Title: Kertomuksia Suomen historiasta 2 - Katolinen aikakausi
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta 2 - Katolinen aikakausi" ***


KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2

Katolinen aikakausi


Kirj.

J. KROHN



Hämeenlinnassa,
painanut G.E. Eurén,
v. 1868.



      Näytetty! K.G. Renvall.



SISÄLLYS:

Katolinen aikakausi.

    I. Warsinais-Suomen valloitus.
         1. Pyhän Eerikin retki v. 1157.
         2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.
   II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.
         1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.
         2. Tuomas piispa.
         3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.
         4. Tappelu Nevajoella.
         5. Birger Jarlin retki.
  III. Karjalan valloitus.
         1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.
         2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.
         3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.
         4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.
   IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.
         1. Lappalaiset muinaisaikoina.
         2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.
         3. Matti Kurki ja Potko.
         4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.
         5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.
    V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.
   VI. Kuningas Maunu Liehakko.
         1. Maunun retki Wenäelle.
         2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin
            osallisuuteen.
  VII. Piispa Hemminki.
 VIII. Kalmarin liitto.
         1. Albrekt Meklenburgilainen.
         2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.



I. Warsinais-Suomen valloitus.


1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.

    Kaks oli pyheä miestä
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristiveljeä jaloa;
    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
    Toinen maalla vierahalla.
    Lapsi maalta vierahalta,
    Se on Hämeen Henrikki,
    Waan joka Ruotsissa yleni,
    Se on Eerikki ritari,
    Ruotsin kuuluisa kuningas.

Näin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo
mainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa
oli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin
nostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan
kansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän
vannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli
vannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli
ollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia
vastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!

Siihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,
että muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia
vastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi
suurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä
taivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut
intoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin
rintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin
_ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.

Alussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä
julmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä
käymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina
pelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty
kuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain
sota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan
koillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa
pimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos
eivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen
pakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren
etelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa
läksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta
kiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä

    paikalle papittomalle,
    Maalle ristimättömälle;
    Kivikirkot teettämähän,
    Kappelin rakentamahan.

Mutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä
Suomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat
epäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän
laivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän
kristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa
merentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.
Mutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.
Kristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin
eli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset
pakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa
syntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat
kumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä
heidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat
veron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa
kävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja
laskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,
polttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa
kotipuoleen.

    Tuoden täytensä rahoja,
    Alaisensa aartehia.

Wielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä
esivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä
tietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja
Estaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin
usein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia
kansoja _Ester_ (Itäläiset).

Kuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten
maassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi
miehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski
maalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.
Kuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään
tietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja
loput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä
Turkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut
kaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.
Sitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa
oli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat
uhratut ikuiseen kadotukseen.


2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.

Pyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät
niskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen
tehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ
nyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä
lujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä
kaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.

Kenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat,
kenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä
kielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan
arkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.

Englannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt
innokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille.
Sieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen
synkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten
ja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä
näytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä
ollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko
ja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta
Köyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä
Lalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen
oppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet
mukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein
enimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä
sakkoa päälle pannut.

Kerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli
talonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:

    Kaksi päiveä kesäistä,
    Kaksi yötä järjestänsä,
    Eikä syödä, eikä juoda,
    Eikä purtua pidetä.

Tuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa
pyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja

    Kerttu kelvotoin emäntä
    Suitsi suuta suunnatointa,
    Keitti kieltä kelvotointa,

eikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti
= poika] herransa käskystä

    Otti kyrsän uunin päältä
    Otti heiniä hevosen,
    Heitti penningin sijahan;
    Otti kellarist' olutta,
    Rahan vieritti sijahan.

Syötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi
pitkin Köyliönjärven jäätä.

Wierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä
vastaan, valehtelee:

    Jo kävi meillä vierahia,
    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa:
    Joivat olven kellarista,
    Weden viskasin sijahan;
    Otin kyrsän uunin päältä,
    Kiven vyörytin sijahan.
    Ladoin heiniä ladosta,
    Heitin hiekkoja sijahan.

Lalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän

    Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],
    Koppoi pitkän keihä'änsä.
    Lykkäsi lylyt lumelle,
    Joilla hiihti hirmuisesti:
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä,

Piispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:

    Ajanko tätä hevosta?
    Jo kuuluu kumu takana,
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa.

Mutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä
yrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:

    Pilttiseni pienoiseni,
    Äl' aja tätä hevosta,
    Karkoittele konkaria:
    Kun mua tavoitetahan
    Tahikka tapettanehen,
    Käy sinä kivien taakse,
    Kuultele kiven takoa,
    Katsele takoa tammen
    Kuhunka luuni lentänevi,
    Suoneni siroittanevi.
    Ne sinä verkahan vetele,
    Sinilankoihin sitele,
    Aseta oriin rekehen.
    Kuu oronen uupunevi,
    Sitten härkä pantakohon;
    Kuhunka härkä uupunevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön,
    Kappeli rakettakohon,
    Pappein saarnoja sanella
    Kansan kaiken kuultavaksi.

Näin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä
ja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra
vainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat
kokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,
siihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen
Suomen maassa.

Kaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi
kultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.

    Niin sitten kesäsydännä
    Pienen jään palasen päällä
    Tuuli aalloissa ajeli
    Sormea pyhän urohon,
    Tunnusmerkiksi jaloksi
    Jottei suonut suuri Luoja
    Eikä sallinut Jumala
    Weden alle vaipumahan,
    Hukkahan tuleumahan
    Pyhän miehen peukaloa
    Sormea ison isännän.

Wielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:

    Lalli, pahin pakanoista,
    Julmin juutasten seassa,
    Otti korkean kypärän
    Pyhän miehen, piispan päästä;
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa ilkeähän,
    Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.

    Lausui paimen patsahalta:
    Mistäs on Lalli lakin saanut
    piispan hiipan hirtehinen?

    Lalli nosti lakkiansa:
    Hivukset himahtelivat,
    Liukes luista irrallensa
    Kaikki kallosta kamara [= nahka].

    Näin tämän pahantapaisen
    Piispa raukan raatelijan
    Tuli kosto korkealta,
    Makso maailman valtiaalta.

Toisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on
Suomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.
Ja paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin
kunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä
lukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja
kansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen
yhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa
tuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.
Monta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.
tarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään
kivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin
viereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi
vaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän
näkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat
Henrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.

Henrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun
Suomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin
luutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä
vuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin
silautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä
käsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen
1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.

Muutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä
Turun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen
kuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,
sotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää
vietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän
Henrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,
toinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta
Turkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen
keräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista
menoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin
häntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen
tuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein
anteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi
rahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä
syntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei
messuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin
vielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin
sineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä
Henrikin peukalo kultasormuksineen.



II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.


1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.

Kristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;
mutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa
pelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava
vuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden
ei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa
ja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.

Toiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja
vastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin
orjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot
eläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.
Nyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset
mustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät
palvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet
kuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä
ymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä
joka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin
tunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin
kerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen
juuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen
Jesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on
hanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä
tietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi
kääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: "No, jos ei lie ollut
hanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!" Semmoisia
saarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät
uudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan
vallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.

Sentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän
kävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin
uhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut
heidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa
Ruotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi
Wenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,
varsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla
hänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he
Suomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään
Suomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka
kerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,
he kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä
kristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli
puuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän
tyköänsä.

W. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään
tallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset
vieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat
Novgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa
tilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja
v. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin
hävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten
viljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.
Se kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan
sen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät
Karjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja
onpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi
ruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden
jutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin
myös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa
Mälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,
että Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He
rakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on
sitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.


2. Tuomas piispa.

Monta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä
piispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma
teki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin
tyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty
marttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi
n. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan
uskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein
eli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli
Englannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa
ylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja
kristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.

Tuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä
pyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä
mainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen
ensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy
syntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi
itsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja
Wironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa
käännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta,
ainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein
lupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa
maassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen
pakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä
Saksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten
Skandinavian maista.

Askele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin
toimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi
eli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren
kansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen
uudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o.
Warsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä
eli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset
naapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen
estämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa
kauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia,
laivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin
useammin kerroin.


8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.

Näin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta
kihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä
suuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,
ja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata
hävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa
Karjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.
Samassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.
Wenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin
omassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä
kertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset
paremmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi
yksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä
Karjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana
vuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta
miestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten
Laatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät
Aunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta
Laatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt
Suomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko
päivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen
niskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,
tarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että
Jaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin
avuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,
tappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja
myöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;
sillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.

Tämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä
tuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset
[viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät
yhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237
Hämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella
raivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät
luopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat
kastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat
heidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin
puiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta
silmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät
poltettiin olkikupuihin käärityinä.

Monta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet
milloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita
Liivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa
tarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti
Ruotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja
uskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada
yhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla
sotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse
summattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,
siihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä
miehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi
ristijoukkoon Kalpa-ritareita.


4. Tappelu Nevajoella.

Tätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen
lampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa
tärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,
josta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti
mennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten
vastustus raukeeva itsestänsä.

Wenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa
retkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana
jakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta
murennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät
sodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä
heikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli
Itä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.
Niinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa
peninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat
_Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien
tuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä
tietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka
liitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä
seisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin
täytyi heille maksaa vuotuista veroa.

Nytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän
länsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa
ja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,
siihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli
ruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin
ja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima
tappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet
mättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut
tapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten
yöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas
Aleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset
hänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä
vielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin
kaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin
luostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta
ja koristettu Nevan tappelun kuvilla.

Näin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin
tyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.
Olisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,
siitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen
pappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset
ritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja
manteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on
käynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.

Nevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin
ahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan
ja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta
luvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut
ainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon
kalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja
silvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä
ja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,
Mustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin
pääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.


5. Birger Jarlin retki.

Tuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei
yrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi
kohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja
apua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron,
minkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.

Ruotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja
mahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin,
Sentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti
nostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin
kiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään.
Seinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat
riippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin
kirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas
lankonsa _Birgerin_, joka oli mahtava ja miehuullinen _Jarli_ eli
ruhtinas Folkungein suurta sukua.

Myötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian
hohtivat laivain kullatut kokat _Hämeen satamassa_, joka luullaan
olleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät
tulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein
rautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille.
Saaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa.
Mitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat
elää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin.
Heidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia
asukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen
uusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan
meni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan
Wanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä
oli Hämeenlinnan alku.



III. Karjalan valloitus.


1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.

Hämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä
idemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko
Ruotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli
Inkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein
kanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä
haltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän
sydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa
vihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen
kanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä
ja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan.
Kun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä
Hämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa
Novgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka
näin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään;
hän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki
pitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat
kovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä,
louhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi
syksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut.
Monta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin
päästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain
maata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat
osaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset.
Talot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.

Hävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin
korviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon
ristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei,
siitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut
mitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen
perästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja
entisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan
seurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä
kolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle
kannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin.
Lujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin
puolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille
välin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten
hallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin
uroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä
huolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten
kanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä
epäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo
vuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä
Karjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet
Novgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri
Aleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan,
ryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi
Karjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.


2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.

Ruotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli
v. 1284 _Trundan_ johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he
alkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat
väijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat
sinne, tapettiin enin osa heitä.

Paremmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia
myöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana _Birger_, Birger Jaarlin
pojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti
hallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä
keräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296
Karjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle
Suomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli
kaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg
(Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan
ja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy
tehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen
kuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle
taipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se
kasti Karjalaiset kristin-uskoon.

Lähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin,
jonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi
talvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas _Roman Gliebovitshin_
johdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan.
Mutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin
puolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei
vihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin
läksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään
jatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle,
missä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna
(Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna).
Sen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin _Sigge Lake_
pienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin,
luvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys
viipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla.
Linnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui.
Kuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista
kuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten
läpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä,
mutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka
saattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin
riemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon
Novgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä
entistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen
joutuisi Ruotsalaisten käsiin.


3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.

Tästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel
Knuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon
kuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista
laivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä
laivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän
Nevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen
niemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli
joukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat
kivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä
kaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan.
Linnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen
piti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.

Noin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan
tiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon
ajoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle
ja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät
rantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky
asettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa.
Tuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän
tuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan
täytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.

Lähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat
niihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja
laskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten
laivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat
poikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi,
vaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat
maalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia
paljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli
ympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan
pääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin
poika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille
uljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin
luota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät
pelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui
veriinsä kummin puolin.

Wähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.
Sitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:

    Oisiko sitä urosta
    Kuka kanssani tulisi
    Teräsmiekan mittelöhön
    Rautakalvan katselohon?

Waan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän
siinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin
tappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt,
eikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.

Tämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä
takaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa
pitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja
hänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen
käydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana;
siitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon
monta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat
kykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas
linnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun,
ettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun.
Wähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla
linna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he
kellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he
melkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi
Wenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat
Ruotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin
olis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin
valtiaaksi.


4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.

Kukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut
Karjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan
palkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki.
Mutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät
Ruotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset
puolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313
Laatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa
oli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja
ja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina
Wenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari
(herra) _Boris Konstantinin poika_ kovasti sorrellut, niin että suurin
joukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa,
tappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin
väkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät
sinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä
heidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten
v. 1322 Käkisalmea valloittaa.

Wenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat
jotakin jokea myöten _Wanai_ nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna
Wanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten.
Wiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka
polttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli
asuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä,
koska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321
venäläisen linnan isännän _Effleron_ kanssa. Hän näkyy antaneen sen
suurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas _Juri_ (Yrjö)
Novgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa
sitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta
muassansa.

Seuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista
retkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä
lakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi.
Wenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset
juuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen
kautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista
rauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan
kolme läntistä kihlakuntaa, _Äyräpää, Jääski ja Savo_ jäisivät
Ruotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen
linnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen
lähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten
Wuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa
myöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin.
Wielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja
porvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta.
Uutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos
pahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne
takaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin
Wenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut
valtaansa Suomen maan.



IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.


1. Lappalaiset muinaisaikoina.

Lapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa.
Niinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen
yksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian
harjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko
Skandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä
Pohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin
ja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä
liepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella
maalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden
poloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta
heidän kalujaan ja aseitansa.

Mutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille;
väkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan
palansa perästä. -- Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti
Hämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin
sekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa
perimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut
sielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka
vuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.

Suomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten,
hallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli
vielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän
yksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai
hän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat
hänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet
ynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet
haueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet
suurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli
näätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka
lehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.

Lappalainen oli tarkka ampumaan. Pienestä lapsesta hän jo jännitteli
jousta ja palttinapalanen oli palkintona sille, kuka paraten pilkkuun
laski. Pojat ja tytöt tätä harjoittivat kilvan, ja vaimot eivät olleet
huonompia metsänkävijöitä kuin miehetkään.


2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.

Muutamia vuosikymmeniä Birger Jaarlen retken perästä tuli hänen
poikansa Maunu Ladonlukko Ruotsin kuninkaaksi. Tämä kohta alkoi
miettiä, millä keinoin myös saisi Pohjanmaan ynnä Lappalaiset
valtikkansa alle. Sotaretkellä ei heitä käynyt kukistaa; sillä heillä
ei ollut vakavia asuntoja taloissa ja kylissä, ja tavoitappas kiinni
kansaa, joka yhä muuttelevi saloissa ja korvissa. Jos heitä mieli saada
alamaisiksensa, ei ollut muuta kuin istutella uutisasukkaita heidän
maahansa, niin että heitä likeltä voi pitää silmän alla. Sen nähden
Maunu itse ei lähtenytkään sotaan heitä vastaan, vaan julisti sen
lupauksen, että ken saattaisi Lappalaiset Ruotsin kruunun alle, se
omanaan ne saisi pitää. Ainoasti joku määrä nahkakihtelyksiä piti siitä
vuotuisesti maksettaman kruunulle.

Tämä kehoitus ei ollut turhaan lausuttu. Sen kuultuansa yltyi joukko
miehiä Pirkkalan ja Rengon pitäjistä, kuten vanha nimistö tietää. He
yhdistyivät tätä tointa varten seuraksi tai yhteydeksi ja saivat
nimeksensä _Birkarlit_, Pirkkalaiset (Birkarlaboa) eli _Lapinkävijät_.
Lieneekö nämä miehet olleet Suomalaisia vai Ruotsin sukua, siitä on
vielä tätä nykyäkin riita oppineilla. Ehkä oli kumpiakin joukossa. Se
vaan on varmaa että vähän ajan perästä me tämän seuran näemme olevan
aivan suomalaisen.


3. Matti Kurki ja Potko.

Wesilahden pitäjässä Satakunnan maakunta asui silloin väkevä ja
urhoollinen mies, _Matti_ nimeltään. Siitä miehestä ja hänen nimestänsä
kuuluu kansan suusta tämä tarina. Wenäen suurruhtinaalla palveli Potko
niminen sotamies, joka varrelta ja voimiltansa oli enemmän Hiiden sukua
kuin ihmisen. Tämän miehen oli suuriruhtinas kerran lähettänyt Ruotsin
kuninkaan luoksi, Ruotsin uljainta urosta kaksimiekkasille vaatimaan.
Sen oli, näet, Wenäläinen tehnyt Ruotsin miesten pilkaksi ja
häväistykseksi, kun ei luullut sitä miestä löytyvän, ken uskaltaisi
Potkon kimppuun käydä. Ei Ruotsin ritareista tähän tappeluhun kukaan
rohjennutkaan ruveta. Waan hädissänsä muisti toki kuningas, että onhan
Matti tuolla Wesilahdella, joka ei itse perkelettä pelkää.

Matin luoksi Potko nyt käskettiin menemään ja Matti kohta olikin
tappeluhun valmis. Sen vaan pani hän ehdoksi, että sotaleikki lykättiin
huomisaamuun asti. Wenäläisen koko ruumis oli, näet, kovin lumottu,
niin ettei siihen pystynyt rauta eikä teräs. Sen tempun Matti tiesi ja
tiesi myös, että Potkon nukkuessa voisi tämän taian tyhjäksi tehdä. Kun
sitten Potko yöllä oli uniin vaipunut, niin Matti luki väkevimmät
loihtunsa ja lamautti sillä hältä taian.

Järven lahden keskellä oli pieni luoto, jota nytkin vielä mainitellaan
Kurjen kiveksi. Siihen miehet aamusella soutivat kumpikin veneellänsä.
Matti rantaan hypättyään survasi Wenäläisen venettä niin kovasti, että
se vilisten meni yli koko selän toiseen rantaan asti. "Miksi niin
teet?" kysyi Potko vihastuen. "Ken luodossa on lepopaikan saava,"
vastasi siihen Matti, "ei tarvitsekaan venettä palataksensa."
Wimmoissansa sivalsi nyt Potko Mattia, niin että oikea käsi lensi
maahan ja Matti itse painui polvilleen. "Kah, sinä hyppäät niinkuin
kurki!" pilkkasi Potko Mattia. "Wielä minä lentääkin taidan!" huusi
puolestansa Matti ja silpoi vasemmalla kädellä Potkon kaulan poikki. --
Tästä urhotyöstä sai Matti kuninkaalta Laukon kartanon Wesilahdella ja
mainittiin siitä päivin Kurjen nimellä. Hänestä sikesi mainio
Kurkisuku, josta sitten on kasvanut Suomelle niin monta kuuluisata
miestä.


4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.

Tämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja
karasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi
ensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa
toratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu
olleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut
nimen _Wapaa Luoto_. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli
Maanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko
eteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen
Kyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut.
Muutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät
Tornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin
uutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja
Lappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä
jotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi
maksaa runsaat verot Pirkkalaisille.

Tätä veroa Lappalaiset suorittivat nahkoina ja kaloina, jotka
Pirkkalaiset sitten veivät Pohjanlahden rannoille. Siellä syntyi
virtain suussa vireä liike ja monesta maasta keräytyi kansaa kaupalle.
Kaikkein kuuluisinna Pohjanrannan kauppaloista oli Tornionjoen suu,
jota silloin mainittiin nimellä _Satama_. Lapinverosta ja kaupastansa
paisuivat Pirkkalaiset ylen rikkaiksi ja mahtaviksi. He elivät
ylellisesti ja koreilivat aina punaisissa pukuimissa. Tätä heidän
valtaansa Pohjanmaalla kesti melkein kolme sataa vuotta, kunnes Ruotsin
kuningas Kustaa Waasa heiltä oikeudet hävitti.


5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.

Noin 1300 v:n paikoilla, tai joku vuosikymmen myöhemmin kuin
Pohjanmaalle oli asettunut Hämäläisiä, jo tuli sinne toisiakin
asukkaita Ruotsista. Alussa ainoasti kalastivat meren rannikoilla sekä
luodoilla. Waan vihdoin asettui sinne moniaita asumaan. Wähitellen
kasvo Ruotsalaisten määrä, kun Länsi-Pohjanmaalta, Taalaenmaalta ynnä
muista maakunnista yhä virtaeli heitä lisäksi. Tietysti ei Hämäläiset
perinnöstään peräyneet hyvällä. Werisiä tappeluita kesti kauan heidän
kesken ja nytkin vielä kytee näillä tienoin viha erikielisten asukasten
välillä. Ruotsalaiset, joita kuninkaatkin puolustivat, tulivat vihdoin
voitolle ja valloittivat kaidan kaistaleen pitkin Waasan läänin rantaa,
Siellä kansa nytkin puhuu Ruotsinkieltä, mutta paikkain suomalaiset
nimet vielä muistuttavat, keitä niillä mailla alkuansa oli asunut. Kun
Ruotsalaiset saivat Suomen väen pakohon, näin kertoo kansain tarina, niin
riemuissansa hurrasivat heidän jäljestänsä, ja siitä saivat liikanimen
_Hurrit_, jolla heitä suomalaiset naapurinsa nytkin vielä mainitsevat.



V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.


Koska Saksan kauppamiehillä oli niin suuri osa Pähkinälinnan
rauhasovinnossa, niin lienee tässä sopivainen tilaisuus vähän puhua
näistä Saksalaisista ja heidän kaupastansa Suomen maassa.

Ammoisista ajoin oli Saksan laivoja käynyt kauppaa Suomen rannikoilla.
Sen todistavat täällä löydetyt Saksan ja Anglosaksin (Englannin) rahat,
joissa vanhimmissa on noin 800 vuosilukuna. Siitä ajoin on kielessämme
sana saksa tullut merkitsemään yhtä kuin kauppamies. Siitä ajoin
on sekin puheenparsi peritty, että ulkomaalta tänne tuotuja
luontokappaleita ja kaluja mainitsemme Saksan nimellä. Nytkin vielä
kuuluu Saksan lammet, Saksan kuuset, ja vanhoissa runoissamme yhä
puhutaan Saksan palttinasta, Saksan saipuasta y.m. Kaupankäynti
Saksalaisten kanssa on myöskin tuottanut kieleemme koko joukon Saksan
sanoja, niinkuin esim. mylly, leiviskä, naula, haahlat, y.m.m.

Saksalaiset toivat tullessansa suolaa, kankaita ja kaikellaisia kaluja,
mitä ei Suomessa osattu sepitellä; Suomesta he sen sijaan veivät karjan
antimia, kaloja ja metsän nahkoja. Etenkin näkyy Suomalaisilla olleen
runsaasti oravan nahkoja kaupaksi, joita silloin sanottiin _rahoiksi_.
Oravan nahkoina verot maksettiin, oravan nahkoilla vaiheteltiin muita
kaluja. Kun sitten myöhempinä aikoina yleisemmin ruvettiin käyttämään
kulta- ja hopeapalasia ostoissa ja maksuissa, niin oravan nahkan
alkuperäinen nimi _raha_ siirtyi niihin.

Tavallisesti taisivat ulkolaisten laivat tulla ja mennä kesäaikana;
mutta jäi niitä aina joitakuita talveakin pitämään. Pitkää, pimeää
talvikautta viettäessä tuli näiden _kestein_ eli vierasten kovin ikävä.
Moni heistä sentähden sen ikävän lievitykseksi viekoitti itsellensä
Suomen neitosen morsiameksi. Punalangat petti, kultakihlat vietti
monesti viisahankin tytön mielen, niin että oli kovin kärkäs oudolle
kättä antamaan, kysymättä kuinka kosijan laita oli. Sitten kun kevät
tuli ja vedet suli, katosi usein sulhanenkin jäiden kanssa. Se oli
purjehtinut takaisin omille maille, missä hänellä istui entinen emäntä,
istui entiset lapset kodissa. Näin kertoo vanha runo talvikestein
tavoista.

Kauppapaikkoina olivat Suomessa varsinkin jokien suut; siihen oli
kestein hyvä laskea laivoillansa, siihen myöskin Suomen miesten helppo
tuoda tavaransa sydänmailta. Semmoisena ikivanhana kauppapaikkana oli
Kokemäenjoki, jonka varrella, Kokemäen pitäjässä kuuluu olleen
muinainen _Teljän_ kaupunki. Se sanotaan olleen juuri siinä paikassa,
missä Pyhän Henrikin saarnahuone vielä seisoo. Tämän saarnahuoneenkin
tietää tarina alkuperiänsä olleen kauppapuotina ja sen lattian alta on
nyky-aikana löydetty rautapaino vuosiluvulla 12-- (viimeiset kaksi
numeroa ovat kuluneet tuntemattomaksi). Näillä paikoin näkyy muutoin
vieläkin vähän kalkki- ja tiiliruhkaa. Kokemäen virrassa on useammin
paikoin Saksankiven nimisiä paasia, missä muistellaan ennen muinoin
kauppaa pidetyksi. Myöskin on niillä seuduin monta taloa _Saksan_ ja
_Kestin_ nimellä.

Samanimisiä kyliä ja taloja on monessa paikoin pitkin Uudenmaankin
rannikkoa, todistaen että siellä on ollut kaupankäyntiä Saksalaisten
kanssa. Kymijoen suussa näkyy kanssa olleen tavallinen kauppapaikka,
koska sitä jokea muinaisissa kirjoissa välistä nähdään _Ankoperjoen_
(Ostaja-joen) nimellä. Mutta kaikkein vilkkainna oli epäilemättä
kauppaliike Nevajoella. Nevajokea myöten purjehtivat lännestä tulevat
laivat Laatokkajärveen, siitä sitten kääntyivät etelään ja menivät
_Welhojokea_ (venäjäksi: Wolchov) ylös Ilmenjärveen, jonka
pohjoisrannalla kohosi Novgorodin korkeat kirkot ja avarat vara-aitat.
Novgorodin torilla vaiheteltiin Lännen taitavain ja ahkeroiden
mestarein käsialat niihin aarteisin, mitä luonto Itämailla lahjoitti
anteliaalla kädellä. Paras voitto tästä kaupasta vuosi tietysti
Wenäläisten hyväksi; mutta pirahteli siitä aina pisaroita Suomenkin
heimokunnille, varsinkin Karjalaisille, joiden maassa tämän
kauppaväylän portti oli. Nevajoen suussa ja Koiviston saaressa, vähän
matkaa Wiipurista, huo'ahtelivat Saksan kauppiaat pitkästä
merikulustaan, ja pitivät kauppaa asukasten kanssa.

Yhteinen etu ja yhteinen vaara yhdisti näitä kauppiaita 13:lla
vuosisadalla liittokunniksi. Siihen aikaan oli varsinkin Saksanmaa
täynnä pieniä linnoja, joista vapaaherrat ja ritarit väijyivät niinkuin
haukat vuoripesästänsä. Sivutse kulkevista kauppa-kuormista ja
laivoista he vaativat itsellensä veroa taikka ryöstivät tavarat kaikki
tyyni. Tätä väkivaltaa vastaan ei kyenneet yksityiset kauppamiehet eikä
kaupungitkaan suojelemaan tavaraansa. Sentähden rakensivat liitot
keskenänsä, yhdistynein voimin pitääksensä suurisukuiset rosvot
kurissa. Kuuluisimmaksi ja mahtavimmaksi näistä liitoista on
tullut _Hansaliitto_, johon vähitellen yhdistyivät kaikki kaupungit
Pohjois-Saksassa, Liivissä ja Wirossa ynnä Wisbyn kaupunki Gottlannin
saaressa.

Hansalaisilla oli asiamiehiä kaikissa pohjaisten valtakuntain
kaupungeissa, heidän lippunsa oli laivoilla tukevana turvana. Heillä
oli suuret sotajoukot ja hyvin varustetut sotalaivastot; niillä he
monta kertaa uskalsivat ruveta riitoihin ja sotiin Pohjan
kuningastenkin kanssa ja tulivat tavallisesti voitolle. Lybekin
kaupungissa yhteiset neuvottelut ja kokoukset pidettiin. Tätä liiton
kukoistusaikaa kesti melkein 300 vuotta, siksikuin 1500 vuoden
paikoilla uutten kauppateitten keksiminen ynnä muut syyt alkoivat sitä
rauentaa.



VI. Kuninps Maunu Liehakko.


1. Maunun retki Wenäelle.

Pähkinälinnan sovinnon perästä pysyi rauha pari vuosisymmentä
rikkomatta Wenäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsin kuninkaana oli
silloin ala-ikäinen lapsi, Birger kuninkaan veljenpoika _Maunu_,
jonkatähden Matti Kettilmundiupoika, meille jo tuttu Nevan retkeltä,
piti valtakunnan ohjat käsissään. Niin kauan kuin tämä urhokas ja
viisas herra hallitusta hoiti, kävi kaikki hyvin Ruotsinmaalla.
Mutta kuu sitten kuningas itse hallitsemaan rupesi, niin sai
Ruotsin kansa parka kärsiä monta kovaa rasitusta. Sillä Maunu
eleli aika ylellisellä tavalla ja oli muutenkin niin löyhämielinen
ja turhamainen luonteeltaan, että siitä on saanut _Liehakko_
liikanimeksensä.

Turhamaisessa kunniahimossansa sai hän viimein senkin mielen
päähänsä, että hänen pitäisi mennä Wenäjäin maata valloittamaan ja
kastamaan sen kansan kristin-uskoon. [Katolin uskoiset eivät silloin
pitäneet Kreikanuskoa pakanuutta parempana.] Se toivo häilyi vaan
Maunun mielessä, että tämmöisellä uroteolla tulisi maailman mainioksi
ja senlisäksi vielä kentiesi pantaisiin häntä pyhäin miesten
joukkoon. Sitä vastaan ei hän punninnut vähääkään oliko hänellä ja
Ruotsin kansalla kykyä niin suurta tuumaa toimeen saamaan.

Ruotsissa eli siihen aikaan korkeasukuinen rouva, nimeltä Brigitta,
joka maailman turhiin menoihin kyllästyneenä asui perustamassansa
Wadstenan luostarissa. Häntä pidettiin erinomaisen pyhänä vaimona ja
luultiin hänen unissa sekä näöissä yhä saavan ilmestyksiä Jumalalta.
Koska nyt tieto levisi kansaan kuninkaan aikomuksesta, tuli Pyhä
Brigitta häntä siitä epäämähän. "Ensiksi", lausui hau, "laittele
mitä on laittamista omassa maassasi, sitten vasta pyydä muiden maata
lisään. Waan jos et sittenkään malta olla lähtemättä tälle retkelle,
niin älä kumminkaan vie mukaasi muukalaista väkeä eikä omaa kansaasi
muita kuin vapaehtoisesti parveen pyrkiviä. Jos edes tätä neuvoani
tahdot noudattaa, niin olet saava suuren voittosaaliin!" Mutta
kuningas vaan nauroi Pyhän Brigitan neuvoja ja varoituksia, sanoen
ne ämmän joutaviksi loruiksi. Hän läksi kun läksikin sotaan v. 1348,
vei kaikki omat miehensä mukahan ynnä niiden lisäksi suuret joukot
Saksan ja Tanskan sotaväkeä, joiden palkkaamiseksi täytyi panna
panttaukseen kuninkaan linnoja ja rasittaa kansaa raskailla veroilla.

Tultuaan Koiviston saareen Wiipurin tienoolla, lähetti Maunu
semmoisen sanan Novgorodin kaupunkiin: "Laittakaa te tänne pappi ja
minäkin panen papin puolestani; ne väitelkööt keskenänsä kenen lie
usko parempi. Jos voittanee teidän pappinne niin minä kansoineni
teidän uskoon rupean; vaan jos meidän voittaa niin pitää teidän
kääntyä minun uskooni". -- Mutta Novgorodilaiset eivät siihen
suostuneet, panivat vaan tämän vastaukseksi: "Konstantinopolista me
olemme saaneet uskomme; sinne saat lähettää pappisi väittelemään
patriarkan (ylimmäisen papin) kanssa. Me emme sinun kanssas huoli
sanasotaan ruveta".

Tästä suutuksissaan läksi tuosta kuningas Inkerinmaalle, kastatti
Inkerikot katolin uskoon ja sai Pähkinälinnan valtaansa. Linnassa
oli koko joukko Wenäläisiä joutunut vangiksi ja ruvettiin nyt
aprikoimaan, arvelemaan mitä niillä oli tehtävä. Ruotsin miehet
neuvoivat ne kaikkityyni tappamaan, niin ei muka olisi heistä enää
vasta vastusta. Mutta Saksalaiset ja Tanskalaiset, joiden mieli
teki suurempaa saalista, käskivät ottaa kultaa, hopiaa lunnaiksi
ja päästää miehet kotiin. Kuningas noudatti muukalaisten neuvoa,
ajatti parrat Wenäläisiltä, kastatti heidät katolin uskoon, ja laski
kotihin menemään, sillä välipuheella että toisivat kultaa lunnaikseen
ynnä muunkin kansansa kastettavaksi. Näille toimille Wenäläiset
muka läksivät, ja Maunu jäi leiriinsä odottamaan, kulutellen siinä
ruokavarojansa joutilaisuudessa. Wenäläiset vihdoin palasivatkin
Maunun luokse, mutta kullan sijasta heillä oli teräsmiekat kädessä,
ja muun kansansa he toivat muassaan ei kastettavaksi, vaan
tappelemaan. Pian tuli Maunu tuosta semmoiseen ahdinkoon, että kiitti
onneansa kun vähäisen joukon kanssa pääsi eheänä pakoon. Sentähden
tästä laulaakin Ruotsin riimikronika:

    Siitä nähdä sai Maunu parka,
    Ett' oli kasvanut uusi parta;
    Jos olis ajanut heiltä poikki kaulan,
    Eip' olis joutunutkaan siihen paulaan.

Kuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään,
joka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty
mitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla,
jotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla
kivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla
neuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa.
Mutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä
kunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli
ainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla
aina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä
rikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät
liukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja
rupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin
päällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä
että ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa
tervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle
suuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin
että tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko
muurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin
miehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin
osa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen
Wenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v.
1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.

Näin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan,
mutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi
kuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana
oli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan
sanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja
ylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä
eläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen
kuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin
mokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta
Wenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi
kostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin
vielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.


2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin alaisuuteen.

Loppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen
kansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä,
että koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain
maksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas
raskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi
vielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta
Suomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla
muistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut
oikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.

Kurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen
on käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää
itsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa,
useimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain
hävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda
tuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt
Wirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille
levittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin
maalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin
väkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja
asukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on
siitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on
sitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta
ja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin
säättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan
kaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän
kansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa
itsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä
alle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman
vapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana
miehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä
mihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei
siis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa
eri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa
sitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut,
tehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka
Kaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti
kainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se
kansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.

Birger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui
Ruotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka
he säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille.
Ihmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että
yhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha
oli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän
sukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa
joutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä
molempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut
turha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi,
kielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta _kirkossa, keräjissä tai
hänen omassa kodissaan_. Samaten piti naisten aina olla täydessä
turvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä
rauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa
ja siitä niitä sanottiinkin _kuninkaan valaksi_. Ken sitä vastaan
rikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.

Birger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi.
Hän otti turvihinsa kaikki _lesket, orvot_ sekä kykenemättömät
_vanhukset_; myöskin kielsi hän _maksutta vaatimasta yösijaa ja
ruokaa talonpojilta_, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä
matkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä _Ladonlukko_, ja
syyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä
on Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut
Ladonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.

Maunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme,
Karjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain
turvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen
julkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja
rauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. -- Ja Birgerin
veljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko,
kuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin
valtakunnassa _ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään_.

Laamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa
ratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman
laamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta
huolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja
viisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja
jäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta
lempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.

Lain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja
kansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme
ollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon
aikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu,
mutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti.
Nyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi.
Pähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa
uusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä
monivuotista veronvapautta.

Niinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu;
kirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama
oli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat
heti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa
kuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla
myöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan
saaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli
joku harva. -- Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia
kaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila
Kokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut
nykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan
myös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai
varsinaiset kaupungin oikeudet.

Alussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia;
mutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin
viroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v.
1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina
pappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin
päästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä,
vaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies
talolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan
jalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta
he saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.

Kaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina;
puuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei
ollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin
edun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko
oli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa
veroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein
kansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa,
_Eerikki_ hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon
hyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa
kuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun
Maunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas
kapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa _Hokana_, Norjan
kuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen
ja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa
_Moran keräjiin_, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus,
vakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä
esivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja
on siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko
Suomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla
samassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat
Ruotsinvallassa. -- Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan
välttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi
viivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi
yli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15
p. 1362.

Mutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin
peninkulman päässä Upsalasta on _Moran_ nurmi, jonka keskellä seisoi
iso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen
ympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa
pidettiin _Moran keräjät_. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta
laamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa,
jotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. -- Ensiksi
antoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä.
Ken enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän
nyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin
luitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle
ja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta,
vaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin
kuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja
talonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla
nyt oli sidottu "nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja
pahansuova, poissa ja läsnä olija." Wiimeiseksi nostettiin kuningas
sen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi
tultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa
ja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä
ratsastusta sanottiin nimellä _Eriksgata_. Suomessa eivät kuninkaat
kuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin
pitkä ja hankala.


VII. Piispa Hemminki.

Niissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat
Hokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on
ollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa _Hemminki_. Tämä
oli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.

Sen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja.
Summattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin
rikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä
oli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty
piispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti
olivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään
Jumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten
muka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä
sanoilla: _Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan
piispa_... sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten
vertaisia.

Turun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä
kunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan
itsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja
kirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä
milloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin
nojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista
ja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi
elinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään
noista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin
Suomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin
etteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti
Hemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras
pappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin
jok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta
jos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu
varalla. Tämä temppu oli _pannaan julistus eli kirkon kirous_. Pannan
alainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät
sammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna.
Pannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei
vihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla
sanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki
kanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta
kristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat
kuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset
oikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä
kirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat
kirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla
täytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme
hopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan
alla olleet.

Toinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen
maksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti
talonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä
syyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen
julisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että
kuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut
asiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan.
Sillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei
ole mahdollinen päättämään kirkon asioista. -- Siihen jäikin sitten
asia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa
vetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle,
sillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja
hänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai
piispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat
Suomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat
talot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta
taloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua
vielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit
sotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363
tuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi
uusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta
sakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.

Hemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla
elannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa
säilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa
teloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa
täynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että
hän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä
kysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta
ja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa.
Mitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa
pidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska
asiat enimmiten ratkaistihin miekalla.

Mutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen.
Suurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja
juhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan
Jumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon
hänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia
alttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja,
joista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen
laitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja
oli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin
kirkkomenoa.

Pitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän
sääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri
laajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa
noudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti
tuomiokirkkoon _kolmekymmentä kirjaa_. Meistä ei tämä lahja kyllä
näytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä
kirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin
kirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat
tulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia
kuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta
kirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka
kokonainen talo.

Me nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa
sekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin
mitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan,
joilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan
pidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin
ansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt
paljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan
sijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että
hän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on
ennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se
huhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä
tekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä
pannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän
tarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla
lunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista
temppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.

W. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin _autuuttamisjuhla_,
joka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen,
_pyhitysmenoon_ saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt
pitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen
juuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan
menoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon
keskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava,
4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari.
Tällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin
Upsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki,
Strengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä
valtioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista.
Lavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta
kynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa
suitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui
kolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan,
arkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli
koristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna
vaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui
viherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu
kiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä
koristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä
suuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista
viherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin
kaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna
kukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä
maailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee
samoin.

Itse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut
maasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli
koristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa
saattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista
kirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja
ja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia
tuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: _Veni
sancte spiritus_ [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania
ja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon
laulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella
ympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja
samassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle,
mihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja
lahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun
ja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa
tai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä
pidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa
saarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän
toimituksen ja samassa tehtiin "ihmeitä" kirkossa. Tulikieliä
pantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä
kyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä
ynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä,
pyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne;
ruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin
että näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut
ja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa
viiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta
suurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä
syötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja
suitsutettiin pyhää savua.

Tämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää
tuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden
että muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties
olis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.



VIII. Kalmarin liitto.


1. Albrekt Meklenburgilainen.

Hookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet
Maunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi
hallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja
Meklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika
kutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt
tehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen
yli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä
kun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut.
Albrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.
Piispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia.
Talonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan,
jonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös
Kokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.

Tämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan
arkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen
että sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin
semmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin
kirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia
pohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin
kauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin,
joka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen
virkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin
ja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi
ja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei
kukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan
arkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) _Bo Juhonpoika Grip_,
mahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös
paljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan
oikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka
Kemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.

Albrekt kuningas, joka Ruotsin herrain kapinan kautta oli kruunun
saanut, menetti sen myös samalla tavalla. Ruotsin herrat suuttuivat
häneen pian, kuu havaitsivat Saksasta tulleen hallitsijan enimmiten
suosivan omia kansalaisiansa. Saksalaisille paraat läänit annettiin,
Saksalaisia pantiin linnain haltijoitsi; sillä heihin arveli kuningas
voivansa paraiten luottaa. Wiimein, koska Albrekt, mahtavan Gripin
kuoltua, tahtoi jälleen ottaa kruunun omaksi vainajan äärettömät
läänitykset, tarttuivat perilliset sukulaisineen, ystävineen
aseisin. Kun eivät voineet toivoa päästä omin voimin voitolle, niin
kutsuivat hekin apua ulkomaalta, nimittäin _Margaretan_, Tanskan
ja Norjan hallitsijan. Tämä miehevä nainen oli perinyt edellisen
valtakunnan isältään, kuningas Waldemar III:lta; Norjassa oli hän
Hookana kuninkaan leskenä, miehensä ja poikansa kuoltua, myös ottanut
hallitus-ohjat käsiinsä. Nytpä hän voitettuansa Albrektin v. 1389,
sai Ruotsinkin kruunun kolmanneksi. Kauan aikaa kesti kuitenkin
vielä rauhattomuutta. Saksalaisia merimiehiä kävi, sillä nimellä
että tahtoivat tuoda Albrektin miesten haltuun jääneelle Tukholman
kaupungille muonavaroja (siitä sanotut Witalie- eli Muonaveljiksi),
rosvoamassa Ruotsin rannikoilla. Suomessakin he tekivät samoin ja
siellä heidän liittolaisekseen nousi Bo Gripin poika, Knut, joka
näkyy tahtoneen anastaa maata itselleen. Hän nosti kapinan v. 1395
eikä saatu häntä kukistetuksi ennen kuin kolmen vuoden päästä. Olipa
yhteen aikaan koko Pohjanmaa hänen ja Witalie-veljesten käsissä.


2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.

Skandinavian kaikkein kolmen kruunun yhdistys hänen päähänsä synnytti
Margaretan mieleen suuren, rohkean ajatuksen. Hän päätti tehdä
tämän yhteyden ijan-ikuiseksi. Sillä laillahan oli noista kolmesta,
keskenään usein riitaisesta, pienestä valtakunnasta tuleva yksi ainoa
mahtava. Kalmarin herrainpäivillä v. 1397 saikin hän Tanskan, Norjan
ja Ruotsin herrat sitostumaan tähän tuumaan. Niiden kesken piti
vasta olla lakkaamaton rauha ja kaikilla kolmella yhteinen kuningas.
Kuitenkin oli kukin maa hallittava erinäisten lakiensa mukaan ja
virkamiehet otettavat sen omista lapsista. Se oli mainio _Kalmarin
liitto_, joka tästä lähtein toista vuosisataa määräeli Pohjan maiden
kohtaloa.

Sovun, rauhan ja enennetyn rauhan sijasta Kalmarin liitto kuitenkin
vaan tuotti entistä pahempaa eripuraisuutta, alin-omaisia sotia
ja voimattomuutta liittouneille kansoille. Kuninkaat asukselivat
enimmiten Tanskassa, pitäen sitä päämaanansa ja aina harrastellen
ennen muita sen etuja. Norjan ja Ruotsin täytyi vetää sinne raskaita
veroja, ja kärsiä Tanskalaisten ynnä muiden muukalaisten sortoa,
jotka vastoin liiton ehtoja lähetettiin hallitsemaan.

Näistä haitoista ynnä myös sodista ja hävityksistä, joihin ne olivat
syynä, sai Suomikin runsaan osansa. Mutta ylimalkaan oli kuitenkin
tämä 15:s vuosisata Suomalaisille monin puolin edullinen. Tärkeää
oli että Ruotsalaiset, juuri sinä aikana kun suurempi viljelys ja
sivistys meidän maassa alkoi varttua, olivat itse toisen kansan
vallan alla. Sen kautta sai kansamme muodostua vapaammin, vähemmän
vieraan vaikutuksen alaisna. Turun piispat olivat näinä aikoina
Suomen oikeat hallitsijat, ja he olivat tällä vuosisadalla kaikki
jaloja, rehellisiä Suomen miehiä. He pitivät hartaasti maansa ja
kansansa puolta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Suomen historiasta 2 - Katolinen aikakausi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.