Title: Suomalaisten runojen uskonto
Author: Krohn, Kaarle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisten runojen uskonto" ***


SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO

Kirj.

Kaarle Krohn



WSOY, Porvoo, 1914.



SISÄLLYS:

 Alkulause.
 Johdanto.
 Suomalainen tietäjä.
 Vainajat.
 Kalma ja Tuonela eli Manala.
 Hautausmaan väki ja haltia.
 Maan, metsän ja veden haltiat.
 Ahdasalaisempia haltioita.
 Erikoisnimisiä haltioita.
 Maa, vesi ja metsä eli Tapio.
 Elottoman luonnon palvonta.
 Puitten ja viljakasvien palvonta.
 Eläinten palvonta.
 Karhunpeijaiset.
 Ihmisenhaltia,
 Pyhimykset.
 Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.
 Neitsyt Maaria.
 Paholaiset ja pahat paikat.
 Sankarit.
 Runollisia nimenmuodostuksia.
 Jumala.
 Viiteselitykset.



Alkulause.


Uskontotiede on nykyaikaisista tieteenhaaroista epäilemättä
mielenkiintoisimpia. Ovathan uskontoon sisältyvät ajatukset.
tunnelmat ja toiminnat keskeisimpiä ihmisen henkisessä elämässä.
Syvintä elämäntarvetta ovat eri uskonnon muodot kaikkina aikoina ja
joka paikassa koettaneet tyydyttää.

Aikaisempi uskonnon tutkimus kohdistui pääasiallisesti korkeimpiin
uskontoihin, joita historialliset sivistyskansat aikojen kuluessa
ovat tunnustaneet ja joista on kirjallisia muistomerkkejä
jälkimaailmalle säilynyt. Nykyisempi uskontotiede kiinnittää
erityisesti huomionsa uskonnon synnyn ja alkeellisen kehityksen
selvittämiseen. Siinä tarkoituksessa se on ulottanut tutkimuksensa
maalipallon syrjäisimmillä seuduilla n.s. luonnon- eli alkutilassa
tavattujen heimojen uskontoihin ja väsymättömällä innolla koonnut
suunnattomat määrät suullisia muistotietoja, pelastaen ne usein viime
hetkellä unhoon vajoomasta.

Alkuperäisyys on kuitenkin vain suhteellinen käsite, sillä
maan päällä ei elä ihmisheimoa, joka ei milloinkaan olisi
ollut toisten yhteydessä ja vaikutuksen alaisena. Siitä syystä
on alkuperäisimmissäkin oloissa elävien heimojen uskomuksia
arvosteltaessa alati otettava huomioon mahdolliset vaikutukset
ulkoapäin. Uskonnon tutkimuksessa samoin kuin muissakin ihmishengen
ilmauksia käsittelevissä tieteissä käy siten välttämättömäksi
paikallisesti ja ajallisesti vertaileva tutkimustapa.

Mihinkä aineksiin sovellettuna tämä tutkimustapa on varmimpiin
tuloksiin johtava, osoittaa vertaileva kielitiede. Enemmän kuin
vanhimpien kirjallisten muistomerkkien selvittäminen, paremmin kuin
alhaisimpien raakalaiskansojen puheesta poimitut kielinäytteet, on
tähän asti ihmiskielen elämää valaissut muutamaan monihaaraiseen,
monella eri tavalla kehittyneeseen kielikuntaan, kuten
indo-eurooppalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen, kohdistunut, ankarasti
tieteellistä menetelmää noudattava tutkimus.

Suuri kielimiehemme _M.A. Castrén_ on pannut perustuksen
vertailevalle tutkimukselle suomalais-ugrilaisten kansojen
uskontojenkin alalla. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1853 julkaistuilla
suomalaisen mytologian luennoilla on sen kautta myös uskontotieteen
alalla pysyväinen arvo. Samaa tehtävää alkoi _Julius Krohn_
yksityiskohtaisesti uusin aineksin ja apuneuvoin suorittaa, mutta
hän ennätti eläissään saada valmiiksi ainoasti neljä lukua: pyhistä
paikoista, epäjumalankuvista, noidista ja uhripapeista ynnä
uhrimenoista. Allekirjoittanut, joka nämä täydennettyinä julkaisi
nimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894), oli muiden
isä vainajansa käsikirjoitusten painokuntoon toimittamisen tähden
estetty ajattelemastakaan välitöntä työn jatkamista. Sitäpaitsi
hänessä yhä enemmän vakaantui se käsitys, että jo kerättyjen ja
vielä kerättävien ainesten paljouteen ja erilaisuuteen nähden
työn kunnollinen loppuun suorittaminen yhdelle tutkijalle kävisi
ylivoimaiseksi tehtäväksi ja että sen toteuttaminen siis vaati
useampain erikoisalan tuntijain yhteistoimintaa.

Laajasti suunniteltua "Suomensuvun uskonnot" teosta on jo vuosikausia
valmisteltu ja on työ ollut jaettuna seuraavalla tavalla:
professori _H. Paasonen_ on ottanut osalleen mordvalaiset, joiden
uskomuksia ja pitämyksiä on vuodesta 1889 keräillyt, keräyttänyt ja
tutkinut; ostjakkimailla viidettä vuotta oleskellut dosentti _K.F.
Karjalainen_ ugrilaiset kansat; tohtori _Uno Holmberg_ permalaiset ja
tsheremissit, joiden luokse on kahtena kesänä matkustanut erityisesti
tätä teosta varten, ynnä lappalaiset, joista tiedot ovat etupäässä
vanhoista kirjallisista lähteistä koottavat: sekä allekirjoittanut
suomalaiset, joiden uskonnosta on runsaimmin tietoja vanhoissa
runoissa säilynyt.

Jokainen mainituista kansoista on joutunut laadultaan ja määrältään
suuresti eriävien vieraiden vaikutusten alaiseksi, jotka ovat
painaneet leimansa heidän uskonnollisiinkin käsityksiinsä, saaden
niissä aikaan mieltä kiinnittävää vaihtelua vanhalla yhteisellä
pohjalla.

Esi-isäimme alkuperäisestä uskonnosta on meillä ollut aivan
vastakkaisiin suuntiin liioiteltuja käsityksiä. Milloin on sitä
pidetty halveksittavana mielettömyytenä, jopa vainottavana
pahana. Milloin taas on siitä luotu ihanteellinen mielikuva, jota
haaveellisessa innostuksessa on yritetty asettaa nykyisenkin
uskontomme verralle.

Vertaileva tutkimus on tullut siihen tulokseen, että kaikille
suomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen uskonnonmuoto on omien
manalle menneitten esi-isien palvonta, Sen siveellinen sisällys
vastaa Mooseksen lain neljättä käskyä, josta ensimäistä ei ole vielä
eroitettu. Tämä käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi että menestyisit
ja kauan eläisit maan päällä, ilmaisee selvin sanoin, mitä
ihmissuvulle säilyttävä vaisto ammoisista ajoista on opettanut. Sama
kiintymyksen ja pelon sekainen tunnelma, joka on vainajainpalvonnan
perustana, on sen läpi aikojen pohjakerroksena sivistyskansojenkin
uskomuksissa pysyttänyt. Kuinka läheisessä suhteessa se on ollut
vaistomaiseen kansallisuudentuntoon, kuvailee elävästi norjalaisen
lähetyssaarnaajan Isaac Olsenin (k. 1730) esitys lappalaisten
uskosta vainajiinsa. Nämä maanalaiset, joiden asunnot, puvut,
elintavat ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten,
"käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja,
pukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä, velvoittaen siihen
etenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa;
puhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat heitä, etteivät mitään
muuta kieltä viljelisi kuin lappia, sillä se on kielistä paras, jota
heidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet
ja jonka heidän ensimäinen noitansa ja haltiakansa ynnä muut
muinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin
elää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä
säilyttää".

Pohjaltaan aivan sama kansallinen tunne on nykyajan
muinais-tieteellisen harrastuksen kaikkialla kiinnittänyt omaan,
nurmen alla nukkuvaan heimoon. Verrattomasti voimakkaammat kuin
puhtaasti tieteelliset ovat ne kansalliset vaikuttimet olleet, jotka
ovat panneet liikkeelle tuhatkunnan Suomen kansalaista keräilemään
vanhoja muistotietoja omasta maasta. Heimohengen herättämä
harrastus on myös johtanut yhä kasvavan joukon nuoria suomalaisia
tiedemiehiä tutkimusretkille sukulaiskansojen luokse. Kootessaan
tämän kansallisen työn tuloksia täydelliseksi ja kaikenpuoliseksi
esitykseksi Suomensuvun uskonnoista toimittajat ovat rohjenneet
luottaa myös suomalaisten lukijain kansalliseen harrastukseen,
joka ennenkin on osoittanut kykenevänsä tehokkaasti kannattamaan
alkuperäistä tietokirjallisuutta.

Tähän luottamukseensa on toimittajilla sitä enemmän syytä, kun yhden
osan kustantajana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka Kalevalan
75-vuotismuistoksi viettämässään juhlassa on päättänyt päivän
kunnioittamiseksi sen toimituttaa, ja kun toisten kustantaja Werner
Söderström Osakeyhtiö johtajansa Werner Söderströmin täyttäessä
50 vuotta on luvannut hänen nimellään säilytettävänä rahastona
lahjoittaa kolmesta osasta karttuvat tulot, tekijäpalkkioihin,
latomukseen, painatukseen, paperiin ja lähetykseen meneviä kuluja
vähentämättä Suomalaiselle Tiedeakatemialle.

Helsingissä 25 p. maaliskuuta 1914.

Kaarle Krohn.



SUOMENSUVUN USKONNOT I

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia

137 Osa



SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO

Kirj.

Kaarle Krohn


Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä 1915.

WSOY, Kirjapainossa, Porvoossa 1915.



Johdanto.


Meillä suomalaisilla ei ole mitään omia kirjallisia muistomerkkejä
pakanuuden ajalta, jotka valaisisivat esi-isiemme uskontoa, kuten
skandinaaveilla jo riimukivissään ja sitten uskonvaihteen aikana
Islannissa kirjaanpannuissa n.s. Edda-lauluissa. Eivät myöskään
vieraat retkeilijät, valloittajat ja käännyttäjät suomalaisten
sisäiseen elämään ole huomiota kiinnittäneet. Skandinaavein
historiallisissa tarinoissa tosin usein kuvataan _finnejä_ taitavina
noitina, mutta tällä nimityksellä tavallisesti tarkoitetaan
lappalaisia, kuten jo Porthan on huomauttanut, ja tarinain sisällys
on suureksi osaksi muualta kulkeutunutta, pohjoismaiden oloihin
sovellettua lainatavaraa. Thore Hundin ja Karlin tunnetussa
seikkailussa n.s. _bjarmein_ maalla v. 1026 mainitaan ensikerran
_jómalin_ kuva, jonka muisto on säilynyt sen johdosta, että nuo
rosvo-kauppiaat tältä kaikki kalleudet riistivät ja pään poikki
hakkasivat.

Paitsi _jumala_ sanaa on myös sana _usko_ vieraskielisen tekstin
sisältä löydetyksi luultu. Vanhempi ruotsalainen riimikronikka kertoo
yrityksestä pakanallisia karjalaisia vastaan v. 1299 tai 1300,
mitenkä ristiretkeläiset:

    tappoivat kansaa ja polttivat huoneet
    ja useat uskot ("vsko") vanhat ja uudet,
    he särkivät, polttivat haapiovenot ("hapa"),
    niin saivat rauhan ja takaisin menon.

Mutta muistiin jäänyt "vsko" on tässä luettava _uisko_, joka
keskiajan verokirjoistakin tunnettu sana merkitsee matkavenettä.

Suomalaisten uskonnollisesta, kuten muustakin elämästä kristinopin
heille saapuessa voimme vain tehdä johtopäätöksiä niiden asiallisten
tietojen nojalla, jotka Henrik Lättiläinen Itämeren maakuntien
valloitusta kuvailevassa kronikassaan esittää virolaisten ynnä
liiviläisten tavoista ja uskomuksista. Oman maamme katolisen ajan
niukat ja kuivat kirjalliset lähteet sisältävät anivähän entistä
uskontoa koskevaa.

Vasta uuden ajan sarastaessa ensimäinen kirkas valonsäde hetkeksi
hälventää muinaistietomme hämärän. V. 1551 suomentamansa Psalttarin
runomittaisessa esipuheessa omakielisen kirjallisuutemme isä Mikael
Agricola luettelee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia. Tällä
lyhyesti kuvailevalla luettelolla muodollisena esikuvana ovat
nähtävästi olleet ne koululaisten latinaiset muistovärssyt, joiden
avulla klassillisen muinaisuuden Muusat (Runottaret) ja pakanalliset
jumalat tunnusmerkkeineen opittiin.[1] Mutta itse ajatus luoda
yleiskatsaus kotimaisiin pakanallisiin jumaliin lienee Agricolan
oma. Aikaisin tieteellisen harrastuksen herättämä yritys selostella
skandinaavisista muinaisuskontoa tavataan Johannes Magnus Gothuksen,
Upsalan arkkipiispan, historiassa, joka ilmestyi Roomassa v. 1554 eli
kolme vuotta Agricolan Psalttarin suomennoksen jälkeen.[2]

Agricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei
ainoana tiedonlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 1600-luvulla
sen suomalainen tähteintutkija Sigfrid Aronus Forsius käänsi
latinaiseen kuusimittaan, ruotsalainen historioitsija Thomas
Hjärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bång sovitti
ruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallisesti siihen perusti vielä
v. 1728 Upsalassa opiskeleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus
jälkiosan latinankielistä maisteriväitöstänsä Suomalaisten
alkuperästä ja uskonnosta.

Noitavainojen aikana 1600-luvulla tosin tuomiokirjoihin merkittiin
melkoinen määrä taikoja ja loitsuja, myöskin papiston kertomukset
tarkastustilaisuuksissa kiinnittivät huomiota kansan taikauskoon,
mutta näitä aineksia on vasta meidän päivinämme saatettu
julkisuuteen. Virossa sitä vastoin ilmestyi Johannes Gutslaffin
laaja saksankielinen Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä
Wõhandajoen lähteistä v. 1644 sekä suomalaissyntyisen Johannes
Forseliuksen runsasaineinen, niinikään saksankielinen kokoelma
Virolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä, jonka J.W.
Boecler omassa nimessään julkaisi v. 1685.

Ensimäiset näytteet suomalaisista loitsuista painatti Gabriel
Maxenius latinankieliseen väitöskirjaansa Loitsimisen luonnollisista
vaikutuksista v. 1733. Pohjaksi muinais-uskontomme esitykselle
pani loitsurunouden Henrik Gabriel Porthan. Hänen oppilaansa Erik
Lencqvistin v. 1782 latinaksi julkaisemassa väitöksessä Vanhojen
suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta
mainitaan päälähteenä "muutamien runojen tosin jo kovin rikkinäiset,
hajanaiset, lisäillyt ja toisiinsa sekoittuneet jätteet, jotka
esivanhempain perintönä etäisimpien seutujen sopissa vieläkin,
vaikka jotenkin harvassa, rahvaan huulilla elävät. Se, mikä
suomalaisten epäjumalanpalveluksesta ja taikauskosta on voitu
esittää, on suurimmaksi osaksi juuri tällaisista runoista kerätty".
Agricolan luettelolla sitävastoin arvostellaan olevan kaksi vikaa:
"ensiksi näet se hämäläisten ja karjalaisten erityisten jumalien
joukossa luettelee sellaisia, jotka ovat olleet koko Suomen yhteisiä
jumalia, ja toiseksi se kerrassaan jättää sikseen useampia tärkeitä
suomalaisten jumalia, mainiten taas toisia, joiden suhteen saattaa
olla epäilyksen alaista, ovatko meikäläiset niitä palvoneet."

Porthanin työtoveri Christfrid Ganander v. 1789 julkaisemansa
sanakirjan muotoisen Mythologia Fennica'n esipuheessa lausuu
samoin, että suomalainen muinaisuskonto saa parhaan selvityksensä
suomalaisten n.s. vanhoista loitsurunoista, kun niitä verrataan
toisiinsa ja avuksi otetaan muiden kansojen mytologiat. Siitä syystä
hän on teokseensa yhdistänyt tiedot lappalaisten muinaisuskonnosta
sekä, milloin on voinut, viitannut yhtäläisiin nimiin
skandinaavilaisessa mytologiassa.

Gananderin Suomalaisen mytologian aineenmukaisesti järjesti ja
saksaasi nuori virolainen Christian Jaak Peterson v. 1821. "Koska
suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä virolaisen
kanssa", hän alkulauseessa ilmoittaa liittäneensä, mitä saattoi
löytää jälkimäisestä, muistutuksina lisäksi.

Suomessa ilmestyi samaan aikaan uusi painos Gananderin alkuperäistä
ruotsinkielistä teosta v. 1822. Reinhold v. Becker valmisteli siitä
vielä uusilla runoaineksilla lisättyä laitosta. Tämä on tosin vasta
meidän päivinämme tullut julkaistuksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen
aikakauskirjassa (XV 1896). mutta ei kuitenkaan ole jäänyt merkitystä
vaille, koska Elias Lönnrot on sitä käyttänyt ja kopioinut.

Ne runot, joita Lönnrot vanhemman Sakari Topeliuksen osoitusta
seuraten löysi Vienan Karjalasta, eivät enää olleet rikkinäisiltä,
hajanaisilta ja sekavilta tuntuvia vanhan runouden jätteitä, vaan
eheitä, täyteläisiä runojaksoja, joilla näytti olevan vielä laajempi
keskenäinen yhteys. Verratessaan niitä entiseltään tunnettuihin
runoihin oli Lönnrotissa herännyt halu järjestää kaikki runot
kokonaiseksi, yhtenäiseksi teokseksi ja "siten saada _suomalaisen
mytologian alalla_ jotakin semmoista aikaan, joka vastaisi
islantilaista Eddaa", kuten hän Suomalaisen Kirjallisuuden seuran
esimiehelle 7/2 1834 kirjoittaa. Se, että hän mainitsee esikuvanaan
runokokoelman, joka ei ole yhtäjaksoinen, osoittaa parhaiten,
mitä hän työssään etupäässä piti silmällä. Vanhan Kalevalan
esipuheen alkuperäisessä luonnoksessa hän yhä painostaa sitä, että
"arvattavasti Suomalainen Mythologia tästä lähin tulee paremmin
toimitetuksi näien ja paljo muienkin runojen sitte Gananderin aikoja
ilmi saatua". Vielä Uuden Kalevalan alkulauseessa hän ensimäiseksi
huomauttaa: "Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana
omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes
niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella
ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa
niin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä
runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi
säilyttäneet."

Kalevalan kautta vanhat runomme saivat saman merkityksen
suomalaisten pakanallisen uskonnon tutkimuksessa kuin Edda-tarut
skandinaavilaisessa mytologiassa. Ruotsinkielisessä Kokeessa
muinaissuomalaisten mytologian selvittämiseksi v. 1844 Gabriel
Rein lausuu: "Täydellistä, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi muovailtua
suomalaista mytologiaa on tähän asti kaivattu samasta syystä, joka
on ollut esteenä seikkaperäisen ja tyydyttävän Suomen historian
toimittamiselle: koottujen ainesten puutteen vuoksi. Mutta kun
tämä puute Topeliuksen ja Lönnrotin keräilemäin rikkaitten,
muinaissuomalaisten taruja sisältäväin runokokoelmain kautta
nyttemmin suurelta osalta on tullut poistetuksi, on myös toivoa
siitä, että muovailemalla mytologisen aineiston yksityisiä osia
voidaan tehdä vähittäisiä valmistustöitä suomalaista mytologiaa
varten, samoin kuin ainoasti lähdetietoja kokoilemalla ja pohtimalla
ynnä yksityisiä aloja ja aikakausia valaisemalla voidaan valmistella
tieteen vaatimuksia vastaavaa Suomen historiaa."

Uusi Kalevalanlaitos oli kuitenkin tuskin ilmoille tullut, kun
jäljissä seurasi siihen perustuva suomalainen mytologia, joka tähän
päivään saakka on suomalaisten muinaisuskonnosta ainoa kaikinpuolinen
esitys. Mattias Aleksanteri Castrén oli jo nuoruudessaan heti Vanhan
Kalevalan ilmestyttyä ryhtynyt valmistelemaan suomalaista mytologiaa
ja sitä varten läpikäynyt Topeliuksen ja Lönnrotin julkaisemat
runokokoelmat. Mutta kun hänen piti järjestää muistiinpanojaan,
ja hän samalla otti lähemmin selkoa Lencqvistin, Gananderin y.m.
mytologisista tutkimuksista, tuli hän siihen vakaumukseen, että
suomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä lappalaisen
kanssa, ettei edellistä voinut kirjoittaa tutustumatta jonkun
verran jälkimäiseen. Hän keskeytti siitä syystä vasta-alkamansa
työn, ja läksi v. 1838 ensimäiselle matkallensa Lappiin
täydentääkseen tietojaan. Myös seuraavalla retkellänsä Venäjän
Karjalaan v. 1839 hän pani pääpainon jumalaistarujen tiedusteluun
ja loitsujen kirjaanpanoon, joiden kokoelmaa piti suomalaisen
mytologian ensimäisenä ehtona ja parhaana lisänä. Laajat kieli- ja
kansatieteelliset tutkimusmatkat veivät sitten hänen harrastuksensa
kauas ulos kotoisesta piiristä, mutta kaiken aikaa hän kiinnitti
erityistä huomiota heimolaistemme uskonnollisiin käsityksiin. Kun
hän Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi nimitettynä alkoi
syyslukukaudella v. 1851 luennoida suomalaisesta mytologiasta tunnin
viikossa, oli hän tehtäväänsä siinä määrin kypsynyt, että luennon
kerrallansa saattoi väliaikana valmistaa. Joululomalla hän jatkoi
mytologiaansa ja yhä kevätlukukaudellakin, jolloin kiihtyvän taudin
vuoksi ei enää päässyt luentoja pitämään. Vielä sairasvuoteellaan hän
sitä lopetteli, vaikka hänellä oli vaivoin enää voimia kohottautua
istumaan, minkä vuoksi makaavassa asennossa lyijykynällä piirsi
paperille viimeisen luvun Luennoita suomalaisesta mytologiasta, jotka
hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sekä ruotsiksi että saksaksi v.
1853.

Laajentamalla suomalaisen mytologian suomalais-ugrilaiseksi
uskonnonhistoriaksi. Castrén oli luonut pysyvän pohjan jokaisen
erikoisheimon uskonnonmuodon käsittelemiselle, ja asettamalla
todistuskappaleina suomalaiset runot etualalle, hän on näihin
ainaisesti keskittänyt suomalaisen tutkimuksen päähuomion.
Sitävastoin Agricolan jumalainluetteloa hän oli taipuvainen
epäilemään, koska moni siinä esiintyvistä nimistä ei ollut ainoastaan
runoille tuntematon, vaan myös äänneasultaan tuntui hänestä
epäsuomalaiselta.

Runojen merkitystä yhä lisäsi virolaisen Kalevipoeg runoelman
ilmestyminen vv. 1857-62, jonka jumalaistarullisia osia Otto Donner
v. 1866 alkoi tutkia vastaavien Kalevalan ainesten yhteydessä.
Toimittaessaan Kertomuksia Suomen historiasta Julius Krohn v. 1869
painatti luvun Muinais-Suomalaisten uskonto, josta muistutuksessa
lausuu: "Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja
virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille, mikä alkuansa oli
suomalaisten jumaluusoppi. Muutamin suhtein on siis täytynyt erota
Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Virosta
tarjona." Julius Krohnin jälkeen jääneissä käsikirjoituksissa
samoilta ajoilta on myös Virolaisten muinaisusko, joka on jäänyt
painoon toimittamatta.

Täydelliseen mullistukseen runojemme käsittämisessä johti Julius
Krohnin Kalevalantutkimus. Keskellä tätä teostaan jälkimäisen
vihkon esipuheessa v. 1883 hän ilmoittaa nähneensä tarpeelliseksi
koko tutkimustavan muuttamisen. "Erittäinkin on minun täytynyt
luopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla
on vastineensa kansan laulussa, ainakin siinä yhteydessä missä
ne kirjassa ilmautuvat." Mutta eivät ainoastaan Kalevalan ynnä
Kalevipoegin kirjalliset kokoonpanot tulleet tämän huomion jälkeen
tutkijalle kelpaamattomiksi alkuperäisten muistiinpanojen rinnalla
aineksina käyttää. Uuden maantieteellisen tutkimustavan kautta kävi
selville, että itse kansanrunot vaeltaessaan paikasta paikkaan ja
ajallisesti polvesta polveen siirtyessään meidän päiviimme asti
ovat suuressa määrin muuntuneet, joten kehittyneimpien muodostusten
käsitteleminen todistuskappaleina ilman vertailevaa tutkimusta
helposti saattaa eksyttää vääriin päätelmiin. Viimeksi on herännyt
epäilyksiä itse runojen, sekä kertovaisten että erittäin myös
loitsurunojen iästä, ovatko ne alkuansakaan kristillistä keskiaikaa
varhaisemmat ja voiko niitä siis täysikelpoisina todistajina
pakanuutta tutkittaessa kuulustella.

Toiselta puolen on loitsujen ohella Heikki Meriläisen keräilyjen
johdosta 1880 luvulta alkaen ruvettu muistiinpanemaan myös niihin
liittyviä temppuja eli taikoja ynnä yleensä tiedustelemaan kansan
pitämyksiä ja uskomuksia. Tosin niissäkin on paljon "paavia",
roomalaiskatolisen ajan mielikuvituksellista tietämystä. Mutta
tarkasti seulomalla voi taioista, samoin kuin loitsuistakin, löytää
alkuperäisen pakanallisen käsityksen jälkiä.

Ainoa varhaisempi kokoelma suomalaisia taikoja on J.W. Murmanin
Suomi-kirjassa v. 1854 ruotsiksi julkaisema; samanaikuinen
tutkimuksen yritys on Eero Salmelaisen Vähänen kertoelma
muinois-suomalaisten pyhistä menoista (Suomi 1852). "Suomen
kansan muinaisia taikoja" ryhtyi painoa varten järjestämään Matti
Varonen, joka niitä toimitti kaksi osaa: Metsästystaikoja (1891) ja
Kalastustaikoja (1892).[3] V. 1898 valmistui hänen laaja vertaileva
tutkimuksensa Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, johon
ainekset on enimmäksi osaksi saatu Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran ynnä Viron puolella J. Hurtin keräyttämistä uusista
taika-kokoelmista. Virossa, missä jo v. 1876 F.J. Wiedemann saksaksi
julkaisi yleiskokoelman Virolaisten sisäisestä ja ulkonaisesta
elämästä, on M.I. Eisen toimittanut julkisuuteen yksityistutkimuksia
aineksineen, kuten Krati raamat (1895), Luupainaja (1896), Kodukäijad
(1897), Näki raamat (1897), ja Oskar Kallas on unheesta pelastanut
muutamain vuosisatoja erillään eläneitten virolaisten siirtokuntain
muistelmia, joista Kraasna maarahvas (1903) sisältää merkillisintä,
mitä nykyaikana on voitu saada talteen.

Uudet keräykset ovat kaivaneet esille muistotietoja myös Agricolan
mainitsemista jumalista. Nämä löydöt ynnä kielitieteelliset keksinnöt
ovat kohottaneet Agricolan luettelon, jonka nimistä tuskin yksikään
on jäänyt selittämättä, takaisin kunniasijalleen täysin luotettavana
lähteenä.

Ristiriita Agricolan antamien ja runoihimme sisältyvien tietojen
välillä selviää yksinkertaisesti siitä, että ne kuvastavat
kansanuskoa eri aikoina ja eri puolilta. Runojen todistukset
eivät ole vähemmän mielenkiintoisia sen vuoksi, että ne etupäässä
esittävät pakanuuden ja katolisuskon yhdistymistä keskiaikaisessa
kansankäsityksessä. Yhtäläistä pakanuuden ja kristillisyyden
vaiheaikaa kuvailee myös Edda-laulujen pohjalle rakennettu
skandinaavilainen mytologia. Tämmöisellä ajalla on jotakin aamuruskon
runollisuudesta, valon ensi säteiden pimeyden läpi tunkeutuessa.

Siitä syystä olen keskittänyt suomalaisen mytologian esitykseni
n.s. "Väinämöisen uskontoon", jolla on kirjallisuudessamme ja
perinnäisessä käsityksessämme vakaantunut mielikuvituksellinen asema.
Suomalaisten todelliselta pakanalliselta uskontopohjalta lähtien,
jota myös rinnakkaistiedot virolaisten ynnä muiden yhteissuomalaisten
muinaisuskonnosta sekä lappalaisten lainat valaisevat, olen
koettava osoittaa, mitenkä sille on rakentunut kaunispiirteinen ja
väriloistoinen _Suomalaisten runojen uskonto_.

Työssäni ovat minulle olleet rakkaana apuna isävainajani monivuotiset
poiminnot ynnä muutama alustava tutkimus. Käytettävänäni ovat myös
olleet isävainajani oppilaitten laatimat nimiluettelot sekä omien
oppilaitteni tutkimuskokeet säeluetteloineen. Heille lausumani
lämpimät kiitokset tahdon ulottaa sillekin tuhatlukuiselle
kansalaisjoukolle, joka väsymättömällä harrastuksella on kerännyt
aineksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talteen. Sen takana
seisovat vielä laajemmat ja syvemmät rivit kansan hengen luomien
muistissa säilyttäjiä. Kautta katoovien ja kasvavien sukupolvien he
ovat ylläpitäneet sitä yhteyttä entisyyden ja tulevaisuuden välillä,
jolle nykyään tietoisesti kaiken kansallisen työmme rakennamme.
Heitä kohtaan tuntemaamme kiitollisuuteen liittyy velvoitus
vastaisten keräysten ja tutkimusten kautta kartuttaa ja tarkistaa
tietojamme oman kansamme muinaisuudesta. Uusien työntekijäin
toivossa olen rohjennut julkaista tämän opastuksen; herättäkööt myös
vaillinaisesti ja epätyydyttävästä selvitetyt kysymykset halua niiden
täydellisempään ja oikeampaan ratkaisuun.



Suomalainen tietäjä.


Maapallon pohjoisosissa elävien kansojen uskonnoille on pidetty
tunnusmerkillisenä _shamanismi_ eli usko shamaniin, noitaan.
Tätä nimitystä käyttävät muutamat keski-Siperian heimot ja on se
alkuperältään mandshu-tunguusilainen sana.

Ruotsinkielisessä esitelmässä Schamanismista ynnä muista
uskonnonmuodoista turaanilaisilla kansoilla v. 1881 on Aug. Ahlqvist
selostanut tätä uskonnonmuotoa. "Shamanismi perustuu siihen
käsitykseen, että ihmistä luonnossa ympäröivät vallat ja henget,
joiden tarkoituksena ja pyrkimyksenä on häntä vahingoittaa ja
tuhota, ja että hänen vaaraa välttääkseen pitää koettaa rukouksin ja
uhriantimin lepyttää näitä häijyjä haltioita. Eivät ainoastaan meren
syvyydessä, kosken kuohussa, vuoren rotkoissa, metsän pimennoissa
vihamieliset henkiolennot häntä väijy ja hänen tekojaan vaani
hänen kimppuunsa käydäkseen ja hänen yrityksiään tuhotakseen, vaan
nämä henget voivat paneutua hyödyllisiinkin esineihin, joita hän
itse on keksinyt, kuten rautaan ja tuleen, tuottaakseen hänelle
turmiota. Hänen täytyy siitä syystä olla yhäti varuillaan ja
yhtämittaa tuoda uhreja vihollisille valloille, ja sittenkin elää
alituisessa pelossa, että erehdyksen tai laiminlyönnin johdosta
on joutunut jonkun henkiolennon vihoihin. Siinä on shamanismin
sisin ydin. Räikeästi pistää silmään hyvän prinsiipin puute.
Shamanisti elää pelkonsa alaisena alituisessa orjuudessa. Hän
lähestyy jumaluutta yksistään siinä tarkoituksessa, että välttyisi
sen tuhoovalta vaikutukselta. Jollei hän varoisi elementtien
ylivaltaista voimaa, jollei häntä tauti ja kivuloisuus vaivaisi,
jollei hänelle pettymystä, vastoinkäymistä ja ahdinkoa sattuisi,
niin ei hän mistään jumaluudesta tietäisi. Siihen nautintoon,
jonka elämä raakalaisellekin tarjoo, shamanisti ei osaa panna
huomiota. Terveyden lahjasta, runsaasta saaliista, hyväsopuisesta
ja lukuisasta perheestä, auringon suloisesta lämpimästä ja luonnon
yhä uudistuvasta tuotantovoimasta ei hänen juolahda mieleensäkään
ketään kiittää. Enintänsä hän ajattelee näitä ja samankaltaisia
elämän antimia nauttiessaan, että hän vastoin henkien tahtoa taikka
ainakin vain leväperäisyyden johdosta heidän pahassa toiminnassaan
on nämä nautinnot saavuttanut. Ei mikään kiitollisuuden tunne
hänen sydämestään kohoa, ei mikään ylistyslaulu hänen huuliltaan
kajahda. -- Tässä alkuperäisessä ja synkässä yksinkertaisuudessaan
ei shamanismia enää missään tavata. Se muuntui ja lieventyi jo
aikaisin, osittain oman kehityksensä kautta, osittain toisten
jalompain uskontojen vaikutuksesta. Sisällinen kehitys aiheutui
lähinnä siitä, että ihmisen kävi sietämättömäksi elää alituisessa
riippuvaisuudessa ja pelonalaisuudessa luonnonvoimien kesken, ja että
hänen henkensä tajusi, ettei ollut oman arvon mukaista alistua pahan
prinsiipille, vaikka tämä ainoasti fyysillistä pahaa edusti. Ihminen
siitä syystä asettui rohkeasti taisteluun pahaa vastaan. Ja millä
aseilla hän vastusti vihollistaan? Ei millään muilla kuin niillä,
mitkä hän löysi omassa hengessään. Hän tutkisteli pahan _syntyä_,
ja kun hän sen tunsi tai luuli tuntevansa, oli hänestä helppoa
_sanan_ voimalla hillitä, lannistaa ja voittaa paha. Tätä ihmisen
voitollista taistelua sanan voimalla fyysillistä pahaa vastaan ei ole
mikään kansa niin selvästi ja täydellisesti käsittänyt kuin Suomen
kansa loitsurunoissaan. Semmoiseen kamppailuun ei kuitenkaan kuka
hyvänsä voinut ryhtyä. Ainoastaan heimon lahjakkaimmat, kokeneimmat
ja jaloimmat personallisuudet uskalsivat antautua tähän vaaralliseen
toimeen. Ainoasti semmoiset, jotka henkisesti kohosivat korkealle
yli muun joukon, voivat ruveta välittämään suhdetta jumaluuteen, ja
sanan voima, heidän käyttämänään, oli niin suuri, että nämä taitajat
määrätyissä tapauksissa saattoivat tehdä hengetkin alaisikseen.
Sellaisia olivat _shamanit, tietäjät eli noidat_. Jaloimpia ja
samalla mahtavimpia shamaneja oli suomalaisten tarujen kuvaama
sankari _Väinämöinen_."

Ahlqvistin esityksessä kuvastuu viime vuosisadalla vakaantunut
tieteellinen käsitys. Nykyajan sekä yleinen uskontotiede että
erikoisesti suomalainen tutkimus ovat kuitenkin johtaneet tästä
jyrkästi eroaviin tuloksiin.

Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille
omituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten
alkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman
kanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista
ja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan
varsinainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa
tai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten
rajoista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti
milloin hyvänsä kiihoittautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta
ruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja
seurustella.

Että yhteissuomalaistenkin heimojen noidalla on alkuansa ollut tämä
taito ja tehtävä, voi jo välillisesti samannimisten lappalaisten
(noaidde) ja vogulilaisten (nojt) shamanien toiminnasta päättää.
Mutta siitä on myös suoranainen todistus vanhoissa venäläisissä
aikakirjoissa, joissa mainitaan v. 1071 erään novgorodilaisen tulleen
tshudilaisen noidan puheille. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua
henkiä asuntoonsa _maaten mykkänä_. Suomen kielessä on säilynyt tätä
keinotekoista tainnostilaa kuvaileva sanonta: mennä tai langeta
loveen, maata lovessa. Sen on pysyttänyt käytännössä tapa "käydä
Lapissa", hakemassa apua lappalaisilta noidilta, joita myös on
nimitetty lovemiehiksi.

Suomalaisen noidan käyttämästä kiihoitusvälineestä ei ole meille
tietoa säilynyt. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa tavattava kuvaus
noitarummusta ja loveen lankeamisesta on otettu Johannes Schefferin
kuuluisasta Lapponia teoksesta. J.A. Friisin yritys selittää
Kalevalan Sampoa noitarummuksi on onnistumaton.

Mutta lappalaisten noitarumpu on ollut tunnettu heitä
lähinnä asuville suomalaisille sekä heidän suomalaistuneilla
jälkeläisillään muistona säilynyt. Kuusamon rajalla Vienan läänissä
muisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat
puolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla,
jolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän
lapin kiemdes, gen. koamlazi), selitettynä "Lapin kirjat" eli "Lapin
soitto", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se
riippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat
tuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin
metsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut
hongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen
ja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin
nuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi
syöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat.

V. 1692 oli Varangissa Ruijassa syytteenalaisena noitarummun
käyttämisestä Tornion Lapista kotoisin oleva satavuotias vanhus, joka
luki Isämeidän rukouksensa "karjalaksi" ja myös selitti rumpunsa
kuvioita puoleksi suomalaisin sanoin ja nimityksin (kuv. 2).

Niilo Fellman kertomuksessaan seurakuntain synnystä Kemin Lapissa v.
1751 mainitsee noitarumpuja täällä nimitetyn "cannus luotta-muor"
s.o. kannus uhri-puu. Kansa vieläkin muistelee kannuksella
lauletun loveen ja käyttää sanaa kannuslappalainen. Jaakko Fellman
lappalaisessa mytologiassaan huomauttaa kahdesta Kannus- nimisestä
saaresta Lappajärvessä etelä-Pohjanmaalla; näiden kerrotaan
syntyneen järveen heitetyistä lappalaisten noitarummuista.

Loveen menijän tavasta pitää päänsä peitossa näkyväisestä
maailmasta eristäytyäkseen, jota vielä Kuolajärvellä muistellaan,
johtunee noidan lakille annettu merkitys. Erään pohjalaisen noidan
mainitaan panneen joskus vaimoväen huivin päähänsä. -- Jos tietäjä
antoi lakkinsa ynnä tuluksensa oppipojalle, niin tämä tuli yhtä
luonnokkaaksi kuin hän itse oli ollut; koko voima siirtyi oppilaasen,
itse ei voinut tehdä mitään. -- Jos lapsesta aiottiin jo syntyissä
tietäjää, oli heti, kun se ilmoille pääsi, pantava sille tietäjän
hattu päähän ja pidettävä siinä kolme vuorokautta; sitten aikuiseksi
tultuaan sai tiedollaan aikaan vaikka mitä.

Toinen keino päästä hurmostilaan, joka muinais-Kreikassa Delphoin
orakelin käyttämää muistuttaa, on pohjois-Ruotsissa kansantietona
loveen menemisen nimellä tavattu. Kolmen hetteen keskessä kasvaneista
heinistä tehtiin tuli, ja kun siihen savuun hyppäsi, niin silloin
meni tainnoksiin; ruumis jäi maahan varattomaksi ja henki matkusti
sinne, minne oli aikomus. Pohjoisessa Venäjän Karjalassa kerrotaan
lappalaisen menneen taikoja etsimään loveen, mikä selitetään tuleen
menoksi. Myös Suomen pohjois-Karjalassa muistellaan Lapin noitien
langenneen tuleen ja lentäneen, minne halusivat. Pohjois-Hämeessä
kuvailtiin lappalaisen istuneen roviolla sen palaessa ja toisten
nuotion luona laulaneen, kunnes tämän henki palasi takaisin.

Tuleen heittäytymiseen liittyy käsitys lentävistä ja palavista
noidannuolista, joiksi lappalaisten uskottiin tulessa muuttuvan.
"Tulessa kulkemisesta", joka vastaa sanontaa _kulkea lovessa_,
johtunee nimitys _tulilappalainen_ eli _tulilappi_. Jälkimäinen
muoto esiintyy myös paikallisessa merkityksessä: "Jos saisi siellä
Tuli-Lapissa käydyksi; nehän tulilapit käyvät tulessa ja ovatkin
maailman parhaat tietoniekat."

Virossa on jälki tajuttomasta tilasta säilynyt sen käsityksen
yhteydessä, että noita saattoi lentää _tuuliaispäänä_. Tällä aikaa
ruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei
henki päässyt siihen palaamaan, ennenkuin ruumis käännettiin taas
ennalleen. Mielikuva tuuliaispäässä näkymätönnä kulkevista noidista
on Suomessakin yleinen, myöskin ruotsalaisilla, jotka sen nähtävästi
ovat suomalaisille ja virolaisille välittäneet.

Tainnoksiin menolle läheistä _uneksimista_ tiedetään vielä viime
aikoihin asti käytetyn taudin aiheuttajan ynnä parannusehdon taikka
muun tiedustelun selville saamiseksi. Lönnrotin ensimäisellä
matkallaan etelä-Savossa tapaama tietäjä perusti parannuskeinonsa
ja ennustuksensa yöllisiin unennäkyihin; valitti vain, ettei
hänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi
kauankin niitä odottaa. Tahallisessa unennäön tavoittelussa oli
tarpeen joku välikappale. Aunuksessa uskotaan Lapista noudetun kiven
avulla voitavan saada unessa luokseen neuvoja joko panemalla se
taskuun maata pannessa tai juomalla vettä, missä sitä on pidetty.
Tavallisesti tietäjä, joka unien johdosta voi päättää jonkun asian,
haluaa saada päänsä alle vaatekappaleen apua tai neuvoa pyytävältä
henkilöltä.

Onpa uneksimisen yhteydessä tavattu jälki alkuperäisemmästäkin
horrostilasta. Eräs noitamummo Suomen pohjois-Karjalassa oli ottanut
autettavansa hatun päänsä alle yölevolle ruvetessaan. Nukuttuaan ja
uneksittuaan hän aamulla asettui polvilleen seinän viereen nurkkaan.
Siinä mumisi ikäänkuin hartaudessa eli innoissaan, luonnossaan.
Muuttui heikonnäköiseksi, sitten ryhjähtihen seinää vasten ja oli
ihan kalmannäköinen. Sanoi selvittyään, että oli kärsinyt autettavan
edestä ja että tämän siitä syystä täytyi maksaa. Kun mummo meni
tainnoksiin kuului erityinen humina, hänen jumalansa tuli häneen.

Henkien yhteyteen pääsi myös valveilla ollessa hautajaistoimitusta
jäljittelemällä. Ihminen pestiin ruumiinpesuvedellä ja -saippualla,
pantiin arkkuun, jonne elävän puun pakkulaan tehty kitkatuli
laitettiin kytemään, jotteivät manalaiset häntä pitäisi omanaan,
haudattiin kuin ruumis ja viskattiin multaa päälle sen verran, että
arkku peittyi. Itse sitten nousi ylös haudasta ja näki nyt kaikki
manalaiset väet. Hän näki, mikä laji oli sairasta vaivaamassa, mutta
jollei sairaan ympärillä ollut kiusaamassa mitään väkeä, niin tiesi
kyseessä olevan parantumattoman jumalantaudin.

Jo pakanuuden aikana on haltioitumistilan tarjoaman välittömän
sielullisen yhteyden kannalta naapurikansojen vaikutuksesta siirrytty
toiselle asteelle, millä uskotaan henkien ulkonaisten merkkien
avulla ilmoittautuvan ja ilmaisevan tahtonsa. Tähän uskoon perustuu
kaikkinainen _arpominen_.

Henrik Lättiläinen kuvaa, kuinka vuoden 1190 tienoilla liiviläiset,
jotka maankasvun vuoksi olivat päättäneet uhrata saksalaisen
papin, tiedustelivat arpomalla, oliko se teko jumalille mieleen.
Arpoja talutti hevosta sille asetetun keihään yli, tarkastellen
kummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin
astumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt,
vaan pyyhkäisi hevosen selkää luullen, että kristittyjen jumala
istui selässä ja liikutti hevosen jalkaa. Mutta toinenkin koetus
kävi samoin, ja niin pappi sai jäädä henkiin. Itse arpomistapa
tässä on lainattua naapurikansoilta. Tanskalainen historioitsija
Saxo Grammaticus kertoo samaan aikaan vendiläisten temppelissä
Rügenin saarella elätetystä valkeakarvaisesta pyhästä ratsusta,
jota käytettiin arpomiseen. Kartanolle pystytettiin kolmeen kohti
maahan kaksi keihästä, joiden väliin kolmas kiinnitettiin poikittain.
Jumalaa rukoiltuaan pappi talutti hevosta poikittaisten keihäitten
yli. Hyvänä enteenä pidettiin, jos se joka kerta ensin kohotti
oikeata jalkaansa, mutta jos kerrankin vasemmalla aloitti ylitse
astumisen, oli aiotusta yrityksestä luovuttava.

Tshudilaisista arpojista ("arbui") Novgorodin alueella kertoo
v. 1534 arkkipiispa Makarij muun muassa, että heitä kutsuttiin
vastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka he toimittivat omalla
petollisella tavallaan.

Mikä tämä oma tapa oli, sitä ei mainita. Iivana Kojosen pojan runon
Inkerin-puolisista toisinnoista näkyy, miten vielä kreikanuskoiset
käyttivät arpomista nimeä lapselle valitessaan.

    Tuotiin papit Paatitsasta,
    Luuskasta nimen lukijat,
    pantiin kirjat kannen päälle,
    lehtyet leviteltihin,
    nimi kirjasta kimahti,
    lehen kannesta kajahti.

Toisin on _kirjaa_ käytetty arpomisvälineenä Suomessa. Otettiin sen
ihmisen hiuksia tai sen elävän karvoja, jolle arpaa lyötiin, ja
pantiin kuninkaan rahan sekä avaimen kera virsikirjan väliin, siten
että avaimen lehtipuoli tuli kohtisuoraan kirjan saranoita vasten
ja kädensija jäi ulkopuolelle. Kirja sidottiin lujasti punaisella
langalla kiinni sekä asetettiin arvanlyöjän ja jonkun toisen henkilön
keskisormien päiden varaan riippumaan avaimen kädensijan renkaasta.
Arvanlyöjän kysellessä virsikirja pyörähti ympäri, kun sattui
arvaamaan oikein. Kyselyn muoto saattoi olla seuraava: "jos tauti on
vedestä (maasta j.n.e.), niin Jumalan sana ja arpa, sano totta, mene
ympäri."

Autettavalta otettu hius vastaa unennäkemiseen tarvittavaa
asianomaisen vaatekappaletta; raha on ilmeisesti uhriantimena.
Liikkeille panevana käsitetään virsikirjaan sisältyvä Jumalan sanan
voima; mutta alkuperäisempään henkien vaikutukseen viittaa tieto,
että avain tuli ottaa huoneesta, jossa oli vähintään kolme -- vielä
paremmin jos yhdeksän -- ruumista pidetty.

Virossakin tunnetaan virsikirjalla ja avaimella arpominen,
mutta pidetään vanhempana keinona puisen seidan ja sen laitaan
kiinnitettyjen keritsimien käyttämistä.

_Seulalla ja keritsimillä_ arpomisesta on Suomessa tietoja 1600-luvun
tuomiokirjoista alkaen viime vuosiin asti. Lencqvist selittää
seulan ulkolaitaan kiinnitetyn keritsimet, joiden periin kaksi
henkilöä vastatusten pisti etusormensa pitäen seulaa riipuksissa.
Yksikin henkilö saattoi tällaista arpalaitosta pidellä ojennetussa
kädessään sormensa varassa. Syrjällään riippuvan seulan sisä- ja
samalla alalaitaan asetettiin molemmissa tapauksissa vihkisormus
(avustettavanko?) ja virsikirja, edellisessä vielä villalankakerä
ja harja. Näiden tilalla esiintyvät: hopeinen sormus ja harja ynnä
hopealusikka varsinaissuomalaisessa 1686 vuoden tuomiokirjassa,
toisessa eteläpohjalaisessa vuodelta 1719 virsikirja ja harja ynnä
kehrävarrenlumpio, Lönnrotin matkakertomuksessa vuodelta 1828
etelä-Savosta virsikirja, rautapalanen, hiiltä ja suolaa, sekä
viimeisissä 1900-luvun tiedonannoissa joko yksistään virsikirja
pohjois-Hämeessä tai Uudellamaalla virsikirja, perityistä hopeista
kaavittuja jauhoja, tulirauta ja piitä, mustia karitsanvilloja,
leipää ja suolaa taikka Karjalankannaksella virsikirja ynnä riepuun
käärittyjä suoloja ja leivänmurusia.

Seulaa, jonka laitaan on kiinnitetty keritsimet ja johon on pantu
virsikirja ynnä kultasormus, tiedetään Pohjanmaan ruotsalaistenkin
arpoessaan käyttäneen. Että ruotsalaiset ovat olleet lainanantajina,
todistaa tanskalaisilla tavattava yhtäläinen arpalaitos, johon kuuluu
seula, vanhat sakset ja virsikirja.

Suomalaisissa tiedonannoissa seulaan pannuiksi mainitut harja sekä
hiili, leipä ynnä suola ovat lisäksi tulleet toisenlaisesta seulalla
arpomisesta, jota Lönnrot kuvailee Loitsurunojen esipuheessa: "Seula
laskettiin alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin
neljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola
ja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja,
ja, jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa
harjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin rihma- eli säijeperäinen
neula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan
säikeeseen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea
arpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nuljahti, jos
suolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian
laita erinäisissä tiloissa." Nimenomaan ruumisharjan käyttäminen
seulalla arpoessa viittaa taas selvästi siihen, että henkien
uskottiin olevan liikkeellepanevana voimana.

Karjalankannaksella on _seulalla ja harjalla_ arvottaessa asetettu
joko nelikantaan kaksi hiiltä ja kaksi savipalasta niin, että niistä
tuli risti, taikka kolmikantaan hiiltä, savea ja hopeasolki, jonka
asemesta myös voitiin käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa.
Viimeksimainittua sanottiin _merkiksi_ ja käsitettiin se _verhaksi_,
s.o. uhriksi.

Suomen itä-Karjalassa laskettiin seulalle arvoittelijan kaulassa
oleva risti, niin että nauha tuli kulkemaan seulan reunaa myöten.
Vastapäätä ristiä pantiin hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta.
Kolmas leipäpalanen kiinnitettiin rihman päässä riippuvaan neulaan.
Venäjän Karjalassa käytettiin samoin kolmatta leipäpalasta harjan
asemesta. Seulan päälle leipäpalasten kanssa ristikkäin asetettiin
joko laatanaa (pyhäsavu-pihkaa) ja keskelle pyhän _Pohrotsan_
(Jumalan äidin) kuva taikka myös kaksi hiilipalasta. Jälkimäisessä
tapauksessa, jonka I.K. Inha on valokuvannut, mainitaan seulan alla
olleen vielä leivän, jonka päälle oli tehty kolmikanta leipä- ja
hiilipalasesta sekä arvoittelijan sormuksesta tai muusta kalusta.

Suola ja leipä, niiden asettaminen ristiin, kaularisti, pyhäsavu
ja pyhäinkuva viittaavat ilmeisesti lainaan idästä päin. Suolan ja
leivän sekä hiilen ja saven asettavat Saratovin läänin venäläiset
pöydälle nelikantaan ristikkäin ja pitelevät niiden yläpuolella
langasta kerää. Venäläisiltä ovat tämän arpomistavan oppineet myös
kristityt tshuvashit, jotka asettavat pöydälle nelikantaan kaksi
hiiltä ynnä kaksi leipäpalasta ja keskelle kolmannen leipäpalasen
neulan päähän riippumaan.

Seulalla arpomisen yhdeydessä toisinaan esiintyy suoranaisempikin
tiedonhankinta uneksimalla. Jyskyjärvellä Vienan läänissä kumottiin
lämpimän leivän päälle seula, jonka uurteesen merkittiin tautien
nimet ja vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle
ripustettiin kaularisti hyvin hienon langan tai hirvensuonen päähän.
Jos arpa ei näyttänyt, niin pyöräytettiin sitä kahdesti myötä- ja
kolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ottanut ollenkaan
asettuakseen, vaan heilui kaikille suunnille, pantiin ristinmerkki
niine lankoineen ensi yöksi pään alle; silloin sai nähdä tai kuulla
unissa, mikä tauti sairasta vaivasi.

Seulalla arpomiseen liittyvät Arpasanat ovat länsi-Suomessa
yksinkertaista arpaesineiden puhuttelua, joka on itäsuomalaisella
alueella, varsinkin Karjalassa muodostunut runomittaiseksi.

    A. Neitsyt Maria on
    asettanut tämän arvan
    syntisien välimieheksi.
    Miltä vialta on tämä vika?
    Sano synnyn syytä myöten,
    älä miun mieltäni myöten,
    sano asia asiata myöten,
    sano totta, älä valetta!
    Sano arvalle Jumala,
    arpa sitten miulle sanoo,
    miltä vialta tämä vika.
    Jos on kalma,
    lähe arpa liikkehelle,
    arpa lähe myötäpäivään;
    jos on kiroista,
    lähe vastapäivään;
    jos on veestä,
    käy kohti merehen;
    jos on maasta,
    käy kohti pohjasehen!
    Jos arpa totta sanovi,
    arpa ylös ylennetähän;
    jos arpa valehtelevi,
    arpa tulehen heitetähän;
    jos arpa valehtelevi,
    arpa maahan hauatahan.
    B. Kysyn Luojalta lupoa,
    anon Herralta apua,
    tahon taivon haltialta,
    manuelta veljeltäni,
    maakamaran katkojalta.
    Nyt on aika arvan käyä,
    miehen merkillä kysyä.
    Mie nyt kysyn kykkeröistä,
    mie nyt vaain vastinetta.
    Mist' on pulma puuttununna,
    tauti Hiien tarttununna:
    joistako juoksevista,
    läikkyvistä lähtehistä,
    veen vankan vääntimistä,
    kosken kuohuista kovista,
    vainko melloista vesistä?
    Sano arpa syitä myöten,
    älä miesten mieltä myöten!
    Jos arpa valehtelevi,
    arpa luoahan tulehen,
    palamahan paiskatahan,
    merkki miesten poltetahan.
    Jos arpa toen sanovi,
    arpa ylös nostetahan
    polville pyhän Jumalan.
    C. Arvalle kakkarat tehään.

Nämä luvut, kuten näemme ovat ilmeisesti kristilliseltä ajalta. Arpa
on Neitsyt Maarian, _arpa-Maarian_, asettama, sitä kysellään Luojan
luvalla, Herran avulla, se saa tietonsa itse Jumalalta ja totta
puhuttuaan se pääsee pyhän Jumalan polville.

Seulalla arpomisen katolisesta alkuperästä ei siis saata olla
epäilystä. Mutta Kalevalassa mainitaan toinen arpomistapa, jota
Väinämöinen käyttää kadonneita taivaanvaloja tiedustellessaan (UK
49: 81-110). Väinämöisen esiintyminen arpojana perustuu yhteen
vienanpuoliseen Laivaretken muistiinpanoon, jossa hän veneen
kiinni puututtua: "arpoa asettelevi". Tämän säkeen Lönnrot, kuten
Vanhan Kalevalan Lisistä näkyy, on ensin sovittanut vastaavalle
paikalleen, siihen yhdistäen Arvanlukuja, ja vasta myöhemmin
siirtänyt Päivänpäästö-runoon. Siinä itäsuomalaisessa Arvanluvussa,
jonka mukaan Väinämöisen on kuvailtu leikkaavan lepästä lastut ja
arvat kääntävän, vaaditaan ensin Luojan merkkiä, Jumalan arpaa totta
puhumaan, sitten rukoillaan:

    Ukko kultainen kuningas,
    Herran enkeli ylinen,
    tule arvat kääntämähän,
    peukaloin paloamahan.

Runon jälkeen on liitetty selitys: "lepän lastuja pannaan; jos
selälleen, ei mitään; jos kumoon, totta".

Arpalastun leikkaamisen tuntevat myös pakanalliset tsheremissit,
joten sitä saattaisi pitää ikivanhana yhteisperintönä. Näin
yksinkertaisessa tempussa on kuitenkin yhtäläisyys vaikea varmentaa
todelliseksi yhteydeksi. Mainittu Arvanluku, jossa Luoja ja Herran
enkeli esiintyvät, ei ainakaan ole pakanuudenaikainen, enempää kuin
toisetkaan Arvansanat, joissa lepänlastuja kuvaillaan huiskuteltavan
paholaisen lakissa:

    Anna Hiisi hilkkujasi.
    Lempo lierilakkiasi,
    tuohon arpani asetan,
    lepänlastun langettelen.

Sama arpomistapa rahalla toimitettuna tunnetaan jo vuodelta 1678.
Syytteenalainen pohjalainen noita oli heittänyt "arpaa" siten, että
pani myssynsä lattialle ja sen päälle tulukset ja sitten viskasi
rahankappaletta kolmesti tulusten päälle, niinkuin pikku pojat
heittävät rahaa kuoppaan. Siitä että raha kolmesti putosi samalle
puolelle, hän päätti taudin synnyn.

Vanhanaikaisimpia arpomistapoja on epäilemättä _katsominen_.
Lencqvist kertoo suomalaisten tietäjäin täyttäneen vedellä ja
myöhempään aikaan paloviinalla maljan. Tämän pohjaan ja kanteen
liitettiin ulkoapäin kaksi veistä, joiden avulla sitä nopeasti
pyöritettiin ikäänkuin napojen ympäri, kuitenkin niin ettei se
kallistunut. Samalla sopotettiin määrättyjä lukuja, kunnes vesi eli
viina alkoi kuohua, jolloin haihtuvassa vaahdossa oltiin näkevinään
tulevaisia tapahtumia, parantumista tai kuolemaa, varkaan kasvot y.m.

Pohjanmaalla sekä kahden puolen pohjois-Suomen rajaa on veteen
katsomista vielä viime aikoina harjoitettu.

Vienan läänissä otettiin vettä ensiksikin rantaan vyöryvästä aallosta
vastarannalta ja vuoltiin hopeaa sijaan. Otettiin vettä toinen kerta
tyynestä paikasta rannalta siten, että astia painettiin hiljaa veden
alle ja veden sisässä kuljetettiin hiljaa sinne, missä näkyi pieniä
vaahtopisaroita; nostettiin taas varovasti astia veden pintaan, niin
että siihen jäi joku pisaroista. Jos vaahtosilmä pyöri myötäpäivin,
voitiin sairas parantaa, jos vastapäivin, niin ei. Otettiin vielä
kolmannesta paikasta, hetteestä vettä siihen lisäksi. Kun pani
kätensä astian päälle, luki Arpasanat ja otti kätensä pois, niin
vedessä näkyi sellainen olento, minkä näköistä oli sen haltian väki,
joka sairasta vaivasi.

Ruotsin puolelle jäävän Tornionjoen varrella pantiin veteen ruumiin
vaatteesta otettu vaskinen nappi, hauen sydän y.m. Jos silloin
vesi meni sameaksi, niin oli tauti Jumalan lähettämä eikä ollut
parannettavissa. Mutta jos tauti oli poikenluoma (panentatauti), niin
veden päälle tuli kirkas kupla, jossa näkyi sitä väkeä, mikä sairasta
vaivasi.

Tavallisesta arpomisesta veteen katsominen eroaa siinä, että henget
eivät ainoastaan välillisesti veden liikkeessä ilmoittaudu, vaan
itse ilmestyvät veden kuvastimeen. Tämä "elävänä kuvana" näkeminen
lähentelee unennäkemistä.

Ruotsin ja Norjan Lapissa on katsominen viinaan, johon syntyvistä
helmistä pitäisi nähdä kaikenlaisia kuvia, sangen yleinen. Voisi siis
ajatella ainakin sikäläisten suomalaisten tai suomalaistuneitten
asukkaitten tämän taidon lainanneen tai perineen lappalaisilta.

Lappalaiset ovat kuitenkin tämän tiedustelukeinon aikoinaan oppineet
skandinaaveilta. Esim. Tanskassa tiedetään katsotun vesiastiaan,
jotta saataisiin nähdä varas.

Myös suomalaiset ovat veteen katsomisen voineet omistaa suorastaan
ruotsalaisilta. Inkeriläinen arpoja, joka katsoo varkaita vedestä,
on voinut venäläisiltä oppia tämän taidon, joka samoin kuin seulalla
arpominen oli muinais-Kreikassa tunnettu oppisanoina vieläkin
käytetyin nimityksin _koskinomanteia_ ja _hydromanteia_.

Muutamista muista arpomistavoista tulee myöhemmin puhe. Tässä on
vielä mainittava pelkillä sanoilla arvoitteleminen. Sairaan luokse
kutsuttuna tietäjä ryyppäsi viinaa, että tuli vähän päihinsä. Sitten
alkoi loitsia:

    Mist' on pulma puuttununna,
    taudin alku tarttununna?
    Onko kuollehen koista,
    satamalkosen majasta,
    tuhatlauan tutkaimesta? --
    Vaiko vienosta ve'estä
    lummekorjuhun koista,
    limaparran liepehestä?
    Vai korven kuulusta koista,
    salokaaren kainalosta?
    Vaiko kiihtynyt kiroista,
    pantuna pahain sanoista?

Hän niinmuodoin luettelee neljä taudin lajia: kalman, vesihiiden,
metsännenän ja kirot. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret
liikkuivat, sen taudin hän arvasi olevan sairaassa. Tämä lienee
kuitenkin vain tilapäinen sekamuoto alkuperäisintä henkien välitöntä
vaikutusta ja tiedustelua arpojan omien hermojen välityksellä sekä
kolmanteen kehitysasteeseen kuuluvaa _sanoin loitsimista_.

Viimeksimainitun asteen tunnusmerkkinä on usko itse sanojen sekä
sisällyksestä että muodosta riippuvaan voimaan. Loitsujen kaavoihin
ajatellaan kerta kaikkiaan sisältyvän yliluonnollisen ilmoituksen,
niin että ne semmoisinaan vuorostaan vaikuttavat henkimaailmaan.

Vanhinta kantaa edustava ostjakkilainen tai lappalainen noita on
rumpua lyödessään kiihottautumisen apukeinona voinut käyttää myös
jonkinlaista laulua, tilapäärunoilun tapaista. Mutta vakinaisia
loitsukaavoja he eivät ole tarvinneet. Poikkeuksena, joka sääntöä
vain vahvistaa, ovat lappalaisen Vinturi nimisen henkilön
Jukkasjärvellä esittämät Raudansanat, jotka ovat ilmeisesti
suomalaisilta opitut, sen jälkeen kuin mainittu metalli tuli
lappalaisillakin käytäntöön. Sama lienee laita muutamain Ruijassa
tavatuiksi mainittujen, norjalaisia loitsulukuja muistuttavien
rukouksien. Näitä luettiin aaltojen asettamiseksi merellä, jolla
lappalaiset eivät ole alkuansa liikkuneet, viinaan katsomisen
yhteydessä, joka on vierasperäinen arpomistapa, sekä käyttäessä
ketunrautoja.

Perman ja Wolgan heimojen suorasanaiset loitsuluvut ovat
todistettavasti kristillisaikaista venäläistä lainaa. Sama on laita
Aunuksen vepsäläisiltä muistiin pantujen taikasanojen sekä niiden
liyginkielisten, joita V.J. Sreznevskijn löytämä vanha käsikirjoitus
1600-luvulta sisältää.

Toiselta puolen ovat virolaisten loitsut, milloin eivät ole
verrattain myöhään Inkerin puolelta kulkeutuneita suomalaisia, kuten
niiden kielestä usein selvästi näkyy, sisällöltään kristillisiä ja
alkuperältään germanilaisia.

Germanilaisilla ei enempää kuin slaavilaisillakaan voi osoittaa
olleen kotoperäisiä pakanallisia loitsulukuja. Heidän loitsukaavansa
ovat muodostettuja keskiaikaisten latinan- ja kreikankielisten
mallien mukaan. Katolinen kirkkokin käytti kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa n.s. siunauksia (benedictio). Siitä käytännöstä
jälkenä on ruotsalaisilla sana signeri merkityksessä _loitsuluku_.

Kristilliset kaavat vuorostaan ovat mukaelmia muinaisklassillisista
ja itämaisista. Aikaisimmat muistomerkit tavataan
nuolenpääkirjoituksissa, joita myös suomalainen tutkija K. Tallqvist
on julkaissut.

Vanhoista maailman kulttuurikeskuksista, Tigris ja Euphrat virtain
vieremiltä ynnä Niilin varsilta, on kaavamaisin sanoin loitsiminen
kulkeutunut Välimeren maihin, joista keskiajalla on jatkanut
matkaansa Pohjoismaihin ja Ruotsin kautta roomalaiskatolisen
kulttuurin mukana saapunut länsi-Suomeen. Länsisuomalaisten
sanojen ja lukujen yleinen kristillisperäisyys ja läheinen suhde
skandinaavilaisiin on monessa yksityiskohtaisessa tutkimuksessa
todennettu, samoin itäsuomalaisten loitsujen riippuvaisuus
länsi-suomalaisista. Että samat katolisperäiset loitsut lopulta
ovat joutuneet venäjänpuolisillekin karjalaisille, on jo v. 1873
A. Borenius osoittanut, huomauttaessaan latinaisen santti-sanan
esiintymisestä pyhimyksen merkityksessä kreikanuskoisten runoissa.

Mieltäkiinnittävin katolisessa loitsussa on kertovainen osa, jossa
esitetään yhtäläinen Kristuksen aikoina tapahtuneeksi kuvailtu
seikka. Länsisuomalaisessa Niukahdusluvussa kerrotaan germanilaisten
esikuvien mukaan, miten Jeesus Maarian kera ratsastaa kirkkoon
hiirenkarvaisella hevosella eli aasilla; kun tämän jalka kivisellä
tiellä niukahtaa, astuu Jeesus tai Maaria alas ratsailta ja lukee
parannussanat. Samoin Kohtauksenluvussa esitetään Maaria istuvana
kirkon kynnyksellä Jeesus lapsi sylissä; pahan hengen ohi kulkiessa
lapsi saa kohtauksen, minkä Maaria asettaa manaamalla: "mene Hiisi
helvettiin!"

Käärmeenluvun sisällyksen ilmaisee selvästi suorasanainen esitys
Hämeen ja Savon rajalta. Siihen aikaan koska Jeesus vaelsi Pietari
muassa, näki Pietari pahan oksennuksen tiellä ja sanoi Jeesukselle:
"pane, Herra, henki tuohon". Jeesus pani hengen ja sanoi Pietarille:
"pistä sormesi sen suuhun". Pietari pisti sormensa sen suuhun ja se
puri, jolloin sormi rupesi ajettumaan ja turpoamaan. Pietari sanoi
Jeesukselle: "ota, Herra, henki pois!" Mutta Jeesus sanoi: "anna
tehdyn seisoa", ja luki luvun, jolla sormi parani, näillä sanoilla:
"Mato musta maan alainen" j.n.e.

Myös eräässä preussiläisessä Käärmeenluvussa viitataan
kansantarinaan, jonka perusaiheena ilmeisesti on ollut raamatullinen
käsitys paratiisin käärmeestä: "piru on sinut luonut, Herramme Jeesus
antoi sinulle hengen". Mutta kertovaisena "syntynä" se on vasta
suomalaiseen loitsuun sovitettu. Jo länsi-Suomessa toisinaan loitsija
sen edellä tietoisena lausuu: "tiedän sukus, tiedän syntys, mistä
sinä siinnyt olet".

Itäsuomalaisella säeparilla (UK 3: 203-4): "vuoresta on vetosen
synty, tulen synty taivosesta", on vastineensa ruotsalaisissa
Tulenluvuissa. Edellinen säe saa selityksensä jatkosta muutamassa
Vedensynnyn toisinnossa, jossa Neitsyt Maaria veden kaivaa kalliosta
sauvallaan, samoin kuin raamatun kertomuksessa Mooses. Jälkimäinen
säe viittaa kristilliseen ajatukseen saatanan lankeemisesta
taivaasta niinkuin pitkäisen tulen. Keskiaikaista legendaa
edellyttää suomalaisessa Tulensynnyssä kuvattu tulen tuudittaminen
taivaassa, sen kirpoaminen alavaan järveen s.o. Kuolleeseen mereen,
sen pyydystäminen sieltä ynnä Jordanin joesta ihmeellisesti
valmistuneesta liinasta kudotulla verkolla, sen irtipääseminen
kalojen ja kerien avattua ynnä yritys polttaa neitseellistä emoa ja
hänen poikaansa, mikä ei kuitenkaan onnistu, vaan johtaa siihen, että
Neitsyt Maaria lukee: "tulonen Jumalan luoma" j.n.e.

Kenties alkuperäisesti suomalainen, vaikka silti kristillisaiheinen
on kuvaus Raudan syntymisestä Neitsyt Maarian tai häntä edustavien
neitojen maidosta, joka on länsi-Suomessakin säilynyt. Muita
länsisuomalaisia syntyrunoja on vielä Puun, joka on "puhdas Jumalan
luoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama" ja Kiven,
jonka äitinä on maa ja isänä kilka eli paholainen.

Itäsuomalaisten syntyjen joukossa on lisäksi muutamia, jotka voi
olettaa aikoinaan länsi-Suomessakin tunnetuiksi legendoiksi, kuten
myöhemmin puheiksi tuleva Yhdeksän taudin synty.

Mutta suurin osa itä-Suomelle ja Venäjän Karjalalle ominaisista
syntyrunoista, joilla ei ole vastineita etelämpänäkään
Karjalankannaksella eikä Inkerinmaalla, ovat siellä kokoonpantuja
kertovaisten runojen aineksista. Esimerkiksi Puunsyntyyn on
liittynyt tarumainen Sämpsä Pellervoisen runo, Pistoksenlukuun
virolaisperäinen Ison tammen runo, Raudansyntyyn Virosta kulkeutunut
Kultaneidontaonta ja Voiteensanoihin niinikään virolainen Ison
härän runo. Siten on lopullisesti muodostunut se laji suomalaista
loitsurunoutta, joka tälle antaa ominaisimman ja runollisimman leiman.

Edelläesitettyä historiallista kehitystä suomalaisen tietäjän
toiminnassa, jota olemme seuranneet alkaen loveen lankeamisesta,
siitä siirtyen arpomiseen ja viimein sanoilla loitsimiseen,
kuvastavat myös runoissamme käytetyt nimitykset. Loitsija niissä
itsestänsä eroittaa _vastuksensa_, alkuperäisempää kantaa edustavan
ja pahaa tarkoittavan lappalaisnoidan.

    (Noidannuolta vastaan).
    Kyllä tieän noian synnyn.
    kussa noita tehty on:
    Pohjan penkeren takana.
    hakoisella vuotehella,
    kivisellä päänalalla.

Vastapuolen noidalle eli _velholle_ -- tätä halveksivassa
merkityksessä käytettyä venäläistä sanaa hän tuskin milloinkaan
itseensä sovittaa -- loitsija antaa joskus lapinkielestä lainatun
nimityksen mäyrymies (vrt. lapin _meuret_ = toimia noitana, lyödä
noitarumpua), joka muodossa _myrrysmies_ kansanpuheessakin tunnetaan.

Tälle noidalle hän myös omistaa kansanmuistoihin päänsä peittäneestä
loveenlankijasta liittyvän mainesanan _lakkipää_.

    Soutelemme, joutelemme
    noien velhojen vesille,
    tietomiesten tienohille,
    lakkipäitten lainehille.

Onpa loitsurunoissamme säilynyt vielä lappalaisen noitarummun
suomalainen nimitys _kannus_.

    A. Puskut pilvihin puhallan,
    ammun tauit taivahalle,
    jottei nosta noiatkana,
    käännä kannuslappalaiset.
    B. Itse noita noitukohon,
    Käsi kannos kaatukohon,
    Langetkohon lappalainen!
    Kolme on noitoa kovoa,
    Yheksän ylipahoa.

_Käsi kannos_ eli _kannus_ on tietysti luettava _kannus-käsi_
s.o. noitarumpua kädessään pitelijä. Siitä muunnoksia lienevät
_kaikenkannus_ ja _salakannus_.[4]

    C. Lempo suuhun lentäköhön
    siipinensä, sulkinensa,
    kaikenkannus karvoinensa.
    D. Itse noita sortukohon,
    satakannus kaatukohon;
    kyllä laulan lappalaisen.

Näiden säkeistöjen esittäjät eivät ole kannusta näkemältä, tuskinpa
kuulemalta tunteneet. Jälkimäisen muodostaja ei ole enää (loveen)
lankeamistakaan ymmärtänyt, koska on _sortumiseksi_ muuntanut
kaatumisen edellä käyneen _noitumisen_ (vrt. A).

Tulessa kulkevan lappalaisen, _tulilapin_, käsitteesen liittyy
ilmeisesti noidannimitys _tulikulkku eli -kurkku_. Se tavataan usein
juomisen yhteydessä, ikäänkuin olisi kulkkua polttavasta janosta
kysymys.

    A. Josta noiat vettä juovat,
    tulikurkut kuihkoavat.
    B. Tulikulkku lappalainen,
    juomari joentakainen,
    joka joi tuliset kosket,
    säkehiset särpi virrat,
    tule verta särpimähän,
    hurmetta huroamahan.

Toisinaan puhutaan tulikulkun kuohumisesta, ikäänkuin hänen sisällään
olisi tulta, mikä joskus ulos puhaltuvaksikin kuvataan.

    C. Kun lie noiat noitununna,
    lappalaiset lausununna,
    tulikulkut kuohununna.
    D. Tulikulkku kuohujaksi,
    Puhuit tulta kulkustasi,
    Vatsastasi valkeata.[5]

Mutta tulikulkku mainitaan muutenkin:

    E. Ilman noian tietämättä,
    tulikulkun kuulematta.
    F. Vai on kiihtynyt kiroista,
    tulikulkun tutkelmoista.

Gananderin käsinkirjoitetussa sanakirjassa esiintyy johdannainen
_Tulikurkutar_, jonka hän selittää Syöjättären kaltaiseksi
naisolennoksi. Sanayhtymään ei _-tar_ pääte liene kiinnitettävissä,
jollei se voi liittyä tämän jälkiosaan yksistäänkin. Ganander viittaa
vanhain preussiläisten Curcko jumalaan, jonka Lencqvist on yhdistänyt
suomalaiseen kiroussanaan kurki eli kurko. Tätä on voitu käyttää
noidastakin pahassa merkityksessä. Tulilappalaiseen verrattava
_tulikurko_ on sitten helposti väärinkäsitetty _tulikurkuksi_.

Tuulessa lentävä noita tavataan etelähämäläisessä luvussa _tuulen
noitia_ vastaan: "jos tuulen noidat noituvat sinut yhden kerran,
noidu sinä tuulen noidat kaksi kertaa" j.n.e. lukien aina yhdeksään
asti.

Unennäkijän yhdistämistä lappalaisnoitaan ilmaisevat selvästi
Väinämöisen sanat hänen ensimäiseltä Pohjolanretkeltä palattuaan
eräässä Sampojakson toisinnossa (vrt. UK 10: 23-6):

    Syö syöjä unennäkijä,
    Tapa tauti lappalainen,
    Ei sanont saavani kotihin,
    Enämpi elävin silmin.

Useammin kuin unennäkijä esiintyy noidan ja lappalaisen rinnalla
pelkästään näkijä:

    A. Jopa mua noiat noiuit,
    noiat noiuit, näit näkijät,
    koki kolme lappalaista
    kolmena kesäissä yönä,
    kolmilla kotaporoilla,
    alasti alakivellä,
    riporihman kiertämättä,
    aivan apposen alasti.
    Mitäpä tuost' on, ei mitänä!
    Minäpä laulan lappalaisen
    toki suohon suolivöistä.
    B. Noitui noiat, näki näkijät --
    mutta kun minä näin näkijät,
    minä noiuin noiat kaikki.

Edellisessä näytteessä näkijä voitetaan loitsulaululla, jälkimäisessä
vastakkaisella näkemisellä. Minkälaista näkemistä tarkoitetaan, ei
kumpaisessakaan lähemmin selitetä.

Voisi olettaa kysymyksessä olevan "pahalla silmällä" lumoomisen.
_Katein katsoja, kieroin silmin keksijä_ ovat vihansuovan noidan
yleisiä kertosanoja. Ettei niillä ainoastaan oman _kylän kateita_
tarkoiteta, osoittaa noidan kertosanana joskus käytetty _Lapin
kade_ sekä Luomisrunossa Väinämöisen ampujana mainittu _Lappalainen
kyyttösilmä_. Kalevalassa kuvataan, mitenkä Lemminkäinen Pohjolan
pihalle saapuessaan kenenkään keksimättä "katsahti tupahan tuosta,
pilkisteli piilokkali" (UK 12: 393-4). Tällä kohdalla on Lönnrot
selittänyt: "luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi
vastustajansa." Mainittu säepari, joka ei vielä vanhassa Kalevalassa
esiinny, on tosin hänen oma muodostamansa.[6] Mutta yhtäläinen ajatus
esiintyy loitsuissa kateita vastaan.

Milloin on loitsijan vältettävä häntä väijyvän pahaa katsetta
lähtemällä Jumalan ilmaan aikaisin:

    ennen noian nousemista,
    katehen havaitsemista.

Milloin on hänen itsensä pidettävä silmät auki soutaessaan:

    katehen koan eitse;
    äiä on noitia norolla,
    tietäjiä tien ohella,
    virolaista viisi kuusi,
    kyröläistä kymmenkunta;
    vaan minäkin näen näkijät --

minkä voinee hyvinkin läheltä näkemiseksi selittää.

Mutta mainittu kolmen lappalaisen noituminen, näkeminen ja kokeminen
oletetaan tapahtuvan heidän omilla kotasijoillaan samoin kotonansa
toimivan loitsijan luonnollisen näköpiirin ulkopuolella. Saattaisi
siis ajatella jonkinlaista yliluonnollista kaukonäköisyyttä.
Näkijöiksi nimitetäänkin esim. Savossa semmoisia tietäjiä, jotka,
kun heiltä tullaan tiedustelemaan taudin syytä tai kadonnutta
esinettä tai pahan työn tekijää, silloin näkevät asian avunhakijalta
kysymättäkin, tarkoin selittäen hänen kotiseutunsa ja olonsa.

Vaikea on kuitenkin ymmärtää, mitä pahaa tällä hengessä näkemisellä
on voitu toisilleen tehdä. On vielä sekin mahdollisuus, että runossa
kuvattu näkeminen on suoritettu veteen katsomalla. Suomalaiselle,
joka kävi Lapissa parannusta etsimässä, kerrotaan tuodun vesiallas ja
kysytyn, oliko sen ihmisen kuva, joka näkyi vedessä, hänelle tuttu.
Kun hän sen tunsi omaksi kyläläisekseen, käski lappalainen pistämään
kuvaa rintaan veitsellä, selittäen, että sairauden aiheuttaja kuolisi
samalla hetkellä ja avunanoja paranisi. Tämä ei kuitenkaan hennonut
sitä tehdä, vaan pyysi muuten parantamaan.

Varsinaisesta näkemiskilpailusta veteen katsomalla kertoo
gotlantilainen kansantarina. Oli kerran mies vierailla mailla
matkustaessaan joutunut Suomeen (Finland). Siellä hän ei löytänyt
mitään tietä ja osui asunnolle, jossa tapasi vanhan suomalaisäijän
(finngubbe). Tämä selitti, ettei hän sieltä pääsisi vähemmällä kuin
lupautumalla hänen vävykseen. Mies, joka oli rikas, ei ollut halukas
suostumaan, vaan pyysi mietintäaikaa. Monet kerrat yritettyään
ratsastaa pois eksyttävästä metsästä ja jouduttuaan iltaisin
aina samalle paikalle takaisin, oli hänen viimein pakko sitoutua
määrättynä päivänä tulemaan häihinsä. Kotipuolelle palattuaan hän
kuljeskeli murheissaan lupauksensa johdosta. Siellä asuva suomalainen
(finne) kysyi syytä hänen suruunsa ja saatuaan sen tietää tarjoutui
auttamaan. Häiksi määrättynä päivänä tämä asetti oven ulkopuolelle
vedellä täytetyn pesusoikon, ja puhallettuaan veteen hyvin suuren
kuplan käski siihen katsomaan. Sulhasmies näki kuplassa kuvastuvan
suomalaisäijän asunnon ja pihamaan, täysissä pukimissa istuvan ja
odottavan morsiamen, kokoontuneet häävieraat ja äijän itsensä,
joka ulkona ja sisällä vihaisin elein hääräili ja yhä juoksi
vesisoikon äärelle katsomaan. Mutta kun kuplassa näkyi äijä tulemassa
asunnostaan pyssy kädessä, ojensi sulhasmiehelle hänen auttajansa
pyssyn ja käski kiireesti ampumaan äijän kuvaa vesikuplassa,
ennenkuin toinen ennättäisi laukaista. -- Toisinnon mukaan, jossa
on puhe nimenomaan _lappalaisesta_ noitaukosta Suomessa (lappgubbe
i Finland), sulhasmies ammuttuaan näki äijän makaavan kuolleena
kartanollaan. "Nyt olen sinut pelastanut", auttajanoita huudahti, "se
oli noidan-ampuma (trullskut)".[7]

Pyssy on tietysti alkuperäisemmän jousen sijainen. _Noidan nuolista_
on runoissa usein puhe, ja niiden johdosta saa noita toisinaan
kertosanan ampuja:

    mistäs noita nuolet saapi,
    ampuja pahat asehet?

Noidan nuolia nimitetään myös yleisesti _velhon veitsiksi ja tietäjän
teräksiksi_, joskus _tulikäpysiksi ja tuliteriksi_. Velhojen asemella
ovat veitsirautojen omistajina välistä _verhoittajat_, jotka
tarkoittanevat verhan eli uhrin toimittajia.

Onpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimitys _paha
paaensoutaja_ säilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen
velho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin.
Kerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: "tiedätkö sinä mitään?" --
"Tiedän minä vähäsen", oli toinen vastannut, "sen verran että kivellä
yli järven menen." Toinen taas oli kerskaillut: "tiedän minäkin
sen verran, että lentämällä yli järven menen." Oli sitten lähtenyt
menemään ja ruvennut "luijaamaan", vaan oli pudonnut keskelle järveä.

Toista kehitysastetta edustava _arpoja_ esiintyy harvoin nimenomaan
pahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:

    Noitia joka veräjä,
    joka aita arpojia.
    Kuhun pannen nuoret noiat,
    kuhun arpojat asetan?
    Sotken suohon, sammalihin --
    Syö sitta, unennäkijä'
    Kun sie nouset noitumahan
    ja asetut arpomahan,
    pese suutasi sisästä,
    kieltä korvien tasalta.

Tämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen
noitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä
noidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.

    Meni noijille Venahan.
    ala linnan arpojille;
    noiat katsoit nuolihinsa,
    arpojat kuraksihinsa.

Jos Kalevalasta saisi päättää, olisi kolmaskin, sanoilla loitsimisen
aste sekä Joukolassa että Pohjolassa, jotka kumpikin rinnastetaan
Lapinmaan kanssa, täydesti saavutettuna pidettävä.

Joukahainen jo lähtiessään kilpasille kerskaa itse laulavansa
laulajansa, sitten vastaantulevalle Väinämöiselle latelee joukon
tietoja ja syntyjä ja viimeksi uhkaa hänet siaksi laulaa (UK
3: 57-66, 147-210, 277-82). Mutta ensinmainittu kerskaus on
Lönnrotin kokoonpanema säkeistä, joilla päinvastoin Väinämöinen
loitsii Joukahaisen tai yleensä suomalainen laulaja vastuksensa.
Tietojen esitys on myöhäinen lisäys Kilpalaulantaan muutamissa
vienanpuolisissa toisinnoissa; yhdessä ainoassa on Joukahaisen suuhun
sovitettu laulamisen uhka. Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei
kansanlaulussa Joukahaista milloinkaan nimitetä lappalaiseksi.

Kalevalan alkusanoissa (1: 46) Louhelle omistettu luottehien
loppumattomuus kuuluu kansanrunossa Lemminkäiselle. -- Sammon
saatuaan Pohjolan emäntä toimittaa Ilmarisen kotiin purressa
siten, että "virkki tuulen tuulemahan" (UK 10: 487). Mutta
Vanhassa Kalevalassa (5: 332) on virkki sanan sijalla nosti; säe
kuuluu oikeastaan siihen paikkaan Sampojaksoa, missä Väinämöinen
tuulen avulla lähettää Ilmarisen Pohjolaan. -- Pakkasen nosto
Lemminkäisen tielle, Uduttaren, Iku-Turson ja Ukon avuksi manaaminen
Samporetkeläisiä vastaan, tautien rukoileminen Ukolta, Karhunnosto
sekä Pidätyssanat taivaanvaloja vuoreen kätkettäessä, ovat kaikki
Lönnrotin sovittamia Pohjolan emännän lausumiksi. -- Miekallisten
miesten laulaminen Lemminkäisen pään varalle (UK 27: 407-12), on
Lönnrotin muodostama yksinäisen Lemminkäisen surmarunon toisinnon
johdolla. -- Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kahdenpuolinen
loitsulaulu (27: 205-56) tapahtuu kansanrunossa retkellä Päivölään ja
on Lemminkäisrunoihin joutunut Väinämöisen ja Joukahaisen välisestä
Kilpalaulannasta.

Lemminkäisen ensimäisellä retkellä Pohjolaan (UK 12: 137, 200, 3%,
401, 451-6) mainitaan laulava lappi, lapiksi lausunta, tuvan lautsat
täynnä laulajoita, jotka lauloivat Lapin runoja, ja joista vielä
eroitetaan parhaat laulajat ja taitavimmat runot. Eräässä Lönnrotin
kirjaanpanossa ilmaantuukin Luotolan asemalla tilapäisesti Lapinmaa,
jossa Lemminkäisen äiti pelkää poikansa laulettavan syteen ja saveen.
Sitäpaitsi oli Lönnrotilla muistiinpano, jossa äidin varoitukseen,
ettei menisi matkalle tiedoitta, koska "siellä lappi laulanevi",
nimetön poika vastaa "ei minua lappi laula, minä laulan lappalaisen".
-- Epääminen lapinkielen taitamattomuuden vuoksi johtuu Luomisrunoon
eksyneestä kappaleesta, jossa munijakokko ikäänkuin ihmisolento tulee
Turjan kintahissa:

    ja Lapin lapukkahissa,
    eikä tunne kieltä Turjan,
    _saata saksaksi sanoa_.[8]
    maha lausua lapiksi.

Pohjolaan saapuneen Lemminkäisen läpi seinän kuulemat laulajat on
Lönnrot löytänyt Ansiotyökosintaan eksyneestä kappaleesta, missä
Hiiden neidon kodissa kuvataan olleen:

    ovensuu osoavia,
    sivuseiniä laulajoita;
    _nuo lauloi Lapin sanoja,
    Hiien virttä vinguttivat_;
    ulkoa runoja kuulin, läpi
    seinän laulajoita.

Mutta Lapin sanat ja Hiiden virsi ovat tässä yhteydessä yhtä
tilapäisiä kuin viimeksimainittuun säkeeseen: "läpi seinän
laulajata", kerran liittyvä: "lattialla lappalaista".

_Laulaja_ nimitys tavataan kyllä Tietäjän luotesanoissa nimenomaan
pahansuovalle vastustajalle omistettuna:

    Piha täynnä pistäjöitä,
    laki täynnä laulajoita.
    kartano kaehtijoita.

Mutta tässä ei ole kysymys lappalaiskodasta, vaan lakituvasta, kuten
seuraava oikeuteen mennessä luettava loitsu osoittaa:

    Laki täynnä laulajia,
    peripenkki tietäjiä,
    oviloukku loihtijoita --
    kuulin ulkoa runoja,
    läpi sammalten sanoja,
    läpi tuohten tuomioita.

Mainitussa Ansiotyökosinnassa on kuvattu vaiteliaatkin lautamiehet
säkeillä:

    tupa oli täynnä tuppisuita,
    jakku miehiä jaloja.

Parahien laulajien sijoittaminen Pohjolaan on aiheutunut seuraavasta
loitsusta:

    Ei ennen miun isoni,
    ei se lahjont lappalaista,
    eikä noutant noian mieltä;
    kivet suuhun syrjin syösti --
    parahille laulajille,
    tietävämmille runoille.
    Jos tahon tasoille panna,
    miesten verroille veteä,
    laulan laulajat parahat
    pahimmiksi laulajiksi.

Vaikka noidan kertosanana onkin lappalainen, on tässä ilmeisesti
tarkoitettu samalla tasolla olevain loitsijain keskenäistä kilpailua.

Koska suomalaisella sananvoiman käyttäjällä saattoi olla vastuksenaan
myös virkaveljensä tai lakia lukeva tuomari lautamiehineen,
jotka hän käsitti kaltaisikseen loitsijoiksi, niin hän toisinaan
näihin sekoitti varsinaisen vastuksensa, lappalaisnoidan. Itse
vastakohtaisuuskin saattoi tässä kohden vaikuttaa tasoittavasti:

    "minä laulan lappalaisen > ei lappi minua laula > lappi laulanevi".

Sitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mahdin ja
maineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että
sieltä myös loitsurunot olivat opittavissa.

    A. Jos ei minusta miestä löyvy,
    Lapin virren laulajata.
    B. Jos laulan Lapin sanoja;
    noinpa ennen Lappi lauloi,
    kotapoika poimetteli,
    C. vanha vihki vieretteli
    poron poikimasijoilla,
    Lapin lastutanterilla.

Vielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi
kuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla
esiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145-6):

    noiat noitui, kyyt kirovi,
    koki kolme lappalaista.

Myös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka
(pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se
joskus noidan nuolenkin rinnalle.

    A. Ken katehin katsonevi,
    kierosilmin keksinevi,
    änkehin ajatellevi,
    sanan harkan lausunevi.
    B. Noian nuolen pystymättä,
    saamatta sanan katehen.

Lisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija
ei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan
rukoili päästöä:

    puheista pohjalaisen,
    lausehista lappalaisen.

Viimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin
säkeistöihin synonyymejä tarvittaissa on voitu ottaa mukaan
kunniallisimpia loitsijannimityksiä, kuten _runo_ alkuperäisessä
persoonallisessa merkityksessään.

    Laulaisin minä kotona,
    vaan en julkea kylässä
    runolauluja latoa,
    rekivirttä vieretellä.
    Paljo on päältä kuulijoita,
    peripenkin tietäjiä,
    oven suussa oppineita,
    rahin rautahampahia,
    katsojia kaikin paikoin,
    noitia joka norolla,
    velhoja vesakot täynnä,
    korvessa koko runoja.

Varsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa aniharvoin
omistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on aivan
tavallisimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen
sisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omistajaa.

Sitä selvästi osoittaa kertosana _asian arvaaja_:

    Mont' on tiellä tietäjeä,
    mont' asian arvoajoa.

Kykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän
tietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.[9]

    A. Onko tiellä tietäjiä,
    sekä maalla mahtajia,
    noitia kylän norossa?
    B. Äiä on maassa tietäji
    maan povessa mahtajia,
    noitia joka norossa.

Täysi vastakohta mainitulle tietäjälle ja mahtajalle on se, jona
loitsija itsensä pitää:

    A. Sinne milma tarvitahan
    syvän synnyn tietäjiksi.
    B. Miull' on suussa suuri tieto,
    mahti ponneton povessa.

Toiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hänen tietonsa ja sanansa ole
hänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää:

    A. En puhu omin sanoin,
    puhun Jumalan sanoilla.
    B. Sanon Luojan luotuloilla.
    C. En sano omilla sanoilla,
    sanon Jeesuksen sanoilla.
    D. Jumalan opettamalla.

Eräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa parantavansa:

    Sanan voimalla Jumalan,
    aina Jeesuksen avulla.[10]

Samoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä:

    Luojan luomilla sanoilla,
    säätäneillä suuren Luojan.

Rantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija
sanoo puhelevansa: "Luojan kolmella sanalla".

Loitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, henkeään,
vaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian.

    A. Ei suuni [ole] oma[ni],
    suu[ni on] Jumala tekemä,
    henki Herran siunoama.
    B. En puhu omalla suulla,
    Puhun suulla suuren Luojan.
    Herran hengellä hyvällä.
    C. Puhun suulla puhtahalla,
    Jeesuksen sulalla suulla.
    D. Mie puhun Maarian suulla.
    E. Neitsyt Maaria emonen,
    anna suullasi puhelen,
    huulillasi he[m]pehillä!
    F. Jeesuksen on suu sulava,
    suukseni sulautukohon!
    Jeesuksen käpeä kieli
    kielekseni kääntyköhön!

Viittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi
itse astua hänen sijalleen:

    G. Jos minuss' ei miestä liene
    onhan poiass Jumalan --
    kivet paukkui, maat tärisi,
    kalliot piti iloa
    tullessa Jumalan tunnin.
    H. Ei minussa miestä liene,
    kun ei tuossa veljessäni,
    joka pilviä pitävi,
    hattaroita hallitsevi,
    alla taivosen asuvi.

Siinä uskossa, että kaikista vanhin on: "Jumala puhelijoista, itse
Luoja loihtijoista", rukoillaan toisinaan suorastansa:

    A. Tule Luoja loihtemahan,
    Jumala puhelemahan,
    Luojan luomilla sanoilla!

Sillä:

    B. Nyt on Luojan loihunaika,
    Jumalan puheluaika.

Niukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maanselältä
turhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa:

    kävi itse tietäjäksi,
    tietäjäksi, taitajaksi
    (t. tuntijaksi),
    lukulangan lukijaksi
    (t. laulajaksi),
    suolojen sopottajaksi.

Paitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja
kosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan:

    minun silmin nähtyäni,
    käsin päälle käytyäni.

Tässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien
vastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmät, ja kun rukoillaan Jumalaa
parantajaksi, niin lisätään: "Jeesus kaunis katsojaksi" eli
"katsojaksi kaikkivalta". Niinikään toivotetaan:

    Kuhun käynevät käteni,
    t. kun ei käyne miun käteni,
    käyköhöt käet Jumalan,
    sopikohot Luojan sormet.

Ja kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava:

    A. Tule Jeesus tutkimahan,
    paina paksu peukalosi.
    B. Löihe Luojakin loihtijaksi,
    heitti sormensa lihaisen.

Kaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus:

    En minä mitänä voine
    ilman armotta Jumalan,
    turvatta totisen Luojan,
    Avun Luoja antakohon!

Elävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde
seuraavassa rukouksessa:

    Tule tänne Herra Jeesus,
    saa tänne hyvä Jumala,
    astu itse armollinen;
    tänne Teitä tarvitahan,
    nimeäsi mainitahan,
    itseäsi kutsutahan!
    Kunis et jouva itse tulla,
    et itse kehannekana
    lähetä sulat sanasi,
    heitä helteät kätesi!

Suomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan voimaan on niinmuodoin
uskoa Jumalan sanaan täysin kristillisessä merkityksessä.

Mutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loitsijan
kehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuutensa hyvin
vähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: "tuonne ma sinun
manoan", tai muuten ahdistajana.

Itä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etualalle,
osittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja
persoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan
päällä hän tuntee olevansa.

    A. Pois minä pahat paetan
    Jumalan sulan sanoilla,
    Herran hengen huokumilla,
    voimalla Vapahtajan[i],
    luvasta suloisen Luojan,
    käskystä käpeän Herran.
    B. Minäkin poika Luojan luoma.
    C. Jeesus [on] minun isäni,
    Neitsyt Maaria emoni,
    minä Neitsyt Maarian poika.
    D. Mie oon mies päästämähän,
    Jumala parantamahan.

Viimeksimainittuun Jumalan sijaisuuteen perustuvat tietäjän
nimitykset _maajumala_ ja _puolijumala_.

Semmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitsemäntenä tai
kolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana:

    tätä maata saataessa,
    ilmoa suettaessa;
    t. taivosta tähittämässä,
    ilman pieltä pistämässä.

Ja tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa
sovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: "Jumalall' on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet", omaan itseensä:

    Itselläin on ilman viitta,
    luonani lykyn avaimet,
    ei katehen kainalossa,
    vihansuovan sormenpäässä.

Mutta paitsi taivaalliseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa
itäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhemmiltaan
perimäänsä henkiseen kykyyn:

    Enpä tänne lähtenynnä
    tieottani, taiottani, ilman
    innotta isäni,
    varuksitta vanhempani.

Heille hän omistaa saman _noidan_ mainesanan kuin vastustajilleen:

    Mie oon noian nuorin poika,
    vanhan tietäjän[11] vasikka;
    ei minuun pysty noian nuolet,
    eikä tietäjän teräkset.

Käyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä:

    A. Min' oon tietäjän tekemä,
    min' oon lapsilappalaisen.
    B. Mie oon poika pohjolaisen,
    Tyriläisen tuuittama,
    t. tyrjän tyttären tekemä,
    lappalaisen liekuttama.

Neljä kertaa "Tunturin Lapissa" käytyään hän pitää itsensäkin täytenä
lappalaisena.

    Enkä ole lapsi lappalaisen,
    enkä tietäjän tekemä,
    tässä poika Pohjolasta,
    lapsi täyestä Lapista.

Viimein hän esiintyy oikeana _umpi-turjana_. Ei siis ihme jos joku
lappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvitella
tarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi:

    Kumajatko kuusen kenkä,
    pemajatko peuran nahka,
    tämän noian noituessa,
    lappalaisen laskiessa?

Toiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä
esiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana.

    A. Ulkoa runoja kuulin,
    läpi tuohten loihteita.
    Kasvoipa Lapissa lapsi,
    syntyi poika puolikuinen,
    lausui synnyt syytä myöten.
    B. Jos lähen laulle tuolle --
    Mitä silloin lauletahan
    -- Lappalainen laulunpoika
    se syntyi sysimäellä,
    kasvoi hiilihinkalolla.

Jos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako
loitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään
seuraavaan manaukseen nähden:

    Lähe Hiisi hiihtomahan,
    muu paha pakenemahan,
    tämän turjan tultua,
    tämän lapin laulettua.

Oman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija
uskaltaa lainata kuvauksen luonnon mullistuksesta itse Jumalan hetken
tullessa.

    Jotta ennen aikoinansa
    liikkui linna, järkkyi järvi,
    vuori vaskinen vapisi,
    torit linnan toisin kääntyi,
    välähteli linnan västi
    tämän noian noituessa,
    tämän lapin laatiessa --
    tämän tieon tietäessä.

Siten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myös
_velhoksi_, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta:

    tämän noian noituessa,
    tämän lapin laittaessa,
    tämän velhon vetäessä.
    Onko noitia noroissa,
    velhoja joka veräällä?
    Onpa j.n.e.
    Onko noiat nuolissahan,
    velhot veitsirauoissahan?

Eikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla,
veitsillä ja nuolilla:

    viilen vatsan vastuksilta,
    ammun noitia mahaan.

Samoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman
näkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen
arvelee tarvittaissa pystyvänsä:

    Kun ma nousen noitumahan,
    kiivaun kiroamahan --
    nouse kuusi perkelettä!
    Vai joko yllytän yheksän?

Ei hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle
puolelle:

    A. Kun ei lie minussa miestä --
    onhan tuossa veljessäni
    joka Hiiessä asuvi,
    helvetissä puuhoavi.
    B. Ken milma kovin kokevi,
    niin se konnoa kokevi --
    elikkä emäpahoa,
    emähiittä hiioavi.

Tähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten
yhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja
pohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara
vaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen
loitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen
johti lopulta vainotun "paavinpalvelijan" itsensäkin samaan
käsitykseen.

Nämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä
perinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa
ja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä.
Arkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla
oli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin
merkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava,
vieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan
länsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat
käyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa
kantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää
tilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi
yhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki
Vienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun
sisällys, vaan sen voimakas lausuminen.

Kerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot
väitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa.
Tässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy
voimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat
kiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat
rypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan,
polkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita,
jotka "ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan", kutsuttavan
_intomiehiksi_, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu
harjoittavan _loveen lankeamista_.[12]

Itäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan
nostattaa haltijansa lovesta luokseen:

    nouse luontoni lovesta,
    haon alta haltiani,
    luonani lovehtimahan,
    kanssani ka[r]ehtimahan,
    nouse, niinkuin nousit ennen,
    minun nostatellessani.

_Karehtia_ sanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemiseksi että
loitsurunojen lukemiseksi. _Karehtija_, josta väärinkäsityksestä on
väännetty _kaehtija_, tavataan _laulajan_ ja _loitsijan_ kertosanana.

_Lovehtia_ on ilmeisessä yhteydessä _lovessa_ eli haltioissa
liikkumisen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä:

    Vastuksia voittamahan,
    kiroja kerittämähän,
    Hiien talmat tappamahan,
    noitia lovehtimahan.

Väännösmuoto siitä lienee _lapehtia_:[13]

    Nytpäs noiun noitujani,
    lapehin lapehtijani,

jonka jälkiosan saanee lukea: _lovehin lovehlijani_. Vielä on
huomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: "loihtea
lonehtia" s.o. _loihtia lovehtia_, mikä ei ole muuta kuin kahden
saman sanan eriaikuisen muodon toistamista: _lovehtia_ > (_loehtia_)
> _loihtia_.

Vihdoin tavataan _loihtemisen_ yhteydessä itse kantasana _lovi_.

    Tässä petäjäpesässä,
    tässä honkahuonehessa,
    täss' on lovi loihtemassa,
    tuhtoparta tuhkamassa,
    joka ei pelkeä piruja,
    eikä Hiittä hämmästy.

Lovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys.
Sama merkitys on sillä yhtymässä _lovin eukko_, joka mainitaan
tautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien
yksityisten tautien synnyssä on johdannainen _Lovetar, Lovehetar
l. Loviatar_,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla
kerran esiintyvä _Noiatar_,[15] Sen vaihdosmuodot _Louhetar ja
Louhiatar_,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan
Lov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]

Mutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta _louhi_, jonka kansanruno
tuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:

    Suuhun _Louhi Pohjolaisen_,
    _louhi käärmehen_ kitahan.

Neljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti _Louhi_
(kerran _Louki_) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto,
jossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli
Väinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten
laulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.

    Siit' Louhi Pohjolan emäntä
    kovin suuttui ja vihastui.
    Lauloi Louhi longotteli,
    pataluuhi pauhatteli
    vaskilautan päälaelle,
    rautaruuhen jalkoihinsa.

Esitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan
emäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.

Pohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä
edes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana
on joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on
runomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana
tullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta
sisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei
tässä merkinne muuta kuin edellä: _lovi loihtemassa_. Myös kertosana
_pataluuhi_, jonka Lönnrot on korjannut _pataruuhi_ seuraavan
rautaruuhen mukaan, lienee luettava _pata-louhi_[18] ja ymmärrettävä
noidaksi pahassa merkityksessä.

Louhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet
germanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä
esitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista
toinen merkitsee _lentoa_, toinen _tulta_.

Edellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään _louhikäärme_,
jonka myös Agricola _lohikäärmeen_ ohella tuntee ja jolla on
vastine skandinaavilaisessa yhtymässä: _floghdraki_. Jälkimäinen
sana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin
lainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä _tulenlennosta_.
Louhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen
myös _louhi-pohjolainen_ lentävää pohjolaista, samoinkuin
_lento-hattara_ lentävää naisnoitaa. "Louhi Pohjolan emäntä"
voitaisiin lukea "Louhi-Pohjolan emäntä", jolloin Louhi-Pohjola olisi
muodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi
tulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä "tuulen
noitaa", kuten vanhassa norjankielessä _flug_ tuuliaispäässä lentävää
lappalaista.

Jälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähtee _louhi_ sanan merkityksestä:
"salama, kalevantuli", joka ainakin Karjalankannaksella
kansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa
vastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi.
Jos lisäksi _louhi_ ja _lovi_[19] voitaisiin pitää saman sanan
vahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan _loug_ ja
_love_ = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen
rinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.

Lovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N.
Setälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä:
"nouse luontoni lovesta", jolla toisinaan on kertosäkeenä: "syntyni
syvästä maasta", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa
manalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]

Miten _lovi_ sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin,
selvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja
merkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on
väärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä
hurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys,
kuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen,
keskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.



Vainajat.


Sekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä
perustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon,
on yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä
yhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan
suomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko
maapallolla yleinen uskonnonmuoto.

Vainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu
pelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne
olivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena
hetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja
laiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla
lepytettäviä.

Suuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa
palvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle.
Vainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille
omaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten
velvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa
vainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla
elämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät
siten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy
suku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä
lisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.

Vainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija
runollisesti ilmaissut:

    Nostan suureni sukuni,
    kuin on vankan vaaran paltti,
    uron ainoan avuksi,
    yksinäisen ympärille,
    heti heimoni ylennän,
    kuin on pitkän pilvenrannan.

Vainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa
todistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen
kehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille
heimoille yhteinen on _kalma_, josta edempänä. Suomalaisugrilaista
perua on jättiläiskokoista merkitsevä _koljo_ ja vastaava viron
_koll'_ (kolli) eli _koll_ (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se
alkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota
edustavat gootinkielen _halja_ 'Manala' ja muinaisislannin _Hel_
'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta
on _marta_ eli _marras_, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun
nimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on
marras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla.
Jos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni
harmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen.
Lauseparsissa, esim. "maata martaana", s.o. lähellä kuolemaa, on se
Suomessakin tunnettu.

Runoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.

    A. Mikä marran maasta nosti?
    B. Jos on marras maasta tullut.

Indoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös _keijunen_ eli
_keijukainen_. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan
pieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä
näkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät
lumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät
ole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne,
missä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa
huoneen täyttävä haju, _kalma_.

Runoissa tavataan keijunen muodossa _keijulainen_. Tavallisempi on
kuitenkin muoto _keitolainen_, joskus _keitulainen_, ja sen kantasana
_keito_, joiden molempien vastineena voi esiintyä _tuoni_.

Yhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu
_kurko_ eli _kurki_. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää
sanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän
tuntee myös sanan _koukoi_, joka on yhdistettävä liettualaiseen
_kaukas_ 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista
aikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.

Runsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia
vainajainnimityksiä. Itse sana _vainaja_ johtuu gootinkielisestä
_vainags_ 'raukka' (vrt. saksan _wenig_ 'vähän'). Merkityksen-vaihdos
on sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun
_rauke_ 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse _raukka_ sana
johdettava muinaisskandinaavilaisesta _draugr_ 'vainaja, kummitus'.

_Peijaat eli peijaiset_ 'hautajaiset', _peijaiset_ 'kirkonväki' ynnä
_peikko_ 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen
_feigr_ 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').

Rajakarjalan itkuvirsissä esiintyy _peikonen tuonikkosen_ vastineena
ja runoissa _peiko pellosta_ nousevana ja peltoon manattavana.

Viikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee _kyöpeli_, Gananderin mukaan
"kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy
mestauspaikoilla ja kalmistoissa". Castrén tämän johdosta päättää
kyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa.
Yleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan
joutuvan _Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen_. Varsinais-Inkerissä
merkitsee _kopeeli_ vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista
asunnonhaltijan nimitystä _kobold eli kobel_. Tämän ruotsalaista
_köbel_ muotoa edellyttää _kyöpeli_ sekä Vermlannin suomalaisilla
paholaisen nimityksenä tavattu _köpölö_.

Germanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava _tuoni_ sekä
_männingäinen_, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22]
Pohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto _mängiäinen_.
Saksankielessä _männchen eli mängen_ merkitsee _pikku-ihmisinä_
ilmestyviä henkiä, erittäin _erd_ 'maa' sanan yhteydessä:
_erdmännchen eli erdmängen_, jota jo Lencqvist on "maahiseen"
verrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: _de små under jorden_
'maanalaiset pienoisolennot.[22]

Toiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: _de underjordiska_,
liittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse
välttämättömästi pitää käännöksinä, viron _maa-alused_ ja suomen
_maan-aluiset eli manalaiset_, joista runoissa vielä muoto
_maan-alainen_ on säilynyt.

Että manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon
muistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset
yrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta
asettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään.
Manalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä
kolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen
kuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä
on pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa
veden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan.
Valveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon
laskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on
pidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin
manalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys
kuvastuu sadussa Kuolema kummina.

Myös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin
osoitettuna.

    A. Ikimennehen ihoon,
    Manalaisen vaattehesen,
    Helmoin hengenlähtenehen.
    B. Manalainen maasta nouse,
    Hiuksi toinen hirveänä,
    Pääkakara kauheana!

_Vainajainpalvonta_ edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman
jälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä.
Siihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että
vainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen
ja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa
kalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan
hautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan
vanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja
taitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa
veistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai
päällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää
niinikään koristeellinen pienoiskatto.

Suomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean
rakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni
ikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä
kuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.

Ikkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen
neliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, "että näkisi" vainaja.

Hautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan
muinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä
varten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja
että hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään
oli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan
pyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin.
Myös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle
pantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet,
kintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja
muistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa
vainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen
kuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka,
neula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien
jalkineitten paikkaamiseksi.

Viimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava
ainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta.
Ruumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale
ja sanottava: "tuon saat, mutta et muuta". Sitten kuolleen henki ei
hautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä
isäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen
nimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin
ja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: "siinä on osasi, muuta
et saa". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi
perintöjakoa tekemään.

Enimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut
yhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis
kolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi.
Varsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään.
Hautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja
mitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös
muutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää
ja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.

Tärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten,
johon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut
jäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi
itselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.

Mainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä
tapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet
kattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa
isännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten
siinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän
tappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä,
teurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin,
joka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi
lehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja
kuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän
ruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: "siinä on lehmäsi
ja siinä on lampaasi!"

Peijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan
kotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen
hautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka
oli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen
aikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona
peijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua
papille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa;
siitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen,
ettei vainaja tehnyt onnettomuutta.

Johannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista
eroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin
sanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä
ja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi
oli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta.
Kahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle,
jolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan
päälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin
mitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta
seuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja
lisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen
uhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä
viinaa.

Kotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä
olevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan
pöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.

Jos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi
tapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt
toimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin
toiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli
laiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys _yön-istujaiset_ kuin
ensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.

Jatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy:
"kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin
ja itkettiin". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten
inkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen
myös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet
ruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta
viinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, --
Suomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat
käyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään
pidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla
esiintyessä _olemattomiksi_.

Suomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa,
missä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin
on, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin
Taipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on
muistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet
luterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta
naapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän
itkuissaan todistaa.[23]

Henrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla
polttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein.
Mutta olivatko mainitut "valitukset" (lamentationes) runomitallisia
lauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien
viettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä
lukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä
kolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti
venäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.

Tärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin,
oli _kuusviikkoiset_, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös
_maahanmättäjäisiksi_ ja joita siellä vietettiin kuudentena
pyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti
kalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten
omaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita
varten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta
ja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, "vainajain tila",
kutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin
_kalmoilliset_ aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin
annettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli
kalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin
ruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita
vainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan
pöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa
pöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut
kenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista
murunen pyhäinkuvahyllylle, _koloon_, vainajien nautittavaksi ja
annettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen
eteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien
sukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin
oli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät
kalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai
vitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.

Suomen itä-Karjalassa kutsuttiin _kuusnetälisiin_ sukulaiset kokoon
ja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen
ateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten
kera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka
yli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli
kuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät
naiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan
muistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa
kuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle
pyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.

Tverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka
pirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä "kotiin käydessään"
voisi pyyhkiytyä.

Vienan Karjalassa uskottiin "muistelijaisiksi" annettujen
esineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä
"muistella", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin
tarvinnut käydä.

Muistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä
mieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu
vainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri
menossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan
vietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti
hakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa
nukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.

Epäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito
määräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi
arvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin
oli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut
omainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai
molemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä
kalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain
haudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä
miesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan
muistosäkeet: "menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket
huolit ja nait". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa
valaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta
avioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän
kotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen
kolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy
kummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.

Inkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa
viemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan
enää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta
käsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen
yhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita
yhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten
kesken sovittuina aikoina juhlittiin.

Yhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta
sukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen
itä-Karjalassa. Nämä "piirut" vietettiin yhden talon puolesta. Monta
eläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat
tullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten
katettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon
aikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen
seinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat
ripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että
lämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät
tuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon
pyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien
ääneen: "Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne
sukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki
tuttavat!" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat
mukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi
yleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan
tavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.

Määräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät
Kraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen
pääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan
pöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa,
voita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia,
mainiten itsekutakin nimeltään. "Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa
ja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme
ääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä;
teille ensin annan, perästäpäin itse otan." Vaiettuaan jonkun
hetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä
alkoi niitä jälleen pois lähettää. "Menkää pois, saakaa jo syöneeksi
ja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne
itsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!"
Ruuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin
tupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.

Suomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa:
raatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen
viikon tiistaina ja _muistinsuovatta_ 'm.-lauantai' syksyllä noin
yhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille
vainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella _liuku-päivä_
paaston edellä, _raatetsoi_ pääsiäisen aikana, helluntai ja _subotan
suovatta_ 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin
on "koko miero kalmoilla", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa
teurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.

Katolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat
vielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille
sukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli
_Pyhäinmiesten_ päivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen
kirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa
yhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun
toistakin päivää kaikkien _sielujen päivänä_.

Suomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu
tämän syksyisen muistojuhlan nimenä _kekri_ eli _keyri_. Ensi
kerran ilmaantuu _Käkri_, joka "lisäsi karjan kasvon", Agricolan
karjalaisten jumalain luettelossa. _Kekrin lambat_ mainitaan
Kuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.

Vanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin
ruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754.
Hän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella
tavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan
_Kekrin_ kunniaksi, osittain paavillisella _Pyhäinmiesten_ muistoksi.
Pakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin
varhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin
luita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan,
ennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin
syötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin
myös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista
syötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä
talliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle
ja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa
kaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä
otti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne
saunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten
varustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli
myöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti
siellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän,
n.s. _sieluinpäivän_ iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään
pimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.

Myöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen
pohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla
tavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella,
ennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa.
Ateria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille,
jotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä
nimitettiin _Keyrittäriksi_. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja
valmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin
esille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat
haudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin
koko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti
Keyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi
vuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta
kutsuttiin _keyrin henkien päiväksi_, silloin menivät kuolleet
takaisin hautoihinsa lepäämään.

Toisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää
valaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana
oli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään
saunaan kiersi ympäri pihan, että _Hengettäret_ pääsisivät
suorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan
isäntä siunusteli: "joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?" Meni
sitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran
pöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja
emäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea,
ennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiin
_Kekrittärelle_ ruoka kekrinpäivää vasten yöksi.

Pohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit
ja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli
laitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin
tieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen
juoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät
sisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä,
lihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.

Viitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista
ruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli
uhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista
ja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin
ruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat
kyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin
pohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn
pellolle talon rajalle.

Etelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä
uskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut,
illalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi
ja vietiin saunan patsaalle.

Isonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta
todistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon
erikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty.
Ruoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen
viettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli
pitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli
kadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi
takaisin monin kerroin hyötyneenä.

_Keyrittärien_ nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa
ja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta
taloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä
uunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen:
turkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves
kaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan
seisomaan oljista tehty _keyriukko_, jolla oli maalattu naamari
kasvoilla.

Kekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun
lisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri
pikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana.
Pellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle
omistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen
loppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli
tarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist
kuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa
uudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että
"muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset".

_Kekri_ sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole
minkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan
lauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy _köyri_
kummituksen ja _kekri l. köyri_ maanviljelysjuhlan merkityksessä.
Tverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään _kegri_ sekä syysjuhlan
nimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: "ka metsästä kegri
tulou!" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla
joulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (_kevre l.
kovre_).

Virossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta "henkien päivän" (2/11)
vietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat
juhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n
tienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian
sukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon,
hän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet
kutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin
sanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka
olivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden
riittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille
soihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa,
kiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan.
Lopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin
jäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin
tuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta
muistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin
kylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin
aterialle.

Nämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat
kahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien
turvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan
ja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien
vietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin
muististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri
heidän vanhemman tapansa perustalla.

Muinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän
ajan kuin muutaman päivän. Virolaisilla _hingede aeg_, 'henkien
aika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti
Mikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun
1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen
nimitys _hingekuu_ on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä
vain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille
lihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään,
11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on _mardi_- eli
_kooljakuu_ 'Martin (< martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei
saanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot
siivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä
niitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki
henget eivät tohtineet tulla tupaan.

Henkien ajan suomalainen vastine on _jakoaika_, jolloin oli kaikin
tavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten
päivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla
viikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui
"uusi" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan "vanha"
Katrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin
ja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.

Jakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet
"jakaillaan", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka
jätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka "jaetaan". Mutta
luultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta.
N.s. _vuodenalkajaiset_ mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7)
ja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut
kaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa
perinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään
elukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään
eläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat
loppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa
sallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan
petolinnuilta suojaan.

Varsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn
silloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin
suvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt
olivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen
ja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli
_loppiaisia_.

Vaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on
kuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan
nimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä
länsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on
yleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.

Suomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy
läheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan
(29/9 -- 28/10) -- Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan
liikkeillä _joulun_ aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä
oli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan
uudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa
pöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.

Ruotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet,
länsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös
nimitys _jouluköyri_ sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti
jouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti
isännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille;
ennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.

Paitsi itse _joulun_ nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös
skandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen _julfolket_,
'joulu-kansa', muodossa _jouluemät_. Satakunnassa sillä nimellä
kutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät,
Tapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla
oli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat
valkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että
nämä jouluemät eli _joulumuorit_ (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret
itä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.

Yhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka
uskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin
vuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.

Mutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin
juhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja
juhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa,
kuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.

Tämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko
toiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on
vainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu
ja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa
tälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa
kylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: "tule, taattoseni, katsomaan,
kasvattamaan viljaa minulle". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas
syömään kutsuu "hänen henkensä tähden" antaen kerjäläisellekin
palasen.



Kalma ja Tuonela eli Manala.


Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen
käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät
varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat
määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli
Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen
riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden
asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli Manalan
hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.

Kalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä _kolmu eli halmer_, joka
merkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa _kalma eli kalmo_
tarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen
murteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin
se välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa
Kullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).

    A. Kuollut maahan pantanehen,
    hautahan hakattanehen;
    sija on maassa kuollehella,
    kalmassa kaonnehella.
    B. Millä maahan vietäköhön,
    kalmahan katettakohon.

Viimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää
ensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty,
mutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse
laulupaikalla.

Suomenkielessä _kalma_ Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee
_ruumista ja kuolemaa_. Välittäviä merkityksiä ovat _kuolleen_ ja
kuolleesta lähtevän _tautiolennon_, joka alkuansa on ollut sama kuin
vainajan henki.

Selvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa.
Pellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan
ruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:

    Min verran kalma kasvanevi,
    mies Manalle mentyänsä,
    sen verran minun pellossani --
    okahasi eistyköhöt!

Haudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme
seuraavista Kalman puhuttelusanoista:

    A. Nouse kalma kankahasta --
    jop' olet viikon maata maannut.
    B. Jos lienet kalma kankahasta,
    someresta hoikkasormi.

Yksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin,
näyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein
kuoleman käsite.

    A. Kyllä tieän kalman synnyn,
    arvoan on tauin alun?
    emosi pelto pensahassa,
    isäsi sarka sammalessa,
    B. Tuolt' on kalma annettuna
    Eevan, Aatamin alusta.

Jälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen.
Raamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli
Kalmasta (vrt. UK 13: 153-6):

    Liukoi Surman suun eitse,
    Kalman kammarin perätse.
    Surma suuresti sanovi.
    [S. suutansa avasi],
    Kalma päätä kallistavi
    [K. näytti kahta hammastansa].

Sitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti
käytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä
oli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla
ole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa
alituisesti sekoitettavan.

Tuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt _kuolemaa_, niinkuin Castrén
yhdistäessään sitä saksalaiseen _tod_ ja kreikkalaiseen _thanatos_
on olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on
norjanlapin _duodna_ "raukka" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin
_tuon_ eli _tuona_, gen. _tuonen_ on myöhempi suomalainen laina.
_Tuoni_ sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen
_dana-arf_, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.

Kuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on
_manalainen_, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:

    Tuoni istui tien selällä,
    manalainen maan rajalla.

Merkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassa
_död_ (_en död_ 'kuollut', _döden_ 'kuolema').

Kuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman
esiintyy tauti (vrt. UK 35: 97--8, 121-2):

    Tuoni sinun korjallesi,
    tauti sinun taljallesi!

Ilmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: "Tuoni
tyhjästä kodista" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässä _Pikatuoni_.

Tähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen
valtakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että
Tuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen
syyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä
vaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraava
_Tuonen herraan_ kohdistettu rukous:

    Tule tänne, Tuonen herra, --
    parantamahan pahantekoja!
    Etpä itse pahoa tehne,
    poikasi teki pahoa.

Kuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen
hallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole
pakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan
käsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:

    Tuoni ikkunan avasi,
    Luoja portin lonkahutti.

Lencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt
todistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:

    Joko nyt Marta merrassani,
    Tuoni lienee tokeissani?

on tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan
tavallinen, nimittäin _kuoleman ennuksen_.[24] Mainitut säkeet oli
laulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa
"onnistumattoman kalastuksen johdosta".

Ettei _tuoni_ sana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan
hallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen
ollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä
omissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten
kehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmenee _Tuonelan tuvan_
kuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin
maanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka
luettiin kirkkomaalla, toivotetaan:

    Tulkoon yhdeksän sukukuntaa --
    tulkoot Tuonelan tuvista,
    Manalan majapaikoista,
    tämän kirkon kalmistosta!

Toisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:

    Toukat Tuonelan tuville,
    Manalan ikimajoille.

Tunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: "Tuuti lasta Tuonelahan",
kuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:

    Turpehista katto pantu,
    santa pieni sammalina,
    hiekka hieno permantona;
    sivuseinä syltä pitkä,
    peräseinä kyynärätä.
    tai: Oviseinä oravanluista,
    kädensija kärpänluista,
    peräseinä peuranluista,
    sivuseinä siilinluista,
    katto karhunluista päällä.

Siellä lapsi saa levätä:

    Ilman kyljen kääntämättä,
    olkapään ojentamatta.
    Sinne ei kuulu kukon laulu,
    eikä koiran haukkuminen.

Tämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja
umpeen katettu hauta.

Vasta itä-Suomessa tavataan "tupa tehty Tuonelassa", joka on:

    Sivulta satoa syltä,
    päätyviltä puolentoista.

Mutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:

    Naisten hapsilla katettu,
    miesten luilla malkoeltu.

Mielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa
yhteisasuntona.

Viimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama
tupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan
kuulumattomuutta on käytetty mittana:

    Kun kukko laessa lauloi,
    laulu ei kuulu lattiahan;
    peni haukkuvi perässä,
    ei ääni ovellen kuulu.

Siten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaan
_Hiitolassa_ eli _Pohjolassa_, jotka molemmat paikat, kuten saamme
nähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.

Tosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien
vainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen
Tuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:

    Tuolla Tuonelan koissa,
    Manalan ikimajassa.

Samoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole
paljon palanneita:

    Tuolta Tuonelan koista,
    Manalan ikimajasta.

Mutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä
Jeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.

_Mana_ sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa
merkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa
merkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä
Manala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen
kantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on
päinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan
ulkoisissa paikallissijoissa: _Manalla, Manalta ja Manalle_, ja
paikallisessa Manalan merkityksessä.

Omantomuodon _Manan_, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi
yhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on _Tuonen_ ja kahden
puolen _Manalle_ erehdysmuodon aiheuttajana[25]

    Se huoli Manalle viepi.
    Tuolla Tuonen tyttäret toruvi,
    Manan neiet riitelevi:
    "Miksis on tulit Manalle?"

Myöhemmin muistiinpantu esimerkki:

    Makaa, makaa Manan koira,
    tuuvu, tuuvu Tuonen koira!

on runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta:
"Makoa Manalan koira".

_Mana_ nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184,
190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin
on Kullervon sisaren kirouksesta: "Manalainen matkoihisi" (vrt. UK
35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: "Manala rekyehesi"
1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: "Mana matkalan
rekehes". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa
kirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan
pari kertaa Kalman kertosanana:

    A. Nouse Kalma kaaheille,
    Mana kahelle jalalle!
    B. Mene Kalma kalmistohon,
    Mana maahasi pakene!

_Manala_ ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana
ja paikallisesta _-la_ päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista
_maan ala_ niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä.
Alkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:

    Maanalan parasta neittä,
    Tuonen vallan valkopäätä.

Useammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä
sekä Virossa että Suomen puolella:

    A. Maanalaiste maie pääle.
    B. Maanalaisten vahva valta.

_Manalainen_ ja _maan-alainen_ voivat esiintyä rinnankin samassa
säkeessä:

    Manalainen maan-alainen,
    manalainen maasta noussut!

Maanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on
_tuonelainenkin_ toisinaan väännetty _tuonalaiseksi_, ikäänkuin sana
olisi johdettava _tuon-alaisesta_.

Manalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa
tarkoittavan _kalman_ kertosanana.

    Nostan maasta mammoani,
    kantajani kalmistosta,
    nostan ulos kalman ukset,
    Manalan katot kohotan.

_Manalan majan_ olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä
yksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.

Manalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita
Maitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka
voi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös
päinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä
muuanne pitäjälle että myös Manalle.

Suomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:

    Tule pois maito Manalta
    ja piimä pitäjähältä!
    Ei maito Manalle joua, --
    maito koissa tarvitahan.

Sitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen
kanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen
soveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.

    A. En minä kysy kylästä,
    taho toisesta talosta,
    saan minä Manalta maion,
    lehmän tuoman Tuonelasta.
    B. Paljon niit' on ja pahoja,
    kut maion Manalle vievät --
    vähän on niitä ja hyviä,
    kut maion Manalta saavat,
    C. Ken maion Manalle saattoi,
    erän toimen Tuonelahan,
    itse menköhön Manalle,
    itse tulkoon Tuonelahan!

Karjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti
sijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain
uskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.

Tämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on
yhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.

    A. Manallenko maito viety
    vai on tallottu taivahasen,
    vai on tuores Tuonelahan
    pilville pirajaville? --
    Työnnä torvet Tuonelahan,
    pillit pilvihin lähetä!
    B. Työnnän torven Laivahalle,
    pillin pilvihin asetan,
    jott' tulis maito tuolta maalta,
    maito matkaisi Manalta.
    yheksästä taivahasta!

Toiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään
pahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (< Jeesuksen)
Tuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen
(< pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma
kivialusta.

Tarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen
kirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.

    Ukkoni tulinen turkki,
    ämmöni palava paita
    Tuonelasta tuotakohon,
    päälleni puettakohon!

Esitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole
ottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin
sanakirjassakaan tavata, vaikka _kalmalainen_ sekä puhe- että
runokielessä tunnetuksi mainitaan.

Monikolliset _Kalman lapset, poikaset ja tyttäret_ eivät eroa _Tuonen
lapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista_, joiden esim.
mainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta
lasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman
neidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen
Tuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin
Tuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen
Kalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkin _Kalman
neidin_ pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: "tuo
venettä tuonen tyttö", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee
puhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen
Karjalassa, kerrokseen: "lauttoa Manalan lapsi". Vasta pohjoisempana
Vienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: "lapsi Kalman l. Kalman
neiti karpasoa", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä
saatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa
mainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä
keskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: "karpasoa kapo
Manalan".[26]

Selvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka,
toiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan
erillään toisistaan esitettävät.



Hautausmaan väki ja haltia.


Siitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin
omassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten
kuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin
maanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: _hautausmaanväki_,
kristillisellä ajalla myös _kirkkomaan- eli kirkonväki_ nimeltä.

Yhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle.
Joulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty,
hautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos
meni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää
kirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.

Kirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin
sijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi
kuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.

Palvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla
haudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:

    Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.

Mullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan
heitti hautaan.

Kirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu
oikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta
ei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli
noitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei
ruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä.
Vielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan
lahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi.
Kun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille
aivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten
seurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.

Tätä väkeä on se, mikä myös sanottiin _kalmanväeksi_ tai pelkästään
_kalmaksi_. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:

    Tänne on tullut isosi, tänne emosi,
    tänne valtavanhempasi.
    näytä minulle voimasi,
    anna minulle apua!

Kolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin _hämähäkki_ matamaan:
puhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten
_kalma_.

Mutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat
sulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on
myös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon
alaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona,
että ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen _hautausmaan,
kirkkomaan eli kirkon haltia_.

_Haltia_, Inkerissä myös _haltias_, on sukua sanalle _hallita_, joka
on germanilainen laina (vrt. saksan _halten_ 'pitää'). Sen asemasta
käytetään joskus _pitäjä eli pitävä_. Haltiaa vastaava nimitys
ruotsalaisessa kansanuskossa on _rådande_ (räda 'hallita'), _rådare,
råd eli rå_.

Kirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim.
Helsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut _kyrkråd_, joksi on
tullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.

Suomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia
kussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana.
Kirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan
ensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi
luurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan.
Jos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli
likeisin sukulainen tuoden sen edellään.

Kirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa
nähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka
silmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli
aivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään
haltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten
se vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.

Erikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan
välistä vielä _sotatanteren väki ja haltia_. Jos oli kirkonväki pois
ajettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki
pelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle
sotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa,
kukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen
valtakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin
kalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.

Sotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti
sotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka
pani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan
tipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta.
Mutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli
vieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli
ummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.

Runoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään _vanhaksi väeksi_.

    Siell on vanhoa väkeä,
    iän kaiken istunutta,
    maan alla maannutta,
    hongassa homehtunutta,
    joka on kauan maassa maannut,
    kauan liekona levännyt.

Kirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa _kirkon
ukkona, akkana tai tyttönä_.

    Kun lienet kirkon kierroksesta,
    kirkon ukko, kirkon akka,
    kirkon tyttö kaunokainen,
    korjaele koiriasi!

Yleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen
personoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä
_kalman- eli kalmistonhaltiaa_ hautausmaan haltian nimityksenä
muutenkin käytetään.

    A. Kalman ukko, kalman akka,
    kalman entinen eläjä!
    B. Kalman valtikka väkevä,
    kalman herra voimallinen!
    C. Kalman kultainen kuningas,
    kalman väki voimallinen!
    D. Kalman isännät, kalman emännät,
    kaikki kalmalainen kansa!

Hautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä
vainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain
alkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit
tavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona,
haudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin
sinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä
kuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon
kuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina
vaivaa nähty.

Myöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että
vedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin
löysi, jos otti _majavan_ päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi
järvelle. Missä näki _manalaisten_ kähertävän veden päällä, siellä
oli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua,
niin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset _manalaiset_
nousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat
yhdessä paikassa kuin _perhoset_, sitten hajoilivat laajemmalle
ja muuttuivat suuremmiksi. -- Veteenkadonnutta etsiessä saattoi
myös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen
panna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä
ukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi
_manalaisten_ kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne
päin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen
harjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.

Vielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä
kansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan,
sen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi
Satakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että
ensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.

Paikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa
kolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.



Maan, metsän ja veden haltiat.


Venäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen
jälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan,
mananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän,
veden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän
keskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama
kertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset
ihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne
kironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita
maan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina,
metsähiiden tai vesihiiden väkenä.

Molemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin
paljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan
vuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja
näistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin
joukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin,
vaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään
metsänhaltiat ja taloihin tontut.

Niinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien
paholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.

Näissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan,
metsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.

_Maanhaltia_ ynnä _maanväki_ vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä
_jordrådan_ ja _jordfolket_. "Maanväen asetukseksi" sanottiin
asuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin
kartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja
mukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi
"loihdittava" Isämeidän ja Herransiunaus.

Maanväki mainitaan tavallisesti nimellä _maahiset_. Lencqvist ne
selittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan
puitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota
täytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin
tai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi
karja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen
taloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi
kumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita
sekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään
heittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa
rangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut
_maahiselle_ maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.

Yhdeksi henkilöksi käsitetyn _maanhaltian_ Ganander esittää taloissa
öisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa
rukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli
kumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.

Suosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa
oli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen
mukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti
ensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves
kainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki
päässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan
nahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli
kohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti
muuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli
hyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti,
missä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti
istuttaa _uhripuu_. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko,
joka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti
pojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha
isäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut
helppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti
arvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle
nukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä
alle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.

Myös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että
leveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi
pohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai
länteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää,
joihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen
jättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten
saattoi siihen asettua "ruma" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden
päästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta
henkiolennoilta.

Taloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan
alle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin
"ostettiin". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä.
Kun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä
vähän vadista maahan _maanpitävälle_. Samoin juustoa keitettäessä oli
ennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka
teurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita
maahan. Kylvettävistä eloista keitetyn "kylvöpuuron" tähteet vietiin
pitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa
riihenparsille jyväkimppu.

Jos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata
tähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin.
Milloin ei tietty paikkaa, _mihin_ ennen oli uhrattu, kaivettiin
karjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin
taas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, _mitä_ piti
uhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja
siihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten
luita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä
niistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.

Jos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu
määrätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen
uhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä
estääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki
tuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi
haltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu
suomalaistuneilta lappalaisilta.

Paitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa
meluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä
on tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: "nuo liikuttavat
maahaltiaksenkin tilaltaan pois", ja jos joku kiroili: "ei
pidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy".
Perheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin
suuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin
Inkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi
määrätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten
tahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä
kattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä
paikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa
tekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa
talolle "merkin", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön
muukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien
vieraittenkin käytöksestä.

Myös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi
vihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan
kaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan;
uhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku
sairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.

Taudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä
saanut maasta tarttuneen taudin, _maannenän_ merkityksen. "Maanhaltia
ei nouse", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja
käyttää.

Asuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu
viljelemättömän _metsän väki_ ja _metsän haltia_, joskus myös
_metsänpitäjäksi_ sanottu.

Kyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli
ehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten
astialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä
kuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä
ja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen
ilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli
ehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.

Jos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä
veromaalta kultakin kolme "päivännäkemätöntä", puunkuoren alla
kasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien
risteykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan
ne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki
panijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin
kolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka
oli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut
metsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.

Metsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan
liittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan
syömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli
vietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan
alle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi
kaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.

Kuten vainajat, voi _metsänhaltiakin_ ilmestyä unessa. Piti mennä
märkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran
pohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan
latva punaisella langalla, loitsien:

    Metsän ukko halliparta,
    pane partas palmikkohon,
    pane kätes käärimihin,
    pane kinttus kiintimihin!

Kun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen
_muurahaispesän_ pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille
ja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä
palvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava
kultaa kolme sirusta makuupaikalle.

Valveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon
uhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös
tekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro -- se oli
_metsänhaltian puu_ -- tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa
oli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, _metsänhaltiain istuinkivet_.

Metsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu
kitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta
tai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes
aurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa
mitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut
myöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut
mitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on
asiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa,
niin kyllä antoi.

Metsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta
hyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen
ihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan
petäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin
näkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se
oli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli
suurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3
askelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli
päinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty:
"onko haltia kotona?" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä
oli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä
alenemaan.

Metsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu
ja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan
mukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset
täynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät
katselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä
saalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita
ollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä
toivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi
täytyi luvata joku uhri.

Metsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset
uhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä
keitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle
metsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä
saaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli
päälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään
"palkinnoksi".[27]

Vihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä
vainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että _metsännenä_
puuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli
lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla
pyyhitty.

Metsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat
metsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että
hän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut,
voi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt.
Jos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian
jäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin
"metsistyneen".

Pohjois-Viron _metshaldijas_ ennusti äänellään, jota ei hyvillä
mielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan
kuolemaakin.

Metsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten _skogsrådand l. -rådari_,
joka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia.
Tämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla
on polviin ulottuva parta. Ruotsissa "metsänmiehen" (_skogsmannen_)
kuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.

Naispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat "metsänrouvan"
(_skogsfru_) ja "metsänneitsyen" (_skogsjungfru l. -nufva_).
Jälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä
hienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri
tai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä
vietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.

Suomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä
pohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva,
mutta siellä hyvin tunnettu on _metsänneitsyt_, joskus myös
_haapaneitsyeksi_ nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta
sitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti
vaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta,
jota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko,
hiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin
rakas ja kiusasi heitä perehtimään.

Metsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten
päivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis
siihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien
uskottiin olevan liikkeillä.

Viljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena
mahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden
liikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja
metsänväellä oli myös _vedenväellä_ vakinaiset tiensä, joita myöten
vaelsivat kuivalla maalla.

Ottaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle
paikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla.
Vanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin
vesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne
kulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen.
Niissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä;
millä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.

Suoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti
koskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.

Mukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin
pyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta
nousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen
maljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja
vaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan
kynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi
kouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi.
Sitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt
kastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin
vanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet
kivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen
joku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään
rantaan ajautunut kuolleen _hylkeen_ pääkallo taikka _vesimyyrän_ pää.

_Vedenhaltian_, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa
ilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan
pystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava
saunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa
neuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.

Nähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven
salmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan
reen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti
suussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet,
voitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin
hyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin,
että tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.

Kesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä
vietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti
tukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin
pohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken
pyörteeseen juhannusyönä pyydystetty _sammakko_, minkä suuhun oli
pantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia.
Vieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön
(luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen
riepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä
pyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta _kalanraatoa_ ja ne
punaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan
koskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan
jotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin
uhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen
päässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta
otettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui
haltia takaisin. -- Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava.
Oli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa
ei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.

Vedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret
ruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen
kuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin
kuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa
ja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli
kolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa
pelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.

Samoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri
annettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää
rantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä
pois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli
ensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää
vietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille
osaa annettu.

Jos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin
pantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä.
Ensimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta
yhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti,
etteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle,
mistä kalat oli saatu.

Samoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien
laiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä
kiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten
pilautui kalavesi, vedenhaltia "hierautui".

Vedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun
hukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti
yleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada
luokseen joku elävistä omaisistaan.

Vedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten _sjörådand eli sjöråd_. Sitä
kuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan
kauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin
nimityksiä: _hafsfru_, 'meren rouva', ja _sjöjungfru_, 'meren
l. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin
pääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli
olkain riippuvat rinnat.[28]

Veden sekä _emäntä_ että _neito_ tunnetaan myös Suomessa, edellinen
kuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta
etsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva
henkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa
kerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen
vedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat
heitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten
hengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli
jokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut
miehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.

Venäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki
istuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin
tätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.

Pohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa
yhteydessä. _Metsänemännän huivi_ oli hienoista, pehmeistä juurista
kudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen.
Sen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi
etsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään,
haudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka
silmien rei'istä katseli, niin sen löysi.

Metsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja
panna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla
kastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää
vain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut
auringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se
ei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin
oli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä
umpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui
aivan palaneeksi nukaksi.

Metsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se
tuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään.
Mutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja
taikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua,
niin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki
unissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.

Metsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä,
joka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta.
Paimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen
päähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt,
löytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä
näkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.

Esitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla
tavattavasta mielikuvasta. Toinen on _metsänneitsyen_ antama _paita_,
joka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi,
keneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä
ja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut,
saattoi saada _vedenemännältäkin_.

Toinen on näkymättömäksi tekevä _lakki_, joka on yleisesti
manalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano,
joka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka
kummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista
otetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä "pirun" päässä hatun,
jonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin
se avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun
takaisin.

Vielä ovat huomattavat _vedenemännän lehmät_, jotka nousivat
vedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui
kotiin niinkuin muukin emäntä:

    Se Kirja, se Karja -- maanalainen Maatikkini!

Vedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin
ilman taikomisettakin -- kiertämällä ne sai estetyksi takaisin
järveen menemästä -- saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka
taipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei
taipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.

Talossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla
kiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä
kierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan
maanhaltialle, -- jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu,
niin likimmän puun juurille -- silloin maanhaltia piti huolen, että
tulokas pysyi karjassa.

Joka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä
kertaa vetäistä maahan, sanoen: "osa maalle, osa veelle, osa ilman
olijoille", silloin maanhaltia pysyi mielissään.

Kun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin
ja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle.
Sitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa
löytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti
vedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja
minkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla
ottamatta.

Kun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa
maanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.

Suomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä
veden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun
käsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa
kuin ihmiset maan päällä.

Vedenemännän karjan näimme _maanalaiseksi_ nimitettynä ja kotiin
viedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen
maanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan
_manalaisten lehmiä_ anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin
kiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan
luokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla.
Ensimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin
ihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan
asti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin
maito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen
karjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa
myödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.

Viimeksi on mainittava vedenhaltian _soitannollisuus_, joka samoin
skandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain
myöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi
osoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten
pahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni
juhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui
vesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja
ojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei
saanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden
soittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli.
Kylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki,
ettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli
hukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.

Mutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös
metsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman
käden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan,
ja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan
Tapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta
mies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa
kaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.

Että veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti
henkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen
itä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha
kantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan
uunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja.
Jos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen
asti tuli varmasti ja opetti.[30]

Muutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille
sukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja
veteen paikallistuneet henkiolennot.

    Nouse maamo maanalainen,
    taatto turpehen takainen! --
    Mi on maassa maahisia,
    metsässä metsällisiä,
    ve'essä ve'ellisiä,
    tulkoon kaikki miun avuksi!

Viljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: _maa, mantu, piha,
pelto, penger, nurmi, niitty_.

Monikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka
vaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu
_miekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi_.

    A. Anna mannusta väkeä!
    B. Nostin maasta miekkamiehet,
    mannun aikuiset urohot.
    C. Hiekasta hevosurohot.
    D. Otatko maasta mannun miehet,
    pellosta periurohot?

_Maan eli manteren haltia_ on Maan (s.o. uuden asuinpaikan)
tervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. _Mannun_
yhteydessä esiintyy välistä toisintomuoto _hallitsija_.
Rinnakkaisniminä tavataan joskus _maan pitäjä eli pitävä_ sekä _maan
henki_, joka vastaa ruotsalaista _jordande_.

    A. Maan haltia, manteren haltia!
    B. Terve manteren alainen,
    terve mannun hallitsija!
    C. Hyvä maan pitävä,
    manteren haltia!
    D. Maan henki, hyvä henki,
    haltia maan matalan,
    pyhän penkeren pitäjä!

Yleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien
ja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on _maan eli
mannun_ (muunn. _manun_) _kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä
tai mannun ukko_.

    A. Maan kultainen kuningas,
    hopeainen hallitsija!
    B. Oi ukko, manun isäntä,
    manun kultainen kuningas,
    uros aitojen asuja,
    seinävierten seisoksija!
    C. Ukko musta, maan isäntä!
    D. Terve manteren isäntä!

Joskus kutsutaan avuksi pellosta _peri-isäntä eli peripenkeren
isäntä_, mainitaanpa myös _nurmen tai niityn ukko_. Maan isännän
ulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana _paksuparta_.

Vanhempi naispuolinen haltia on _maan eli mannun emäntä tai mannun
eukko_, esim.

    A. Maan ehtoisa emäntä!
    B. Mannulan maan emäntä!
    C. Manun eukko, maan emäntä!
    D. Mannun ukko, mannun eukko,
    mannun kultainen kuningas,
    mainio manuen emäntä,
    maan ehtoisat eläjät,
    maan vartijat vakaiset!

Harvinaisempia nimityksiä ovat _pellon entinen emäntä sekä nurmen
eukko ja niityn akka_. Sitävastoin on yleisimpiä _akka manteren
alainen_, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä _poika pellon
pohjimmainen_.

Sama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.

    Mannun ukko maasta nouse,
    poika pellon penkerestä!

Usein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.

    A. Maan sulho, mannun sulho!
    B. Maan isäntä, mannun sulho!

Tämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen _kelta- eli
kultahattu_.

Nuorempi naispuolinen haltia on:

    Maan tyttö, mannon tyttö,
    pihan tyttö, pellon tyttö!

_Tytön_ asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä
vaihtelun vuoksi _neiti_. Runomitan vaatimuksesta on myös _mannun_
muodostettu kolmitavuiseksi: _manuen_ tai tavallisemmin _Manulan_.

Maan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!

_Manulan neidosta_ on välistä vielä tehty _Manalan neito_.[31]

Jälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on _pelto_
kokonaan syrjäyttänyt _pihan_, taikka on pihan _tytöstä_ alkusoinnun
vaatimuksesta tehty _piika_.

    A. Pellon tyttö, pellon neiti,
    Pellon entinen emäntä!
    B. Pihan piika, pellon neiti,
    akka manteren alainen!

Maanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä
sitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.

    ABC. Akka manteren alainen,
    poika pellon pohjimmainen!
    A. Pane turve tunkemahan,
    maa väkevä vääntämähän
    maasta maksan karvaisesta!
    B. Nostaos oras nokinen!
    C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä):
    Saoin haaroin haarattele,
    tuhansin neniä nosta!
    Tulkaan Viron virpiä,
    Suomen sulkkua,
    kuninkahan pojan jousen jännettä!
    D. Akka manteren alainen,
    piika pellon pohjimmainen,
    Syötä minun syölähäni,
    juota minun juolahani,
    apata alanenäni,
    turvuta turilahani
    metisestä ammehestas! --
    Käy sie yöt suka käessä,
    päivät vihko kainalossa
    esitse tämän emännän! --
    Maan isäntä, mannun sulho.
    poika pellon pohjimmainen,
    akka manteren alainen,
    tuo pieniä pihalle.
    kaunihia kartanolle
    iällä tämän isännän,
    elinajalla emännän!
    Akka manteren alainen,
    minkä vettä juottanen,
    se meeksi muuttaos!

Viljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla _metsä, korpi, salo,
kumpu, aho, viita, kangas, suo, saari_. Tavallisimmasta _metsästä_ on
vielä muodostettu paikannimen tapainen _Metsola_.

Metsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan
miehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.

    A. Metsolan metiset miehet,
    korven kultaiset urohot
    Metsolasta, Mieholasta,
    korven kultaisen sisästä,
    käykätte minun väkehen!
    B. Metsolan metiset miehet,
    kummun k. u. M. M.,
    hyväisestä Hymölästä,
    parahasta Parholasta,
    antaos mulle anteheksi!

Yksiköllinen _metsästä_ ilmaantuva _mies_ kuvataan taioissa toisinaan
samoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]

    Saan minä metsästä miehen --
    korpikuusien pituinen.

Ylimalkainen _metsän haltia_ mainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on
tämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.

Metsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset
_metsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra_. Metsänkin kuninkaan
pysyväinen mainesana on _kultainen_, josta Metsolaa vastaava
paikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella
on toisinaan _kuuluisa_. Harvinaisia ovat _metsän valtikka väkevä ja
metsän Kaarle kaunis miesi_. Muutamasti esiintyy _korven tai kummun
kuningas tahi ukko_, kerran _ahon kuningas_, useammin _salon isäntä
tai herra_, välistä myös _saaren paimen ja kankahan eläjä_.

Metsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen,
värin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan: _naava-, villa-,
sulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-,
ruhmu- tai sileäparta_. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen
hattu: _havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa
eli -hilkku, kultahattu hartioilla_. Myös kertosäe _mies puhas
punakypärä_ kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan
sille vielä _siniviitta_.

Metsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti _metsän emäntä,
akka eli eukko, harvoin muori tai äiti_. Metsän emännän tavallisia
mainesanoja ovat _ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa_, muita
mainittakoon _ehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen_.
Metsän eukko on _ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori_
ja Metsolan muori _metinen_. Harvoin esiintyvät _korven eukko,
korven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä_. Useammin
ilmaantuu _suon emäntä_, joka vastannee ruotsalaista _mossakäringen_,
ja sen kera toisinaan _viidan eukko sekä kankahan eläjä_.

    A. Sinisukka suon emäntä!
    B. Siniviitta viidan eukko,
    punasukka suon emäntä,
    kaunis kankahan eläjä!

Etenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoina
_salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo_. Suomen
itä-Karjalassa tavataan joskus _haapasaaren vaimo (myös neiti)
kaunis_.

Nuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti _metsän poika
ponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva_.

Yleisempi on _metsän tyttö, neiti eli piika_.

    A. Metsän tytti, metsän neiti,
    metsän piika pikkarainen!
    B. Metsän tyttö, mieluneiti,
    sinipiika pikkarainen!

Metsän tytön merkittäviä mainesanoja on _tyyni, tyynönen eli
tyynykäinen_: tarvittaessa on kuitenkin metsän _neitonen
nopea_. Metsän tyttö on myös usein _mielu neiti_ ja saa joskus
kertosäkeekseen _korven kuuluisa korea_. Toisinaan tavataan Metsolan
_metinen neiti_. Metsän _piika_ on tavallisesti _pikkarainen_.

Metsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä
karjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe.
Karjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä
sukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.

    A. Sui kultaisin sukasin,
    vaskiharjoin harjaele
    näillä aukeilla ahoilla,
    pienillä petäjiköillä,
    korkeilla koivikoilla!
    B. Kun heitän lehmäni leholle
    maion antajat aholle --
    Syöttele metoisin syömin,
    juottele metoisin juomin,
    mesiheinin herkuttele!

Maanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee
selvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:

    A. (Maanhaltialle).
    Kuin katsoit kanarvikoissa,
    niin katso kartanoissa;
    kuin hoi'it hongikoissa,
    niin hoia huonehissa!
    B. (Metsänhaltialle).
    Kuin katsot katoksen alla,
    niin katso katajikossa:
    kuin on hoiat huonehessa.
    niin hoia hongikossa!

Vedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin
kuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.

    A. Nouskoa meriset miehet,
    umpilampiset urohot!
    B. Nouskohot norosta miehet --
    miekkamiehet liettehestä!
    C. Kaivoloista kalpamiehet
    jokiloista joutsimiehet!

_Vedenhaltia_ semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin
metsänhaltia:

    Onko haltiaa ve'essä,
    umpilammessa uroa?

Veden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat _veden
kuningas, isäntä tai ukko_. Pari kertaa mainitaan erikoisesti _meren
kuningas tai ukko_. Veden _kultainen_, joskus _kuuluisa_ kuningas voi
saada kertosäkeikseen:

    A. Veen valtikka väkevä!
    B. Vetten herra voimallinen!

Veden isäntään tai _herraan_ liittyy mainesana _vuon alio tai vuon
alinen_.

Vedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran
on sillä _ruohoparta, välistä lima- ja liinaparta_; kosteutta ja
väriä osoittavat _tuoresparta ja halliparta_. Päähineenä voi olla
_liinalakki tai rättihattu_, muusta puvusta joskus huomautetaan
_vaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut_.

Veden vanhempi naishaltia on _veden tai meren emäntä, akka eli eukko,
harvoin veden vaimo_. Veden _ehtoisan_ emännän yhteydessä mainitaan
veden _armas antivaimo_, jota paitsi myös _vihanta vetinen vaimo_
tavataan.

Ulkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla _kultakutri sekä
ruoho- tai vaahtirinta_. Pukuun kuuluu _rytinen tai vaahtipaita_.

Veden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:

    A. Ota omas, veden veikko!
    B. Veen neiti, veen tyttö,
    pääsi aalloista ylennä,
    apuasi antamahan!

Veden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten
kosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.

Veden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:

    A. Veen ehtoisa emäntä,
    sinä olet vaimoista vakainen,
    annas mulle ahvenia,
    kuletteles kuukupoja,
    käytteles marutmahoja.
    hiekan hieromattomia,
    päivän paistamattomia
    alta aaltojen syvien,
    kalaisista kaarteista,
    avarasta aitastasi.
    B. Lyöpäs lukuvaatteihisi,
    antipaitoihis panete
    minun pyytöpäivinäni,
    sinun antoaikoinasi!

Niinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä
perheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän
Karjalassa vielä monistettu siten että _taatot ja maamot_ saavat
yläpuolelleen _ukot ja ämmät_, niinikään _pojat ja tyttäret_ ohelleen
_veljet ja sisaret_ tai _piiat ja kasakat_, joten niistä muodostuu
_suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta_.

Huomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille
runojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.

    A. (Maanhaltialle).
    Kullalla minä kumarran,
    hopealla haukuttelen,
    vaskella myös valelen.
    B. (Vedenhaltialle).
    En minä ilman tahokana,
    enkä tyhjin toivokana --
    antimilla ma anelen;
    annan lunnahat lujimmat,
    päivänpolviset hopeat,
    C. Tulin kullan muutantahan,
    hopean vajetantahan;
    sinun on kullat kuuluisammat,
    hopeasi huolavammat.
    Ota nyt kullat kullistasi
    hopeat hopeistasi;
    nämä on raskahat piteä,
    paljon painavat kantoa.
    D (Metsänhaltialle).
    Tule nyt kullat ottamahan,
    hopeat valitsemahan,
    lempiliinasi levitä
    alle minun kultieni
    kullan maahan tippumatta,
    hopean rivestymättä!
    Minull' on kullat kuun ikuiset,
    toiset päivän selkeimmät,
    kolmannet iän ikuiset,
    isäni soasta saamat,
    vetämät Venäeheltä,
    taluttamat tappelusta,
    alta Riian riitelemät.
    Minun kultani kuluvi,
    hopeani hoikkenevi.
    Sinun on kullat karvaisemmat,
    minun on kullat kirkkahammat.
    E. Itse näet, metsän emäntä,
    tässä on poika polvillansa --
    Tina on kulta köyhän miehen,
    vaski vaivaisen hopea.
    Tuoss' on kullat kuppihisi,
    hopeat pikarihisi.
    F. Vuolen kullat, vuolen hopeat --
    sormuksiksi sormillesi.

Tässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin
ne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.

Niinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten
Metsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.

    Suostu minun suoloilleni,
    lepy minun leivilleni, --
    painuos pakinoilleni!
    Minun on suolat suostuisemmat,
    minun [leivät] leppeämmät,
    yheksistä pyytäjistä.

Ilmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen
nähden, mitä uhrillaan tavoittelee:

    Vaan en pyyteä osoa,
    enkä osoa anoa
    metsällistä mielehistä.
    Vaan kyllä saattanen sanoa
    kultaiselle kuninkaalle,
    metsän haltialle hyvälle:
    "tiedät sen itse paremmin,
    mitä mies minä anoisin".

Edempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa
metsän ja veden haltioihinkin.



Ahdasalaisempia haltioita.


Viljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät
maanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella
tarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain
henget ovat voineet kiintyä haltioina.

Maanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna,
rakennetun _asunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli
kotihaltia_ nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla _gårdsrådan
ja husets råd_. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista _jordvätter_
talon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat
_bolvätter_.

Yleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka
talossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt.
Mitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että
_talon vanhin_ pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten
käsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli _kuoltuansa_
talonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi
tuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus
nimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneen _ensiksi kuolleen isännän
tai emännän_ hahmossa.

Entisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille,
huolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin
edullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä;
kuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin
suoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina
hevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat
ja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä
vai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa
mainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko
talonväelle raskasta työtä.

Talonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää
kynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun
"santtipäivän" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten
kuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli
enimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus
harjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se
katosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä
pelästynytkään.

Talonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään
puhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos
meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli
huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli
se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin
aamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina
muistettava sanoa: "hyvää huomenta, huoneenhaltia!"[33] Silloinkin
sai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla
oli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: "hyvää päivää, sinä
täällä sisällä olija!"

Huomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut
koskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä
_råde_ milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on
useinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa
tavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai
edempänä mainittavan _tontun_ kanssa.

Huoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä
selkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia
saapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli
ristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja
kerrankin keitetty.

Kun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia
itki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin
vanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. "Jottei haltian
tulisi ikävä uudessa talossa", otettiin vanhan rakennuksen joka
tulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä
pantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin
tulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]

Erikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian
kertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä _vanhin_.¹

    Nouse maasta maan vanhin,
    talon vanhin tanteresta!

Joka talossa uskottiin olevan vielä _tulenväkeä_. Tämä saatiin
kolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli
niihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen
valtakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja
otettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri
pusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta
kaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan
kimppuun.

Sama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen
juurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun,
lukien:

    Onko poikoa panulla,
    mielismiestä tulosella?

Tulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa
taikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis
voi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa
sen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin
alakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain
toisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko
talon.

Tulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi
ja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan.
Muuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.

Tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten
edellä.

Tulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut
ensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli
siinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.

Kahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: "Siunataanko
sinua?" -- "Siunataan." -- "Ei minua siunata, ja poltan koko talon."
Hän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]

Talon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli _paja_, jolla
oli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä
vainajain kanssa.

Jos _pajanväen_ tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin
yöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle,
loitsien:

    Pajanväki, kirkonmiehet,
    suojelkaatte saatujani,
    vahtikaatte vaivannäköäni,
    pielkää pahointekijää!

Silloin paukkui aina "tyhjä" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti
sinne.

Pajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty,
kuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta
kolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti
hyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen
karkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan
alle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin
paikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali
ja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli
hartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen
potkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon
pohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:

    A. Liekö pajassa miestä?

tai:

    B. Liekö miestä lietsehellä,
    alla ahjojen apua?

Pajanväki kuvailtiin näyttäytyvän _mehiläisinä_.

Myös _pajanhaltia_ joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua
hopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin
siellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna,
sieltä ei kukaan mitään vienyt.

Pajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.

Jos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin
_raudanväki_ nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.

_Raudanhaltia_ on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin
tulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta
sanottiin, että "se lippasi", ja se kuviteltiin punaiseksi.

Talon ja metsän haltian välinen on _metsäpirtin haltia_.

Metsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden
perästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu.
Riittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä
paikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.

Metsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut
tulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä
muurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle
jotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja
neljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään,
ja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.

Metsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa
puita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan
varaksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin
siinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli
vahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta
joku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin
haltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.

Metsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy
selville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta
otettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet
asujat, saatiin "metsänväki".

Metsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on _tervahaudan väki_.
Sitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli
tietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme
elävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen
kertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan
veitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella
langalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän
jalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:

    Tulikokko, metsän äijä,
    metsänkaarron kaunis vaimo,
    nosta poikasi norosta,
    tyttäresi typenestä!

Silloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli
leimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta
kalmistoon.

Metsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon
pohjalta. Tämä _lastukon eli pinon väki_ oli pienempää ja mustempaa
kuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen
pinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen
kerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan
nahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan
muurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.

Lastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää
tehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista
revityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka
paljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi,
hevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi,
maito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä
takaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut
ottaa toista kertaa.

Myös _lastukkaanväen haltian_ sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja
tehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman
olkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta,
katosi haltia näkyvistä.

Metsänväestä erillisenä tunnetaan vielä _kallionväki eli vuorenväki_.
"Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele."

Kallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli
pohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan,
ja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta
oli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka
kuinka pouta olisi, -- sitä sanottiin itkeväksi kallioksi -- ja
sellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava
hopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen
pussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut
aurinkoa näyttää.

Vuorenväki esiintyy välistä runoissakin:

    Onko vuoressa väkeä,
    alla kallion apua?

Vuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat
runojen nimitykset: _vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen,
mäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä,
vuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa,
vuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja
mäkihinen_.

Näitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:

    Metsän kuuluisa kuningas,
    metsän valtikka väkevä,
    kaikkien kallioiden isäntä,
    Vuorioiden hallitsija!

Mutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia
nimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole
alkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys.
Kallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja
samassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä,
niin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas
piru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää
vaivaamasta.

Vuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin _bergafolket ja bergrådan_,
runojen mäenisäntää _backerå_. Skandinaveilla oli se käsitys, että
vainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko
selvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että
vainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla
oli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä
luokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien
uskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä
oli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.

Myöskin _isoilla kivillä_ uskottiin olevan haltiansa. Semmoisena
mainitaan _Immosen iso kivi_ Jänisjärven rannalla Ruskealassa.
Tälle "uhrikivelle" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä
jyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja.
Vaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty
potilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään
naisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka
välityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian
antamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen
jättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu,
jonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven
päälle. "Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi."

Vedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta
päästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa
väki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli
voinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski
juoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka
minkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli
vedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.

_Hetteenväki_ saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla
sen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.

_Hetteenhaltian_ sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta,
hetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki
lumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan
nukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.

Jos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin
leppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten
kuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan
heitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.

Hetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisesti
_hienohelmaksi neitoseksi_. Välistä on tämä vielä _sinisukka suon
nenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakki_
lainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.

Yksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:

    Onko miestä hettehessä,
    umpilammissa urosta?

Myös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä _bäckisråd eli
källrå_ ja erityisesti neitsyenä: _källbäcksjungfrun_.

Että lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan
ilmoitettu. _Manalainen_ nousi, kun asettui lähteen päälle ja
yhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä
kolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:

    Nouse neito lähtehestä.
    hienohelma hettehestä!

Välistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:

    Hakona makoamasta.
    liekona lepeämästä.

Vainajan yhteyteen viittavat myös tiedot _kosken väestä ja
haltiasta_. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.

Koskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea
kyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta
päästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.

Vedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken
kivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia.
Sille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä
tullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä
soitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten _strömkarl_
'virtamies' ja norjalaisten _fossekallen_ 'koskimies'.

Runoissa pyydetään kerran _kosken poika kolmipäinen_ "varkahani
vartijaksi". Useammin esiintyy _kosken tyttö, virran neito eli
kuohuneiti_ Koskenlaskijan luvuissa.

Metsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian
kaltainen on _laivanhaltia_, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta.
Kun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä
omistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian
hallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa
rakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, _landråd_
ja _sjöråd_. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä
taistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.

Eri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä,
että vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin
Raamatun mukaisesti: "vesi on hiomatonta, iankaikkista". Heikointa
taas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys
päinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa,
vedenväellä vaikeammin.

Keskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan
kirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä
vahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki,
samoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli
kulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat
yhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi.
Vesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden
että tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla
yhtaikaa tuluksissaan.

Pajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen
viedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä
aina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle
kallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.

Kallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.

Vedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos
ruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos
vene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki
kävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani
tulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei
tiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli
vedenhädässä vaarallinen pitää.

Vedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei
kauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten
täytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan
_koskesta kovimmat miehet_.

Metsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden,
kallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei
käyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja
pajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon
joutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko
panemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen
latvastaan yhteen kolme _närettä_ ja niitä piiskaten kolmella
_vesipajun_ vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen
lintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään
joutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla
kolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi
ristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki
olivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä
väleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys
ja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa
niiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.

Maanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana
sitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt
kirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos
maanväkeä. "Kirkonväkeä" puhuteltaessa onkin käytetty samoja
nimityksiä kuin maanväestä:

    Nouse maasta mannun uros,
    pellosta peri-isäntä!

Eri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa
tavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana
lähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden
_draugien_ takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli
huutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä
kirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa
käytetty.

Suomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet
skandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden,
joille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain
olettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta
lainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet
unohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa
tällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut
mielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.



Erikoisnimisiä haltioita.


Oman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä
erikoisnimiset haltiat.

Agricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa _tonttu_
"huoneen menon hallitsi". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on
ruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin _huoneenhaltian_.

_Tonttu_ eli _tontti_ johtuu ruotsin sanasta _tomte_, joka merkiten
_talonpaikkaa_ on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä _tomtråd,
tomtegubbe, tomtekar_ "talonpaikan haltia, ukko, mies" ja jälkiosan
kadotettuansa saanut personallisen merkityksen.

Eroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain
nimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa
asuva _råd_ nimitetään _tomte_. Suomalaisillakin tavataan välistä
rinnakkaiskäsitteinä "tonttu eli haltia", "mieshaltia ja ämmä-tonttu".

Mutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia.
Siten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä
aikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.

Paitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä
hyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu,
teki se kaikenlaista ilkeyttä.

Tontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa,
olivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt
ja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä
keskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta
kiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.

Tonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti
kiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään
kaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua,
vaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse
kysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: "avusisäntää" tai "avusemäntää";
sen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että
menijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota
kirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.

Näin saadulle "tontille" oli toisinaan varustettu itsepäällinen,
hyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton
ruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa,
vanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita
pitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.

Ulkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli,
mylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli _riihitonttu_. Tämä
vastaa ruotsalaista _ritomte_, joka varasti viljaa naapurin pellolta
ja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta,
mutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta
ja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen.
Aamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin
lämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin
hyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa,
eikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan
kiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä
"haltia" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä.
Aina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.

Riihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin
pellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen
annettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi
tonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti
ruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta
kysymään: "sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa". Jos
riihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli
kaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän
riihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui
ja aljettiin syödä.

Yleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista
taloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin.
Kangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita
sissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.

Sananpartena on säilynyt: "kantaa kuin tonttu". Tämä ominaisuus
liittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen
käsite, nimittäin _paraan_, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära
l. bara 'kantaja'.

Alkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana:
viljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä
eroitetaan _raha-, leipä- ja maitopara_. Muutamin paikoin Suomessakin
muistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin
toisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon,
kerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset _kerma- ja
voipara_ (ruots. _smörbjära_) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä
merkityksestä, mutta _para_ pelkästäänkin riittää mainittua
erikoishaltiaa osoittamaan.

Virossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa
_päär_. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja _puuk_,
jota vastaa alasaksan _puk_ ja lätin _puhkis_. Yleisessä kantajan
merkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä _vedaja_.

Suomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten
palvoman tontun vastakohdaksi:

    Akkapiru paran tekevi,
    miehet tontun synnyttävi.

Vanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon
eteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen
kellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa,
ja suuri _kissa_ latkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen
paholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi
myös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaisten
_smierrakatto_, joka vastaa norjalaista _smerkatt_ 'voikissa'.
Nähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut.
Vanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen _jänikseksi_, johon
Ruotsissa tavalliset nimitykset _bjärga-, mjölk- l. dihare_, 'para-,
maito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin
suomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka
imi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun
eläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota
myös _puuk_, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun,
jopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä
onkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että
noidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.

Para oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti
kerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli
säärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli
varkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään
tekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan
tuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneen
_bjäran_ kuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen
siihen hengen kolmesti puhaltamalla.

Para kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja
sisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi
auki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä
olivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia
ainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös
kermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn
erikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että
sen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. _Paranvoi_, ruotsiksi
_bjärsmör_, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä
(Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa.
"Paran oksennukseksi" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa,
joka tulee heinikkoon.

Paralle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa
ja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä,
on säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi
kantajan merkitys.

Inkeriläisten _leipä- l. viljaparan_, jonka erikoisala on sama kuin
tontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran,
leikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.

Leipä- ja maitoparasta inkeriläinen _rahapara_ eroaa siinä, että
se oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto
lentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.

Sama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä.
Se kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui
näkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan,
niin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä
oli.

Rahaparaa vastaa virolaisilla _tulihänd, pisuhänd eli kratt_.
"Tulihäntä" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle,
tähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko
on liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta
sanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli _bisa, bisi eli
bise_ muodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (_tomtabise_)
merkityksessä on säilyttänyt.

Myös _kratt_ on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan
slaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä;
muinaisislannissa _skratti_ merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim.
_backskratt_ on henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.

Virossa _kratt_ tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain
samanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen
säkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta
ylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin
suun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta
myös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan
_viljakratid_. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa
ja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen
kantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit
taikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.

Suomessakin on _kratti_ aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan
mainitsemista hämäläisten jumalista _kratti_ "murheen piti
tavarasta". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja.
Keski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka
päästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat.
Ganander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten
päällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa _aarni_ nimiseen
haudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista _drake_.

_Drake_ on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan
muotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös
nimitettiin pelkästään _rådare_. Ihmiseen, joka oli eläessään
kätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.

Suomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan
_aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia_;
viimeksimainittu on kuitenkin luettava _aarnihaudan haltia_, joten
hänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia
nähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä
ja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan;
toisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.

Becker lisää _aarteenhaltian_ näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin
juhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä
liekillä.

Juhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta
haetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi.
Tähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre
tuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa.
Toisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi.
Ottaessa tuli ainakin olla ääneti.

Jo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä _haltian_, ja kätkijän
määräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.

Aarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät
mätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan
jotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja.
Virvatulen nimitys on Englannissa _elfligth_ "manalaisen tuli".
Personallisena olentona esiintyy ruotsin _lyktman l. lyktegubbe_,
'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen _liekkiö_ merkitsee
Renvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun
ja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan
kätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se
voitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan
muistovärssyssä hämäläisten jumala _liekkiö_ "ruohot, juuret ja puut
hallitsi ja senkaltaiset muut".

Ruotsissa _lyktegubbe_ nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin
vainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen
ruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut
väärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko
rajanhaltiaan. _Rågubben_, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi,
leveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.

Länsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä,
missä rajaa oli väärin siirretty, on _rajaäijä, rajamies, rajapeukko
eli rajalainen_. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin
kuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä;
mutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle
ohjasi eksyneet.

Itä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista.
Leppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta
tasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja
jolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja
suola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja
sulamatonna.

Kallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin _jättiläisten_,
joilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä.
Myöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat
tavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet
itselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten
niistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan
perhekunnittain.

_Jätti_ nimitys (vrt. ruotsin _jätte_) ynnä sen yhdistäminen
vuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut
päinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta,
joka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin
Vanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä.
Muinais-skandinaavilaista nimitystä _dverg_ ja sen toisintomuotoa
_dyrgill_ vastaavat suomenkielessä _verkanen ja turkanen_, joita
nykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on
yhdistettävä virolaiseen _kääp eli kääbas_, 'hautakumpu, kummitus',
joka sen alkuperän selvästi osoittaa.

Tähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa.
Sitävastoin on _hippa eli hiippa_ runokieleen kuuluva nimitys.
Tavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa: _metsän hippa_
(hiippa, hyppä) "halliparta"; vastaava _veden hippa_ on harvinainen.
Monikollisinakin tavataan "hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset
kuninkaat".

Vielä rukoillaan:

    Hippa Hiien tyttäriä
    varkahani vartiaksi!

Muusta _hippa_ sanan käytännöstä mainittakoon:

    A. (Karhua lumotessa).
    Hippa sulle, hippa mulle,
    hippa Luojan kintahille!
    Mies sinua, mies minua.
    B. (Ähkyn sanoissa).
    Eipä Hiitto tiennytkänä,
    mi hippo minusta syntyi,
    mi kapo minusta kasvoi.

Castrén selittää metsänhaltian _hippa_ nimityksen johtuvan
hänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian
huomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä
on _hütchen_, 'hattunen'.

Tärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee
haltiantapaista. Siinä kohden _hippasilla_ nimisen leikin tutkiminen,
jota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla
valaiseva.

Varsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin _hiippaa_ juosta
helluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita
sanottiin _hiipoiksi_. Neljä _hiippaa_ pantiin nelisnurkkaan ja
keskelle viides kaikista suurin: _karhun hiippa_. "Karhuksi"
kutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden
liikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa,
huudettiin "hiippa mätänee". Kiinni otettu, joka joutui karhun
hiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin "karhunpenikaksi". Viimeiseksi
jäänyt tuli leikin uudistuessa "emäkarhuksi". Halikossa, missä jo
pääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat _hiippapuut_
tasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; "karhun
hiippapuu" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten
asemesta _hiippakiviä_. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa
_hiippakarhuksi_.

Uudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään _hiippa_, samoin
Etelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi
toista niskaan sanoen: _hippa!_ ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan,
taikka että toiset väistäessään huusivat: "hippa, söisitkö voileipää?"

Omituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä,
jotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin.
Nousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä
kaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen.
Kiikalassa oli karhu "hiipankantaja", hänen päähänsä oli jotakin
sidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.

Hippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti
jälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla:
"pitäisi teille olla niinkuin _hipparuokia_" (jotain tavattoman
hienoa).

Kaikissa tapauksissa on _hippasilla_ leikki verrattava _tonttua ja
näkkisillä_ nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli _tonttu_ piirissä,
joka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa;
joka juoksussa jäi viimeiseksi, oli "tonttu". _Näkki_ taas asettui
laajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään:
"näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone". Näissä
toiset kävivät varastamassa huutaen: "näkki, näkki!" Kenen näkki sai
piiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa "näkki".

_Näkki_ on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa,
niin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck),
samoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset "näkinprunni"
(_näckbrunn_) 'syvennys joessa', "näkinkukka" (_näckblomma_),
"näkinlehti" (_näckblad_), "näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö"
(_näckel_), sekä mainittu "näkkisillä" leikki (_näcklek_).

Näkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta.
Sen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita,
joita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen
valtakuntaansa.

Virolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen
heittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat.
Ensiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin
mainesana _huoran (välistä nunnan) poika_, jolla ruotsalaisessakin
näkinluvussa on vastineensa.

Uimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa
tai vedestä nostettua kiveä: "näkki maalle, minä veteen", ja
päinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu.
Siihen välistä lisättiin: "näkille juusto, minulle leipä", ja taas
päinvastoin. "Näkinleiväksi" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä
käytettyä laakaa kiveä.

Yleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti
lähetetään veden mustiin mutiin:

    Siellä sinun veden koira koppaa,
    veden näkki näppää.

Karjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa:
_metsän nikki, metsän näkki_. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä:
_metsän nitti, -- nätti; -- nytkä, -- nätkä; -- nyytti, -- näätti_.

_Nikki_ muoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa
murteellista ruotsalaista _nikk_, josta lapin _nik_ on johtunut. Myös
metsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä _näck_, jonka
voi kuulla metsässä nauravan.

Kaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai
tapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan
hengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa
paikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas
uponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä
kiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja _maanäkk_, jälkimäisessä
_veenäkk_. Niinikään nimitykset _soonäkk_ ja _arunäkk_ 'suon ja aron
eli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.

Inkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä _kotiniekka
ja metsäniekka_, jotka vastaavat venäläisiä _domovoj ja ljeshij_.
Jälkimäistä vastaa Vienan läänissä _metsäläinen_. _Metsolainen_
esiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.

Inkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenä
_veden emä_. Toinen siellä tunnettu nimi on _vetehinen_, joka
vastaa venäläistä _vodjanoi_. Molempien uskotaan vetävän uppoavia
ihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu _vejen oma
eli vedehine_, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka
näkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan
_näkki_, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena
eli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki
vain uudempi nimitys _veteiselle_, joka juuri hukkumisen edellä
nähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen
etelä-Karjalassa pelättiin _veden emon_ samoinkuin näkin vievän
uidessa.

Venäjän Karjalassa uskottiin _vetehisellä_, joka asui vedessä, olevan
ääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla
tukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi
antaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa
laskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:

    Karjalan kalajumala,
    vetehisen väljäpuksu.

Vienan läänin runoissa tavataan yhdistys _vetehinen veen emäntä_.
Mutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa
"vetehiseksi", vaan "veden emännäksi".

Vedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on
siis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on
ruotsalaisperäinen _näkki_, ennen tätä on venäjästä mukailtu
_vetehinen_ ja vanhin on _veden emä_, josta jo Agricola karjalaisten
jumalain luettelossa mainitsee, että se "vei kalat verkkoon".



Maa, vesi ja metsä eli Tapio.


Paikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä
paikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista
asujaa.

    Asetu maa ja maan alainen,
    asetu vesi ja veen alainen,
    asetu metsä ja metsän alainen!

Jos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät
pois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään
haltioituneina, n.s. _luonnonjumalina_, joiden ajatellaan johtuvan
pelkästä luonnon elollistamisesta.

Hyvin yleinen on _Maantervehdys_, mutta siinäkin maan ohella
useimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin:
"terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni"; silloin ei
saanut yhtään tarttumuksia maasta.

Varsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:

    Terve maa ja terve manner,
    terve tervehyttäjäkin!

Mutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata
osoittava säe:

    A. Terve manteren asuja!
    B. Terve mannun hallitsija!

Välistä _maan ja mannun_ ohella mainitaan samaa asuttua alaa
tarkoittava _piha ja pelto_.

    Terve maa, terve manto,
    terve piha, terve pelto,
    terve tervehyttäjälle!
    Akka manteren alainen!

Silloinkin kun yksinään esiintyy säepari:

    Terve maalle, manterelle,
    terve tervehyttäjälle,

ilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä.
Mainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin,
niinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten
tuttavuutta _maanhaltian_ kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon
oven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.

Maan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä
kristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.

    Maa puhas Jumalan luoma,
    nurmi Jeesuksen tekemä,
    sukeama suuren Herran.
    Älä nouse nurmi nukkumasta,
    maan neiti makoamasta!
    [t. Maa älä nouse makoamasta
    nurmineiti nukkumasta!]
    Makoa maa äitisi kohussa
    alla kuusen kultanaavan
    Laske maa, alene penger,
    minun käsin piettyäni,
    suin sulin puheltuani!

Paitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen
jotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:

    Maa peitä, karkea kadota,
    minun toiste löytääkseni!

Jos käärmeen nähdessään manasi: "pidä maa matoa, minä menen hakemaan
otaa", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.

Maannenästä päästettäissä luettiin:

    Juo mantere makusi,
    mannerkukkula vihasi!

Toisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle
hautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: "painu maa
makoamahan!"

Sotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on
vainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:

    Nouse maa, havaja mantu,
    suojaksi sotakeoille!

Näistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen,
jollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen
selittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian
n.s. "metsänpeitossa".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan
mainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia
taudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys
nukutettavista tai herätettävistä vainajista.

Vettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran
tavataan: "_vesi_ kultainen kuningas", mutta jo seuraavassa
säkeessä voi seurata: "_veen_ emäntä, _veen_ isäntä". Välistä käy
mainitun säkeen edellä: "puhdas vesi kormelitsa" (ven. _kormilets_
'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset
kreikanuskoisten runoissa.

Kun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies
melalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:

    Terve nyt vesi ja terve veen haltia!

Niinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa
sairaudentapauksissa:

    Puhas vesi, veen haltia,
    ole oikein, seiso selkein!
    Täss' on uhri sinulle,
    anna oma terveyteni!
    Leppä sinun lepyttäköön,
    suolat sinun sovittakoon!

Vedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:

    A. Nouse meri miehinesi,
    umpilampi lapsinesi,
    Jokelakin joukkoinesi!
    B. Prosti joki joukkoinesi!

Viimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen
esikuva (_prosti rjetshka_).

Selvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen
viittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:

    A. Vetonen Jumalan luoma,
    sie olet vanhin veljeksistä,
    eläjistä ensimäinen.
    Jos lienet pahoa tehnyt,
    B. Vetele Jumalan vetonen
    menevällä matkallasi!

Pelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan
rukous:

    Maksa vesi velkani,
    tuo tuolta tuonnempoa!

Myös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:

    A. Terve metsä,
    terve metsän haltialle!
    B. Metsä kaikki miehinesi,
    korpi kaikki kansoinesi!

Niinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan
pyhimyksen tavoin:

    Kultainen metsä, Jumalan luoma,
    kormelitsa, prosti!

Korpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:

    Hoia korpi koiriasi,
    maa musta itikkojasi,
    itikkainen ilkojasi,
    metsänvieru ei viikostaisi,
    metsänhaltia ei hakisi!

"Korven koira" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan
käyttää suorastaan nimitystä "metsä".

    A. Puhas metsä, karhu kulta,
    kun sa kuulet karjan kellon.
    B. (Karhua kiertäessä):
    Maata minä metsän painan.

Metsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja
haltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä
on maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin
metsää sinänsä.

    A. Hyvä metsä, puhas metsä,
    katso minun karjojani!
    B. Soita metsä kanteletta,
    kukuta salo käkeä!
    C. Anna kumpu kultiasi,
    metsä meille lintujasi!

Metsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:

    Mielly metsä, kostu korpi
    t. Lepy lehto, kostu korpi,

johon kertosäkeenä liittyy:

    Taivu ainoinen Tapio;

harvoin muunnellen:

    A. Taivupa hyvä Tapio!
    B. Tasoitu tasainen Tapio!

Tämän säeparin edellä käy joskus kysymys:

    Jokos suuttui suuri metsä,
    joko Tapio vihastui?

Mainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:

    Kuules korpi, näe Tapio! --
    Hyvinkö teihin metsä mieltyi,
    taipui entinen Tapio,
    antoiko teille antamalla?

_Metsä ja Tapio_ siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän
merkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (_sylva,
skog_).

Jos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat
ensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset _Tapion virsi ja
Tapion synty_. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan "metsämiehen
varavirsi".

Maaliskuun tuulen nimenä käytetään _Tapion riihen puinti_, josta
myös johtuu lausetapa _Tapio pui riihiä_, kun tuuli keväisin puista
rikkoja puistelee ja niitä kiidättää.

Runollisesti esitetään metsänhaltian asuntona _Tapion talo_ ovineen
ja ikkunoineen.

    Tapion talot näkyvi,
    ukset kulta kuumoittavi,
    poikki suosta Pohjolasta.
    Jopa luokse luonteleme
    ja läsnä lähenteleme.
    Tapion talon isäntä,
    Tapion talon emäntä,
    kaikki kullassa kupahui,
    hopeassa horjeksivi. --
    Saa penit sanelemahan --
    alta ikkunan Tapion,
    pimeästä pyörtehestä!

Tavataanpa _Tapion linnakin_, jonka takaa metsän tai veden viljan
taikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan
ilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan, _Tanikan linnan_ eli
Tallinnan sijaisena.

    Turun linnan tuolta puolen,
    takoa Tapion linnan.

Yleinen runoissa on _Tapion aitta_, joka on täynnä metsänviljaa. Sen
kertosanoina käytetään _metsän linna tai metsän lukko_.

Jälkimäistä vastaava _Tapion lukko_ on nimenä taikaesineellä, jolla
sidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin "kyselemään metsään"
huutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä
päätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon
saunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi
hän nukkumaan. Lukolle tulivat _Hengettäret_ riitelemään; niiden
sanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin
unessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.

Todellinen taikaesine oli _Tapion närekin_. Sen tavallisin nimitys
on _Tapion pöytä_: "pieni tasalatvainen näre", "jonka latvasta
ovat kaikki oksat alaspäin", "joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan
maasta alkaen". "Tapion pöydäksi" on myös sanottu härkkimen tapaista
keppiä, joka "metsän lepyttämiseksi" on viety "metsän-linnaan" s.o.
muurahaispesään.

Toista nimitystä _Tapion kämmen_ on yhtäläisesti määritelty:
"tasapäinen näre", "matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin".
Niitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai
Tapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion _sammaliksi_.

Tapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita,
joita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna
Tapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle
asetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa "metsän"
lepytykseksi.

Tapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin,
jotta oravia löytäisi. Myös _Tapion tuulenkouran_ päällä syötettiin
koiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.

Vielä mainitaan _Tapion kantona_ semmoinen kanto, joka päästään
kasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.

Kun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:

    Lepy metsä, kostu korpi,
    kasva Tapion karja!

Saaliiksi saatu _Tapion karja_ oli _Tapion takka_.

    Ei ole omani takka,
    takka on Tapion takka.

Erikoisesti karhua nimitettiin _Susimo Tapion härkä_, kettua taas
tarkoitti _Tapion koira_ ja jänistä _Tapion karitsa_.

Usein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana "tarkka" _Tapion
vaimo_, joskus myös erikseen:

    A. Kuusentukka Tapion vaimo.
    B. Simasuu Tapion vaimo!
    C. Sinisukka, rautapalo,
    Tapion hyvä emäntä!

Samoin esiintyy _metsän piian_ kertona _Tapion tytär_ ja _metsän
ukon_ seurassa "simasuu" _Tapion neiti_; niinikään metsän hiiden
rinnalla _Tapion poika_.

Yleinen paikallinen johdannainen _Tapiola_, mainesanaltaan _tarkka_
tai _simainen_, vastaa mieluisaa tai _metistä Metsolaa_. Tästä taas
johdettu on karhun nimitys _Tapiolainen_.

_Tapiolan tarkan vaimon_ eli _neidon_ kera vaihtelee _Tapiotar vaimo
tarkka_ ja _simasuu Tapiotar_.

Puhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan
alkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen
vivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä
seurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.

    A. Tainno ainoinen Tapio,
    ihastu isäntähinen!
    B. Mielly metsä, kostu korpi,
    mielly Metsolan emäntä,
    taivu ainoa Tapio!

Säkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä
muun määreen tieltä, ja esim. mainesana _tarkka_ kohdistua itse
Tapioon.

    Tarkka ainoinen Tapio!

Tuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti
_metsän_ paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.

    A. Metsän kultainen kuningas,
    metsän taunoinen Tapio!
    B. Hyvä emäntä, metsän emäntä,
    metsän taitava Tapio!

Saattoipa omantomääre _metsän_ siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:

    Metsän eukko kaunis karva,
    tuo itse metsän Tapio,
    Pinneys Tapion poika,
    älä piä, älä pinne[h]i!

Päältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme
haltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa.
Seuraava säe: "sinun on Ristus ristinynnä", kuitenkin osoittaa, että
on kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on
tässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen "metsä".

Metsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:

    Mieluinen metsän emäntä,
    ota minut mieheksesi,
    toveriksesi Tapio!

Jälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:

    Ota metsä miehiksesi,
    Tapio urohiksesi,

johon toisinaan lisätään: "korpi kolkkipojiksesi".

Vielä tavataan:

    "Tapio metsän emo,
    havulakki vanha vaimo".

Runon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:

    "kuule metsä,
    herää Tapio!"

Yhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:

    Metsolan kuninkahalle,
    Tapiolle rikkahalle.

Vain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa
toisinnoissa kuuluu edellinen säe: _Metsälle kuninkahalle_, josta
Tapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin
selville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:

    A. Tapiolle rikkaudeksi.
    B. Tapiolle kultaiselle.

Jälkimäistä vastaa kerran puhuteltu "_metsän kultainen_ Tapio", jonka
edellä käy välittömästi:

    "lepy lehto,
    kostu korpi!"

Joissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:

    Soittoa pyhän Tapion,
    metsän piian pillin ääntä.

Vanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu
kuulemaan soittoa _Tapion torven_. Kotona odottajatkin toivovat:

    soivaksi Tapion torven,
    metsän pillin piukavaksi.

Metsän piian asemella tapaamme kerran _pyhän piian_, josta _pyhä_
sana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.

_Tapio_ sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua
käsitteelle "metsä". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä
tarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:

    Tapiossa taulat tehdään,
    sinipiiparin pihassa.

Ganander on huomauttanut karhun nimityksestä "kultainen kuningas
_Tapion kainalossa_". Karhua asetettaissa loitsitaan:

    Metsoinen metinen palli
    suuhusi tukehtukohon,
    saranoilla kultaisilla,
    tangoilla hopeaisilla!
    Harteilles _hako-Tapio_,
    kultaristin rinnoillesi!

Parissa Karjanluvussa on puhuteltuna:

    Ohtonen metsäneläjä,
    tarhantäytinen Tapio!

_Tarhan- tai risuntäytinen Tapio_ tavataan muutaman kerran myös
"metsän tytin, mielu neidin" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus
rukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, "keskelle
_Tapion tarhan_", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen
aidan "ympäri _Tapion tarasta_" s.o. karhunkierroksesta.

Yhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota _tammiseksi_.

    Sinä tamminen Tapio,
    jok' oot maasta ylös noussut
    Luojan käskyllä kovalla
    saatu sanalla Jumalan!

Tähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:

    Mielly metsä miehiisi,
    tamminen urohiisi,
    taivu ainoinen Tapio!

Tapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran
esiintyvä säkeen muoto: _taivu entinen Tapani_, ei tue sitä arvelua,
että Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on
tapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: _santti taitava Tapani_,
josta myös mainesanan _taitava_ olemme nähneet kerran Tapiolle
siirtyneen. Laatusana _entinen_ on lainattu metsän emännältä.

Myös _Tapio(n) vaarasta eli mäestä_ tavataan muunnokset _Tapo(n)
vuori eli mäki_, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian
saunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.

Ainoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa
esiintyy johdannaismuoto _Tapiainen_:

    Tapiaisen vanha vaimo,
    kaitse kirjokarjaani!

Sitä vastaava itäsuomalainen _Tapioinen_ käytetään sekä nimi- että
laatusanana:

    A. Tapioisen tietä myöten;
    Tapion talo näkyvi.
    B. (Ampiaisesta):
    Tapioinen tarkka mies!
    C. Tapioinen tannerpöytä,
    lyö kuuset kultavöihin!

Muutamassa Metsänluvussa ilmaantuu _Tavoin emäntä_. _Tavaj_ on
Venäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen
haltiana.

Tapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen _laba_, 'lukko',
selittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin _ansa_ sanasta ansion
tämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä
ansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi.
Huomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion
nimenomaan _pyydys_ sanan yhteydessä: "Tapio metsästä pyydykset soi".

Mainitun selityksen mahdollisuutta tukee _lukko_ sanasta myöhemmin
runollisesti muodostunut _Lukutar lukun emäntä_, jota mustalle
ketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion
poikana tapaamamme _Pinneys_ ilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeen
_pinnehtiä_ sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.

Mahdollisesti voitaneen myös Agricolan _Virankannos_, joka "kauran
kaitsi" ja johon runojen _Virokannas_ on yhdistetty, selittää
jonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen
tulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta _virka_, joka
merkitsee sadinta, ja jälkiosa _kanto_ sanasta. Vastaava _Viran akka_
oli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.



Elottoman luonnon palvonta.


Olemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta
ainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta
ja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen
vaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja
filosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä,
joista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja
tulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä
Agricolan Rukouskirjassa se esitetään.

Elementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi
seuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari
seisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa,
jossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), --
neljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan --
lausuu: "pohtaan, pohtaan". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: "mitä
pohtaat?" Puoskari vastaa: "pohtaan maata". Saman alkulauseen ja
kysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa
vettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.

Elementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa
tavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan
Länsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.

    Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan!
    Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen!
    Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)!
    Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!

Tässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien
kuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen
taikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa
veden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia
kuin elementtejäkin.

Kysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole
ratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin
tutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.

Maata merkitsevä _maaemä_ tulee vielä puheiksi edempänä. Miten
suomen _veden emä_ ja viron _vete ema_ on käsitettävä, onko sitä
käytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä
itäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten
avulla vaikea selvittää.

Helpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan _tulesta_ löydettävissä.
Mutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä
kodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty
muinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.

Tulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot
uhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä
eivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.

Runojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti
varteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa
_tulen isää ja emää_ lapsineen puhutellaan.

    Tulen isä, tulen emä,
    tulen isä kultahattu,
    tulen emä kultasäpsä,
    tulen lapset kultarinnat!

Toinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten
sanat _anheli_, 'enkeli', _papadja_, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja
kirkonpalvelijan nimitykset todistavat.

    Tuli anheliseni syöttäi,
    tuli kultainen kuningas,
    valkea kultainen kuningas,
    tulen papit, papadjat,
    tulen diekkunat, diekkunitsat,
    ponomarit, ponomarihat!

Tulen puhutteluun: "valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika", on
ilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka
taivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.

Naispuolisen _tulen tytön_ tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin
asukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.

Myös _tuuli_ eli _ilma_ uskottiin olevan vainajanhenkien
olinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain
"sijattomien sielujen" kulkevan.

_Tuulenväki_ mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei
tuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa
vaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.

_Tuulenhaltia_ esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.

    Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat,
    maasta maanhaltiat,
    veestä veenhaltiat,
    yli puitten, alati tähtien!

Sukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan
Tuulennosto-loitsuissa:

    Tuulen ukko, tuulen akka,
    tuulen entinen emäntä!

Myös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen.
Päinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat,
kun joku oli merellä:

    Tuuletar valea vaimo,
    herkeä hepajamasta!

Muuten ei johdannaista _Tuuletarta_ enempää kuin _tuulen tytärtä_
tavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin
tuuleen makaava "tuulen tyttö, Pohjan akka" Hammasmadon synnyssä;
veitsen vieriminen taivaasta "tuulen tyttären tupesta" ja tulen synty
taivosesta "_Tuuliattaren_ tupesta"; _Tuuliaisen_ tai _Tuulettaren_
tuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminen
_Tuulettareksi ja Viimattareksi_.

Toinen johdannainen _Tuulikki_, jota Tapion neitona puhutellaan,
tulee myöhemmin esitettäväksi.

Itse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa
ohella: "tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät" j.n.e.
Niinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:

    Kun lienet tuulen tuoma --
    ota tuuli purtehesi!

Veden ja maan tervehdysten välissä tavataan:

    Terve tuulet, terve tyynet,
    terve ihalat ilmat!

Mikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven
saranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se
ilma taivaalle sanoen:

    Taivas, tuuli, ilma, meri
    ja maan mantuinen eläjä,
    älä vihoa minua,
    äläkä minun omiani!

Sitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin
maan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että
ihmisille.

Erityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea
sytytettäessä:

    Nouse tuuli tuulemahan
    ahavainen ammumahan,
    ilman rinta riehumahan!

Vielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä
muisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa
yli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus,
että vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin
epäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka
vaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.

Vanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen
taikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen
rannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää
vähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun
vene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun.
Mutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää
annettu hänen purkaa kolmatta.

Jälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta
alkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta
oppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta,
joka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän
"tuulimiehen" (_bieka-galles_) sijalla ilmaantuu ennen mainitun
suomalais-lappalaisen noidan rummulla _Ilmaris_, jonka uskottiin
aikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan
hämäläisten jumalain luettelossa mainittu _Ilmarinen_ "rauhan ja
ilman tei ja matkamiehet edesvei".

Äänteellisesti _Ilmarinen_ liittyy votjakkien _Inmar_ jumalaan,
mutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen
skandinaavilaiselta _Njordilta_. Suomalaisten ainesten avulla emme
voi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla,
enempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala
sana on yhdistetty.

Lencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu
merimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta
että muu kokoonpano panevat epäilemään.

    Ilmarinen ilolintu,
    lennä tuonne kunkan käsken,
    idän ikuisen perähän,
    päivän koitonnon kotohon!
    Pane poskes pussuksihin,
    puhalla iloinen ilma,
    minulle myötäinen myry
    minnekin nyt mennäkseni etc.

Tulensynnyssä esiintyy _Ilmarinen_, toisintomuotoineen _Ilmalainen,
Ismaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko_, tuleniskijänä Väinämöisen
kera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös
_seppo Ilmarisen_ käsite selvitettäväksi.

Naispuolinen _ilman tyttö eli Ilmatar_ on, kuten saamme nähdä,
katolisaikuinen muodostus.

Ilman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava _pakkanen_, jota
runoissa tavallisesti puhutellaan _puhurin poikana_. Myös taioissa
tavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa
pitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen
edustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin
veljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja
vahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen
päälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi
omistajaansa vaivata.

Mielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä
vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on
taas synnyttänyt tilapäisen _auringonväen_. Pelto näet pilattiin
siten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin
riehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. "Tuli on
auringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen".

Auringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien
välittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona,
on Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään
joko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon
päivärinteelle, "puhtaalle maalle" ja kumarrellaan päivän nousuun
päin, lukien kolmasti: "armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta,
tervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse". Mutta tämä
tapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.

Yhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan
kuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin
käsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.

    Terve kasvos näyttämästä
    päivä kulta koittamasta,
    aurinko ylenemästä!
    Pääse ylös aaltoin alta,
    yli männistön matkusta,
    juokse kaares kaunihisti,
    pääse illalla ilohos!
    Tuo tuliaiset tullessasi,
    tuo meill' täyttä terveyttä,
    siirrä saama saatavihin,
    onki onkeemme ohaitse,
    pyytö päähän peukalomme!

Agricola tosin puhuu vielä _kuun ja tähtien_ palvonnasta _kivien ja
kantojen_ kumartamisen ohella:

    "palveltiin myös paljo muuta,
    kivet, kannot, tähdet ja kuuta."

Mutta tällainen "muun" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä
ylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat
kirkolliset kiellot sisälsivät.

Sama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä
vuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja
esineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.

Kuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa
maantervehdyksessä:

    Terve kuu, terve päivä, --
    pyhä maa, pyhä manner!

Erikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa
kuuhun katsomalla uuden kuun aikana:

    "syö, kuu, syylää,
    älä syylän kantajaa"

tai "syö, uusikuu, liikaa!" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut
Skandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen
kuun avulla tunsivat jo roomalaiset.

Runolliset johdannaiset _Päivätär, Kuutar ja Otavatar_ tulevat
toisessa yhteydessä tarkastettaviksi.

Ainoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin
nähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on
ukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta,
kuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole
herättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei
ole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes
indoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat
lainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka
on ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman
vanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta.
Muinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves
kädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja
Vähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana
palveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.

Välimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan
keltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille
kansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset
jumalannimityksetkin viittaavat. Keltiläisten _Taranista eli
Tanarusta_ vastaa muinaissaksalaisten _Thonar_, anglosaksien
_Thunor_, ja skandinaavien _Thor_. Viimeksi mainitun toisintonimi
_Fjorgynn_ taas on yhdistettävä liettualaiseen _Perkunas_, johon myös
venäläisten _Perun_ liittyy.

Molemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet
yhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen
mainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa _Tarapitha_,
s.o."_Tar_ (< _Tor_) avita".[38] Siitä johtunee myös Agricolan
mainitsema hämäläisten jumala _Turisas_ (Tur-isänen?), joka "antoi
voiton sodasta". Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon
asemella _Tuuri_ (vrt. UK 15: 427).

Torstai päivä (ruots. _torsdag_, 'Thorin päivä') ei itsessään todista
enempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain
johtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista
päiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet
lainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä
pito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti
muistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli "kaikkein paras
muokkuupäivä" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä,
kuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika,
yrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan
torstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran
olleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta
yksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita
pyhempänä.

Toinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa
"paholaisen" merkityksessä: _perkule_ eli tavallisemmin _perkele_
ja _piru_. Virossa _pörg_ merkitsee "helvettiä"; H. Gösekenin
sanakirjassa vuodelta 1660 tavataan _ukkosenvaajasta_ käytettynä
_Perckun nool_ ('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina
lätinkielestä.

Useat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut.
Esimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuan
_kaukas_ "manalainen" ja ukkosenvaajan nimitys _kaukspennis_.
Jälkimäiseen liittyy viron _kõu, kõuk eli kõukne_ merkityksessä
_ukkonen_, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa _pilven Köykyn
tytär_.

Vainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai
isoisäksi, jota ruotsalaiset _fader Thoren_, 'isä T.', ja _gofar_,
_gogubben_, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa
mukaellen on muodostettu viron _äi_ (_äiä hoog_, 'ukkossade') ja
_äikene_ 'ukkonen', länsisuomen _isänen_ ja Agricolan karjalaisten
jumalana esittämä _Ukko_. Muutamassa vienanpuolisessa runossa
asetetaan rinnatusten: "Ukkoseni, äijöseni".

Kuvannollinen ukkosen nimitys on _pitkäinen_, joka
eteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossa _pitkämöinen_.
Sitä vastaa viron _pitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos
piker_, joka suomeksi kuuluisi _pitkäri_.

Pari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon
kertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli
_pauhaajaa_. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano
Latvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen
"Ukkoa rukoelevi, _Pavannaisia_ (päälle kirjoitettu _Pauahnetta_)
palvoavi". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut
muutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettava
_Pavannaista_ ja sen mukaan jälkimäinen _Pavannetta eli Pavannehta_.
Tätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen
_pavas_, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka
pari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut:
_Palvannetta_. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa
Ukon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja
nimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä _Palvanen eli Palvoinen_.

    A. Satoi ukko uutta lunta,
    Palvanen vitiä viskoi.
    B. Ukon uuella lumella,
    Palvoisen panemavi'illä.
    C. Tuotu Ukko iskemähän
    Palvanen pitelemähän.
    D. Tuurin uutehen tupahan,
    Palvasen laettomahan.

Tämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis
"palvottua" eli "palvottavaa". Yhtäläisesti on selitetty ruotsin
_gud_, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua
olentoa.

Ukko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander
yhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet:

    Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,
    silloin Ukon malja juotiin,
    siihen haettiin Ukon vakka,
    niin juopui piika että akka --
    Se siis antoi ilman ja vuodentulon.

Samanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50)
valitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (_drucko
Thordns qilde_). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin
pöytäkirjassa mainitaan _Ukon vakat_. Näistä on uudemmaltakin ajalta
kertomuksia.

Pohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin
heittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja
pitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat
kumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä
tapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa
ynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia
tuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin _Ukonvuorelle_. Sinne jätettiin
ruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla
oli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät
juoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen
poutaista kesää.

Joroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety
siemenkoppa _mäelle_ ja _Ukolle_ näytetty mitä lajia siinä on, että
tämä tietäisi kasvattaa.

Suomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista.
Rääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä,
asetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle,
kun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa
varten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty
Ukonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta
odottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta
ja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella
kerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin
kesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset,
semminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa
jo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla
tavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa,
makeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan
hedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman.
Ukonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli
kunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi
kerralla ne tuli viettää.

Runsaimmin on _vakkue_-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on
siirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen,
myös _Ukkopäiväksi_ sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon
on vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan
Lenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu
_Ukko-olutta_ ja laulettu _Ukkovirsi_, jonka esittäjä oli saanut
ensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi:

    Pyhä Ukko armollinen,
    tule meille vierahisin,
    anna maillesi makua,
    pelloillesi pehmitystä.

Soikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset
neljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin
taloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat
käytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat
valitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen
ohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa
juhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m.
koristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi
kylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat
toisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä:

    Pyhä Petro armollinen,
    Iilia pyhä isäntä,

tai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä,
jos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista
riihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät
olutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä
olutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä
jatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli
juotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja
lattialle oli kaadettu olutta.

Narvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin
talon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin
kestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen
luona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin
rantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen.

Vatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa
Iilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m
leveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka
korkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä
seinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja
pensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja
pihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi.
Tänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta
kynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä
syötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta,
jota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen
isäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset,
sitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä
juotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan
jälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja
lihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen
kerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900.

Ukkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on
säilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa
Võhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina
kokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti
syöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha
ukko, "pitkäisen pappi", lukenut seuraavan rukouksen: "Vooda(?)
_Piker_, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen,
kynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne
työnnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean;
simaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä
_Piken_, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä
päälle ja hyviä teriä sisään!"

Niinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella
tarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo
sen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat
imeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen
saamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle,
tyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista.
Ennen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella,
jota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että,
puhumattakaan miehistä, juopui sekä "piika että akka".

Runoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen
puoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua
ollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä
näyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansa _ylijumala_.

Mainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle
ominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa
Vanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä,
on Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin
yksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja
sittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian
ynnä liitesanat "kun ei tuosta kyllin liene". Ukon asettaminen
useammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen
rajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt.
UK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja
sitten, "jos ei tuosta kyllin liene", Ukko kultainen kuningas. Mutta
vastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja
liitesäe puuttuu.

R. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion
tietäjän, joka sanoi: "mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki
toimittavansa" sekä Ukon "havainneensa kaikista avullisimmaksi".
Mutta hänen loitsunsa alkoivat aina: "Oi Ukko ylijumala!"
Huomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita
auttajia oli varalla:

    Kun Ukost' ei apua tulle,
    niin nouse meri miehinesi,
    umpilampi lapsinesi,
    Jokelainen joukkoinesi'

Ukon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määre
_ylisessä taivahassa_ sekä toisintomuodot _ylinen eli korkea
jumala. Ylin ja ylimäinen_ ilmaantuvat aniharvoin. _Yli_ sanan
paikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanat
_pilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumala_ sekä
harvinaisemmat _jymytaivahan ynnä ilmojen jumala_. Lisäksi on
huomattava, että nimitys _jumala_, josta edempänä tulee puhe, tässä
yhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen
määreistä _pyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainen_ voi päättää.

Kristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanat
_ylinen Herra tai Luoja_ ynnä kerran esiintyvä _ylinen Jeesus_.
Niihin liittyvät vielä itse _Herra taivahilla, taivahan Luoja ja
Herra enkelein Luoja_.[39]

Nimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimitykset _iso
Jumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen
isoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto,
isätaatto, vanha taatto_ ja erittäin vielä _taatto meiän taivahinen_.
Osittain nämä kuitenkin, kuten myös _vaari vanha eli miesi vanha
taivahinen_, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun.

Maan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavat _ilman Ukko,
kultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan
valtakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä
ynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven
reunahinen_.

Pelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen,
taivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen,
taivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen
ja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä
toimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja,
ja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden
kannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli
halki taivan haastelija ynnä kovakolunen.

Ukon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä,
mies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen.

Ukon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän on _vanha
Ukko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta
ja väljähousu_. Nimitys _kivikynsi_ on verrattava _Ukonkiven_
nimitykseen _Ukonkynsi_.

    A. Tule Ukko ottamahan,
    kivikynsi kiskomahan
    kivisillä kynsilläsi!
    B. Kivikynsin kiskomahan!

Ukon aseista kuvastavat _vasara_ ja _kirves_ alkuperäistä käsitystä
ukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa:

    Ukko pääsi halkaisevi
    kurikalla kultaisella,
    vasaralla vaskisella,
    nuijalla hopeaisella.

Toisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen:

    A. Tuopa kultakirvehesi,
    hopeainen tapparasi!
    B. Tuo on kultainen kurikka,
    vaskivarsinen vasara
    hopeaisen orren päästä!

Taikka hän toivottaa: "jos saisin Ukon kirvoin kätehen".

Myöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä
lainattu on Ukon _tulinen miekka, säkähinen säilä_, joka on
temmattava _tulisen tupen sisästä_. Tämä on myös _mustan käärmehen
verinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen_,
välistä tarkemmin _pää kulta, terä hopea_. Lisäksi sitä kuvataan
säeparilla:

    Jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä västistä välähyi.

Sama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja
pyhimysten esittelyssä:

    Tuhat tuttua tulevi,
    sata Herran sankaria
    ylähältä taivosesta,
    alahalta maanemosta,
    ne tuopi tulisen miekan
    parahalta paimenelta,
    väkäiseltä vartialta
    jonka kuu kärestä paistoi,
    päivä västistä valotti,
    tuhat vuorta poikki lyöpi.

Vielä pyydetään Ukolta _kaunis kilpi_, mutta sekin _tulisen tupen_
sisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta
_kalpa_. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö:

    Kultakilpi kilvoittele
    päältä taivosen yheksän --
    hiihnoista hopeisista,
    jolla leikon noian nuolet!

Välimuodon _kilpa_ on laulaja selittänyt "taltaksi".

    Sinun on kilpa kivinen,
    sillä kilvalla kivisellä
    puut muruin murennat,
    paatiat paloille pakotat.

Kansankäsityksen mukaan oli talttoja eli "Ukonkiviä" etsittävä
ukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin "Ukonnuolet"
olivat seisahtuneet.

Nimitys _Ukonnuoli_, joka vastaa mainittua virolaista _Perckun
nool_, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella
ampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys _vikerkaar_ johtuu
alkuperäisemmästä _pikerkaar_ pitkärin l. pitkäisen kaari.
Karjalan-kielessä tunnetaan _Ukonkaari_, joka runoissakin tavataan
(vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikään
_tuliseksi_.

    Tuo Ukko tulinen jousi, --
    jolla ammun Tuonen koiran.

Boecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös "ukkosen
viikatteeksi", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa
runoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä _viikatetta Virosta_,
jolla lapsensynnyttäjää on avustettava.

Vanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä
vastineensa, ovat: _Ukko ajaa ja Ukkonen käy_. Näihin liittyy
runoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä.

    A. Ukko pääsi särkeköhön
    kivisellä vaunullahan,
    rautaisilla tauluillahan,
    maijoloilla (!) muhjatkohon!
    B. Ves' on suussa, ves' on päässä,
    vesihattu hartioilla,
    astu sie tulista tietä,
    säkähistä säikyttele!

Supisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen _tulisen riihen_
puijana:

    Pui Ukko tulinen riihi,
    säkehinen säiskähytä!
    Tuli tuikki ikkunoista,
    säkehet ovesta läksi.

Tavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan
pilviä eri ilmansuunnilta:

    A. Nosta pilvi luotehelta,
    toinen lännestä lähetä,
    kolmas kohota koilta,
    syrjin yhtehen syseä,
    lomatusten loukahuta!
    B. Nosta pilvi pohjosesta,
    toinen suorasta suvesta,
    kolmas lännestä lähetä!
    C. Iätä iästä pilvi,
    nosta lonka luotehesta!

Ukon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan.

    A. (Kylvön aikana):
    Puota pilvi tanterehen
    korpikuusen korkeuinen!
    B. (Tulenvioissa voiteeksi):
    Pistä pilvi kynsihisi,
    pikkunen pisarta pirskoa!

Vielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys:

    A. Tule vettä vihmomahan,
    kastetta kohottamahan
    orahille nouseville!
    B. Sa'a mettä varvuilleni
    metisestä taivahasta,
    sima pilvestä piroita!
    C. Sa'a lunta luntin päälle
    vettä vängille lähetä,
    ettei lyijy lytskähtäisi!
    D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
    sa'a viljalta vilua --.
    tulen tuiki polttaneelle!
    E. Tapa sie Kalervon poika
    rakehilla rautaisilla,
    neuloilla teräsnenillä!
    F. Satoi kyitä käärmehiä,
    telkytti teräsneniä
    tietomiesten tienohille.

Ukko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa,
kuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa.
Ukon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei
pidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja.
Viimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä
jonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa.

    Tuopas Ukko ummertasi,
    siniviitta vimmertäsi,
    joka päälleni pätisi! --,
    Tuos Ukko tulinen miekka --
    Taos Ukko rautatanner,
    kukalikki kuutta syltä,
    seitsentä molemmin puolin
    josta poika ponnistaime!

Ukkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti
tietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon,
kaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. "Anna,
Ukko, uutta tulta", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla
kuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty
kaski, niin loitsittiin:

    Polta Ukko maat porolle, --
    heitä mulle mustat mullat!

Että Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä
yksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka
luettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä.

    Oi Ukko ylijumala,
    kuule minun kutsuani,
    tuo tuoreita munia
    minun kurjan kulkkuhuni!

Ganander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon
vaikutusalasta: "hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä
ja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin". Tämä Ukon
toiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen
ukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite.



Puitten ja viljakasvien palvonta.


Elolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme
puut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan
yhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan
ilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten
kalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen
nimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa,
jotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän
puolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet
pyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja _Venäjän
kuusikko_, jonka keskellä on suuri kuusi.

Etenkin savolaisalueella tunnettu on _karsikko_, kuolemantapauksen
johdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että
jokaiselle perheenjäsenelle -- nimittäin vanhemmalle, ei lapselle --
on karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille
yhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat
heti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli
arvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin
tästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata;
samoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta.
Sittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori -- välistä veistettiin
kylki aivan tasaiseksi -- ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki,
syntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin
mainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen
seinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää
karsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska.
joka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka
samansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli
kiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan.

Vainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle
tien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi
oksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta
naimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan
jätettiin vain yksi "käsivarsi" toijottamaan joko hautausmaalle päin
tai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu.

Vainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa
nimitetty _ristikoksi_ ja puulajin mukaan _ristipetäjäksi tai
ristikoivuksi_. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on
siihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona
käymästä. Myöskin on tämmöiseen _esivanhempain puuhun_ ripustettu
vaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin
on piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti,
milloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan
karsitunkin.

_Pitämyspuu_ on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen
vastine on _vårdträd_ 'hoitopuu', jonka nimenä myös on _bos- eli
tomteträd_ 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä _vælletræ_
'haltian-puu'.

Pitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat
ennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa
ruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti
olla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan
nuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut
yhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja
jouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun
juureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen
haltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja.
Mutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos _köyryn
hönttämät_ eivät olleet hänelle mieliksi.

Ganander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu,
viedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin
uhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä,
koska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan
tai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi
onnettomuus.

Kun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa
toisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. _Metsänvanhin_
nimeltä on näköpiirissä vanhin puu. "Hiidenkätköstä" eli eksyksistä
päästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen
puun vesat: koivun, lepän ja pihlajan -- kelpasi haapakin -- mentiin
"metsänvanhimman" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman
olan yli, rukoillen:

    Koivu kokoa omasi,
    pihlaja piiritä pirusi,
    leppä levitä perkeleesi,
    haapa hae hirttämiäsi,
    hakemahan, etsimähän,
    kadonnutta kannustamahan.

Hirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä
metsään kuolleitten hengistä.

Eri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän
haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.

Suomessa on yhdellä puulajilla, _katajalla_ kuvailtu olleen
nimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku
olentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta.

_Katajanväki_ saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta
multaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin
multanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin
kellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi;
sitten ei syönyt karhu karjaa.

_Katajahaltian_ nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen
katajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon
vasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten
oli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän
askella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona
kauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein
kauneinta väkeä.

Runoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera
taikka myös eri puunlajit keskenään.

    A. Tule metsä miehinesi,
    petäjä perehinesi,
    katajainen kantoinesi
    miehen ainoan avuksi!
    B. Heitä honka huoviasi,
    metsä lehtolapsiasi!
    C. Nouse honka huovinesi,
    koivu kolmen poikinesi!

Naisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat
_Hongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar_. Kaikki neljä tavataan
yhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa:

    Hongatar hyvä emäntä,
    Katajatar neiti kaunis,
    Pihlajatar piika pieni
    Tuometar tytär Tapion.

Kolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta:

    Kauan kaioissa tiloissa,
    Hongattaren huonehessa,
    Pihlajattaren pesässä.
    Tuomettaren karsinassa.

Mainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin _Hongatar_. Hongan
alla näet ajateltiin karhun makaavan:

    Kun lähen ohon --
    niin mä honkia kumarran,
    havulatvoja haloan;
    hotaiskohon hongan oksa,
    männyn pirsto paiskatkohon,
    lyököön kulta kuoliaaksi!

Hongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar
luonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen:

    Hongikosta sinun sukusi,
    Hongotar sinun sukusi.

Karhun mainitaan olleen milloin "emältä" milloin "isän puolta"
_Hongatarta_ taikka:

    Hongattaren huolittama,
    Tuomettaren tuuittama.

Hongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on
valvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin
lisämaine on "hyvä emäntä", joskus "metsän emäntä" ja "tytär Tapion".
Kertosanoina käytetään "metsän piika pikkarainen" ja "Tapiotar
tarkka vaimo". Lyhyempi _Hongas_ saa mainesanat "ehtoisa emäntä" tai
"Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko".

Puun synnyssä joskus itse honka on "Hongattaren huojuttama l.
huiskuttama" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä.

_Hongan tyttö_, "Tapion vaimo" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä.
Sitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa "Tapion neidin"
kertosanana "hoikka Honkelan miniä", jossa _Honkela_, kuten jo Becker
on huomauttanut, vastaa _Tapiolaa_.

Hongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä _Petäjätär_,
jonka pesästä karhun kuvataan lähteneen.

Hongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava
_Havutar_ "hyvä emäntä". Siihen liittyvä _Havulinna_ käytetään
"metsänlinnan" merkityksessä.[41] "Havu meitä hallitkohon!"
rukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan.

_Katajatarta_ puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa,
_Hongattaren tai Tuomettaren_ ohella parissa Karhunpyynti-runossa,
joissa se saa mainesanan "vaimo kaunis". Karhulle sanotaan eräässä
Karjanluvussa: "Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!" Karhun
synnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar:

    A. Tuometar puhas emäntä!
    B. Tuometar Tapion synty.
    C. Tuometar paha emäntä
    mätti kuontalot vetehen.

Karhun kaitsijanakin toimii "Tuometar Tapion tyttö", jota pyydetään
kytkemään koiriaan.

_Tuomen neito_ tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa "metsän
tytön" kertosanana, samoin _tuomen piika_ länsisuomalaisessa
Karjanluvussa:

    Tuomen piika, metsän neitsyt
    olkohon mun karjani paimen!

_Pihlajatarta_ edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa
luettelossa, karhun peijaisten nimittäminen "Tuomettaren
juomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi". Tuomettaren ohella esiintyy
myös _pieni tyttö pihlajainen_.

Itse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä.

    A. Pankoa pihlaja tulehen!
    Kun on verta vuotanevi,
    niin silloin sota tulevi,
    vaan kun vettä vuotanevi,
    silloin sulhaset tulevi.
    B. Pistin pihlajat vetehen,
    katsoin pitkin pihlajoa,
    kenen tuo väki tulevi.

Merkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan
pyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5):

    Pyhät on pihlajat pihalla,
    pyhät oksat pihlajalla,
    marjaset sitä[i] pyhemmät.

Lönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa
Kalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta
kehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!)
Ilmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka
marjat olivat oksiakin pyhemmät.

Taioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan
pihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin
talon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin.
Pelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman
pihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi,
jos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja,
mallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja.

Erityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta,
että pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen
_Rauni_: "kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!)
pärskyi". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni
rinnastettu _pihlajaa_ merkitseviin ruotsin _rönn_ ja ruotsinlapin
_raudna_ sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan
skandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. _reynir_)
ja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa
tunnettiin _Raudna_ Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt.
Sille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen
luolain läheisyydessä.

Rauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva
_Röönikkä eli Ryönikkä_.

    Ukko tuota tappamahan,
    Röönnikkä repäisemähän --
    Ukko säikähti,
    että hyppäsi kuuseen,
    [hyppäsi Ryönikkä raitahan],
    muut jumalat muihin puihin.

Huomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on
ollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse
käsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut.

Mitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain
siitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on _tammeen_.
Mainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen _Perkunas_
ovat samaa vartaloa kuin latinan _quercus_ 'tammi'. Tammea on
yleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee
vaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti
useammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea
pidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja
säilytettiin ihmistenkin syötäväksi.

Samasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä
juuri marjat olivat kaikista pyhimmät. "Pihlaja elättää" on vielä
sananpartena Norjassa.

Että Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin
suhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan
Helkavirsien loppusäkeet:

    Siihen kasvoi tuomu kaunis,
    tuomuhun hyvä hedelmä:
    karkasi kataja kaunis,
    katajahan kaunis marja.
    Joka siitä oksan otti,
    se otti ikäisen onnen,
    joka siitä lehvän leikkas,
    se leikkas ikäisen lemmen.

Tuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein
paha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä
paistettuja tuomenmarjoja. "Tuomi on hyvä puu", selitetään toisessa
kirjaanpanossa, "se tekee hellän, mieluisan mielialan".

Muista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset
tulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on
vieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa
pitelee leipää, "Jumalan viljaa".

Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Rongoteus_, joka "ruista
antoi", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa.
Vanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe:
_Rungkat ei vaan rukiit_, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v.
1885 muistiinpanemaani toisintoa: _Runka tei vai rukiit_, ennenkuin
Eino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi
muodot: _rukihinen Runkateira ja Runkoteivas_, joiden avulla kävi
helpoksi lukea yhteen: _Runkateivahan rukihit_. Tätä lukutapaa
vahvistavat vielä väännökset: _Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit_.
Aikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran
esiintyvän _Rukotivon_.

Sanan jälkiosa _teivas eli tivo_ on yhdistettävä
muinaisislantilaiseen _tivar_ "jumalat". Edellinen osa _runka,
runko eli ruko_ liittynee sanaan _ruis, rukihin_, joka niinikään on
germanilainen laina.

"Ohran kasvun soi" Agricolan mukaan _Pellon Pekko_. Ganander
mainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin "pellon
maidoksi" ja jonka nauttimista nimitettiin "Pellon Pekon
maistamiseksi l. juomiseksi". Tätä karjalaisten jumalaa on
norjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen _Beyggvir eli
Byggvir_, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota
merkitykseltään vastaa nykyisruotsin _bjugg_ 'ohra'. Suomalainen
Pekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa _Beggwu_.

Suurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät
kaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä
puukko pellon syrjään, "ettei _pellon Pekko_ söisi oraita".

Mahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana
toimiva _Pekka, Pikka eli Pikki_ sekä Siikasen puhuttelussa pari
kertaa mainittu _pellon Pekka_. Sekä rukiin että ohran haltian
esiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että
silmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty
rukiisista ja ohraisista jauhoista.

Pellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten
_Peko_.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen
lapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka
alkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa.
Sitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin
Pekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen
kantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli
velvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten
veivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä
keitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat
kaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi
isännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa.
Kokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän
tarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä
seisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan
kahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin
leivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien
etupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa.
Kun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen
astiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja
hänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan
olutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia
tarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous
rakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi
jäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä
suotuisampi tuli kesä.

Toisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua
eväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti
sulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi
lakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä,
toinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri
lakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki
istahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin
laukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon
puoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri
yhdeksän kertaa laulaen:

    Peko meidän Jumalamme,
    kaitse meidän karjaistamme,
    hoitele hevosiamme,
    varjele myös viljaistamme
    lumirännältä, rakeilta

Jätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen
urheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai,
ilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki
riensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden
isännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.

Esitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908.
Sitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten
kulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina "Pekon kerjäläisinä"
Pekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki
ruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin
koko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen
läsnäolo.

Pekkoa vastaavan skandinaavilaisen _Byggvir_ jumalan puoliso _Beyla_
on selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin
hernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.

Papu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena
osana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista
ensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain
sijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna
taas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta
poisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi
katsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä,
jolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin
ja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta
poikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan.
Kun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: "tuo maitosi Manalta"; toisella
kertaa: "voisi tuo Tuonelasta", kolmannella: "piimäsi pitäjähältä" ja
neljännellä: "jopa tuo tuopi".

Pavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat,
joissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä
kasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki "pikku äijiä"
milloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös
itse tekeytyi näkymättömäksi.

Agricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres "herneet, pavut,
nauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi".

Aivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän
Karjalassa tavattu nimi _Ägröi, Ägräs eli Äkrässie_. Tavallisesti
sen edellä käy mainesana _pyhä_;[43] myös _Ägröi kuningas_
mainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka
on muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että
niiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys
yhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli
olkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla
langettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen
ikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: "en
voi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä". Kuopan luona
luettiin rukouksia:

    A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni,
    sata moista saoita,
    tuhat moista turvoita,
    tuo meille naurista tullessasi kuoppaan!
    B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka,
    muien kuopista naurista meille tuo!
    C. Vartioitse kuoppaistani,
    ettei söisi hiiri, eikä myyrä!

Niinikään nauriinkylväjä rukoili:

    Pyh'-Äkrässie kasvattele
    osalle olemattomien
    (s.o. vainajien),
    varalle viljaisien,
    vaivaisien ja varkahien!
    Kasvattele kallellehen,
    väännyttele väärällehen,
    syvi syrjällehen,
    lomatusten loukuttele
    ylitse katehen mielen
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan paitse mielen!

Savolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan _Äkräs_ kaksijatkoisen
perunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven
puhuttelussa _Äyräs-ämmän kämmenpää_. Äkräs nimityksen asemesta on
kaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty
myös _huuhdan isäntä_.

Karjalaisten jumalana, joka "huhdat ja pellot teki" esiintyy
Agricolan luettelossa _Köndös_. Tälle nimelle on E.N. Setälä
asettanut vastineeksi tsheremissiläisen _kind?_ 'vilja, leipä'.
Kysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös
suomen _köynnös_ (könnös, kyönnös, köylös). Että _humalikossakin_
on haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaan _humala
kuningas eli varjaja_, 'varjelija' ja _humala aia peremees_
'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin.

Edellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisilla
_rug-, byg- ja ærte-kjærling_ 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä
Uudenmaan ruotsalaisilla _rofgumman_ 'nauriin akka', jolla lapsia
peloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi.

Kasvullisuuden edustajana on vielä huomattava _Sämpsä_, jonka joko
kertosanana on _Pellervo_ tai lisämaineena _poika Pellervoinen_.
Sämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla "Ukko virtenä"
sekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella.
Jälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi "meidän" kaurat ja
rukiit:

    Ei kasva kas'essakana,
    ei nouse not'ossakana,
    Sämpsän mättähällekänä,
    Pellervon mäellekänä?
    Sill'ei kasva meidän kaurat --
    Sämpsä sängyssä makasi,
    selällänsä seitsenristi,
    kylellänsä kymmennyplä,
    sääret sängystä näkyvät,
    rikoista rivat punaiset.
    Ei ole Sämpsän kutsujaista,
    Pellervon ylentäjäistä.

Sämpsän nostajaksi lähtee ensin _talvipoika_, joka kuitenkin saa
kieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain
tuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vasta _kesäpoika_, joka
tullessaan:

    Puhui puut lehellisiksi,
    heinät helpehellisiksi,
    kaalit kotsinallisiksi,
    [t. kapustat kuvullisiksi],
    naurihit navallisiksi,
    neitoset verellisiksi.

Itä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn
alkuun. Täydellisimmässä _Suvi ilma Hevon poika_ ilmoittaa _Ahdin_
toivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset:

    Sulasit jokien suita,
    jäitä järvistä ohensit,
    rannoille kaloja laskit,
    suolle suikelehtavia.
    Jopa kerran keitettihin --
    Kalehvalle kaunis hauki.

Lopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen:

    Ennen Ahti maita puuttui,
    ennenkuin Sämpsä siemeniä.
    Etelähän ensin kylvi,
    sitten singotti itähän,
    pohjan puolille porotti,
    lopettavi luotehesen.

Sämpsän johdannainen _Sämpsykkä_ esiintyy Karjalan kannaksen runoissa
kasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eli
_Sämpsä-heinä_ metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei
vielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista
ja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa
tähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi.
Vieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä;
sen vastineena on saksan _semse eli simse_, joka merkitsee juuri
_kaislaa_.

_Pellervo_ sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa _pellavaa_
tarkoittavana.[44] Mutta myös _pellon_ merkityksessä esiintyy
_pellervoinen_.

    A. (Kilpalaulannossa):
    Mäet on mykkylöittämäni,
    pellervoiset pieksämäni.
    B. (Yskän manauksessa):
    Ala maan, ala manuen
    ala neien pellervoisen.

Puun synnyssä tavataan rinnastettuina "Pekka poika _pellervoinen_"
ja "_maanalainen mannervoinen_". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet
"_Pellervoisen_ pensyttämä" ja "_Pengerväisen_ pensoittama", joihin
vielä liittyy: "_Pellervöisen_ pientarehen".

Sämpsä Pellervoinen joskus noudetaan:

    Saaresta selällisestä,
    luotosesta puuttomasta.

Sieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään
jyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera
keskellä jyväkekoa.

    A. Sämpsä poika Pellervoinen --
    kesät kenneliä makasi
    keskellä jyväkekoa,
    jyväparkan parmahalla.
    B. Sämpsä poika Pellervoinen
    makasi emintimensä
    keskellä jyväkekoa.
    C. Akka manteren alainen,
    poika pellon pohjallinen
    makasi emintimänsä
    keskellä jyväkekoa,
    jyväpaatten parmahilla.

Täydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella
Sämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli
paettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren
runon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta
emintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja
naispuolisen maaemon väliseksi.

Skandinaavilaisen viljavuuden jumalan _Freyn_ kerrotaan tavanneen
rakastettunsa _Gerdin_, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta,
_Barri_ 'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen
aviollisessa suhteessa sisareensa _Freyaan_. Hänen isänsä _Hjordin_,
joka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme
jo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa _Nerthus_ Elben
pohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin
merensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä
vaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon,
_Terra mater_, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin
ja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren
palvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös
mielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen
kasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa.

Mutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on
vierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja
elättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseen
_maaemä_, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim.
Maantervehdyksessä pelkän maan asemella:

    Terve maille, manterille --
    maaemä kultainen kuningas!

Maan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124):

    Alaisihin maaemihin.
    yläisihin taivosihin.

Personallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja
isäksi puhuteltuina:

    Maaemä maammoseni,
    taivas taattoseni;

Että tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla
kertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat
seuraavat Maanvihan sanat:

    Kyllä maa varansa pitää,
    maa on Jeesuksen luomaäiti.

Tavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa _maaemässä_ asuvaksi
ajateltu _maammo_.

    A. Ylemmäksi huokoamme,
    taatolleni taivahasen --
    Alemmaksi huokoamme,
    maammolleni maaemähän.
    B. Tule taatto taivosesta,
    maammoseni maaemästä!

Samoin ilmaantuu _Ukon_ vastineena _maan emoinen_:

    Ukon voima taivahasta,
    maasta maan emoisen voima!

Tämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä
maan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista
paikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine
asettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista
huomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla
olleen. Sitä osoittaa myös _maa ja mantu_ sanoista johtopäätteellä
-_tar_ usein muodostettu nimentapainen _Maatar eli Mannutar_. Sen
sijaan _Metsätär eli Kummutar_ ovat hyvin harvinaisia ja, kuten
saamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; _vesi ja meri_
sanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.

Kivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että
kivi on palanen maksaa _Maattaren, Mannottaren_ tai yleisimmin
_Mammottaren eli Mammattaren_. Selityksensä tämä mielikuva saa
länsisuomalaisista säkeistä:

    A. Maa äitis, kivi nimes!
    B. Maan muna, pellon kakkara!

Vermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: "pellon perna", "_mannan
(< mannun) maksa_" ja itä-Suomessa yleisesti: "_mamman eli mammon (<
mannun) poika eli lapsi_".

Muutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukiva _Maanhuter_
"maan emäntä". Myös _Mammotar_ mainitaan "matoin emuuna".

Yhdeksän tautia synnyttää välistä _Maanotar_ "Pohjan eukko". Suden
synnyttäjänä ilmaantuu "maan tytön, mannun neidon" ohella _Manuhutar_
"maan emäntä". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa
osoittaa toisinnossa tavattava _Marattaren_, mikä ei ole korjattava
muotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt,
vaan "marras" sanasta johtuvaan _Marratar_.

Vielä tavataan muutamassa Karjan luvussa:

    Manutar valittu vaimo,
    akka angervon alainen!

Jälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:

    Ampiainen angervainen,
    maan isäntä, maan emäntä!

Manuttaren rinnalla mainitaan myös _Penkeretär_ ynnä _Kunnotar_
Maanhaltian lepytyksessä:

    Manutar maan emäntä,
    Penkeretär perehen äiti,
    Kunnotar valittu vaimo.
    joka olet varsin valvehella,
    aina aikaisin havahat,
    tule nyt kullan muuttelohon!

_Kunnotar_ voisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on
luotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun
säkeet:

    Kupehesta Kunottaran,
    lapsenvaimon lappiosta.

_Kunottareen_, jonka runomitta vaatisi luettavaksi _Kunnotar_,
"lapsenvaimon" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsin _qvinna_
ja norjan _kona_ 'nainen'.

Jälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava
lappalainen _Madderakka_ toimii avustajana synnytyksessä samoin
kuin samojedilainen "maata tekevä akka" eli "kodan akka".[45] Myös
skandinaavilaisen "kätilön" nimityksen _jordgumma_ 'maan akka' on
E.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista
naishaltiaa. Kuollan lappalaisten _mändir-ähken_ merkitys 'isän
tai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys. _Manteren
akka_ on omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen
naisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa
kuin lapsensynnytyksessä.

Itse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla
myöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös
puitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon
pyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.



Eläinten palvonta.


Laskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa
kylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat
sääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että
eläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta
syystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut
kovin aikaisin sytyttää valkeata.

Sekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin
heidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa
pelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että
kirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtu
_hyttysparven_ tapaiseksi. Myös _hämähäkkinä_ olemme kirkonväen
tavanneet, samoin vedenväen _perhosina_ ja pajanväen _mehiläisinä_.

Läheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein
mainittu _muurahaiset_. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat
maanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä
nostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden
alla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: "se oli
maanhaltia". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä
muurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman.
Ruotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina
(_alvmyror_). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan
ajattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa
nähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä
talon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.

Vedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet _kalan_ ja
_sammakon_. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä,
ennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista
saatu _hauki_, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on
kotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä
vietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.

Käärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus
Magnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai
lampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.

Vielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä
kotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin _elätti-,
syötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi_. Suomen ruotsalaiset
niitä sanovat "tonttukäärmeiksi" (_tomtormen_).

Paitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan
voineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla.
Muista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset
pyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli
tapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.

Myös _linnut_ on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä
muistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina,
niin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman,
jos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän
linnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu,
joka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia.
Murhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.

_Vesilintu_ taas samoin kuin puista _vesipaju_ liittyy vedenhaltiaan:
niinikään imettäväisistä vedessä elävät: _vesimyyrä, majava ja
hylje_. _Merinorpasta_ mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä
käskyläisiä.

Kotieläiminä _kissa ja koira_ soveltuivat paraiten kodinhaltiain
edustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa
näyttäytyi.

Metsänelävistä _villipeura_ Venäjän Karjalassa yhdistetään
metsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki
vaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki
tuntematonta väkeä unissaan.

Ennen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa _karhu_.
_Metsänpitäjäksi_ karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset
_mönnikäinen ja kouko_ osoittavat, että karhua on pidetty vainajan
ilmestymismuotona.

Pelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet
kuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään
_metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia
'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi
nimeksi karhulle, samoinkuin sudelle "hukka".

Kuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista.
Liiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita
nimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että
vainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.

Kauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy
olleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin.
Niinkin pieni eläin kuin _täi_ ihmisen päässä on saanut
vainajannimitykset _kouko, kurko_ ja Virossa _koll_.

Erityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen
runoissa.

Vainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty _lenninkäinen eli
leppäterttu_.

    A. Lennä, lennä leppäpirkko!
    Mihinkäs minua naidaan?
    Suomeen vai saareen
    vai maan mustan poveen?
    B. Kultakännä, kultakännä,
    mihinpäin sinä lennät?
    Kivikirkon juureen,
    mustan mullan poveen.

Jos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.

_Hämähäkille_ uhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja
palomuurin väliin ja hokien:

    Hei lukki luuhammas,
    anna mulle rautahammas![47]

Vastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen
ruotsalaisilla: "_lokk, lokk_, anna mulle luuhammas, niin
saat kultahampaan!" Sana _lukki_ on suomeen lainattu hämähäkin
merkityksessä, mutta ruotsalaisella _lokke_ on myös haltian merkitys.
Ruotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä:
_dvärg_ 'kääpiö'.

Metsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansa
_sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti
parviainen_.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa
metsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.

    A. Ukko sulka, röhmäparta,
    holohonka, höyheneukko,
    eukko höyhtenen emäntä --
    tuhatparven tuuittaja!
    B. Holohonka, höyheneukko,
    sasuneiti parviainen!
    C. Koppa höyhtenen emäntä,
    romo kultahöyhteninen!
    D. Romohonka, höyheneukko,
    romo höyhtönen emäntä!
    E. Honkapuu Romentolasta
    F. Käen kelo, metsän kuningas!

Lintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi
(_holo, koppa_), kuivuneeksi (_kelo_) ja murtopuuksi (? _rome_).

Puun, jossa on _koro_, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri
tämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa
metsänhaltiaa.

Gananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan _Käreitär, ketun
emuu_, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:

    Käreitär kultavaimo,
    otas kullat kulppihisi,
    hopiat pikarihisi! --
    Nämä on kuulut Ruotsin kullat.

Nähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on _Käres, käärmehen emuu_,
josta Ganander ei sen enempää mainitse.

_Kärehetär ja Käres_ ovat johdettavat sanasta _kärki_, joka merkitsee
_tikkaa_ ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä _palokärki_.

Tikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa,
etenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui.
Niinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa.
Mutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi
ampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan -- sillä sanottiin
kaksi kieltä olevan -- pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn
tähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli;
kun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä
metsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli
oli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona.
Pilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan
nokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen
palokärjen kielellä.

Muutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää
oli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan
tarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran
päätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi.
Missä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua
kun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen
kolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri
kierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi
olevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon
kuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä
sellaisesta _puusta, johon tikat olivat takoneet koloja_; niihin
nousivat ketut hyvin.

Viimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan
_ketun_ yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.

Karhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin
ääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja
läpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa
toisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:

    Salon soittajan sanoja,
    käpylinnun kälkytystä.

Haltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti _karhu_
saanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia,
kuten "metsän kultainen kuningas", jos on urosa, tai jos on
emisä: "metsän ehkeä emäntä". Välistä nämä mainesanat samoissakin
toisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.

Mutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti
kohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin
"maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille". Karhuntapossa ja
-peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi
tärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että
niille on erikoinen luku omistettava.



Karhunpeijaiset.


Vanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä
1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen
esitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815.
Vuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet
puolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata.
Sitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin
aikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki
Meriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V.
Karvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat
karhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa
käyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja
yhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten
piirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista
antaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin
noudatetuista menoista.

Karhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan
vainajain tai metsänhaltian välityksellä. "Karhu-unta" nähdäkseen oli
nukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli
muurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä;
ennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.

Karhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei
aivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne
paikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei
metsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä
yönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon
ruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu
tiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään
ajamatta liikkeelle.

Karhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt
mitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin.
Lähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois
ja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu
pohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti
raavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin
taskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.

Kaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan
oli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava
alasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä
ulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti.
Veräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös
turkin vasen hiha käännettävä nurin.

Kun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä
puulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen
lastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin
sylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei
karhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla
pelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet
hyppäsivät läpi tulen.

Sitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun
makuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat
kaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli
risti, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun
liikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu
nousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän
suulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: "ampukaa!", vaan:
"anna mennä!" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty
hangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu.
Kaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.

Tällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu
metsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle
kiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta "turparengas"
ja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka
ensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli
saanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen,
joka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista
osalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä "peijaisia
karhulle" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu
nyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu,
voideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia
laukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin
kuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin
ääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui.
Lihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua
ei tuotu pihaan "raatelematta". Karhua raadellessa piti varsinkin
nuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun "leppää" (verta),
sillä se karkaisi luontoa.

Karhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka
hevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella
kuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha
olisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.

Pihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava
vastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti
nahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin
karhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin
ei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.

Sisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin.
Karhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle.
Sittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle
kuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita
"karhunvakkoja" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä,
milloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).

Siinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin,
pistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin
yhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon
kumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon.
Myös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun
nylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet
olivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää
puukko, jonka tekijä oli tietymätön.

Määräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset
sekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei
ketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui
lukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin
oli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin
olut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä
piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty
tarjona.

Näissä "karhunvakat" eli "vakkajaiset" (vrt. Ukonvakat) nimisissä
pidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä
vietettiin "kuin peijaisia". "Peijaisissa eli peijaisia juotiin".
Kotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti "kuin
pää kesti". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi
viina. Sitä sitten juotiin vielä "paremmin kuin häissä". Erään
venäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi
juoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut
milloinkaan maistanut.[50]

Karhun "maahanpanijaisia" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki
pitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku
poika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä
ainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai
sulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias
aivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys
"kouvon l. ohdon häät".

Karhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla
leppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset.
Karhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai
mieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu
papuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin
pataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten
kiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.

Kun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää
kodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin
ylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui
"hääväki" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei
ollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.

Miehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä
ryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla
juhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan,
että he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät "tykänneet"
syödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen
vähän akoillekin.

Karhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa
siitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään
saanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies
mieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi
veitsellä päästä korvan pois lausuen: "otan korvan ohdolta." Toinen
kysyi: "minkä sinne sijaan panet?" -- "Panen havun kolmikannan."
Samoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita
saanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin.
Karhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä
myöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen
oli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai
loitsimalla hampaan irti.

Piispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640
pitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun
maljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan
saadakseen menestystä vastaisuudessakin.

Aterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena
aamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin "kouvon päällisiksi" eli
pelkästään "päällisiksi".

Karhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa.
Edellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies,
jolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin
kantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei
sulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun "kaasoista".
Nämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että
leikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin
sai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat
niin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä
karhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa
oli tämä "kaasoreissu".

Puu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen
mainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen
omistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin
metsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä
puu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle,
tehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri
karsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina
samaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa,
johon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös
ripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää.
Toisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat,
niin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo
puunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen
riippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun,
viskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja
kävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo
saada kohta toinen karhu.

Sitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli
tehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä,
mutta hiljaa.

Juhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin
se pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi
s.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja
astiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten
kukin kotiinsa.

Mielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot.
Jo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja.
Metsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua
oli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu.
Varsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua.
Toinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua
kuljetettaessa "niinkuin juohtokansa häämatkalla", sekä pihalta
tupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä,
keittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein
karhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.

Karhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan
miehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä,
jotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja
sitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon.
Tätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua
esitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä
puuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat
vastatusten.

Myöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen
puolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan
laulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.

Ensimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan
karhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa.
Itä-Suomessa tämä kuului:

    Lyökämme kättä kämmenillä,
    läpätkämme lapikkailla!
    En minä sinua pannut,
    eikä toinen kumppalini,
    itse hairahit haolta,
    itse vierit vempeleltä,
    itse koivun konkelolta,
    lepän lengolta lipesit,
    puhki kultaisen kupusi,
    halki marjaisen mahasi.

Joskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin
joutuneensa:

    Enp' ois tänne tullutkana,
    ohtosen pesän oville;
    saattoi sauva pihlajainen,
    keppi tuominen talutti,
    koirani keränä vieri,
    sukseni meni metsälle.

Pohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan
kieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan
satuttaneensa vastaantulijaa.

    En ole pyssyin pyytänynnä,
    enkä ampuen ajellut.
    Syöstin kerran keihä'ällä
    savahutin sauvan päällä,
    tulit vastahan urosta,
    satuit miestä korkeata.

Vienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta
yhdistetty sekamuoto:

    En pyytänyt pyssyin kanssa,
    enkä ampuen ajanut.
    Itse hairahit haolta,
    vierit vempelen selältä.

Ampuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden
käyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.

Mainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa
toisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen
varoitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu,
muutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu
liikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä
tai puuhun vietäessä.

Nähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu,
jommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa
kuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.

Karhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen
yhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:

    O Jumala! jonka annoit,
    jot' ei syöä laulamatta,
    päätä puuhun kantamatta,

Ensimäisinä olivat "kokin laulut". Tulelle vietäessä karhun päätä ja
kämmeniä laulettiin:

    Läkkämästen, käykämästen,
    käykämme kären tulille,
    nokkalinnun nuotiolle!
    Kolme on koukkua koassa,
    yksi koukku rautakoukku,
    toinen koukku vaskikoukku,
    kolmansi hopeakoukku;
    käy kohti kolmantehen,
    hopeaisehen hyvähän,
    olemahan orren alla,
    lengolle lepeämähän!
    Meill' on metso kiehumassa,
    havulintu hautumassa,
    koppelo kopajamassa.

Keittäessä lausuttuja lienevät sanat:

    En minä sinua pihlajahierimellä,
    vaan honkaisella, hyvällä puulla.

Jos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:

    Terve metsän isäntä,
    terve metsän emäntä!
    Ohtoseni, lintuseni,
    kun sie tulit meiän maille,
    meiän miessä ollessamme,
    meiän miessä ja hyvänä.

Keittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:

    Jo nyt on kulta kiehununna,
    [kiehununna], paistununna.

Kun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat
jäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:

    Jo on kokki kotahan kuollut,
    kokin poika porstuahan,
    liha suuhun, luu kätehen,
    veitsi pikkuinen pivohon!
    Ohtoseni, lintuseni,
    mesikämmen kaunoiseni!
    Käy tänne kapein kengin
    sukin mustin muhjuttele,
    jo oot viikon vilussa ollut,
    kauan kaihessa sijassa.
    Läkkämästä lämpösehen,
    käykämme ala katoksen!

Tuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:

    Joko on sillat siivottuna,
    joko lattiat la'aistut,
    joko penkit pyyhittynä --
    pöyät kullin käänneltynä --
    hyvän tullessa tupahan,
    astuessa aikamiehen?

Kun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: "onko lupa
tupahan tulla?" tai:

    Sopiiko tupahan turpa,
    nenä nelisnurkkasehen?

Erikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin
ja lapsiin.

    A. Pois vaimot oven eestä,
    ulos uksen renkahista,
    lapset keskilattialta!
    B. Pois poiat porstuasta,
    piiat pihtipuolisista
    hyvän tullessa tupahan,
    autuahan astuessa!
    C. Ellös akkoja pelätkö,
    liinasukkia sureko;
    jok' on akkoja tuvassa,
    ne on kaikki karsinahan,
    D. Ellös vaimoja varoko --
    jo on vaimot valkeina --
    tyttäret tinasiloissa.

Huomattava on karhun mainesana: _autuas_, joka luo mielikuvan
inhimillisestä vainajasta.

Juhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:

    Astun jalan, astun toisen,
    astun kohta kolmannenkin
    alle kuulun kurkihirren,
    päälle pinnatun petäjän

Keittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:

    Panen puulle puhtahalle,
    lasken laualle hyvälle;
    lauat kaikki laulamahan,
    ikkunat iloitsemahan,
    hyvän tultua tupahan,
    astuttua aikamiehen.

Keiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:

    On nyt kystä, kystä,
    kyllin syöä, kyllin juoa,
    kyllin antoa kylähän,
    kyllin itsensä piteä.

Niistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi
omistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille
kantoivat.

    Tuolta tuoppini tulevi,
    kannuni karettelevi,
    täys' on tuoppi, täys' on tuoja
    täyen on antanut Jumala.

Vadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:

    Nyt se oht[o] kääntelekse.
    nyt on oht[o] oveen päin,
    nyt on oht[o] perään päin.
    Nyt se metsä kääntelekse,
    nyt se metsä vääntelekse,
    kuin kuningas miekkoinehen,
    mets[o] purstosulkinehen.

Päästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset
taikka luettiin:

    A. Kun otan oholta otsan,
    otsan entisen lisäksi,
    vaan en aivan ainoaksi.
    (Samoin sanoin korvan
    -- turvan -- silmän -- kielen),
    B. Otan nenän oholtani,
    vainun tuntemattomaksi;
    otan korvan oholtani,
    korvan kuulemattomaksi;
    otan silmän oholtani,
    silmän näkemättömäksi.

Jälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta
"härkänsä" häihin.

    Metsolan metinen muori,
    metsän kultainen kuningas,
    tule nyt häihin häkkösesi,
    pitkävillasi pitohon!

Lopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:

    A. Joko otan ohtoani,
    alan ampulintuani,
    repäisen leukaluita?
    B. Nyt tulevi [luien luske],
    luien luske, päien pauke,
    hammasten hajoitusvuoro.

Seuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen
väliseen vieromiseen.

    Lähen nyt tästä kun lähenkin,
    tukal' on tuvassa olla,
    läyli lasten lämpimässä,
    vaikea vaimoin seassa.

Mutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:

    Lähe nyt kulta kulkemahan,
    rahan armas astumahan,
    kultaista kujoa myöten,
    hopeaista tietä myöten!
    Täst' on sillat silkin pantu,
    sillat silkin, suot sametin,
    palttinoin pahimmat paikat,
    pantu Saksan palttinoilla,
    veran äärillä veetty.
    Ei tästä etähä vieä,
    vieään mäntyhyn mäelle,
    petäjähän pellon päähän,
    siihen tuuli turvan tuopi,
    aalto ahvenen ajavi,
    sivullas on siikasalmi,
    luonasi lohiapaja,
    juot vettä viereltäsi,
    syöt tuoresta kaloa,
    sinun on hyvä ollaksesi,
    armas aikaellaksesi.

Päänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:

    A. En minä pane pajuhun,
    enkä raitahan rakenna,
    panen puuhun puhtahasen,
    honkahan hyvähän puuhun,
    petäjähän kaunoisehen,
    istutan itähän rinnoin,
    kaiten kaarnapohjosehen.
    B. Jossa tuuli tuuvittavi,
    ilman henki heiluttavi.
    C. En pane kovin alahalle --
    syöpi mustat muurahaiset;
    enkä kovin ylähälle,
    syöpi harmajat havukat.

Toisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä
karhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan
kummittelemisen estämiseksi.

    A. Joka tuon ohon ottanevi,
    kullan pois kulettanevi,
    väännä päätä väärällehen,
    kättä koukkuhun kokoa,
    nokka syrjähän syseä!
    B. Älä puhas metsä
    minulle näyttele!
    Itse hullu hukkasitet,
    mielipuoli mestasitet.

Vielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:

    Kukku mulle, kukku sulle,
    kukku kaikelle kylälle,
    kukku heija, kukku heija!
    (Kukkoluuta puuhun pannessa).

Kotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa
kysytty:

    Minne saatit saalihisi --
    ootko jäälle jättänynnä,
    vaanko tiehen tellännynnä,
    uhkuhun upottanunna?

Siihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:

    A. Tuonne saatin saalihini --
    kultakunnahan kukuille,
    vaskiharjun hartioille,
    panin puuhun puhtahasen.
    B. Tuonne heitin heijoseni,
    heitin mielipiettäväni,
    heitin kuuta katsomahan,
    päiveä ihoamahan.

Vienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä
esitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa
läheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä
säilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:

    Tänne viemme vierahamme --
    kuparihin kullittuhun,
    vaskipohjahan patahan.
    Tukhulmista suolat tuotu,
    souttu Suolasalmen kautta,
    laskettuna laivan päällä.

Karhun päätä syötäessä hyräiltiin "metsän piioille mieliksi".

    Pyörit kuin pyy pesänsä päällä,
    hanhi hautomaisillansa,
    koppelo kotinsa kokalla.
    Kulettelen kuuluani,
    hajottelen haukkuani.
    Silmänkö otan oholta,
    korvanko otan oholta?
    En ota silmeä oholta,
    en ensin korvoa koperra,
    kielenpä otan oholta
    kielekseni, mielekseni,
    lajivirttä lauloakseni,
    iloksi istumasijoille.
    Laulellen syön silmän oholta,
    koikaten korvan koverran,
    ilon lyöen irtauttelen.

Päänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen
tyhjiä astioita:

    Tyhjäpä täss' on tynnyrissä,
    vale vanteien sisässä.
    Minnepä veit vierahani,
    kunne kuuluni kuletit,
    joko liet suohon sortanunna,
    kanarvihin kaatanunna?

Siihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:

    Nostinpa puille puolitiehen,
    hongan oksille ojennin,
    siinä ei pahoin päivä paista,
    aurinko ei ahavoita.

Taikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:

    Panen lehville leveille,
    oksille olovimmille.
    Jos ma latvahan panisin,
    siinä tuuli kuivoaisi,
    ahava pahoin panisi;
    öisin kaivanut karihin,
    söisit mustat muurajaiset.
    Sano täältä saatuasi,
    Metsolahan mentyäsi:
    "Ei täällä pahoin pietty,
    simoa täällä syötettihin,
    mesijuomat juotettihin."

Että keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma
ja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä
tavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen
jälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli
unohtunut.

Päänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta
somasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä
otetuksi kieli laulua varten.

Puuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu
tuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään
jättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa.
Loppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen,
että Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja
samanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen
karhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.

Samoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona
ennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:

    A. Anna kättä käyrän poika,
    hongan oksalle ojenna!
    Vaihtakamme paitojamme,
    nurikamme nuttujamme,
    anna mulle villapaita,
    ota multa rautapaita:
    rautainen risuissa lujempi,
    kuusikossa kestävämpi.
    Ei ole veitsi minun tekemä,
    eikä toisen kumppalini,
    Virossa on veitsi tehty,
    saatu Saksan kaupungissa,
    [t. Tukulmista rauat tuotu],
    verkapankossa veetty,
    läpi kuulujen kylien,
    läpi Suolasalmeksien
    B. En kosketa kovalla,
    enkä aivan pehmeällä,
    kosketan vaan korttehella.
    saran syrjällä syseän.

Kätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian,
vaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman
ja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen
alkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa
selityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä
tuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten
mainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos
se oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.

Näistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös
Suomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen
laulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen
kotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista
alkuperäisempi.

Yleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa
ja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin
harvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin
havaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin
äsken esitetyt peijaislaulut.

Karhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn
karhun kääntymiseen pesässään.

    Niin se ohto kääntelekse
    kuin pyy pesänsä päällä --
    vasten miestä valkeata,
    kohin koivunkarvallista.

Nyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin,
härkänsä "häihin" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.

Kehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin
valaiseva.

    Lähes kuulu kulkemahan,
    rahakarva kaalamahan,
    hopea vaeltamahan,
    miehen miekkojen nenissä,
    urohoisen väen e'essä --
    kulkusta kujoa myöten,
    hopeaista tietä myöten,
    vaskista vanoa myöten!

_Vana_ merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen
tien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa
kehoitetaan karhua kulkemaan "kultaista kujoa, vaskista vakoa", jota
voisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan
kujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa
suomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin
runoihin yhdistetty.

    Lähes kulta kulkemahan,
    hopea vaeltamahan,
    kultaista kujoa myöten,
    vaskista vajoa myöten,
    vasten varvikkomäkeä,
    vuorta suurta, korkeata'

_Kuja ja vaja_ eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen,
joko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun
olemme nähneet kasvavan "mäellä" tai runollisemmin "kultakunnahan
kukuilla, vaskiharjun hartioilla". Sitä mainittu "varvikkomäki" eli
"suuri, korkea vuori" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin
tappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla
vaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: "talon
keskitanhualle", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on
ilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.

Lähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista
vienanpuolisista kappaleista.

    A. Lähe nyt kulta kulkemahan --
    sivuitse sikojen teistä,
    poikki porsahan poluista,
    petäjäisehen pesähän!
    B. Hopeaista tietä myöten
    poikki porsasten poluista,
    sikojen silittämiä,
    kuuksojen kuluttamia!

Jälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut _kuuksa_ on sama
kuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä
kulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä,
joiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.

    Lähe kuulu kulkemahan
    tätä uutta tietä myöten,
    vasta-aikuista ratoa,
    tiasen ojentamoa,
    [t. kuuksojen kulkemoa],
    varpusen vaeltamoa.

Muutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä
kuvattu "vaimojen vanuttamiksi". Sikojen silittämät tiet eivät
niinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A.
Lähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta
on huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja
paitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on
uusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo
Suomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai
häärunojen mukana.

Karhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet
myös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut
säkeet.

    Jospa mennemme mäelle,
    itse nosta nokkoasi
    noron päälle noustessasi,
    itse käännä kärseäsi,
    [t. itse turpasi ylennä],
    mäen päälle mennessäsi!

Keitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään
kapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä
yhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei
hiihtäjää hiestyttäisi.

    Kävele kevein kengin,
    sukin mustin muikuttele,
    urohoisessa väessä!
    Älä hiihata hikehen,
    äläkä vaahtehen valuta,
    keveänä keikaele!

Karhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu
siirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys
pirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman
käänteen.

    Joko on simoin sillat pesty,
    mesin lattiat valeltu?

Siirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset,
ettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille,
joita on useampia eri muodostuksia.

    A. Vaatetkatten vaimo raukat
    valkeihin vaatteihin!
    B. Varokatten vaimoraukat,
    varokatte vatsojanne,
    kokekatte kohtujanne!
    C. Varokatten vaimoparat,
    jottei karjat kammastuisi,
    vikoisi emännän viljat,
    pienet viljat pillastuisi,
    ohon tullessa tupihin!

Ensimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että
vaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi
naisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat
näet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta
ei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa
arkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan
muodostama muunnos.

Niin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään
astunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka
luonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa
toisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty.
Vermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun "karhua tupaan
tuotaessa" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:

    Sopiiko turpa tupahan,
    nenä nelisoppisehen?

Tämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka
kohdalla sen olemme tavanneetkin.

Vienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan
tapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:

    Ei sua pahoihin panna,
    pannaan paikkahan hyvähän,
    piispan pitkiksi hioiksi,
    esivallan vaattehiksi.

Jälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun
valituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.

Vienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne
nyljetty karhunnahka on pantava, esim.

    A. Minne vienen vierahani?
    1. Vienenkö päähän pintalauan,
    alle kuulun kurkihirren?
    2. Rahinko rautaisen nenähän,
    petäjäisenkö penkin päähän?
    3. Tuohenpa kuuluni kuletan,
    isäntien istuimille.

    B. Tuonneko vienen vierahani?
    1. Alle kaunihin katoksen,
    päälle pitkän pintalauan?
    2. Honkaisehen huonehesen,
    petäjäisehen pesähän?
    3. Pöyän kultaisen nokalle?
    Tähän lasken laukkuseni.

    C. Mihin heitän hempuseni?
    1. Rautaisen rahin nenähän,
    tuolin kultaisen kukulle?
    2. Kahen lautsan laskimille?
    3. Panen aitan parven päälle,
    ituja iättämähän,
    [maltasia] maistamahan,

    D. Minne saatan saalihini?
    1. Panenko penkille perähän?
    Enpä vielä siinäkänä.
    2. Panenko aitan parven päähän,
    ohria iättämähän?

    E. Vienen viinahuonehesen,
    kantanen oluttupahan,
    jopa siellä lautsat lauloi,
    jopa ikkunat iloitsi.

    Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: "minne nyt
    viette vierahanne?" viittaa siihen mahdollisuuteen, että
    tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen
    kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. "Honkainen huone" ja
    "petäjäinen pesä", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen
    teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet
    alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet
    juhlallinen astuminen karhukeiton kera "alle kuulun
    kurkihirren, päälle pinnatun petäjän" sekä kuvaus laulavista
    laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle
    laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa
    lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on
    alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan
    säilytyspaikkaa.

    Meill' on aitta ammoin tehty
    hopeaisille jaloille,
    kultaisille patsahille,
    jonne viemme vierahamme.

Viimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan
rahaksimuuttamisesta:

    A. Sieltä kuptsille kuletan,
    sieltä kannan kaupunkihin.
    B. Vienenkö aitan penkin päähän --
    hopeata syntymähän,
    kiiltoa kuvuttamahan.

Vielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus

    Nouse pois nokinen poika l. neiti
    nokiselta nuotiolta,
    havuisilta vuotehilta
    pihkaisilta päänaloilta,
    tummilta tulisijoilta!

Tähän liittyvät toisinaan säeparit:

    Nyt on ottajat ovilla,
    veräjillä poies viejät.
    Late altasi lahovi,
    laki päälles lankeavi.

Suomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi
tai karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailin
Nimettömien tautien luvusta:

    Alta lattiat lahovi,
    päältä peite märkänevi.

Vienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista,
metsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden
kauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla että kotipihalla
on vielä kajautettu erilaisista karhunpyynnin aiheista muodostettuja
ylistyslauluja Jumalalle, jotka tietystikin ovat myöhäisempiä
kuin itse karhulle osoitettu pyyntö toisille karhuille kertomaan
hyvänäpidostaan, esim.

    Anna vastakin Jumala,
    toistekin totinen Luoja,
    näit' on näissä laulettavan,
    näitä häitä pyylyn poian,
    [t. näitä pyylin peijahia],
    Pihlajattaren pitoja!

Joku tämäntapainen on Suomen puolellakin kirjaanpantu

    Anna vastakin Jumala,
    toistekin totinen Luoja,
    meiän miessä ollessamme,
    meiän miessä ja jaloinna!
    Jos et anna aikanansa,
    emme kostu kuoltuamme.

Sopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa
laulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai
kotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista
peijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka
varmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat
vienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo
Suomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun
tervehdyksessä:

    Viikon viivyit, kauan kuuluit,
    Vironmaata juostessasi;

niin myös sanat _säteri_ (= satiini) ja _sänky_ metsästä lähtöön
kehoituksessa:

Säteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille
kotisi, asumasi autioksi!

Mutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena:
"käänsin -- kumosin", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen
viipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.

Ilmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain
myöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden
runojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse
laulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä,
syömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen
ja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen
muutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset
karjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen
itä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52]
lukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta,
mikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:

    En minä sinua tullut,
    eikä toinen kumppalini --
    mie(!) vaan hairahin haolta --
    lepän lengolta putosin(!).

Samat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen
vaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja
pohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin
muinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari
muistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa
oli kaadetun "hallin" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut
melkoisen "seremonian" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja
hatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu
moniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi;
koko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu
seremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä "loihtupuhetta".
Luvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että
metsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden
sanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään
tehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.

Mutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten
karhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa
toisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:

    Tässä poikanen tulevi
    poloisesta Pohjanmaasta.

Sitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan
karhuntappajan ilmoitus: "Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista,
Saksasta, Englannista ja kaikista maista." Toinen, nimetön
lappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla,
kun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös
suomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut
alkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain
uudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen
alkuyhteyden olettamiselle.

Suomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja
sisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä
laatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen
ja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti
muodostua.

Sitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa
todellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään
leikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän
pujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan
noudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha
on miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen
syötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on
heidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä
miesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä
vaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa
lepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan
jäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen
ennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista
vastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen
yhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen
läpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.

K.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat
suuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän
väitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen
joukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat
etupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään
on asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä
kertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin
Sulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.

Yhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi
senlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä
ja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä
suomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä
lainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla
taikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi
lappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen
siirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle
luonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla
pohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten
kera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.



Ihmisenhaltia,


Olemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja
kasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on
tarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.

Suomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka
alkavat:

    Nouse luontoni lovesta,
    haon alta haltijani!

Kolmantena säkeenä on usein: _syntyni syvästä maasta_.

Nähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe
vainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. _Haon alla_ asemesta on
haltian välistä noustava _hauan alta_.

Tätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat
säkeistöt.

    A. Sammalista saattajani!
    Tule kalma kauhistava,
    tule tuskassa kovassa
    arvanlyöjälle avuksi!
    B. Jo oot viikon maassa maannut
    kauan kaihessa sijassa,
    jottet oo kuollutta parempi,
    kalmalaista kaunihimpi.
    C. Viikon oot lovessa maannut
    kauan hakona levännyt.
    D. Viikon lie[k]ona lepäsit,
    kauan martona makasit.

Että tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä,
todistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:

    A. Kiven alta kiilusilmä,
    paaen alta paikkaposki!
    B. Haon alta hattu päässä,
    kiven alta kinnas käessä!

Edellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan,
minkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa.
Jälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin,
joissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi
olla:

    Tuonen hattu hartioilla,
    Tuonen lakki päälaella.

Joka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen
edellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän
aikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle
itselleenkin _varjohaltia_ ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden
tulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; _rå_ joko seurasi ihmistä tai
kävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen,
toisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä
kotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan
ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.

Haltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen
yön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei
sitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula
sytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua
sieramiin, niin että se aivasti.

Ihmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet
ruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi
kuin kirkonväki.

Haltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari,
jossa niinikään "luonto" ja "haltia" ovat rinnastettuina:

    Luontoani nostattele,
    haltiaani haastattele!

Luonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista _natur_ on käytetty
Islannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä,
joita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.

Harvinainen kertosana _saattaja_ muistuttaa skandinaavilaista
_fylgja_ (vrt. ruots. _följa_ 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan
lähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi
mukaan.

Vielä liittyy haltiaan kertosana _onni_:

    A. Ihminen haltiaton --
    piä luontosi luonasi,
    haltiasi harteillasi,
    onnesi [olallasi]!
    B. Otan onneni ovesta,
    haltiani haon alta
    C. Muill' on onni työn tekevi,
    haltia rahan hakevi.

Jokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa,
joka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli
onni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta
odottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni
siitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon
korvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä
viestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä
käsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: "matkalla onni muassa" ja
"onni eellimäisenä kotona". Onnen personoimista todistavat vielä
sananparret: "onni osoittaa, näkymätön neuvoo" (aarteita) ja "mies
makaa, onni valvoo".

Onnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa
nukkuvana:

    Osallisten onni valvoi,
    lykyllisten lyyrätteli,
    minun osa, onnettoman,
    minun osa[ni] makasi
    kuusessa kujojen suussa,
    petäjässä pellon päässä,
    mäen alla männikössä,
    kaivolla katajikossa.

Onni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut
_lykky_ ja _tsäästi eli säästi_.

    Miun on onneni ojassa,
    säästini pahassa säässä,
    lykkyni lumisaossa,
    haon alla haltiani.

Luontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava
muinais-skandinaavilaiseen _aettarfylgja_, 'sukusaattajaan', joka
siirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.

Tähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa
vainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai
tavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.

Lappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta,
joka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan
tuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa
Pohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden
kasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.

Muutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa
lisäksi molempain vanhempain:

    A. Isäni luonto, emäni luonto,
    päälle luontoni omani
    B. Ison luonto, eukon luonto,
    oma luontoni ylitse.

Eräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään "yhdeksän luontoa".

Synnyn vastakohtana on _ottoluonto_, jonka voi saada sekä vainajilta
että paikallistuneilta haltioilta. _Kuolleilta_ sen voi ottaa
kolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai
halaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi
viinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen
aikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai
sellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin
se tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman
kirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli
hyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.

Viljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa
pullosta, jonka kolmea viikkoa ennen oli _pellon ojaan_ pannut,
puoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.

_Tulisijasta_ voi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä
riepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita.
Niitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.

_Metsänväen_ luonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon
ja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän
vuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen,
s.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen
muurahaispesään ja juhannusaamuna juotava. _Puustakin_ sai voiman
ottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle
kaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka
lyönnillä hokien: "juuren alta voimani!"

_Vedenväkeä_ sai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun
kevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli
pestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi,
niin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta
minkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan
myötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea
paikalle.

Sekä vedestä että _kalliosta_ tuli luonnokkaaksi panemalla itkevän
kallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta
lähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea
luonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai
kiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä
kolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden
kera _jättiläisen haudan_ päälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli
päänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen
hautaan.

Mutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessä _ukkosen voiman_
kanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja
ristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen
ukkosen voima ja kallion voima. _Nostohaltia_ otettiin vielä siten,
että ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka
oli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.

Yksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa
jalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken
kivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata.
Tämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen
jyrisi, pyytämällä kovasti: "tuo Ukko luontoa!"

Ukkosen ja _pihlajan_ yhteyteen viittaa seuraava taika luontoa
nostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisesta _pihlajasta_
kappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon
pihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä
tirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi
kerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.

Ennen esitetystä eripaikkaisen "väen" otosta "luonnon" ottaminen
eroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen
säiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko "ulkonaisesti" päälleen
valamalla tai "sisällisesti" nielemällä taikka "sähköisesti"
hermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten
luonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti
säilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin
pantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen
"vedenväki ja metsänväki", toiselta puolen "ukkosen voimalla nostettu
luonto".

Niinikään runoissa harvoin mainitaan _Ukon mullat_.

    Ukko mulle mullat antoi,
    Ukko mullat, Ukko rauat,
    Isä ilman iskuneuvot,
    joilla ma kotisi poltan.

Ukon väki on kyllä hyvin tavallinen, mutta _ei väkijoukon_, vaan
_voiman_ merkityksessä ja sen kera vaihdellen.

    A. Anna Ukko uuluasi,
    väkeäsi mies väkevä!
    B. Ukon voimalla Jumalan.
    G. Väki Jeesuksen väkevä,
    Ukon voima voimallinen --
    kanssani karehtimahan!
    D. Ei minun väki väkevä
    Jumalan väki väkevä
    Herran valta voimallinen,
    väk' Ukon, väki Jumalan. --
    Jyskä kuin Ukon jyrynen,
    välkä kuin Ukon väki!

Kolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista
taioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa
ukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.

Samoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän
kiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten
asettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja,
niin näki unia.

Unenhaltiaa nimitettiin _unikakkias eli unikekko_. Unenhaltiain
nimityksiä ovat myös _kirkonkakkiainen ja metsänkakkinen_.

Unen valtakunta _Untola_ on runoissa rinnastettu kuolleitten
asumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan
lähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:

    Tuoos unta Untolasta --
    kansan makoavan majoilta!
    On unta Untolassa,
    makoamista Manalla.

Jos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja
myöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki,
samoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja
ruumiillistua.

Asuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa
asetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä
ensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin
_maanhaltia_ tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun
huone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen
ihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua
sekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui
paikalle.

Nimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon
tullessa. Kenen nimikkopuu "loisti", oli onnellinen; keltä se kuivi,
sen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille
uhrattiinkin.

Karsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle.
Hyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin
tienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen
kera. Häntä nimitettiin _härkämieheksi_ ja hänen oli karsikon alla
tarjottava _härkäkannut eli sarvet_. Härkämiehen kera tepastelemista
ja ryypiskelemistä sanottiin _härän tappamiseksi_. Mainitun menon
yhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano
etelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle,
jonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.

Elävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä
eläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa,
uskottiin siihen jonkun menneen. "Ei karhukaan pahaa tee, jollei
siihen joku mene." Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu
vainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.

Laajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta
ihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta
hääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä
nimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin
kansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin _var-ulf_ ja
saksan _werwolf_ 'miessusi' (vrt. latinan _vir_ 'mies').

Vironsusi eli "laskettu" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan
tavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea
pilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen
pääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee
vastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen
ihmiseksi.

Myös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki
ahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli _painajainen_.[54]
Painajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin "pahan ihmisen
henki" eli "toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa".
_Veri_ luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä
haltian-puhutteluissa.

    (Itkevälle lapselle):
    Etsi luontosi luoksi,
    etsi veresi vieryehen,
    etsi syntymäsijasi!

Voimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa
omisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua
ulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista
pelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti
se, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi
vielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa.
Tämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta
Kreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat
sankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta
ennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän
tarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka
katolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.



Pyhimykset.


Pakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten
päivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä
runokappaleissa ilmaantuvat _Pyhätmiehet ja manalaiset_ toistensa
kertosanoina.

Mutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat
yksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan
almanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain
muutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten
merkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä
nimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän
kuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.

Ensimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat
eli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit,
jotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden
maineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan
muistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen
kirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.

Ennen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin
rajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin
jo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin
kolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän
äkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa,
jossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli
näiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi.
Unohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään
hautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten
avulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että
kiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota
ilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve
tyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen
jäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä
läheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan.
Itämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s.
reliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten
palvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä
ristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen
vaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti
pohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.

Paikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa
kirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu
piiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku
entinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista
"hädässäauttajan" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.

Tällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan
erikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi
jossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun
taudin parantajana tai muun turman torjujana.

Kansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa
vaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun
suojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on
suomalaisissa runoissa säilynyt.

Apostolimarttyyrit _Andreas_ ja _Pietari_ tulivat jo aikaisin
sekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka
mainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla,
sai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta,
jossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä
vuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka
maan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään
viimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli
roomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle
luvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä,
että Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu
myös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.

Alkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari
joutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa,
kalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy
tämä veljespari vesillä:

    Antti santti soutamassa,
    pieni Pietari perässä.

Erikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin
"kalajumalana", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan "kalojen
hallitsijana". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt
muiston Suomessa tavallinen onkimaluku:

    Anna Antti ahvenia,
    Pekka pieniä kaloja!

Siitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:

    A. Ahven, ahven, Antti faari!
    B. Pthyi ahven, Anteroinen!

Antin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa
pyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet
uuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi,
sillä "Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala". Suorittaessaan
sinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen
pääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.

Avaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien,
Tanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä
puhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:

    Pietari parahin pappi,
    kultalukkojen kutoja,
    vaskilukkojen valaja!

Suomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut
ruotsinkielisestä _Petar_, on säilynyt kreikanuskoisillakin
karjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen _santti_ (sanctus 'pyhä')
sanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta
ja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva
(Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.

Yleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa
joskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina
oikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin
Jeesuksen sijalle:

    Astui Pietari Petrin kanssa,
    virkki Pietari Petrillensä:
    "Suo sie Herra henki tuolle!"

Vienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista
riippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa
vielä venäläisen määresanankin _kormelitsa_, 'elättäjä'.

    A. (Nuottaa laskiessa):
    Pyhä Petri kormelitsa,
    uittele ulaneniä,
    käytä käyräharteisia!
    B. (Perkausveistä pestessä):
    Kuule pyhä Petri,
    nämä oisi hyvät töiksi,
    kaunihit käsillisiksi!
    C. (Syömään käydessä)
    Pyhä Petri, vereksilläsi
    näitä syömme,
    toista antamaan!

Venäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä
johtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.

Myös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:

    Pietari pellolle pertuska käteen!
    Anna maata maan luvalla!

Pietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan
olleen Paavalin oppilaan _Klementin_. Paavina hänet lähetettiin
maanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen
upottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy
Ranskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä
vastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin.
Tanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että
merenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa
esiintyy nimenmuoto _Klimit_. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen
_Klemetti_ muodon rinnalla _Klimetti_ oletettavissa. Tästä taas
on metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana
rukoiltu _Litvetti_ (Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt.
likviitti > litviikki).

    A. Litvetti veen kuningas,
    nosta ruotainen rovio,
    kaikuta kalainen karja
    miehen etsivän etehen!
    B. Litvetti veen kuningas,
    veen isäntä, vuon valio,
    kivet saata sammaliksi,
    hauin vuoluksi venonen!

Klemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen
ei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta
11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla
erittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän
kerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän
oli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten
suojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa
puutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi
yhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin
germaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen
nimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui
sen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan
tyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset
jäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa
ruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös
venäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja
jossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.

Venäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän
_Miikulan eli Miikkulan_, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen
itä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän "metsän
herran", _Jyrki_-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä
vaikutusalaa osoittavan mainesanansa: _meren isäntä_. Mutta Venäjän
Karjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja
erittäin _lintujen ansoihin juoksuttajana_. Yhtäläinen merkityksen
siirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on
Nikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani
palvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama
rukous:

    Loaus Pohjolan isäntä,
    anna mulle aika lintu
    näistä puista puhtahista,
    varvuista valantehista;
    siitä mä hyveä kiitän,
    siitä kuulua kumarran,
    kuin sa annat aika linnun
    kotoisiksi tuomisiksi.

Loaus eli _Laus_ (< Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei
ole muuta kuin jälkiosa _Niko-laaus_ nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole
lyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus,
vaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu _Klaaus eli Klaus_.

Mainesana _Pohjolan isäntä_ on johtanut Gananderin tekemään
Laauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja
hirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja
hirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin
hänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista
linnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa
ainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää
tahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka
toisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.

Samoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti
mainitaan, esiintyy myös pyhä _Kristofer_ vedenhädästä päästäjänä.
Myöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi
yleiseen suosioon huomattavimpana mainituista "hädästäauttajista".
Melkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi
oven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen
puuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen
sai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema
kohdannut.

Kreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja',
oli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä
Aasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen
sauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen
mainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa
pyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.

Myöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen,
joka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta,
sitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän
Kristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon,
joka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden
harjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla
ja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä
ihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi,
jonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen
mies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten
virrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan
olleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja),
jotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.

Nähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on
selitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden
tai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta,
Niilivirran yli kantavana.

Tanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän.
Suomessa on _Vesi-Ristoa_ vietetty, kuten mainitaan Liperin
kirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on _Ristoppia_,
"kosken-haltiaa" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on
tämän "virran vanhimman" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä
kansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.

    A. Ristoppi kosken haltia,
    sylin aaltoja syseä,
    käsin käännä käppyröitä,
    koprin kuohua kokoa!
    B. Joki kultainen kuningas,
    Ristoppi virran vanhin,
    juoksuta joen näköisnä,
    aja aallon karvallisna!

Vielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet
metsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:

    Sata santtia metsässä,
    tuhat miestä Metsolassa.

Nimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä.
Mutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien
ympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin _Annan_.

Pyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s.
Jaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin,
joka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja
temppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä,
koska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa
paastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen
rukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta
yhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan,
jossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta
juoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä
ilonaiheesta.

Aikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän
huomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko
Konstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin
Palestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä
länsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta
keskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa
yleisesti suosittu pyhimys.

Tanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla.
Suomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja
Ruotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413.
Pyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa
vv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin
harvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta
vuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.

Juuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä
emämaassa Saksassa. Pyhä Anna "itse kolmantena", kuten häntä
aljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli
Kristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä
määrin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi
syrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan
rukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien
muiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin,
Luther puolustautui kysymyksellä: "Vanhako sitten on pyhän Annan
palvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?"

Anna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli
rikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä
suosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä,
ettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: "Missä tapaa nykyään
pyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta,
puhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta
rikkauksia?"

Hyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja
kaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin
hopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen
"malmintekijätär". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään
myös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan
hän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa
että liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli _vihreä_
kaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa
pukeutuivat.

Tanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että
kotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia
pyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt
Maariaa lukuunottamatta.

Itäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy
tavallisesti kolmitavuisena _Annikki eli Annikka, kerran Annatar_
muodossa. Harvinainen on kaksitavuinen _Anni_ ja vielä harvinaisempi
perusmuoto _Anna_. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa
taivaalliseen arvoon viittaava _Päivölän miniä_. Edellinen on
säilyttänyt latinaisen etusanan _santta_ (sancta 'pyhä') parissa
Niukahdusluvussa.

Annikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalan
kannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on _avainpiika_.
Itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on _tytär
Tapion_. Tälläkin kuvaillaan olevan:

    Käessä kultaiset avaimet,
    renkahat on reiellähän.

Muutamasti Suomen puolella on Annikki _salojen aljo eli salon alio_.
Tavallisena kertosäkeenä on _metsän piika pikkarainen_.

Paitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä _Tapion eukkona,
akkana eli emäntänä_. Useammin on hänellä mainesana _metsän emäntä_.
Annikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen _sinisukka suon
emäntä_.

Annikkia avainpiikaa rukoillaan:

    A. Anna tie, avaa portti,
    miun metsällä käyessäni! --
    _Annappas_ sitt' _antimesi_,
    annasta korven kolkkasesta!
    B. Anna minulle, me Annelle,
    sinun antoaikoinasi,
    minun pyytöpäivinäni,
    heitä auki _annin_ aitta!

Onpa joskus samassakin säkeessä _Anni_ yhdistetty _antamisen_
käsitteesen:

    Anna, Anni, aioin toisin, --
    mie kumarran kullillani.

Että nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle
omistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen
kohdistetuista pyynnöistä:

    A. Avoa rahainen aitta,
    metsän linna liikahuta --
    En minä pyhänä pyyä,
    aina arkena ajelen.
    B. Jätä auki aitan ukset
    miesten mennessä metsälle
    Jumalalta pyytämähän,
    Luojalta anelemahan.

Metsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin
turkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.

    Visko viisi kinnastasi,
    kymmentä kypereäsi!

Tavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana.
Metsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:

    Tule kullan muuttehelle
    metsän linnan liepehelle!
    Annan kullat kullistasi,
    hopeat hopeistasi.

Kultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä
pyydetään laskemaan liikkeelle:

    Laske kulta kulkemahan,
    hopeainen liikkumahan!

Kultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän
juoksee kulta- ja helmikoristeissaan:

    Juoksi kultaista kujoa,
    hopeaista tietä myöten,
    kaulassa heleät helmet,
    korvat kultakoltuskoissa,
    silmänripset simpsukoissa, --
    pää kullan vipalehissa.

Kultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin
koristamiseen:

    Pane kuuset kultavöihin,
    petäjät hopeavöihin.
    varvat vaskirenkahisin!

Mielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta
johtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista.
Mutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi
vuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:

    Usein on hyvän emännän
    käet kultakäärehissä,
    sormet täynnä sormuksia,
    kalvot käärösen munia,
    helmat vaskirenkaita,
    hiukset kultakukkasia,
    jotk' on saanut annillansa.
    Usein on pahan emännän
    sormet vitsasormuksissa --
    auttamattomuues[san]sa.

Että tämä emäntä, jonka _annista_ on kysymys, on Annikki, ilmaistaan
nimenomaan toisinnossa, joka alkaa:

    Annikka metsän emäntä!
    Katsopas hyvän emännän --

Paitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa
Karjanluvuissa. Hän on: "juottaja metisen juonen, katsoja metisen
karjan", jota häntä pyydetään "koiriltansa", metsänpedoilta
varjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:

    Siitä lauma lampahia,
    kimppu kierävillaisia!

Metsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan
panemaan: "maata miehet, maata miekat". Itse ampiainen saa
puhuteltaessa mainesanan _Annin lintu_.

Santta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan
suojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:

    A. Sant[t]a Anni, armas muori,
    kehrää mulle punainen lanka,
    sinilanka siuvuttele
    rautaisella rukkilalla,
    vaskisella värttinällä
    kahen kallion välissä,
    kolmen vuoren konkelossa!
    B. Santta Anni, armas neito,
    tuolin kultaisen kukulla,
    rahin rautaisen nenässä
    kehräsi punaisen langan,
    langan mustan muiahutti
    kehrällä hopeisella,
    vaskisella värttänällä.

Huomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin _neidoksi_ vuoroin
_muoriksi_. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla
määreillä.

Toiselta puolen rukoillaan Annikkia "Tapion emäntää":

    Naita meiän miehiämme,
    uuista uroitamme
    metsän mielityttärille,
    karvarinnoille kavoille!

Toiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:

    Soitellos metinen pilli,
    simapilli piiparoita
    korvalla ehon emännän!
    Et emäntä lienekänä,
    jos et piikoa pitäne,
    sata piikoa pitäne.

Välistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:

    Et emäntä lienekänä,
    kun et piikoa pitäne,
    kolmea avainta vyöllä.
    Etpä piika lienekänä,
    kun et aittoa avanne --.
    antane avattuasi.

Taikka kuvaillaan mitenkä Annikki "tytär Tapion":

    Piti piikoa yheksän,
    viisi kuusi käskyläistä.

Saattaapa Annikin "metsän emännän" kertonakin olla "metsän piika
pikkarainen".[55]

Tämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen
kirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt
Maarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären
että eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä
edeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi
osoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi
muodostumiksi.

Jonkun kerran esiintyy Savossa Maaria "metsän emäntä" eli
Metsä-Maaria "emäntä". Mutta milloin kertosäkeessä on "metsän miniä",
ei tämä ole Annikki, vaan _Piata_, s.o. _Beata_. Milloin taas Annikki
käy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär,
vaan myöskin "metsän emäntä".

Muutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan _Purppura_ eli
_Purppula puhas emäntä_, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää _Barbaraa_.
Sennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla
Nikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai
ilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta
avioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen
kautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen
kidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen
isän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön
hänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän
sitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.

Vermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään:
_Mareta_ "hyvä emäinen". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaan
_Marketan emo mokoma_ meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen
ja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa
Pistoksenluvussa "Marketta on tietäjäeukko". V. 290 marttyyrikuoleman
kärsinyt pyhä _Margaretha_ oli pakanallisen papin tytär Antiokiasta,
joka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna
tämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän
ristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen.
Hänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain
juureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu
lapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]

Annikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseen _Eeva piika
pikkarainen_. Alkusoinnun vaikutuksesta "emäntään" helposti
yhdistyvää _Elinaa_ puhutellaan myös pari kertaa "metsän emäntänä".

Venäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksena _Ainikki_ "Tapion
neiti", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: "metsän Anni
ainokainen".

Yleinen Venäjän Karjalassa on _Mielikki metsän emäntä_. Kertosäkeessä
on toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein
aina on Mielikki _metsän miniä_, eikä emäntä.

Mielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen
alkusanoista: "mielly metsä" j.n.e., johon olemme nähneet joskus
kertosäkeenä liittyvän "mielly Metsolan emäntä". Tämä säe saattaa
itsekin runon alkaa:

    Mielly Metsolan emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo!

Siitä muodostunut on laulajan vakuutus:

    Miellytän metsän emännän,
    korven eukon kostuttelen.

Edelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena
ominaisuutena.

    A. Mieluisan metsän emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo!
    B. Mielus Metsolan emäntä --
    mielly meiän miehiimme!

Tämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös "Tapiolan
tarkka _neito_". Sama määre: _mielu_ (mielo, miely eli mieli) on
metsän tytöllekin annettu:

    Metsän tyttö, mielu neiti,
    mieluttele metsiäsi!

Mielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -_tar_ että
-_kki_ päätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella
Mielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdesti _Mielikki_,
joka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.

Mielotar muodosta vääntynyt on eräässä Puunsynnyssä _Mierotar_
"metsän miniä", jonka edellä käy _Malitar_ "vanha vaimo". Malitar
on alkuaan _Maritar_ s.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten
kylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio,
r:n ja l:n vaihtuessa.

Mierottaresta on edelleen muuntunut _Miiriitär_ "metsän miniä", minkä
mukaan on muodostunut seuraavakin säe: "_Kuuriitar_ metsän kuningas",
josta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa
laitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena
ollessaan: _Kuurikki_ "kova emäntä".

Myös Muurutar "metsän emäntä", jota kalastaja rukoilee:

    Ota virpu viittä syltä,
    salko seitsensä satoa,
    jolla merta meurutat!

on ilmeisesti _meurutaa_ sanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta.
Itse _Mieluutar_ esiintyy kerran veden emäntänäkin.

Merkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi
mainittava: _Lemmitär_ "metsän emäntä", johon verrattakoon säepari:

    Mielly metsä, kostu korpi,
    lepy lempeä emäntä!

Metsolan neidin mainesana _metinen_ on yhdistetty metsän meden eli
oluen pyyntöön:

    Tuo mulle metsän olutta,
    metsän mettä juoakseni:
    metsäss' on olutta paljon,
    metsässä mesi makea.

Samaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo
sekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675
tavattavat säkeet:

    Juo metsän mesipikari
    metsän neieen kainalosta,
    ällös juoko miehen verta --
    Siitä mä sinun ottelen
    metsäisestä mättähästä
    simaiselta neitiseltä.

Tässä mainitun _simaisen neidon_ ohella tavataan vielä _siman eukko_.

Määreestä metinen eli simainen on muodostettu _Simanter_ (<. Simatar)
"metsän emäntä" sekä "metinen neito" _Melikki_ eli _Mesitär_.
Viimeksimainitusta on muodostunut _Metsätär_, kuten sen edellä käyvä
_Kuitar_ selvästi osoittaa:

    Paista Kuitar kuinen kakku,
    Metsätär mesinen leipä,
    jolla metsän miestuttelen,
    korven synkän kostuttelen!

_Kuitar_ vuorostaan, joka johtuu _rasvaa_ merkitsevästä _kuu_
sanasta, on muunnettu _Kuuttareksi_, joka sitten kertosanakseen saa
_Päivättären_:

    Paista Kuutar kuinen leipä,
    Päivätär metinen leipä!

Tapion vaimon mainesanasta _tarkka_ on Kantelensynnyssä joskus
laitettu _Tarkotin_ "metsän emäntä" tai _Tarkoin_ "its' metsän
isäntä" ynnä samannimiset veden emännät.

Vielä on huomattava metsän ja sen haltiain _sininen väri_, jota
viheriän asemesta runoissa käytetään:

    A. Lämpiä salo sininen!
    B. Sininen on salon isäntä.
    C. Sinisirkku metsän emuu --
    Sisällä salon sinisen.

_Sinisukka_ suon emäntä ja _siniviitta_ viidan eukko ovat ennen
mainitut, samoin _sinipiika_ metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti
johtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:

    Annapa metsän emäntä,
    siniviit[t]a velvollinen!

Myös Ampiaisen puhuttelussa tavataan "_sininen_ metsän miniä", josta
nimikin _Sinitär_ ("sinun sukusi") on kehittynyt.

Toisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: "_siivekäs_ metsän emuus",
_Siivikko_ "metsän emonen", _Siivikki_ "metsän miniä" sekä _Siilikki_
"metsän miniä tai emäntä".

Mielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän
nimitys _Mimerkki_ esiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta
samalla sekä isännän että emännän nimenä:

    Mimerkki metsän isäntä,
    havuhattu, naavaparta!
    Mimerkki metsän emäntä,
    tinatuppi, vyö hopea!

Selityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:

    A. Himmerkki metsän emäntä!
    B. Metsä Himmerten kuningas!

_Himmerkki_ ei ole muuta kuin ruotsin _himmelrik_, 'taivaan
valtakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys
sanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina
toimiva itse _Himmerkin kuningas_. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi
_Immerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas_. Määreestä on
se tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi: _itse Himmeri
eli Immerkki kuningas_. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton
kautta muodostunut _Mimerkki_.

Muutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä _Lumikki_,
jota rukoillaan: "luikuta lumikkiasi!" Eräs Pakkasen luku alkaa:

    Lumikki hevosen varsa,
    Lumikki tytär Tapion
    imetteli poikoansa
    riippuvilla rinnoillansa.

Toisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:

    Nimi tuolle pantanehan --
    Lumikki hevosen varsa.

Sana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: "Lumikki
lumelle syntyi".

Pakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta _Tuulettaresta_ on samalla
päätteellä kuin Annikki muodostunut _Tuulikki Tapion neiti_, joka
Suomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen
kosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä
se kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa
kirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan _Tuurikkaisen_ mukaan
väännetty _Tuurikki_.

Tuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:

    Mielikki metsän miniä,
    Tellervo Tapion neiti.
    utupaita, hienohelma.

Tellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:

    Mielikki metsän emäntä,
    Annikki tytär Tapion,
    Tellervo Tapion paimen,
    metsän piika pikkarainen!

Luettelontapaisesta: _emäntä, tytär, paimen_ voisi jo päättää
viimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen _piika_
yhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on
löytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: _poika Pellervo Tapion_.

Metsään eksynyt maanviljelyksen haltia _Pellervo_ on nähtävästi
alkusoinnun (_Tapio_) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla
merkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman
välityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.

Miespuolisesta _Ristopista_ eli Kristoferista lienee johdettava
_Ristikko_ "Tapion neito", jota kehoitetaan metsänviljaa
juoksuttamaan.

Annikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä
_Mikitär_ "metsän miniä" eli "metsän mieliä _Mitikkä_" vastannee
kreikanuskoisten miespyhimystä _Nikita_ (Niketas), jonka syksyisestä
nimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat
venäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n
vaihtelun olemme jo todentaneet nimessä _Miikula_.

Ainoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti
esiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan "metsän
kuningas", samoinkuin ennen mainittu _Kuuriitar_. Molemmat kuuluvat
suureen ryhmään _Ku_- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista
Kalevalaan otettu (UK 32: 493) _Kuippana_ on jo Gananderille ollut
tunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt
sanaan _kuikkana_, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa
Lönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä "neitsyt Maaria
emonen". Mutta muissa se vaihtelee: _Kuihkamo eli Kuihkanen_, joiden
edellä käy "Maria metinen neitsy" tai "Purppura puhas emäntä",
_Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia_ (karhun isänä), _Kuituva ja
Kuitua_. Erikseen huomattavia muunnoksia ovat _Hu_- alkuiset _Huitua
ja Huuhkana_, jota seuraa "Annukka metsän emäntä".

Nimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten
nimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen
nimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä
monella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän
ottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: _Kuitio_
"ohdon emäntä", _Hyperä_ "hyvä emäntä", jota seuraa "metsän Anni",
samoin _Hyyperö eli Hyypiö_ "hyvä emäntä". A.V. Koskimies (Forsman)
Tutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne
muuta -_io_ (-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuri _Hyypiön_, eikä
-_rä_ (-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on _Hyperä_
ja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat
siis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin
kuuluu vielä _Huijutar_ "metsän miniä" yhdessä Ampiaisenluvussa.

Niinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista
jälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on
helposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (_kuningas_).
Seuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on
siirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa. _Hu_- alkuinen metsästyksen
suojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten
joukosta. Ranskalaisen herttuan poika _Hubertus_, joka kuoli piispana
v. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla
metsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä
loistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan
entisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.

Hubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon
muodoissa _Huitua ja Kuitua_, keskitavuu on tallella muodoissa
_Hyperä ja Hyyperä_, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti
kuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä
u äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa.
Sama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä _Tiberias_, josta
runoissamme on muodostunut toiselta puolen _Typeria ja Tyypevi_ ja
toiselta puolen _Tyyriä ja Tyrjä_. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen
ja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n
tieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät
enimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia.
_Kuippana_ muotoon on Renvallin yhdistämä sana _kuikkana_ voinut
vaikuttaa. _Kuihkamo ja Kuihkanen_ voidaan verrata sanaan _kuihkata_,
'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. _Huuhkana_ lähentelee
_huuhkajaa_, jota _Hyypiö_ merkitseekin. Selvästi kertosäkeen
aiheuttama väännös on _Kulkia_.

    Kulkia metsän kuningas,
    metsän käyjä käyretyinen.

Huuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu
kolmanneksi _Iivana metsän isäntä_. Toisen kerran tavataan Iivana
ja Annukka kahden. Oudolta tuntuu _Johannes_ nimen venäläisperäinen
_Iivana_ muoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi
mieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (_isäntä_). Mutta
korvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa
metsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.

Suomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:

    Juhannes Jumalten pappi
    ristiäksensä lupasi.

Sitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:

    "Johannes pyhä ritari,
    tule risti lapsiani,
    nimitteles poikiani!"
    Johannes on taiten vasten:
    "En minä pahoja risti,
    enkä kasta kauhehia."

Taikka milloin:

    Juhannes Jumalan pappi
    tuli noita ristimähän,

silloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.

Kerran kastaja Johannes saa määresanan _simainen_, joka johtunee
raamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.

Vielä tavataan _Johannes eli Juones_ lääkekasvien kerääjänä ja
voiteitten valmistajana:

    A. Johannes Jumalten mies,
    paras Herran palvelija,
    ylimmäinen ystäviä,
    lähimmäinen lääkäreitä
    sata hieroi heinän päätä,
    sata klikkaa kukasi,
    sata kastetta kokosi.
    B. Juones Jumalan poika
    sepä heiniä keräsi,
    ruhtoi ruohoa tuhannen,
    kesät keitti voitehia.
    C. Juhannes Jumalan pappi
    vuoen voietta keitti
    kattilalla pienoisella.
    D. Johannes se paras pappi
    seisoi meren selällä
    pienellä patasella
    voitehia keittämässä.

Mutta kuten voimme arvata mainesanasta "_paras Herran_ (s.o.
Vapahtajan) _palvelija_" ja "_ylimmäinen ystäviä_", oikeastaan
myöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes
evankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä
keittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi
öljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.

Rakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen
suojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa
pyydetään avuksi _pyhä Iivari syöttäjä_. "Pyhä Iivan suuri on mies,
svaadban (häät) asettelee".

Evankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä
Italian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä
tarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:

    Johannes parahin pappi,
    leikkaa puoli paitoasi!

Johannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä
valaista _Juones_ muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset
_Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar_.

    A. Juonetar metsän jumala!
    B. Juonitar metsän emäntä!
    G. Juoletar ukko kaunis,
    veen kultainen kuningas!

Juonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen
personoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä _Uramatar_
lienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:

    Uramatar uusi piika,
    älä uuista uria,
    varateitä vahvistele!
    Yks' on juoni juostaksesi.

Niinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä
syystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla _juola_-kasvista
johdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on _utterbär_,
'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi _Hillervon_,
joka oli "saukon oma emuu" ja "veen ehtoisa emäntä". Myös Hillervo
voitaisiin suomarjan _hillan_ tai kärpänsukuisen _hillerin_ avulla
selittää.

Mutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat _Jumala ja ukko_
ynnä _kuningas_ eivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan
on Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty
_Juolehetar_, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla
ukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat
juuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes
päätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan.
Jos pyhimyksen nimestä _Juhannes > Juones_ on johdettavissa
_Juonetar_ siitä _Juoletar_, niin kenties myös _Hillervo_ ynnä
sisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä _Hilajatar_
"Hiitten neito, vaskivattalan sikiä" voitaisiin yhdistää _Hilarius_
nimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi
käärmettä vastaan.

Vielä mainittava "metsän isäntä" on _Rauhio_, jota puhutellaan
eksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on
mahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain
ja vuorimiesten suojelusenkelin _Rafaelin_ nimeä.

Yhdessä Metsänluvussa esiintyvä _Rammikko_ "rahojen vanhin",[57] jota
rukoillaan:

    Raskuta rahaista kättä,
    kirjokättä kiimoittele,

tavoittanee _Erasmus_ nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa
_Rasmus_. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana
Palestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan
kokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin
karjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi.
Tanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin
jokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.

Nuoremman miespuolisen metsänhaltian eli _Tapion pojan_ olemme jo
tavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi _Nyyrikki_
perustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä
sama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Nyrckes_, joka
"oravat antoi metsästä". Naisellinen -_kki_ pääte on ilmeisesti
muodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen
-rk- yhtymän on säilyttänyt muoto _Nyrkys_ parissa Karhuntappo-runon
toisinnossa:

    Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän,
    Tapio rahan tekohon!

Turmeltunut Metsänluvun säe: _Nyrkki sonnakka Tapia_ on luettava:
_Nyrkis on akka Tapian_. Tapion akkana esiintyy myös _Nyrkiö_ ja sen
yhteydessä _Vilpus Tapion poika_. Samoin seuraavat toisiaan Tapion
akkana ja poikana _Nyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky
ja Virpus_. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa
siten, että jälkimäisen _lp_ on muuttunut _rp_:ksi ja päinvastoin
edellisen _rk lk_:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot
jäivät jäljelle. _Vilpus_ sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan
"vilpasluontoisuudesta". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli
_Filippus_, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan
typistyneessä muodossa _Philpus_. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa
pyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.

_Virpus_ muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla
_Varvutar_ "valio vaimo" eli "neito". Edellisen pääsäkeenä on
_Hyypiö_ (< Hubertus) "hyvä emäntä". Mutta tämän nimen saattaisi myös
yhdistää naiselliseen _Valpuri_ pyhimykseen, josta toisintomuoto
_Varpuli_ tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa
runollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun
_Havutaren_ rinnalle.

Myös _Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis_ on löydettävissä pyhimysten
joukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden
alkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa _nyrkkä-jyrkkä_. Mutta
ennenkuin pyhä _Jyrki eli Yrjänä_ tulee esitettäväksi, on syytä
mainita muutamia _Nyyrikistä_ edelleen väännettyjä muotoja:
_Myyrikki_ "Tapion neiti", _Nyypetti_ "Tapion poika", _Tyytikki_
"Tapion neiti" ja "oravan emuus". Jälkimäisen kertosäe "metsän
piika pikkarainen" sekä pyyntö: "aukaise rahainen aitta" viittaavat
selvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -_kki_ päätteen
lainannut. Mahdollisesti _Nyyri_ muotoon palautettava on _Tyyri_
säkeessä: "Oravainen Tyyrin poika".

Legenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista,
joka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki
mahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja
mielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan
loppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka
voitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen
jalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta
myöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun
selkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti.
Ristiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja
hänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta.
Semmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa,
vieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin
englantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin
taistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren
voiton, olivat ruotsalaiset laulaneet "Sancti Örjans vijsa". Tämä on
Ruotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa
synnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä
(Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan
ihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä
suojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys.
Petoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta
metsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan
hän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.

Länsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista _Sankt Örjan eli
Yrjan_ vastaava _Sant Yrjänä_ mainesanoilla "pyhä ritari" eli "herra
ritari", jota rukoillaan:

    A. Pidä koiras kahlehissa!
    B. Pane lukku suden suulle,
    karhun kielelle kapula
    suviyöstä talviyöhön!

Välistä lisätään: "pyhän t. herra ritarin nimehen."

Vermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataan _Yrjö_
muoto.

    A. (Karhulle):
    Santta Yrjöi paimenesi.
    B. Pane Yrjö koiras kiinni,
    älä laske laitumelle!

Muista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:

    A. (Ähkyn luku).
    Santti Yrjänä kuningas
    laski langan taivahasta.
    B. (Sisiliskon sanat).
    Yrjäme yliä neito
    päällä taivosten asuvi.

Kreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on
venäläisen _Jurij'n_ mukainen _Jyrki_ muoto yleinen. _Pyhä Jyrki_
saa tavallisen mainesanan _syöttäjä eli syöttäjäni_, myös venäläisen
_kormelitsa_. Inkerissä hän on sitäpaitsi _armollinen ja metsän
herra_. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja
kurissa:

    A. Piä koirille kovoitus.
    penikoille suuri pelko!
    B. Tee metsät mieleviksi.
    sinikorpi siivoisaksi!

Muutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:

    Pyhä Jyrki kormelitsa,
    karjan kaunis jumala,
    piä kahta kämmentäsi
    kahen puolen karjastani!

"Pyhä Jyrki on karjan katsoja", selitettiin lyhyesti Suomen
itä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti
_hevosten jumalana_. Samoin Virossa on _püha Jüri_ ollut kotieläinten
suojelija ja nimenomaan _hevosien jumala_, jona häntä on palvottu
Saksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:

    Püha Jüri poisikene,
    võta kätte kuldakeppi,

mikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: "salon poika rautasauva".

Silloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän
metsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa
itse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa
miehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella,
ja kovalla äänellä kolmasti huutaa: "Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!"

Yrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myös
_Martti ja Mikael_:

    A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä!
    B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!

Toursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja
Ranskanmaan "patruuna" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin
yleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana,
erityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen
kuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt
Viroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään _Saksan
Martiksi_.

"Mikkeli on pyhä miesi", määrittelee suomalainen runo. Samoin
kuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa
3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui
hän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan
vuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki
(23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää
irti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.

Varsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten
varjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja
pyhä _Stephanus_. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä
Betlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan
tallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on
_Staffan_ tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa
runossa, jossa _Tapani_ saa mainesanat _jalo ja taitava_. Runon
inkeriläisissä toisinnoissa:

    A. Tahvana oli heposen herra.
    B. Tahmana hengoisten herra.

Suomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:

    A. Santti taitava Tapani!
    B. Santta Tahvo talliherra,
    jumala hevosten herra!
    C. Tehvanus hevosten herra,
    Tahvo taitava Tapani!
    D. Tehvannus hevosen haltia!
    E. Tahvanus hevosten herra,
    soimen suomija jumala!
    F. (Naispuolisena).
    Tahvotar hevosten herra!

Tätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan
taikka "luota katsomahan, läheltä tähyämään", "ettei karvakaan
katoisi, puoltakana pois tulisi", erityisesti silloin kun hevonen
on päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan
nostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä _hevosen
rengin, tallin haltian_ havahduttava. Myös hevosenkavioita
leikattaessa on häntä rukoiltu.

Eräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä
_Stepan_ muodosta johtuva _Istoppi_, "hevosten herra", johon
kertosäkeessä "pyhä Jyrki kormelitsa" liittyy. Siitä väännös lienee
kajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu: _Imantti hevosten herra_.
Venäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia
lakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin
seimen alle.

Länsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessa
_tallitapanukseksi_. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla
hopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan
oluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti
varoa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät
hevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin
pöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös _Dapanin
maljat_, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät
hevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa
hevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa
tapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös
Ruotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen
säilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että
ratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle
Suuren ajoilta.

_Teppana_ muodosta on johtunut lyhennys _Teppo_, joka Vienan läänissä
on tavattu yhdistyksessä _Matka-Teppo_ ja mainesanalla "tiejumala",
mikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:

    Tules tietä neuvomahan,
    matkoa osoamahan!

Vielä on mainittava _Huotari_ "hevosten herra". Nimi vastaa
venäläistä _Feodor_ ja tarkoittaa sotilaallista _Theodor_ pyhimystä,
jonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen
lohikäärmeen.

Kajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:

    Santta Seitäri sinun syntys,
    katso luota luomoasi!

Härän haltia _Seitäri_ ei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt
espanjalainen talonpoikaispyhimys _Isidor_, jonka puolesta, hänen
rukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla.
Yhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muoto _Siitari_.

"Lehmien jumalana" mainitaan Vienan läänissä _pyhä Ulassie_. Häntä
rukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:

    Pyh' Ulassie kormelitsa,
    herustele Hermikkiäni --
    heraisista hettehistä,
    läikkyvistä lähtehistä,
    pyhäisistä pyörtehistä,
    jott'ei puollu polvenansa!

Suomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: "_Pyhä Valassi_
voita antamaan!" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä
on _Vlasij_ s.o. _Blasios_. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä
Armeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi
piispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä
kuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla
paransi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle
poikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei
ainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua
kärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä
piinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi
hänet mestattiin v. 316.

Jo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen
tukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää
Blasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille
ristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta,
jota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan
suojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita,
joissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle
karjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa
kaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde,
johon määräpäivänä vuodessa pappi kastoi _punaisen langan_, sitoen
sen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa
kunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.

Sekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on
Blasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei
tuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: "_Pullukka eli
Puolakka puhos emäntä_, tule luota katsomahan", ja Kuvunsanoissa
rukoillaan:

    Pulletar punainen neiti,
    puno nuoroa punaista
    punaisella polvellasi
    päällä taivahan yheksän,
    päällä pitkän pilvenrannan,
    jolla mie kupuja kuristan!

Alkusoinnun vaikutuksesta on _Pulletar_ nimestä samassa
kirjaanpanossa tullut _Kullalar_:

    Kullatar kupujen neito,
    neito kärkäs kääriäinen,
    kääri multa liiat kääröt --
    kaulan kaioilta lihoilta!

Jälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettuna _Kullitar_
neidolle.

Pulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassa
Paiseenluvussa _Punitar_:

    Punitar punainen neito,
    Punilan talon miniä,
    ainut tyttö ankeloisen,
    puno nuoroa punaista!

Punainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä
Blasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan
ja erittäin hänen polvensa punaisuus.

Jos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti
sopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvät
_Nuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar_.

    A. Sumusta susi neiti,
    Nuoratar hyvä emäntä.
    B. Nuorimo hyvä emäntä,
    Tapiolan tarkka vaimo,
    kiveltä kivelle astui,
    haolta haon selälle.
    mättähältä mättähälle;
    helmi helmasta putosi,
    kultakakkare kalahti.
    Siitä sitten synty syntyi.
    C. Puolatar merelle syntyi,
    nousi maalle puolimahan
    saarelle nimettömälle,
    maalle mättähättömälle.
    Siitä sitten synty syntyi --
    Ulvotar sinun isäsi,
    Ulvotar sinun emäsi,
    Ulvotar sinä itsekin.

Nämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat
tavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on
Käärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa
jälkiosassa _Kuolatar_,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut
Nuoraman sijalle.

    D. Nuorama hyvä emäntä
    kiveltä kivelle astui,
    mättähältä mättähälle,
    helmi helmoista putosi --
    Tieän synkkä synnyntäsi --
    Sylki Syöjätär vesiltä --
    Kuolatar merestä nousi
    saarehen puuttomahan,
    luotohon kivettömähän,
    suen suustansa sukaisi.
    E. Kuolatar paha emäntä
    kiveltä kivelle astui,
    mättähältä mättähälle,
    helmi helmoista putosi --
    Sylki Syöjätär vesille --
    kiville nimettömille
    saarille sanattomille,
    nimen tietämättömille,
    Kuolatar merestä nousi,
    suen suustansa sukaisi.

Blasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä,
mitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän
porsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti
muodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituille _nuora_ sanan
johdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.

Sekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataan
_Katrina_. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta
ristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät
häntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on
kaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit
että fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.

Pyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka
nähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista
ja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v.
307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka
Skandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan
puettu.

Saksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli
suljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli
sananpartenakin: "Katrina lukitsee lampaat". Virossa on _Kadri_ ollut
nimenomaan lampaitten suojelijajumalana.

Inkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa;
niitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja
juotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja
etelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän
leuan alle. Nimitys _Kaisan kahjakset eli kahjaiset_ viittaa siihen,
että Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään
Kuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitut _Katrinan lahjat_
lienee luettava _kahjat_.

Satakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä
säilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: "Saltta
Kaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi
kantamasta!"

Inkerissä ovat säilyneet Katrinan, "lehmien Haltiattaren",
palvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin
viittaa pohjoiskarjalainenkin luku.

    A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina,
    syö voita, kiisseliä,
    älä tapa lehmojani!
    B. Hyvä Katri, kaunis Katri,
    piä karja kaunihina,
    toiste paremmin muistan.

Itä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:

    Santta Katrina sinun syntys.
    Käy tänne kapein kengin,
    sukin mustin muikuttele,
    punapauloin painattele!

Karjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu _Katrinatar_ saa
mainesanat "hyvä emäntä" ja "vaimo kaunis", useimmiten kuitenkin
_kipokaponen_.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: "kipi kapi
lampaitani", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä
ruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: _hyvä rouva
ronkkaselkä_, joka käy "kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään".
Katrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:

    Anna mulle musta lehmä,
    tahi valkea vasikka,
    kelpoaisi kirjavakin.

Vaan toisinaan häneltä vaaditaan:

    Sata sarven kantajata,
    sata maidon antajata.

Samalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:

    Sarvet sontahan sorita,
    sääret pitkin permannoita,
    kynnet kylvä kynnyksille,
    karvat seinille karista!

Eräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina "kypäkepäjä" saa kertosäkeen:
_tuo vihanta viljan eukko_. Tästä saanee selityksensä yhdessä
Karhunsynnyssä esiintyvä säepari:

    Vikuritar viljan eukko,
    Kakuritar karjanpaimen.

_Kakuritar_ lienee väännös Katrinatarta ja siitä _Vikuritar_
alkusoinnun (_viljan_) vaatimuksesta edelleen muodostunut.

Parissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä _Kati kaunis,
ilman tyttö_ esitetään "kouvon" tai "koiran" kohdussaan kantajana.

Vielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen
tuudittajana:

    A. Kati kaunis, neito nuori.
    B. Katrina vähäinen neito.
    G. Katrina kipokäpeä --
    tulitytti tahallinen.

Venäjän Karjalassa tunnetaan "lammasten jumalana"; _pyhä Nastassii_,
joka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu
naispyhimys _Anastasia eli Nastasia_. Häntä rukoillaan Vapahtajan
yhteydessä:

    Spaassa ja pyhä Nastassii,
    katsokaat miun lampahii!
    Työnnän Viipuriin villomaan,
    Suomeen sikiämään,
    kotiin keritsemään,
    Viipurista villa suuri,
    Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame,
    viisi leiviskää villoa selkähäs!

Sikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän
oli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena
kadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan,
jossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa
sika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli
voittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin
v. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello
kaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille
ruokaa.

Antoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuoto _Tönnes_, josta
virolainen _Tõnis ja Tõnn_ ovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1)
Virossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä.
Teurastaessa rukoiltiin, että pyhä _Tõnisekene_ hoitaisi ja suojelisi
karjaa.

Suomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto _Tyni_. Pari itäsuomalaista
Siansyntyä alkaa:

    A. Tynimys tuon emo,
    tule luota katsomahan!
    B. Santta Kynönen sinun syntys,
    kynin kynnä kynsin maata!

Samoin rukoillaan Siansalvannassa:

    Kynimyt on sian emut,
    ompele utuisin neuloin!

Vielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka _Kyni_
(l. _Kyyni_) kulki kankahia:

    Kyni kylvi kyniänsä,
    siitä kasvoi huonot hongat,
    siitä pehmeät petäjät
    Kynimyksen kynistä.

Mahdollisesti on myös tilapäinen _Tynikki eli Tyynikki_ "Tapion
tyttö" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.

Maanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme,
joissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin
enimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.

Kreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai
sijalla niiden ukkospyhimys _Ilja_, venäläinen muoto _Elias_
profeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:

    Ukko pilvell' on väkevä,
    Maaria tulelle selvä,
    Ilia jyrylle kovempi.

Inkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu,
pyhän Petron ohella puhuteltuna "pyhä isäntä" _Iilia_. Suomen
itä-Karjalassa rukoili kylväjä:

    Pyhä Ilja syöttäi,
    tules turvottamaan
    köyhien, kurjien varat
    orpolapsien osat!

Vienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin
kasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa
pantaessa.

    A. Pyhä Ilja kormelitsa,
    ylös touot kasvattele,
    ales lehmät lypsättele!
    B. Pyhä Ilja kormelitsa,
    anna taikinan hapata,
    leivän juuren jumputella!

Pohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy _Mauranen tyrän
emonen_, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään
raudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä
johtuu _Maura_ nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset
asettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.

Oulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen
nuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:

    Antti Joopus pellon poika,
    maan mahtava isäntä,
    säästelijä, päästelijä
    kylän kylmistä kiroista,
    nuorten miesten nuoliskoista!

_Antti_ on ilmeisesti luettava _santti_. Että _Joopus on Josephus_
todistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen
lapsen etsintäluku:

    Joopus Jumalan isä,
    Maaria äiti suuren Herran,
    etsi lapseni kaonnut,
    saata tänne tervehenä
    ilmoille inehimisten,
    oman vanhemman varahan!

Edellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian
puoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin
yrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.

Niistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta,
esitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:

    Laurikkain paloisen paimen,
    valkeaisen varjelija!

Pyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina
ja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä
Agricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan
piinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu
tulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen
valtiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:

    Anna Ukko oinahasi,
    santti Lauri lampahasi!

Samasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä,
itse Ukolle omistettu:

    Ukko taivahan jumala,
    anna rautariehtiläsi,
    vaskivakkasi valitse,
    jolla paistan perkelettä!

Parissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:

    A. Lispettä täti Jumalan.
    B. Liispettä Ukon tytär,
    joka pilvissä asuvi.
    päällä taivahan yheksän.

Liispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta
häneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet,
Johannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.

Tässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät
raamatulliset nimet _Hiob ja Tubalkain_:

    Hiooppi hiiliä kokovi,
    Tupelkaani tulla tuopi.

Jälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:

    A. Tuupal-Kaini, karaise rauta!
    B. T-K., missä sun teräs on?

Vanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vielä _Methusalah_
raudanhaavaa sulkemaan:

    Methusalah, miesi vanhin,
    tuo turve tuvan takoa!

Tulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi _Helka vaimo Hempeätär_.
Kuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin _Helena_. Pyhä
Helena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa
kaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu
sekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä
paitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja
neulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä
käsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on
saatu ulos lehmän mahasta:

    Neulat on Jelterin tekemät.
    Rautaristi, kultaketti.
    Neulat on tuotu tunturista,
    naskalit veetty Virosta.

Että _Jelteri_ on sama kuin Helena, todistaa välimuoto _Heltteri_
"heleä neitsy", joka tavataan puitten kylväjänä.

Vermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:

    Kyllikki kiven emuu,
    Kyllikillen kyllätköhön,
    anna mulle kiven avaimet,
    jotta pääsen kiv[en] sisähän
    kiven kivut tuntemahan,
    paaen pakot painamahan!

Tavallinen _Kyllikki_ muoto vähän vaihtelee: _Killikki, Kyllitti
ja Kyllykäs_. Sen edellä käy toisinaan _kyy tai kyy, kyy_, kerran
_kivi_. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti
seuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa
esiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:

    A. Anna Jumala kiven avaimet,
    että mä pääsen kiven sisähän!
    B. Tuo Kirstus kiven avain
    kivi rikki lyöäkseni!

Jos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut _Kyllikki_ on pyhimyksen
nimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä
kreikkalaista erakkoa _Aegidiusta_, ranskaksi _Gilles_, saksaksi
_Gilgen_, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia.
Sekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat _tahkokivellä_
elatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä
piile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.

Kaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa
muodoissa _Pulletar ja Kullatar_. Vielä ilmaantuu muutamissa
suomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa "kukkineito" _Kuteratar, Kuteritar,
Kuuteratar eli Kuuter neito_, jota rukoillaan:

    Kuo mulle kulleroita,
    pahka munapalleroita,
    alla kuusen kukkalatvan,
    alla kasvavan katajan!

Nämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen
lääkäripyhimyksen _Quadratuksen_ venäläistä nimenmuotoa _Kodral_.

Samanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset _Kosmas ja Damianus_
(ven. _Kuzma, Demjan_), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan
loitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä
_Kuismoi Dimnoi_. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä
rukoilee pyhää _Kuzmoi Dimjanaa_:

Tule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin
katsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.

_Kuismanheinä ja -kukka_ nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin
säilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.

Kuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava
_Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas_. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet
"ruttotaudin jumalana".

Nurmi-Tuomaan kertosanana on _Manalan Matti_, joka muuten on tunnettu
nimellä _Nukku-Matti_.

Edellisten ohella tavataan välistä vielä _Hiekka-Heikki_, jonka voisi
selittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei
nimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.

Kuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät _Birgitta_
Karhunsynnyssä ja _Eerik_ kerran Lainlumonnassa.

    A. Pirjata pikainen vaimo,
    jok' ei kehrätä kehannut,
    eikä ommella osannut,
    viskoi villansa vesille.
    B. Eerikkä pyhä ritari,
    ottaos omenamarja,
    tavatko[si] taskusta[s]i,
    tunge tuomarin kitahan!

Viimeksimainittu, jonka _omenamarja_ tarkoittaa hänen kuvilleen
tunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena
"patruunana". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla
oma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.



Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.


Vainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat
saada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan
epäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei
"veri uhreja tahrannut", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen
kuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin
liittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin,
eikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös
yleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.

Pyhäinmiestenpäivänä teurastettu _kekrilammas_ on jo ollut puheena.
Yhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin
päivänä. _Mikkeli-lammas eli -pässi_, kevätvuona, joka oli pidetty
keritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. "villavuona", tapettiin
mikkelinaamuna ja keitettiin siitä _mikkelirokka_. Veri ja suolet
haudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa
syömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama
temppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle.
Luut taas pantiin puun juurelle.

Erään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona
puun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista,
joita sitten _Mikotarten_, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän
syömässä.

Pohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat _Mickelmäss-bässen_. Tämä pässi,
joka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan,
keitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.

Vielä varhaisemman vuodenajan uhri oli _Olavin, Olevin eli
Ollin lammas_, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa
kirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737
ja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen
kuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa
kirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä "lukupäivistä"
(_lukudaga_).

Aureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja
osassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä
valittu "villavuona". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava.
Eläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai
paistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai
palvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet
talossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan
kynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat
uhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.

Taalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus
vuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin
eroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat
pantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä
osittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään
ja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut
kaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli
ajoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin.
Juhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat
olutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu
ennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli
lihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään.
Ensimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta
sitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita
pöydän alle.

Ganander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli
lepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on
verrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren
nestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen
lepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä
uskosta itse uhriveren taikavoimaan.

Gananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun
lopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu
tieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä
_sänkiäislammas_.

_Olevi lammas_ on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta
pakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta
roomalaiskatolisesta pyhimyksestä.

Samaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa
setukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.).
Aamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin
musta lammas kussakin talossa karjansuojelijan _Annen_ kunniaksi.
Annenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat
vihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille
ilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan.
Sukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana
piti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen
isäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka
jo teurastettaessa luettiin, kuului: "Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja
varjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida
itse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole
itse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa
metsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!"

Yleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet
Inkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä,
siis karjalaisella alueella.

Länsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä
kymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai
aamuna valittiin paras pässi kylän karjasta -- toisen tiedon mukaan
se, joka etumaisena illalla kotiin saapui -- ja lunastettiin
teuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus
suoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset -- toisen tiedon mukaan
myös pää -- heitettiin joenpoukamaan, "apajaan", ja samalla
huudettiin: "Kirlouks, Kirlouks!" Lihat keitettiin ja syötiin
juhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan.
Myös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun
uhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa
paljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu,
hukkui lapsi sinä vuonna samaan "apajaan".

_Kirlouks_ huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka
söi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana
on luettava: "Kiril avuks!" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten
apostoli _Kyrillos_ (ven. _Kiril_), joka länsimaillakin tunnetaan
myrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.

Myös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty
lammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä;
joka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja
karhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan
takana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle
suurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin
jakautuivat syömäkuntiin.

Täydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen
Vienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat
valokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi
elokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko
pässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin
rukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös
sellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi
samana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään
uhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi
uhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle
rinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs
puhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen
oli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin
toisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka
permannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle,
tempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen
jalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen
kaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän
kautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja
joutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten
omistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat
virutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan;
sekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin
pian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja
kannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän
matkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista,
jotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin
höysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta
alkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu
pyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä
muassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä
aikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle.
Syömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin
päin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei
mihinkään puuttua.

Syötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen,
kannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla
upotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä
koirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä
oli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa,
teurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.

Suomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin
pitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin
karjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta
luvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä,
jos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet
teurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi
jokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina
toimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä
1905 oli "bokinpäiville" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan
mukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä
lahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.

Vielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan
Mantsinsaaren Työmpäisien kylän _härkäuhrit_, jotka toimitettiin
Iljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä.
Uhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä.
Milloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti,
teki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten
häntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen
karjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu
_Iljan härkä_ elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja
lähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä
ilmaiseksi syöttivät "häränpäivään" asti. Jos härkiä oli useampia
tullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata,
niin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven
käyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän
jälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven
rannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet
ratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset
olivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen
edustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat
käyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja
perheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen
ympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän
ne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty
kaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa
aamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei
kaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin
rukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana
päivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin
huutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian
jälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle.
Ajellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran
täällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa
vuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja
sidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen
jälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka
kaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri
aitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.

Salmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan
Valassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän
rukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu.
Eräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena,
ennenkuin pääsi "rukoiltavaksi mieheksi", ja sentähden tulleen
tavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.

Pyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten
teurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona.
Tietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole
tarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten
virolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita
iskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona
enteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan
olleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn
kirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset
kansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta
Rajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle
ja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat
veriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia
sekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.

Yhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset
tehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti
suomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten _Jómalin_ kuvaa
ynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik
Lättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta.
Varsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan
kaataneen "tehdyt kuvat ja kaltaisuudet", jolloin kansa ihmetteli,
ettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten
erään linnan valloituksessa viskanneen ulos _Tarapithan_, siis Thoria
esittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa
jumalan, joka "rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta". Arvattavasti
olivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen
muotoon veistettyjä.

Myöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä
inkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen,
viittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät
tarkoita pelkästään uhrikiviä.

V. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten
raivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja
pystyttävän "veistettyjä kuvia" (theres utskårne beleter) niihin
paikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat
kuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset
veistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa
samoin asettaa kysymyksenalaisiksi.

Mutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla
pyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain
suuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä
Inkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia
pyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.

Tässä yhteydessä on otettava puheiksi _Tõnnin_ eli Antoniuksen
palvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen
päiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin;
tämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän
tullessa kannettiin piilopaikastaan _Tõnni vakk_, vakan keskellä
olevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin
se ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne
asuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä
rukoiltiin: "Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme,
olkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!"
Jo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan
ruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä
mainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi
istuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut
kiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna
ruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään
astui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan
oli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.

Tõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, -- erään tiedon
mukaan Tõnnin päivänä -- oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai
oljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä
ulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin
paikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä.
Tähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa,
olutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta
kerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa
uhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen
lusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun
lapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa
oli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa,
rahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi
rahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim.
housut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen
näet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen
ohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata.
Silloin _kaalonaene_ 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä
hyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.

Joka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin
ja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman
muistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille
elukka teurastettiin.

Tõnninvakan toisintonimenä tavataan _tondi vakk_, 'tontun vakka',[61]
mikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti
kielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen
kodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista "tonttu"
nimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat
eroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä
kyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet,
muistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa,
vaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on
Tõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu
votjakkien _kuala_-palvontaan ja _vorshud_-vakkaan.

Tõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja
nukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli
joko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu.
Eräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta
löydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]

Olemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä
roomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen.
Edellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä
pyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen
sulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta
Pinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan
"maarahvas" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan
rajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut
Viron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat
nämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä
sielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella
eläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he
eivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten
paaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen
runsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka
nimikin _Jaanipävä_ on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu;
Johannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä _Iva_.

Kraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia "maajumaliaan".
Niitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. _Aiajezä_,
'kasvitarhan isä', ja _kodojezä_, 'kodin isä', asusti alempana
mainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan
juurella palvottu oli _nurmeizä_ 'pellon isä' ja _karaezä_ (ulkona
olevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa
"läävän" ja "hevosen jumalat".

Mutta maajumalista enimmin muistettu oli _pühä Toomas_, joka
"kasvitarhan nurkassa istui". Siellä näet oli talon uhripaikka,
matalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi
katajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja
viereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään
edessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. "Puhtaan
paikan" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä
toimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän
miespuolisen henkilön, "puhtaan ihmisen". Naiset pääsivät tänne vain
kerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.

Paitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran
vuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63]
jälkeen _perekahi_, 'perheen uhri'. _Kahi_, 'kahja', oli
täällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria
merkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt
ja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain
aamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle
levitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle
oli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita,
maitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki
heidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen
vettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa
uhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan
polvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän
ympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin
(_Vinne jumala_) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle
aituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä
ateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.

Tuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin
niistä kuuluu: "Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden
kumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera
-- myöhään illalla, aamulla varhain -- kotini, majani, ilmallisen
elämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni
ja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (_Issänd_)[64] Jumala, peltoni
kolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä!
Olkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa,
niin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta,
kipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa
lehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan,
kirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty,
teille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja
juomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!"

Myös nimi _Toomas_ on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta
virolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa _Homa_.

Niinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää "tulenjumalana"
palvottu pyhä _Laberits_ s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin
_rehekahi_, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän
valmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty
likimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi
kolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: "Pyhä Laberits! Sinulle
puhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele
tupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!"

Kraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin
esivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en
käydessä heidän luonaan eli usko, että "kun maajumalia pidettiin,
niin viljakin kasvoi paremmin" ja että "nykyisellä ajalla, kun
maajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin
ennen". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka
veli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta
oli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään
syömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä
aitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen
olivat jumalat tulleet ja lausuneet: "te luulette meidän kuolevan,
kun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin".

Mainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja
toistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin
epämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen
eukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä
kärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva.
Häpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa
tarkoituksellisuuteen: "minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on
kirjoitettu".



Neitsyt Maaria.


Runoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota
ennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain
Neitsyt Maaria.

    Maaria käypi tietä myöten,
    Jumalan jukoa myöten,
    kullaista kuloa myöten,
    hopeista heinikkoa. --
    Maaria matkoa pitävi,
    tuhat on eessä enkeliä,
    sata santtia jälestä
    hän käy keskellä väkeä,
    paistaa kuin pyhäinen päivä,
    kumoittaa kuin kultaristi.

Tätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen
vähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.

Itsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin
alkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös
hänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä "kuin
kyyhkynen" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista
leskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten
purppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla
muodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa
ottamisesta taivaaseen.

Viidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien
joukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli
myös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla
oli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat
kuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin
Maarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta
pääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin
kolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.

Kun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon,
oli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle.
Valloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota
virolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.

Pyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen
muodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva
asema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä
nimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista
mainesanoista, esineistä ja toiminnoista.

Runoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria
emonen, joskus vähän toisinnellen:

    A. Maaria neitonen emäntä!
    B. Maaria emonen neiti!

Kertona on tavallisesti: "rakas äiti armollinen, puhas muori
muodollinen l. muoto kaunis" tai "pyhä piika taivahinen".
Viimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: "pyhä piika
pikkarainen", jonka pääsäkeenä on toisinaan: "Maaria matala neiti".

Huomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa _neitsyeksi ja
äidiksi_. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa
Sanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa
_virgo mater Maria_ 'Neitsyt, äiti Maaria'.

Nimityksen _Neitsyt Maaria_ on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut
tulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen
kirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen
tavallisessa puheessa koskaan sano "Jumalan emää" eli _Pohrotsaa_ (<
ven. Bogoroditsa).

Jälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa
loitsuissa: "Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään,
puhastamaan!" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin
ilmaistu: "äiti ilmoisen Jumalan" tai "sukeaja sulan Jumalan, äiti
kanssa kaikkivallan". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia
poikkeuksia.

Kertosäkeen _rakas äiti_, joskus _hyvä äiti_, käsitettiin
tarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen
loitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:

    Kusta ma anon apua?
    Isältäni Jeesukselta,
    emoltani l. äidiltäni
    Maarialta.

Mainesana _armollinen_ on suomennos latinaisesta: _gratia plena_,
'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys
_mater gratiae_, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa
Niukahdusluvussa tavattava: _armon muori_.

Seuraavat mainesanat _puhdas ja kaunis_ ovat yleisiä keskiaikaisessa
hartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään _pikkaraisena ja
matalana piikana_ on suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa
havainnolliseen muotoon pukenut.

Maarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: "pyhin
kaikista pyhistä, valituin kaikista valituista". Sitä vastaa
suomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:

    Piioista pyhäisistä valittu,
    emännistä eroitettu.

Mutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä
naisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen
vaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa.
Hänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen
tulkinta: "kaiken eläviin äiti". Tähän käsitykseen perustuvat
seuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:

    A. Jok' olet emä emien l. imehien
    sekä vanhin vaimoloista.
    B. Vanhin vaimosten emistä,
    C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen.
    D. Ikuinen hyväntekijä,
    äiti mannun polvuhinen![65]

Maarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä
merkillisin on "Jumalan äidin maito"; tämän on selitetty olleen
Betlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai
maidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään
lahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta.
Molemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:

    Kristuksen veri punainen,
    Maarian makea maito
    sekalutta siivittihin
    seulalla teräksisellä
    vaskireunahan vatihin,
    kultaisihin kuppiloihin.

Legendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan
hurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian
vuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään;
käännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.

Neitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen _vaippansa_,
jota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi.
Sama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:

    A. Maarian vahainen vaippa,
    Luojan teltti terhollinen
    ylitsemme luotakohon --
    jaloillemme täytyköhön
    yli kaiken vellon kansan!
    B. Kuo mulle kultavaippa,
    vala mulle vaskivaippa,
    jonka alla yöt asuisin;

Vanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin _huntu_, milloin ei
vaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei
katsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän
tukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa
mainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin
palmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat,
jotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja
joita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.

    A. Sivalla silkki silmistäsi,
    huntu otsaltasi!
    B. Tanun päästänsä tapasi.
    G. Päässä kultaviilekkehet.
    D. Hius päästäsi sivalla,
    sinilanka silmiltäsi,
    kultalanka kulmiltasi!
    E. Pantasi tulipunainen!

Jerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen _päänauhaa_ sekä hänen
_vyötänsä_, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle
Tuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain
Italiaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus
suomalaisissa loitsuissa.

    A. Pane paitasi panuhun,
    vyösi vaski valkeahan!
    B. Meni sukkarihmasta sulahan,
    vyönlapasta lainehesen.

Usein mainitaan runoissa Maarian hienot _helmat_ eli helmukset, joita
hän kiiruhtaessaan nostelee.

    A. Tuo hienot helmuksesi
    tuskillemme tukkeheksi!
    B. Koprin helmasi kokoa,
    käsivarsin vaattehesi!

Jalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja
kultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä,
häntä joudutetaan:

    A. Kerkiä jalan kengättömän,
    ehi sovan vyöttömän,
    tukalla päin tuiskahtele,
    levällä päin lennättele!
    B. Avopäin, haralla hapsin,
    ilman vyöttä, helmuksitta.

Neitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävän _kyyhkysen_ muodossa, joka
kertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.

    A. Lennä tänne kyyhkysenä
    voimatonta päästämähän!
    B. Lennä kultaisna käkenä,
    hopeaisna kyyhkyläisnä!

Kyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa.
Muutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen
muodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen
rakennettavaksi.

Neitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on
"päällä pilvien asuja". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin
kuvauksin esitetty:

    A. Pistä pääsi pilven raosta,
    kaunis kaulasi ojenna!
    B. Astu taivosen napoja,
    ilman viertä viilettele
    yli kuun, alatse päivän!
    C. Juokse kuun keheä myöten,
    päivän päärmettä samoa!
    D. Tule syntisten sekahan
    ahavassa, auteressa,
    pilvessä, sumun seassa!

Toiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:

    A. Jos lienet joen takana,
    joutuos joen takoa!
    B. Kirkasi Maaria mereltä,
    C. Istuvi keskellä merta.

Samassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan "yläisestä
taivosesta" ja sitten taas "soutaen suloa vettä".

Loitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa
tarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä
anottiin.

Kalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:

    A. Anna Maaria meloa,
    Pietari peränpi'intä,
    jolla viiletän venettä!
    B. Itse airoille ajate,
    sovitate soutimille,
    pane kaksi kämmentäsi
    kahen puolen karpahani,
    varaksi vähän venehen!

Maarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe.
Erityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena
karhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:

    Minua keventämähän,
    ohtoa jyventämähän,
    kiviriippa rinnan alla,
    rautaharkko hartioilla!

Karjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: "karjanpiika
pikkarainen" ja "akka laarien alainen." Häntä silloin rukoillaan:

    Käypä karja katsomahan,
    viitsimään emännän vilja,
    ennen käymistä emännän,
    karjapiian katsomista,
    syötteles metisin syömin,
    juotteles metisin juomin!

Myös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa
hänen apuansa tarvitaan.

    A. Pane kaksi kämmentäsi
    kahen puolen karjastani!
    B. Ota vitsa viiakolta,
    koivu korpinotkelmalta;
    kotihin kotoinen karja,
    metsän karja Metsolahan!

Mutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:

    A. Laita torvet taivosesta,
    pillit pilvistä rakenna,
    jota myöten juorun juosta,
    virrata Jumalan viljan
    minun ruokaruoakseni,
    minun henkiheinikseni!
    B. Auo maa alaisin puolin,
    puhko pellon pientaretkin,
    mistä juoksevi Jumalan vilja,
    Herran vilja virtoavi
    vihannista mätiähistä,
    tuorehista turpehista.

Ihmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa
luettiin:

    A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani!
    Kysyn maata Maarialta,
    pihatietä Pietarilta.
    B. Maaria makuuttajaks
    Santta salvan laskijaksi,
    Pyhä risti nostajaksi!

Erityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:

    Tuopas unta Tuovinmäeltä,
    haukko hepohuonehesta,
    joss' on Ristus nukkununna, --
    uinonnut itse Jumala.

Useimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa
hädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille
tullessa.

Tästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla,
samoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten
mainitsemisella.

    Neitsyt Maaria emonen,
    rakas äiti armollinen!
    Tehty mullan kakkarasta,
    mullan kaakusta rakettu.

Lapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:

    Käy saunahan saloa,
    piilten piikahuonehesen,
    ilman uksen ulvomatta,
    kyläkunnan kuulematta,
    saranojen laulamatta,
    veräjien vieremättä!

Saunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä
Neitsyt kaiken työn tekijänä:

    Kokoa kivet koskesta,
    katajaiset kankahalta,
    puita muurehettomia,
    kiviä kivuttomia!
    Saustuta [simainen] sauna,
    lämmitä kyly metinen
    [metisillä halkosilla]!
    Taittaos metinen vasta
    metisestä metsäsestä!
    Kanna vettä läiköttele
    lähisestä lähtehestä
    puhtahalla puisuella!
    [Lyö löyly, lähetä lämmin,
    kiviselle kiukahalle!]

Silloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä
nostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:

    A. Nouse kuun keheä myöten,
    tuoppa kuun kultasia,
    päiväsen hopeisia,
    ota kuppi kuun kylestä,
    kauha päivän kainalosta!
    B. Jolla tuot puhasta vettä,
    kannat kullan karvallista.
    C. Tuo vettä tullessasi
    pyhän Juortanin joesta,
    pyhän virran pyörtehistä!

Parannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa,
esiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen
äitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.

    Kehräsi sinisen langan
    sinisellä kehruspuulla
    sinisestä kuontalosta
    sinisellä värttinällä
    maasta asti taivosehen,
    taivosesta maahan asti.
    Kehräsi punaisen langan --
    Kehräsi valkean langan --

Paitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana.
Molemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi
Egyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä usein
rukoillaan:

    A. Tuo neulasi omasi,
    ompele utuisin neuloin, --
    pujottele punaisin langoin!
    B. Neula kultainen kätehen,
    rihma sulkkuinen perähän,
    vetämähän [umpeen] haavan!

Muutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään
lämmintä taivaasta.

    Taivas reikihin repäise,
    ilma kaikki ikkunoihin,
    josta lämmintä lähetät
    iholle alastomalle!

Tulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen
aikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:

    Ota jäätä vähänen,
    jolla tulen tukahutat!

Itäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan "lävitse
lumisen linnan" ja kuvataan, kuinka hän:

    Hyyssä sukka, jäässä kenkä,
    hallassa hamehen helma,
    hyistä kelkkoa vetävi,
    jäärekeä reu'ustavi.

Neitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu
3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen,
jonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä
elokuuta "Maarian lumen" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko
omaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin
paikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki
hienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle
kummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa
esitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.

Raudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin
liittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa.
Niinkuin Jeesus on "paras parantaja" on Maaria "paras voitelija",
sillä hän on aikoinaan ollut myös:

    Jeesuksen veren pesijä,
    Herran haavan hautelija.

Avuksi hän rientää:

    Sata sarvea otsassa,
    tuhat rinnassa niseä,
    kaikki täynnä voitehia,
    yheksiä voitelua

Maarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva
tuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä
omituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten
yhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään
kannettaviksi:

    Sata on sarvea selässäs,
    ne on täynnä voisimia,
    ne on voisimet väkevät,
    niill' on Luoja voieltuna.

Sittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen
sijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:

    Kultakehänen selässä,
    kuusi sarvea kehässä,
    sulka kunkin sarven päässä.

Voidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:

    Kuus' on kuppia sylissä,
    seitsemän selän lakana.

Välistä on hänellä yksi ainoa:

    Kultakuppinen käessä,
    kultasulka kuppisessa.

Erikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:

    Tuo sulka sulasta maasta,
    höyhen maasta lämpimästä!

Tämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta _kukolta_:

    Kultainen sinulla kukko,
    kana kullan karvallinen,
    katkaise kanalta siipi,
    sulka kultainen kukolta!

Itse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:

    Luojan kukko kultaheltta,
    lennäs kultaisna käkenä --
    alas maahan taivahasta
    sotimahan puolestani!

Toinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.

    Tuo sa kultainen orava
    tuolta kuun keheä myöten,
    päivän päärmettä samoten
    syömähän tulen kipuja!

Oluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa
edustavan keittäjänaisen "ottopoika" ja "värtäjäinen" s.o.
leikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä
kääntyy:

    Kierrä hattu silmillesi,
    juokse lankoa punaista,
    ylähäksi taivahasen,
    vie Herroille sanoa!

Yleisesti on Neitsyt Maarialle omistettu _mehiläinen_. Suvuton
mehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille.
Pohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta
neitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa
kirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei
oltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän
taivaaseen asti.

Kristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi
harrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.

Suomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne
varsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.

Länsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:

    Mehiläinen pieni lintu,
    Jumalan käpeä käsky
    lensi mettä ottamahan
    lensi puulta puhtahalta.

Lennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:

    Niin löysi rohon mokoman,
    kukka on kuusihaarallinen,
    kasvoi Luojan kalman päällä,
    Osan lautsasen ovella.

Otettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä
kelvollisuutta, johon Jumala vastaa:

    Kelpoavat sinun työsi
    rinnoin Ristuksen etehen,
    pyhän Maarian etehen
    kelpoavat tuohuksiksi.

Tavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan _ilman lintu,
joskus Luojan tai Tuonen lintu_. Välistä on:

    A. Mehiläinen meen emäntä,
    karjapiika Herran karjan!
    B. Mehiläinen kaunis lintu,
    metsän kukkien kuningas!

Mehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren,
harvemmin ylös taivaaseen:

    A. Lennä tuonne, kunne käsken,
    yheksän meren ylitse,
    meripuolen kymmenettä!
    B. Yli kuun, alatse päivän,
    taivon tähtien ta'atse,
    otavaisen olkapäitse!

Sen on pyrittävä "Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan", tai
paikkaan, jossa on:

    Yheksän mesimätästä t. tynnöriä;
    kaikki vaipoilla katetut,
    yksi jäänyt kattamatta.

Joskus se lentää "aina Maarian majalle" eli sinne, missä "Maaria
makasi pikkuisella luotosella". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa
taivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on
kasvanut kolmikanta heinä.

    A. Siell' on neiti nukkununna,
    vyövaski valahtanunna.
    Onpa neien päärivoilla
    onpa heinä kolmisyrjä.
    B. Siell' on neitonen makasi,
    tinarinta riuvotteli;
    siell' on heinä kolmekanta
    sen on neion pieluksissa.

Mehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai
Jeesusta taikka molempia koettelemaan:

    Koettelepa kielelläsi,
    maistelepa huulillasi,

ovatko samoja:

    Joilla on ennen Luoja voittu
    ja voittu Jumalan poika,
    katsottuna kaikkivalta
    pirulaisen pistettyä.

Mehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian
nimitys "vahainen vaimo", jonka tavallisena kertona on "vaimo
valkeaverinen".

Paitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan
vielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on
Siikasenluvussa _Herran_ ohella esiintyvä _Herran tytär_.

    Helmi Herralta putosi,
    helmi Herran tyttäreltä.

Tätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset "Jumalan
tytär" ja "Herratar" (_domina_).

Nimitys _Luojan tytär_ on niinikään selvä:

    Apu tulkohon Isästä,
    apu Pyhästä hengestä,
    apu Luojan tyttärestä!

Tästä tavataan myös muoto _Luojatar_. Mutta paljoa yleisemmin
esiintyy runoissa _Luonnotar_. Molempien kertosanoina käytetään
_Synnytär_.

Viimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon _haltian_
kertosanojen _luonnon ja synnyn_ suhde sanoihin _Luoja ja Jumala_.

    A. Päästä Luoja luontoasi,
    pyhä synty säätyäsi
    Luojan luoduille lauille,
    pyhän synnyn säätämille!
    B. Luonnolla totisen Luojan,
    syvän synnyn säätämällä.
    C. Luonnolla lujan Jumalan,
    tunnolla totisen Luojan.
    D. Päästä Herra Jeesukseni,
    päästä Luoja, päästä luonto,
    päästä päästäjä Jumala!
    E. Päästä synty, päästä Luoja,
    päästä päällinen Jumala!
    F. Päästä synty, päästä luonto,
    päästä päällinen Jumala,
    päästä kolme Luonnotarta!

Niinkuin näistä esimerkeistä näemme, käytetään _luonto_ sanaa
sekä ulkopuolisessa Luojan luoman että sisäisessä Luojan hengen
merkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. _Synty_ sanan vastineena voi
olla sekä _luonto että Luoja_, mutta milloin nämä molemmat samassa
säkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden määreekseen
_pyhä tai syvä_. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan _syntyset_
pyhimysten merkityksessä ja runoissa _Suurisynty_ nimenomaan
Kristuksesta käytettynä.

Että Luonnotar eli _luonnon tytär_ tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on
K.A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esimerkeillä
todistanut.

    A. Otan kilven Kiesukselta,
    tu[r]van luonnon tyttäreltä.
    B. Apu [e]inesten [e]mästä,
    lupa luonnon tyttärestä,
    Pyhän Hengen voiman kautta!
    Neitsyt Maaria emonen!

Kesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari
kertaa: _kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea_. Sairasta
kylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: "tule päästöt
päästämähän!" Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista
suojelevaa vaippaa:

    Kuos mulle kultakangas,
    valas mulle vaskivaippa,
    jonka alla yöt lepäjän,
    päivät päälläni pitelen!

Kesälahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten
kuin Maaria: "tuli Luonnotar tulen kipuihin".

Kalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä
varoittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan,
s.o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan
kerskailussa:

    Minä mies Jumalan luoma,
    luoma kolmen Luonnottaren,
    kantama kahen kapenen,.

Raudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät "kolme neitiä Luonnotarta"
eli "neljä neitiä, koko kolme morsianta" on Levón verrannut Neitsyt
Maariaan rautamaiden tallentajana ja sen maahan vuodattajana.
Nämä kolme neittä esitetään toisinaan syntyneen Isiin Jumalan tai
Jeesuksen kätten hieronnasta.[68]

Luonnotarta vastaa muinaissaksalainen _scephenta_, 'Luojatar', joka
tavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (_Parcae_) vastineena.
Näiden ihmisenkohtaloa kehrääväin haltiain kolmilukn kuvastunee
skandinaavilaisten _Nornainkin_ kolmiluvussa.

Luonnottarien kolmilukn saa kuitenkin lähimmän selityksensä
germanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta.
Myöhemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin
kuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen
vielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen,
toisesta Zebedeuksen puoliso.

Latinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä
suomalaisien runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maarian
mielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde
klassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten
runojen uskonnon välillä.

Synnyttäret esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla,
yhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin _synty_ sana Luojan ja luonnon.

    A. Synnyttäret, Luojattaret,
    einet[ten] emuuttaret,
    jotk' oli luona luotaessa,
    salasaunoin saataessa,
    pyhäpirtin pyyttäessä.
    B. Synnyttäret, Luonnottaret,
    päästä pientä pihalle!
    C. Synnyttäret. Luonnottaret
    ilman vyöttä, vaattehitta,
    iholla alastomalla!

Luonnottaren kertosana _einetten emä_ esiintyy myös muodossa
_eine-eukko_.

    A. Eine-eukko, luonnon vaimo!
    B. Elättäjä e[i]ne-eukko,
    varakkahat luonnon vaimot!

Eine sana tavataan sekä _haltia että voima_ sanojen yhteydessä:

    A. Etsi einehesi,
    hae haltiasi!
    B. Ei maa voimoa uuvu,
    eikä nurmi einehiä.

Eine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään _hengenhaltian tai
Jumalan_ kanssa:

    A. Nousi ennen eine-eukko,
    hengen haltia havaitsi
    ennen noian nousematta.
    B. Tuliko jo tunti Jumalasta,
    apu einet[ten e]mästä'?
    C. Tule turva Jumalista
    apu [ei]netten emistä,
    vara vaimoista hyvistä!

Huomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala "hengenhaltiana"
sekä "hyvinä vaimoina" luonnon tyttäret mainitaan:

    Tule turva Jumalasta,
    helppo hengen haltiasta,
    vara vaimoista hyvistä,
    turva luonnon tyttäristä!

Itse _haltia_ sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa
Suomen itä-Karjalassa muistiinpantu selitys kysymykseen, miksi
vastasyntynyttä lasta pidetään _haltiattomana_: "haltia on, kun
Jumala katsoo ihmistä, haltia on ristittyhengen tervehdys."

Että Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runollisesti
sanottu _Luonnottariksi_, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiintyy
välistä mainesanoilla: "metsän miniä" ja "Tapion tytär", jotka
olemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin
liittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki _luonnonpiian_
esiintymisestä:

    Metsän neitsyt, luonnon piika,
    ole mun karjani paimen!

_Luonnotar_ yleisessä merkityksessään vastaa "naishaltiaa" ja
tarkoittaa siis naispuolista _yli_luonnollista olentoa. Luontoa
vastaavaa skandinaavilaista _natur_ sanaa on huomautettu aikaisemmin
käytetyn haltiasta, s.o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta;
_náttúrligr_ vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä "luonnollista"
että myös "yliluonnollista".

Haltian kertosanoista vielä _onni eli lykky_ tunnetaan erikoisessa
merkityksessä _Jumalan tai Pyhän Hengen_ vastineena:

    A. Anna onni, suo Jumala!
    B. Onnen teille oikeoille,
    Jumalan hyville teille.
    C. Lähe lykky lyytämähän,
    Pyhä Henki pyytämähän!

Tästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimitykset _Onnen
tytär ja Osatytti_:

    A. Apu Onnen tyttäreltä.
    Päästäköhön Herra Jeesus!
    B. Osatytti, orkoneiti,
    silkki päästäsi sivalla,
    taina päästäsi tavoita,
    kultalanka kulmistasi!

Luonnottaren rinnalla olemme tavanneet "kave-eukon" tahi "kapeen"
määreillä "kultainen" ja "korea"; kerran sen kertona esiintyy muoto
_Kavotar_. Naista merkitsevä _kave eli kapo_ käytetään yksinkin
erikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se "kave" eli "kapo",
joka "kuun kehästä päästi", ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa
päästöluvuissa lausutaan: "sinä kuun kehästä päästit".

Sekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä "hyvä
vaimo" voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi "hyvä"
tavataan Maariaa tarkoittavan _vaimon_ määreinä "pyhä" ja "vanha".

    A. Tule turva Jumalasta,
    helppo hengen antajasta,
    vara vaimosta pyhästä!
    B. Minä poika Luojan luoma,
    vaimon vanhan tuuittama.

Myös _akka_ "vanha" on välistä ilmeisesti Maarian vastineena.
Gananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä:

    Pistä siipesi simahan,
    toinen siipesi metehen,
    akan vanhan vakkasehen.
    tuo sitten simoa tuolta!

Heti sen jälkeen tulee _Mariatar_ puhutelluksi.

Pelkästään _Akka_ esiintyy toisinaan erikoisnimenä _Luojan, Jumalan
eli Ukon_ rinnalla:

    A. Pantu Akka paimeneksi,
    Luoja karjan katsojaksi.
    B. Akan väellä, Jumalan väellä.
    C. Ukon väki, Akan väki.

_Akka_ nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto
on Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan.
Tämä _Akka_ on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle,
samoinkuin erikoisnimi _Ukko_ kristilliselle Isä Jumalalle.

Pyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön _tyttö, neito, impi
eli piika_. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa:

    A. Lyhyt tyttö tylleröinen,
    maan tasainen talleroinen.
    B. Lyhyt neito lylleröinen,
    matalainen maan veroinen.

Oluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi "kapo", tämän kertosana "hyvä
impi", josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin
Hymmytär (< hyvä Immetär).

    Kantoi tuon kavon kätehen,
    hyvän immen hyppysihin.
    Kapo tuota katselevi,
    Hymmytär hyväelevi.

Erityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander
sen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä _Kipulan neito eli
Kiputyttö_, "Tuonen neiti"; toisessa _Kivutar_ nimellä, joka voi
saada vielä mainesanan "kauhea emäntä" tai "Kipumäen iso emäntä".
Edellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee,
vaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Kohtalottariin (Parcae),
jälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin
(Furiae).

Castrén Kalevalan perustuksella (UK 45: 269-312) lukee Kiputytön,
Tuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kuitenkin, ettei
hänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksinomaan tautien
kanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. "Joessa (luultavasti
Tuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhtymässä kohosi
vedestä; sillä oli nimenä Kipukivi eli Kipuvuori, koska kipuja siellä
piti suljettuina _Kiputyttö_. Tämän oli tapana istua kalliolla
vääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jauhetuiksi
ikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoituksenaan lienee
ollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Taudinhenkien
vankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin
Kiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen
kiveen tai upottamaan ne meren pohjaan." Tästä Kiputytöstä Castrén
osoittaa Kalevalassakin eroitettavan _Kivutar eli Vammatar_ nimisen
naisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan
esitetään hyväätekevänä haltiana saaden mainesanat:_hyvä emäntä ja
valio vaimo_. "Hänelle kuitenkin", Castrén huomauttaa, "uskotaan
melkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta
poistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne
Kipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa
ja viimein tunkemaan vuoreen sen keskellä olevasta reiästä.
Ottaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan
merkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että
kumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä
erehdyksestä ovat tulleet toisistaan eroitetuiksi."

O.J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli
Kivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä
tarkastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä
jauhaminen perustuu yhteen kirjaanpanoon:

    Kiputytti mäellä istui,
    joen kolmen juoksevassa,
    veen viien vierevässä,
    jauhavi Kipukiveä,
    Kipuvuorta väännättävi.
    Paa kivut kiven kitahan!

Kolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauhaminen
on johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kappaleesta
näkyy:

    Kivi keskellä mäkeä,
    silmä keskellä kiveä,
    jolla kipuja jauhetahan.

Tilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä
puohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittäminen,
vaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin
kattilan pienuus ilmaisee (UK 45: 300-2).

Jonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä:

    Kehräävi kipukeriä
    vaskisella värttinällä;
    tuo kivut kerälle kiersi,
    sykkyrälle synnytteli.

Toisen kerran _Kipupiika_ "pikkarainen" kipuja sekä kerää että kerii:

    Kävi kipua keräten
    ympäri Kipumäkeä
    kipukerä kainalossa,
    kipulankoa kerivi.

Kipujen _kerääminen_ on kaikista tavallisin Kiputytön tehtävä.
Siitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa _kerimiseen_ ja
_kehräämiseen_ toisien runojen vaikutuksesta.

Kipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukintaat kädessä:

    Kerää kivut kintahisin,
    vaivat suuret vanttusihin.

Yleisesti on Kiputytöllä _kipuvakkanen_ kädessä, kainalossa tai
sylissä. Mutta verrattain harvoin hänen nimenomaan sanotaan siihen
keräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut
kerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toisessa taas Kiputyttö, vaikka
hän:

    Vaivavakkanen käessä
    kipuja keräelevi,
    kivut kääri yskähänsä,
    vaivat vasten rintojansa.

Kolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut
vakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaatteensa
kertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten:

    Kivutar kipujen vaimo.
    Kiputyttö, Tuonen neito
    istuvat tyhyttelevät
    keskellä Kipumäkeä,
    kiven kirjavan tyvellä,
    paaen paksun pallehella.
    Käsiähän kuoriksevi,
    rintojahan raaputtavi,
    heiluttavi helmojansa,
    polviansa pyörittävi,
    itkevi ikäviänsä,
    kirstu on kirjava sylissä,
    vaskivakka kainalossa.
    Tuonne tuo kipuja huusi
    lukotaksensa lujahan
    kirstuhunsa kirjavahan. --
    Ota kivut syämmehesi,
    kivut kääri kertoihisi!

Joskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa käärittyjä
kipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallisesti kuitenkin hän tahtoo
itseensä, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee
ja tuskittelee kipuja kaivatessaan:

    A. Kourin helmansa kokoovi
    kipuja toivoessa.
    B. "Äsken aikahan tulisin,
    kun kipuja tuotaisihin
    luota luontokappaletten."
    C. Itkeä hyhyttelevi:
    "ei mulle kipuja tuoa".
    D. Kun ei näy kivut tulevan,
    tukan päästähän repivi.
    helmojahan heiluttavi.

Vaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista:

    E. Kipeä on Kivuttarella,
    vaiva vamman tyttärellä,
    kipeä on kivuissa olla.
    F. Sylin syöntähän piteli,
    käsivarsin vatsoansa,
    tuopa se voipi voivotella.

Kuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä kohdistava
Kivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tarkastamme.
Hänen yleisin mainesanansa _Tuonen neiti_, kuten Brummer huomauttaa,
voi olla myöhempi yhdistys, koska vermlantilaisella neidolla,
joka on "kivuista tehty", sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin
käytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen.
Muista tilapäisemmistä mainesanoista _vuoren neito_ saa luonnollisen
selityksensä _Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire_
johtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kintaisiin pannut kivut
kiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: "elä kiiretä kipuja!"

Yhdessä kirjaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja _Heilottaren_
helmoihin, -- nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut
nimenmuodostus, -- ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee
noituudella pantua vammaa merkitsevästä _rike_ sanasta johdettu
_Rikotar_ "maan emäntä".

Kivuttaren tavalliset kertosanat _Vaivatar eli Vaivotar ja Vammatar
eli Vammotar_ esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa:

    A. Kivuttaren kintahasen,
    Vaivattaren vanttuhusen.
    B Kivuttaren kippasehen,
    Vammottaren vakkasehen.
    C. Kivuttaren kukkarohon,
    Vammattaren vaattehesen.
    D. Kivuttaren kinterihin,
    Vaivottaren varpahisin.[69]

Rukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä _kipujen
eukko eli vaimo tai kipeä, kipuinen eli Kipulan neito_. Parissa
toisinnossa on hän nimenomaan _Jeesuksen kipuinen neitsyt_.

Että Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila
ja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto _kivun
emonen_, joka on tavallaan suomennos latinaisesta _mater dolorosa_.
Ristinkärsimykseen henkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria
miekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa
kuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poikansa kaikki kivut
mirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen.

Samoin kuin Maariaa nimitetään Kivutarta vuoroin vaimoksi ja
neidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme
nähneet. "Kipupiika pikkarainen" ja "pyhä piika pikkarainen"
vastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivuttaren määre
"hyvä emäntä" sekä _hyvä_ sanasta muodostettu _Hyvötär_.

    Hyvötär, Kivutar neiti
    ikänsä kipuja itki.

Joskus käy Kiputytön edellä nimenomaan _Neitsyt Maaria emonen_.
Yksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan:

    Neitsyt Maaria emonen,
    Poimi kivut kintahisin,
    vaivat vanttuhien terihin,
    tunge tuskat turvakoihin!
    Viepä juoksulla jokehen --
    sisälle kiven sinisen!

Maariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen
kipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta:

    Kääri kivut kainaloosi,
    vaivat vasten rintojasi!

Verrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa:

    A. Kiputyttö, nuori neito,
    kivut kiinni ottamahan,
    vammat vaikauttamahan!
    B. Tule Jeesus, tule Maaria,
    kivut kiinni ottamahan,
    vaivat vaikeroitsemahan!

Että Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti _Kipumäen_ --
myös _Kipu- eli Vaivavuoreksi_ nimitetyn -- kuvaus. Siellä on kivi
keskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa
tai reiän ympärillä. Reikä, joka on[70] väätty vääntimellä, puhkaistu
purasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyinen. Siihen reikään
tuskat usein tungetaan "korennolla koivuisella" ja kertosäkeissä
"tangolla hopeisella", "teräksisellä telkkimellä", "valkaimella
vaskisella" tai "vaajan vaskisen nenällä". Välistä mainitaan Kipumäki
olevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa.

Mansikka ja tämän kirjoittaja ovat toisistaan riippumatta tulleet
siihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golgataksi, jolloin
sitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia
ja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen
sovittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties
tarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa
tavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä.

Kivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castrén esittää sorean
_Suonettaren_ jonka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten
kehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi.

    Sorea on suonten vaimo,
    Suonetar sorea vaimo,
    soma suonten kehreäjä,
    sorealla kehrinpuulla,
    vaskisella varttamalla,
    rautaisella rattahalla.

Mutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle
ominaisia tehtäviä. Välistä häntä rukoillaan kehräämään yhtäläisellä:

    Kultaisella kehrepuulla,
    vaskisella värttinällä.

Samoin kuin Suonetar on _suoni_ sanasta runollisesti johdettu, on sen
rinnalle _kalvo ja liha_ sanoista muodostettu _Kalvotar ja Lihatar_:

    Suonetar sorea neito
    kävelee soluttelevi
    suonikimppu kainalossa.
    Kalvotar sorea neito --
    kalvokimppu kainalossa,
    Lihatar -- -- lihakimppu --.

Tähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen:

    Suonisykkyrä sylissä,
    kalvokääry kainalossa,
    luita luikare käessä,
    lihalimpare piossa.

Kivutar eli Vammatar sekä Suonetar, Lihatar ja Kalvotar edustavat
siis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toiminnassa.

Näihin liittyy vielä _Sanervatar eli Salvatar_.

    A. Sanervatar saunapiika,
    oletkos löylyssä asuja.
    piilten piika huonehessa?
    Luo löyly, lähetä lämmin!
    B. Salvatar saunavaimo,
    tule saunahan saloa,
    tuo vastat varjossasi,
    tule saunahan saloa!

Edellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään
Neitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä
suomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana
"saunavaimo" annetaan nimenomaan Maariallekin:

    Sinä paras saunavaimo,
    tule tänne, tarvitahan!

_Salvatar_ muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähimmällä
korjauksella se olisi luettava _Salevatar_. Siitä on _Sanervatar_
voinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta
on vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen _kanerva_ sanan
mukaan. Sanan _saleva_ Lönnrot kääntää ruotsalaisilla "smärt, nätt"
ja asettaa sen merkitys vastineeksi suomalaisen _sukea_.[71] Se siis
vastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä:
"kaunis, soma, sorea" ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta
nimeksi muodostettu kuin _Hyvötär_ Maarian mainesanasta "hyvä".

Neitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopaikoista
päättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa _pyhä piika
taivahinen ja Taivolan Ukon_ rinnalla mainittu _Taivolan emäntä_.

Ottamalla _taivaalle_ kertosanaksi _pilvi_ on saatu seuraavat Maariaa
tai Maarioita tarkoittavat säkeistöt:

    A. Tyttö taivahan miniä,
    piika pilven äärellinen.
    B. Etsi maitosi Manalta --
    Kateilta -- -- velhoilta --
    taivahan Navattarelta,
    pilvein Äärettäreltä!
    C. Itke taivahan isälle,
    valittele valtiaalle,
    taivahan Navattarille,
    pilven piimätyttärille!
    Saisit suonet soutamahan,
    maitopurot juoksemahan.

Pilven _äärehisestä_ on, niinkuin näemme, muodostettu personallinen
_Ääretär_. Samoin _Taivaannavatar_ saa selityksensä säkeistä:

    Piika istui pilven päällä,
    neito taivahan navalla.

Myös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on
Maarian esinein ja tunnuksin kuvattu:

    A. Piika pilvistä putosi,
    vaimon taimi taivahasta,
    suonisäkkinen selässä,
    kalvokontti kainalossa.
    B. Tule neitsyt taivahasta,
    piika pilvistä piroa! --
    Sata on sarvea otsassa,
    tuhat rinnoilla niseä.

Mutta tavallisimmin on yksin pilvi avuksi saapuvan neidon
olopaikkana, joka hänen kerallaan liikkuu ja lähenee:

    Mikäs kaukoa tulevi?
    Pilvi kaukoa tulevi.
    Mikäs pilven patsahalla?
    Piika -- -- Mikäs -- --
    Kätkyt piian sylissä. --
    Lapsi piian kätkyessä. --
    Sarvi lapsen kukkasena. --
    Sulka sarven sisällä.
    Mitäs sillä sulkasella?
    Pyyhin nää pyhät kipunat.

Kuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä
ilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Aivan selvä on
asianlaita silloin, kun pojan sarvessa on "Vapahtajan veri punainen".
Milloin taas neitsyt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea,
on tässä "Maarian makea maito"; mainitaanpa samalla nimenomaan
Neitsyt Maaria pilvenpäällisenä:

    Mikä tuolla tulevi?
    Pilvi -- -- Mikä -- --
    Neitsyt Maaria pilven päällä.
    Sarvi Maarian kädessä.
    Mitä Maarian sarvessa?
    Maarian makea maito.

Pilven eli _kaaren_ päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman
voidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maaria
Voiteenluvuissa:

    Ukko ruski, taivas paukkui,
    maa pyhä vapisi kaikki.
    vennä vennyi Luojan pilvet,
    tulla taivonen särähti.
    Isketti iästä pilven. --
    Neiti istui päällä pilven,
    kapo kaaren kannikalla. --
    Maito -- -- voitehiksi.

Sekä kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellä ajavaan piikaan on
toisinaan liittynyt _kaukaa tuleva nainen_:

    A. Pilvi kaukaa kulkee,
    Ämmä kaukaa tulee.
    B. Piika pilvellä ajavi --
    vaimo kaukana jälestä.

Tavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman
mitään pilveä ilmaantuu jään ja hyyn taikka voiteitten tuojana.
Voidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin:

    Akka kaukainen ajavi,
    etähä[inen] ennättävi --
    sata sarvea selässä --
    sarvet on sanoja täynnä,
    sanat täynnä lausehia,
    lausehet lukuja täynnä.

Etäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin
kulkevan:

    Neiti kaukoa tulevi,
    etähiltä ennättävi.
    Jos sinä tulet maata myöten
    hiihtäen lipein suksin;
    tahi jos tulet merta myöten,
    soutelet simaisin airoin.
    simapursin puuhaelet,
    soua nyt luut kivuttomiksi!

Mutta nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoitettuina:

    A. Kuin sa tullet maata myöten,
    hiihtänet lipein suksin,
    kuin sa tullet merta myöten,
    soutanet punaisin pursin.
    B. Souapas simaisin airoin,
    simapursin puuhaele --
    soua luun lomia myöten --
    suonien neniä myöten!

Että kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu:

    Mikäs kaukoa tulevi?
    Neitsyt Maaria matavi.

Epäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja
pelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä,
Neitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva
syntynyt typistymällä edellisestä vai rinnakkaisesti muodostunut.
Itsenäisen muodostuksen puolesta puhuvat semmoiset länsisuomalaiset
muodot kuin:

    A. Yksi vaimo tuli tuolta kaukaa.
    B. Ämmä tulee tuolta noin niin kaukaa.

Sitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta:

    Akka tuoalta tulevi,
    etähältä ennättävi,
    kolmen laivahan takoa.

Etäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus _tuoalta_ tavataan
toisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen
mainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian
sijaisen:

    A. Olipa piika pikkarainen,
    [oli] tuoalta tuleva,
    vaimo vaaksan korkeus.
    B. Akka tuo[a]lta tulevi,
    liinalakki liuhottavi,
    vakka suonia sylissä.

Jälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman
Niukahdusluvun kappale:

    Neitsyt Maaria emonen
    tulla tuhuttelevi --
    liinalakki päälaella,
    suonivakkanen sylissä.

Vanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neitsyt Maaria:

    Oli tuoalta tuleva,
    yläisestä taivosesta.

Tuoalta merkitsee "toisesta maailmasta", samoin kuin tuolta maalta
säkeistössä:

    Tule impi tuolta maalta,
    neiti pilvestä piraha!

Kaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana:

    Impi ilmasta tulevi,
    neiti kaukoa näkyvi.

Niinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla
immellä olla "suonisommelo kädessä". Vielä selvemmin Maariaa
muistuttava on seuraava _ilman tytön_ kuvaus:

    Lyhykäinen ilman tytti,
    maatajalkainen matala,
    astu taivosen napoja,
    ilman viertä viilettele
    yli kuun, alatse päivän
    sata sarvea otsassa!

Että harvinainen nimenmuodostus Ilmatar niinikään tarkoittaa
taivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikämääräys:

    Ilmatar ihana impi,
    joka vanhin vaimoksista.

Ilman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana.

Ilman neitona eli Tuonen neitinä esitetty ututyttö[72] kuvataan
Maarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin:

    A. Ututyttö, ilman neito,
    takoja utuisen neulan!
    B. Ututytti, neiti Tuonen, --
    laai mulle utuhamonen,
    vanu mulle vaski vaippa,
    jonka alla yötä oisin!

Metsänluvuissa toimii "ututyttö, _terhen neito eli neito terho_",
jonka kertona voi olla "Luonnotar tytär Tapion", utujen seulojana.
Udun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa
Pakkasenluvussa:

    Tuo tänne utuinen pilvi --
    lämmin sarka läikäytä,
    ut[u]a soille, ut[u]a maille;
    u'uss' on hyvä eleä!

Erikseen ututytöstä tavataan _terhenneiti_ Maariaa tarkoittavan
"kiputytön" kertosanana. Utujen seuloja _Terhetär_[73] eli _Terhotar_
esiintyy vielä Pistoksen-luvussa:

    Terhetär terävä neiti,
    seulo seulalla utuja
    nenässä utuisen niemen,
    päässä saaren terhenisen
    poltteita pannessasi,
    piiliä pistäessä! --
    Terhetär terävä neiti,
    tules nuolias noppomahan.
    piiliäsi poimomahan
    ihosta imehniraukan!

Tähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen:

    Tule tulen utuna,
    alennate autereina,
    tuo kultapihtimesi,
    hopeaiset hohtimesi,
    joilla nouat noian nuolet
    ihosta alastomasta!

Tuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläiseltä
ilmansuunnalta; niinikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet
saapuvan "lämpimästä maasta".

    A. Tule neito tuoalta,
    etelästä päivän alta!
    B. Neitsyt Maaria emonen
    etelästä tuli liehutteli.

Etelän käsitteestä on muodostunut nimitys _Etelätär_, jota Ganander
mainitsee rukoillun seuraavin sanoin:

    Etelätär neiti nuori,
    iätä iästä pilvi,
    nosta lonkka luotehesta,
    syrjin yhtehen syseä,
    lomatusten lonkauta,
    sa'a mettä taivosesta,
    sima pilvistä pirota
    teoksille tehtäville!

Yleisesti esiintyy Etelätär eli _Suvetar_ vienanpuolisissa
Karjanluvuissa ja Maidonsanoissa:

    A. Suvetar hyvä emäntä,
    työnnä lehmäni leholle!
    B. Nouse karja katsomahan!
    C. Kyllin syötä, kyllin juota,
    kyllin kylläisnä elätä,
    yöt sui suka käessä,
    päivät vihko kainalossa!
    D. Suvetar valio vaimo! --
    Käy sie läävä läänimässä!
    E. Suvetar valio vaimo,
    Etelätär luonnon eukko,
    suka kultainen kuvoa!
    F. Kaivo kultainen kuvoa
    kahen puolen kartanosta,
    kusta karja vettä joisi! --
    Anna uhkuvat utaret
    hettehistä heiluvista,
    mairehista maaemistä!
    G. Heilutteles helmojasi
    veneheksi vuotajaksi --
    turpehista tuorehista!
    H. Suvetar hyvä emäntä,
    neiti pilven lähimmäinen, --
    maitoammehet avoa!

Kuka Suvetar oli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä
nimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista
_hyvä ja valio_, sekä lisänimistä _luonnon eukko ja pilven neiti_.
Täysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian:

    A. Sa'a mettä taivosesta,
    Saa mettä latvalleni!
    B. Tule tänne, tarvitahan,
    katsomahan karjoani!
    C. Yöt seiso suka käessä,
    päivät vihko kainalossa,
    sekä syötä jotta juota!
    D. Heruttele, tuorustele
    moihuvasta maaemästä,
    turpehesta tuorehesta,
    herasesta mettehestä!
    E. Maitoarkkunen avoa!

Niinikään Neitsyt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karjalassa
Etelätär ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityttö kylyn
lämmittäjänä ja meden tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä
taivaista tulta hoitava kesän eli kesyen tyttö.

    Iän tyttö, lännen neito,
    etelän emäntävaimo.

Uudemmassa kirjaanpanossa on näiden säkeitten välissä vielä:
"Pohjolan pojan kosima."

Eriksensä esiintyvät vienanpuolisissa Karjanluvuissa _pohja ja länsi
suven_ kertosanoina:

    A. Pohjan veitikka verevä,
    suven suoria kananen,
    sie olet kaunis karjapiika,
    karjapiika pikkuruinen,
    olet maan onnessa olija,
    pientaressa pieluksilla!
    Ponnistates polvillesi,
    kykeneppäs kyynäspäilles,
    käsin kääri vaattehesi,
    hienot helmat hemmuttele!
    B. Suvetar hyvä emäntä,
    länsi läävä[n] pohjimmainen,
    lääväpiika pikkarainen,[74]
    tules luota katsomahan!
    C. Suvetar hyvä emäntä,
    lännen läävän pohjamainen,
    Etelätär neiti nuori,
    jok' oli karjan katsojana,
    viitsijä emännän viljan,
    yöt seisoi suka käessä.

Näihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhduttaminen käärimään
kokoon hameensa helmat ynnä tälle "pikkaraiselle karjapiialle"
osoitettu pyyntö "karja katsomahan, viitsimähän emännän vilja".[75]

_Itä_ sanasta johtunut _Itäjitär_ mainitaan joskus Suomen
pohjois-Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa
yhtäläisin mainesanoin _ilman impi eli äiti_.

Toinen muoto _Idätär_ esiintyy Vienan läänissä Suvettaren eli
Etelättären sijalla sekä karjan hoitajana että maidon antajana ynnä
yhtäläisin mainesanoin _hyvä emäntä, luonnun tyttö ja pilven neito_.

    A. Iätär hyvä emäntä,
    Luotehetar luonnon tyttö,
    neiti pilven päällimäinen,
    käy yöt suka käessä!
    B. Iätär hyvä emäntä,
    neiti pilven luotehikas [t. luotehinen],
    maitoammehet avaos!

Pilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poikimisen
jälkeen luettu rukous:

    Iätär hyvä emäntä,
    iätä iästä pilvi,
    laske päälle lainehien, --
    suonet solmuista keritä!

Idättären kertosanana käytetty _Luotehetar_ ilmaantuu myös erikseen
vienanpuolisessa Aarteenluvussa:

    Luotehetar luonnon tyttö,
    mannun eukon palkkalainen,
    jok' oot vuoren vartijana,
    raha purnun paimenena,
    anna mulle avaimia,
    lainoa läpäksimiä,
    jolla aartehet avoan!
    En kuluta kultiasi.

Neitsyt Maarian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmeisesti
johtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri
tahoilta:

    A. Mikä tuolla kuumoittavi?
    Itä tuolla kuumoittavi.
    Mikä tuolla iässä?
    Pilvi tuolla iässä.
    B. Mikä Lännessä näkyvi?
    C. Iäss' on punainen pilvi,
    toinen pilvi luotehessa.
    D. Pilvi nousi pohjasesta,
    kaari kasvoi pilven päälle,
    piika istui kaaren päällä.

Pyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelätär eli
Suvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme
nähdä, on myös pahan olennon merkitys.

Yläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt
Maarian nimityksiä on vielä _Päivätär ja Kuutar_. Gananderin
julkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa
Jeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös _päivän pojan_
päästöstä _Päivättären_ avulla:

    Pääsi ennen päivän poika
    Päivättären päästäessä.

Tässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan
runoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä
toisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty _päivän
poika_ määreellä _pätevä_. Sama pätevä päivän poika esiintyy
muutamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä.
Yhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa:

    Päivätär pätevä neiti,
    tule päästöt päästämähän!

Että _Päivätär ja päivän poika_ tarkoittavat Maariaa ja hänen
poikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö:
"Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä
ja pelasta!"

Suomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on
jalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän
Neitsyen liinasta:

    Neitsyt Maaria emonen,
    rakas äiti armollinen
    läksi teitä kulkemahan,
    maata mittaelemahan;
    löysi puun alastomaksi,
    kääri käpyliinallahan,
    silkkinauhalla sitaisi:
    siitä syntyi tuohen synty,
    tuohelle sileä silpa
    Neitsyt Maarian hiestä.

Mutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun
synty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär.

    Mist' on tehty tuohen julmu?
    Oli liina Päivättären,
    tempas liinan kuijun varren
    tuon kääri ympäri.

Niinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisinaan
asetettu _päivän tytär_:

    Kattila Kivuttarella,
    pata päivän tyttärellä.

Kivuttaren kintaatkin ovat välistä joutuneet Päivättärelle:

    Vuota, vuota Hiien poika,
    kun ma saisin kuun kapeita,
    Päivättären kintaita,
    jolla syöjiä syseän!

Vielä on huomattava kipujen manaus:

    Kivuttaren kintaisihin,
    Vaivittaren vuotehesen,
    Pääjättären pään alle.

Että _Pääjätär_[76] on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa
Kivenluvun säe: "Päivättären päänalainen".

Päivättären tavallisena kertosanana on _Kuutar_. Niitä yhtaikaa
rukoillaan parissa Ampiaisenluvussa:

    A. Kätke Kuutar poikiasi,
    Päivätär pereitäsi!
    B. Kiellä Kuutar lapsiasi,
    Päivätär perehiäsi!

Tämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa
mehiläinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen.

Neitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren
kehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuolisissa häärunoissa
vertaus:

    Se on Kuuttaren kutoma,
    Päivättären kehreämä.[77]

Suomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään _Kuutar eli
Päivätär_ kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä
suojavaatetta kuten yleensä Maarialta:

    Kuulin Kuuttaren kutovan,
    Päivittären kehreävän.
    Kuo mulle kultahursti,
    huolita hopeapäitä,
    jonka alla yöt makaisin,
    päivät päältä tappelisin!

Sama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertomarunon alkuna;
sitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen:

    Kuulin Kuuttaren kutovan,
    Päivättären kehreävän
    kultaisesta kuontalosta,
    hopeaisesta lavasta. --
    Antoi Kuutar kultiansa,
    Päivätär hopeitansa.

Vielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kaipaavana
ja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalaisessa
Tuomensynnyssä:

    Kuutar itki kultiahan,
    Päivätär hopehiahan.
    Vierähti vesipisara
    kaunihille kasvoillensa,
    kaunihilta kasvoiltansa
    riveälle rinnallensa,
    tuosta vierähti norohon;
    tuosta kasvoi kaunis tuomi.

Inkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättären kudonnan itkun ja
kyyneltenvierinnän edellä:

    Kulki Kuuttaren mäelle,
    Päivättären tanhualle;
    kuutarmon tytär kutovi,
    päivän tyttö helkyttävi.
    kultakangasta kutovi,
    hopeaista helkyttävi.
    Taittui yksi kultalanka,
    helkähti hopealanka,
    neito täytyi itkemähän.
    (Seuraa Kyyneltenvierintä.)

Kudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös
länsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä
kutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy
kristillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että
nämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat
Maarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa
hartauskirjallisuudessa.

Jos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon,
että Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toiminnasta
metsän emäntänä ja verrata "ilmantytön" kauniin Katrin esiintymiseen
karhun synnyttäjänä.

Paikannimi _Päivölä_ Pätöisen pojan runossa tarkoittaa _taivasta_,
kuten Päivölän pitojen kertosanat "Jumalisten juomingit" sekä
pelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa "taivosen saranat"
osoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella _Kuutola_
muutamassa Tulensynnyssä:

    Tuli tuhmalta putosi --
    Onpa poiat Päivölässä,
    Päivölässä, Kuutolassa.
    Tukala tuletta olla.

Paitsi Kuutarta voi Päivättären eli _päivän tytön_ rinnalla esiintyä
myös _Otavatar_. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi varkaita
vastaan:

    Otavatar, päivän tyttö,
    tule tänne, tarvitahan,
    omoani ottamahan,
    kaonnutta kaitsemahan!

Neitsyt Maarian nimityksiä _Otavatar, Kuutar ja Päivätär_ voi verrata
länsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvaukseen:
"kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt".
Näiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että
Ilmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja
jalkainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi
Neitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti
liittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus
kristillistä kirkkoa tarkoittavaksi.

Päivätärtä ja Kuutarta ei kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää
Neitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet
_Päivälä eli Päivölä, Kuutola ja Otavala_ Taivaanvalojen kosinnassa,
muutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssäkin, olla
pelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa
_päivän poika eli päivän lapsi_ olla peräisin vanhemmalta kuin
kristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita.

Taivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian
olinpaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet "maan onnessa"
olijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maarialle vastakohtana
Jumalan ilmalle:

    Kun liet tuulesta Jumalan
    Kun liet maasta Maariaisen.

Siitä syystä saattavat välistä _maanalainen ämmä tai maan tytti_
edustaa Maariaa:

    A. Lyhyt ämmä lylleröinen,
    maan alainen malleroinen --
    lukevi tulen vihoja.
    B. Maan tytti, Manulan neiti,
    Pihan tytti, pellon neiti.
    istui ilman ikkunalla.
    ilman kaarella kajotti,
    satapalto paita päällä
    ja kaulus kyniä täynnä,
    kynät täynnä voitehia.

Metsä-Maaria on jo ennen esitetty.

Myöskin _meri_ voi olla Maarian olinpaikkana, kuten olemme nähneet.
Maariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko
seuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa.

    A. Nouse akkanen merestä
    kolmen tyttären keralla
    hammasniekka kirves vyöllä!
    B. Merieukko ensimäinen
    vaimo valkea valittu,
    tuo vitsat tullessasi!

Maria nimen ja latinaisen _mare_, 'meri', sanan äänteellinen
yhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen
kansankäsitykseen.

Toisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyydessä
istuvana:

    A. Istua tuhottelevi
    hyisen hettehen sivulla,
    hyisen kaivon kainalossa,
    B. Jäisten hetteitten tykönä.

Jaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä
noutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä
tervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten
tapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään.
Maarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa
symboliikassa on "elävän veden lähde".

Maariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa
Haudan- ja Tulensanojen toisinnoissa _lähteestä_ nouseva nimetön
_neitsyt_, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana "ylhä".

    A. Neitsyt nousi lähtehestä
    vaskivakkanen sylissä,
    kolme tuokkosta vakkasessa,
    yhdellä hän haavan paransi,
    toisella haavan puhdisti,
    kolmannella päältä silitti,
    B. Neitsyt nousi ylhä lähtehestä
    kullatun hopioissa
    neulallensa, nuolellensa.

Itäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein
_neitonen norosta_. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin
yleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan
tukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka
kuvaillaan, kuinka hyytä tuova:

    Neitonen norosta nousi,
    Immetär märästä maasta.

Muutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka:

    Neitonen norosta nousi.
    immikkö märältä maalta,
    jolla on kassa kantapäillä, --
    vakka vaskinen käessä,
    suka vaskinen vakassa,
    jolla päätänsä sukivi.

Voiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana
tai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet,
aivan kuin Neitsyt Maarialla:

    A. Nousipa neitonen orosta --
    painoi maata mättähälle:
    kasvo heinä pieluksilla,
    se on heinä kolmikanta.
    B. Nouses neitonen norosta,
    impi on nurmesta yletys,
    sata on sarvea otsassa,
    jotk' on täynnä voitehia!

Itkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka
kyynelestä siunautuu koivu.[78] Seuraavaan kappaleeseen liittyy ennen
mainittu Tuohensynty Päivättären liinasta.

    Neitonen norolla kulki,
    punaposki puolatteli,
    itkeä tihuttelevi,
    herne silmästä putosi,
    poloisille poskipäille,
    siit' aina alemma vieri --
    vaivaiselle mättähälle,
    tuosta koivu siunattihin.

Gananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen
neitosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian maidosta,
niinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen
norosta nousseen neitsykäisen lypsämä.

Useimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt
Maarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä
rukoillaan:

    A. Nouse vettä antamahan,
    vettä Juortanin joesta,
    vettä lemmen lähtehestä!
    B. Tuo pullo puhasta vettä!
    G. Tuo kuppi kuun alusta,
    kauha päivän kukkarosta!

Muutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nousemaan
lemmen nostantaan ja sitten jatketaan:

    Nouse neitonen norosta,
    hienohelma hettehestä,
    läpikorva lähtehestä,
    nouse neittä naittamahan!

Neitsyt Maariaa on vielä kuvailtu _kosken_ haltiana, kuten
Koskenhaltianluvuista olemme nähneet. Veden ja erittäin kosken väki
esiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maarian käskettävänä:

    Nosta nyt kosken korvallinen,
    tuopas nyt veestä väkeä!

Maariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai
akka seuraavissa rukouksissa:[79]

    A. Neitsyt kosken korvallinen
    [impi virran] vierellinen
    istuvi kihokivellä,
    kiho[paaella] puhuvi,
    [istuvi itähän rinnan,
    luotehesen longottavi],
    hiipovi hivuksiansa,
    hapsiansa harjoavi.
    [Kehreä utuinen lanka
    utuisesta kuontalosta!]
    Veäppä lankoa veelle,
    sinervätä lainehille
    tullessa punasen purren,
    tervarinnan teuvotessa'.
    Kivi on keskellä jokea,
    väännä reikä vääntiällä,
    puhkaise puraisimella,
    rauaksi venehen rinta,
    kiven kylki sammaliksi!
    B. Kosken korvalla eläjä,
    vaakani en varteija,
    akka kuohujen asuja,
    kourin kuohusi kokoa,
    käsivarsin vaakanasi,
    jottei parska parraspuille!
    C. Kosken tyttö, virran neito,
    otas kultainen kurikka,
    eli vaskinen vasara,
    millä pieksät penkeriä,
    millä aaltoja alennat
    koskenlasku-aiakseni,
    virran viiletyksekseni.

Nämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta.
_Kihokivi_ muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä
oleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut.
Kuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitelty Maarian
vaatteenhelmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella
kurikalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella
kurikalla.

Välistä Verensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan "impi
virran viertehestä" mätästä tukkeeksi kantamaan.

Myös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus:

    Kosken tyttö, kuohu-neiti,[80]
    kosken korvalla olija.

_Kuohuneiti_ ilmaantuu kerran muodossa _Kuohutar_, "korea neito",
joka Neitsyt Maarian tavoin:

    Käyä käpäelevi
    luuvihko kainalossa.

Onpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee,
muodostettu _Melutar_ "mielivaimo". Tämä ei kuitenkaan esiinny
koskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä on
muoto _Melatar_, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin
mainitsema _Sukkamieli_.

    A. Melutar mielivaimo
    ota mieluisa melasi,
    mesi keitä, mieli käännä![81]
    B. Sukka mieli mielen kääntäjä,
    mesilläs tuon mieli haudo,
    haudo mieli mielettömän!

Sukkamielen selittää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta
aviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä
pyydettiin nurjat mielet sovittamaan. _Sukkamieli_, alkuperäisesti
_siukka_ (ruots. _sjuk_) _mieli_, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan
tarvinnee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi.
"Sukka mieli mielen kääntäjä" voidaan lukea "sukkamieli-mielen
kääntäjä" tai "sukkamielen kääntäjä", joka samoin kuin Melutar
saattaa tarkoittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt
Maariaa.

Niiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian
ominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan,
toiminnoistaan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut
nimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaisienkin
ajatus- ja tunne-elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti
esitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian kuvannolliset nimitykset
runoissa. Hänen sijaisillaan _kiputytöllä ja ututytöllä_ olemme
tavanneet kertosanan _Tuonen neito_, joka itsekseenkin voi Neitsyt
Maariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian nimityksiä
tajutaksemme on meidän ryhdyttävä tarkastamaan pahamerkityksisiä
nimiä runoissamme.



Paholaiset ja pahat paikat.


Pyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät paholaiset, joiden
nimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko.

Alkuperäisimmät pahat henget ovat syntyneet sellaisista vainajista,
jotka jo eläessään ovat olleet suvustaan eristäytyneitä
pahantekijöitä taikka jonkun onnettomuustapauksen johdosta jääneet
tavanmukaisia hautajaisia ja haudalle vietäviä uhreja vaille,
joita siis joko ei ole tahdottu tai ei ole voitu palvonnalla
suvunsuosijoina säilyttää.

Jokainen vainaja saattoi laiminlyödystä uhrista muistuttaakseen
vaivata tautina. Siitä johtui helposti mielikuva erikoisista heidän
lähettämistään taudinhengistä. Lähettäjistään lopulta kokonaan
eristyneet taudinhaltiat tietysti käsitettiin yksinomaan pahaa
tekeviksi. Tämä merkityksen kehitys kuvastuu, kuten olemme nähneet,
kalma sanan käytännössä.

Erityisesti peljättynä tautina on _suuri rupi_, s.o. isorokko, Suomen
itä-Karjalassa saanut, osakseen uhripalvontaa. Kun rokkotautiselle
pyydettiin maitoa tai muuta ruokaa, katsottiin välttämättömäksi
antaa sitä, jottei suuri rupi suuttuisi ja rupeisi niihin, jotka
eivät sairasta auttaneet. Suuren ruven aikana ei saanut poukkuja
pestä, ei kenkiä tervata eikä mitään likaista liikuttaa, ei edes
tuvan lavitsaa pestä eikä tuhkia hiiloksessa kohentaa. Jos suuri
rupi tuli suuttuneeksi, piti sille laittaa piirakoita ja lämmittää
sauna. Piirakat ynnä viina pantiin pöydälle ja kaikki saatavissa
olevat rupilapset kutsuttiin syömään. Se, johon rupi oli suuttunut,
pantiin toisten keskelle. Lapsen äidin piti sitten kumarrella:
"syökäät, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat (ruven isä on Iivana)!"
Sitten hän läksi lapsi sylissä ja viinalasi kädessä saattamaan
toisten talojen lapsia, vaikkapa vain parikymmentä syltä. Viinaa
piti tarjota joka lapselle ja sanoa: "juokaa, hyvät vieraat Ospitsh
Iivanitshat, ottakaa hyväksi nämä meidän pitomme, älkää pahastuko!"
Vielä oli piirakka heitettävä pihalle aidan selkään sanoen: "tässä
on teille, hyvät vieraat, tuomisia, menkää kotiinne!" Jollei lapsi
vielä sillä aterialla alkanut parantua, vietiin hänet lämmitettyyn
saunaan ja viskattiin viinalla löylyä. Kylvettäessään äiti luki:
"tässä on teille, hyvät vieraat, juomiset ja tuomiset, antakaa rauha
ja terveys!"

Vielä v. 1909 suuren ruven liikkuessa Suojärvellä kertoi lääkäri
pitäjäläisten saapuneen sairaan luo herkuttelemaan, muka taudin
henkeä kestitsemään. Sairas itse istui ruokapöydän ääressä, ja
kukin pyysi _Ospitshaa_ luokseen. Taudin uskottiin siten käyvän
lievemmäksi. Taudin nimi johtuu venäläisestä _ospa_, 'isorokko'.

Myös runoissa personoiduista taudeista on huomattava _ruven eli
paiseen_ haltia, jota on kuvailtu sekä nais- että miespuoliseksi.
Useimmiten se esitetään taudin synnyttäjänä.

    A. Ruskea rupinen piika,
    paha paisetten emonen
    synnytti rupisen poian,
    äkähisen ällitteli.
    B. Ruskea rupinen äiti,
    miksis teit rupisen poian?
    C. Ruskea rupinen herra,
    paha paisetten isäntä,
    joka loi rupisen poian.
    D. Ruskea ruven kuningas,
    paha paisehen emonen,
    miksi sait rupisen poian?

Puhuteltuna tämä haltia tarkoittaa milloin itse tautia, milloin sen
lähettäjää:

    E. Ruskea rupinen seppä,
    paha paisetten kuningas! --
    Alene, älä ylene!
    F. Mene pois mätäinen ämmä,
    rupea rupinen neiti
    ihosta alastomasta!
    G. Rupi tyttö, ruutu neiti,
    maahan ruovuta rupesi!
    H. Ruskea rupinen neiti,
    paha paisetten emusa,
    ota pois lainattusi
    ihosta imentoraukan!

Mutta varsinainen rukous, jossa ruven eli paiseen haltian parantavaa
toimintaa kuvaillaan, on saanut vaikutusta pyhään Blasiukseen
kohdistetusta Kaulakuvun luvusta.

    Ruskea rupinen neitsy,
    paha paisetten emue,
    rupi suussasi suloa,
    keitä märkä kielelläsi:
    punoo nuoroa punaista
    vasemalla polvellahan.

Niinikään Riidenluvussa joskus _riiden eukko_ ilmaantuu taudin
synnyttäjänä ja samassakin toisinnossa _riiden poika_ puhuteltuna
tautina. Taas parantamaan pyydetty _riiden tytti_ saa kertosanakseen,
samoin kuin Kiputyttö, _Tuonen neidon_; Neitsyt Maarian apuun
jouduttamista muistuttaa rukouksen muoto:

    Tule tunnilla samalla
    tekemähän terveyttä!

Kapeen eli Maarian päästämän kuun peittäjänä Ganander mainitsee
kuumeen.

    Kuume ennen kuun kehitti,
    kave kuun kehästä päästi,
    riihen rautaisen sisästä --
    (oli peittänyt kuun r. riiheen).

Tähän on verrattava Agricolan _Rahkoi_, joka "kuun mustaksi jakoi".
Suomen lappalaisillakin on _Mano-Rakko_ ('kuun Rahko') tavattu.
He kertovat Rakko nimisen varkaan menneen tervaamaan kuuta, ettei
sen valo häntä ilmaisisi, mutta sinne jääneen kiinni. Kuussa hänet
vieläkin voidaan nähdä tervapytty kädessä ja tervasuti toisessa.
Pohjois-Pohjanmaalla muistellaan kuuntervaajan olleen yöllisellä
kosintaretkellä ja nimeltään Rahkonen. Etelä-Pohjanmaalla sanotaan,
kun kuun toinen reuna pimenee, _Rahko-Matin_ sitä tervaavan.

Tarina kuun tervaamisesta on kuitenkin myöhemmin sekaantunut
alkuperäisempään taruun. _Rahko_ merkitsee rohtumaa, jonka,
samoinkuin kuumeen, kuvailtiin aikaansaaneen kuun mustumisen tai
peittymisen.[82]

Tautiolentoihin on lisäksi luettava naimakiihkon haltia _kirki_.

    A. Nouse kirki, nouse kärki!
    B. Kirin nitti, kirin nätti.
    G. Kiren ukko, kiren eukko,
    nosta kirki Kiimasuolta,
    häkärä Häjynlahelta!
    D. Kären ukko, kären eukko!
    E. Kun ei naitu mennä vuonna,
    kihlattu kerin kesänä,
    kerin tyttö, kerin eukko,
    kerin entinen emäntä,
    pane kuuna paistamahan
    tähtenä kumottamahan!

Näihin haltioihin kuulunee myös Sotamiehenluvussa personoitu _riita_.

    Riian ukko, riian akka,
    riian entiset eläjät,
    riita sie itsekin olet,
    veäs vettä vängin päälle!

Pahansuoviksi vainajainpalvoja saattoi käsittää vielä vierasten
heimojen henkiolentoja, jotka omaistensa kannalta olivat tietysti
hyväntahtoisia, kun vain saivat tarpeellisen lyylittelynsä.

Hyvien ja pahojen henkien vastakohta kehittyy kuitenkin
varsinaisesti vasta silloin, kun uudempi uskonnonmuoto voittaa
vanhemman. Suomalaisilla on tämä tapahtunut kahdesti, ensi kerran
ukkosenpalvonnan kohotessa vainajainpalvonnan yläpuolelle ja
toisen kerran tämän vuorostaan syrjäytyessä kristinuskon tieltä.
Edellisellä kerralla on osa vainajain ja niistä johtuneitten haltiain
nimityksistä voinut saada pahan merkityksen, jälkimäisellä ovat uuden
uskonnon mukanaan tuomat muukalaisten paholaisten nimitykset saaneet
lisäyksiä sekä vainajain että ukkosjumalan nimistöstä.

Vainajainpalvonnan ja ukkosenpalvonnan voimme eroittaa esim.
hammastaudin-parannustaioissa, joissa hammastikku on tehtävä milloin
puusta, milloin metallista. Puinen hammastikku on yleisimmin
pihlajasta veistettävä, metallinen taas on tavallisesti saatettava
yhteyteen ruumiin kanssa.

Molempien palvontain vastakohtaisuus ilmenee siinä pelossa, joka
eripaikkaisilla haltioilla on ukkoseen nähden. Huoneessa, jossa
Ukon särkemiä puita poltetaan, ei asu _kyöpeli. Manalaiset_ saadaan
ajetuksi talosta, jos vanhalla pajamoukarilla kartano kierretään
kolmesti ja joka kerralla lyödään tällä ukkosjumalan aseella
perinurkkaan hokien: "pois entiset eläjät, uudet tulevat sijaan!"
Sen, jolla on _kirkonväkeä_ hallussaan, pitää ukkosilmalla olla
myllynkiven silmässä. Aarteen saa Ukontaltan avulla, koska sen haltia
(_kalma_) pelkää Ukon voimaa. Vedenhaltioita eli _näkkejä_ ukkonen
vihaa ja tappaa.

Myös loitsuissa Ukkoa rukoillaan "karkoittamaan kalmalaisia".
Nämä kuitenkin voivat tarkoittaa pahoja henkiä kristillisessä
merkityksessä, joita runoissa Isä Jumalan käsitteesen yhtynyt Ukko
tavallisesti ahdistaa.

Erityisesti huomattava on pahoja karkoittavan loitsijan nimittäminen
_Ukon pojaksi_.

    A. Lieneekö minussa miestä,
    Ukon poiassa urosta,
    Vankamoisessa varoa?
    B. Onko miehissä mehua,
    Ukon poijissa urosta,
    ken kärsis käsin ruveta?

Tosin voi Ukkoa tällöinkin ajatella kristillisen Luojan nimitykseksi,
kuten säeparissa:

    Minä Ukon, Akan poika.
    vanhan Maarian nuorin poika.

Mutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen
Jumalan pojasta.

    Jos ei minussa miestä,
    Ukon poiassa urosta,
    onhan poiassa Jumalan.

Samoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdistajana
sekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen
miehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor-Björn,
Thor-Gerd).

Ennen esitetyistä vainajainnimityksistä enimmät tavataan myös
paholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät pahoina olentoina
_koljo_ sanan johdannaisista _Koljumi, Kuljus ja Koljolainen_.

    A. Tuo Jeesus tulinen miekka --
    jolla paiskoan pahoa,
    rumat henget ruhtaisisin,
    jolla ma hurttia hosuisin,
    Koljumin kovasti löisin!
    B, Läksi Kuljus kulkemahan,
    Emon Valjus vaappumahan,
    tuon jalat jäällä näkyvi,
    jalan isku jaukahuvi.
    Kuljus poika pakkasella,
    Kuljus pakkanen itsekin.
    C. Leppä Lemmäksen tekemä,
    Pelkolaisen pehmittämä,
    Koljolaisen kasvattama.

Viimeksimainitun _Koljolaisen_ kertosana _Pelkolainen_ on
yhdistettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen _pelgepuu eli
varjopuu_ ja venäjänkarjalaiseen "pelastajaa, puoltajaa" merkitsevään
sanaan _pelash, pelgahan_, joille Setälä on löytänyt vastineen
skandinaavialaisesta _fylgja_, "seuralainen, varjohaltia".

_Pelkahan eli pelkähän_ tapaamme myös runoissa, Maatapano-rukouksessa:

    Anna maata maan luvalla,
    maan luvalla, puun luvalla,
    pyhän pelkähän luvalla
    t. pyhän pellon pelkahalla!

_Maahisista_, jotka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa
_manalaiset_, "jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet".

_Keijusista_ huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä
valkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se
käsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä.

_Keijusen_ toisintomuoto _keito eli keitolainen_ käytetään runoissa
useimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana.

    Ota Piru pistoksesi,
    Keitolainen keihäimesi!

_Kurho eli kurki_, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä _paha
kurki_, voi ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen.

    (Käärmeelle:)
    A. Pure Kurko poikiasi!
    B. Herran henki, Kurjen kuono,
    pahan hengen partakarva.

Peijaisille sukua oleva _peijakas_ tunnetaan, paitsi kiroussanana,
myös runokielessä paholaisen nimityksenä.

    Nouse Peijakas pesästä,
    Hiisi hiilihuonehesta!

Vainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paholaisena
ilmaantuu, on vielä _kallas_.

    Ne Kallas pajahan kantoi,
    Hiisi hiilihuonehesen.

Skandinaavilaisesta dverg, "kääpiö", johtuneet kiroussanat _verkanen
ja turkanen_ ovat ennen mainitut. Jälkimäisestä tavataan johdannainen
_turkamoinen_ Puunsynnyssä.

    A. Turkanen tulen kipuna.
    B. Tuomi luona Turkamoisen.

Edda-laulujen jättiläisen nimitykset _thurs ja troll_, joissa pahojen
olentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista
selvästi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin
tunnettuja.

Edellinen tavataan sekä yhdistyksissä _Ikiturso ja Meritursas_
että itsenäisenä sanana muodoissa _tursa, tursas ja turso_. Esim.
käärmeelle loitsitaan:

    Itse Tursa turpukohon,
    panijainen paisukohon!

Jälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto _troll eli trull_ ja
jättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen
kahdesti lainattu. Myöhempi _trulli eli rulli_, joksi nimitetään
noidanhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa:

Jumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia!

Vanhempi muodostus _turilas_ on, paitsi puhekielessä hyönteisen
nimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä _Väkiturilas
ja Ikuturilas_ että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana
_Tursas_.

    A. Musta mies Väkiturilas,
    sepä kiikutti kiveä.
    B. Ikäinen Ikuturilas,
    isä vanhan Väinämöisen.
    C. Ikuinen Ikuturilas --
    päästi kuun -- päivän --
    D. Tuli yksi mies Turilas,
    tuli Tursas paitulainen.

Turilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä
_Turilainen_.

    Turilaisen tuuvittama,
    Karilaisen kasvattama.

Turilaisen kertosanana käytetty _Karilainen_ johtuu yli-ikäistä
ihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä _karilas_ sanasta,
joka on germanilainen laina.[83] Tämä mainitaan usein, etenkin
Voiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana.

    Karilainen kaita poika
    kaivoi maata kannallahan.
    varpahallahan vatusti.
    Herhiläinen maasta nousi
    Karilaisen kannan tiestä,
    (Samoin sitten mehiläinen.)

Hyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on
harvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esitetään
suorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen
sai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä,
paarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa
mainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa
täyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään
tulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin
päivältä.

Eräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina
monikolliset _kärpäset_ ynnä muut "ilman linnut".

    Karilainen mies kavala
    kaivoi maata kantapäällä. --
    Tuosta kärpäset sikisi,
    ilman linnut lentämähän.

Tilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat _Arilainen, Karulainen_
(vrt. _karu_, "paholainen"), _Karjalainen ja Karhalainen_.
Viimeksimainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen,
tavataan lappalaisen yhteydessä.[84]

    Laskihen on Lapinmaalta
    Lappalainen laiha poika,
    hän on etsi Karhalaisen.
    Karhalainen kaita poika --

Karilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn
manaaminen "Karilaisen kalliohon".

Maata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuolinen
_Karehetar_. Karilaiseen yhdistettävä lienee myös (Hiiden) hirven
kertosanana ilmaantuva _Karin poika_.

    Missä hirvi synnytelty,
    Karin poika kasvateltu?

Vielä mainittakoon _para_ haltiasta johdettava pahamerkityksisen
_Paratar_ säkeessä: "pajupuu on Parattaren", jollei tämä ole
alkusoinnun aiheuttama muunnos Pirutarta.

Raha_paran_ myöhemmällä nimityksellä _Piritys_, joka johtuu
latinalaisesta _spiritus_, 'henki', on alunpitäen ollut paha
merkitysvivahdus.

Viimeksi on tarkastettava nimitys _Ajattara_, jonka yhteyteen on
asetettu myös sana _hattara_. _Ajattaro_ tavataan Jusleniuksen
sanakirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin
sanakirjan käsikirjoituksessa _painajaista_ merkitsevänä.

Vuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaamassa
heprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu
_liekkiöksi_: "Ei pidä Ajattaroille uhrattaman".

Ajattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsänhaltian
kuin _liekkiön_, mutta naispuolisen: se oli peloittava, nopea ja
ihmisiä eksyttävä.

Castrén, joka on sille tekaissut normaalimuodon _Ajatar_, minkä
johtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa
milloinkaan mainita.

Myöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käärmeen-synnyn
säkeessä:

    Aattaran aidan vitsas.

Runomitta edellyttää, että Aattaran alkuosa _aat_- on ollut
kaksitavuinen ja luettava _Ajattaran_. Tämän sanan edelleen
normalisoimista Castrénin tavoin: _Ajatar, Ajattaren_, ei kuitenkaan
sovi ajatella, koska länsi-Suomessa ei -_tar_ päätteisiä nimiä
tunneta. J. Mikkola on Ajattaran johtanut liettualaisesta _aitwarash_
'painajainen, kratti, virvatuli'.

_Ajattaran eli aattaran_ muodoista ovat mainitun säkeen
eteläsavolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: _Attalaisen,
hattara[n], Ajolaisen, Aholaisen ja Aholahen. Attalaisen_,
jonka kertosäkeen Syöjätär osoittaa, naispuoliseksi käsitetyn,
selittävät Lönnrotin sanakirjan _aatta_, "huono nainen", sekä sen
johdannaiset: _aattamainen ja Aattala_. Pahan naisen merkitys on
myös _hattaran_ tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä
tapauksessa on lopputavuun r:n säilyminen huomattava. Alkuosa
Ajattaraa on _Ajolaisen_ tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi
ajateltu ajavaa painajaista. _Aholaisen_ tekee ymmärrettäväksi
rinnakkaissäkeen _paholainen_, joka joskus on sen sijallekin
tunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on
_Aholahen_, jonka kertosana _Lemettilän_ on niinikään edempänä
mainittavasta Lemmettärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut
muunnos.

_Aholainen_ on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syöjättären
johdosta vaihdeltu naispuoliseen _Ahottaren_ muotoon. Toisista
suomenkarjalaisista muunnoksista _Ahkiainen_ muistuttaa mieleen
_ahkiota_: pääsäkeen _Kyröläinen_ on voinut johtaa lappalaisen ja
hänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme _Ahtolaisen_,
jonka kehittymistä _Aholaisen_ muodosta kertosanat _Ruotolainen ja
Keitolainen_ ovat voineet edistää. Myöskin on ajateltavissa, että
runoissa usein mainitun _Ahin aidan_ sekaannuksesta Aholaisen aitaan
jälkimäinen nimi on muunnettu ikäänkuin _Ahti_ sanan johdannaiseksi.
Ahtolaiseksi.

Samaa voisi olettaa Gananderilla _Ahtolaisen_ ohella tavattavasta
_Ahikaisen_ muodosta. Mutta tämä saa riittävän selityksensä
edelläkäyvästä vastineestaan _Ritikaisen_.[85]

Paitsi Käärmeensynnyssä on Ajattara muodossa _Ajasteri_ tavattu Lapin
suomalaisten Verensulkusanoissa Syöjättärestä vääntyneen _Syän_
kertona.

    Näitä Syän syöksemiä,
    Ajasterin ampumia.

Ajattaraan sekaantunut _hattara_, jota siihen on yritetty
kielellisestikin yhdistää, sopinee tässä yhteydessä esitettäväksi.
Hattara merkitsee 'jalkariepua, vaateriekaletta' ja käytetään
sitä halveksivasti naisesta, usein jonkin adjektiivin tai
substantiivimääreen yhteydessä. _Pahan hattaran_, joka myös
runoissa tavataan, Ganander mainitsee noita-akkaa merkitsevänä
ja melkein samana kuin _Ajattaran_. Laestadius postillassaan
käyttää epäsiveellisestä naisesta nimitystä _kujahattara_.
Pelkän _hattaran_ hän kuvailee pimeässä liikkuvana ja nauravana
haltiana kiroavan _metsänperkeleen_ ohella. Ganander taas viittaa
sananlaskuun: "Ei tiedä Jumalakaan, kuinka kurjaa pitää, hattaraa
hallitsee". Siitä hän vielä päättää, että ylijumalan Ukon toimintaa
kuvaileva tavallinen säe: "hattaroita hallitsevi", tarkoittaisi
taivasta tavoittelevien jättiläisten kurissa pitämistä, joten se
olisi verrattava skandinaavilaisen taruston kuvauksiin Thorin
taistelusta _thurseja ja trolleja_ vastaan. Mainitun säkeen edellä
käy kuitenkin säännöllisesti: "joka pilviä pitävi", josta selviää,
että _hattaroita_ on tässä käsitettävä _pilvien_ kertosanaksi.
_Hattara_ sanaa käytetäänkin keveän hajapilven merkityksessä ja on
se selitettävissä samasta alkuperäisestä "riekaleen" merkityksestä
(_pilvenhattara_). Toisen selityksen mukaan pilveä merkitsevä
hattara voisi johtua ruotsalaisesta monikollisesta _hattar_ 'hatut,
pilvenhatut' (vrt. _Thorenhattar_, 'Ukonpilvet').

Paholaiselle siirtyneistä ukkosennimityksestä _Perkele_ esiintyy
runoissa verrattain vähän; aivan harvinaiset ovat sen muunnokset
_Perkuli ja Perkulainen_.

Yleisemmin käytetty runoissa on _Piru_, josta joskus on muodostettu
paikallinen _Pirula_. Tästä taas on johdettu personallinen
_Pirulainen_.

Aunuksenmurteeseen on venäläisten ukkosjumala _perun_ uudemmalla
ajalla lainattu _peruni_ muodossa ja pahassa merkityksessä.

Kaakkois-Virossa on myös ukkosennimitys _Äi_ saanut paholaisen
merkityksen. Tämä merkitys on _Äijä eli Äijö_ sanalla runoissamme
tavallinen. _Äijö_ nimi sekä yhtäläisestä mielikuvasta muodostunut
_Ukko_ ovat siis kehittyneet aivan päinvastaisiin suuntiin. Ukosta
on tullut korkein hyvä olento, isällinen ylijumala taivaassa Äijön
siirtyessä toiselle puolelle pääpaholaiseksi. Pistoksen-luvussa:

    Piru piikkiä takovi,
    Äijä sulkakeihäitä.

Käärmeen kieli kuvaillaan tehdyn "Äijän äimän tutkaimesta" l. "Äijön
äimän taittumista", niin myös korpin "sääret Äijän värttinästä."

Itse Äijää yleisempi on _Äijän eli Äijön poika_. Sitä kehoitetaan:

    Ota Keito keihääsi,
    äkähäsi Äijän poika!

Käärmeen kieli on kyhätty:

    Pirulaisen pistoksista,
    äkähistä Äijän poian.

Käärmettä itseään puhutellaan: "Kihokuola Äijön poika".

Äijän poikaa vastaa naispuolinen _Äijän eli Äijön tyttö, neiti eli
piika_, joka esiintyy myös muodossa _Äijätär eli Äijötär_. Ganander
tämän mainitsee käärmeen imettäjänä. Itse käärmeeltä kysytään:

    Miksikäs teit pahoa,
    Äijätär tuh[o]a työtä?

Kivi on "Äijättären kasvattama", ja tautien synnyttäjänä esiintyy
"Äijötär äkeä akka", jonka mainesana _äkeä_ muistuttaa Äijön pojan
äkähiä.

Äkeästä Äijän tytöstä on en nimeksi tekeytynyt _Äkäätär_, joka
määreellä "neiti Äijän" tautien synnyttäjäin joukossa esitetään.
Tämän ohella tavataan äkähistä Äijän pojan johtunut _Äkäjän poika_.
Käärmeellä kuvaillaan olevan:

    Kieli Lemmon keihä'ästä,
    miekasta Äkäjän poian.

Aivan samalla tavoin kuin Äkäätär on Äijättärestä tilapäisesti
muodostunut Gananderin mainitsema susien synnyttäjä _Äimätär_ "äkeä
(?) neito" (en stolt mö) tunnetun _Äijän äimä_ yhdistelmän mukaan.

Muutaman kerran Äijön neiti esitetään hyvää tekevänäkin ja on silloin
ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

    A. Kiputytti Äijön neiti,
    kivut pane kintahases!
    B. Piika Äijä[n] pikkarainen
    keitti voita vuoren alla.
    C. Lyhyt akka Tuonen tyttö
    tuolla keittävi kipuja
    Äkäätär neito Äijä[n]
    keskellä Kipumäkeä.

Uuden uskonnon mukana tuli myös valmiita paholaisen nimityksiä ja
mielikuvia. Näistä nimityksistä tunnetuin _Saatana_ on runoissa
harvinainen. Ainoastaan pari kertaa tavataan _Lusifärri_ (Lucifer)
eli _Lutviärtti_.

Yleisesti sitä vastoin esiintyvät paholaisen merkityksessä muutamat
historiallisten henkilöiden nimet, ennen muita _Juutas_ (Juudas) ja
_Ruotus_ (Heroodes). Epäperäisen Bartolomeuksen evankeliumin mukaan
oli Vapahtaja Tuonelassa käydessään päästänyt kaikki muut paitsi
Kainia, Heroodesta ja Juudasta. Keskiaikaiset näkyjenkertomukset
esittävät Heroodeksen helvetissä tulisella valtaistuimellaan.

Runoissa mainitaan usein Ruotuksen kuninkuus: _Ruotsi Juuttahan
kuningas_ tai vain _Ruotuksen (Ruotusten, Ruotoloin) kuningas_. Hänet
kuvataan istuvana pöydän päässä paitasillaan ja hän saa nimityksen
"paitulainen".

    Ruma Ruotus paitulainen
    syöpi juopi pöyän päässä,
    päässä pöyän paioillahan,
    aivan aivinaisillahan.

Siitä johtunee pelkästään _paitulaisen_ käyttäminen paholaisen
asemesta.

    Painu pois Paitulainen --
    ei tässä sinun sijasi!

Ruotuksen tilapäinen muunnos on _Ruopus_.

    Ruoste Ruopuksen tekemä,
    pahanilkisen panema.

Myös _Ruotuksen emäntä_ mainitaan Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä.
Hänen nimensä Heroodias piilee Tapanin virren säkeissä Ruotuksen
kertosanana.

    A. Vastas Ruotus ruualtansa,
    Tiivas tiskinsä (s.o. pöytänsä) nojalta.
    B. Ruoki [en] Ruotuksen hevosta
    kaitse Kiivan kankarita.

_Tiivas eli Tiiva_, josta merkityksetön _Kiiva_ on alkusoinnun
vaikutuksesta vääntynyt, ei ole muuta kuin alkuheiton kautta
typistynyt Hero-tiias, samoinkuin Kiia. Miia, Laaus, Teemu ja Muoni
ovat lyhennyksiä nimistä Malakias. Jeremias, Nikolaus, Nikodemus ja
Salamon.

Nimenomaan paholaisen kertosanana on myös Tiiva eli Tiia käytetty.

    A. Uupui Juutas juostessahan --
    vuoti kuona konnan suusta,
    kino ilkeän kiasta,
    tilkka Tiian sieramesta.
    B. Iku-Tiera Lieran poika,
    Tiivan tihku, Äijön lapsi,
    hivus keltainen korea,
    kengän kanta kaunokainen.

Jälkimäiseen säkeistöön, jolla alkaa eräs Neidonryöstön toisinto, on
verrattava seuraava Hevosensynnyn alku:

    C. Hiki-Niera Tieran poika,
    Ruman Ruutuksen sikiö.

Että _Ruutus_, s.o. Ruotus, ei ole tilapäinen, osoittaa _Tapanin_
yleinen esiintyminen Hevosenluvussa. Kysymyksessä on siis Heroodiaan
ja Heroodeksen luvattomasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kuka hän on,
selvenee vertailemalla pääsäkeen toisintoja, joista useimmat tavataan
Hevosensynnyssä (D -- K), muutamat Tautiensynnyssä (L -- O) sekä
latvajärveläisessä Samporunossa (P -- R) ja yksi Sisiliskonsynnyssä
(S).

    D. Ipi-Tiera Lieran poika.
    E. Iku-Tihku    "     "
    F. Hiki-Tiera Nieran poika.
    G. Hepo-Tiera   "     "
    H. Hiki-Tierna Viernan poika.
    I. Hiki-Tieran Mieran poika.
    K. Hiki-Kierän  "     "
    L. Hiki-Tiera mieron huora.
    M. Tiku-Tiero   "     "
    N. Timo-Tiera   "     "
    O. Niko-Tiera   "     "
    P. Iku-Tiera Nieran poika.
    R. Iku-Tiera Lieran poika.
    S. Iki-Tiitty Äijyn poika.[86]

Viimeksimainitussa säkeessä ei ole genetiivimääreellä -_iera_
muotoa, joka on voinut vaikuttaa edelläkäyvään pääsanaan, ja siinä
on pääsanalla viimeisenä kerakkeena _l_. Kun ottaa huomioon, että
sanan alkuun ilmeisesti kuuluvat _i_ ja _k_ äänteet, niin ei liene
liian uskallettua arvata lueteltujen sananväännösten tavoittelevan
Juudaksen toista nimeä _Iskariot_. Silloin kävisi ymmärrettäväksi
Iku-tieran Lieran pojan puhuttelu Samporetkellä: "ylimäinen
ystäväni", jonka ennen olemme tavanneet Johanneksen mainesanana.

Säkeen jälkiosassa on tietysti _poika_ alkuperäinen, ja silloin on
myös genetiivi _mieron_, joka on itäsuomalainen, venäläisperäinen
lainasana, myöhäiseksi muunnokseksi katsottava. Muodoista _Nieran,
Tieran ja Viernan_ ei lähde ajatusta. Jää jäljelle _Lieran_, jonka
rinnalla pääsanakin on aina _i_- aikuisena säilynyt, ja tällä on
selvästi _lieron_, s.o. _käärmeen_, merkitys.

Mielikuva käärmeenmuotoisesta paholaisesta on vanhempi kuin sen
kuvaileminen ihmisenkaltaiseksi. Sekä paratiisin käärmeelle että
ilmestyksien lohikäärmeelle on runoissa vastineensa.

Edellinen käsitetään "mustaksi madoksi" eli _kyykäärmeeksi_.

    A. Maa mikä ensimäinen?
    Mahomaa ensimäinen.
    Mikä mahossa maassa?
    Mätäs mahossa maassa.
    Mikä mättähän nenässä?
    B. Mätäs ennen maita syntyi,
    mätäs maita, paju puita,
    Aatami imeisiä,
    Kyytöläinen käärmehiä.
    Mato musta maanalainen.

Käärme ei pääse maan alle kätkeytymään, kun loitsii:

    Piä maa varasi,
    Piru sisääsi tulee!

Ampiaisia pidätetään sanoilla: "kytke _kyy_ kanasiasi" tai "_Kyynönen
(Kyinynen)_ kanasi" taikka.

    A. Kytö(!) _Kyttäs_ poikiasi,
    lappalainen lapsiasi!
    B. Kytke _Kyyttö_ poikiasi,
    emä-Lempo lapsiasi!

_Kyyitöläisen_ (!) Ganander mainitsee olevan _matojen emuu_ ja
käärmettä kuvattavan säkeellä: "_Kyytöläisen eli Kyynäläisen_
kyntö-ruoska".

Vanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on:

    _Kytyläinen_ kämpyläinen,
    _Viholaisen_ veljenpoika.

Samat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina
Gananderin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs
toisinto asetettakoon.

    A. Kovin itki _Kyläläinen_,
    _Viholainen_ vingutteli;
    kyynel juoksi _Kyön_ silmästä.
    B. Kovin itki _Kyytöläinen_,
    mato musta juorotteli;
    kyynel juoksi kyyn silmästä.

Jälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muodossa
louhikäärme. Myös muinaisklassillinen lohikäärmeen nimitys _draco_ on
ruotsinkielen välityksellä joutunut länsisuomalaiseen manaukseen:

    Vanhan _traakin_ kainalohon.
    helvetin kaaren alle.

Runoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on _lapakäärme_ eli
_lapokäärme_, s.o. käärme, jolla on lapaluut siipineen.

    A. Tuulimato merestä nousi,
    Lapakäärme lainehesta.
    B. Tuulimato tulipunainen
    lapakäärme 9:stä lain.
    C. Tuos tänne tulinen käärme,
    latokäärme lakkimahan!
    D. Vesikyyt ve'estä nosti,
    lapokäärmeen[87] lainehesta.

Tuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua _Syöjätär_:

    A. Tuulimato maasta nousi,
    Syöjätär merestä nousi,
    Lapakäärme lainehesta.
    B.-- -- -- lainehesta.
    Tuli suihki tutkaimesta,
    pää paistoi auringolta

Syöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kertosanoina:

    Syöjätär syvälle syntyi,
    lapakäärme lainehille.

Tällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla _lapalieto_,
s.o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari:

    Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki,
    lapalieto lainehesen (l. lainehille).

Joskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon
soutamisesta.

    Souti Syöjätär vesiä,
    tulikurkku turjutteli,
    lapalieto lainehia
    punaisella purjehella.

Mainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat
molemmat sanat monin tavoin vääntyneet. _Lapalieto_ on ymmärretty
Lapin asukkaaksi: _Lapin lieto_ ja tästä edelleen _Lapitar_, siitä
on muodostettu tekosana _lapahutti_ tai laatusana _lapoville_
(laineille) ynnä välimuotoa "lakeille laineille" edellyttävä
tarullinen nimi _Lakeitar_.

Syvälle merelle sylkevästä _Syöjättärestä_ on saatu _Syvätär, Syletär
eli Sylkäys_, lisäksi on siitä väännetty _Syökäri_, 'tullitarkastaja'
(vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi _Sylvester_. Syöjätär
nimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen
kuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän.
Syömisen käsitteen siihen yhdistää runokin:

    Kukkuipa ennen mun käkeni --
    Söipä Syöjätär käkeni.

Mutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen
sekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että
itse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen
emoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen.

Itäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen _Syöjätär_, joka on pahassa
tarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten
venäläisten satujen _Jaga babaa_, esitetään toisinaan ihmissyöjänä
_käärmeen akkana_ ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten
ihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa.

Eräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä
tavallisemman käärmeen sijalla.

    A. Syöjätär siun imetti
    nännillä nimettömillä,
    utarilla päättömillä.
    B. Käärme pakkasen imetti
    nännillä nisittömillä.
    utarilla uuttomilla.

Parissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käärmeeksi.

    A. Nousi Syöjätär merestä,
    sill' on suu keskellä päätä,
    kieli keskellä kitoa,
    se on syönyt sata --
    B. Nousi Syöjätär merestä
    läpi purren rautapohjan,
    läpi rautaisen venosen,
    sylin nuolet noutamahan.

Lisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa
Syöjättären sijalle on erehdyksestä tullut _Synnytär_.

    Sen minä mieheksi sanoisin --
    joka kyytä kynsin lypsäis,
    käärmettä käsin pitelis,
    syleilisi Synnytärtä.

Toiselta puolen on emon käsitteestä helposti kehittynyt inhimillisen
naisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiintyä, paitsi
soutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana.

    A. Syöjätär syvä emäntä
    jauhoi vaskista kiveä
    kuparista kuullatteli
    tuolla synkässä salossa.
    B. Syöjätär valio vaimo
    hänpä päätänsä sukesi
    hapsiansa harjaeli;
    hivus vierähti vetehen.

Näissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut
toisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä
esitettävä _vesihiisi_ ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat
_syvä_ (< hyvä?) _emäntä_ ja _valio vaimo_ henkilöön, joka ei ole
paholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan,
vienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.

    Syöjätär hyvä emäntä,
    kyllä ruuin ruokkikohon!

Muilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja
koristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:

A. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.

Edellistä vastaavat tavallisemmat "Keitolaisen kengänpaulat".
Jälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista "kuninkahan
kultasolki" ja "nuoren miehen rintaruski", jotka tavataan
Satakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin
muutakaan -_tar_ päätteistä nimeä tunneta.[89]

Sitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä
_Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä)_, joka
alkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin
levinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.

Erilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että
niiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä
on kuitenkin muutamia tarkastettava.

Runoissa hyvin tavallinen on _Lempo_. Sana tunnetaan myös Suomen
itärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti
selville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta
_lempi_, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:

    Nouse Lempi liehumahan! --
    Hei Lempi, heräjä Lempi!

Koska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa
lähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin
on Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti
kehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää
Lempo-sanan ruotsalaiseen _slem_, 'kehno'.

Ganander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa
lentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan.
Runoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoisesti ominaista juuri
lentäminen:

    A. Lähe Lempo lentämähän,
    kirjosiipi kiitämähän!
    B. kilpasiipi kiitämähän!
    C. sinisiipi kiitämähän!

Samaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja
sulankynän mainitseminen.

Mainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin
mielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille:

    Pois paha pakenemahan,
    Saatana samoamahan,
    kipusiipi kiitämähän!

_Lentämisen_ liittymisessä useimmiten _Lempo_-sanaan voidaan myös
alkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihtämisen ja edempänä
mainittavan Hiiden rinnastamisessa.

Lemmon lierilakki eli liekkilakki on niinikään saatu kristillisen
kansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuorostaan
manalaisilta lainattu.

Toisinaan mainitaan _Lemmon poika_ vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle:

    A. Poika Lemmon leikatahan
    polvilla oman emänsä.
    B. Ison Lemmon polven päällä.
    C. Emälemmot leikatahan,
    poikalemmot poltetahan.

_Lemmon vaimo ja neito_ ovat harvinaisia. Useammin esiintyy
naispuolisena Lempona sen johdannainen _Lemmes eli Lemmäs tai
Lemmetär_. Puunsynnyn säe: "Leppä Lemmon kasvattama eli luoma" on
yleisimmin saanut muodon: "Leppä Lemmeksen tekemä." Kertosäkeet,
joissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun tekemäksi, todistavat,
että Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsitettävä.

Lemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä _Lenges, Lennys
ja Lentus_, joihin huikentelevaa naista merkitsevä _lenka_ sekä
_lentämisen_ käsite ovat saattaneet vaikuttaa.

Sekä puu että rauta ja kivi kuvaillaan olevan "Lemmettären l.
Lemmättären liekuttama." Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitäpaitsi
nimityksen "Lemmettären leivänkuori". Tämä Lemmosta johtuva
_Lemmetär_ on tarkoin eroitettava ennen esitetystä _Lemmitär_
nimisestä metsän emännästä. Säe: "Leppä Lemmeksen tekemä" saa välistä
kerrokseen:

    A. Kanelian kasvattama.
    B. Kataja Kanelvan luoma.

_Kanelia_ on ilmeisesti sama kuin _kanalia eli kanalja_ (ruots.
_kanalje_). _Kanelvan_ välityksellä ovat muodostuneet Puunsynnyn
säkeet:

    C. Kanarvoisen kasvattama.
    D. Kangarvaisen kasvattama.

Edellistä valaisee _Kalervan pojan_ vääntyminen muutamassa
toisinnossa _Kanervan pojaksi_ tutun kanerva sanan vaikutuksesta.
Jälkimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä:

    A. Singerväisen synnyttämä,
    Kangervaisen kasvattama.
    B. Sinervämin siittämä,
    Kanervamin kasvattama.

Verrattakoon käärmeen nimittämistä "Sinervä kanervan neiti", joka on
muodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä: "sinervä kanervan
karva". Nähtävästi ovat _sinervä ja kanerva_ sanojen vaikutuksesta
syntyneet muodot _Sinervämin eli Singerväisen ja Kanervamin eli
Kangervaisen_ alkuperäisen Syöjättären ja sen oletettavan kertosanan
_Kanelian_ sijalle.

Muutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja sen
kertosanalla niitä seuraavista tekosanoista johtuvat sijaiset:

    _Synnyttäri_ synnyttävi,
    _Kasvattari_ kasvattavi.

Mainittu Kanelia esiintyy Käärmeenluvuissa vielä lyhennetyssä
_Kaneeli l. Kaneli_ muodossa.

    A. Onkos kyy Kamelin poika?
    B. Jouhikyy Kanelin poika.

Tämä Kanelin poika on _kyy_ sanan äänteellisestä vaikutuksesta
tilapäisesti muuntunut _Kunelin_ pojaksi, mutta tavallisemmin on se
vääntynyt _kamelin_ pojaksi.

    A. O hykki kamelin poika!
    B. Kimeli kamelin poika.

Enimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimitys on
myös _Kilka_. Painajaisen sanoissa luetaan:

    Jauhan Kilkoa kivellä,
    Paaella pahoa miestä.

Kiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli
mantua.

    A. Kivi Kilja[n], Lemmen (< Lemmon) poika.
    B. Kivi on Kilka, maan munanen.
    C. Maa äitis, kivi nimes!

Alkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: "Kivi Kiljan, mannun
poika", on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: "Kivi _Kimman, Mamman
eli Kimmo[n], Mammon_ poika",[90] ja siitä joko "_Mimmon, Mammon
tai Kimman, Kamman eli Kimmon, Kammon_ poika". Edellisestä sanasta
loppu-n:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: "Kivi _Kimmo
Kammon_ poika", ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen
sen isän nimi.[91]

Joskus on kertosäkeeksi lisätty: "Kimmas hattaran (s.o.
_Kimmahattaren_) tekemä". Myös tavataan "_Kimmottaren_ kiiskenruoto"
kertona säkeelle "_Mammottaren_ maanmunanen."

Kimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas-madon
jauhamista varten pyydetään "kivet _Kimmolan_ mäeltä". Nähtävästi on
tässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi
on sekaantunut.

Kivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta:

    A. Kivi _Kikka_ mannun eukko.
    B. Kivi _Kiikka_ Lemmon poika.

Näihin on verrattava Ampiaisenluku:

    Otappa _Kikko_ kokkosesi,
    Hiien Lempo lintusesi!

Mahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilaisten
Kivenlukujen alussa esiintyvä _Killikki eli Kyllikki_, jollei tämä
ole pyhimyksen nimi. Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven
avaimia antamaan: "kivi _Kiikki_ kaiman poika". Kilka ja Kyllikki
saattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja
Nyyrikki.

Alkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn
säkeissä:

    Koivu _Kolkon_ kasvattama,
    _Kolkon_ latvasta vetämä.

Mutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo.
Franssilassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan
Koljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja
Kiljonkangas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa
heitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä _Koljo ja Kiljo_. Jälkimäisen
hän on ilmeisesti muodostanut omannosta _Kiljon_, jonka oikea nimentö
kuuluisi _Kilko_, s.o. Kilka.

Kilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto _Kilkainen_.

    Kiru sinä Kilkainen,
    Paru sinä Palkainen!

Kertosana _Palkainen_ on Kilka sanaan mukautunut väännös
_Pannaisesta_ (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin
toisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen _Kinnahainen_.

    Kidu siellä Kinnahainen,
    paru siellä Pannahainen!

Pannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon.

    Leppä on Lemmeksen tekemä,
    paju on Pannaksen tekemä.

Pannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on _Silmutar_.

    Päästä pannasta pahasta,
    sitehestä Silmuttaren!

Pannanpanijastakin paavista johdettu _Paavilainen_ on uudemmalla
ajalla saanut pahan merkityksen.

    Lemmon keihään nenästä,
    Paavilaisen painetista.

Niinikään _Ruomalainen_ tavataan _Rumalaisen eli ruman hengen_
merkityksessä. Käärme on:

    A. Ruomalaisen ruoskan siima.
    B. Ruman hengen ruoska.

Paholaisen nimityksiin on lisäksi luettava _Rutimo_, joka on
Kalevalasta tunnettu yhdistyksessä _Rutimoraita_ (UK 2: 182, 185).
Alkuosa Rutimo on yhdistetty lappalaisten helvetinnimitykseen
_Rut-aimo eli Rota-aimo_. Lappalaisen sanan alkuosaa _rutu eli
rota_ on taas verrattu suomalaiseen _rutto_, johtaen molemmat
skandinaavilaisesta "paisetta" merkitsevästä sanasta muinaisisl.
_throte_, vrt. _thrutinn_, 'turvonnut': jälkimäinen osa aimo vastaa
skandinaavilaista _heim_, 'koti'.

Sana rutto voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä
_rutto-taudista_, s.o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista,
jossa tapauksessa lappalaisten _rutu_ voitaisiin siihen yhdistää
vain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen _rutu_
haltialle omistettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen,
viittaa skandinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei
_Rutimo_ sanan jälkiosa -_imo_ ole johdettavissa _aimo_ sanan
olemattomasta suomalaisesta vastineesta.

Näiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt _Rutimon ja
Rut-aimon_ vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K.A. Franssila
Ison tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan _puu murska_
on _Rutimon_ yhdistänyt sanoihin rutjoa ja ruti "rikkinäinen
olotila". Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimoraita
selitettynä: "vanha raita, rutio, laho".

Mutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen _puun murskan_ rinnalla tai
ilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan _paha tammi_.

    A. Mistäs noita nuolet saapi? --
    Oksista Rutimon raian,
    puun murskan murenemista,
    pahan tammen taittumista.
    B. Oksista Rotimoraian,
    pahan tammen taittumoista.

Myös tavallinen _raita_ käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä
ainoastaan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin.

    A. Ei ole tammen kaatajoa
    eikä raian raatajoa,
    puun pahan hävittäjeä.
    B. Rutta (sel. kukka) raiasta putosi,
    papelo pahasta puusta.

Raita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen
luomina:

    Kaikki puut Jumalan luomat,
    vaan paju on pahan tekemä,
    pihlaja pirun tekemä,
    haapa Hiien h--poika.

_Rutimo- eli Rotimoraita_ tasataan usein muodoissa _Rutimon eli
Rotimon raita_. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava
säepari, jossa sanat esiintyvät järjestyksessä ja toisistaan erillään:

    Paha paise pihlajahan,
    raitahan veri Rutimon.

Saatamme epäröidä, kumpaan sanaan, _raita vai veri_, Rutimon
kuuluvaksi luemme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin
sanayhdistyksessä, toisessa _Lutimonlinna_, joka tavataan eräässä
Karhunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun
vaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodostua
muutamassa Vipusen manauksessa tavattava _maan Ratimo_.[92]

    Ulos koira kulkuistani,
    maan Ratimo maksoistani!

Viimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanontaan _maan
paha_, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä ei silloin
saisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu haltiaan. Lappalainen
ja suomalainen sana voisivat toisistaan riippumatta johtua saman
skandinaavilaisen sanan eri muodoista.

Huomattava vielä on, että omantomuoto _Rutimon_ tavataan kerran
muodossa _Rutimen_. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää
sitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta _rutinen_.

    A. Siihen tuli rutinen raita.
    B. Rutaisi rutisen raian.

Jos _Rutu_ on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta _throte_
'paise', niin Rutimen voisi verrata tämän johdannaiseen
_thrutinn_ 'paisunut'. Mutta Friis on Rota sanan johtanut
toisesta skandinaavilaisesta sanasta _drott_, ruhtinas'; tämän
muinaisskandinaavilainen muoto _drottinn eli drottin_ kenties
selittäisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi
muoto germaanilaista lainasanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden
ruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot
lappalaisilta, käyttäytyneen niin rosvomaisesti, että sana drott tuli
lopulta merkitsemään itse paholaisia. Luultavampaa kuitenkin on, jos
mainittu selitys pitää paikkansa, että, kuten yhdistys _maun Ratimo_
osoittaa, Rutimolla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman
ruhtinasta kristillisessä merkityksessä eli pääpaholaista.

Runoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä
esittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat.
Vainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu
kunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä "Tuonelan tuvat" käsitettiin
muodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvailtiin Tuonela eli
Manala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia
hyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli
kummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron
orjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi
joko vaakasuorassa (etelä -- pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa
(yläinen taivas -- alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauksessa
saatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt
Maarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan
sijoilla:

    Päällä taivosen kaheksan,
    ilmalla yheksännellä.

Elinansurma-runossa asetetaan ylimäinen taivas ja alimainen helvetti
vastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäällinen
elävien ilma, runojen ja satujen _Ilmola_[93] eli _keski-ilma_,
jota vastaa Edda-tarujen _Midgardr_ ja myöhemmän skandinaavilaisen
kansanuskon _Middelhjem_ ynnä _Mandhjem_, 'ihmiskoti', sekä toisella
puolen maanalainen vainajain odotuspaikka, n.s. "kiirastuli",
jota vainajain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana
käsitetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli
merkitsemään.

Pahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampi uskonto
mukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys _helvetti_ johtuu
skamdinaavilaisesta _helviti_, s.o. Helin eli Manalan rangaistus.
Mutta runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimitystä
_hiisi_.

_Hiiden_ on E.A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilaiseen
_hidi_ (nykyisruotsin _hide l. ide_), joka merkitsee karhun
talvipesää. Virossa merkitsee _hiis l. hiid, hiie_ metsikköä ja
etenkin pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa
tavataan _hiidet_ myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) "metsistöjä"
ja "korkeuksia" vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loitsija
sanoo nostavansa nukkumasta:

    Pellon alle peitetyitä,
    hiien alle heitetyitä.

Hiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa
kalmistoa.

Tavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään,
skandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaikkana.

    A. Huuan hiiestä apua,
    vuoresta väkeä puutun,
    alta kallion alaisten.
    B. Ota hiiestä hevonen,
    varsa vuoresta valitse,
    mustatukka tunturista!

Jonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon:

    Hiien riihi lämpiävi,
    Tapion talo näkyvi.

Metsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammottavaisuuden
maine:

    Korpi on käynehen urohon,
    hiisi metsä käymättömän.

Siten on käsitettävä myös sanonta: _mene hiiteen_! joka lienee
alkuansa vastannut ruotsalaista: _gå till skogs_, 'mene metsään!'
Pyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan
paikan käsite. Runoissa paikallisen _hiiden_ tavallisin vastine,
kuten mainittu, on _helvetti_.

Paikallinen merkitys on _hiisi_ sanalla myös _hiidenväen_
käsitteessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen
merkityksessä.

Varsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon
mennessään nähneen _hiidenväkeä_ niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan
päätä näkynyt.

Pohjois-Satakunnassa on uskottu, että _hiidenväki_ on pientä päätöntä
kansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla
on pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää
osaa kotiin, vaan "hurmaantuu" ja tulee aivan samaan paikkaan
kävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska
ne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan,
sillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toisen tiedon mukaan
hiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin
pikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei
heidän oma pituutensa.

Vedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudellamaalla
kuviteltiin _hiidenkansan eli lintukololaisten_, joita mahtui
yhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä.

_Hiidenväkeä_ sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei
kärsi vedenväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana
_hiidenkuolia_.[94]

Hiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti _Hiisiksi_, joiden
uskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin
kuin vainajain henkien.

Mutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten
yleensä vainajat. Enimmäkseen _hiidenkansa eli Hiidet_ rinnastetaan
kuviteltujen entisajan eläjäin jättiläisten kanssa. Becker mainitsee
_Hiisien_ asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla.
Kun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan;
tarinoidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi
ukkosen kuoliaaksi lyömänä.

Onko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä _Hiidellä_ ollut
hiiden- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen
todistuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista
karjalaisten jumalista _Hiisi_ "metsäläisistä soi voiton". Runoissa
tavataan personallinen _Hiisi_ joskus Tapion kertosanana ja
kuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.[95]

    A. Hiiell' on hyvä emäntä,
    Tapiolla tarkka vaimo.
    B. Hiisi hirveä metsässä,
    minä Hiittä hirveämpi.

Jälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsänhaltian,
_metsähiiden_ merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta _metsähiisi_
eroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edellinen ilmestyi
komeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa
vaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman
silmäluomia ja repaleisena.

Metsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran
pohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten metsänhaltiaa
tavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli
pohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse
ilmestynyt, niin tuli _käärme_, joka sanoi, oliko se kaukana ja
milloin saapuisi.

Myös metsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos
metsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin
ryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi,
joka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille.
Metsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen
asui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja
lähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki,
että oli tullut asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli
tuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion
väellä.

Metsähiiden ynnä _vuorihiiden_ ohella Ganander mainitsee vielä
_vesihiiden_. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan
hyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsänhaltiasta.
Jos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle
asettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen
koskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli haltiaksi oikea
vedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä
sai ampua. Vesihiiden pakoitti järvestä lähtemään sitenkin, että
vedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä.

Myös _maahiisi_ joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi
kertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet,
puhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen
käärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se
käärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa.

Manauksissa mainitaan _maan, metsän ja veden hiisi_:

    A. Maan hiien hinkalohon!
    B. Metsän hiien hinkalohon!
    C. Veen on hiien hinkalohon!
    D. Vesihiien hinkalohon!

Runoissa _vesihiisi_ ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä
rukoiltuna.

    A. Vesihiisi vettä souti
    venehellä vaskisella,
    kuutilla kuparisella,
    [airoilla hopeaisilla].
    B. Vesihiisi vettä kanna
    tuohon tuimahan tulehen!
    C. Vesihiisi vettä kantoi
    yheksästä lähtehestä
    yheksän meren ylitse
    [meren puolen kymmenettä]
    pavun pienellä palolla,
    heinän hienon helpehellä.

Manattavaan _vesiseen hiiteen_ yhdistetään joskus kalman haltiaa
vastaava _kalmahiisi_:

    Vetehen vesinen hiisi,
    kalmahiisi kankahasen!

Taioissa tavataan vielä _tulihiisi eli kotahiisi_. Aina kun keitto
oli valmista, kaadettiin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla
kotahiidelle, ettei kotahiisi "kohdannut" keittäjää. Jos keittäjä
rupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana
ja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa _kotahiisi_
useammastakin ilmaantuu.

    A. Kotahiien hinkalosta.
    B. Kotahiisi kohtasi.
    C. Koiahiisi, lietten vanhin,
    jos olet suuren suuttununna.

Kerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä _tupa-, sauna- ja
riihihiisi_. Rukoukset luettiin otettaessa tuhkaa pesästä kolmesta
eri katon alla olevasta huoneesta.

_Pahaa haltiaa_ merkitsevä paikallismääreinen Hiisi on verrattava
harvinaisempiin yhdistelmiin _metsänperkele, velosenlempo ja
vesikorjus_ (< kuljus?). Myös ilman määresanaa personallinen
_Hiisi_ runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti
paholaisten päämiestä.

    A. Nouse Hiisi heimoinesi, --
    Perkele perehinesi!
    B. Tule tulinen Hiis
    tulisesta kalliosta!

Ilmeinen pääpaholaisen nimitys on _Tuonenhiisi_.

    Tules tänne Tuonenhiisi,
    vaaranvaltias samoa!

Sekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yht'aikaakin esiintyä.

    Mene Hiisi hiitehen,
    vuorehen pahoin tekijä!

Näiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella
päätteellä johdellu _Hiitola_: "Hiitolass' on hiien Hiisi".
Suomen Hiitolaa vastaa viron (H)iiela, joka on vielä säilynyt
alkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä:

    Käisin eile lielassa,
    tunaeile Tuonelassa,
    eile eide haua pealla,
    auduja südame pealla.

Hiitolasta on taas muodostettu personallinen _Hiitolainen_. Käärmettä
puhutellaan: "Hiitolaisen hiuskarva".

Myös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto _Hiito_ tavataan
loitsuissa: "sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen". Tämän vahvempi
aste Hiitto ja käärmeen nimitys Kyyttö ovat Gananderin esittämässä
Pakkasenluvussa sulautuneet muotoon _Hyyttö_.

    Itki Hyyttö poikiahan,
    vesi silmistä tipahti.

Kiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos _Hitto_, joka
toisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yht'aikaa Hiiden kanssa.

    A. Hiien vieä Hitolle!
    B. (Sudensyntyä):
    Hitto olet Hiisi, Pohjan koira!
    C. (Kirkkokalmalle):
    Turpehinen tuon takainen,
    Hiton Hiien luppakorva!

_Hitto_ sanan paikallinen johdannainen on _Hittola_ ynnä siitä
vääntynyt _Hippola_.

    A. Mene Hittolan korpehen!
    B. Itse Hippolan emäntä.

Tästä taas on johdettu personallinen _Hittolainen_, jonka kerrotaan
tuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle.
Samoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle:

    A. Tuopas Hiisi vuohiasi,
    Juutas jukkokaulojasi!
    B. Tuo Hiisi hirviäsi,
    Perkele jäniksiäsi!

Tästä voimme päättää, että myös Agricolan _Hittavanin_, joka "toi
jänikset pensaasta", on Hiton sukua. Lähinnä "Hittavaista" muotonsa
puolesta ovat _Hittara ja Hittamo_:

    A. [Onko] Hittaroita helvetissä?
    B. Hittamon pajan etehen.

Helvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös _vuori eli
kallio_.

    Ota hiiestä hevonen,
    hepo toinen helvetistä,
    vuoresta valittu varsa,
    luukapio kalliosta!

Samoin kuin hiisi on vuori[96] vainajain olinpaikkana useimmiten
saanut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mielikuva
maan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut.

Hiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaskikalliona:

    Hiiest' on hevosen synty,
    varsan vaskikalliosta.

Eläimeen mennyttä neulaa loitsitaan:

    Voi sinua rauta raukka,
    kuin tuonne kurja kuljit!
    Siellä ruostut rauta raukka,
    siellä kuljet
    kivikoita, kannokoita,
    vaskivuorehen vajoat.
    Pyri pois pyhille maille,
    ilman alle asumahan!

Pahaa manataan "vuoren vaskisen sisähän" tai "vuorehen valantehesen".
_Vaskinen vaara_ tavataan myös Samporunossa yhdistettynä _Pohjolan
kivimäkehen_.

Pahojen paikkojen runollisista nimityksistä _Hiitolan_ rinnalla
huomattavin on _Pohjola_. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman
runon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa,
että yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan
kuvauksessa:

    Tupa oli tehty Hiitolassa,
    Hiitolassa, Pohjolassa.

Nimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola
seuraavissa säepareissa:

    A. Onko Hiittä helvetissä,
    Perkelettä Pohj[ol]assa?
    B. Onko Hiittä Pohjolassa,
    Jumalata taivahassa?

Jo Lencqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että
pohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt.
Norjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla.
Ruotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin
vastaava _Norrhem_.

Suomalaisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti
paha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava etteivät ovet
tule pohjoista vasten. "Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä,
etelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä". Sentähden
myös, milloin Jumalan apua anotaan, piti olla itään rinnoin.
Tässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringonlaskun
suunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli
auringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen.

Pohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi
_Pimentola, Pimentölä eli Pimeälä_ käytetään useimmiten kertosanana
Pohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle.

    A. Nouse Hiisi helvetistä,
    Perkele Pimentolasta!
    B. Etsi maitosi Manalta
    piimäsi Pimentolasta!

Pimentola vastaa lappalaista _tsheps-aimo_, 'musta koti',
muinais-skandinaavilaista _Niflheim_, 'Sumula', ja keskiaikaista
saksalaista _Finsterland_, 'pimeä maa', sekä raamatullista "pimeyden
ja kuolonvarjon maata".

Kun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin
siihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys.
Niinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden painostuksen lisäksi
palelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana _Palehtola_ parissa
vienanpuolisessa manauksessa:

    Pimiähän Pohjolahan,
    Paksuhun Palehtolahan.

Suomen puolella tavataan nimitys _Pohjolan kylmä kylä_, jossa on:

    Jäinen kaivo kartanolla,
    jäinen kappa kaivosessa,

tai pelkästään kylmä kylä:[97]

    Kuss' ei nähty, eikä kuultu
    ruohon kaiken kasvantoa.

Tämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana.
Välistä sitä nimitetään _Hyymöläksi eli Hyhmäläksi_.

    A. Tuli neiti Pohjolasta,
    impi kylmästä kylästä --
    Tule neiti Hyymölästä,
    tuo hyytä Hyymölän kylästä!
    B. Hyhmän neito Hyhmälästä
    kanna hyytä helmoillasi!

Hyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä _Hyytölä_.

    A. Tuolta Hyytölän pajasta.
    B. Hyytölän konin kaviot.

Kylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana _Lumivaara_.

    Mene tuonne, kunne käsken,
    pimeähän Pohjolahan,
    Lumivaaran kukkulalle
    pohjoispuolelle mäkeä.

Mutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kylmälle
paikalle aivan vastakkainen _Panuala eli Panula_.

    Et ennen ihmettä nähnyt,
    kun et pitkäistä kavetta
    tulevaksi Pohjolasta,
    saavaksi Panualasta.

Että _tulta_ merkitsevästä _panu_ sanasta johtunut _Panula_
tarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt _Hiitola
ja Pirula_.

    A. Hiitolan verinen vaippa, --
    Panulan verinen paita.
    B. Piltikkä Pirulan miniä,
    vyönneula Panulan neiti.

Jälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä _piltikkä_ saa selityksensä
toisintomuodosta _pintikkä_, joka merkitsee "päännauhaa" (ruots.
_bindel_). Pirulan _miniä_ on luettava _minjän_ ja Panulan _neiti_
korjattava _neien_.

Kuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys:

    Paistoipa Panulan päivä,
    Herran kehrä hellitteli.

Sovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet
jakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti
tuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys.

Mainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto,
jossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä
eroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan
erityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuvataan
juottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä
sekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan
kuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä.
Muutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauksessa tavataan helvetin
nimenä _Matola ja Petola_:

    A. Syömästä Matolan koira!
    B. Mene peto Petolahan!

Pohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti
sekaantunut maantieteellisiin nimityksiin _Pohjanmaahan eli
Pohjan pitkähän perähän_ ja omistanut toisinaan näiden kertosanan
_Lapinmaan_. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys
Lapista pahojen noitien olinpaikkana.[98] Pohjan perästä on välistä
muodostettu _Perälä_ ja Lapinmaasta _Lappala_.

    A. Perälähän, Pohjolahan.
    B. Pohjan pitkän Piinalahan,
    läpi maan Lappalahan.

Samoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin
kertosanaan _Turja_:

    Ukko Turjasta tulevi,
    mies pitkä Pimentolasta.

Tämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka
vastaisi klassillisten kirjailijain _ultima Thulea_ tarkoittavan
ulommaista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain
pohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas
on voitu muodostaa _Turjala eli Turjola_.

    Tuli ukko Turjalasta,
    mies pitkä Pimentolasta.

Se maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin
metsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan eli
Pimentolan ja _Tapiolan_ yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi.

    A. Onko hyytä Pohjolassa,
    simoa Tapiolassa?
    B. Tuli mies Pimentolasta,
    mies tarkka Tapiolasta.

Pohjolalla voi vielä olla kertosanana _Sarajas_. jonka Setälä on
osoittanut _merta_ merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi,
taikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.

    A. Pimeästä Pohjolasta,
    summasta _Sarajahasta_.
    B. Suuresta _Sarahjalasta_.
    C. Syvästä _Saraojasta_.
    D. Pimeähän Pohjolahan
    sankkahan _Sarantolahan_
    E. Pimeässä Pohjolassa,
    sankassa _Saran talossa_.

Näihin esimerkkeihin lisättäköön:

    Lyöte lietohon merehen,
    synkkähän _Sarajaksehen_.

Mitä merta _Sarajas_ tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista
_summa_, s.o. sumuinen, _suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto_.
Samoin kuin _Pohjan lieto meri_ ei Pohjolaan yhdistetty _Sarajas_
voine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla
ajalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum
mare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin
_Lebermeer_, "maksameri". Sama _Maksameri_ on vielä Saarenmaan
virolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.

Skandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie
kulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr).
Myöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei
ruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin
(_nord- og nedenom_).

Kaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä
Norjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu
rajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi.
Kaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne
jälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla
Adam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin
ja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja
pimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla
onnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien
meren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen,
mitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei
mukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla
kuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille
Norjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa
eli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne
valaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.

Mielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri
paikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota
paholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä
_Kurilan kurkkuun_. Mutta paholainen oli selittänyt: "jos sinne
mennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä,
joka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie." Savon
murteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan "Kurjuksen
kulukusta pelastunna"; siinä _Kurjuksen kulkku_[99] kuvataan maailman
takana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat
maailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä
uiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan
meressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja
josta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat
_Ääreläiset_, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme
makaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan
linnunmunilla. Myös _Lintukotolaisiksi_ nimitettiin maailman
itä-äären kääpiöitä.

Runoissamme on hyvin tunnettu _Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden
napa_, joka sijoitetaan äärettömään _Rutjan mereen_ tai rinnastetaan
_Turjan kosken_ kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan
(_kita_ < ven. _kil_).

    A. Meren Rutjan partahilla,
    äärettömän äyrähillä,
    kinahmella llkeällä,
    jost' et pääse päivinäsi.
    B. Turjan koskehen kovahan,
    kinahmehen kauheahan,
    jonne puut tyvin menevi.
    C. Turjan koskesta ylitse --
    vie veen navoille.
    kuleta Kurjuksen kulkulle.
    D. Kurimuksen kulkun alle,
    kian kielen kääntimille.

Skandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alaspäin
vievä Helintie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan
Gjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Modgudr niminen neito
vartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan
surmarunossa tapaamme samalla paikalla _Tuonelan joen eli Tuonen
mustan joen_, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kertosäkeessä
sitä sanotaan myös _Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi,
alanteheksi tai syvänteheksi_. Tuonelan joen asemella esiintyy
eräässä Kilpakosinnan toisinnossa _Hiitolan joki_.[100]

Aivan yleinen Metsästysluvuissa on _Pohjolan joki_, jonka takaa
pyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä
kertosanoina _Imandronjärvi ja Kanasaari_, s.o. Kuollan niemimaalla
oleva _Kalasaari_, joten se saa näennäisesti maantieteellisen
värityksen:

    A. Sivulta Imantronjärven,
    pitkin Pohjolan jokea.
    B. Poikki Pohjolan joesta,
    Kanasaaren kainaloitse.

Toiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne
sekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtävästi on
metsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maailmasta, kuten
Karhunpeijaislauluista ilmenee.

Tuonelan jokea on toisinaan sanottu _salmeksi_, mutta tavallisesti
sitä kuvataan _koskentapaiseksi_ virraksi. Surmattu ja jokeen
heitetty Lemminkäinen:

    Meni koskessa kolisten,
    myötävirrassa vilisten.

Tuonelan joki voi saada kertosanakseen _kova kynsikoski_.

Sekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikuvia on sekaantunut
käsitykseen _Juortanin joesta eli pyhästä virrasta_, jonka
keskiajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä.

    A. Onko joesta Jortanista,
    johon hongat hoipertuvat,
    heinät latvoin lankeavat?
    B. Tuolla Juortanin joella
    pyhän virran pyörtehellä,
    johon kaikki virrat tulevat,
    joet latvoin lankeavat.
    C. Korvahan tulisen kosken,
    pyhän virran pyörtehesen,
    johon kaikki joet juoksevat.
    D. Vesi on juossut Juortanista,
    kaikki joet on Juortanista
    tullut tunturin alati,
    puhtahana pulppuellut.

Kilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaihtelevat.
Välistä saa Juortani "pyhän virran" asemesta _pahan virran_
kertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta ja Jordania kuvailevassa
säeparissa on välistä havaittavana _Juortanin joen ja Tyrjän kosken_
vaihtuminen _Tuonelan jokeen ja Tarjan koskeen_.

    A. Tyystyi ennen Tyrjän koski,
    joki Juortanin pysähtyi.
    B. Tyytyi ennen Turjan koski,
    joki Tuonelan tyrehti.

Kolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa vertauksessa
on toisinaan:

    Asettui Alava l. Alevan l. Aluen järvi.

Tämä Kuollutta merta tarkoittava _alava järvi_ monine väännöksineen
on tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana. Vanhimmassa
muistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerrotaan sen keskelle
kasvaneen tulisen koivun.

    Putosi tulikipuna --
    keskelle Alafvy järven.
    Kolmasti Alavoi järvi
    kuivi kuiville kiville. --
    Kas[v]eli tulinen koivu
    keskelle Alavos järven.

Tässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja
Lemminkäis-runoissa kuvattu _tulinen joki_.

    Tulevi joki tulinen,
    joess' on tulinen koski.
    koskess' on tulinen luoto,
    luo'oss' on tulinen koivu.
    koivuss' on tuliset oksat,
    oksall' on tulinen kokko;
    sulat on tulen tulevi,
    höyhenet tulen satavi,
    [t. sillä suu tulen palavi,
    kita kiiran lämpiävi,]
    yöt on hammasta hiovi,
    [päivät] kynttä kriitskuttavi.

Että tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seuraavat
säkeistöt:

    A. Tuolahan joell' on tulinen kivi
    minä paan siun sille kivelle.
    Tuolahan joess' on tulinen kallio.
    B. Hiiess' on tulinen koski,
    koskessa tulinen koivu,
    koivussa tulinen k[o]kko,
    joka syö kylän katehet.

Keskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja
vaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista,
lähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa
Balder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa
pitkin. Myös suomalaisissa runoissa tavataan joskus _Tuonen eli
Manalan silta_, vaikkei joen yhteydessä.

    A. Ajoi Tuonen sillan päähän.
    B. Tule Tuonen tietä myöten,
    ma'a siltoa Manalan.
    C. Tuonen akka rautahammas
    istui Tuonen sillan päässä,
    kolme koiroa keralla.

Tavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli
lautalla. Väinämöisen pyytäessä:

    Toi venettä Tuonen tyttö,
    lauttoa Manalan lapsi,
    yli salmen saattelevi,
    joen poikki päästelevi.

Kansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista
kynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla
soutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän
kuollessa ja jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus
tavataan myös skandinaaveilla; islantilaiset tätä alusta nimittivät
"ruumislaivaksi".

Mielikuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtöisin Egyptistä,
missä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka
jätettiin hautauspaikalle. Siellä kreikkalaiset sanovat saaneensa
tarun kuolleitten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi
kirjallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin
Virgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta
keskiajan hyvin tunnettuna.[101]

Inkeriläisessä Viron orjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela
toisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan
ja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä
Ansiotyö-kosinnassa puhutaan _Tuonen linnasta ja Tuonelan kadusta_.

    A. Alkoi Tuonela näkyä.
    B. Ajoi Tuonelan kaulle.
    Tuonen linna liklattoa.

Ilomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu:

    _Hiien linnassa_ jalossa,
    kauheassa kaupungissa.

Myös _Pohjan linna_ mainitaan kerran. Paitsi _kylmäksi kyläksi_
kutsutaan Pohjolaa usein _miehen syöjäksi kyläksi, urohon
upottajaksi_, ja itse helvettiä joskus _pahaksi kyläksi_.

Huomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisäänkäytävä.
Inkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan _Tuonen portin suulle,
Manalan oven etehen_. Mainitussa Viron orjan virren muodostuksessa
isännän sielu:

    Vietiin Hiien portin suulle.
    "Avatkaa Hiien portti!"

Savolainen loitsija kehuu olevansa _Hiiden portin_ "potkaisija".
Yleisesti itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa esiintyvät _rautaiset
Pohjolan portit_.

    Portit Pohjolan näkyivät,
    Pahan linnat liimottivat,
    ukset Hiien ammottivat,
    rautaääret ärjyttivät

Suomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan
itäosan ja Kaninin niemimaan välimaille, milloin Ruijan tai Turjan
tuntureille. Vanhan kansan muistellaan kertoneen, että ne olivat
_vaskisia_.

Että Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todistavat
seuraavat rinnakkaismuodot:

    A. Portin Pohjolan eteen.
    B. Portin Pohjolan ovilla.
    C. Helvetin portin etehen.
    D. Helvetin portin ovelle.

Tuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa
taruissa ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin
suomalaisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella
keskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja
vaskisista porteista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja
muinaisklassillisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman
eli Tuonelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine
salpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja
kuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen.

Haadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimmatusti
haukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan
egyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu
koirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä. Islantilaisissa
Edda-lauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin
talosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa
esiintyy Gnipahellin edustalla kauheasti ulvova Garmr, koirista
etevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta.

Suomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira
Hiiden linnan edustalla haukkumassa:

    A. Tuvan ukset tummoittavi,
    Hiitten huonehet näkyvi,
    Hiitten koira haukkumassa.
    B. Kovin haukkui koira suuri,
    peni julma julkutteli
    Hiien linnassa jalossa.

Vienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira _Pohjan
koira eli halli_. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa
nimitetään _Hiiden koiraksi eli hurtaksi, Hiiden, Lemmon tai Manalan
rakiksi_.

    A. Hiien hurtta tunne huuti,
    raukea Manalan rakki,
    Lemmon rakki raastamasta!
    B. Himmene nyt Hiien koira,
    raukea Manalan rakki!
    C. Hiien rakki, tulinen koira.

Tätä koiraa tarkoittaa myös se _musta_ ja tulta hengittävä _koira_,
jota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan.

    Oli mull' ennen musta koira,
    rakki rauankarvallinen --
    jonka turpa tulta lyöpi,
    nenänvarsi valkeata.

Lemmon rakin rinnalla esiintyy joskus _Hiiden kissa_, joka
Varkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin:

    Kipinätär Hiien kissa,
    revi reisiä jalosti,
    kipinänä kiirehtiös!

_Kipinätär_ on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta,
mikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava _tulinen koira_
viittaa tulenpalavaan paikkaan.

Kultaheltan Luojan kukon vastakohtana on _Hiiden kukko
rautaharja_.[102] Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalauluissa;
jumalain luona laulaa _Gullinkambi_, 'kultaheltta', ja maan alla
Helin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja
islantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen
kansanusko.

Neitsyt Maarian mehiläisen vastakohta _herhiläinen Hiiden lintu_ on
jo mainittu Karilaisen yhteydessä.

Hiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös _Hiiden harmaa
hevonen_. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla
kuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle
pahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta. Myös itselleen
valitsee kosiomies _Hiiden ruunan rohkeimman_:

    Joll' on rautaiset kapiot,
    tulitukka, rautaharja.

Hevosen synty hiidestä perustuu käsitykseen hevosen pahasta
alkuperästä.

    A. Ori on Hiien immen poika,
    hepo Hiien immen tytär.
    B. Auta Lempo luomoasi,
    Perkele äpärettäsi,
    Piru h--poikoasi.
    C. Hepo Hiien h--poika,
    Juuttahan vakahan vesa
    viikon vuoressa makasi,
    hyvän hetken helvetissä,
    kauvan aikoa kalliossa.

Tästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan)
surmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12:
491-4). Edda-taruissa paholaista edustava Loke tammaksi muuttuneena
viekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevimmän, Odinin
kahdeksanjalkaisen ratsun.

Ajatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen,
samoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suomalaisissa,
lappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mahdollisesti
on tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa
olleeseen hevosenlihan syöntikieltoon.

Hiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman
kerran _Manalan tarvas_, s.o. hirvi.

    Hikoaako Hiitten ruuna.
    kastuuko Manalan tarvas (kk. karvas)
    tietä Tuonen juostessahan?

Ymmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty
Suomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hirven hiihdännästä
tämä lopulta pääsee pimeähän Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä
otettavissa.

Helposti selitettävissä on myös Jäniksen luvussa ilmaantuva säe:
_tuopas Hiisi vuohiasi_. Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa
ja Ranskassa. Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on
perkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan.
Ajatuksen on antanut raamatullinen vertauskuva vuohista ja lampaista.

Omituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty
"satasarvi" _Hiitten härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä_
"musta-kylki", "mustaposki" tai "uljamoinen". Tätä härkää vastaa
skandinaavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä
Himin-brjölr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä
Midgardin käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin
kirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, "joka syö heiniä
niinkuin härkä."

Satasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen _Tursas_:
mainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä
_Iki-Turso_. Luojan laivaretkessä _Ikiturso_ "Äijön poika", nostaa
päätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vastaavan
Thorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Midgardin
käärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan
Lokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympäröiden ja
häntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keskiajalla samanlaiseksi
kuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera
mainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia.

Mahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse
Hymir eli Ymir, joka mainitussa Edda-tarussa nimitetään _forn-jofunn_,
'muinaisjät tilainen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir
ei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan
on koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut
raamatullisen luomiskertomuksen "syvyys", jonka "kasvojen" päällä,
latinalaisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys
ja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten
senaikuisista kuvistakin voi nähdä.

Pahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu
Tuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö.
Aikaisemmin on huomautettu, että tämä yksilöllinen haltiaolento
on eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista,
jotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt
myöhempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan.

Uuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa nelihenkinen
perhe: rautaverkkojen kutoja _ukko_ ja rautarihmojen kehrääjä
akka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuonetar "hyvä
emäntä", _Manalatar_ "vaimo vanha", sekä rautanäppi poika, joka vetää
verkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla
kuljettaja _tyttö_, myöskin _Tuonetar_ nimeltään.

Vanhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa
kansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja
rautarihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomen
puolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyntiin
kuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja
ukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan samanmerkityksisen
_Pohjolan tai Lapin. Tuonetar_, mainesanalla "hyvä emäntä", jota
Castrén pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä
Lönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana.
Nähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa
_Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren_ vaihdosmuoto. _Manalatar_ on
Lönnrotin muodostama.

Paitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana
eräässä inkerinpuolisessa runossa:

    Tuonen tyttö mustatukka,
    Manalan matala neito
    sousi rannan, sousi toisen, --
    sousi kolmannen keralla,
    sousi miun raukan rannoilleni,
    onnettoman otsinnalle,
    kohtahan kovaosaisen. --
    Otti tuiskahti tupahan.
    lie'en luokse seisottihen,
    veti verhot ikkunalle.
    pani palttinat oville.
    Kuuli ohkavan olista,
    voivottavan vuotehesta.
    Petteli miun emoni,
    valehteli vaalijani,
    sanoi hän vievän vierahisin,
    ottavansa oljamihin. --
    Vei kuuksi päiväksehen,
    katoi hän kaikeksi iäksi.

Myös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana:

    'Tuonen tyttö mustatukka,
    maan tyttö matala neito,
    tuon tukka tulin palavi,
    lemmenin lekoittelevi,
    näki ohkavan olilla --
    otti ohkavan olilta --
    tuonne vei mustahan tupahan,
    matalaisehen majahan.

Tuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi
alkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka
viittaa kiirastulen tuntemiseen.

Emon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan
_Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka_, kerran
myös _Tuonen ukko_.

    Tuonen ukko oli pettelikko
    petteli miun emäni,
    maanitteli miulta marjan --
    sanoi: on hauta kullitettu,
    partahat vasken valettu.
    Kun mie harkin hauan päällä,
    kaikk' on hauta mustin mullin.
    partahat kivin, somerin.

Se Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen
miekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen "verinen", on
tähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen
niistä alkaa: _Verinäkki Tuonen tyttö_, toisessa rukoillaan:

    Punahattu Tuonen poika,
    jännitä tulinen jousi
    tulisella jäntehellä,
    pane vaskinen vasama
    tuon tulisen jousen päälle,
    ammu halki hampahista!

Tuonen pojan _hattu_ on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun
_punainen_ väri samoin kuin jousen ja jänteen _tulisuus_ viittaa
myöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa
selityksensä Gananderin esittämä _punaparta_ Tuonen poika tulisen
kirnun kirnuajana. Sitävastoin _punaposki_ Tuonen poika, jota
rukoillaan: "puno nuoroa punaista punaisella polvellasi", on nuoraa
punovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen
sijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan
yhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika _tuliniemen ja
tulisen hauin_ yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.

    Punaposki Tuonen poika
    potki potkunsa vetehen --
    nenähän tulisen niemen,
    tuliniemen tutkaimehen.
    Sai sieltä tulisen hauin,
    nousi maalle keittämähän.

Tuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin
paikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia.
Näissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen
ominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.

Tuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen
jakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta
pahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.

Maidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen _maan
isäntä tai manteren akka_, mikä osoittaa maan eli mannun ja Manalan
käsitteiden sulautumista.

    A. Lyhykäinen Tuonen tytti,
    matalainen maan isäntä!
    B. Tuonen akka kuivakynsi,
    akka manteren alainen!

Selvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä _Tuonen tyttö
umpisilmä ja Loveatar Tuonen eukko_, samoin _tulisukka tuomen (s.o.
Tuonen) neito_, jota rukoillaan:

    Tule työsi tuntemahan.
    vihasi parantamahan!

Mutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä
olentona:

    Tuonen tyttö pieni neiti,
    tule tänne, tarvitahan, --
    kääri kivut kimppusehen,
    kipuisehen vakkasehen!
    Tuolla tuuita kipua
    povessa pyhän Jumalan!

Tässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvuiseksi
kuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maariaa
tarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito.

Saman kiputytön paikalla:

    A. Lyhyt akka Tuonen tyttö
    tuolla keittävi kipuja.
    B. Punahattu Tuonen tyttö
    voiti kielellä kipuja.

Niinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa:

    Tuli yksi Tuonen akka,
    tuo suoloihin sopasti.

Nelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat.
Paha merkitys on tietysti niillä tavallisin.

    A. Hiien ukko, Hiien akka,
    helvetin tulinen parta!
    B. Hiien eukko rautahammas!
    C. Raparyyty Hiien poika!
    D. Tulitukka Tuonen tyttö,
    hikitukka Hiien tyttö!

Mutta Metsänluvuissa voi niillä olla alkuperäisempi metsänhaltian
merkitys.

    A. Hiien ukko. Hiien akka,
    Hiien ainoa emäntä!
    B. Sinihippa Hiitten vaimo!
    C. Hiit[t]en poika pikkarainen
    hyppeäjä hyvän selän,
    ota kultakannuksesi
    hopeaisen orren päästä,
    kultaisesta lippahasta,
    vaskisesta vakkasesta,
    sillä kutkuta kuvetta!

_Hiiden tytär eli piika_ esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö
Kivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian mainesanoin ja
toimin.

    A. Kattila Kivuttarella,
    pata Hiien tyttärellä.
    B. Hiien piika pikkuruinen,
    vaimo valkeaverinen,
    kanna vettä kannusella
    tykin suuren suun etehen!

Hiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen _Hii[d]etär_.

Gananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä _Hitu_.

    Hitu Hiit[t]en neitosia,
    palmikko paulalle noian,
    hiusrihma Hiit[t]en noian.

Tämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä
käsikirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää _noian_
asemesta olla _neion_, ja _paulalle_, josta ainoastaan kaksi ensi
kirjainta on säilynyt, on luettava _Panulan_. On siis kysymys Panulan
neidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi
myös ensi säkeessä _neitosia_ korjattava: _neitosien_ ja _hitu_ (kk.
_hittu_) käsitettävä _palmikon_ ja _hiusrihman_ rinnakkaissanaksi.
_Hitu_ sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys.

Myös _vuoren_ asukkaita on runoissa usein selvästi esitetty
paholaisina.

    A. Tuo voita vuoren eukko,
    piimeä pirun emäntä!
    B. Jos ei Luojassa lupoajoa,
    Jumalassa antajoa,
    anna sie mies mäentakainen,
    ukko kallionalainen!

Mutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan _vaskivaaran_
takaisena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt:

    A. On miulla piika pikkarainen,
    vaimo valkeaverinen,
    vaskivaarojen takainen.
    B. -- Vaskivaarojen takana,
    senkö panen paimeneksi --
    se on vanhin vaimoloista.

Hiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä
yhdessä nelihenkisen perheen:

    Hiien poika, Pohjan ukko,
    Hiien tyttö, Pohjan eukko!

Runsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen
jäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla.

_Pohjan ukko_ esiintyy verrattain harvoin, enimmäkseen Metsän- ja
Karjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi
ajatellun metsänhaltian sijaisena.

    A. Pohjon ukko, Pohjon akka.
    Pohjon pientaren pitäjä,
    Pohjon harjun hallitsija,
    laita kuuset kultavöille! --
    Metsän kultainen kuningas!
    B. Metsolan metinen neiti! --
    Pohjon ukko rautaparta;
    senpä panen paimeneksi.

Pohjan ukko "rautaparta" esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja
tulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus:

    Tules ukko Pohjolasta,
    mies pitkä pimeen talosta!

Kertomarunoissa on _Pohjolan isäntä_ aivan syrjäisessä asemassa
verraten kaikkivaltiaaseen _Pohjolan emäntään_. Tämä myös _Pohjan
eukoksi eli akaksi_ nimitetty on kaikista tavallisimpia henkilöitä
sekä kertoma- että loitsurunoissamme.

Samoin kuin Pohjan ukko esiintyy Pohjan eukko ensinnäkin
metsänhaltiana sen mainesanoin ja sen linnallakin.

    A. Havuhattu Pohjan eukko,
    havuhattu, sinihippa!
    B. Siniviitta Pohjan eukko,
    sinun aittasi avara;
    avaele aittoasi!
    C. Hongas Pohjolan emäntä,
    lavokämmen Pohjan eukko!
    D. Metsän ukko, metsän eukko,
    pitkän Pohjolan emäntä,
    metsän kultainen kuningas!

Tavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tautien
synnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana,
joka on edempänä erityisesti tutkittava.

Mutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää tekevänä ja
silloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein.

    A. Tule akka Pohjolasta,
    silkkivyöhyt vyölle vyötty,
    päässä silkkisiulakkehet,
    sitomahan siukunutta!
    B. Pohjan [e]ukko, luonnon vaimo,
    viskoa vilua vettä!
    C. Vaan tuolta akka tulevi
    pimeästä Pohjolasta,
    liinalakki liuhottavi,
    suonia on vakka sylissä,
    D. Palkattiinpa pajulintu
    Pohjan akkaa noutamahan,
    eipä akka tullutkahan.
    Palkattiinpa pajumettinen --
    toipa akan Pohjolasta,
    se pani tulen pakkuloihin.
    E. Pohjolan jalo emäntä,
    tuopa hyytä Pohjolasta!

Päinvastoin _Pohjolan tyttö eli Pohjan neiti_, joka myös usein
tavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai
muun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja
Karjanluvuissa avuksi pyydetään:

    A. Tuo tarkka Tapion neiti,
    Pohjan tyttö, käyrä neiti.
    pyhän pientaren alainen!
    B. Pohjan tyttö, Pohjan neiti,
    Pohjan penkeren alainen,
    Pohjan tyttö käyrämöinen!

Enimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena.

    A. Tuli neito Pohjolasta,
    impi kylmästä kylästä,
    hyyss' on sukka, jäässä kenkä --
    sata sarvea otsassa.
    B. Tuli piika Pohjolasta
    suonikääry kainalossa,
    C. Tuli 3 neitoa Pohjolasta,
    yksi lypsi mustan maion.

Toisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä
pyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua.

    Musta tytti Pohjan neito,
    sylin aaltoja aseta!

Vesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian
sekä hänen sijaisensa kosken neidon. "Lumi-Maarian" ohella esiintyy
keskiajan runoudessa ja maalauksissa sen vastakohta "musta Maaria",
joka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovitetusta itämaista tummuutta
ihannoivasta raamatullisesta morsiamenkuvauksesta.

Neitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti
Tulenluvuissa _Pohjolasta tuleva_ poika. Tämänkin puoleen
käännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut
Pohjolan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana _impi_ tai
vaatekappaleensa hame ilmaisevat.

    A. Tule nyt poika Pohjolasta,
    impi kylmästä kylästä!
    B. Tule poika Pohjolasta,
    mies pitkä Pimentolasta,
    hyytä huohti housun suusta,
    jäätä paian palkimista;
    hyyss' on sukka, kenkä jäässä,
    hallassa hamosen helma.

Tavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Pohjolasta.
Oikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on
siellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt:

    Läksi poika Pohjolahan,
    oli tuolla yötä kolme.
    Tuli poika Pohjolasta
    yön kolmen oltuansa
    läpitse lumisen linnan --
    Se tunsi tulen lumoa.

Pohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei
itse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan mukanaan.

    A. Meni poika Pohjolahan,
    mies pieni Pimentolahan,
    pystyn peukalon pituinen,
    härän kynnen korkunainen.
    Oli tuolla yötä kolme
    pimeässä Pohjolassa.
    Tuli poika Pohjolasta.
    B. On poika kolmiöinen,
    meni poika Pohjolahan,
    oli siellä yötä kolme
    yötä kolme käyessänsä.
    Tuli poika Pohjolasta
    pojan Pohjolan keralla.
    Hyytä huuhti housun suusta.

Tosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan _Kuljuksen_
kolmiöinen olo Pohjolassa:

    Kulki Kuljus Pohjolahan.
    oli tuolla yötä kolme
    tuli peuran peittehessä
    tuli karhun kattehessa.

Mutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella,
jota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suomen
Karjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulenlumoaja
astuu alas taivaasta.

    Mies kuni tulen sisässä
    lukevi tulen vihoja. --
    Meni tuolta vieraisihin
    läpi reppänän yheksän.
    Oli tuolla yötä kolme,
    tuli tuolta kotihin,
    jäätä huusi housun suusta,
    hyytä paian palkomista.

Tulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin
kansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa
käynnistä. Joskus mainitaankin jääntuojana tavallisemman Maarian
asemesta Jeesus:

    Tuli Jeesus kulta
    tuolta maalta tälle maalle,
    hyyssä helmat, jäässä polvet,
    jääkintahat käessä.

Tilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaamme pojan Pohjolasta avuksi
kutsuttuna tai apuun rientävänä:

    A. Tule poika Pohjolasta,
    tule poika pirtin eestä!
    Tääll' ois poika päästettävä.
    B. Tuli poika Pohjolasta --
    jolla suu sulan kynänen,
    pääkin päivän kakkarainen.
    C. Tuli poika Pohjolasta
    sata sarvea otsassa. --
    Se oli sarvi sarviansa,
    joka oli syänalassa.
    D. Tuli poika Pohjolasta --
    suonivihko kainalossa.

Ensimäiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin
kylmäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan
ihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja
suonivihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.

Muutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Pohjolan eli
Hiiden asukkaaseen:

    Jou'us poika Pohjolasta,
    mies pitkä Pimeälästä,
    Lapin laajasta kylästä --
    Tuo hiiestä patoa!

Pahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö-runossa
Inkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä:

    "Tuo venettä Pohjon poika
    poikki Pohjolan joesta,
    Manalan alusveestä!"
    Vei venehen Pohjon poika.

_Pohjosen poikien_ rinnalla ilmaantuvat joskus _lännen tyttäret_:

    Pohjosen pojat potevat,
    lännen tyttäret läsivät
    päättömiä paisehia,
    tauteja nimettömiä.

Lännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan
emännän kertosana lännen vaimo.

    Portto Pohjolan emäntä,
    läpilautta lännen vaimo.

Hyvässä merkityksessä olemme nähneet _lännen neidon_ Neitsyt
Maariasta käytettynä.

Pimentolasta johtunut on personallinen _Pimentolainen_. Kerran
tavataan Pohjolan emännän kertosanana _pimon emäntä_.

Pimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös _pimeän piika, hämärän
emäntä eli yön tyttö, hämärän neiti_. Nämä nimitykset annetaan
pahalle painajaiselle:

    A. Sinä pimeän piika,
    sinä hämärän emäntä!
    B. Yön tyttö, hämärän neiti,
    eli paha painajainen!

_Hiiden tyttönä_ puhutellaan hämärän neittä karhua kierrettäessä:

    Hiien tyttö, hämärän neiti!
    Kosk' on päivä puolipuissa,
    painan pangan pihlajaisen,
    aian rauasta rakennan
    ympäri Tapion tarasta;
    tähän ei koske katehen silmät.
    Jos toinen tulee kierroksehen.
    syököhön hämärän neiti!

Mutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana,
kuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa:

    A. Yön tyttö, hämärän neiti,
    pitkän puhtehen pitäjä,
    valvoja anivarainen,
    kehräsi punaisen langan,
    sinilangan siuahutti
    kultaisesta kuontalosta
    vaskisella värttinällä,
    hopeaisella rukilla.
    Viritti punaisen langan,
    sinilangan siuahutti
    poikki Pohjolan joesta,
    jota myöten nuolen nousta
    otsahan oravan poian.
    B. Katrinatar vaimo kaunis,
    aita rautainen rapoa! --
    Yön tytti, hämärän neiti,
    viisi piikoa pitäös --
    karjoani katsomassa!
    Neitsyt Maaria emonen,
    maasta asti aita pannos!

Edellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruuneuvot,
jälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä
on huomattava rinnastus:

    Eine-eukko, luonnon vaimo,
    yön tyttö, hämärän neito!

Pohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen _Lapin ja Turjan_
asukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi.

    Tulen tyttö, Turjan neito,
    Hiien häijy emäntä,
    tule Turja tarvittaissa
    häijy henki haettaissa.

Naispuolinen _Turjotar_ esiintyy Kivenpuhuttelussa: "Turjottaren
tuuittama". _Takaturjaksi_ luettava (vrt. _Takalappi_) on _Takaturma_
"Aijön poika".

Mutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä;
etenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina.

    A. Impi Turjasta tulevi
    kuutilla kuparisella,
    neito laskekse Lapista
    purrella punakokalla,
    piirahassa purren kokka.
    B. Tuli akka Turjalasta,
    mutso kylmästä kylästä,
    toipa puita tullessansa. --
    Niillä saunan lämmitteli,
    kylyn kylmästä sulasi.

Pohjolan kertona käytettyä _kylmää kylää_ vastaa _kylmä tyttö_ Pohjan
neidin ja _hynnin_, s.o. hyinen, _akka_ Pohjan eukon mainesanana.

    A. Pohjan neiti, kylmä tyttö
    hyyhmäkelkkoa vetävi.
    B. Hynnin akka, Pohjan eukko
    tuolta kylmästä kylästä
    pimeästä Pohjolasta
    tule pian, välehen jouvu!

Tulenluvuissa usein esiintyvät _hyinen akka eli jäinen eukko_ ja
_hyinen tyttö eli jäinen neito_ tavataan toisinaan yhdistettyinäkin,
josta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa
nimitettyä Maariaa.

    A. Hyinen tyttö, jäinen eukko,
    hyyvyttele, jäähyttele!
    B. Hyinen akka, jäinen neiti,
    tules tuosta, kusta kutsun,
    Pohjan pitkästä perästä,
    tuosta kylmästä kylästä
    koasta Kammon karsinasta,
    hyistä kelkkoa vetele!

Verrattakoon vielä _Pohjolatar_ niminen hyinen tyttö, joka imee verta
vaskipillillä. Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt
Maariaan.

    A. Hyinen tytti Pohjolatar,
    juomari joen takainen,
    pilli vaskesta valata!
    Sillä veren sivallat
    kuivaan kulkkulakeesi.
    B. Neitsyt Maaria emonen --
    vaskipillinen varusta,
    veri keuhkoihin vetele!

Pohjolattaren kertosanana _juomari joentakainen_ on saatu vastaavasta
_pohjolaisen eli lappalaisen_ kertosanasta.

    A. Kuivakulkku pohjolainen,
    juomari joentakainen,
    tule suuta sulkemahan!
    B. Tulikulkku lappalainen,
    juomari joentakainen,
    joka joi tuliset kosket,
    säkehiset särpi virrat,
    tule verta särpimähän

Mutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen _joen
takoa_, joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: "Jumala joen
takanta".

Venäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen
_Kahetar eli Kähetär_, joka johtuu _jäähilettä_ merkitsevästä _kahe_
sanasta. Tämänkin mainesanat _hyvä eläjä tai kaunis neiti_ viittaavat
hyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan.

Samassa Tulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelkkaa vetää,
mainitaan päinvastainen _porotytti Pohjan neiti_ poroissa eli
kypenissä häärivänä.

    Porotytti Pohjan neito,
    olet polvin porossa ollut,
    kypenessä kyynäsvarsin.
    Kahetar hyvä eläjä!

Ketä tämä porotytti Pohjan neiti, toisinaan _Pohjan eukko_, kuvaa,
osoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä.

    A. Poropiukka Pohjan neiti,
    jonk' on hyytä hyppysissä.
    B. Porotyttö, Pohjan neiti
    Kipumäen kukkulalla.

Eräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimenomaan Maaria:

    Poltti rinnat Maarialta,
    joka polvin poroissa pyöri.

Porotytin asemessa tavataan joskus _palon tytti_ eli _Hiilitär_ hyvää
tekevänä olentona:

    Palon tytti. Pohjan neiti,
    Hiilitär Tapion vaimo,
    tuo polvin porossa pyöri,
    kypenessä kyynärvarsin.
    Ori juoksi Pohjolasta --
    Ottipa sitten hyytä --
    suusta Pohjolan orihin,
    tuolla hyyllä hyyvytteli.

Sitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen-synnyssä
Lemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar:

    Letti Lemmolta putosi,
    palmikko Palottarelta.
    hivus Hiien neitiseltä,

Useammin ilmaantuu porotytön paikalla _tulen eli tulityttö
Pohjanneito_ sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana.

    A. Hyi tulityttö, Pohjan neito
    polvin porossa rypi.
    B. Tulen tyttö, Pohjan neito,
    tunkeite tähän tulehen!

Toisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli _hyyeneiti_:

    Tulityttö, hyyeneito
    hyistä kelkkoa vetävä.

Myös pelkkä tulinen eli _tulen neito tai tulosen äiti_ voi esiintyä
Neitsyt Maarian toimissa.

    A. Tulevi tulinen neito
    tulisissa vaunuloissa,
    tulinen kattila käessä,
    jäinen kauha kattilassa.
    B. Tulen neito tyttäresi,
    kivut helmahan kereä!
    C. Kaunis on tulosen äiti
    vanha voietten tekijä!

Ilmaantuupa _tulinen vaimo_ synnyttäjänä _tulisen pojan_, joka sitten
lähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä.

    Synnytti tulinen vaimo,
    synnytti tulisen poian
    tulisella vuotehella,
    tulisen vaipan alla,
    tulisen hurstin päällä,
    tulisessa uutimessa.
    Tuuitti tulisen poian
    tulisessa tuutimessa.
    Oli poika kolmeöinen,
    kolmeöinen, neljäöinen.
    Työnsi poian pohjosehen.
    Oli tuolla yötä kolme,
    kovin äijä kolme, neljä,
    viimeistäänkin viikkokauen.
    Tuli poika Pohjolasta --
    Hyytä huokui housun nauhat.

Maarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää
hänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa
käytetty: "tulessa palava, kulumaton pensas", jonka keskellä hänet
keskiaikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten "tuliseen
Maariaan", jolla on Iljan päivälle (20/7 v.l.) läheinen viettopäivä
(22/7), kohdistuu inkeriläinen säe: "Maaria tulelle selvä".

Porotytön paikalla tapaamme myös _Panulan neidon_:

    Paljaspää Panulan neiti
    polvin pyörivi porossa --
    Ei pala porossa polvet,
    kypenissä kyynäsvarret.

Tulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu _Panun emäntä_ eli
_Panutar_ useamman kerran mainesanalla _paras_, mikä soveltuu Maarian
sijaiselle.

    A. Tuttav' on tulonen äiti,
    paras on Paron (!) emäntä,
    nukkas tulta tuuvittamaan!
    B. Pannutar (!) parain neitsyt,
    tuli niele turkkihisi!
    C. Parannuta (!) parain neiti!

Maarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama _Panolan poika_.

Pahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo nähneet
Panulan neidon Käärmeensynnyssä. Myös sisiliskoa puhutellaan:

    A. Pääpuikko Panulan neien.
    B. Panuttaren pääpuikko.

Panuttaresta vääntyneen _Pannuttaren_ rinnalla esitetään kerran
_Tunnutar_ "tulisen neidon" nimenä.

    Tunnutar tulinen neito,
    Pannutar palava vaimo,
    tulkoonpa tulinen neito
    tulen lientä särpämähän

Tunnutar lienee korjattava _Tuhnutar_ ja yhdistettävä nimeen
_Tuhnus_. Sisiliskonluvussa loitsitaan:

    Tuhnus tule taivahasta,
    tule työsi tuntemahan.
    pahasi parantamahan!

_Tuhnupää_ merkitsee samaa kuin _tuhniopää eli nokipää_. Tässä
yhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokityttö.

    Nokityttö, Saaren neiti
    tiellä seulovi utua,
    terhennystä tellittävi.
    Utu silmille sivalla!

Ennen mainitussa loitsussa, jossa "joki kultainen kuningas" ja
Ristoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan "joen näköisnä", tämä pyyntö
uudistetaan kohdistettuna _Nokiattareen_.

    Nokiatar nuori neito
    juoksuta joen näköisnä,
    aja aallon karvallisna!
    Muille valkeat valitse,
    minulle mustaset pätevi,
    ketukseni kelpoavi.

Toisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä
Ristoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella
on _Jokiatar_. "Mustien" pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu
Nokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän _joki_ sanan johdosta on
helposti voinut vääntyä Jokiattareksi.

Nokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa
Ketunpyytäjän luvussa tavattava _Nokeainen_.

    Nokeainen kullan muori,
    tule kullan muuttehelle!

Mahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä
_Nukuhutar_.

    Nukuhutar neiti nuori
    rannalla rakentelihe.
    Niemin neito kasvatettu,
    läksin neito tuuvitettu
    Puri tuota tullessahan.
    Niinpä menköhön manalle!

Esitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä on
huomattava etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku:

    Nouse maasta nove[n] emäntä,
    vetäy veen emäntä!

Pahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauksissa
toimivan hyyäätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoiltavan,
jolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijaisiksi.
Mutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paholaisten perheessä
emännällä, kaikkien tautien ja pahojen synnyttäjällä, olevan
valta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen
joukossa.

Yhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on _portto Pohjolan emäntä_;
isänä on tavallisesti _tuuli_. Ristijäksi pyydetty on _Johannes_
"Jumalan pappi", joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että
synnyttäjän on sikiönsä itse nimitettävä.

U. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verrannut venäläiseen
legendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä
vaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä
kieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja
suistettiin mereen,[103] josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan.

Setälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös
germanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää.
Italiassa kerrotaan _Redodesan_ loppiaisaaton yönä ilmestyvän
erääseen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes
vastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman
loppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias
kuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa
oli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana
ynnä yleensä yönvaltiattarena; toisinaan Johannes Kastajan päätä
tavoittelevana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa
tietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle
antamaan mainesanaan "raivoisa" on Setälä verrannut Pohjan akan
määrettä _pyöräraivo eli raivopyörä_.

Vielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon _Arie_ (myös _Arode <
Herodias_) nimiselle haltialle omistetut _rautaiset hampaat_ Pohjan
akan mainesanaan rautahammas.[104] Muutamassa loitsussa "eukko
Pohjolan emäntä" pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntämään käppyrään:

    Hampahilla rautaisilla,
    leuoilla teräksisillä.

Näyttää siltä kuin myös Heroodiaan tyttären nimi Salome olisi
suomalaisessa loitsussa säilynyt.

    Salmonin portto vaimo
    teki poikoa yheksän.

Niin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn
sekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta:

    Salamonin porttovaimo
    teki kolme poikalasta,
    tappoi ne tauin tappamatta,
    muun surman sullomatta,
    laittoi hauan lapsillensa
    kynnysalle Samarian kirkon.
    Siinä ne surmaksi sikesi,
    tappotauiksi tapautui,
    loukkaus yksi, toinen rutto,
    amputauti kolmannesta.

_Salomoni_ ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo.
Lastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa
luonnollisesti mieleen samarialaisen vaimon, jonka rikos myös
Mataleenan virressä kuvastuu.

Että "portto Pohjolan emäntä" tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin
lyhennetyssä _Tiivas_ muodossa olemme toisessa yhteydessä tavanneet,
on epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen
Yhdeksän taudin synnyn ymmärtämiselle?

Pohjan akan ohella ja vielä useammin sen sijalla mainitaan Tautien
emona _Loviatar_.

    Akka vanha Pohjolassa
    syrjin tuulehen makasi --
    Sai viimein vihaiset poiat
    Loviatar vaimo vanha,
    Pohjan akka, Hiitten eukko,
    sai poikoa yheksän.

Loviatar naisellisen lovehtijan eli sen asemesta joskus käytetyn
_Noidattaren_ merkityksessä soveltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle.
Mainesana _vanha_ on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle
ja Loviattarelle.

Mutta Loviattarella ja sen ennen esitetyillä muunnoksilla voi myös
olla määreenä "vaimo kaunis", "vanhin vaimoksia", "luonnon vaimo"
jopa "Luojan vaimo", taikka kertona "Luonnotar lihava vaimo", jotka
kaikki olemme tavanneet Neitsyt Marian mainesanoina.

Yhdessä itä-Pohjanmaan toisinnossa on tautien synnyttäjänä lähteen
neito, jonka usein Maarian asemella olemme tavanneet.

    Neitonen veestä nousi,
    hienohelma hettehestä,
    jok' ei suostu sulhasihin,
    mielly miehiin hyvihin.
    Tuli yksi mies Turilas,
    tuli Tursas paiturainen.

Sekä Savossa että Vienan välistä _ilman tyttö_, joka tarkoittaa
taivaallista Neitsyttä.

    A. Ilman tyttö, ilman neito,
    eipä suostu sulhasihin,
    mielly miehiin hyvihin,
    syrjin syöksihen vetehen. --
    Veen ukko halliparta.
    B. Astui impi ilman viertä,
    neiti taivahan napoa, --
    sill' oli muo'ot mustanlaiset,
    iho innon karvallinen.
    Selin tuulehen makas.

Jälkimäinen näyte sisältää viittauksen mainittuun Maarian ihon
tummuuteen.

Synnyttääpä parissa Suomen itä-Karjalan toisinnossa tuulen kera
taudit nimenomaan Neitsyt Maaria. Saunanhaku-virressä Maariaa
soimataan samalla pahalla mainesanalla, mikä on Pohjolan emännällä.

Aunuksen puolella esiintyy, sitten kuin "Loviatar vaimo vankka" on
saanut yhdeksän poikaa, manattavana:

    Markke rukka, räähän eukko,
    tekijä työn täyellisen.

Toinen aunukselainen "pirun suvun" alkua selittävä loitsu alkaa:

    Oli Marinko mainio,
    tuulella tuli --

Niinikään Vermlannissa esiintyy pahojen poikien synnyttäjänä
"vesisille vaahdoille" _Marka parka, akka rähmä_.

Tämä räähkän eli synnin akka ei liene muu kuin Maria Magdaleena, mikä
myös selittänee taudin henkien määrätyn luvun.

Tautien synnyttäjä suomalaisissa runoissa on lisäksi voinut saada
piirteitä vetten päällä istuvalta suurelta Babylonilta, joka oli
kaikkien iljettävyyksien äiti.

Vihdoin on Pohjolan emäntään yhdistetty mielikuva suuresta
lohikäärmeestä eli "vanhasta madosta".

    Tuttava tulosen neiti,
    portto Pohjolan emäntä,
    vanha maan on matonen,
    petit meitä ennen muinoin,
    petitpä esi-isäni
    paikoissa paratiisin.

Pohjolan emäntä, joka vastaa keskiaikaista käsitystä pääpaholaisen
naisesta, äidistä tai mummosta, on siis monesta eri piirteestä
kokoonpantu. Mutta vielä useampia ja nimenomaan pakanuuden aikuisia
piirteitä on siinä yritetty osoittaa.

Lönnrotin sanakirjassa esitetään Ukon naisen nimi _Rauni_ myös
yhdistyksessä: _Rauni Pohjolan emäntä_. Tämä runosäe on otettu
Lönnrotin Kanteleesta, jossa sillä on muoto _Rauna_. Siinä voisi siis
nähdä runoissa säilyneen muiston Agricolan mainitsemasta Raunista,
kuten Setälä tämän nimen ansiokkaassa selityksessä on huomauttanut.

Mainittu säe kuuluu Pakkasensyntyyn, jonka Lönnrot sai Suomen
Karjalasta. Jos hänen kirjaanpanoansa tarkastaa, niin havaitsee että
säe on Kanteleessa väärällä paikalla ja _Rauna_ rivin yläpuolelle
kirjoitettu korjaus, jommoisia Lönnrotin oli tapana tehdä itse
käsikirjoituksiin. Alkuansa on kirjaanpantu:

    Rana Pohjolan emäntä,
    älä kylmä kynsiäni!

Että _Raana_ on oikea muoto, todistavat Suomen Karjalassa myöhemmin
muistiinpannut Pakkasensanat, joissa _Raani_ "pakkasen emäntä" joutuu
tuulen valtaan, samoinkuin Pohjolan emäntä.

Niinikään suomenkarjalaisessa Metsänluvussa on puhuteltuna _Raino_
"Pohjolan emäntä" ja parissa venäjänkarjalaisessa Karjanluvussa
_Raano_ eli _Ranu_ "Pohjolan emäntä".

Savossa on muistiinpantu Riidenluku, jossa _Runo_ "pohjolainen"
synnyttää seitsemän poikaa. Viimeksi on huomattava savolaisen
Koiransynnyn alku:

    Pirko llmallen Rania
    tu[u]lellen käänteleksen.

_Ilmallen_ on luettava _Ilmalan_. _Rania_ on ilmeisesti monikollinen
osantomuoto sanasta _rani_, joka siitä päättäen ei olisi yksilöllinen
erikoisnimi.

Jos mainittujen sanojen merkitystä etsimme Lönnrotin sanakirjasta,
niin näemme, että _raana, raanio, raano, raino, ranu ja rani_ kaikki
merkitsevät _kulua_, kelpaamattomaksi kulutettua ja käytettyä
esinettä. _Raana ja raanio_ sanat Lönnrot kääntää myös sanalla
_slarfva_, 'riekale'. Kysymys on siitä, ovatko nämät sanat voineet
saada personallisen merkityksen, niinkuin ennen esitetty sana
_hattara_. Ainakin raini muodolle on Lönnrotin lisävihkossa annettu
myös kelvottoman ihmisen merkitys. _Raana_ ja sen vaihtelumuodot siis
vastaavat yleistä Pohjolan emännän pahamaineista etusanaa.

Toisellekin Pohjolan emännän sijaiselle voisimme saada samanlaisen
selityksen. Topeliuksen painattama Riidensynnyn toisinto Kajaanin
puolelta Suomussalmelta, joka on ainoa laatuaan,[105] alkaa: _Naata_
"nuorin neitosia".

Puunsynnyssä on löydetty samoilta seuduin sitä valaiseva säe:
"Natulaisen nauloama". _Natulainen_ johtuu sanasta _natu_, joka
merkitsee 'naaraskoiraa' sekä huonoa naista. Pitkä-ääntiöisen
_naattu_ sanan mainitsee Jusleniuksen sanakirja _naarttu_ sanan
toisintona. Myös _naatto_ muoto tunnetaan huonon naisen merkityksessä.

Mutta mainesana "nuorin neitosia" vaatii lisäselitystä. Muutamassa
saman pitäjän Lemminkäisrunossa ilmaantuu oluentuojana:

    Nato on naisista parahin,
    naon tyttö neitosista.

Nähtävästi on tämä sananlaskuntapainen säepari kumpaiseenkin paikkaan
tunkeutunut työntäen syrjään alkuperäisemmän toimihenkilön.

Pelkkä _nato_ on joutunut vielä yhteen Lemminkäisen surmavirren
toisintoon laulamatta jääneeksi hylkiöksi. Mutta se, joka suuttuu ja
kostaa, saa samassa runossa nimen "Louhi Pohjolan emäntä". Niissä
neljässä loitsussa, joissa _Louhi_ (kerran _Louki_) tavataan, tämä
esitetään kauttaaltaan hyvää tekevänä. Louhea rukoillaan yhdessä
Kylvetysluvussa yleensä päästöt päästämään, yksissä Tulensanoissa
tuomaan rautarukkasensa ja vetämään vetinen lumme haavalle sekä
kahdessa Metsänluvussa, joissa Pohjola saa Metsolan merkityksen,
raskuttamaan rahaista kättä tai pistämään villaisen pivonsa.

_Louhi_ nimeen, jota jo edellä on koetettu selittää, on monesti
verrattu islantilaisten tarujen pahaa _Lokea_. Tämä on kuitenkin
vasta kristinuskon vaikutuksesta saanut pahan merkityksen; pahuuden
edustajalla on skandinaavien omaperäisessä uskonnossa ollut yhtä
vähän sijaa kuin suomalaisten. Ruotsissa ja Tanskassa tunnetaan
ainoastaan alkuperäisessä tulenhaltian merkityksessä _lokke_, josta
kuten mainittu, suomalainen hämähäkin nimitys _lukki_ on johtunut.
Mitään mahdollisuutta lainata myöhäisiä länsiskandinaavilaista _Loke
paholaista_, ei suomalaisilla ole ollut.[106]

Yhtäläiset piirteet islantilaisten Loki-tarujen ja suomalaisten
runojen välillä saavat luonnollisimman selityksensä yhteisestä
alkulähteestään, keskiajan katolisesta kansanuskosta.

Setälä on erityisesti kiinnittänyt huomiota Snorri Sturlusonin
jumalaistarustollisessa selostuksessa esitettyyn Lokin
sukuluetteloon. Tämän mukaan Lokin isä oli _Farbauti_ 'vaarallinen
lyöjä', jota on selitetty myrskytuuleksi tai salamaksi; äidin nimet
olivat _Laufey_ 'lehväinen saari', ja _Nal_ 'neula', joita on
käsitetty lehtipuuta ja havupuuta tarkoittaviksi. Veljeä oli Lokilla
kaksi: _Helblindi_, 'Helinsokko, ja _Byleiptr eli Byleistr_, jota
on tulkittu m.m. myrskysalamaksi tai myrskyjalaksi; jälkimäinen
nimenmuoto voisi myös Setälän mukaan merkitä 'jalatonta', s.o. rampaa.

Lokin isän Setälä yhdistää tautien isään _tuuleen_ sekä äidin nimistä
Laufeyn Loviattareen,[107] _Nalin_ Äimättäreen ja Äkäättäreen, joita
myös joskus tautiensynnyttäjinä mainitaan, ynnä Pohjolan emännän
nimeen _Naata_. Loviattarella on usein yhdeksän taudin ohella tai
asemesta kolme poikaa: _ruho, rampa ja perisokea_, jotka pistosnuolia
ampuvat; niitä vastaisivat 'jalaton' _Byleistr_ ja sokea'
_Helblindi_.[108]

    Kolme poikoa pahalla,
    ruho yksi, rampa toinen,
    kolmas on perisokea.
    Ruho nuolia tekevi,
    rampa jousta jännittävi,
    ampuvi perisokea.

Epävarmaa kuitenkin on, missä määrin Snorrin sukuluettelo on
kansanomainen ja missä määrin keinotekoinen. Samassa taruopissaan
hän asettaa _Lokin_ rinnalle kilpailemaan _login_ eli liekin saaden
aikaan sanaleikin, joka viittaa hänen käsitykseensä _Loki_ sanankin
merkityksestä. "Tulen" isäksi ei ole vaikea runokielessä kuvitella
'vaarallista iskijää': tuulenpuuskaa tai salamaa, ja tulen äidiksi
joko lehti- tai havupuuta. Tästä kuvitelmasta riippumaton voi olla
Byleistrin ja Helblindin käsittäminen Lokin veljiksi.

Mainittua kolmea veljestä voidaan kyllä verrata suomalaisen runon
ruhoon, rampaan ja perisokeaan, mutta näiden alkuperäinen paikka
ei ole Tautiensynnyssä, jossa niiden yhtymisestä huolimatta
on synnytettävien yhdeksänluku usein säilynyt. _Paha_, jolla
nämä kolme poikaa on, ei tämän runokappaleen erillisissä tai
muihin yhteyksiin liittyvissä toisinnoissa ole millään tavalla
osoitettu naispuoliseksi. Sitä vastoin nämä omistetaan nimenomaan
miespuoliselle _Juudakselle_ uusmaalaisessa Löylynloitsussa:[109]

    Kolme oli poikaa Juudaksella,
    yksi rujo, toinen rampa.
    kolmas verensokea.
    Yhden pani tulen tekohon,
    toisen kattilan panohon,
    kolmannen luita särkemähän.

Paha eli Juudas kolmen poikansa kera muodostavat oikeastaan
neliluvun. Mutta eräässä manauksessa mainitaan nimenomaan _kolme
perkelettä_.

    Alle maan, alle mannon,
    alle kolmen perkelehen.

Paholaisten kolmiluku tai pääpaholaisen kolmipäisyys keskiaikaisessa
kansankäsityksessä johtuu vastakohdan tavoittelemisesta pyhälle
kolminaisuudelle.

Rammaksi on keskiajalla kuvailtu paholaisen tulleen taivaasta
alas pudotessaan. Siitä johtunevat suomalaisen runon _rampa_ ja
mahdollisesti myös _ruho_ sekä paholaisen nimitys _tynkämäinen_.
Samoin saisi siitä selityksensä Snorrin _Byleistr eli Byleiptr_,
jos se merkitsisi "jalatonta". Tämä nimi kuitenkin tuskin lienee
omaperäinen. Sophus Bugge on sen selittänyt väännökseksi _Belzebuth_
nimeä. Muodollisesti paljoa lähempänä on muutamassa paholaisten
luettelossa[110] tavattava keisari Belzebubin alakuninkaan nimi
_Byleth_. Tämä luettelo on 1500-luvulta, jolloin Snorrin Edda oli
Euroopassa tuntematon. Mainitun nimen on Harri Holma yhdistänyt
assyrialaiseen Beelin (< Ba'alin) puolison nimeen _Betit_, jonka myös
Herodotos tuntee muodossa _Mylitta_, ja jonka hyvin voi ajatella
keskiajan juutalaisessa kirjallisuudessa paholaisen nimenä säilyneen.

_Helblindin ja perisokean_ yhteyteen on asetettu Balderin sokea
ampuja _Hodr_, 'sota', sekä Pätöisen pojan sokea surmaaja. Molempien
viimeksimainittujen esikuvana on ollut keskiaikainen mielikuva
sokeasta sotamiehestä Longinuksesta, joka Kristuksen kylkeen pistää
perkeleen neuvosta hänelle käteen annetun keihään.

Helblindiä vastaavan perisokean nimenä mainitaan eräässä
vienanpuolisessa toisinnossa _Jumi_.

    Kolme on poikoa pahalla,
    yksi rujo, toinen rampa,
    kolmas on perisokea;
    se on se ampuja, se on Jumi.

Toisen Vienan läänissä muistiinpannun selityksen mukaan on Jumi pirun
sokea veli, joka asuu metsässä ja ampuu aina umpimähkään satuttaen
milloin ihmisiä, milloin elukoita. Jos Jumi olisi näkevä, niin
ampuisi kaikki.

Lönnrotin sanakirjassa Jumi mainitaan metsänhaltian nimenä; _Jumin
ampuma_ selitetään tarkoittavan äkkiä syntynyttä paisetta tai puun
kasvannaista. Vielä ilmoitetaan Jumin merkitsevän puukoita seinässä
(Cerambyx; ruotsiksi _dödsur_, 'kuolemankello'). Jumin naputus oven
suussa tietää kuolemaa.

Inarissa tunnetaan Jummin ampuman ohella _Jummin kurikka_, 'suuri
rosoinen honkajuurakko'. Eräässä osittain runomittaisessa sadussa
kuvataan härkää:

    Pää kuin Jumin kurikka,
    häntä kuin Hämehen miekka.

Arvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana _Jumin keko eli kelo_.
Parissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:

    Juumin ukko, Juumin akka,
    Juumin entiset eläjät.

_Juminkolu_, samoin kuin _Pirunkolu_, osoittaa kummituspaikkaa
metsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi
haudattuna.

Laitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana,
että nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin
yötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat,
tanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä _Jumin häät_;
niitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää
avio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai
lapsen, tappoi sen ja mestattiin.

Jos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla
mainitsee _Jumin_ lappalaisten esi-isänä ja että Ganander,
luultavasti tämän johdosta, selittää _Jumon eli Jymin_, samoinkuin
skandinaavien _Ymin_, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin
kuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty,
niin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.

Miten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla
epäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on
kristillisperäinen.

Pahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä
mielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava
Noidannuolensynty:

    Itse meiän Herra Jeesus
    meni saunahan saloa,
    piilten pirttihuonehesen.
    Keksi Lemmon kiukahalta
    nuoliansa nostelevan,
    keihäitähän lukevan.
    Nuo nuolet pahannäköiset
    meitä vasten vaivaisia,
    Itse meiän Herra Jeesus
    sylin nuolihin ajoihe,
    käsivarsin keihäisihin.

Raamatullisen "kuoleman odan" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta
muistiinpannun Käärmeensynnyn säe: "hampahat Tuonen ora[a]sta",[112]
jonka runomitta vaatii korjattavaksi "hampahat orasta Tuonen".
Tavallinen kertosäe: "kieli Keion keihäästä" todistaa, että _orasta_
on edelleen oikaistava _odasta_. Säe on nähtävästi hämäläiseltä
r-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on _orasta_
ymmärretty _oraasta_, niihin on myöhemmin lisätty _ohran_. joten säe
lopulta on tullut kuulumaan: "orahasta Tuonen ohran".

Mahdollisesti sekin _ora_. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan
Väinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä
kuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin
soveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.

Yleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.

    Piru piikkiä takovi,
    Perkele keihäitä tekevi
    pajassa ovettomassa,
    ilman ikkunattomassa
    Pahan vallan valkeassa
    piikkiänsä teroittavi.

Takovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen
runomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta _Hiiden
sepästä_, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu
kahlituksi.

Hyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa
(Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden,
myöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne
enemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita
pohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti
hyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä,
saivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja
onnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget
haltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin
määrin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat
jakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle
tai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain
nimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen
merkitykseensä.

Siten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia
kristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen
muodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella
ajalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.

Alkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet
tautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin
pahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon
kannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin
usein ilmenee.

Kaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa.
Ainoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn
Jumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä
n.s. _Jumalantauti_ kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen
taudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu
parantaa, toiselta puolen on n.s. "panentatautikin". silloin kuin se
on aiheuttanut kuoleman, sanottu "Jumalan taudiksi". Tällä nimellä
on siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton
"Jumalan tauti" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu
Israelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja
jonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.



Sankarit.


Pyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme
kohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai
pahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat
kaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana
suomalaisille tunnetuiksi tulleita.

Mutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä
nimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla
sankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty.
Siitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa
jumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen
on tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten _Ahti_, _Ilmarinen_
ja _Väinämöinen_, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee,
ovat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset
sitä vastoin, esim. _Kaleva_, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat
kauan tunnustetut entisajan eläjiksi.

_Kaleva_ nimestä on kaksi lukuunotettavaa selitystä. Akateemikko
A. Schiefner, jonka mielipiteeseen sittemmin Julius Krohn ja J.R.
Aspelin yhtyivät, on sitä verrannut Ruotsin kuninkaitten ja heidän
soturiensa mainesanaan _Skilfingar_, 'peräpenkillä istujat', joka
myös tavataan muodossa _Kylfingar_,[113] Novgorodin nimitykseen
_Kyfingialand_ ja venäläisten käyttämään varjagien toisintonimeen
_Kolbjagi_. Ahlqvist taas sen on johtanut liettualaisesta sanasta
_kálvis_, joka merkitsee 'seppää.' Tämän merkityksen hän luuli
tavanneensa virolaisella _Kalevilla_ erään ketjulaulun säeparissa:

    Mina kaku Kalevile,
    Kalev mulle rauda.

Ahlqvistin sananjohtoa on Setälä edelleen perustellut, olettaen
merkityksenvaihdoksen sepästä sankariksi tapahtuneen Väkevän pojan
sadun vaikutuksesta, missä pojan isänä usein esiintyy seppä.

Kalevi raudanantajana ei kuitenkaan välttämättä merkitse seppää.
Toisessa, suomenpuolisessa ketjulaulussa ilmaantuu raudanantajana
_ruotsi_.

    "Hyvä ruotsi, kaunis ruotsi.
    Anna mulle rautaa!"
    Ruotsi antoi rautaa.
    Hän (kana) raudan sepälle.

Mainitun virolaisen lastenlorun otti Aukusti Salo yksityiskohtaisesti
tutkiakseen J. Hurtin runsaitten käsikirjoituskokoelmain avulla.
Silloin kävi selville seuraava Kalevia esittävän säeparin oikea
jatko, joka puuttui harvoista julkaistuista toisinnoista:

    Mina raua Reole,
    Regu mulle kulda.

_Regun_ asemalla esiintyy kullan antajana välistä _kuningas_.
Ehdottomasti johtuu mieleen latinaisesta rex, 'kuningas', hyvin
tunnettu indoeuroppalainen sana, joka keltiläisenä lainana (rigs) on
kulkeutunut germaneille (muinaisskand. _rikr_, 'mahtava') ja näiltä
suomalaisille (_rikas_).

Mainittu virolainen sana esiintyy historiallisena nimenä norjalaisen
kuninkaan Olavi Tryggvenpojan tarinassa. Nuoruudessaan hän oli
joutunut virolaisten merirosvojen käsiin ja _Klerkon_ nimisen
virolaisen orjaksi. Tämä oli hänet myönyt pukin hinnasta toiselle
_Klerk_ nimiselle virolaiselle, joka vuorostaan oli vaihtanut hänet
kallisarvoiseen viittaan. Kolmas virolainen isäntä, jota hän palveli
kuusi vuotta (967-972) oli nimeltään _Reas_; emännän nimi oli _Rekon_
ja pojan _Rekoni_.

Sama sana tavataan suomalaisessa runossa _Riiko_ muotoisena. Sen
kertosanana on _pajari_ tai _Kaleva_.

    A. Ajoi rikas Riion poika
    rikkahasta Riikolasta.
    B. Virkki rikas Riion poika
    ja paksu pajarin herra.
    C. Siellä riski Riion poika
    ja kaunis Kalevan pappi
    piti saarnan saappahassa
    sekä messun miekka vyöllä.

Vielä on huomattava tähtisikermä _Riian- eli Rianseula_, joka
_Kalevalan miekan_ rinnalla on tunnetuimpia kansanomaisista
taivaankappalten nimityksistä.

Kaikesta päättäen sanoilla _Reko eli Riiko, kuningas, pajari ja
Kaleva_ on samantapainen merkitys. Sankarillisen ylimyksen merkitystä
edellyttääkin Kaleva-nimen käytäntö sekä runo- että puhekielessä.

Julius Krohn on huomauttanut virolaisen _kalev_ sanan merkityksestä
_verka_ ja yhdistänyt siihen _punaisen värin_ merkityksen, joka
ilmenee tulirokon nimityksessä _Kalevi tõbi_, 'Kalevin tauti'.
Väristä riippumattakin on verka käsitetty herrasmaiseksi vaatteeksi
ja talonpoikaisen saran vastakohdaksi, esim. suomalaisessa
sananlaskussa:

    Sarka verka köyhän miehen,
    vaski vaivaisen hopea.

Virolaisessa runossa rinnastetaan verkaan pukeutuminen ja pitkän
miekan pitäminen ylimykselle kuuluvina etuoikeuksina.

    Oleksin mina Olevi,
    kannaksin mina kalevi,
    peaksin ('pitäisin') mina
    pitkä mõõka.

_Miekasta eli kalvasta Kalevan poian_ tai _kärjestä Kalevan miekan_
kuvaillaan suomalaisessa loitsussa käärmeen kieli luoduksi.
Kullervorunoihin kuuluu _Miekantaonta Kalevanpojalle_.

Virolaisissa lauluissa _Kalev_ esitetään vielä _hevosmiehenä_ (_täko_
= ori) ja saa mainesanan _kannusjalka_.

    A. Olevil hea hobune,
    Kalevil oli kallis täko.
    B. Kalevine poisikene,
    Kalevine kannusjalga.

Kannusjalkainen Kalevin poika esiintyy tulipalossa, jonka kulta
loisteellaan on aiheuttanut ja jonka Kalevin mukanansa tuoma pilvi
sammuttaa. Kullan yhteydessä Kalevan poika tavataan useamminkin.
Kultaneidon taonnassa, joka edellyttää melkoisia kultavaroja
takojalla ja hänen omaisillaan, toimii itä-Virossa _Kuller Kalevi
poega_ ja länsi-Inkerissä _Kalervikko poissikkainen_. Inkerinmaalla
myös lauletaan, mitenkä:

    Kullervo Kalervon poika.
    Siterran[114] sininen viitta.
    kumahutti kultiahan,
    helähytti helmiähän.
    Pirsahtivat kullan pirsat
    selvälle meren selälle,
    lakealle lainehelle,
    Muru kultaa putosi,
    siru saarelle sipaisi.
    Tuohon kasvoi kaunis saari.

Untamon veteen viskauttama Kalervon poika tavataan soutelevana
_kulta-airot tai kultainen mela_ kädessä: samoin tuleen heitettynä
hiiliä kohentelemassa _kultakoukkusella_ sekä hirsipuussa
kirjoittelevana _kultapuukkonen_ kädessä.

Kalevinpojan nimen _Kullervo_ on Julius Krohn johtanut sanasta
_kulta_.[115] Setälä on sen yhdistänyt islantilaiseen _kollr_, joka
merkitsee: "pyöristettyä huippua, ihmisen pään nuppua, kerittyä
(orjan) päätä ja mieshenkilöä".[116] Mikkola pitää edellä mainittuja
historiallisia nimiä _Klerkon ja Klerk_ Kullervo nimen väännöksinä.

Niittyvillalla eli Jussintukalla (Eriophorum) mainitaan virossa
nimenä _Kalevi rohi_, 'Kalevin ruoho', ja _Kalevipoja hiused_, jota
vastaa Lönnrotin sanakirjan _Kalevanpojan hiukset_. Tämä viittaa
germaneilla tunnettuun vapaitten miesten ja etenkin kuninkaallisten
oikeuteen pitää pitkiä hiuksia, jotka kiharoina valuivat hartioille.
Samaa mahdollisesti tarkoittanee Kaukamoisen runossa oluenpanijana
esiintyvän Kalervon pojan mainesana "kähärpää".

Agricolan värssy: "Kalevanpojat niitut ja muut löit", perustuu sekä
Virossa että Varsinais-Suomessa tunnettuihin tarinoihin Kalevan-pojan
heinänniitosta, jossa heinää kaatui niin laajalti kuin viikatteen
viuhina tai pelkkä hiomisen kilke kuului. Muualla Suomessa esitetään
yhtäläinen kertomus Kalevan pojan kaskeamisesta, joka on lisäksi
paikallistutettu kuuluisiin viljelysalueihin, kuten Limingan niittyyn
ja Kyrön peltoon.

Muistoja Kalevasta on runsaasti paikannimissä etenkin länsi-Suomessa.
Mainittakoon _Kalevankivi ja -kangas_ Messukylästä, _Kalevanjärvi
ja -kallio_ Lopelta, _Kalevanjoki ja -kulma_ Paimiosta,
_Kalevanhaka ja -kivikko_ Liedosta, _Kalevanhauta eli -haudat_
Orihpäästä ja Laitilasta. Näissä, samoinkuin näihin liittyvissä
tarinoissa saa _Kaleva_ ilmeisesti _jättiläisen_ merkityksen, joka
on Kalevan-pojalla Schroderuksen, Florinuksen ja Jusleniuksen
sanakirjoissa ynnä 1685 vuoden raamatun suomennoksessa.

Mitenkä helposti yliluonnolliselle entisajan eläjälle siirtyy
myöhempikin historiallinen nimitys, osoittaa _munkkilaisten, nunnain
ja juutilaisien_[117] käytäntö kansankielessä, jossa ne vastaavat
jättiläisiä, vieläpä manalaisia. "Nunnat ovat rakentaneet Maarian
kirkon; ne olivat maanalaisia."

Yliluonnolliseksi käsitetyn Kalevan vaikutus saattoi ulottua
taivaallekin. Kuun pimetessä sanottiin Laitilassa Kalevanpojan
pistävän kätensä eteen. Kalevan miekka tähtisikermän nimenä on jo
mainittu.

Häärunoissa käytetään _Kaleva, Kalervo eli Kalervon poika_ nimitystä
kunnioittavana mainesanana.

    A. Suomen sulhot, maan Kalevat.
    B. Minun viljo veljyeni,
    kavala Kalervueni!
    C. Päämies pojut Kalervon!
    D. Pojan nuoren nuotehesen,
    kansahan pojan Kalervon
    E. Meiän kuulussa koista
    Kalervassa kartanossa.

Mitenkä Kaleva vastaa nykyistä nimitystä _herra_, osoittaa _rouva_
sanan käytäntö samoissa Häärunoissa sisaren mainesanana: "Rouva
siityisä sisoni".

Herraa merkitsee Kaleva ja Kalevanpoika ilmeisesti silloinkin, kun se
on _Jumalan_ tai Pätöistä (s.o. Jumalan) poikaa tarkoittavan _hyvän
miehen_ kertosanana.

    A. Eessä Isä Jumalan,
    kengän kau'oilla Kalevan.
    B. Veristä Kalevan poian,
    hyvän miehen hurmehista.

Siten saa selityksensä myös varsinaissuomalaisen Raudanluvun säe:
"rauta raukka, mies Kaleva".

Kaleva nimen väännöksenä voitaneen pitää n. 600:n vaiheilla
sepitetyn anglosaksilaisen Vidsid-runoelman _Caelic_ "weold
Finnum", 'suomalaisten hallitsija'. Varmasti tämän nimen kohtaamme
v. 1223 venäläisessä Tallinnan nimityksessä Kolivan. Sama nimi
tavataan usealla venäläiselläkin paikkakunnalla, niinkin kaukana
kuin Volhyniassa. Myös sankarinnimenä ilmaantuu venäläisissä
aikakirjoissa ja kansanlauluissa _Kolivan, Kolivanovitsh eli
Kolivanov_, tavallisimmin ristimänimellä _Samson_ (= Simson).
Nähtävästi on venäläisellä Kolivanilla ja suomalaisella Kalevalla
yhteinen alkuperä. Kumpaisellekin yhteinen on sankarin, sotilaallisen
ylimyksen merkitys.

Kalevan kertosanana runoissa esiintyy usein _Osmo_. Virolainen
laulaja miettii, mitä ottaisi esittääkseen:

    Mis mina võtan laulda lasta? --
    võtan see vana Kalevi,
    vana Osmi poisikese.
    Osmi oli noori meesi.

Keski-inkeriläinen Kullervoruno alkaa:

    Kalervikko kylvi kauran,
    kylvi ohran Osmolainen.[118]

Suomenkarjalaista Riion pojan runoa vastaavassa vienanpuolisessa
Ainorunossa ilmaantuu tytön puhuttelijana Osmonen eli Kalevainen.
Suomen ja Venäjän Karjalalle yhteinen Lemminkäis-jakso alkaa
Osmottaren eli Kalevattaren oluenkeitolla.

    A. Osmotar olutta keitti,
    Kalevatar kaljavettä.
    B. Osmotar oluen seppä,
    Kalervatar kahjan seppä.

Naispuolinen oluenkeittäjä on kuitenkin myöhempi kuin inkeriläisessä
Kaukamoisen runossa: "kähärpää pojut Kalervon". Venäjän Karjalassakin
tavataan sillä paikalla joskus miespuolinen _Osmonen eli Osmori_.

Kohteliaina paikanosoitteina käytetään Häärunoissa Osmola ja Kalevala
sekä rinnatusten että vastatusten.

    A. Piettiinkö vävy vävynä
    Osmolassa ollessahan,
    käyessä Kalevalassa?
    B. Onkos teiän Osmolassa,
    kuin meiän Kalevalassa?

Samalla tavoin kuin Kaleva on _Osmo_ kunnioittavana nimityksenä
sulhaselle virolaisissa, vatjalaisissa ja suomalaisissa Häärunoissa.

    A. Oota, oota Osmi meessi!
    B. Tee nüd ristiä eteese,
    löö oveza Ozmueni!
    C. Hyvä Osmo tien osasit.
    D. Osmolainen tien osasi.

Näissä on lisäksi huomattava _Osmolan_ yhdistäminen puutarhan
käsitteeseen.

    Osaten otit omenan
    Osmolan omenikosta.

Renvallin sanakirjan mukaan kasvitarhaa merkitsevä _Osmon pelto_
esiintyy usein loitsurunoissa, toisinaan _Kalevalan kankaitten_ tai
_Karjalan (< Kalevan) niityn_ yhteydessä.

    A. Kalevalan kankahille,
    Osmon pellon pientarille.
    B. Osmon pellon penkerehen.
    Karjalan niityn kantehen.[119]

Vielä kohtaamme _Osmon_ loitsuissa _Jumalan_ ja samaa merkitsevän
_Onnen_ kertosanana.

    A. Puu puhas Jumalan luoma,
    oras Osmon kasvattama.
    B. Metsän Osmo, metsän Onni,
    metsän kultainen kuningas.

Muutamassa virolaisessa runossa saa _Osmi_ rinnalleen _korulin_, s.o.
_kuninkaan_.

    Osmi ärga ('härkä'),
    koruli pulli ('sonni').

Nähtävästi myös Kuolonsanomain länsi-inkeriläisessä muodostuksessa
alkusäkeet:

    Menin viinaa Virosta,
    olukkaista Osmerolta,

ovat siten ymmärrettävät, että _Osmero_ tarkoittaa saksalaista
herraa, jonka etuoikeuksiin kuului väkijuomien valmistus ja anniskelu.

Paitsi _Osmon peltoa_, joka viittaa kehittyneempään maanviljelykseen,
nimitys _Osmon eli Osman solmu_ sisältää käsityksen erikoisesta
kekseliäisyydestä. Kun tämän taikasolmun panee kadonneen esineen
sijalle, niin se löytyy. Häissä sen patvaska panee sulhasen oikean ja
morsiamen vaseman kantapään alle sukan sisään.

Osmonsolmun saksalainen nimi on _Liebesknoten_, 'lemmensolmu'.
Sen ruotsalaisen vastineen _válknut_ on J.J. Mikkola selittänyt,
merkitsevän vallonilaista, s.o. ranskalaista, solmua.

Lisäksi liittyy _Osmo_ sanaan taito valamalla valmistaa rautaa.
Virolaisessa runossa, jossa poikanen tiedustelee metsään karanneita
hevosiaan, on pojalla nimenmuoto _Osmus_. Vironkielessä _osmus eli
osman_ merkitsee valurautaa, samoin kuin ruotsinkielessä _osmund_,
jonka vanha skandinaavilainen muoto on _ásmundr_. Edda-runoissa
mainitaan Ásmundr kuninkaan nimenä, jonka alueella Odinia palveltiin.
Mahdollisesti virolaista paikannimeä Osmussaar vastaava ruotsalainen
Odinsö viittaa samanlaiseen yhteyteen.

Samoin kuin Kalevaan verrattu _Kylfing_ voi Osmoon verrattava
_Ásmund_ olla etevän suvun tai muun taidokkaan ihmisryhmän nimi,
jonka ansioihin vanhin raudanvalmistustapa sekä kasvitarhanviljelys
kuuluvat.

Alkusoinnun vaikuttaessa on kunnioittavassa merkityksessä käytetystä
Osmo sanasta saattanut muodostua _Ismo_, joka on ilmeisesti Neitsyt
Maarian sijaisena seuraavassa savolaisessa Tulensynnyssä:

    Ismo ilman tyttäriä,
    tule tänne, tarvitahan,
    heitä vettä helmoistasi --
    kipeille voiteheksi!

Samoin lienee pyhäksi Neitsyeksi, "Herran tyttäreksi", käsitettävä
itäpohjanmaalaisessa Karhunsynnyssä tuudittajana toimiva _Ismärätär_
"Tuonen tyttö", jonka ohella karhun kapaloista huolehtii kave "ilman
kaunis neiti".

Yleinen muunnos _Osmero_ nimeä on varsinaisinkeriläisten runojen
_Ismero eli Ismaro_. Kultaneidon taonnassa, jossa ennen neitoa
eläimiä ahjosta ilmaantuu, on sepällä säännöllisesti nimitys _Ismaro_.

    A. Itse Ismaro pelästyi --
    Itse Ismaro ihastui.
    B. Se oli seppä Ismaroinen,
    tarkka entinen takoja.

Myös kullan tipauttajana Kullervon Kalervon pojan asemella mainitaan
joskus:

    Manteren matala seppä,
    itse seppä Ismeroinen.

Samoin kuin Osmoa käytetään Ismaroa kunnioittavana nimityksenä,
erityisesti isälle:

    Minun Ismaro isoni.

Muunnos on kauttaaltansa alkusoinnun vaikuttama (_itse, iso_), kuten
seuraavistakin esimerkeistä näemme:[120]

    A. Isä tahtoi Ismarolle.
    B. Istui itse Ismaro
    jääkattila käessä, jääkääky kattilassa.
    C. Olipa itse Ismaroinen
    Ismaro kattila käessä,
    Ismon kalat kattilassa,
    tuli maalle keittämähän.

Eräässä pohjanmaalaisessa Tulenluvussa näkyy Maariaa edustavasta
Ismosta edelleen muodostetun _Ilmo_.

    Kaukoa kapu tulevi,
    Ilmo toisen ilman alta,
    sata sarvea käessä --
    kaikki täynnä voitehia

Varsinais-Inkerissä on sekä seppä että isä Ismarosta joskus tehty
_Ilmaro_.

    A. Seppo Ilmaro ihastui.
    B. Minun Ilmaro isoni.

Karjalan kannaksella ja itä-Suomessa sekä Venäjän Karjalassa
on Kultaneidon takojan ynnä yleensä tarullisen sepän nimenä
säännöllisesti _Ilmarinen_. Mielikuva seppä Ilmarisesta, joka
länsi-Suomessa on aivan tuntematon, on nähtävästi siten syntynyt,
että Agricolan mainitsema hämäläisten tuulenjumala _Ilmarinen_
on sekaantunut sankarillisen sepän nimitykseen Ismaroinen eli
Ismeroinen, s.o. Osmeroinen.

Etteivät suomalaiset ole palvoneet kreikkalaisten Heefaistoksen ja
roomalaisten Vulcanuksen tapaista jumaluusolentoa, todistaa sekin,
että _seppä Ilmarista_ aniharvoissa loitsuissa avuksi rukoillaan.
Kerran häntä pyydetään tekemään pistosnuolien poisvetämistä varten
pikkuiset pihdit, jommoiset tavataan myös Neitsyt Maarialla. Toisessa
kappaleessa mainitaan Ilmarisen ohella Väinämöinen, molemmat
ilmeisesti kertomarunoista lainattuina lisäkoristeina.

    Itse ilmoinen Jumala,
    itse vanha Väinämöinen,
    itse seppä Ilmarinen,
    Neitsyt Maaria emonen,
    tässä myöskin tarvitahan,
    tämä jakso jaksamahan!

Ettei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten
vienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää
suomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on
nimetön.

    A. Kuka kirvoja takovi,
    kassaria kalkuttavi,
    ei se ole seppo Jumalan luoma,
    Se seppä on Jumalan luoma
    kuka on taivoa takonut,
    ilman kaarta kalkuttanut.
    B. Se seppä, joka rauan takoo,
    se seppä, joka vasken takoo,
    se seppä, joka taivosen takoo.
    C. Oli mulla seppä pikkarainen,
    takoja ilman ikuinen,
    joka taivahat takovi.

Että tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:

    Ukko taivahan Jumala! --
    Jumala jotakin tiesi,
    joka on taivoset takonut,
    veen kannet kalkutellut.

Samaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana "taivahallinen takoja".

Ilman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun,
että suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden
Luojasta, jota nimitettiin:

    Kaiken maailman takoja,
    ilman kannen kalkuttaja.

Mutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen
suomalaisille, kuin skandinaaveille _himnasmidr_. Selvästi
kristillinen on lausetapa:

    Herra taivojen tekijä,
    pilven päällinen Jumala!

Mainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu
kultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas
lehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden
takin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko _vitsik_,
'vitsikko', tai _veerik eli veering_, 'neljännesraha' (vrt.
ruots. _fjärding_). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan
selittää muutaman kerran säilyneistä _vidrik ja üdrik_ ynnä niiden
edellyttämästä alkumuodosta _vedrik. Vidrik_ tosin myös merkitsee
virossa pensaikkoa, josta väännös _vitsik_ saa selityksensä, mutta
se tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan
runon toisinnossa. _Üdrik_ muotoon yhdistettävä _Utregane_ ilmaantuu
Kalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja
punnitsee mahdollisia aiheitansa:

    Kas odan vana Kalevi,
    vai odan uue Utregase,
    vai odan noore Lemingäse?
    Vana on vana Kalevi,
    uus on uusi Utregane,
    nuor on nuori Lemingäne.

Molempia muotoja vastaavat _Vidres ja Üdres_ esiintyvät runossa
Ristitystä metsästä viettelijän nimenä.

Länsi-Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s.o. säkkipillin,
soittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon
kammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen
toisintelut: _Vietrikkä, Viertykö, Vertykkö, Vierikkä ja Vedöökkä
ynnä Veitikke_, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta _Vetrikkä_.
Sen pysyväinen mainesana on _verevä poika_. Sama henkilö on
Kaukamoisen surmaama _veitikkä eli veitikka verevä_.

Että _veitikka_ on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi
eteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan
verenvuotoa:

    Veri veitikasta juoksi,
    hurme poiasta hupatti.

Muutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan
lyhyempi muoto _Veiti_, josta välistä on väännetty _neiti_.

Inkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnianimenä
_Vedrä, Vedro eli Vietro_.

_Vedrä_ nimen on J.J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa
Beowulf-runoelmassa esiintyvään _Veder-géatas_, 'V. gootit', eli
_Vederas_ (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria.
_Vedr- ja Üdr- eli Udr_-muotojen vaihtelua valaisevat ennen
esitetyt rinnakkaissanat _verkanen ja turkanen_. Mikkolan selitystä
tukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen
runoissamme, joissa sillä on muoto _Vuojola eli Vuojela_.[121]

Tästä johtunut gotlantilaisen nimitys _Vuojolainen, Vuojelainen eli
Vuojalainen_ on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla
suksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan
kuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on
ruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan
neitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa "lempityttösen"
mainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan,
Annikin virressä kuvatun "kestin", edeltäjä.

Hirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja
Vuojolainen sanojen välillä _viini eli vilmi_; joskus kuuluu säe:
_Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen_. Vipusenrunoon
eksyttyään se on saanut muodon: _viisas vintti Lyyrätyinen_.

Suomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti
lappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että
toiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon
sekaantuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana _Tuuhetuinen_.

Venäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiihdännän
säkeillä:

    Kaunis kauppi Köyretyinen,
    varsin veitikka verevä.

Mutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä _Lyylikki_, joskus _Lystikki_
"lylyjen seppä". Onko _Lyylikki lyly_ sanasta johdettu runollinen
muodostus vai _Lyyrätyisen_ yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on
vaikea päättää.[122]

Hirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen-karjalaiseen
loitsuun.

    A. Siniviitta viian eukko --
    kaunis kankahan eläjä,
    Liisa villi Vuojolainen!
    B. Emäntä viion Vuojolainen,
    kuo mulle kultanuttu,
    vala mulle vaskivaippa!

Loitsussa esiintyy myös naispuolinen _Vuojolatar eli Vuojahatar_.

    A. Vesi hiisi Vuojolatar,
    Vuojon tyttären tekemä.
    B. Rauta poika Vuojahainen,
    Vuojahattaren tekemä.

_Vuojotar_ muotoa edellyttää _Vuotar_, joka on siitä syntynyt
supistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta _Vuolatar_.

    C. Vuotar voitehen tekijä.
    D. Rauta poika Vuolattaren.

Edelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut
_Vuolahattareksi_, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut _Vuolainen
Vuolahaiseksi_.

    E. Rauta poika Vuolahainen,
    Vuolaisen poian poika.
    F. Rauta poika Vuolahaisen,
    Vuolahattaren tekemä.

Vuolahainen vuorostaan on muuntunut _Vuolamoiseksi_ Vuolahattaren
joko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä _Vuolamattareksi_.

    G. Rauta poika Vuolamoisen,
    Vuolahattaren tekemä.
    H. Vesi on poika Vuolamoisen,
    Vuolamattaren tekemä.

Vuolamoisesta yhä muuntunut on _Vuolangoinen_, mutta sen rinnalla
esiintyvä _Ruojuatar_, jonka alkukerake on alkusoinnun vaikutuksesta
vaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon _Vuojuatar_.

    Rauta poika Vuolangoisen,
    emä rauan Ruojuatar.[123]

Viimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687.
Siinä "raudan poikana" esiintyvä _Vuoliantar_ perustuu muotoon
_Vuolajatar_, joka on _Vuojalattaresta_ metateesin kautta syntynyt
(vrt. pihlaja ja pihjala).

Vuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin
kauppasuhteisiin voisi viedä nimi _Lemminkäinen_, jos se selitys,
johon T.E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riippumatta ovat
tulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot
_Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemming poega, Lemmergüne ja
Lemmik_ sekä suomalaisissa yleisen _Lemminkäisen_ ohella _Lemmin
poika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen_.

Samoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi
_Fleming_ saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa _flämiläistä_,
nykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta.
Alankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seuduilla
Ruotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miekkoja,
joihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islantilaisessa
runoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä _flaemingr_.
Samanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa tunnetaan _valjanskij_,
s.o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset
1100-luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä
_flaemine ja wâleis_ osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä.

Virolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen
mainesanana _herra_ ja kertosanana _Tallermaa_ (s.o. Tallinnan)
_kuningas_.

    Tantsi Tallermaa kuningas,
    lehi[124] härra Lemmingine.

Että Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen
suhteesta _Kalevaan_. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä-Virossa
kultaneidon takojana joskus _Lemming poega_. Suomen ja Venäjän
Karjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kertosanana.

    A. Minne lauloit Lemminkäisen,
    kaotit Kalevan poian?
    B. Kaskehen Kalevan poian,
    leikkaukseen Lemminkäisen.

Itäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kristillisen
Luojan tai Maarian kertosanana.

    A. Tee Luoja kaetsanasi,
    Lemminkäinen luottehesi!
    B. Maarian makea maito,
    mesileipä Lemminkäisen.

Viimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa:

    Pyhän hengen lämmin leipä,
    Maarian makea maito.

Sekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen asetettu
vienanpuolisessa Voiteenluvussa:

    Neitsyt Maaria emonen,
    käy sie voitehet vakaiset,
    Lemminkäisen lippahasta,
    joill' on Luoja voieltuna.

Lemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi
veitikka verevä, myös Kauko ja Ahti. Yht'aikaa ne voivat esiintyä
kansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa.

    "Kutsu Ahti, kutsu Kauko,
    kutsu Veitikki verevä!" --
    "En tieä Ahin kotia,
    enkä Kaukon kartanoa.
    Veitikan elinsijoa." --
    "Ahti Saarella asuvi,
    Kauko niemen kainalossa,
    Veitikki nenässä niemen.
    Elä kutsu Lemminkäistä,
    Lemminkäinen on Lieto poika."

Lemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat
helposti eroitettavat. Vetrikasta eroittautuu alkuperäisemmässä
inkeriläisessä kansanrunossa _Kauko, Kaukamoinen eli Kaukomieli_
tämän surmaajana. Tilapäisesti _Auto eli Auko Kauko_ "mies kavala"
ilmaantuu Vetrikan sijalla väennukuttajana kantelensoitolla.
Sortavalan puolisessa Kantelensynnyssä on kantelentekijällä nimi
_Kauko_ ja mainesana _Viron (s.o. virren) seppä_.

Miehennimenä _Kaukamely_ tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta.
Vatjankielessä _Kaukamoinen_ merkitsee vierasta. Luultavampaa
kuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen
sankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frankkien vanhempaa
nimeä _Chauci_ 'korkeat, ylimieliset' (vrt. ruotsin _hög_).

Lähimmässä suhteessa on Kauko _Ahti_ sanaan, jonka kertosanana se
jo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa
kuitenkin jää, onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu.

    Kasvoi ennen kaksi lasta --
    Siit tulivat tälle maalle --
    vetäysit veljeksiksi.
    Yks oli Ahti, toinen Kauko.
    Mistä Ahti tuttanehen
    ja Kauko havaittanehen?
    Ahin suu vähältä väärä.
    Kaukon leuka kallellahan.
    Ahti tuntui astunnolta,
    Kauko kannan pyörinnöltä.
    [Ahti astui, maa yleni.
    Kauko pyöri, kangas painui.]
    Ahti arvattu väeksi,
    Kauko kansaksi tutahan.
    Ahill' oli airoa vajoa,
    Kaukolla kahta soutajata. --
    Ahti astui Akkalahan:
    "Anna akka poikoasi
    Ahin ainoan avuksi,
    Kaukon kaksin soutajaksi."

Kaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kaukon ja
Veitikan (< Vetrikän) ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena.

    Juopui Ahti, juopui Kauko
    juopui Veitikka veräjä(!)
    Saarialan juomingista,
    Kirjaverkolan vakoista.

Veitikka voi myös esiintyä Ahdin kertosanana.

    A. Aika on Ahtia sanoa.
    Veitikkiä vieretellä,
    puhua pyhäistä miestä.
    B. Ahin aian kääntymessä,
    Veitikan veräjän suussa.
    C. Veitikan veräjän suitse,
    Ahin aitojen alatse.
    (Tavallisemmin: perätse.)

Että _Ahti_ on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kertosanat,
sen mainesanat _auvopoika ja liioin voipa_. Tähän nimeen liittyy myös
paikanmääre: "Armas Ahti Saarelainen", (vrt. Ahti Saarella asuvi).
Että _Saarelaisella_ on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa
Itkuntiedustelussa säilynyt säepari:

    Armas Haahti, Saaren vanhin,
    Saaren kuuluisa kuningas.

Samaa käsitystä vahvistaa Sämpsän runossa kuvaus _Huotolassa_, s.o.
Luotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta:

    Ahti aina arvelevi,
    [toivoo maallehen makua,
    pelloillehen pehmitystä --]
    rahojansa raksuttavi,
    helkyttää hopeitahan
    kaksin päivin, kolmin päivin:
    rahat raksui pöyän päällä,
    helkkyi Huotolan hopeat.

Epäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan
siitä, onko tästä eroitettava _Ahti_ jumala, joka Agricolan mukaan
"vedestä kaloja toi" ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja _Ahto_
muotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee.

Loitsurunoissa rukoiltu _Ahti_ saa tavallisesti määreekseen _veden
eli meren_.

    A. Veen Ahti armollinen!
    B. Meren Ahti vaahtivaippa!

Mutta veden Ahdin ohella tavataan myös _metsän, maan ja tuulen Ahti_.

    A. Metsän ihti, metsän Ahti!
    B. Maan isäntä, maan emäntä --
    maan Ahti armollinen!
    C. Tuulen intti, tuulen äiti,
    tuulen kultainen kuningas,
    tuulen Ahti armollinen!

Nämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on _Ahti_, samoin kuin
_näkki_ yhdistyksessä "metsän näkki", vedenjumalasta yleiseksi
haltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten _Osmo_
yhdistyksessä "metsän Osmo", alkuansa merkinnyt hallitsevassa
asemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen.

Niistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluusolentona
esiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja
kirjatiedon vaikutuksen alaisia. Vanhin sentapainen on Topeliuksen
julkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansanomaisuutta
panee epäilemään sekä runomitta että kieliasu.

    Anna Ahto antimesi,
    veä viljalta väleen
    majan märjän asuvita,
    kalat karulta kokoele,
    hauit hajalta hajeskele,
    ahvenet myös kyrmyniskat!

Toisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi.
Tavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku on pari kertaa
muunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka
väännetty _piikki_ sanaksi taikka molempien sijalle asetettu _Ahti ja
Kauko_, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi.

    A. Ahin hauan hallitsija --
    Anna Ahti ahvenia.
    pistä piikkimikkeliä!
    B. Anna Ahti, anna Kauko,
    anna Ahti ahvenia,
    Kauko kauniita kaloja!

Väinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toisinnossa,
joka alkaa: "Anun Ahti hauki suuri", on otettu Karjalan kannaksella
erillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: "kun ma
saisin suuren hauin".

Myöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuolisessa
runossa tavattavat Käärmeen puhuttelut:

    A. Ahin aitojen alainen.
    (muuten: Aina a. a.)
    B. Mullan muikku, maan silakka.
    Ahin ainoa kalanen.

Edellinen on satunnainen _Ahin aitojen ja aitojen alaisen_
sekamuodostus. Jälkimäisen _Ahin_, kuten kertosanoistakin _mullan ja
maan_ voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: _ahon_.
Sitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: _ahohauki_.

    Ahohauki aamiaiseksi,
    musta mato murkinaksi.

Alkuperäiseen säkeen muotoon: _ainoa ahokalanen_ ovat ilmeisesti
vaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiintyvät
säkeet:

    Vellamo -- --
    Ainoinen Ahilla lapsi.
    Ahin lasta ainoata,[125]
    Vellamon vetistä neittä.

Että vedestä pyydystetty _Ahin lapsi_ ei välttämättä edellytä Ahdin
käsittämistä vedenjumalaksi, tulee _Väinön tyttären_ yhteydessä
osoitettavaksi. Tällä kohden riittää Ahdin kertosanan _Vellamon_
lähempi tarkastaminen.

Mainittu nimi, jos kirjallisesta vaikutuksesta epäiltävät
muistiinpanot eroitetaan, rajoittuu Vienan lääniin. Siellä tavataan
_Vellamo_, paitsi Väinämöisen onginnassa, kerran myös Käärmeenluvussa
vesiä soutavana ja samoin kerran Kalastajan rukouksissa muodossa
_Vellimys_.

    A. Syöjätär vesiä souti --
    Vellamo vesiä souti.
    B. Vellimys veen emäntä,
    sataharjan hallitsija,
    tules paian muutantahan! --
    Ahin hauan hallitsija!

Jälkimäinen kohta on antanut Lönnrotille aiheen käsittää Vellamon
merenjumalan Ahdin puolisoksi. _Vellamon_ voisi johtaa samoin kuin
sen asemella välistä esiintyvän paikannimen: _Vellola, veden_
tavallisesta määreestä _vellova_. "Vellimys veden emäntä" olisi
siis runollisesti personoitu "vellovan veden emäntä" ja "Vellamon
eli Vellolan vetistä neittä" saattaisi palauttaa muotoon "vellovan
vetosen neittä".

Mutta Ahdin kertosanana käytetty nimi tuskin lienee vasta
Vienan läänissä muodostunut, jota paitsi on epäiltävää, onko se
merkitykseltään naisellinen. Päätteellä -_mo_ ja -_mus_ ei A.V.
Koskimiehen nimistötutkimuksessa mainita toista naiselliseksi
käsitettävää nimeä; satujen _Tuhkimo eli Tuhkimus_ on sekä pojasta
että tytöstä käytetty.

Mahdollista on, että _Vellamo eli Vellimys_ ovat laulajalle tunnetun
velloa sanan vaikutuksesta muodostuneet hallitsevassa asemassa olevaa
merkitsevästä _Vetramo eli Vetrimys. Vetrikan_ vedestä tarttuneen
tautiolennon merkityksessä tapaamme säeparissa:

    Lienetkö veitikka ve'estä,
    vierähä veitikka vetehen!

Edempänä saamme nähdä, ettei myöskään mielikuva Ahdin kylmämisestä
merellä tarkoita vedenjumalan jäätämistä.

Mutta vielä tavataan parissa Metsänluvussa ilman määresanaa
jumaluusolentona esiintyvä _Ahti_.

    A. Toisin ennen Ahti antoi,
    toisin tyttö tyyläeli.
    B. Tule Ahti rahan jaolle,
    kumpu kullan muuttelohon!

Jos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti
haltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen _ahtamisesta_
johtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään _ahti_ sanaan, mikä
myös ilmaantuu runonsäkeissä:

A. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun
pyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.

Haltiannimi _Ahti_ saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin _Tapio ja
Virankannos_.

Aikaisemmin on _Ahti_ nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen _ahva_
'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin
asemella: _meren Ahvo_. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea,
ei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi
saattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi.
Muistettava on myös _Ahvenanmaan_ vanha ruotsalainen nimi _Ahvalana_.

Mahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi
senkin merkinneen sankaria.

Enimmän on ollut väittelyä _Väinämöisestä_, kuten Kalevalan runojen
historiassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: "Jumalako vai
ihminen", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että
Väinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti _vedenjumala_,
perustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun:
Tulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.

Tulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä
Ilmarisen kera. Säkeen "_Väinämöinen_ välkytteli" pääsäkeenä
on: "iski tulta _Ilmalainen_ (etelä-Pohjanmaalla), _Ilman
rinta_ (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), _Ilmarinen_
(etenkin itä-Suomessa), _Ilman ukko_ (etenkin Venäjän-Karjalassa)
eli _Ismaroinen_" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja
inkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu
merellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan
"_Väinön_ polvien välitse". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman
ja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.

Epäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa
etelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on
tuleniskijänä "itse ilman Jeesus eli Herra". Mahdollisesti on
Ilmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko
ilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto
_Ismaroinen_ viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten
inkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa
on Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä
sankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto
taivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen
yhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli,
jota myös Kalevan miekka voi merkitä.

Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin
vedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen
hevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin
ennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä
muuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu
meren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat
mielestäni erityisesti vedenjumalalle.

Yhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä _Joukahaisenkin_,
minkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista
merkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään
haltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset,
vieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä
lisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin,
joissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat:

    Yksiöisellä orolla
    yksiöistä järven jäätä.

Vielä hän huomauttaa eräästä länsi-inkeriläisestä kirjaanpanosta,
jossa yksiöinen poika kysyy:

    "Ken tekee merehen sillan
    yksiöisistä vesoista?"

ja sitten itse:

    Tuo teki merehen sillan
    yksiöisistä vesoista. --
    Ajoi yksiöinen poika
    yksiöistä jäätä myöten

Tätä yksiöistä poikaa, joka yhdessä yössä mereen rakentaa sillan,
kuvaisi Joukamoisen mainesana _nuori_, jota vastoin _vanha_ hyvin
soveltuisi vedelle ja sen haltialle.

Se vähäinen tieto, mikä meillä on pakkasenhaltiasta, panee
kuitenkin epäilemään, voiko olettaa juuri jäänlähdöstä syntyneen
vertauskuvallista kertomusta. N.s. luonnontaruja ei suomalaisilla
oikeastaan ole. Sämpsän noudanta on uskonnollisiin menoihin liittyvä,
n.s. rituaalinen taru. Jälkimäisiä on tiettävästi skandinaaveilla.
Mutta edellisiä, niin paljon kuin niitä on yritetty esittää, tuskin
vielä täysin varmoja voidaan osoittaa. Enimmät islantilaisista
jumaluustaruista ovat kristillisperäisiä legendoja tai muita
keskiaikaisia kertomuksia, joita on pakanallisin nimin koristeltu.

Mitä Kilpalaulantaan tulee, ei siitä voi eroittaa yleistä
sisarenlupausta, ei edes hevosen ja veneen tarjouksia, jotka vain
Inkerissä puuttuvat. Yksiöinen jää, oro ja poika taas kuuluvat eri
runoon,[126] joka Kilpalaulantaan on sekaantunut.

Joukahaisen nimen merkitystä etsittäessä on otettava huomioon myös
muita runoja, joissa se esiintyy.

Vienanpuolisessa Samporunon katkelmassa esitetään, mitenkä hyvän
Sammon saatuansa:

    Toisin ennen lauloi L[o]ppo,
    hyrehti hyväsukuinen,
    vennon joukio, jorisi,
    vennon joukko jouatteli.

Eräässä Tulenluvussa rukoillaan Pohjolasta tulevaa poikaa, jonka on
osoitettu tarkoittavan Kristusta:

    Tule poika Pohjolasta.
    mies iso Isän alo[i]sta.
    veikko vennon joukiosta,
    hyinen kattila käessä!

Aivan yleisesti _vennon joukio_ ilmaantuu vienanpuolisessa runossa
Väinämöisen tuomiosta. Syntyneelle pojalle ei tiedetä nimeä panna:

    Isä kutsui Ilmoriksi,
    emo ehtopoiaksehen,
    veljet vennon joukioksi,
    sisaret sotijaloksi.

Saman säkeistön toisinnoissa tapaamme _joukioksi_ muodon sijalla
Suomen Karjalassa _Joukoseksi_ ja Vermlannissa _Joukariksi_, jotka
ilmeisesti ovat yhdistettävät Joukahaiseen ja sen toisintoihin:
_Joukavainen, Joukamoinen, Joukonen ja Jouko_.[127]

Että _Joukio_ on sankarinnimitys, osoittavat sen kertosanat:
hyväsukuinen ja etenkin _sotijalo_. Jälkimäisen näytteen toisetkin
säkeet luultavasti sisältävät sankarinimen. _Ilmoriksi_ (joskus
_Immokiksi_) on korjattava _Ismoriksi (Ismokiksi)_, s.o. _Osmoriksi_,
jonka alkuääntiö on isä sanan vaikutuksesta muuntunut. Kenties
voitaneen säe: "emo _ehto_ poiaksehen", josta tavataan muunnos "äiti
_armoksi_ nimitti", lukea: "emo _Ahto_ poiaksehen". Kun vielä ottaa
huomioon, että poika tuomitsijalleen vastatessaan usein mainitaan
Kalevaksi, niin lienee epäilemätöntä, että Väinämöisen tuomio
kuuluu vanhoihin sankarirunoihin. Sen perusajatuksena on muinainen
pohjoismainen oikeuskäsitys, että syntyneen lapsen elämään jäämisestä
oli erikoisesti päätettävä.[128]

Säkeen: "veli vennon Joukioksi". vaihteluista ovat vielä mainittavat:
_vento Joutioksi, verran Joukieksi_, s.o. Joukeaksi, _verra Joutioksi
ja veitsiverraksehen. Verran_ saattaisi olla väännös ennen esitetystä
_Vetran_ nimestä. _Vetran joukio_ eli sotijalo tarkoittaisi siis
goottilaista sotasankaria.

Itse nimitys _Joukio eli Joutio_, ottaen huomioon myös Joukamoisen
muunnos _Joutamoinen_, voitaisiin yhdistää virolaiseen _jõud_,
'voima', taikka suomalaiseen _joukea_, 'solakka, suurikasvuinen'.

Jos nuori Joukamoinen on pidettävä inhimillisenä sankarina, niin
seuraa kysymys, eikö vanhaa Väinämöistäkin saisi samoin käsittää.
Muutamat näennäisesti jumaluusolennoille kuuluvat piirteet eivät
ole tältäkään kannalta mahdottomat selittää. Merien kyntäminen
ja kalahautain kaivaminen, jotka Väinämöinen omistaa teoikseen,
vastaavat _Kullervon Kalervolaisen_ merien ja metsien kyntämistä
sekä _Kalevoisen_ kalakaivon kaivamista ynnä paikannimiä _Kalevan
haudat eli hauta_, johon myös runon _Ahin hauta_ on verrattava.
Paikallistarinoissa esitetään Kyrönjoki Väinämöisen kyntämänä sekä
useat kankaat Sortavalan kihlakunnassa Väinämöisten vakoamina
tai kaivamina, mitkä työt kuivalla maalla tapahtuvina tuskin
vedenhaltialle soveltuisivatkaan.

Hevoset ja veneet voidaan paremminkin selittää sankarilliselle
Väinämöiselle kuuluviksi: verrattakoon kannusjalan Kalevin
ratsuhevosta ja Ahdin sodanhaluista venettä. Kansankielessä "tyyntä
vedenjuovaa" tarkoittavat nimitykset _Väinämöisen tie eli kulku,
Väinämöisen kannas, Väinämöisen veneen jäljet ynnä Väinämöisen
valkama_, joka joskus runoissakin esiintyy, soveltuvat ainakin yhtä
hyvin muinaisajan sankarin muistoiksi.

Väinämöisen inhimillisen alkuperän puolesta todistavat vielä
Joukamoisen äidin hänelle antamat mainesanat _suurisukuinen ja
rohkea_.

    Tuota toivon tuon ikäni --
    sukuhuni miestä suurta,
    rotuhuni rohkeata,
    heimohoni helkeätä,
    lajihini laulajata,
    vävykseni Väinämöistä.

Toinenkin kertomaruno, minkä olen luullut voivani todistaa
vedenjumalasta sepitetyksi, se, jossa Väinämöinen ammuttuna mereen
muodostaa luodot ja salasaaret, soveltuu yhtä hyvin inhimillisen
sankarin tarinaksi. Paitsi Tulensynnyssä ilmaantuvia _Kalevan
kivikaria_, on huomattava _Kalevan pojan paasi_, karinnimitys
vuodelta 1630 jossakin "ruotsalaisessa saaristossa"; niihin
on verrattava paikannimi _Ahdinkarit_ Eurajoella. Samoin kuin
Hirvenhiihdännässä historiallinen _Vuojolainen_ ja _Lapin asukkaat_
yhdessä esitetään, mainitaan Väinämöisen ampujana _kyyttösilmä
lappalainen_, jonka viikkoinen viha ilmeisesti perustuu kansalliseen
vastakohtaan.[129]

Käsittämällä Väinämöisen sankariksi pääsee myös kokonaan siitä
vaikeasta todistelusta, että Väinämöisen nimi on muka kaikkiin muihin
kertomarunoihin Kilpalaulannasta välittömästi tai välillisesti
alkuperäisempien nimien sijaan siirtynyt.

Paitsi Väinämöisen tuomiossa, jossa olemme löytäneet joukon
sankarinnimiä, Väinämöinen Latvajärven Arhipan säilyttämässä
runossa toimii tautien parantajana. Tapauksen paikka Vuojola saa
kertosanakseen ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamalan_, ja esiintyy
viimein ilmankin kertosanaa.

    Vaka vanha Väinämöinen,
    tietäjä iänikuinen,
    virren ponsi polvuhinen.
    Lapset Vuojolan lahovi,
    pojat Väinölän potevi, --
    Kuuli Vuojolan läsivän,
    Urajavan Untamalan, --
    Silloin Vuojolan paransi.

Virolaisesta Kantelensynnystä ei tarvitse väkinäisesti kehittää sitä
Kantelensoittoa, jossa ovat kuulijoina sekä ihmiset että eläimet,
vieläpä veden ja metsän haltiatkin, vaan voi jälkimäisen pitää
edelliseen yhtyneenä suomenpuolisena runona. Siinä tapauksessa ei
myöskään kysymystä soittajasta, onko se alkuansa ollut "sokea poika"
vai vanha Väinämöinen, ole pakko edellisen puoleen ratkaista, vaan on
mahdollista, että kantelensoittaja on ollut Väinämöinen, joka vanhana
on kuviteltu sokeaksi.

Väinölän sokea on suomalaiselle runolle tuttu käsite. Tilapäisesti se
esiintyy Koskenluvussa:

    Uppo Väinölän sokea,
    Ulappalan umpisilmä
    kulkevi oven alatse,
    sanovi sanalla tuolla
    virkkoi tuolla vintiöllä:
    "En ole Väinölän vasikka,
    Ulappalan umpisilmä
    eli kuntus Väinämöisen,
    jos en saa sanoja kuulla,
    luoa lempiluottehia."

Yleinen on Väinölän sokea Koiransynnyssä, jossa joskus on seuraava
johdanto:

    Ukko Väinölän sokea,
    Ulappalan umpisilmä
    oli teiensä kävijä,
    matelija matkuksiensa.
    Polki jalkansa polohon,
    kantohon kynäsnenähän.
    Tuota poti puolen vuotta,
    kesäkauen kellitteli
    päistäriset päänalaiset,
    vuo'ot liinan tappuraiset.

Välittömästi runo jatkuu Tautiensynnystä lainatulla seljin tuuleen
makaamisella.

Tavallisimmin Koiransynnyssä Väinölän sokea kuvataan pelkästään
synnyttäjänä, ja silloin ei ole kumma, että siinä toimessa luonnoton
miespuolinen _ukko_ on muunnettu sukupuoleltaan määräämättömäksi
sokeaksi, jopa suorastaan sokeaksi akaksi. Vihdoin on Väinölän akan
Tautiensynnyssä toimiva _Pohjolan akka_ syrjäyttänyt, omistaen hänen
sokeutensa.

    A. Ulappalan umpisilmä,
    Väinölän verisokea.
    B. Upottaren umpisilmä,
    Uppi[131] Väinämön sokea.
    C. Akka Väinölän sokea,
    Uloppalan umpisilmä.
    D. Akka Pohjolan sokea,
    Untamolan umpisilmä.

Sokea synnyttäjä on hyvin ymmärrettävä sokeana syntyvän koiran
luvussa. Nimitys _Väinölän sokea_ tavataan toisinaan itse koiraankin
sovitettuna.

    Huikka Väinölän sokea,
    Ulakkalan umpisilmä,
    sinä synnyit silmitönnä.

Aikaisemmin olen selittänyt Laivaretken osanottajien vaihtuneen
alkuperäisistä Luojasta, Pietarista ja Antista Väinämöiseksi,
Ilmariseksi ja Joukamoiseksi osittain Tulensynnyn osittain
Kilpalaulannan vaikutuksesta. Paljoa luontevampaa on kuitenkin
olettaa, että jälkimäiset sankarinimet ovat tulleet yht'aikaa
yhtäläisestä laivaretkeä kuvailevasta runosta. Tämän runon aiheita
löydämme, jos Samporetkestä eroitamme kaiken, mikä siihen on voinut
tulla Luojan laivaretkestä tai Päivänpäästöstä. Että Samporetkessä
on piirteitä, joille ei missään muualla ole vastinetta, on Kalevalan
runojen historian oikaisuissa osoitettu. Semmoisena on mainittu liian
varhainen laulun kehoitus Sammon ryöstöstä palatessa sekä huomautettu
Väinämöisen mainesanasta hyväsukuinen, joka "Ilomantsin, Latvajärven
ja Vuonnisen laulutavoille yhteisenä on ilmeisesti alkuperäisen
puhutellun vakinainen mainesana". Jos nyt saamme pitää Väinämöisen
sankarinnimenä, on ratkaisu yksinkertainen: sankarille soveltuva
"hyväsukuinen" on alkuansakin itse Väinämöisen mainesana.

Väinämöisen inhimillistä alkuperää todistaa hänen nimensä
esiintyminen toisten sankarinnimien rinnalla. Yhdessä Sampojakson ja
samoin yhdessä Kantelejakson toisinnossa tavataan Väinämöinen ja Ahti
toistensa kertosanoina:

    A. Aik' on Ahtia sanoa,
    Väinämöistä vieretellä.
    B. Väin[ämöise]n soitellessa,
    tehessä Ahi[n] iloa.

Useamman kerran _Väinämöinen ja Kaleva_ vastaavat toisiansa, Esim.
Hammastaudinluvussa:

    Kovin huusi Väinämöinen,
    aivan äyhki mies äkeä
    leuvoista pojan Kalevan,
    Väinämöisen hampahista.

Länsi-inkeriläinen Ison tammen runo alkaa säkeistöllä, jossa
Väinämöinen, samoin kuin sen edellä käyvä sankarinimi _Kalervo_ on
käytetty Jumalan vastineena.

    Jouvuin juottohon Jumalan,
    piiruhun pyhän Kalervon,
    käräjihin Väinämöisen,

Kullervon sisaren runossa neidonryöstäjä:

    Ajoa karettelevi
    noita Väinön kankahia,
    ammoin raattuja ahoja.
    Noilla Väinön kankahilla,
    ammoin raatuilla ahoilla
    neitoset kisaelevi.

"Ammoin raatut" _Väinön kankaat_, vastaavat _Kalevalan kankaita_ ja
_Osmon peltoa_, edellyttäen vanhaa viljelystä, jonka muisto liittyy
sankarin nimeen.

Kalevan ja Väinämöisen rinnastamista todistaa vielä tähtisikermän
_Kalevan miekan_ toisintonimi _Väinämöisen miekka eli viikate_.
Untamalan kirkon luoksi pystytettyä kiveä sanotaan _Kalevan pojan tai
Väinämöisen_ heittämäksi _viikatteen tikuksi_.

Väinämöisestä niittäjänä on etelä-Hämeessä kerrottu yhtäläinen tarina
kuin muualla Kalevanpojasta.

Väinämöisen ja Riion pojan yhdistää toisiinsa _Riianseulan_
nimittäminen myös _Väinämöisen virsuiksi_.

Väinämöisen ja Osmon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa _Osmonkäämin_
(Typha latifolia) toisintonimi _Väinäntaimi_. Muutamassa
Pakkasensynnyssä liittyy _Osmon poikaan Vänkämöinen_, joka lienee
sekamuodostus _Väinämöistä ja Vankamoista_, s.o. väkimiestä.[132]

    Jos olet sitä sukua.
    kuin on ennen Osman poika
    Pohjanmaan kylässä,
    kotoisin Vänkämöinen.

Vielä mainitaan Väinämöinen _Vuojolaisesta_ muodostuneen Vuolangoisen
yhteydessä.

    Rauta poika Vuolangoisen,
    Vuolan tyttären tekemä.
    sukunna(!) vanhan Väinämöisen.

_Vuojolan ja Väinölän_ olemme edellä tavanneet toistensa
kertosanoilla.

Kaikesta tästä voimme päättää, että Väinämöinen on yhtäläinen
sankarinnimitys kuin Kaleva, Riiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin
kuin usealle näistä, omistetaan Väinämöiselle metallinvalmistuksen
taito. K.R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskirjassaan v. 1767
julkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten
tuulen jumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen taivaalliseen seppään
Vulcanukseen.

    Tulta iski Ilmarinen --
    Tässäpä vanha Vainemoinen(!)
    vaskiakin valeli,
    nuolet raudasta rakensi.

Mainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662
jälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoillaan hiihdättämään
ohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä
muistutuksessa selitetään Väinämöisen olleen paitsi virsien takojan
myös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa
kiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain
joukkoon. Etelähämäläisessä Raudanlumouksessa on sama keksintö
omistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle
Tuubal-Kainille: "Tupelkaini sen hiedan sekaan heitti".

Itäsuomalaisissa Raudansanoissa on toisinaan takojana Väinämöinen
tavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös _Väinämöisen
ahjo ja valkea_.

Kalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi.

    Onki Oinosen tekemä,
    väkärauta Väinämöisen.

_Oinonen_ ei liene muuta kuin alkusoinnun vaikutuksesta (_onki_)
muuntunut _Väinönen_.

Verrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuitenkin
Väinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain
luettelossa sanotaan, että _Äinemöinen_ "virret takoi".
Kilpalaulannassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi
häntä Joukahaisen äiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen
saa varoituksen:

    Älä ammu Väinämöistä,
    laulut maalta lankeavi.

Nimenomaan _virrentekijänäkin_ Väinämöinen runoissa esitetään.

    A. Olipa ennen vanha Väinö,
    laulaja iänikuinen,
    sanan on pon[si] polvuhinen;
    viisas virsien tekijä.
    B. Virren ponsi polvuhinen.
    G. Sanon Väinämöisen virsiä.

Yhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on
suomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon
jumalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakomisen ja laulun
selittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta
niinkuin olemme nähneet, on soitannollisuus yleisempi haltian
ominaisuus, eikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen
sepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten
runoudenjumalaän Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin
tunnettu runoilija Bragi (k. n. 850) jumalaksi koroitettuna.

Jos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys, niin on
helposti ymmärrettävä, että:

Tekeytyi vanha Väinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi.

Muinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla
Väinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa.

    A. Oi sie vanha Väinämöinen,
    olit tietäjä ikuinen.
    miesten polvupäivällinen,
    ilman kannen aiollinen!
    Mitä sie etsit tietäjiä,
    kuta noitia haetkin?
    B. Ikivanha Väinämöinen,
    tietäjä iänikuinen,
    poika [ma]nnun päivällinen.
    G. Ilman tietäjä ikuinen.

_Iänikuisena tietäjänä_ Väinämöinen sulautuu myöhempään loitsijan
ihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan.

    Isä taatto taivahainen.
    tietäjä iänikuinen!

Mainesana _vanha_ on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun
sankarinnimen kanssa. Tämän edellä käy tavallisesti vielä määre
_vaka_, välistä myös _viisas_.

Vanhan viisaan vakavia varoitus- ja kehoitussanoja sisältävät
runomittaiset Väinämöisen kiellot ja neuvot.

    A. Kielti vanha Väinämöinen
    maantiellä makoamasta,
    syänyöliä huutamasta,
    paatissa parahtamasta.
    venehessä vieremästä.
    B. Sanoi vanha Väinämöinen
    nuorimmalle neiollensa:
    "älä lapsi paljon laula,
    tytär tyhjiä sanele,
    ikä kultainen kuluvi".
    C. Vaka vanha Väinämöinen
    sanan virkkoi noin nimesi:
    "ensin kun neuvot neitoasi,
    neuvo ensin suusanalla!"

Samantapaisia Väinämöisen lausuntoja tavataan joskus loitsuissakin.

    A. (Sisiliskolle):
    Sanoi vanha Väinämöinen:
    "Anna olla olkoon
    alla aitojen risuina,
    pajupehkon parmahassa."
    B. (Sudelle): Sanoi -- "Anna --
    ohessa oravakorven,
    miehen metsän kumppanina!"

Itäsuomalaisissa ja venäjänkarjalaisissa loitsurunoissa Väinämöinen
ilmaantuu verrattain usein. Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta
suomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset
esivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli
vastannut: "vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista".[133]

Mutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa,
niin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin jumaluusolentona
rukoillaan. Puhuteltu Väinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa
Neitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. Väinämöistä
pyydetään samoin kuin Maariaa:

    A. Tule saunahan saloa!
    B. Lämmitä välehen sauna! --
    Ota vasta varjostasi,
    Simasiipi sulistasi!

Muutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen
aikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla
sitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinämöiseen
kohdistunut rukous:

    Keritse kivestä villat,
    katko karvat kalliosta,
    tee tuosta sotihametta,
    kuka[a]nne kuutta syltä,
    kaheksatta kaikitenkin,
    jonka alta ampuisimme!

Ukolle osoitettuja rukouksia vastaavat:

    A. Tule vanha Väinämöinen
    puhumahan puoleltani, --
    tuos tänne tulinen miekka --
    jolla Hiiet hirvittelen!
    B. Ukko vanha Väinämöinen
    tules tänne, väätes tänne
    miehen ainoan avuksi!
    C. Ukko vanha Väinämöinen,
    annas vanhoa väkeä,
    iän kaiken istunutta![134]

Näihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat:

    Nouse vanha Väinämöinen,
    Ukko herkeä unesta
    pojan ainoan avuksi! --
    Neitsyt Maaria emonen!

Äskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen seppyyden
edustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty
rukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana.

    Tule Hiiden heimolainen,
    vuorten haltia hupea,
    Vainemoinen(!) valkean valos,
    vuoriarval arpelemaan,
    aarnihautoi havisemaan! --
    Vuorten avaa ainehet,
    aarnet mullista mulista,
    vesistäkin vetele!
    Kyll' on kultaa kallioissa,
    kivissä hopeaa hohtavaa,
    suossa ruostetta raudaksi,
    onpa vesissäkin vaskea.

Vuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkinlaisia
noitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän päällä.
Niinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan kohdalle,
keikahti se alas ja iski maahan.

Mainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyyden
huono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä
Väinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän uskallettua olisi
ottaa yksi säkeistä: "vesistäkin vetele", todistamaan sitä väitettä,
että Väinämöinen olisi vedenjumala.

Paremmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen
Haltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan "järven alla
istunutta" väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut
väki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on
paikanmääre _järven alla_ muodostunut siten, että kertosäe maan
alla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka
vuorostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken.

    A. Nosta Väinämö väkeä,
    joka järven alla istunutta,
    maan alla maannutta!
    B. Nosta Väinäsen väkeä
    jok' on iän alla istunutta,
    maan alla maatunutta!

Vielä tavataan samoilla seuduin _Väinämöisen väki_ muutaman kerran
vedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä.

    A. Nouse luontoni lovesta,
    tupahiisi hiiloksesta,
    veistä väki Väinämöisen,
    itse Ilmatar pajasta!
    B. Veen voima, Väinämöisen väki
    tule nyt ainoan avuksi --
    Tuopas nyt veestä väkeä,
    alta taivahan avuksi!

Tavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan _Jumalan_
voiman eli väen ja samaa merkitsevän _Ukon_ väen sekä neitsyt Maariaa
tarkoittavan Akan väen kertona.

    A. En voimalla omalla,
    voimalla Jumalan voiman,
    väellä vanhan Väinämöisen.
    B. Väki Ukon, väki Jumalan,
    väki vanhan Väinämöisen!
    C. Akan väellä, Jumalan väellä,
    väellä vanhan Väinämöisen,
    D. Ukon väki, Akan väki,
    väki vanhan Väinämöisen!

Että tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta,
osoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu.

    A. En puhu omalla suulla,
    enkä omalla väellä,
    puhun Jeesuksen suulla,
    puhun Jeesuksen väellä.
    B. Luoja[n] on väki väkevä,
    Herran voimat voimalliset,
    C. Ukon väki. Jumalan väki,
    Kaikkivallan väki!

Vielä mainitaan vanhan _Väinämöisen väki, hiki tai vesi_, joihin
toisinaan myös _nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel_ ynnä ennen
selitetty _mesileipä Lemminkäisen_ liittyy, koristeellisena jatkona
Löylynsanojen alkusäkeelle: "Puun löyly, kivosen lämmin" tai "löylyni
Jumalan luoma". Mistä mielikuva Väinämöisen tai Joukahaisen _hiestä_,
joka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata
sentapaisista säkeistä kuin:

    A. Hiki tippui Luojan
    l. Herran päästä,
    kaste karvoista l. kasvoista Jumalan.
    B. (Raudansyntyä):
    Hikeänsä Luoja hieroi,
    valta kaikki vahtoansa.
    hieroi kahta kämmentänsä.

Tilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan
Kivuttaren _kintaat_:

    Ukko vanha Väinämöinen
    tuolla päätähän panevi
    kipuisilla kintahilla --
    kivut kiskoi itsehensä.

Monet kerrat mainitaan loitsuissa _Väinämöisen vyö_, jolla useimmiten
tarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan
Neitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.

    A. [Neitsyt Maaria emonen]
    sivalla simainen siipi
    vyöltä vanhan Väinämöisen,
    vyöltä ainoisen kapehen!
    B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, --
    pääll' on taivosen yheksän.
    tupessa Jumalan poian,
    vyöllä vanhan Väinämöisen.

Väinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan _Luojan kaapua_.
Tästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt
Maarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:

    Vaippa vanhan Väinämöisen,
    kaapu Kauko lappalaisen.

Väinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä _Väinämöisen vyölappu ja
solki_ Käärmeenluvuissa.

    A. (Käärmeen pursto on):
    Väinämöisen vyölapusta.
    B. Solki vanhan Väinämöisen,
    vyölappa pojan Kalevan.

Olettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin
Kalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme
ymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa
Väinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse _Pirulle_ tai _Äijän
pojalle_.

    A. Pirun piilien nenässä,
    vasamoissa Väinämöisen.
    B. Äkähäsi Äijön poika,
    väkähäsi Väinämöinen!

Sekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin
loitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on
länsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.

    A. Jeesuksen syämen kerä.
    Väinämöisen polvikyrsä.
    B. Syöjättären syänkäpynen,
    ison kyrsä Väinämöisen.

Väinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon
otettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt
Maarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:

    Vanha muori Väinämöinen,
    älä kipuihin kiirehi!

Sama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.

    Vanha ämmä Väinämöinen
    suonisykkyrä sylissä.

Myös meren lakaisijana esiintyy _akka vanhan Väinämöisen_.[135]
Eräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:

    Vaan Katri kipokaponen,
    veen emosen vanha piika.

Jälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: _Väinämöisen vanha piika_.
Samassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin
toimivana Luojan piikana:

    Oli piika veen emonen,
    otti kopran kuontalosta.

Jos veen emonen tässäkin on luettava: _Väinämöinen_, niin osoittaa se
nimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset
Väinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn
niittäjinä:

    Oli ennen neljä neittä,
    koko kolme Väinämöistä.

Kantasanasta _Väinä_ muodostettu naispuolinen _Väinätär eli Väinötär_
esiintyy samoin kuin Väinämöinen _vyön_ omistajana.[136]

    A. Tulen synty taivosesta --
    vyöltä vanhan Väinöttären.
    B. Syöjättären syänkäpynen,
    Väinättären vyön alainen.

Edellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian,
toistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle
omistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.

Maariaa edustavan _Kivuttaren_ kertosanana esiintyy joskus _Väinän
tytär_.

    Kattila on Kivuttarella,
    pata Väinän tyttärellä.

Maariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen _Väinäsen tyttö_, joka
tulen valtaa käsin vähentää.

Niinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan
pyydetty _Väinän tyttö_:

    Väinän tyttö väljä --
    vettä vänkille vetäise
    yheksästä lähtehestä!

Vellamon neidon onginnassa pyydystetty _Väinän eli Väinön tytär eli
tyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (< Vetramon?) neidiksi_
nimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on _Vuojola eli Vuojela_.

    "Sano Untamo unesi,
    Väinän tyttönen makuusi!
    missä Vuojola elävi,
    Väinän tyttäret asuvat?" --
    "Tuolla j.n.e.
    Selässä meren sinisen,
    kirjavan kiven sisässä,
    siellä Vuojela elävi."

Väinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää
sen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren
neitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa
virolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa _meren
neitonen_ ja saa kertosanakseen _kalamiesten kaponen_. Setukaisten
kosintarunoissa ilmaantuva _Väinä eli Väänä tütär_ on selvästi
maantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen
rinnalla mainitaan _Kuiva eli Koiva_ (Väinän sivujoki, saks. Aa),
_Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär_, joka tässä yhteydessä on
merenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen _Mana tütär_ on
harvinainen ja tilapäinen lisäkerto.

Samoin kuin Väinän tytär on myös _Väinän eli Väinön poika_ voitu
käsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se
yleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan
selville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan
yksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat
Pohjanmaalla.

    A. Väsi vita(!) Väinän poika!
    Väinästä sinun väkensi,
    Väinähän sinä vähenet.
    B. Vesi viita Väinön poika,
    siniviittasen sikiä!
    Kyllä mä sukusi tieän.
    C. Vesi viitto Väitön poika
    Sinervättären sikiä!
    Vesi Jortanin joesta.
    D. Vesi viitta Väitän poika
    Vesiviittasen sikiö!
    E. Vesivitta vaaran poika,
    vuoen vuoressa maannut
    kauan kalliossa levännyt,
    joen Jortanin sivulla
    Eevan, Aatamin eessä!
    F. Siniviitta vaavan poika,
    Siniviitalan sikiö!

Myös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.

    G. Vesi viitta Väinön poika.
    Hiitosen vihasikiö!
    Söit suot, söit somerot.
    H. Vesi viitta Vainon poika!
    Söit vettä Kalervon poika.
    I. Vesi viitto Vaiton poika!
    Söit kivet, apoit somerot.
    J. Vesi viitta Vaitan poika
    suo viitta Kalevan poika!
    Viikon vuoressa makasit --
    söit kivet, tapoit someret
    vettä synnytellessäsi.
    Vesi kirposi kivestä.
    K. Vesi viitta Väinön poika,
    Suoviitta Kalevan poika!
    Vuorest' on sinun sukusi.
    Tämä on vesi Juortanista.
    L. Vesi viitto Väijön poika,
    Luo viitto pojan Kaleva!
    Söit kivet, nielit somerot.
    M. Vesi veitto vein on poika,
    Suvitto Kalevan poika!
    N. Vesi Hiitto Väinön poika,
    Syö viitto Kalevan poika!

Suomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.

    O. Veen tytti viitta Väinämöinen,
    pieni mies, mykyräparta,
    vein vuoresta herutti.
    P. Vesi Hitto Hiitten poika,
    vettä vänkille vetäös!

Ensinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako,
"vesiviitta Väinän poika", vai itse _vesi_, jonka määreitä kaikki
seuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman
alkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.

    R. Vesiviitta Väinön poika,
    kosken poika kolmipäinen!
    S. Vesiviitta Väinön poika,
    limaparta, ruokopaita!
    T. Veenviitta Väinämöinen
    läpi aaltojen ajaja!
    U. Loveatar luonnon vaimo,
    vesiviitta lappalainen!

Mutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu
kristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan
ja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa,
kunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan
Neitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös
yhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu
lähteneen.

Vienanpuolisen kertosäkeen _suo viitta_ yhteenluettuna ei tuota
ymmärrettävää mainesanaa _Kalevan pojalle_. Täytynee siis
päättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana _suo_, joka on
saanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: "suo viitta
Kalevan poika", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se
voi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa
kertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti:
"siniviittasen sikiä". _Siniviiitasen_ ja siitti vääntyneen
_Siniviitalan_ sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua
_Sinervättären_ ja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä
_vesiviittasen_.

Kertosäkeen _siniviittasen_ vaikutuksesta on toiselta puolen
pääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa _viitta_,
jonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai
kuullut _vita ja vitta, myös viitto ja veitto_. Jälkimäisen olen
koettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseen _reilo_, jonka
kenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä _vetro_.
Mutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut
_v_, sillä _vesi_ ja _Väinä_ sanojen välisenä on se hyvin voinut
joutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. _Viitto_ sanan sijalla
tavataan pari kertaa _Hiitto eli Hitto_, samoinkuin _Hiitosen
viittasen_ asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin
tutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.

Mutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena
Lonkan kylässä _Vesi viitto Väinön poika_ ja itse Vuonnisen kylässä:

    Vesi liitto Laiton poika
    l. Ves' oli liito laito poika.

Että Väinön edellä käyvä sana on ollut -_to_ loppuinen, osoittavat
sen väännökset _Väitön ja Vaiton_. Jälkimäisestä edelleen vääntynyt
_Laiton_ edellyttää, että etsittävä sana on ollut _l_ alkuinen.
Lähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa _lieto_,
joka on _Lemminkäisen eli Lemmin pojan_ vakinaisena määreenä.
Kysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi
siinä tapauksessa:

    Vesi lieto Väinän poika,
    siniviittasen sikiä!

Jos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön
pojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen
esitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]

    A. Vesi on poika Vuolamoisen.
    B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.

Samoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli
Väinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi.
Suomenpuoliseen kertosäkeeseen _siniviittanen_ on yhdistettävä kultia
tiputtavan Kalervon pojan mainesana _sininen viitta_ sekä kähäräpään
Kalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:

    A. Siniviitan juomingissa.
    B. Siniverka juomingissa.
    C. Kirjaverkojen veossa.
    D. Kirjoverkolan veroilla.

Vielä on huomattava _salapoika Väinämöisen_, jonka Lencqvist esittää
vedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:

    Nosta miekkasi merestä,
    lapiosi lainehista!

Vastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin
_salapoika Väinämöinen_, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa.
Itäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa
toimii miekan merestä nostajana _vakaa eli itse vanha Väinämöinen_,
samoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaan
_Väinämöinen äpärilapsi_.[138]

Väinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin,
kuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti
on nimetön "sinä" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön
"minä" toimivana.

Että _salapoika Väinämöisen_ voi esiintyä muussakin kuin veden
yhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun
alku-säkeesen: _Pakkanen Puhurin poika_. Sitä myös vastaa
Niukahdusluvussa puhuteltu _salapoika Vuolervoinen_, s.o.
Vuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]

Väinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava
paikannimeä _Väinölä_. Sen olemme tavanneet _Vuojolan_, s.o.
Gotlannin, kertosanana sekä _Ulappalan_ pääsanana. Sitä olisi
niinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa
myös _Väinön (< Väinän) veden_ mainesana _väljä_. Siitä on Venäjän
Karjalassa siirrytty _Vienan (l. Vienon)_ vesille,[140] kuten
rinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.

    A. Lapin laajahan lahelle,[141]
    Väinön väljähän vetehen.
    B. Saksan salmilla syvillä,
    Vienan väljillä vesillä.

Huomattavin on _Väinölän eli Väinälän_ ja Väinön yleinen käyttäminen
_Luotolan_ kertosanana Lemminkäisrunossa.

    A. Luotolahan lankolahan,
    Väinöläh sisärihinsä.
    B. Luotolahan lankoihinsa,
    Väinöhön anoppihinsa.

Luotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan
mainitsemat _luotolaiset_ asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen
_suomalaisia_, jotka "manterissa asuivat". Mutta _Huotolassa_,
s.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten
mainitaan _Saaren_ kuninkaana, _Saarella asuvana ja Saarelaisena_.
Luotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta
_Saarialasta_. Tämä paikannimi muodoissa _Saariola eli Sariola_
on Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut
kertosanaksi _Päivölälle_. Päivölän alkuperäisemmän kertosanan
_sotajoukon ja Saariolan_ sekaannuksesta on muodostunut _Saarijoukko_.
_Sariola_ muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi _Pohjolalle_,
eikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin
Pohjolan kansanomaisen kertosanan _Sarajahan_ sijalle.

Jonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa
Kaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan
Kaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan _Saareen_. Saarelta,
joka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä,
Kaukamoinen edelleen pakenee:

    Syvimmälle Ruotsinmaata,
    keskelle Viron taroa.

Nämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan
sepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne
osoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu
runollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa.
Vuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin
Gotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi
tietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen
kronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia
liiviläisiä _Lyvones Veinalenses_. Kantasanaa _väinä_ ei Suomessa
kansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan
"leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen" merkityksessä.

Mutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana
erisnimenä että yleisnimenä: _Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein_,
'ulappa', _Saaremaa-vein_, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessä
_vena_ merkitsee "salmea, leveätä virran suuta"; Väinäjokea
nimitetään _Riga veena_, 'Riian väinä'.

Väinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella
asujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana _Uvantolainen
eli Uvannon sulho_, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan
vaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on
osoittanut.

    A. Tulevaksi Väinämöistä,
    saavaksi Uvantolaista.
    B. Saavaksi Suvantolaista.
    C. Kunne lähet vanha Väinö,
    suoriat Uvannon sulho?
    D. Suorisi Suvannon sulho.

Kantasanaa _uva_ vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin _uvve_, joka
merkitsee "tyvenesti virtaavaa jokea".[142]

Yhtä hyvin kuin _Saarelainen_ voi Väinämöinen olla inhimillisen
sankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut
yleisnimestä _väinä_, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä
Turkua Maskussa miehen sukunimenä _Vaeinolaynen_.

Tähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia,
joiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle
tutkimukselle.

Kalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu _Untamo eli Unto_.
Molempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.

    V. Mikä Suomessa yleni,
    se yleni Untomaahan.
    B. Mikä Unnossa yleni,
    se kasvoi Untamoksi.

Kalervon mukaan vääntyneen muodon _Untermo_ säkeessä: "Untermon
sota tulee", eräs laulaja selitti merkitsevän _Ruotsia_. Mutta
muilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä
ole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä
länsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt
runo on sillä puolen viimeksi joutunut.

Jos Untamon yleneminen _Suomessa_ on runoon alkuperäisesti kuuluvaa,
niin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin
joutuneen säkeen toisinnot:

    A. Suuhun Untamon susien.
    B. Syöä Suomelan susien.

Latvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan
kertosanaksi ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamolan_ sekä liittänyt
yhteen _Untamon ja Väinön tyttösen_, joilta tiedustellaan, missä
Vuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää
_Untamoista Väinämöisen_ vastineena.

    Tämä on itku Väinämöisen,
    urajanta Untamoisen. --
    Mitä itket Väinämöinen,
    kuta Untamo uriset?

Mutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan
tunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: "uriset
Uvantolainen".[143]

Vielä on huomattava _Unnon_ yleinen ilmaantuminen _Vennon_ kera
samassa säkeessä.

    A. Soitti Unto, soitti Vento,
    soitti viisi velloani.
    B. Ajoi Unnon kylpemähän,
    ajoi Vennon kylpemähän.
    [Kylpi Unto, kylpi Vento,]
    kylpi viisi velloani,
    seitsemän sisaruttani.
    Jäipä Unto kylpemättä,
    Unnon vasta hautomatta.
    Unto suuttui ja vihastui.
    C. Kylpi Unto saunassa,
    kylpi Unto, kylpi Vento,
    kylpi Luoja lapsinehen,
    Jumala perehinehen.
    D. Tuli tie iänikäinen --
    käyä Unnon, käyä Vennon,
    käyä Luojan lapsinehen.
    E. (Kalervon pidoissa):
    Joivat Unto, joivat Vento,
    moni mies, moni molotsa.

Unnosta erikseen _Vento_ tavataan Siikasenluvun säkeessä: "Onnen
ohrat, Vennon vehnät", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen
kertosanana.

Jos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea
sankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin
joen nimittäminen Vennon lähteeksi.

    A. Mistä vettä, kusta vettä,
    vettä Vennon lähtehestä,
    vettä Jortanin joesta,
    pyhän virran pyörtehestä.
    B. Vesi Vennon lähtehestä,
    jalan juuresta Jumalan.

Samoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä _Tuonen härän_ kera
vaihteleva _mustakylki Vennon härkä_ sekä puiden kylväjän Sämpsä
Pellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä _mustaposki Vennon härkä
tai Vennon härkä Uljamoinen_.[144]

Setälä selittää _Vennon_ voivan olla väännöksen _Väinän_ sanasta.
Parissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin _Vento ja Ventolainen_ Väinän
ja Väinämöisen sijalla.

    A. Vennon väljille vesille.
    B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.

Mutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan
syrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.

Sankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla _sotijalon_
vastineella _Vennon joukiolla_. Tämän toisintomuoto _Verran (<
Vetran?) joukio_ houkuttelisi olettamaan, että myös _Vennon eli
Vennän_ olisi väännös alkuperäisestä _Vetran_ muodosta. Muutamassa
Lemminkäisrunossa mainitaan _Ventolan veräjä_ sekä _Kuntolan kuja_,
joka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunut _Untolan kuja_.
Edelliseen on verrattava _veitikan_, s.o. Vetrikan, _veräjä_ ynnä
_Vietolan_ (< Vetrolan?) _veräjä_ ja jälkimäiseen _Kurttolan kuja_,
jota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi _Urttolan ja Utrolan_
kujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: _Vetra
ja Utra_ sekä _Vento ja Unto_ toisistaan erillään, ainakin niin kauan
kuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.

Huomattava on vielä, että _Vietrikän_ "verevän pojan" sijalla
länsi-Inkerissä joskus tavataan _Untero_ "utala poika".
Pohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun
tiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:

    Anterus korea sulho,
    sulhon kauppa kaunokainen
    uhaten sotahan läksi,
    tinatuppi tappeluhun,
    tinatuppi, vyö hopea,
    [miekka vyöllä heltukainen,]
    parta kullan palmikoissa,
    pää kullan ripalehissa.

Tämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta
ajoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen
ylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen
syrjäyttänyt. Ainakin _Vipusen_ kertosanana ja määreenä käytetty
_Antero_ on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on
Vipusella kertona sankarinnimi _Lemminkäinen_.

    Poika virsikäs Vipunen,
    luottehikas Lemminkäinen,
    tuo viruvi virsissähän,
    luottehissahan lahovi.
    Jo viikon Vipunen kuollut
    kauan Antero kaonnut,
    [vipuja virittämästä,
    ansatietä ahtomasta].

Mahdollisesti on _Anteron_ syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska
sen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on _untelo_.
Siinä "viisas vintti Lyyrätyinen" venettä veistäessään uupuu kahta
sanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän
Karjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat.
Mutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on
veistäjänä _virsikäs Vipusen poika_. Samoin välistä Vienan läänissä
tämä poika hakee sanat vatsasta _Vipusen vanhan_.[145] Runon
ajatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja
isä-vainajaltaan. _Viisahan Vipusen_ pojan kohtaamme kerran Vienan
läänissä veitikan (< Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä
alkuperäisen surmaajan "kaunehen Kauko pojan" kanssa. Lemminkäisen
rinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että
hänellä on muitakin sanoja:

    Vakassa Vipusen poian,
    lippahassa Lemminkäisen.

Vielä mainitaan _Vipusen poika_ muutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissa
_valkean_ puhuttelunimenä.

    Valkea Vipusen poika,
    tuli kulta aurinkoinen,
    aurinkoisen poianpoika,
    Auringottaren tekemä.

Nimi _Vipunen_ on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu
sanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin
ratkaistava.

Vienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla _Vironen_,
jolla on kertosanana _Kalkkinen. Virolainen viisas poika_ Inkerissä
on usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa
tavataan runossa Ristitystä metsästä _Udres ja Vidres_ pojan
asemesta kerran _Virelemas virsitarka_. Tästä nähtävästi vääntynyt
on länsi-inkeriläinen _Ville lammas_ "aivan viisas" eli "viisin
tarkoin", s.o. _virsitarkka_.

    Ville lammas poisikkainen,
    Ville lammas viisin tarkoin
    viisintarkoin, maan kavala,
    tiesi kuun, tiesi päivän.
    tiesi tähet taivahasta,
    meren pohjasta somerit.

Samassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossa
_Ismaro_ ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana
usein _Aartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli
Atsallainen_. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei
voinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan
nimen.

    Tuohon seppä seisattihen,
    asettihen Artsallainen.

Tämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n
vaihtuneen, niin kenties saattaisi _Aartsalaiseen_ yhdistää
Turunpuolisen nimen _Airisto_, jota vastaava ruotsalainen _Erstan_
tavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty _Erikstadiksi_.
Mutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin
selityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama,
mahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen < Tarsalainen. Eräässä
Tulensynnyn toisinnossa kerrotaan _Tarsilaisen_ polttamisesta
veneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.

    Tarsilainen poltettihin
    venehessä vaskisessa,
    purressa rautapohjassa;
    sen kypenet kylvettihin.

Ilmeisesti tämän muunnos on _Tarnalainen_, joka mainitaan rinnakkain
_Lemminkäisen_ kanssa.

    Tapettihin Tarnalainen,
    leikattihin Lemminkäinen.

Samaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissa
Häärunoissa käytetyt nimitykset _Tervulainen, Teinulainen,
Tenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen_,[146] joiden
kertona on _Osmolainen_ tai joku sen sijalle asetettu sana.

    A. Mistä tiesit Terheläinen,
    hyvä Osmo tien osasit?
    B. Terholainen, Osmolainen.
    C. Teikamoinen, Osmolainen.
    D. Tenhulainen, Onnen mykrä.
    E. Tervulainen, ojan rotta.[147]
    F. Mistä tiesit Teinulainen,
    äkkioutonen osasit?

Oletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa
Kilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva "heleä" _Hermantoinen eli
Heimandroinen_ ynnä kosintaan lähtö "punapaula" _Helmandoihin_.
Tähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan
kertosanoista: _Hellervo heleäviitta_. Äänteellinen yhtäläisyys
johtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan _Hermanarikin_,
jonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä
mahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys _Hermandroinen_
samalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys _korol'_
venäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa
runossa.[148]

Lopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on
käytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa
neidon viettelijä _Udres_ määreet _kuu sulane, päevä poega_. Sama
"kuun renki, päivän poika" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim.
vakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman
tulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa,
missä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina
"Riiasta ritarin (_ridali_) poika, Pärnusta päivän poika".

Inkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein _päivän poika
valkeainen_, joka:

    Satuloi sata oroa
    satoihin satulavöihin,
    tuhansihin valjahisin,
    sata jousta jou'utteli.

Parannettavan kunnioittavana mainesanana _päivän poika eli lapsi_
käytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:

    A. Neitsyt Maaria emonen,
    tuo on vasta tullessasi! --
    Päivän laps' on päästettävä.
    B. Päästit kuutaman kehillehen,
    päästit päivän takana,
    päästele sinä päivän lapsi!
    C. Mistä vettä tuotanehen?
    Vettä virrasta Jumalan,
    pyhän Jortanin joesta --
    kultaisella kuppisella
    vaskisehen kattilahan
    päivän poian päätä pestä!

Pestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein
suomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen
heinien tuhkista tehdään poroa:

    Päivän poian päätä pestä,
    kuupojan kurikkoa pestä
    l. silmiä hyvän sikiön.

Ampiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:

    Poika päivän naitettihin,
    Kuukehotar kihlottihin.

Päivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys
_solnishko_, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.

Paltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä
piispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan
Kalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen
rakentajina Pohjanmaalle: _Soini_[149] Limingan tienoilla, nimetön
Pyhäkosken luona ja _Hiisi_ Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan
olevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen,
kuten _Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen_. "Näiden _Kalavan
poikien_ kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin
vielä siitä vanhat suomalaiset laulavat."

Tätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on
pidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta,
jossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on
muinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut
olettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella
olisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.

Muinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän
kuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse
Kalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet
sekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset
runot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää
paikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista
kuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta
ja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin
valat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa
oluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen
toinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys
(r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37),
Kantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien
parantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran
myös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden
aineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.

Runojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien
henkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat
voineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin
kertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että
sittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin -- monen
mielestä ehkä liiankin ankarasti -- on eroitettu kaikki, mikä vain
voisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri
niiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen
kuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt
myöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä
osattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja
suomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena.
Mutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan
riippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja
inkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä,
epäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille
sankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen
muiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä
onnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia
oloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista
Edda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden
ynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain
mukaan.[150]

Että aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli
itsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen
ansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin "Saaren vanhimman eli kuninkaan"
meriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen
sodankäynnistä:

    Hopeankana halulla,
    kullankana tarpehella.

Valastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan
lähtemästä:

    En huoli kotioloista,
    juon ennen merellä vettä
    melan tervaisen terältä. --
    En huoli kotieloista,
    jos markan suasta saanen
    parempana sen pitelen.

Sama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen
toverinsa _Teurin eli Kuuron_[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka
vasta oli nainut nuoren naisen:

    Jalan kenki kiukahalla,
    toisen kenki lattialla,
    veräjillä vyötelekse,
    ulkona kävystelekse.

Tähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille
lausuttu muistutus:

    Ahtiseni velloseni,
    muistatko kuin sotia käytiin,
    tuhat päätä turmelimme,
    sata päätä tappelimme?

Erinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-,
osittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään
veljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama
Vetrikka on hänen "tätinsä lapsi"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa
hänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat
hänen miekastaan surmansa.

Väinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät
toisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä
sotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus.
Sankarirunoon kuuluvana on myös _Sampo_, josta jo puolisataa
selitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi,
kun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä
on eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu.
Näistä jälkimäisistä on huomattavin _kirjokansi_, joka tavataan
Sammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä
suomenpuolisessa katkelmassa.

Paikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen
Pohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein
toisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi
myös "Pohjanmaaksi" ja Pohjolaa "saviharjuksi", jonka kylvön ja
kynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on
länsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä.
Muutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan
kertosanana "nenä vankka[152] Vuojolainen". Jollei tämä säe ole
tilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä
liikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä
Itämeren kaupan keskukseen _Vuojolaan_ eli Gotlantiin, jossa
verrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että
byzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.

Suomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen
ja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan "vanhoiksi",
toisia "nuoriksi"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva.
"Kaunis" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, "verevä"
Vetrikalla, "riski" Riion pojalla ja "liioin voiva" Ahdilla. Vapaan
uroon _pitkät, kiharaisut hiukset_ on Kalervan pojalla.

Kalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on _verkaviitat_, joiden
väri on joko "punainen" tai "sininen" tai "kirjava". Melkein
kaikkien sankarien mainitaan käyttävän _miekkaa_. Aseensa he
_raudanseppinä_ itse osaavat valmistaa. Heillä on myös _ratsuja ja
aluksia_ nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon
_maita_. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen
muistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.

Kullasta ja hopeasta _rikkaita_ ovat Kaleva, Ismaro, Ahti
ja virolaisen runon Rego. _Orjia_ pitävät Untamo, Ismaro ja
historiallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen
ominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan
Kaukamoisen Saarella vietelleen "sata neitosta, tuhat morsianta".

Vankkoina _oluen juojina_ esitetään monet sankareista. Ahdilla on
olutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat _oluenseppinä_,
sillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, _kahjaa_.

Uhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa
oli heidän luettava _luote_, joka sana johtuu skandinaavilaisesta
_blót_ 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen
aikana esitettyä laulua, mikä merkitys _luete_ sanalla on ollut
lapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. _Luotteen_ kertosanoja
on virsi ja _luottehikkaan virsikäs_. Siinä "Ukkovirressä", jonka
Sämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta
uhrilaulusta.

Koska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina,
tulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit
tässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen
kilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin "pyhät sanansa",
peräyttää "lausehensa".

Vaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia
pakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista
lainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien
muinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista
10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista
naista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja,
n.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei
tosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia
lauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan
laulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa
kuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle
naisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen
lauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli
suuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta
loitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä
muodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät
olivat niiden "seppiä" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin
riimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi _rún_,
jonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen _rûna_, 'mysterio', on
taikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla
_runo_ sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa
kirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.

Sankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa
suuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli
kunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme
päättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet
omia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.

Että suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla,
todistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne
eivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä
rautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153]
Rautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen
raudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa
arvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen
seppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.

Useita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta
kielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on
selitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen
tullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa
siitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista
verta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on
rotusekoitusta.

Länsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija
Alfred Hackman seuraavin sanoin: "Suomalaisten heimojen siirtyminen
Suomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään
neljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä
maahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. -- -- Nämä
kulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet
tulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta
heitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista
vastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien
leviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan
löydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole
käyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös
suomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista
asutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen
tuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti,
useamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä
päättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen,
suomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain,
kuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä
milloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset
jättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä
puolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa
Suomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he,
olematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään
saavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan
sulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä."

Viimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa
paikassa lausuu: "Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä
viikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä
suomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne
ovat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi
asettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten
kanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat
maahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat
saaret ja rannikkoalueet."

Suomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla
todistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen
ja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten,
satakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille,
joista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä
Uudeltamaalta on _Porkkala_, joka tunnetaan jo 1200-luvulla
satamapaikkana muodossa _Purkala_, 'laivan purkauspaikka', ja
sen luona oleva _Tavastfjärden_, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on
huomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi _Hvittisbofjärd_,
'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoon
_Mustasaari_, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli
vielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen
väestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta
suomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.

Kysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on
voinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla,
jonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin
toisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että
verrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta
sulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa
yhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten
jälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä
väestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta
varmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten
kanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska
kaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat
suomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, "on aivan epäilemätöntä,
että suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön
pääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten
kansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut".

Vielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla
Suomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia
soturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan
perustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin
Kaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa
tavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan
poltetun suomalaisen naisen koristeita.

Samoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja
kenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne
talvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka
toisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi
muisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.

Missään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa
kansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen
väestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan
lopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää
voinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista
Suomen rannikoille.

Tänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi
suomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut
sankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden
sepittäjiä (_virsiseppä, virret takoi_). Tämä todistaa, että nekin,
joiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen,
ovat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.

Kuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin
säädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös
keskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden,
luomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset
johtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä
lähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa
suomalaisen kirjakielen.

Viimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan
jalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen
syrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan
supisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa,
kätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet
suomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.



Runollisia nimenmuodostuksia


Tähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet
puhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku
mainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi
tunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella
-tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä
semmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole
mitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti
miespuolinen.

Miten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä,
näkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on
Savosta vuodelta 1692.

    A. Rauta on colmen jaettu:
    Kassari kiutarille,
    Miekka melveterille.
    Sirpi kaurietarille,
    Kirves iskieterille,
    Kassari kiutarille,
    Keihäs syöxeritille,
    Muut raudat muruttarille,
    Veitzi vijlieittille.
    B. Viikate Virottaria,
    Sirppi Siikaattaria,
    Kassara Kavottaria,
    Veitsi Veikaattaria,
    Kirves Killahattaria.

Kirves on eri toisinnoissa joko _Iskijättäriä, Killahattaria_ (vrt.
killahuttaa, 'panna kumoon') tai _Köykkäyttäriä_ (vrt. keikahuttaa),
taikka myös _Kivuttaria_. Kassara on samoin _Kivuttaria_ (ikäänkuin
kivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden
muunnoksina lienee pidettävä _Kivettäriä ja Kavottaria, taikka
Kalattaria_ (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on _Kauriettaria eli
Kauru[h]uttaria_ (kauriita, 'koota sirpillä') tai _Siirattaria_
(vrt. siera, 'kovasin') eli _Siika[h]attaria_. Viikate on
_Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä_. Virottaret johtunevat
Lapsenpäästörunon säkeestä: "tuo'os viikate Virosta!" Veitsi taas
on _Viiliättäriä, Veika[h]attaria_ (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai
_Helppeyttäriä_. Vielä omistetaan miekka _Meluattarille_, keihäs
_Syöksijättärille_ ja muut raudat _Muruttarille_. Viimeksimainittu
nimi saa selityksensä muunnoksesta: _suomuro Murottaria_, joka,
samoin kuin tähän kuuluva "rauta Ruostehettaria", tavataan
liittyneenä toiseen säeyhteyteen.

    Aa. Hurus Väinän tyttäriä,
    Lemmas laukan hattaria,
    suomuro Murottaria.
    Väinästä sinun väkesi.
    Ab. Hurus naisen -- lemmes lengan --
    B. Rauta Ruostehettaria,
    höyhenes Panuttaria.
    Maa isäsi, maa emäsi.

Mainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös
Käärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.

    C. Ruotus Väinän tyttäriä,
    Höyhenes Panettaria.
    Maa ota omat vihasi!
    D. Höyhennys Panottaria,
    Lemmäs Lautahattaria,
    kohun kantoi kaksikuisen.
    Ea. Munnu silmän tyttäriä,
    Höyhenes Panuttaria,
    tuo'os hyytä Pohjolasta!
    Eb. Nunnus ilman tyttäristä.
    Fa. Hynnys ilman tyttäriä,
    Höyhenet Panuttaria,
    Lemmet Laukahattaria,
    alkoi tulta tuuittoa.
    Fb. Heimusilmän tyttäriä,
    Höyhenis Vanutavia,
    Lemmen lauta hattaria
    alkoi tulta tuuitella.

Nähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien
luetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä
toisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja
Ea).

Säkeestä: "Munnu silmän tyttäriä" (Ea) on Ganander johtanut Munnu
nimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli
silmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta
jo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut
(Eb): "Nunnus ilman". _Ilman tyttäriä_ vastaavat kertosäkeessä
_Panuttaret_. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian
sijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan
hyytä. _Nunnus_ olisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan
_Tunnutar_; siinä tapauksessa voisi _Hynnys_ (Fa) olla väännös, johon
kertosana _Höyhenes_ olisi vaikuttanut.

_Höyhen_ sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessä
_höyheneukko_. Myös on siitä muodostettu -_tär_ päätteellä haltia.

    Höyhetär penin emäntä,
    Ahavatar[154] koiran alku,
    lyö löyly penin nenähän,
    vainu koiran sieramehen!

_Höyhetär_ on kuitenkin tässä samoinkuin _Höytöri_ "metsän emäntä"
selitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä. _Höyhenes_
Neitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli
sulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.

Toisen säeparin ensi sanan _Hurus_ on Setälä lukenut _Hurvus_
selittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. _Väinän tyttären_ hän
pitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansa _Laukahattaren_,
jonka johtaa sanasta _lauvas_, 'virta'. _Lemmas_ sana tällä
paikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun
haltiattaren.

Epäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa
ollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. _Lemmäs_ eli
_Lemmes_ sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodot
_laukan hattaria_ (Aa) ja _Lautahattaria_ (D, Fb) saattaa tietysti
yhdistää _Laukahattariksi_ (Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja
jälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen
sovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä
-t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi _lautan hattaria_,
joka on samanlainen yhdistys (_lautta-hattara_) kuin Kivenluvun
säkeessä: "huoran hattaran vanuma". Lemmestä vastaavan _Lemmettären_
rinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa
_Vattarattaren_.[155]

    Lemmettären liekuttama,
    Vattarattaren vanuma.

Tätä selitystä vielä tukee toisintomuoto _lengan hattaria_
(Ab), missä hattaran määreenä on _lenka_, jota vastaa Lönnrotin
sanakirjan _lenkka_ 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana
_(flikk)slänga_, 'tyttö letukka'.

Vaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä _Väinän vai naisen tyttäriä_
pidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen
sijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta _Väinästä.
Naisen tytär_ hyvin soveltuu _lautan hattaran_ vastineeksi joko
yhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä
tapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion
merkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella _Ruotuksella_;
Huruksen _Hurvuksesta_ johtaen saattaisi yhdistää sanaan _hurvio_.
Jälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden
inhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka
itse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus
sanaan on kenties yhdistettävä _Hyrytär eli Hyryitär_, jonka Ganander
pitää _Panittaren_ sikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa
hoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran
tavattu Kavon kertosanana:

    Kantoi tuon Kavon kätehen
    Hyryttären hyppysihin;
    Kapo tuota katselevi,
    Hyrytär hypi[s]televi.

Neitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä
naisen että Väinän tyttäriä.

Miten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia,
muualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.

Puittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai
neitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun
muassa:

    Honka poika hotjamoinen,
    kuusi on Kumpulattaria,
    kataja Räsättäriä,
    koivu kolmen Luonnottaren.

_Kumpulatar_ saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: "kummut
kylvi, kasvoi kuuset". _Räsätärtä_ valaisee säkeen toisinto: "kataja
Räsäsen poika". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa
räsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi _Remunen_ tämän kasvin ynnä
ohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.

    "Hullut tappeloittelemme".
    Humala Remusen poika.

Runollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa
syntyrunossa -_nen_ päätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -_tar_
päätteisiä äidinnimiä.

Löylyn määresanaan _auterinen_, joka on käsitetty ikäänkuin
sukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi _Auteretar_.

    Löyly poika auterinen,
    Auterettaren tekemä!

Ampiaisen mainesanasta _angervainen_, joka kuvailee olopaikkaa
angervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja
siitä on edelleen johdettu naispuolinen _Angervatar_.

    Ampiainen angervainen,
    Angervaisen poian poika,
    Angervattaren tekemä.

Käärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen
ja emä _Villatar_.[157]

    Villa suusi, villa pääsi,
    villa viisi hammastasi,
    villainen sinun isäsi,
    Villatar sinun emäsi.

Kiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli
kuparista.

    A. Se on vaskesta valettu.
    B. Kasarista kannettu.
    C. Rintas on vaskesta valettu,
    kuparista kuuraeltu.

Näistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin
nimeksi _Vasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen_; myös
isän nimi _Uparo_ lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos
oletettavasta _Kuparo_.

    D. Kasarinen kaunis neiti,
    tule haavas tuntemahan,
    vikasi parantamahan!
    E. Sisiliskosen sikiä,
    Kasarikki nuori neiti.
    F. Kasaritar kaunis neiti,
    Vasketar valio vaimo,
    sepä kyitä kehreävi
    G. Uparo sinun isäsi,
    Kasaritar sinun emäsi!

Karhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta,
on isältä _Immitärtä_. s.o. ihmissukua, tai emän puolta _Röyhkötärtä_
mikä on muodostettu karhun mainesanasta _röyhelöinen_. Putkien
syöjänä karhu saa nimen _Putkitar_.

    Putkitar sinun isosi,
    Putkitar sinun emosi,
    Putkitar valtavanhempasi,
    Putkitar sinä itsekin.

Samoin mainitaan Sammakonsynnyssä _Onnutar tai Salvatar eli Salvotar_
sekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään
painajaiselle, joka lehmiä "ajaa", annetaan nimi _Sonnatar_.

    Sonnatar sinun isäsi.
    Sonnatar sinun emosi,
    Sonnatar sinä itsekin,
    Sant Pietari kaitsijasi.

Koiran synnyttää _peni_ sanasta muodostettu _Penitär eli Peniätär_.

    A. Penitär valio vaimo,
    Ulappalan umpisilmä.
    B. Peniätär pieni vaimo
    perin tuulehen makasi.

Raudansynnyssä kerran ilmaantuva _Rakehetar raudan eukko_ johtuu
rautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.

Myös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä
todella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään
runollisesta personoimisesta.

    A. (Käärmeelle):
    Paniatar hyvä emäntä!
    Hyvin oot tehnyt,
    pahoin oot pannut.
    B. (Karhulle):
    Muurratar on mustakynsi
    muurra muurahaiskekoja!
    C. (Ketunpyynnissä):
    Päistäryys pätevä neito,
    päristele päistäresi.
    karistele kaapujasi!
    D. Ruotakatar meren emäntä,
    meren eukko ruotuparta!

Selvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa
säkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]

    A. (Maidon luvussa):
    Anna vilja puuttumaton,
    väsymätön Väinön juuri,
    kanervan Kukattarelta.
    heinän Helpehettäreltä!
    B. Luonta Kankahattaren,
    painama Sinettären.
    (vrt. Painanta sinervällä).
    C. (C-E Tulensynnyssä):
    Veljekset on veen kalaset,
    sisarekset sotkokset,
    kälykset kätevät naiset,
    D. Veljeksetpä veen kala[se]t,
    sisarekset Sotkottaret.
    E. Sisarekset Sotkottaret,
    kälykset käpeät naiset.

Puhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia.
Luultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että
vienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat _Lemmenlahti_ ja
_Simasaari eli Simosalo_.

    A. Katsoo, ka pursi tulevi
    tuon puolen Simatsaarta,
    [l. Siimet saarta],
    tämän puolen Lemmenlahta.
    B. Ajetahan kirjokorjin
    maapuolin Simosalosta,
    lasetahan laivoin suurin
    selänpuolin Lemmenlahta.[159]

Iivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena
ja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan
_Nälkäraunio eli Nälkäniemi_.

    A. Jopa tupa tuuloittavi,
    Nälkäraunio näkyvi.
    B. Laski päivän, laski toisen.
    Jo näkyvi Nälkäniemi,
    kylä kurja kuumoittavi.
    "Onko linnassa lihoa?"

Se verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on
suomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan
itäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa
suhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun
runoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä
mielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella
kirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena
kaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti
yhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä
kielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli
luonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa
kielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän
etupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen
nimistön tarkastaminen tarjoo.



Jumala.


Läpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä
niiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan
käyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on
runokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse _jumala_
nimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on
huomautettu, ei _jumala_ sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole
suomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen
runoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.

Jo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei _jumala_ ollut minkään
vanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä
merkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana,
huomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä
hän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta
Karhunpyytäjän runosta:

    Julki tulin jumalista,
    kanssa saaliin iloisesti.

Tämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin
puutteellisuudesta helposti huomaa.

Castrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen
paikallisella -_la_ päätteellä muodostetun taivaannimityksen,
myöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä
monikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän
huomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä,
että Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä
näyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin
vaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan
tavalliset mainesanat _kaikkivalta, autuas, armollinen_ ynnä muut
kristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin _Luoja_.

Kuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että
Jumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista
käy ilmi, että _Jumala_ määreenä kuuluu taivaalliselle _Ukolle_.
Harvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.

Ensinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):

    Tule nyt löylyhyn Jumala,
    Iso ilman lämpimähän.

"Kuten kertosanat _Iso ilman_ osoittavat, ei _Jumala_ sana tässä
saata merkitä jumalaa yleensä -- vielä vähemmän kristillistä Jumalaa
-- vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa".

Tavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa
(UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyy _Jumalan_ puoleen tuulta rukoillen:

    Tule nyt purtehen Jumala,
    aluksehen armollinen!

"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella
muutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'),
mutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri
avuksi pyydetä".

Vielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän
mainesana _ilmoinen_. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee
omistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):

    Itse ilmoinen Jumala,
    valjastele varsojasi, --
    aja kirjakorjinesi
    läpi luun, läpi jäsenen.

Castrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen,
edellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen
merkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa
tapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen.
Silloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä
tai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana _Iso_
(käsikirj. _Isä_) _ilman_ on samoin kristillistä Isäjumalaa
tarkoittava. Väinämöisen rukous: "tule purtehen Jumala", on
vastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (< Antin) lausuma Jumalan
pojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:

    Sä kuulu Jumalan poika,
    tule purtehen Jumala!

"Itse ilmoiselle Jumalalle" osoitettua rukousta Kalevalaan
sovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt
pois rinnakkaissäkeen: "Itse henki Herra Jeesus".

Useimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan
kristillinen merkitys epäilemätön. _Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus_
käytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin
mainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine
kykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika
ja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:

    Jumalaisen aino poika,
    Kiesuksen käpeäkäsky,
    Luojan luonnepalkkalainen,
    ei voinut päivättä elellä --
    kysyi Luojalta luvaista,
    Jumalalta itseltähän.

Mutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan
vastineena.

Seuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala
Kristuksen merkityksessä ja sitten _itse Isäjumala_.

    Anna Herra henkeäsi,
    suutasi sula Jumala! --
    Sinä itse Isä Jumala,
    tehkös vielä terveheksi!

_Jumalan pojan_ ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa
kertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen _Luojaksi_, kuten
moniosaisessa "Luojan virressä", on selvimpänä osoituksena
kolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen
persoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.

Kristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta
tai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla _Jumalan luoma_.
Yleinen Puunsynnyn alku kuuluu:

    Puu puhas Jumalan luoma,
    vesa Jeesuksen vetämä,
    kanto Herran kasvattama.
    Kaikki puut Jumalan luomat.

Jumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan _Jumalan
päivä eli Herran kehrä_, _Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma,
Jumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä_. Aivan raamatullinen on kuva
Jumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.

    Anna marjan maalle tulla,
    kulkea kuvan Jumalan.

Mainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös _koi-jumala_
ja _puu-jumala_.

    A. Ennen päivän nousemista,
    koi jumalan koittamista.
    B. Eip' oo tammi kasvanunna,
    juurtununna puu jumala.

Edellisen säeparin _koi jumalan_ tapaamme myös muodossa _koin
jumalan_, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin
kautta alkuperäisestä _Jumalan koin_. Jälkimäiseen säepariin voi
liittyä kolmantena: "Vesa Jeesuksen vetämä", joka osoittaa, että _puu
jumala_ johtuu tämän pääsäkeestä: "puu puhas Jumalan luoma".

Siirtyessämme tarkastamaan _jumala_ sanan käytäntöä yleisessä
jumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia
tapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi.
Paitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on _taivahan
eli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen_,
huomattakoon seuraavat näytteet:

    A. Tule puuta purkamahan,
    tule säätä särkemähän
    puuta purkaja Jumala,
    säätä särkijä Jumala!
    B. Matkanpäällinen Jumala,
    tule säitä särkemähän,
    katehia kaatamahan!
    C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala,
    tee pahoa ilmoa,
    revi kattoja, tapa akkoja!
    D. Kuro Jeesus, kuro Jumala,
    kuro kuusinen Jumala,
    kuro kuusi perkelettä,
    ettei maito maahan juokse!

Erikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se
vastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut _Pahan, Pirun eli
Hiiden_ kertosanaksi.

    A. Piru päätyi kuulemassa,
    Jumala tähyämässä.
    B. Jumalan sysimäkiä.
    Hiien hiilikankahia.

Kysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman _haltian
eli onnen_ kertosanana on _Jumala_, haltiatakin ole käsitetty
kristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).

    A. Jumalani jukkeroinen,
    haltiani kekkeroinen!
    B. Kun näkisin onneni,
    Jumalani huomajaisin.

Haltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun,
jossa "halliparta" on "haltiani" ja _Jumala_ "luontoni" asemella.

    Metsän hiili halliparta!
    Nouse notkosta Jumala,
    haon takoa halliparta,
    anna rauha raavahille!

Yleisessä merkityksessä käytetty on _jumala_ tietysti silloin, kun se
on toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana
kristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on _Maaria_ "puhas jumala" tai
"maahinen jumala", _Jyrki_ "karjan kaunis jumala", _Tahvanus_ "soimen
suomija jumala" tai "jumala hevosten herra" ja häntä tarkoittava
_Teppo_ "tiejumala", Johanneksesta vääntynyt _Juonetar_ on "metsän
jumala". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn
nimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: "kalajumala", "lehmien
jumala", "lammasten jumala", "ruttotaudin jumala". Pyhimyksiä lienee
myös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:

    Saakohon jumala joku
    kaikki päästöt päästämähän![160]

Myöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: "Karjalan kalajumala".
Maanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä _maanjumalaksi_.

    A. Maan, manteren jumala!
    B. Maan maahinen jumala!

Lapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:

    Puunjumala, maanjumala,
    kuusenjuurinen jumala!

Siikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:

    Pellonpäällinen jumala,
    kuusenjuurinen jumala!

Castrén erikoisesti huomauttaa, että _jumala_ nimitystä on voitu
käyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen
vanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):

    Aikoi kylmeä jumalan,
    itse veitikan verevän.

Vastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja
Jumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.

    Kun kylmit Ahen merellä,
    vatsahan hevosen varsan --
    Aikoi hän Jumalan kylmää,
    Keritsi kiveltä villat.

Että _Jumala_ tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon
mukaan syntyi "jouluyönä pakkasella", näkyy seuraavista toisinnoista:

    A. Kylmit silloin suuret kylmät,
    kun kylmit Ahin merehen,
    pirttihin pojan pätöisen.
    B. Läksi merta kylmämähän --
    ei kylmä meren napoa.
    Läksi Luojan kylmäntähän.

Näennäisesti myös _Väinämöistä_ nimitetään _jumalaksi_.
Ilomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi
semmoista kohtaa.

    Puuttui pursi Väinämöisen,
    takeltui veno Jumalan. --
    Itse vanhan Väinämöisen
    vesi juoksi silmosista --
    tinasuille kukkaroille,
    jalan juurehen Jumalan.

Viimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen
mielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan
laivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa
Kristusta.

Lisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva _Ilmori jumala_.

    Itse Ilmori jumala
    istui Ilmorin pajassa.

Se ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:

    Itse ilmoinen jumala,
    itse istuvi pajassa.

Tähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt:
"itse seppä Ilmarinen".

Että päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä
ja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai
sijaisina, on ennen osoitettu.

Jumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa
aivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on
myöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin
Johannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä
Metsänluvun säe: "ihastu jumalten ilma!" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia
tarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:

    Jumaloihin mennäksemme,
    jumaloihin puhtahisin.

Tähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: "_Jumalisten
eli Jumaliston_ juominkihin", jota joskus seuraa "Suuren synnyn (s.o.
Kristuksen) syöminkihin". "Taivaallisiin" pyhimyksiin viittaa myös
apua tarvitsevan loitsijan kysymys:

    A. Liekö maalla ihmisiä,
    jumaloita taivahassa?
    B. Onko ilmalla imeistä,
    jumaloita taivosessa?

Samalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa
ne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:

    C. Imehiksi ihmisille,
    jumalille kunnioiksi.

Niinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat
eivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.

    D. Hiietkin yhen urohon,
    jumalatkin taivosessa,
    sovissansa suojelevi.
    E. Hiietkin hikoelevi,
    jumalatkin lämpiävi.
    Ei sanat sanoihin puutu.

Vielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen
_Hiiden eli Hiitolan_ kanssa.

    A. Joka on Hiiessä hiottu,
    jumaloissa kuuraeltu.
    B. Tuli Hiisi Hiitolasta,
    jumaloista jukkaselkä.

Monikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen.
Tietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan
lausua: "oli Lapinmaassa _jumaloissa_ parantelemassaan", tai "tuli
sen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin".

Hauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta _jumala_ sanan
käytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset
jumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: _Ukko_ kuuseen,
_Ryönikkä_ raitaan, _Visakanta_ (= Virankannos) vaahtereen ja muut
jumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa
tekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden
aikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja
jumaliksi nimitetään:

    Kutsumme kuret, kutsumme käret,
    kutsumme kuusesta jumalat.
    petäjästä pienet herrat.

Vaikka _jumalan_ sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä
pakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei
tätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja
sukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten
_jómali_ ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että
_jómalin_-kuvalla tarkoitettiin "jumalankuvaa" yleisessä
merkityksessä.

Pikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset
suomalaiset tunteneet _jumalan_ muuna kuin apellativisena sanana,
ennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.

Oletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat
runopaikat:

    Miss' on tulta tuuiteltu? --
    Ylisessä jumalassa,
    alaisessa maanemässä. --
    Tuolla saunat lämpiävät,
    ylisellä jumalalla,
    alaisella maanemällä.

Mutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:

    Ylisillä jumalilla,
    alisilla maammoilla.

Alkuansa on nähtävästi ollut personallinen _jumala_ monikollisessa ja
paikallinen _maaemä_ yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten
ovat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.

Viimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa
paimen kuvailee seisovansa: "alla taivaisen jumalan". Mutta tämäkin
saa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta,
jonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla:
"alla _Jumalan taivaisen eli taivaan_."

_Jumala_ sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen
johtopääte -_la_, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä
tapauksessa, että sen kantasana _juma_ on alkuaan merkinnyt taivasta,
jossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on
_juma-la_ selitettävä samoin kuin _vesi_ sanasta johtuva _vete-lä_ ja
merkitsisi _taivaallista_.

Mutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen
johdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin
on kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin
"taivaallinen" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin
on voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon
käsitettä.

Kysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on
uskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa
tarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on
käsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon
personoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä
on puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista
uskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai
muiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita.
Pakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle
ravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin
ja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin
luonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää
sadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien
paikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden "väeksi"
ja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä
määrin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä
personallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto
ei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy
palvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä.
Myös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus,
mikä ilmenee _haltia- ja rådare_-uskonnon yhtäläisyydessä.

Sitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa
vanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen
yhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat
puhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden
kanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on
vainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti
jatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa,
liettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa
lainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa,
joita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti
yksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.

Vainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien
kunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston
säilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen,
joka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan
sankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä
kalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta
muinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen
tulevaisuuteemmekin nähden.

Mutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen
uskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut
muuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista
elintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa
huolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.

Niinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei
suomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut
kuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan
sananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme
eivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista,
on meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa
pakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.

Yhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme
päätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos
ilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan
yritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee
aivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos
kristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään
jonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta.
Sillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen
valoa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua
kristinuskoa.



Viiteselitykset:


[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de
nominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan
kuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla;
se ilmestyi painosta 1480 tienoilla. --

[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä
tarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen
Eddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli
vasta 1600-luvulla tunnetuksi.

[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V.
Rantasalon toimittamana.

[4] Tähän taas liittynee _satalauan_ (kirkon?): "tulen
turjalappalainen satalauan lappalaisis[t]."

[5] Tässä käy kuitenkin säe: "tulit itse Luoja loihtijaksi" ja seuraa
"kaikenlaisille vioille."

[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi
Pohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa
kansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).

[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren
tiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden
alle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta
mieheen.

[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.

[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä,
mutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan:
"toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?"

[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H:
(Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja _Kaikkein syntyin summa_.

[11] Toisin: arpojan l. taikurin.

[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus,
johon liitty selitys: "kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen".

[13] Vrt. myös: "tämän noian noituessa, _lapitessa_ lappalaisen."

[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: _Laviatar_ (Gananderilla
ilman oheen liitettyä runotäytettä), _Luovatar, Lokahatar, ja
Launavatar_. Myös Ampiais-luvuissa tavataan _Loviatar_ kyyn
kertosanana: "kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi"; eräässä
toisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta _la_-alkuisena ja
muutenkin vääntyneenä: _Laverta_.

[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa _noian neito_.

[16] Kerran Lauhiatar.

[17] Vrt. myös kansanpuheesa: "jotka kulkivat lovessa, panivat
louheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja"
(Sodankylästä).

[18] Vrt. _patahurja_ t. _patavala_ eli _pattovala_ (patto = rikos,
rikoksellinen).

[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet
muodoissa _love_ ja _loge_ (J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det
skand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).

[20] Kuten esim. Kant. I 42: "minä marras maan rakohon, minä toukka
Tuonelahan". Inkerissä merkitsee _kolo_ ruumisarkkua.

[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja
suomenkielessä 'raukka'.

[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien,
on yhdistetty muinaisskandinaavilaiseen _minning_ '(vainajain)
muistojuhla'.

[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun
muassa määräämällä, "itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon" (UK
36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa:
"itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa". Tämä kohta on kuitenkin
pohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä
eikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten
itkulauluista mitään todista.

[24] _Martaaksi_ sanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta
outoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.

[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n) _tytär_ edellä
käyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg
runoelmassa (2: 283) ilmaantuva _Mana tark_ ei liene kansanomainen.

[26] Kalevalan säe: "Ikenistä Kalman immen" (UK 26: 750) on Lönnrotin
muuntama kansanomaisesta "Tuonen neion" (VKL 17: [157]).

[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja
jätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten
nautittaviksi.

[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.

[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi
soittajalle kolmantena yönä.

[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle
itäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.

[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: "Jos sinä
Manulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta".

[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain
pituusmitat.

[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa "hyvää huomenta"
vainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.

[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: _salon
l. saaren vanhin, veden vanhin_.

[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen "kitkantuli" on siunaamaton.

[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.

[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä "metsänpeiton" (_skogen håller_)
että yleensä vainajat eksyttäjinä.

[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö
mukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.

[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: "Herran
enkeli ylinen, paras Herran palvelija".

[40] Hiiden honka on karhun "syntymänimi".

[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitys _Mutalinna_.

[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen
kansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisen _Pekka_ nimen käytäntö
_Pietarin_ toisintona.

[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs
sana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?

[44] Skandinaavilaisen _Freyan_ toisintorunoissa _Horn_ nimitys oli
luultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan _Iina
emä_, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.

[45] Viron _maa-emo_ Castrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan
maan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä
heidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka
tiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko
antamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten
menestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.

[46] Runoissa tavataan: "mesikämmenin kävijä" ja "metsän käyjä". Sana
_kontia_ on kuitenkin myös toisin selitetty.

[47] Yhtäläinen _hiiren_ puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että
germaneilla.

[48] Vrt. myös _metsän herra höyhenhattu_ ja _suuri sulkain emuu_.

[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.

[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun
karhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään.
Toiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja
syöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai
pääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää.
Viimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty
myötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa
karhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta
kiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.

[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla:
"Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?"

[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu
karhu aina tuotiin tupaan.

[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu
karhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin
kirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on
jäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.

[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitys _mara_ on suomalaisille
tunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.

[55] Vrt. vielä: "Neitonen metsän emäntä!" ilman Annikki nimeä.

[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna "puhas muori
puhtukainen, _Santa Pietarin emonen_, metsän valkoinen emäntä."
Kajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: "Niin sanovi _Saaren
vanhin, puhas Taaria_ (= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta,
sa'an taipalen takoa".

[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: "Louhi Pohjolan emäntä" Pohjolan ja
Metsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muoto _Raunikko_ on
hänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavan _Raunikki_ nimen
mukaan.

[58] Ganander tuntee "suden kasvatusäitinä" myös _Vaahettaren_,
joka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä
syntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on "paha" Kuolatar tilapäinen
ja myöhempi kuin "hyvä" Nuoratar.

[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: "Pässipä kipokaponen,
tule luota katsomahan!"

[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei
siitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan
kaikki sai mädätä paikoilleen.

[61] Toinen nimitys _Uku vakk_ on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen
esiintyminen Virossa.

[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen
eli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä
vakkaan pantu uhri viittaisi.

[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään
venäläisperäistä Mihhal.

[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista "isäntää"
merkitsevä sana (ezänd).

[65] Vrt. vielä: "jok' olet Aatamin avio" ja "Eeva ensimäinen lapses".

[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa "lehmien
emäntänä".

[67] "Voidesarvi" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa
käytettyjen vertauskuvien joukossa.

[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa
lypsävien Luonnottarien äitinä "itse raudan emuu", _Helka vaimo
Hempeätär_, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: "hyvä, priski,
varsin valittu vaimo". Mahdollisesti _Helka_ ei tässä merkitsekään
"Helenaa", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan "pyhää"
(vrt. _helka- eli helatorstai_), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.

[69] _Vaivottaren ja Vammottaren_ välinen erehdysmuoto on
_Vaimottaren_ (vanttuihin). _Vaivattaren_ väännös, sitä seuraavan
sanan vaikuttama, on _Varvattaren_ (varpaihin). Gananderilla on
muodot: _Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar_. Näihin kuulunee vielä
Kipuvuorella istuva "akka vanha vampallinen".

[70] Joskus päinvastoin: "ei ole", kuten Kalevalassa.

[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?)
_Sukeus_: "oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu,
Tapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni."

[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).

[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.

[74] Vrt. myös: "Läävän akka, lämmin (< lännen?) akka, sie viisas
vihanta akka" ja "Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel.
miekankantaja) on parempi".

[75] Vrt. vielä "Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen", ja
"Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja
puuttumaton!"

[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa:
"Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären
kulkuntorvi"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.

[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: "Otavattaren osaama,
Tähettären täyttelemä". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin
muodostama.

[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän
neitosen nimenä olisi Pellervotar: "Itki ennen Pellervotar, nuori
neitonen norolla". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: "Itki neitonen
norolla"; korjaus on hänen omatekemänsä.

[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen
Gananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.

[80] Nimeksi kerran muodostettu _Kosketar_ "komea neiti" ei
tarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: "Tule työsi
tuntemahan, pahasi parantamahan!"

[81] Ensin on kirjoitettu: _kielelläsi_, ja sitten nähtävästi heti
näin korjattu.

[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o.
eläimistä), jotka "myös heiltä kuun söit". Tämä tieto viittaa
yleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen
nielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo
Castrén on viitannut.

[83] Oletetusti muodosta _karilaz_, josta johtuu ruotsin _karl_,
'mies'.

[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt
Karilainen: "Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita".

[85] Säe: "Ritikaisen rintasolki" on vuorostaan sekamuodostus
Käärmeensynnyssä tavallisemmasta "Syöjättären rintasolki" ja
Onnimanni-luvun säkeestä: "ritikasta rintasolki". Ahikaisen
muoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia
ovat myös _Ahtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisen_
etelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä
itäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset
osoittavat.

[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettävä
_Raparyyty Hiien poika_, joka kerran esiintyy nuotannostajana
Tulensynnyssä.

[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi
muuntanut: _lapokyyn on_, jota on sitten väärin selitetty: _lapoi
kyyn_.

[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.

[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria
kappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä
Syöjättärestä on tehty _Syöttiläinen_; "Syöttiläisen
syötinpala". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen
Käärmeenpuhuttelu: "Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha",
jossa _Vyötär_ voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä
tavattavaa supistusmuotoa _Syötär_.

[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli
Mammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: "_mannu l. mamma_ maasta
noussut -- maahan --".

[91] Toista alkuperää on _Kammon_, s.o. Kalman, _karsina_
Tulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsema _Homma
Kimmain kuningas_ ymmärrettävä _Kilkain kuningas_, on vaikea päättää,
niin kauan kuin _Homma_ sana on selittämättä. Tästä sanasta johtunut
_Hommalainen_ ilmaantuu Tulensynnyssä: "Akka vanha Hommalainen otti
ropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle".

[92] Toisintoineen: _maan ratio, ravia, ranio, rasia_, ja osittain
muista runoista lainattuine sijaisilleen: _maan valio, käviä, venyjä,
katala_.

[93] Tästä väännöksiä ovat _Impola ja Ilpola_, johon liittyy
_Ilpotar_.

[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: "johon panen painajaisen, hiiret
kuolihat kovat l. hiien koiran kuollen."

[95] Onko metsänpetojakin nimitetty _hiisiksi_, kuten Lencqvist
väittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna
"hiidet hirsipuuhun", eli "otukset orrelle", on _hiidet_ nähtävästi
tullut alkuperäisemmän _hirvet_ sanan sijaan.

[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta
muistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: "Suuren Hiien
tyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)"

[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu "lämmin maa". Että
tämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi
ristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen
mielestä on: "läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri".

[98] Yhtäläinen käsitys _virolaisista Viron noidista_ lienee
aiheuttanut _Viron_ käyttämisen _helvetin_ kertosanana: "Tuos viikate
Virosta, heinärauta helvetistä." Samoin on selitettävä _Viron akka
eli tyttö_ yhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin on
_Viro ja piru_ sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut.
Niinikään Käärmeen puhutteluissa: "Virolaisen virsunpaula" ja
"Kyröläisen kyntöruoska", edellinen nimi voi olla _Viholaisen_ ja
jälkimäinen _Kytöläisen_ sijainen.

[99] Kurimuksen eli _Kurmuksen_ toisintomuotoon _Kurjus_ on
ilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitsevä _Kuljus_.

[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien
rinnalla kerran mainittu _Surmolan joki_, minkä Lönnrot on muuttanut
_Suomelan joeksi_ (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä
päättää.

[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu _Manalan saari_ on otettu
Lemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin
säkeistö on tilapäisesti sekaantunut: "Jo näkyvi Manalan saari, saari
kulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän." (Sijankysyntä) Tuonen
tyttäret sanovat: "Onpa --". Samalla tavoin on tämä saari toisessa
kappaleessa saanut nimen _Pohjan saari_.

[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaan _Närimys_ Rutonluvussa:
"_Närimys_ Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan
kantaja". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen
alkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: "Jeesuksen kirjankantaja,
kultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)". Alkusäkeen muoto
vaihtelee: _Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimon_ poika,
_Näls kolst rom, Järtti pruu_ tai pelkästään _kantruu tai kapraali_.
Välistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu:
"Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi,
N. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele". Viimeksimainitun
kaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu.
Verrattakoon vielä Puunluvussa: _Närönen Nirosen poika_.

[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen
läpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis
jatkavat tanssia.

[104] Muita määreitä mainittakoon _irvihammas, harvahammas,
kierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta_.

[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta
opittuja mukaelmia.

[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava
seitsemän tyttären äidin nimitys: "Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar
vaimo kaunis", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen,
on syntynyt siten, että säepari: "lokki luopuisa lintu, kajajainen
kaunehempi" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: "Helena
hyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen"; välimuotona tavataan: "lukki
luopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis";. Kajovattaren sijalle on
Lokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren
muodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus
ilmaantuu yhdistyksessä: "Luovus Luonnotar pakana" eli "Luovus
luonnoton pakana" joka "itse risti poikiansa". Tämä on kuitenkin
tilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen
tavallinen esiintyminen manauksissa: "luovus luonnoton pakana, häpeä
hävytön koira" tai "luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!"

[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen,
riippuu siitä, mitenkä säepari: "perin tuulehen makasi, kalten
kaarna pohjosehen" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta
tarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä
kohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas
säe: "lonkamoksin luotehesen" sekä edellisen säkeen sijaisena
esiintyvä: "perin istuvi itähän". Jälkimäinen säeyhdistys on
verrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: "istutan itähän rinnoin,
kaiten kaarnapohjosehen". jossa ei saata olla epäilystä _kaarna_ ja
_pohjonen_ sanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee
hongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.

[108] Jälkimäistä täysin vastaava _Tuonisokko_ yhdessä
Hammasmadonluvussa: "Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa
riehtilässä". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman
säeparin toisinnoista: _turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos_ (s.o.
turajatkos) _Tuonen toukka_.

[109] Vrt. myös: "Piru piiliä takovi -- isä piiliä takovi, poika nuo
sulittelevi".

[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.

[111] J. Mikkola on huomauttanut _Juma_ nimisestä liettualaisesta
viljavuuden jumalasta.

[112] Kirjoitettu _orasta_, mutta epäilemättä lausuttu: _oraasta_.

[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista
nimitystä _Scylfingas_.

[114] Toisin: _Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli
hopeaviitta_, Sillervoon on verrattava _Sämpsä poika Sillervoinen_
ilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosanana
_Sulevi poeg_. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa
Käärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: "Sulavan miekan
terästä" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta
ilmaantuu harjaajana _Isakkoinen Sullervoinen_.

[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen,
jolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: "Kulleri kuninga
noorem poega"; "Kulleroinen mies kuningas".

[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus)
on voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai
nupunmuotoisuudestaan. Virolainen _kuller- eli kulderkupp_ on
verrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseen _kuldsed
veekupud_.

[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin,
joille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä
menestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-Suomessa _Meteliläiset_.
Kajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla
kertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta
rosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaan _Metelinmiesten_
eläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä.
Runoissa _Meteli_ on saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä
Luojan virressä lauletaan: "Kunis julki Juuta käynyt, vaelsi
_Metelikansa (l. -valta)_, paha rahvas pois pakeni." -- "Ei tänne
ole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka, _Metelin Motelin_
polkka." Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun
vaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: "neuloista Netelin neion".

[118] Joskus on Osmolaisen sijalla _Ollervikko_, joka muistuttaa
Virossa Kalevin rinnalla esiintyvää _Olevia_, s.o. Olavia.

[119] Luultavasti oikaistava: "Niityn kantehen Kalevan."

[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: "vietiin viimein
Vismarin pajaan", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksesta _Ismari_
olla vaihtunut paikannimeen _Vismar_. Tämä Hansakaupunki kuului
30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli
tunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa.
Eräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä,
esiintyy personallinen "seppä" _Vismari_. -- Suomen Kaijalassa on
vielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi "itse" sanan seuratessa.
"Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas
viskoan".

[121] Myös säkeissä: "Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan
navoilta", _Vojola_ lienee luettava _Vuojola_.

[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt _Lyytikkä_ nimeen. A.V.
Koskimies johtaa _Vilmin_ nimestä Vilhelm (alasaks. _Vilm_) ja
huomauttaa, että _Kauppi_ nimeä on käytetty _Jaakopin_ asemesta.

[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu: _Ruopahatar_.

[124] _Lehi (lehe, lei)_ sanaa voi tietysti pitää "tanssi"-käskyä
vastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä
inkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan: _lehen Lemmykkäinen_
ja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolella
_lieto tai lieto poika_; vrt. myös virolaista _Lemmik leina ('surun')
poisike_.

[125] Säkeen toisinto: _Ainoota Ahin tytärtä_, on aunuksenpuoliseen
Ahdin meriretkeen eksynyt muodossa: _Ainikki Ahin tytär_, josta
Lönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisen _Annin_ sijalle: _Anni
oli sisar Ahilla_. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun
alkua: _Annikki Ahimon_, (s.o. Ahin on), _neiti_.

[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen
rakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa
kirjaanpanossa mainitaan: "Jumalaisen aino poika, Kiesuksen
käpeäkäsky".

[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa;
vrt. samassa kappaleessa: "ajetaan Joukolan joelle" ja "lauloipa
Joukosen joelle l. jokehen".

[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit
aikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen
omistaneet.

[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui
veteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää
suomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.

[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossa _ukko Poitolan_
(< Pohjolan?) _sokea_, _Väinölän vähänäköinen_ kulkee kahdesti
Pohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen
käsiin.

[131] _Uppi eli Uppo_ sanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta:
_Uhon Uppu Äijän_ (= paholaisen) _poika, Upottaren poian poika_, ja
äänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisesta _uppi_, 'pahantekijä'
(vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määre _Uhon_ esiintyy
itsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa: _Uhmo, Kuhmu. Humonen,
Umo ja Umotar_; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa,
lienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys. _Uh[m]on uppu_ siis
tarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.

[132] Loitsijan "Ukon pojan" mainesanana, kts. s. 248. Vrt. _akka
vanha Vankamoinen > Vänkämöinen < Väinämöinen_. Vankamoisesta
tavataan myös lyhyempi muoto _vangas_ ja sen ohella _vingas_.
Sisiliskonluku alkaa tavallisesti: "Vingas Vankahan makasi".
Räähkätaudille lausutaan: "ota vinkamo vihasi".

[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän
palveli, mainitaan saadun vastaukseksi: "kah! Neitsyt Maariaa ja
Ilmarista".

[134] Tähän verrattakoon myös _Väinämöisen väki_ kirkonväen
merkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: "Tule
yhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino."

[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana "sinisillan
liitoksessa päässä portahan punaisen".

[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai
Väinättären l. Väinöttären.

[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä "Vesi veitto Vellervoinen".

[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: "Sinä vanha Väinämöinen, kun teit
huorin kolmiöissä", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä:
"kun nauroit oman emosi".

[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: "Sana Ryttö (salarutsa?)
Väitön poika" ja "oh sä Ryttö Räitön poika".

[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan anna _Väinä_-sanalle
paikallisnimen merkitystä.

[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle
seuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän
määreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot
ovat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.

[142] Toinenkin selitys on tekeillä.

[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneet _Untamalan_
tavallisen _Ulappalan_ sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä
alkuperäisen _Väinölän_ paikalla _Pohjola_.

[144] Uljas sanaa, jonka myös _Untamoisen uuhi_ saa määreeksi,
käytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen _sankari_ sanan
kanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle _Kalevan
pojan_. Paholaisen merkityksessä esiintyy _U[l]jamoinen_ eräässä
Käärmeensynnyssä: "Ujamoisen miekan tuppi".

[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: "_Vanhan Vuolahan_ (= Vuolaisen,
Vuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma."

[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa
toisinnoissa tavattavat: _Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen_.
Yleisenä kertosäkeenä on: "kuulit kultainen omena".

[147] Tästä on edelleen muuntunut: "m. t. tervahiiri, ojanrotta t.
o." ja "mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?"

[148] Raamatullinen sankarinimi lienee _Istervo_, (_Istero, Istor,
Isversko_, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden
tyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli
Lallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy
kolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: "itse
_Istervän_ kuningas". Yhdessä toisinnossa esiintyy: "itse _Israelin_
kuningas". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee
Israel nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan
on voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka
sekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä
sotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseen _Kalevan poika_, ja
jonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin
kuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen _Saul_, jonka poikia
luetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja
Michal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera.
Saul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä
ja lopulta siihen itse syöksyvänä. -- Nimen muoto _Istara_ tavataan
Raudanluvussa: "Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain)
parahin seppä, Istara rautain emue". Hammasmatoa puhutellaan:
"_Isteri_ sinun isäsi, _Ästeri_ sinun äitisi". Huomattakoon vielä
_istarat eli inttarat_ taikojen eli loihteitten merkityksessä.

[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: "Soini meni metsään". A.V.
Koskimiehen ja E.N. Setälän mukaan _Soini_ johtuu ruotsalaisesta
_sveinn_ (_sven_), 'nuori mies'.

[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten
kertomaruno Nibelungenlied.

[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi
ja Kuuraksi.

[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt.
kuitenkin Veitikan (< Vetrikan) mainesanaa: "nenä nykerä".

[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle
ja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.

[154] Runollisesti personoitu, vrt. "tuulest' on penuen synty,
ahavasta koiran alku".

[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan
Ampiaisenluvussa: "Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (< huoran
hattaran) vanuma".

[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen
Luteensanoissa nimentapaisen _Latikaisen_ kehittyminen.

    A. Luteet lateet, kirput kateet!
    B. Lutukainen, latukainen!
    C. Lutikka Latikan poika!
    D. Lude Latikaisen poika!

[157] Samoin puhuteltu karhu on: "_Villomus_ sinä itsekin".

[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä
Kalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen
huomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä
Suometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.

[159] Vrt. myös: "Jo tulevi naimakansa maapuolen _Silosalosta_,
selänpuolen _Luuvenlahta_".

[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin
kirjoittanut: "tulkoon vanha Väinämöinen".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaisten runojen uskonto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.