- mitä varten he hävittävät sen, mikä nyt
kuitenkin on joutunut heidän omakseen? Kuka tietää", -- huokasi
Patricius, -- "vaikka ainiaaksi! Miksi he tuhoavat kaiken?"

"Siksi, Maximinus, että heidän täytyy! Oletko sattunut näkemään
kulkuheinäsirkkain laskeutuvan kukoistavan hymyilevään maahan ja
katsellut, miltä se näyttää _jälkeenpäin_?"

"Kammottava kansa!"

"Ja näitä hirviöitä ovat Byzantionin ja Ravennan keisarit kiskoneet
tännepäin, hyvitelleet, mairitelleet, tehneet heidät naapureiksi!
Yhä enemmän on heille luovutettu valtionmaata -- varhemmin aivan
vapaaehtoisestikin! Mitä varten? Yksinomaan, jotta heidän avullaan
germaanit tungettaisiin taammaksi. -- Sehän on samaa kuin kutsua
lampaiden luo susilauma, jotta kotka pysytettäisiin loitompana."



Toinen luku.


"Minusta on yhä edelleen käsittämätöntä", lausui Maximinus, "että
minun täytyy matkustaa hunnien maassa. Minun! Rehellisen, säädyllisen
Rooman kansalaisen, joka en ole mitään rikosta tehnyt!"

"Minunpa", vastasi hymyillen hänen seuralaisensa, "tulisi vielä
enemmän kummastella isäni poikaa, kun hänen täytyy seisoskella
tällä tuulien tuivertamalla mäellä, sen asemesta että kotonaan
Byzantionissa kaikessa rauhassa siloittelisi viihtyisässä
kirjoitushuoneessaan entisistä lähettiläsmatkoistaan laatimaansa
kuvausta. Sen sijaan teen -- vastoin tahtoani peräti -- uutta
matkaa! Ja minkälaista! Attilan luo! Jonka nimellä roomalaiset äidit
Tiberistä hamaan Bosporokseen asti vaientavat lapsiensa itkun!
Ken tietää, palaanko tältä retkeltä koskaan takaisin liuskojeni,
kääryjeni ja päiväkirjaini ääreen, jotka niin huolellisesti, niin
siististi järjestettyinä odottavat minua kirjasalin lokeroissa! Tuo
hunnikuningas on jo pidättänyt luokseen aika monta lähettilästä,
jotka häntä miellyttivät, koko heidän loppuiäkseen. Tai sattumoisin
myös sellaisen, joka ei ollut hänelle mieleen. Ja silloin ei se mies
tavallisesti elänyt kauan."

Puoliksi nauraen, puoliksi suutuksissaan, kasvoissaan pahimpaankin
alistumisen ilme, hän lopetti puheensa puristaen hienot huulensa
yhteen.

"Anna anteeksi, Priscus-ystäväni", vastasi Patricius. "Minä kyllä
tiedän olevani syyllinen, ellei tuo lähettiläs-toimia esittävä
kirjasi, jota kaikki Byzantionin sivistyneet pitävät niin suuressa
arvossa, joutuisi päätökseen --"

"Pitävätkö? Siinä tapauksessa on koko Byzantionissa vain
seitsemäntoista. Seitsemäntoista niin sivistynyttä, jotka eivät
ainoastaan kiittäneet kirjaa, vaan -- ostivatkin sen!"

"Mutta jos teoksen toinen osa ei tulisi kirjoitetuksi loppuun -- jos
Byzantionin taitavasanaisin puhuja, sen valistunein reetori ei enää
pääsisi käyttämään sananvuoroa kaunopuheisuuden saleissa -- pysyn
minä kuitenkin hänen kohtalotoverinaan, elävänä tai kuolleena."

"Eipä siitä viimeksimainittu kohtalo käy hilpeämmäksi, senaattori!"

"Katsohan, kun keisari yks kaks käski minun lähteä lähetystömatkalle,
minun, joka totisesti en ole suosiossa siinä kultakattoisessa
palatsissa --"

"Miten olisitkaan, Patricius? Olethan loukkaavan rehellinen! Et
ole lahjottavissa etkä -- mitä vielä enemmän halutaan! -- lahjova.
Muuten: pidätkö tätä tehtävää, tätä lähetystä arosuden leiriin,
kenties armonosoituksena?"

"Tein kaikkein ensimmäiseksi testamenttini! Mutta sitten sanoin
itselleni: Priscus-ystävän täytyy tulla mukaan. Muutoin kuolen
ikävään tuolla pitkällä matkalla -- ja inhosta lähettilästoverini
seuraa kohtaan! Ja yleisen surkeuden tunnosta -- avuttomuudesta
näiden barbaarien minulle täysin tuntemattomassa erämaassa. Mutta
Priscus, kielitaitoinen, kaikkien lähettilästen haluttu seuralainen,
tuntee kaikki maat -- hän tuntee hunnienkin maan. Ja Priscuksella on
sydän, joka sykkii hänen kielentaitamattomille ystävilleen ja..."

"Kiitollisuutta henkensä, kunniansa pelastajalle!" huudahti tuo
muuten niin selvä, viileäjärkinen reetori lämpimästi ja otti
senaattoria kädestä. "Kun pari vuotta sitten kaiken kelvottomuuden
kokoomus --"

"Siis Khrysaphios!"

"Sentähden, ettei hän, eunukki, saanut minua lahjotuksi kuvittelemaan
keisarille, että minä persialaisten luo tekemälläni lähetystöretkellä
olin tullut vakuutetuksi rajalla valtaapitävän käskynhaltijan
oivallisuudesta --"

"Hän on Khrysaphioksen serkku."

"Minulla oli päinvastaisia todistuksia! No, silloin hän syytti minua
siitä, että olin persialaisten lahjoma poistaakseni paikaltaan
rajamaakunnan heitä vastaan niin menestyksellisesti toimivan
päällysmiehen. Minut oli jo -- heti syytteen alussa -- heitetty
kuolemattomain vankilaan --"

"Miksi nimität sitä valtion vankilaa niin?"

"Siksi, ettei siitä tavallisesti kukaan palaa kuolevaisena.
-- Silloin sinä, kaikkivaltiasta eunukkia uhmaten, panit koko
omaisuutesi takuuseen minun puolestani ja sait siten minut
vapautetuksi, jotta voisin sinun avullasi näyttää viattomuuteni
toteen. En koskaan unohda sitä! Ja vaikka Attilalla tosiaan olisi
se sudenkita, josta Byzantionissa imettäjät juttelevat -- sinun
puolestasi, oi Maximinus, lasken pääni hänen hampaidensa väliin.
Mutta minkätähden he _sinut_ -- juuri sinut!-- ovat tähän lähetystöön
valinneet, siitä meidän täytyy vielä ottaa selko. Miten se mahtoikaan
tapahtua?"

"Oudosti kylläkin. -- Pari tuntia keskiyön jälkeen tultiin kotiini.
Orjat herättivät minut; Vigilius tahtoo puhutella minua heti. Kysyin,
ovatko he tulleet hulluiksi, hän vaiko minä? Sillä minä halveksin
sitä kurjaa olentoa enemmän kuin ketään ihmistä --"

"Lukuunottamatta kuitenkin Khrysaphiosta", muistutti puhuja.

"'Keisarin käsky', he vastasivat, ja siinä samassa seisoi se
hirtehinen vuoteeni ääressä, piti kattolampun valossa edessäni
eunukin käden kirjoittamaa, keisarin allekirjoittamaa kirjettä, jossa
meitä käskettiin seuraavana päivänä -- siis jo tänään! -- lähtemään
Pannoniaan, hunnien valtakuntaan, viemään Vigiliuksen ja Attilan
lähettilään kanssa keisarin vastausta."

"Se on raskas kantaa -- monta sentneriä häpeää!" virkkoi harmissaan
puhuja.

"Avoimena tuodun kirjeen keisarillinen purppuramuste oli vielä
kostea. Keskiyön jälkeen, niin äsken vasta, he siis olivat keskenään
neuvotelleet, keisari, Khrysaphios, Vigilius ja, arvatenkin, vielä
yksi."

"Kuka sitten?" tiedusti Priscus kummissaan.

"Ediko."

"Attilan lähettiläs! Mistä sinä sen tiedät?"

"Vigiliuksen suusta! Kunpa vain tietäisin, millä se mies --
vähimmättäkään ansiotta -- on päässyt niin korkealle keisarin, jopa
itse eunukin suosioon!"

"Paitsi ansiottomuudellaan myymällä ainoan taitonsa."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän rupesi tulkiksi, koska hän ymmärtää paitsi latinaa ja kreikkaa
myös goottien ja hunnien kieltä; hänellä on taipumusta kieliin:
kaksikielisenä syntymästään asti hän on oppinut useita muitakin
kieliä, niin että hän voi nyt valehdella kuudella kielellä yhtä
nopeasti ja kangertamatta, omasta päästään tai Khrysaphioksen
saastahengen innoituksesta."

"Niinmuodoin Vigilius ilmaisi, puoliksi vasten tahtoaan, Edikon
puuttuneen asiaan. Kun minä panin vastaan, kun vihoissani kysyin,
miten hän uskaltaa pakottaa minut seuraamaan häntä, kun hän kuitenkin
tietää, mitä minä hänestä ajattelen, hän huusi kohauttaen olkapäitään:

"'Luuletko, että minä olen sinut valinnut? Huvikseni? Ediko sitä
vaatimalla vaati.'

"'Hän ei edes tunne minua', vastasin.

"'Vaikka! Mutta hän vaati, että Byzantionin kaikista
kunnioitettavimman senaattorin ('tai ainakin', lisäsi vanhus
vaatimattomasti, 'jota kunnioitettavimpana pidetään!') tulee
seurata häntä hänen herransa hovileiriin. Hän oli tiedustellut ja
yksimielisesti...'

"Kaikki mainitsivat", jatkoi Priscus, "kunnioitettavimmaksi
Maximinuksen."

"Muutoin hän ei muka voi -- pane se merkille, ystäväni! -- kestää
vaaraa, vastuuta. -- Ymmärrätkö sitä?"

Reetori pudisti miettiväisenä älykästä päätään.

"Sen on Vigilius valehdellut", arveli hän sitten.

"Niin tietysti minäkin ajattelin ja sanoin sen lähettiläälle, heti
kun sain puhutella häntä kahden kesken: -- hän ei ole hunni, vaan
germaani, eikä mikään tavallinen mies!"

Priscus nyökäytti myöntelevästi päätään: "Mutta läpitunkematon!"

"Vigilius ei ole, merkillistä kyllä, tällä kertaa valehdellut",
vastasi hän minulle. "Attila _vaatii_ lähettilästä, joka on arvoltaan
senaattori."

"Mutta mitä varten sinä valitsit juuri minut, jota tosin pidetään
luotettavana miehenä?"

"Sen saat tietää aikanaan", vastasi germaani.

"Aivan niin, aikanaan!" toisti syvä ääni ystävysten takaa.

Yllätettyinä kääntyivät molemmat: Ediko seisoi heidän takanaan.

"Kohdakkoin saatte sen tietää. Ja silloin myöskin käsitätte syyn.
Siihen saakka -- olkaa varovaisia", hän varoitti, "jos haluatte
puhella syrjäisen kuulematta. Älkää minua pelätkö, vaan... muita."

Ja hän oli jo menossa mäenrinnettä alas taas, vaunuja vastaan;
alhaalla seisoi hänen ratsunsa odottamassa isäntäänsä.

Ennen pitkää hän ratsasti tuon puoliavoimen kantotuolin ohi.

"Ediko, Ediko!" kuului taas kuiskaava ääni tuolista. "Kirottu
lonkkasärky, joka ei anna minun istua satulassa, vaan pakottaa tähän
laatikkoon. Minun täytyy saada toki puhella sinun kanssasi -- vieläpä
paljonkin -- vain yksi sana."

"Ole vait, höpäkkö", vastasi toinen pysähtymättä. "Molemmat ovat jo
muutenkin epäluuloa täynnä. Tahdotko saattaa meidät turmioon? Ja
päälle päätteeksi -- _ennen_ tekoa?"



Kolmas luku.


Vähitellen alkoi pitkä kesäpäivä hämärtää eikä vielä ollut saavuttu
yöleiriksi valittuun paikkaan, Theissin pienen sivujoen Driccan
poikki vievälle kaalamolle, kun vähän väliä muutamat niistä
ratsastajista, jotka usein laajassa kaaressa parveilivat kulkueen
läntisen siiven ympärillä, nopeina kuin nuoli karauttivat esiin
tuomaan Edikolle lyhyitä tiedonantoja. Samalla he vilkkaasti
osoittivat pitkillä keihäillään tai kaikkein kovimmasta
puhvelinnahasta tehdyllä lyhytvartisella, monihaaraisella murhaavalla
ruoskallaan -- joka jousen tai nuolen ohella oli hunnien varsinainen
pääase -- laskevaa aurinkoa kohti, joka kiekko, aron usvan epäkauniin
leveäksi litistämä, vääristetty kuin kuperassa peilissä, katosi
keltaisenharmaiden pilvien taa, verenpunaisena, säteettömänä,
loistottomana.

Levollisena katsoi Ediko hänen käskyjään vieväin ratsumiesten jälkeen.

Hyvin nuorekas roomalainen ajoi hevosensa lähemmäksi. "Ediko, herra",
-- aloitti hän arasti, -- "isäni Vigilius lähettää minut: hän on
huolissaan -- noiden ilmoitusten johdosta. Eräs vaunuja vartioivista
gooteista sanoi, että tuolta lännestä päin voi iltataivaan
korkeammalla kulkevista pilvistä selvästi alempaa erottaa paksuja
pölypilviä. Sanoo niiden olevan ratsastajajoukkueen ilmaan nostamia.
Isä pelkää... -- ei suinkaan rosvoja ole liikkeellä?"

"Attilan valtakunnassa? Ei ole, poika. Rauhoita sitä urhoa! Etkö
ole, heti teidän rajanne tälle puolen päästyämme, siellä täällä tien
varrella -- eikä niinkään harvoin! -- huomannut puihin naulittuja
luurankoja tahi vielä mätäneviä ruumiita?"

Nuorukainen nyökäytti päätään kauhistuneena: "Olen! Herranne rakastaa
sotajoukkojensa teiden koristamista hirvittävään muotoon. Kokonaisia
korppiparvia säikäyttää ohiratsastava niistä lentoon. Tuolla, tuon
tienmutkan takana, riippui kolme yhdessä. Roomalaisia, kasvoista ja
puvusta päättäen."

"Aivan niin! Kaksi rosvoa ja yksi roomalainen vakooja. Minun herrani
tietää rikastuttaa ne ansion ja opettaa toiveiden mukaan! Jo teon
hetkellä otettiin heidät kiinni, pantiin syytteeseen, todistettiin
syyllisiksi, tuomittiin ja teloitettiin."

"Oikeudenkäyttönne on veristä", virkkoi nuorukainen.

"Mutta nopeaa ja oikeamielistä", päätti Ediko. "Sen saat vielä nähdä,
poika."

"Mutta -- elleivät ole rosvoja, mitä väkeä nuo ovat?"

"Ilta näyttää."

Ja se näytti.

Sillä tuskin Ediko joukkoineen oli kerjennyt kaalamon viereiselle
niitylle, josta hevoset paitsi vettä saivat runsaasti tuoretta rehua,
kun sillävälin selvään näkyviin tulleesta joukosta, joka lännestä
käsin nähtävästi pyrki pohjoiselle tielle, nopeimmat ratsumiehet jo
saapuivat paikalle.

Ensin taaskin kerkeitä hunneja ratsain, sitten ylhäisiä roomalaisia,
ja samoin heitä seurasi, vaikka vähemmän, raskaasti kuormattuja
vaunuja.

Maximinus ja Priscus ratsastivat hiljakseen tulokkaita vastaan.

"Comes Romulus!" huudahti Maximinus hypäten satulasta maahan.

"Ystävä Primutus!" ihmetteli Priscus hänen esimerkkiään seuraten.

Nyt laskeutuivat molemmat puhutellutkin -- upeassa roomalaisessa
puvussa -- hevosenselästä ja nuo neljä miestä pudistivat toistensa
käsiä.

"Minä luulin sinun olevan Ravennassa, Romulus", virkkoi Maximinus.

"Ja minä sinun, Primutus, Virunumissasi", lausui Priscus. "Mitä on
Noricumin prefektillä täällä tekemistä?"

"Ja minä arvelin teidän molempain olevan Byzantionissa", vastasi
Comes Romulus, joka näytti Maximinusta vähän nuoremmalta.

"Ja nyt tapaamme toisemme täällä", huokasi Noricumin prefekti,
miehekäs soturihahmo, "hunnien arolla."

"Iloista muuten on nähdä vanhoja ystäviä taas..." valitti Maximinus.

"Ja roomalaisia senaattoreja!" arveli Romulus.

"Mutta meidän tapaamisemme..." keskeytti Priscus.

"Ei ole mikään ilo!" lopetti prefekti.

"Se on tuskaa!"

"Sillä me tapaamme toisemme, arvaan minä, samoilla asioilla..."

"Ja samassa häpeässä."

"Keisari Theodosius on teidät lähettänyt Attilan luo..." aprikoi
Primutus.

"Pyytämään rauhaa!" vastasi Maximinus. "Ja teidät keisari
Valentinianus -- --?"

"Kaikki vaatimukset..."

"Myöntämään!" täydensi Priscus.

"Maksamaan mitkä veromäärät tahansa..." valitti prefekti.

"Mitä barbaari vain haluaa...! Noissa vaunuissa tuolla..."

"Laahaatte kuluneen vuoden erää!"

"_Rauhako_ teidän on solmittava mistä hinnasta hyvänsä?"

"Eikö?" kysyi puhuja.

"Rauha, kunniankin hinnalla", jymisi Primutus tarttuen miekkaansa.

"Se ei ole enää pitkään aikaan ollut luovutettavissa", virkkoi
suutuksissaan Priscus.

"Oi Maximinus, Antoniuksen pojanpoika!" valitti Comes.

"Voi Romulus, vandaalien voittaja!" huudahti Patricius.

"Ja me tapaamme toisemme täällä menossa rukoilemaan hunnipäällikköä!"
lausui prefekti.

"Barbaarimaisinta kaikista barbaareista!" lisäsi Priscus.

"Minulla on vielä erikoinen tehtävä", aloitti vihoissaan Maximinus
uudestaan.

"Niin minullakin", huudahti Romulus.

"Salainen!" nauroi Priscus.

"Ihan salainen!" täydensi Primutus.

"Ellen kaiken kullan ja kaikkien nöyryytyksien hinnalla saa hunnia
pidätetyksi, vaan hän taas vetää pelätyn miekkansa tupesta, tulee
minun hänelle esittää..."

"Ei kuitenkaan", tiedusti Comes, "että Länsi-Roomaa vastaan on
helpompi sotia ja se helpompi ryöstää kuin Byzantion?"

"Se on meidän tärkein tehtävämme", vahvisti puhuja.

"Säästäkää itseltänne se vaiva", huusi prefekti vihan vimmassa.
"Sillä _meidän_ on Attilalle todistettava, että te siellä
Byzantionissa olette vielä paljon turvattomammat ja voimattomammat ja
sitäpaitsi rikkaammat kuin me ravennalaiset!"

"Voi häpeää", voivotteli Patricius.

"Voi surkeutta", valitti ääneensä Comes.

Maximinus pusersi nyrkillään otsaansa, Romulus painoi kättään
sydäntään vasten, prefekti ravisti vihaisena päätään, reetori
hillityn tuskan valloissa hiljaa voihki. Tämän surullisen keskustelun
kestäessä he olivat saapuneet byzantilaisten vaunujen luo; heidän
murheensa näkyi selvään heidän ilmeistään ja eleistään.

Eräiden valtavain vaunujen takaa katseli heitä kookas, korkea
hahmo. Mies nyökäytti hiljaa kypärin peittämää päätään. "Painaako,
roomalaiset, häpeä teidät maahan?" hän kuiskasi gootin kielellä.
"Olette sen täysin ansainneet -- jo aikoja sitten. -- Odottakaa vain!
Vielä parempaa tulee!"



Neljäs luku.


Noin pari tuntia myöhemmin istuivat nuo neljä roomalaista ystävystä
myötään tuomassaan, väleen pystytettävässä matkateltassa, jokseenkin
hauskassa ympäristössä. Nurmilattia oli kallisarvoisilla matoilla
paksulti peitetty; kolmikolkkaisen matkateltan huipusta riippui
lamppu, levittäen himmeää valoa; palvelevain orjain, jotka olivat
kattaneet illallisaterian, oli käsketty poistua; viiniruukkuun,
vedellä täytettyyn sekoitusruukkuun ja neljään pikariinsa ulottuivat
toverukset itse pehmeillä patjoilla loikoessaan. Ediko itse
oli kysynyt, oliko heillä kaikki, mitä tarvitsivat, ja sitten
kohteliaasti hyvästeltyään poistunut. Vigilius makasi toisessa
teltassa lonkkasärkyä potien; se ja kai myöskin tieto, että hän oli
toisista vastenmielinen, pysytti hänet erillään heistä; poika hoiti
häntä.

Länsi-Rooman lähettiläät antoivat lyhyen kertomuksen matkastaan.

"Meillä", arveli prefekti, "ei ole paljon mainittavaa. Tiemmehän
kulki melkein koko matkan roomalaista aluetta, legioonaimme vanhaa
valtamaantietä vaelsimme. Ei vielä ole pitkääkään aikaa siitä, kun
saavuimme Attilan alueelle. Mutta heti kun olimme päässeet rajan
poikki, jouduimme pieneen seikkailuun."

"Iso parvi hunneja", jatkoi Comes, "ajaa karautti meitä vastaan,
käski uhkaavin elkein, heiluttaen hurjasti aseitaan, meitä
pysähtymään."

"Heti paikalla ratsasti joukon johtaja meidän molempain luo huitoen
paljaalla miekalla silmäimme edessä. 'Attila on suutuksissaan', hän
huusi meille latinaksi. 'Hän puhuu palvelijansa suun kautta: hän ei
tahdo enää nähdä ketään Valentinianuksen lähettilästä. Sitävastoin
on teidän luovutettava mukananne tuodut lahjat ja aarteet. Tänne ne!
Tahi -- minä hakkaan teidät maahan siihen paikkaan.' Ja hän veti
miekkansa.

"Silmääkään räpäyttämättä", kehaisi Romulus, "katsoi prefekti häntä
silmiin ja lausui: 'Nämä lahjat saa Attila ainoastaan minun kädestäni
lahjana -- sinun käsistäsi pelkkänä ryöstösaaliina; tee nyt, niinkuin
haluat, barbaari'."

"Hyvä, roomalainen!" huudahti tämä antaen aseensa painua. "Kestit
kokeen reippaasti. Minä ilmoitan siitä herralleni."

"Ja heti senjälkeen näimme hänen virkulla hevosellaan taas ajaa
karauttavan tiehensä -- itäänpäin. Samaan menoon tuli sitten
vastaamme toisia hunneja, joilla oli tehtävänään saattaa meidät
Attilan luo. Siinä kaikki, mitä meillä on kerrottavaa."

"Mutta te --, teidän laitanne on toisin. Olette jo kauan aikaa
matkanneet hunnien valtakunnassa. Kerro, reetori. Mutta ennen sitä
sekoita, ole hyvä, vielä -- tässä pikarini. -- Miten teidän on
käynyt?"

"Sangen vaihtelevasti", vastasi Priscus, antoi ystävälleen maljan
täytettynä takaisin ja alkoi puhua: "Kahdessakymmenessä päivässä
pääsimme vasta Sardicaan, joka kuitenkin on vain kolmentoista
päivämatkan päässä Byzantionista -- niin raskaasti painaa kulta ja
häpeä, jota kymmenen kuormavaunullista kuljetamme hunneille."

"Siellä Sardicassa", jatkoi Maximinus, -- "hunnit ovat sen puoleksi
polttaneet -- kutsuimme Edikon ja muut saattajamme vieraisille
illalliskemuihin."

"Mutta voi", valitti reetori, "naudat ja oinaat, joita vieraillemme
tarjosimme, meidän täytyi ensin ottaa heiltä lahjaksi. Vain
valmistuksen toimittivat meidän kokkimme."

"Pöydässä syntyi riitaa. Vigilius -- hän oli kai juonut minun vanhaa
lucanialaista viiniäni liikaa --"

"Tai se oli teeskentelyä!" arveli Priscus.

"Ylisti Theodosiusta kuin jumalaa Attilaan verrattuna, tämä kun oli
kuitenkin vain ihminen."

"Lopuksi täytyi Maximinuksen lepyttää kiihtyneitä hunneja -- ei
Edikoa, joka pysyi vaiti! -- lahjoittamalla heille seriläisiä
vaatteita ja intialaisia jalokiviä. Jumala Theodosius maksaa sinulle,
Patricius, paljon enemmän kuin minkä arvoinen hän on."

"Sitten saavuimme Naissukseen."

"Se on: siihen paikkaan", korjasi reetori, "missä Naissus aikoinaan
oli. Hunnit ovat tasoittaneet sen maan tasalle."

"Paikkakunta oli tyhjä. Basilikain raunioissa istua kyykötteli
pari haavoittunutta tai sairasta, rukoillen pyhimyksiltä leipää ja
pelastusta tai kuolemaa, mikä, tuloksista päättäen, näytti olevan
pienempi ihme kuin noiden toisten saanti; sillä sangen monta ruumista
virui maassa hujan hajan."

"Me vaivaiset jaoimme viimeiset leipävaramme näille epätoivoisille."

"Ja matkustimme edelleen."

"Aution maan halki!"

"Poikkesimme valtamaantieltä pois."

"Sillä siellä ei voinut hengittää!"

"Minkä vuoksi?" kysyi Comes.

"Ruumiiden tähden."

"Monien tuhansien hautaamatta mätäneväin ruumiiden tähden!"

"Taistelussa tai pakomatkalla hunnien surmaamain!"

"Naissuksen vuorilta tulimme sitten kiertotietä Tonavan varrelle."

"Hunnit keräsivät kokoon asukkaita, jotka kuljettivat meidät ruuhilla
joen poikki."

"Minun pisti silmääni näiden barbaaristen aluksien suuri, epälukuinen
määrä --"

"Leveiden aarrevaunujemme kuljettamista varten sidottiin kaksi tai
kolme rinnakkain."

"Kysyttyämme, mitä varten sellainen paljous veneitä oli kerätty
kokoon, vastasivat hunnit, että Attila aikoo hetimiten tulla tänne
suurelle metsästysretkelle."

"Minä aavistan!" arveli prefekti. "Ja otus..."

"Olemme me roomalaiset."

"Me matkasimme nyt Tonavan vasenta rantaa noin seitsemänkymmentä
stadionia. Aioimme sitten muutamana iltana majoittua telttoinemme
eräälle kunnaalle."

"Olimme jo asettuneet yötiloillemme kunnaan laelle, kun muualta ei
ollut kuivia lepopaikkoja löydettävissä -- alhaalla joen puolella oli
maaperä soista --"

"Mukana tuodut teltat oli jo pantu pystyyn, hevoset riisuttu vaunujen
edestä ja tuli tehty ilta-aterian valmistamista varten --"

"Silloin ajaa karautti esiin hunneja -- Ediko oli päiviä aikaisemmin
matkustanut edeltäpäin meille ilmoittamattoman asian toimittamista
varten -- ja pakottivat meidät vihaisesti sättien lähtemään uudestaan
liikkeelle ja kunnaan juurelle leiriytymään..."

"Minkätähden?" tiedusti Romulus.

"He huusivat, että itse Attilakin rakensi leirinsä laaksoon...
-- tosin jo monta yötä sitten alempana joen varrella -- mutta on
sopimatonta..."

"Mikä sitten?" vihoitteli prefekti.

"Että meidän jalkamme ovat nyt korkeammalla sitä paikkaa, jossa
kaikkivaltiaan pää on levännyt. Ja tosiaan: kaikki vastaväitteemme
olivat turhat."

"Meidän täytyi uudestaan lähteä liikkeelle ja vaihtaa hyvä majapaikka
varsin huonoon!"

"Kuitenkin oli Attila lähettänyt meille ruoaksi jokikaloja, äsken
pyydystettyjä, ja monta nautaa."



Viides luku.


"Näiden lehmänvarkaiden ylimielisyys", jyrisi reetori, "on
sanomaton ja sietämätön! Muutama vuosi sitten saatoin samanlaista
surkeuslähetystöä Byzantionista hunnien tykö. Heti Marguksen takana
tapasimme Attilan meitä vastaanottamaan panemat lähettiläät.
Nämä liasta kankeat miehet kieltäytyivät tervehtimästä meitä ja
keskustelemasta kanssamme teltoissa. 'Hunni neuvottelee vain
kuusijalkaisena', he sanottivat meille. Me emme ymmärtäneet tätä
kentaurimaisesti ajateltua arvoitusta ennenkuin näimme. He eivät
laskeutuneet maahan. Eivät millään muotoa! Yksikantaan sanoivat
neuvottelevansa vain hevosenselästä, satulassa! Mutta meidän oli
mahdotonta keskustella seisten, jalkaisin, heihin nöyrästi ylös
katsellen. Ei siis ollut muuta neuvoa -- hunnien ilmeissä kun ei
näkynyt värähdystäkään, esitimmepä mitä tahansa -- kuin nousta
jälleen satulaan; ja niin keskustelivat sitten keisarilliset
lähettiläät, roomalaiset miehet, konsularit hunnien kanssa
hevosenselästä, ikäänkuin olisivat kuuluneet toiseen joukkueeseen
tätä roistoväkeä!"

"Tulos oli yhtä nöyryyttävä kuin muotokin: me lupasimme luovuttaa
kaikki turviimme paenneet -- niiden joukossa oli kaksi Attilalle
vihamielisen suvun kuninkaanpoikaa, Attaka ja Mamo -- heti paikalla
hänen lähettinsä ristiinnaulituttivat heidät meidän silmäimme
edessä! -- lupasimme olla solmeamatta Attilaa kohtaan vihamielisten
kansanheimojen kanssa mitään sopimuksia, lupasimme vuosiveroa --
Rooman keisari maksamassa hunnilaispäällikölle! -- seitsemänsataa
naulaa kultaa siihenastisten kolmensadan viidenkymmenen asemesta.
He vaativat meitä vannomaan keisarin hengen kautta ristin ja
evankeliumien nimessä nämä sopimukset pyhänä pidettäväksi, samalla
kuin he teurastivat hevosen, viilsivät siltä vatsan auki, työnsivät
paljaat käsivartensa kyynärpäätä myöten sen sisuksiin ja sitten
ojensivat punaiset, höyryävät kätensä ilmaan valaksi, kunnes niistä
veri oli kuivunut."

"Sellaisten susimaisten elukkain kanssa meidän täytyy tapella ja
tehdä sopimuksia!" virkkoi prefekti suutuksissaan.

"Kerrohan edelleen, Patricius, tästä nykyisestä matkastasi", kehoitti
Romulus.

"Samoinkuin Tonavan", jatkoi Maximinus, "pääsimme Tigaksen ja
Tiphisaksen poikki: ruuhilla, jotka hunnit sitten kuormasivat
vaunuihin -- tai myöskin useampain yhteenkytkettyjen ratsujen selkään
-- ja katkaisivat sillä tavoin maataipaleen, kunnes he toisen veden
äärellä niitä tarvitsevat taas."

"Hunnilaisten saattajaimme käskystä", täydensi Priscus kertomusta,
"jotka lähettivät kaikkialle noita tuulennopeita ratsastajiaan,
täytyi kaukaisten kylien ja erämaatalojen asukkaiden tuoda meille
elintarpeita. Sikäläisillä talonpoikaparoilla on vehnän tai
viljan asemesta ainoastaan hirssiä, viinin sijasta vain mettä,
villimehiläisten hunajasta valmistettua, ja erikoisen vaahtoavaa
juomaa, jonka he antavat käydä puolimädänneestä ohrasta ja jota
nimittävät 'kamukseksi'."

"Seuraavana yönä kävi meidän huonosti. Leiriydyimme pitkän
päivänmatkan taivallettuamme lähelle erästä kalalammikkoa, josta
aioimme saada vettä hevosille ja itsellemme. Mutta tuskin olimme
panneet telttamme pystyyn, kun puhkesi ankara ukonilma salamoiden,
jyristen, rankkasateen langetessa maahan ja rajun pyörremyrskyn
riehuessa. Se kohotti telttamme paikoiltaan ja sen ympärille puretut
kapineemme, kiidätti sitä ilmassa ja nakkasi sen lammikkoon.
Kauhistuneina jouduimme erilleen toisistamme ja pilkko pimeässä,
likomärkinä sateesta, tuulen pieksäminä, lammikon lietteiselle
rannalle. Huutomme kuultuaan riensivät likimajan kalastajat ja
talonpojat hätään, ja kun juuri silloin sade taukosi, saivat
he vihdoin pitkät, ytimelliset ruokoputket, joita he käyttävät
soihtuinaan, syttymään ja palamaan ja niiden valossa rämeestä
korjatuksi osan myrskyn sieppaamista matkatavaroistamme viheliäisiin
savimajoihinsa, joissa kaikkialla lähistössä puuttuvain puiden
asemesta kuivia ruokoja täytyy käyttää lämmittämiseenkin."

"Seuraavana päivänä sitävastoin", jatkoi Priscus, "jouduimme sitä
parempaan korjuuseen. Rupesi näkymään kylä, jonka Bledan leski
omistaa."

"Kuka hän on?"

"Bleda oli Attilan varhain kuollut veli ja hallitsijakumppani."

"Sitä emme kuitenkaan saaneet lähestyä: Attila on kieltänyt häntä
puhuttelemasta ketään miestä."

"Tietää kai minkätähden!" arveli Priscus kuivasti.

"Mutta leski kutsui meidät kuitenkin erääseen taloonsa,
lähetti meille kosolti ja hyvää ravintoa ja -- hunnilaisen
vieraanvaraisuustavan mukaisesti -- kauniita orjattaria."

"Ruoat nautimme mielihyvällä, kiittäen kieltäydyimme elävistä
lahjoista ja lähetimme ruhtinattarelle vastalahjaksi kolme hopeista
kulhoa, punaisia villapeitteitä, intialaista pippuria, taateleja,
byzantilaisia leivoksia ja muita herkkupaloja, joita naiset
mielellään napertelevat, toivotimme hänelle taivaan siunausta hänen
kestiystävyydestään ja kuljimme eteenpäin. Kerran meidän täytyi
jättää hyvä ja suorin valtatie ja poiketa kurjalle, rapakkoiselle
nummitielle, ainoastaan sen takia, että edellistä käyttivät
kukistetun kansan lähettiläät. -- Luulen, että heitä nimitetään
gepideiksi ja ovat germaaneja."

"Aivan niin, goottien suurta ryhmää", selitti Priscus. "Kun me teimme
vastaväitteitä, arvelivat hunnit olkapäitään kohauttaen: 'Jos teidän
keisarinne alistuu, silloin saakoot hänen lähettiläänsäkin kunniaa!'
Se tapahtui seitsemän päivää sitten. Sen jälkeen ei meille ole enää
sattunut mitään mainitsemisen arvoista."

"Ja mikä teidät tuo Ravennasta ja länsivaltakunnasta Attilan luo?"
kysyi Patricius.

"Vanha surkeus", vastasi Romulus. "Alinomaa vaihtelevassa muodossa!
Hän tuntee meidän heikkoutemme ja tuntee oman voimansa. Hän ei väsy
käyttämään voimaansa väärin meitä vastaan, imeäkseen meidät kuiviin,
nöyryyttääkseen, kiduttaakseen."

"Mitään tilaisuutta hän ei päästä käsistään", jatkoi Noricumin
prefekti. "Mikään tilaisuus ei ole hänestä liian vähäpätöinen."

"Tällä kertaa on kysymyksessä pari vaivaista kultakulhoa, joiden
takia kahden ylhäisen roomalaisen, toinen on Comes ja toinen
Noricumin prefekti, on täytynyt lähteä näille aroille ja tähän
häpeään."

"Muudan roomalainen, Constantius, Attilan alamainen, oli hunnien
piirittäessä Sirmiumia saanut kaupungin piispalta kultaisen
kirkkoastiaston ostaakseen sillä piispan ja muita porvareita, jos
kaupunki kukistuisi, vapaaksi vankeudesta."

"Kaupunki kukistui. Mutta roomalainen rikkoi lupauksensa, vei
kulhot Roomaan ja panttasi ne siellä Sylvanus-nimiselle rikkaalle
rahanvaihtajalle."

"Liian rohkeasti palasi Constantius takaisin Attilan luo. Hunni sai
kuulla hänen metkuistaan, ristiinnaulitsi hänet ja vaatii nyt --"

"Sylvanuksen luovuttamista, joka muka on varastanut nuo Sirmiumin
voitonsaaliiseen kuuluvat astiat tai ainakin jättänyt antamatta niitä
hänelle."

"Miten saatamme luovuttaa syyttömän miehen?"

"Mutta Attila uhkaa sodalla, jos kieltäydymme."

"Hän voisi yhtä hyvin uhata sodalla senvuoksi, että keisarin nenä ei
miellytä häntä", arveli Priscus.

"Ja meidän täytyy nyt rukoilla barbaaria ja nöyryydellä lepyttää ja
antimilla lahjoa, kunnes hän meidät päästää tuosta häpeästä."

"Kulkekaamme siis", huokasi Maximinus, -- "ei paljon muunkaanlainen
tunnu tehtävämme olevan -- yhdessä tätä häpeän tietä."

"Niin! Mutta huolimatta runoilijan sanasta ei ole mikään _lohdutus_,
että _tässä_ onnettomuudessa on tovereita."

"Ravenna ja Byzantion samaan häpeään upotettuina!"

"Lamppu on sammumaisillaan. Käykäämme nukkumaan", kehoitti Priscus,
"etsiäksemme unohdusta ja Rooman suuruutta -- unesta."



Kuudes luku.


Kolme päivänmatkaa taivallettuaan saapuivat yhtyneet lähetystöt
Attilan olinpaikoille tai pääleiriin, joita hunnit ylistivät maailman
ihanimmiksi asuinsijoiksi.

Laaja asutus, käsittäen lukuisan määrän erikokoisia puutaloja, ylitti
kyläkunnan mitan: se oli verrattavissa kaupunkiin, vain vallitus
puuttui.

Nämä tasakattoiset puutalot, joiden molempain huonekertain ympäri
kulki ulkoneva käytävä, oli rakennettu niin kauas toisistaan, että
jos mies olisi yrittänyt hypätä toisesta toiseen, ei hän tuskin
koskaan olisi päässyt hengissä perille.

Jo kaukaa saattoi noiden monien teittäin ja puumajain joukosta
erottaa Attilan talon; sillä ikäänkuin mehiläispesän ympärillä
kihisi ja kuhisi siinä lukemattomia hunneja ratsain ja jalan: heille
merkitsi autuutta kaikkivaltiaan talon pelkkä näkeminenkin!

Edikon raivattua muukalaisille tien alinomaan aaltoilevan
väenpaljouden läpi he tulivat ensimmäiselle "vartioketjulle";
sillä yksitoista yhä ahtaampaa kehää, satain hunni-, germaani-,
sarmaattisoturien muodostamaa, ympäröi tuota niin ikään
kehänmuotoista rakennusta. Soturit seisoivat niin lähekkäin, että kun
he ojensivat keihäänsä, tapasivat ne toisiinsa; ei lumikkokaan olisi
päässyt huomaamatta heidän välistään livahtamaan.

Talo oli rakennettu hirsistä ja laudoista, jotka ihmeellisen
hienoiksi siloitettuina välkkyivät kirkkaasti; sitä ympäröi
miehenkorkuinen pyöreä aita, sekin aivan siloitetuista lankuista
pystytetty, ei suojaksi, vaan koristukseksi. Sen ovien päällä lepatti
kirjavia, keltaisia lippuja; myös tämä viimeinen kehä oli tarkkaan
vartijain miehittämä.

Talon länsi- ja itäpäässä kohosi sievätekoiset useampikerroksiset
puutornit. Hohtavan valkea koivupuu erosi aron räikeässä
auringonpaisteessa häikäisevänä helakanpunaisen ja -sinisen
kirjavasta maalauksesta, joka muodostaen erittäin säännöllisiä
barbaarisia ja fantastisia kuvioita vuorotteli ihmisen, ratsujen,
susien, lohikäärmeiden ja käärmeiden kuvina.

Koko laajaa rakennusta ympäröi puoliavoimet pylvästöt, sellaiset,
että pyöreiden kivipylväiden asemesta kattoa kannattivat
neliskulmaiset puupilarit, jotka olivat huolellisesti veistetyt,
hienosti siloitetut, kaavinraudalla kaavitut ja kirjavin värein
runsaasti eikä ilman eräänlaista naiivia aistia maalatut.

Lähin talo oli Khelkhalin, Attilan isältään saaman iäkkään
luottamusmiehen ja uskotun. Hallitsijan kartanon jälkeen se näytti
upeimmalta, oli kuitenkin vailla kaikkea koristelua ja noiden
kulmatornien luomaa kunnianarvoisuutta; sekin oli yksinomaan puusta
rakennettu: seutu -- niittyä, kangasta ja aroa ylt'ympäriinsä -- ei
tarjonnut hirsiä eikä kiviä, vaan kaikki puuaine oli kuljetettava
kaukaa. Ainoa kivitalo koko asutuksessa oli suuri kylpylaitos,
jonka tuo kaikkivaltias hallitsija oli lukemattomista vaimoistaan
erään -- kauniin arlesilaisen roomattaren -- toiveen täyttääkseen
antanut Sirmiumista vangiksi joutuneen kreikkalaisen rakennusmestarin
rakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan punaisesta marmorista;
tuhannet orjat olivat saaneet vuosikausia laahata siihen tarvittavia
kivimöhkäleitä.

Lähellä vieraskartanoa ja sitä sen yhteyteen rakennettua taloa,
jossa Attila vietti yönsä, oli lukuisa joukko muita, nimittäin hänen
vaimojensa makuuhuoneet; ne oli salvettu leikkauksilla koristetuista
ja sirosti saumatuista laudoista tai myös neliskulmaisista,
huolellisesti veistetyistä pystypylväistä, jotka oli toisiinsa
yhdistetty sarjalla sievästi kohoavia kirjavaksi maalattuja
rimaristikkojen muodostamia puoliympyränkaaria. Kutakin pylvästä
somistivat eriväriset, suunnilleen kämmenen levyiset puurenkaat,
jotka alhaalta ylöspäin kaveten nousivat aina huippuun asti, jättäen
väliinsä aina kämmenen levyisen alan valkoista hirttä näkyviin.

Niin mestarillisesti oli kaikissa näissä puusalvoksissa siloinen
lauta lautaan liitetty, että mitä tarkimminkin katsoen vain vaivoin
saattoi erottaa liitoskohdan.

Lähettiläät olivat, toivoneet pääsevänsä hallitsijan puheille vielä
tulopäivänään -- he olivat saapuneet varhaisena aamuhetkenä.

Mutta he saivat kuulla, että Attila oli juuri lähtenyt ratsain
leiristä Tonavan varrella sijaitseville rämeille metsästämään
visenttejä ja metsähärkiä. Tosin hänelle oli ilmoitettu lähettiläiden
tulosta, mutta viskautuen satuloimattoman hevosen selkään hän oli
vastannut vain: "Keisarit voivat odottaa, minun metsästyshaluni ei."



KOLMAS KIRJA



Ensimmäinen luku.


Tämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen
kulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin
läpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan
tienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan
luhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa
taas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella
rehevyydellä.

Matkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain.
Vaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla
suuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä
sakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin
paikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.

Varovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset
puunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien
poikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti
ylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät
tummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset
kuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä
teltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla
vaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia.
Hevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla
puihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin
saattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.

Suurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan
edessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu
mukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen;
puoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon
sill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen
loikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti
hiljalleen riutuvaan tuleen. --

Kaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän
siveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen
otsaa.

"Isä", hän sanoi, "mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?
Jospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi."

"Niin, kuningas Wisigast", huudahti nuorukainen, joka istui hänen
vieressään, "mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?"

"Sitä, mikä tulee! -- Enkä totisesti vähimmän teidän molempain
takia!"

Daghar kohotti kiharaista päätään: "Minä en pelkää mitään enkä
ketään, en -- häntäkään!"

Ylväs ilo mielessään loi Ildiko säteilevän katseensa nuorukaisen
kauniille kasvoille. "Isä, hän on oikeassa", lausui hän sitten
levollisena, "kenenkään käsi, ei hunninkaan, ei repäise rinnasta
rakkauttamme ja olentomme omaperäisyyttä: se on rakkautta ja
uskollisuutta vastaan voimaton."

Mutta kuningas pudisti harmaata päätään. "On niin outoa ja kaameaa!
Mistä hän tietää... mistä hän on niin pian saanut tietää teidän
kihlauksestanne? Tuskin se oli omassa kartanossani tullut tunnetuksi,
niin heti ajaa karautti hänen airuensa pihaan muistuttamaan
mieleen vanhaa käskyä -- jo Mundzuk oli sen antanut, mutta sitä
ei ollut likikään aina seurattu! -- jonka mukaan kukaan hunnien
vallan alaisista kuninkaista ei saanut poikaansa tai tytärtänsä
kihlata ennenkuin pari oli hallitsijalle esitelty ja saanut hänen
suostumuksensa. Ei ollut muuta kuin totteleminen tai -- teille! --
pikainen pako."

"Tahi avoin uhma!" huudahti Daghar. "Minä en pakene, en Attilaakaan!
Voi, olisitpa noudattanut neuvoani, minun vihaani! Hyökätään! Heti
paikalla!"

"Liian aikaista, poikani, liian aikaista! Toiset eivät vielä ole
valmiit. -- Niin minä sitten laittauduin teidän kanssanne matkalle
hänen hovileiriinsä -- sydän raskaana! Mitä tuo hirmu hautoo
mielessään, minkä ratkaisun hän on antava -- kenpä sen tietää? Mistä
ihmeeltä hän lienee siitä saanut tiedon niin aikaisin?"

Ildiko käänsi kauniin päänsä toisaanne, punastuen; isä huomasi sen.

"Ellak!" huudahti hän. "Hän on luonut silmänsä sinuun! Hän varmaankin
tahtoo isältään sinun kättäsi..."

"Koettakoonpas", virkkoi Daghar rajusti, tuskin huuliaan avaten; hän
puristi kätensä kalvankahvaan. Mutta neito vastasi: "Eihän. Sitä
en usko tuosta -- merkillisestä -- hunnivesasta. Hän tuntee myös
olentoni lujan voiman. Hän tietää, että rakastan Dagharia, ja sen,
ettei Ildiko koskaan häntä..."

Kuningas kohautti olkapäitään: "Minä ja Daghar ja meitä kumpaakin
paljon mahtavammat emme voi suojella sinua Attilan väkivallalta. Jos
hän vain käskee -- sinä olet ja me myös hänen leirissään turvattomia,
hänen käsissään! -- jos hän vain käskee sinun ruveta Ellakin vaimoksi
-- niin mitä muuta voit tehdä kuin..."

"Voin kuolla!" huudahti neito ja tarttui eteensä synkeänä tuijottavan
sulhonsa käteen. "Ei, Daghar, älä sure! Sinun omaksesi minä tulen
tahi kuoleman! Ja voi sitä, joka minuun kajoaa."



Toinen luku.


Silloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva,
räikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin
ja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet
tarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät
jännityksissään itää kohti.

Mutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja
jo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti
hyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään
kuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman
kätensä tervehdykseksi.

"Ellak!" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja
vain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. "Tekö? Mikä teidät tuo
tänne?"

"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen
kihlaus --"

"Hän sai tiedon kovin väleen!"

"Niin, _ennen_ minua", vastasi Ellak. "Minä -- minä pääsin vain
arvaamalla sen perille -- siellä Friggan kiven luona... Että
kuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti --
vastoin käskyä! -- antaisi tyttärensä mennä myös _kihloihin_, sitä en
ollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan
hovileiriin, huusi hän minulle -- olenhan minä monesti ennenkin
koettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan
--"

"Sano vain", keskeytti Daghar, "kuningas Wisigastia ja minua kohtaan."

"Myös teitä kohtaan! -- niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta
nyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi
uskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut
lapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'"

"Mistä sinä sen tiedät?" tiedustelin säikähtyneenä.

"Samantekevä", hän vastasi. "Se ei kuulu sinuun. Yönaikaan se
minulle selveni. Kahleissa minä heidät tänne laahautan, kaikki kolme!"

Daghar aikoi uhmamielisenä puuttua puheeseen, mutta Wisigast viittasi
häntä vaikenemaan.

"Rupesin häntä asettamaan. Pyytämällä pyysin, ettei hän
vielä ryhtyisi käyttämään väkivaltaa. Menin takuuseen teidän
kuuliaisuudestanne, että kutsuttuina te mielisuosiolla tulette
leiriin. -- Hän siinä mittaili minua tutkivin katsein. Sitten hän
lausui kasvojenilmeidensä omituisesti vavahtaessa -- se tuo mieleen
jyrinättömän salaman -- mitä en osannut selittää itselleni enkä
vieläkään sitä ymmärrä:

"'No hyvä, olkoon menneeksi! Minä kutsun heidät suopeasti. Olet
oikeassa: se on viisaampaa. Tosin sinä et tiedä', päätti hän
puheensa, '_miksi_ se on viisaampaa'; sitä sanoessaan hän hymyili,
mutta sitä pahaa hymyään, joka uhkaa enemmän kuin hänen julki
vihastuksensa -- ja sitä varten minä ratsastin teitä vastaan
kehoittamaan teitä kiirehtimään, sillä on vaarallista antaa
hänen odottaa. Ja minä tahtoisin pyytää teitä olemaan viisaita
hovileirissä. Älä ole uhmamielinen, rohkea Daghar! Älä liian ylpeä,
jalo kuninkaantytär."

"Minun morsiameni", huudahti Daghar, "ei voi koskaan olla kyllin
ylpeä, niin ihana hän on!"

Ellak hengitti syvään ja vastasi: "Sitä minun ei -- tarvitse vasta
hänen sulhaseltaan kuulla. Ylväs kuin jumalatar saa hän, tulee
hänen olla!" -- Hän voitti leimahtavat tunteensa ja aloitti jälleen
malttaen: "Mutta te olette väärässä, te kumpikin ruhtinas, herra
on oikeassa. Älkää ärsyttäkö häntä! Minä tarkoitan hyvää! -- Eivät
kaikki valtiaan pojat ole teille suopeita! Samaten kuin minä puhun
germaanien _puolesta_, niin yllyttävät toiset hänen vihaansa teitä
kohtaan. Ja hän kuulee mieluummin heidän puhettaan kuin minun."

"Miten niin!" kysyi Wisigast.

Ellak kohautti olkapäitään: "Ankaruus on hänelle tutumpaa kuin
lempeys. Hän ei rakasta germaaneja. Eikä -- minua. Sitävastoin hän
rakastaa -- --"

"Ernakia, sitä epattopoikaa, ja Dzengisitziä, ilkimystä!" huudahti
Daghar.

"Voi meitä", lisäsi ruugien kuningas, "jos noista kumpikaan joutuu
meitä milloin hallitsemaan!"

"Eivät joudu, eivät koskaan!" naurahti Daghar.

Ellak katsoi häneen ankarasti: "Ja miksi ei, sinä varomaton?"

"Siksi, että ennemmin... jo ennen --"

"Ole vaiti, Daghar!" keskeytti kuningas. "Siksi, että me pyydämme
Attilaa, kun hän jakaa valtakunnan monien perillistensä kesken --
hänellähän on kappaleen matkaa toistasataa poikaa! --, ettei hän
meitä germaaneja anna noille, vaan sinulle."

"Se ei ole tapahtuva!" vastasi Ellak pudistaen päätään.

"Ei tosiaankaan!" sanoa jymäytti Daghar.

Silloin laski Ildiko sormensa punaiselle suulleen.

"Liian suuri, liian mahtava olisi valtakuntani veljilleni! Ja
Dzengisitz on jo saanut herran lupaamaan itselleen erinäisiä teidän
kansakuntianne."

"Mitä varten?" kysyi Wisigast.

"Hänhän vihaa meitä kuitenkin!" arveli Daghar.

"Juuri siksi! -- Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo
hänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä
kärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan."

"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!" toisti kuningas ja
käveli poispäin katsoakseen ratsuja. "Hän on ihmistunnoton!"

"Niin kylläkin", nauroi Daghar tuimasti, "hän onkin hunni!"

"Skiiriläismies!" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.

"Anna hänelle anteeksi", pyysi Ildiko. "Eihän se juuri sinuun satu.
Olethan puoliksi meidän vertamme."

"Mutta Dzengisitz", jatkoi Daghar vihoissaan, "on oikea hunni.
Täysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale."

"Siksipä isä rakastaa häntä", lausui Ellak surullisena.

"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!" intoili Daghar.
"Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä
ensinkään!"

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Ellak.

"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu
totta."

"Olen kuullut siitä. Mutta itse laulua en ole kuullut. -- Tuolla
takanasi, Daghar, riippuu harppusi, se usein mainittu. Ota se esille!
Anna minun ihailla taitoasi; monesti olen kuullut sitä ylistettävän.
Laula se laulu 'Hunnien synnystä', se kai on sen nimi, eikö niin?"

"Niin on! Mutta?..." Vain vastahakoisesti otti Daghar vastaan tuon
pienen kolmikulmaisen harpun, jonka Ellak päästi irti läheisestä
pensaasta, johon se oli ripustettu leveästä punaisesta nahkahihnasta,
ja ojensi sen hänelle.

"Ei toki!" puuttui Ildiko puheeseen. "Älä pyydä sitä kuulla. Se
haavoittaa sinua!"

"Olen tuskiin tottunut. -- Aloita!"

"Siis tahdot kuulla?"

"Minä pyydän."

"No, niin, kuule sitten!"



Kolmas luku.


Hän pyyhkäisi kädellään pari kertaa kieliä ja rupesi sitten
kauniilla, soinnukkaalla äänellä puoliksi laulaen sanelemaan, välisti
säestäen sanoja koskettelemalla pari kertaa kieliä:

        Kauan ma kuljin maailman rantaa
        tiedustellen tietäviltä
        kansojen kehtoa, alkua aikain.
        Taivas soi mulle saalihin suuren.

    Alkua ylhää germaanein suku suuri!
    Wotan isä on keihäskelpojen goottein;
    Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin
    juontavat juurensa salskeat saksit;
    Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain.
    Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan
    heimon tuon alemannien, kunnon kansan.
    Eru luoja on markomannien, miehevämielten;
    Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin.
    Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. --
    Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle
    ylvähät nuo esitaatot
    frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.

        Mut toki toista ja kammottavaista
        kuulin ma synnystä hurjien hunnein!
        Goottien heimoa hallitsi silloin
        Ambl, amalungien suur' esivanhin.
        Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä.
        Suomalaiset on sukkelapäitä:
        tunsi he vaattehen valmistuksen;
        taisi he tehdä myös tuhotöitä:
        kateen silmin he kaatoi karjan,
        polttivat peltojen aimot aumat,
        rakein he raiskasi versovan viljan,
        leiskuvin liekein puhtahat pirtit.
        Tauteja nosti he myös menoks' miesten:
        kansoa kaatui!

        Murhaa muutakin saivat he aikaan:
        sankarten sammui lemmen liekki;
        äideiltä ehtyi maito:
        rinnoista virtasi verta!
        Syntyi sukua surkeata ja synkkää,
        lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.

        Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui:
        päättivät pois perin heimostansa
        karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset.
        Käynyt ei laatuun kolkata heitä:
        tahrata ei saanut kurjain tuhka
        Goottien kontuja. Mädätä voineet
        raadot ei kylissä goottein,
        jott'ei jumalten kirous julma
        saastutettuhun sattuisi seutuun.

        Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen
        vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen,
        miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat.
        Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot
        uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.

        Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt!
        Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat,
        Wotan jotk' oli tuominnut tänne
        ihmisten ilmoilta seutuhun summaan,
        nousivat nyt, heti vainuten vaimot,
        soitten pohjista, paikoista tappavan taudin
        hyökäten päin himon kiihkossa hullun,
        ottivat villit velhot vaimoiksensa.
        Hirviöt yhtyi hirviöihin.
        Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään.
        Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin
        maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko:
        väärät sääret ja koukkuseljät,
        tihrusilmät ja nokinaamat;
        -- ratsumiehiä vailla vertaa;
        seljassa ratsun he syntyivätkin! --

        Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.
        Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.

Hän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa
kasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi,
vihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.

Tyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen
samalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut
esitystä tummat silmät maahan luotuina.

Nyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä,
sitten laulajaa.

"Kiitoksia paljon", hän virkkoi levollisena. "Se oli opettavaa.
Sinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi. _Se_ on
pahinta."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä
saatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! --"

"Minä uskon", vastasi Daghar uhmaten, "siksi, että haluan sitä
uskoa. Tarina ei valehtele! -- En minä sitä sinulle mielelläni olisi
laulanut -- tahdoin olla sinua loukkaamatta! -- mutta jonkun toisen
sallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen
seuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle!
Vihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan."

"Minä mieluummin kuulen niistä -- rakkauden helkkyvän! Laula nyt
minulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet -- ja tunnet myös,
miltä tuntuu olla rakastettu! -- sen hyvin."

"Olet oikeassa", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. "Enkä minä
siihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!"

Ja hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:

    Herttaisin, hienoin ja hempein
    kaikista naisista maan sekä taivaan
    Ildiko ihana impi!
    Viehkeä vertaa on vailla.
    En edes talosta taivaan,
    joukosta jalojen
    löydä Ildikon laista
    muita kuin yhden ainoon. --
    Ei se ole Freija -- tuo liian, vapaa,
    rauhaton rakkaudessa
    ja mieleltä muuttelevainen.
    Ei se ole Nanna -- ei, ei hänkään,
    tuo ylen arka ja hento ja herkkä:
    Nannasta ei ole vaaraa vastaan;
    vaaran uhkakin vienon jo voittaa.
    -- Mutta Ildiko, hän tavalla tammen,
    tiedän sen, myrskyjä uhmaa,
    rohkearinta ei vaaroja väistä,
    ei kuoloa kammo. --
    _Frigga_, tuo naisten nainen,
    ylpeä, ylhä ja uljas,
    Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo,
    ken osan saa tämän aivoituksista aina,
    niinkuin myös kademielten kaunan,
    _Frigga_, hän on Ildikon ainoa verta.

    Ah, ken kyllin kunnolla voisi
    laulaa laadun ja luonnon
    Ildikon, ihanan immen?
    Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni,
    häntä ett' armas lempii.

Hän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin
kasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta
morsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota
nurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen -- mutta tylysti
hän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se
hänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan
hän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet
onnelliseksi.

Sillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta;
pitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät
häntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi
hunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:

    Päivätär, tao kauniskasvo,
    kullallensa kuulukohon!
    Vaunuissansa kantta taivaan
    kulkevi hän kultaisissa
    valkokutrein hulmutessa.
    -- Kutrit nuo on päivänpaiste! --
    Niin on kaunis kasvoiltansa,
    että meidän empimättä
    pakko sulkea on silmät.
    Kuitenkin me kuolevaiset
    ihannoiden ihmeellistä
    palvomahan polvistumme:
    "Kiitos, että meille loistat,
    että sulta suonihimme
    virtaa tulta taivaallista!
    Kiitos, että sulta saamme
    elon uljast' uskallusta,
    pahaa jok' ei pelkää päivää,
    mut ei kuoloakaan kammo.
    Mitä meillä onnellista,
    siitä vainen sulle kiitos!"

    Päivätär, tuo kauniskasvo,
    kullallensa kuulukohon! --
    Antakohon armiaasti
    kurjienkin kiittää häntä!

Hän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.

Daghar otti häntä kädestä: -- Ellak ojensi silvotun oikean käden
asemesta vasemman. "Surullinen laulu", lausui skiiri, "mutta kaunis,
joskin hunnien tapaan."

Ildiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. "Ellak",
hän virkkoi hitaasti, "mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa" --,
tässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen
haaveksivista tummista silmistä, -- "mikä sinut on tänään tuonut
tänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan
goottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille
vieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika."

"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle
mahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi
olla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni
Attila, herra. -- Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään!
Tuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse
näyttääkseni suorimman tien."



NELJÄS KIRJA.



Ensimmäinen luku.


Monta päivää saivat lähettiläät kärsivällisesti -- tai
kärsimättömästi -- odottaa Attilan leirissä.

Majoitettuina useihin arvokkaimpiin puutaloihin kestittiin heitä
runsaasti ja kohdeltiin hyvin. Vigilius vältti noita neljää ystävää,
samoinkuin hekin häntä.

Ediko oli kateissa; kun kysyttiin, oliko hän kenties rientänyt
valtiaan perässä, vastasivat hunnit olkapäitään kohauttaen: "Kukaan
ei tunne valtiaan, kukaan ei hänen uskottujensa salaisuuksia."

Byzantilaisiin ja roomalaisiin teki tuon puisen kuninkaankaupungin
elämä oudon vaikutuksen; barbaarisen raakuuden rinnalla tolkutonta
loistoa, ja sitten taas yksinkertaisuutta, joka tuollaisten
aarteiden ohella, sellaisen vallan huipuilla ei voinut johtua
kykenemättömyydestä, vaan jonka täytyi olla tarkoituksellista.

Eräänä iltana kuljeskelivat nuo neljä matkamiestä taas telttamajain
leiriraitteja ja juttelivat -- kummissaan ja kauhuissaan samalla --
tästä valtakunnasta ja sen hallitsijasta.

"Ei ole ihme eikä mikään", arveli Priscus, "että barbaari -- hunni!
-- on joutunut päästään pyörälle tällaisesta menestyksestä, ja oman
onnensa huumaamana, 'hybrikseen', sanomme määrättömään pöyhistelyyn
me kreikkalaiset."

"Niinpä niin, kukaan kuolevainen", virkkoi Maximinus, "josta jotakin
tiedämme, josta historia mainitsee, ei Aleksanteri makedonialainen,
ei suuri Julius, ole yhtä lyhyessä ajassa saavuttanut niin
suunnatonta menestystä."

"Onko hän sitten tosiaan", huokasi Primutus, "vallannut koko Skytian
herruuden käsiinsä?"

"Se sana tietää jo sinänsä mittaamatonta, silmänkantamatonta
valtiutta", lausui Priscus.

"Byzantionista Thuleen, Persiasta Reinille", lausui Romulus.

"Niin", jatkoi Priscus, "aina hamaan medialaisten, persialaisten ja
parttilaisten maille asti ovat hänen pysähtymättömät, väsymättömät
ratsumiehensä saapuneet ja osaksi petoksella, osaksi uhkauksin ja
väkivallalla taivuttaneet nämä kansat liittoon Byzantionia vastaan."

"Ja valitettavasti ei saa lohduttautua sillä, että tämä suunnaton
valta olisi pystytetty paljaastaan vain sokean sotaonnen varaan
ilman sisällistä ryhtiä. Saattaa olla hirviö, tuo hunni -- pieni hän
totisesti ei ole."

"Onpahan sitten suuri hirviö!" murahti Noricumin prefekti.

"Mutta ei häneltä rauhantoimissakaan puutu suuruudenpiirteitä",
vastasi Priscus.

"Äh, ainoastaan hunnit, sarmaatit ja lisäksi juuri ja juuri germaanit
kärsivät hänen valtiuttaan."

"Eivät germaanit mielellään", huomautti Romulus. "Ne rimpuilevat
valjaissa."

"Mutta kreikkalaisten ja roomalaisten", aloitti Primutus taas,
"niiden täytyy kantaa hänen iestään epätoivoisina!"

"Eipä niinkään, hyvä ystävä", vastasi reetori, "tässä on
vastatodistus, jonka eilen koin: kreikkalaiset, jotka saisivat palata
valtakuntaamme, jäävät vapaaehtoisesti Attilan alaisiksi."

"Uskomatonta!" lausui Patricius epäillen.

"Mutta totta! Kuulkaa vain."

"Kävelin eilen yksikseni leirissä. Huutaapa silloin joku minulle
kreikkalaisen tervehdyksemme: 'chaire!' Pyörähdän hämmästyneenä
ympäri, niin siinä minua tervehtii kreikkalaispukuinen ateenalainen
ja kertoo, miten hän ollessaan kauppamatkoilla oli saapunut
Viminaciumiin, siellä hänet yllätti äkkiä syttynyt hunnilaissota,
joutui kaupungissa muiden mukana piirityksiin, ryntäyksen jälkeen
vangiksi ja tavaroineen rahoineen jaossa Attilan mieskohtaiseksi
sotasaaliiksi. Mutta orjat saavat hunnilaisen oikeuden mukaan
lunastaa itsensä vapaiksi, jos he viholliselta ottamastaan saaliista
voivat maksaa herralleen tämän itsensä vahvistaman hinnan.
Heleios -- se oli uuden kesti-isäntäni nimi, hän näet pakotti
minut lähtemään hänen upeaan, täydellisesti kreikkalaiseen tapaan
sisustettuun taloonsa ja tarjosi minulle oikeaa samosviiniä --
oli Ellakin, Attilan urhoollisen pojan, sotajoukoissa anteja ja
akaziireja vastaan käydyssä sodassa kunnostautunut ja palattuaan
tältä voitokkaalta sotaretkeltä ostanut itsensä Attilalta vapaaksi
saalistamallaan kullalla. Hän olisi nyt voinut vapaasti palata
takaisin Byzantioniin tai Ateenaan. Mutta hän jäi tänne ja pysyy
täällä kuolinpäiväänsä asti. Hän saa istua hallitsijan pöydässä
ja selitti minulle, kun asiaa pahastuen kummaksuin: 'Elän täällä
hunnien parissa paljon onnellisemmin kuin aikoinani keisarin maassa.
Sotapalveluksen vaara ja rasitus on kummassakin valtakunnassa sama,
se vain eroa, että sotapäällikköjensä pelkuruuden, lahjottavuutensa
ja pystymättömyytensä takia joutuvat byzantilaiset säännöllisesti
tappiolle, mutta hunnit Attilan johdolla ovat -- yhtä ainoaa
poikkeusta lukuunottamatta -- aina voittaneet. Rauhanaikana on
kuitenkin elämä Byzantionin tai Ravennan keisarin valtakunnassa
kirous, Attilan mailla siunaus. Mikään ei siellä ole varma
veronkantovirkamiesten ahneudelta ja kiskomiselta eikä pieneläjä
saa tuomioistuimissa koskaan oikeutta, sillä hän ei pysty tuomareja
lahjomaan eikä peloittamaan. Ja miten saisi kantaja Byzantionissa
voittotuomion, ellei hän jo ennakolta lahjo koko oikeustalon väkeä,
ovenvartijoista alkaen ylimpään tuomariin asti, ja panttaa heille
monta sadasosaa kannevaatimuksensa summasta?' Ja se oli minun
kuultava Attilan vapaaksi päästämältä kreikkalaiselta! 'Täällä',
päätti tuo hunnilainen ateenalainen puheensa, 'hankkii hallitsija
minulle ja kaikkein köyhimmällekin alamaiselleen, jolla ei ole
mitään muuta kuin ratsu, kannukset ja keihäs, äkkipikaa oikeutta
omain valtaherrainsa mahtavimpiakin vastaan. Äskettäin ryösti muudan
sarmaatilainen ruhtinas köyhältä hunnilta varsan: puolen tunnin
perästä hän oli jo ristiinnaulittu. Vain yksi ainoa voi ottaa
minulta oikkunsa mielivalloin kaikki, vaimonikin; mutta niiltä,
jotka pysyvät hänelle uskollisina, ei hän hiustakaan katkaise eikä
salli katkaistavan. Ja kernaammin tunnustan yhden herran kuin kärsin
kymmentätuhatta kiusanhenkeä'."

"Siinä syy, oi kestiystävä", lopetti hän, "minkätähden minä
mieluummin olen Attilan alamaisena kuin kauppiaana Ateenassa tai
reetorina Byzantionissa."



Toinen luku.


Vihdoin, seuraavana päivänä, joutui koko leiri vilkkaaseen nyörinään,
jota voi verrata yht'äkkiä häirittyyn muurahaispesään.

Pari hunnilaista ratsumiestä oli ajaa karauttanut leiriin ilmoittaen
"herran" tuota pikaa saapuvan.

Siinä kihisi ja kuhisi kaikki sekaisin kaduilla ja leirin avaroilla,
ymmyrkäisillä toreilla: miehiä ratsain ja jalkaisin, naisia, lapsia,
vapaita, sotureita, piikoja, hunneja ja kukistettujen heimojen
omaisia pakkautui eteläpuolta kohti hallitsijaa vastaan.

Kohta sen jälkeen ilmaantui Ediko leiriin, etsi nuo neljä
lähettilästä käsiinsä ja kutsui heidät katsomaan hänen johdollaan
hallitsijan tuloa, tätä vastaan mennen, samoin kuin tekivät tuhannet
muut.

Uteliaina, jännityksissään seurasivat lähettiläät häntä; ajempain
kokemustensa nojalla he jättivät nyt tuolta vaiteliaalta mieheltä
tiedustelematta, mistä hän tulee. Vigiliusta hän ei ollut kehoittanut
tulemaan mukaan, vaikka Ediko oli, niinkuin ystävykset hänen
seurueeltaan kuulivat, ollut hänen kanssaan pitkässä salaisessa
keskustelussa hänen majapaikassaan.

Ediko saattoi muukalaisia; kunnioittavasti antoivat hunnit tietä joka
suuntaan, mihin "herran" uskottu kulki; kaksi soturia hänen edellään
astellen huusi välisti hänen nimeään, ja se riitti.

Attilaa vastaan oli lähtenyt pitkä, pitkä kulkue nuoria tyttöjä
noin puoli tuntia varhemmin lounasta kohti Tonavalle vievän leveän
roomalaistien eteläportille. Varreltaan korkeimmat kannattivat,
kaksittain oikealla ja vasemmalla kadun kummallekin puolen
asettuneina, korkeakaarteisilla ohuilla puoliympyränmuotoisilla
puuvanteilla leveitä, kirjavia pingotettuja palttinakankaita suojaksi
aurinkoa vastaan.

Kunkin kahden sellaisen vanteenkannattajan välissä käveli kaksi
muuta tyttöä tahdissa edestakaisin: aina neljä askelta eteen ja
kaksi taaksepäin; kukin tyttökahdeksikko oli puettu samanvärisiin
vaatteisiin, ja kaikkien leirissä edustettuina olevain heimojen
ja kansakuntain kauneimmat tytöt oli tähän valikoitu; eteen- ja
taaksepäin astellessaan he huojuttelivat suloisesti yläruumistaan
ja paljaita käsivarsiaan, rytmillisin notkistuksin itseään tuutien,
kohottautuen ja notkistautuen, yksitoikkoisten laulujen tahdissa,
joita he samalla lauloivat hunnien kielellä.

Kummastellen katselivat muukalaiset tätä omituista, ei millään muotoa
sulotonta näytelmää.

Nyt kohosi kaukaa tieltä pölyä ilmaan: Attila lähestyi.

Kulkueen etupäässä saapui sakea joukko hunnilaisratsumiehiä pienien
hevosten selässä, joiden harjat olivat takkuiset ja pörröiset.
Hunneilla oli yllään kauas liehuvat roomalaisten sarmaticumeiksi
nimittämät vaipat, jotka kävi niihin kiinnitetyillä hihnoilla
sitominen kokoon ja joita myös saattoi käyttää hevosloimina. Niiden
alla oli heidän rintansa ja selkänsä peitteenä liivien tapainen
ihokas, parkitsemattomasta hevosen vuodasta tehty, ja siihen lujasti
hakasella liittyvä leveä vyö alaruumiin kohdalla, joka kuitenkin
ulottui vain puoliväliin lonkkaa; samoinkuin käsivarret olivat
sääretkin paljaina hyvän matkaa polven yläpuolelle; kengät olivat
tuntemattomat; vasemman nilkan ympärille oli kiristetty hihna, joka
piti kantapäässä kiinni kannusta, jonka virkaa teki monesti vain
vahva, terävä oka.

Näiden mongoolien luonnostaan keltainen iho kävi kasvoissa,
niskassa, kaulassa, käsivarsissa ja säärissä auringonpaahteen
vaikutuksesta, ja arojen tomua kun ei koskaan huuhdeltu pois,
syvästi tummankeltaiseksi, melkein kirkkaanruskeaksi, kiillotetun
vuoripetäjän tai tervaspäreen väriseksi.

Päänsä he pitivät enimmäkseen minkäänlaisetta peitteettä; vain
rikkaammilla koristi päätä korkea, teräväksi huippeneva musta
lammasnahkainen lakki. Pitkinä sileinä suortuvina, ei milloinkaan
kiharaisena tai kutrisena, riippui heidän likaisenruskea tukkansa
matalalta, taaksepäin viettävältä otsalta kasvojen päälle aina
rumasti ulkoneviin teräviin poskiluihin ja kapeihin rakomaisiin
mustiin silmiin asti, jotka olivat melkein tykkänään vailla
kulmakarvoja; juhlapäivinä voitelivat naiset tämän päänkoristeen
runsaasti hevosentalilla, niin että se kiilsi pitkän matkan päähän
ja -- haisi. Silmäripset olivat mustat ja lyhyet, parrankasvu
peräti huono: vain leuasta törrötti yksinäisiä tupsuja kankeita,
pahanvärisiä, harjaksenkaltaisia karvoja.

Vaippain ja alusvaatteiden koristeena oli rikkailla paksuja,
mauttomasti, kömpelösti ja jykeästi ommeltuja kulta- ja hopeahelyjä:
kappaleita, siruja kaikenlaisista roomalaisista astioista, kulhoista
ja ruukuista tai ovien tai vaunujen heloista murretuista palasista
saatuja, tai myös lävistettyjä kulta- ja hopearahoja, jotka oli
ommeltu poikittain noihin suippoihin lakkeihin tai pujotettu kapeaan
nahkanauhaan keltaisen kaulan ympärille; ja heleästi kilahtivat ne
toisiinsa, kun ratsu vähänkin liikahti: se miellytti hunneja.

Sitävastoin osasivat hunnilaisnaiset koko aistikkaasti kutoa
kirjavia, kämmenen levyisiä tai sormen levyisiä palttinakaistaleita,
jotka sitten mitä moninaisimmin kirkkain, usein räikein
värivaihteluin ommeltiin naisten vaippoihin tai paitoihin ja
näyttivät somilta; vyön asemesta piti solmuinen nuora heidän likaista
paitaansa koossa; naisillakin oli tukkaa varsin niukalti, mutta
sitä ahkerammin he hoitivat sitä talilla ja -- ennen kaikkea --
tammanmaidolla.

Ratsumiesten aseina oli pitkä jousi ja pienet, lyhyet, mustat,
ruo'osta tai puusta tehdyt nuolet, kärki harvoin rautaa, mutta sangen
usein myrkytetty, belladonnan tai villikaalin mehuun kastamalla;
heillä oli useita tusinoita näitä vasamia pitkissä, käyrissä,
tavallisesti somilla leikkauksilla kaunistetuissa ja runsaasti
jalokivillä ja helmillä kirjaelluissa lehmuksisissa viinissä,
jotka riippuivat pitkistä nahkahihnoista heidän selässään. Ennen
hyökkäystä, joka tehtiin täyttä laukkaa ratsastaen, ja sen kestäessä
he varistivat vihollisen päälle suoranaisen pilven näitä pieniä
siriseviä nuolia; hyökätessäänkin, sillä he pysyttelivät satulattoman
ratsunsa selässä yksistään reisiensä puristuksella ratsun kiitäessä
täyttä karkuakin; ohjasnuora oli elukan kaulalla ja ratsastajalla oli
molemmat kätensä vapaina aseiden käyttöön.

Paitsi jousta ja nuolta he käyttivät myös pitkiä, ohuita,
teräväkärkisiä peitsiä; kärjen alapuolella lepatti punaisella
siteellä koottu tukku ihmishiuksia, jotka oli otettu tavallista
enemmän vihatun, surmatun vihollisen päästä. Mutta aivan erikoisesti
heitä miellytti hirmuinen ruoska; lyhyeen puu- tai nahkavarteen
oli kiinnitetty viisi, seitsemän, yhdeksän kaikkein vahvimmasta
puhvelinnahasta leikattua kaistaletta ja niihin solmittu nyrkin
paksuisia solmuja, joihin taas oli ommeltu lyijykuulia tai raskaita
kiviä; mestarillisesti osasivat he käyttää tätä peloittavaa asetta
sinkauttamalla sen pitkälle, niin että nuo raskaat painot musersivat
viholliselta, johon osuivat, pään ja joka nikaman: "hunnicaksi" tai,
sen jälkeen kun suuri hallitsija ilmestyi, "attilaksi" nimittivät
muut kansat tätä pelättyä ruoskaa.

Tuota ratsumiesetujoukkoa seurasi suuri määrä niin ikään ratsain
hunnilaisia, germaanilaisia ja slaavilaisia päälliköitä, ruhtinaita
ja jalosukuisia, kaikki komeissa aseissa, hunnit kullasta kankeina ja
kullassa kulisten ja puolipäiväauringon räikeässä valossa jalokivistä
kimallellen ja säteillen.

Heidän perästään, tuntuvan matkan päässä, ratsasti aivan yksikseen
Attila vahaisen komealla mustalla oriilla. Ei ratsulla eikä
ratsastajalla ollut yllään koristuksen palastakaan; ei miekan kahva
eikä tuppi, ei hänen pukunsa eikä hevosen suitset olleet, niinkuin
muutoin oli barbaareilla, koristetut kullalla, jalokivillä tai muilla
kalleuksilla.

Korkea, ylöspäin suippeneva karitsannahkalakki teki tuon
lyhytvartisen miehen korkeamman näköiseksi kuin hän oli; hänen
hahmostaan ei ollut paljon näkyvissä: hienosta ruskeanpunaisesta
villakankaasta valmistettu pitkä ja leveä poimuvaippa aaltoili
leveältä, lyhyeltä häränniskalta ja valtavilta, korkealle
kohotetuilta olkapäiltä ratsastajan ympärillä joka puolella
nilkkoihin asti; kun se oli sivuilta viilletty auki, jäivät paljaat
käsivarret vapaiksi; vasen käsi piteli huolimattomasti sileitä
hihnasuitsia; oikealla hän välisti vastasi hitaalla, melkein
juhlallisella liikkeellä hunniensa haltioituneisiin riemuhuutoihin
-- ne olivat kuin susien ulvontaa; tuo liike teki ikäänkuin
siunauksenannon vaikutuksen: hän viittasi korkean ratsun selästä alas
ojennetulla, hieman kuperalla kädellään, ikäänkuin onni ja menestys
virtaisi noista lyhyistä, lihaisista, rumista sormista.

Hallitsijan perästä tuli, hekin melkoisen matkan päässä, toinen parvi
ylhäisiä miehiä, hänen valtakuntansa kaikista alaisista kansoista;
pitkän saattueen loppupään muodosti, samoinkuin etujoukkona oli,
taaja ratsasjoukko hunnilaisia keihäsmiehiä, jotka ympäröivät
hämmästyttävän runsasta metsästyssaalista, jota kuljetettiin monissa
mataloissa, leveissä nelivaljakon vetämissä kärryissä.

Jättiläismäinen visentti -- Attila oli itse ja yksin sen keihästänyt
-- täytti yksin kokonaiset vaunut. Pienemmät puhvelit, pari karhua,
monta sutta, kolme hirveä, useita saksanhirviä, metsäkarjuja ja
yksi ilves, sitten kaikenlaisia kahlaajia, haikaroita ja kurkia,
jotka kallishintainen islantilainen haukka oli iskenyt, oli tasattu
muihin ajoneuvoihin. Vieressä oli maalauksellisessa taiteellisessa
epäjärjestyksessä metsästysaseita ja metsästyskaluja joka lajia:
heittokeihäitä, jousia, viiniä, nuolia, jahtitorvia ja -puukkoja
kiilsi ja kimalteli lehtikasojen välistä, joilla kaadetut eläimet
oli auringonsäteiltä suojattu; mutta myös kuopista, ansoilla ja
verkoilla elävältä pyydystettyä riistaa kuljetettiin perästä, ja tuon
tuostakin kuului kumeaa mylvintää, sitten röhkimistä, ja äänekästä
ulvontaa monipäisen koiraparven vihaisen murinan säestämänä -- ne
olivat valtaisia molossilaisia koiria, karhun- ja sudenajajia, jotka
himoitessaan eläviä vihollisia niin rajusti tempoivat ketjujaan, että
väliin kiskoivat esteleviä palvelijoita mukaansa.



Kolmas luku.


"Katsokaahan vain, noita ihmisiä! Tuota ratsastustaitoa", huudahti
Romulus.

"Eivät ne ole ihmisiä eivätkä ratsastajia", arveli reetori,
"kentaureja ne ovat: mies ja ratsu ovat yhtä ainetta."

"Katsopa tuota tuolla!" ihmetteli Primutus. "Hyppää selästä -- lyödä
läimäyttää ratsuaan kämmenellä -- se karkaa tiehensä."

"Mutta ratsastaja tavoittaa sen", virkkoi Ediko tyynesti.

"Totisesti! Tarttuu hulmuavaan harjaan!"

"Kas niin! Tosiaan! Istuu taas selässä! Täydessä juoksussa keikautti
itsensä selkään."

"Entä tuo tuon päistärikön selässä! Se syöksyy maahan! Vielä
sittenkin yhä riippuu! Hän on mennyttä miestä."

"Johan nyt", rauhoitti Ediko. "Nähkääs: vaakasuorana hän roikkuu
hevosen kupeella, pitäen oikealla kädellään kiinni harjasta,
vasemmalla hännästä. Nyt -- no, hän istuu jälleen paikoillaan!"

"Entä tuo tuolla -- seuraava! Ratsastusasennosta hän hyppäsi
tasajalkaa satulattomaan selkään!"

"Hän seisoo selässä. Seisten ratsastaa."

"Entä tuo tuolla vasemmalla! Putoaa! Jää laahauksiin! Pää alaspäin!
Hänen hiuksensa tapaavat maata."

"Eipähän", selitti Ediko. "Hänhän puristaa jaloillaan hevosen vatsaa
ja selkää."

"Kas noin! Nyt hän istuu taas. Ja nauraa!"

"Se on: irvistää", paransi Priscus. "Mutta katsokaapa tuota! Tuota,
jolla on kultakirjainen lakki!"

"Ja kultainen viini."

"Hän ottaa viinestä nuolen."

"Jännittää jousen."

"Tähtää. Ratsun pyyhältäessä täyttä karkua! Ylöspäin!"

"Mihin hän tähtää? Minä en näe mitään."

"Pääskynen --!"

"Nuoli kiitää."

"Pääskynen putoaa!"

"Kuulkaa, minkälaisen riemukirkunan ne päästävät!"

"Se oli", virkkoi Ediko, "Dzengisitz, iältään järjestyksessä herran
toinen poika. Kansansa paras ampuja ja ratsastaja."

"Nyt taas! Hän laukaisi taas!"

"Tuolta lapselta myssyn päästä."

"Mikä ilkityö!"

"Eipä, hänhän osui", vastasi Ediko.

"Mutta kuulkaa! Mitä kauheaa rätinää tuo on?"

"Ja kilinää! Mitä se on?"

"Hunnien sotasoittoa. Roomalaisten tuuban ja germaanien torvien
asemesta", lausui Ediko.

"Katso, ohutpuisia tasaisia vanteita!"

"Joiden reunaan on kiinnitetty pieniä kulkusia ja tiukuja."

"Ne kilisevät niin räikeästi."

"Vanteiden päälle on pingotettu nahka."

"Rummuttavat puisilla nuijilla."

"Niin tekevät", vahvisti Ediko. "Mutta nahka -- tiedättekö, minkä
eläimen? Ihmisen. Hänen oma keksintönsä. 'Kuninkaiden', hän tuumi,
'jotka rikkovat uskollisuusvalansa, pitää vielä senkin jälkeen, kun
heidät on teloitettu, palvella minua: kuoltuaan saavat laulaen ja
helisten seurata minun voittokulkuani'."

"Tosiaan sievää musiikkia", Priscus nyökkäsi päätään. "Ja
opettavaista niille kuninkaille, joiden tulee sitä kuunnella."

Attilan ratsastettua eteläportista ja tultua lähelle leirin
ensimmäistä taloa avautuivat sen ovet ja ulos astui erinomaisen
jalopiirteinen, kullalla reunustettuun valkoiseen viittaan puettu
nuori nainen monien neitojen ja palvelijain saattamana, sylissään
kapalolapsi.

Nuori äiti jäi seisomaan hallitsijan oriin eteen, joka, kun isäntä
sitä pidätti, kärsimättömänä kuopi; nainen polvistui ja laski lapsen
ratsun kavioiden eteen; vasta kun Attila mitään virkkamatta oli
nyökäyttänyt myöntymykseksi, nosti hän sen pois, suuteli sitä, nousi
ylös, kumarsi syvään ja käveli lapsi sylissään takaisin taloon.

"Mitä tuo merkitsi!" tiedusteli Patricius.

"Kuka se kaunis nainen oli?" kysyi Primutus katsoen menijän jälkeen.

"Vähäaasialainen kreikatar", selitti Ediko. "Se merkitsi, että herra
tunnusti lapsen omakseen; muutoin olisivat kaikkien ratsujen kaviot
tallanneet äidin ja lapsen."

"Miten kaunis...!" toisti komea Primutus ja yritti kääntyä vielä
katsomaan häntä.

Leppeästi tarttui Ediko häneen: "Anna olla, kestiystävä. Näin on
varmempi."

Nyt ilmaantui lähimmän talon puuaitauksesta vanha nainen, yllään
hunnilaispuku, jota koristivat siihen runsaasti ommellut roomalaiset
kultasolidit, ja niin ikään useiden nais- ja miesorjain saattamana.
Hän tuli hallitsijan oikealle sivulle ja tarjosi hänelle kauniilla
hopeakulholla -- korinttilainen taideteos, jonka ulkopuoli kuvasi
jumalain ateriaa Olympossa -- ohuiksi viipaleiksi leikattua, vahvasti
sipulilta haisevaa raakaa lihaa. Suopeana nyökäytti herra päätään,
pisti sormensa astiaan ja söi veristä lihaa ja väkevää sipulia.
Syvään taivuttaen päätään vetäytyi vanhus pois ja Attila lähti
ratsastamaan edelleen. Hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan.

"Se oli Tzasta, hänen uskotuimman neuvonantajansa Khelkhalin
puoliso", virkkoi Ediko. "Katsokaa tuonne, tuon vanhan miehen
korkeaa vartaloa -- hän istuu päistärikön selässä, joka astuu
heti herran ratsun perässä. Ainoastaan Tzastalla on kaikkien
hunnilaisruhtinattarien joukosta oikeus tervehtiä palaavaa
hallitsijaa hunnien vanhimmalla ruoalla, raa'alla hevosenlihalla ja
raa'alla sipulilla."



Neljäs luku.


Nyt hyppäsi Attila hevosenselästä -- hän ratsasti satulatta, niinkuin
kaikki hunnit -- ketterän tottuneesti ja liikkeissään hämmästyttävän
nuorekkaana; mutta ei hän hypännyt maahan, vaan hänen eteensä
polvistuneen slaavilaisen ruhtinaan niskaan -- hänen vuorokseen oli
tämä kunnianosoitus tällä kertaa sattunut.

Leirikaupungin kaikilta kujilta tulvasi nyt iso joukko väkeä, naisia
ja miehiä. Germaaneja, slaaveja, suomalaisia ja hunneja, samoinkuin
roomalaisia ja kreikkalaisia -- kaikkia näitä kieliä kuului sekaisin;
äänekkäin huudoin, käsivarret rukoillen ojennettuina monet pyysivät
hallitsijaa kuulemaan heitä, anoivat apua ja oikeussuojaa.

Tämä jäi seisomaan, kasvojensa ilme vakavana; kaikkien silmät olivat
nyt häneen käännettyinä; hänen viittauksestaan päästi hunnilainen
jalkavartioväki, joka taajaan ympäröi häntä joka puolelta,
keihäidensä ahtaasta aukeamasta yksityisiä anojia esiin, sittenkuin
ensin oli ottanut pois heidän avoimesti kantamansa aseet ja tutkinut
heidän vaatteensa.

Päässeet heittäytyivät maahan Attilan eteen, suutelivat hänen
paljaita jalkojaan -- hänkin näet käveli ja ratsasti avojaloin -- ja
esittivät hänelle pyyntönsä tai valituksensa; enimmille hän antoi
heti paikalla päätöksen -- vain hunnien kielellä -- ja varsin moni
noustuaan ja poismennessään kiitti häntä riemuhuudoin.

Silloin astui upeasti puettu hunnilaispäällikkö, jota vahdit
kunnioittavasti tervehtivät, hallitsijan eteen, kumarsi syvään ja
lausui: "Herra, anna anteeksi, että palvelijasi esittää sinulle
pyynnön."

"No, uskollinen Tsendrul? Olet murskannut koko amiltsuurien kansan
ratsujesi kavioiden alle. Ellei ole kysymyksessä taivaan tähti, --
pitää sinun saaman, mitä ikinä pyytänetkään."

"Metsästysretkellä kertoi jahtimestarisi, kun olimme siltä
valtaiselta metsähärältä, jonka tapasimme kuopasta, kahdeksalla
vahvalla köydellä sitoneet jalat ja sen silmät peittäneet, että sinä
voisit --"

"Kyllä minä sinun mieliksesi sen tempun vieläkin teen omaisteni
nähden. Tuokaa tänne se, ikirämeikköjen jättiläinen. Ja aseenkantaja,
sotakirveeni asehuoneesta! Raskain!"

Ympärillä tungeskeleva väki väistyi arkana syrjempään, sillä parvi
metsästäjiä, kolmisenkymmentä kappaletta, kuljettaa raahasi nyt
jahtivaunuista peloittavaa metsäotusta, suunnattoman suurta puhvelia,
jonka jalat oli sekä poikittain että ristiin köytetty niin kireälle,
että se voi ottaa vain lyhyitä askelia, kun ajajat pakottivat sitä
hunnilaisruoskillaan astumaan eteenpäin. Valtava pää oli pistetty
nahkasäkkiin, johon oli aukot tehty vain mahtavia sarvia varten,
jotka molemmin puolin ulottuivat kauas näkyviin; kumpaisessakin
sarvessa riippui ikäänkuin miksikin kimpaleeksi rykelmöityneenä
pari hunnia vetäen ja työntäen tuota metsien vangittua kuningasta
eteenpäin. Mutta yht'äkkiä painoi kidutettu eläin alas mahtavan
niskansa tuuheine, takkuisine, villamaisine harjoineen, päästi
jyrisevän mylvinnän ja nakkasi äkkiä päätään keikauttaen kiusaajansa
niin voimakkaasti sarvista irti, että he suhisten lensivät ilmaan ja
putosivat kauas eläimestä oikealle ja vasemmalle tantereeseen.

Mutta se ei auttanut sitä vähääkään: siinä silmänräpäyksessä riippui
taas niin monta muuta hunnia sen sarvissa kuin käsiä mahtui, ja vielä
kerran se mylvi, mutta nyt kumeasti, ikäänkuin valittaen.

"Seis!" käski Attila. "Päästäkää se irti! Tekin köysimiehet, kaikki!
Astukaa syrjään!"

Hän meni nyt vasemmalle puolelle, härkä ikäänkuin ällistyneenä
odottamattomasta vapahduksestaan jäi hetkiseksi paikoilleen
seisomaan, ojentaen päätään eteensä.

Ilmassa välähti, välähti teräväksi kuin partaveitsi hiottu kirves
Attilan kädessä ja maahan putosi valtava pää, juuri nahkasäkin takaa
niskanikamain kohdalta poikki isketty; leveä verivirta syöksähti
juoksemaan laajalti pirskottaen ympärilläseisojat; samalla retkahti
hervoton päätön ruho, tuo hirvittävä möhkäle, oikealle kyljelle
kokoon loitoskuuluvalla, kumealla ryskeellä.

Sillä kertaa päästivät kaikki hunnit riemu-ulvonnan, joka monen
minuutin ajaksi huumasi korvat. Kauhistuneina hätkähtivät muukalaiset
vieraat. Aluksi ei kuulunut yhtään sanoja, ei jäsenneltyjä ääniä,
vain mölyävää huutoa. Vasta myöhemmin saattoi erottaa sanat: "Attila!
Taatto, suurtaatto, yliherra! Maailman herra. Attila on ihana!"

"Ihana sinä olet, Attila", huusi ruhtinas ja viskautui hänen eteensä
polvilleen, "eikä ole maan päällä sinun vertaistasi."

"Minä uskon, ettei ole", vastasi tämä sangen levollisena,
ojentaessaan kirveen aseenkantajalleen takaisin. "Minä lahjoitan
sinulle tämän häränpään muistoksi, Tsendrul-veikko. Ja sarvet
kultautan sormen paksuudelta."

Vihdoin viimein, sittenkuin hurja melu oli asettunut, arvelivat
keisarilliset lähettiläät sen hetken tulleen, jolloin heidän sopi
ilmoittautua ja pyytää puheillepääsyä.

Ediko noudatti heidän toivomustaan, astui nöyrästi väistyväin
peitsimiesten välitse herran luo ja viitaten oikealla käsivarrellaan
etäällä odottaviin roomalaisiin puhui kuiskaamalla hänen korvaansa.

Silmäystäkään ei Attila heittänyt lähettiläisiin.

Valju puna -- vihastuksenko vai ilon? -- kohosi, tuota pikaa taas
hälveten, hänen keltaisenharmaille kasvoilleen. Sitten hän huusi
kauaskuuluvalla äänellä latinaksi: "Vain keisareilta? -- Ei kiirettä!
On ilmoitettu Maksameren äärillä asuvain suomalaisten lähettiläät. Ja
eestiläisten. Ja uturguurien. Ja itimaarien. Ja akatsiirien. Ja vielä
kolmen muun kansan -- unhotin niiden nimet. Ne kaikki ensin."

Nyt hän toisti tämän vastauksen ruhtinaisiinsa kääntyneenä hunnien
kielellä ja kääntäen roomalaisille selkänsä nousi hitaasti monet
porrasaskelmat, jotka veivät hänen puupalatsiinsa, ryhdissään ylväs
levollisuus, josta ei majesteetillisuutta puuttunut.



Viides luku.


Saman päivän iltana istui erään leirin upeimpain talojen päähuoneessa
kaksi miestä yhdessä tuttavalliseen keskusteluun syventyneinä; talo
oli Khelkhalin.

Ruutukatosta riippui oivallista itämaista tekoa oleva lamppu
levittäen leppoista, tasaista valoa pienehköön huoneeseen, joka
ei minkään muun puolesta osoittanut roomalaista tai kreikkalaista
sisustusta ja kalustusta, vaan -- tahallaan, niinkuin näytti --
piti kiinni kaikissa asioissa vanhasta, raa'asta hunnilaisesta
tavasta, matalia puujakkaroita, joilla täytyi pikemmin kykkiä kuin
istua, kaikenlaisia eläinten nahkoja, mutta varsinkin hevosenvuotia,
parkittuja ja parkitsemattomia, korkea, kömpelösti höyläämättömästä
kuusipuusta salvettu neliskulmainen arkku, jonka kansi sai
korvata puuttuvan pöydän, sangen paljon ratsastuskamppeita joka
lajia, metsästyskaluja, erittäinkin hunnilaisia aseita, paitsi
ennenkuvattuja myös puisia heittokurikkoja, riippui seinillä tai
näkyi sikin sokin heitettyinä lattialla, jonka päällimmäinen kerros,
poljettua savea, mattojen asemesta oli peitetty kaisloilla ja
ruo'oilla, eikä likaisten, väkevästi haisevain korsien vaihto olisi
ollut pahitteeksi.

Tuollaisella puurahilla istua kykki, selkä seinää vasten nojattuna,
Attilan vanttera, voimaa uhkuva hahmo.

Mahtava, paksu pää oli leveän häränniskan kannatuksesta vaipunut
rinnalle pitkään mietiskelyyn; hänen yllään oli sama hänet
täydellisesti verhoava ruskeanpunainen viitta kuin hänen saapuessaan
leiriin.

Hän istui vaiti, liikahtamatta; pienet mutta epäkauniisti ulkonevat
rumaväriset silmänsä hän piti suljettuina; hän ei kuitenkaan
nukkunut, sillä välisti hän tirkisteli.

Huoneen lattia oli tältä kohdalta peitetty paksulti hevosennahoilla
-- oli jätetty häntä ja harja jäljelle ja niihin kiedottu kirjavia
nauhoja ja kultalankoja. Näillä nahoilla, poikittain herransa jalkain
edessä, loikoi vanha melkein kalju, harmaapartainen Khelkhal nojaten
oikean käsivartensa varaan päätään; hän ei hetkeksikään kääntänyt
katsettaan pois Attilasta, eikä noiden teräväin silmäin äkillisinkään
vilahdus jäänyt häneltä huomaamatta.

Vihdoin pitkän vaitiolon kuluttua vanhus rupesi puhumaan.

"Puhu, herra", hän lausui sangen levollisena, vaikka ilmeettömästi.
"Sinun on tarvis puhua. Kaikkien näiden päivien kuluessa, kun
tuntikaudet vierelläsi ratsastin tahi metsästysnuotion ääressä
loioin äänettömänä, näin sinun, vaiteliaan, hautovan. Nyt kai olet
päässyt kauan pohtimaisi, syvästi salaisten suunnitelmaisi päähän.
Minä tiedän, että sinulla on tarvis puhua siitä. Lausu ajatuksesi!
Khelkhal on uskollinen."

Hallitsija veti henkeä syvään; se tuli leveästä rinnasta
tuskallisesti, ikäänkuin ähkynä tai läähätys.

"Olet oikeassa, vanhus. Niinkuin usein. Niinkuin likipitäen aina, kun
tahdot arvata ajatukseni. Etkä sinä ole utelias, sen minä tiedän;
etkä sinä sitä varten, että _sinä_ kuulisit -- vain sitä sinä
tahdot, että puhuminen helpottaisi _minua_. Niin, minä tahdon, minun
täytyy puhua sinulle. Mutta en ainoastaan päätöksistäni mitä tulee
noihin lähettiläisiin, tahi huomispäiväisistä tai ylihuomisista tai
tämänvuotisista suunnitelmistani, en vain tulevaisuudesta. -- Ensin
menneistä: sillä menneisyys vain selittää sinulle nykyisyyteni ja
vain nykyisyyteni tulevaisuuteni.

"Tule, Khelkhal, siirry lähemmäksi; ei ääneen kajahtaen voi sitä
sanoa, mitä minulla on sinulle sanottavaa. Sillä pois tahdon sinulle
vuodattaa ne viimeiset laineet, jotka aaltoilevat sieluni pohjalla,
sinulle näyttää tavoitteluni ja vihani salaisimmat värähdykset. En
päiviä, en vuosia vain -- vuosikymmeniä minä olen sitä itsessäni
säilyttänyt, ääneti ja raskaasti. On nautinto lausua se vihdoin
julki. Kenelle sen voisin uskoa? Nainen ei kestä sellaisia ajatuksia.
Poikani? Ovat liian nuoria. Veli..."

Hän hätkähti vähän ja mykistyi, vaikeni.

Vanhus loi häneen pikaisen, aran katseen: "Sinulla ei enää ole
veljeä, herra. Kauan on jo siitä, kun ruhtinas Bleda..."

"Kuoli. -- -- On jälkeenpäin monta kertaa ollut -- melkein -- mieleni
paha, kun hän... kuoli. -- Mutta ei! Hänen täytyi kuolla. Muuten hän
ei olisi kuollut. -- Ja hän kuoli."

"Ja hän kuoli", toisti Khelkhal, luoden silmänsä alas ja jäykästi
tuijottaen maahan.

"Eipäs, vanhus", huudahti Attila äkkiä kimeästi. "Hän ei kuollut." --
Ja nyt hän taas aivan hiljaa jatkoi: "Minä -- hänet -- tällä kädellä
--", hän ojensi oikean käsivarren suoraksi, -- "murhasin."

"Sinä sanot sen", virkkoi Khelkhal levollisesti, ilmeenkään
rävähtämättä hänen kasvoissaan; hän ei kohottanut katsettaan.

"Hyvä on", sanoi Attila kotvan kuluttua, "ettet ole hämmästyvinäsi.
Olet siis sen tietänyt?"

"Koko ajan."

"Entä hunnit?"

"Nekin."

"Ovatko he... antaneet sen anteeksi?"

"Ovatko he siitä koskaan sinua huomauttaneet! Sinä _teit_ sen, siis
se oli välttämätön."

"Niin, välttämätön, kostonjumalan tahdon tuli täyttyä. Saat sen pian
huomata. Kuule!"

"Kuulen", sanoi Khelkhal. Hän muutti nyt asentoaan lattialla,
istuutui, koukisti molemmat polvet pystyyn, nojasi molemmat
käsivartensa niihin ja peitti ryppyiset kasvonsa käsiinsä; tosin hän
monesti kohotti päätään ja katsoi herraansa silmiin.

Himmeästi ja yhä himmeämmin paloi pitkän keskustelun kestäessä
paksultikullattu lamppu, joka ruudun keskestä riippui punaisessa
nahkanauhassa; aikoinaan se oli palanut Jahven temppelissä
Jerusalemissa: Tituksen legioonain Roomaan tuomana sen oli
keisari Konstantius ottanut Panteonista ja lahjoittanut Pyhälle
Pietarille, mutta muutama vuosi sitten sen oli paavi Leo lähettänyt
muiden aarteiden mukana hunnien hallitsijalle hyvittäjäisiksi,
jotta tämä luopuisi aikomastaan Rooman-retkestä; Attila oli sen
lahjoittanut Khelkhalille, ja nyt se tämän asumuksessa kuuli yöhetken
hiljaisuudessa tunnustuksen, sisällykseltään painavamman kuin se
koskaan oli Tiberin rannoilla kuullut.



Kuudes luku.


"Sinähän tiedät", aloitti hallitsija, "että isän kuoltua... kamalaa
oli nähdä hänen makaavan verissään."

"Oli! Ja nainen...", puuttui Khelkhal kauhun vallassa puheeseen.

"Ole toki vait!" käski Attila. "Jos hunnit saisivat sen koskaan
tietää --"

Mutta vanhus jatkoi sisäisen kammon lumoissa, joka hallitsi häntä
vielä valtavammin kuin pelko herransa tahtoa kohtaan: "Nainen!
Paljas puukko kädessä. Vanha sarmaatilainen noita! Puukko, josta
_hänen_ sydänvertaan tippui! Kuinka hän sitä heilutti pörrötukkansa
päällä! Punaisia pisaroita tippui siitä valkoisille suortuville!
Ja kuinka hän sitä tehdessään huusi: pojanpoikani viattoman hän
ristiinnaulitsi. Mutta vanha isoäiti on kostanut nuorukaisen
puolesta. -- Ja vanha vaimo surmasi Mundzukin, kaikkien hunnien
hallitsijan, minun herrani!" Vanhus ähkyi tuskasta.

"Vaikene! sanon minä."

"He tietävät sen kuitenkin! Tosin te, molemmat pojat, surmautitte
kaikki, jotka olivat olleet sitä näkemässä: neljäkymmentä miestä,
kaksitoista naista ja puoli tusinaa lapsia; ja myöskin se vanha vaimo
työnsi heti puukon kurkkuunsa. -- Mutta sangen monet viattomista
todistajista, jotka tapettiin, sanoivat kiroten pyöveleilleen,
minkätähden heidän täytyi kuolla. Ja pyövelit kertoivat edelleen! --
Niinpä minäkin sen sain kuulla jatsyygiläissodasta palattuani."

"Paha, ikävä, että he tietävät. Sillä he uskovat sokeasti ja
sitkeästi siihen turhaan luuloon, joka sellaiseen tapaukseen liittyy."

Silloin kohotti vanhus päätään noista laihoista, luisista käsistä
ja suunnaten katseensa kiinteästi hallitsijaan virkkoi: "Se ei ole
mikään turha luulo. Jos mikä on totta, niin juuri se."

"Älä epäile sitä!" jatkoi vanhus varoittaen ja kohottaen etusormeaan.
"Äläkä hälvennä sitä kansassasi! Sinä itse -- jo pitkän aikaa olen
sen tuskaisin mielin pannut merkille! -- et enää juuri paljonkaan
pane arvoa isäisi vanhaan uskoon."

"Se on liian paljon sanottu. Minä uskon sodan jumalaan, koston
jumalaan, joka on pannut oman miekkansa minun käteeni. Uskon niihin
ennustuksiin, joita pappimme näkevät sotavankien höyryävästä verestä.
Semminkin", lisäsi hän hymyillen itsekseen, "jos ne tietävät minulle
onnea ja voittoa."

"Se on", vastasi vanhus tyytymättömänä, "uskot kaikesta siitä, mitä
olemme saaneet isiltä perinnöksi, juuri sen verran kuin sinulle
kulloinkin kelpaa. Varo itseäsi! Jumalat eivät anna itseään pilkata.
Varo itseäsi, herra!"

Menettämättä ryhtinsä levollisuutta, vain vitkaan mahtavaa päätään
nostaen hallitsija lausui: "Sinä uhkaat. Tosin vain jumalilla. Mutta
uhkaat. Et tiedä, kenelle puhut, vanhus."

"Tiedänpä: Attilalle, jonka edessä koko maanpiiri vapisee, mutta
eivät jumalat. Eikä -- Khelkhal. Khelkhal sinut ensiksi nosti sen
pikku hevosen selkään, hän se pisti hennot sormesi harjan jouhiin,
hän opetti sinut sitten puristamaan pikku käden nyrkiksi, juoksi
kilpaa heposi rinnalla -- valkoinen hevonen se oli! --, otti
poikaressun näihin käsivarsiin, kun poikanen ensi kerran selästä
putosi. Khelkhal on sanova sinulle totuuden, niin kauan kuin hän on
hengissä."

"Sinä tiedät minun suvaitsevan sitä."

"Usein. Enimmäkseen. Et aina. Mielesi on sittenkin vain aron huonosti
kesyttyneen suden. Höllästi asetettu kuonokoppa on jalomielisyytesi.
Yks kaks viskaa petoeläin sen pois ja..."

"Niin, niin", myönnytteli Attila, hiljaa itsekseen puhellen. "Veren
viileys on kuitenkin liian vanhaa perintöä asettuakseen viisaan
kasvatuksen ja kurin vaivasta. Mutta ole oikeamielinen, vanhus;
katso: tuhat kansaa on kumarruksissa ruoskani alla, ja lukemattomat
ovat jumalat, joihin he uskovat: meidän isiemme jumalat, Kristus,
Jahve, Wotan, Jupiter, Tsrnbog. Ja hunni, kristitty juutalainen,
germaani, roomalainen, vendi -- jokainen vannoo, että hänen jumalansa
on se oikea; kristitty antaa hakata itsensä kappaleiksi ennenkuin
uhraa millekään muulle jumalalle. Mitä minun on nyt tehtävä, kaikkien
näiden kansain pään? Onko minun uskottava kaikkiin heidän jumaliinsa,
joista toinen sulkee toisensa pois. Vai eikö mihinkään jumalaan?"

Khelkhal teki liikkeen, joka osoitti kauhua.

"Vai onko minun valikoitava, mikä enimmän miellyttää, mitä voin
uskoa, tekeytymättä ulkokultaiseksi ja itsepetoksetta? Juuri sen
teen. Ennen kaikkea uskon itseeni ja tähteeni. Mutta varmasti
myös siihen, joka on minut lähettänyt kansain sekaan: sodan
kostonjumalaan."



Seitsemäs luku.


Vanhus oli jälleen tullut tyydytetyksi; luoden herraansa innostusta
todistavan katseen hän huudahti: "Ja sinuun uskovat -- enemmän kuin
sinä itse -- hunnisi ja Khelkhal. Enemmän, voi! enemmän kuin isien
hurskaisiin oppeihin! -- Juuri se, mistä keskustelimme, osoittaa sen."

"Mitä sillä tarkoitat?"

"No, sinähän tiedät --", vanhus alensi tässä ääntään, vaikkei ketään
kuuntelijaa voinut olla lähettyvillä. "Onnettomuutta ja tuhoa uhoaa
naisen tappaman miehen ruumiista kaikkiin lähelläolijoihin; kuin
ruttoa pakenee hunni siten surmattua. Ja sinä tiedät myös, mikä
kirous kansamme ikivanhan, kallionlujan uskon mukaan kohtaa ei vain
sitä miestä itseään, joka kuolee vaimon käden kautta -- vaan hänen
poikiaankin! Ja kuitenkin he uskovat sinuun ja sinun muuttumattomaan
onneesi."

Hieman kauhistuksesta hytkähtäen, ikäänkuin hänen olisi tullut
vilu, ja väljää viittaa tiukempaan hartiainsa ympärille vetäisten
hallitsija virkkoi: "_Toista_ poikaa se jo kohtasi. -- Eihän toki!
-- Sillä on kirous jo mennyt täytäntöön, on tyydytetty. Puolet
täytäntöönmenosta on, luulen ma, yllin kyllin mokomalle tyhmälle
taikauskolle." Hän koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.

"Varo itseäsi, Attila! Älä ärsytä jumalia! Etteivät he panisi
toistakin puolta täytäntöön -- sinun suhteesi."

"Joutavia! Jos sellainen usko tosiaankin olisi pätevä, niin uskon
kernaammin ennustukseen, joka minulle vasta äskettäin ilmoitettiin,
kun vangiksijoutuneet boranilaiset ruhtinaat uhrasimme. Heidän
vavahtelevista maksoistaan luki loihtijapappi: sinua, Attila, ei
haavoita metalli, ei kivi eikä puu, ei veitsi, ei keihäs, ei nuoli,
ei kirves, ei nuija -- makuuhuoneessasi, vuoteellasi olet kuoleva
kauniin naisen valkoisiin, pehmeihin, morsiamellisiin käsivarsiin."

Mieluisasti hän painoi pienet silmänsä kiinni, tuota mielikuvaa
hengessään nauttien, lausuessaan nuo sanat ikäänkuin itsekseen.

"Voi sinun viisasta päätäsi! Etkö huomaa, että se loihtija -- eihän
hän ollut edes hunni, vaan maita mantereita kiertävä tessalialainen!
-- jakelee vain sellaisia ennustuksia, jotka, niinkuin hän oikein
arvasi, maistuvat suussasi pelkältä hunajalta? Sillä yhä sinä olet
naisiin kyllääntymätön."

"En yksistään nautinnon takia, Khelkhal. Syvempi siinä on mieli. Ja
-- turmiollisempi alkusyy. -- Mutta kuule nyt Bledan loppu. -- Kun
olimme veljellisesti jakaneet isän valtakunnan ja aarteet, se on:
aivan tasan..."

"Siinä Bleda teki jalomielisesti: hän oli vanhempi. Hänellä oli
oikeus koko perintöön. Hän soi sinulle puolet. Se oli jalosti."

"Mutta tyhmää", sanoa jymäytti hallitsija rypistäen synkkiä
kulmakarvojaan. "Se maksoi hänen henkensä. Siis: me hallitsimme pari
vuotta sovussa..."

"Sillä Bleda oli sangen oikeamielinen."

"Lakkaa kehumasta häntä", keskeytti Attila karkeasti. "Hän on aikoja
sitten mädännyt -- ei hän voi sinua palkita. Pidimme naapurien kanssa
rauhaa, yksityiset hyökkäykset torjuimme. Mutta hunnien valta suli
tiehensä."

"Eipä. Se vain ei kasvanut."

"Se on minusta jo sulamista tyhjiin. -- Turhaan minä häntä koetin
taivuttaa Byzantionia, Ravennaa, gootteja vastaan nousemaan. Kaikista
sopivimmat tilaisuudet: vallanperimyssodat, veljessodat, kapinat
naapurivaltakunnissa -- niitä hän oli käyttämättä hyväkseen. 'Näytä,
veljeni, jokin vääryys', sanoi hän, 'joka meille on tehty, niin minä
en rupea sitä kärsimään. Mutta vääryyttä en minä rupea harjoittamaan'."

"Viisas ruhtinas!"

"Heikko raukka! -- Enkä minä yksin, jolla oli vain puolet
hunneista käytettävänäni, ollut tarpeeksi voimakas toteuttaakseni
suunnitelmiani."

"Maailman kukistamista valtasi alle."

"Vain mitättömyyksiin voin ryhtyä. Ja usein niitäkin yrittäessäni
tarttui veli, jota uhatut pyysivät avukseen, ehkäisten jo koholla
olevaan käsivarteeni, kun hän tapasi minut vääryydestä. Kauan minä
sitä, hammasta purren, siedin, kunnes Jumala minut päästi hänestä.
-- Taaskin kerran olin hakenut hänet käsiini temmatakseni hänet
hyökkäämään Byzantionia vastaan, missä kolme puoluetta raateli
toisiaan; voitto olisi ollut epäilemätön. Hän epäsi, ensin kylmästi,
sitten, kiihkeämmin kehoittaessani, närkästyneenä. No, hyvä, huusin
minä suutuksissani, niinpä käyn yksin päälle."

"Olet siihen liian heikko", hän vastasi.

"'Senpähän näemme', virkoin ja käänsin selkäni lähteäkseni tieheni.
Silloin hän uhkasi -- ja se oli hänen tuhonsa!

"'Varo itseäsi, pysy rauhassa!' hän käski. 'Jo aikaa sitten on minua
kaduttanut, siitä pitäen kun näin sinun hurjan himosi, että annoin
sinulle puolet perinnöstäni.'

"'Säilytä rauha! Muutoin kysyn hunneiltasi, eikö vieläkin
esikois-oikeus ole pantava voimaansa. Saat nähdä, eivätkö sinunkin
kansasi halua mieluummin elää rauhassa minun lempeän käteni
suojaamina kuin sinun ruoskasi pakottamina usutettuina kaikkia
naapureja vastaan.'

"Ja hän jätti minut siihen seisomaan ja lähti ylpein askelin tiehensä.

"Aluksi jähmetytti minut äänetön vihan vimma.

"Sitten pääsi kurkustani raivon parahdus ja syöksyin hänen leiristään
Tonavan metsään. Saavuttuani telttaani kaatoi kova kuume minut
maahan. Seuraavana yönä näin uninäyn...", hän pysähtyi puheessaan,
hengitti syvään ja lausui sitten juhlallisesti: "Se ratkaisi _hänen_
kohtalonsa. Ja minun! Ja tuhannen kansan. --"



Kahdeksas luku.


"Sillä minusta tuntui: yht'äkkiä minut tempaistiin vuoteestani,
teltastani, kohosin ilmaan kuin pyörretuulen nostamana, korkealle,
yhä korkeammalle, liki tähtiä, ja sitten minut jätettiin maanpiirin
korkeimman vuoren huipulle.

"Ja kun tähän asti oli yö ollut ympärilläni -- oli nyt kirkas päivä.

"Ja minä näin allani aamuauringon verenpunaisessa valaistuksessa
leviävän kaikki maat, ja joet kiemurtelivat niiden halki kuin
hopeiset nauhat; mutta niidenkin päällä lepäsi verenpunainen
kajastus; ja näin kaikki meret lahtineen ja saarineen; mutta
syvänsinisen meren ja vihreiden saarien yllä lepäsi verenpunainen
kajastus.

"Ja minä näin noususta hamaan laskuun asti! Kansamme ikivanhasta
kotimaasta, sieltä suola-aroilta, jotka sijaitsevat tuolla puolen sen
pienen meren Aasian maassa, hamaan tuon Herkuleen patsaisiin asti,
joka myös kuuluu maailman valloittaneen.

"Ja minä näin keskiyönmaasta, missä hyytynyt meri jäisillä rantamilla
hohtavaa merikultaa huuhtelee, keskipäivänmaahan asti, missä
keltahiuksinen vandaalikuningas vedättää itseään kullankarvaisilla
harjankantajilla vapisevan Kartagon läpi.

"Ja minä näin edessäni kansojen ja niiden ruhtinaiden puuhat kaikissa
näissä maissa: kihisevän muurahaispesän kaltaiselta se minusta näytti.

"Mutta yht'äkkiä minä säikähdyin.

"Sillä auringon valo pimeni; sen ja minun välilläni seisoi valtava,
peloittava hahmo: jättiläinen!

"Sen vaskiset jalat ulottuivat vyötäisiltä -- korkean vuoren laelta
-- aina maan laaksoon asti ja hänen päänsä pisti taivaan peittäviin
pilviin. Niin minä näin vain hänen panssaroidun rintansa ja
kaulan. Mutta monesti iski salama alas kiitävistä pilvistä: se oli
hänen leimuavan silmänsä katse, ja silloin oli minun pakko sulkea
sokaistuneina silmäni. Taikka hänen kasvonsa pysyivät tosin kyllä
peitossa, mutta korkealla tuolla puolen pilvien yleni hänen kypäränsä
kärki näkyviin ja se leiskui ilmitulessa.

"Ja minä tunsin sen jättiläisen, taikka minä arvasin: Puru, hunnien
ylijumala, hirmuinen sodanjumala."

Khelkhal kauhistui; hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen: "Ole
meille armollinen, Puru, hirmuinen jumala!" hän kuiskasi.

"_Minulle_ hän oli, minulle hän on armollinen! Sillä halki pilvien
tunki hänen äänensä, joka kaikui kuin kaukainen, kumeasti jylisevä
ukkonen. Ja ääni puhui:

"'Sinä näet edessäsi maan kansat. Mutta vain päältäpäin näit ne tähän
asti; huomaa: nyt näytän ne sinulle sisältäpäin.'

"Ja katso: äkkiä tunki katseeni läpi kaikkien marmorikattojen ja
temppelien ja kirkkojen ja palatsien ja kivitalojen marmorikattojen
ja vaskilaattain etelässä ja idässä ja paimentolaisten
nahkapeittoisten teittäin ja kalastajain ja poronmetsästäjäin
sammalkattojen tai lumisten lautakattojen lännessä ja pohjoisessa: ja
minä näin riitaa ja väkivaltaa ja ryöstöä ja varkautta ja murhaa ja
aviorikoksia.

"Ja -- oi kaameaa selvyyttä! -- joka ainoan silmäni keksimän ihmisen
aivoihin ja sydämeen näin; minä näin hänen salaisimmat ajatuksensa
ja hänen kätketyimmän kaipuunsa; ja näin petosta ja valhetta
ja katkerinta vihaa ystävyyden varjoon piilotettuna ja palavaa
kostonhimoa tai palavaa nautinnonkaipuuta, ja näin pappien niinkuin
uhraajainkin tekopyhyyttä; mutta kaikissa näin kurjaa, raukkamaista
kuolemanpelkoa.

"Ja minut valtasi suunnaton inho koko ihmiskuntaa kohtaan.

"Ummistin silmäni; en halunnut enää nähdä lisää.

"Mutta jumala lausui: 'Pelkäätkö, hunni?'

"'En tiedä, pelkoako lie vai mitä', vastasin, 'mutta minusta on kuin
haisisi löyhkäävä liha. Kamalaa. Pikemmin ei pitäisi mitään olla kuin
on se, mitä on.'

"'Tosia puhut. Ja sinä -- sinun pitää tosi _tehdä_! Attila, Mundzukin
poika, katso tuonne keskipäivänmaahan Byzantionin ja Ravennan
roomalaisia: ne potevat, potevat parantumatonta sisäistä mädännystä;
maailman valtikka, se luisuu heidän käsistään.'

"'Ja katso nyt tuonne, keskiyönmaahan päin!

"'Näetkö noita vaaleita jättiläisiä, joiden silmät on siniset ja
säteilevät?'

"'Luulet -- olet sitä varonut! -- heidän nostavan sen, tuon kultaisen
valtikan? Älä pelkää! He ovat heidän metsiensä karhujen kaltaisia:
väkeviä, urhoollisia kuolemaan asti, mutta typeriä kuin tuo
raateleva eläin. He raatelevat toisensa, missä ikinä tapaavat,
tyhmästä taistelunhalusta. He juopuvat taistelussa verestä, voiton
jälkeen oluesta ja simasta, nautamaisemmin kuin elukat, jotka voi
vain yhden kerran samalla juomalla juovuttaa. Eivätkä he koskaan
opi tottelemaan. Sen vuoksi he eivät myöskään opi hallitsemaan
koskaan. Joka heidät sekaisin ja toisiaan vastaan ärsyttää, se tuhoaa
heidät helposti heidän hulluudellaan, jota he nimittävät kunniaksi
tai uskollisuudeksi tai sankariuhmaksi, ja heidän eläimellisellä
juonnillaan: veressä ja oluessa ja ylpeyden hulluudessa, niillä he
ovat varmasti tuhottavissa.'

"'Ja noiden vaaleiden juoppojen takana on toisia, joita idän usvapilvet
vielä verhoavat; he pystyvät paremmin tottelemaan, mutta vielä
vähemmin hallitsemaan ja sen ohessa vielä vähemmin huolehtimaan
tulevaisuudesta kuin sinisilmäiset jättiläiset, joiden rinnassa
sykkii lapsensydän; eivätkä he juo vähemmin eivätkä ole niin
pelottoman rohkeat: joka karhuja suistaa, nauraa susille.'

"'Sinun hunnisi ovat tosin varreltaan vähäisemmät ja heikommat kuin
roomalaiset, Asgardhin pojat ja sarmaatit; mutta heidän lukunsa on
kuin arojen hieta. Ja he osaavat totella, aprikoimatta, empimättä,
kuin koirat metsästäjää. _Sinua_ he tottelevat kuin nuoli, jonka
kaaresta lennätät.'

"'Sato on tuleentunut; tahdotko ruveta korjuumiehekseni?'

"'Nouse, Attila! Rooman summattomat ilkityöt, halki vuosituhannen
kasaantuneet, huutavat minun tyköni, huutavat kostoa.'

"'Minä olen kostonjumala: tahdotko ruveta kostonjumalan miekaksi?
Tahdotko?'

"'Niinpä heitä siis tällä hetkellä itsestäsi pois, mitä inhimillistä
sinussa on. Se on: heikkoa.'

"'Ja rupea tunteettomaksi niinkuin miekka minun kädessäni, vain _minun_
tahtoani palvellen, säälimättä kortta niittäen, sadattuhannet
surmaten, myös lapset, naiset, ukot.'

"'Ja minä olen tekevä sinun nimesi suureksi kaikille kuninkaille. Ja
lasken jalkaisi alle kaikki maat auringon noususta hamaan sen laskuun
asti.'

"'Eikä vilja ole enää kasvava eikä ruoho eikä yrtti siinä kamarassa,
jota sinun ratsusi kavio on polkenut.'

"'Ja sinun nimesi on, niin kauan kuin ihmiset puhuvat, tuleva
peloittavimmaksi sanaksi heidän suussaan, maine ja kirous, ylpeys ja
kauhu, jolla ei ole vertaa.'

"'Sillä kostonjumalan ruoska on nimesi oleva, suurin ja peloittavin.'

"Tahdotko sokeasti täyttää kaiken sen, minkä mieleesi johdatan?
Attila, tahdotko?'

"Minua puistatti. Kauhistutti. Olin vaiti. Sydänvereni hyytyi.
Ajattelin: pitääkö minun surmata viattomiakin? Muistui mieleeni,
miten minä -- Bledan kanssa -- olin istunut äiti armaan polvella.
Minua säälitti äidit, lapset... --

"Hän näki pääni läpi ajatukseni. Ja nauraen -- mutta se nauru
oli hirmuista ikäänkuin olisi ukkonen kaikunut kalliosta -- hän
huusi: 'Epäröitkö? Etkö tahdo? Hyvä! Tonavan metsässä, lähellä
Bledan telttoja, on sammalen alle haudattuna vanha voitonmiekkani.
Ruhtinaasta, joka sen saa käteensä, _tulee_ siitä hetkestä lähtien --
tahtokoonpa tahi älköön -- niinkuin siitä miekasta, tulee _itsestä_
minun tunteeton voittamaton miekkani. Niin tulkoon sitten Bledasta
maailman herra!'

"Ja salamoiden ja jylisten jumala katosi.

"Ympärilläni oli yö.

"Vuori, jonka laella olin seisonut, aukeni jalkojeni alla.

"Syöksyin, syöksyin, raskaana kuin putoava kivi, loppumattomasti
alaspäin.

"Veri purskahti suustani ja nenästä.

"Töytäsin vihdoinkin maata vasten -- kaikki maistui vereltä...

"Silloin heräsin: tosiaankin tuntui suussani veren maku; suusta ja
nenästä oli vuotanut verta: makasin vuoteeni ääressä, maassa; kuume
oli viskannut minut maahan; tuntui kuin olisin kuolemaisillani.

"Oli yö; himmeänä kyti riippulamppu; mutta ylitseni kumartui Bledan
airut sanoen:

"'Veljesi -- vanhempana -- käskee sinun saapua huomenna ennen
auringonlaskua hänen eteensä. Ellet tule etkä luovu siitä
hyökkäyksestä, josta olet hänelle puhunut, ottaa veljesi Bleda
sinulta pois kaikki kansasi, niinkuin hän on ne sinulle antanutkin.'

"Ja hän katosi. --"



Yhdeksäs luku.


"Seuraavana päivänä ratsastin Bledan luo halki Tonavan metsän.
Aurinko osui jo sivukkain kuusien tummiin oksiin.

"Verenpunaista oli kaikki -- aivan niinkuin olin unessa nähnyt; oksat
ja rungot ja mitä puiden ja pensaiden välistä saattoi taivasta nähdä.
Ja syvästi verenpunainen oli metsäpohjan pehmyt, tuuhea sammal, joka
imi auringonsäteitä ahneesti.

"Ratsastin pitkälti edellä seuraajistani, yksikseni.

"Minua vähän vilutti. Öinen uni -- avoimin, valvovin silmin täytyi
minun se yhä uudestaan nähdä.

"Silloin kuulin karjan ammuvan syvällä metsässä, tiestä oikealla.
Se herätti minut valveellisesta unestani. Paimen tuli tiheiköstä,
hänellä oli yllään pitkä lehmännahkainen viitta; tunsin hänet: hän
oli Bledan karjanpaimenia; olimme nyt lähellä veljeni telttoja.

"'Jätit karjan, Rual?' kysyin. 'Minkä takia? Ja mitä kannat viittasi
alla?'

"'Herra', vastasi paimen, 'ikivanhaa harvinaista rautaa. Lähdin
karjan luota viemään tätä herralleni. Nuori hieho ontui tullessaan
kerran juomasta sammallähteeltä. Sen vasemmasta etujalasta vuoti
verta. Seurasin jälkiä, ja katso, likellä lähdettä pisti kosteasta
sammalikosta näkyviin terävä rautakärki; kaivoin paimensauvallani
esiin, mitä sieltä tuli: vanha, ruostunut säilä. Outoja piirtoja
on siihen uurrettu. Ja katsohan", -- hän läväytti viittansa auki
ja piteli metallia silmäini edessä, -- "tässä ylhäällä kahvassa,
rautakielekkeessä, joka meni tupen sisään -- puuaines on aikoja
sitten lahonnut! -- siinä hehkuu pyöreitä, punaisia kiviä ikäänkuin
veripisaroita --'

"Kuumaksi kihahti ruumiini kuin olisi tulinen vasama siihen iskenyt.
Ei viluttanut enää.

"'Minulle! Anna miekka minulle!' huusin ja tavoitin ratsunselästä
käsin sitä.

"Mutta vikkelästi hyppäsi paimen syrjään.

"'Mitä ajattelette?' huusi hän. 'Bledan maalta Bledan rengin löytämä!
Hänen miekka on.'

"Ja hän riensi kiireesti minun edelläni läheisten leirivahtien luo.
Ennen pitkää seisoin veljeni teltassa.

"Mies -- hänellä oli ase vielä kädessään! -- oli polvistuneena hänen
edessään ja kertoi.

"Bleda ojensi jo kättään sitä ottamaan; silloin minä astuin sisään.

"Hän viittasi miestä poistumaan; tämä nousi ylös, laski miekan
tarjoilupöydälle, kumarsi syvään ja meni.

"Veljeni, ankarampana ja ylpeämpänä kuin olin hänet koskaan ennen
nähnyt, oikaisihen suoraksi -- hän oli paljon kookkampi minua -- ja
virkkoi, minuun alas katsellen:

"'Valitse, Attila. Näin unta viime yönä, että olit se jättiläissusi,
jonka germaanit sanovat lopulti nielevän kaikki jumalat ja kaikki
ihmiset. Sitä et toki saa tehdä! Hunnin nimestä ei saa tulla
kirosanaa kansain keskuudessa. Vanno, ettet enää minun luvattani
rupea käymään sotia. Taikka minä kutsun saamasi kansat valtikkasi
alta pois. Ne tottelevat kyllä minua. Sinua ne eivät pelkää, ne
vihaavat sinua, minua ne rakastavat. Ja väkevämpi kuin viha on
rakkaus.'

"'Aiotko? Et saata olla tosissasi...' Enempää en saanut vihalta
suustani.

"'Epäiletkö?' hän vastasi. 'Niinpä minä vannon! Raskaimman valan,
miekkavalan! Missä on...?'

"Hän tavoitti kanniketta, mutta hän oli unohtanut miekkansa teltan
makuuhuoneeseen.

"Hän katsahti ympärilleen: juomateltan pielissä ei ollut missään
miekkaa. Silloin osuivat hänen silmänsä -- minä huomasin sen ja
säikähdin ytimiäni myöten! -- _siihen_, miekkaan!

"'Hyvinpä osuikin', hän lausui, 'Rual, paimen, arveli, että kansamme
ikivanhan tarinan mukaan on sodanjumalan miekka haudattu Tonavan
korpeen. Ehkäpä', -- hän hymyili, -- 'tämä juuri on se. Minä vannon
tämän miekan kautta --'

"Hän astui hitain askelin sitä kohti: vain kaksi askelta. Kolmannella
hän makasi jaloissani; minä näin punaisen suihkun pulpahtavan hänen
kaulastaan; ylt'yleensä olin hänen verensä punaama, kasvoni, käteni
ja miekkani, jota pitelin kourassani -- en tietänyt, miten se oli
käteeni joutunut.

"Hän ei päästänyt enää sanaakaan, vain hänen katseensa tapasi minut.

"Mutta se _ei_ tavannut minua! Olin tullut tunteettomaksi, en tuntenut
katumusta ja kovaksi kuin kädessäni oleva rauta.

"Ilakoiden minä huusin: "Niinpä niin! Tämä _on_ taikamiekka, sillä
minä en tunne enää mitään."

"Silloin raukeni hänen silmänsä."

Hän keskeytti kertomuksensa ja hengitti syvään.



Kymmenes luku.


Pitkän vaitiolon jälkeen aloitti Khelkhal katsahtaen levollisena
murhaajaan: "Hunneille sanoit teltasta tullessasi, että veljesi,
viinistä päihtyneenä, oli varomattomasti tupertunut miekkaan. Eivät
sitä kaikki uskoneet. Moni tahtoi napista..."

"Mutta minä en antanut heille siihen aikaa. Sodan Byzantionia
vastaan, sodan itägootteja vastaan, sodan markomanneja vastaan, sodan
sarmaatteja vastaan aloitin vielä samana päivänä."

Khelkhal nyökäytti päätään: "Bleda oli vielä lapseton. Hänen raskas
vaimonsa teljettiin tyrmään ankaran vartioinnin alaiseksi. Mitä hän
synnytti -- sitä ei ole kukaan saanut tietää."

Nyreissään keskeytyksestä Attila lausui lyhyesti päätään pudistaen:
"Poika... kuoli. Mutta minä! Kaikki neljä sotaa voitin. Ja
senjälkeen he seuraavat minua sokeasti, kun ajaa karautan, tuota
miekkaa heiluttaen, heidän etunenässään. He tietävät, että minä
olen sen... perinyt Bledalta. Ja se on voitonmiekka! On! Niin se
on säilynyt minun kädessäni --! Koskaan ei minua ole vielä lyöty.
Ei!" hän huusi äkkiä kauaskajahtavalla äänellä jalkaa polkaisten,
"ei! Ei siellä Galliassakaan tuo mieletön roomalaisten ja
länsigoottien liitto. Kohautat olkapäitäsi, vanhus? Ei, sanon minä
sinulle. Ajettiinko meitä takaa, kun ratsastimme sieltä poispäin?
Ja neljäntenä päivänä olisin hyökännyt neljännen kerran, sillä
vielä minulla oli hunneja riittämiin asti, ellei yöllä -- verta oli
nieluni ruvennut vuotamaan, olin tukehtumaisillani! -- sodanjumala
olisi toistamiseen ilmaantunut virkkaen: 'Käänny nyt takaisin,
voittamattomana. Kolmen vuoden kuluttua palaa taas, kolmin verroin
vahvempana, ja voita!'

"Ensi keväänä käännän sinne tieni jälleen ja voitan.

"Sitten arvelivat kadehtijani, ettei miekkani ole voinut kumminkaan
yhtä vihollista tavoittaa, Rooman paavia.

"Houkkiot! He luulevat minun sillä kertaa kääntyneen takaisin
senvuoksi, että muka pelkäsin kristittyjen jumalan vihastusta,
jolla minua erään valkopartaisen papin sanotaan uhanneen tiellä
lähellä Mantovaa. Mutta miksi minä enemmän pelkäisin Kristusta tai
Pyhää Pietaria kuin muita jumalia, joihin en liioin usko? Tosin
meidän kansamme samoinkuin germaanien keskuudessa käy sananparsi:
joka Roomaan astuu, tulee roomalaiseksi tahi kuolee. Jo kauan olen
tuntenut tämän puheen, mutta olen siitä vähät välittänyt. Mutta
mieleni ei ollut hyvä, kun annoin käskyn Mantovassa: Roomaan! Sen
päivän iltana kohtasin Rooman piispan ja hänen pappinsa, jotka
rukoilivat minulta sääliä ja polvillaan lahjoja ojensivat. Ei tuo
ilta eikä Leo säikäyttänyt minua kääntymään takaisin, vaan seuraava
yö ja näkemäni uni. Ja eräs totuus... Alinomaa kaikuivat yöllä
korvissani, kun teltassa makasin, tuon vanhan turvattoman miehen
pyynnöt, varoitukset, enkä saanut unta. Vihdoin aamupuoleen uinahdin
ja heti näin unessa -- tiedäthän, että aamu-uni on puoli totuutta! --
silmäini edessä ikäänkuin ruoistoisen joen korkeasta virtakasvistosta
kohoavan kuninkaan pään, jonka hartioille vielä valuivat nuoruuden
kutrit, germaanilaisväriset; se pudisteli märistä hiuksistaan ruokoja
ja simpukoita, ja panssaroitu hahmo varoittavasti nostaen oikeaa
kättään virkkoi: 'Olen Alarik, Rooman valloitin väkirynnäköllä, heti
senjälkeen kuolin, aalto kieltää enempää sanomasta. Varo itseäsi,
Attila!' Ja painui jälleen vuolaaseen virtaan.

"Mutta minä kavahdin pystyyn säikäyksissäni, sillä minut herätti
pääni päältä kuuluva suriseva ääni; oli kirkas päivä: huomasin
jousestani, joka riippui patjani kohdalla, vahvan jänteen katkenneen
-- se heilahteli vielä edestakaisin."

"Se on paha merkki", jupisi Khelkhal pelästyneenä.

"Niin minäkin päättelin ja annoin käskyn peräytyä takaisin. Mutta
Rooman paavi ei ole minua voittanut yhtä vähän kuin Aëtius tahi
länsigootti."



Yhdestoista luku.


Vähän aikaa vaiti oltuaan hallitsija rupesi jatkamaan: "Voimakkaammin
kuitenkin vielä kuin voittamattomuudellani on se miekka osoittautunut
oikeaksi -- minähän sen jo sanoinkin -- koskemattomuuteni kautta.
Sydämeni muuttui malmiksi heti kun sain miekan käteeni lyödäkseni
veljeni kuoliaaksi. Pelko, sääli, itse vihastuskaan eivät enää
liikuta minua."

"Se on totta: kuolleena, ikäänkuin itse kuolemanjumalana, sinä
vaellat ihmisten seassa. Mutta mikä sinussa on itsehillintää, mikä
tunteettomuutta? Ei sinun koskaan kukaan näe hymyilevän. Luulenpa,
etteivät edes naisetkaan, joita suutelet -- lakkaamatta. Näyttää
siltä kuin ei rakkauden nautintokaan valtaisi sinua."

Hallitsija kohotti paksun alahuulensa ylös:

"Ei. -- Mutta sittenkin! -- Jotakin huumausta näyttää mies kuitenkin
tarvitsevan. Viiniä tai olutta tai simaa -- kaikkea paitsi vettä
('tahi miksei', sanoi hän irvistäen, 'verta, tuolloin siellä
Galliassa, kun Marnessa juoksi enemmän verta kuin vettä') -- kaikkea,
mikä juovuttaa, vannoin jo poikana olevani juomatta, kun kerran
kuulin veljeni juovuspäissään lepertelevän sellaista, minkä hän
halusta olisi pitänyt omana tietonaan. Voitto, maine, valta, kulta,
ne eivät enää juovuta minua; tosin minun on tarvis _saada_ niitä,
niinkuin tarvitsen ilmaa elääkseni, mutta ne eivät enää juovuta
minua. -- _Minun_ juopumukseni on nainen; _tuska_, jota nainen näissä
käsivarsissa kärsii."

"Kaiketi sentään myös naisen kauneus, siltä ainakin näyttää. Sillä
vain kaikista kauneimmat valikoit itsellesi! Ja halki vuosien --
vuosikymmenien! -- melkein aina germaanittaria. Miksi?"

"Sen sanon sinulle, Khelkhal", virkkoi hallitsija ja vilkutti
rumia silmiään kuin vihainen eläin. "Ei siinä ole vain nautinto
määräämässä, ovat muidenkin kansain naiset usein kauniita, vaan" --
hän hymyili ilkeästi -- "on siinä valtioviisauttakin tahi kavaluutta,
mikä on sama asia. -- Sillä germaanit..." -- Hän takeltui; sitten hän
jatkoi: "Sodanjumalan lohdutuksesta huolimatta -- ovat ne tuottaneet,
ja tuottavat, paljon huolta! Niin, ne ovatkin minun ainoat huoleni!
Voi, siellä Galliassa minä olisin Katalaunisten kentillä poljettanut
sen viisaan Aëtiuksen taistelunjohtajataidon hänen viisaista
aivoistaan murskaksi ratsujeni sataintuhanten kavioiden alle,
elleivät nuo kirotut gootit olisi taistelleet hänen rinnallaan
kuin..."

"Kuin yli-ihmiset", virkkoi Khelkhal, hiljaa vapisten, "kuin heidän
omat Asgardhissa asuvat jumalansa!"

"Ja yhtä kaikki! Germaanilaisia miehiä minä en juuri pelkää. Puru
puhui totta: he eivät koskaan opi tottelemaan, eivät koskaan opi
pysymään yhdessä; juopottelu ja kunnian harha tuhoaa heidät. Enkä
kerrassaan mitään arvoa pane siihen yksinkertaiseen hyveeseen, jota
nämä kuuden jalan mittaiset urhot, nuo pojat, joilla on jättiläisen
ruumis, nimittävät sankaruudeksi. Tyhmyyttä se on, tuo silmitön,
niin, riemuitseva ilo syöstä keihääseen ja kuolemaan.

"Korpien villi metsähärkä olisi sen mukaan suurin sankari ja
ansaitsisi päästä kaikkien germaanien kuninkaaksi, sillä mikään, joka
hengittää, ei ole sitä pelottomampi eikä väkevämpi. Mutta punainen
vaatetilkku ärsyttää sen itsemurhaavaan raivoon, vähäinen myrkkynuoli
surmaa sen pitkän matkan päästä, jok'ikiseen viisaasti kaivettuun
kuoppaan putoaa tuo avuton jättiläinen. Mutta siinä juuri _minun_
kuninkuuteni: punaiset tilkut, myrkkynuolet, ovelat riistahaudat.
Tosin on monta kertaa tarpeen näyttää näille nelikymmenvuotisille
poikasille, etten minäkään heidän käsivarsilihastensa kehutussa
taidossa jää heidän pellavapartaisista kuninkaistaan jälkeen. Vallan
mielelläni minä sentähden suostuin Tsendrulin toivoon; kuinka
gepidien ja muidenkin germaanien lähettiläät ällistyivät, kai sinä
sen näit? -- Siis tuosta sankaruuden kömpelöstä tomppelimaisuudesta
kyllä selviytyy. Mutta yksi asia on maan päällä -- vain yksi!-- jota
tosin kylläkään en pelkää, mutta kavahdan. Kavahdan kuin jumalille
pyhitettyä, jumalain kätkemää salaisuutta: germaanilaista naista.
Siinä se! Siinä on uhkaamassa jokin, jota ei valtiokavaluuteni,
ei juopottelu eikä oma hurja voima itsemurhaajan tavoin tuhoa.
Katso vain noita korkeakasvuisia neitoja, noita ylpeäpovisia
vaimoja! Ikäänkuin vaaleat jumalattaret he astelevat uhkean
tukkansa somistamina maan yli liitelevin askelin. Ja miten heidän
harmaansinisistä silmistään säteilee siveä ylpeys, joka on minua
usein pidättänyt; tosin ei kyllä pitkäksi aikaa", hän lisäsi
pilkallisesti.

"Ja kuinka ne kasvattavat, nämä verrattomat äidit, lapsiaan samaan
jaloon uhmaan alati! Heidän naisissaan on heidät, germaanit,
tuhottava. Heissä uhkuvat sen voiman syvimmät, salaisimmat,
nuorentavat lähteet. Kun heitä ei nyt kuitenkaan kaikkia voi ajaa
Tonavaan -- liian paljon heitä on" -- tässä hän siveli turpeita
huuliaan -- "ja vahinkokin olisi noita valkeita ruumiita --
ovat kreikattarien ohella maailman kauneimmat naiset! -- täytyy
murhaamisen asemesta tuhota heidät elävältä. Sekasikiöitä, ei
germaaneja, tulee heidän synnyttää; sekasikiökansa, hunnilaisia
germaaneja, kohotkoon germaanisten" -- hän hymyili ilkeästi --
"Asgardhista lähteneiden germaanien tilalle. Niin paljon kuin vain
olen vuosikymmenien varrella saanut käsiini heidän valkopovisia
tyttöjään, olen heidät viskannut keltaisten hunnieni syliin: monta,
monta tuhatta jo. Ei voi, kuulehan vanhus, ei voi olla meille
pahitteeksi", hän virkkoi silmää iskien, "jos nuorempi suku tulee
hiukan kauniimpi meitä. Sillä rakosilmineen ja terävine poskiluineen
ovat he aika vintiöitä, nämä hunni-poikaseni."

"Nopsa, sävyisä, sokeasti kuuliainen -- sen pitäisi sinulle riittää,
herra", murahti Khelkhal.

"Niin riittääkin -- ainakin maailman lannistamiseen, ellei sen
kaunistamiseen. -- Mutta tehdä hunnittariksi kaikkein kauneimmat,
kaikkein ylpeimmät, kaikista uhmamielisimmät näistä vaaleista
puolijumalattarista, sen teon pidätän näiden käsivarsien syleilyn
etuoikeudeksi."

Ja hän venytteli mielihyvällä, uhkuvan voimansa tunnossa, lyhyitä
mutta mahtavia käsivarsiaan koukistaen kyynärvarren ylöspäin ja
jännittäen olkavarren valtavat lihakset.

"Vastarinnantekijän tuska enentää minun nautintoani, salaisen
tarkoitusperäni, kaikkea germaanilaisuutta kohtaan tuntemani vihan
voiton vielä maukkaammaksi höystämää. Miten monta sataa kaikkein
ihaninta impeä jo olenkaan ainiaaksi murtanut. Ja joskin he, aluksi,
aika äksysti rimpuilevat, niin kahleissa he sentään väsähtävät
pian! Ja kun he vain ovat synnyttäneet minulle ensimmäisen ja
jollekin suosikilleni toisen hunnilaislapsen, niin silloin he ovat
kesyttyneet."

"Aina", hän jatkoi vähän ajan perästä päätään pudistaen, "tosin
eivät. Eikä minun ristisiitokseni ota oikein menestyäkseen.
Näyttää siltä kuin rumuus periytyisi helpommin kuin kauneus! Moni
germaanitar nähdessään hunnin hänelle siittämän lapsen edessään
makaavan keltaisena, vääräsäärisenä kuvatuksena ei ole sitä nostanut
rinnoilleen, vaan viskannut seinään. Huonosti sekaantuu! Hunnilainen
etikka saattaa germaanilaisen maidon juoksemaan. Minun omatkin
germaanittarista syntyneet poikani -- niin, ei minulla heistä iloa
ole."

Hän vaikeni ja katsoi synkeänä eteensä maahan.

"Ellak on jalo henki."

"Haaveilija hän on", puhkesi isä kiivastuen. "Uneksija! Velttiö!
Äidiltään, amelungilaistyttäreltä, hän on hupsun haaveiluhalunsa
perinyt, tuon päättömän olemattomain kaipuun ja havittelun. Ja
se naismainen armonanto! Tekisi muka jalomielisyydellään kaikki
viholliset aseettomiksi! Jalomielisyyttä Byzantionia kohtaan! Tuota
viheliäistä keisaria kohtaan! Gootittaren poika rakastaa gootteja
enemmän kuin hunneja! Uskon tosiaankin", lopetti hän puheensa
äkäisenä, "hänen vihaavan minua sentakia, että minä, hunni, otin
itselleni vapauden ruveta hänen isäkseen! Goottilaisia sankarilauluja
hyräillen Amalahild hänet nukutti, goottilaisia sankaritaruja
Goottien kielellä supatti hän hänelle lakkaamatta, kunnes... kunnes
se minusta oli liikaa ja hän yks kaks -- kuoli."

Hänen suunsa värähti hiukan.

"Seisoinhan minä siinä vieressä", virkkoi Khelkhal. "Minä ja poika.
Sinä kielsit häntä enää laulamasta gootin kielellä. Vain viimeiset
säkeet, hän pyysi, kuningas Hermanarikin, kantaisäni, uljas loppu.
Ennenkuin hän poikani, kumarsi hunneja, hän pisti..."

"Hän ei saanut sanotuksi loppua!" huusi Attila. "Sillä minä potkaisin
häntä vihapäissäni jalallani."

"Hän oli raskaana; kuoli siihen paikkaan. Ja Ellak seisoi vieressä.
Pitäisikö hänen rakastaa sinua?"

"Pelätä minua hänen tulee! Ja olla toivomatta saada periä minut, se
raajarikko. Eihän hän enää pysty miekkailemaankaan."

"Ei oikealla kädellään. Mutta vasemmalla hän miekkailee mainiosti,
niinkuin vallan hyvin tiedät; monta kertaa hän on vasemmalla
kädellään voittanut sinun puolestasi, sen jälkeen kun hän, sinut
pelastaakseen, murskautti oikean kätensä. Olimme Orleansin edustalla.
Hän pani oikean kätensä sinun pääsi ja sen vakaisen kivilohkareen
väliin, jonka roomalainen heittokone oli singonnut vallilta; se oli
tarkkaan tähdätty."

"Joutavia, ei se olisi minua ottanut hengiltä, yhtä vähän kuin
nuolien ja keihäiden pilvi Katalaunisten kentillä. Nyt tiedät kyllä
-- sanoinhan minä sen jo --, miten minä kuolen. -- Mutta", hän
jatkoi äreästi, "ei minun muidenkaan poikaini kuhiseva parvi -- sata
kaksiyhdeksättä niitä oli eilen, tänään ilmoitettiin kaksi syntyneen
lisää, tyttäriä en ole enää pitkään aikaan ottanut lukuun ollenkaan
-- ei siitä ole paljon mihinkään. Ei Ernakistakaan, tuosta kauniista
pojasta, niin hellästi kuin häntä rakastankin."

"Ernakin olet tärvellyt sokealla rakkaudellasi. Paremmaksi
kasvatukseksi oli Ellakille isän -- viha. -- Ja Dzengisitz?"

"Tosiaan, Dzengisitz. Hän nyt on ainakin juuri sinun mielesi
mukainen, vanhus. Aito hunni!"

"Niin! Koko kansamme paras ratsastaja. Ja parhain jousimies."

"No miksei! Ei hän hullumpi ole. Minä siedän häntä aika hyvin, sitä
poikaviikaletta", virkkoi Attila hyvillään. "Mutta hänen äitinsä --
hyi, kaunis hän ei ollut."

Ja hän irvisti kuin olisi puraissut karvasta juurta. "Sen äiti
polveutui", vastasi Khelkhal, "vanhimmasta hallitsijasuvustamme --
vanhemmasta kuin sinun on."

"S en vuoksi määräsi isäni Mundzuk minut ottamaan hänet vaimokseni.
Siitä ei hän tullut suloisemmaksi. Kauhistuttava morsiusvuode! Ja
meidän poikamme Dzengisitz -- no, hän luonnistui sen mukaan! Hän on
vielä rumempi kuin isänsä ja äitinsä yhteensä. Ja vaikka hän olisi
juuri oikea vastamyrkky Ellakin pehmeyttä vastaan -- niin ei hänestä
ole maailman hallitsijaksi hänestäkään. Ratsastuksella ja pääskyjen
ammunnalla ei minun valtakuntaani viedä eteenpäin. Ernakia, sitä
kaunokaista, minä vain kiittelen."

"Herra", huudahti Khelkhal, "tuleeko viisitoistavuotiaasta pojasta,
tuosta rajattomasti hemmotellusta, maailman hallitsija?"

Mutta hellä isä ei kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota.
Itsekseen supisten hän jatkoi: "Hänen äitinsä! Hän oli minun suloisin
seikkailuni. Muut naiset tuntevat suurta kammoa minua kohtaan, ja
väkivallatta ovat vain hunnilaisnaiset minua syleilleet. Mutta hän!
Mutta Libussa!"

Ja nyt hän kertoi, ei kuulijan varalta, vain itselleen, muistoihin
vaipuneena, hiljaa edelleen:

"Leirissä ilmoitetaan erään sklabenilaisruhtinaan tyttären tulleen
vieraaksi. Hän tahtoo puhutella minua teltassani, yksin. Varustaudun
tikariniskun varalta; mutta hän heittäytyykin jalkoihini maahan.
Kuinka kaunis hän oli! Paksut palmikot sinisenmustat, täyteläät
huulet punaiset kuin kirsikka, poskissa persikan untuvat! Ja
hän kuiskaa hellästi minun puoleeni: 'Kansani keskuuteen asti,
äärimmäisen idän maahan asti kantoi nimesi maine, että olet mahtavin
kaikista miehistä ja ettei ketään sinun veroistasi elä maan päällä.
Silloin leimahti minun vereni kuumana sinuun ja minä sanoin itsekseni
unettomana patjoillani maatessani: Maan voimallisimmasta miehestä
tahdon saada pojan. Taikka kuolla. Niinpä lähdin tielle ja kuljin
luoksesi, yötä päivää, kuukausia! Nyt näen sinut. Kaunis et ole, vaan
sangen voimallinen. Suutele minua nyt! Tahi tapa minut!'

"Tokko minä häntä suutelin! Vain se ainoa nainen on minua rakastanut.
Libussa, sinä kuolit heti kun olit hänet synnyttänyt, tuon kauniin
pojan..."

"Herra, et suinkaan anna tälle lapselle..."

"En", -- hän heräsi nyt muisteloistaan. "Sillä minulle on ennustettu,
että Ernak elää vain yhden päivän kauemmin kuin minä."

"Kuinka, herra?" huudahti Khelkhal säikähtyneenä.

"Ole levollinen. Tuo ennustus on tosin kova, sangen kova. Mutta
minulle on ilmoitettu toinenkin, korkeampi. Kuuntele!"

"Minä kuulen."

"Tessalialainen loihtija --"

"Joka ennusti, että kuolet naisen syliin?"

"Se sama. Luotan häneen täydellisesti. Sillä hän näki minun omat
salaisimmatkin ajatukseni. Kysyin häneltä: 'Mitä olen unta saamatta
viime yönä ajatellut?' 'Perillisesi valintaa', hän vastasi heti.
'Suuri kuningas, älä vaivaa sillä itseäsi. Perillisesi on jo
valittu.' Hämmästyin. Mutta hän jatkoi: 'On eräs vaaleapalmikkoinen
neito. Hänen näkönsä on sytyttävä sinut sellaiseen paloon, ettei
yhdenkään naisen sulo. Ytimiisi asti olet värjyvä, kun hänet näet.
Hän yksin voi sinulle synnyttää pojan, joka perii koko suuruutesi.
Hän on laskeva valtansa alle maapallon kaikki kansat.' -- Siitä
lähtien odotan kärsimättömänä sitä neitoa."

"Ja sinä uskot tuota imartelevaa loihtijaa?"

"Uskoin sanalleen."

"Et enää usko?"

"Vain eläviä uskotaan."

"Hän on siis kuollut?"

"Ennustuksen jälkeen surmautin hänet."

"Miksi? Luulit hänen pettävän?"

"En suinkaan! Mutta tiedät, että hunnilaispappiemme ikivanhan, aina
vahvistuneen kokemuksen mukaan puhuu totta vain se tietäjä..."

"Jonka maksassa on pieni valkoviiruinen tähti. Senvuoksi, heti kun
ennustaja on kuollut, leikataan häneltä maksa ja siitä katsotaan."

"Minulla oli _kiire_ tutkia _tämän_ ennustuksen paikkansapitävyys.
Surmautin hänet. Valkea tähti _löytyi_. Ei ole enää epäilyn sijaa.
-- Nyt, vanhus, minä menen. Myöhäksipä jo veti. Tahdon nukkua. Ja
uneksia. Uni näyttäköön sen neidon, joka on minulle synnyttävä
maailman herran."



Kahdestoista luku.


Seuraavana aamuna ilmoitettiin molemmille lähetystöille, että herra
on valmis ottamaan heidät päivän kuudennella tunnilla vastaan.

Khelkhal, Ediko ja muita ylhäisiä seuralaisia lähti heidän luokseen
ja veivät heidät puupalatsin suureen vierassuojaan.

Koko avara puoliympyrän muotoinen huone oli katosta lattiaan
asti päällystetty ja kaikki seinät verhottu hohtavan valkeilla
palttinaverhoilla, vuorotellen näkyi aina kirjavavärinen villaverho,
samaan tapaan kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli tapana
koristaa vastanaineiden thalamos.

Punavärisestä savesta tallattu permanto oli melkein koko suojan
alalta mattojen peittämä.

Neljän askeleen päässä seinistä oli tasapituisen välimatkan päässä
sirosti leikkauksilla koristettuja ja runsaasti, eikä ilman naiivia
aistia, maalattuja neliskulmaisia puupilareja, jotka tukivat lattiaa
jonkinlaisen gallerian tavoin. Pylväitä ja seiniä peitti ja koristi
ylt'yleensä aseet: saalistavaraa tai naapurikansain lahjoja.

Suoja oli jo täynnä hunnilaisia arvohenkilöitä ja sotureita,
vieraiden heimojen ruhtinaita ja lähettiläitä, heidän seuralaisiaan
ja hallitsijan kotipalvelusväkeä; se oli kirjava, liikkuva,
maalauksellinen kuva: kaikesta koristeidensa loistosta huolimatta
yksinkertaiseen plastilliseen pukuunsa vaatetettujen kreikkalaisten
ja roomalaisten rinnalla seisoi siinä suomalainen poronnahoissa,
suiooni karhuntaljassa, Britannian keltti puolialastomana,
morsingolla siniseksi maalattuna, vendi lampaannahoissa, germaani
villaviitassa ja vaskisovassa; mutta he jäivät kuitenkin kaikki vain
saariksi noiden epälukuisten hunnien myllertävään aallokkoon.

Attila istui suojan keskitaustalla korokkeella; kallisarvoisilla,
kullalla kirjailluilla matoilla peitettyjä porrasaskelmia oli
noustava tälle puiselle korokkeelle, jonka keskellä yksinkertainen,
koristelematon puinen nojatuoli toimitti vuosisadan mahtavimman
hallitsijan valtaistuimen virkaa; ei koristeen tapaistakaan hän ollut
kiinnittänyt pukuunsa, jossa hän eilen ratsasti leiriin.

Lähettiläät noudattaen Edikon osoituksia pysähtyivät suojan
kynnykselle ja kumarsivat syvään. Sitten aikoi Maximinus nousta
portaita korokkeelle ojentaakseen Attilalle keisarin omakätisen
kirjeen.

Mutta silloin hyppäsi muudan hunnilaisruhtinas -- se oli
Tsendrul -- väliin, sieppasi purppurapapyroksen hänen kädestään, sysäsi
patriisin alimmalta portaalta alas, juoksi itse ylös, polvistui
hallitsijan eteen ja laski kirjeen hänen syliinsä, samalla kuin
valtias istui liikkumattomana paikallaan eikä ottanut sitä vastaan.

"Se on imperaattori Theodosiuksen kirjelmä", huudahti Maximinus
tuolta alhaalta, ääneen, sillä hän oli suuttunut.

Attila ei liikahtanutkaan.

"Imperaattori toivottaa sinulle terveyttä ja pitkää ikää."

Siihen valtias vastasi hitaasti, punniten joka sanaa, huuliaan
mahdollisimman vähän aukaisten: "Minä toivotan imperaattorille samaa
-- ihan samaa -- mitä, mikäli tiedän, hän minulle toivottaa. --
Erääntynyt vuosivero, jonka molemmat keisarikunnat ovat velkaa, onko
se vihdoinkin saapunut, Ediko?"

"On herra, nämä lähetystöt ovat sen tuoneet."

"Oletko sen laskenut?"

"Ei solidiakaan puutu."

"Hyvä, mutta missä ovat keisarien lahjat?" hän jatkoi, merkitsevästi
vaiettuaan, nyt kovemmin ja karkeammin. "Kuuntelen vain lähettiläitä,
jotka tuovat lahjoja. Khelkhal, oletko ne arvioinut? Ovatko ne
arvoani vastaavat?"

"Oi, herra, _sinun_ loistoasi vastaavaa lahjaa ei saata olla. Mutta
katsoen antajain vähäiseen loistoon riittäkööt."

"Jaa ne ruhtinailleni, muista varsinkin Ardarikia ja Valameria. Mutta
myös Wisigastia! Äläkä unohda skiirien kuumaveristä kuninkaanpoikaa,
sitä nuorta sankaria ja kuulua harpunlyöjää. -- Kaikille
uskollisuutensa ansion mukaan! -- Mutta mitä?" -- tässä synkkeni,
niinkuin katkeran yllätyksen tavoittamana, hänen kasvonsa. -- "Luulen
Byzantionin lähettiläiden joukossa näkeväni tutun hahmon -- tuon
pienen, joka seisoo tuolla syrjässä muista." Hän katsoi uhkaavasti
Vigiliukseen -- heti ensimmäiseksi oli hänen silmänsä hänet etsinyt
-- lähettiläiden nimethän oli hänelle aikoja sitten ilmoitettu -- ja
löytänyt.

"Minulla oli kerran varhemmin onni", aloitti säikähtynyt Vigilius,
"tulkkina..."

"Mikä hänen nimensä onkaan, tuon konnan, Ediko?"

"Vigilius, herra."

"Aivan niin, Vigilius!" ja pahastuneen liikkeellä, rutosti sysäisten
oikeaa polveaan hän lennätti keisarin kirjeen, siihen ollenkaan
kajoamatta, maahan: "Miten sinä uskallat, julkea raato, tulla
kasvojeni eteen, ennenkuin, kuten sinun silloin käskin tulkita,
kaikki karkurit on luovutettu? Luuletteko minun kärsivän sitä, että
teidän kenttämerkkienne suojassa omat, joukoistani karanneet orjani
kantavat asetta minua vastaan? Kaikkien valtakuntani alamaisten on
näkeminen, ettei Attilalta päästä pakoon, ettei ole yhtään mitään
pelastusta hänen vihaltaan. 'Ei ole linnaa, ei muurien ympäröimää
pääkaupunkia, joka antaa minulta suojaa; itse Byzantionin kultaisesta
talosta minä tempaan viholliseni pois: _tällä_ kädellä!"

Hän ojensi oikean käsivartensa suoraksi.

"Me olemme tulleet sanomaan sinulle", aloitti Vigilius arasti,
"että ainoastaan seitsemäntoista pakolaista -- karkuria, niinkuin
sinä heitä nimität -- sinun valtakunnastasi tullutta, oleskelee
meidän luonamme. Heidät on jo määrätty annettavaksi Aegintheukselle,
Illyricumin rajajoukkojen päällikölle, jotta hän lähettäisi heidät
kahleissa sinulle. Ennen pitkää ovat he täällä."

"Seitsemäntoista! Saat myöhemmin kuulla oikean luvun. -- Mutta te
toiset, te Ravennan keisarin lähettiläät, kuulkaa: minä luovun
vaatimasta Viminaciumissa minulle joutuneen sotasaaliin salaajan
luovuttamista -- saatte kuulla, millä ehdolla. -- Kuka on Maximinus,
Byzantionin keisarin suurinta luottamusta nauttiva senaattori?"

"Minun nimeni on Magnus Aurelius Maximinus."

Vakaana, mielihyvällä lepäsi valtiaan katse noilla kunnianarvoisilla
kasvoilla.

"Salli, oi hunnien valtias..." aloitti Priscus.

"_Herraksi_ minua puhutellaan."

"Salli niinmuodoin, oi hunnien herra..."

Attila vavahti, mutta mielessään hän nauroi syrjäänpoikkeamusta
ja antoi tottuneen reetorin jatkaa: "minun keisariltani toimeksi
saaneena ja lähettilästoverieni nimessä selittää asiat,
järjestyksessänsä, sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa,
ei niinkuin sinun vaihtuvat -- ah kovin taajaan! -- vaihtuvat
lähettilääsi ne näkevät ja sinulle kuvailevat. Vaadit keisari
Theodosiusta luovuttamaan sinulle kaikki, jotka -- sinä nimität heitä
karkureiksi! -- jostakin syystä maastamuuton kautta pitävät parempana
vetäytyä pois valtikkasi lempeyden varjosta. Kenties senvuoksi,
että hunnilaiset oikeusoppineesi ja ruoskasi heiluttajat eivät
varmaankaan kaikissa tapauksissa arvostele asioita niinkuin sinä
-- epäilemättä! -- tahdot ja -- valitettavasti! -- myös tapahtuvan
edellytät. Onhan nyt kovaa, että keisarin pitää luovuttaa sinulle
kaikki ne, jotka pitävät hänen suojeluaan parempana kuin... mutta
huomaan otsasi rypyistä, että minun täytyy olla väärässä -- siis
hyvä, heidät luovutetaan! -- Edelleen sinä vaadit paitsi maksamatonta
ja erääntynyttä veroa -- tarkoitin vuotuista kunnialahjaa! --
ensi vuodelta etukäteen suoritettavaksi uhkaamalla muuten heti
hyökkääväsi! -- Me laahasimme tänne kuusituhatta naulaa kultaa.
Vaadit heti paikalla lisää tuhatkaksisataa. Niin, olet jo -- kun
vastauksemme ei huonoilla teilläsi kerjennyt perille kyllin nopeasti
-- keskellä rauhaa piirittänyt kaupunkejamme, Viminaciumin, Ratiarian
ja monta muuta jo anastanut, ryöstänyt ja polttanut. Jokaisesta --
_sinun_ oman ilmoituksesi mukaan -- pidätetystä karkurista vaadit
kaksitoista kultasolidia. Hyvä, meillä on -- valitettavasti! --
valtuutus suostua äärimmäisessä pakossa kaikkeen. Mutta rukoilemme
sinua: älä pysy vaatimuksessasi! Et aavista, miten murheellisilta
kaikki maakuntamme näyttävät. Mitä kurjuutta tuottavatkaan varsinkin
Tonavan kaupunkien onnettomille asukkaille sinun ratsujoukkosi,
jotka ylt'yleensä hävittävät tasaista maata ja, niinkuin sudet
taajoin laumoin yksinäistä talonpojan majaa, parveilevat kaupungin
ympärillä, laskematta ketään pois, ja palaakaan leipää asujaimille
päästämättä kaupunkiin! Ja kilpaa ulkopuolella elämöiväin hunniesi
kanssa kiusaavat onnettomia kaupunkeja -- miltei vielä sitkeämmin
-- itse kaupungissa keisarilliset veronkantajat, jotka saadakseen
suoritettavat verot kokoon kerätyksi riistävät porvarin yltä
viimeisenkin vaatekerran ja vuoteen selän alta, niin että sangen
monet lopettavat elämänsä ja kärsimyksensä nuoranpätkällä. Mutta
lähettilääsikin ovat tottuneet -- sanotaan heitä kehoitetun! --
odottamaan sellaisia kunnialahjoja, Byzantionissa, että yksistään
nämä ilolahjat riittävät saattamaan meidät puille paljaille. Sanotaan
sinun sitävarten kunnioittavan meitä niin usein lähetystöillä."

Reetorin rohkeus huvitti valtiasta; kaukana epäystävällisyydestä
pisti hän väliin: "Ottakoot vain lahjoja vastaan, kunhan vain eivät
anna itseään lahjoa."

"Keisarin", aloitti nyt Maximinus tuskallisesti, "oli pakko
tyydyttääkseen sinut pakottaa vanhat senaattorisuvut myymään
huutokaupalla puolisoidensa korut, esivanhemmilta perityt, jopa
pöydän välttämättömimmätkin kulta- ja hopeakalut ja heidän
valikoiduimmat jalot viininsä..."

"Minä juon vain vettä tästä puumaljasta, patriisi", virkkoi Attila,
nosti maljan ja joi. "Te valitatte", hän jatkoi sitten, pyyhkien
paksuja huuliaan koko kyynärvarrellaan ja kämmenensä selkämällä,
"että rahastonne on tyhjä. -- Miksi se on tyhjä? Siksi, että
teidän keisarinne ovat ammoisista ajoista lähtien tuhlanneet
rahansa mielettömiin näytelmiin, kilpa-ajoihin, turhaan prameuteen,
ylettömiin huvituksiin tai -- surkeasti peläten helvettiä, jonka he
tosiaan ovat siekailematta ansainneet! -- järjettömään kirkkojen
rakentamiseen. Eikö teillä vieläkään ole riittämiin asti pyhitettyjä
huoneita, missä voitte pyhimyksillenne valittaa ruikuttaa ja --
valehdella? Minusta se on samantekevää. Mutta kansan, jolla ei enää
ole tarpeeksi rautaa naapurin torjumiseen, täytyy isäntämiehen tavoin
pitää rahansa tallessa naapuria varten, sillä sillehän se oikeuden
mukaan kuuluu. Kuinka te voittekin niin tuhlaavaisesti käsitellä
minun kultaani, joka sattuu olemaan teidän kirstussanne? -- Mutta,
viisas reetori Priscus, enkö minä olekin oikea barbaarinen sekapää.
Anna anteeksi, jalo patriisi, me hunnit opimme vain ratsastamaan,
emme koskaan ankaran johdonmukaisesti päätelmäperäisesti
ajattelemaan. -- En edes kauppa-asioita minä osaa asianmukaisessa
järjestyksessä selvittää. -- Minähän en ole edes -- vaikka kuitenkin
jo keskustelen teidän kanssanne -- antanut lähettilääni, tuon Edikon,
kertoa, miten _hänen_ retkensä sujui ja mitä kaikkea hän on kokenut
siellä ihanassa Byzantionissa."

Keisarilliset lähettiläät katsoivat toisiaan hämmästyneinä.

"Eikö hän tosiaankaan ole ottanut selkoa?" virkkoi Primutus kuiskaten.

"Totta kai, epäilemättä!" vastasi Priscus niin ikään hiljaa.
"Kuuntele tarkoin, Maximinus! Nyt tulee Edikon salaisuus."



Kolmastoista luku.


"Puhu vain avoimesti", käski valtias, "aivan avoimesti näiden
byzantilaisten kuullen. Sano kaikki. Kaikista peitetyimmätkin. Hehän
ovat meidän ystäviämme. Ystävältään ei hunni salaa mitään."

Ediko astui esiin, kumarsi syvään ja aloitti sangen levollisena ja
tyynenä: "Byzantionissa, tuossa verrattomassa, näin, kuulin, koin
uskomattomia. Totta puhui se goottilaiskuningas, joka oleskeltuaan
siellä pari päivää huudahti: 'Siinä kaupungissa on paljon
kaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia asioita'."

Tyytyväisinä katsahtivat lähettiläät toisiinsa.

"Vaikutuksen se on, tuo roomalainen ihanuus, tehnyt tähän
barbaariin", sanoi Priscus hiljaa; ja Maximinus nyykäytti päätään.

Mutta Attila kysyi pitkäveteisesti: "Mahdottomiakin?"

"Päätä itse, oi herra, onko se, mitä koin, mahdollista vai mahdotonta
kaiken sen mukaan arvosteltuna, mitä lähettiläät koskaan ovat
kokeneet. Mahdottomaksi sinä sitä olet sanova. -- Sitten panen
todistukset jalkaisi juureen."

Jännitetyin mielin kuuntelivat nyt kaikki läsnäolijat germaania, joka
latinaksi haastoi edelleen:

"Vigilius nouti minut siitä talosta, sataman luota, joka oli
osoitettu asunnokseni. Hän vei minut Khrysaphioksen, byzantilaisen
valtakunnan mahtavimman miehen luo. Tie kulki palatsien upean
rivin ohitse, jotka muodostavat sinään pienen kaupungin ja joissa
ovat keisarin hovikunnan ja hänen ensimmäisten arvohenkilöidensä
virkahuoneet ja asunnot. Ääneen ihmettelin näiden keisarillisten
rakennusten loistoa, eikä totisesti mitään pahaa mieleeni tullut.
Seuralaiseni oudosti pälyvät silmät -- katsokaahan, miten hän nytkin
pälyilee, tällä kertaa vain hänessä samalla näkyy pelästystäkin --
pisti silmääni enkä osannut sitä selittää. Mutta tuskin olin päässyt
seisomaan tuon kaikkivaltiaan kuohilaan eteen, kun Vigilius minut
keskeytti ja -- niinkuin minusta tuntui, sangen taitamattomasti --
rupesi hänelle ilkimielisesti liioitellen kuvailemaan, miten minä
ihmettelin keisaruuden loistoa."

Vigilius seurasi henkeään pidätellen jokaista Edikon sanaa.

"Mieletön", sähisi hän. "Mikä hänet nyt muuttaa tuollaiseksi? Mutta
ehkä on viekkainta esiintyä tässä minun vihollisenani, vastustajani."

"Hän lisäsi", -- jatkoi germaani,"-- ja siinä hän valehteli
puhtaasti! -- että minä muka olin kiittänyt Byzantionin asukkaita
onnellisiksi, kun he voivat elää niin rikkaasti, ylellisesti."

"Mihin hän tuolla pyrkii?" päivitteli Vigilius yhä huolestuneempana.

"Silloin virkkoi Khrysaphios: 'Sinäkin voit, oi Ediko, saada sellaisen
talon kuin tämä, kultatiilikattoisen, ja kullassa uida, jos vain
tahdot'."

"Milloin hän lakkaakaan kertomasta, mitä todella tapahtui? Milloin
hän alkaa peittää? Miten hullunrohkea yritys!" valitti Vigilius
hiljaa itsekseen.

"Ällistyin. 'Sinun tarvitsee vain', jatkoi Khrysaphios, 'hylätä
hunnien maa ja tulla meidän luoksemme'."

"Nyt saatan hengähtää -- ensimmäinen salaus!" ajatteli Vigilius.

"Ihmettelyltä en saanut sanaakaan suustani. Silloin" -- ja nyt
kääntyi Ediko äkkiä Vigiliukseen päin ja oikealla etusormellaan häntä
osoittaen huusi vihastuneena: -- "silloin sekaantui tuo Vigilius
keskusteluun."

"Hän on järjiltään!" pääsi Vigiliukselta, jonka kauhistus oli
ylimmillään; jo edellisiä lauseita hän oli kuunnellut silmät suurina
ja suu auki, nyt hänelle kihosi tuskanhiki otsaan: hän pyörähti kaksi
kertaa ympäri, käänsi sitten Edikolle selkänsä, peitti viitalla
kasvonsa ja yritti kiireen vilkkaa pujahtaa ovesta ulos.

Mutta rautaisina laskeutuivat neljän hunnin kädet hänen hartioilleen,
hänen käsivarsilleen; miehet olivat huomiota herättämättä siirtyneet
aivan hänen viereensä, muista lähettiläistä eroten, ja käännyttivät
nyt hänet vastustamattomalla voimalla takaisin. Ja he pitelivät
häntä estäen kaatumasta, sillä hänen polvensa lyyhistyivät, ja
kuolemantuskasta tutisten hänen täytyi pysyä paikoillaan! Täytyi
sana sanalta ja peloittavan Attilan kasvojen edessä kuunnella, miten
Ediko kertoi kertomuksensa loppuun asti, nyt taas aivan maltillisena,
viileänä, vasta loppupuolella taas vihastukseen puhjeten. "Pääsetkö
helposti", kysyi Vigilius minulta, "itsensä Attilan luo, hänen
telttaansa, metsällä ja matkoilla, hänen makuuhuoneeseensa leirissä?"

"Minä vastasin, että milloin käskynhaltijavirkani, ei minua
pidätä Paioniassa Saven varrella tahi herrani erikoinen minulle
antama tehtävä lähetä minua sodassa tai rauhassa päällikkönä tai
lähettiläänä matkoille, olen aina hallitsijan luona ja vuorotellen
toisten hänen ylhäisten miestensä kanssa saan kunnian pitää hänen
teltassaan tai hänen makuuhuoneessaan hänen vuoteensa ääressä
aseellista vartiota varjellakseni hänen uinailuansa ja ojentaakseni
hänelle ilta- ja aamujuomana kirkasta vettä kulhollisen.

"Silloin kuiskasi eunukki korkealla, vastenmielisen kimeällä
äänellään: 'Voi sinua miekkoista miestä! Miten suuren onnen voitkaan
saavuttaa, jos vain osaat vaieta ja olet pikkuisenkin rohkea. Minä
-- minä itse tahdon auttaa sinut kaikkein suurimpaan rikkauteen ja
loistoon! Mutta siihen tarvitaan hieman pidempää neuvottelua. Minä
riennän nyt keisarin palatsiin. Tule tänä iltana tänne illalliselle
luokseni -- sinä yksinäsi -- ilman seuruettasi ja saattajaasi.'

"Yhä vieläkään en aavistanut, en arvannut sen hulttion aivoituksia.
Luulin hänen tahtovan minut taivuttaa käyttämään sellaista
luottamuksellista, kahdenkeskistä seurustelua herrani kanssa
tehdäkseni hänet suopeaksi rauhaa kohtaan, joka olisi solmittava
Byzantionin kanssa. Lupasin tulia. Hän viittasi kädellään: Vigilius
tarttui käsivarteeni ja lykkäsi minut ulos. Vigilius jäi hänen
luokseen. Illalla saavuin illallisaikaan hänen luokseen: tapasin
kuohilaan luota toisenkin vieraan, Vigiliuksen."

Nämä sanat kuullessaan lyyhistyi mies siihen paikkaan, vaikka hunnit
pitivätkin häntä käsin kiinni. Mutta nämä kiskaisivat hänet maasta
pystyyn ja lykkäsivät jakkaran hänen alleen, sillä hän ei enää
jaksanut seisoa, nojasi vain selkäänsä pilariin. Mutta nuo kahdeksan
kättä eivät häntä hellittäneet enää.



Neljästoista luku.


Äärimmäisen säikähdyksen valtaamina kuuntelivat muut lähettiläät
Edikon kertomusta; tämä jatkoi:

"Sen jälkeen kun orjat olivat korjanneet ruoat pois ja järjestäneet
ruokasalin -- Vigilius sulki heidän jälkeensä ovet, vakuuttauduttuaan
ensin siitä, että he olivat poistuneet etusuojastakin -- he ottivat
molemmat minulta valan, etten missään tapauksessa ja vaikka
tarjouksen hylkäisinkin hiiskuisi mitään ehdotuksesta, jonka he nyt
minulle tekisivät ja joka ei minua koskaan vahingoittaisi, vaan
kyllä saattaisi suunnattomasti hyödyttää. Minä vannoin, sillä kaikin
mokomin _halusin_ kuulla heidän salaisuutensa."

"Ja _sillä_ tavoinko, kurja germaani", huusi Vigilius epätoivon
raivossa, "sillä tavoinko pidät valasi?"

"Minä en sitä riko --", virkkoi Ediko alentumatta katsahtamaankaan
haukkujaan ja tyynesti jatkaen, "sillä minä vannoin olevani vaiti
niin totta kuin toivoin tulevani autuaaksi taivaan valtakunnan pyhäin
pariin. Mutta juuri sitä minä en vähääkään toivo: toivon pääseväni
Walhallaan Wotanin luo. Silloin sanoi minulle keisarin ensimmäinen
neuvos kirkkaasti vasten kasvoja: 'Murhaa Attila'" --

Raivon ja kauhistuksen parkaisu, säikähdyksen ähky kieri halki avaran
suojan.

"Murhaa Attila, pakene Byzantioniin ja ole vallassa, rikkaudessa ja
loistossa ensimmäinen minun jälkeeni."

"Olipa hyvä, että minun oli Byzantionin palatsissa noudatetun tavan
mukaan jätettävä kynnyksellä aseeni: muutoin, pelkään minä, olisin
vihapäissäni siihen paikkaan surmannut nuo molemmat salatappajat.
Niin minä siitä pehmeiltä patjoilta kohottauduin jalkeille ikäänkuin
kyyn pistämänä: halusin päästä pois -- ulos! Silloin -- en tiedä,
miten se tuli! -- seisoi yht'äkkiä sieluni silmäin edessä verinen
varjo...", hän pysähtyi syvän mielenliikutuksen valtaamana.

"Isäni varjo", hän itseään pakottaen jatkoi voimallisena. "Ja minä
muistin raskaan valan, jonka kerran olin vannonut... Sinä tiedät, oi
herra?"

Attila nyykäytti päätään ymmärtävästi.

"Ja kehoittaen lausui isäni minulle: 'Et milloinkaan voi valaasi
hirvittävämmin täyttää kuin jos nyt kaikelle maailmalle paljastat
keisarin häpeän, tämän murhayrityksen!'"

Sanattomina pelästyksestä tuijottivat nuo neljä roomalaista ystävystä
toisiinsa.

"Se -- on -- mahdotonta", sammalsi vanha Maximinus.

"Sinä saat koetella sitä omin käsin", jatkoi Ediko rauhallisesti.

"Mikä on mahdotonta -- Khrysaphioksen luona?" kuiskasi Priscus
vihoissaan senaattorille.

"Keisarikaupungin suurista kaikkein luotettavimman -- _sinut_! --",
alkoi germaani taas puhua, "tahdoin saattajakseni, koska tämän
saattajan tuli joutua paljastuksen todistajaksi. -- Lannistin
loukatun kunniani vihastuksen ja suostuin siihen iljettävään
tarjoukseen.

"Tehdäkseni heidät varmoiksi ja saadakseni kouraantuntuvamman
todistuksen virkoin: 'Siihen tarvitaan rahaa; ei vallan paljon, noin
viisikymmentä naulaa kultaa palkitakseni sotureita, joiden kanssa
minä pidän vartiota hunnin teltan ääressä.'

"'Tässä ne ovat', huudahti eunukki kiihkeästi, hyppäsi pystyyn,
sieppasi pienen marmoriseinään pistetyn laatikon, luki omakätisesti
kultakappaleet mustanahkaiseen kukkaroon --

"Silloin voihkasi Vigilius ja kääntihen vartijainsa käsissä.

"Ja ojensi sen minulle; huomasin siinä purppuralangalla ommeltuna
päällekirjoituksen: 'Khrysaphioksen omaisuutta'. 'Ei', vastasin
ja työnsin sen kädelläni takaisin, 'en minä nyt ota vielä
ansaitsematonta kultaa: ensin teko, sitten palkka. Eikö minun
mukanani tule myös jokin keisarin lähetystö hunnien luo?'

"'Kyllä tulee! huudahti Vigilius. Minut on siihen jo määrätty. Anna
kukkaro minulle, Khrysaphios, korkea suojelija; minä säilytän
sitä sen aikaa.' Ja eunukki ripusti hänen kaulaansa pujotetusta
nauhasta tuon kiinnikuristetun kukkaron; hän kantoi sitä senjälkeen
rinnallaan, vaatetuksensa alla."

"Ja kantaa vieläkin!" huusi Attila. "No, miehet, vetäkää hänen
vaippansa syrjään, tarkastakaa tunika! Pian Khelkhal!"

Hunnien kourat pitelivät Vigiliusta kuin ruuvipuristimessa. Khelkhal
pisti kätensä hänen pukunsa alle ja nykäisi yhdellä tempauksella
nauhan poikki, veti raskaan mustan kukkaron esiin, kantoi sen
korokkeelle ja laski herransa jalkain eteen.

Raivon murina kulki hunnirivin läpi.

"Khry-saphi-oksen omai-suutta", tavasi Attila, pää kumarassa. Hän
lykkäsi jalkansa kärjellä kukkaron luotaan: "Ottakaa rahat pois ja
punnitkaa kulta, onko sitä viisikymmentä naulaa, niinkuin Ediko
ilmoittaa."

"Sen ne nyt toki painanevat", huusi Vigilius kimpautuen jo
puolustautumaan. "Mutta kaikki hänen juttunsa ovat kuitenkin vain
valhetta."

"Vai niin?" kysyi Attila. "Mitä varten sinä sitten kuljetat mukanasi
niin suuria summia -- salaa?"

"Herra... tehdäkseni ostoksia hunnien maassa... itselleni ja
matkatovereilleni -- ruokaa... samoin hevosille ja muuleille
rehua... ostaakseni lisää vetojuhtia pitkällä matkalla kelvottomaksi
käypien sijaan..."

"Vaikene, valhettelija! Ediko on jo Byzantionissa sanonut sinulle,
että te olette valtakuntani rajoilta asti minun vieraitani ja saatte
kaikki, mitä tarvitsette, lahjaksi minulta. Niin, teitähän oli
kielletty tekemästä ostoksia. Sillä ammattimaisesti harjoittavat
keisarin lähettiläät myötäänsä sillä varjolla lahjomista ja urkintaa."

"Joka tapauksessa on koko juttu vain tuon germaanin keksimä
viheliäinen metku, petosta alusta loppuun."

"Tämäkin keisarin asiapaperi!" kysyi Ediko viitsimättä luoda häneen
silmäystäkään. Miekankannikkeensa vyötaskusta hän otti papyroskäärön.
"Kun on tekemisissä Byzantionin miesten kanssa, saa katsoa eteensä!
Vaadin kirjallista todistusta keisarilta, jottei hän, sittenkuin
olisin suorittanut tuon hirveän teon, pääsisi kieltäytymään
minulle palkintoa maksamasta, vaan tekeytyisi tietämättömäksi koko
asiasta. Kumpaisenkin mielestä oli pyyntöni kohtuullinen. Into
saada sinut murhatuksi, herra, teki viekkaat otukset hupsuiksi.
Heti paikalla, vielä samana yönä he veivät minut imperaattorin
huoneisiin, herättivät Martialiksen, magister officiorumin, joka jo
oli nukkumassa, ja lähtivät hän ja minä mukanaan keisarin luo, jonka
tiesivät vielä olevan valveilla, sillä hän odotti kiihkeästi tietoa,
miten neuvottelut minun kanssani päättyvät. Tosin ei minulle suotu
onnea nähdä hallitsijaa niin myöhäisellä hetkellä; he antoivat minun
odottaa etuhuoneessa -- siinä yksin ollessani luulin uneksivani.
-- Mutta pian he palasivat ja toivat minulle magister officiorumin
-- 'sillä se kuuluu minun virkaani', selitti mies ylpeästi --
kirjoittaman, keisarin keisarillisella purppuramusteella, jota
vain hän saa käyttää, allekirjoittaman asiapaperin. Ja todella!
Magister officiorum on, samoin kuin hän laatii ja varmentaa kaikki
valtakunnan valtiosopimukset, tämänkin murhasopimuksen sommitellut
aika näppärästi ja oikeamuotoisesti pykäliin. 'Sillä se on', toisti
hän huomatessaan minun kummastukseni, 'virkani etuoikeus'."

"Lue!" käski Attila.

"Herran Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme nimessä! Imperaattori
Caesar Flavius Theodosius, hunnien ja goottien, antien ja sklabenien,
vandaalien ja alaanien, persialaisten ja parttilaisten voittaja,
hurskas, onnellinen, maineikas, voitollinen, ei koskaan voitettu,
triumfaattori, kaikkina aikoina ihailtava, Augustus, hyväksyy ja
käskee, että Ediko suorittakoon pahimmasta vihollisestamme meidät
pelastavan surman, jonka Khrysaphios ja Vigilius ovat hänelle
tehtäväksi antaneet. Viisikymmentä naulaa kultaa on hänelle siitä jo
maksettu; viisikymmentä hän on saapa lisää, teon tultua tehdyksi,
vartijoita varten. Mutta hän itse on, takaisin Byzantioniin
paettuaan, heti saapa patriisin arvon, kultatiilikattoisen talon ja
20,000 solidia vuotuiseksi eläkkeekseen."

"Tässä keisarin allekirjoitus ja magister officiorumin."

"Vieläkö sinua, senkin koira, nytkin haluttaa kieltää?"

"Sääliä! Armoa!" parkui Vigilius. "Säästä henkeni!"

"Mitä sinun hengestäsi! -- Tosin: keisarillinen lähettiläs,
yritettyään murhata hallitsijan, jonka luo hänet lähetettiin,
keisarillisella legioonatiellä siitä syystä kuivaan puuhun
hirtettynä, rinnassaan laatta, joka ilmaisee hänen rikoksensa --
se ei olisi hullumpi koristus hunnien maalle! Mutta enemmän minua
kuitenkin miellyttää se, että joku toinen keisarin lähettiläs, täysin
uskottava, kunniallinen mies -- minä kiitän Edikoa, että hän on tätä
ajatellut ja sinut, oi Maximinus, siihen valinnut! -- todistaa, mitä
hän itse on täällä minun kartanossani nähnyt ja kuullut, kokoontuneen
senaatin edessä keisaria vastaan. Sitä vaadin sinulta, Maximinus,
totuuden tähden!" --



Viidestoista luku.


Tuo vanha mies oli ikäänkuin murtunut; hän oli vaipunut penkille ja
piti kasvojaan vaippansa laskoksiin peitettynä; turhaan koettivat
Priscus ja länsiroomalaiset nostaa häntä pystyyn. Nyt hän kavahti
äkkiä seisoalleen.

"Minä _olen_ sen todistava, luota siihen, barbaarien hallitsija.
Moinen mielenlaatu, mokoma yksityisten lurjusten ilkityö on
puhdistettava pois roomalaisnimestä. Minä teen sen! Teen! Ja jos
keisari surmaa minut totuuden tähden... hänen _pitää_ kuulla totuus.
Hänen ja kokoontuneen senaatin."

"Hyvä! Sinä miellytät minua, vanhus. Ja kun sitten murhaajan asetatte
keisarin ja senaatin eteen, niin sitokaa häneltä kädet selän
taakse -- riippukoon tämä kukkaro hänen rinnallaan, ja te kysytte
Khrysaphiokselta, tokko hän tuntee kukkaroa. Mutta Thedosiukselle
virkkakaa: Näin sanoo Attila, Mundzukin poika, Länsimaan herra:

"Sinulla, Theodosius, ja minulla, meillä on yksi yhteistä: molemmat
polveudumme jaloista isistä. Mutta Attila on isänsä loiston
säilyttänyt ja sitä enentänytkin, sinä, Theodosius, sitävastoin
olet perimäsi loiston häpäissyt. Sinusta ei ole tullut vain Attilan
verovelvollinen renki' -- kaikista halpamaisimman orjan lailla olet
antautunut salaliittoon toisten renkien kanssa murhataksesi herrasi
Attilan.

"Miten onkaan roomalaisylpeys niin alas vajonnut! Minä muistan vielä
poika-ajoiltani: miten viilsikään kaukaakuuluvan ukkosenjylinän
lailla pelästyneiden kansain korvaa nimi: Rooma! Ja Caesar,
imperaattori! Kun isältäni kysyin: 'Sano, kuka se on, tuo Caesar?
imperaattori?' hän nopeaan vastasi: 'Hiljaa, hiljaa, älä mainitse
sitä. Ensimmäinen Caesar oli jumala maan päällä ja kaikki hänen
seuraajansa ovat perineet hänen pelättävyytensä ja suuruutensa. Ja
imperaattori? Se tietää maailman kaiken vallan ja loiston herruutta'."

"Entä nyt? Tänä päivänä?

"Kaksi Caesaria pyytää hunnin puuteltassa rauhaa, kumpikin tahtoo
salaa usuttaa minua toisensa niskaan. He ostavat rauhan paljolla
kullalla, häpeällisellä veronmaksulla. Ja yhtä kaikki nämä
roomalaiset julkeavat maalauttaa kuvia, joissa muka he ovat herroja,
me hunnit renkejä! Savuavassa Milanossa ratsastin surmattujen
röykkiöiden yli -- yhdeksän kohorttia oli niitä ollut -- Caesarin
palatsiin; ruokasalissa oli kuva, pienistä kirjavista kivistä
kokonaan tehty: taidokas, se täytyy sanoa. Mitä se esitti? Keisari
Valentinianusta istumassa Ravennassa valtaistuimellaan ylväässä
voiton komeudessa, ja yhdeksän barbaarilaiskuningasta polvistuu
hänen eteensä tomuun ja kaataa kilventäydet kultaa veroksi hänen
jalkainsa juureen. Mutta kaksi etumaista, joiden niskaa hän polkee,
kantaa hunnilaispukua, ja katseltuani piirteitä tarkemmin -- veljeäni
Bledaa ja minua esitti tuo valhekuva. Kädessäni oli taistelukirves jo
koholla iskeäkseni siruiksi tuon julkean petkutuksen, mutta silloin
pälkähti päähäni viisaampi ajatus! Katsokaapa tänne, roomalaiset:
totuuden näette _tässä_!"

Hänen viittauksestaan vetivät palvelijat leveältä pääseinältä
hänen tuolinsa takaa verhot syrjään. Kookas mosaikkikuva tuli
näkyviin; se esitti kerrottua kunnianosoitusta ja kaikki muu oli
jäänyt entiselleen, paitsi että keisarin asemesta Attila istui
valtaistuimella ja molemmat etumaiset, maassa makaavat miehet,
aivan uskollisesti jäljennetyissä imperaattorien vaatteissa olivat
kasvonpiirteiltään Theodosiuksen ja Valentinianuksen näköiset.

Suuttumuksen ja häpeän puna levisi lähettiläiden otsalle.

Attila huomasi sen rauhallisella tyydytyksellä. "Vetäkää verhot eteen
taas", hän käski, "heidän on raskaampi kestää totuutta kuin minun
Milanossa valheteltua korskeutta.

"Mutta vielä ei ole pahin, kaikista kovin totuus sanottu.

"Yhden Caesareista olen kaiken maailman edessä leimannut kurjaksi
murhaajaksi -- ei, hän on liian pelkuri itse survaisemaan tikarin.
Salamurhan alkuunpanija. Ja kenet hän tahtoo pestata? Oman lähimmän
palvelijani. Mutta germaani on liian uskollinen, liian ylpeä -- ja
viisaampi kuin viisaimmatkin Byzantionissa. Ei minua, pettäjät hän
petti. Ja kuka oli altis murhaa avustamaan? Keisarin lähettiläs!
Kansojen ikivanhaa, pyhää oikeutta, jota itse villit skyyttiläiset
kammoavat loukkaamasta, väärinkäyttää keisari murhaan.

"Kuulkaa hunnini, kuulkaa germaanit ja sklabenit, ja kaikki
maanpiirin kansat: kunniaton on Rooma, halpamielinen roomalaisten
keisari, häväistyssanaksi tuli Caesarien nimi, ja niinkuin minä
nyt suustani syljen, niin syljen ajatuksistani kaiken kunnioituksen
Roomaa kohtaan, syljen keisarikuntaa vasten naamaa.

"Mutta nyt saakaa, te lähettiläät, tietää ehdot, joilla tahdon
säästää molemmat keisarikunnat sodalta, se on: hävitykseltä, jota on
mahdoton torjua!

"Vaadin kahdensadan vaimoni joukkoon vielä yhden: Honorian, keisarin
sisaren.

"Sinä huudat, Maximinus: hän on jo naimisissa. Onko se mikään syy?
Enintään se voisi olla _minulle_ syynä olla huolimatta häntä. Ja jos
mieleni tekisi keisarin omaa vaimoa -- hän antaisi hänet minulle
yksistään pelosta saavansa kuulla takkuisten hunnilaisratsujen
hirnuvan palatsinsa kultalukkoisten porttien edustalla. Mutta", hän
irvisti, -- "minun ei tee mieleni: hän kuuluu olevan aika ruma, se
Basilissa. Sitävastoin Honoria -- on kaunis, uhkeamuotoinen...!
Jo vuosia sitten hän lähetti minulle salaa muotokuvansa ja
kihlasormuksen, pettäen valtakunnan ja veljensä, syyttäen keisaria,
että tämä antaa hänen naimatonna kuihtua, ja kehoittaen minua
tekemään hänestä vaimon. Minä tiedän, etten näytä erikoisen sievältä
ja suudeltavalta -- ja hän sen tietää myös. Mutta roomatarta, jonka
veri on kerran päässyt kiehumaan -- ottakoon kristihelvetin saatana
hänet vaimokseen. No niin, olkoon naitu tai naimaton -- minä tahdon
hänet. Kuitenkin vaadin arvoiseni myötäjäiset. Teidän on minulle
luovuttaminen kaikki maa Tonavan vartta myöten minun Paionian
vastaiselta rajaltani aina Novaen kaupunkiin asti Trakiassa ja viisi
hunnilaisen ratsumiehen päivänmatkaa leveälti sisämaahan päin: joen
varrella ette enää saa pitää aluetta -- sen tekosyyn varjolla te
vakoilette rajaani --; vasta Naissuksessa."

Silloin vastasi hänelle Romulus harmistuneena: "Vaikka voisitkin
saada Honorian käden -- valtakunnan suhteen et sillä mitään
vaatimuksia voita. Roomalaisen oikeuden mukaan on valtakunta miesten,
ei naisten."

"Mutta hunnilaisen oikeuden mukaan, jonka mukaan _minä_ elän,
perivät naiset myös. Mitä minuun _teidän_ oikeutenne koskee? Mutta
enpä minä vielä lopussa olekaan. Te luovutatte kaikki karkurit:
niitä on neljätuhatta yhdeksänsataa kolmetoista, minun luetteloni
mukaan. Maksatte jo ennen vaaditut viisituhatta naulaa kultaa,
panette vakuudeksi sata senaattorinsäätyistä panttivankia, hajoitatte
Byzantionin, Rooman ja Ravennan muurit ja pysytte alallanne,
sill'aikaa kun minä, jahka tämän talven lumi on sulanut germaanien
metsissä, otan kaiken maan Pontuksesta Brittien mereen asti ja
Herkuleen patsailta hamaan Adrianopelin porttien eteen! Ellette te
tätä kaikkea tee, täsmälleen, niinkuin sanani kuuluvat, silloin
voi teitä, Byzantion ja Rooma! Te olette yksin! Älkää toivoko,
niinkuin kolme vuotta sitten, apua länsigooteilta. Kolme veljeä
uhkaa siellä toisiaan miekalla ja tikarilla ja riitelee verellä
tahratusta valtaistuimesta. Ja jos se, joka jää voittajaksi,
uskaltaa uhmata minua, nousee urhoollinen ystäväni Geiserik,
vandaali, tuhat trieriläistä mukanaan maihin Rhodanuksen suistossa;
svaabit ja alanit-- silloisia vastustajiani -- ovat nyt minun
puolellani; niin ikään minun puolellani, kullalla voitettuina,
ovat silloin hajallaanolleet frankit, ratsujeni kaviot tallaavat
mäsäksi burgundien viimeiset rippeet -- heidän parhaat laumansa
ja rohkea kuningas Gundikar ovat maanneet viisitoista vuotta
ruumiina Wormsin verikentällä! -- alemannit eivät tohdi uhmata
mahtikäskyäni, tyyrinkiläiset avaavat minulle, samoinkuin silloin,
vapisten estemurroksensa, jotka sulkevat heidän vihreät laitumensa
--, markomannit ja kvaadit viskaan etujoukkonani tietä raivaamaan,
itägootit, gepidit, longobardit, herulit, ruugit, skiirit, hunnieni
läntisen puoliskon -- kaikki nämä vyörytän päivänlaskuun, Reiniä
vastaan: Gallia ja Italia ovat silloin minun, Espanja ja Britannia
joutuvat Geiserikille. Ja samaan aikaan tulvivat päivänlaskua
kohti hunnien itäiset laumat mukanaan antit ja sklabenit, avarit,
sarmaatit, skyytit -- kansat, joiden nimiä ette ole koskaan kuulleet,
joiden hirmuisuutta ette koskaan kokeneet; moni heikäläinen mies
pitää ihmislonkkaa herkullisempana kuin nautaa tai lammasta! Heidät
kaikki minä sinkoan samana päivänä -- poikani johtavat heitä; sillä
minä tahdon puristaa Geiserikin kättä Toulousen raunioilla! --
Tonavaa alaspäin Theodosiuksen päälle. Olen lisäksi kaukaisimmassa
idässä ja etelässä yllyttänyt parttilaiset, persialaiset ja isaurit,
saraseenit ja etiopialaiset kostoon teitä vastaan. Voi teitä sinä
päivänä, jolloin parttilainen ja hunni hauskasti ratsastavat toisiaan
vastaan Byzantionin hippodromissa!"

Hän keskeytti nauttiakseen lähettiläiden kauhistuksesta. Hän näytti
odottavan vastausta, kiinnittäen katseensa heihin.

Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.

Vihdoin ei kiihkeä reetori voinut enää jännitystä kestää.
Vastaansanomishalu sai hänessä vallan, kirvoitti hänen kielensä.
Aivan väreettömästi, melkein kieltäytyvällä äänellä pääsi häneltä
vastaus; mutta siitä sukeutui kysymys:

"Ja mitä... kun otat meiltä kaiken tuon -- mitä aiot meille
armollisesti -- jättää?"

"Sielut!" vastasi Attila heti paikalla. "Niin, vielä enemmänkin.
Sille suurpapille, joka asuu muurittomaksi tehdyssä Roomassa, sen
juutalaisen kalastajan haudan, joka hänestä on niin kallis. Ja
teille kaikille -- äitinne ainiaaksi. Mutta vaimonne, tyttärenne
ja sisarenne vain niin pitkäksi aikaa -- kunnes minun tekee
mieleni jotakuta heistä. -- Hiljaa siellä, urhoollinen Primutus!
Ei sanaakaan! Eikä huokausta! -- _Kaikki_ teidän täytyy myöntää,
kaikki, mitä haluan, vaikka sitten vaatisin sisälmyksenne omista
elävistä ruumiistanne! Niin avuttomina, niin vailla pelastusta
te makaatte jaloissani! Te ette _voi_ vähääkään vastustaa, ette,
vaikka saisittekin siihen rohkeutta. -- Menkää! Päästän teidät! --
Tämä oli se päivä ja se hetki, jolloin Attila, sodanjumalan säilä,
kosti Roomalle kaikkien kansain puolesta, joita se on polkenut halki
vuosisatojen."



Kuudestoista luku.


Ediko vei kahlehditun Vigiliuksen erääseen niistä lukuisista
vankiloina käytetyistä puutorneista, jotka vahvoilla ovilla ja
lujaansuljettavilla luukuilla varustettuina kohosivat leirikujain
nurkkauksissa; niiden tasaiset katot olivat lähimmistä asuintaloista
niin kaukana, että hyppäys katolta toiselle näytti mahdottomalta.

Sitten hän meni toisten lähettiläiden perässä, jotka pää painuksissa
hitain laahustavin askelin kulkivat asuntoihinsa. Pian saavutti hän
heidät, jo kadulla.

Äkätessään hänet Maximinus pysähtyi ja virkkoi hänelle, luoden
moittivan katseensa häneen:

"Sinä, germaani, olet tänään tallannut Rooman valtakunnan häpeän
tomuun!"

"En minä sitä tehnyt eikä Attila, sen teki oma keisarinne itse",
vastasi soimattu ojentautuen suoraksi. "Minä vain keksin sen."

"Niin", huusi Priscus harmistuneena puuttuen puheeseen, "mutta --
minä näin sen tarkoin! -- hartaalla mielihyvällä."

"Miksi?" kysyi Primutus.

"Ethän sinä ole hunni!" virkkoi Romulus.

"Miksi tuo hunnin mielettömän pöyhistelyn yllyttämisinto?" kysyi
Maximinus. "Sehän nousee hamaan tähtiin."

"Ja mistä", tutkiskeli Priscus, "tämä kylmänraivoisa viha meitä
vastaan? Minun nähdäkseni sellaisesta miehestä kuin sinusta
-- germaanista -- pitäisi Rooman toki olla rakkaampi --..."

"Kuin hunnit, tarkoitat, viisas reetori? Niin ajattelin kerran
minäkin, niin ajatteli myös isäni. Mutta te roomalaiset olette itse
parantaneet minut siitä harhaluulosta, ja ainiaaksi! Olette töykeitä,
villejä, raakoja; olette oppineita, sivistyneitä, hienoja, mutta
olette viekkaita sielunne syvintä soppea myöten! -- Niin kyllä! Minä
olen sen kokenut."

"Puhu, jotta kumoamme väitteesi!" huusi Priscus.

"Kaksikymmentä vuotta sitten se tapahtui. Skiirien kapea maa,
itäänpäin ruugien maasta, ei enää riittänyt elättämään alati
kasvavaa, ehtymättömästi pulppuavaa väkilukua. Sillä sen jälkeen kun
me päästyämme lujasti asuttumaan kävimme käsiksi hyvän Tonavan-maan
ruskeaan peltokamaraan -- niin Wotan ja Frigg ja Fro ja Donar
enensivät lukumääräämme myötäänsä. Kuningas Dagomuth kutsui käräjät
koolle, ja kansa päätti; pyhä kevätkansa, kolmannes miehistä,
nuorukaisista ja pojista, arvan määräämänä, oli siirtyvä pois
etsimään uudesta maasta uutta kohtaloa.

"Meidänkin sukukuntaamme, kuninkaallisen jälkeen jalointa, osui arpa.
Wotan määräsi meidät vaellukselle. Isälläni oli viisi asekuntoista
poikaa; minä, nuorin, olin juuri saanut kuningas Dagomuthilta
kalvankantoluvan. Koko sukumme, seuralaisemme ja vapaaksipäästetyt
orjamme kuljimme tuonne Tonavan vartta alas. Mundzuk, Attilan
isä, kehoitti meitä ylen runsaasta palkasta rupeamaan hänen
palvelukseensa, sillä skiirien tulinen voima ja isäni Edigerin
sankaruus oli laajalti hyvin tunnettu. Mutta isäni vastasi:
'Byzantionin keisari on anellut miekkojemme apua, tosin vähemmästä
palkasta; mutta mieluummin palvelen roomalaisia vain kunnian tähden
kuin paljostakaan kullasta hunneja.' Keisari asetutti meidät
Trakiaan. Neljä vuotta taistelimme siellä Byzantionin puolesta --
hunneja, Mundzukia vastaan."

"Minä tiedän", myönsi Maximinus päätään nyökäyttäen, "aina
uskollisina ja pelkkää mainetta saavuttaen."

"Tiedätkö myös, patriisi, mikä oli siitä kiitos? -- -- Vuosien oloon
tulla rynnisti paitsi hunneja toisiakin vihamielisiä barbaareja
idästä, roksalaneja ne olivat nimeltään. Vääjäämättä taistelimme
ja palveluksessamme uskollisina molempia vihollisia vastaan. Mutta
keisari? Se ovela mies arvioi roksalanit meitä paljon lukuisammiksi,
kavalsi meidät ja möi meidät heille. Yht'äkkiä, yönaikaan, karkasivat
keisarilliset sotaherrat, roomalaisia ja roksalaneja komennuksessaan,
meidän päällemme, murhasivat turvattomat heidän nukkuessaan, möivät
ottamansa vangit Byzantionin torilla orjiksi, lahjoittivat meidän
kyntämämme maan ja irtaimistomme roksalaneille. Sinä murhayönä sai
kaksi veljeäni surmansa, kaksi muuta laahattiin vangittuina teille
tietymättömille. Haavoitettuna pääsi isä minun ja muutamain harvain
seuralaisten kanssa rajametsiin, Rhodopen vuoristoon. Siellä meidät
sieppasivat kiinni -- hunnit, samain joukkojen hunnit, joita vastaan
olimme monet vuodet verisesti taistelleet Byzantionin palveluksessa.
Meidät vietiin Mundzukin eteen. Näimme viimeisen hetkemme tulleen.
Mutta hunni virkkoi: 'Urhoollisten miesten onnettomuus on meillä
pyhä. Roomalaisen uskollisuutta olette nyt kokeneet, -- kokekaa nyt
hunnin viileyttä.' Ja hän irroitti siteemme, virvoitti meitä viinillä
ja ruoalla, ja omin käsin hän hoiteli isäni haavaa, isäni, joka oli
monta hänen parasta miestään ratsun selästä pistänyt maahan. Siitä
pitäen palvelimme ja minä palvelen hunneja. Koskaan emme ole sitä
katuneet. Mutta isäni, ennenkuin suistui surman suuhun -- roomalaisen
nuolesta! -- käski minua vannoa sodanjumalan Erun miekan kautta --
ääneen vannoa, minkä olin jo aikoja sitten itsekseni mielessäni
luvannut -- vihaavani, niin kauan kuin hengitän, Byzantionia ja
Roomaa ja kaikin voimin tuottavani niille tuhoa ja sen valan
jättäväni perinnöksi polvesta polveen, poikani vannottavani samalla
valalla ja pojat velvoittavani ottamaan pojiltaan saman kostovalan.
Minä olen sen luvannut ja valani olen pitänyt."

Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Maximinus kunnianarvoisaa päätään
pudistaen: "Todella? Perimyksenkinkö! Onko sinulla poikaa?"

"On!"

"Ja hänet kasvatat vihaan ja kostoon Roomaa vastaan! Ja olet hänellä
vannottanut?"

"Kyllä, roomalaiset", huusi heleä ääni, "ja minä olen sen
uskollisesti pitävä."

Solakka kaunis poika, iältään noin viisitoistavuotias, joka siihen
asti oli huomaamattomasti kulkenut hiljakseen Edikon perässä ja
kuullut joka sanan, juoksi nyt esiin, syleili Edikoa ja livahti
tiehensä.

"Tuo oli...?

"Poikani. Heti kuin hän on päässyt valantekoikään, vannotan hänet. Ja
hän on sen pitävä -- poikani, Odovakar!"



Seitsemästoista luku.


Myöhään illalla sinä päivänä -- valmistukset lähettiläiden
huomisaamuksi määrättyä lähtöä varten oli suoritettu -- istuivat nuo
neljä ystävystä asuintalonsa ovien edustalla nauttien raikasta ilmaa
vielä illallisaterian jälkeen. Orjat olivat laittaneet heille tänne
penkkejä ja jakkaroita ja panneet katot.

Heidän mielialansa oli niin synkeä kuin heitä ympäröivä viileä,
kuuton ja tähdetön yö.

Likellä heitä, leveän leirikujan kulmauksessa, paloi vartiotuli,
jonka ääressä pari hunnilaissoturia lepäili, valmiina seuraavalla
tunnilla päästämään vuorosta leirikaupungin läntisen portin vahdit.

Senaattorivanhukselta oli pää painunut rintaa vasten ja hän huokasi
tuon tuostakin syvään. Osaaottavasti tarttui Priscus hänen käteensä.

"Jalo ystäväni, kärsitkö niin kovin?" kysyi reetori.

"Olen muserrettu! Sitä häpeää! Häpeä se on kaikista pahinta. En
tiedä, miten saatan elää sen jälkeen kun minun oli kuultava hunnilta
kaikki tuo voimatta sitä kumota."

"Rooma ja maanpiiri, ne ovat mennyttä!" jatkoi Primutus synkkänä.

"Kuka ne pelastaa hunneilta?" huokasi Romulus.

"Germaaneja! Gootteja! Frankkeja!" kajahti silloin äkkiä yön
pimeydestä, kuuluvasti, jymisten.

"Ken tulee?" huusivat hunnilaiset soturit, kavahtaen tulensa äärestä
pystyyn ja laskien keihäänsä tanaan lähintä kujaa kohti, joka kääntyi
suorassa kulmassa länsipuoliselle portille.

"Me! Täällä gootit! Täällä frankit! Täällä tyyrinkiläiset! Täällä
alemannit! Täällä friisit! Täällä saksilaiset! Antakaa tilaa! Muuten
satelee iskuja!"

"Keitä olette?" kysyi vartion johtaja.

"Mainitsemaimme kansakuntien lähettiläitä. Portilla neuvoivat
vahtinne meitä teidät kohdattuamme kuuluvasti huutamaan kansaimme
nimet julki, niin pääsisimme kulkemaan tästä läpi. Meidän täytyy
puhutella hunnien hallitsijaa."

"Ja mitä te hänelle tuotte, ellei se ole salaisuus?" kysyi Priscus.
"Mekin olemme lähettiläitä -- Roomasta ja Byzantionista."

"Ei se enää pitkää aikaa salaisuutena pysy", vastasi nauraen
punakutrinen frankki. "Hän luulee, että koko miehisen maailman täytyy
tanssia hänen pillinsä mukaan. Hän ällistyy, jahka kuulee meidän
viestimme."

"Sinä olet itägootti", virkkoi hunnien päällikkö häntä lähinnä
seisovalle, -- "minä tunnen sinut, Vitigis. Kuninkaasi Valamer,
amelungi -- kiihkeästi odottaa herra häntä -- tuleeko hän?"

"Aika sen herrallesi näyttää. Tulkaa, toverit!" vastasi kysytty
uhmailevasti.

Ja aseidensa kalskahdellessa he astuivat nyt tulen ohi: kaksitoista
miestä, korkeita hahmoja, joiden selkää epätasaisesti palava liekki
aavemaisesti valaisi; heidän kypäristään ja rynnäkköpäähineistään
kohosi kotkansiipiä, villihäränsarvia, ammottavia karhunkitoja
ja hirven leveitä monihaaraisia sarvia; pitkät vaipat, korpien
jättiläsmäisten eläjäin taljat lainehtivat heidän leveiltä
hartioiltaan ja hamaan öisiin pilviin saakka näyttivät heidän
keihäidensä kärjet ulottuvan, kun leiskahtelevan liekin
tummanpunainen loimu niihin sattui. -- Ääneti, kummeksien katselevat
roomalaiset heidän jälkeensä.

"Noita _ei_ ole muserrettu!" virkkoi Maximinus. "Tulkaa. Lähtekäämme
etsimään patjat allemme -- unenpäästä emme kuitenkaan kiinni saa."



Kahdeksastoista luku.


Seuraavana aamuna sonnustautuessaan lähtemään taipaleelle lähettiläät
hämmästyivät tavatessaan asuntonsa edustalla, paitsi omat odottavat
vaununsa, kantotuoleja ja vetojuhtia, useita muita vaunuja ja jaloja
ratsuja.

"Attilan lahjat teille", lausui Ediko ihmetteleville roomalaisille,
ja eräiden vaunujen oven avaten hän osoitti korkeaa turkiskasaa:
"Katsokaa, kaikkein kallisarvoisimpia nahkoja, joita ruhtinaistamme
vain ylhäisimmät käyttävät. Mutta odottakaahan! Toinenkin lahja on
teille aiottu. Minä sain toimekseni pitää siitä huolta. Ja minun
tulee saattaa teidät turvallisesti rajalle."

"Missä on Vigilius?"

"Lähetetty jo edeltäpäin!" vastasi luo tullen Khelkhal, jonka oli
myös määrä seurata, vaikka vain kappaleen matkaa, kunniasaattueena
poislähteviä. "Herra arveli, ettei teistä olisi mieluista matkustaa
yhdessä kahleisiin kytketyn petturin kanssa."

"Hänhän on ihan arvaamaton", virkkoi Maximinus hiljaa Priscukselle,
"elävä ristiriitaisuus, tämä barbaari. Kullanhimoinen -- pahempi kuin
mikään byzantilainen veronkiskuri! -- toisinaan luulee koko hänen
valtiotaitonsa ja maailmanmahtiinsa tähtäävän yksistään siihen, että
saa kahmaistuksi kultaa niin paljon kuin suinkin ja mistä vain --"

"Kulta on valtaa, Patricius", vastasi reetori, "ei vain
Byzantionissa. Myös nämä epälukuisat skyyttien laumat hän palkkaa,
lahjoo, ostaa vain kullalla ja sillä, mitä hän kullalla hankkii --"

"Milloin ei ota!" mutisi Primutus.

"Mutta sitten taas hän hämmästyttää", jatkoi senaattori, "äkillisellä
anteliaisuudella, jolla ei _voi_ olla itsekkäitä tarkoituksia.
Niin minun suhteeni. Että hän voisi minut lahjoa, vieroittaa minut
velvollisuudestani, sitä hän nyt ei toki kuvitelle -- enkähän minä
voi häntä rahtuakaan hyödyttää, hän tietää, ettei minulla ole
keisariin mitään vaikutusvaltaa --"

"Niin, sillä hän tietää sinut rehelliseksi."

"Ja kuitenkin! Kun minä tarjouduin ostamaan vapaaksi erään ystäväni,
prefekti Syllan, lesken, joka lapsineen joutui Ratiarian kaupungin
valloituksessa vangiksi -- 500 kultarahaa tarjosin --, niin hän
katsoi minuun totisesti ja virkkoi: 'Minä annan sinulle ne vangit --
lunnaitta.' Mitä varten hän teki sen, tuo kullanahne?"

"Sinä olet, vanhus, miellyttänyt häntä", vastasi Ediko, joka oli
kuullut viimeiset sanat. "Eikä hän tahtonut olla suurmielisyydessä
sinua huonompi. Hänellä on vikansa, mutta pieni ja pikkumainen hän ei
ole. Ja vioissaankin hän on suuri!" --

Kun lähettiläät, Khelkhalin ja Edikon saattamina, näitä jutellen
olivat ratsastaneet leirin etelänpuoleisesta portista, tulivat
he odottamatta suuren mies-, nais- ja lapsijoukon keskeen, joka
äänekkäillä ilohuudahduksilla tervehti muukalaisia latinan- ja
kreikankielisin sanoin.

"Mitä väkeä tämä on?" tiedusteli Maximinus yllätettynä. "Puvusta ja
kielestä päättäen roomalaisia."

"Niin, roomalaisia ovat", vastasi Khelkhal. "Kolmesataa viisikymmentä
päätä --"

"Sotavankeja", jatkoi Ediko, "jotka ovat joutuneet hallitsijan
osalle. Hän päästää heidät vapaiksi -- sinun kunniaksesi, Maximinus.
Saat itse viedä heidät takaisin isänmaahansa ja vapauteen. Hän tuumi,
että se olisi sinusta kaikista rakkain vieraslahja."

"Terve jalomieli-Attilalle! Terve Attilalle! Terve hänelle ja
kiitos!" huusivat vapautetut.

Ja vastahakoisesti yhtyivät lähettiläät innostuneeseen huutoon.

"Kummallista", virkkoi pitkään vaiettuaan Priscus Maximinukselle.
"Kiroten tuota hirviötä kuljimme hänen rajansa poikki, ja halveksien
--"

"Ja hän pakottaa meidät kiittävä sana huulillamme eroamaan."

"Eikä ilman ihailua."

"Haltiohenkinen mies! Tänä aikana ei maan päällä elä valtavampaa."

"Valitettavasti! Missä on pelastaja, joka vapauttaa meidät hänestä ja
hänen peloittavasta suuruudestaan! Minä en tiedä ketään enkä aavista!"



VIIDES KIRJA.



Ensimmäinen luku.


Kun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan
lähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.

"On kova kiire", hoputti mies, "herra on keskustellut monien
lähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat
oikopäätä tiehensä."

Liikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy
epäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä
ja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian,
Vindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn
vaskipöydän ääressä.

Mieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava
oli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli
hänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen
jäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.

Hänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi
ilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai
suunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi
häikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta
tehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.

"Verta!" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.

"Niin", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. "_Minun_ vertani
-- se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun.
Mutta ennen pitkää juoksee -- virroittain -- _toisten_ veri!"
Hänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti
uudelleen: "Khelkhal -- ajattelehan -- tohtivat -- nuo tyyrinkiläiset
-- uhmata -- minua -- vasten naamaa. Ja tiedätkö -- minkätähden?"

"Minä aavistan."

"No?"

"Neitoveron takia. -- Minä varoitin."

"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean
karvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' -- virkkoi Irminfried, se
häikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, -- 'mitä muuta haluat, ota --
me tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi --
koota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten
kaikki koristeet -- mutta älä tätä yhtä vain.'

"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän
kerjäläistavaroillanne!'

"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen
nimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'

"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.

"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen
käteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit
seisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme
tuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen
hirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella
vaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin -- Zuin ja
Berahta-emännän kautta! -- silloin me taistelemme teidän vierellänne.
Kuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä
airuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'

"Ja tuskin hän oli lopettanut -- minä seisoin sanatonna ällistyksen
ja vihastuksen lyömänä --, niin astui ripeästi toinen esiin ja
lausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin
rantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät
pois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit
frankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan
heidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen
kiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta
kun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti -- _siitä_ verosta! --,
niin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa -- ne ovat jo
matkalla! -- Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän
ja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun
tuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat
ruhtinaamme -- ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen
kuningasta -- unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin
tappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat
jumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän
kautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten
kasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja
tämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'

"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho -- ilmetty jättiläinen! --
enemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen
inehmon näköinen! --, veti asevyöstään pitkän kivipuukon -- minun
ruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen -- hän oli osannut
sen piilottaa aseita pois otettaessa --, mutta hän laski vain
kalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä
ja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit,
Wisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te
tyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne
ja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan
ja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet -- tämä
Ratbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava --, väistykää taistellen
meidän rannikoillemme asti -- siellä ottelemme viimeisen taistelon:
se on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! -- Jos tuho meidät
tavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo
huostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden
merien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien
konit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme
ikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme
ratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki
vapaaksi.

"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen,
hessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos --
yksimielisinä -- he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!"

Väsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään...

"Minä varoitin", toisti Khelkhal. "Nyt se on liian myöhään. En
varoita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon
ja itägootit."

Mutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: "Kieltäytyvät
saapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus
pidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä
metsässä. Pyh, _minä_ olen hänen jumalansa, ja _minulle_ hänen tulee
uhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa
minun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän
ei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä
Valamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien,
aliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän
kuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet
tottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin
kerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien
kuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään
noudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan
kuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin,
miten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'

"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa
kalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät
ylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas
Valamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu
ovenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään
löydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen
avoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä,
kuolleina.'"

"Entä gepidi?" tiedusteli Khelkhal. "Ardarik on uskollinen."

"Mutta viisas. Hän ei _tahdo_ tulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun
pojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin
koko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat
tehdä. Hänellä _ei ole_ mitään torjuttavaa! Minä itse suojelen
käskynalaiseni."

Hän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli
pitkin askelin huonetta.

"Jos se olisi totta!" aloitti hän uudestaan. "Todeksi _tulisi_!
Jos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään
yhteen! Se olisi loppu! He eivät _saa_ sitä oppia! Minä en anna
heille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin
aioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan
ensiksi _heidät_ palasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä
kapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä,
heidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa -- kaikki
minun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo
tyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa
neidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat,
heidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö.
Ensin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin.
Eriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa
tammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se
on muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin
heidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja
sukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin
on minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin
pää samaan nahkasäkkiin."

"Ja milloin sinä, herra, lähdet... tyyrinkiläisiksihän niitä
nykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit.
Milloin?"

"Huomenna!"

"Unohdat, että ylihuomenna alkaa Dzriwillin, suuren
ratsunjumalattaren juhla, jolloin kaikki asiat lepäävät ja
verenvuodatus, kuoleman ansainneessa rikoksessakin rangaistus olisi
mitä törkein, kuulumaton julkeus! Ja sinä olet tähän juhlaan jo
aikaisemmin kutsunut ruugilaiskuninkaan, joka on omavaltaisesti
kihlannut tyttärensä, ja juhlaan olet kutsunut jo varhemmin kaikki
hänen --..."

"Uskollisuustoverinsa ja kohtalokumppaninsa!" huusi hallitsija
kohottaen lyhyen, leveän häränniskan tukeman päänsä korkeiden
rumasti käyräin hartiain välistä, ja hurja ilo säkenöi noista
pullistuneista tuijottavista silmistä. "Hih, ne juoksevat ihan
oikopäätä käsiini! Olenkin oikealla päällä ottamaan heidät vastaan!
Se huimapää sulhanen! Ja morsian -- miten sanoikaan se orja, jonka
korpit löysivät siitä Tonavan-saaresta? -- solakka, mutta kukkea ja
valkoinen. -- Minä odotan heitä -- kaikkia!"



Toinen luku.


Seuraavana päivänä ilmoittivat hunnilaiset tiedustusratsumiehet
ruugilaiskuninkaan ja hänen seuralaistensa pian saapuvan; Ellak
saattaa heitä.

"Ovat sangen tervetulleet", virkkoi Attila tyytyväisenä valtavaa
päätään nyökäyttäen ja turpeita huuliaan pyyhkäisten. "Ellak? No
niin, hän on tuonut kuninkaantyttären tämän omiin häihin! Se sopii
hänelle! Khelkhal, sinä varustat kaikki valmiiksi. Otat vastaan nämä
uskolliset germaanit, jotka siellä Tonavan saarella neuvottelua
pitivät. Viet heidät kauneimpiin vierasasuntoihin. Kutsut heidät
haukkaamaan suuruspalaa huomenna -- juuri kolmannella tunnilla --
_omaan_ taloosi. Ja illaksi kutsut heidät kaikki, sen uskollisen
kuningasvanhuksen, harpunsoitossa taitavan kuninkaanpojan, solakan
morsiamen -- _minun_ vierassuojaani yöpitoihin. -- Missä ovat heruli
Wisand, longobardi Rothari, markomanni Vangio ja sklabeniruhtinaat
Drosuh, Milituh ja Sventoslav?"

"Kaikki kutsutut, herra, ja kaikki tulossa! He eivät ole voineet
kerjetä tänne. Lähipäivinä heidän täytyy saapua, niinkuin ratsastavat
tiedustajat ilmoittivat."

"Hyvä on. Valppaasti he valvovat, nuo minun vakoilukoirani! Täytyy
lahjoittaa heille taas jokin roomalainen kaupunki ryöstettäväksi ja
huvitukseksi. -- Mutta lähetä tulijoita vastaan vahva ratsue: he
saattavat huomata, mitä täällä huomenna tapahtuu, eivätkä he saa
kääntyä takaisin eivätkä poiketa syrjään -- _tänne_ heidän täytyy
kaikkien."

       *       *       *       *       *

Illansuussa saapui Wisigast ja ne, jotka olivat hänen mukanaan.
Tulokkaat majoitti Khelkhal eri taloihin, seuralaiset erotettiin
isännistään, ruugilaiskuningas, Ildiko ja hänen palvelustyttönsä
eri taloon, Daghar, yksikseen, toisaalle. Heti heidän ensi kertaa
kulkiessaan leirin läpi ratsasti länsiportista ja heitä vastaan
ryhdikäs soturi, joka huusi heille tervehdyksiä svaabien kielellä.

"Gerwalt -- sinäkö?" lausui kummastuneena Wisigast.

"Mikä _sinut_, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?" kysyi
Daghar, yhä vielä harmissaan.

"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä -- uskollisuudeksi!"
huusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän
jätti muutamain seuralaistensa huostaan. "En kärsinyt olla kotona
sill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin:
en minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä.
Luopukaa!"

"Minä olen vannonut", huudahti Daghar, "Ildikon kullanruskean tukan
kautta. Ennen ei hän ole minun."

"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime
hetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän
kanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja
vartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani.
Ystävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta
joka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon."

"Sinä panet alttiiksi henkesi", virkkoi Wisigast.

"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?"

"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin
sen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi -- ja Ardarik
antoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta."

"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. --
Voi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille
meidän kuiskailumme." -- "Kas niin, hunnit", hän huusi, "viekää minut
hallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille
ovat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle."

Hän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.

"Minä tein hänelle väärin! Uskollinen mies!" huudahti Daghar.

"Uskollinen kuin alemanni", virkkoi kuningas katsoen pitkään hänen
jälkeensä.



Kolmas luku.


Varhain seuraavana aamuna ilmoitti Khelkhal tehneensä ja
varustaneensa kaikki, mitä hänelle -- julkisesti tai salaa -- oli
käsketty.

Attila nyökäytti päätään; sitten hän kysyi ilme synkkänä: "Missä
Ellak pysytteleiksen? Miksei hän ilmoittaudu herralleen? Vai
oleileeko hän yhä toisen morsiamen kintereillä?"

"Ei, herra! Poikasi ei ole lainkaan vielä ratsastanut leiriin.
Portin edustalla hän tapasi Dzengisitzin. Tämä ilmoitti hänelle
sinun käskysi, että molempain veljien on yhdessä otettava Theissin
kahlaamolla vastaan Bolibutin, sen kukistetun sklabeniruhtinaan,
panttivangit ja tuotava tänne. Heti hän totteli -- 'ilmeisesti sangen
vastenmielisesti', arveli ruugilaiskuningas, joka minulle asian
kertoi."

"Niin, niin", lausui isä. "Häntä halutti kai vielä kerran puhua
minulle noiden kolmen puolesta. Eivätkä he rakasta toisiaan,
ne veljekset. Juuri senvuoksi minä pakotan heidät olemaan noin
usein yhdessä. Heidän täytyy oppia sietämään toisiaan ja sopimaan
keskenään. -- Mene nyt! -- Kolmas tunti on koht'sillään. -- Mene;
minä seuraan, yksin."

"Herra, et ilmaissut, tahdotko tulla minun talooni aamiaiselle
mukaan?"

"En. Pidä suusi ja mene. Sinä noudat itse vieraasi heidän asunnostaan
ja viet heidät taloosi leirin suurta pääkatua. Pian! -- Käyn
maltittomaksi."

       *       *       *       *       *

Khelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean,
juuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon
korkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena,
yllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja
otsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa
reunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan
näkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin
salaman iskemänä.

Khelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.

Silloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat
punaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. "Ah", hän huokasi.
"En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole
sellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä
oikean perillisen: -- maailman herran."



Neljäs luku.


Päivällisaterian hetki oli käsissä.

Hunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat -- niitä oli
noin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä -- olivat isossa
vastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa,
asettuneet osoitetuille paikoilleen.

Nyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan
seuralaistaan sisään.

Alemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit
ympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan
käskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta
huomispäiväksi.

Heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä
juomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä
kuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan
ja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua
terveydentoivotus Attilalle.

Hallitsijan he näkivät kaukana -- avaran suojan koko väli erotti
heidät -- istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön
keskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu
runsasleikkauksisella rintasuojalla.

Korkean koristamattoman puujakkaran eteen, jolla hallitsija kykki,
oli asetettu pitkähkö pöytä. Se oli selvää kultaa. Sen neljä jalkaa
kuvasivat lohikäärmeitä, ja punaisena kimaltelivat niiden silmät: ne
olivat rubiineja. Jakkaran takana kohosi useita porrasaskelia ovelle,
makuusalin ovelle.

Sivuseinäin puupilarien väliin oli tänään asetettu pöytiä, penkkejä
ja jakkaroita suuri määrä; tuhlaavainen, raaka, mauttomasti
liikanainen loisto levittelihen täällä; pöydät ja istuimet olivat
hopeaa tai kaikkein kallisarvoisimpia marmori- tai puulajeja;
peitteet, makuu- ja päänaluspatjat kiinalaista silkkiä, vadit,
lautaset, pikarit, kulhot, maljat, roomalaiset viininsekoitusastiat,
germaaniset juomasarvet häikäisivät loistollaan, jonka niille antoi
jalo metalli, säteilevät helmet ja kivet. Kolmesta maanosasta
olivat nämä aarteet saaliina, lunnaina tai kiristettyinä lahjoina
kerääntyneet tänne vuosikymmenien kuluessa. Pöydät ja istuimet
ulottuivat puolipyöriön pituusseinillä sisäänkäytävästä talonherran
koroketta kohti.

Kunniapaikoista kävivät ne istuimet, jotka oli asetettu riviin
Attilan oikealle puolelle lähimmäksi korokkeen porrasaskelia. Näille
istuimille johdatti Khelkhal nyt kolme vierastaan: Wisigastilla ja
Dagharilla oli kummallakin oikealla ja vasemmalla puolellansa kaksi
hunnilaista ruhtinasta; edempänä oveen päin istui Ildiko roomalaisen
upseerin, magister militumin, vangitun puolison ja erään antilaisen
päällikön panttivangiksi otetun tyttären välissä. Nämä kumpikin
olivat sangen upeasti vaatetetut ja koristetut, mutta ei heillä
näyttänyt olevan mitään iloa hienoudestaan; nuori, sievä tyttömäinen
panttivanki katsoa tuijotti syliinsä ikäänkuin elämälle kuolleena,
vain kuoloa toivoen; roomatar, uhkea, jo keski-iän ylittänyt nainen,
täyteläs kuin Juno, loi syvää sääliä ilmaisevan katseen Ildikon
ihanaan neitseelliseen hahmoon, huokasi ja mitään virkkamatta ojensi
hänelle kätensä. Ne olivat ainoat naiset, jotka Ildikon etsivä katse
löysi.

Ruugin ja skiirin seuralaiset oli sijoitettu suojan toiselle,
vasemmalle puolen, kauas toisistaan erotettuina.

Näiden kolmen vieraan seistessä kunniapaikkainsa edessä käski
Khelkhal heitä kumartamaan Attilalle, jonka silmät terävästi
säkenöivät alas heihin. Daghar ei taivuttanut ylpeää päätään niin
syvään kuin hallitsija lienee ollut tottunut näkemään, ja uhkaava
silmäys tuli hänen osakseen, mutta kuninkaalle hän nyökkäsi
armollisesti. Kun hänen silmänsä näennäisesti ensi kerran tapasivat
tytön (hän oli heti tämän astuessa sisään palavin katsein ahminut
hänen hahmoaan), hän sulki ne puoleksi -- niin kai krokotiilikin
tapaa tehdä -- ja tirkisteli vain silmäluomiensa alta, niin että hän
ei näyttänyt neitoa ensinkään huomaavankaan.

Ildiko näki tuon hirviön ensi kertaa, mutta hän ei säikähtynyt, ei
liioin kauhistunut hänen rumuuttaan. Ojentautuen täyteen pituuteensa
hän katsoi häntä kasvoihin lujasti, uhmaavasti, uhaten: siinä
katseessa tunsi Attila niin kylmää, kuilunsyvyistä, kuolettavaa
vihaa, että hän ehdottomasti nyt todellakin sulki silmänsä, ja lieviä
vilunväreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin. Kun hän avasi silmänsä
taas, hän karttoi Ildikon katsetta, joka -- hän tunsi sen -- yhä oli
käännettynä häneen; hän katsoi hänen viehättävää suutansa, ihania
valkoisia käsivarsia, mutta ei enää silmiin! --

Nyt vasta, pitkän aikaa tarkastettuaan vieraitaan, hän virkkoi
heille: "Hyvä, että viimeinkin tulitte. Ensin tervetulotoivotus.
Asioista myöhemmin. Arvelen, että vielä tänään vietämme kihlajaisia.
-- Ja häät", hän päätti puheensa vitkaan.

Aivan ällistyneinä niin paljosta armosta hunnit ja muut vieraat
katselivat noita niin suopeasti tervehdittyjä, jotka yhtä suuresti
yllätettyinä nyt vasta istuutuivat.



Viides luku.


Kun nyt myös nämä viimeksi saapuneet vieraat olivat asettuneet
paikoilleen, tarjosi rikkaasti vaatetettu juomanlaskija Attilalle,
polvistuen hänen eteensä, raskaassa, taiteellisen tekotapansa ja
painonsa puolesta kallisarvoisessa kulhossa viiniä. Tämä nosti sen
huulilleen, mutta ei juonut pisaraakaan, vaan ojensi sen tarjoajalle
takaisin, osoittaen katseellaan Khelkhalia. Juomanlaskija vei maljan
nyt tälle. Khelkhal nousi seisoalleen, kumarsi syvään hallitsijalle,
joi ja antoi kulhon takaisin. Juomanlaskija kulki nyt samalla tavoin
tarjoellen ensin pitkin istuimien oikeaa, sitten vasenta puolta.
Mutta jokaisen vieraan takana seisoi erityinen juomanlaskija, joka
yhtä mittaa täytti pikarin. Aina kolmelle, neljälle vieraalle
oli varattu pitkä kapea pöytä, niin että jokainen voi paikaltaan
mukavasti ulottua lukuisiin vateihin, joissa monenlaisia ruokalajeja,
hunnilaisen, roomalaisen, germaanisen ja slaavilaisen keittiön
aikaansaannoksia, tarjoeltiin.

Toiset valioruoat taas kannettiin esiin erikoisesti.

Ensin ilmestyi palvelija tuoden marmorivatia, joka oli täynnänsä
kaikenlaista paistettua linturiistaa, jolta töyhtöjä, siipiä ja
pyrstöä ei ollut otettu pois.

Hän ojensi sen ensin Attilalle. Tämä söi puiselta vadilta vain lihaa,
valtaisia paloja, verisiä, puoleksi raakoja, hän ei huolinut leipää
eikä muutakaan särvintä. Ja kun vieraiden pöytäkalusto välkkyi
pelkkää kultaa ja hopeaa ja mitä jaloimmat viinit heitä virvoittivat,
joi Attila lähdevettä puisesta pikarista.

Kun tämä ensimmäinen vatilähetys oli kannettu pois, nousivat
Khelkhalin viittauksesta kaikki vieraat seisoalleen, tyhjensivät
uudestaan täytetyt pikarit toivottaen taas terveyttä Attilalle
ja istuutuivat jälleen, vastaanottamaan uutta, sisällykseltään
toisenlaista vatierää ja ne tyhjennettyään toistaakseen
tervehdysmaljan ja terveydentoivotuksen.

Vaikk'ei vielä hämärtänyt, vedettiin kuitenkin verhot poikittain
katon eteen, ettei päivänvalo, joka pääsi lankeamaan vain ylhäältä
käsin, avonaisista kattoluukuista, tunkisi sisään, ja pylväisiin
tulenvaarattoman matkan päähän rautaisilla koukuilla kiinnitetyt
pikisoihdut sytytettiin.

Silloinpa vieraat ihmettelemään, sillä soihdut paloivat toiset
tummanpunaisella, toiset sinisellä, vihreällä, keltaisella,
helakanpunaisella ja valkealla valolla, joka soturien kypärissä ja
rautapaidoissa oudosti kimalteli.

Mutta äkkiä vilkastuivat Attilan kuolonjäykät piirteet:
ruhtinaallisesti puettu kaunis poika, noin viidentoista vuoden
ikäinen, hyppäsi sisäänkäytävän kynnyksen yli ja lipuen vikkelästi
ja osavasti kaikkien pylväiden, penkkien, pöytien ja palvelijarivien
sivu pyyhälsi korokeistuimen portaita ylös, polvistui Attilan
viereen ja painoi päänsä, josta liehuivat pitkäkiharaiset, tuuheat,
sinisenmustat kutrit, hänen polvelleen, luoden kauniit, suuret,
tummanruskeat metsäkauriin-silmänsä häneen. Silloin levisi ikäänkuin
hymy noiden peloittavien kasvojen piirteisiin; liikutettuna,
mieltymyksellä hän antoi katseensa levätä pojassa. Hän hyväili pojan
persikanuntuvaista poskea ja nosti hänet polvelleen.

Sitten hän valikoi herkullisen lihapalasen kultavadista edestään
ja pisti sen noiden kirsikanpunaisten täyteläisten huulien väliin,
häikäisevän valkoisten, tasarivisten hampaiden pureskeltavaksi.

"Kuka tuo poika on, jolla on tuollainen taikavoima?" kysyi Daghar
Khelkhalilta.

"Ernak, hänen lemmikkipoikansa! Kuninkaantyttärestä, joka tuli
etsimään herramme rakkautta."

"Se raukka oli niinmuodoin sokea?" tiedusti Daghar heti.

"Ei niin sokea kuin sinä"; kolkko, uhkaava oli vastauksen sävy.

"Isäkulta", virkkoi hemmoteltu poika imarrellen ja siveli kädellään
hänen harjasmaista partaansa. "Tämä hirvenliha on hyvää. Mutta
ihmisen liha maistuu paremmalta."

Ällistyneenä katsoi isä häneen. "Mitä sinä puhut?"

"Totta, isäkulta. Vanha imettäjä, Zdanza -- tiedäthän? -- hän saa
yhä käydä minua katsomassa ja hän tuo aina, jotakin tullessaan!
-- toi eilen vaatekäärössä ison palan rouskahtelevaksi paistettua
lihaa. Minä söin sen suuhuni, kaikki tyynni, ja tahdoin sitten lisää.
'Niin, silmäteräni', vastasi vanhus, 'lisää? Toisen kerran! Miehellä
on vain yksi sydän -- ja siitä suoriutuivat sinun pienet terävät
hampaasi äkkiä.' Mitä?' minä kysyin, 'oliko se ihmissydän?' Kyllä
pyrki vähän hirvittämään, mutta minä ajattelin, miten herkulliselta
se maistui, ja nuoleskelin huuliani vielä perästäpäin. 'Niin, armas
sydänkäpyseni! Pyysin itselleni sen nuoren gootin ruumiin, jonka
he tänään pyörällä teilasivat, kun hän oli sinun suurta isääsi
haukkunut ihmissudeksi, leikkasin hänen vielä tykkivän sydämensä
irti ja paistoin sen kauniille kultanukelleni. Nyt ei sinuun myrkky
pysty etkä koskaan ole tunteva jonninjoutavaa sääliä ihmissydämiä
kohtaan.' Miten tyhmää, isäkulta! Ikäänkuin minua tähänkään asti
olisi koskaan säälittänyt! Onhan suurin iloni olla teloituksia
katsomassa. Milloin olen ratsuharjoitukseni opettajani lausunnon
mukaan hyvin suorittanut, pyydän aina palkinnoksi byzantilaisen kakun
tahi -- saada ampua mukana, kun vankeja ammutaan. Anna minulle juoda,
isä! Viiniä, ei sinun ohutta vettäsi -- viiniä! Heti annat viiniä! Ei
keltaista; punaista, pannonialaista, minä haluan tahi minä itken. Ja
siitä turmeltuvat kauniit silmäni, sanoo imettäjä. Kas niin! _Sepä_
siemaus -- ja punaista kuin veri on tämä viini. -- Mutta, isä, kun
minä kerran sinun valtaistuimellasi istun --"

"Onko kiire?" kysyi Attila; hän heitti silmäyksen Ildikoon.

"Silloin minä juon ainoastaan viiniä, en vettä! Ja nyt kun tiedän,
kuinka herkulliselta sydämet maistuvat, niin tapatan itselleni joka
päivä nuoren gootin."

"Mutta ellei satu olemaan ketään kuolemaantuomittua, poikaseni?"

"Silloin minä aina tuomitsen."

"Mitä varten? Mitä hän on rikkonut?"

"Ettei ole tehnyt _mitään_ antaakseen herralleen hyvänpaistin",
vastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat
kiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan
ravistaen.

Ja Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.

Daghar katsoi mykkänä Wisigastiin.

Eräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. "Tuo ei miellytä
sinua, skiiri?" hän pilkkasi. "Niin, niin, se poika on mainio. On
vielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne,
jos joudutte hänen perintöosalleen." Ja hän nousi taas pojan luo.

Monet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän
hemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat
hänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda
pikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä
käyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri
päästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.

Karsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen
luokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan
imartelupalveluun viitaten: "Jos _tuo_ tietäisi, _kenestä_
minun valtakuntani perillinen tulee, -- niin miten hän nyt jo
imartelisikaan Ildiko kaunokaista."



Kuudes luku.


Vihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta
hänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi
sisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä
sieltä kuului.

Attila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan.
Se veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa,
kun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta
tarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne
suuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää
raskaana ja hehkuvana.

Ovenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan
meluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään
joku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa
hän tuli nauraen julmistuneesti.

Hänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti
olivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.

Dzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään
kallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti
koristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei
ulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla
kirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-,
oikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi
likaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta.
Selässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta
purppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini,
alapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä
ruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän
hunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.

Hän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat
kaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui
vain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta,
joka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.

Epävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne
tänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa
intohimossa.

"Käpälät pois, senkin koira!" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle
ja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri
tirskahti. "Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää
-- tahi", hän nauroi julmistuneena, "sitten syytettyä! -- pyrkimästä
tuomarinsa tykö?"

Hän seisoi jo -- yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut
portaat -- Attilan edessä.

"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että
minä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata
itseäni, syytän _häntä_."

"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!" virkkoi isä; mutta
hänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain,
määräperäisin askelin nousi portaita ylös.

"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita", aloitti
Dzengisitz jälleen. "Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien
jäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa -- pelkästä
ikävystymisestä! -- jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka
kerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen
väliin."

"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra", hymyili aseenkantajani
epäuskoisena. "Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi
kättään hiljaa."

"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin,
joka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa -- se
oli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika
-- levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla
katsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani,
vedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton
vekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa
kauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt
kättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet
harallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin
olin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen
välitse keskeltä."

"Hänen vasempaan silmäänsä!" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta.
"Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi
Dzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole
vaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin,
riistin jousen..."

"Ja katkaisit sen polveasi vasten!" huusi Dzengisitz raivoten.
"Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!" Hän viskasi
molemmat palaset Attilan jalkoihin. "Paras jouseni! Lapsen
tähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai
ratsunjumalattaren kautta! -- ennenkuin hänen juhlansa alkaa --
verisesti minä rankaisen häntä itse."

Kasvojen ilmeen värähtämättä lausui Attila: "Missä on poika?"

"Jäi tielle makaamaan", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään
kohauttaen.

"Kuollut hän on", huudahti Ellak. "Hän kuoli minun syliini."

"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat", virkkoi Attila. "Sinä
Dzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta
aarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun
taitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko --
hän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä
sinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi -- minun
tyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! --
Sinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen
hänen oikealle puolelleen -- vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja
pidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti
kaikki, mitä hänen tulee saada."

Ellak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan.
Sitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita
alas.

Hänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei
tahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi
hänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä.
Nuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi
suojasta pois.

Attila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille
mahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.



Seitsemäs luku.


Jo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti
tervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni.
Hänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen
lammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.

Kärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut
poikain riidan.

Nyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle
vieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen
hallitsijan eteen.

"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi
kertoo sen mykällä kielellään."

"Niin kyllä", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja
kuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, "sinun voittosi ja
sinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää."

Hunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat
löytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa
kauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti
ruhtinas kertomuksensa:

"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja
turvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut.
Minulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit
minun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra,
enkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden
hävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä
he olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja
lapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden
ympäröimälle maallensa. Mutta --", hän nauroi, siveli harvahaivenista
partaansa ja kirskutteli hampaitansa, -- "minä rakensin oivalliset
portaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne
eivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille
apua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä
ja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi
ja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain
rämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät,
eivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle.
Mutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu
oppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa,
jonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin,
sirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat
tottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus
ja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme
vihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset
ja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä.
Luulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja
ruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään!
Kun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille.
Kuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän
puolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. -- Suuri sinä olet,
Attila, voiton poika."

"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!" toistivat hunnit, huutaen,
luikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.

Liikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan,
oli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.

"Hyvä on", sanoi hän nyt levollisesti, "oikein hyvä. Odota, Dzenzil,
poikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!"

Hän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan
kultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa,
otti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua
pirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi
itse loput.

Mutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä
mielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja
niellessään.

"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla",
aloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin
purppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja
oli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.

Silloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.

"Tuo Ernak-poikanenhan se on", virkkoi virnistäen isä, "hän puristaa
kädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon
enemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa.
Huomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä -- joka antaa hänelle
viiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan."



Kahdeksas luku.


Luodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet,
mutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän
nojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan
ja lausui tavallista kovemmin: "Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja
gootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai,
pikemmin, _olivat_! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen
sillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä
ovat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne
ovat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa,
'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä
jäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien
kansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'"

Ja hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.

Silloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast
kunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä
äänellä:

"Kansamme saattavat kärsiä -- ne ovat jo kauan raskaasti kärsineet!
-- koskaan eivät ne häviä."

"Ja miksi eivät, sinä sen uskoja?"

"Jumalat, Asgardhissa asuvat alkuisämme, suojelevat meitä!" huudahti
nuori Daghar.

"Ja kuka suojelee teidän jumalianne?" pilkkasi hunni. "On niidenkin
kerran hävittävä!"

"Kaiken lopussa", vastasi Wisigast. "Silloin", puuttui Daghar
jatkamaan, "niinä maailman taistopäivinä, seisovat tylsäin
jättiläisten rinnalla yökansat: suomalaiset, sklabenit ja sarmaatit
ja ennen kaikkea -- sinä: Fenris-suden rinnalla, herra Attila,
minä näen jo sinun varjosi heiluttavan ruoskaa! Kuitenkin meidän
esi-isäimme aasain kilpipuolella, aivan rinnalla Einherjar-urhojen,
jotka liitelevät alas Walhallasta, me germaanit viskaamme viimeiset
keihäämme ja kaadumme yhdessä jumalaimme kanssa ja heidän rinnallaan."

"Minä mahdan olla", vastasi Attila, "se musta sauhujättiläinen, joka
uskonne mukaan teidät kaikki syö tulentupruun."

"Ja itse yhdessä tuhoutuu", liitti Daghar, "jotta uusi taivas
loistoisana kaartuisi uuden maailman yllä -- ilman hunneja ja muita
yökansoja! Siinä maailmassa on jälleen Wotan vallitseva, syyn
sovitettuaan, ja Frigga, se vaalea valtiatar, ja Baldur ja Donar,
uskollinen. Ja kuinka voisi yli-isä olla ilman meitä! Minusta on
kuin Wotan tarvitsisi meitä yhtä tähdellisesti kuin me häntä. Uusia
germaaneja hän itselleen jälleen luo sydämensä ja iloisen rakkautensa
ylpeydeksi. Saarnesta miehen, lepästä naisen."

Hän vaikeni. Innostus hehkui hänen säteilevistä silmistään,
kirkasti ylväät piirteet. Kaunis hän oli sillä hetkellä, tuo nuori
kuninkaanpoika. Runoilun into loisti hänen korkealla otsallaan. Hän
etsi Ildikon silmiä; heidän katseensa yhtyivät: täynnä lämmintä
rakkautta, ihaillen, katsoi neito hänen jaloihin kasvoihinsa.

Attila pani sen tarkoin merkille, tuon katseiden vaihdon ja lemmen
säteilyn.

"Nainen!" toisti hän käheäsävyisesti. "Niin kyllä, se ei saa puuttua.
Ja varmaan on tällä tulevaisen maailman germaanittarella taas niin
kaunis, vahva, kultainen tukka kuin tuolla sinun morsiamellasi, vai
mitä?"

"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä
ja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne
hennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme
perimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima."

Leimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei
painanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja
autuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.

Attila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän
pilkkasi edelleen: "Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen
sisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme -- otamme silloin
toisia.

"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!
Kuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?"

"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätön _sydän_", vastasi Wisigast.

"Niin, ja --", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä
hunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, -- "kun sinä
nyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämä
_tukka_." Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä
perin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä
askeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.

"No, kuinka niin?" arveli Attila päätään pudistaen.

"Sen tahdon kertoa sinulle", aloitti Daghar hengittäen syvään,
koettaen hillitä itseään. "Naisemme eivät ole ainoastaan sillä
auttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa
seisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä
lauluilla, -- äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet
miehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton --
hiuksillaan."

"Niin kyllä", vahvisti Wisigast. "Se on kaunis tapaus."

Tarkkaavaisena kuunteli Ildiko. "Sitä en ole koskaan kuullut",
kuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. "Miten se kävi?"

"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot -- tsekeiksi nimitetään
sitä tylppänenäistä laumaa -- kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta
käsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan
maahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat
vaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja
kaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle
Albis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät
sinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit,
sillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien
helottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren
korkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä
tulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat
nuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he
kuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin
juuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan."

"Niin aina", vahvisti Wisigast. "Meistä muista kaikista ovat
markomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr,
talven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella."

"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen
syntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa
laukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta
kiersivät murtohakkuuta -- niinkuin sudet väijyvät lammastarhan
ympärillä -- mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain
tarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että
ahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat
ja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä
metsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä,
jänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan.
Mutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan
hänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen
jälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat
hiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi
nuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen.
Kreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen
käteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka
jo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat
kaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat
kuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin
sankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti
uskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen,
niinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat
pian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät
metsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat
vuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin
hajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti
päivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee
Gabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas
Hariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot
pakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet.
Mutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin:
puoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen
ihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti
heidät kaikki."

"Sen teki nainen", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, "tekivät naisen
hiukset."

Hän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.

Kuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä
lauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen
harppuunsa nojaten.



Yhdeksäs luku.


Nyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin
noin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu,
kultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa;
pyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä
ja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen
kaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen
oli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen
monivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään
paikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja
laatat -- jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa
kohtisuoraan alaspäin -- kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti,
mikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän
tavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit
tervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan
viemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin
otti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta,
ja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni
vastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja
antoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.

Tämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein
siemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.

"Kas, Drulksal", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, "kelpo
laulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista
kultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa."

"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet
lahjoittanut minulle jalokiven."

"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä
tyhjäksi jääneet -- me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi.
Mistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?"

"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi."

"Entä tuon liekehtivän rubiinin?"

"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustani
Aquileian kukistumisen johdosta."

"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä,
ne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan,
missä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi."

"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu,
lähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu
päivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti.
Sallitko sen, herra?"

Attila nyökäytti päätään.

Kahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa
hunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat
ne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan
korkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli
eräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja
kehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja
vaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti
vasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten
säestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä
tavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka
lampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä
sopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin
korkeavireisiä ääniä.

Daghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen
hunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.

Kummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän
ei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi
käsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta
hilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili
asevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi
omalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla
vain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen
lopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen
tällaiselta:

    Ylitse Isterin, Tonavan takaa
    Kuolema ruttoa hengittää:
    "Veikkoni musta, äl' enää makaa!
    Lännen juhla on määrämme pää.

    Oitis kanssani matkahan suon,
    veljeni nälkä, sa laiha mies!
    Myös sodan korppikotka, iäti nuori,
    taas verikentille suuntaa ties!"

    Katso, mik' ylhäällä äärellä taivon
    kauhea kulkue kiirii päin:
    jättejä, karmeita vallassa raivon,
    ratsuja, siivillä kiidättäin!

    Korppikotka on edellä muista,
    silmät sen hehkuvat ahneuttaan.
    Tummuu päivä sen kaarteluista,
    siivet peittävät meren ja maan.

    Kielet tuliset liekkejä valain
    joskus sen kidasta leimahtaa:
    -- Takana yö --, mut paukkuen, palain
    salamat suusta sen sinkoaa.

    Pilvistä sitten maahan siirtyy
    kulkue louhikäärmeinen;
    tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,
    kauhua keskehen kansojen!

    Ranuall' Alutan käyrää soittaa
    torvea muuan villi mies:
    Kauhistus maailman kukkuroittaa:
    "Hunnit on tulossa!" soitto ties.

    "Hunnit, soi maan sotajumala mulle!
    Multa sen saatte te! Murhatkaa!"
    -- "Attila" -- vastahan kaikuu --
    "sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa."

    Kaukason huipuilta Böömihin asti
    kavionkapsetta, töminää.
    Vuorilla, virroissa kauhistavasti
    raivoten taistelu temmeltää.

    "Lausuos, Attila, antaja saaliin,
    teemmekö jälkeä kelpaavaa!
    Miehet me hirtämm', morsiot maaliin
    ratsujen jäljessä laahata saa.

    Attila, Roomalle armoa ano
    ethän sa! Sääli et Germaniaa!
    Attila, kauhistus kansojen, sano,
    teemmekö jälkeä kelpaavaa!"

    Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,
    nostaa Attila huutaen:
    "Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
    Eespäin! Kutsuu se läntehen."



Kymmenes luku.


Hunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti.
Yhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen
hunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa
oli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä,
ja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan
pidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu
oli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus
oli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja
ulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut
pääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet
maiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan -- äsken hän oli
vähältä likistyä hengettömäksi --, kantoivat hänet olkapäillään
korokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan
viereen.

Tämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi
suuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta
runoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En
maan päällä luullut olevan näin paljon!"

"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden
kourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä."

Laulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun
ja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.

Melu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja
äänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.

Mutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi
kaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan
peräisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta.
Puhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin
voitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote
germaaniseen harppuun!

Tarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa
säikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi
heti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan,
hän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.

"Nyt, Khelkhal", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut
mukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti
hänet pystyyn. "Nyt tulee loppu."

Ryhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä,
nuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään
Attilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla
kädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran
hän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen
harppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja
aloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani
varoittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta
Ildikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta
myös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen
harpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. "Hunnin esilaulun",
aloitti hän kylmästi, "olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty,
halusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta.
Nyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja --
vastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta
ollut hunniretki, jota Attila on johtava _vast'edes_. Ei suinkaan:
hän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää
Attilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku
päättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:

    "Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!
    Eespäin! Kutsuu se läntehen."

Ja nyt hän lauloi gootinkielellä -- jota hunnit hyvin osasivat --
tavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:

    Marnen rannalla Gallian puolla
    kaks aseveikkoa seisoi niin.
    Toinen lausui: "Kai pakko on kuolla
    maailman hunnien ikeisiin?"

    "Ei, ei, Aëtius", -- nauroi toinen;
    -- tukka sen kultana kiharoi --
    "yhdessä meillä on mahti moinen,
    meit' että kenkään ei voittaa voi!

    Joutuen panssarijoukkosi tuota
    yhtenen rannalta Tiberin!
    Urhoihin Thorismundin sa luota,
    Rooman ja goottien aseihin!

    Tulkohot hunnit; me kyllä vastaan
    joukkion ottaa voimme sen.
    Viel' ei kaatunut kunniastaan
    voima Rooman ja goottien."

    Urhoja kaatui Tuonen työssä
    kunnian kentällä parvittain.
    Kuoleman neidot kuutamoyössä
    liiteli yllä nukkujain.

    Vainajille he hengen antaa,
    kilvet ja miekat ja kypärät.
    -- Taistelunmelskettä kaiku kantaa,
    haamut kun villisti iskevät.

    Kiekuu kukko. -- Ja taasen nurmeen
    vaipuvat kylminä vainajat.
    Roomalaiset ja gootit, hurmeen
    peittämät, taasen taistelevat.

    Mut mikä ihme! Vaiti kuin hauta
    leiri on hunnien voittamaton.
    -- Vallille kiipee mies: "Jumal'auta,
    kaikki on menneet pakohon!"

    Yöllä on Attila leiristänsä
    karkuhun lähtenyt kammoten.
    Wotan voittaja-säilällänsä
    pirstasi miekan hirmuisen.

    Luulet jos vieläkin jaksavasi,
    Attila, ryhdy taistohon!
    Huomaat: maassasi, rinnassasi
    germaanein sotikeihäs on!

Hän päätti laulunsa näpäyttämällä harppusoinnun niin kilajavan,
niin taisteluriemuisen kuin kutsuisi Heimdall jumalat rynnäkköön
jättiläisiä vastaan.

Silloin nousi hunnien seassa sellainen raivon ulvonta, että sen
rinnalla heidän omalle laulajalleen osoittamansa suosio oli vähäistä;
koko avarassa suojassa puhkesi meteli. Yksikään hunni ei malttanut
pysyä paikoillaan. Hurjasti he tunkeutuivat, hyppivät, ryntäsivät
kaikilta puolin rohkean laulajan päälle, joka jäi suorana seisomaan,
turvatonna mutta pelotonna, ylpeän levollisena, vasemmalla kädellään
painaen harppua rintaansa vasten, oikea puuskassa lanteilla.
Kolmeasataa päällekarkaajaa vastaan ei kuitenkaan vastarinta olisi
auttanut. Tuo kookas hahmo kohosi yli koko hunnien aallokon,
joka myllersi häneen päin. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun
puukko, jonka Dzengisitz sokeassa raivossa viskasi häntä kohden,
suhahti juuri hänen kasvojensa ohi hipaisten hänen hiuksiaan. Mutta
hän näytti kuitenkin olevan mennyttä miestä, tämä hullunrohkea
harpunsoittaja, ja kalveten näki Ildiko monta käyrää sapelia
vedettävän hänen armaansa pään menoksi. Äkkiä kuitenkin -- koko
liikehtiminen oli kestänyt vain muutamia silmänräpäyksiä -- jyrähti
korokkeelta ääni, ikäänkuin jonkin sadun hirviön suusta lähtenyt:

"Seis! Vihani uhalla!"

Kuin maahan juuttuneina pysähtyivät nuo kolmesataa hunnia siihen
paikkaan. Hurjiksi vääntyneet kasvot, pistoon valmiit tikarein
asestetut kädet, iskuun nousseet käsivarret, hyppyyn notkistuneet
polvet -- kaikki jäykistyi sillä kertaa, kuin taian lumouksesta.

Daghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. "Ne
tottelevat hyvin", hän sanoi rauhallisesti.

"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja.
Ja pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta",
vastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän
laskihen istumaan jakkaralleen taas. "Mutta te hunnit", jatkoi
hän hitaasti, "pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata
harpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksi _toden_ sanan takia!
Sillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme
teltoistamme? _Miksi_ väistyimme -- sitä ei tuo vaaleaverinen poika
tosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila.
Jänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää, _täytyy_ höltyä
ennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen,
_kuolettavan!_ Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa
sanan tähden --? Hyi! -- Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa
jotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin
pelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon
elää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen",
jatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, "että hän _elää_ niin
kauan, että näkee sen. Ja se -- niin minä arvelen -- on miltei
epäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja
minun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise.
Tiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa.
Olisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka
sanoikaan eräs roomalaisten keisari? -- se lausuma on miellyttänyt
minua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut --:
'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin..."

Tähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta
nyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin
kaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti
karjuen huusi. -- "Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen
salakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja
murhahankkeen kaksoset, silloin! --" Tässä hän karkasi seisoalleen
ja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen
rinnalleen.

"Kaksikymmentä päivää sitten -- ruokorantaisella Tonavan saarella
-- kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet --, silloin kuiskutteli
kaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat
kuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan
sisässä _minä_, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta
sinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat
sinä _sittenkin_ viettää hääsi -- sill'aikaa kun nuorukaisesi
kiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa
kiinni heidät kaikki!"

Niin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt
huomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin
valmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta
seuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös
melkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven
keskeen.

Neljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz,
Tsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui
tämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi
moninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti
tempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella
voimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä
katsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti
osunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan
välähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen
suojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa,
sanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.

Jo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki
Wisigastin maahan viskattuna -- Khelkhal painoi polvellaan hänen
rintaansa --, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna,
voitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten
kahleiden kytkeminä -- silloin hän voihkasi ääneen.

"Odota, nulkki", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta,
jota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, "tämän veren saat sinä
erikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika --
hänet seivästetään -- minun makuuhuoneeni takana! -- Saat, kaunis
morsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun
vaimoni."

Neito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi
Attilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus
hätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät
väreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. -- Hän viittasi rajusti
kädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.



KUUDES KIRJA:



Ensimmäinen luku.


Tuskin oli avara vierassuoja tyhjentynyt _--_ ainoastaan Khelkhalia
oli hallitsija pidättänyt jäämään --, kun ovi temmattiin auki ja mies
syöksi suoraa päätä sisään.

"Ellak!" huudahti hänelle isä vihaisena. "Miten uskallat? Enkö ole
karkoittanut sinua silmäini edestä? Olenko muka kutsunut sinua?"

"Et, herra. Mutta..."

"Mitä sinä täältä haet? Tahi -- _ketä_ haet?"

"Isää."

"Tarkoitat: herraa."

"Olkoon niin! Suurta hallitsijaa, oikeamielistä tuomaria!"

"Kas niin! Tiesinhän minä, mikä sinut ajoi tänne!-Oikeamielistä
tuomaria? Hyvä! Sen nimen -- minä ansaitsen sen -- tahdon pitää
kunniassa, peloittavassa kunniassa. Älä siis vaivaannu puhumaan
kavaltajain puolesta."

"Onko heidät jo todistettu syyllisiksi? Kuulin vain hunneilta
epäselvää, suutuspäissä lausuttuja huhuja. Onko heidän rikoksensa
todistettu?"

Attila oli vaiti. Hän pysyi äänettömänä vihastuksesta. Kamalasti
kohosi puna hänen keltaisenhallaville kasvoillensa.

Mutta Khelkhal huusi äkäisenä: "Luulenpa kylläkin! Poikavekara heitti
miekan isäsi päälle! Vain hunnilaisuskollisuutta saa maailma kiittää
siitä, että hän vielä elää. -- Entä vanhus? Molemmat ovat toisten
kanssa koplassa tehneet kapinasalaliiton surmatakseen isäsi. Mutta me
-- isäsi itse ja minä -- me kuulimme kaikki ollessamme ontossa puussa
piilossa autiolla Tonavan saarella."

Ellak loi silmänsä maahan. "Jos niin on laita -- no niin! Tuomitse
molemmat!"

"_Ovat_ tuomitut", lausui Attila.

"Surmaa heidät -- minä en rohkene pyytää heille armoa. Mutta -- onko
totta, mitä kujilla hoetaan -- Ildiko myös? Hän on viaton!"

"Ei ole. Hän tiesi salaliitosta -- epäilemättä! -- minä näin sen
hänen silmistään, heti kun hän astui sisään ja huomasi minut. Hänellä
oli tieto juonesta eikä siitä puhunut herralleen."

"Olisiko hänen pitänyt saattaa isänsä ja sulhasensa tuhon omiksi?"

"Olisi, hänen olisi pitänyt! Mutta minä annan hänelle anteeksi --
_koska_ minä en ole ainoastaan oikeamielinen tuomari, vaan koska olen
lempeä hallitsija, joka halusta armahdan. Häntä _ei_ rangaista."

"Mutta -- isä -- ei ole totta, mitä vakuutetaan?"

"Mikä sitten?" Kysymys tuli sangen uhkaavasti, sangen kärsimättömästi.

"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja
kuitenkin...! Ei! Sehän on mahdotonta!"

"_Mikä_ on Attilalle mahdotonta?" Pidätetty viha nousi.

"Iljettävyys", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään.
"Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi
pakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta,
tuota valkeaa --"

"Kautta mustain jumalieni, voin!" ratkesi tuo julmettu vastaamaan.
"Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle -- sinun vaalealle
jumalattarellesikin -- on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä
tulee Attilan oma."

"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hän _rakastaa_ skiiriä."

"En ole mustasukkainen -- kuolleille."

"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa
sinua!"

"On oppiva minua ihailemaan."

"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni" -- hän
heittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä -- "näe
minut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi.
Minä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin
minä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään
pyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin
toivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään
toivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille,
vain neidolle."

"Se _on_ myönnetty!"

"Isä, minä kiitän sinua!" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta
säikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.

"_Korkein_ armo: hän on synnyttävä minulle pojan."

Silloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: "Ei, isä! Sitä... ei
sitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en
jaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä
mielipuolisuuteen asti."

"Sen olen tietänyt aikoja sitten."

"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?"

"Täytyy."

"Anna sitten neito _minulle_."

Isä remahti räikeään nauruun: "Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella
olet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa ja _sinä_
häntä syleilet, se _ei_ ole häpäisyä."

"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja
-- hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja --
suojella."

"Minulta, senkin koira!" huusi Attila raivosta vaahdoten ja
tavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.

Molemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.

"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta
hengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!"

Ja hän levitti käsivartensa levälleen.

"Ei", virkkoi Attila synkkänä. "Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei
ole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja
tietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien
syleilyyn", -- hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. -- "_Se_
olkoon hänen rangaistuksensa."

Liikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.

"Ildiko!" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja
päätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. -- Se oli varmaan mahdotonta! --
Surmata hänet -- sitten itsensä!

Kaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän
vetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.

Mutta hän ei kerjennyt pitkälle.

Attilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko
sotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät
seuraamaan isän ja pojan riitaa.

"Pidättäkää hänet!" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen.
"Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,
Khelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaa
ovelle. Minä annan hänestä tuomion -- mutta vasta hääyön jälkeen."



Toinen luku.


Ilta hämärtyi.

Aurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana
punahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina
tiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain
seutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa
lännessä haihtui.

Attila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja
ruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen
päästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan
suorittaneensa saamansa tehtävät.

Hallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin
mielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen
mahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi
hakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja
viskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat
himmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän
asevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen
Khelkhalille.

"Ota makuuhuoneen avain huostaasi", hän käski.

"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin." Hän otti avaimen
miekankannikkeen vyötaskusta.

"Sinä lukitset ulkopuolelta."

"Mutta -- tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut."

"Ole huoletta! Se on täällä -- rinnalla -- ihokkaan alla. Kuusi
hunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana,
yövahti."

"Niinkuin aina ennenkin, herra." -- Hän odotti käskyä mennäkseen
lähettämään morsiamen.

Mutta vielä kerran käveli Attila hitain askelin tilavan vierassuojan
poikki. Nyt hän pysähtyi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Hän sulki
silmänsä.

Vihdoin hän kivahti: "Missä on Gerwalt, alemanni? Minä käskin noutaa
hänet heti kun kepponen oli onnistunut. Miksei hän näyttäydy?"

"Ei ole löydettävissä. Sinun viittauksestasi minä panin --
kunniavahdin, niinkuin hänelle selitin, vartioimaan häntä hänen
majatalossaan. Mutta hän maisteli niiden kolmen hunnin kanssa,
ryyppäsi kaikki kolme pöydän alle ja katosi talosta."

"Hänet etsittäköön ja sidottakoon. Pelkonsa ja uskollisuutensa
vahvistukseksi saakoon vielä tänään nähdä molempain
germaanilaisruhtinaiden kuolevan."

"Hyvä, herra, minä otan hänet vangiksi. Mutta oikeassa vihassasi
unohdat, että _tänään_ emme saa enää verta vuodattaa yhtään.
Dzriwillin juhlan aattoilta on jo alkanut --, vasta kolmen päivän
päästä..."

"Pyh, minä uskon vain Puruun, nauran tuolle puisen tamman hahmoon
kuvatulle ratsunjumalattarelle!"

"Sinä -- valitettavasti! Mutta en minä eivätkä hunnisi. Sinä et
_saa_! Sinunhan täytyy huomenna toimittaa kaiken kansan edessä suuri
uhri, heidän käsitystään sinun pappeudestasi ei saa järkyttää."

"Se on totta. Kärsikööt sitten kolme päivää vielä kuolemantuskaa."

"Entä Gerwalt, kun saamme hänet kiinni? Hän on kuitenkin..."

"Hänen rangaistuksensa -- vaitiolostaan -- määrätköön uskollinen
Ardarik -- joka hänkin on ollut puhumatta. -- Nuo kolme juoppoa --
juhlan jälkeen! -- ristille!"

"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta..."

"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit
juokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma."

Khelkhal vaikeni.

Taaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran
suojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: "Kummallista,
vanhus, kerrassaan kummallista. -- Milloinkaan ennen ei nainen ole
minuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista,
tuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta
katseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut.
Kuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan
sillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta --! Ja
minun sieluani..."

"Mitä, herra?"

"Minun sieluani -- kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän
hänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella
minua pelko tavoittanut -- sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat
todellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän
haudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen
reunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen
polttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen
piellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä
polttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja
Attila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt
minut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis.
Mutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö!
Tiedätkö mitä, pelkoa se ei ole: _arkuutta_, samaa, jota tunsin
poikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin --! Se rakastunut penikka
on oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot
lumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse --
hurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! --, loi siveät silmänsä
minuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten." Hän katsahti
arasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja
jupisi hiljaa:

"Kuule, vanhus -- mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! -- minun
täytyy saada rohkeutta -- ei: mieletöntä hurjuutta! -- tätä neitoa
vastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä...
Khelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku -- tiedät
kai? Se Aquileiasta saatu -- _ilman_ sekoitusastiaa! -- täyteen
kaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä..."

"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!"

"Minähän sanon: minua _paleltaa_ hänen katseensa. Tahtoisin voivani
valaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar!
Tämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut...!
Mene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva
morsiameni. -- Ja kuule, ota häneltä ketjut pois."

"Herra..."

"No?"

"Germaanitar on väkevä. Pidä hänet sidottuna, kunnes olet hyvällä
hänet voittanut taipumaan. Muutoin..."

"Loruja", nauroi hän kohauttaen, niinkuin hänen oli tapansa,
käsivarsiaan ja jännittäen lihakset. "Ja vielä eräs asia: vihani
uhalla, Khelkhal, älköön kukaan rohjetko häiritä viinin ja lemmen
ilojani! Kukaan älköön koputtako! Kukaan älköön uskaltako tunkeutua
sisään, kunnes itse aamulla avaan oven ja tulen ulos. Mitä sillävälin
saapuu minulle ilmoituksia -- suullisia tai kirjallisia -- sinä otat
ne vastaan, sinä avaat ne. -- Sillä minä halajan pitkällistä autuutta
ja sitten pitkää, pitkää lepoa."



Kolmas luku.


Kohta senjälkeen seisoi Ildiko makuusalissa. Khelkhal itse oli
kuljettanut hänet -- kädet selän taakse kiinnitettynä -- vierassuojan
läpi sinne. Saatettuaan hänet kynnyksen yli hän irroitti hänen keveät
kultakahleensa ja lähti pois. Ildiko kuuli kauhulla, miten saattaja
kiersi oven lukkoon ulkopuolelta.

Häly pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänestä tuntui kuin hän
kuulisi jäävänsä peruuttamattomasti teljetyksi hirveän kohtalonsa
valtaan.

Hän katsahti hätäisesti ympärilleen puolihämärässä huoneessa
keksiäkseen pelastus- tai pakotien tai jonkin turvakeinon, mutta
turhaan!

Tästä puolipyöreästä puurakennuksesta, joka oli muodoltaan
edessäolevan vierassuojan kaltainen, kooltaan vain paljon pienempi,
oli yksi ainoa uloskäytävä. Vahvat tammesta tehdyt ovet olivat,
samoinkuin kaikki seinätkin, sisäpuolelta verhotut paksuilla matoilla
pienimmänkin ulkopuolisen äänen kuulumisen estämiseksi. Painaessaan
korvaansa avaimenreiälle hän kuuli kuitenkin aseiden kalinaa toiselta
puolen aivan likeltä: hunnilaiset vartijat olivat ikäänkuin suuret
koirat paneutuneet kynnykselle: yövahti oli asettunut paikoilleen. --

Hän ryskytti ovea, mutta se pysyi liikahtamatta, vaikka pitkä
raskas rautasalpa, jolla sen saattoi sulkea lukon lisäksi, ei ollut
sisäpuolelta lykätty eteen. Yhtään ikkunaa ei ollut; ilma ja valo
pääsivät, samoinkuin vierassuojaan, yksinomaan ylhäältä laudoitetun
katon aukoista, jotka kävi sulkeminen lykättävillä verhoilla. Nyt ne
_olivat_ suljetut.

Makuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut
minkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista,
polstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen
paksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian
tiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian
leijona.

Vuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava,
kolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta,
jalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen
häitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.

Joukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen
kummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit
täydensivät sisustuksen.

Turhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin
astaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei
ollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä
saattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta
kannet pysyivät kiinni.

Silloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen
seeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta
tehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä
-- painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei
liikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla
kaaritangoilla!

Epätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti
vaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän
ei päästänyt. Hän ei _saanut_ joutua toivottomaksi. Hän ajatteli
tulta!

Tuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi!
Suitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman
korkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa
vaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää
valaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se
paloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin,
sitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi
vähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta
arabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva
liekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys
oli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota
ihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry
hiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden,
eikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal
oli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa
hiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.

"Jospa sillä itsellään olisi ase!" ajatteli Ildiko nyt. "Minä tempaan
sen ja tapan itseni." Se oli hänen viimeinen toivonsa.

Silloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea.
Taidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se
näytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä
tilava komero, puolipyöriön pääteosa.

Hän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan
sykki hänen sydämensä: hän se _oli_.

Attila tuli komerosta esiin, hitaasti, katse imehtien nuoren naisen
hahmoa.

Hän se _oli_! Ja aseetta -- Ildiko näki sen heti paikalla! -- ei edes
minkäänlaista vyötä, millä hänet kuristaa!

Kun hunni oli päässyt keskelle huonetta, syöksähti hädänalainen neito
nuolennopeasti hänen ohitseen, esiripun taakse komeroon; hän toivoi
-- mutta ah! Ei ulospääsyä, vain paksu tammiseinä vastassa.

Silloin loppui häneltä toivo, rohkeus ja voimat. Hän vaipui
polvilleen, painoi yhteenpuserretut kätensä seinää vasten ja kallisti
niiden päälle ihmeenkauniisti muodostuneen päänsä.

Attila kääntyi. Tyytyväinen pilkkahymy kohosi hänen turpeille
huulilleen. Tämä epätoivo, tämä avuton alistuminen ilahduttivat häntä
sanomattomasti. Tuo kammotus kaikkosi, hän piti peliä -- niinkuin
niin usein ennen oli tapahtunut -- helposti voitettuna.

"Ei, lintuseni", hän nauroi, "_tässä_ häkissä ei ole aukkoa. Älä ole
höperö. Et aavista, sinä nuori olento, miten suurenmoisen kohtalon
ovat tähdet sinulle suoneet. Kuule siis -- se on sinut voittava --
sanoma, ihanampi kuin sille juutalaistytölle ilmestynyt. Hänelle
ilmoitti enkeli, että hän on synnyttävä jumalan. Hän synnytti. Mutta
poika päätyi -- ristille. Mutta sinä synnytät _minulle_ pojan, josta
tulee Attilan perillinen ja maailman herra."

Kuumemmaksi kävi hänen arvioiva katseensa, mutta hän hätkähti.

Sillä kuin näkymättömäin voimain ponnahduttamana vimposi neito
pystyyn maasta ja masennuksistaan.

"Minä? Sinulle? Pojan? Minä muserran sen kuvatuksen otsan, ennenkuin
se saisi silmiään auki."

Attila hämmästyi, mutta koetti malttaa mielensä: "Niinpä saat sitten
synnyttää kultakahleissa. -- Mutta antaudu nyt hyvällä. Älä pakota
minua käyttämään väkivaltaa! Sinä olet minun. Mikään jumala ei voi
sinua pelastaa minun käsistäni."

"Mutta jumalatar!" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella.
"_Minun_ jumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!"

Pystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä,
uhkaavana.

Tämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen,
askelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän
ei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja
pilkkasi: "Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?"

"Hän on jo _täällä_!" huudahti tyttö haltioissaan. "Minä tunnen hänen
läsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni." Ja hän
kohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet
nyrkkiin.

Attila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään.
"Sinä vain lisäät tuskaasi", hän vastasi sangen tylysti. "_Kaikki_
ovat taipuneet -- lopuksi."

"Mutta minä ennemmin kuolen!" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen
perästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen
kullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita:
hunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten
pystyyn. "Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!"

Silloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän
käänsi silmänsä pois hänestä -- nyt osui hänen katseensa pöytään ja
sen kultaruukkuun.

"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!" hän kuiskasi itsekseen, liukui,
kuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi
molemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten
täytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja -- joi.

Joi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin,
ahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi -- raskaan,
enemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan
-- jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään
hengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan
siinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen,
ilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan
valkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.

Mutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. "Ah! Voi! Ah!
Erinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää
-- että olen niin kauan -- neljäkymmentä vuotta -- ylikin -- ollut
ilman! -- Nyt korvaan sen! -- Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta.
Mutta -- raskasta! Nyt -- Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä --
väsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?"

Suurin silmin katsoi neito lepertelijää.

"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa --
nähdä! En _voi_ nähdä! Tahdon -- sulkea silmät. -- Ne menevät kiinni
itsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja --
herättyä -- ensin vielä lisää viiniä -- ja sitten..."

Silloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas
pää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui
makaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta
se kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat
tummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan -- punaisia pisaroita valui
siitä -- olivatko ne verta, olivatko viiniä? --

Ildiko meni aivan pylvään ääreen: "Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain
ase!" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin
käsin tukkaansa.

Katso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat
itsestään hänen avoimiin käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Ulkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi
hunnia ja heidän päällikkönsä.

Kaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla
seisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.

Ja sisäpuolella -- makuusalissa -- kaikki hiljaa.

Vain kerran hyppäsi eräs -- päällikkö -- pystyyn ja pani korvansa
lukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.

"Ettekö kuulleet mitään?" hän kysyi. "Puoliksitukahtunutta huutoa --
arvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'"

"Emme mitään", sanoi toinen.

"Ei sieltä mitään kuulunut", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta
takaisin alas kynnykselle. "Etkö lakkaa tirkistelemästä?"

"Ei siitä mitään näy", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.

"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin."

"Ja muuten", irvisti toinen, "jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja
ken apua huutaa..."

"Niin ei ainakaan meidän herramme", päätti kolmas. Eikä nyt enää
kuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.

Lyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta
aamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu,
tuli keskipäivä.

Morsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi
suljettuna.



Neljäs luku.


Jo monta tuntia ennen auringon ehdittyä puolipäiväkorkeuteen saapui
Khelkhalkin istumaan kärsivällisenä kynnykselle.

Mutta myös kärsimättömänä. Sillä tärkeitä, uhkaavalta kuulostavia
sanomia oli yön ja aamun kuluessa saapunut monelta taholta sekaisin
kaikenlaisista lähetystöistä ja käynneistä ja germaanilaiskuninkaiden
ja tuomarien kokouksista: lähettejä, tiedustelijoita oli hän
kuulustellut, hallitsijalle osoitettuja kirjeitä avannut...

Yhä levottomammaksi hän kävi.

Tosin ei odotus ikävystyttänyt häntä, vanhusta. Päiväkaudet hän
olisi jaksanut nurisematta pysytelläidä kovalla kynnyksellä, jossa
hän kyykötti. Mutta erinäiset ilmoitukset, rajavartijain kyselyt,
uhkaavat merkit näyttivät vaativan ratkaisua, ohjeita, torjuntaa.

Ja näiden väikkyessä hänen mielessään nousi tuohon uskolliseen
mieheen vähitellen jokin ahdistava aavistus, kun hän uudestaan
kuunnellessan ovella ei vieläkään kuullut Attilan lausuvan
ainoatakaan sanaa, ei liioin minkäänlaista ääntä nuoresta
aviovaimosta.

"Nukkuisivatkohan -- molemmat -- näin pitkään? Tuskinpa!"

Ja surulla hän ajatteli sitä suunnatonta ruukkua, joka oli täynnä
kaikkein väkevintä viiniä, mihin herra ei ollut laisinkaan tottunut.

Vielä kerran, sittenkuin hän oli turhaan kuunnellut, hän tukahdutti
pelkonsa ja asettui kärsivällisenä, mutta huoaten, jälleen
kynnykselle.

Silloin ajaa karautti taas pölyn peittämä ratsumies -- kuolleena
kaatui hänen hevosensa vierassuojan edustalle -- ja antoi hänelle
kirjelmän. "Olemme ajaneet väsyksiin erään Ardarikin gepidin ja
saaneet sen häneltä", ilmoitti hunni hengästyneenä. "Hänen oli
määrä viedä se Tyyrinkiin, ja meidän täytyi hakata hänet palasiksi
ennenkuin se häneltä lähti."

Khelkhal leikkasi langan poikki, loi silmäyksen kirjeeseen -- rupesi
heti kolkuttamaan ovea miekkansa ponnella ja huusi: "Ja vaikka
pääni menisi -- ylös, Attila! Ylös, ylös! Nyt ei ole aika maata! Ei
liioin juoda ja suudella. Aukaise, herra! Lue! Kapina! Ardarik uhmaa
julkisesti! Hän on koonnut tänne aivan lähelle koko sotaväkensä!
Svaabi Gerwalt on paennut hänen luokseen! Germaanit nousevat
kapinaan!"

Hiljaa kaikki.

Silloin se uskollinen mies huusi: "Niinpä minä sitten avaan itse,
vihastasi huolimatta!"

Ja hän otti vyönsä taskusta hänelle uskotun avaimen ja aukaisi lukon.

Mutta ovi pysyi liikkumatta, vaikka hän painoi ja sysäsi käsivarsin
ja polvin.

"Se sisäsalpa! Rautasalpa! Sisäpuolelta lykätty eteen!"

"Miksi? Mitä varten herra on niin tehnyt?"

Arkoina, jännityksissä, uteliaina kurkkivat vartijat hänen takanaan.

"Pois siitä, nenäkkäät!" tiuskaisi hän heille. Miehet väistyivät kuin
koirat, joille ärjäistään.

"Attila! Rouva Ildiko! Avatkaahan toki! Vetäkää salpa pois edestä!
Tärkeitä tietoja! Germaanit kapinoivat!"

Silloin hän kuuli, miten raskas salpa vedettiin sisäpuolelta
hitaasti, vaivoin, syrjään.

Nyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki -- nopeasti hän astui
sisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.

Ildiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona
hän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.

Yhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain
kattovalon eteen -- lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä
vallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon
paiste.

Hän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.

Ensiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui
kumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta
mustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että
voimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän
vuoteen ääreen.

Siinä makasi -- nyt hän sen näki -- hallitsija selällään,
hievahtamatta.

Hän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että
purppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli
näkyvissä, ja se oli ammollaan.

"Nukkuuko hän?" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut
mitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.

Silloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.

Säikähtyneenä hän kiljaisi.

Silmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista
enemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi
Khelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin
kouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä
pöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin.
Punaisia täpliä -- eivät nekään viiniä! -- eivät, jotakin muuta
ne olivat -- näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja
valkeille silkkisille alusvaatteille.

Mutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.

"Herra!" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta -- se retkahti
hervotonna alas.

"Herra!" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin
ylös -- se oli vielä aivan lämmin. "Attila! Herää! Sinä nukut vain!"

"Ei!" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. "Hän on kuollut."

"Kuollut!" parkaisi vanhus rajusti. "Ei, ei!" Hän hypähti
pelästyneenä taapäin.

Silloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin
lyijy takaisin vuoteelle.

"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy --
niinkuin usein ennenkin -- voi, se viini! Se hänet on tappanut."

"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta
heräsi jälleen. Hän tahtoi minut... pakottaa. Silloin minä lykkäsin
oven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani
minä hänet tukehdutin."

"Naisen murhaama!" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja
partaansa. "Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat
kuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden
kaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa
madossa!"

Ja hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen,
peittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.

Tarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi
tarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin
sen merkityksen -- merkityksen hunnilaiskansallekin.

"Onko se sitten totta?" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas
heittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä
kuolintapaa!

"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa
koskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt:
päihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi."

"Niin, totta se on!" päivitteli vanhus. "Tuossa! Hänen hampaidensa
välissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi,
tämä on hirveää!" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan
kasvojen päälle. "Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja!
Kolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää
sinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema."

Ja hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi
saapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn,
tornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen:
"Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! -- Panette
kolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun,
vahdit kuolevat."

Ja hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.
Syvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta -- kuolinkammiosta.

"Tottelemme, ruhtinas", virkkoi vartijain päällysmies katsellen
kummastellen ympäri huonetta. "Mutta -- missä on --? Hän ei ole
tullut kynnyksen yli! -- Missä herra on?"

"Tässä hän on", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, "kuollut
hän on!" Hän tempaisi peitteen pois.

"Kuollut? Attila?"

"Voi, voi!"

"Kuollut! Siis murhattu!"

"Kuka on murhaaja?"

"Ketään ei ole tullut sisään!"

"Mehän makasimme kynnyksellä!"

"Siis naisen murhaama."

Niin ulvoivat hunnit sekaisin.

"Ei! Ei _murhattu_!" huusi Khelkhal jyrisevällä äänellä, ojentautuen
suoraksi. "Miten voitte ajatellakaan. Tyttö murhannut -- hänet!
Miehen, joka oli väkevä kuin härkä. -- Katsokaa! Tuon valtavan suuren
ruukun -- hän ei muulloin koskaan juonut viiniä -- tehän tiedätte
sen! Viime yönä on hän tyhjentänyt sen liian pian -- hän kuoli
verensyöksyyn -- viinin ja rakkauden autuaaseen kaksoishurmioon!
Kadehdittava loppu! Kutsukaa Dzengisitz, Ernak ja kaikki ruhtinaat
tänne. Heidän on saatava siitä tieto ja julistettava se kaikelle
hunnien kansalle: mahtaja kuoli iki-ihanan kuoleman."



Viides luku.


Järkyttävä, suurenmoinen kaikessa barbaarisessa viileydessään oli
hunnikansan tuska mahtavan hallitsijansa kuolemasta, ainoan suuren
miehen, joka koskaan oli sen keskuudesta noussut -- tai nouseva.

Hämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: "Tässä lepää särkyneenä
se vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen
yksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne
koossa murtumattomana voimana." He aavistivat, että siinä makaa nyt
kuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä
oli sammunut.

Epätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien
valituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin
ohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa
jumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä
-- huolimatta hänen ankaruudestaan -- nämä hänen hunninsa, joiden
omaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä
yhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa
täydellisyydessä.

Kaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen
kasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat
rintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.

Yksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan,
ei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan
hovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila
oli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja
raakuuksilta. "Sinä olet kuollut", huusi hän kyynelet silmissä,
"miten voisi Zerko elää?"

Ja vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.

Kauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä
valitus makuuhuoneessa.

Khelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen
johdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin
aikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen
ruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon
uhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.

Ellakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.

Hän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.

"Entä Ildiko?" -- se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä -- "tuliko
hänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?"

"Pysyy vangittuna", vastasi vanhus synkkänä, "kunnes kuolee
omaisineen."

"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa?
Uskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa
lesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildiko _ei_ ole
hänen leskensä! Hän on Attilan --"

"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!" varoitti vanhus vihaisesti.

"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella
häntä!"

"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt
täällä vankina, kunnes -- kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta.
Katso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun
vapaaksipäästämisestäsi -- tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin
valtakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi
kuin -- isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden
yhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä
tahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun
paljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää
voi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin
ääressä vannonut."



Kuudes luku.


Niin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.

Nyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.

Kaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa
oikealta puolen aivan kaljuksi.

Sitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa,
niin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei
naisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta
surra, vaan miehenverin.

Sen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä,
niinsanottuun "renkaaseen", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja
katsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana
ja kilpa-ajoratana -- senvuoksi se oli sangen avara -- eräs koko
hunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.

Se oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa
tummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana
Tibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin
parempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon
kalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli
lähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran
johonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen
ehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.

Tämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa
prameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin
nyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen
liikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään
ylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä
päätangon nupissa.

Tähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi
otettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja
jalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa,
joka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta
oli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja
muut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu
käytettävänään -- niitä oli monen monta tuhatta --, järjestivät ne
ratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti
ravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri,
jonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he
yksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen
runsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin
nyyhkytysten keskeyttämää:

    "Attila, Mundzukin poika,
    hallitsija hurjain hunnein,
    kauas kuulu kansain herra,
    germaanein ja vendein voima,
    maita sull' ol' ennestäänkin;
    satamäärin kaupungeita
    lisäks' vielä keisareilta
    Itä-Rooman, Länsi-Rooman
    anastit sa pakkovalloin.
    Nuopa tuosta säikähtyivät:
    siitä saakka vuosittaisin
    aarteitaan he toivat sulle,
    kaikkea sa jott'et veisi.
    -- Sinust' ennen kuulumaton
    maine kulki kautta kansain.

    Itse Puru, henki taiston
    sotisäilän antoi sulle.
    Viuhuvaisin nahkaruoskin
    aivan niinkuin orhikarjan
    pakotit sa kansat kaikki
    tietä tahtos kulkemahan.

    Täytit tään kun onnekkaasti,
    onnekkaasti myöskin kuolit:
    Kaatanut ei miestä miekka
    eikä vilppi veljein viekas,
    tappanut ei tauti, eikä
    ikä vienyt vainajaksi.
    Ei, vaan vailla vaikerrusta
    kunniana kunnon kansan
    kuolit niinkuin kukka kuolee.
    Täysin, runsain ruumiinvoimin
    nukuit helmaan kauniin vaimon
    riemuiten ja tuskatonna.
    Kuolemaksko kutsuisimme
    moisen oivan matkaanlähdön,
    jota kostaa ei oo tarvis?
    Sinut kätkimme me kultaan;
    sitä Länsi-Rooma antoi.
    Hopeaan sun hoivasimme;
    Itä-Rooma maksoi sillä.
    Rakensimme rauta-arkun;
    viholliset raudoin voitit.

    Siirtynyt on sielus' suuri
    toiselle jo sankarille,
    joka taasen vuorostansa
    hunnit voitosta vie voittoon.
    Ylivalta maailmassa
    ain' on meidän -- -- --"

Laulua he eivät saaneet lopetetuksi.

Tällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti
eteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden
joukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään
ja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. "Apuun!"
huusivat he. "Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui
leiriin!"



Seitsemäs luku.


Ja niin oli laita.

Gerwalt oli hakenut hänet.

Vapauduttuaan "kunniavahtinsa" silmälläpidon alaisuudesta oli
alemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä
tiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan
kuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla
kaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka
oli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki,
portinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa
selässä -- sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa -- päästä
livahtamaan eteläportista.

Hän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla
rajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella
ulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi
siihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.

Tuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien
etuvartijain luo.

Ollen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas
Ardarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen
sattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein
kiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla
hyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta
kuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun.
Hän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn
päällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko
hunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.

Kuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään
huokaisten hän virkkoi: "Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu.
Se tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä
pieninä, eikä hitaina. Minä tulen."

Hyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa
painoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että
vain hänen ratsumiehensä -- pari vaivaista tuhatta! -- voivat
oikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi
osa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset
nostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla --
ei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan
huulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä -- ratsumiestensä
nousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella
ottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan
takana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi
pitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli
kuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja
oivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja
hyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa
hevosta.

"Ratsuille, miehet!" huusi kuningas valtavan, ruskean
taisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. "Nornat kutsuvat,
itse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa
Attila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet:
ratsastatte vapauteen."

Ja joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä
hyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin
pohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle
rannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat
hunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.

Portinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän
oli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella
suurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.

Ensimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat
Ernakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin
puettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet
pienen sakaradiadeemin -- liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla
kultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja
luiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään -- pitkin katuja,
hankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.

Sillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät
hänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat,
joista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen
kansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä
useimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä,
käskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä
hajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan
puuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä
puheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta -- sen he pidättivät
itselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan --, mutta
jo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain
poissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin
oli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian
verisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli
germaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältään
_kaikkien_ noiden vallantavoittelijain ies.

Prinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös
ruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä
salaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin,
niin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja
vaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että
isä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä -- tie
vannoivat itse lukeutuvansa todistajiin -- asettanut tuon kauniin
pojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita
vain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa
alaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.

Nyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet
airuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he
eivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin
tähden -- Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt
vaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa
täysveristen hunnien silmissä -- esiintyä noine kauasmenevine
vaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen
tätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat
kaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää
mieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan
rakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat
auttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös
osille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.

Sillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se
joukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi,
suosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja
kauneutta ylistäen.

Eräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin
ilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi
ensiksi Ernakin.

"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?" huusi poika
kohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa
pään yli kurottaen. "Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa
odottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!"

Ja hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen
kylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja
ampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.

"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?" kirkaisi hän
epäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.

Tämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän
istui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa
selässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen
kypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta
valuivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat
rautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin,
rauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä
istui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena
pysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta,
arkuutta, niin, varovaisuutta.

Mutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: "Missä sinä olet
näin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä
elämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei
anneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun
rangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä
kuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea
polvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä
tuomitsen kohtaloksesi!" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.

Ardarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen,
pahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan
menoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti
ihan kuninkaan viereen ja huusi: "Joko kohta, huovi."

"Minä en neuvottele poikasten kanssa", virkkoi kuningas katsoen hänen
päänsä ylitse, "mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul,
kuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen,
en ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta.
Mutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme
kaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja
hunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja..."

"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!" huusi Ernak. "Minä olen sinun
herrasi. Sen saat nyt tuta."

"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan.
Palvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä
lähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää
muutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin --
tehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!"

"Emme!" huusi Ernak. "Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat
jaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan
riuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä
gepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan
määräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut,
te germaanilaiskoirat."

Ja hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin
että se hypähti pystyyn takajaloilleen.

Mutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen
reisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi
vaivuksissa olleen keihäänsä: "Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö
toiste! Muuten --"

"Pyh", kirkui Ernak, "muudan vangittu juutalainen kertoi äskettäin
eräästä kansansa kuninkaanpojasta jutun, joka miellytti minua. Kansa
napisi häntä vastaan, mutta vallanperillinen lausui: 'Minun isäni
ruoskitti teitä raipoilla, mutta minä kuritan teitä skorpiooneilla'.
Ota opiksesi, germaani!"

Ja hän heilautti ruoskaansa taas, tällä kertaa lyödäkseen kuningasta
kasvoihin.

"Kuole sitten, nuori myrkkymato!" huusi tämä ja varjellen iskun,
kannustaen ratsuaan, syöksi keihään hänen kullalla kirjaellun
rengaspanssarinsa läpi sellaisella voimalla hänen rintaansa, että
kärki tunkihe hartiain välistä ulos.

Mutta pahoin oli hänenkin henkensä uhattuna.

Sillä ennenkuin hän kerkesi tempaista keihään pois selälleen
suistuvan ruumiista, oli ruhtinas Tsendrul hänen vieressään ja
huutaen: "Alas, lapsenmurhaaja!" heilautti käyrää sapeliaan hänen
päänsä päällä.

Kuitenkin ennenkuin isku ehti pudota, lensi heittokeihäs ruhtinaan
otsan läpi -- Gerwalt oli tähdännyt osuvasti.

"Karatkaa päälle, gepidit! Vapaus!" huusi alemanni tempaisten
sotakirveen vyöstään käteensä.

Kaikuvin riemuhuudoin heittäytyivät Ardarikin ratsumiehet molempain
päällikköjen kaatumisen johdosta kauhun tyrehdyttämän vihollisen
päälle. Jykeväin germaanilaisratsujen painokas törmäys viskasi heti
hunnien hevoset kumoon: ulisten pakenivat hunnit syvemmä leiriin,
voitonriemuisasti huutavain germaanien takaa-ajamina.



Kahdeksas luku.


Pako ja takaa-ajo pysähtyi tosin pian, heti kun hunnit ja gepidit
olivat saapuneet puukaupungin keskustaan, hautajaispaikalle,
missä monta tuhatta hunnia, toiset ratsain, toiset jalkaisin, oli
pakkautunut tungokseksi kuolinteltan edustalle.

Mutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville
menestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.

Kun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon
ohi -- pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella
vahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa --, kuulivat
he talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja
vapautusta.

Gerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen
ikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen
ikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän
seuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun
raoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.

Iloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät
vapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla
-- vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan -- suuren uutisen
Attilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta
myöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa
talossa.

Kun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan
lähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.

Gepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän
kokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta
näiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat
hengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään
olivat sattuneet leirin eteläpuolella.

Vihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin
kuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän
oli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli
temmannut tänne -- niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.

"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!" huusi Dzengisitz. "Kuule, isä
Attila, me kostamme heidän puolestaan."

Ja nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.

Pelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen
ratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa,
jo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin
jonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz
ruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja
järjestäen. "Eteenpäin, Purun pojat", hän huusi, "seuratkaa minua!
Ettekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana
laulamassa? Isäni henki -- hänen kuoltuaan mitä onnellisimman
kuoleman kaksinkertaisessa autuudessa -- on mennyt toiseen yhtä
suureen sankariin. Minä tunnen: _minä_ olen se sankari! Seuratkaa
minua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut
Attila!"

Syvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan
harhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät
käsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan
seuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian
rohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti
hukassa.

Silloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.



Yhdeksäs luku.


Kajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn
puhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:

"Valhetta! Kaikki valhetta!"

Korkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.

Yllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen
suuntaan.

Korkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen
hahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko.
Hänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä
paisteessa.

Ja hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville
tuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: "Valheteltu teille
on, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen
on hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa
näillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa
välissä."

Näiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin
hunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon
ylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla
seisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen
ylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä
soinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa
epäillä hänen puhettaan.

"Voi! Voi!"

"Naisen käden surmaama!"

"Niinkuin hänen isänsäkin!"

"Se on pannahinen!"

"Kirous on mennyt hänessä toteen!"

"Menee edelleenkin!"

"Sukupolvesta sukupolveen!"

"Voi hänen poikiaan!"

"Ah, hän on iankaikkisesti kirottu!"

"Iankaikkisesti viheliäinen mato!"

"Voi meitä! Voi!"

"Mikä kauhistus!"

"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!"

"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!"

"Paetkaa! Paetkaa!"

Niin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin,
niin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat
joka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta
enimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut
täyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien,
jalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.

Hunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat
voitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä
eteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen
hajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.

Sokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.

Suotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä
vastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili
heitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi
Dzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet
itsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat,
jotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen
päälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.

Khelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta
ympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli
tuon sikin sokin myllertävän joukon:

"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko
sinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!"

Ja molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin.
Se oli vartijain johtaja -- hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut
ruumiin ja laittanut sen kuntoon.

Mutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin
voimin: "Ei! Hän _ei_ valehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa,
ystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin.
Minä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana
-- keltaisia hiuksia -- hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on
kuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!"

Ja hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen
huutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.

Vain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari
seuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan
kuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit
uhkaisivat sitä tuossa paikassa.

Mutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä,
melkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan,
ei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän
täytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta
hyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä
ruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten
kaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit
seisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä
estämässä.

Monesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien
rivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.

Sillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten
hunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta
vaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä
taistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat
heidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei
yksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa
ottelussa.

Mutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan
keskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa
Ildikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon
kadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään
sulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat
menettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.

Huonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin -- aika
monta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti
lyhyellä keihäällään maahan -- piti Daghar alati silmällä kattoa,
josta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut
moneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan
melun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään
portaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas
ympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi,
samoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.

Vähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa,
kiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik
piti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt
oli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon
hunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä
hyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.

Yht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: "Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on
hukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!"

Dagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.

"Dzengisitz!" hän ähkyi. "Painivat!"

Peloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten
taajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta
hänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko
myöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin,
ei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan
tyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa
hän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli
keihästään ja miekkaansa.



Kymmenes luku.


Vaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli
Dzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi
maasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain
sekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä
puristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen
kasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa
halki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio;
nyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren
tahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään
hän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.

Tosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä
horjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska
ja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen
jalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen
harjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän
haukkoi ilmaa.

Jo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon
maahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.

Mutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät
jäljestätunkeutuvia hetkisen: "Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz!
Haavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!"

Selkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki
voimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin
ilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.

Leveä parvi pakenevia hunneja -- niitä tunki takaa, etelästä käsin
Daghar tieltään -- erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän,
päämäärästään.

"Päästäkää minut tästä läpi", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä.
"Päästäkää minut läpi, miehet! Minä _pyydän_ teitä. Kuuletteko?
Dzengisitz _pyytää_!"

Niin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä
olijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät
vierusmiehiäänkin syrjään.

"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!"

"Tilaa, tilaa herran pojalle!"

"Mitä tahdot, herra?"

"Paetako, sinäkin?"

"En: kostaa!" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen
pakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän
tikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja
sangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.

Sillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen
vankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin
tiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka
hupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran
kuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti
hunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai
tempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä
rautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa
avain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.

Niin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja
viipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.

Dzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään
vetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven
tammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut
jalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata
käsin, tikarilla ja polvin.

"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!"

"Tästä saat kirveen, Dzengisitz", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten
sotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen
nokkelasti käteensä.

"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!" riehahti hän, juoksi
miehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.

Jo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.

Niin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja
miesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.

Vastapäisessä kulmatalossa -- se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti
teljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet -- kuunteli ja tähyili
maakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen
hataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa
hakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.



Yhdestoista luku.


Sillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden
sanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös
säikähdys mielessään.

Hän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa,
ottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös -- ah,
niin kaukana olevan! -- rakastettunsa, isän, hän näki, miten
nämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan
lähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin
suistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.

Koko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen
täytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä
jännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut
merkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon
vilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin
iski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.

Hän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka
kylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa
kohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.

Mutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se
huudettiin lähimmän talon tasakatolta -- sivukadun tuolta puolen --,
niin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.

"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin,
piilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!"

Hän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä
sivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti
hänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.

"Ellak! Sinä täällä!" vastasi neito. "Mitä tahdot?" "Älä kysy!
Piilottaudu. Liian pitkä matka!" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin
katsein. "Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!"

"Kuka?"

"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa
portaita ylös. Voi! Siinä hän on jo."

Ja todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä
kerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen,
raivosta vääntynyt naama.

Kirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti
hampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään
sitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.

Kuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt,
tuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion
hän ajatteli hypätä katolta kadulle -- kunhan ei vain joutuisi tuon
käsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli
torni -- hyppäys olisi kuolemanhyppäys.

Hän aikoi -- sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei
hän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä
pääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi
sinnepäin: voi, liian myöhään!

Dzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä
kiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan
loikkauksen metsäkauriin kurkkuun.

"Daghar!" huusi neito. "Daghar! Apuun!"

"Niin, paru päälle", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen
puukon. "Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja!
Valitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit,
kiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä
saa. Sinun pitää..."

Silloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.

Neito oli vahva ja uskalias.

Usein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut
sen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa
tekemättä. Hän puolusti henkeään.

Molemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen,
jossa puukko oli -- varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään,
varjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen.
Ja kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.

Hetken seisoi hunni pökerryksissä, odottamattoman vastarinnan
yllättämänä. Mutta vain hetken! Pian pääsi miehen ylivoima näkyviin.
Vapaaksijääneellä vasemmalla kädellään hän puristi tyttöä kaulasta ja
työnsi häntä, kaikesta vastustelusta huolimatta, edellään tasakaton
alempaa aitaa kohti etelään päin. Sillä kohtaa hän voi, hänen täytyi
ehdottomasti saada hänet voitetuksi, heti kun tyttö ei enää voisi
väistyä. Puukkoa ollenkaan käyttämättä tarvitsi hunnin vain syöstä
hänet takaperin katon yli alas.

Neito tunsi jo, vaikka olikin pannut epätoivon vimmalla vastaan,
askel askeleelta lykkäytyvänsä taaksepäin ja kaiteiden puisen
rintanojan kinnerkoukuissaan, jo alkoi höltyä hänen otteensa hunnin
oikeasta kädestä, jo painoi tämä hänen yläruumistaan taaksepäin
kaiteiden yli. Hänen tajuntansa rupesi sekaantumaan. "Auta, Frigga!"
hän huusi vielä...

Silloin tapasi kamppailevain korvaan alhaalta torilta ja etenkin
sivukujan puolelta sellainen sadoista kurkuista lähtevä parkaisu
-- niin ytimiin asti tunkeva säikähdyksen ja hämmästyksen kiljaisu
--, että molemmat sävähtivät. Dzengisitz hellitti uhrinsa kaulan,
riuhtaisi mahtavalla tempaisulla oikean kätensä tytön otteesta ja
hypähti taaksepäin, kuunnellen ja väijyen.

Samassa hetkessä hyppäsi heidän takanaan ulkopuolelta päin kaiteen
yli katolle mies. Se oli Ellak.



Kahdestoista luku.


Hän oli Ildikon kuolema silmäinsä edessä uskaltanut, tehdä
epätoivoisen hypyn katolta toiselle. Kujalla ja torilla olevan väen
kiljaisu oli seurannut sitä. Se näytti toivottomalta, hirveältä,
mutta onnistui. Lujalle otti: vain parista tuumasta siinä oli
kysymys; kurotetun vasemman kätensä sormilla -- murskatun oikean
käden tynkää ei hän voinut käyttää -- hän tavoitti rintasuojan
ristikkoon, kouraisi kiinni ja piteli itseään riipuksissa, kunnes
sai alaruumiinsa vedetyksi perästä, ja pannen oikean kyynärpäänsä
rintanojan toiselle puolelle keikautti itsensä yli. Tosin hän siinä
joutui kierimään tuolla tasaisella katolla, mutta hän kavahti heti
pystyyn ja juoksi Dzengisitzin ja tytön väliin.

"Pakene, Ildiko!" hän huusi. "Tikapuita myöten alas. Teikäläiset ovat
lähellä! Daghar..."

Mutta salamannopeasti Dzengisitz loikkasi takaperin kattoluukulle
asettuen sen eteen. Hän kohotti uhkaavasti tikariaan.

"Kurja, kirottu gootti! Suojelet isäsi murhaajaa? Hyvä on! Nyt saatte
molemmat..."

"Tuomittava hän on, ei murhattava."

Ja hän heittäytyi Dzengisitziä vastaan, kävi kiinni hänen
käsivarteensa ja koetti vetää häntä kattoluukulta poispäin, jotta
pääsy tulisi Ildikolle vapaaksi.

Todellakin: jännittämällä kaikki voimansa hänen onnistui kiskoa tuo
raivoisa mies kolmen askelen verran pois aukosta.

"Pakene, Ildiko!" huusi hän vielä kerran.

Tämä juoksi joutuin taistelevain ohi luukulle.

Molemmin käsin hän kokosi avaran hameensa, kyyristyi, työnsi jalkansa
luukun neliskulmaiseen aukkoon, tavoitti tikapuut ja laskihen
liukumaan niitä myöten, käyttämättä yksityisiä puolia, vaan pidellen
molemmin käsin pystysuorista kaiteista ja siten laskien mäkeä.

Hän seisoi jo ylimmän kerroksen lattialla.

Silloin kuului ylhäältä katolta raskas kumahdus.

Heti senjälkeen tulla huristi Dzengisitz, verinen puukko kädessään,
yltään verissä, tikapuita alas.

"Kuolleena koira makaa! Sinä seuraat häntä!" karjaisi hunni ja
sieppasi hänen pitkistä huimailtavista hiuksistaan kiinni, juuri
kun hän oli saanut jalkansa seuraavaan kerrokseen vieväin leveiden
portaiden ensimmäiselle askelmalle.

Tyttö parkaisi kovaan, päässä tuntuvasta kivusta ja kuolemanpelosta.
Hän luuli jo tuntevansa veitsen niskassaan, hän sulki silmänsä,
valmistautuen kuolemaan. "Daghar!" huusi hän vielä.

"Tässä minä olen!" kajahti häntä vastaan alempaa portailta. Samassa
hän tunsi tukkansa pääsevän irti, kuuli juuri takaansa kamalan
kiljahduksen. Hän aukaisi silmänsä: hänen vieressään seisoi
Daghar. Hän katsahti ympärilleen, hänen takanaan maassa lojui
henkihieverissään hunni sätkien käsin ja jaloin, heittokeihäs
rinnassa.

Silloin menetti kovin koeteltu tyttö aistiensa kyvyn: tajuttomana hän
vaipui armaansa syliin.



Kolmastoista luku.


Kun Daghar suudelmista taas tajuntaan heränneen neidon kera astui
talon ovesta ulos, hän kohtasi kuningas Wisigastin seuralaisineen,
jotka ajoivat hunnien tähteitä edellään.

Yhdessä riensivät pelastuneet eteläpuolelle suurta toria kuningas
Ardarikin luo. He tapasivat hänet keskustelemasta Khelkhalin kanssa.

Molemmat johtomiehet olivat astuneet esiin soturiensa etumaisesta
rivistä.

Ardarik nojasi vasemmalla käsivarrellaan rinnankorkuiseen kilpeensä,
hänen kypärinsä levällään olevat kotkansiivet varjostivat hänen
kasvojaan. Oikean käsivartensa hän oli kietonut keihään ympärille.
Niin hän seisoi siinä, ylväänä, pystypäisenä, korkeana sankarihahmona
ja kuninkaallisena. Hän viittasi Wisigastia ja Dagharia asettumaan
hänen rinnalleen Gerwaltin viereen.

Heidän edessään seisoi Khelkhal koristelemattomissa, jopa kehnoissa
vanhahunnilaisissa hevosennahkapukimissaan, avopäin, ja hänen
pitkät, ohuet harmaat hapsensa roikkuivat takkuisina veltosti hänen
olkapäillään. Hän nojasi itseään miehenkorkuiseen hunnilaisjouseensa,
jonka katkennut jänne heilui tuulessa. Verta tihkui hänen kaulastaan,
nuoli oli häntä hipaissut. Hänen vartalonsa oli kumarassa, hän
näytti elinytimiltään murtuneen, vanha pää oli painuksissa rinnalla,
ikäänkuin kuolemaan asti väsyneenä. Kyynelet, ne katkerat, kuumina
polttavat kyynelet, jotka vain kypsyneen miehen silmä tuntee,
valuivat kahtena suurena pisarana hitaasti parrattomain laihain
poskien yli ja sekaantuivat harvassa leukaparrassa hänen haavansa
vereen.

Hänen silmänsä tuijottivat maahan, hän karttoi kohtaamasta
germaanilaiskuninkaan vakaata, voitonvarmaa katsetta. Voimakkaalla,
mutta levollisella hillityllä äänellä kuningas puhui hunnien kieltä,
niin kovaan, että Khelkhalin soturienkin täytyi se kuulla ja ymmärtää:

"Sinä uskollinen mies siis huomaat: moite, että olisin ollut uskoton,
ei tapaa minua; ainoastaan vainajalle olen vannonut enkä senjälkeen
ole häntä vastaan miekkaani nostanut, mutta mikään ei sido minua
hänen poikiinsa. Niin, teidänkin on pakko, hunnilaiset miehet,
havaita: senjälkeen kun pelästys, jonka meidän jumalamme lähettivät
teidän sekaanne -- he haastoivat tuon ihanan neidon suun kautta --"

"Murhaajan!" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseen
Ildikoon.

"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin
oikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan
suun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet
teikäläiset -- sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka
vielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos
me tahtoisimme karata teidän päällenne -- kohta on jalkaväkenä
täällä, kahdeksan täyttä tuhatta! -- ja syöstä hallitsijanne ylvään
hautapatsaan kumoon."

"Uskallapa, koetapa!" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. "Me
peitämme joka tuuman siitä ruumiillamme."

"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne,
kunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta."

Hän toisti nämä sanat gootin kielellä.

"Vapautta! Vapautta!" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.

"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden
neuvottelujen alussa teit -- että minun tulisi luovuttaa sinulle
kuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti
lähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut
alttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole
asiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada
heidät jälleen haltuusi."

Khelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.

"Päinvastoin hyväksy, mitä minä -- puhtaasta kiitoksesta vainajaa
kohtaan! -- sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne,
me lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien,
naisten samoinkuin miesten, jotka _tahtovat_, tulee saada seurata
meitä kotiinsa. Te hunnit jääkää -- meidän ahdistamattamme -- ja
surkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan
monille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:

"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast,
ruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt,
turkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien
kuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari,
alemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer
ja Sunno, rannikkofrankit -- kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi
kreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää
hunnien iestä kanna."

"Me", vastasi Khelkhal uhkaavasti, "pakotamme teidät kuin karanneet
orjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!"

"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat
antakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa
kansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva:
Attilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt
kansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika
ja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki
kansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki -- Netadiksi sitä sanotaan
-- leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun
minä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat
taisteluun. Päteekö?"

"Pätee!" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.

Hän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin
kujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai
lähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti
jälleen: "Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan
tyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee."

"Me menemme!" huudahti Daghar. "Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi!
Silloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin
päivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien
valtius, silloin tulee maailma vapaaksi!"

"Vapaus, vapaus!" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin
sanomaa kuulutettiin.

Silloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti,
kasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi
heille jotakin.

Molemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast
aloitti: "Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä
elämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui
lapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön
teidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme..."

"Ja me kasaamme", puuttui Daghar puheeseen, "hänelle,
amalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan."

Khelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. "Ei hän eläessään kuulunut
meihin", hän virkkoi jurosti, "älköön kuoltuaankaan kuuluko meille.
Ottakaa hänet, se epäröijä."

Daghar kävi itse nyt muutamain muiden kanssa noutamassa Ellakin
ruumiin katolta, ja se pantiin kantopaareille.

Hunnit vetäytyivät äänettöminä, heittäen gepideihin synkkiä mutta
alakuloisia katseita, takaisin teltalle ja ympäröivät sen taajaan.
Viimeinen, mitä Ardarik, joka antoi lähtökäskyn, hunneista näki,
oli Khelkhalin laiha hahmo. Se lyyhistyi kokoon teltan edustalle
rakennusten salvoksen ylimmälle portaalle.



Neljästoista luku.


Gepidit lähtivät nyt ottaen Ellakin ruumiin mukaansa liikkeelle
leirin eteläistä porttia kohden. Siellä he asettuivat odottamaan joka
puolelta tulvehtivia germaaneja. Iloinen vapautusviesti keräsi heitä
sinne taajoin parvin, miehiä, naisia ja lapsia, ratsain, jalan ja
vankkureissa, tavarat vankkureihin ja kärryihin sälytettyinä ja ajaen
edellään nautaeläimiään.

Niitä oli monta tuhatta. He olivat olleet täällä toiset pitemmän,
toiset lyhyemmän ajan panttivankeina, vangiksi joutuneina, anojina,
syyttäjinä tai syytettyinä, mutta myös pääkaupungin vakinaisena
varusväkenä ja asukkaina.

Meni hyvän aikaa ennenkuin gepidien airuet, jotka torveen puhaltaen
ratsastivat ristiin rastiin kaikki avaran leirin kujat ja
kehoittivat kaikkia germaaneja lähtemään matkaan, olivat palanneet
ja ilmoittivat, ettei missään ollut enää yhtään ainoaa germaania, ei
miestä eikä naista -- ketään ei ollut jäänyt.

Vihdoin saivat ruhtinaat tuon pitkän, monipäisen jonon järjestetyksi,
ja se lähti eteläportista käsin liikkeelle.

Aurinko, joka oli koko pitkän kesäpäivän vain silloin tällöin päässyt
pilkistämään näkyviin paksujen usvapilvien takaa, tunkihen nyt, vähän
ennen mailleenpainumistaan, voitokkaana sameiden verhojen, synkeän
harmauden läpi. Sen säteet lankesivat melkein vaakasuoraan tuon
leveän tien päälle valaisten kuin tultahehkuvalla kullalla marssivain
germaanien kypärit, keihäiden kärjet, rautapaidat ja kilvet.

Kuningas Ardarik pysäytti eteläportin ulkopuolella mahtavan
sotaratsunsa toisten johtajain rinnalle. Hän heitti vielä silmäyksen
leiriin. "Katsokaa", huudahti hän, "mitä punaista tuolla nyt
loimahtaa?"

"Ja sen päällä", virkkoi Daghar, "leijuu musta savu! Kuin suunnaton
surulippu!"

"Kuulkaa", kysyi Gerwalt, "mitä ne ulvovat? Sitä parkua!"

Muudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella
kiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.

"Oi herra", huusi hän nyt sieltä, "kamalaa näytelmää!"

"Mitä ne tekevät?"

"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat
sytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!"

"Mitä näkyy?"

"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään.
Tunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka
salvoivat puuosat."

Kauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.

"Minä ymmärrän heidät", virkkoi kuningas Wisigast. "He aavistavat,
että heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs
kuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa
kukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen
tomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!"
Hän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.

Mutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä
seuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.

Neito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: "Voi, Daghar, eikö
tämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan."

Intomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi
sen pitkiä valkeita sormia.

"Tämä käsikö?" hän huudahti. "Jumalattaren kätenä minä sitä
kunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut."

Ja hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:

    Terve teille, te urhot kultakutrit,
    kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit!
    Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet!
    Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli:
    Vaipui vihdoin kansojen kauhu,
    Attila, julma jumalanvitsa!
    Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs;
    ei, vaan yljältä yöllä,
    kurjalta käärmeeltä polki pään
    vihitty vaimo, tuo uljas impi,
    kostaen kansojen kärsimykset,
    itselleen ikikunnian voittain.
    -- Harpun sävelet soikaa, soikaa!
    Terve sä morsio maire,
    terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja!
    Ildiko, kaikkein kaunein,
    terve, sa urhea, terve!

Ja sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa
kohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:

    Ildiko, kaikkein kaunein,
    terve, sa urhea, terve!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Attila - Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.