Title: Moskovasta Waterloohon - Romaani Napoleonin ajoilta
Author: Chatrian, Alexandre, Erckmann, Émile
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Moskovasta Waterloohon - Romaani Napoleonin ajoilta" ***


MOSKOVASTA WATERLOOHON

Romaani Napoleonin ajoilta


Kirj.

ERCKMANN-CHATRIAN


Suomensi Emmi Voionmaa



WSOY, Porvoo, 1908.



I.


Ne, jotka eivät ole nähneet keisari Napoleonia kunniansa kukkuloilla
vuosina 1810, 1811 ja 1812, eivät koskaan voi saada käsitystä siitä,
mihin vallan ja mahtavuuden huippuun ihminen saattaa kohota.

Kun hän kulki Champagnen, Lothringin tai Elsassin maakuntain läpi,
heittivät ihmiset kaikki työnsä keskellä vehnän- ja viininkorjuuta
ja riensivät häntä katsomaan; ihmiset tulivat peninkulmain päästä,
naiset, lapset ja vanhukset juoksivat kilvan hänen tielleen
kädet pystyssä ja huusivat: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"
Olisipa melkein luullut, että hän oli itse Jumala, joka piti
maailmaa pystyssä, ja että kaikki menisi mullin mallin, jos hän
onnettomuudeksi sattuisi kuolemaan. Muutamia vanhoja tasavaltalaisia,
jotka ravistelivat päätään ja jotka, kun viini oli kirvoittanut
heidän kielensä kannan, uskalsivat sanoa, että keisarikin saattaa
kukistua, pidettiin hulluina. Sitä katsottiin aivan mahdottomaksi,
eikä kukaan viitsinyt sellaista mahdollisuutta edes ajatellakaan.

Vuonna 1804 olin tullut oppiin vanhan kellosepän Melkior Guldenin luo
Pfalzburgin kaupungissa. Kun näytin heiveröiseltä ja hiukan onnuin,
oli äitini tahtonut panna minut vähemmin rasittavaan ammattiin kuin
niihin, jotka kotikylässämme olivat tavallisia, sillä Dagsbergissa
on vain kirvesmiehiä, miilumiehiä ja ajureita. Herra Gulden piti
minusta. Asuimme suuressa kulmatalossa, toisessa kerroksessa,
vastapäätä "Punaista härkää", lähellä Ranskan porttia.

Siellä totisesti sai nähdä kyllikseen prinssejä, lähettiläitä
ja kenraaleja, joita yhtenään tuli kaupunkiin, mikä ratsain,
mikä avonaisissa, mikä katetuissa vaunuissa ja kultapäärmeisissä
hännystakeissa, töyhdöissä, turkeissa ja kaiken maailman maitten
ritaritähdissä. Ja valtamaantiellä vilisi kuriireja, sanansaattajia,
ruuti-, luoti-, kanuuna- ja lavettikuormastoja, ratsu- ja jalkaväkeä.
Sitä aikaa! Sitä pauhaavaa elämää!

Viidessä kuudessa vuodessa rikastui hotellin isäntä Georges: hänellä
oli niittyjä, hedelmäpuutarhoja, taloja ja rahoja jos kuinka paljo,
sillä kaikki nuo Saksasta, Sveitsistä, Venäjältä, Puolasta ja muista
maista tulevat vieraat eivät paljokaan välittäneet muutamasta
kourallisesta kultarahoja, joita he sirottelivat maanteille;
kaikkihan he olivat aatelisväkeä, joka melkeinpä katsoi kunniakseen
olla kitsastelematta.

Aamusta iltaan ja vielä yötkin olivat "Punaisen härän" pöydät
aina katetut. Alakerran suurista ikkunoista näki valkoisilla
pöytäliinoilla ja säteilevillä hopea-astioilla katetut pöydät, täynnä
metsänotusta, kalaa ja muita herkkuja, joita nuo matkustavaiset
rivittäin istuivat syömään. Suuresta takapihasta kuului lakkaamatta
hevosten hirnuntaa, postiljonien huutoja, piikain naurua ja vaunujen
kolinaa, kun niitä tuli ja meni korkeista ajoporteista. Niin,
sellaista kukoistusaikaa ei "Punaisen härän" hotelli koskaan enää
tule näkemään!

Sinne nyt loikkivat kaupunkilaisetkin, joita ennen oli nähty metsässä
polttopuita keräämässä tai maantiellä hevoslantaa kokoomassa. Heistä
oli nyt tullut kapteeneja, everstejä tai kenraaleja -- yksi aina
tuhannesta -- sen kautta, että lakkaamatta olivat tapelleet kaikissa
maailman osissa.

Vanha Melkior istui työssään musta silkkikalotti päässä karvaisia
korvia myöten, silmäluomet pussillaan, nenä nipistettynä suurten
sarvikakkuloiden väliin ja huulet kokoon puristettuna. Mutta hän ei
malttanut olla laskematta suurennuslasia ja pihtiä työpöydälleen
ja silloin tällöin silmäämättä ravintolaan päin, erittäinkään kun
pitkävartisiin saappaisiin, lyhyeen takkiin ja niskasta kierittyyn
hamppuperuukkiin puetut postiljonit mäiskäyttivät ruoskiaan niin että
kaupungin vallit kaikuivat, ilmoittaen jonkun uuden pomon saapumista.
Silloin tuli ukko huomaavaiseksi, ja minä kuulin hänen sanovan:

"No älähän, tuossahan on katontekijä Jaakon, vanhan sukankutoja
Anna-Maijan tai vanneseppä Frans Sepelin poika! Onpa se kohonnut ...
näkyy olevan eversti ja valtiovapaaherra päälliseksi! Kas vietävää,
kun ei kelpaa mennä isän luo, joka asuu tuolla Kapusiinikadulla!"

Mutta kun hän näki heidät kävelevän kadulla ja paiskaavan kättä
oikealle ja vasemmalle vanhoille tutuillensa, muuttui hänen naamansa;
hän pyyhki silmiään kirjavalla nenäliinallaan ja hymisi:

"Ai, kuinka vanha Anna eukko nyt tulee iloiseksi! Katsos, katsos!
Eipäs ole ylpeä tuo, on kunnian mies; älköön luoti häntä liian pian
kaatako!"

Muutamat ajoivat kaupungin läpi, ikäänkuin häpeisivät tuntea
alkuperäänsä, toiset astuivat mahtavasti kaupungin halki tervehtimään
sisartaan tai serkkuaan. Näistä puhuivat kaikki ihmiset, koko
Pfalzburg oli aivankuin osallinen heidän kunniamerkeistään ja
poleteistaan; mutta noita edellisiä halveksittiin yhtä paljo, vieläpä
enemmänkin kuin silloin, kun he katuja lakasivat.

Melkein joka kuu vietettiin kiitosjumalanpalvelusta jostakin uudesta
voitosta, ja asehuoneen kanuunalla ammuttiin kaksikymmentäyksi
laukausta, niin että hätä tahtoi tulla. Jälkeisenä viikkona oli
levottomuus vallalla kaikissa perheissä, erittäinkin odottivat vanhat
äitiparat kirjeitä, ja heti kun kirje tuli, tiesi koko kaupunki,
että se ja se oli saanut tietoja Jaakosta tai Kallesta, ja kaikki
juoksivat kuulemaan, eikö sanottu mitään heidän Juusestaan tai
Jussistaan. Puhumattakaan ylennyksistä ja kuolemantapauksista;
ylennyksiin kaikki uskoivat, sillä täytyihän kuolleitten sijaan
panna uusi mies; mutta kun joku oli kaatunut, odottivat vanhemmat
itkusilmin virallista vahvistusta, sillä sitä ei tullut heti, välistä
ei koskaan, ja vanhusraukat elivät yhä toivossa ja ajattelivat:
"ehkäpä on poikamme joutunut vangiksi; kun rauha tulee, palaa
hän kotiin. Kuinka moni onkaan tullut takaisin, vaikka on luultu
kuolleeksi!" Mutta rauhaa vaan ei kuulunut; kun yksi sota loppui,
alkoi toinen. Jotakin meiltä aina puuttui, joko Venäjän tai Espanjan
puolella tai jollakin muulla taholla; keisari ei vaan ollut
tyytyväinen.

Usein, kun kaupungin läpi kulkevat rykmentit marssivat ohitsemme,
pitkäin päällystakkien helmukset käännettyinä, rensseli selässä,
säärykset napitettuina polveen saakka ja kiväärit kevyesti olalla,
marssivat pitkin askelin, milloin yltä yleensä kurassa, milloin
tomusta valkoisina, tapasi ukko Melkior katsella ohimarssia ja sen
jälkeen mietiskelevällä äänellä kysyä minulta:

"Kuule, Juuse, kuinka monen luulet nähneemme tästä marssineen sitten
vuoden 1804?"

"Hm, en tiedä, herra Gulden", vastasin minä, "ainakin
neljä-viisisataatuhatta."

"Niin, vähintäänkin! Ja kuinka monta olet nähnyt palaavan?"

Silloin ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin:

"Palaavat ehkä Mainzin kautta, tai jotakin toista tietä ... muu ei
ole mahdollista!"

Mutta hän pudisti päätään ja sanoi:

"Ne, joiden et ole nähnyt palaavan, ovat kuolleet, niinkuin
satoja tuhansia vielä kuolee, ellei Herra meitä armahda, sillä
keisari ei rakasta muuta kuin sotaa! Hän on jo vuodattanut enemmän
verta hankkiakseen kuningaskruunuja veljilleen kuin meidän suuri
vallankumouksemme hankkiessaan ihmisoikeudet!"

Ryhdyimme taas työhömme, ja herra Guldenin mietteet antoivat minulle
hirmuisen paljon ajattelemista.

Tosin onnuin hiukan vasempaa jalkaani, mutta olihan niin moni muukin
virheellinen saanut marssikäskyn.

Niistä ajatuksista en päässyt irtautumaan, ja kun kauan niitä
haudoin, tulin hyvin onnettomaksi. Kaikki tuo tuntui minusta niin
kauhealta, ei vain sen vuoksi, etten pitänyt sodasta, vaan myös
siitä syystä, että tahdoin mennä naimisiin serkkuni Katrin kanssa,
joka asui Quatre-Ventsissä. Olimme melkein kuin kasvinkumppalit.
Kukoistavampaa ja iloisempaa tyttöä ei ollut; hän oli valkoverinen
ja hänellä oli kauniit siniset silmät, punaiset posket ja
lumivalkoiset hampaat, hän oli pian kahdeksantoista vuoden vanha,
minä yhdeksäntoista, eikä Kreetta-tädillä tuntunut olevan mitään sitä
vastaan, että tulin heille aikaiseen joka sunnuntai-aamu ja vierailin
heillä koko päivän.

Katri ja minä harhailimme talon takana olevassa hedelmäpuutarhassa,
purimme samoja omenia ja päärynöitä ja olimme maailman onnellisimpia
ihmisiä.

Saatoin Katria aamukirkkoon ja iltakirkkoon ja kansanjuhlissa,
riippui hän minun käsivarressani, eikä tahtonut tanssia kylän
muitten poikain kanssa. Kaikki tiesivät, että meistä kerran tulisi
aviopari, mutta jos minut otettaisiin sotamieheksi, olisi se loru
lopussa. Toivoin olevani tuhannesti ontuvampi kuin olin, sillä
siihen aikaan oli ensiksi otettu nuoret miehet, sitten lapsettomat
aviomiehet, ja minun täytyi ajatella: "Ontuvat kelpaavat ehkä yhtä
hyvin kuin naineet miehet, ja he voisivat panna minut esimerkiksi
ratsuväkirykmenttiin!" Jo sellainen ajatuskin suretti minua ja
minulla oli sen jälkeen suuri halu pötkiä karkuun.

Erittäinkin vuonna 1812, Venäjän sodan alussa, kasvoi levottomuuteni.
Helmikuusta toukokuun loppuun näimme joka päivä rykmenttejä
marssivan ohi: rakuunoita, kyrasseereja, karabinieereja, husaareja,
kaiken värisiä keihäsmiehiä, tykistöä, lavetteja, sairasvaunuja,
kuormavaunuja lakkaamatta, niinkuin aina juokseva virta, josta ei
tule loppua.

Muistan vieläkin, että ensimmäiseksi tulivat krenatöörit, jotka
ajoivat suuria, härkäin vetämiä kuormavankkureita. Härkiä oli
otettu hevosten sijaan sitävarten, että ne syötäisiin kauempana
matkalla, kun varastot olivat loppuneet. Kaikki sanoivat: "mikä
mainio ajatus! Kun krenatöörit eivät voi elättää härkiä, elättävät
härät krenatöörejä!" Mutta ne, jotka niin puhuivat, eivät tienneet,
että härät eivät voi kulkea montakaan peninkulmaa päivässä ja että
niiden pitää levätä ainakin päivän, kun ovat viikon kulkeneet.
Härkä paroilla olivatkin jo kynnet halki, silmät pullistuneet ja
niskat kangistuneet ja ne olivat paljasta nahkaa ja luuta. Kolme
pitkää viikkoa näimme sellaista jonoa ja härillä oli nahka täynnä
pajunetin läpiä. Lihan hinta halpeni, sillä monta härkää täytyi
tappaa, mutta kaikki eivät halunneet niitä ostaa, sillä sairas liha
on epäterveellistä. Kuormahärät eivät päässeet monenkaan peninkulman
päähän Reinin taakse.

Sitte emme nähneet muuta kuin keihästä, sapelia ja kypärää. Kaikki
ne tungeksivat kaupunkiin Ranskan portista, marssivat valtakatua
paraatitorille, ja sitte taas edelleen pois Saksan portista.

Viimein, aikaisin toukokuun 10 päivän aamulla 1812 ilmoittivat
asehuoneen kanuunat, että kaikkivaltainen hallitsija lähestyi. Olin
vielä makuulla, kun ensimmäinen pamaus kuului, ja pani huoneeni
pienet akkunaruudut tärisemään niinkuin rummun kalvon; melkein
samassa hetkessä aukaisi herra Gulden kynttilä kädessä kamarin oven
ja sanoi:

"Nouse ylös -- hän on täällä!"

Aukaisimme akkunan. Pimeässä näin satoja rakuunoita, joista monella
oli tulisoihdut käsissä, karauttavan Ranskan portista kaupunkiin. He
ajoivat ohitsemme tömisten ja kolisten, soihtujen liekit loimottivat
talojen seinissä niinkuin tulikäärmeet, ja kaikista akkunoista kuului
loppumattomia huutoja: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"

Tähystin tarkasti vaunuja. Silloin kompastui eräs hevonen teurastaja
Kleinin paaluun, johon elukoita oli tapa sitoa; rakuuna putosi maahan
niinkuin heinäsäkki, töppöset taivasta kohden ja kypärä katuojaan, ja
samassa ilmestyivät vaunujen akkunaan tapahtumaa katsomaan suuret,
kalpeat ja lihavat kasvot hiustöyhtö otsassa: se oli Napoleon; hän
piti kättään ylhäällä niinkuin nuuskaa ottaakseen ja sanoi muutamia
sanoja suuttuneella äänellä. Vaunujen rinnalla laukkaava upseeri
kumartui vastaamaan. Napoleon nuuskasi ja meni kulmasta, ja huudot
yltyivät ja kanuunat pamahtelivat.

Se oli kaikki mitä näin.

Keisari ei pysähtynyt Pfalzburgiin; hänen rientäessään eteenpäin
Zaberniin ammuttiin viimeinen kanuunanlaukaus. Sitte taas kaikki
vaikeni. Ranskan portin vahti veti ylös ketjusillan, ja vanha
kelloseppä kysyi minulta:

"Näitkö sinä?"

"Näin."

"No niin", sanoi hän, "sen miehen kämmenissä on meidän kaikkein
elämämme: hänen ei tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin me olemme
mennyttä kalua. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän ole paha; muutoin
saisi maailma nähdä yhtä kauheita tapauksia kuin villien barbaarien
ja turkkilaisten aikoina."

Hän näytti hyvin ajattelevaiselta. Hetken kuluttua lisäsi hän:

"Mene nyt takaisin maata; kello on vasta kolme."

Hän meni huoneeseensa ja minä menin vuoteeseeni. Ulkona vallitseva
hiljaisuus tuntui minusta niin eriskummalliselta kaiken sen hälinän
jälkeen, enkä päivän nousuun saakka saanut keisaria mielestäni.
Ajattelin myöskin rakuunaa ja halusin tietää, oliko hän loukkaantunut
kuoliaaksi. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänet oli otettu
sairaalaan ja että hän kyllä paranisi.

Siitä päivästä alkaen aina syyskuun loppuun saakka veisattiin Te
Deum'ia kirkossa ja joka kerta ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta
jonkun uuden voiton kunniaksi. Sitä tehtiin melkein aina aamuiseen
aikaan, ja herra Gulden sanoi heti:

"Kuule, Juuse, taas saatiin voitto: viisikymmentä tuhatta miestä
kaatunut, kaksikymmentäviisi lippua ja sata tuliluikkua valloitettu!
Hyvin käy, hyvin käy! Nyt tulee vaan uusi sotaväen otto niiden
tilalle, jotka ovat kaatuneet."

Ovesta näin harmaan ja kaljupäisen mestarin paitahihasillaan ja
paljain kauloin pesemässä itseään.

"Luuletteko, herra Gulden", minä sanoin levottomasti, "että
ontuvatkin otetaan?"

"Ei, ei", vastasi hän ystävällisesti, "älä pelkää poikaseni, sinä
et mitenkään kelpaa palvelukseen. Siitä kyllä selvitään. Tee siis
työtäsi, äläkä huoli muusta."

Hän huomasi rauhattomuuteni ja sääli minua. En ole ikinäni tavannut
parempaa ihmistä. Sitte pukeutui hän lähteäkseen vetämään kelloja
kaupungille, komentantin, määrin ja muitten ylhäisyyksien luo. Minä
jäin kotiin.

Herra Gulden tuli kotia vasta Te Deum'in jälkeen; hän riisui pitkän,
pähkinänruskean takkinsa, pani peruukkinsa takaisin laatikkoon, veti
kalotin korvilleen ja sanoi sitten:

"Armeija on Vilnassa -- tai Smolenskissa -- sen olen äsken kuullut
komentantilta. Jumala suokoon, että tälläkin kertaa pääsisimme
voitolle ja että he tekisivät rauhan, kuta pikemmin sitä parempi,
sillä sota on hirmuista."

Minäkin tein sen johtopäätöksen, että jos rauha saataisiin, ei
tarvittaisi niin paljo sotamiehiä, ja minäkin voisin mennä naimisiin
Katrin kanssa. Voitte ymmärtää, kuinka lämpimästi harrastin keisarin
kunniaa.



II.


15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan
lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on
sota loppunut".

Jotkut häijykieliset väittivät, että Kiina oli vielä valloittamatta;
ainahan on niitä, jotka tahtovat toisten iloa katkeroittaa.

Kahdeksan päivän perästä saatiin tietää, että joukkomme olivat
Moskovassa, Venäjän suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa; kaikki
haaveksivat siitä suuresta sotasaaliista, joka sieltä saataisiin,
ja luultiin sen helpottavan veroja. Mutta pian levisi huhu, että
venäläiset olivat sytyttäneet kaupunkinsa tuleen ja että armeijaimme
oli pakko peräytyä Puolaan, etteivät nälkään kuolisi. Ei muusta
puhuttukaan ravintoloissa ja oluttuvissa, torilla ja muualla; kaksi
ihmistä ei voinut tavata toistaan huutamatta heti: "no nythän käy
hullusti, peräytyminen on alkanut!"

Ihmiset olivat kalpeita, ja postin edustalla seisoi talonpoikia
odottamassa aamusta iltaan, mutta kirjeitä ei tullut. Minä
puolestani kuljin kaikkien noiden ihmisten ohitse paljoakaan heihin
katsomatta, sillä olin nähnyt monta väentungosta. Ja lisäksi oli
mieleni täynnä iloisia ajatuksia, jotka saivat minut näkemään kaikki
ruusunpunaisessa valossa.

Lähes puolen vuotta olin nimittäin ajatellut antaa Katrille uhkean
lahjan hänen syntymäpäivänään, joka oli joulukuun 18 päivä. Herra
Guldenin puodin akkunassa riippuvain kellojen joukossa oli eräs
pieni, korea, pikku hopeakuorinen esine, jonka ympyräiset koristeet
välähtelivät kuin tähti. Lasin alla kellotaulun ympärillä oli
pronssinen koriste ja tauluun oli maalattu rakastava pari, joka
näytti olevan kosimiskohtauksessa, sillä poika antoi tytölle suurta
ruusukukkakimppua, ja tyttö ujosti katsoi maahan ja ojensi pojalle
kättään.

Jo silloin, kun ensi kerran olin nähnyt tämän kellon, olin sanonut
itsekseni: "sitä älä päästä käsistäsi, se on annettava Katrille.
Jospa sinun täytyisikin tehdä työtä joka ilta puoleen yöhön saakka,
täytyy sinun se hankkia itsellesi". Herra Gulden antoi minun kello
seitsemän jälkeen työskennellä omaksi ansiokseni. Meillä oli vanhoja
kelloja puhdistettavana ja korjattavana. Niissä oli paljo työtä, ja
kun olin sellaisen työn saanut valmiiksi, maksoi ukko Melkior minulle
varsin kunniallisesti. Mutta pikku kello maksoi kolmekymmentäviisi
markkaa. Voitte helposti ajatella, miten monta iltaa minun täytyi
myöhään valvoa saadakseni sen omakseni. Olen varma siitä, että jos
herra Gulden olisi tiennyt minun haluavan sitä, olisi hän itse
antanut sen minulle; mutta minä en koskaan olisi ottanut sitä
penniäkään halvemmalla, se olisi mielestäni ollut häpeällistä, ja
minä ajattelin: "sinun täytyy se itse ansaita, niin ettei kenelläkään
muulla ole vähintäkään osaa siinä". Mutta kun pelkäsin, että joku
muu ehkä haluaisi ostaa sen, olin sen pannut talteen laatikkoon ja
sanonut vanhalle Melkiorille, että tiesin ostajan sille kellolle.

Nythän voi jokainen ymmärtää, että kaikki nuo sotajutut menivät
toisesta korvastani sisälle ja toisesta ulos. Työskennellessäni
ajattelin Katrin iloa. Viiteen kuukauteen en muuta miettinyt. Olin
näkevinäni hänen kasvonsa hänen ottaessaan lahjaa vastaan, ja
ihmettelin itsekseni: "mitähän hän sanoo?" Väliin kuvittelin hänen
sanovan: "Voi Juuse, mitä sinä ajattelet? Se on liian hieno minulle.
Ei, minä en voi ottaa vastaan niin hienoa kelloa". Silloin minä
pakotin hänet ottamaan sen, pistin sen hänen esiliinansa taskuun
ja sanoin: "Kas noin, Katri, kas noin ... ethän tahdo pahoittaa
mieltäni?" Näin kyllä, että hän mielellään olisi ottanut kellon, ja
että hän esteli vain kainoudesta. Toisinaan taas kuvittelin hänen
punastuvan, lyövän käsiänsä yhteen ja sanovan: "Herranen aika,
Juuse, no nyt näen, että pidät minusta! Ja sitte hän suuteli minua
kyyneleet silmissä. Minä olin äärettömästi iloinen, Kreetta-täti
hyväksyi kaikki. Tuhansia sellaisia ajatuksia pyöri päässäni
lakkaamatta, ja illalla maata mennessäni ajattelin: oletpa maailman
onnellisin ihminen, Juuse! Nyt voit oman työsi ansiolla antaa
Katrille harvinaisen komean lahjan. Ja varmaan miettii hänkin
jotain sinun syntymäpäiväksesi, sillä hän ajattelee vain sinua; me
olemme onnellisia molemmat, ja kun joudumme naimisiin, on onnemme
täydellinen". Nämä ajatukset liikuttivat minua; en koskaan ole
tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi.

Kun sillä tavoin hyörin kiireissäni ja ajattelin vain omaa
onneani, tuli talvi tavallista aikaisemmin, marraskuun alussa.
Se ei alkanut lumisateella, vaan purevalla kylmällä ja kovalla
pakkasella. Muutamassa päivässä varisivat lehdet puista, maa
kovettui kivikovaksi, ja huurre peitti kaikki, katot, katukivet ja
ikkunaruudut. Kylläpä sinä vuonna saatiin huoneita lämmittää, ettei
pakkanen olisi seinänraoista päässyt sisälle! Jos ovi jäi selälleen
sekunniksikin, katosi lämpö heti paikalla. Puut paloivat uunissa
ritisten ja ratisten kuin oljet ja piippu veti savua että humisi.

Joka aamu riensin pesemään puodin ikkunoita lämpöisellä vedellä;
tuskin olin saanut ikkunan kiinni, kun se jo peittyi jääkukkasiin.
Ulkona kuultiin ihmisten juoksevan ja puhaltelevan nenä
takinkauluksessa ja kädet taskussa. Ei kukaan joutunut pysähtymään ja
kiiruusti suljettiin talojen ovet.

En tiedä minne varpuset lienevät hävinneet, elivätkö ne, vai olivatko
kuolleet, mutta yhtään ainoaa ei ollut räystäällä tiukuttamassa,
ja aamuherätystä ja iltataptoa lukuunottamatta, joita soitettiin
kummassakin kasarmissa, ei mikään ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta.

Usein, kun puut pesässä oikein iloisesti paloivat, keskeytti herra
Gulden äkkiä työnsä, katseli valkoisia ruutuja ja sanoi:

"Sotamiesparkojamme! Sotamiesparkojamme!"

Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että minä tunsin sydäntäni
kouristavan, ja minä vastasin:

"Jaa mutta, herra Gulden, nythän he varmasti ovat Puolassa komeissa
kasarmeissa; sillä mahdotontahan on ajatella, että ihmiset voisivat
kestää tällaista kylmyyttä."

"Mokomaa pakkasta!" sanoi hän. "Niin, onhan täälläkin kylmä, hyvin
kylmä, kun tuuli käy vuorilta päin, mutta mitä se on Venäjän ja
Puolan pakkaseen verraten! Kunhan Luojan nimessä olisivat ajoissa
päässeet tielle! Hyvä Jumala, kuinka suuri onkaan niiden edesvastuu,
jotka hallitsevat ihmisiä!"

Hän vaikeni, ja tuntikausia mietin minä hänen sanojansa; minä
kuvittelin meidän sotamiestemme olevan paluumatkalla ja juoksevan
lämpöisikseen. Mutta aina kiertyivät ajatukseni takaisin Katriin ja
jälkeenpäin olen usein havainnut, että kun ihminen on onnellinen, ei
muiden onnettomuus häntä paljoakaan liikuta, erittäinkään nuoruuden
ijällä, kun intohimot ovat voimakkaammat eikä kärsimyksistä ole
suurtakaan kokemusta.

Pakkasen jälkeen satoi niin kauhean paljo lunta, että ratsastava
posti jäi lumihankiin Quatre-Ventsin luona. Minä jo aloin tulla
levottomaksi, etten ehkä pääsisikään Katrin syntymäpäiville, mutta
kaksi jalkaväen komppaniaa marssi aukomaan tietä jäätyneeseen lumeen,
joka tie sitten oli auki huhtikuuhun saakka 1813.

Sillä välin lähestyi Katrin syntymäpäivä suurin askelin ja
minun onneni kasvoi samassa suhteessa. Minulla oli jo koossa
kolmekymmentäviisi markkaa, mutta en tiennyt, kuinka olisin voinut
sanoa herra Guldenille, että minä olin aikonut ostaa kellon; siitä
asiasta puhuminen tuotti minulle suurta kiusaa.

Viimein syntymäpäivän aattoiltana kello kuuden ja seitsemän välillä
istuessamme ääneti työmme ääressä lamppu välillämme, rohkaisin
mieleni ja sanoin:

"Muistatte ehkä, herra Gulden, että minä olen sanonut tietäväni sen
pienen hopeakellon ostajan?"

"Muistanpa kyllä", sanoi hän jatkaen työtään häiryyntymättä, "mutta
ostajaa ei ole vielä kuulunut."

"Minä sen tahtoisin ostaa."

Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille
kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi
tarkasti minuun.

"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset
suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet
kellot ovat naisten kelloja."

En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.

Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.

"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä.
Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin
rahasi, en minä tahdo niitä."

Minä olin aivan sekaisin.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta
tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen
ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan
hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."

Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän
auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät,
joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja
kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka
sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti,
ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian
minulle.

"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään
onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän
on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan
tulelta."

Sanottu ja tehty. Sitte otti herra Gulden kaapistaan esille pullon
Metziläistä viiniänsä, jota hän muuten säästeli juhlallisiin
tilaisuuksiin, ja me rukoilimme melkein kuin kaksi toverusta; sillä
koko iltaisen ajan puhui hän ihanista nuoruuden ajoistaan. Hänellä
oli silloin ollut armas, mutta vuonna 92 oli hän mennyt sotaan,
kun kansa joukolla nousi preussiläisiä vastaan, ja kun hän palasi
Fénétrangeen oli tyttö naimisissa, eikä se kummaa ollutkaan, koska
hän ei ollut kosinut tyttöä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä pysymästä
uskollisena tälle hellälle muistolle ja hän puhui siitä vakavasti.
Minä kuuntelin häntä ja ajattelin Katria, ja vasta kello kymmenen,
kun patrulli kulki, -- vahtia vaihdettiin kovan pakkasen vuoksi joka
20:s minutti -- panimme pari aimo halkoa pesään ja menimme viimeinkin
maata.



III.


Seuraavana päivänä, joulukuun 18:na, heräsin kuuden aikana aamulla.
Pakkanen oli hirmuinen; pieni akkunani oli aivan täynnä jääkukkia.

Edellisenä iltana olin asettanut taivaansinisen hännystakkini
tuolin selkälaudalle ja samoin housuni, raitaiset liivini, puhtaan
paidan ja mustan silkkikaulahuivini. Kaikki oli kunnossa; hyvin
korjatut saappaani olivat sängyn vieressä, ei muuta puuttunut kuin
pukea ylleni kaikki, mutta yhtäkaikki minua jo edeltäpäin puistatti
tuntiessani kylmän poskellani ja nähdessäni jäätyneet akkunanruudut
ja ulkona vallitsevan syvän hiljaisuuden. Ellei olisi ollut Katrin
syntymäpäivä, olisin maannut päivällisiin saakka, mutta se ajatus
ajoi minut äkkiä ylös vuoteesta suuren kakluunin ääreen, jossa
melkein aina oli edellisen päivän lämpimiä hiiliä. Löysin niitä pari
kolme kappaletta ja kiireesti hankin muutamia oksia ja pari suurta
puuta niiden päälle ja kiiruimman kautta kipasin jälleen peiton alle.

Herra Gulden oli jo hetken aikaa ollut valveilla suuressa sängyssään,
peitto vedettynä nenään ja yömyssy silmiin saakka; hän kuuli minun
puheeni ja huusi:

"Tällaista pakkasta ei meillä ole ollut neljäänkymmeneen vuoteen, sen
tunnen. Mikä talvi tästä tulleekaan!"

En vastannut hänelle, sillä olin enemmän huvitettu pesävalkean
viriämisestä. Se virisikin, uunin hormissa kuului veto ja äkkiä
leimahti valkea. Tulen roihu oli ihanaa kuulla, mutta ainakin puolen
tuntia kului ennenkuin huoneessa tarkeni.

Viimein nousin ylös ja puin ylleni. Herra Gulden puhui yhtä mittaa,
mutta minä ajattelin Katria. Kun kahdeksan ajoissa olin valmis,
aioin lähteä, mutta herra Gulden, joka sängystä silmillään oli minua
seurannut, virkkoi:

"Mitä sinä ajattelet, Juuse? Aiotko lähteä Quatre-Ventsiin tuossa
hännystakissa? Palellut kuoliaaksi ennenkuin olet puolimatkaankaan
päässyt. Mene työhuoneeseeni ja ota sieltä pitkä päällystakki,
kintaat ja villavuoriset paksupohjaiset päällyssaappaat."

Olin mielestäni niin hieno, että epäröin, tokko voisin hänen
neuvoansa noudattaa, ja kun hän huomasi sen, sanoi hän:

"Eilen löysivät kuoliaaksi paleltuneen miehen Vickenin mäiltä;
tohtori Steinbrenner sanoi, että ruumis kopisi niinkuin kuiva
puunpala kun sitä koputti. Se oli muudan sotamies; oli lähtenyt
kylästä kello kuuden seitsemän ajoissa, ja kello kahdeksan hänet
löydettiin. Jos sinä tuossa puvussa lähdet ulos, palellutat varmaan
korvasi ja nenäsi."

Huomasin hänen olevan oikeassa; vedin jalkaani hänen suursaappaansa,
panin kinnashihnan kaulaani ja otin ylleni päällystakin. Sitten
läksin kiiteltyäni herra Guldenia, joka varoitti minua, etten tulisi
myöhään kotia, sillä pakkanen kiihtyy pimeän tullen ja suuri joukko
susia oli varmaankin tullut jäitse Rhein joen yli.

En ollut vielä ehtinyt kirkonkaan kohdalle, kun jo piti nostaa
päällystakin ketunnahkakaulus pystyyn korvien suojelemiseksi.
Pakkanen oli niin kipakka, että ihossa tuntui kuin neulan pistoja,
ja, tahtoipa tai ei, puistatti ruumista anturoihin saakka.

Saksan portilla näin pitkä- ja harmaaviittaisen vahdin kömpineen
kojuunsa, jossa hän seisoi kuin pyhimyskuva; hän painoi hihallaan
kivääriä vastaansa, etteivät hyppyset olisi pyssyn piippuun
jäätyneet, ja kaksi jääpuikkoa riippui hänen viiksistään. Ei sillalla
eikä tulliportilla näkynyt yhtään elävää olentoa. Vähä kauempana,
kuljettuani vahtitalon ohitse, näin keskellä tietä kolmet vaunut,
kuomut vedettynä ylös ja huurteesta kimaltaen; hevoset oli niiden
edestä päästetty pois ja vaunut jätetty oman onnensa nojaan.
Koko ympäristö näytti kuolleelta, kaikki elävät olennot olivat
piiloutuneet, lymynneet johonkin loukkoon; ääntä piti ainoastaan lumi
saappaiden alla.

Juostessani kirkkomaan ohitse, jonka ristit ja haudat lumikinosten
välistä häämöittivät, ajattelin: "Niitä, jotka siellä nukkuvat,
ei palele". Käärin päällystakkini kireämmälle ja painoin nenäni
turkinkaulukseen, kiitollisena herra Guldenille hänen hyvästä
aatteestaan. Kyynärpäitä myöten pistin käteni kintaisiin ja
laukkasin eteenpäin pitkää lumikujaa, jonka sotamiehet olivat
kaivaneet kaupungista Quatre-Ventsiin. Tien seinämät olivat jäässä;
muutamin paikoin, mistä tuuli oli puhaltanut pois lumipöykyt, näkyi
Fiqnetin solatie, tammimetsä ja siintävä vuori paljon lähempänä kuin
tavallisesti, niin kirkas oli ilma. Maalaistaloista ei kuulunut
ainoankaan koiran haukuntaa; niillekin oli nyt liian pakkanen.

Mutta Katria ajatellessani lämpenin, ja pian näin Quatre-Ventsin
ensimäiset talot. Savupiiput ja olkikatot kummankaan puolen tietä
eivät kohonneet lumikinoksia paljoakaan korkeammalle, ja koko kylän
läpi oli kaivettu kuja pitkin seinivieriä, että ihmiset pääsisivät
toistensa luoksi. Mutta sinä päivänä pysytteli jokainen perhe
kotonaan uuninsa ympärillä, ja tupain suuri takkavalkea paistoi
pienten ruutujen läpi, niin että nekin loimottivat punaisilta.
Jokaisen oven eteen oli levitetty kupo olkia, ettei kylmä pääsisi
sisälle henkimään.

Viidennellä ovella oikealla puolen pysähdyin ja vedin kintaat pois;
sitte avasin oven ja suljin sen jälkeeni kiiruusti. Sen talon omisti
tätini Kreetta Baueri, Matti Bauerin leski ja Katrin äiti.

Kun kylmästä väristen olin tullut sisälle, käänsi Kreetta-täti, joka
istui takan ääressä, harmaan päänsä minuun päin, kovin kummissaan
katsellen suurta ketunnahkakaulustani. Mutta Katri, joka oli
pyhäasussaan, kauniissa raitaisessa hameessa, pitkäripsuinen huivi
ristissä rinnan yli, punainen esiliina kireästi solmittu hoikalle
vyötärölle ja valkoihoiset, rusoposkiset kasvot reunustetut kauniilla
sinisilkkisellä päähineellä, jonka päärme oli mustaa samettia, sanoi:
"sehän on Juuse!"

Ja arvelematta juoksi hän suutelemaan minua ja sanoi:

"Tiesinhän sen, ettet sinä pakkasen vuoksi jäisi tulematta."

Olin niin iloinen, etten saanut sanaa suustani. Riisuin
päällystakkini ja panin sen ja kintaat naulaan vedin myöskin pois
herra Guldenin suuret saappaat ja tunsin olevani kalpea onnesta.

Olisin tahtonut sanoa jotain kaunista, mutta kun en keksinyt mitään,
sanoin sen sijaan:

"Kas tuossa, Katri, on syntymäpäivälahjasi, mutta sinun täytyy vielä
antaa minulle suudelma, ennenkuin avaat rasian."

Suutelin hänen ruusuisia poskiaan, ja hän meni sitte pöydän luo;
Kreetta-tätikin tuli katsomaan. Katri päästi siteen ja avasi rasian.
Minä seisoin hänen takanaan, ja sydämeni sykki ankarasti, pelkäsin
näet, ettei kello olisi kylliksi kaunis. Mutta Katri löi kätensä
yhteen ja kuiskasi hiljaa:

"Voi herranen aika, kuinka se on kaunis! Se on kello "!

"Niin", sanoi Kreetta-täti, "se on hyvin kaunis, en ole koskaan
nähnyt kauniimpaa kelloa. Se näyttää ihan hopeiselta."

"Se on kai hopeaa", sanoi Katri kääntyessään minun puoleeni ja katsoi
minuun kysyvästi.

Silloin sanoin minä:

"Luuletteko, Kreetta-täti, että voisin antaa hopeoidun messinkikellon
sille, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni? Jos saattaisin
sellaista tehdä, halveksisin itseäni enemmän kuin saappaiden lokaa."

Kun Katri kuuli sen, kietoi hän molemmat kätensä kaulaani, ja siinä
seisoessamme ajattelin: "Tämä on elämäni kaunein päivä."

En voinut irtautua hänestä. Kreetta-täti kysyi:

"Mitä kellotauluun on maalattu?"

Mutta minulla ei ollut voimaa vastata. Vasta kun olimme istuutuneet
toistemme rinnalle, otin kellon ja sanoin:

"Tämä maalaus, nähkääs täti, esittää kahta rakastavaa, jotka pitävät
toisistaan enemmän kuin voin kertoa: Juuse Berthaa ja Katri Baueria;
Juuse antaa ruusukimpun armaalleen ja tyttö ottaa sen vastaan."

Kun Kreetta täti oikein oli katsellut kelloa, sanoi hän:

"Tule tänne Juuse, että minäkin sinua suutelen; näen kyllä, että olet
saanut säästää ja tehdä työtä paljon tämän kellon vuoksi, ja minusta
se on kauniisti tehty ... olet kelpo työntekijä ja sinusta on kunniaa
meille."

Suutelin tätiä sydämen pohjasta, ja sitte istuin koko aamupäivän
Katrin kanssa käsi kädessä; olimme onnellisia vain katsellessammekin
toisiamme.

Kreetta täti hääräili uunin edessä, paistoi luumupannukaakun ja
pikku-kaakkuja, joita kastetaan muskottiviiniin, ja muita herkkuja,
mutta me emme häntä huomanneet. Vasta sitte, kun hän oli muuttanut
päälleen punaisen nutun ja mustat kengät ja huusi iloisesti: "Syömään
nyt lapset!" huomasimme katetun pöydän, jossa oli suuri liemimalja,
viiniruukku, ja lautasella keskellä pöytää pyöreä, keltaisen ruskea
pannukaakku. Se ilahdutti silmiämme ja Katri sanoi:

"Istu, Juuse, tuohon ikkunan eteen, että oikein saan katsella
sinua... Mutta ensin sinun täytyy auttaa minua tässä kellopuuhassa,
sillä minä en tiedä miten sitä pidetään."

Panin ketjut hänen kaulaansa; sitte istuimme pöytään ja söimme
hyvällä ruokahalulla. Ulkona kujalla oli kaikki hiljaista, me
kuulimme vain puitten takassa paukkuvan. Suuressa tuvassa oli lämmin
ja hyvä olla, ja harmaa, arka kissa istui portailla ja katseli
käsipuitten välistä meitä, mutta ei uskaltanut tulla alas.

Päivällisen jälkeen lauloi Katri meille laulun. Hänellä oli lempeä
ääni ja hän taisi laulaa vaikka kuinka korkealta. Minä hymisin
hiljaa mukaan, ikäänkuin auttaakseni häntä. Kreetta-täti, joka
ei sunnuntainakaan voinut istua kädet ristissä, oli istuutunut
kehräämään; rukin surina säesti hiljaisuutta, ja meistä tuntui olo
liikuttavalta. Kun yksi laulu loppui, aloimme toista. Kello kolme
tarjosi Kreetta-täti pannukakkuja! me haukkasimme samasta palasta,
nauroimme kuin hullut, ja väliin sanoi täti:

"No, no, älkää nyt olko niin lapsellisia."

Hän oli muka suutuksissaan, mutta hänen tirkistävistä silmistään
näkyi, että hän nauroi salakähmää.

Niin kului aika kello neljään saakka iltapuolella. Silloin rupesi
hämärtämään, pimeys tunkeutui sisälle pienistä akkunanruuduista, ja
kun ajattelimme pian tulevaa eronhetkeä, istuimme surullisina takan
eteen katselemaan punaisten liekkien tanssia. Katri pusersi kättäni,
minä istuin pää riipuksissa ja olisin antanut vaikka henkeni, jos
olisin saanut jäädä. Niin kului puolisen tuntia; silloin sanoi
Kreetta-täti:

"Kuule, Juuse, nyt on sinun lähdettävä. Kuu ei nouse ennen puolta
yötä, ulkona on pimeä kuin säkissä, ja tässä julmassa pakkasessa voi
onnettomuus helposti tapahtua."

Nämä sanat sattuivat minuun kuin isku, ja minä tunsin, ettei
Katri tahtonut päästää kättäni irti, mutta Kreetta täti oli meitä
järkevämpi.

"Onhan tässä kerrakseen", hän sanoi nousten ylös ottamaan viittaa
seinältä, "pääsethän takaisin tulevana sunnuntaina."

Minun täytyi taas vetää päälleni herra Guldenin päällyssaappaat,
rukkaset ja turkkiviitta.

Olisin tehnyt sitä työtä vaikka sata vuotta; onnettomuudeksi tuli
täti apuun. Kun olin kääntänyt suuren kauluksen pystyyn, sanoi täti
minulle:

"Suutele minua, Juuse."

Suutelin ensin häntä ja sitte Katria, joka ei sanonut enää mitään.
Sitte avasin oven, ja se kauhea viima, joka samalla puski sisään,
huomautti minulle, ettei saanut viivytellä.

"Joudus nyt", sanoi täti.

"Hyvää yötä, Juuse, hyvää yötä!" huusi Katri. "Muista tulla
sunnuntaina."

Käännyin takaisin viittomaan kädelläni, sitten rupesin juoksemaan pää
kumarassa, sillä pakkanen oli niin tiukka, että silmistäni sirisi
vesi suuren kauluksen takana.

Niin olin ponnistanut eteenpäin parikymmentä minuuttia uskaltaen
tuskin henkeä vetäistä; silloin kuului kaukaa käheä juopon ääni:
"Kuka siellä?"

Tähystin puolipimeässä eteeni ja äkkäsin viidenkymmenen askeleen
päässä porvari Pinaclen selkäkoppineen, reuhkalakkineen,
villakintaineen ja piikkikeppineen. Korin hihnassa riippuva lyhty
valaisi hänen juopponaamansa harjaksista leukaa ja suurta nenää,
joka oli kuin suppilo; hän katsoi minuun pienet silmät pyöreinä kuin
sudella ja hoki: "Kuka siellä?"

Tämä Pinacle oli koko seudun suurin roisto; edellisvuonna oli hänellä
ollut ruma juttu herra Guldeninkin kanssa, joka häneltä vaati
maksua kellosta, jonka Pinacle oli ottanut viedäkseen Harnettin
kirkkoherralle Anstettille, mutta, pistänyt rahat omaan lakkariinsa,
vaikka väitti maksaneensa minulle. Mutta vaikka se heittiö oli
oikeudessa vannonut itsensä vapaaksi, tiesi herra Gulden, että
Pinacle valehteli, sillä puheena olevana päivänä ei hän enkä minä
ollut käynytkään kotoa poissa. Sen lisäksi Pinacle oli Quatre-Ventsin
kansanhuvissa tahtonut tanssia Katrin kanssa, mutta Katri oli
kieltänyt, koska tiesi kellojutun, eikä sitäpaitsi lainkaan erinnyt
minusta.

Tällä hyvin ilkeällä hulttioimella oli siis sarvi minun varalleni,
ja kun nyt äkkiä näin hänet keskellä maantietä, kaukana kaupungista
ja auttajista, rautapiikkisine rusikkakeppineen, ei se juuri
ollut mikään ilahduttava näky. Onneksi oli vasemmalla puolellani
hautuumaata kiertävä vähäinen polku, ja suutani avaamatta riensin
sinnepäin, vaikka vajosin vyötäisiä myöten lumikinoksiin.

Silloin hän arvasi, kuka minä olin, ja huusi kiukuissaan.

"Jaha, sinäkös se olitkin, linkkajalka! Odotas! Annas tervehdin
sinua. Katrin luotako tulet, kellonvaras!"

Loikkasin niinkuin jänis luminietoksissa. Ensin hän koetti tavoittaa
minua, mutta koppa haittasi häntä, ja kun hän huomasi minun pääsevän
karkuun, pani hän molemmat kätensä suutorveksi ja huusi:

"Saman tekevä, senkin liikkasääri, kylläpähän vielä saat tarpeesi.
Sotaväen otto on tulossa, se suuri silmipuolten, jalkapuolten ja
kyssäselkäisten sotaanlähtö. Marssia saat sinäkin ... ja sinne
kellistyt niinkuin muutkin."

Hän meni menojaan nauraen käheästi, ja minä, joka olin kuolla
säikähdyksestä, palasin maantielle linnoitusvallien sivutse ja kiitin
Jumalaa, sillä Pinaclen tiedettiin tappelussa aina lyövän puukolla,
ja hän olisi voinut tehdä minulle rumat kepposet.

Vaikka minulla nyt oli ollut kyllä ruumiinliikettä, paleli jalkojani
kauheasti ja minä rupesin taas juoksemaan.

Sinä yönä jäätyi vesi Pfalzburgin kaivoissa ja viinikellareissa, jota
ei ollut tapahtunut kuuteenkymmeneen vuoteen.

Esivarustusten kohdalla, ensimäisellä sillalla ja Saksan portilla
tuntui minusta hiljaisuus vielä syvemmältä kuin aamulla, ja pimeys
teki sen kahta vertaa kamalammaksi. Muutamia tähtiä tuikki suurten
valkoisten pilvien välistä, jotka verkalleen liitivät kaupungin
ylitse. Kaduilla en tavannut ainoatakaan elävää olentoa, ja kun olin
päässyt omasta portista sisään ja sulkenut sen jälkeeni, tuntui
minusta lämpimältä, vaikka pieni katuoja seinävierellä oli aivan
jäässä. Jäin sekunniksi vetämään henkeä, sitte nousin pimeässä
portaita ylös pidellen käsipuusta.

Kun sain auki kamarin oven, lehahti hauska lämmin vastaani. Herra
Gulden istui nojatuolissa takkavalkean ääressä kalotti vedettynä
niskaan ja kädet polvilla.

"Sinäkö se olet, Juuse?" sanoi hän kääntymättä paikaltaan.

"Olen, herra Gulden", vastasin minä. "Täällä on niin lämmin ja
hauska, mutta mikä pakkanen ulkona! Ei ole koskaan ollut tällaista
talvea."

"Ei", sanoi hän vakaasti, "tätä talvea tullaan kauan muistamaan".

Menin työhuoneeseen viemään turkkiviittaa, kintaita ja saappaita
paikalleen.

Aioin kertoa hänelle tavanneeni Pinaclen, mutta kun tulin sisään,
kysyi hän:

"Onko sinulla ollut hauskaakin, Juuse?"

"Onpa kyllä. Kreetta-täti ja Katri käskivät sanomaan terveisiä."

"Kiitoksia paljo. On oikein, että nuoret huvittelevat, sillä kun
tulemme vanhoiksi ja olemme niin paljon kärsineet ja nähneet
niin paljon vääryyttä, niin paljo itsekkäisyyttä ja niin monia
onnettomuuksia, on kaikki katkeraa jo edeltäkäsin."

Koko sen lauseen hän sanoi itsekseen katsellen valkeaan. En ollut
koskaan nähnyt häntä niin masentuneena ja kysäsin häneltä:

"Oletteko sairas, herra Gulden?"

Vaan hän hymisi minulle vastaamatta:

"Niin, niin, -- niin käy suurille sotaisille kansoille ... sellainen
on sotakunnia!"

En tiennyt, mitä olisin siitä kaikesta sanonut. Silloin hän oikaisihe
ja sanoi:

"Tällä hetkellä, Juuse, itkee neljäsataatuhatta perhettä Ranskassa;
suuri armeijamme on hukkunut Venäjän luminietoksiin; kaikki ne
nuoret ja voimakkaat miehet, jotka kaksi kuukautta sitte näimme
kulkevan tämän kautta, ovat hautautuneet hankiin. Se uutinen tuli
iltapuolella. Kauhea on sitä ajatellakin!"

Minä olin vaiti, mutta sen kuitenkin selvästi ymmärsin, että pian oli
tuleva uusi sotaväenotto niinkuin kaikkien muittenkin sotaretkien
jälkeen ja että tällä kerralla ontuvatkin varmaan otettaisiin. Minä
tulin aivan kalpeaksi, ja Pinaclen ennustus sai hiukset päässäni
nousemaan pystyyn.

"Mene nyt maata, Juuse", sanoi vanha Gulden; "minulla ei ole uni,
minä jään vielä istumaan ... se kaikki on niin minua järkyttänyt.
Etkö huomannut mitään tavatonta kaupungilla?"

"En."

Menin huoneeseeni ja riisuiduin. Pitkään aikaan en saanut unta
silmiini, ajattelin vain sotaväenottoa, Katria ja niitä tuhansia
ihmisiä, jotka olivat lumiin kuolleet, ja harkitsin itsekseni, että
viisainta olisi minun paeta Sveitsiin.

Noin kello kolmen aikana kuulin herra Guldenin menevän levolle.
Muutamaa hetkeä myöhemmin pääsin itsekin viimein uneen.



IV.


Kun seuraavana aamuna kello seitsemän aikoina astuin herra Guldenin
huoneeseen työhön ryhtyäkseni, oli hän vielä makuulla ja hyvin
alakuloinen.

"Juuse", sanoi hän, "minä olen pahoinvoipa, kaikki nuo kauheat jutut
ovat tehneet minut kipeäksi; minä en ole saanut unta."

"Keitänkö teille teetä?" kysäsin.

"Ei, poikani, sitä ei tarvita; pane vain lisää puita pesään,
nousen tästä pian ylös. Mutta nyt minun pitäisi oikeastaan lähteä
kaupungille kelloja tarkastamaan, kun on maanantai; mutta en saata
lähteä, sillä en kestä, kun pitää nähdä toivottomuudessa niin monta
kunniallista ihmistä, jotka olen kolmekymmentä vuotta tuntenut.
Kuulehan Juuse, ota sinä avaimet oven takaa ja lähde sinä; se on
parempi. Minä koetan virkistyä ja nukkua hiukan. Jos saisin nukutuksi
tunnin tai pari, olisi se terveellistä".

"Jos haluatte, herra Gulden, niin lähden heti", vastasin minä.

Pantuani puita pesään, otin turkit ja kintaat, vedin herra Guldenin
sängyn eteen uutimet ja lähdin matkaan avainkimppu taskussani.
Vanhan Melkiorin sairaudesta olin tosin hiukan suruissani, mutta
eräs ajatus minua lohdutti; sanoin itsekseni: "Sinä nouset tapuliin
ja sieltä näet Katrin ja Kreetta-tädin talon." Niissä mietteissäni
tulin kellonsoittaja Brainsteinin luo, joka asui pienen torin
kulmassa vanhassa rapistuneessa hökkelissä; hänen molemmat poikansa
olivat kankureita, ja tuossa vanhassa pesässä kuului kangaspuitten
kolketta ja sukkulain suhinaa aamusta iltaan. Perheen mummo, joka
oli niin vanha, ettei hänen silmänsä tahtonut näkyä ryppyisistä
kasvoista, torkkui vanhassa nojatuolissa, jonka selkämyksellä istui
kesy harakka. Kun ukko Brainstein ei ollut soittamassa ristiäis-,
hautajais- tai hääkelloja, istui hän almanakkaansa lukemassa
pieniruutuisen ikkunan ääressä.

Heidän asuntonsa vieressä oli vanhan hongan katveessa se maja, missä
rajasuutari Koniaim työskenteli, ja kauempana olivat teurastajain ja
hedelmäkaupustelijain pöydät.

Kun tulin Brainsteinin luo ja ukko näki minut, nousi hän ylös ja
sanoi:

"Jaha, Juuse herrako sieltä tulee?"

"Niin Brainstein, tulen herra Guldenin sijasta, joka sairastaa."

"Jaha ... niin, samahan se on."

Hän otti vanhan kudotun ihokaisensa ja paksun villalakkinsa, kun
oli ensin hätyyttänyt pois kissan, joka makasi sen päällä; sitte
otti hän laatikosta esille tornin avaimen, ja me läksimme. Minä olin
varsin iloinen taas päästessäni ulkoilmaan, vaikka pakkanenkin oli,
sillä huone oli harmaana savusta, niin että siellä tuskin saattoi
hengittää; en voi ymmärtää, miten ihmiset voivat sellaisessa asua.

Kotoa kulkiessamme sanoi ukko Brainstein:

"Niin, kaitpa olette kuulleet siitä suuresta onnettomuudesta
Venäjällä, Juuse herra?"

"Olen kyllä, se on kauheaa."

"Onhan, mutta kirkolle se tulee tuottamaan monta messua, sillä kaikki
ihmiset tahtovat luettaa messuja pojilleen, varsinkin kun ne ovat
kuolleet pakanamaassa."

"Niinpä kylläkin."

Kuljimme torin poikki, ja raatihuoneen edessä, päävahdin kohdalla,
seisoi jo koko joukko maalta ja kaupungista kokoontuneita ihmisiä
lukemassa julistuskirjaa. Nousimme portaita ylös ja astuimme
kirkkoon, jossa oli kolmattakymmentä naista, nuorta ja vanhaa,
polvillaan laattialla, hirmuisesta pakkasesta huolimatta.

"Näettekös", sanoi Brainstein, "mitä minä sanoin? No tulevat jo tänne
rukoilemaan, ja varmasti on moni heistä ollut täällä viisikin tuntia."

Hän avasi pienen torninoven, josta päästään urkulehterille, ja me
aloimme pimeässä kavuta ylöspäin. Kun olimme päässeet urkulehterille,
poikkesimme vasemmalle palkeista ja nousimme kellotapuliin.

Oli oikein hauska nähdä jälleen sininen taivas ja hengittää raikasta
ilmaa, sillä tornissa asuvain yökköjen ilkeä haju oli melkein
tukehduttava. Mutta miten hirvittävä viima kävikään tässä kaikille
tuulille avonaisessa häkissä, ja kuinka häikäiseviä olivatkaan
kaikki lumikentät, joita levisi monen peninkulman päähän! Koko
pieni Pfalzburgin kaupunki kuusine linnoituksineen, molempine
ulkovarustuksineen, kasarmeineen, ruutitornineen, siltoineen
ja vallineen, suurine harjoituskenttineen ja pienine taloineen
suorine katuineen näkyi allamme aivankuin valkealle paperille
piirrettynä. Täältä näkyivät talojen pihatkin, ja minä, joka olin
tähän tottumaton, seisoin keskellä alustaa, kun pelkäsin saavani
lentokuumeen, niinkuin kerrotaan niistä, jotka tulevat mielipuoliksi
huikeissa korkeuksissa. En uskaltanut mennä kellon lähelle, ja ellei
Brainstein olisi antanut rohkaisevaa esimerkkiä, olisin jäänyt
paikoilleni seisomaan ja pitelemään kiinni kellon niskahirrestä;
mutta hän sanoi minulle:

"Tulkaa nyt, Juuse herra, katsomaan käykö kello oikein."

Otin esille herra Guldenin suuren kellon, joka näytti sekunnit, ja
huomasin, että tornikello oli paljon edistänyt. Brainstein auttoi
minua vetämään kellonpunttia ylös, ja me käänsimme viisaritkin oikein.

"Kello edistää aina talvella", sanoi hän, "koska rauta kutistuu
kylmässä."

Kun olin hiukan perehtynyt olooni, rupesin katselemaan ympäristöjä,
ja viimein tunsin vastakkaisella kukkulalla olevan Quatre-Ventsin ja
Kreetta-tädin talon. Kattopiipusta nousi kapea, sininen savunauha.
Olin näkevinäni keittiöön ja kuvittelin Katrin puukenkineen ja
lyhyine villahameineen istuvan kehräämässä takan ääressä minua
ajatellen. Olin niin liikutettu, etten enään tuntenut kylmää; en
voinut lakata katselemasta sitä savupiippua.

Ukko Brainstein, joka ei tiennyt, mitä minä katselin, sanoi:

"Niin, Juuse herra, vaikka lunta on paljon, ovat nyt kuitenkin kaikki
tiet ihmisiä täynnä; se suuri uutinen on jo levinnyt, ja kaikki
rientävät saamaan lähempiä tietoja onnettomuudestaan."

Huomasin sen olevan totta: kaikki tiet ja polut olivat mustanaan
kaupunkiin kulkevia ihmisiä, ja kun silmäsin torille, näin
ihmisjoukkojen hallituksen päävahdin ja postitalon edessä kasvaneen.
Sieltä kuului melua.

Viimein, kun vielä kerran olin katsellut Katrin taloa, täytyi meidän
tietenkin lähteä pois, ja me aloimme kiemurrella alas pilkkosen
pimeitä kiertoportaita myöten. Urkulehterille päästyämme näimme
väkijoukon kirkossa melkoisesti kasvaneen: kaikki äidit, sisaret,
äidinäidit, rikkaat ja köyhät olivat siellä polvillaan syvässä
hiljaisuudessa. He rukoilivat noiden kaukana olevain puolesta,
tahtoivat uhrata kaikki saadakseen vielä kerran heidät nähdä.

Ensinnä en sitä oikein ymmärtänyt, mutta äkkiä tuli mieleeni, että
jos olisin viime vuonna viety sotamieheksi, olisi Katrikin nyt tuolla
rukoilemassa ja pyytämässä Jumalalta, että saisi minut takaisin; se
koski sydämeeni, ja tunsin koko ruumiini värisevän.

"Lähdetään täältä!" sanoin Brainsteinille. "Se on kauheaa!"

"Mikä sitten?"

"Sota."

Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin
yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.

Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne
oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja
kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina,
kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He
eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai
ranskaksi:

"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita ... tulee kai joitakuita
takaisinkin."

Toiset huusivat:

"Eihän siitä näe mitään ... eihän tässä pääse lähellekään!"

Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:

"Risto! Risto raukkani!"

Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:

"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"

Jokainen ajatteli vain itseään.

Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.

Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija
Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle
kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli
muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta
sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea
tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi"
ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö
tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.

Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko,
joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut
kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan,
jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että
on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset,
ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä
miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit
aliupseereina" -- kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin
kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja
voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin
kainaloista ja vietiin pois.

Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys
ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus;
mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä
kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä
läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet
mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli
Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka.
Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.

Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista.
Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama
punakka ja ruokahalu hyvä.

"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"

"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten
johdosta."

"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa.
"Ikäväähän se on, todella ikävää."

Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:

"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin:
Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista
vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se
on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja
sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan
tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat
kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain,
pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"

Minä vedin pendyylikellon; hän nousi pöydästä ja tuli katsomaan,
sillä mekaniikka huvitti häntä suuresti. Hän nipisti minua korvasta
veitikkamaisen näköisenä, ja kun minä olin lähdössä, huusi hän
minulle napittaessaan kiinni syödessään avaamaansa virkatakkia:

"Vie terveisiä herra Guldenille, että hän voi maata levollisesti,
sillä keväällä alkaa leikki uudelleen, eikä niillä, senkin
kalmukeilla, aina ole talvea liittolaisenaan, sano se!"

"Kyllä, herra komentantti", vastasin minä ja panin oven kiinni.

Hänen leveä, iloinen naamansa oli minua hiukan lohduttanut, mutta
kaikissa muissa taloissa, joissa vielä kävin, en kuullut muuta
kuin valitusta. Naiset varsinkin olivat epätoivoisia; miehet eivät
sanoneet mitään, kulkivat vain edestakaisin lattialla pää kumarassa,
eivätkä edes huomanneetkaan minun toimiani.

Kymmenen aikana oli minulla enää ainoastaan yksi paikka käymättä,
nimittäin herra de la Vablerie-Chamberlanin luona, joka oli vanhaa
aatelia ja asui Isonkadun päässä vaimonsa ja tyttärensä, neiti
Jeannen kanssa. He olivat pakolaisia, jotka kolme neljä vuotta
sitten olivat palanneet takaisin. He eivät seurustelleet kenenkään
kaupunkilaisen kanssa, ja vain kolme neljä vanhaa lähiseudun pappia
pääsi heidän puheilleen. Herra de la Vablerie-Chamberlan ei pitänyt
mistään muusta kuin metsästyksestä; hänellä oli kuusi jahtikoiraa
ja kahden hevosen vedettävät ajopelit; ukko Robert Kapusiinikadulta
oli yhtä haavaa hänen kokkinsa, tallirenkinsä, kamaripalvelijansa ja
koiramestarinsa. Herra de la Vablerie kävi aina metsästystakissa,
nahkalakissa ja pitkävartisissa kannussaappaissa. Koko kaupunki
kutsui häntä jäniskoiraksi; rouvasta ja neidistä ei ollut mitään
sanomista.

Olin hyvin alakuloisella mielellä, kun avasin raskaan oven, jonka
kitinästä koko etehinen ulisi, vaan kuinka hämmästyinkään, kun
keskellä tätä yleistä surua kuulin laulua ja klaveerin soittoa! Herra
de la Vablerie lauloi ja neiti Jeanne säesti. En vielä siihen aikaan
tiennyt sitä, että toisen kuolema on toisen leipä, ja tuumin vain:
"He eivät ole vielä kuulleet uutisia Venäjältä."

Samassa aukeni ovi, heidän palvelijattarensa Louise kurkisti siitä ja
kysyi:

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Jaha, tekö, Janne herra? Tulkaa täältä kautta!"

Tämän herrasväen pöytäkello oli suuressa salissa, jota vain harvoin
käytettiin; pihanpuolella olevat korkeat ikkunat olivat uutimilla
peitetyt, mutta minä näin siellä kuitenkin tehdä tehtäväni. Menin
siis keittiön kautta ja vedin vireeseen vanhanaikuisen pöytäkellon,
joka oli kaunis, valkoisesta marmorista tehty esine. Louise katseli
vieressä.

"Onko teillä vieraita?" kysyin.

"Ei, ja herra on kieltänyt päästämästäkään ketään sisälle."

"Täällähän iloa pidetään."

"Niin pidetään, ensi kerran pitkistä ajoista; en tiedä mikä heihin on
tullut."

Laskin lasikupukan jälleen kellon päälle ja menin menojani ajatellen
tuota kaikkea, joka minusta tuntui sangen kummalliselta. En voinut
mitenkään ajatella mahdolliseksi, että he riemuitsisivat meidän
tappiostamme.

Poikkesin vielä kadun kulmasta mennäkseni ukko Féralin luo, jota
kutsuttiin faanjunkkariksi, koska hän neljänkymmenenviiden vuoden
ikäisenä -- hän oli silloin jo kauan ollut seppämestari ja perheenisä
-- oli ollut Pfalzburgin vapaaehtoisten lipunkantajana v. 1792, eikä
ollut palannut kotiin ennenkuin Zürichin tappelun jälkeen. Hänellä
oli kolme poikaa Venäjällä marssivassa armeijassa: Janne, Louis ja
Yrjö; Yrjö oli ratsumestari rakuunoissa, molemmat toiset taas olivat
jalkaväen upseereja.

Kuvailin edeltäpäin vanhan Féralin surua, mutta se ei ollut mitään
siihen verrattuna, mitä näin sisään tultuani. Vanha ukko parka, joka
oli sokea ja aivan kaljupäinen, istui nojatuolissa uunin edessä pää
riipuksissa rinnalla ja suuret, himmeät silmät tuijottaen, ikäänkuin
hän olisi nähnyt kaikki kolme poikaansa makaavan jalkainsa juuressa;
hän ei puhunut mitään, mutta suuret hikikarpalot virtasivat hänen
otsaltaan laihoille poskille, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat
kuin kuolin hetkellä. Neljä viisi hänen vanhaa toveriansa tasavallan
ajoilta, Desmarets, Nivoi, vanha Paradis ja pitkä Froissard, olivat
tulleet häntä lohduttamaan. He seisoivat hänen ympärillään syvimmässä
hiljaisuudessa, polttelivat piippujaan ja olivat surullisen näköisiä.

Silloin tällöin lausui joku heistä:

"No, no, Féral ... emmekös ole vielä vanhoja urhoja Sambre-Meusen
armeijan ajoilta?"

Tai:

"Rohkeutta, faanjunkkari, rohkeutta! Emmekös me väkirynnäköllä
valloittaneet suuren patterin Fleurus'in tappelussa?"

Tai jotain muuta sen suuntaista.

Mutta hän ei vastannut; silloin tällöin vain huokasi ja masentui
yhä enemmän, ja vieraat vilkuivat toisiinsa ja pudistivat päätään
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: hänen laitansa on huono.

Kiiruhdin vetämään kelloa päästäkseni tieheni, sillä sydäntäni
vihloi, kun näin ukon niin toivottomana.

Kun tulin kotiin, tapasin herra Guldenin työpöytänsä ääressä.

"Jaha, sinäkös se olet, Juuse?" sanoi hän. "No, mitä kuuluu?"

"Teitte viisaasti, kun jäitte kotia, herra Gulden; se on kauheaa."

Ja minä kerroin hänelle kaikki juurtajaksain.

"Niin, sen kyllä tiesin", sanoi hän surullisesti, "mutta se on
vain alkua vielä suurempiin onnettomuuksiin: preussiläiset,
itävaltalaiset, venäläiset, espanjalaiset, kaikki kansat, joita me
olemme ryöstäneet vuodesta 1804 alkaen, käyttävät nyt hyväkseen
meidän kurjuuttamme ja hyökkäävät päällemme. Kun me olemme heille
kaupanneet sellaisia kuninkaita, joita he eivät ole tunteneet eivätkä
niistä huolineet, työntävät he nyt vuorostaan meille muita herroja,
jotka ovat aatelisia ja kaikkea muuta sen semmoista, niin että me
nyt, kun meidän suontamme on isketty, keisarin veljien vuoksi vielä
menetämme kaikki, mitä olemme saavuttaneet vallankumouksen kautta.
Sen sijaan, että ennen olimme ensimäisiä, tulee meistä nyt viimeisiä.
Niin, sellainen kohtalo on edessämme. Sinun kaupungilla juostessasi
olen ajatellut vain sitä asiaa, ja niin käy, kuin sanoin. Koska
meidän koko valtamme perustui sotamiehiin eikä meillä enää niitä ole,
emme enää ole mitään."

Hän nousi paikaltaan, minä katoin ruokapöydän ja meidän äänettöminä
syödessämme päivällistä alkoivat kirkonkellot soida.

"Joku kaupunkilainen on kuollut", sanoi herra Gulden.

"En minä siitä kuullut mitään."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli rabbini Röse sisään saadakseen uuden
lasin kelloonsa.

"Kuka on kuollut?" kysyi herra Gulden.

"Vanha faanjunkkari."

"Mitä -- ukko Féral?"

"Niin, hän kuoli puoli tuntia sitten. Desmarets ja monet muut
koettivat lohduttaa häntä; viimein hän pyysi heitä lukemaan hänelle
poikansa Yrjön, rakuunain ratsumestarin viimeisen kirjeen. Tämä
kirjoitti isälleen, että hän toivoi palaavansa keväällä everstiksi
ylentyneenä. Kun ukko kuuli sen, tahtoi hän äkkiä nousta tuoliltaan,
mutta silloin hän vaipui kasaan, pää polvien varaan; tämä kirje oli
saanut hänen sydämensä pakahtumaan."

Herra Gulden ei sanonut julki mietteitänsä.

"Tässä, herra Röse", sanoi hän antaessaan kellon takaisin rabbinille,
"se maksaa 12 sousta".

Herra Röse meni, ja me jäimme äänettöminä jatkamaan syöntiämme.



V.


Muutamia päiviä myöhemmin seisoi sanomalehdessä, että keisari oli
Parisissa, ja että siellä piti kruunattaman hänen poikansa, Rooman
kuningas ja keisarinna Marie Louise. Kunnan esimies, hänen kirjurinsa
ja kunnallisneuvokset eivät muusta puhuneet kuin hallitsijasuvun
oikeuksista, pidettiinpä siitä erityinen esitelmäkin raatihuoneen
salissa. Koulun apulainen Burguet oli kirjoittanut esitelmän ja
vapaaherra Parmentier luki sen julki. Mutta se ei tehnyt mitään
vaikutusta kuulijoihin, sillä jokainen ajatteli ja pelkäsi vain omaa
sotamieheksiottoaan; olihan helppo ymmärtää, että nyt tarvittaisiin
paljon sotamiehiä, ja sitä ihmiset pelkäsivät; minä puolestani
laihduin, niin että se tuli päivä päivältä huomattavammaksi. Ei
auttanut, että herra Gulden sanoi minulle: "Älä ole huolissasi,
Juuse, ethän sinä kelpaa marssiin. Niin ontuva sotamies kuin sinä,
jäät makaamaan tielle ensi kerran levättäessä." Siitä huolimatta olin
kuitenkin joka päivä lakkaamatta levoton.

Venäjälle jääneitä ei enää ajatellut kukaan paitse heidän omaisensa.

Kun istuimme yksiksemme työmme ääressä, sanoi herra Gulden joskus
minulle:

"Jos ne, jotka ovat herrojamme ja väittävät Jumalan lähettäneen
heidät tänne maan päälle meidän onnemme valvojiksi, jos ne voisivat
ennen sodan alkamista nähdä edessään ne vanhusparat ja onnettomat
äidit, joilta he riistävät rinnasta sydämen tyydyttääkseen
kunnianhimoansa, jos he saisivat nähdä niiden kyyneleet ja kuulla
niiden valitukset sillä hetkellä, jolloin niille tullaan sanomaan:
'Teidän poikanne on kuollut ... ette koskaan enää saa nähdä häntä,
kuollut hevosten kavioiden alle tai saanut luodin rintaansa tai
kuollut kaukaisessa sairaalassa, raajarikkona, kuumeen houreissa,
saamatta lohdutusta, huutaen teitä, niinkuin lapsosena ollessaan!'...
jos he voisivat kuvitella näiden äitien kyyneleitä, luulen
minä, ett'ei yksikään heistä tahtoisi raakamaisesti jatkaa sotaa.
Mutta he eivät ajattele mitään; he luulevat, ett'eivät muut rakasta
lapsiaan yhtä paljo kuin he, ja he pitävät ihmisiä eläiminä! Mutta
he erehtyvät. Heidän suurin neronsa ja kaikki heidän korkeat
ajatuksensa kunniasta ovat tyhjyyttä, sillä on olemassa vain yksi
asia, jonka puolesta kansan tulee lähteä sotaan -- lähteä kaikkien,
miesten, naisten, lasten ja vanhusten -- ja se asia on, kun meidän
vapauttamme uhataan niinkuin vuonna 92 tapahtui; silloin täytyy
voittaa tai kuolla yhdessä; joka piileksii, se on pelkuri raukka; hän
tahtoo, että muitten pitäisi tapella hänenkin edestään. Voitto ei
ole muutamain harvain myötäkäyminen, se tulee kaikkien siunaukseksi,
poika ja isä puolustavat perhettänsä; jos he kaatuvat, on se
onnettomuus, mutta he ovat silloin kuolleet oikean asian hyväksi. Se
on oikeutettua sotaa se, Juuse, eikä kukaan saa sitä valittaa; kaikki
muunlaiset sodat ovat häpeällisiä, ja se kunnia, minkä ne tuottavat,
ei ole kunniaksi ihmisille, vaan villipedoille!"

Näin puhui hyvä herra Gulden, ja minä ajattelin aivan samoin.

Mutta äkkiä, tammikuun 8 päivänä, naulattiin raatihuoneen seinään
suuri julistus, josta nähtiin, että keisari senaatin päätöksellä,
kuten siihen aikaan sanottiin, oli määrännyt otettavaksi 150,000
sotamiestä v:n 1813 asevelvollisista, edelleen 100 komppaniaa v:n
1812 ensi kutsunnasta, jotka jo luulivat olevansa vapaita, lisäksi
vielä 100,000 sotamiestä vuosilta 1809-1812 j.n.e., kunnes kaikki
aukot saataisiin täytetyiksi, niin että siten saataisiin kookoon
vielä suurempi armeija kuin se oli, joka marssi Venäjälle.

Kun lasimestari Fouge eräänä aamuna tuli kertomaan meille siitä
julistuksesta, olin minä vähällä pyörtyä, sillä ajattelin: "Nyt
viedään kivet ja kannotkin; minä olen hukassa."

Herra Gulden kaatoi vettä kasvoihini, käteni riippuivat voimattomina,
olin kuin kuollut.

Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki
sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet
sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet
purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin
etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin.
Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että
heidät olisi voitu ottaa kiinni.

Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan
esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia
vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja
papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla
täysi!

Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä,
mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman
kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten
heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin
heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja
Kreetta-täti oli kalpea vihasta.

Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita
hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän
sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee
liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä
itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."

Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.

"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän
sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat
tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä
nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä
Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä
ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta
saadaanpas nähdä!"

"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!"
sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme
kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."

"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti,
"sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme
tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo ... mutta tästä on tuleva
loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon
menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta,
isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa
Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"

Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:

"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä
ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä
talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin
häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet
kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä
verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan.
Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra
on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en
päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne
Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten
yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys
loppuu."

Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille
tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin
edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:

"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."

Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä
kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua,
kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin
hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta
ja tulin juuri parhaaseen aikaan.

Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin
päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten
tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.

Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi
pyörryttämään.

Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa.
Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:

"Torstaina on arvannosto."

"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."

Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat
päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin
olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin
metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!"
Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin
surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain
toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin:
"Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois
rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla
sanoen, olin kurjassa tilassa.

"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi
tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä
kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin
sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten
ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"

Nämä ystävälliset sanat eivät kuitenkaan voineet minua rauhoittaa.

Koko viikon elin kauheassa tuskassa, ja kun arvannostopäivä tuli,
olin niin kalpea ja kurjan näköinen, että asevelvollisten äidit
melkeinpä kadehtivat minua poikainsa puolesta. "Tuollapa pojalla
on hyvät toiveet", sanoivat he, "hän näyttää kuin kaatuisi hän,
jos häneen puhaltaisi. Onhan niitä vielä onnellisellakin hetkellä
syntyneitä ihmisiä!"



VI.


Sinä päivänä piti ensin maalaisten nostaa arpa ja heidän jälkeensä
kaupungin nuorten miesten.

Nousin varhain aamulla ylös, ja katselin kadulle kyynärpäät pöydällä,
nähdäkseni miten ihmisiä kulki ohitse: nuoria, puseropukuisia
miehiä, vanhoja, kudottuun lakkiin ja lyhyeen nuttuun pukeutuneita
ukkorähjiä, koukkuselkäisiä ja surullisen näköisiä akkoja
hurstihameissa ja keppi tai sateenvarjo kainalossa. Jokainen perhe
kulki omassa joukossaan. Aliprefekti ja hänen sihteerinsä, jotka
edellisenä päivänä olivat majoittuneet Punaisen härän ravintolaan,
seisoivat myöskin ikkunassaan katselemassa.

Kahdeksan aikaan ryhtyi herra Gulden työhönsä syötyään aamiaista;
minä en ollut ruokaa maistanutkaan, vaan seisoin vielä akkunassa, kun
kunnan esimies ja hänen apulaisensa tulivat aliprefektiä noutamaan.

Arvannosto alkoi kello yhdeksän tienoissa, ja pian kuului kadulta
Pfiffer-Kallen klarinetin ja pitkän Antin viulun ääni. He soittivat
"Ruotsin marssia", säveleitä, joiden kaikuessa tuhannet poikaparat
ovat lähteneet ijäksi päiväksi vanhasta Elsassistaan. Asevelvolliset
hyppivät ja tanssivat, kulkivat käsikädessä, kiljuivat, että taivas
oli haljeta, polkivat maata ja huitoivat hatuillaan; he olivat
olevinaan riemuissaan, vaikka kuolema kouristi heidän sydämiään;
mutta sellainen oli nyt maan tapa. Pitkä Antti, joka seisoi selkä
ojossa keltaisenkalpeana kuin näivettynyt nauris ja hänen pieni,
pallonpyöreä, pulleaposkinen toverinsa näyttivät ruumiinkantajilta,
jotka kantavat ihmisiä kirkkomaalle, mutta keskenään puhelevat puuta
heinää.

Tuo soitto ja melu vaikuttivat minuun lamauttavasti.

Olin juuri pukeutunut hännystakkiini ja ottanut silkkihattuni
lähteäkseni ulos, kun sisään astui Kreetta-täti ja Katri sanoen:

"Hyvää päivää, herra Gulden! Me tulemme tänne sotamiehenottoon."

Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä
olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja
polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:

"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"

"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo
päässeet."

"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä
ole milläsikään ... älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä
arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan
kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet
viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun
tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä
koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo
tänään ... mutta ei kukaan pääse vapaaksi."

"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee
vapaaksikin."

"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.

Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli
suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia
ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin
lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa
ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat
sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla
soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.

Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.

Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli
levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä
tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.

Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle:

"Seis, rempulajalka, seis! Tulehan tänne! Minulla on varattuna kaunis
nauha sinua varten. Sinun pitää saada oikein komea nauha, voittajain
nauha!"

Hän heilutti ylhäällä pitkää mustaa nauhaa, ja minä kalpenin vasten
tahtoanikin. Mutta juuri kun astuimme ylös määrin talon portaita,
tuli sieltä ulos eräs asevelvollinen, se oli Ranskan portilla asuva
seppä Klipfel; hän oli vastikään saanut numeron 8 ja hän huusi jo
portailta:

"Tänne se musta nauha, Pinacle, se musta nauha! Tänne ja pian, maks
mitä maks!"

Hänen kasvonsa olivat synkät, mutta hän nauroi. Hänen pieni
Janne-veljensä kulki itkien hänen perässään ja huusi:

"Älä, Jaakko, älä ota sitä mustaa nauhaa!" Mutta Pinacle oli jo
sitomassa mustaa nauhaa Jaakon hattuun. Sen kestäessä Jaakko saneli:

"Juuri niin sen pitää olla. Me olemme kaikki kuoleman omia, meidän
pitää panna suruvaatteet päällemme itsemme tähden."

Ja hurjalla äänellä hän huusi: "Eläköön keisari!"

Minusta oli hauskempi nähdä musta nauha hänen hatussaan kuin
omassani, ja minä pujahdin kiiruimman kautta väkijoukkoon Pinaclesta
päästäkseni.

Meidän oli hyvin vaikea päästä määrin talon holvihuoneisiin ja
nousta ylös vanhoja tammiportaita, joissa vilisi ihmisiä kuin
muurahaispesässä. Suuressa yläsalissa astuskeli poliisikonstaapeli
Kelz edestakaisin ja koetti pitää järjestystä, niin hyvin kuin taisi.
Ja sen viereisessä neuvostosalissa, jossa seisoo oikeuden kuvapatsas
side silmillään, kuultiin numeroita huudettavan. Tämän tästäkin
tuli sieltä ulos asevelvollinen, naamaltaan tulipunaisena ja numero
lakissa ja pää alhaalla hyökäten väkijoukon läpi niinkuin raivopäinen
härkä, joka haluaisi puskea sarvensa seinään. Toiset sitä vastoin
menivät menojaan kalpeina kuin ruumiit.

Määrin talon akkunat olivat auki, ulkoa kuului noiden viiden kuuden
soittokunnan soitto yht'aikaa; se oli kauheaa.

-- Pidin Katria kädestä, ja vähitellen tunkeuduimme ahdingon
läpi saliin, jossa aliprefekti, määrit ja heidän sihteerinsä
lattiakorokkeeltaan huusivat numeroita kuuluvalla äänellä niinkuin
tuomioita, sillä kaikki numerot olivat todellakin tuomioita.

Odotimme siinä kauan aikaa.

Suonissani ei ollut pisaraakaan verta, kun vihdoin minunkin nimeäni
huudettiin.

Astuin esille näkemättä, kuulematta mitään, pistin käteni
arpa-astiaan ja nostin numeron.

Aliprefekti huusi: "numero 17".

Menin matkaani sanomatta sanaakaan, Katri ja luinen äitinsä
jäljessäni. Jouduimme alas torille, ja saatuani hiukkasen raitista
ilmaa rintaani, muistin, että olin saanut numeron 17.

Kreetta-täti näytti kuin puusta pudonneelta.

"Olinhan minä pannut jotain sinun taskuusi", sanoi hän, "mutta se
Pinacle heittiö on varmaan noitunut sinut."

Samassa veti hän takataskustani esille köydenpätkän. Suuret
hikikarpalot kierivät otsaltani, Katri oli aivan kalpea, ja niin
saavuimme herra Guldenin luokse.

"Minkä numeron sait, Juuse?" kysyi hän heti.

"Seitsemännentoista", vastasi täti ja istahti kädet syliin vaipuen.

Hetkisen aikaa näytti herra Gulden hämmästyneeltä, mutta sitten hän
sanoi:

"Niin, miksei sitä siinä kuin muutkin; kaikkienhan täytyy lähteä,
sillä aukothan pitää saada täytetyiksi. Siitä ei Juusen tarvitse
hätäillä. Minäpä lähden tästä puhumaan määrille ja komentantille.
En aio heille valehdella, sillä tietäähän koko kaupunki, että Juuse
ontuu, mutta se on saattanut kiireessä unohtua. Senpävuoksi lähdenkin
puhumaan heille. Älkää olko millännekään, olkaa vain rohkeita."

Nämä herra Guldenin ystävälliset sanat rauhoittivat Kreetta-tätiä ja
Katria, jotka palasivat Quatre-Ventsiin hyvässä toivossa; mutta minun
laitani oli aivan toisin: siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut
minuutinkaan rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

Keisarilla oli se hyvä tapa, ettei hän antanut rekryyttien kuljeksia
kotonaan ja hautoa mieltään odotusaikana. Heti arvannoston jälkeen
tuli tarkastus ja muutaman päivän kuluttua lähtökäsky. Hän ei
menetellyt niinkuin jotkut hammaslääkärit, jotka ensin näyttävät
pihtiään ja veitsiään ja sitten katsovat suuta niinkauan, että vatsaa
rupee vääntämään, ennenkuin tekevät päätöksensä; keisari sitävastoin
ryhtyi reippaasti asiaan.

Kolmantena päivänä arvannoston jälkeen oli tarkastus
kaupungintalolla. Sinne kokoontuivat kaikki tämän seudun määrit
ja joitakuita muitakin arvokkaita henkilöitä, joiden tuli antaa
tarpeellisia tietoja.

Päivää ennen oli herra Gulden ottanut ylleen suuren ruskean
päällystakkinsa ja hienon peruukkinsa lähteäkseen kelloja vetämään
määrin ja komentantin luo. Hän palasi tyytyväisen näköisenä ja sanoi:

"Asiat käyvät hyvin. Herra määri ja herra komentantti tietävät,
että sinä olet ontuva; näkyyhän se hiton hyvin. He vastasivat heti
minulle: Tietysti, herra Gulden, se nuori mies ontuu, mitäpäs hänestä
puhumme? Älkää olko levoton; emmehän me tarvitse ontuvia, vaan
sotamiehiä".

Nämä olivat palsamia minun ruumiilleni ja sinä yönä nukuin niin
sikeästi kuin hyväntapainen lapsi. Mutta seuraavana päivänä yllätti
minut taas pelko; tulin ajatelleeksi, kuinka monen miehen oli
sittenkin täytynyt lähteä, vaikka olivatkin täynnä ruumiinvirheitä
ja kuinka moni muu oli kaikenlaisilla vehkeillä koettanut
pettää tarkastusherroja, esim. syömällä vahingollisia aineita
tehdäkseen itsensä kalpeiksi tai kuristamalla sääriään saadakseen
suonenrepeymiä tai tekeytymällä kuuroiksi, sokeiksi ja höperöiksi.
Sitä ajatellessani minua pelotti, etten olisi kyllin ontuva, ja
minä päätin näyttää niin kurjalta raukalta kuin suinkin. Olin
kuullut sanottavan, että vatsan saa kipeäksi kun juopi etikkaa, ja
puhumatta mitään herra Guldenille join epätoivoissani kaiken etikan
pöytähäkkäristä. Sitte puin vaatteet päälleni siinä uskossa, että nyt
olin sen näköinen kuin haudasta kaivettu ruumis, sillä etikka oli
kovin väkevää ja se poltti vatsaa aikalailla. Mutta kun tulin herra
Guldenin huoneeseen ja hän näki minut, sanoi hän heti:

"Mikä sinua vaivaa, Juuse? Niinhän sinä olet punainen kuin kukko!"

Minä peiliin katsomaan ja näin, että koko naamani, vieläpä nenä ja
korvalehdet olivat hehkuvan punaiset. Minä kauhistuin, mutta en
vaalennut, vaan tulin yhä punaisemmaksi ja sanoin epätoivoissani:

"Nyt olen huutavassa hukassa! Nythän minä näytän aivan virheettömältä
ihmiseltä ja terveeltä kuin hevonen; etikka on mennyt päähän."

"Mikä etikka?" kysyi herra Gulden. "Se pöytähäkkärin etikka, jonka
join tullakseni kalpeaksi, niinkuin urkujensoittajan neiti Sclappin
sanotaan tekevän. Herranen aika, kuinka tyhmä minä olen!"

"Mutta ontuva sinä olet joka tapauksessa", sanoi herra Gulden,
"vaikka ... eihän se ollut kauniisti tehty, että koetit pettää
tarkastusherroja. Nyt on kello puoli kymmenen; Verner sanoi minulle
eilen, että sinun vuorosi olisi kello kymmenen aikaan. Onpa aika jo
lähteä."

Minun täytyi siis lähteä siinä tilassa; poskeni hehkuivat etikan
voimasta. Kun tapasin tädin ja Katrin, jotka odottivat meitä määrin
talon etehisessä, niin he tuskin tunsivat minua.

"Kylläpä sinä näytät iloiselta ja tyytyväiseltä!" sanoi Kreetta-täti.

Minä olisin siihen paikkaan pyörtynyt, ellei etikka olisi minua
väkisinkin pitänyt pystyssä.

Hirmuisessa hälinässä kuljin portaita ylös voimatta liikuttaa
kieltäni vastaukseksi, niin kauhistunut olin omasta typeryydestäni.

Siellä oli jo hyväksytty enemmän kuin viisikolmatta asevelvollista,
ja yhtä monta istui seinäpenkillä lattiaan tuiottaen naamat pitkinä
vuoroansa odotellen.

Vanha poliisikonstaapeli Kelz kulki lattialla edestakaisin, päässään
suuri kolmikulmainen hattu; kun hän näki minut, pysähtyi hän
ikäänkuin hämmästyen ja sanoi:

"No, siinä näkee kerrankin _yhden_, joka ei marssia pelkää; sen
silmistä jo hohtaa halu kunniaan".

Hän laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

"Se on oikein, Juuse; minä ennustan, että sinä olet korpraali,
ennenkuin tämä sota loppuu".

"Niin, mutta minähän olen ontuva!" tokaisin minä äreästi.

"Ontuva!" sanoi Kelz silmiään sirristäen ja nauraen. "Ontuva! Noin
kukoistavalla naamalla pääsee aina maailmassa eteenpäin."

Tuskin oli hän nämät sanat lausunut, kun tarkastussalin ovi aukesi ja
toinen poliisikonstaapeli, Verner, huusi oven raosta:

"Juuse Bertha!"

Astuin sisälle ontuen niin paljon kuin suinkin, ja Verner sulki oven.
Määrit istuivat puoliympyrässä tavallisilla tuoleilla, aliprefekti
ja Ofalzburgin määri istuivat nojatuoleissa keskellä huonetta
ja sihteeri Freylis askaroi pöytänsä ääressä. Muudan Harbergin
rekryytti oli paraikaa pukemassa vaatteita ylleen ja konstaapeli
Descarmes autteli henskelien nostamista. Mustine, silmille riippuvine
hiuksineen, paljaine kauloineen ja huokauksiin jo avaistuine suineen
tämä rekryytti oli hirtettäväksi vietävän raukan näköinen. Kaksi
lääkäriä, sairaalan lääkäri ja toinen univormuun puettu tohtori
seisoivat keskellä huonetta puhellen keskenään. He kääntyivät minuun
päin ja sanoivat:

"Riisukaa!"

Minä riisuin vaatteeni paitaan saakka, jonka Verner veti päältäni
pois. Toiset katselivat minua.

Aliprefekti sanoi:

"Sepä on tavattoman terve ja vankka poika."

Ne sanat minua sapettivat, mutta minä vastasin hyvin hiljaisesti:

"Minä olen ontuva, herra prefekti."

Lääkärit tarkastivat minua, ja sairaalan lääkäri, jolle komentantti
varmaan oli puhunut minusta, sanoi:

"Vasen jalka on lyhempi."

"Mitä vielä", vastasi toinen, "kyllä se kestää".

Sitte laski hän kätensä rinnalleni ja sanoi:

"Se on lujaa tekoa. Yskikääpä!"

Yskin niin heikosti kuin saatoin, mutta hänen mielestään oli yskässä
hyvä sointu, ja hän sanoi: "Katsokaas hänen väriään! Siinä on
tervettä verta!"

Silloin älysin, että nyt minut vietäisiin, ellen puhuisi, ja vastasin
senvuoksi:

"Olen juonut etikkaa."

"Jaha", sanoi hän, "se todistaa vain, että teillä on hyvä vatsakin,
koska pidätte etikasta".

"Mutta minä onnun!" sanoin aivan epätoivoissani.

"Älkää sitä surko", sanoi hän, "koipenne on kestävä, sen minä takaan".

"Se kaikki", huomautti määri, "ei muuta sitä tosiseikkaa, että tämä
nuorukainen on ontunut lapsesta saakka, sen koko Pfalzburg tietää".

"Niin, se on totta", sanoi sairaalan lääkäri äkisti, "vasen jalka
on lyhempi ja se on niitä tapauksia, jolloin laki vapauttaa
sotapalveluksesta".

"Niin", jatkoi määri, "olenpa varma siitä, ettei hän kestäisi
pitempää marssia; toisessa lepopaikassa hän jo jäisi jälkeen".

Ensimmäinen lääkäri ei puhunut enää mitään.

Luulin jo päässeeni vapaaksi; mutta silloin kysyi aliprefekti:

"Eikö nimenne ole Juuse Bertha?"

"On, herra aliprefekti."

"No, hyvät herrat", sanoi hän ottaen esille kirjeen taskukirjastaan,
"kuulkaahan tätä."

Hän rupesi lukemaan kirjettä, jossa kerrottiin minun puolen vuotta
sitten lyöneen vetoa, että kävelisin Saberniin ja sieltä takaisin
nopeammin kuin Pinacle, että me olimme kulkeneet tuon matkan
vähemmässä kuin kolmessa tunnissa ja että minä olin voittanut vedon.

Se oli kaikeksi onnettomuudeksi totta! Pinacle heittiö oli minua aina
haukkunut rempulajalaksi ja kiukuissani olin lyönyt vetoa. Kaikki
ihmiset tiesivät jutun, enkä minä voinut ruveta väittämään sitä
valheeksi.

Seistessäni siinä perin typertyneenä, sanoi ensimäinen lääkäri:

"No, onhan asia selvä. Pukekaa yllenne!"

Hän kääntyi sihteerin puoleen ja sanoi:

"Kelpaa sotapalvelukseen."

Puin vaatteet ylleni hirveän kauhuissani.

Verner huusi jo esille uutta rekryyttiä. Minä en enää tiennyt
mistään. Joku auttoi minua pukeutumaan. Tuskin olin tointunutkaan,
kun jo olin portaissa, ja kun Katri kysyi, kuinka oli käynyt, rupesin
hurjasti itkeä nyyhkyttämään; olisin pudonnut portaista alas, ellei
Kreetta-täti olisi minua tukenut.

Kuljimme pihateitä ja menimme pienen torin poikki; minä itkin
niinkuin pieni lapsi, ja Katri samoin. Hallin varjossa pysähdyimme ja
suutelimme toisiamme.

Kreetta-täti sanoi:

"Niitä roistoja! Nyt ne vievät ontuvat -- -- -- raajarikotkin! Ne
vievät kaikki! Miks'eivät ota meitäkin?"

Kansaa alkoi kokoontua ja teurastaja Sepel, joka oli palottelemassa
lihaa tukkinsa ääressä, sanoi:

"Olkaa Herran nimessä vaiti, Kreetta-muori! Joudutte pian arestiin."

"Vaikka joutuisinkin", ärisi hän, "hakatkoot minut vaikka
kappaleiksi; minä sanon, että ihmiset ovat halpamaisia, kun sallivat
sellaisia julmuuksia!"

Mutta kun nyt poliisikonstaapeli rupesi lähestymään meitä, menimme
me pois itkien. Poikkesimme Hemmerlenin kahvilan kulmasta ja menimme
kotiini. Ihmisiä oli ikkunoissa ja nähdessään meidät sanoivat he:

"Tuossa on taasen yksi, jonka pitää lähteä."

Herra Gulden, joka tiesi, että Kreetta-tädin ja Katrin piti tulla
meille päivälliselle tarkastuspäivänä, oli lähettänyt "Kultaisesta
lampaasta" noutamaan täytetyn hanhen ja pari pulloa hyvää Elsassin
viiniä. Hän oli ihan varma siitä, että minut heti paikalla
hyljättäisiin. Kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun näki meidät
kolmisin palaavan sellaisessa epätoivossa.

"Mitä kuuluu?" sanoi hän asettaessaan kalottia paljaalle päälaelleen
ja katsellen meihin silmät pyöreinä.

Minulla ei ollut voimaa vastata; heittäysin nojatuoliin kyynelteni
virtana valuessa. Katri istahti viereeni, kietoi kätensä kaulaani ja
me itkimme hillittömästi.

Kreetta-täti sanoi:

"Ne heittiöt ovat ottaneet hänet!"

"Se ei ole mahdollista!" huudahti herra Gulden tehden
äkkisäikähtäneen liikkeen.

"Ei ole sellaista nähtykään", sanoi täti, "se todistaa, kuinka suuria
rakkareita he ovat".

Hän kiihdytti itseänsä yhä enemmän vihaan ja huusi:

"Eikö enää tulekaan mitään vallankumousta? Saavatko nuo rosvot yhä
vain olla meidän herrojamme?"

"No, no, Kreetta-muori, rauhoittukaa", sanoi herra Gulden. "Älkää
Luojan tähden huutako tuolla tavoin. Juuse, kerro sinä meille
levollisesti, kuinka kaikki kävi. Tässä on tapahtunut erehdys, muu
ei ole mahdollista. Eivätkö pormestari ja sairaalan lääkäri sanoneet
mitään?"

Minä kerroin nyyhkyttäen jutun kirjeestä ja Kreetta-täti, joka ei
ollut siitä kuullut sanaakaan, heristeli nyrkkejään ja huusi:

"Aa, sitä roistoa! Suokoon Luoja, että hän kerran osuisi meille
tulemaan! Silloin minä kirveellä halkaisen hänen kallonsa!"

Herra Gulden oli aivan masentunut. "Etkö sinä huutanut, että se oli
valhetta?" sanoi hän. "Juttu on siis tosi?"

Kun minä olin vaiti pää riipuksissa, jatkoi hän kädet ristissä:

"Niitä nuoria, niitä nuoria, he eivät koskaan ajattele! Niin
varomatonta, niin varomatonta!"

Hän käveli lattiaa edestakaisin, sitten istuutui hän silmälasiaan
pyyhkimään ja Kreetta-täti sanoi:

"Niin, mutta häntä eivät he sittekään saa, kaikki heidän ilkeytensä
on menevä turhaan. Tänä iltana pitää Juusen olla vuoristossa matkalla
Sveitsiin."

Kun herra Gulden kuuli sen, tuli hän vakavaksi; hän rypisti
kulmakarvojaan ja vastasi hetkisen vaitiolon jälkeen:

"Se on suuri onnettomuus, suuri onnettomuus, sillä Juuse on todella
ontuva. Se kyllä saadaan pian huomata; hän ei voi marssia kahta
päivää perätysten jäämättä jälkeen tai sairastumatta. Mutta te teette
väärin, Kreetta-muori, kun puhutte tuolla tapaa ja annatte huonoja
neuvoja."

"Huonoja neuvojako?" sanoi täti. "Vai niin, tekin siis olette niitä,
jotka tahdotte tappaa ihmisiä?"

"En", vastasi herra Gulden, "en pidä sodasta, kaikkein vähimmän
sellaisesta sodasta, jossa sataintuhansien täytyy kaatua yhden ainoan
miehen kunnian tähden. Mutta sellaiset sodat ovat nyt loppuneet,
nyt ei oteta sotamiehiä kunnian ja kuningaskuntain saamiseksi,
vaan maan puolustamiseksi, jonka tyrannius ja kunnianhimo ovat
saattaneet vaaraan. Nyt kyllä rauhaa haluttaisiin. Onnettomuudeksi
marssivat kuitenkin venäläiset meitä vastaan, preussiläiset ovat
liittyneet heihin ja ystävämme itävaltalaiset odottavat vain sopivaa
hetkeä hyökätäkseen selän takaa päällemme. Ellemme me marssi heitä
vastaan, hyökkäävät he päällemme, sillä nyt on meitä vastassa koko
Europpa, niinkuin vuonna 93. Tämä on siis aivan toista kuin sotamme
Espanjassa, Venäjällä ja Saksassa. Ja jos vaara vielä suurenee ja
tasavallan aikuiset sotavanhukset tarvitaan sotaan, häpeisin minä,
niin vanha kuin olenkin, istua Sveitsissä kelloja tekemässä sillä
aikaa, kun toiset vuodattavat verensä isänmaan puolustamiseksi. Sen
lisäksi pitää teidän muistaa yksi asia: karkureita halveksitaan
kaikkialla. Joka on tehnyt sellaisen tempun, hän ei saa rauhaa
missään, hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei kotia eikä isänmaata.
Sellainen on itse tuominnut itsensä kelvottomaksi täyttämään
ensimäistä velvollisuuttaan, nimittäin rakastamaan ja auttamaan
isänmaataan, vaikka se olisi vääryydenkin vallassa".

Sitte ukko Gulden vaikeni ja istahti pöydän ääreen vakavan näköisenä.

"Syökäämme nyt", hän sanoi hetken vaiettuaan, "kello lyö kahtatoista.
Istukaa, Kreetta-muori ja Katri".

He istuivat, ja me söimme. Minä ajattelin herra Guldenin sanoja,
jotka tuntuivat minusta tosilta. Kreetta-täti puri huuliaan ja
katsahti silloin tällöin minuun nähdäksensä, mitä minä ajattelin.
Vihdoin sanoi hän:

"Mitäpä välitän sellaisesta isänmaasta, josta viedään sotaan
perheen-isät, kun ensin on viety nuoret miehet. Jos minä olisin
Juusen sijassa, lähtisin karkuun heti."

"Kuulkaahan Kreetta-täti", vastasin minä, "te tiedätte, etten mistään
pidä enemmän kuin rauhasta ja levosta; mutta en tahdo kuitenkaan
kodittomain tavoin paeta vieraisiin maihin. Mutta minä aion tehdä
niinkuin Katri tahtoo: jos hän sanoo, että minun on mentävä
Sveitsiin, niin minä menen."

Silloin sanoi Katri aivan hiljaa, pää painuksissa, ettei hänen
kyyneleitänsä huomattaisi:

"En tahdo, että sinua sanottaisiin karkuriksi."

"Hyvä, siis teen niinkuin muutkin", sanoin minä. "Koska Pfalzburgin
ja Dagsbergin pojat menevät sotaan, menen minäkin".

Herra Gulden ei tehnyt mitään muistutuksia sitä vastaan.

"Kullakin olkoon vapautensa", hän sanoi, "mutta minua ilahuttaa, että
Juuse ajattelee niinkuin minäkin."

Sitte olimme taas ääneti. Kello kahden ajoissa nousi Kreetta-täti ja
otti korinsa. Hän tuntui olevan alakuloinen ja hän sanoi minulle:

"Et tahdo totella minua, Juuse, mutta samapa se, Jumalan avulla
tämä kerran loppuu; tulethan sieltä takaisin, jos Jumala suo. Katri
odottaa sinua."

Katri heittäysi kaulaani ja rupesi taasen itkemään, ja minä itkin
vielä enemmän kuin hän, niin että herra Guldeniltakin tipahti
kyyneleitä.

Viimein astuivat Katri ja hänen äitinsä portaita alas, ja sieltä
huusi täti minulle:

"Koeta vielä tulla meidän luoksemme kerran tai pari, Juuse."

"Kyllä, kyllä", vastasin minä ja suljin oven.

Saatoin tuskin pysyä jaloillani; en koskaan ole ollut niin onneton,
ja vielä tänäkin päivänä on sydämeni pakahtua, kun sitä ajattelen.



VII.


Siitä päivästä alkaen oli minun aivan mahdoton pitää ajatuksiani
koossa. Aluksi koetin yrittää työn kimppuun, mutta pianpa herra
Gulden sanoi minulle:

"Jätä työsi, Juuse, ja ole se lyhyt aika, mikä sinulla on jäljellä,
meidän seurassamme; käy tervehtimässä Katria ja Kreetta-tätiä. Luulen
yhä edelleenkin, että sinut hyljätään, mutta eihän sitä edeltäpäin
tiedä. He tarvitsevat niin paljo väkeä, että saattaa kulua kauankin
ennenkuin sinut vapautetaan."

Kävelin siis joka päivä Quatre-Ventsiin ja vietin päiväni Katrin
seurassa. Olimme hyvin surullisia, mutta kuitenkin onnellisia, kun
saimme olla yhdessä; rakastimme toisiamme jos mahdollista vielä
enemmän kuin ennen. Katri koetti joskus laulellakin, kuten entisinä,
iloisina aikoina, mutta äkkiä puhkesi hän itkuun. Silloin me itkimme
yhdessä, ja Kreetta-täti rupesi sadattelemaan sotaa, joka tekee
kaikki ihmiset onnettomiksi. Hän sanoi, että tarkastusherrat pitäisi
hirttää, ja että kaikki ne roistot olivat tehneet liiton ihmisten
onnettomuudeksi. Hänen saarnansa lohduttivat meitä vähäsen, ja meidän
mielestämme hän puhui oikein.

Palasin kaupunkiin illalla kello 8-9 aikaan, jolloin portit
suljettiin, ja ohimennessäni näin, kuinka kaikki pienet kapakat
olivat täynnä nuoria rekryyttejä ja vanhoja ikäkuluja sotamiehiä,
jotka juopottelivat yhdessä. Rekryytit maksoivat aina juomingit,
muut istuivat lakki kallellaan ja viiksiään sivellen kertoivat
majesteetillisen näköisinä tappeluistaan, marsseistaan ja
kaksintaisteluistaan.

Ei voinut ajatella inhottavampaa näytelmää kuin nuo savuiset
luolat, joiden mustista orsista öljylamppu riippui ja joissa vanhat
tappelusankarit ja nuoret pojat kilvan joivat, räyhäsivät ja
paukuttivat pöytiä, ja kaiken tämän taustana vanha Annette Schnaps
tai Marie Herinz, joka takkuinen tukkasykerö niskassa ja piitön
pääkampa kallellaan seisoi kylkiään kynsien kuunnellen juttuja tai
ottaen ryypyn sotaurhojen seurassa.

Oli surullista, että kunnialliset ja ahkerat talonpoikaispojat
viettivät sellaista elämää; mutta ketään ei enää haluttanut työnteko,
eikä elämä ollut monen pennin arvoinen. Kun oli kylliksi räyhätty,
juotu ja suututeltu, nukahtivat miehet viimein nenä pöytää vasten, ja
ukot tyhjensivät maljansa laulaen:

    "Kunnia kun kutsuvi!"

Nähdessäni tuota, ylistin suruissani taivasta, joka oli antanut
minulle hyviä ystäviä, mitkä ylläpitivät rohkeuttani ja estivät minua
joutumasta tuollaisten käsiin.

Niin joutui tammikuun 25 päivä. Viime päivinä oli kaupunkiin tullut
joukko italialaisia, rekryyttejä, piemontilaisia ja genualaisia,
toiset suuria ja paksuja kuin savoijalaiset, korkea piippalakki
kiharaisessa päässä, tummanviheriät pellavahousut jalassa, lyhyet
tiilenpunaiset takit yllä, nahkavyöt vyötäisillä ja puisevat kengät
jalassa. He istuivat vanhan hallin edustalla juustoa syöden. Toiset
olivat jänteviä, laihoja, mustaverisiä miehiä, pitkissä takeissaan
ja he värisivät vilusta, kun vaan näkivätkin lunta katoilla, ja
katselivat ohikulkevia naisia suurilla, mustilla, surullisilla
silmillään. Torilla heitä harjoitettiin joka päivä marssimaan; heidän
piti täyttää Mainzissa olevan kuudennen linjarykmentin rivit ja nyt
heitä lepuutettiin pari päivää jalkaväen kasarmeissa.

Heidän kapteeninsa, jonka nimi oli Vidal, asui meidän asuntomme
yläpuolella olevassa kamarissa. Hän oli karkeatekoinen ja ankaran
näköinen, mutta yhtä kaikki hyvä ja ystävällinen mies. Hän tuli
meille korjuuttamaan kellonsa lyömälaitosta, ja kun hän sai kuulla
minun olevan rekryytin ja pelkäävän, etten koskaan palaisi kotiin,
rohkaisi hän minua sanoen: "kaikkeen sitä tottuu; viiden kuuden
kuukauden perästä tapellaan ja marssitaan aivan samalla tavoin kuin
syödään, kun on nälkä, ja monet tottuvat niin ampumaan kivääreillä ja
kanuunoilla, että he ovat oikein onnettomia, kun ei heillä ole sitä
nautintoa."

Mutta hänen puhetapansa ei minua ensinkään miellyttänyt, sitä
vähemmin kun hänen toisessa poskessaan näkyi viisi kuusi suurta
ruudinlaikkoa, jotka olivat menneet syvälle ihon alle ja hänen
puheensa mukaan olivat tulleet kivääristä, jolla muudan venäläinen
oli ampunut häntä vasten silmiä. Sellainen sota-ammatti rupesi minua
yhä enemmän inhottamaan, ja kun jo useita päiviä oli mennyt, eikä
mitään ollut kuulunut, aloin minä luulla, että minut oli unohdettu
niinkuin pitkä Jaakkokin, jonka merkillisestä onnenpotkusta kaikki
vieläkin puhuvat. Joka kerta kun kävin Kreetta-tädin talossa, sanoi
täti: "Saapa nähdä, eivätkö he jätä sinua rauhaan", mutta tammikuun
25 p:n aamuna, juuri kun olin lähdössä Quatre-Ventsiin, kääntyi herra
Gulden työpöydästään minun puoleeni ja sanoi kyynelsilmin:

"Kuules, Juuse, annoin sinun maata rauhassa, mutta nyt minun täytyy
sanoa sinulle, että eilen illalla kävi poliisikonstaapeli tuomassa
meille sinun marssikäskysi. Teidän täytyy lähteä italialaisten
matkaan, sinun ja viiden muun kaupunkimme pojan: nuoren Klipfelin,
nuoren Loerigin, Janne Fürstin ja Kasperi Zébédén; teidät viedään
Mainziin."

Kun sen kuulin, tunsin jalkani horjuvan, ja istahdin saamatta
sanaakaan suustani. Herra Gulden otti taskustaan marssikäskyn ja
alkoi sitä lukea. Kaikki mitä siitä muistan oli, että Juuse Bertha,
syntynyt Dabossa Pfalzburgin kunnassa ja Saarburgin piirikunnassa,
oli määrätty kuudenteen linjarykmenttiin, ja että hänen tuli astua
rykmenttiinsä Mainzissa viimeistään tammikuun 29 päivänä.

Se paperi oli minulle yhtä hirmuinen isku, kuin jos en olisi tiennyt
siitä edeltäpäin mitään; minä töllistin siihen kuin uuteen ihmeeseen
ja suutuin.

Herra Gulden lausui lyhyen vaitiolon jälkeen: "Italialaiset lähtevät
tänään kello yhdentoista aikaan."

Silloin minä heräsin kuin pahasta unesta ja sanoin:

"Enkö enää koskaan saa nähdä Katria?"

"Kyllä, Juuse", vastasi hän vapisevalla äänellä, "olen lähettänyt
sanan Kreetta-muorille ja Katrille, niin että saat heittää heille
hyvästit."

Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä
enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä
kyyneleitäni.

Hetken päästä hän jatkoi:

"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen
kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni,
jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni
olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla
on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut
liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä
olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin,
niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä
hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi
pitkältä marssia."

Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.

Viimein nousi hän ja otti kaapista nahkaisen selkärensselin, jonka
hän laski pöydälle. Minä katselin häntä alakuloisesti, enkä voinut
ajatella muuta kuin sitä onnettomuutta, että nyt täytyi lähteä.

"Tässä on reppusi", sanoi hän, "siihen olen pannut kaikki, mitä
tarvitset: kaksi paitaa, kaksi villanuttua ja yhtä ja toista.
Mainzissa saat lisäksi kaksi paitaa, ja sitäpaitsi olen teettänyt
sinulle parin saappaita, sillä armeijaurakkamiesten jalkineet ovat
perin kehnoja, ne ovat melkein aina hevosen nahkaa ja kuumentavat
jalkaa hirmuisesti. Sinunhan on jo ilmankin vaikea kulkea, eikä sovi
tehdä sitä vaikeammaksi, kuin tarvis vaatii. No ... niin, se siitä."

Hän laski taas rensselin pöydälle ja istui paikalleen.

Ulkoa kuului italialaisten lähtöhäärinää. Yläpuolellamme asuva
kapteeni Vidal jakeli käskyjänsä. Hänen hevosensa oli santarmien
kasarmissa, ja hän lähetti nyt miehensä katsomaan, oliko hevonen
siivottu ja saanut kauroja.

Kaikki tuo melu ja hälinä teki minuun kummallisen vaikutuksen, enkä
minä vieläkään voinut käsittää, että minun oli todella lähdettävä.
Minun vielä kummissani istuessani aukeni ovi, ja Katri juoksi itkien
syliini, ja Kreetta-täti huusi:

"Sanoinhan jo, että sinun pitäisi mennä Sveitsiin, ja että ne
heittiöt lopulta veisivät sinut. Sanoinhan sen, mutta sinä et
uskonut."

"Kreetta-muori", vastasi herra Gulden heti, "se, että lähtee
velvollisuuttaan täyttämään, ei ole niin suuri onnettomuus kuin se,
että joutuu kaikkein kunniallisten ihmisten halveksittavaksi. Nuo
ruikutukset ja nuhtelut eivät pyhitä mitään, parempi olisi, että
lohduttaisitte ja rohkaisisitte Juusea."

"No", sanoi täti, "enhän minä häntä moitikaan; mutta on se yhtä
kaikki kauheaa, että pitää tällaistakin näkemän."

Katri pysyi minun lähelläni, hän oli istunut viereeni ja me
suutelimme toisiamme.

"Tulethan takaisin", hän sanoi ja likistyi minua vastaan.

"Tulen, tulen", kuiskasin, "ja -- sinä muistelet minua aina, etkä
rakastu toiseen."

Silloin sanoi hän nyyhkyttäen: "En, en milloinkaan rakasta ketään
muuta kuin sinua."

Tämä kohtaus oli kestänyt noin neljännestunnin, kun ovi avattiin ja
huoneeseen astui kapteeni Vidal, olalla kokoonkääritty nuttu kuin
metsätorvi.

"No", sanoi hän, "missä nuori miehenne nyt on?"

"Täällä", vastasi herra Gulden. "Vai niin", sanoi kapteeni, "he
tietysti surevat yhdessä -- sehän on luonnollista -- muistan kyllä
sen -- kaikilta meiltä jää joku rakastettu kotiin."

Sitte korotti hän äänensä: "Kas niin, nuori mies, rohkeutta nyt!
Emmehän, hemmetissä, enää ole lapsia."

Hän vilkaisi Katriin ja virkkoi herra Guldenille:

"Niin, niin, kyllä ymmärrän, ettei hänen ole hauska lähteä."

Rummut pärisivät katujen kulmissa ja kapteeni Vidal puheli edelleen:

"Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia siihen, kun marssimme, mutta
esiinhuudosta ei saa myöhästyä."

Lähtiessään puristi hän herra Guldenin kättä; hänen hevosensa kuului
hirnuvan portilla.

Ilma oli harmaata ja minut valtasi surumielisyys, enkä mitenkään
voinut erota Katrista.

Äkkiä kuuluivat rumpujen päristykset uudelleen; kaikki rummut olivat
kokoontuneet torille. Herra Gulden otti repun pöydältä ja sanoi
vakavasti:

"Juuse, on jo aika sanoa jäähyväiset."

Kalman kalpeana nousin ja hän sitoi repun selkääni. Katri istui
itkien kasvot esiliinassa. Huulet puristuksessa seisoi Kreetta-muori
ja katseli minua.

Yhä pärisivät rummut, yht'äkkiä vaikenivat ne.

"Tuossa tuokiossa alkaa esiinhuuto", sanoi herra Gulden ja syleili
minua, mutta heltyi samassa, purskahti itkuun, kutsui minua rakkaaksi
lapsekseen ja kuiskasi:

"Rohkeutta."

Kreetta-muori istuutui. Kumartuessani hänen ylitsensä, otti hän pääni
molempain käsiensä väliin, suuteli minua ja sanoi:

"Aina lapsesta asti olen pitänyt sinusta, Juuse, -- aina olen sinusta
pitänyt. Paljasta iloa olet sinä minulle tuottanut ja nyt täytyy
sinun lähteä. Herra Jumala, mikä onnettomuus!"

Kun Kreetta-täti oli päästänyt minut, katselin Katria, joka istui
paikallaan jäykkänä. Menin hänen luokseen ja suutelin häntä kaulalle.
Hän ei hievahtanutkaan. Kiiruhdin hänen luotaan, sillä tunsin, etten
kestäisi kauvempaa. Silloin kirkasi hän sydäntä särkevällä äänellä:

"Juuse, Juuse!"

Pyörsin hänen luokseen, heittäydyimme syleilyyn ja niin seisoimme
hetkisen nyyhkyttäen. Katri aivan horjui, talutin hänet lepotuoliin
ja taakseni katsahtamatta riensin pois.

Tuokio vain ja minä seisoin torilla italialaisten keskellä ja
ympärillä seisoivat sankat ihmisparvet, jotka itkivät ja valittivat
hyvästellen omaisiaan. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään.

Kun rummut taas alkoivat päristä, katsahdin ympärilleni ja huomasin
seisovani Klipfelin ja Fürstin välissä. Heidän vanhempansa seisoivat
edessämme torilla ja itkivät, kuin olisivat olleet hautajaisissa.
Oikealla kädellä, raatihuoneen edustalla istui kapteeni Vidal pienen
harmaan tammansa selässä ja puheli kahden jalkaväkeen kuuluvan
upseerin kanssa. Kersantit toimittivat esiinhuutoa ja me vastasimme.

Huudettiin Sepeteusta, Fürstia, Klipfeliä, Berthaa, ja me vastasimme
kuten toisetkin. Senjälkeen kapteeni komensi: "Eteenpäin mars!" ja me
läksimme parittain liikkeelle Ranskan porttia kohti.

Kulmassa, jossa leipuri Spitz asui, huusi vanha eukko ylhäältä
akkunasta tukahdetulla äänellä:

"Kasper! Kasper!"

Se oli Sepeteuksen isoäiti; hänen leukansa väpätti. Sanaa sanomatta
Sepeteus kohotti kättänsä. Hän oli murheen murtama ja kulki pää
riipuksissa.

Itsekin vapisin jo etukäteen ajatellessani, että minun täytyisi mennä
talomme ohi. Tultuani sinne, notkuivat polveni ja kuulin jonkun
huutavan akkunassa, mutta silloin käänsin päätäni "Punaiseen härkään"
päin ja ylinnä kuului rumpujen pärinä.

Lapset juoksivat perästä huutaen:

"Nyt he lähtevät -- kas, tuolla on Klipfel ja tuolla Juuse!"

Ranskan portilla seisoivat vartijat ja näkivät, kun me kiväärit
olalla marssimme heidän ohitseen. Kuljimme ulkovarustusten ohi, sitte
vaikenivat rummut ja me poikkesimme oikeaan. Ei kuulunut muuta kuin
jalkojen tarpomista rapakossa, sillä lumi oli jo alkanut sulaa.

Olimme marssineet Geberhofin talonpoikaistalon ohitse ja laskeusimme
juuri töyryä alas suurelle sillalle, kun kuulin, että joku puhutteli
minua. Se oli kapteeni, joka hevosensa selästä huusi minulle:

"Oikein, nuori mies, olen teihin tyytyväinen!"

Tuota kuullessani en voinut enää olla itkemättä, eikä pitkä
Fürstkaan. Toiset eivät virkkaneet mitään, mutta olivat kalman
kalpeita. Suuren sillan luona otti Sepeteus piippunsa esiin ja
rupesi polttamaan. Italialaiset edellämme haastelivat ja nauroivat
keskenään. Kolmessa viikossa he jo olivat ehtineet tottua tähän
elämään.

Noustuamme mäelle, joka oli neljännespeninkulman etäisyydellä
Mettingin kaupungista, ja juuri kun aioimme marssia rinnettä alas,
nykäsi Klipfel minua olkapäästä ja taakseen viitaten hän sanoi:

"Katsohan tuonne, kauas!"

Silmilläni seuraten hänen katseensa suuntaa näin Pfalzburgin etäällä
laakson pajukassa. Näin sen kasarmit, ruutikellarit ja kellotapulin,
josta kuusi viikkoa sitte vanhan Brainsteinin keralla olin katsellut
Katrin kotitaloa. Harmaana ne häämöttivät tummien metsien keskellä.
Halusta olisin viivähtänyt siinä hetkisen, mutta komppania marssi yhä
edelleen ja minun oli seuraaminen. Pian saavuimme Mettingiin.



VIII.


Samana päivänä marssimme Bitscheen, sitä seuraavana Hornbachiin,
Kaiserslauterniin j.n.e. Satoi taasen lunta.

Kuinka monasti pitkällä marssimismatkallamme kaipasinkaan herra
Guldenin oivallista takkia ja paksuanturaisia, pitkävartisia
saappaita!

Kuljimme läpi lukemattomien kylien, milloin korkealla vuoriseuduilla,
milloin alhaalla tasangoilla. Aina, kun lähestyimme kylää, päristivät
rummun lyöjät marssin tahtia ja me oikasimme itsemme suoriksi ja
astuimme reippaasti kuin vanhatkin soturit. Ihmiset juoksivat pieniin
akkunoihinsa tai porttien pieliin kurkistamaan ja sanoivat: "Taas
nostoväkeä."

Illalla, kun vihdoin pysähdyimme, oli ainakin minun sangen suloista
lepuuttaa uupuneita jalkojani. Sääriäni ei sanottavasti särkenyt,
mutta itse jalkoja pakotti -- voi, enpä milloinkaan ollut tuntenut
moista väsymystä! Majoituslippumme oikeuttivat meille paikan
takkavalkean ääressä, mutta tavallisesti kutsuivat ihmiset meidät
aterioimaan kanssaan. Useimmiten saimme piimää ja perunoita,
toisinaan myös sianlihaa ja hapankaalia. Lapset tulivat luoksemme ja
tirkistelivät meihin, eukot kyselivät, mistä kaukaa tulimme ja missä
toimissa olimme olleet ennen sotaan lähtöä. Surullisina katselivat
meitä nuoret tytöt muistellen sulhojaan, joista heidän oli täytynyt
erota noin puoli vuotta sitte. Yösijan saimme renkien vuoteilla.
Ihastuksissani heittäydyin siihen ja halusta olisin nukkunut vaikka
kaksitoista tuntia. Mutta varhain, aamun sarastessa, herätti minut
rumpu. Katselin ruskeita kattoparruja ja pieniä akkunaruutuja,
jotka olivat jääkukkasten peitossa ja ihmettelin: "Missä olen?"
Äkkiä ahdisti sydäntäni ja sanoin itselleni: "Olet Bitschessä,
Kaiserlauternissa ja -- -- -- olet sotamies." Kiiruusti täytyi minun
vuoteesta pystyyn, vaatteet ylle ja riviin.

"Onnea matkalle", toivotteli emäntä, joka oli aikaisin jalkeilla.

"Kiitos", vastasi soturi ja niin marssimme jälleen. Niinpä niin
-- -- -- onnellista matkaa. Poika parka, sinua kait ei enää toiste
saa nähdä. Kuinkahan monta onkaan mennyt ennen sinua samaa tietä
koskaan palajamatta! -- En milloinkaan unohda sitä kertaa, kun
Kaiserlauternissa toisena päivänä lähtömme jälkeen aukaisin reppuni
ottaakseni siitä puhtaan paidan ja löysinkin paitojen alta pienen,
mutta jokseenkin raskaan käärön. Aukaisin sen ja löysin viisikymmentä
neljä frangia, kuuden frangin rahoja ja käärepaperiin oli herra
Gulden kirjoittanut näin: "Ole aina sodassa hyvä ja oikeutta
rakastava. Muistele vanhempiasi ja niitä, joiden edestä kernaasti
uhraisit henkesi ja kohtele muukalaisia ja vihollisia ihmisinä, jotta
hekin samoin kohtelisivat meidän miehiämme. Jumala olkoon kanssasi ja
sinua vaaroista varjelkoon. Tässä on vähän rahaa, Juuse. Raha on aina
tarpeen etenkin silloin, kun on kaukana ystävistä. Kirjoita meille
niin usein kuin suinkin voit. Suutelen sinua, poikaseni, ja syleilen
sinua sydämellisesti."

Lukiessani tätä itkin ja ajattelin: "Etpä olekaan aivan unohdettu,
etkä yksin maailmassa. Hyvät ihmiset muistelevat sinua, etkä sinä
milloinkaan unohda heidän hyviä neuvojaan."

Vihdoinkin viidennen päivän iltana kello kymmenen tienoissa tulimme
Mainziin. Muistan sen aina, niin kauvan kuin elän. Oli hirvittävän
kylmä; aikaiseen olimme lähteneet ja paljon ennen kaupunkiin tuloamme
kuljimme kylien läpi, jotka olivat sotamiehiä täynnä: ratsu- ja
jalkaväkeä, lyhyviin nuttuihin puettuja rakuunoita, joiden puukengät
olivat heinillä täytetyt ja jotka hakkasivat jäätä kaukaloista
juottaakseen hevosiaan. Toiset kantoivat heiniä tallien oville.
Huurteesta valkeita ruuti- ja luotivaunuja kuletettiin tiellä;
sanansaattajoita ja pieniä tykkiväkijoukkioita marssi edestakaisin
valkoisilla kentillä, eivätkä ne meitä huomanneet ollenkaan.

Kapteeni Vidal oli laskeunut maahan hevosensa selästä ja käyskenteli
reippaasti ja pitkin askelin pysyäkseen lämpöisenä. Upseerit ja
kersantit jouduttivat meitä, sillä olimme myöhästyneet. Muutamien
itaalialaisten oli täytynyt jäädä kyliin, kun eivät mitenkään
jaksaneet marssia. Väsymyksestä polttivat ja kirvelivät minunkin
jalkani. Tuskin kykenin nousemaan viimeisestä lepopaikastani. Mutta
toiset pfalzburgilaiset marssivat reippaasti.

Oli pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Katselimme niitä kaikki
ja sanoimme toisillemme: "Pian olemme jo perillä!" sillä etäällä
taivaan rannalla näkyi musta juova vilkuttavine valopilkkuineen,
jotka tiesivät suurta kaupunkia. Vihdoin saavuimme ulkovarustusten
ja vallien luo. Suljimme rivit ja marssimme entistä ryhdikkäämmästi,
kuten tapa on, kun lähestytään linnoitettua paikkaa. Olimme
ääneti. Vesimurroksen nurkkauksessa näimme jäisen kannen kattaman
vallihaudan, sen yläpuolella tiilivallit ja edessämme vanhan, tumman
portin ja ylösvedetyn nostosillan.

Vartija ylhäällä huusi:

"Wer da?"

Kapteeni astui yksin esiin vastaten:

"Ranska."

"Mikä rykmentti?"

"Seitsemännen linjarykmentin sotureita."

Seurasi syvä äänettömyys. Nostosilta laskettiin ja vartijat tulivat
meitä tarkastamaan. Yhdellä heistä oli suuri lyhty kädessä. Kapteeni
Vidal astui pari askelta eteenpäin puhelemaan upseerin kanssa, sitte
meille huudettiin: "Saatte mennä".

Taas pärisivät rummut, mutta kapteeni käski heittämään ne takaisin
olalle ja me marssimme sillan yli ja sisään toisesta samallaisesta
portista kuin ensimmäinenkin oli ollut ja niin olimme kaupungissa.
Siellä olivat kadut lasketut suurilla sileillä kivillä. Jokainen
koetti kävellä ontumatta, sillä vaikka olikin myöhäinen, olivat
ravintolat ja puodit auki ja niiden suurista akkunoista tulvehti
valoa kaduille ja ihmisiä kulki sadottain tullen mennen aivan kuin
keskipäivällä.

Poikkesimme useasta kadun kulmasta ja saavuimme suuren kasarmin
edustalla olevalle torille, jossa komennettiin: "Seis!"

Kasarmin nurkalla oli holvattu huone ja siellä pienen pöydän takana,
suuren, kolmivärisen kangaskatoksen alla, josta riippui kaksi lyhtyä,
istui kaupustelijaeukko.

Kotvasen kuluttua tuli torille useita upseereja, majuri Gêmeau
ja joitakuita toisia, jotka myöhemmin tulin tuntemaan. Nauraen
puristivat he kapteenin kättä, silmäilivät meitä tarkasti ja
sitte seurasi iltahuuto. Senjälkeen jaettiin meille eväsleipä ja
majoituslippu kullekin. Meille ilmoitettiin, että seuraavana aamuna
kello kahdeksan oli saavuttava huutoon, jolloin aseet jaettaisiin.
Sitte komennettiin: "Oikeaan ja vasempaan mars!" ja me näimme
upseereitten astelevan vasemmalla kädellä olevaan suureen kahvilaan.

Mutta me, minnekä joutuisimme me majoituslippuinemme näin suuressa
kaupungissa -- varsinkin italialaiset, jotka eivät osanneet sanaakaan
saksaa eivätkä ranskaa?

Heti juolahti mieleeni mennä tervehtimään vaatekatoksen alla istuvaa
myöjätärtä. Hän oli vanha, pyöreä, pulleaposkinen elsassilainen ja
kun kysyin, missä _Kapusiininkatu_ oli, vastasi hän:

"Mitäs annat neuvostani?"

Minun täytyi ostaa pikarillinen konjakkia; sitte hän sanoi:

"Ihan tuossa vastapäätä, kun käännyt kulmasta oikeaan, tulet
Kapusiininkadulle. Hyvää yötä sotamies."

Hän naurahti.

Pitkän Fürstin ja Sepeteuksen majoitusliput osoittivat myös
Kapusiininkadulle; lähdimme ontuen laahustamaan ja olimme
tyytyväisiä, että saimme kulkea yhdessä oudon kaupungin katuja.

Fürst löysi ensiksi majapaikkansa, mutta se oli jo suljettu ja
silläaikaa kun hän kolkutti portille, löysin minäkin yömajani, jonka
kaksi akkunaa valaisten loistivat vasemmalla. Aukaistuani portin,
tulin pimeään käytävään, jossa vasta paistetun leivän hyvä haju
tuoksahti vastaani ja vesi herahti kielelleni. Sepeteus meni edemmä.
Huusin käytävään:

"Eikö täällä ole ketään?"

Samassa ilmestyi vanha eukko portaille, varjostaen kynttilää
kädellään.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

Sanoin hänelle, että minut oli majoitettu heille.

Hän tuli alas, katsahti lippuuni ja sanoi saksaksi:

"Tule."

Nousin portaita ylös. Ohimennen näin raollaan olevasta ovesta kaksi
miestä, jotka uumaan asti alastomina seisoivat kaukaloiden ääressä
taikinaa vastaamassa. Olin joutunut erään leipurin luo ja siksipä
ei eukkokaan vielä nukkunut, sillä varmaan hänkin työskenteli
mukana. Hänen käsivartensa olivat kyynärpäähän asti paljaat, päässä
hänellä oli mustanauhainen myssy, yllä karkea, sininen hame,
jota olkanauhat kannattivat, ja hän näytti surulliselta. Hän vei
minut suurenpuoleiseen huoneeseen, jossa oli iso kaakelimuuri ja
peräseinällä sänky.

"Myöhään tulette", sanoi eukko.

"Niin tulen, olemme marssineet koko päivän", vastasin vaivalloisesti,
"olen väsymyksestä ja nälästä menehtyä."

Hän katseli minua ja kuulin hänen sanovan:

"Poika parka! Poika parka!"

Sitte kehotti hän minua istumaan lieden ääreen ja kysäsi:

"Pakoittaako jalkojanne?"

"Kyllä, kolme päivää niitä jo on särkenyt."

"Vetäkää saappaat jalastanne ja astukaa näihin tohveleihin. Tulen
heti takaisin."

Mennessään asetti hän kynttilän pöydälle. Riisuin yltäni repun ja
saappaat; jaloissani oli rakkoja ja minä ajattelin: "Voi Jumala,
kuinka paljon sentään täytyy kärsiä. Parempi olisi kuolla."

Samoin olin ajatellut satoja kertoja matkan varrella; mutta
täällä, loimuavan lieden ääressä tunsin itseni niin väsyneeksi ja
onnettomaksi, että Katrista, Kreetta-tädistä, herra Guldenista ja
kaikista niistä huolimatta, jotka olisivat suoneet minulle paljasta
hyvää, olisin tahtonut nukahtaa ikuisesti: Niin, olin liian onneton!

Istuissani siinä näitä ajatellen, aukesi ovi ja pitkä, roteva ja
harmaantunut mies astui sisään. Se oli toinen niistä, joiden olin
nähnyt työskentelevän alhaalla. Paidan hän oli pukenut ylleen ja
kädessä oli hänellä pullo ja kaksi lasia.

"Hyvää iltaa", hän sanoi katsellen minua vakavasti.

Nyökkäsin. Heti hänen jäljessään tuli eukko kantaen puusoikkoa, jonka
hän laski lattialle tuolin viereen.

"Peskää jalkanne", sanoi hän, "se virkistää teitä"

Eukon ystävällisyys liikutti minua ja ajattelin: "On toki hyviäkin
ihmisiä maailmassa!" Riisuin sukat jalastani. Rakot olivat puhki ja
verissä ja kunnon eukko säälitteli:

"Poikaparka! Poikaparka!"

Mies kysyi:

"Mistä kaukaa tulette?"

"Pfalzburgista, Lothringistä."

"Vai niin kaukaa."

Kotvasen kuluttua virkkoi hän vaimollensa:

"Tuo tänne lämmin leipä; nuorukaisen pitää juoda lasillisen viiniä,
ja sitte nukkukoon hän rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa."

Hän lykkäsi pöydän luokseni, niin että viinipullo oli aivan edessäni
ja jalkani olivat soikossa. Hyvältä se tuntui. Sitte kaatoi hän
lasimme täyteen hyvää valkoista viiniä sanoen:

"Onneksemme!"

Vaimo oli mennyt. Takaisin tullessaan toi hän lämpimän leivän,
jolle oli levitetty nuorta, puoleksi sulanutta voita. Silloin vasta
tunsin, kuinka nälkäinen olin; minulla oli melkein paha elämä. Nuo
hyvät ihmiset huomasivat sen varmaan, sillä eukko sanoi: "Poikaseni,
ottakaa jalkanne vedestä, ennenkuin syömään ryhdytte."

Hän kumartui ja ennenkuin tajusin, mitä hän aikoi tehdä, kuivasi hän
jalkani esiliinallaan.

Silloin huudahdin: "Hyvä rouva, tehän hoidatte minua kuin pientä
lasta."

Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Meidänkin poikamme on armeijassa."

Kuulin hänen äänensä vapisevan sitä sanoessaan ja sydämeni itki;
ajattelin Katria ja Kreetta-muoria, enkä saanut vastatuksi.

"Syökää ja juokaa", sanoi mies leipää leikaten.

Ja minä söin ennen tuntemattomalla nautinnolla. Molemmat katselivat
minua vakavasti. Herettyäni syömästä nousi mies sanoen:

"Niin, meidän poikamme on sotaväessä, viime vuonna hän marssi
Venäjälle, emmekä sittemmin ole hänestä mitään kuulleet. Nämä sodat
ovat kauheita!"

Itsekseen puhellen kulki hän edestakaisin huonetta miettiväisen
näköisenä, kädet selän takana. Silmäni ummistuivat.

Yht'äkkiä hän sanoi:

"Niin, hyvää yötä nyt!"

Hän meni ja eukko soikkoineen seurasi häntä.

"Kiitos", huusin heille. "Jumala johtakoon poikanne kotiin jälleen!"

Sitte riisuuduin, menin levolle ja vaivuin raskaaseen uneen.



IX.


Seuraavana aamuna heräsin tuossa kahdeksan tienoissa. Kapusiininkadun
kulmassa puhallettiin vaskitorvella aamusoittoa. Kaikki lähtivät
liikkeelle. Kuulin hevosten, vaunujen ja ihmisten kulkevan ohitse.
Jalkoihini sattui vielä hiukan, mutta se ei ollut mitään edellisten
päiväin tuskaan verrattuna. Vedettyäni jalkaani puhtaat sukat, tuntui
minusta, kuin olisin tullut uudeksi ihmiseksi ja ajattelin: "Jos näin
jatkuu, Juuse, tulee sinusta vielä reipas mies: alku vaan tuntuu
hankalalta."

Näin mieluisissa mietteissä pukeuduin.

Leipurin vaimo oli asettanut kenkäni muurin viereen kuivamaan
täytettyään ne ensin lämpimällä tuhkalla, etteivät kutistuisi. Ne
olivat rasvatut ja kiiltävät.'

Sidoin repun selkääni ja menin alas. En ennättänyt kiitellä noita
hyviä ihmisiä, jotka olivat kohdelleet minua niin ystävällisesti,
mutta päätin täyttää tuon velvollisuuden huudon jälkeen.

Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä
odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat
vähän myöhemmin.

Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan.
Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös
useita rakuunoita.

Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin
kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä
rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset
täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut
nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä
ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni
riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä
vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille
huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita
jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen
nimensä huudettiin.

Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto
alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan
patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun
tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme
oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn,
että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui
pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii
lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.

Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat
minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet
alkaisivat.

Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja
kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut
hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan
mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini
Vidal miekkansa komentaen:

"Ruoduttain oikeaan ... mars!"

Ja rummut alkoivat rämistä.

Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää
isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja
ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun
oli seuraaminen.

Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten
jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa
niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä
näky.

Koko sotajoukko marssi alas Rheinille, jonka yli menimme. Jäällä oli
muitakin kuin me; noin viisi, kuusi sataa askelta meidän edellämme
näkyi joukko ruudinsaattomiehiä matkalla Frankfurtiin. Jää ei ollut
liukasta, vaan huuraista ja rosoista.

Tultuamme toiselle rannalle, kuljimme tietä, joka luikersi kahden
matalan kukkulan lomitse.

Niin marssimme edelleen viisi tuntia. Näimme kyliä sekä oikealla että
vasemmalla ja naapurini Sepeteus virkkoi:

"Kun meidän nyt kerran täytyi kotoa maailmalle, niin samapa se,
vaikka lähdimmekin sotaan. Saammehan nyt jokapäivä edes nähdä jotain
uutta. Jos onni meitä suosii niin, että pääsemme vielä kerran kotiin,
niin onhan meillä kertomista."

"Niin, mutta minä kyllä tyytyisin vähempiin tietoihin", sanoin,
"eläisin mieluummin omaisteni luona, jotka istuvat kotona kaikessa
rauhassa, sensijaan että nyt saan kahlata lumessa."

"Sinä et ollenkaan ajattele kunniaa, sinä", virkkoi hän; "se vasta on
jotakin."

Ja minä vastasin:

"Kunnian niittävät toiset, emmekä me, Sepeteus, ja he elävät
mukavasti, herkuttelevat ja nukkuvat makeasti. He tanssivat ja
huvittelevat, kuten sanomalehdissä lukee, ja päälle päätteeksi saavat
he kunnian, jonka me nälällä, vaivalla ja kärsimyksillä olemme
ansainneet. Me vasta raukkoja olemme, joita on pakotettu lähtemään
sotaan. Ja kun vihdoinkin palaamme, menetettyämme työhalun tai
toisinaan jäsenemmekin, ei meille suurtakaan kunniaa osoiteta. Monet
meidän entisistä tovereistamme, jotka eivät missään suhteessa olleet
meitä etevämmät, vaan olivat meitä kyvyttömämpiä työnteossa, ovat
noina seitsemänä vuonna ansainneet rahaa, avanneet kaupan, naineet
toisten morsiamet, heillä on kauniita lapsia, ovat hyvinvoipia,
kunnan uskottuja miehiä, eteviä henkilöitä. Ja kun me, jotka
kotiin palaamme, etsittyämme kunniaa tappamalla ihmisiä, kuljemme
heidän ohitsensa kultakaluuna hihassa, katsotaan meitä halveksien,
ja jos vielä onnettomuudeksi punainen nenä on todistamassa, että
olemme maistelleet paloviinaa kestääksemme sateet, lumimyrskyt ja
pikamarssin, sillä aikaa kuin nuo toiset kotona joivat hyvää viiniä,
sanotaan meistä: 'Juopporenttuja he ovat'. Ja me rekryytit, jotka
emme mitään hartaammin halunneet kuin jäädä kotiin työtä tekemään,
joudumme kerjuulle. Siinä kuulet ajatukseni, Sepeteus. Sellainen
menettely ei minun mielestäni ole varsin oikeutettua ja mieluummin
näkisin, että kunnian ystävät itse lähtisivät sotaan antaen meidän
olla rauhassa."

Silloin hän sanoi:

"Olen aivan samaa mieltä, mutta kun nyt kerran olemme joutuneet
pinteeseen, on parasta, että sanomme taistelevamme kunnian puolesta.
Täytyy aina kerskua ammatistaan ja uskotella muita, että hyvin on
asiat; muuten saisivat he aihetta ivata meitä."

Puhellessamme näitä ja paljon muutakin, tulimme vihdoin suuren joen
luo, ja kersantti sanoi sen olevan Mainvirran, jonka rannalla oli
kylä. Emme tulleet tietämään kylän nimeä, mutta siellä me levähdimme.

Menimme taloihin, joissa jokainen sai ostaa viinaa, viiniä ja lihaa.

Kenellä ei ollut rahaa, pureskeli kuivaa leipäänsä katsellen toisia.

Iltapäivällä viiden tienoissa tulimme Frankfurtiin. Mainittu
kaupunki on vielä vanhempi kuin Mainz ja vilisee juutalaisia. Meidät
vietiin Saxenhausen-nimiseen taloon, jonne kymmenes husaarirykmentti
ja badenilaiset jääkärit olivat majoitetut. Muistan kuulleeni,
että vanha rakennus muinoin oli ollut sairaala ja se oli minusta
todennäköistä, sillä sisäpuolella oli suuri piha muurattuine
holveineen. Alhaalla olivat hevoset ja toisessa kerroksessa
sotamiehet.

Kuljimme paikalle lukemattomia kujia myöten, jotka olivat niin
kapeat, ettei paljon taivasta näkynyt kattojen väliltä. Kapteeni
Florentin ja luutnantit Clavel ja Bretonville odottivat meitä.
Esiinhuudon jälkeen johtivat kersanttimme meidät pienissä joukoissa
majoituspaikkaamme badenilaisten yläpuolelle. Tulimme suuriin
saleihin, joiden pienten akkunain välille sängyt olivat asetetut.

Kersantti Pinto ripusti lyhtynsä keskellä huonetta olevaan
pylvääseen. Kukin asetti pyssynsä nojalle ja sanaakaan sanomatta
riisui yltään repun, puseron ja kengät. Sepeteus oli joutunut
minun vuodetoverikseni. Luoja tietää, miten väsyneitä olimme.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nukuimme sikeästi.



X.


Frankfurtissa opin tuntemaan sotilaselämää. Tähän asti olin ollut
vaan rekryytti, nyt tulin sotamieheksi. En puhu harjoituksista;
kun on vähänkin hyvää tahtoa, oppii ne helposti kuukaudessa. Mutta
minä opin sotakurin, toisin sanoen, että korpraali on erehtymätön
puhutellessaan sotamiestä, samoin kersantti puhutellessaan
korpraalia, luutnantti kersantin suhteen j.n.e. aina marsalkkaan asti
-- ja niin on, vaikka väittäisivät, että kaksi kertaa kaksi on viisi
tai että kuu loistaa keskellä kirkasta päivää.

Vaikea on sitä ymmärtää, mutta jokaisen majapaikan seinässä on
plakaatti, joka tässä kohden on suurena apuna ja se luetaan julki
silloin tällöin, jotta sotamiesten käsitys selvenisi. Se sisältää
kaikki, mitä sotamiehen mieleen voi juolahtaa, kuten palata
kotikylään, kieltäytyä sotapalveluksesta, olla röyhkeä esimiehilleen
j.n.e. ja loppuponsi kuului: kuoleman rangaistus tai ainakin viisi
vuotta kaleeriorjuutta.

Frankfurtiin saapumisemme jälkeisenä päivänä kirjoitin herra
Guldenille, Katrille ja Kreetta-tädille ja ymmärtänette, että olin
liikutettu. Kirjoittaessani tuntui minusta kuin olisin vielä ollut
heidän luonaan; kerroin heille matkan vaivoista, ystävällisyydestä,
jolla minua kohdeltiin Mainzissa ja miten olin saanut ponnistaa
viimeiset voimani pysyäkseni mukana. Sanoin heille, että, Jumalan
kiitos, vielä olin hyvissä voimissa, että olin reippaampi kuin
lähtiessäni ja että suutelin heitä tuhannesti.

Istuin kirjoittamassa majapaikassani toverein keskellä ja kaikki
pfalzburgilaiset lähettivät tervehdyksiä omaisilleen. Oi, se oli
ihana hetki.

Sitte kirjoitin Mainziin, hyville ihmisille Kapusiininkadun varrella,
jotka minut olivat pelastaneet melkein epätoivosta. Sanoin, että
minun täytyi marssia heti esiinhuudon jälkeen, että olin toivonut
tapaavani heidät kiittääkseni heitä ja että heidän tulisi antaa
anteeksi, sillä minun täytyi seurata pataljoonaa tänne Frankfurtiin.

Iltapäivällä saimme sotilaspukumme. Tusinoittain juutalaisia tuli
holveihin ja jokainen möi siviilipukunsa heille. Ainoastaan paitani,
sukkani ja kenkäni jätin myömättä. Italialaisten oli sangen vaikea
saada kauppiaita ymmärtämään, sillä he tahtoivat kaikki ilmaiseksi,
mutta genualaiset vetivät kyllä vertoja viekkaudessa juutalaisille
ja heidän kaupanhierontansa kesti illan pimeään. Tarjosimme
korpraaleillemme monta lasillista pysyäksemme hyvissä väleissä
heidän kanssaan, sillä aamuin illoin johtivat he harjoituksia
lumisella pihamaalla. Kaupustelija-eukko Kristiina istui yhä
nurkassaan lämmityspannu jalkain alla. Hän oli erittäin kohtelias
kaikille "hienoille, nuorille herroille", siten hän puhutteli niitä,
jotka eivät kukkaroitaan säästäneet. Ja moni luopui viimeisestä
kolikostaan, jotta olisi ollut "hieno, nuori herra", Sitte he
olivat vain halpa-arvoisia talonpoikia, mutta sellainen on maailman
meno -- -- -- turhamaisuus turmelee koko ihmiskunnan, rekryyteistä
kenraaleihin saakka.

Joka päivä saapui nostoväkeä Ranskasta ja vaunuttain haavoittuneita
Puolasta. Sitä näkyä "Pyhän-Hengen-sairaalan" edustalla, joen
vastaisella rannalla! Siellä oli loppumaton ihmisjono. Kaikki
nuo onnettomat olivat jollain tavalla vioittuneet, toisilta
oli paleltunut nenä tai korvat, toisilta käsivarsi tai jalka.
Varovaisesti laskettiin heidät lumeen, etteivät olisi hajonneet
kappaleiksi. Ei milloinkaan ole nähty niin kurjasti puetuita
ihmisiä, naisten hameissa, karvattomissa nahkalakeissa, repaleisissa
kasakan nutuissa, jalat käärittyinä nenäliinoihin tai vanhoihin
paitoihin. He takertuivat kiinni niihin, jotka auttoivat heitä
vaunuista, tuijottivat kuin villipedot, silmät syvälle painuneina
ja parta hoidotta kasvaneena. Mustalaiset, jotka etsivät yösijansa
metsän suojassa, olisivat säälineet heitä, ja nämä olivat kuitenkin
onnellisimmat, sillä he olivat säästyneet verilöylystä, kun sitä
vastoin tuhannet heidän tovereistaan olivat kuolleet lumeen ja
taistelutantereelle.

Klipfel, Sepeteus ja minä menimme katsomaan noita onnettomia ja he
kuvailivat meille kaiken sen kurjuuden, johon joutuivat paluumatkalla
Moskovan palosta ja minä ymmärsin nyt, ettei kahdeskymmenesyhdeksäs
päiväilmoitus ollut vähääkään liioitellut.

Nämä kertomukset kiihoittivat vihaamme venäläisiä vastaan. Useat
sanoivat: "Kunhan sota vaan alkaisi, saisivat he nähdä toista ...
se ei ole vielä päättynyt ... se ei ole päättynyt!" Heidän vihansa
tarttui minuunkin ja toisinaan ajattelin: "Oletko järjiltäsi, Juuse?
Venäläisethän puolustavat maatansa, perheitänsä ja kaikkea, mikä
ihmiselle on kalleinta maailmassa. Elleivät he sitä olisi tehneet,
olisi heitä syystä täytynyt halveksia".

Niihin aikoihin tapahtui jotain merkillistä.

Vuodetoverini Sepeteus oli haudankaivajan poika

Pfalzburgista ja toisinaan kutsuimme häntä haudankaivajaksi. Vaikka
_me_ häntä siten puhuttelimme, ei hän sitä pahaksensa pannut. Mutta
eräänä iltana, kun hän harjoitusten jälkeen meni pihan poikki, huusi
muuan husaari hänelle:

"Haudankaivaja, tulehan tänne avukseni kantamaan kanssani olkikupoja!"

Sepeteus kääntyi vastaten: "Haudankaivaja en ole. Kantakaa itse
kuponne. Luuletteko minua juhdaksi?"

Silloin huusi toinen kovalla äänellä:

"Rekryytti, jollet tule nyt heti, ei sinun hyvin käy".

Sepeteus ei ollut juuri tyyniluontoisimpia. Hän meni husaarin luo ja
kysyi:

"Mitä sanotte?"

"Käsken sinua kantamaan nämä oljet pois ja nyt heti, kuuletko,
rekryytti?"

Miehellä oli viikset ja suuri punainen poskiparta. Sepeteus tarttui
partaan, mutta tämä sivalsi häntä aimolailla korville. Sepeteuksen
kouraan jäi tukko parranhaivenia ja kun riita oli houkutellut
paikalle paljon uteliaita, pudisti husaari hänelle nyrkkiään sanoen:

"Annahan aamun koittaa."

"Silloin saamme nähdä", sanoi Sepeteus. "Minulla on myös jotain
sanottavaa teille, ukkoseni."

Heti tuli hän kertomaan tapahtumasta minulle ja kun tiesin, ettei hän
eläissään ollut käsitellyt muuta asetta kuin kuokkaa, säikähdin hänen
puolestaan.

"Kuulehan, Sepeteus", sanoin, "kun et voi paetakaan, on parasta, että
menet pyytämään anteeksi ... sillä kaikki vanhat soturit ovat tuimia
miekkailijoita. Sen taidon ovat he oppineet Egyptissä, Espanjassa
ja missä lienevät. Noudata neuvoani. Tahdotko, niin lainaan sinulle
rahaa, että voit tarjota hänelle ryypyn, sillä se keino tepsii."

Mutta hän rypisti otsaansa, eikä tahtonut taipua.

"Mieluummin hirtän itseni, kuin menen anteeksi anomaan. Annan palttua
koko maailman husaareille. Jos hän osaakin miekkailla, on minullakin
pitkät käsivarret ja miekkani sivallukset osuvat yhtä hyvin hänen
luiseen runkoonsa kuin hänen pistoksensa minun lihaksiini."

Korvapuustit olivat vielä tuoreessa muistissa.

Joukkoomme liittyi miekkailu-opettaja, korpraali Fleury ja useita
tovereita; kaikki myönsivät Sepeteuksen olevan oikeassa ja
miekkailuopettaja sanoi, että korvapuusteja ei muulla voi sovittaa
kuin verellä ja että kaksintaistelu oli nuorille rekryyteille
tuottava kunniaa.

Sepeteus vastasi, etteivät pfalzburgilaiset ennenkään olleet
suoneniskuja säikkyneet. Hän olisi valmis. Silloin lähti
miekkailuopettaja Heikki kapteenin puheille. Hän oli komein mies
mitä ajatella saattaa, pitkä, solakka, hartiakas, suoranenäinen
ja keisari oli omakätisesti Eylaun tappelussa antanut hänelle
kunniamerkin. Kapteenin mielestä oli korvapuusti kyllä riittävä syy
kaksintaisteluun. Sitäpaitsi sanoi hän, että se olisi oleva hyvänä
esimerkkinä toisille rekryyteille ja että, jos Sepeteus jättäisi
taistelematta, olisi hän arvoton jäämään seitsemännen linjarykmentin
kolmanteen pataljoonaan.

Seuraavana yönä en ummistanut silmiäni. Kuulin vuodetoverini
kuorsaavan ja ajattelin "Sepeteus raukka, tulevana yönä et enää
kuorsaa!" Minua hirvitti maata sellaisen ihmisen vieressä. Vasta
aamuhämärässä nukahdin. Yht'äkkiä tunsin, että oli hyvin kylmä,
avaan silmäni ja mitä näen? Vanhan, punatukkaisen husaarin, joka oli
vetänyt peitteen yltämme sanoen:

"Ylös siitä, laiskuri, nyt tulet tietämään, mihin minä kelpaan!"

Vallan rauhallisesti Sepeteus nousi vastaten:

"Nukuin, ukkorähjä, nukuin." Kuullessaan nimitettävän itseänsä
"ukko-rähjäksi", olisi hän käynyt toveriini käsiksi, mutta kaksi
pitkää roikaletta, joiden piti tulla husaarin varamiehiksi, estivät
häntä ja sitäpaitsi olivat kaikki pfalzburgilaisetkin läsnä.

"Joutuin nyt, meidän täytyy kiirehtiä", huudahti ukko.

Mutta Sepeteus pukeutui kiireettä. Kotvasen kuluttua sanoi hän:

"Pojat, onko meidän lupa mennä kasarmin rajain ulkopuolelle?"

"Kuritushuoneen takana on tilaa tapella", vastasi muuan husaareista.

Kuritushuoneeksi käytetyn pienen rakennuksen takana oli nokkosia
kasvava paikka. Se oli muurien ympäröimä ja me näimme sinne varsin
hyvin akkunoistamme, sillä se oli joen puolella juuri meidän
edessämme.

Sepeteus puki sotilasnutun ylleen ja kääntyen minuun päin hän
virkkoi: "Juuse ja sinä, Klipfel, valitsen teidät varamiehikseni".

Mutta minä pudistin päätäni. "No, Fürst, tulehan sinä sitten!" Kaikki
menivät portaita alas.

Sepeteus oli mielestäni mennyttä miestä, se koski minuun kipeästi
ja silloin ajattelin: "Nyt eivät yksin venäläiset ja preussiläiset
hävitä meitä sukupuuttoon, omat miehemmekin avustavat heitä".

Joka mies oli rientänyt akkunaan, minä yksin istuin sängyssäni.
Kalpenin kuullessani viiden minuutin kuluttua miekankalsketta; veri
ehtyi suonissani.

Ei aikaakaan, kun Klipfel huudahti: "Haavoittunut!"

En tiedä itsekään, miten tulin akkunaan, kurkistin toisten yli ja
näin husaarin makaavan nojallaan muuria vastaan ja Sepeteuksen
kömpivän pystyyn miekka verestä punaisena. Taistellessaan oli hän
lyyhistynyt polvilleen juuri kun ukko oli hyökännyt, ja miekka
oli solunut Sepeteuksen olan ohi, ja samassa hetkessä Sepeteus
sysäsi miekkansa vanhan soturin vatsaan. Ellei hän onnekseen olisi
kompastunut, olisi ukko pistänyt häntä suoraan sydämeen.

Tuon kaiken näin silmänräpäyksessä.

Husaari vaipui muurin viereen, hänen varamiehensä tukivat häntä
kainaloista ja Sepeteus seisoi kalman kalpeana katsellen kalpaansa
Klipfelin ojentaessa hänelle sotilasnuttua.

Samassa pärisivät rummut ja meidän oli rientäminen aamuhuutoon.
Tämä tapahtui kahdeksantenatoista päivänä helmikuuta. Samana
päivänä annettiin meille käsky olla lähtövalmiina ja me
marssimme Frankfurtista Seligenstadtiin, jossa viivyimme
maaliskuun kahdeksanteen päivään. Kaikki rekryytit osasivat nyt
komentoharjoitukset ja muodostaa vartioketjun. Seligenstadtista
lähdimme maaliskuun yhdeksäntenä päivänä Schweinheimiin ja maaliskuun
kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä 1813 liityimme armeijaan
Aschaffenburgissa, jossa marsalkki Ney katsasti joukkoja.

Komppanian päällikön nimi oli Florentin, luutnantti oli nimeltään
Bretonville, prikaatikenraali Ladaucette ja divisioonakenraali
Souham. Tällaiset asiat tulee jokaisen sotilaan ennen kaikkea tietää.



XI.


Maaliskuun kahdeksannen ja yhdeksännentoista päivän tienoissa oli
lumi alkanut sulaa. Kun Aschaffenburgissa pidettiin suurta paraatia
avaralla kentällä, josta näkee silmänkantamiin Main virran toiselle
puolelle, satoi muistaakseni rajusti yhtämittaa kello kymmenestä
aamulla aina kello kolmeen iltapäivällä. Vasemmalla oli linna, jonka
akkunoissa asukkaat kaikessa mukavuudessaan katselivat meitä veden
virtanaan valuessa kenkiimme. Oikealla kohisi koski. Näimme sen kuin
sumuharson läpi. --

Kehotukseksi huudettiin meille vähäväliä: "Kivääri olalle! Kivääri
käsivarrelle!"

Marsalkka tuli hitaasti ratsastaen pataljoonan hallitusupseeriston
ympäröimänä. Sepeteusta lohdutti tieto, että nyt tulisimme näkemään
urhoollisimman urhoollisista. Mutta minä ajattelin: Jospa saisin
katsella häntä uunini nurkasta, olisi se monta vertaa hauskempi.

Vihdoin hän asettui eteemme ja selvästi muistan hänet vieläkin, näen
suuren, kolmikulmaisen lakin, joka oli sateesta läpimärkä, sinisen
koru-ompeleisen hännystakin ja pitkävartiset saappaat. Hän oli
kaunis, punakka mies, pystynenä ja vilkkaat silmät ja näytti hirveän
voimakkaalta. Ylpeyttä hänessä ei ollut rahtuistakaan, sillä kun hän
ratsasti komppanian ohi ja kapteeni teki kunniaa, kääntyi hän korkean
ratsunsa selässä huudahtaen:

"Kas, Florentin!"

Silloin kohentausihe kapteeni tietämättä, mitä vastata. Olivat
tainneet yhdessä palvella halpoina sotamiehinä tasavallan aikana.
Viimein kapteeni vastasi: "Sebastian Florentin olen, herra marsalkka!"

"Olipa todella hauska tavata sinua, Florentin", marsalkka sanoi ja
viitaten itään, Venäjää kohti, jatkoi hän: "Luulin sinun jääneen
tuonne."

Koko komppania oli ihastunut ja Sepeteus virkkoi minulle:

"Siinä vasta mies! Uhraisinpa vaikka henkeni hänen tähtensä."

Minusta ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että marsalkka tervehti
vanhaa toveriaan, enkä siis ymmärtänyt, miksi Sepeteus tahtoi uhrata
henkensä hänen tähtensä.

Siinä kaikki, mitä muistan Aschaffenburgista.

Illalla lähdettiin Schweinheimiin, rikkaaseen viini-, hamppu- ja
viljaseutuun, jossa kaikki ihmiset silmäilivät meitä nurpein katsein.

Kolme tai neljä miestä asetettiin asumaan aina samaan taloon ja me
saimme joko härän, porsaan tai lampaan lihaa joka päivä. Leipä oli
hyvää samoin kuin viinikin. Mutta useat meistä olivat pitävinään
kaikkea huonona; he nimittäin otaksuivat, että heitä senvuoksi
luultaisiin hienoiksi herroiksi, mutta he erehtyivät, sillä kuulin
paikkakunnan asukkaiden sanovan saksaksi:

"Kotimaassaan ovat nuo oikeita kerjäläisiä. Jos kurkistaisi heidän
kellareihinsa Ranskassa, niin tuskinpa niistä löytäisi perunaakaan."

Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen,
että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona,
kärsivät puutetta kotonaan.

Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin
herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen
rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki
hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut
liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta
iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä
ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria.
He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin
harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.

Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme,
tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan
näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:

"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"

"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos
voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."

Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:

"Minäkin ymmärrän saksaa -- älkää toki noin puhuko."

Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti
piippunsa.

"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus.
"Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin
tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."

"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä
otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä,
mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."

Vanhus, joka oli Schweinheimin pastori, tuli luokseni, tervehti ja
sanoi:

"Herrani, menettelynne todistaa, että olette kunnon mies,
uskokaa, ettei herra Kalkreuth tahdo ketään vahingoittaa, ei edes
vihamiehiämmekään."

"Sen kyllä uskon", vastasin, "muuten en hänen makeita makkaroitaan
söisikään niin hyvällä halulla."

Kuultuaan sanani, ratkesi isäntä nauramaan, taputteli lihavilla
käsillään vatsaansa ja sanoi:

"Enpä olisi uskonut ranskalaisen voivan viekoittaa minua nauramaan."

Oli molempain toverieni vartioimisvuoro; heidän mentyään jäin
yksin. Silloinpa isäntä nouti pullon vanhaa viiniä, istahti pöydän
ääreen ja käski minua kilistämään kanssansa, johon mielihyvin
suostuin. Ja siitä päivästä alkaen aina lähtöömme asti osoittivat
talon asukkaat minulle suurta luottamusta. Joka ilta istuimme
haastellen takkavalkean ääressä; pastori ja nuoret tytötkin tulivat
kuuntelemaan. He olivat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Toinen heistä
oli noin kahdeksantoista toinen kaksikymmen-vuotias. Minusta he
muistuttivat Katria ja se liikutti minua.

He tiesivät, että minulla oli morsian kotona, en voinut sitä heiltä
salata ja se herätti heidän myötätuntoaan.

Majatalon isäntä oli katkera ranskalaisille.

Pastori sanoi, että ranskalaiset olivat turhamaista ja siveetöntä
kansaa, että koko Saksa sentähden nousisi vastarintaan,
että oltiin kyllästytty sotamiestemme huonoihin tapoihin ja
kenraaleimme itaruuteen ja että oli perustettu "Hyve-liitto" pahan
poistamiseksi. --

"Aluksi", hän sanoi, "puhuitte vapaudesta. Sitä kuuntelimme halulla
ja mieluummin olisimme suoneet teidän armeijanne voittavan kuin
Preussin kuninkaan ja Itävallan keisarin. Te soditte sotureitamme
vastaan. Te taistelitte aatteiden puolesta, joita koko maailma
piti oikeina ja suuremmoisina ja sentähden ette olleet kansain,
vaan heidän herrainsa kanssa tekemisissä. Tänään on toisin. Koko
Saksanmaa yltyy sotaan, nuoriso nousee aseisiin ja nyt puhumme _me_
Ranskalle vapaudesta, hyveestä ja oikeudesta. Joka näiden edestä
taistelee on aina voimakkain, sillä häntä vastustaa ainoastaan
roskaväki kaikissa maissa, jotavastoin häntä puoltaa nuoriso,
rohkeus, suuret aatteet, kaikki, mikä kohottaa sielua itsekkyyttä
ylemmäksi ja se tekee kuolemankin suloiseksi. Näin ajattelitte tekin
kerran. Nyt se on teille jo arvotonta. Vapauden tähden sortuivat
sotapäällikkönne muinoin. Ladoissa, oljilla he makasivat kuin halvat
sotamiehet. Peljättäviä miehiä he olivat! Nyt tulee heillä olla
mukavat ja pehmeät vuoteet, he ovat ylhäisempiä kuin aatelisherramme,
äveriäämpiä kuin pankkiirimme. Siten sota, joka ennen oli jotain
kaunista -- uhri isänmaalle -- on muuttunut ammatiksi, joka
tuottaa enemmän kuin kauppa. Vieläkin sota on hyvin hienoa, sillä
sotilaspuvut ovat koreat, mutta onpa kuitenkin toista sotia ikuisten
aatteiden puolesta ja toista sotia raha-arkkuunsa täytettä."

"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä
luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset
ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin,
marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman
etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten,
baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan,
mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi
mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan.
Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat
kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä
Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri
rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat
itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on
nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten
harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi
luonnon järjestystä järkyttää."

Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein
ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja
ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun
ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää.
Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä,
baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin
se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä
ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali
kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa
kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan
ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla
siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa.
Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon
isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä
tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan
jumaluusoppineiden kanssa."

Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna
saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin,
seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan
marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan
harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia
matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka
laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri
olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.

Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki
marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja
luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun
rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat
jokeen.

Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään ... pian ollaan
kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden
kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu
sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."

Se ajatus meitä katkeroitti.

Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu
on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta
kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin
toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.

Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin
rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan
unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi
aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren
pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan
ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat
vapisemaan.

Sepeteus otti kiväärini sanoen:

"Tulehan joutuin!"

Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.

Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat
tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen
makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois,
otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani.
Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa
minun puolestani.

Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että
meidänkin puolestamme rukoillaan."

Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.

Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki
hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin
surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään
tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että
vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.

Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.

Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että
ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä
syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi
vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä
maan päällä.



XII.


Kaikki tämä oli, kuten kersantti Pinto sanoi, juhlan valmistusta,
sillä pian alkaisi tanssi.

Me olimme vahdissa linnoituksessa ja korkeilta valleilta näimme koko
seudun kuhisevan joukkoja, joista toiset asustivat lakeudella, toiset
olivat majoitetut kyliin.

Palatessani kahdeksantenatoista päivänä vahtivuoroltani Warthaun
portilta, sanoi kersantti, joka kohteli minua ystävällisesti:

"Rekryytti Bertha, keisari on tullut."

Ei kukaan ollut kuullut siitä puhuttavan ja minä vastasin:

"Anteeksi, herra kersantti, mutta vast'ikään kilistin lasia Merlinin
kanssa, joka viime yönä piti vahtia kenraalin asunnossa, eikä hän
siitä mitään maininnut."

Silloin vilkutti hän toista silmäänsä virkkaen:

"Kaikkialla on liikettä ja elämää. Sitä et sinä, rekryytti, vielä
ymmärrä, mutta että hän on tulossa, sen tunnen sormenpäissänikin.
Kun hän on poissa, tapahtuu kaikki puolinaisella vauhdilla ja nyt --
katsos tuonne, katso noita sananlennättäjiä, jotka nelistävät teillä
-- kaikki alkaa elää. Nyt täytyy meidän joka hetki olla valmiina
ensimmäiseen tanssiin. Keisarilliset ja kasakat eivät tarvitse
silmälaseja nähdäkseen, onko hän mukana. He tuntevat sen jo ilmasta."

Näitä puhuessaan kersantti naurahteli pitkien viiksiensä takaa.

Aavistin, että minua saattaisi kohdata suuri onnettomuus, mutta minun
täytyi vaan pysytellä iloisen näköisenä.

Eikä kersantti erehtynytkään, sillä samana päivänä kello kolmen
aikaan ehtoopuolella lähtivät kaikki kaupungin ympärille majoitetut
joukot liikkeelle ja tuossa kello viiden vaiheilla käskettiin
meitä asettumaan riviin. Marsalkkamme, Moskovan ruhtinas, ratsasti
kaupunkiin upseerien ja kenraalien seurassa, jotka kuuluivat hänen
esikuntaansa. Heti senjälkeen ratsasti kenraali Souham, kookas,
harmaahapsinen soturi linnoitukseen ja marssitti meitä torilla.
Kovalla äänellä, että kaikki selvästi kuulivat, hän lausui:

"Sotamiehet! Te tulette kuulumaan neljännen rintaman etuväkeen.
Muistakaa, että olette ranskalaisia. Eläköön keisari."

Ja kaikki yhtyivät huutamaan: "Eläköön keisari!" Tori kajahteli
miesten huudoista.

Sitte ratsasti kenraali pois eversti Zapfelin keralla.

Samana yönä vapauttivat hesseniläiset meidät vahdista ja me
lähdimme Erfurtista kymmenennen husaarirykmentin ja badenilaisen
jääkärirykmentin kanssa. Aamulla kuuden tai seitsemän tienoissa
seisoimme Weimarin edustalla ja aamuaurinko valaisi sen puutarhoja,
kirkkoja ja taloja ja oikealla olevaa vanhaa linnaa.

Täällä saimme levähtää ja husaarit menivät kaupunkiin vakoilemaan.
Yhdeksän aikana aamiaista syödessämme kuulimme yhtäkkiä laukauksia
jonkun matkan päässä. Husaarimme olivat kaduilla sattuneet yhteen
preussiläisten kanssa. Heti alkoi kahakka. He tappelivat ja ampuivat
pistooleilla toisiaan. Mutta se tapahtui niin kaukana meistä, ettemme
nähneet mitään koko ilosta.

Tunnin kuluttua tulivat husaarit takaisin. Kaksi heistä oli kaatunut.
Niin alkoi sota.

Viivyimme siellä viisi päivää, jona aikana kolmas joukkokunta riensi
edelleen. Kun kuuluimme etuväkeen, täytyi meidänkin kiiruhtaa
Sulzaa ja Warthauta kohti. Silloin huomasimme vihollisen. Ne olivat
kasakoita, jotka vetäytyivät takaisin pysytellen pyssynkantamaa
etäämpänä, ja mitä enemmän he peräytyivät, sitä rohkeammaksi tulimme
me.

Minua suututti, kun kuulin Sepeteuksen kerskuvan: "Eivätkö he
ollenkaan pysähdykään?"

Ajattelin: "Voimmeko parempaa toivoa kuin että he pakenisivat?
Silloinhan olemme voittaneet vahinkoa kärsimättä."

Mutta vihdoin he pysähtyivät erään leveän ja syvän joen toisella
rannalla. Me näimme osan heistä väijyvän meitä, hyökätäkseen
kimppuumme, jos olisimme olleet niin tyhmiä, että yrittäisimme joen
yli.

Oli huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Alkoi hämärtää, eikä
ihanampaa iltaruskoa voi mielessään kuvitella. Joen toisella rannalla
aukeni rajaton tasanko, jossa punainen taivas taustana ratsumiesten
nähtiin liikkuvan edestakaisin välkkyvine miekkoineen. Kersantti
Pinto huomasi heidät heti venäläisiksi jääkäreiksi ja kasakoiksi. Hän
tunsi joenkin, sanoen sen olevan Saalen.

Lähestyimme joen rantaa mikäli mahdollista ampuaksemme ratsumiehiä,
jotka peräytyivät yhä edemmä ja häipyivät iltaruskoon. Sytytimme
leirivalkeita pitkin jokirantaa ja asetimme vahteja. Vasemmalla oli
suuri kylä. Osa lähti sinne ostamaan lihaa, sillä keisarin saavuttua
oli käsketty rehellisesti maksamaan kaikki.

Myöhempään illalla, valmistaessamme illallista saapui divisionan
toinen rykmentti. Hekin sytyttivät leiritulensa pitkin jokirantaa ja
suuremmoista oli nähdä tulipilarien väräjävän vedessä.

Ei kukaan halunnut nukkua. Sepeteus, Klipfel, Fürst ja minä
lyöttäysimme yhteen ja katsahtaen toisiimme alotimme:

"Huomenna paukkuu, jos mielimme joen yli. Ei ainoakaan tovereistamme
Pfalzburgissa, jotka nyt istuvat olutta juoden 'Villissä', aavista,
että me istumme täällä joen rannalla syöden lehmänlihaa, että meidän
täytyy maata paljaalla maalla ja siten hankkia vanhuuden varaksi
luuvaloa, puhumattakaan miekaniskuista ja kiväärinlaukauksista,
joiden suloisuutta ehkä saamme pikemmin maistaa kuin aavistammekaan."

"Sepä vasta elämää onkin", virkkoi Klipfel. "En välitä
höyhenpatjoista. Palttua annan sellaiselle elämälle, jossa päivä on
toisensa kaltainen. Että tuntisi elävänsä, täytyy toisena päivänä
kärsiä puutetta, toisena nauttia yltäkylläisyydestä. Kas sellainen
vaihtelu miellyttää. Ja mitä laukauksiin, miekaniskuihin ja
painetinpistoihin tulee, annamme, Jumala paratkoon, samalla mitalla
takaisin."

"Niin kyllä", jatkoi Sepeteus piippuaan sytytellen, "ja minä
puolestani toivon, etten anna kiväärini ennen levähtää, kuin olen
maksanut kaikki saamani selkäsaunat".

Siinä loikoilimme pakinoiden pari kolme tuntia. Sepeteus oli kietonut
nutun ympärilleen ja nukkui maaten jalat tuleen päin, kun vahti noin
kahdensadan askeleen päässä huusi:

"Wer da?" (Kuka siellä?)

"Ranska!"

"Mikä rykmentti?"

"Seitsemäs linja!"

Nyt tulivat marsalkka Ney ja kenraali Brenier muutaman
insinööriosaston keralla ja heillä oli mukanaan hiukan tykkiväkeä.
Marsalkka oli vastannut: Seitsemäs linjarykmentti, kun hän
tiesi, missä me olimme. Siitä iloitsimme ja ylpeilimme. Näimme
hänen ratsastavan ohitsemme kenraali Souhamin ja kuuden korkean
upseerin seurassa; yölläkin tunsimme heidät hyvin, sillä taivas
oli tähtikirkas ja kuu teki nousuaan, niin että näki melkein yhtä
selvästi kuin päivällä.

He seisahtuivat eräässä joen mutkauksessa, jonne asetettiin kuusi
kanuunaa, ja heti sen jälkeen saapui paikalle rakentajia ja pitkä
jono vaunuja, jotka olivat lastatut siltapalkeilla, paaluilla ja
kaikenlaisilla rakennustarpeilla. Husaarit kuljeskelivat pitkin
rantoja kooten venheitä ja tykkijunkkarit seisoivat kanuunainsa
ääressä pyyhkäistäkseen tieltä työn estäjät. Kotvasen aikaa
katselimme siltainrakennustyön edistymistä. Joka taholta kuului
huutoja:

"Wer da?" "Wer da?"

Kolmannen linjarykmentin miehet saapuivat.

Vihdoin, päivän sarastaessa, nukahdin. Klipfel ravisteli minua aimo
lailla, ennenkuin heräsin. Lähtörummut pärisivät. Molemmat sillat
olivat valmiit ja nyt oli mentävä Saalen yli.

Oli runsaasti aamukastetta. Kukin kiiruhti pyyhkimään kivääriään,
käärimään kokoon nuttuaan ja sitomaan ne ylleen. Toinen auttoi
toistaan ja niin asetuimme riviin. Kello oli kait tuossa neljän
paikkeilla aamulla. Joesta nousi sankka sumu, joka teki ilman
harmaaksi. Kaksi pataljoonaa oli jo menossa siltojen yli, sotamiehet
pitkissä riveissä, upseerit ja lippu keskellä. Siitä syntyi kumea
kolina. Viimeisinä tulivat kanuunat ja ampumavaravaunut.

Kapteeni Florentin oli juuri käskenyt meidän varaamaan itsellemme
uutta sankkiruutia, kun kenraali Souham, kenraali Chemineau, eversti
Zapfel ja pataljoonanpäällikkömme saapuivat luoksemme. Pataljoona
lähti liikkeelle. Vaanin alinomaa nelistäviä venäläisiä, mutta niitä
ei näkynyt eikä kuulunut.

Sitä mukaa kuin tulimme toiselle rannalle, muodosti jokainen
rykmentti neliön kiväärit alhaalla. Viiden tienoissa oli koko
divisiona päässyt sillan yli. Aurinko hajoitti sumun. Oikealla noin
kolmen neljännespeninkulman matkan päässä meistä näimme vanhan
kaupungin jyrkkine kattoineen, kupoolinmuotoisen kellotapulin, joka
oli liuskakivillä katettu ja jonka huipussa oli risti, ja etäämpänä
sen takana näimme linnan. Se oli Weissenfels.

Meidän ja kaupungin välillä kulki pitkä ja syvä rotko. Marsalkka
Ney, joka vastikään oli saapunut, tahtoi välttämättömästi
tietää, mitä siinä mahtoi kätkeytyä. Kaksi komppaniaa
kahdennestakymmenennestäseitsemännestä rykmentistä lähetettiin sinne
tarkkampujoina ja muu väki lähti hiljalleen liikkeelle, upseerit
ja rummut keskellä, kanuunat rivien väleissä ja ampumavaravaunut
viimeisinä.

Kaikki epäilivät salatietä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun eilen
olimme nähneet ratsuväkijoukon, joka ei mitenkään olisi ennättänyt
aavan tasangon äärimmäiseen laitaan. Se oli mahdotonta, enkä
milloinkaan ole siihen määrin jännittänyt huomiokykyäni, kuin nyt.
Aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan. Mutta kun olimme hyvässä
järjestyksessä, kiväärit ladattuina, lippu liehumassa ja kenraalit
takanamme turvallisen näköisinä, kun marssimme näin kiiruhtamatta
ja kuulimme tahdikkaat askeleet, tulimme rohkaistuiksi. Ajattelin
itsekseni: "Ehkä he lähtevät pakoon, kun näkevät meidät. Sehän olisi
onnellisinta sekä heille että meille."

Paikkani oli toisessa rivissä, eturintamassa olevan Sepeteuksen
takana, ja selvää on, että pidin silmäni auki. Silloin tällöin
vilkuilin toiseen rykmenttiin, joka kulki samassa rintamassa kuin
mekin ja sen keskellä näin marsalkan seurueineen. Kaikki pitivät
päänsä pystyssä ja asettivat lakkinsa poikkipäin nähdäkseen etäältä,
mitä tapahtui.

Tarkkampujat olivat nyt viidakko- ja pensasreunaisen salatien
luona. Kotvaista ennen olin jo toisella puolella havainnut jotain
liikkuvaa, tuulessa aaltoilevan ruispellon tapaista ja heti juolahti
mieleeni, että ehkä siellä on venäläistä sotaväkeä miekkoineen ja
pistimineen. Mutta juuri kun tarkkampujamme lähestyivät pensaita ja
kiväärinlaukauksia vaihdettiin monin paikoin, näin selvästi, että ne
olivat pistimiä. Samassa leimahti edessämme salama ja kanuuna jyrisi.
Siellä oli nähtävästi tykkiväkeäkin ja he olivat ampuneet meitä.
Kun omituista ääntä kuullessani käänsin päätäni sinnepäin, näin
vasemmalla puolellani rivissä aukon.

Samassa kuulin eversti Zapfelin aivan tyynesti komentavan:

"Sulkekaa rivit!"

Ja kapteeni Florentin toisti:

"Sulkekaa rivit!"

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ennättänyt mitään
ajatella. Mutta viidenkymmenen askeleen päässä välähti taas salama ja
riveissä kuului sama omituinen ääni -- juuri kuin tuima tuulenpuuska
-- ja minä näin taas aukon, tällä kertaa oikealla puolellani. Ja
kun eversti jokaisen kanuunanlaukauksen jälkeen komensi: "Sulkekaa
rivit", ymmärsin, että taas oli tullut aukko.

Tuo ajatus minua kauhistutti, mutta eteenpäinhän meidän täytyi.

En uskaltanut ajatella sitä, koetin poistaa sen mielestäni. Samassa
kenraali Chemineau, joka oli ratsastanut meidän rykmenttiimme, huusi
jyrisevällä äänellä:

"Seis!"

Katsoin eteeni ja näin, että sankka parvi venäläisiä ryntäsi
luoksemme.

"Ensimmäinen rivi polvilleen ... kivääri poskelle!" huusi kenraali.

Kun Sepeteus oli polvistunut, seisoin minä tavallani ensimmäisessä
rivissä. Näen vieläkin silmäini edessä tuon raivoisan sotajoukon
tulevan nelistäen, miehet etukumarassa hevosten selässä sapeli
ojennettuna, ja takanamme kenraali komentelee tyynesti, kuin
kenttäharjoituksessa:

"Valmiina! Tähdätkää! Laukaiskaa!" Kaikki neljä linjaa ammuimme
samalla kertaa. Tuntui kuin koko taivas olisi haljennut. Kun savu
hiukankin haihtui, näimme venäläisten nelistävän täyttä laukkaa
pakoon, mutta meidän kanuunamme jyrisivät ja kuulamme lensivät
nopeammin kuin heidän ratsunsa.

"Ladatkaa!" huusi kenraali.

Lienenkö koskaan eläissäni ollut niin hyvillä mielin.

"Kas vaan. Täytyypä heidän paeta", ajattelin itsekseni.

Kaikkialla raikui: "Eläköön keisari!"

Iloissani yhdyin minäkin toisten huutoon, jota kesti minuutin verran.
Oltiin taas liikkeessä ja me luulimme, että pahin oli jo voitettu,
mutta kahden kolmensadan askeleen päässä salatiestä syntyi hirvittävä
melske ja toistamiseen kenraali huusi:

"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset
ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli
sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton
kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet
ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset
jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa
kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on
mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat
venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin
heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.

Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraali
Chemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:

"Lakatkaa ampumasta!"

Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan
viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman
tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme
neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja
kanuunamme jyrisivät.

"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon
kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten
yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun
lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit
edellämme.

Voitto oli meidän!

Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa
jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin
luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi
häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea
käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi
meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän
aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.

Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin
muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin
läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen
jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa
poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne
pääkatua.

Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka
kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja
ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan
viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit
seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.

Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse
ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi:

"Kas, sillä lailla pojat! Olen teihin tyytyväinen! Keisarin täytyy
saada tietää, että olette kunnostaneet itsenne."

Häntä nauratti ajatellessaan, että olimme juosseet suoraan päin
kanuunia.

Kenraali Souham lausui:

"Uljaita poikia!"

Hän vastasi:

"Se on heidän veressään."

Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin ehjin nahoin moisesta
leikistä.

Pataljoona viipyi siellä seuraavaan päivään. Meidät majoitettiin
porvareiden asuntoihin. He pelkäsivät meitä ja siksi antoivat he
meille mielisuosiolla, mitä pyysimme. Kahdeskymmenesseitsemäs
rykmentti saapui illalla kaupunkiin ja sai asuntonsa vanhassa
linnassa. Olimme tuiki uupuneita. Sepeteus, Klipfel ja minä
tupakoimme kotvan aikaa puhellen kunniastamme ja menimme sitte
puusepän työhuoneeseen, jossa heittäydyimme höylänlastukasalle. Siinä
nukuimme puoleen yöhön, jolloin taas lähtörumpua päristettiin. Täytyi
nousta, ei auttanut. Lähtiessämme puuseppä tarjosi meille vielä
ryypyn. Satoi taivaan täydeltä. Samana yönä valvoimme vartiotulien
ääressä Klepelin kylän edustalla kahden tunnin matkan päässä
Weissenfelsistä. Sateessa oli olomme hyvin tukalaa.

Useita muitakin osastoita saapui paikalle liittyen meihin. Keisari
oli tullut Weissenfelsiin ja koko kolmannen osaston piti seurata
meitä. Mistään muusta ei puhuttu; useat siitä iloitsivat. Mutta
seuraavana aamuna kello viiden tienoissa lähti pataljoona etujoukkona
edelleen.

Edessämme virtasi Rippach-joki. Emme tehneet kierrosta päästäksemme
siltaa myöten joen yli, vaan kahlasimme suoraan sen poikki. Vesi
ulottui vyötäisiin saakka, ja kiskoessani jalkineitani mudasta
ajattelin: Jos sinulle olisi kerrottu näitä ennen vanhaan ollessasi
herra Guldenin luona, jolloin nuhaa peljäten vaihdoit sukkia kaksi
kertaa viikossa, et olisi uskonut. Totisesti, tässä elämässä tapahtuu
hirveitä asioita!

Kahlatessamme vastaisen rannan kaislikossa huomasimme muutamalla
kukkulalla joukon kasakoita, jotka tähystelivät meitä. Hitaasti he
seurasivat meitä rohkenematta hyökätä päällemme ja minä ymmärsin,
että mutakin toisinaan voi olla suureksi hyödyksi.

Kun olimme niin marssineet tunnin ajan ja päivä oli valjennut,
kuulimme yht'äkkiä ampumista ja kanuunain jyrinää Klepenistä päin.
Pataljoonan päällikkö ratsunsa seljästä tähysteli yli kaislikon. Sitä
kesti kauan. Kersantti Pinto virkkoi silloin:

"Divisiona tulee näkyviin, sitä ahdistetaan."

Kasakatkin pitivät heitä silmällä ja vasta tunnin kuluttua he
katosivat. Silloin näimme divisionan kolonneissa rientävän kenttää
pitkin oikealle päin ajaen takaa venäläistä ratsuväkeä.

"Eteenpäin!" huusi pataljoonan päällikkö.

Ja syytä tietämättä rupesimme juoksemaan pitkin jokivartta, kunnes
jouduimme vanhan sillan luokse Rippachin ja Grunan yhtymäpaikalle.
Siinä tuli meidän peräyttää viholliset, mutta kasakat olivat
huomanneet petoksemme ja koko heidän armeijansa vetäytyi Gruna virran
suojaan, jonka yli he kahlasivat. Ja kun pataljoona saapui luoksemme,
kuulimme että kanuunanluoti oli surmannut marsalkka Bessierin.

Mainitulta sillalta marssimme Gorschenin kylän luo vahtiin. Huhu
tiesi kertoa, että suuri tappelu oli odotettavissa, ja että kaikki
se, mikä tähän asti oli tapahtunut, oli vain vähäpätöistä rekryyttien
rohkeuden alkukoetusta. Arvannee jokainen, millaisia mietteitä nousi
järkevän miehen mieleen, joka sinne oli joutunut vastoin tahtoaan
sellaisten huolettomain olentojen pariin, kuin Fürst, Sepeteus ja
Klipfel olivat, joiden mielestä sota oli vaan huvitusta, aivan
kuin se olisi tuottanut heille muutakin kuin kiväärinlaukauksia,
miekaniskuja ja painetin pistoksia.

Loppupäivän ja vielä pitkälle yötäkin muistelin yhtä mittaa vaan
Katria ja rukoilin Jumalaa, että Hän varjelisi minua kuolemasta
ja käsiäni vahingoittumasta, sillä kädet ovat välttämättömän
tarpeelliset työmiehelle, jonka pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä.



XIII.


Kummulla Suur-Gorschenin edustalla sytytettiin rovioita. Osasto
miehiä lähetettiin kylään, josta toivat viisi kuusi vanhaa lehmää
illalliseksi. Mutta me olimme niin uupuneita, että moni mieluummin
halusi lepoa kuin ruokaa. Toisia rykmenttejä saapui kanuunoineen ja
ampumavaravaunuineen. Yhdentoista tienoissa oli meitä 12,000 miestä,
lukuunottamatta niitä 2,000, jotka olivat kylässä. Souhamin koko
divisiona oli nyt koolla. Kenraali käskyläisupseeristoineen majaili
suuressa myllyssä, Flossgraben-nimisen joen rannalla, divisionasta
vasempaan. Kukkuloilla oli ylt'ympäri vartijoita, suuressa ketjussa
pyssynkantomatkan päässä toisistaan.

Olin niin väsynyt, että nukahdin, mutta heräsin joka tunti ja
takanamme olevalta maantieltä, joka vanhalta Posernin sillalta kulkee
Lützeniin ja Leipzigiin, kuulin jyrinää, vaunujen, kanuunain ja
ruutirattaitten räminää, vuoroin kovemmin vuoroin heikommin.

Kersantti Pinto ei nukkunut: Hän poltteli piippua ja lämmitteli
jalkojaan tulen ääressä. Kun joku liikahti, olisi hän aina ollut
valmis puhelemaan.

"No, rekryytti, miten on laitasi?" virkkoi hän.

Mutta kukaan ei ollut kuulevinaan, käännettiin vaan kylkeä,
haukoteltiin ja nukuttiin jälleen.

Suur-Gorschenin kirkonkello löi viittä, kun heräsin. Rasittavan
mutamarssin jälkeen olivat jalkani kuin poikkihakatut. Käsiini
nojaten pääsin kuitenkin vihdoin istumaan ja lämmittelemään, sillä
minua vilutti hirveästi. Roviot savusivat, sillä jälellä ei enää
ollut muuta kuin tuhkaa ja jokunen hehkuva hiili. Kersantti seisoi
ja katseli valkoista tasankoa, jota nousevan auringon ensi säteet
parhaillaan kultasivat.

Kaikki ympärillämme nukkuivat, toiset selällään, toiset kyljellään
jalat tuleen päin. Useat kuorsasivat tai puhuivat unissaan. Kun
kersantti näki minun olevan hereillä, otti hän hiilen ja sytytti
sillä piippunsa sanoen:

"Niin, rekryytti Bertha, me siis kuulumme etuvartioväkeen."

En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Kummastuttaako se sinua, rekryytti?" hän kysäsi. "Asia on päivän
selvä. Me emme ole liikahtaneet paikaltamme, mutta armeija on tehnyt
kierroksen, eilen se oli meidän edessämme Rippachin puolella ja
tänään se on takanamme lähellä Lützeniä."

Hän vilkutti minulle silmää sukkelasti hymyillen ja veti pari aimo
savupilveä piipustaan.

"Mitä se merkitsee?" kysyin häneltä.

"Sitä, että me Leipzigissä ensimmäisinä hyökkäämme preussiläisten
päälle", vastasi hän, "sen tulet sinäkin, rekryytti, pian näkemään."

Silloin nousin seisomaan katsellakseni seutua ja edessäni näin suuren
suoperäisen tasangon, jonka halki virtasi Gruna ja Flossgraben.
Näiden vesien varsilla kohosi muutamia pieniä mäentöyryjä ja etäällä
näkyi leveä virta, jonka kersantti sanoi olevan Elsterin. Aamu-usva
sumensi ilman.

Kun käännyin, näin takanamme laaksossa Suur-Gorschenin kirkontornin
ja etäämpänä oikealla ja vasemmalla kukkulain välissä viisi kuusi
pientä kylää, sillä seutu oli vuorista. Kylät: Kaya, Eisdorf,
Starsiedel, Rhana, Vähä-Gorschen ja Suur-Gorschen, jotka myöhemmin
tulimme tuntemaan, ovat siis vuorien välissä, pienten sisäjärvien
rannalla, jossa kasvaa poppeleita, piilipuita ja vahteroita.
Suur-Gorschen, jossa vartioimme, on tasangolla lähinnä Elsteriä.
Kauimpana on Kaya, jonka takana kulkee Lützenin ja Leipzigin maantie.
Kukkuloilla ei näkynyt muita leiritulia kuin meidän divisionamme
valkeat, mutta koko kolmas joukko oli majoittunut kyliin ja
päämajapaikka oli Kayassa.

Kuuden aikaan päristettiin aamurumpua. Osastoita lähetettiin kylään,
toiset noutamaan puita, toiset olkia tai heiniä. Paikalle saapui
ampumavaravaunuja ja leipää ja patruuneja jaettiin kaikille. Meidän
tuli jäädä tänne, ja armeijan oli marssittava lyhyin rivin Leipzigiin
päin. Sentähden oli kersantti Pinto sanonut, että tulisimme kuulumaan
etuvartioväkeen.

Kylästä tuli myös kaksi kaupustelija-eukkoa, ja kun minulla vielä
oli viisi kuudenfrangin rahaa jäljellä, tarjosin Klipfelille ja
Sepeteukselle ryypyn pysyäksemme lämpiminä aamusumussa ja rohkeninpa
tarjota kersantti Pintollekin, joka nautti terveydekseen sanoen: "Kas
leipä ja viina vaan, saa posket ruusuin ruskottaan".

Olimme kaikki iloisia ja tyytyväisiä, eikä kukaan meistä aavistanut
niitä hirmuisuuksia, joita tulisi tapahtumaan vielä samana päivänä.
Luultiin, että venäläiset ja preussiläiset olivat kaukana etsien
meitä Gruna-virran takaa, mutta he tiesivätkin olinpaikkamme. Sillä
äkkiä kello kymmenen aikaan ratsasti kenraali Souham upseereinensa
täyttä laukkaa kukkulalle. Nähtävästi hän oli saanut vihiä jostain
erinomaisesta. Seisoin juuri vartioimassa kiväärivarastoa. Näen hänet
vieläkin, kun hän suuri harmaalierinen lakki hopeahapsisessa päässään
ratsastaa töyryn reunalle, ottaa esiin pitkän kaukoputkensa, jolla
tähystelee ympäriinsä ja sitte joutuin rientää takaisin, ratsastaa
kylään komentaen joukkoja kokoontumaan.

Silloin palasivat kaikki vahdit osastoihinsa ja Sepeteus, jolla oli
kotkan silmät, virkkoi:

"Tuolla kaukana Elsterin takana näen kuhisevia ihmisjoukkoja. Toiset
marssivat eteenpäin hyvässä järjestyksessä, toisia tulee hetteiköiltä
kolmea eri siltaa myöten. Voi sitä luotituiskua, jos meidän tulee
ottaa nuo kaikki vastaan!"

"Niin", sanoi kersantti Pinto pää kenossa ja varjostaen kädellä
silmiään, "siellä kokoonnutaan tappeluun, siitä ei epäilystäkään.
Sillä aikaa kun meidän armeijamme marssii Leipzigiä kohti hajaantuen
kapeisiin rintamiin kolmen kilometrin alueella, aikovat nuo kirotut
preussiläiset ja venäläiset käydä kimppuumme koko voimallaan
hajoittaakseen meidät. Kekseliäs temppu! Päivä päivältä oppivat he
yhä enemmän sotataidon kepposia."

"Entä me, mitä meidän on tehtävä?" kysyi Klipfel.

"Mitäkö", vastasi kersantti, "meitä on täällä 12-15,000 miestä vanhan
Souhamin komennettavina, eikä hän vielä milloinkaan ole väistänyt
tuumaakaan. Meidän tulee yksinkertaisesti seistä paikallamme kuin
naulitut, yksi kuutta tai seitsemää vastassa, kunnes keisarille
ilmoitetaan, että hän tietää palata ja lähettää apua. Kas tuolla
lähtevät jo käskyläisupseerit ratsastaen sanaa saattamaan."

Se olikin totta. Viisi tai kuusi upseeria ratsasti heidän takanaan
Lützenin kentällä Leipzigiä kohti. Myrskytuulen tavoin he kiitivät ja
syvimmästä sydämestäni nousi rukous Herran puoleen, että Hän antaisi
heidän päästä ajoissa perille ja lähettäisi koko armeijan avuksemme,
sillä kauhea on kuoleman pelko, enkä pahimmalle vihamiehellenikään
soisi silloista sieluntuskaani.

Kersantti Pinto jatkoi:

"Rekryytit, teitä potkii onni. Jos joku teistä säilyy hengissä, voi
hän syystä kehua olleensa tulisimmassa tuiskinnassa. Katsokaahan
vaan noita sinisiä liikkuvia rivejä kiväärit olalla tuolla pitkin
Floss-Grabenin rantoja. Jokaisessa rivissä on rykmentti ja sellaisia
rivejä on kolmekymmentä, yhteensä siis kuusikymmentätuhatta
preussiläistä, lukuunottamatta noita ratsuväkijoukkoja, jotka
ovat skvadroneja. Ja heistä vasemmalle lähellä Rippachia näette
jotain muuta liikkuvaa ja auringossa välkkyvää. Ne ovat Venäjän
keisarillisen kaartin ratsu- ja rintavarusväkeä. Ensi kerran näin
heidät Austerlizin luona, jossa saivat aimolailla selkäänsä. Heitäkin
on vähintäin 18 à 20,000 miestä. Miekkain paljous takanaan on
kasakoita. Tunnin kuluttua saamme ilon katsella silmästä silmään
100,000 itsepintaista venäläistä ja preussiläistä. Siitäpä tulee
ottelu, jossa ansaitsee kunniamerkin ja jollei siellä, niin ei sitte
missään."

"Niinkö luulette, kersantti", sanoi Sepeteus, jonka aivoista ei lie
milloinkaan lähtenyt kahta selvää ajatusta ja joka jo kuvitteli
pitelevänsä käsissään kunniamerkkiä, ja hänen älyttömät silmänsä
kimmelsivät onnea aavistaen.

"Niin", kersantti vastasi, "sillä kun nyt käydään vihollisen
kimppuun ja käsikahakassa sattuu näkemään everstin, kanuunan,
lipun, lyhyesti jotain silmäänpistävää, niin tulee mennä suoraan
sitä kohti välittämättä painetinpistoksista, miekaniskuista,
pyssynperäsurvauksista, käy vaan kynsin kiinni -- ja joka sitte
sellaisesta ahjosta onnellisesti pelastuu, hänelle ehdotetaan
kunniamerkkiä."

Kersantin näitä kertoessa muistui mieleeni Felsenburgin tuomari, joka
oli saanut kunniamerkin siitä, että oli ajanut kukitetuissa vaunuissa
Marie Louisea vastaan, samalla kun koko kylä oli laulanut vanhoja
kansanlauluja ja minun mielestäni olisi ollut hänen laillaan paljoa
helpompi ansaita kunniamerkki kuin kersantti Pinton esittämällä
tavalla.

En ehtinyt pitempiin mietteisiin, sillä joka taholla rämistettiin
riviin ja jokainen riensi komppaniansa kiväärivarastolle ottamaan
omaansa. Upseerit komensivat meidät taisteluasentoon, kanuuneja
tuotiin täyttä laukkaa kylästä, ne asetettiin kummun kukkulalle niin,
että korkein harjanne suojasi meitä. Ampumavaravaunut saapuivat
myöskin.

Etäämpänä, Rhanan, Kayan ja Vähä-Gorschenin kylässä syntyi
myös liikettä, mutta me olimme ensimmäiset, joiden tuli kestää
vihollisjoukkojen päällekarkaukset.

Vihollinen oli pysähtynyt kahden kanuunankantomatkan päähän ja
sen ratsumiehiä vilisi sadottain vakoilemassa kumpua. Kun näin
preussiläisjoukkojen paljouden, joita oli Floss-Grabenin molemmat
rannat mustanaan ja joiden ensi rivit muodostuivat kolonniksi,
ajattelin:

"Juuse, tällä kertaa on kaikki hukassa, loppu käsissä! Ei apua
mistään. Ainoa, mitä voit tehdä on kostaa, puolustautua ja olla
säälimätön. Puolustaudu! Puolustaudu!"

Juuri kun näin mietiskelin, ratsasti kenraali Chemineau eturintaman
eteen huutaen meille: "Sulkekaa rivit!"

Kaikki upseerit edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla komensivat
samoin. Muodostettiin neljä neliötä, neljä pataljoonaa kussakin.
Tällä kertaa jouduin keskelle ja olin siitä hyvilläni, sillä
luonnollisesti ajattelin, että preussiläiset, jotka hyökkäsivät
kolmessa kolonnassa ensiksi ahdistaisivat eturintamaa. Mutta tuskin
oli tuo ajatus juolahtanut mieleeni, kun tuiskuna tupruten sinkoili
kuulia neliöön. Ja preussiläisten vasemmalla kukkulalla olevat
kanuunat alkoivat samalla jyristä kahta vertaa kauheammin kuin
Weissenfelsin luona. Siitä ei tullut loppua! Kummulla oli heillä
kolmekymmentä suurta kanuunaa, niin että hyvin ymmärtää, millaisia
aukkoja ne aikaansaivat. Kuulat vinkuivat milloin ilmassa, milloin
riveissämme tai hirveällä jyminällä syöpyivät maahan uurtaen siihen
syviä vakoja.

Meidänkin kanuunoillamme ammuttiin niin, ettemme kuulleet puoliakaan
toisten jyskeestä ja vihellyksistä, mutta siitä ei apua ja
kiusallisinta oli kuulla upseereimme tuon tuostakin huutavan:

"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"

Olimme tukehtua sankkaan savuun, vaikk'emme vielä olleet
ampuneetkaan. Ajattelin: "Jos meidän täytyy seistä tässä vielä
neljännestunti, surmataan meidät viimeiseen mieheen, emmekä voi
puolustautua", ja se olisi ollut minusta kovan kovaa. Samassa
ryntäsi nousevan tulvan kohinalla kukkulain välistä preussiläisten
kolonneja. Heti ammuimme kolmelta taholta, ensin laukasi eturintama
ja sitte molemmat kyljet vinoon oikealle ja vasemmalle. Herra ties,
montako preussiläistä jäi notkoon. Mutta kaatuneitten toverit eivät
hellittäneet. Raivoissaan he ryntäsivät rinnettä ylös ulvoen kuin
sudet: "Isänmaa! Isänmaa!" ja sadan askeleen päästä laukaisi koko
pataljoona yht'aikaa meitä vasten naamaa.

Sitte tuli painetinpistosten ja pyssynperäniskujen vuoro, sillä
he olivat päättäneet hajoittaa meidät ja raivosivat hurjasti. En
milloinkaan unohda sitä preussiläistä pataljoonaa, joka pistimillään
ahdisti toista kylkeämme. Rivissä pysytellen pidimme puoliamme,
kunnes kaksi kanuunaa, jotka olivat viidenkymmenen askeleen päässä
takanamme, pyyhkäsi heidät pois tieltämme.

Sen jälkeen ei toisia enää haluttanut tunkeutua rintamaimme väliin.

He peräytyivät kummun taa, ja juuri kun me latasimme pyssyjämme,
tuhotaksemme heidät kokonaan, alkoi heidän kanuunansa taas soida ja
samalla kuulimme kumeaa jyminää oikealta. Sieltä saapui ratsuväkeä,
joka tömisten riensi hyväkseen käyttämään kanuunainsa synnyttämiä
aukkoja. Minä en nähnyt vähääkään koko päällekarkauksesta, sillä se
tapahtui divisionan toisessa päässä, mutta kuulat kaatoivat meitä
tusinoittain.

Kenraali Chemineauta oli ammuttu sääreen, eikä tätä voinut enää kauan
jatkua. Silloin komennettiinkin meitä peräytymään ja arvannette, että
teimme sen ihastuksella.

Marssiessamme Suur-Gorschenin edustalla ajoivat preussiläiset
meitä takaa ja me ammuimme molemmin puolin. Kylässä olevat
kaksituhatta miestä ehkäisivät vihollisen kulkua ampuen kaikista
akkunoista, jolla välin me nousimme mäelle päästäksemme lähimpään
kylään, Vähä-Gorscheniin. Mutta silloin saapui koko preussiläinen
ratsuväki estämään kulkuamme ja pakottamaan meitä pysähtymään heidän
kanuunainsa ampumarajan sisään. Ei kukaan voi aavistaa, kuinka siitä
raivostuin. Kuulin Sepeteuksen huutavan: "Älkäämme seiskö tässä, vaan
karatkaamme mieluummin heidän kimppuunsa."

Oli kauheata nähdä, kun nämä husaari- ja jääkärirykmentit marssivat
meitä kohti hyvässä järjestyksessä hyökätäkseen tuossa tuokiossa
juoksumarsilla päällemme.

Peräydyimme yhä, kun meille yht'äkkiä mäeltä huudettiin: "Seis",
ja samassa joutuivat päällemme ryntäävät husaarit kauheaan
luotituiskuun, niin että heitä kaatui satamäärin. Urhean kenraali
Girardin divisiona Vähästä-Gorschenista oli tullut meitä auttamaan.
Vähäisen matkan päähän oikealle oli se asettanut kuusitoista
kanuunaa. Siitäkös oli erinomaiset seuraukset! Nopeammin kuin olivat
tulleetkaan husaarit lähtivät tiehensä ja Girardin divisionan kuusi
neliötä liittyi meihin Vähä-Gorschenissa ehkäistäkseen preussiläistä
jalkaväkeä, joka kuudessa neliössä yhä marssi edelleen, kolme neliötä
edessä ja kolme yhtä suurta neliötä takana varajoukkona.

Minä puolestani en ajatellut muuta kuin kostoa. Hulluuteen
asti vihasin ja inhosin noita, jotka mielivät ryöstää henkeni,
ihmisen kalleimman tavaran, jota tulisi suojella kuin silmäterää.
Sydänjuuriani myöten vihasin noita preussiläisiä, joiden huuto ja
häpeämättömyys oli minulle vastenmielistä. Olinpa perin tyytyväinen
siihen, että Sepeteus oli rinnallani, ja seistessämme kivääri jalalla
ja odotellessamme uutta rynnäkköä puristin hänen kättänsä.

"Meitäpä on onni vedellyt", hän virkkoi. "Kunhan keisari vaan tulisi
pian, sillä heitä on kaksikymmentäkertaa suurempi joukko kuin meitä
-- -- -- jospa hän toisi kanuunoita tullessaan!"

Nyt ei hän enää puhunut kunniamerkeistä mitään.

Katsahdin sivullepäin nähdäkseni, vieläkö kersantti oli siellä,
ja näin hänen aivan tyynen, pyyhkivän painettiaan; ei hän ollut
tavallistaan kummemman näköinen, ja se minua ilahutti. Halusta olisin
tahtonut tietää, vieläkö Fürst ja Klipfel olivat hengissä, mutta kun
samassa komennettiin: "Kivääri olalle", sain muuta mietittävää.

Vihollisen kolme etummaista neliötä oli pysähtynyt Suur-Gorschenin
luona olevalle kukkulalle odottamaan kolmea jälkimäistä neliötä,
jotka lähestyivät kiväärit olalla. Välillämme laaksossa oleva kylä
paloi, olkikatot leimusivat, paksut savupilvet kohosivat kierrellen
korkeuteen ja kukkulalta meistä vasemmalle näimme pitkää kanuunajonoa
kuljetettavan suoraan peltojen poikki -- tekeillä oli kiertoliike
sivuamme vastaan.

Kello oli noin kahdentoista paikkeilla, kun mainitut kuusi neliötä
läksivät liikkeelle ja samassa näyttäytyi joukoittain husaareja ja
ratsastavia jääkäreitä Suur-Gorschenin molemmilla puolilla. Meidän
tykistömme, joka oli neliöiden takana, korkealla kukkulalla, tuiski
suunnattomasti tulta preussilaisiin tykkijunkkareihin, jotka ampuivat
vastaan pitkin linjaa.

Rumpujen pärinällä antoivat neliömme merkin vihollisen
lähestymisestä. Kuulimme heidän surisevan kuin kärpästen raju-ilmassa
ja alhaalla laaksossa huusivat preussiläiset kuorossa: "Isänmaa!
Isänmaa!"

Kun meidän kiivetessämme mäen rinnettä heidän koko pataljoonansa
ampui yht'aikaa, jouduimme sankkaan savuun ja kun tuulikin oli
vastainen, emme nähneet eteemme. Siitä huolimatta ammuimme.
Neljännestunnin emme kuulleet emmekä nähneet toisiamme. Silloin
yht'äkkiä olivat preussiläiset husaarit keskellä neliötämme.
En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä he olivat ja
he huiskivat oikeaan ja vasempaan tappaakseen meidät armotta.
Me pistimme heitä paineteilla ja huusimme, he ampuivat meitä
pistooleilla; lyhyesti, se oli kamalaa. Muutamat meistä, kuten
Sepeteus, kersantti Pinto, noin kaksikymmentä muuta komppanian miestä
ja minä pysyttelimme yhdessä. En milloinkaan unhota niitä kalpeita
kasvoja pitkine viiksineen, pienine, lujasti leuan alle sidottuine
lakkineen ja hirnuvia, pystyyn karkaavia hevosia, joita ruumiskasat
ja läjittäin makaavat haavoittuneet säikyttelivät. En milloinkaan
unohda, kuinka huusimme hädissämme, toiset saksaksi ja toiset
ranskaksi. He haukkuivat meitä sioiksi ja kersantti Pinto vanhus
huusi alinomaa: "pitäkää puolianne pojat, pitäkää puolianne."

Minulla ei ole aavistustakaan, miten pääsimme siitä, umpimähkään
harhailimme sinne tänne sankassa savussa, kuperruimme
kiväärinlaukauksiin ja miekansivalluksiin. Muuta en muista kuin
että Sepeteus yhtämittaa hoki minulle: "Joudu! Joudu!" ja että me
kaikki yhdessä, kersantti Pinto ja seitsemän tai kahdeksan muuta
saman komppanian miestä vihdoin pääsimme viettävälle kentälle neliön
taakse, joka yhä pysyi lujana.

Olimme verisiä kuin teurastajat.

"Ladatkaa", käski kersantti.

Ladatessani näin painettini päässä verta ja hiuksia, josta päättäen
olin raivoissani iskenyt aimo lailla.

Kotvan kuluttua Pinto vanhus huusi:

"Rykmentti on hajalla, ne kirotut preussiläiset ovat tappaneet toiset
puolet, mutta me löydämme kait heidät myöhemmin. Nyt meidän tulee
estää vihollista pääsemästä kylään. Ruoduttain vasempaan, eteenpäin
mars!"

Menimme pieniä portaita alas, jotka johtivat erääseen Vähä-Gorschenin
puutarhaan, tunkeusimme taloon, jonka puutarhan puoleisen portin
kersantti Pinto pönkitti suurella keittiön ovella, ja osoittaen
kadulle johtavaa ovea hän lausui: "Tuosta tulemme peräytymään!"

Senjälkeen menimme ensimmäiseen kerrokseen, jotensakin suureen
kulmahuoneeseen, jonka kaksi akkunaa antoi kylään ja toiset kaksi
kukkulalle päin, joka oli kokonaan savun peitossa ja jossa yhä
kiväärit salamoiden paukkuivat ja kanuunat jyrähtelivät. Huoneen
perällä oli syvennys ja sängyn vieressä kehto. Taistelun alkaessa
oli talon asukas nähtävästi paennut, mutta puoleksi kätkeytyneenä
sänkyverhojen taakse makasi pitkä ja valkeahäntäinen, pystykorvainen
ja suippokuonoinen koira ja katseli meitä ihmeissään. Tämän kaiken
muistan vielä kuin unennäössä.

Kersantti oli avannut akkunan ja ampui jo alas kadulle, jossa
työrattaitten ja lautakasain välissä ratsasti pari kolme
preussiläistä husaaria, Sepeteus ja toiset seisoivat hänen takanansa
sormi pyssynlukolla. Katselin kummulle nähdäkseni, vieläkö neliö
koetti pitää puoliaan ja näin sen viiden kuuden sadan askeleen
etäisyydessä peräytyvän hyvässä järjestyksessä ja ampuvan joka
taholle heitä ympäröiviä ratsastajia. Ruutisavussa erotin everstin,
pienen, paksun ukkosen, joka ratsasti keskellä paljastetuin miekoin
ja hänen vieressään näin lipun, jota oli ammuttu niin, että repaleet
riippuivat tangon tyvessä.

Etäämpää vasemmalta eräästä tienmutkauksesta tuli viholliskolonna
marssien Vähä-Gorschenia kohti Tämän kolonnan piti estää meitä
palaamasta kylän kautta. Kylään oli saapunut sadottain sotamiehiä,
jotka, samoin kuin mekin, olivat joutuneet pois osastoistaan ja
yhä heitä vain tuli lisää joka taholta. Viisikymmentä askelta
kuljettuaan kääntyivät toiset ampumaan, toiset olivat haavoittuneita
ja laahustivat eteenpäin etsien jossain suojaa. He sulloutuivat
taloihin ja sitä mukaa kuin kolonna lähestyi, yltyivät he ampumaan
joka akkunasta. Ja kun sitäpaitsi eräältä oikeanpuoleiselta kummulta
tulivat näkyviin Marchandin ja Brenierin divisionat, jotka Moskovan
ruhtinas oli lähettänyt meitä auttamaan, peräytyivät viholliset.

Myöhemmin kuulimme, että marsalkka Ney oli seurannut keisaria
Leipzigiin päin ja että hän oli tehnyt koko käännöksen, kun hän kuuli
kanuunain jyrisevän.

Preussiläiset jäivät siis paikoilleen ja molemmin puolin lakattiin
ampumasta. Meidän neliömme ja kolonnamme peräytyivät Starsiedelin
läheisyydessä oleville kukkuloille ja kaikille kylässä olijoille
tuli kiire lähteä taloista kukin taholleen omaan rykmenttiinsä.
Meidän rykmenttimme oli liittynyt pariin toiseen rykmenttiin ja kun
divisionat seisoivat kivääri jalalla Kayan luona, oli meidän vaikea
tuntea toisiamme. Meidän komppaniassamme toimitettiin nimenhuuto,
jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Fürst ja Léger olivat poissa,
mutta Sepeteus, Klipfel ja minä olimme päässeet eheinä mylläkästä.

Onnettomuudeksi ei vielä oltu lopussa, sillä preussiläiset, joita
peräytymisemme kiihotti, ryhtyivät jo uusiin toimenpiteisiin
ahdistaakseen meitä Kayan luona. Kaiken aikaa haalivat he kokoon
lisäväkeä ja nähdessäni sen ajattelin, että keisari, ollakseen
niin taitava kenraali, oli sentään menetellyt hyvin tyhmästi, kun
oli hajoittanut armeijan niin suurelle alueelle ja jättänyt meidät
satatuhatmiehisen ylivoiman valtaan.

Kokoontuessamme yhteen Brenierin divisionan takana, ryntäsi
kahdeksantoistatuhatta Preussin kaartilaista juoksumarssissa
rinnettä ylös voitonmerkkinä kantaen painettinsa päässä kaatuneitten
tovereittemme lakkeja. Samaan aikaan levisi taistelu vasemmalle
Vähä-Gorschenin ja Starsiedelin väliin. Venäläinen ratsuväkijoukko,
jonka kypärien aamulla auringonvalossa olimme nähneet välkkyvän
Gruna-joen takana, koki nyt saartaa meidät, mutta seitsemäs osasto
oli tullut meitä auttamaan ja meriväenrykmentit seisoivat vankkana
kuin muuri. Koko tasanko kauttaaltaan oli yhtenä savupilvenä, jossa
kimelsi tuhansittain kypäröitä, rintavarustuksia ja miekkoja.

Mitä meihin tulee, niin me yhä vain peräydyimme. Silloin nuolen
nopeudella lensi jotain ohitsemme. Se oli marsalkka Ney! Hän tuli
aika vauhtia nelistäen ja käskyläisupseeristonsa seuraamana.

En eläissäni ole nähnyt sellaisia kasvoja. Hänen silmänsä säkenöivät,
hänen poskilihaksensa värisivät vihasta! Tuokiossa oli hän
ratsastanut kautta koko linjan, ja oli nyt neliömme eturintamassa.
Kuin vastustamattoman voiman pakotuksesta syöksyi jokainen hänen
jäljessään ja sen sijaan, että olisimme väistäneet, hyökkäsimme
preussilaisten kimppuun ja kymmenen minuutin kuluttua raivosi
taistelu hirveästi. Mutta vihollinen piti urheasti puoliaan, sillä
se katsoi jo olevansa taistelutantereen herra, eikä mielinyt luopua
voitosta, varsinkin kun se alinomaa sai lisäväkeä, jotavastoin me
olimme uupuneita viisituntisen tappelun jälkeen.

Tällä kertaa oli meidän pataljoonamme toisessa linjassa ja kanuunain
kuulat lensivät ylitsemme. Mutta paljoa kauheamman, vihlovan äänen,
joka tärisytti hermojani ja kuului kauas yli kunnaitten, aikaansaivat
luodit, kun ne rätisten tuiskivat painettejamme vastaan.

Huutojen, komentosanojen ja pyssynlaukausten kaikuessa pyrimme
edelleen ruumiskasojen yli. Ensimmäiset divisionamme marssivat
Vähä-Gorscheniin. Täällä tapeltiin mies miestä vastaan, eikä
kaupungin pääkadulla nähty muuta kuin kiväärinperiä, jotka suhisivat
ilmassa, ja kenraalit tappelivat ratsujensa selästä kuin halvat
sotamiehet.

Tällaista menoa kesti kotvan aikaa ja me sanoimme toisillemme
rivissä: "Tämäpä luonnistaa! Tämäpä luonnistaa! Me pääsemme
eteenpäin." Mutta kun uusia preussiläisiä joukkoja joutui otteluun,
täytyi meidän toistamiseen peräytyä ja valitettavasti vielä niin
kiiruusti, että monet meistä pakenivat juoksujalassa Kayaan saakka.
Mainittu kylä sijaitsee mäenrinteellä ja on viimeinen tultaessa
Lützenin tielle. Talot ovat siellä kahdessa pitkässä rivissä, joita
toisistaan erottavat pienet puutarhat, tallit ja mehiläiskekorivit.
Jos vihollinen pakottaisi meidät tiehemme Kayasta, olisi armeijamme
jaettu kahtia.

Juostessani muistui mieleeni herra Guldenin sanat: "Jos liittolaiset
onnettomuudeksi voittaisivat meidät, ryntäävät he maahamme kostamaan
heille tekemäämme kymmenvuotista vääryyttä." Mielestäni olimme jo
hävinneet tässäkin tappelussa, sillä itse marsalkka Ney'kin nelisti
ratsullaan keskelle erästä neliötä ja päästäkseen käsikahakasta
kantoivat sotamiehet pois haavoittuneita upseereita paineteistaan
sommittelemillaan paareilla. Sanalla sanoen asema oli arveluttava.

Aitojen yli loikaten syöksyin Kayaan ja tunkeusin pensaikkojen
läpi, joita kasvaa kaikkialla puutarhain aitoina. Juuri kun minun
piti kääntyä erään vajan kulmassa, näin kukkulalla vastassani noin
viisikymmentä upseeria ratsuillaan. Etäämpänä heidän takanansa
tuli ratsuväkijoukkoja nelistäen täyttä vauhtia Leipzigistä päin.
Katselin kukkulalla olijoita tarkemmin ja tunsin keisarin, joka oli
toisten edessä. Valkean ratsunsa selässä hän istui kuin nojatuolissa
ja vaaleaa taivasta vastaan erotin hänet hyvin selvästi. Hän ei
liikahtanutkaan paikaltaan, kaukoputkellaan vaan katseli, kuinka
alhaalla laaksossa tapeltiin.

Tämä näky ilahutti minua siihen määrin, että kaikin voimin aloin
huutaa: "Eläköön keisari!" Yhdellä hyppäyksellä pääsin kahden talon
välisolasta Kayan pääkujalle. Olin ensimmäisiä ja siellä täällä näin
vielä vilahdukselta kylän asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka
kiiruusti ryömivät alas kellareihinsa.

Monet ihmiset, joille olen kertonut tästä, ovat moittineet minua
siitä, että juoksin niin joutuin, mutta silloin olen vastannut, että
kun Michel Ney pakeni, oli kait Juuse Berthan lupa tehdä samoin.

Klipfel, Sepeteus, kersantti Pinto ja kaikki toisetkin tuntemani
komppaniatoverit, olivat vielä taipaleella. Kuulin sellaista jyrinää,
ettei kukaan voi sitä kuvitella. Mahdottomat savupilvet kohosivat
korkeuteen, kattotiiliä romahteli kaduille ja kanuunainkuulat
luhistivat rakennusten seiniä ja murskasivat lautoja hirveällä
rätinällä.

Joka taholta, penkkien ja puutarhainaitojen yli syöksyi meidän
miehiämme kylään kääntyen vähän väliä ampumaan. Heitä oli monen
monesta rykmentistä, avopäin, univormut repaleina, verisinä ja raivon
ilme kasvoilla ja kun nyt monien vuosien kuluttua muistelen sitä,
olivat he kaikki vielä lapsia, viisitoista- ja kaksikymmenvuotisia,
ei ainoallakaan ollut vielä viiksiä. Mutta rohkeus on synnynnäinen
ranskalaisissa.

Ja kun preussiläiset -- joita johtivat vanhat upseerit huutaen:
"Eteenpäin! Eteenpäin" -- ryntäsivät kuin suuri susilauma melkein
toinen toisensa niskassa päästäkseen pikemmin perille, lyöttäydyimme
me yhteen ja meitä oli kaikkiaan tuskin paria kolmeakymmentä miestä
vihollista vastassa suuren ladon nurkalla. Vastapäätä meitä oli
puutarha, jossa oli kaksi mehiläiskekoa ja jokunen suuri kukkiva
kirsikkapuu, jotka vieläkin hengessäni näen aivan selvästi, ja kun
preussiläiset aikoivat kiivetä erään pienen, viettävällä rinteellä
olevan muurin yli, ammuimme tuimasti heitä.

En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi
muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui
korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili
suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi
oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme
rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi,
juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja
laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin
viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme
emme sitä huomanneetkaan.

Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin
laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen
ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu
vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta,
mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan
istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt
tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu
valtasi minut.

Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat
samalla mitalla takaisin.

Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni,
tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta
silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi
puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma
pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja
eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.

Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset
riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja
minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen
kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä
äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita!
nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä
muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri
pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui
myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen
lakki päässä.

Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen,
leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja
toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen,
jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden
kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas
kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi
se tapahtunut tänään.

Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului
kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului
hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni
miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan
aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita
kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet
ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita
ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt
tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.

"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen
väliin, kaivon viereen."

Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin
ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi
siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:

"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän,
jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla,
nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa
hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on
hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi,
mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on
meidän."

Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun
vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa -- olisipa
minulla nyt pyssyni!"

Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli
syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret
tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla
silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä
nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan
nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun
näköinen.

"Olisipa minulla vain pyssyni", toisti hän, "niin näkisit, kuka
voittaisi!"

Me olimme ainoat henkiin jääneet tällä kulmalla, jossa oli kasottain
ruumiita.

Ajatellessani, että minutkin mahdollisesti huomenna kaivettaisiin
maahan, vastapäätä olevaan puutarhaan toisten kuolleitten keralla
ja etten enää milloinkaan näkisi Katria, vierivät kyyneleet pitkin
poskiani ja sanoin tuskissani:

"Nyt olen hukassa!"

Silloin mulkoili kersantti minuun ja kun hän näki minun olevan
nuoren, kysyi hän:

"Miten on laitasi, rekryytti?"

"Luoti on läväissyt hartiani, herra kersantti."

"Hartiasi, se ei ole niin vaarallista kuin jos sinua olisi ammuttu
ristiluihin, sillä nyt voit vielä parantua."

Ja katseltuaan minua vielä kotvasen, hän virkkoi:

"Älä pelkää, vielä sinä pääset kotiisi."

Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua,
mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut
toivottomaksi.

Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän
vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili
partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven
aukossa:

"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa
tuolla."

Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi
selällään vatsa painetin lävistämänä.

Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot,
puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin
lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas
kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella
taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun
yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla
kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna
ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli
nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja
kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä
painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä
välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari
oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä
kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä
välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin,
perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat
rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt
oli heidän vuoronsa sulkea rivit.

Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä
ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että
heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja
kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman
onnemme nojaan."

En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin
preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja
ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön
keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit
edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä
sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat
pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.

Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli
ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani.
Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti
minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa
ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan
vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin
sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.

Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:

"Kas, tuolla hän tulee!"

Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja
toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:

"Eläköön keisari!"

Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.

Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja
kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään
painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten
liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein
valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen
tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta
siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.

Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni
syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko
tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin
tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten
joukossa.



XIV.


Heräsin yöllä. Ympärilläni oli hiljaista ja äänetöntä. Pilviä
ajelehti taivaalla ja kuu katseli autiota kylää, kumoonkaatuneita
kanuunoita ja ruumiskasoja, kaikkia samalla lempeydellä, kuin se
maailman alusta alkaen on katsellut vuolaan virran vettä, virkoavaa
nurmen nukkaa ja putoavia lehtiä syksyllä... Ikuisuuteen verrattuina
eivät ihmiset ole mitään. Kuolevaiset käsittävät sen paremmin kuin
toiset.

En voinut liikkua ja minulla oli hirvittävät tuskat. Ainoastaan
oikeata kättäni saatoin vielä liikuttaa. Minun onnistui kuitenkin
kohottaa hiukan ruumistani käsivarteni avulla ja niin pitkälle kujaa
kuin silmäni kantoi, näin ruumiita kasoittain. Kuu valoi kalpeata
hohdettaan heidän kasvoilleen, jotka olivat lumivalkeat. Toisten suut
ammottivat auki, toisilla oli taas silmät selkoselällään, toiset
makasivat kasvoillaan sotalaukku selässä ja käsi lujasti puristettuna
kiväärin ympäri. Se oli näky sellainen, että hampaani kalisivat
kauhusta.

Yritin huutaa, mutta se kuului heikosti kuin pienen lapsen itku ja
epätoivoissani luhistuin taas maahan. Mutta heikkoon huutooni syvässä
äänettömyydessä vastattiin joka taholta yhä laajenevissa piireissä.
Kaikki haavoittuneet luulivat, että nyt tultaisiin heitä auttamaan ja
ne, jotka vielä voivat valittaa, anoivat apua. Valitushuudot kestivät
muutaman minuutin, sitte ne taas vaikenivat ja minä kuulin vaan
läheisyydessäni, pensasaidan takana hevosen huohottavan. Se yritti
nousta. Näin sen kurottavan päätään ja pitkää kaulaansa; sitte se
retkahti takaisin.

Ponnistuksesta aukesi taas haavani ja minä tunsin veren vuotavan
kainalossani. Silloin suljin silmäni kuolemaan ja kaikki tapahtumat
aikaisimman lapsuuteni ajoilta: köyhä koti kylässä, jossa
äiti-parkani kantoi minua käsivarrellaan ja tuuditteli minua uneen,
pieni kamari, vanha huoneensyvennys, Pommer koira, joka leikitteli
kanssani ja kaatoi minut kumoon lattialla, isä, joka iltaisin niin
iloisena, kirves olalla palasi kotiin ja vahvoilla, kovilla käsillään
nosti minut korkealle ja suuteli minua -- kaikki tapahtumat kulkivat
sieluni silmäin ohi kuin unessa!

Ajattelin: "Voi äiti parka -- isä raukka! Jospa olisitte tienneet,
että teidän niin suurella rakkaudella ja huolella kasvattamanne poika
tulisi näin kurjasti kuolemaan, yksinään hoidon puutteessa! Kuinkahan
te silloin olisittekaan surreet, kuinka katkerasti vihanneet niitä,
jotka saattoivat hänet tällaiseen tilaan! Voi, jospa olisitte täällä!
Kunhan saisin teiltä edes pyytää anteeksi teille tuottamani surut!"

Tätä ajatellessani vuoti kyyneleitä pitkin poskiani, sydämeni paisui
ja minä itkin kauan hiljaa itsekseni.

Sitte ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia ja se
oli hirveätä, olin näkevinäni tapahtumat elävästi silmäini edessä:
näin heidän hämmästyksensä ja kauhunsa, kun he kuulivat puhuttavan
suuresta tappelusta, näin Kreetta-tädin juoksevan joka päivä tielle
postia kysymään ja Katrin odottelevan ja hartaasti rukoilevan, herra
Guldenin istuvan yksinään huoneessaan lukien sanomalehdistä, että
kolmas osasto oli kärsinyt enemmän kuin toiset, käyskentelevän edes
takaisin pää kumarassa ja istuvan vakavana myöhään yöhön työpöytänsä
ääressä. Sieluni oli heidän luonaan, se odotteli Kreetta-tädin kanssa
portilla, palasi murhemieliä kylään, näki Katrin tuskan.

Eräänä aamuna tuli postimies Roedig Quatre-Ventsiin kantaen pientä
nahkalaukkua: Hän avasi salin oven ja ojensi suuren paperin
Kreetta-tädille, joka säikähti ja hänen takanaan seisoi Katri kalman
kalpeana. Minun kuolinilmoitukseni oli saapunut. Kuulin Katrin
sydäntä vihlovat nyyhkytykset hänen maatessaan lattialla, kuulin
Kreetta-tädin sadattelevan -- maailmassa ei ollut enää oikeutta,
olisi ollut kunniallisille ihmisille parempi, ett'eivät olisi
syntyneetkään, koska Jumala heidät hylkäsi! Vanha, hyvä Gulden tuli
heitä lohduttamaan, mutta sisään tultuaan rupesi hänkin nyyhkyttämään
ja he itkivät kaikki sanomattomassa tuskassaan ja huokasivat:

"Voi Juuse-rukka! Juuse-rukka!"

Sydäntäni kirveli.

Ajattelin, että kolmeen- tai neljäänkymmeneen tuhanteen perheeseen
Ranskassa, Venäjällä ja Saksassa saapuisi samanlaisia sanomia
ja vielä kauheampaa oli ajatella, että niin monen onnettoman
kaatuneen vanhemmat vielä olivat elossa. Se oli minusta hirveä maan
rangaistus, tuntui, kuin koko maailma olisi yhtynyt sydäntäsärkevään
valitushuutoon.

Nyt muistin Pfalzburgin vaimoparat, jotka rukoilivat kirkossa
Venäjältä palaavien puolesta, ja kuinka hyvin ymmärsinkään nyt, mitä
liikkui heidän sieluissaan. Ajattelin, että Katrikin pian menisi
kirkkoon ja että hän minua muistellen rukoilisi vuosikausia. Niin,
sitä minä ajattelin, sillä minä tiesin, että olimme rakastaneet
toisiamme lapsesta saakka, ja ettei hän milloinkaan voisi minua
unhottaa. Olin niin liikutettu, että kyyneleet valuivat virtanaan
pitkin poskiani, mutta tuntui sentään niin hyvältä, kun voin
rajattomasti luottaa häneen ja olla varmasti vakuutettu siitä, että
hän säilyttäisi rakkautensa vanhuuden päiviin saakka, että hän aina
näkisi minut silmäinsä edessä, eikä menisi naimisiin kenenkään muun
kanssa.

Aamuyöstä rupesi satamaan. Ei kuulunut muuta kuin sateen
yksitoikkoista rapinaa katoilla, puutarhassa ja kujilla. Ajattelin
Jumalaa, joka aikain alusta on antanut jatkuvasti samain
luonnontoimintain uudistua, ajattelin Häntä, jonka valta ja voima on
rajaton, joka meille suuressa hyvyydessään antaa syntimme anteeksi,
ja minä toivoin, että Hän antaisi minullekin anteeksi, kun jo täällä
olin saanut näin paljon kärsiä.

Runsaasta sateesta täyttyi pieni oja partaitaan myöten. Silloin
tällöin kuulin jonkun seinän kylässä luhistuvan kokoon tai
katon romahtavan alas. Tappelun melskeestä säikähtäneet eläimet
rauhoittuivat ja tulivat näkyviin päivän valjetessa. Vuohi määkyi
läheisessä karsinassa. Suuri, tuuheahäntäinen paimenkoira luimi
ohitse ja vilkuili kuolleisiin. Koiran nähtyään rupesi hevonen
kiivaasti huohottamaan -- se kait luuli koiraa sudeksi -- ja silloin
koira livisti tiehensä.

Kaikki nämä yksityiskohdat jäivät elävästi mieleeni, sillä kuolemaa
odotellessa näkee ja kuulee kaikki. Silloin sanoo itselleen:
"Katsele, -- kuuntele, -- sillä kohta et enää näe mitään, etkä kuule
mitään".

Mutta hetki, jona olin kuulevinani ääniä etäältä, on sitäkin syvemmin
syöpynyt mieleeni, enkä sitä unohda, vaikkapa eläisin satavuotiseksi.
Oi, niin heräsin -- niin kuuntelin, ponnistauduin koholle käsivarteni
nojaan, huutaakseni: "Apua!" Oli vielä pilkkosen pimeä, taivaan
rannalla vaan häämötti vaalea valojuova. Kaukana kentällä näin heikon
tulen tuikkeen liikkuvan. Tuon tuostakin keskeytyi sen kulku ja
silloin näin mustain haamujen joka taholla kumartuvan alas. Mutta oli
muitakin kuin minä, jotka näkivät tuon tuikkeen, sillä pimeässä yössä
kuulin kaikkialta huokauksia -- valitushuutoja, niin heikkoja ääniä,
että tuntui, kuin olisivat pienet lapset kutsuneet äitiään.

Jumalani, mitä onkaan elämä? Mikä sen tekee, että se ihmiselle on
niin kallis?

Kurja henkemme, joka meille tuottaa niin paljon kyyneleitä ja
kärsimyksiä, miksi pelkäämme sen menettämistä enemmän kuin mitään
muuta maailmassa? Mikähän meitä odottaakaan haudan tuolla puolella,
koska sisimpämme värisee vähimmästäkin kuolon pelosta?

Ken sen tietää? Kaikki ihmiset läpi vuosisatain ovat puhuneet siitä,
kaikki sitä ajattelevat, mutta kenkään ei kykene sitä ratkaisemaan.

Palavalla elonhalulla tuijotin tuohon tuleen, kuten hukkuva katselee
rantaan ... suonenvedon tapaisesti yritin nousta istumaan ja
toivosta vavahteli sydämeni. Olisin huutanut, mutta en saanut ääntä
huuliltani. Sateen rapinaan puissa ja katoilla sortuivat kaikki muut
äänet, mutta siitä huolimatta ajattelin: "He kuulevat huutoni ... he
tulevat?" Olin näkevinäni lyhdyn lähenevän puutarhan käytävää myöten
ja valkean suurenevan askel askeleelta. Mutta kun se kotvan aikaa
oli harhaillut sinne tänne taistelutantereella, vaipui se hiljalleen
notkoon ja katosi.

Silloin menin tainnoksiin.



XV.


Tointuessani olin suuren, pölkkyjen kannattaman vajan perällä. Joku
antoi minulle viiniä ja vettä juoda ja ne maistuivat minusta hyvältä.
Kun aukasin silmäni, näin vanhan, harmaaviiksisen sotamiehen, joka
nosti päätäni ja kallisti pikaria huulilleni.

"No", virkkoi hän ystävällisesti, "voitteko paremmin nyt?"

En voinut olla hymyilemättä hänelle ajatellessani, että vielä olin
elossa. Rintani ja vasen käsivarteni olivat huolellisesti sidotut;
haavaa tosin poltti kuin tulessa, mutta siitä en välittänyt -- sillä
elinhän vielä!

Aluksi katselin suuria, ylhäällä olevia palkkeja, jotka olivat
ristissä toistensa päällä ja tiilikattoa, josta päivä pilkoitti
sisään monesta kohdasta. Kotvasen kuluttua käänsin päätäni ja
ymmärsin olevani suuressa vajassa, jossa oluenpanijat säilyttivät
tynnyreitään ja rattaitaan. Ympärilläni patjoilla ja oljilla
lepäsi haavoittuneita pitkissä riveissä, ja keskellä vajaa, suuren
keittiöpöydän ääressä, seisoi sotilaslääkäri kahden apulaisensa
keralla, paidanhihat ylöskäärittyinä sahaten erään miehen säärtä.
Haavoittunut valitteli. Heidän takanaan oli läjä käsivarsia ja
sääriä, ja ymmärtänette, millaisen vaikutuksen se teki minuun.

Viisi, kuusi jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä antoi haavoittuneille
juotavaa. Heillä oli ruukkuja ja pikareita.

Mutta syvimmän vaikutuksen teki minuun lääkäri, joka paitahihasillaan
sahasi ja leikkeli mistään muusta välittämättä. Hänellä oli suuri
nenä ja posket kuopallaan ja hän torui yhtämittaa apulaisiaan,
jos eivät nämä kyllin nopeaan antaneet hänelle veitsiä, pihtejä
ja siteitä tai eivät heti pesseet verta pois sienellä. Eikä siinä
kuitenkaan vitkasteltu, sillä ei ollut kulunut neljännestuntiakaan,
kun he jo olivat sahanneet poikki kaksi säärtä.

Vajan edustalla olivat suuret vaunut täynnä olkia.

Vastikään oli pöydälle laskettu vähintään kuusi jalkaa pitkä
venäläinen ratsumies, jonka kaulan kuula oli lävistänyt läheltä
korvaa, ja juuri kuin lääkäri pyysi pieniä saksia auttaakseen häntä,
meni toinen lyhyt, paksu ja rokonarpinen ratsuväenlääkäri vajan ohi.
Hänellä oli salkku kainalossa ja hän jäi seisomaan eräitten vaunujen
luo.

"Terve, Forel!" lausui hän iloisesti.

"Kas, tekö täällä, Duchêne?" vastasi lääkärimme kääntyen
tulokkaaseen. "Montako haavoittunutta?"

"Noin seitsemäntoista- tai kahdeksantoistatuhatta."

"Tuhat tulimmaista, niinkö paljon. Miten voitte tänään?"

"Kiitos vaan, olen etsimässä ravintolaa."

Lääkärimme meni puristamaan toverinsa kättä; he puhelivat kaikessa
rauhassa ja sillä välin heidän apulaisensa ottivat kulauksen viiniä
ja venäläinen pyöritti silmiään tuskasta irvistellen.

"Katsokaa, Duchêne, menette vaan tätä katua -- ravintola on
vastapäätä kaivoa tuolla, näettekö?"

"Kyllä."

"Tuolla vastakkaisella puolella."

"Kiitos."

Toinen meni ja lääkärimme huusi vielä hänen jälkeensä:

"Hyvää ruokahalua, Duchêne!"

Sitte palasi hän venäläisen luo, joka odotti häntä, ja leikkasi
aluksi kaulaan haavan, joka ulottui niskasta olkapäähän. Hän
työskenteli tuiman näköisenä ja virkkoi apulaisilleen:

"No, herraseni, saatteko mitään aikaan?"

"Venäläinen valitteli tietysti, mutta siitä ei lääkäri välittänyt.
Viimein heitti hän luodin maahan, pani haavan siteeseen ja sanoi:

"Viekää hänet pois!"

Venäläinen nostettiin pöydältä, sotamiehet laskivat hänet
olkipatjalle toisten joukkoon ja seuraava kannettiin esiin.

En milloinkaan olisi voinut aavistaa, että maailmassa tapahtuisi
tällaisia asioita, mutta näinpä paljon muutakin, jota en milloinkaan
voi unohtaa.

Noin kuudennella tai seitsemännellä patjalla minusta istui
vanha korpraali jalka siteessä. Hän vilkutti silmäänsä ja sanoi
naapurilleen, jolta oli vast'ikään sahattu käsivarsi:

"Rekryytti, katsohan läjään, löisinpä vetoa siitä, ettet tunne siinä
käsivarttasi."

Toinen, joka oli kovasti kalpea, mutta oli kuitenkin kaiken aikaa
pysynyt tyynenä, katsoi -- -- ja pyörtyi melkein heti.

Silloin korpraali ratkesi nauramaan sanoen:

"Hän tunsi kuitenkin omansa lopuksi ... se on tuo, jossa on pieni,
tatuerattu kukka. Se tekee aina saman vaikutuksen."

Hän ihaili omaa huomiokykyään, mutta ei kukaan yhtynyt hänen
nauruunsa.

Alinomaa haavoittuneet huusivat:

"Vettä!"

Kun yksi alkoi, noudattivat toiset esimerkkiä. Vanha sotamies
oli luultavasti suostunut minuun, sillä joka kerta, kun hän meni
ohitseni, ojensi hän minulle pikaria.

Vajassa en maannut tuntia enempää. Kymmenkunta korkeaa heinävaunua
oli asettunut ensimmäisten vaunujen taakse. Muutamia seudun
talonpoikia samettinutuissa, mustassa huopahatussa ja ruoska olalla
seisoi odotellen ohjakset kädessä. Kotvasen kuluttua saapui osasto
husaareja, kersantti astui maahan ja meni vajaan sanoen:

"Anteeksi, herra tohtori, mutta minua on komennettu kuljettamaan
kaksitoista vaunullista haavoittuneita Lützeniin. Täältäkö ne ovat
vietävät?"

"Täältä", vastasi lääkäri.

Ja niin ruvettiin heti kuormittamaan ensimmäistä vaunua.

Talonpojat ja kiertävät sotilaat antoivat meille vielä ryypyn viiniä,
ennenkuin nostivat meidät vaunuihin.

Heti kun ensimmäiset vaunut olivat kuormitetut, ajettiin niillä
kappaleen matkaa ja toiset vaunut tulivat edellisten paikalle. Minä
sain paikkani kolmansissa vaunuissa. Istuin oljissa etummaisessa
rivissä ja vieressäni oli muuan rekryytti 29:nnestä rykmentistä. Mies
oli menettänyt oikean käsivartensa. Takanamme makaavista oli yksi
menettänyt jalkansa, toiselta oli pää haljennut ja kolmannen leukaluu
oli murskaantunut.

Yllemme oli puettu pitkät sotilasnuttumme, mutta siitä huolimatta
ja vaikka aurinko paistoi, vilutti meitä siihen määrään, ettei
nostettujen kauluksien yläpuolelta näkynyt muuta kuin nenännipukka,
sotilaslakki tai side. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Kullakin oli
tarpeeksi asti omista ajatuksistaan.

Tuon tuostakin kävivät jääkylmät väristykset läpi ruumiini ja heti
seurasi polttava kuumuus, joka tunki silmienkin sisään. Se tiesi
kuumeen tuloa. Mutta lähtiessämme Kayasta, oli tilani vielä jotenkin
siedettävä, sillä näin silloin vielä kutakuinkin selvästi, vasta
myöhemmin lähestyessämme Leipzigiä tunsin olevani oikein huono.

Vihdoinkin olimme kaikki kuormitetut ajopeleihin. Ne, jotka tulivat
omin neuvoin toimeen, olivat etummaisissa vaunuissa, toiset makasivat
perimmäisissä vaunuissa; ja niin sitä lähdettiin. Husaarit, jotka
ratsastivat rinnallamme, puhelivat tappelusta, polttelivat ja
laskivat leikkiä meihin katsahtamatta.

Kun kuljimme läpi Kayan, näin sodan hävityksen kauhuineen. Kylä oli
yhtenä raunioröykkiönä. Katot olivat romahtaneet sisään, jokunen
rakennuksen pääty törrötti vielä pystyssä; lankut ja laudat olivat
murtuneet, nähtiin pieniä makuuhuoneita alkooveineen, ovineen ja
portaineen. Ihmisparat, vaimot, lapset ja ukot, hapuilivat ja
kuljeskelivat epätoivoissaan edestakaisin huoneissa. He kiipesivät
ylös ja alas aivan kuin ilmassa olevilla telineillä.

Toisinaan nähtiin ylinnä pieni huone muureineen ja huoneessa pieni
kuvastin, jonka yläpuolelle oli ripustettu kimppu puksipuun oksia.
Siellä oli asunut nuori tyttö, ennenkuin sota oli ulottunut tänne
asti.

Voi, kukapa olisi voinut aavistaa, että tämänkin onnen hävittäisi
ihmisten paljoa kauheampi menettely, kuin on raivoava myrsky tai
taivaan viha.

Raunioiden keskellä eläinraukatkin näyttivät hyljeksityiltä.
Kyyhkyset etsivät pesäänsä, härät ja vuohet talliaan. Ne
kuljeskelivat pitkin kujia, ammuivat ja määkivät surkeasti. Kanat
olivat lentäneet ylös puiden oksille istumaan ja joka paikassa näkyi
luotisateen jälkiä.

Viimeisen kokoonromahtaneen rakennuksen ovella istui harmaahapsinen
ukkovanhus pieni lapsi sylissä, synkästi katsellen jälkeemme. Näkikö
hän meidät? En tiedä, mutta syvät vaot hänen otsassaan ja silmäin
synkkä katse kuvastivat epätoivoa. Kuinka monta vuotta hänen oli
täytynyt tehdä työtä, kuinka säästäväinen olla ja kuinka paljosta hän
oli saanut kieltäytyä hankkiakseen itselleen tyynen ja huolettoman
elämän ehtoon! Nyt oli kaikki hävitetty. Hänellä ja pienokaisella ei
ollut kattoa päänsä päällä.

Ja nuo pitkät hautarivit, joissa koko seudun väestö kuumeentapaisesti
työskenteli estääkseen ruton sukupuuttoon nielemästä koko ihmiskuntaa
-- heidätkin näin Kayan kukkulalta ja kauhulla käänsin heistä
katseeni. Näin nuo mahdottomat haudat, joihin peitetään kuolleet,
venäläisiä, ranskalaisia ja preussiläisiä sekaisin -- sellaisina
kuin Jumala oli heidät luonut, ennenkuin univormut ja höyhentöyhdöt
erottivat heidät toisistaan hallitsevain eduksi. Tuolla he makaavat
sylitysten, ja jos heidän sielunsa elää ruumiin kuoleman jälkeen,
kuten toivottava on, antavat he anteeksi toisilleen ja rakastavat
toisiaan kiroten niitä rikoksellisia, jotka monta vuosisataa ovat
estäneet heitä olemasta veljiä ennen kuolemaa!

Mutta säälittävimmät ovat kuitenkin nuo haavoittuneet raukat,
joita kuletettiin pitkissä vaunuriveissä -- nuo onnettomat,
joita päiväilmoituksessa mainitaan olevan vähemmän, kuin heitä
todellisuudessa onkaan, ja joita sairaaloissa, kaukana rakkaista
omaisistaan kuolee kuin kärpäsiä, samalla kuin kanuunat jyrisevät
ja kiitosvirsiä veisataan temppeleissä ilon osoitukseksi tuhanten
surmasta.

Tultuamme Lützeniin oli kaupunki niin täynnä haavoittuneita, että
meidän vaunumme komennettiin lähtemään Leipzigiin. Kaduilla näkyi
ainoastaan onnettomia, puolikuolleita ihmisiä, joita makasi oljilla
pitkissä riveissä rakennusten seinävierustoilla. Runsaan tunnin
kuluttua tulimme erään kirkon luo, jonne joukostamme jätettiin 15-16
miestä, jotka eivät jaksaneet mitenkään kauempaa ajaa.

Syötyään ja juotuaan eräässä ruokapaikassa torin kulmassa kersantti
ja hänen miehistönsä nousivat taas hevosien selkään, ja me jatkoimme
matkaamme Leipzigiin.

Nyt en enää kuullut enkä nähnyt mitään, korvani humisivat, en
erottanut ihmisiä enkä puita toisistaan ja sanoin-kuvaamaton jano
vaivasi minua.

Moniaat haavoittuneista olivat jo pitkät ajat hourineet ja huutaneet;
he puhuivat äidistään, yrittivät nousta hyppäämään vaunuista tielle.
En tiedä, teinkö samoin, mutta heräsin kuin tuskallisesta unesta,
kun kaksi miestä tarttui minua jalkoihin ja käsivarret vyötäisilläni
kantoivat minut pimeän torin poikki. Tähdet tuikkivat taivaalla ja
tulet loistivat suuresta talosta, joka mahtavana kuvastui taivasta
vastaan. Se oli Hallen, Leipzigin esikaupungin sairaala.

Miehet nousivat ylös kiertoportaita. Ylhäällä astuivat he
suunnattoman suureen saliin, jossa oli kolme salin toisesta päästä
toiseen ulottuvaa sänkyriviä aivan lähetysten ja minut laskettiin
yhdelle vuoteelle. Sitä kiroilemista, kirkunaa ja valitusta! Täällä
oli satoja haavoittuneita kovassa kuumeessa. Akkunat olivat auki ja
pienten lyhtyjen kynttilät liehuivat ilmanvedossa. Sairaanhoitajia
ja lääkäreitä juoksi edestakaisin suurissa, kainalon alta sidotuissa
esiliinoissa. Alla olevista saleista kuuluva kumea sorina, ihmisten
juoksu portaissa, uudet tulokkaat, jotka ajoivat torin poikki,
ajurien huudot, ruoskanläimäykset ja hevosten kavioiden kopse --
minua huumasi ja pyörrytti moinen humu.

Kun minua riisuttiin tunsin ensi kerran niin sietämätöntä tuskaa
hartiassani, ett'en voinut olla huutamatta. Samassa tuli lääkäri
torumaan, kun minua ei pidelty kyllin varovasti. Muuta en muista
siitä yöstä, sillä olin tiedottomuuden tilassa. Huusin Katria, herra
Guldenia ja Kreetta-tätiä, niin kertoi minulle naapurini, muuan
vanha, hevosväkeen kuuluva soturi, jota houreeni estivät nukkumasta.

Vasta seuraavana aamuna kello kahdeksan tienoissa, jolloin
hartioitani ensi kerran sidottiin, näin selvemmin salin.

Herätessäni oli tusina lääkäreitä ääressäni. Lihavanpuoleinen herra,
jota kutsuttiin parooniksi, irrotti siteeni. Apulaislääkäri seisoi
vuoteen jalkopuolessa kädessä malja lämmintä vettä. Ylilääkäri tutki
haavani, toiset olivat etukumarassa kuullakseen, mitä hän sanoisi.
Hän puheli heidän kanssaan vähän aikaa, mutta muuta en kuullut, kuin
että luoti oli mennyt ulos takaa. Huomasin hänen ymmärtävän asiansa,
sillä kun preussiläiset olivat ampuneet ylöspäin yli puutarhanmuurin,
oli luodinkin täytynyt mennä ylöspäin. Hän pesi itse haavan ja pani
sen siteeseen tuokiossa, niin ettei hartiani voinut liikahtaa. Ja nyt
oli kaikki kunnossa.

Minun oli paljon parempi olla kuin ennen. Kymmenen minuutin kuluttua
tuli sairaanhoitajatar ja puki tottuneesti puhtaan paidan ylleni, se
ei koskenut vähääkään.

Ylilääkäri oli jäänyt seisomaan viereisen vuoteen ääreen.

"Joko taas olet täällä, ukkoseni?"

"Olen kun olenkin, herra parooni", vastasi ratsumies ylpeänä siitä,
että ylilääkäri tunsi hänet. "Ensi kerran haavoituin Austerlitzin
luona karteessilaukauksesta, toisen kerran Jenan luona ja kolmannen
kerran Smolenskin luona kahdesta painetin pistoksesta."

"Kyllä muistan, kyllä muistan", vastasi ylilääkäri liikutettuna, "ja
mistä syystä nyt olet täällä?"

"Kolmesta miekansivalluksesta, jotka sain vasempaan käsivarteeni
puolustaessani kanuunaani preussiläisiä husaareja vastaan."

Ylilääkäri astui lähemmä, irroitti siteen, ja minä kuulin hänen
kysyvän ratsumieheltä:

"Tietysti olet saanut kunniamerkin?"

"En, herra parooni."

"Mikä on nimesi?"

"Kristian Zimmer, konstaapeli toisessa ratsuväkirykmentissä."

"Hyvä."

Hän sitoi haavat ja poistuessaan hän vihdoin sanoi:

"Hyvä tulee."

Mennessään hän puheli toisten kanssa ja tehdessään kierroksensa hän
antoi määräyksiään sairaanhoitajattarille ja poistui sitten.

Vanha ratsumies oli ihastunut, ja kun minä hänen nimestään päättäen
otaksuin hänen olevan Elsassista kotoisin, rohkaisin mieleni ja
puhuttelin häntä omalla kielellämme, joka häntä ilahutti entistä
enemmän. Hän oli kolmen kyynärän pituinen roikale, suurinenäinen ja
punaviiksinen. Hän aivan ihmetteli, kun häntä puhuteltiin Elsassin
murteella, ja luulenpa, että hän olisi ollut valmis antamaan
minulle mitä tahansa, jos olisin sitä pyytänyt Elsassin murteella.
Mutta nyt hän ei voinut antaa minulle muuta, kuin niin voimakkaita
kädenpuristuksia, että sormeni nitisivät hänen kourissaan. Hän kutsui
minua Juusoseksi, joksi minua nimitettiin kotona Pfalzburgissakin, ja
sanoi:

"Juusonen, kavahda nauttimasta kaikkia lääkkeitä, joita sinulle
tarjotaan. Ei auta niellä muuta, kuin minkä entuudestaan tuntee. Mikä
ei tuoksua hyvälle, on kelvotonta. Jospa he joka päivä antaisivat
meille pullon Rheinin viiniä, parantuisimme piankin, mutta paljon
halvemmaksi tulee, kun he turmelevat vatsamme vedellä, jossa on
keitetty kourallinen rikkaruohoja."

Kun pelkäsin kuumetta ja kaikkia, mitä näin ympärilläni, näytti hän
loukkaantuneelta ja sanoi:

"Oletko hullu, Juuse, mitäs turhia pelkäät? Eivät tällaiset miehet
asetu sairashuoneeseen kuolemaan. Ei, ei, älä sellaista ajattelekaan."

Mutta eivät hänen sanansa auttaneet; joka aamu kun lääkärit tulivat,
löysivät he seitsemän kahdeksan kuollutta. Toisten kuume yleni,
toisten aleni, mutta kaikki he joutuivat ruumispaareille, joita
sairaanhoitajat kantoivat hartioillaan; niin että lopuksi en tiennyt,
oliko parasta olla kuuma vai kylmä.

Zimmer sanoi: "Kaikki se, Juuseni, tulee noista hiton rohdoista,
joita lääkärit keksivät. Näeppäs tuotakin pitkää ja laihaa tohtoria!
Hän voi kehua ottaneensa hengen useammalta ihmiseltä kuin mikään
kanuuna; hän on niin sanoakseni aina ladattu luodeilla ja sytytin
on hänellä myötäänsä kytemässä. Ja tuokin mustanpuhuva tohtori? Jos
olisin keisari, lähettäisin hänet preussiläisten ja venäläisten
pariin; hän tappaisi enemmän vihollisia kuin kokonainen armeijakunta."

Olisin nauranut hänen pilapuheelleen elleivät paarinkantajat taaskin
olisi kulkeneet ohitseni.

Kolmen viikon kuluttua oli rikkoontunut lapaluuni kasvanut jo melkein
kiinni, molemmat haavat paranivat vähitellen, enkä tuntenut tuskia
juuri ensinkään. Zimmerin saamat miekanhaavat paranivat myöskin.
Saimme joka aamu hyvää lihalientä, joka meitä vahvisti ja iltasin
palasen häränlihaa ja puoli lasillista viiniä. Jo tämän näkeminen
teki meidät iloisiksi ja tulevaisuus kajasti meille ruusunpunaisena.

Nyt saimme jo käyskennellä sairashuoneen takana olevassa suuressa
puutarhassa, jossa kasvoi paljon vanhoja jalavia. Siellä istuimme
penkeillä puiden varjossa tai kävelimme käytävillä niin kuin mitkäkin
pomot harmaissa sotilaskaavuissamme, yömyssy päässä.

Oli ihana vuodenaika. Katseltavaksemme tarjoutui Parthajoki ja sen
poppeleita kasvavat rannat. Joki purkaa vetensä kaarrellen pitkin
sinisin mutkin vasemmalle, Elsteriin. Samalla taholla kasvaa laaja
pyökkimetsä ja sen editse kulkee kolme neljä vaaleata maantietä,
jotka poimuttelevat kokonaisten viljavainioiden, kaura- ja
ohrapeltojen ja humalistojen halki, sanalla sanoen, kaikki oli niin
kaunista kuin ajatella saattaa ja kauneinta oli silloin, kun kaikki
nämä vainiot auringon kultaamina aaltoilivat tuulessa.

Kesäkuu oli helteinen ja ennusti hyvää vuodentuloa. Monasti
katsellessani tuota kaunista maisemaa muistui mieleeni Pfalzburg, ja
silloin purskahdin itkuun. Mutta Zimmer sanoi:

"Ihmettelenpä tosiaankin mitä hittoa sinä, Juuse, oikein itket?
Olemmehan pelastuneet haavakuumeesta ja jalkamme ja kätemme olemme
saaneet pitää, jota vastoin sadat muut ovat ne menettäneet, istumme
kaikessa rauhassa penkillä puitten siimeksessä, saamme lihalientä,
lihaa ja viiniä, saammepa vielä polttaakin, jos meillä vain on
tupakkaa, etkä kuitenkaan ole tyytyväinen. Mikä sinua oikeastaan
vaivaa?"

Silloin kerroin hänelle rakastavani Katria, kerroin käynneistäni
Quatre-Ventsissä, kerroin ihanista toiveistamme ja naimisaikeistamme,
sanalla sanoen, kuvailin hänelle koko tuon onnellisen ajan, joka nyt
oli vain paljas unelma. Hän kuunteli kertomustani poltellen piippuaan.

"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi, "surullista tämä kaikessa tapauksessa
on. Ennen vuoden 1798 arvannostoa olin minäkin kihloissa erään
tytön kanssa kotikylästä. Hänen nimensä oli Margareetta, ja minä
rakastin häntä kuin silmäterääni. Olimme luvanneet pysyä toisillemme
uskollisina, eikä päivääkään kulunut koko Zürichin sotaretkellä,
etten olisi Margareettaa muistellut."

"Kun sitten ensi kerran pääsin lomalle ja lähdin kotiin, niin mitä
kuulin? Että Margareetta oli jo kolme kuukautta sitten vihitty erään
Passauf-nimisen suutarin kanssa kotikylästäni."

"Voit ymmärtää, Juuse, kuinka se koski minuun. Kaikki musteni
silmissäni, olisin tahtonut lyödä sirpaleiksi kaikki ympärilläni
ja saatuani tietää, että Passauf oli 'Kruununhirven' kapakassa,
pyyhkäsin suoraa päätä sinne katsahtamatta oikeaan tai vasempaan.
Tultuani sinne, tunsin hänet heti. Hän istui pöydän ääressä akkunan
luona olutta juoden ja naureskellen neljän muun rentun kanssa. Menin
heidän luokseen ja silloinkos hän rupesi elämöimään. Hän kirkui: 'Ei,
mutta nähkääs, Kristian Zimmeriä! Mitä kuuluu, Kristian? Terveisiä
paljon Margareetalta!' Ja samalla hän siristi silmiään. Sieppasin
kipposen kouraani, sivalsin sillä häntä kalloon niin, että astia
halkesi ja huusin: 'Passauf, anna hänelle tämä ja sano, että se on
häälahjani.' Kaikki muut kävivät tietysti minuun käsiksi; löin paria
kolmea heistä oluthaarikalla, sitten hyppäsin pöydälle, pistin jalat
akkunasta ulos ja loikkasin alas torille."

"Mutta kun hyvin olin päässyt kotiini äidin luo, tuli poliisi ja
vangitsi minut viranomaisten käskystä. Sidottuna panivat he minut
rattaille ja veivät rykmenttiini Strassburgiin. Kuusi viikkoa sain
istua putkassa ja olisinpa joutunut kaleeriorjaksi, ellemme silloin
olisi menneet Rheinin yli ja marssineet Hohenlindeniin. Majuuri
Courtaud sanoi minulle: 'Voit syystä kerskua osaavasi tähdätä
paikalleen, mutta jos vielä toiste sivallat oluthaarikalla ihmisiä
kalloon, ei sinun hyvin käy, sen sanon sinulle jo etukäteen. Kuka nyt
sillälailla tappelee, senkin tappelupukari? Mitä me miekalla teemme,
ellemme käytä sitä ja niitä sillä kunniaa kotonamme?' En osannut
siihen mitään sanoa."

"Silloin lähti minusta naimahalu. Älä puhu minulle sotamiehestä,
joka muistelee vaimoaan. Se on kurjinta kaikesta. Ota huomioos
naineet kenraalit. Sotivatko he niinkuin ennen? Ei, he ajattelevat
vain yhtä, sitä nimittäin, miten rikastuisivat ja saisivat elellä
mukavasti kotona palatseissaan herttuattarien ja pienien herttuoiden
seurassa. Iso-isäni, Yéri, metsänvartija sanoi aina, että hyvän
metsäkoiran tulee olla laiha ja luulenpa, että sama on asianlaita
kunnon kenraalien ja urhoollisten sotilaittenkin suhteen. Me emme
milloinkaan saa muuta kuin vanhan, tavallisen ateriamme, mutta
kenraalit lihoovat ja se on hyvien kotipäivällisten ansio."

Näitä puheli Zimmer sydämmellisellä vilpittömyydellään, mutta siitä
eivät surulliset ajatukseni haihtuneet.

Heti, kun kykenin jalkeille, kiiruhdin kirjeellisesti ilmoittamaan
herra Guldenille, että olin eräässä Leipzigin etukaupunkien
sairaalassa parantelemassa lievästi haavoittunutta käsivarttani ja
vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, sillä minä
paranin päivä päivältä. Pyysin häntä näyttämään kirjeeni Katrille ja
Kreetta-tädille, jotta se huojentaisi sitä levottomuutta, jota tämä
kauhea sota heille tuotti. Sanoin hänelle myös, että suurin iloni
olisi saada tietoja kotoa ja kaikilta rakkailtani.

Siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut rauhaa enää. Joka aamu odotin
vastausta, ja kun sairaalassamme jaettiin pari-, kolmekymmentä
kirjettä, joista minä en saanut ainoatakaan, oli sydämeni pakahtua.
Menin ulos puutarhaan ja itkeskelin siellä ääneen. Siellä oli pimeä
nurkka, jonne heitettiin rikkonaiset porsliinikappaleet, hyvin
varjoisa paikka, josta pidin eniten siksi, etteivät sairaat koskaan
tulleet sinne. Siellä istuin usein vanhalla, sammaltuneella penkillä
unelmiini vaipuneena. Synkeitä ajatuksia ajelehti mielessäni,
luulottelinpa vielä, että Katri oli hyljännyt minut Ja unhottanut
lupauksensa ja ajattelin: Voi, jospa et olisikaan enää vironnut
Kayassa! Silloin olisi nyt kaikki lopussa. Miksi eivät jättäneetkään
minua oman onneni nojaan? Se olisi ollut parempi kuin näin kauheat
kärsimykset.

Olin jo joutunut sellaiseen tilaan, etten olisi tahtonutkaan tulla
enää terveeksi. Silloin kuulin eräänä aamuna monien muiden nimien
joukossa huudettavan Juuse Berthaa. Ojensin vain käteni saamatta
sanaakaan suustani ja minulle annettiin suuri kirje, jonka kuoressa
oli monen monta postileimaa. Tunsin siinä herra Guldenin käsialan ja
kalpenin.

"Kas vaan", naureskeli Zimmer, "tulipa se kuitenkin vihdoin viimein."

Minä en vastannut. Puin vaatteet ylleni, pistin kirjeen taskuuni ja
menin puutarhaan, vanhaan, tavalliseen piilopaikkaani saadakseni
lukea rauhassa.

Avattuani sen näin ihan ensiksi pari kolme pientä omenankukkaa,
jotka otin heti käteeni ja sitte postiosotuksen, johon herra Gulden
oli kirjoittanut muutaman sanan. Mutta mikä minua liikutti enemmän
kuin kaikki muu yhteensä ja pani koko olentoni kiireestä kantapäähän
vapisemaan, oli Katrin käsiala, jota katselin samein silmin,
voimatta sitä lukea, sillä sydämeni pampatti liian rajusti.

Vihdoin rauhoituin kuitenkin senverran, että sain kirjeen verkalleen
luetuksi. Silloin tällöin keskeytin lukuni hetkiseksi tullakseni
oikein vakuutetuksi siitä, etten nähnyt unta, vaan että rakas Katrini
todella oli minulle kirjoittanut.

Tämän kirjeen olen säilyttänyt, koska se niin sanoakseni pelasti
henkeni, ja tässä se nyt on juuri sellaisena kuin sain sen 8 päivänä
kesäkuuta vuonna 1813.

    "Rakas Juuseni!

    Kirjoitan tämän kirjeen, sanoakseni sinulle ennen kaikkea, että
    rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja etten milloinkaan
    tule pitämään kenestäkään muusta kuin ainoastaan sinusta.

    Suurin suruni on se, että tiedän sinun haavoittuneena makaavan
    sairaalassa ja etten minä saa olla sinua hoitamassa. Se on
    suuri suru. Rekryyttien lähdöstä saakka ei meillä ole ollut
    rauhan rahtusta. Äiti suuttui minuun ja sanoi houkaksi, kun
    itkin yötä päivää, mutta hän itki itse juuri yhtä paljon
    istuessaan iltasin yksin takan ääressä. Sen kyllä kuulin ylhäältä
    ullakkokamaristani. Lopulta kohdisti hän kiukkunsa Pinacleen, kun
    ei enää uskaltanut käydä torilla, sillä Pinaclella oli vasara
    kopassaan.

    Mutta suurin surumme, Juuse, oli se, kun saimme kuulla
    kerrottavan suuresta tappelusta, jossa tuhansia ja taas tuhansia
    oli kaatunut tantereelle. Tuskin tiesimme, vieläkö elimme vai
    olimmeko kuolleet, äiti juoksi joka aamu postiin, sillä minä en
    päässyt vuoteestani ylös. Vihdoinkin tuli kirjeesi. Nyt olen
    jo terveempi, sillä nyt voin jo itkeä ja kiitän Jumalaa, joka
    pelasti henkesi!

    Kun muistelen, Juuse, kuinka onnellisia olimme ennen, kun sinä
    tulit joka sunnuntai ja me istuimme aivan hiljaa toistemme
    vieressä, emmekä ajatelleet mitään! Voi, me emme ymmärtäneet,
    kuinka onnellisia me olimme, emme tienneet, miten meille kävisi,
    mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Kunhan sinä vaan tulisit
    terveeksi, että voisimme toivoa saavamme olla vielä kerran
    yhdessä niinkuin ennen!

    Paljon puhutaan rauhasta, mutta meitä ovat niin monet
    onnettomuudet kohdanneet ja keisari Napoleon pitää niin paljon
    sodasta, ettei voi olla varma mistään.

    Ainoa iloni on tieto siitä, ettei haavasi ole vaarallinen ja että
    vielä rakastat minua. Voi, Juuse, minäkään en osaa muuta sanoa,
    kuin että rakastan sinua ainiaan ja tiedän myös, että äitikin
    pitää sinusta kovin paljon.

    Nyt tahtoo herra Gulden kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja
    minä lähetän sinulle siis tuhannet suukkoset. -- Täällä ovat
    ilmat erittäin kauniit ja meille tulee varmaan hyvä vuosi.
    Suuri omenapuu puutarhassa on aivan valkoisenaan kukista, otan
    niistä muutamia ja panen ne koteloon, sittenkun herra Gulden on
    herjennyt kirjoittamasta. Ehkäpä me vielä Jumalan avulla kerran
    saamme haukata samasta omenasta. Hyvästi, hyvästi, oma, rakas
    Juuseni!"

Lukiessani tätä purskahdin itkuun, ja kun Zimmer tuli, sanoin hänelle:

"Istuhan tuohon penkille viereeni, niin luen sinulle, mitä kultaseni
minulle kirjoittaa; saatpa sitte kuulla, onko hän Margareetan
kaltainen."

"Odotahan, että ensin sytytän piippuni", vastasi hän. Painettuaan
kannen piipun pesän päälle puheli hän:

"Luehan nyt sitte, Juuse, mutta sanon sinulle jo etukäteen, että olen
vanha ja kokenut ja etten usko kaikkea, mitä kirjoitetaan. Naisväki
tavallisesti liioittelee enemmän kuin me."

Tästä huolimatta luin verkalleen hänelle Katrin kirjeen. Hän ei
virkkanut mitään ja lopetettuani otti hän kirjeen käteensä ja katseli
sitä kauan mietteissään; sitte hän antoi sen minulle takaisin ja
sanoi:

"Jaa'a, Juuse, hän on hyvä ja älykäs tyttö, eikä ota koskaan ketään
muuta omakseen kuin sinut."

"Uskot siis, että hän todella pitää minusta oikein paljon?"

"Sen uskon ja saat huoleti luottaa häneen. Hän ei milloinkaan mene
kellekään Passaufille vaimoksi. Ennen epäilisin itse keisaria kuin
tuollaista tyttöä."

Kuullessani Zimmerin puhelevan näin, olisin tahtonut suudella häntä
ja minä sanoin:

"Minulle on lähetetty kotoa 100 frangia, jotka voimme noutaa
postista. Nyt saamme lasillisen viiniä! Koettakaamme päästä täältä."

"Oletpa oikeassa, poikani", sanoi Zimmer, pisti piipun taskuunsa ja
kierteli pitkiä viiksiään. "Minusta ei ole mieluisaa istua puutarhassa
homehtumassa, kun lähitienoilla on kaksi ravintolaa. Meidän täytyy
koettaa saada hiukan vapautta."

Oikein iloisina ja tyytyväisinä läksimme liikkeelle ja aioimme juuri
nousta sairaalan portaita ylös, kun postinkuljettaja samassa pysäytti
Zimmerin ja sanoi:

"Ettekös te ole Kristian Zimmer, konstaapeli toisesta ratsastavasta
tykkiväenrykmentistä?"

"Olen kyllä, kunnioitettava herra."

"Tässä olisi jotain teille", sanoi postinkuljettaja ja antoi hänelle
pienen käärön ja suuren kirjeen.

Zimmer joutui aivan ymmälleen, sillä hän ei ollut milloinkaan
ennen saanut kirjettä, ei edes kotoansakaan. Hän aukaisi käärön
-- siinä oli pieni kotelo -- hän aukaisi kotelon: siinä välkkyili
kunnialegionan risti. Hän kalpeni, silmänsä pimenivät ja hän tarttui
portaitten kaidepuuhun, mutta sitte hän huusi: "Eläköön keisari" niin
jylisevällä äänellä, että korkeissa käytävissä raikui kuin kirkossa.

Postinkuljettaja katseli häntä hymyillen:

"Oletteko tyytyväinen?" kysyi hän.

"Jaa, että _olenko_ tyytyväinen! Olenpa toki, ja nyt ei enää puutu
muuta kuin yksi asia."

"Ja mikä sitte?"

"Että saisimme luvan mennä kaupunkia katselemaan."

"Siinä asiassa tulee teidän puhutella ylilääkäriä."

Postinkuljettaja meni hymyillen portaita alas ja kun lääkärin
käyntiaika lähestyi, menimme me käsi kädessä pyytämään lupaa
ylilääkäriltä, vanhalta, harmaahapsiselta herralta, joka oli kuullut
raikuvan eläköönhuudon ja joka nyt katseli meitä hiukan nyrpeän
näköisenä.

"Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi hän.

Zimmer näytti hänelle ristiänsä ja sanoi:

"Anteeksi, herra ylilääkäri, mutta nyt olen terve kuin pähkinänsydän."

"Sen kyllä uskon. Pyydätte kait lupaa päästäksenne kaupungille?"

"Niin, kiitos, sitä pyytäisin sekä omasta että myöskin toverini Juuse
Berthan puolesta."

Ylilääkäri oli tutkinut haavaani edellisenä päivänä; hän otti
taskustaan esiin lompakon ja antoi meille kaksi ulospääsylippua.
Menimme alas ylpeinä kuin kuninkaat, Zimmer ylpeillen
kunnialegionamerkistään, minä taas kirjeestäni.

Alhaalla suuressa etehisessä huusi portinvartija:

"Heipä hei, minne matka?"

Zimmer näytti hänelle lippujamme, ja me menimme ulos iloiten siitä,
että saimme hiukan raitista ilmaa keuhkoihimme. Muuan vahtisotamies
opasti meidät postiin, josta kävin perimässä nuo 100 frangia. Hiukan
vakavampina kuin äsken, sillä ilomme oli ehtinyt jo hieman asettua,
suuntasimme kulkumme Hallen porttia kohti, joka oli noin kaksi pyssyn
kantoväliä vasemmalle, pitkän lehmuskujan päässä.



XVI.


Mitä kaikkea saimmekaan tietää sinä päivänä! Sairaalassa ei viitsi
kysellä mitään. Kun joka aamu näkee viisikymmentä haavoittunutta
saapuvan ja illalla yhtämonta kannettavan paareilla pois, silloin
ajattelee, että sellainen on maailman meno ja sanoo itsekseen:
"Mitäpä merkitsee tämä sadan vuoden kuluttua?"

Mutta kun tulee muualle, nousee mieleen toisellaisia ajatuksia.
Kun näin Hallen pääkadun, vanhan kaupungin, sen makasiinit, sen
porttikäytävät täynnä tavaroita, sen vanhat katot, jotka törröttivät
ulkonevina kuin vajat, sen matalat, kömpelöt vaunut, jotka olivat
tavaroita täyteen sullotut, sanalla sanoen, koko tuon hyörivän
kauppakaupunkilaiselämän, jouduin ymmälle. En ollut koskaan ennen
nähnyt mitään tällaista ja minä ajattelin:

"Tämähän on juuri sellainen kauppakaupunki, jollaiseksi sitä
mielessään kuvittelee: täynnä ahertavia ihmisiä, jotka koettavat
ansaita elantonsa ja koota rikkautta, jossa jokainen pyrkii
kohoomaan, ei toisia vahingoittamalla, vaan työtä tekemällä. Yötä ja
päivää he miettivät, millä keinoin voisivat vaurastuttaa perhettänsä,
mikä ei suinkaan estä kaikkia ihmisiä saamasta keksinnöistä ja
löydöistä etua ja hyötyä. Tämähän on rauhan onnea keskellä kauheata
sotaa!"

Ja sydäntäni vihloi, kun näin haavoittuneiden raukkojen kulkevan käsi
siteessä tai ontua nilkuttavan kainalosauvojensa nojassa.

Mietteisiini vaipuneena seurasin ystävääni Zimmeriä, joka muisti
jokaisen kadunkulman ja sanoi minulle:

"Tuo on Pyhä Nikolainkirkko, tuo suuri rakennus on yliopisto ja tuo
on kaupungintalo."

Hän muisti kaikki, sillä hän oli nähnyt Leipzigin vuonna 1817, ennen
Friedlandin tappelua ja hän sanoi:

"Täällä on aivan samallaista kuin Metz'issä, Strassburgissa tai
missä Ranskan kaupungissa tahansa. Asukkaat ovat suopeita meille.
Vuoden 1806 sotaretken jälkeen osotettiin meille mitä suurinta
ystävällisyyttä. Porvarit kutsuivat meitä kotiinsa päivällisille,
noin kolme neljä kerrallaan. Järjestettiinpä meille tanssiaisiakin
ja meitä kutsuttiin Jenan sankareiksi. Saat nähdä, kuinka he pitävät
meistä. Vaikkapa poikkeisimme kenenkä luo tahansa, otettaisiin
meidät maan hyväntekijöinä vastaan; me olemme nimittäneet heidän
suuriruhtinaansa Sachsenin kuninkaaksi ja me olemme myöskin antaneet
hänelle kelpo kappaleen Puolan maata."

Yhtäkkiä pysähtyi Zimmer erään matalan oven eteen ja huudahti:

"Ei, mutta kas, tuossahan on 'Kultalammas'. Fasadi on toiselle
kadulle päin, mutta me voimme mennä tästä sisään. Tule!"

Seurasin häntä jonkunmoiseen mutkikkaaseen käytävään. Sen kautta
tulimme pian vanhaan pihaan, jota ympäröivät korkeat, rapatut
ristikkorakennukset pienine, lahonneine parvekkeineen, jotka olivat
ylhäällä katonrajassa ja ylinnä tangon päässä olevine tuuliviirineen.
Luulipa melkein olevansa Strassburgin vanhimmissa osissa. Oikealla
oli olutpanimo. Sieltä näkyi rautavanteisia olutammeita mustuneitten
hirsien päällä, keitetyistä humaloista ja ohrista muodostuneita
kasoja ja eräässä nurkassa aimo suuri vääntöpyörä, jota mahdottoman
iso koira veti; sillä nostettiin olutta ylös kaikkiin kerroksiin.

Eräästä Tillynkadun puoleisesta salista kuului lasien ja tinatuoppien
kalinaa ja tämän salin akkunain alla aukeni syvä kellari, jossa
tynnyrintekijän moukariniskut jyskyivät. Hyvän marrasoluen tuoksu
tuntui ilmassa, ja Zimmer ihastuksissaan puheli ympärilleen katsellen:

"Niin, täällähän me olimme, pitkä Ferré, paksu Roussillon ja minä.
Hitto vieköön, Juuse kulta, olipa hauskaa nähdä vielä kerran tämäkin
paikka! Siitä on nyt kuusi vuotta. Roussillon parka jäi ikipäiviksi
Smolenskiin viime vuonna ja pitkä Ferré on kait kotikylässään lähellä
Torelia, sillä hän menetti vasemman jalkansa Wagramissa. Kuinka
tarkoin muistuu mieleen kaikki, kun tässä katselee ympärilleen!"

Hän työnsi erään oven auki ja me astuimme korkeaan saliin, joka oli
täynnä tupakansavua. Kestipä kotvan aikaa, ennenkun tuon harmaan
sumun seasta voin erottaa pitkän rivin pöytiä, joiden ääressä
istui vieraita, useimmilla lyhyt nuttu yllä ja pieni lakki päässä,
toiset taas saksilaisissa univormuissa. He olivat ylioppilaita,
perheitten nuoria poikia, jotka tulevat Leipzigiin opiskelemaan
lakitiedettä, lääketiedettä ja kaikkea, mitä voi oppia oluen juonnin
ja iloisen elämän ohella, jota he omalla kielellään kutsuvat
_Fuchskommers'iksi_. He tappelevat usein jonkunmoisilla miekoilla,
jotka ovat päästä pyöristetyt ja ainoastaan vähän matkaa terotetut,
joten he voivat saada pieniä viiruja kasvoihinsa, kuten Zimmer
kertoo, mutta hengenvaarasta ei ole puhettakaan. Tästä päättäen ovat
ylioppilaat järkeviä miehiä; he tietävät varsin hyvin, että elämä on
kallisarvoinen ja että on parempi elellä muutamia naarmuja naamassaan
kuin menettää henkensä.

Zimmer naureskeli kertoessaan minulle tätä. Kunnian ihailu sokaisi
hänet ja hän sanoi, että yhtä hyvin voisi ladata kanuunoita
keitetyillä omenoilla kuin tapella tällaisilla tylsäpäisillä aseilla.

Astuimme saliin ja näimme ylioppilaista vanhimman -- pitkän, laihan
hontelon, jonka silmät olivat kuopallaan, nenä punotti ja vaalean
kellervään partaan näytti leimansa lyöneen olut, jota siihen vuosien
vieriessä oli valunut -- näimme hänen seisovan pöydällä lukemassa
kuuluvalla äänellä sanomalehteä. Toisessa kädessä oli hänellä pitkä
porsliininen piippu.

Kaikki hänen toverinsa, joiden vaaleat kiharaiset hiukset valuivat
nutunkaulukselle, kuuntelivat olutmaljat koholla. Juuri huoneeseen
astuessamme kuulimme heidän kuorossa huutavan toisilleen:

"_Vaterland! Vaterland_!"

He kilistelivät saksilaisten sotamiesten kanssa ja tuo pitkä hontelo
kumartui myös ottamaan olutmaljaansa; ja oluenpanija, paksu,
harmaahapsinen villapää, latuskanenäinen, pyöreäsilmäinen mies, jonka
posket pullottivat kuin kurpitsat, huutaa kähisi:

"Gesundheit! Gesundheit!"

Tuskin olimme astuneet neljä askelta tupakansavussa, kun jo huoneessa
vallitsi hiljaisuus.

"Heipä hei, toverit", huusi Zimmer, "älkää meistä huoliko, vaan
jatkakaa toki hiidessä lukuanne! Mekin tahdomme mielellämme kuulla
hiukan uutisia."

Mutta nuoret herrat eivät näyttäneet olevan halukkaita noudattamaan
kehotustamme ja iäkäs ylioppilas astui pöydältä lattialle, pani
sanomalehden kääröön ja työnsi sen taskuunsa.

"Se on lopussa", sanoi hän, "se on lopussa."

"Niin, se loppui jo", säestivät toisetkin ja katselivat toisiinsa
merkitsevästi.

Noin pari kolme saksilaista sotamiestä lähti heti ulos huoneesta muka
raitista ilmaa hengittämään ja jäivät sille tielleen.

Lihava isäntä sanoi meille:

"Ette varmaankaan tiedä, että suuri sali on Tillyn kadun puolella?"

"Kyllä me sen tiedämme", vastasi Zimmer, "mutta minä viihdyn paremmin
tässä pienessä. Minulla oli nimittäin ennen vanhaan tapana istua
täällä kahden vanhan toverini kanssa juomassa muutama lasi Jenan
ja Auerstädtin muistoksi. Tämä sali herättää mieluisia muistoja
mieleeni."

"No niin, kuinka vain tahdotte", myönteli oluenpanija, "haluatteko
marrasolutta?"

"Kyllä, pari maljaa ja sanomalehden."

"Tuodaan heti."

Hän kaasi meille pari lasia olutta, ja Zimmer, joka ei mitään
ymmärtänyt, koetti päästä puheisiin ylioppilaiden kanssa, mutta
he pyysivät anteeksi ja menivät tiehensä toinen toisensa jälkeen.
Tunsin ilmassa, että kaikki nämä ihmiset vihasivat meitä ja vihasivat
sitäkin katkerammin, kun eivät uskaltaneet osottaa sitä meille heti.

Sanomalehdessä, joka oli ranskalainen, puhuttiin vaan aselevosta
kahden uuden, Bautzenin ja Wentschenin luona saadun voiton jälkeen.
Saimme tietää, että aselepo oli alkanut kesäkuun 6:na päivänä, ja
että Pragissa jo valmisteltiin rauhansopimusta.

Se ilahutti tietysti minua; toivoin, että ainakin haavoittuneet
lähetettäisiin kotiin. Mutta Zimmer, joka aina oli tottunut
ajattelemaan ääneen, täytti koko salin jutelmillaan. Hän keskeytti
lukuni joka rivillä ja sanoi:

"Aselepo? Mitä me aselevolla teemme? Voitettuamme preussiläiset ja
venäläiset Lützenissä, Bautzenissa ja Wentschenissä pitäisi meidän
tehdä heistä loppu. Olisivatkohan he suoneet meille aselepoa, jos
he olisivat voittaneet meidät? Mutta siinä näet, Juuse, millainen
keisari on, hän on liian hyvä -- hän on aivan liian hyvä! Se hänen
ainoa vikansa onkin. Samoin teki hän Austerlitzin luona ja sentähden
täytyi meidän aloittaa leikki uudelleen. Hän on aivan liiaksi kiltti,
sanon minä. Ellei hän olisi niin ylen hyväntahtoinen, olisi koko
Europpa pian hallussamme."

Hän silmäili ympärilleen oikealle ja vasemmalle vedotakseen toisiin.
Mutta he vilkuivat ilkeästi meihin, eikä kukaan ollut halukas
vastaamaan.

Vihdoin nousi Zimmer.

"Lähtekäämme täältä, Juuse", sanoi hän. "En ymmärrä politiikkaa,
mutta senverran ymmärrän, ettei meidän olisi pitänyt myöntää noille
roistoille aselepoa; koska he kerran rypevät loassaan, olisi meidän
pitänyt jaloillamme sotkea heitä aikalailla."

Kun olimme maksaneet, poistuimme sieltä ja Zimmer puheli.

"En tiedä, mikä noita ihmisiä tänään riivasi. Olimme heille jollakin
lailla häiriöksi."

"Paljon mahdollista", vastasin minä, "he eivät mielestäni näyttäneet
niin hyväntahtoisilta, kuin sinä olit heitä minulle kuvaillut."

"Eivät näyttäneetkään", myönsi hän. "Nykyajan nuoriso ei vedä
vertoja niille ylioppilaille, joita minä tunsin ennen vanhaan. Voipa
sanoa, että he melkein kaiken aikansa elivät kapakassa. He joivat
kaksi- jopa kolmekymmentä olutlasia päivässä, enkä minä voinut
kilpailla moisten pukarien kanssa. Heidän joukossaan oli noin viisi
kuusi sellaista, joita kutsuttiin herroiksi, heillä oli jo harmaa
parta ja he olivat oikein kunnianarvoisen näköisiä. Lauloimme
_Fanfan-la-Tulipeetä_ ja _Roi Dagoberticia_ yhdessä, eivätkä ne nyt
ole suorastaan valtiollisia lauluja. Nämä sitävastoin eivät koskaan
vedä vertoja noille vanhoille ylioppilaille."

Mutta minä olen usein jälkeenpäin mietiskellyt, mitä näimme
mainittuna päivänä ja olenpa vakuutettu siitä, että nämä ylioppilaat
kuuluivat Hyveliittoon (_Tugendbund_).

Kun Zimmer ja minä tulimme takaisin sairaalaan syötyämme maukkaan
päivällisen ja juotuamme kumpikin pullon hyvää, valkoista viiniä
"Viinirypäle"-nimisessä ravintolassa Tillynkadun varrella, saimme
tietää, että meidät vielä samana iltana muutettaisiin Rosenthalin
kasarmiin. Se oli jonkunlainen väliaikainen olopaikka Lützenissä
haavoittuneille, kun he alkoivat parantua. Siellä elettiin kuten
ainakin karnisonipaikalla, aamu- ja iltahuudot toimitettiin ja
sillävälin sai kukin olla vapaudessaan. Joka kolmas päivä kävi
ylilääkäri kierroksellaan ja kun sitte oli tultu täysin terveeksi,
komennettiin kukin lähtöön ja käskettiin yhtymään osastoonsa.

Jokainen voi mielessään kuvitella tilaamme sellaisessa kaupungissa,
kuin Leipzig on. Meitä oli noin tuhannen viisisataa köyhää
raukkaa, yllä harmaat lyyjynappiset kaavut, päässä muodottomat
kukkaisastioitten näköiset päähineet, jalassa alituisesta
marssimisesta lopen kuluneet kenkärajat, olimme kalpeita,
nääntyneitä, useimmat ilman kruunun kolikkoa. Emme juuri hääviltä
näyttäneet näiden ylioppilaiden, näiden rehellisten poroporvareitten,
näiden nuorten, naurunhaluisten naisten rinnalla, jotka kunniastamme
huolimatta näyttivät pitävän meitä kerjäläisinä.

Kaikki toverini kauniit kuvaukset tekivät tilani sitäkin synkemmäksi.

Oli kyllä totta, että meitä entiseen aikaan oli hyvin kohdeltu,
mutta ranskalaiset soturit eivät aina olleet käyttäytyneet
arvollisesti niitä kohtaan, jotka olivat olleet heille kuin veljiä,
ja nyt suljettiin heiltä ovet. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin
käyskennellä aamusta iltaan katselemassa toreja ja kirkkoja ja
silmäillä akkunoista ruokatavarakauppoihin, jotka siinä kaupungissa
ovat erittäin hyvin varustettuja kauppaliikkeitä.

Koetimme kuluttaa aikaamme niin hauskasti kuin mahdollista. Vanhemmat
pelasivat Mustaa Pekkaa ja nuoremmat löivät "viittä lehteä". Leikimme
myös "kissaa ja hiirtä" kasarmin ulkopuolella. Palikka kiinnitetään
lujasti maahan ja siihen on sidottu kaksi nuoraa; hiiri pitää
toisesta nuorasta kiinni ja kissa toisesta. Kummallakin on side
silmillä. Kissalla kapula kädessä ja se koettaa saada hiirtä kiinni,
joka korvat hörössä väistelee kissaa. Niin kiertelevät ja kaartelevat
he varpaillaan ja huvittavat katselijoita sukkelilla tempuillaan.

Zimmer kertoi, että saksalaiset ennen vanhaan tulivat oikein joukolla
katselemaan tätä leikkiä ja että heidän naurunsa kuului neljännes
peninkulman päähän, kun kissan kalikka osui hiireen. Mutta nyt olivat
ajat muuttuneet. Ihmiset menivät ohitse päätään kääntämättä ja turhaa
oli yrittää herättää heidän huomiotaan.

Niiden kuuden viikon aikana, jotka viivyimme Rosenthalin kasarmissa,
kuljeskelimme Zimmer ja minä usein kaupungin ympäristöllä saadaksemme
ajan kulumaan. Menimme Ranstadt nimisen esikaupungin kautta Lützenin
tietä aina Lindenauiin saakka. Kaikkialla näimme siltoja, lampia ja
pieniä, metsäisiä saaria. Söimme sianlihaomelettia "Karppi" nimisessä
ravintolassa ja joimme päälle pullon valkoista viiniä. Nyt ei enää
uskottu mitään velaksi kuten Jenan tappelun jälkeen. Luulenpa, että
isäntämme olisi kiskonut meiltä kernaasti kaksin- tai kolmenkertaiset
hinnat saksalaisen isänmaansa kunniaksi, ellei toverini olisi tiennyt
hintoja yhtä tarkoin kuin kuka saksilainen tahansa.

Illalla, kun aurinko vaipui Elsterin ja Pleissen kaisliston taa,
palasimme kaupunkiin kuunnellen lammikoissa elävien miljardien
sammakoiden surunvoittoista kurnutusta.

Toisinaan seisoimme hiljaa ja nojasimme käsivarret ristissä jonkun
sillan kaidepuuhun ja katselimme Leipzigin vanhoja valleja, sen
kirkkoja, sen huonoja hökkeleitä ja sen linnaa Pleissenburgia, näitä
kaikkia ilta-auringon kimmeltävässä rusohohteessa. Katselimme myös
Elsterin ja Pleissejoen tuhansia haaroja, jotka luikersivat tiheänä
verkkona lukuisain pikku saarien lomitse, ja vesi välkkyili kuin
kulta. Se oli meistä ihana näky.

Mutta, jos olisimme voineet aavistaa, että kerran menisimme näiden
samojen siltojen yli vihollisten kanuunain paukkuessa jouduttuamme
häviölle hirveimmässä ja verisimmässä tappelussa ja että kokonaiset
rykmentit hukkuisivat tuohon veteen, joka nyt ilahutti silmiämme,
luulen, että tämä näky olisi tehnyt meidät sangen murheellisiksi.

Toisinaan seurasimme Pleissen rantoja aina Mark-Kleebergiin saakka.
Sinne oli koko pitkä matka ja vainioilla oli kaikkialla runsaasti
eloa, jota suurella kiireellä korjattiin. Korkeitten elokuormien
päällä istuvat ihmiset eivät näyttäneet meitä huomaavan. Zimmer siitä
aina suuttui, mutta minä hillitsin häntä ja sanoin, että nuo hulttiot
odottivat vaan kelvollista aihetta hyökätäkseen kimppuumme, ja että
meitä muutenkin oli käsketty käyttäytymään siivosti paikkakuntalaisia
kohtaan.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "mutta voi heitä, jos sota kerran
suuntaa kulkunsa näille seuduille. Me olemme tehneet heille ylen
paljon hyvää -- -- -- -- ja nyt kohtelevat he meitä näin!"

Mutta mikä vielä selvemmin osoitti, kuinka ilkimielistä kansa oli
meitä kohtaan, oli tapahtuma, joka yllätti meidät heti seuraavana
päivänä, kun aselepo oli päättynyt. Mainittuna päivänä kello
yhdentoista tienoissa aioimme mennä uimaan Elsteriin. Kun jo olimme
riisuutuneet, näki Zimmer erään talonpojan, joka tulla tallusteli
Konnewitzin tietä pitkin.

"Kuulehan, toveri", huusi Zimmer, "ei suinkaan tästä ole vaarallista
mennä uimaan?"

"Ei ollenkaan, menkää huoleti vaan", vastasi talonpoika, "se on
mainio uimapaikka."

Zimmer hyppäsi jokeen pahaa aavistamatta ja vaipui viidentoista jalan
syvyyteen. Hän oli oivallinen uimari, mutta hänen vasen käsivartensa
oli vielä heikko. Voimakas virta vei hänet muassaan ennenkuin hän
ennätti tarttua piilipuiden oksiin, jotka riippuivat alhaalla lähellä
vedenpintaa. Jos hän ei etäämpänä olisi sattunut jonkunmoiseen
kahlauspaikkaan, jossa hän sai tukevan jalansijan, olisi hän vajonnut
mutaan, eikä olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt ylös.

Talonpoika oli jäänyt tielle katsomaan, kuinka Zimmerin kävisi.
Kiukku kiehui suonissani ja minä heristin miehelle nyrkkiäni
pukiessani ylleni niin joutuin kuin suinkin, mutta talonpoika nauroi
vaan ja harppasi tiehensä pitkin askelin.

Zimmer oli oikein vimmastunut, hän olisi tahtonut mennä Konnewitziin
saadakseen tuon konnan käsiinsä; mutta se oli, ikävä kyllä,
mahdotonta. Mitenkä olisi voinut löytää miestä, joka piileskelee
kylässä, missä on noin kolme-, neljäsataa taloa? Ja mitäpä me
olisimme hänelle mahtaneet, vaikka olisimme hänet löytäneetkin?

Menimme vihdoin uudelleen uimaan semmoiseen paikkaan, jossa jalka
hyvin ulottui pohjaan, ja kylmä vesi lauhdutti vihaamme.

Paluumatkalla Leipzigiin ei Zimmer puhunut muusta kuin kostosta.

"Koko paikkakunta on meitä vastaan", sanoi hän, "porvarit näyttävät
meille nyreää naamaa, naiset kääntävät meille selkänsä, talonpojat
tahtoisivat hukuttaa meidät, eivätkä ravintoloitsijat usko meille
mitään velaksi, meille, jotka olemme kukistaneet heidät pari kolme
kertaa! Ja tämä kaikki johtuu vain meidän liiallisesta hyvyydestämme:
meidän olisi pitänyt näyttää heille, että me olemme heidän herrojaan!
Me olemme antaneet saksalaisille kuninkaita ja prinssejä, olemmepa
vielä nimittäneet herttuoita, kreivejä ja parooneja sekä antaneet
heille kyliensä mukaisia nimiä, me olemme hankkineet heille
kunnianosotuksia, ja tämä on kiitos kaikesta!

"Sensijaan, että meitä käsketään käyttäytymään siivosti kansaa
kohtaan, pitäisi meille suotaman täysi vapaus heihin nähden ja
silloin muuttuisivat kaikki nuo roistot kokonaan toisiksi, he
olisivat yhtä ystävällisiä kuin vuonna 1806. Pakko on kaikki
kaikessa. Väkisin tehdään meistä rekryyttejä, sillä ellei meitä
pakotettaisi, jäisimme kaikki kotiin. Rekryyteistä tehdään väkisin
sotamiehiä siten, että heille opetetaan sotakuria. Ja väkisin pannaan
sotamiehet tappeluissa voittamaan. Ja silloin antavat ihmiset
sotamiehelle kaikkea, mitä hän haluaa. Ja se on pakon ansio. He
pystyttävät kunniaportteja meille ja kutsuvat meitä sankareiksi
sentähden, että he pelkäävät. Niin se juuri on!"

"Mutta keisari on liiaksi hyväntahtoinen. Ellei hän olisi liiaksi
hyvä, en tänäänkään olisi ollut hukkumaisillani. Jo minun univormuni
näkeminen olisi pannut tuon talonpojan pelkäämään ja estänyt häntä
valehtelemasta."

Näin puheli Zimmer ja minä muistan sen vieläkin varsin hyvin; se oli
elokuun 12 päivänä vuonna 1813.

Kun tulimme takaisin Leipzigiin, näimme ilon säteilevän kaikkien
kasvoista. He eivät sitä ilmaisseet sanoillaan ja puheillaan,
mutta kun porvarit tapasivat toisensa kaduilla, pysähtyivät he ja
puristelivat toistensa käsiä; naiset käyskentelivät kaduilla ja
kävivät toisiaan tervehtimässä, jonkunlainen sisäinen tyydytys loisti
yksin piikojen, renkien vieläpä köyhimpienkin työntekijäin kasvoista.

Zimmer sanoi:

"Näyttääpä melkein siltä kuin saksalaiset olisivat iloissaan."

"Siltä näyttää ja ilonsa on kait kauniin ilman ja elonkorjuun
aiheuttama."

Ilma oli todellakin ihana. Mutta kun tulimme Rosenthalin kasarmille,
näimme upseeriemme seisovan suurella portilla puhellen keskenään
innokkaasti. Vartiat kuuntelivat keskustelua ja ohikulkijat
lähentelivät myös saadakseen keskustelusta osansa hekin. Saimme
tietää, että neuvottelut Pragissa olivat keskeytyneet, ja että
itävaltalaisetkin olivat julistaneet sodan meitä vastaan, joten
vihollisten joukko lisääntyi 200000 miehellä.

Olen sittemmin tullut tietämään, että meitä silloin oli 300000 miestä
520000 vihollista vastassa, ja että vihollistemme joukossa oli kaksi
entistä ranskalaista kenraalia, nimittäin Moreau ja Bernadotte.
Sen on kuka tahansa myöhemmin saattanut lukea kirjoista, mutta me
emme sitä silloin vielä tietäneet ja me olimme varmat voitostamme,
sillä emmehän olleet silloin vielä kertaakaan hävinneet tappelussa.
Yrmeistä katseista emme olleet millämmekään. Porvareista ja
talonpojista ei välitetä sodan aikana; heiltä ei vaadita muuta kuin
rahaa ja ruokatavaroita, joita he aina jakelevat, hyvin tietäen, että
pienimmästäkin vastustuksesta viedään heiltä heidän ainoa penninsäkin.

Seuraavana päivänä oli kenraalitarkastus ja 1200 jotakuinkin
toipunutta haavoittunutta Lützenin tappelusta määrättiin lähtemään
joukkoonsa. He lähtivät komppanioittain aseineen ja tavaroineen.
Toiset suuntasivat kulkunsa Astenburgiin pitkin Elsterin jokivartta,
toiset taas Wurtzeniin enemmän vasemmalle. Zimmerinkin piti päästä
mukaan omasta pyynnöstään. Saatoin häntä kappaleen matkaa portilta
ja niin sanoimme toisillemme liikutettuina jäähyväiset. Minä jäin
kasarmiin, sillä käsivarteni oli vielä liian heikko.

Meitä oli ainoastaan 5 -- 600, siihen luettuna joukko miekkailu- ja
tanssimestareita, sillä heitä riittää kyllä hyvin jokapaikkaan.
Minulla ei ollut erityistä halua päästä heidän tuttavakseen, enkä
voinut muulla itseäni lohduttaa kuin muistelemalla Katria ja
toisinaan entisiä tovereitani Klipfeliä ja Zébédétä, joista en
milloinkaan kuullut sanaakaan.

Se oli synkkää elämää, ihmiset katsoivat meihin nyrpeästi. He eivät
uskaltaneet sanoa mitään, sillä he tiesivät, että Ranskan armeija
oli neljän päivän marssimismatkan päässä sieltä, ja että Blücher
ja Schwarzenberg olivat paljon kauempana. Muuten he kyllä olisivat
repineet silmät päästämme!

Eräänä iltana oli sellainen huhu liikkeellä, että olimme voittaneet
suuressa tappelussa Dresdenin luona. Kauhu valtasi kaikkien mielet ja
kaupunkilaiset pysyttelivät kotonaan jok'ikinen. Minä menin lukemaan
sanomalehtiä "Viinirypäleen" ravintolaan Tillyn kadun varrella.
Ranskalaisia sanomalehtiä oli pöydällä. Ei kukaan ollut niitä avannut.

Mutta seuraavalla viikolla syyskuun alussa näin ihmisten ilmeissä
saman muutoksen kuin sinä päivänä, jona itävaltalaiset olivat
julistaneet meitä vastaan sodan. Ajattelin, että meillä oli mahtanut
olla vastoinkäymisiä ja kuulin myöhemmin, että se olikin totta.
Pariisin lehdet eivät kertoneet siitä mitään.

Elokuun loppupuolelta alkaen oli ollut sateista. Vettä tuli
virtanaan. En poistunut enää kasarmista. Usein istuessani sänkyni
laidalla ja katsellessani akkunastani Elsteriä, joka oikein kiehui
rankkasateessa ja nähdessäni puiden pienillä saarilla kumartelevan
ja huojuvan myrskytuulessa ajattelin: "Voi soturi parat! Toveri
raukkani! Mitähän te nytkin teette? Missä lienette? Ehkäpä maantiellä
tai keskellä taistelutannerta!"

Ja vaikkakin minun oli ikävä, olin kuitenkin mielestäni vähemmän
surkuteltava kuin he. Mutta eräänä päivänä tuli vanha lääkärimme
Tardieu kierrokselleen ja sanoi minulle:

"Käsivartenne on nyt terve. Nostakaa tätä -- kas niin, se on hyvä."

Seuraavana päivänä rummutuksen jälkeen annettiin minun mennä erääseen
huoneeseen, jossa oli sota-asuun kuuluvia vaatekappaleita, reppuja,
patroonataskuja ja jalkineita lukematon joukko. Minulle annettiin
kivääri, kaksi kartuusia patrooneja ja määräys marssia seitsemänteen
rykmenttiin Gauernitziin Elben varrelle. Tämä tapahtui lokakuun
ensimmäisenä päivänä. Meitä lähti noin kahdestatoista viiteentoista
mieheen matkalle. Johtamassa oli eräs furiri 27:stä rykmentistä
nimeltä oli Poitevin.

Matkan varrella erosi meistä milloin yksi milloin toinen mennäkseen
joukkoonsa. Mutta Poitevin, neljä jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä ja
minä kuljimme yhdessä aina Gauernitzin kylään saakka.



XVII.


Marssimme Lützeniin vievää maantietä myöten kivääri hihnalla
sidottuna selkään, nuttu ylös käännettynä, selkä kumarassa repun
painosta ja korvat lupassa, kuten arvata saattoi. Vettä satoi
virtanaan, sitä valui päähineistä maahan, tuuli ravisteli poppeleita,
joiden keltaiset lehdet lentelivät ympärillämme talvea ennustaen.
Tätä menoa kesti tuntimääriä.

Tuon tuostakin sivuutimme kyliä vajoineen, lantakasoineen ja
aidoitettuine puutarhoineen. Naiset seisoivat hikisissä akkunoissaan
kurkistamassa kun menimme ohitse. Koira haukahti ja muudan mies,
joka seisoi ovensa edustalla halkoja hakkaamassa kääntyi katsomaan
jälkeemme ja me marssimme yhä edelleen ylt'yleensä loassa. Kylän
toisessa päässä näimme taas maantien jatkuvan loppumattomiin,
harmaiden pilvien laahustavan autioiden ketojen yläpuolella ja
nälkäisten variksien surunvoittoisesti rääkyen verkalleen lentävän
tiehensä.

Ei mikään ole niin synkeää kuin tuollainen maisema, etenkin kun
ajattelee, että talvi on tulossa, ja että piakkoin on maattava
taivasalla, lumi vuoteenaan. Ei kukaan muu hiiskunut sanaakaan paitsi
furiri Poitevin. Hän oli vanha sotapukari, keltainen ja ryppyinen.
Hänen poskensa olivat kuopallaan, nenä punoitti ja viikset olivat
kyynärän mittaiset; hän näytti oikean juomarin perikuvalta. Hän puhui
ronskeaa kasarmikieltä, höystyttäen puhettaan rumilla kompasanoilla
ja kun rankkasade yltyi huudahti hän omituisesti nauraen: "Kas niin,
Poitevin, tästä opit viheltämään!" Juopottelija vanhus oli huomannut,
että minulla oli taskussani muutamia rahakolikoita; hän pysyttelihe
lähelläni ja sanoi: "Kuulkaahan, nuori mies, jos reppu teitä
rasittaa, niin antakaa se minulle". Mutta minä kiitin kunniasta.

Vaikken viihtynytkään sellaisen miehen parissa, joka alinomaa
vainuili kapakoita, milloin vain saavuimme johonkin kylään ja joka
sanoi: "Pieni ryyppy tekisi hyvää tässä ilmassa" ... en voinut olla
tarjoomatta hänelle silloin tällöin pientä naukkua ja sentähden oli
hän alati kintereilläni.

Lähestyimme Wurtzeniä ja vettä tuli kuin kaatamalla; silloin huudahti
furiri jo varmaan kahdennenkymmenennen kerran:

"Hehei, Poitevin, tällaista on elämä -- -- -- tästä opit viheltämään!"

"Mitä ihmettä tuolla sananparrella tarkoitatte, furiiri?" kysyin
minä. "Ihmettelenpä, kuinka sade voi opettaa teitä viheltämään?"

"Ei se mikään sananparsi ole, poikaseni, se on vain lause, jota
joskus huvikseni muistelen."

Hetkisen kuluttua hän virkkoi:

"Nähkääs, seikka on semmoinen, että vuonna 1806, jolloin olin
Rouen'issa opiskelemassa, keskeytin erään kappaleen näyttelemisen
viheltämällä. Siinä oli viheltämässä suuri joukko muitakin nuoria
miehiä. Toiset vihelsivät, toiset taputtivat ja tömistivät, lopuksi
ruvettiin tappelemaan ja poliisi pisti meitä putkaan tusinoittain.
Kun keisarille sitte kerrottiin tästä, sanoi hän: 'Koska he niin
mielellään tappelevat, voi heidät liittää sotaväkeen. Silloin
pääsevät he lempityöhönsä!' Ja niin meidän sitte tietysti kävi. Eikä
kukaan uskaltanut vastustella, eivät edes vanhemmatkaan."

"Olitte siis asevelvollinen?" kyselin minä.

"En ollut, sillä isäni oli ostanut minulle sijaisen. Keisari laski
vain leikkiä -- -- sellaista leikkiä, jota ei hevillä unohda. Noin
parisen kolmekymmentä on meistä kuollut kurjuuteen. Toisista taas
on tullut juopottelijoita sen sijaan, että olisivat arvokkaasti
palvelleet isänmaatansa lääkärinä, tuomarina tai asianajajana.
Sitähän voi kutsua sukkelaksi leikinlaskuksi."

Hän ratkesi nauramaan ja vilkuili minuun. Hänen kertomuksensa teki
minut miettiväiseksi, ja minä tarjosin mies-rukalle vielä pari kolme
kertaa ryypyn ennenkuin saavuimme Gauernitziin.

Noin kello viiden tienoissa iltapäivällä, kun lähestyimme Risa
nimistä kylää, huomasimme vasemmalla puolellamme myllyn ja pienen
puusillan. Menimme oikotietä ja olimme ainoastaan noin parin sadan
askeleen päässä myllystä, kun kuulimme äänekästä kirkunaa. Kaksi
naista, toinen hyvin vanha, toinen vähän nuorempi, tuli juosten erään
puutarhan poikki retuuttaen muassaan muutamia lapsia. He suuntasivat
kulkunsa suoraan tienvieressä olevalle pienelle, metsäiselle
mäennyppylälle. Melkein samassa näimme muutamia meikäläisiä
sotamiehiä tulevan ulos myllystä säkit selässä, toisia nousi
kellarista kantaen viinitynnyreitä, jotka he kiiruusti kuormittivat
sulkuluukun lähettyvillä oleville rattaille, toiset taas taluttivat
hevosia ja lehmiä tallista. Oven edustalla seisoi ukko rahjus huitoen
käsillään vimmatusti viiden kuuden veijarin hääriessä myllärin
ympärillä, joka oli kovin kalpea ja säikähdyksestä ymmällään.

Kaiken tämän: myllyn, sulkuluukun, rikotut akkunaruudut, pakenevat
naiset, meikäläiset sotamiehet liputtomat lakit päässä ja heidän
roistomaiset naamansa, ukon, joka heitä sadattelee, ja lehmät, jotka
päätään nykien koettavat päästä taluttajistaan, saaden takaapäin
toisilta roistoilta painetin pistoja -- -- -- kaiken tämän näen vielä
selvästi edessäni.

"Nuo ovat ryöstäjiä", sanoi furiri Poitevin. "Ja siitä päättäen ei
armeija ole tästä kovin kaukana."

"Tuohan on inhoittavaa!" huudahdin minä. "He ovat rosvoja!"

"Niin ovat", vastasi Poitevin, "ja tuo tapahtuu vastoin sotakuria.
Jos keisari tämän tietäisi, ammuttaisiin heidät kuin koirat
kuoliaaksi."

Menimme pienen sillan yli ja kun rattaitten perällä oli avattu
viinitynnyri, tunkeilivat sotamiehet ääreen yhdellä kipponen kädessä
ja se sai kulkea miehestä mieheen. Kun furiri näki sen, raivostui hän
ja huusi käskevällä äänellä:

"Millä oikeudella olette ryhtyneet tähän rosvoukseen?"

Useat käänsivät päätään ja kun he näkivät, että meitä oli vain kolme
-- toiset olivat marssineet edelleen pysähtymättä -- vastasi yksi
heistä:

"Sinäkös se oletkin, vanha velikulta, tahdotkos sinäkin olla
osallisena saaliinjaossa -- no niin, onhan se luonnollista. Mutt'ei
sinun siksi tarvitse näyttää noin julmalta. Kas tässä, juohan kulaus."

Mies tarjosi hänelle kipposta; furiri otti sen, vilkuili minuun ja
joi.

"No, nuori mies", sanoi hän sitte, "huolitteko tekin? Se on hyvää
viiniä."

"En, kiitos", vastasin minä.

Ympärillämme huudettiin:

"Nyt on sitte lähdettävä -- --"

Mutta toiset sanoivat:

"Älkää toki, odottakaa, tässä täytyy vielä tarkastaa paikkoja."

"Kuulkaahan nyt, toverit", varoitteli furiri "muistakaa olla
ihmisiksi."

"Kyllä, kyllä, ukkoseni", vastasi jonkunmoinen joukon johtaja
kolmikulmainen hattu päässä ja hän vilkutti viekkaasti silmäänsä,
"olkaa huoleti -- -- -- me kyllä kynimme kanan puhtaaksi. Teemme
kaikki siivosti ja säädyllisesti."

Furiri ei vastannut, hän kait häpesi minua.

"Minkäs sille tekee?", puheli furiri jouduttaen kulkuansa saadakseen
toverit kiinni. "Tämä on tavallista sodassa. Eihän sitä voi
nälkäänkään kuolla!"

Luulen, että hän olisi jäänyt myllylle, ellei olisi pelännyt
pääsevänsä putkaan. Olin allapäin, pahoilla mielin ja ajattelin:

Tuollaisia ovat juopottelijat! Heillä voi olla valoisampia hetkiä,
mutta heti kun näkevät viinimaljan, unohtavat he kaikki.

Kello kymmenen tienoissa illalla huomasimme vartiotulia pimeällä
mäellä Gauernitzin kylän oikealla puolella ja vanhan linnan, jonka
muutamista akkunoista tulet tuikkivat. Kauvempana kedolla näkyi
useita nuotiovalkeita.

Yö oli kirkas. Rankkasateen jälkeen oli taivas selkeä. Kun
lähestyimme vartiotulia huudettiin meille:

"Wer da?"

"Ranska!" vastasi furiri.

Sydämeni sykki rajusti, kun ajattelin, että muutaman minuutin
kuluttua saisin nähdä vanhat toverini, jos he vielä olivat elossa.

Joukko vartioväestöä lähestyi jo jonkunmoisesta vajasta aivan
kylän reunasta ottamaan meistä selvää. He tulivat luoksemme.
Vahtipäällikkö, vanha, harmaahapsinen luutnantti käsivarsi siteessä
päällystakin alla, kysyi meiltä, mistä tulimme, minne menimme ja
olimmeko tavanneet kasakka-osastoja matkan varrella. Furiri vastasi
puolestamme kaikkiin kysymyksiin. Upseeri ilmoitti meille silloin,
että Souhamin divisioona oli jo aamulla lähtenyt Gauernitzista;
hän käski meitä seuraamaan itseään, että hän saisi silmäillä
papereitamme. Niin hiljaa kuin suinkin hiivimme tulien ohi, joiden
ääressä noin parisenkymmentä sotamiestä nukkui, kuivuneen lian
peitossa; ei yksikään liikahtanut paikaltaan.

Tulimme vajaan. Siinä oli vanha tiili-uuni, yläpuolella pylväiden
varassa suppilon muotoinen katto kuuden, seitsemän jalan korkeudella
maasta. Siellä oli suuret halkovarastot. Sisällä tuntui oikein
lämpöiseltä. Uuniin oli viritetty valkea ja poltetun saven haju
tulvehti ulos. Huone oli täynnä sotamiehiä, jotka seinään nojaten
nukkuivat seisoaltaan takkavalkean loisteessa. Kiväärit olivat
pystyssä pylväiden nojassa. Olen vieläkin näkevinäni kaiken tämän
edessäni, tunnen suloisen lämpimän virtaavan jäseniini, näen
toverini höyryävine vaatteineen odottavan, että upseeri saisi heidän
marssimiskäskykirjeensä lukeneeksi punertavan loimun valossa.
Ainoastaan muuan vanha, kuiva, ruskeaksi ahavoitunut sotamies oli
hereillä; hän istui jalat ristissä allaan ja paikkaili kenkärajaansa
naskalilla ja havaslangalla.

Upseeri antoi minulle marssimiskäskykirjeeni ja sanoi:

"Saavutatte pataljoonanne huomenna, noin kahden liuen päässä täältä
lähellä Torgauta."

Vanha soturi katseli minua, laski kätensä maahan, ja osoitti minulle,
että siellä vielä oli tilaa ja minä istuuduin hänen viereensä.
Aukaisin reppuni ja vedin jalkaani puhtaat sukat ja Leipzigistä
saamani kengät. Se tuntui suloiselta.

Vanhus kyseli:

"Mihinkä rykmenttiin sinun on mentävä?"

"Seitsemänteen, joka on Torgaussa."

"Mistä tulet?"

"Leipzigin sairaalasta."

"Kylläpä näkyykin", vastasi hän, "olet lihava kuin rovasti. Ovat
syöttäneet sinulle kananpoikasia, jotavastoin me olemme saaneet imeä
sormiamme".

Katselin nukkuvia naapureitani. Hän oli oikeassa. Nämä
rekryyttiraukat olivat vain luuta ja nahkaa, he olivat keltaisia
ja ryppyisiä kuin sotavanhukset; oli käsittämätöntä, että he vielä
pysyivät pystyssä.

Vanhus puheli edelleen hetkisen kuluttua:

"Oletko ollut haavoittunut?"

"Olen, Lützenissä haavoituin."

"Neljä kuukautta sairaalassa", sanoi hän. "Mikä onni! Minä tulen
Espanjasta, minä. Olin luulotellut tapaavani keisarilliset
samallaisina kuin olivat vuonna 1807 -- -- -- lampaita -- -- --
oikeita pieniä lampaita. Mutta, mitä vielä, sanon minä, he ovat
julmempia kuin rosvot. Ja yhä julmemmiksi he tulevat!"

Hän puheli tätä puoliääneen ottamatta huomioon minua ja veteli
havaslankansa päitä aivan kuin suutari konsanaan huulet tiukasti
yhteen puristettuina. Silloin tällöin koetteli hän kenkää
tunnustellakseen, hankasiko sauma hänen jalkaansa. Vihdoin pisti hän
naskalin reppuun, pani kengän jalkaansa ja oikaisihe olkikuvolle
maata.

Olin niin väsynyt, etten mitenkään tahtonut saada unen päästä kiinni,
mutta nukahdin kuitenkin tunnin kuluttua raskaaseen uneen.

Seuraavana päivänä läksin taas matkaan furiri Poitevinin ja kolmen
muun sotamiehen keralla, jotka olivat Souhamin divisioonasta. Ensin
kuljimme mutkaisen Elbe virran vartta noudattavaa tietä. Sataa
tihuutti hiljalleen; tuuli, joka työntyi pitkin jokea pärskytti
vaahtoa aina maantielle saakka.

Olimme marssineet noin tunnin verran, kun furiiri sanoi: "Korvat
auki!"

Hän oli pysähtynyt ja haisteli ilmaa kuin jahtikoira, joka vainuaa
jotain. Kuuntelimme kaikki, mutta emme kuulleet mitään, sillä aallot
pauhaten hyrskyivät rantaa vastaan ja tuuli suhisi puissa. Mutta
Poitevinin kuulo oli tarkistuneempi kuin meidän.

"Tuolla ammutaan", hän sanoi viitaten oikealla kädellä olevaan
metsään. "Vihollinen on ehkä lähelläkin; meidän täytyy järjestää
niin, ettemme juokse suoraan sen kitaan. Viisainta on mennä metsään
ja samota aivan ääneti sen poikki. Metsän toisessa laidassa saanemme
sitte nähdä, mitä on tekeillä. Jos siellä on preussiläisiä tai
venäläisiä, palaamme takaisin heidän huomaamattaan. Jos siellä on
ranskalaisia, jatkamme matkaamme."

Kaikki olivat sitä mieltä, että furiri oli oikeassa, ja minä
ihailin hiljaisesti vanhan juopottelijan viisautta. Menimme metsän
pimentolaan, Poitevin edellä ja me perässä, kiväärit ladattuina.
Kuljimme niin hiljaa kuin suinkin ja aina sadan askeleen päässä
seisahduimme kuuntelemaan. Laukaukset kuuluivat yhä lähempää ja metsä
kaikui vastaan. Furiri virkkoi:

"Ne ovat hajajoukkoja, jotka vakoilevat erästä ratsuväkijoukkoa,
sillä toiset eivät laukaise vastaan."

Se olikin totta. Kymmenen minuutin kuluttua näimme puiden lomitse
pataljoonan ranskalaista jalkaväkeä, joka keitti ruokaansa. Kaukana
harmaalla kentällä oli muutamia kasakkaplutonoita matkalla kylästä
toiseen. Muutamat metsän laidassa vartioivat miehet ampuivat niitä,
vaikkakin ne näyttivät olevan ampumarajan ulkopuolella.

"Niin, nyt olette omienne parissa, nuori mies", sanoi Poitevin
ystävällisesti hymyillen.

Hänellä mahtoi olla mainion tarkat silmät, koska hän saattoi erottaa
rykmentin numeron niin pitkän matkan päästä. Vaikka kuinka olisin
tähystellyt, en nähnyt muuta, kuin muutamia risaisia raukkoja, jotka
olivat niin nääntyneitä ja nälkiintyneitä, että nenä oli käynyt
teräväksi ja korvat törröttivät suurina, kun posket olivat niin
kuopallaan. Heidän nuttunsa olivat niin väljät, että selässä ja
kainalossa oli suuria laskoksia. Noin kurjia haamuja olisi neljäkin
yhteen nuttuun mahtunut. En voi puhuakaan heidän likaisuudestaan, se
oli kerrassaan iljettävää.

Sinä päivänä sain tietää, miksi saksalaiset näyttivät olevan niin
mielissään aina Dresdenissä saamastamme voitosta saakka.

Suuntasimme kulkumme kahden pienen teltan luo, joiden ympäristöllä
kolme, neljä hevosta käyskenteli laitumella syömässä niukkaa ruohoa.
Siellä näin eversti Lorainin, joka kolmannen pataljoonan keralla
oli seisonut Elben vasemmalla rannalla. Hän oli pitkä, laiha,
ruskeaviiksinen mies ja näytti jotensakin tuimalta. Hän rypisti
kulmakarvojaan, kun hän näki meidän tulevan, ja kun näytin hänelle
marssimiskäskykirjettäni, sanoi hän vaan:

"Menkää ja liittykää komppaniaanne."

Lähdin siinä luulossa, että kyllä hyvin tuntisin ainakin muutamia
entisistä tovereistani, mutta Lützenin tappelun jälkeen oli komppania
sulanut komppaniaan, rykmentti rykmenttiin, divisioona divisioonaan,
niin että kun tulin mäen juurelle, jossa krinatyörit olivat, en
tuntenut heistä ainoatakaan. Kun miehet näkivät minun lähestyvän,
vilkasivat he minuun noin salavihkaa ikäänkuin olisivat tahtoneet
sanoa: "Pitäisköhän tuonkin saada osansa keitosta? Odotahan,
ystäväni, onko sulla repussasi mitään pataan pantavaa."

En kehdannut kysyä, missä komppaniani oli. Muuan kyhmyinen
sotavanhus, jonka nenä oli pitkä ja käyrä kuin kotkan nokka, jonka
kulunut univormu riippui kuin säkki leveillä hartioilla, katsahti nyt
ylös ja näki minut ja sanoi aivan levollisella äänellä:

"Ei, mutta kas, oletko se sinä Juuse? Luulin sinun jo maanneen maassa
neljä kuukautta."

Tunsin taas vanhan Sepeteus ystäväni. Minut nähdessään hän varmaan
tuli liikutetuksi, sillä hän puristi kättäni nousematta seisomaan ja
huudahti:

"Klipfel! Juuse on täällä!"

Toinen sotamies, joka istui seuraavan padan ääressä käänsi päätään ja
sanoi:

"Kas, sinäkö se olet Juuse. Vai niin, ettet sinä olekaan kuollut!"

Ne olivat ainoat tervetuliaishuudahdukset minulle. Kurjuus oli tehnyt
heidät niin itsekkäiksi, etteivät ajatelleet enää muuta kuin omaa
nahkaansa. Sepeteus oli kuitenkin pohjaltaan hyväsydäminen. Hän
kehoitti minua istuutumaan patansa ääreen, katsahti toisiin tuolla
tutunomaisella, kunnioitusta herättävällä tavallaan ja tarjosi
minulle lusikkansa, jonka hän oli pistänyt nuttunsa napinläpeen.
Mutta minä kiitin vaan, sillä olinpa ollut siksi ajattelevainen,
että olin käväissyt ruokatavarakauppiaan luona Risassa ja pistänyt
siellä reppuuni tusinan prinssimakkaroita ja suuren leivän sekä
paloviinapullon. Aukaisin siis reppuni, otin makkarat esiin ja annoin
kaksi Sepeteukselle. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Aioin
tarjota myös tovereille, mutta arvaten aikeeni, laski hän kätensä
käsivarrelleni merkitseväisen näköisenä ja sanoi:

"Se, mikä kelpaa syödä, kelpaa myös säästää!" Hän vetäytyi nyt pois
toveripiiristä, ja me söimme ja ryyppäsimme; toiset vilkuilivat
meihin, mutta eivät puhuneet mitään. Klipfel, joka tunsi sipulin
hajun nenäänsä, käänsi päätään ja huudahti:

"Juuse hoi, tulehan syömään padastamme. Ovathan toverit toki
tovereita!"

"Hyvä vaan", vastasi Sepeteus, "mutta minulle ovat prinssimakkarat
parhaimmat toverit; ne ovat aina saapuvilla, kun niitä parhaiten
tarvitsee." Sitte sulki hän itse reppuni ja sanoi: "Säästä nämä,
Juuse! Näin hyvää ateriaa en ole syönyt kokonaiseen kuukauteen. Ole
huoleti, ei kukaan näitä sinulta riistä."

Puolen tunnin kuluttua rummutettiin lähtöön, hajajoukot palasivat ja
kersantti Pinto, joka oli heidän joukossaan, tunsi minut.

"Vai niin", sanoi hän, "olette siis pelastanut nahkanne; se ilahuttaa
minua. Mutta te tulette onnettomana hetkenä. Sota käy huonosti, kovin
huonosti", sanoi hän ravistaen päätään.

Everstit ja pataljoonainpäälliköt nousivat hevostensa selkään,
ja sitte lähdettiin. Kasakat etenivät etenemistään, ja me saimme
kantaa kiväärejämme, miten halusimme. Sepeteus asteli rinnallani
ja kertoi minulle, mitä oli tapahtunut sitte Lützenin tappelun:
ensiksi suurista voitoista Bautzenin ja Wurtzenin luona, peräytyvän
vihollisen reippaasta takaa-ajamisesta ja ilosta, joka valtasi mielet
kun päästiin Berliniin. Sitte aselevosta, jolloin oltiin kauppaloihin
majoitettuina ja vihdoin Espanjasta saapuneista sotavanhuksista.
Ne olivat peloittavia miehiä, rosvoamiseen tottuneita, jotka nyt
opettivat nuoria elämään väestön kustannuksella.

Onnettomuudeksi olivat aselevon jälkeen kaikki liittyneet yhteen
meitä vastustamaan. Kansa inhosi meitä, meidän takanamme revittiin
sillat rikki, meidän pienimmätkin liikkeemme ilmoitettiin
preussiläisille, venäläisille ja toisillekin, ja joka kerta kun
onnettomuus meitä kohtasi, tehtiin -- sensijaan, että meitä olisi
autettu -- meille kaikkea mahdollista kiusaa, mitä ajatella saattaa,
jotta olisimme joutuneet vielä pahempaan pinteeseen. Kaiken
kukkuraksi alkoi pitkällinen sadeaika. Sinä päivänä, jona Dresdenissä
tapeltiin, satoi niin rajusti, että keisarin hattu riippui kahden
puolen olkapäille. Mutta kun voittaa, voi sellaiselle nauraa, silloin
pysyy sateesta huolimatta lämpöisenä ja silloin saa aina jonkun
vaatekappaleen käsiinsä, jonka voi vaihtaa märän sijasta ylleen.
Pahinta on, jos tappelussa häviää: saa peräytyä loassa kintereillään
husaarit, rakuunat ja monet muut, eikä tiedä, nähdessään vartiotulen
kaukana pimeydessä, pitäisikö kulkea edelleen tai seista paikoillaan
rankkasateessa.

Sepeteus kertoi minulle kaikki tarkoin. Hän sanoi, että kenraali
Vandamme, jonka piti estää itävaltalaisia peräytymästä, liiallisessa
kiihkossaan Dresdenin voiton jälkeen oli tunkeutunut jonkunmoiseen
suppilomaiseen pengermäähän Kulmin puolella, ja että ne, jotka me
vasta olimme voittaneet, olivat hyökänneet hänen päälleen oikealta
ja vasemmalta, edestä ja takaa; hänet oli otettu vangiksi ja
hänen kanssaan monta muuta kenraalia, ja hänen armeijaosastonsa
oli hävitetty. Kahta päivää ennen, elokuun 26 päivänä, oli meidän
divisionallemme käynyt jotenkin samoin sekä myöskin 5:nelle,
6:nelle ja 11:nnelle osastoille Löwenbergin kukkuloilla. Meidän
piti nujertaa preussiläiset sillä taholla, mutta kun marsalkka
Macdonald erehtyi johdossa, oli vihollinen yllättänyt meidät eräällä
salatiellä, kun kanuunamme olivat liejuun vajonneet, ratsuväkemme
oli epäjärjestyksessä, eikä jalkaväkemme voinut ampua rankkasateen
tähden; oli puolustauduttu pistimillä, ja kolmannen pataljoonan
oli täytynyt peräytyä preussiläisten tieltä aina Kaltzbach virtaan
saakka. Siellä oli eräs krenatyöri kolhaissut Sepeteusta kiväärin
kolvilla kahdesti otsaan. Virta oli vienyt sekä hänet että kapteeni
Arnoldin mukanaan, sillä Sepeteus oli kietaissut käsivartensa
kapteenin vyötäisille ja molemmat olisivat hukkuneet, ellei kapteeni
onneksi pilkkopimeässä olisi saanut toisella rannalla olevasta
puunoksasta kiinni ja vetänyt siten itseään ja Sepeteusta maalle.
Vaikka verta vuoti nenästä ja korvista, oli Sepeteus sinä yönä
nälästä ja väsymyksestä ja kiväärin kolhauksista puolikuolleena
kävellyt aina Goldberg nimiseen kylään saakka. Eräs puuseppä oli
armahtanut häntä ja oli antanut hänelle leipää, sipulia ja vettä.
Seuraavana päivänä oli koko divisioni toisten osastojen seuraamana
marssinut hajajoukoissa kenttien yli, kukin joukko omin neuvoin ilman
johtoa, sillä kenraalit, marsalkat ja kaikki korkeat upseerit olivat
paenneet peljäten joutuvansa vangeiksi. Sepeteus vakuutti minulle,
että viisikymmentä husaaria olisi voinut saavuttaa heidät, mutta
Blücher ei onneksi ollut päässyt tulvillaan olevan joen yli, niin
että he vihdoin olivat voineet taas kokoontua yhteen Woldassa, jossa
kaikkien osastojen rummut olivat päristäneet rykmentin marssia kylän
kaikilla kulmilla. Siten oli jokainen löytänyt osastonsa.

Onnellisinta koko tässä peräytymisessä oli se, että yliupseerit
yhtyivät meihin vähän etäämpänä, Bruntzlaun tienoilla ihmeissään
siitä, että heillä vielä oli muutamia pataljoonia komennettavanaan.

Näitä kaikkia kertoi minulle toverini, ja hän huomautti myös, ettei
meidän auttaisi luottaa liittolaisiimme, jotka millä hetkellä tahansa
saattaisivat kääntyä meitä vastaan. Hän ilmoitti myös, että marsalkka
Oudinat ja marsalkka Neykin olivat kaatuneet, toinen Gross-Beerenissä
ja toinen Dennewitzissä. Tilamme oli mitä surkuteltavin, sillä
peräytymisretkillämme kuolivat rekryytit tauteihin, väsymykseen
ja kurjuuteen. Vanhat soturit Espanjasta ja Saksasta koiranilmaan
tottuneina olivat ainoat, jotka kestivät nämä vaivat ja vastukset.

"Niin, lyhyesti sanottuna", puheli Sepeteus, "kaikki ovat meitä
vastaan: kansa, alituinen sade ja omat kenraalimme, jotka ovat
kyllästyneet kaikkeen tähän; Toiset heistä ovat herttuoita ja
prinssejä ja istuisivat paljoa kernaammin mukavissa nojatuoleissaan
kuin kuljeskelisivat tässä loassa. Toiset taas, kuten Vandamme
esimerkiksi, tahtoisivat jouduttaa marsalkaksi tulemistaan tekemällä
uhkarohkeita kaappauksia. Meidän, köyhien raukkojen, joilla ei ole
muita tulevaisuuden toiveita kuin tulla raajarikoiksi koko elämämme
ajaksi, meidän talonpoikien ja työläisten, jotka olemme taistelleet
hävittääksemme vanhan aatelin, meidän täytyy uhrata elämämme
luodaksemme uuden aatelisvallan!"

Näin nyt, etteivät köyhimmät ja onnettomimmat aina olleet niitä
tyhmimpiä, ja että kärsimykset terottavat ihmistä selvemmin näkemään
surullisen totuuden. Mutta minä en virkkanut sanaakaan, rukoilin
vaan Jumalaa antamaan minulle rohkeutta ja voimaa kestämään uhkaavia
onnettomuuksia, joista saimme kiittää tehtyjä erehdyksiä ja
vääryyksiä.

Olimme nyt kolmen armeijan välissä, jotka koettivat yhtyä
musertaaksensa meidät yhdellä iskulla: pohjoista armeijaa
komensi Bernadotte, Schlesiassa olevaa Blücher ja Böhmissä olevaa
Schwarzenberg. Väliin luultiin, että me menisimme Elben yli
hyökätäksemme preussiläisten ja ruotsalaisten kimppuun, väliin
taas, että kääntyisimme itävaltalaisia vastaan vuoristoon, niinkuin
viisikymmentä kertaa oli tehty Italiassa ja muualla. Mutta vihollinen
oli vihdoin huomannut sen juonen, ja kun me lähestyimme sitä,
vetäytyi se aina pois. Erittäin huolissamme olimme keisarin vuoksi,
joka luonnollisesti ei voinut yhtaikaa olla Böhmissä ja Shlesiassa,
ja sen vuoksi saimme tehdä inhottavia marsseja edestakaisin.

Sotamiehet eivät toivoneet mitään hartaammin kuin tappelua, sillä
alituinen marssiminen, paljaalla maalla makaaminen, puolinaiset
ruoka-annokset ja syöpäläisvaiva olivat saattaneet heidät
kyllästymään elämäänsä. Jokainen ajatteli: "Kunhan tämä edes jollakin
tavalla loppuisi ... ei tätä ijankaikkisesti kestä!"

Itsekin olin muutaman päivän kuluttua kyllästynyt sellaiseen elämään,
tunsin itseni aivan loppuun kuluneeksi ja laihduin päivä päivältä.

Joka ilta täytyi meidän olla vartiopalveluksessa, sillä muudan
Thielmann niminen roisto yllytti talonpoikia meitä vastaan; hän
seurasi meitä niinkuin varjo, vakoili meitä kaikkialla, vuorilla,
teillä, laaksoissa; hänen armeijaansa kuuluivat kaikki ne, jotka
vihasivat meitä, ja hänellä oli aina kylliksi väkeä.

Siihen aikaan yhtyivät Baijeri, Baden ja Württemberg vihollisiimme,
joten nyt koko Europpa oli meidän kimpussamme.

Vihdoinkin saimme nähdä armeijan kokoontuvan ikäänkuin päätappeluun.
Sensijaan, että olisimme tavanneet Platowin kasakoita ja Thielmannin
seuralaisia kylien ympärillä, näimme nyt kaikkialla husaareja,
jääkäreitä, espanjalaisia rakuunoita, tykistöä ja rakennussotilaita
marssimassa. Satoi kuin saavista: Ne, jotka eivät jaksaneet raahautua
eteenpäin, jäivät istumaan rapakkoon jonkun puun alle kohtaloansa
odottamaan.

Lokakuun 11 p. leiriinnyimme Lauzigin kylän lähellä, 12 p.
Grafenheinichenissä, 13 p. menimme Muldan ylitse, jossa näimme vanhan
kaartin ja La Taur-Maubourgin divisionan hiljalleen menevän sillan
yli. Keisarin sanottiin lähestyvän, mutta meidän täytyi marssia
takaisinpäin Dombrovskin divisionan ja Souhamin armeijakunnan mukana.

Niinä välihetkinä, jolloin sade lakkasi ja himmeä syysaurinko
hetkiseksi välähti pilvien raosta, näimme koko armeijan olevan
marssitilassa, joka suunnalta kokoontui ratsuväkeä ja jalkaväkeä
Leipzigiin päin. Muldan toisella puolella välkkyivät preussiläisten
pistimet; venäläisiä ja itävaltalaisia ei vielä näkynyt, mutta he
olivat varmasti tulossa hekin.

Lokak. 14 p. lähetettiin meidän pataljoonamme tiedusteluretkelle
Achenin kaupunkiin, jonka vihollinen oli vallannut. Meidät otettiin
vastaan kanuunanlaukauksilla ja meidän täytyi pysytellä koko yön
ulkosalla ilman leirivalkeita, sillä vettä satoi lakkaamatta.
Seuraavana päivänä saimme käskyn rientää pikamarssissa divisionaamme.
Kaikki sanoivat, että nyt oli tappelu pian alkava.

Kersantti Pinto sanoi tuntevansa keisarin olevan lähellä. Minä
puolestani en tuntenut mitään, mutta kun näin, että marssimme
Leipzigiin päin, ajattelin: "Jos nyt tulee tappelu, toivoisinpa,
ettei luoti kävisi minuun niinkuin Lützenissä, vaan että saisin vielä
nähdä Katrin."

Seuraavana yönä lakkasi sade; tuhansia tähtiä kimalteli taivaalla, ja
me marssimme yhä eteenpäin. Seuraavana aamuna kello 10 aikaan, juuri
kun olimme pysähtyneet huokaamaan erääseen kylään, jonka nimeä en
muista, kuulimme kaikki ikäänkuin kauheaa etäistä ukkosen jyrinää.
Eversti jäi sitä kuuntelemaan hevosensa selkään ja kersantti Pinto
sanoi:

"Tappelu on alkanut."

Melkein samassa hetkessä nosti eversti miekkansa pystyyn ja huusi:
"Eteenpäin!"

Rupesimme heti juoksemaan, niin että reput, patruunasäiliöt ja
kiväärit leiskuivat ja rapa roiskui, mutta sitä ei nyt kukaan
joutanut muistamaan. Puolen tunnin perästä näimme tuhannen askeleen
päässä edessämme loppumattoman pitkän jonon ruutivaunuja, kanuunoita,
jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Takanamme Dubenin tiellä oli vielä enemmän
väkeä ja kaikki tulivat täyttä laukkaa. Peltojen yli tuli kokonaisia
rykmenttejä täyttä juoksua.

Tiemme päässä näimme Leipzigissä Pyhän Nikolain ja Pyhän Tuomaan
kirkkojen tornien kuvastavan taivaanrannalla. Kaupungin oikealta ja
vasemmalta puolelta kohosi suunnattomia savupilviä, joista salamat
välähtelivät. Jyry kasvoi kasvamistaan. Olimme vielä peninkulman
päässä kaupungista, mutta meidän oli jo vaikea kuulla toistemme
puhetta, ja me katselimme kalpeina toisiamme, ikäänkuin olisimme
tahtoneet sanoa:

"Sepä vasta tappelua!"

Kersantti Pinto huusi:

"Täällä jyrisee pahemmin kuin Eylaussa!"

Hän ei nauranut, eikä Sepeteusta eikä muitakaan naurattanut,
vaan riensimme yhä eteenpäin, ja upseerit huutelivat myötäänsä:
"Eteenpäin! Eteenpäin!"

Niin tyhmiä saattavat ihmiset olla; meitä tosin innostutti
isänmaanrakkaus, vaan vielä enemmän tappelunhalu.

Kello 11 aikaan näimme taistelutantereen Leipzigin edustalla.
Näimme kaupungin kirkontornit, jotka olivat ihmisiä täynnä, ja
vanhat vallit, joilla monta kertaa olin kävellyt Katria muistellen.
Edessämme noin 1,200 -- 1,500 metrin matkalla seisoi kaksi rykmenttiä
punaisia keihäsratsumiehiä ja vähän matkan päässä heistä Parthan
niityllä kaksi rykmenttiä hevosjääkärejä. Näiden rykmenttien
välistä kulkivat Dubenista tulevat kuormastot. Etäämpänä, pienen
kukkulan seudulla, seisoivat Ricardin, Dombrowskin, Souhamin y.m.
divisionat selin kaupunkiin päin. Kanuunoita ja ampumavara-vaunuja
oli parhaillaan lähdössä. Taaempana kukkulalla, erään sillä seudulla
tavallisen tasakattoisen talonpoikaistalon ympärillä loistivat
pääesikunnan univormut.

Se oli reserviarmeija, jota marsalkka Ney komensi. Hänen vasen
sivustansa nojautui Hallen tiellä olevaan Marmontiin ja oikea sivusta
suureen armeijaan, jota keisari itse komensi, niin että meidän
joukkomme olivat suurena kehänä Leipzigin ympärillä. Viholliset,
jotka lähestyivät joka haaralta, koettivat päästä toistensa yhteyteen
ja muodostaa ympärillemme vielä suuremman kehän, jonka keskeen me
jäisimme niinkuin satimeen.

Sillä välin tapahtui kolme kauheaa tappelua samanaikaisesti, yksi
Wachaussa itävaltalaisia ja venäläisiä vastaan, toinen Moskernissa
preussiläisiä vastaan ja kolmas Lindenaun sillalla Lützenin tiellä
kenraali Giulayta vastaan. Niistä sain tiedon vasta myöhemmin, mutta
kunkin tulee kertoa vain sen, minkä itse on nähnyt; sillä tavoin saa
maailma tietää totuuden.



XVIII.


Pataljoonamme oli juuri alkanut marssia Leipzigin edessä olevaa
rinnettä alas yhtyäksensä divisionaan, kun näimme erään pääesikunnan
upseerin täyttä laukkaa ratsastavan niityn yli meitä kohden. Parin
minuutin kuluttua oli hän perillä, eversti Lorsin riensi häntä
tapaamaan, he vaihtoivat sanasen, ja vieras upseeri palaa takaisin.
Satoja airueita ratsasti samalla tavoin kedolla sanaa viemään.

"Ruoduttain oikeaan!" huusi eversti ja me marssimme Dubenin tien
varrella olevaan metsään. Se oli pyökkimetsää, mutta oli siellä
koivuja ja tammiakin. Kun pääsimme metsän reunaan, piti meidän
kaataa uudet ruudit kivääreihimme ja pataljoona hajoitettiin
tiraljööriketjuun; meidät asetettiin 25 askeleen päähän toisistamme
ja niin astuimme eteenpäin silmät valppaina, sehän on tietty.
Kersantti Pinto hoki ehtimiseen: "Peittäkää itsenne!"

Ei meitä tarvinnut varoitella; jokainen höristi korviaan ja riensi
puunrunkojen taakse väijymään ennenkuin astui eteenpäin. Kaikkeen
sitä rauhallisten ihmisten täytyykin joutua!

Niin olimme kulkeneet 10 minuuttia ja aloimme jo pitää itseämme
turvattuina; silloin pamahti laukaus ... sitten toinen, kolme,
kuusi, joka taholta, ja samassa hetkessä näin vasemmalla puolella
olevan toverini kaatuvan, vaikka koetti pitää kiini puusta. Siitä
havahduin. Vilkaisin toiselle puolelleni ja mitä näenkään 50 -- 60
askeleen päässä? Vanhan preussiläisen sotamiehen, joka pyssy poskella
juuri ummistaa toista silmäänsä tähdätäkseen minuun. Kumarrun
salaman nopeasti ja samassa sekunnissa kuulen pamahduksen ja tunnen
pyyhkäisyn päässäni. Lakkini kumussa oli minulla harja, kampa ja
nenäliina; tuo heittiön luoti oli hävittänyt kaikki ne. Selkäpiitäni
karmi.

"Sinullepa kävi hyvin!" huusi kersantti ja ryntäsi sivuitseni ja
minä riensin perään, sillä en halunnut jäädä yksikseni sellaiselle
paikalle.

Luutnantti Bretonville piti sapeliaan kainalossa ja huusi
huutamistaan: "Eteenpäin! Eteenpäin!"

Kauempana oikealla ammuttiin yhä edelleen. Mutta me tulimme
avonaiselle paikalle, jossa oli 5-6 tammenrunkoa kumossa ja keskellä
korkeaa kaislikkoa kasvava, pieni lammikko, mutta ei ainoatakaan
puuta, minkä taakse piiloutua. Siitä huolimatta ryntäsivät monet
uljaasti eteenpäin, mutta kersantti sanoi:

"Seis! Preussiläiset ovat varmaan väijyksissä lähistössä; silmät
auki!"

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, ennenkuin paukahduksia kuului
ja tusina kuulia vinkui ilmassa; samalla näimme joukon preussiläisiä
juoksevan kauemmaksi metsään minkä koivet kannattivat.

"Nyt ne menivät. Eteenpäin!" sanoi Pinto.

Mutta lakkiini sattunut luoti oli tehnyt minut tarkkanäköiseksi,
niin että näin melkeinpä puun läpikin, ja kun kersantti aikoi mennä
avopaikan ylitse, tartuin minä hänen käsivarteensa ja osoitin
sormellani pyssynpiippuun, joka näkyi pensaikosta suon toiselta
puolelta sadan askeleen päässä meistä.

Toverit, jotka olivat tulleet joukkoomme, näkivät sen myöskin;
senvuoksi sanoi kersantti hiljaisella äänellä:

"Sinä, Bertha, jää tänne ... pidä sitä silmällä. Me muut teemme
kierroksen."

He läksivät oikealle ja vasemmalle, ja minä jäin paikalleni puuni
taakse kivääri poskella niinkuin väijyvä metsämies. Preussiläinen
nousi parin minuutin kuluttua, kun ei enää kuullut mitään; hän
oli aivan nuori, pitkä ja solakka, vaaleaviiksinen mies, ja minä
olisin voinut ampua hänet siinä paikassa, mutta ajatus, että minun
pitäisi murhata tuo suojaton ihminen, värisytti koko ruumistani.
Äkkiä huomasi hän minut ja hyppäsi sivulle; silloin minä laukasin ja
huokasinpa kevyesti, kun näin hänen juoksevan pensaikossa niinkuin
hirven.

Samassa pamahti 5-6 laukausta oikealta ja vasemmalta; kersantti
Pinto, Sepeteus, Klipfel ja muut ryntäsivät esille ja sadan askeleen
päässä näimme nuoren preussiläisen makaavan maassa suu veressä.
Hän katsoi meihin peljästyneesti ja kohotti kättään ikäänkuin
väistääkseen painetinpistoksia. Mutta kersantti sanoi iloisesti:

"Älä pelkää, sait jo tarpeeksesi!"

Kellään ei ollut halua antaa hänelle kuolemaniskua; mutta Klipfel
otti kauniin piipun, joka näkyi preussiläisen taskusta, ja sanoi:

"Olen kauan ollut piipun tarpeessa, tuostahan sen saan!"

"Rekryytti Klipfel", sanoi Pinto ankarasti, "pane piippu paikalla
takaisin! Kasakat vain ryöstävät haavoittuneita! Ranskalainen
sotamies noudattaa kunnian käskyjä!"

Klipfel heitti piipun pois, ja me läksimme eteenpäin katsomatta
ympärillemme. Tulimme jo metsän päähän, joka peitti suurimman osan
kukkulaa; sen takana tuli pensaikkoa, jossa meidän karkoittamamme
preussiläiset olivat väijyksissä. Heitä nousi sieltä täältä meitä
ampumaan, mutta kiiruustipa he kääntyivät takaisin.

Olisimme voineet nyt pysähtyä, sillä meitä oli käsketty miehittämään
metsä, joten pensaikko ei kuulunut meihin; puittemme suojassa
olisimme olleet hyvässä turvassa preussiläisten luoteja vastaan.
Kukkulan toiselta puolelta kuului kauheaa taistelua. Siellä pamahti
kanuunanlaukaus toisensa jälkeen ja väliin jyrisivät yhtaikaa
niinkuin ukkonen; siinä oli vielä yksi syy pysyä aloillaan. Mutta
meidän upseerimme katsoivat, että pensaikko oli osa metsää, ja
että meidän piti jatkaa preussiläisten hätyyttämistä. Siitä syystä
jouduimme menettämään monta ihmishenkeä tällä paikalla.

Saimme siis käskyn jatkaa vihollisen ahdistamista, ja koska he
ampuivat meitä ja ammuttuaan aina piiloutuivat, aloimme juosta
suoraan heitä vastaan estääksemme heitä lataamasta kiväärejään
uudelleen. Upseerimmekin juoksivat innoissaan. Luulimme pensaikon
loppuvan kukkulan laella, missä aioimme ampua preussiläisiä
tusinoittain. Mutta juuri kun pääsimme mäen päälle hengästyneinä,
huusi vanha Pinto:

"Husaareja!"

Nostin päätäni ja näin husaarilakkeja pilkistävän kukkulan harjan
takaa. Silmänräpäyksessä käännyin takaisin ja riensin mäenrinnettä
alas jättiläisen harppauksilla, vaikka olin väsynyt ja kuormani oli
painava. Edessäni näin kersantti Pinton, Sepeteuksen ja muitten
juoksevan, minkä koivet kannattivat. Takaamme kuului laukkaavain
husaarien töminää, upseerit komensivat saksaksi, hevoset huohottivat,
sapelintupet kolisivat ratsumiesten saappaita vastaan ja maa tärisi.

Olin juossut suorinta tietä metsään ja luulin jo pääseväni suojaan,
kun metsänrannassa äkkiä huomasin leveän savihaudan. Se oli
parikymmentä jalkaa leveä ja kaksi sen mokomaa pitkä. Viime päiväin
sateista olivat haudan partaat tulleet liukkaiksi, mutta kun kuulin
hevosten puhalluksen selkäni takana ja tunsin hiukseni nousevan
pystyyn, otin epätoivoissani harppauksen ja putosin hautaan, niin
että patruunatasku ja takin liepeeni nousivat korviini saakka.
Toinenkin rekryytti meidän komppaniastamme oli jo siellä ja koetti
pyrkiä sieltä pois. Samassa hetkessä tuli sinne kaksi husaaria,
joiden hevoset laskivat jyrkkää reunaa alas melkein istuillaan.
Toinen husaari, jonka naama oli aivan punainen, kiroili kuin itse
paholainen ja iski toveriparkaani sapelilla päähän; kun hän nosti
sapelinsa antaakseen hänelle kuoliniskun, työnsin minä pistimeni
kaikin voimineni hänen kylkeensä. Mutta samassa iski toinen husaari
minua sapelilla hartiaan; hän aikoi juuri lävistää minut, kun onneksi
luoti sattui hänen päähänsä. Silmäsin sinne päin, mistä luoti tuli,
ja näin meikäläisen sotamiehen seisovan sääret savessa. Hän oli
kuullut haudasta elämää ja oli tullut sitä lähemmin katsomaan.

"Niin, toveri", sanoi hän nauraen, "taisin tulla hyvään aikaan!"

En jaksanut vastata hänelle, sillä vapisin kuin haavan lehti. Hän
otti pois pistimensä ja ojensi kiväärinsä minulle auttaaksensa minut
ylös haudasta. Tartuin hänen käteensä ja sanoin:

"Olette pelastanut henkeni. Mikä on nimenne?"

Hän sanoi nimensä olevan Jean Pierre Vincent. Olen usein ajatellut,
että jos tapaisin sen miehen, tahtoisin hartaasti tehdä hänelle
palveluksen; mutta kaksi päivää myöhemmin oli toinen Leipzigin
taistelu, sitte tuli peräytymismatka Hanauhin, enkä ole sittemmin
nähnyt häntä.

Kersantti Pinto ja Sepeteus tulivat hetkisen kuluttua luokseni.
Sepeteus sanoi:

"Sinulla ja minulla on taas ollut onni matkassamme; me olemme nyt
ainoat pfalzburgilaiset pataljoonassa. Klipfelin tappoivat husaarit
äsken".

"Näitkö sen?" kysyin minä kalveten.

"Näin, hän sai kolmattakymmentä sapeliniskua; hän huusi: 'Sepeteus,
Sepeteus!' Kauhea on kuulla lapsuudenystävän huutavan sillätavoin,
kun ei voi tulla avuksi. Niitä oli niin paljo, ne saartoivat hänet
kokonaan".

Se tapaus teki meidät alakuloisiksi, ja ajattelimme jälleen
kotiseutua. Ajattelin Klipfelin mummoa, kun hän saisi kuulla sen
uutisen, ja muistelin myöskin Katria.

Husaarien hyökkäyksestä pimeän tuloon saakka pysyi pataljoona samassa
paikassa vaihtaen laukauksia preussiläisten kanssa. Me estimme
heitä pääsemästä metsään, mutta hekin estivät meitä ryntäämästä
kukkulaa vastaan. Seuraavana päivänä saimme tietää syyn. Tämä kukkula
vallitsi koko Parthajokea ja kuulemamme kauhea kanuunanammunta tuli
Dombrowskin divisionasta, joka hyökkäsi preussiläisten vasenta
sivustaa vastaan auttaakseen Mockernissa toimivaa kenraali Marmontia,
joka 20,000 ranskalaisen kanssa esti Blücherin 80,000 preussiläistä
etenemästä; Wachaussa taisteli 115,000 ranskalaista 200,000
itävaltalaista ja venäläistä vastaan. Yli 1,500 kanuunaa jyrisi.
Meidän pieni porinamme Witterichin kukkulalla oli kuin mehiläisen
surinaa ukkoseen verrattuna. Tämän tästäkin lakkasimme ampumasta
kuunnellaksemme. Pauke tuntui minusta hirmustuttavalta, melkeinpä
ylenluonnolliselta; ilma oli täynnä ruudinsavua ja maa tärisi; vanhat
soturit, kuten Pinto, sanoivat, etteivät koskaan olleet kuulleet sen
vertaista.

Kello kuuden aikana saapui pääesikunnan upseeri everstimme luokse, ja
heti paikalla saimme peräytymiskäskyn. Pataljoonamme oli sen päivän
leikissä menettänyt 60 miestä.

Metsästä päästessämme oli pimeä, ja Parthan rannalla saimme odotella
vuoroamme kolmatta tuntia ampumavaravaunujen, kaikellaisten
saattueiden, peräytyväin armeijakuntain ja sairasvaunujen välissä.
Taivas oli musta, kanuunat vielä silloin tällöin murahtivat, mutta
nuo kolme tappelua olivat päättyneet. Kuulimme tosin sanottavan, että
meikäläiset olivat voittaneet Wachaussa, Leipzigin toisella puolella,
mutta ne, jotka palasivat Mockernista, olivat synkkiä, eivätkä
huutaneet "eläköön keisari" niinkuin voittojen jälkeen oli tapa.

Kun pataljoonamme oli päässyt Parthan toiselle puolelle, saimme
marssia pitkin jokivartta Schönfeldin kylään. Sataa tihuutti; me
astuimme raskain jaloin, kiväärit olalla, silmät unesta raukeina ja
päät riipuksissa.

Takaamme kuului lakkaamatonta huminaa ja jyryä pitkistä kanuuna-,
vaunu-, kuormasto- ja joukkojonoista, jotka palasivat Mockernista.
Kuormamiesten huudot kuitenkin vähitellen häipyivät etäisyyteen, ja
me saimme pysähtyä eräälle kirkkomaalle.

Nyt vasta sain silmäni auki ja tunsin kuunvalossa Schönfeldin kylän.
Kuinka monasti olinkaan ollut täällä Zimmerin kanssa syömässä hyviä
omeletteja ja juomassa valkoista viiniä "Kultalyhteen" ravintolassa,
ukko Winterin puistossa, kun aurinko paahtoi lämpimästi ja viheriä
luonto kukoisti! Niin, ne olivat niitä aikoja!

Vahdit asetettiin; muutamia miehiä meni kylään noutamaan puita ja
ruokavaroja. Minä istuin kiviaidan viereen ja nukahdin. Kello kolmen
aikaan aamulla herätettiin minut.

"Juuse", sanoi Sepeteus minulle, "tule lämmittelemään; jos siihen
jäät, voit saada vilutaudin".

Nousin ylös väsymyksen ja unen horroksissa. Satoi yhäkin hienoa
vesivitiä. Toverini vei minut valkean ääreen, joka sateessa kuitenkin
enemmän savusi kuin paloi. Se oli viritetty vain näön vuoksi,
eikä lämpimän; mutta kun sain Sepeteukselta viinaryypyn, tunsin
lämpeneväni ja aloin katsella Parthan toiselta puolen pilkoittavia
leiritulia.

"Preussiläiset lähestyvät", sanoi Sepeteus. "Ne ovat jo meidän
metsässämme".

"Niin", vastasin minä, "ja siellä on Klipfel parkakin, eikä häntä
palele!"

Hampaani kalisivat.

Näiden sanojen johdosta tulin murheelliseksi. Kotvasen kuluttua kysyi
Sepeteus minulta:

"Muistatko, Juuse, sitä mustaa nauhaa, joka hänellä oli lakkinsa
ympärillä tarkastuspäivänä? Hän huusi: 'Olemme kaikki tuomitut
kuolemaan, samoin kuin nekin jotka Venäjällä kaatuivat. Minä tahdon
panna mustan nauhan lakkiini, meidän tulee pukeutua suruun oman
kuolemamme johdosta!' Ja hänen pieni veljensä sanoi: 'Ei, Jaakko,
siihen minä en suostu!' Hän itki, mutta Klipfel pani kuitenkin nauhan
lakkiinsa. Hän oli nähnyt husaareista unta."

Sitämukaa kuin Sepeteus kertoi, muistui kaikki mieleeni ja minä olin
myös näkevinäni Pinacle-heittiön torilla raatihuoneen edustalla
heiluttavan mustaa nauhaa korkealla ilmassa ja huutavan minulle:
"Kuulehan, nilkuttaja, sinulla pitää olla kaunis nauha -- voittajain
nauha -- tulehan tänne!"

Tämä muisto ja kiljuva pakkanen, joka iski luihin ja ytimiin, saivat
minut värisemään. Minä ajattelin: "Et koskaan pääse kotiin. Pinacle
oli oikeassa. Kaikki on lopussa."

Ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia, ja kirosin
niitä, jotka olivat pakottaneet minua tänne tulemaan.

Neljän aikaan aamulla, kun päivä alkoi valjeta, saapui muutamia
muonavaunuja; miehistölle jaettiin leipää, ja saimme myöskin viinaa
ja lihaa.

Sade oli tauonnut. Keitimme keittomme, mutta minä en lämmennyt
mistään. Siellä sain potea vilutautia. Sisustaani paleli, mutta
ihoani poltti. Enkä ollut ainoa siinä tilassa. Kolme neljännestä
pataljoonan miehistöstä oli sairastunut ja hivuivat pois. Viime
kuukauden kuluessa olivat ne, jotka eivät jaksaneet marssia,
heittäytyneet itkien maahan ja huutaneet äitiään niinkuin pienet
lapset. Se oli sydäntä vihlovaa. Nälkä, pakkomarssit, sade ja suru
siitä, ettei koskaan enää saataisi nähdä isänmaata ja omaisia, olivat
synnyttäneet tämän taudin. Onneksi eivät vanhemmat nähneet, miten
heidän lapsensa kuolivat maantielle; jos olisivat sen nähneet, olisi
se ollut heille liian julmaa; monet eivät silloin voisi uskoa, että
maassa tai taivaassa on mitään laupeutta.

Päivän enemmän valjetessa näimme vasemmalla -- joen toisella
puolella ja väljässä notkossa, jossa kasvoi haapoja ja piilipuita
-- poltettuja kyliä, ruumisröykkiöitä, kaatuneita ampumavaravaunuja
ja kanuunoita; niin pitkältä kuin silmä kantoi, oli koko seutu
hävitetty, pahemmin kuin Lützenissä. Näimme myöskin preussiläisten
rintaman levenevän sillä taholla ja tuhansittain marssivan
tappelukenttäin yli. He olivat liittymäisillään itävaltalaisiin ja
venäläisiin ja saamaisillaan valmiiksi meitä ympäröivän renkaan;
ei kukaan voinut heitä siitä estää, varsinkin kuin Bernadotte ja
venäläinen kenraali Benningsen toivat esille 120,000 miestä tuoreita
joukkoja. Meidän armeijamme, joka oli ollut kolmessa tappelussa
yhtenä päivänä ja oli sulanut 130,000 käyttökelpoiseksi mieheksi,
oli silloin joutumassa 300,000 painetin, 50,000 hevosen ja 12,000
kanuunan muodostamaan ansaan!

Schönfeldistä läksi pataljoonamme marssimaan yhtyäkseen divisionaamme
Kohlgartenissa. Pitkin koko tietämme näimme pitkiä sairasjonoja
hiljalleen kulkevan ohitsemme. Kaikki seudun rattaat oli otettu tätä
varten ja vaunujen välillä kulki kuitenkin jalankin noita onnettomia
raukkoja mikä käsi, mikä kasvot siteessä, kalpeina, surullisina,
puoli kuolleina. Ei ketään, joka jotenkuten jaksoi laahautua
eteenpäin, otettu vaunuihin, vaan sai ponnistaa viimeiset voimansa
päästäkseen sairaalaan.

Meillä oli ääretön vaiva päästä sen myräkän läpi. Kun lähestyimme
Kohlgartenia, tuli äkkiä parisen kymmentä nelistävää husaaria
pistoolit ojossa ja häätivät kaikki tieltään oikealle ja vasemmalle
pitkin peltoja. He huusivat minkä jaksoivat:

_"Keisari! Keisari!"_

Heti asettui pataljoona riveihin ojien reunoille ja teki
kunniaa kivääreillä ja hetkisen kuluttua tulivat ratsastavat
kaartinkrenatöörit -- he olivat oikeita jättiläisiä pitkävartisissa
saappaissaan ja mahdottomissa karhunnahkalakeissaan, joiden alta
näkyi vain nenä, silmät ja viikset -- ja nelistivät ohi, miekkahihna
vyötäisillä. Jokainen riemuitsi ajatellessaan: "Nuo ovat meikäläisiä
-- heidän kanssaan ei ole helppo otella!"

Tuskin olivat he meidät sivuuttaneet, ennenkuin päällyskunta tuli.
Ajatelkaahan! Noin sataviisikymmentä tai kaksisataa kenraalia,
marsalkkaa ja korkea-arvoista yliupseeria ratsastaen oikeilla
kilpa-ajojuoksijoilla ja niin runsaasti kullalla kirjailluissa
univormuissa, että tuskin saattoi nähdä heidän pukujensa värejä.
Toiset olivat pitkiä ja laihoja ja ylpeän näköisiä, toiset lyhyitä
ja paksuja punoittavin naamoin, toiset taas nuorempia ja ryhdikkäitä
kuin kuvapatsaat hevostensa selässä, säihkyvin silmin ja suurin,
käyrin nenin. Se oli kunnioitusta herättävä ja peljättävä näky.

Mutta mikä minua eniten hämmästytti tässä sotaherrainjoukossa,
jonka edessä koko Europpa oli vapissut kaksikymmentä vuotta, oli
Napoleon itse vanhassa päähineessään ja harmaassa nutussaan. Näen
hänet vieläkin edessäni leveine leukoineen ja lyhyine kauloineen.
Kaikki huusivat: _"Eläköön keisari!"_ Mutta hän ei kuullut mitään,
hän ei kiinnittänyt meihin enempää huomiota kuin hienosti vihmovaan
sateeseen, joka sai ilman väräjämään ... otsa rypyssä katseli
hän preussiläisten armeijaa, joka järjestäytyi Parthan rannoilla
yhtyäkseen itävaltalaisiin. Sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä,
on hänen kuvansa syöpynyt sieluuni.

Pataljoona marssi edelleen. Neljännestunnin kuluttua kysyi Sepeteus
minulta:

"Juuse, näitkö hänet?"

"Näin", vastasin minä, "näin kyllä, enkä unohda häntä eläissäni."

"Kummallista", tuumiskeli toverini, "hän ei näyttänyt tyytyväiseltä.
Würtzenissä tappelun jälkeisenä päivänä näytti hän niin iloiselta,
kun huusimme: 'Eläköön keisari', ja kenraalien naamat olivat paljasta
naurua. Tänään näyttävät kaikki siltä, kuin olisi kettu syönyt heidän
armovuotensa. Ja kuitenkin sanoi kapteeni aamulla, että olimme
saaneet voiton Leipzigin toisella puolella."

Monet muut ajattelivat samaa, vaikk'eivät sanoneet mitään.
Levottomuus valtasi verkalleen mielet.

Tapasimme rykmenttimme leirissä lähellä Kohlgartenia ja pataljoonamme
asettui maantien oikealla puolella olevalle kukkulalle.

Joka taholla näkyi armeijain lukemattomista tulista savu nousevan
taivasta kohden. Vieläkin sataa tihuutteli ja nuotioitten ääressä
rensseleillään istuvat sotamiehet näyttivät hyvin miettiväisiltä.
Kaikkialla kuultiin heidän sanovan, etteivät he koskaan olleet
nähneet sellaista sotaa, että se oli hävityssotaa, ettei vihollinen
välittänyt omista tappioistaan, kunhan vain saisi meidän armeijaamme
vähennetyksi; vihollinen tiesi kyllä lopulta olevansa neljä viisi
kertaa voimakkaampi meitä ja pääsevänsä taistelutantereen herraksi.

Kerrottiin myöskin, että keisari oli voittanut Wachaun tappelussa
itävaltalaiset ja venäläiset, vaan ettei se merkinnyt mitään, koska
vihollinen ei peräytynyt, vaan odotti lisäjoukkoja. Mockernissa
olimme me joutuneet häviölle Marmontin urheasta puolustuksesta
huolimatta; vihollinen oli musertanut meidät ylivoimallaan. Me olimme
sinä päivänä saavuttaneet yhden ainoan todellisen edun, nimittäin
peräytymismahdollisuuden Erfurtiin, sillä Giulayn ei ollut onnistunut
vallata Elsterin ja Pleissen yli vieviä siltoja. Koko armeija,
halvasta sotamiehestä marsalkkaan asti oli sitä mieltä, että olisi
kiiruimman kautta lähdettävä peräytymismatkalle, ja että asemamme oli
perin huono. Onnettomuudeksi ajatteli keisari toisin; meidän täytyi
pysyä paikoillamme!

Lokakuun 17 p. pysyimme koko päivän paikoillamme ampumatta
laukaustakaan. Muutamat kertoivat, että kenraali Regnier oli saapunut
16,000 saksilaisen kanssa; mutta baijerilaisten petos oli meille
osottanut, miten luotettavia nämä liittolaisemme olivat.

Illalla tuli tieto, että pohjoinen vihollisarmeija oli alkanut näkyä
Breitenfeldin ylänteellä; se oli 60,000 miehen lisäys viholliselle.
Olen vielä kuulevinani kiroukset, joita lausuttiin Bernadottea
vastaan, suuttumuksen sanat kaikkien niitten huulilta, jotka olivat
tunteneet hänet halpana upseerina tasavallan aikana ja jotka
lausuivat: "Meitä hän saa kiittää kaikesta, me olemme vuodattaneet
vertamme tehdäksemme hänestä kuninkaan ja nyt tulee hän meitä
surmaamaan!"

Yöllä suoritettiin yleinen peräytymisliike; armeijamme kokoontui yhä
suppeammin Leipzigin ympärille; sitten oli kaikki hiljaista. Mutta se
ei estänyt meitä mietiskelemästä asioita; päinvastoin, me ajattelimme
hiljaisuudessa:

"Mitähän huomenna tapahtuu? Saankohan huomenillalla vielä nähdä kuun
nousun ja taivaan tähtiä?"

Ja kun pimeässä yössä katselimme meitä ympäröivää, suunnatonta
tulikehää, sanoimme itseksemme: "Nyt on koko maailma meitä vastassa,
kaikki kansat vaativat meidän hävittämistämme, he eivät tahdo kuulla
kunniastamme!"

Sitten ajattelimme, että meillä kuitenkin oli kunnia olla
ranskalaisia, ja että meidän täytyy voittaa tai kuolla.



XIX.


Meidän näin miettiessämme rupesi päivä jo sarastamaan. Vielä ei ollut
liikettä, ja Sepeteus sanoi minulle:

"Kuinka onnellista, jos vihollinen ei uskaltaisi hyökätä päällemme."

Upseerit puhuivat keskenään aselevosta. Mutta äkkiä, kello 9 ajoissa,
tulivat etuvartijamme täyttä laukkaa ja huusivat, että vihollinen
alkoi liikkua joka taholla, ja melkein samalla hetkellä alkoivat
kanuunat jyristä Elsterin tienoolla oikealla kädellä. Me olimme jo
aseissa ja marssimme kenttien ylitse Parthaan päin palataksemme
Schönfeldiin. Niin alkoi tappelu.

Kukkuloilla virran luona oli pari kolme divisionaa kanuunat välissään
ja ratsuväkeä sivustoillaan valmiina ottamaan vastaan vihollisia;
kauempana, pistimien kärkien takana näkyivät preussilaiset,
ruotsalaiset ja venäläiset lähestyvän joka taholta tiheissä,
suunnattomissa joukoissa.

20 minuuttia myöhemmin, sijoituimme me asemillemme kahden kukkulan
välillä ja näimme edessämme 5-6,000 preussiläistä, jotka kahlasivat
virran yli ja huusivat yhdestä kurkusta "Isänmaa! Isänmaa!" Se oli
kauheaa melua; sellaista, jota korpit pitävät, kun kokoontuvat
lentääkseen pohjoiseen.

Samassa alkoi kiväärituli kummaltakin jokirannalta ja kanuunat
jymähtivät. Noro, jossa Partha joki juoksee, tuli savua täyteen;
preussiläiset olivat jo kimpussamme, mutta me emme ehtineet paljon
vilaistakaan heidän ilkeisiin silmiinsä, vääriin suihinsa ja
eläimellisen hurjiin naamoihinsa. Me nostimme yhdestä suusta kaikuvan
huudon: "Eläköön keisari!" ja ryntäsimme heitä vastaan. Syntyi
hirmuinen käsirysy; parissa sekunnissa kalahtivat aseet toisiinsa,
tunkeiltiin edes ja takaisin, ammuttiin toisia kiväärinpiippu
rintaa vastassa, lyötiin toisia kuoliaaksi pyssynperällä; rivit
sotkeentuivat toisiinsa, kuka kaatui se poljettiin maahan, kanuunat
paukkuivat, noroon ahtautuva savu, kuulain vingunta ja kiväärin
räiske tekivät koko noron ikäänkuin pätsiksi, johon ihmiset ajettiin
polttopuiksi.

Meitä kannusti epätoivo ja halu kostaa, ennenkuin kaaduimme;
preussiläiset ajattelivat kunnianhimoisesti, kuinka he voittaisivat
Napoleonin. Ei ole ylpeämpiä ihmisiä kuin preussiläiset;
Grossbeerenin ja Katzbachin voitoista he olivat aivan hullaantuneet.
Mutta monetpa heistä joutuivat jokeen, -- sangen monet. Kolmasti
he tulivat joen yli ja hyökkäsivät suunnattomilla voimilla meitä
vastaan. Meidän täytyi väistyä ylivoiman tieltä, ja siitäkös he
rääkymään! Olivat ihan syödä meidät. Se on ikävää joukkoa. Heidän
upseerinsa hokivat sataan kertaan miekat pystyssä: "Eteenpäin,
eteenpäin!" ja he etenivät vakavasti niinkuin muuri ja urheasti,
se täytyy tunnustaa. Meidän kanuunamme niittivät heitä, mutta he
etenivät yhtäkaikki. Kukkulalla otimme me uutta vauhtia ja ajoimme
heidät hurjalla rynnäköllä takaisin jokeen. Olisimme surmanneet
heidät kaikki, ellei eräs heidän patterinsa olisi ampunut meitä
sivulta ja estänyt meitä ajamasta heitä takaa kauemmaksi.

Sitä kesti kaksi tuntia; puolet upseerejamme oli joutunut riveistä
pois, majuri Gemeau oli haavoittunut, eversti Lorain kaatunut, ja
pitkin joen rantoja oli kasottain kaatuneita, ja haavoittuneet
koettivat ryömiä pois taistelun melskeestä. Muutamat hurjistuneet
nousivat polvilleen vielä kerran tehdäkseen painetinpiston tai
laukaistakseen kiväärinsä. Ei milloinkaan ole nähty sellaista. Joessa
kellui rivittäin ruumiita, toisista näkyi kasvot, toisista selkä,
toisista jalat. Ne kulkivat perätysten niinkuin tukkilautta, vaan ei
kukaan joutanut niitä katselemaan. Meille saattoi milloin hyvänsä
käydä samalla lailla.

Tämä suuri verilöyly tapahtui Parthan rannalla, Schönfeldin ja
Grossdorfin välillä.

Ruotsalaiset ja preussiläiset marssivat vihdoin jokivartta ylöspäin
saartaakseen meidät kauempaa ja suuria venäläisjoukkoja tuli heidän
tilalleen. Venäläiset jakautuivat kahteen kolonnaan, tulivat
notkoon ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä ja hyökkäsivät kahdesti
kimppuumme urheasti, vaikka eivät ulvoneet preussiläisten tavoin
niinkuin villipedot. Heidän ratsuväkensä tahtoi vallata Schönfeldin
vanhan sillan; kanuunat pamahtelivat yhä hurjemmin. Joka taholla,
mihin vaan savulta näki, vilisi vihollisjoukkoja, jotka järjestyivät
uudelleen: joka kerta kun olimme lyöneet yhden kolonnan, ryntäsi
uusia joukkoja esille, ja meidän täytyi alkaa leikki taas alusta.

Kello kahden ja kolmen välillä saimme tietää, että ruotsalaiset
ja preussiläisten ratsuväki olivat päässeet joen yli Grossdorfin
yläpuolella ja että he aikoivat hyökätä takaa päällemme; se oli
heistä sopivampaa kuin edestäpäin hyökkääminen. Heti toimitti
marsalkka Ney rintamanmuutoksen, siirtäen oikean sivustan taaksepäin.
Meidän divisionamme nojautui edelleenkin Schönfeldiin, mutta kaikki
muut vetäytyivät pois Parthajoelta ja levisivät tasangolle, joten
koko armeija nyt oli yhdessä linjassa Leipzigin ympärillä.

Kello kolmen aikaan rupesivat Mockernissa päin olevat venäläiset
varustautumaan kolmanteen rynnäkköönsä. Meidän upseerimme
valmistautuivat heitä vastaanottamaan. Silloin kävi väristys koko
armeijan läpi, toisesta päästä toiseen, ja muutaman minuutin
kuluttua tiesivät kaikki, että keskustassamme olleet 16,000
saksilaista ja württenbergiläinen ratsuväki olivat menneet vihollisen
puolelle. Niin, he olivat niin halpamaisia, että heti kun pääsivät
pyssynkantamaa kauemmaksi rupesivat 40 kanuunallaan ampumaan entisiä
asetovereitaan.

Mutta sen sijaan, että olisimme siitä masentuneet, raivostutti tuo
teko meitä niin, että, jos olisimme saaneet tehdä oman päämme mukaan,
olisimme menneet virran yli ja panneet toimeen yleisen verilöylyn.

Nuo herjat saksilaiset sanovat puolustaneensa isänmaataan, mutta se
on selvä valhe. He olisivat voineet luopua meistä jo Dubenin tiellä,
mutta eivätpä sitä tehneet. He olisivat niinkuin baijerilaiset,
voineet valita osansa jo ennen tappelua. He olisivat voineet pysyä
puolueettomina; mutta nyt he pettivät meidät siitä syystä, että
meille kävi huonosti. Jos me olisimme voittaneet, olisivat he
kyllä pysyneet puolellamme saadakseen palkkansa niinkuin Jenan
ja Friedlandin tappelujen jälkeen. Niin ajattelivat kaikki, ja
siksi tullaan näitä saksilaisia pitämään pettureina niinkauan
kun maailma seisoo. He eivät ainoastaan hyljänneet tovereitaan
onnettomuudessa, vaan murhasivatkin heitä liehakoidakseen muita.
Mutta Jumala on oikeudentuntoinen, ja heidän uudet liittolaisensakin
halveksivat heitä niin, että tappelun jälkeen jakoivat keskenään
puolet heidän valtakuntaansa. Ranskalaiset nauroivat preussiläisten,
itävaltalaisten ja venäläisten kiitollisuudelle.

Siitä hetkestä iltamyöhään saakka ei tappelu ollut tavallista sotaa,
vaan kostosotaa. Ylivoima musersi meidät, mutta kalliisti saivat
liittolaiset maksaa voittonsa.

Hämärissä, kun 2,000 kanuunaa yht'aikaa mylvi, otimme me
Schönfeldissä vastaan vihollisten seitsemännen rynnäkön. Toiselta
puolen preussiläiset, toiselta puolen venäläiset tunkivat meitä
suureen kylään. Me otimme lujan jalansijan jokaisessa talossa,
jokaisessa kujassa. Kanuunankuulat murskasivat seinät, katot
putoilivat päällemme, huutoja ei enää kuulunut niinkuin taistelun
alussa, vaan taistelimme kylminä ja kalpeina rajattomassa
raivossa. Upseerit tempoivat itselleen kaatuneitten kiväärejä ja
patruunataskuja ja purivat patruuneja niinkuin halvat sotamiehet.

Talot menetettyämme puolustimme puutarhoja ja kirkkomaata, jossa
edellisenä yönä olin lepäillyt, mutta tällä kertaa oli siellä enemmän
ruumiita maan päällä kuin maan alla. Kaatuneet eivät päästäneet
ainoatakaan valitushuutoa; henkiin jääneet kokoontuivat muurien,
rauniokasain, hautakivien taakse. Jokainen tuuma maata maksoi
verivirtoja.

Ilta oli jo pimennyt, kun marsalkka Ney toi meille apuväkeä, tiesi
mistä: ne olivat Ricardin ja Souhanin toisen divisionan jäännöksiä.
Kaikki meidän rykmenttiemme jäännökset koottiin yhteen ja venäläiset
ajettiin takaisin vanhan sillan yli, josta kaikki kaidepuut oli
ammuttu pois. Me ajoimme sillalle kuusi 12-naulaista tykkiä, ja nyt
ammuimme me täällä toisiamme kello 7 saakka. Meidän pataljoonamme
jäännökset ja jotkut muut suojelivat tykkejä, ja muistan vielä,
kuinka joka kerta niiden tulta tuiskiessa sillan alla näkyi ihmisten
ja hevosten ruumiita sekaisin; ne näkyivät vaan sekunnittain, mutta
näky oli kauhistuttava.

Kello puoli 8, kun ratsuväkijoukkoja saapui vasemmalle puolellemme
ja näimme niiden laukkaavan kahden suuren jonon ympärillä, jotka
peräytyivät askel askeleelta, saimme vihdoinkin peräytymiskäskyn.
Meitä oli jälellä pari kolme tuhatta miestä ynnä kuusi kanuunaamme.
Palasimme Kohlgarteniin vihollisen meitä häiritsemättä ja aioimme
leiriytyä Rendnitziin. Sepeteus oli vielä hengissä; marssimme
rinnatusten neljännestunnin ajan äänettöminä ja kuuntelimme
kanuunainpauketta, joka pimeästä huolimatta jatkui Elsterin puolella;
silloin sanoi hän äkkiä:

"Kuinka kummallista onkaan ajatella, että me kaksi vielä olemme
hengissä, vaikka niin monet tuhannet toverimme ovat kaatuneet. Nyt en
enää uskokaan, että voimme kuolla."

En vastannut hänelle mitään.

"Minkälainen tappelu!" jatkoi hän. "Onkohan koskaan ennen tapeltu
tällä tavoin? Se on mahdotonta."

Oikeassa hän oli, se oli jättiläistaistelu. Kello 10:stä aamulla
kello 7:ään illalla olimme pitäneet puoliamme 360,000 vastaan,
vaikka meitä oli vaan 130,000! Ei koskaan oltu sellaista nähty.
Luoja varjelkoon puhumasta pahaa saksalaisista, jotka taistelivat
isänmaansa puolesta, mutta minusta ei heillä olisi aihetta viettää
vuotuisesti Leipzigin tappelun muistoa; siellä oli kolme yhtä
vastassa, ja siitä ei kannata kerskailla.

Rendnitziä lähetessämme marssimme ruumisröykkiöitten ylitse; joka
askeleella tapasimme kaadettuja kanuunoita tai ampumavaravaunuja
tai luotien pirstomia puita. Täällä oli uuden kaartin divisiona
Napoleonin itsensä johdolla häätänyt pois ruotsalaiset, jotka
tunkeutuivat saksilaisten petoksen kautta syntyneeseen aukkoon.
Pari kolme kyliin ääressä palavaa mökkiä valaisi tätä näytelmää.
Ratsukrenatöörit olivat vielä Rendnitzissä, ja joukko osastoistaan
eksyneitä sotamiesryhmiä kuljeskeli kylän pääkadulla. Muonaa ei vielä
oltu jaettu; kukin koetti etsiä jotain syötävää ja juotavaa.

Kulkiessamme vanhan majatalon ohitse näimme kiviaidan takana kaksi
leirikaupustelijatarta, jotka anniskelivat ryyppyjä rattailtaan.
Heidän ympärillään kuhisi jääkäreitä, kyrassieereja, lancieereja,
husaareja, kaartin ja linjarykmentin jalkaväkeä, kaikkia yhdessä
mylläkässä, risaisissa univormuissa, reput repaleina ja lakit ilman
höyhentöyhtöä, ruudinsavusta mustina ja kaikki näyttivät olevan
nälkiintyneitä.

Pari kolme rakuunaa, jotka seisoivat matalan muurin päällä kiehuvan
rokkapadan ääressä kädet ristissä pitkien päällystakkiensa alla, oli
yltä päältä veressä kuin teurastajat.

Heti nyhtäsi Sepeteus minua kyynärpäällään sanomatta sanaakaan ja me
menimme majalan pihaan jättäen muut marssimaan. Vasta neljännestunnin
kuluttua pääsimme rattaitten luo. Minä näytin kuudenfrangin rahaa
ja kaupustelija-akka, joka oli polvillaan tynnyrinsä takana, antoi
minulle suuren lasillisen viinaa ja vehnäleipäkappaleen. Ryyppäsin ja
annoin loput Sepeteukselle.

Meidän oli vaikea päästä pois siitä tungoksesta; synkän näköisinä
silmäiltiin toisiansa, raivattiin kyynärpäillä tietä ja tässä, näitä
nälkiintyneitä, villiintyneitä ihmisiä nähdessä, jotka vastikään
olivat voittaneet tuhannen kuolemaa ja huomenna taas syöksyisivät
vaaran kitaan, voitiin syystä sanoa: "Jokainen omasta ja Jumala
kaikkien puolesta!"

Kun menimme tietä kylän läpi sanoi Sepeteus:

"Onko sinulla leipää?"

"On."

Taitoin leipäni kahtia ja annoin hänelle toisen puolen. Söimme ja
kiirehdimme matkaan. Vielä kuului laukauksia kaukaa. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua ehätimme kolonnan jälkijoukon ja tunsimme oman
pataljoonamme kapteeni Vidalista, joka kulki sen rinnalla. Astuimme
riviin, eikä kukaan ollut huomannut poissa-oloamme.

Mitä lähemmäksi kaupunkia saavuimme, saavutimme sitä useampia
tykistö- ja kuormasto-osastoja, joilla oli kiire Leipzigiin.

Kello 10 aikana kuljimme Rendnitzin esikaupungin läpi.
Prikaattikenraali Fournier otti joukkomme komennon ja antoi käskyn
kääntyä vasemmalle. Puolen yön aikana saavuimme Pleissen varrella
oleviin suuriin puistoihin ja pysähdyimme vanhain, lehtensä
karistaneiden lehmusten alle. Sumussa näimme pitkän rivin tulia
loimottavan Ranstadtin esikaupunkiin saakka. Kun liekit leimahtivat
paremmin, näimme niiden valossa puolalaisia keihäsmiesryhmiä,
hevosten, kanuunain ja ruutirattaitten rivejä ja määrämatkain päässä
vahtimiehiä, jotka seisoivat paikallaan sumussa niinkuin varjot.
Kaupungista kuului lakkaamatonta hälinää, joka yltymistään yltyi ja
sulautui Lindenaun sillan yli ajavain vaunujen kumeaan kolinaan. Se
oli suuren peräytymismatkan alkua. Nyt heittivät kaikki reppunsa
puunjuurelle ja paneutuivat maata kädet pään alla. Neljännestunnin
kuluttua nukkuivat kaikki sikeästi.



XX.


Mitä siitä päivän nousuun saakka tapahtui, siitä en mitään tiedä --
luultavasti jatkui silloin kuormaston, haavoitettujen ja vankien
kulkua sillan yli; mutta äkkiä heräsimme hirmuiseen meteliin.
Kiireesti hyppäsimme jalkeille, sillä luulimme vihollisen hyökänneen
päällemme. Silloin saapui pari husaariupseeria, jotka huusivat,
että ruutivaunu vaan oli räjähtänyt Ranstadtissa. Tummanpunainen
savu ryöppysi korkealle ilmaan ja hälveni vähitellen; maa ja vanhat
rakennukset tärisivät.

Hiljaisuus palasi. Muutamat rupesivat uudelleen makuulle saadakseen
unen päästä kiinni, mutta päivä jo nousi ja näimme jo joukkojamme
marssivan Elsterin ja Pleissen viiden sillan yli, jotka oikeastaan
ovat vaan yksi silta. Tuo silta, josta tuhansien ihmisten oli
kuljettava, saattoi meidät hyvin pelokkaiksi. Siihen kuluisi
kauan aikaa, ja kaikki ihmettelivät, miksei siltoja oltu tehty
useampia, kun vihollinen millä hetkellä hyvänsä saattoi hyökätä
kimppuumme, jolloin peräytyminen olisi tullut hyvin vaikeaksi. Mutta
keisari ei ollut muistanut antaa sellaista määräystä, eikä kukaan
uskaltanut tehdä sitä ilman käskyä; ei yksikään Ranskan marsalkka
olisi rohjennut hänelle sanoa, että kaksi siltaa olisi parempi
kuin yksi! Niin oli Napoleonin hirmuinen kuri karsinut kaikki nuo
vanhat sotaherrat; he tottelivat häntä aivan konemaisesti, eivätkä
uskaltaneet ajatella itsenäisesti peljätessään herransa siitä
närkästyvän!

Nähdessäni tuon pitkänpitkän sillan ajattelin heti: "Kunhan nyt
vaan pääsisimme yli, sillä jopa olemme tarpeeksi nähneet tappeluja
ja verenvuodatusta! Jospa pääsisimme toiselle puolelle, olisi
sieltä suora tie Ranskaan, ja minäkin saisin ehkä vielä nähdä
Katrin, Kreetta-tädin ja vanhan Guldenin!" Sitä ajattelin, ja
sydämeni heltyi, ja kateellisesti katselin kaikkia noita ratsastavia
tykkiniekkoja ja kuormamiehiä, jotka katosivat sinne kaukaisuuteen
niinkuin muukalaiset, ja vanhaa karhunnahkalakkista kaartia, joka
seisoi liikkumatta virran toisella puolella, kivääri olalla.

Sepeteus, joka ajatteli samaa asiaa, sanoi minulle:

"Ollapa siellä _heidän_ sijassaan, Juuse!"

Kun kello 7 aikana kolme muonavaunua ajoi luoksemme jakamaan meille
leipää ja patruuneja, tuntui se minusta sangen katkeralta. Nyt oli
selvää, että me kuuluimme jälkijoukkoon, ja nälästä huolimatta oli
minulla halu paiskata leipäni lähimpään seinään. Hetkisen kuluttua
tuli jokivartta ylös kaksi joukkuetta puolalaisia lansiäärejä.
Näiden jäljessä tuli viisi taikka kuusi kenraalia, joista yksi oli
Poniatowsky. Hän oli viisikymmenvuotias, jotenkin pitkä ja hoikka
ja surumielisen näköinen mies. Hän ratsasti ohitsemme katsahtamatta
meihin. Kenraali Fournier erosi esikunnastaan ja huusi meille:

"Ruoduttain vasempaan!"

En ole koskaan tuntenut suurempaa ahdistusta, henkeni tuntui
viidenpennin veroiselta. Mutta täytyi pysyä rivissä ja jättää silta
selän taakse.

Puistojen päässä tulimme Hinterthor nimiselle vanhalle Kannevitzin
tielle vievälle portille; oikealla ja vasemmalla on vanhoja valleja,
ja taustassa on rakennuksia. Meidät asetettiin suojatuille teille
tämän portin lähelle, jonka sapöörit olivat lujasti varustaneet.
Kapteeni Vidal komensi nyt 325 mieheksi supistunutta pataljoonaa.
Esivarustuksinamme oli joitakuita vanhoja, puoleksi lahoja
hirsiaitoja. Kaikilla edessämme olevilla teillä eteni vihollinen,
tällä kertaa valkoisessa takissa ja matalassa lakissa, jonka edessä
oli jonkinlainen Itävallan kotkan kuvalla varustettu otsakilpi. Vanha
Pinto, joka heti tunsi heidät, sanoi:

"Ne ovat keisarillisia! Me olemme voittaneet heidät viisikymmentä
kertaa vuoden 1793 jälkeen, mutta se ei kuulu tähän; jos
Marie-Louisen isällä olisi vähääkään sydäntä, olisivat he nyt meidän
puolellamme."

Kanuunanpauke oli sillä välin alkanut kaikkialla. Toisella puolen
kaupunkia kävi Blücher Hallen esikaupungin kimppuun. Heti sen
jälkeen levisi tuli oikealle. Bernadotte hyökkäsi Kohlgartenthorin
esikaupunkia vastaan, ja melkein yksin ajoin rupesivat
itävaltalaisten kranaatit satamaan meidän joukkoomme; useimmat luodit
lensivät kuitenkin ylitsemme ja räjähtivät esikaupungin taloissa ja
kaduilla.

Kello 9 muodostivat itävaltalaiset hyökkäyskolonneja Kannevitzin
tiellä ja kävivät ylivoimallaan meidän kimppuumme joka puolelta;
yhtäkaikki pidimme puoliamme kello 10:een saakka. Silloin täytyi
meidän peräytyä vanhain vallien taakse, jonne keisarilliset tulivat
perässä aukoista kahden rykmentin ristitulessa. He eivät olleet niin
hurjia kuin preussiläiset, mutta osottivat tosi urheutta, sillä kello
puoli 12 olivat he vallanneet vallit, ja me ammuimme heitä kaikkien
lähellä olevain talojen ikkunoista voimatta heitä karkottaa. Puolen
vuotta aikaisemmin olisin kauhistunut sellaisesta, mutta nyt olin
siihen tottunut. Olin tunteeton kuin vanha sotilas, enkä välittänyt
vähääkään siitä, kaatuiko sata miestä enemmän tai vähemmän.

Tähän saakka oli onni meitä seurannut, mutta miten pääsisimme
taloista? Koko vallikuja oli vihollisen hallussa, eikä meillä
ollut muuta peräytymispaikkaa kuin katot. Se oli sietämättömimpiä
hetkiä mitä muistan. Ajattelin, että meitä oli piiritetty kuin
kettuja, joita savustetaan ulos luolastaan. Menin ikkunaan, josta
näin, ettei tästä talosta ollut mitään ovea pihaan päin. Kuvailin,
miten itävaltalaiset, joille olimme tehneet niin paljon pahaa,
nyt pistäisivät meidät yksitellen kuoliaaksi paineteillaan.
Epätoivoissani palasin huoneeseen, missä kymmenisen miestämme oli, ja
näin siellä kersantti Pinton istuvan seinän nojassa kalman kalpeana
ja kädet roikkuen. Hän oli saanut luodin vatsansa pohjaan ja ärjyi
kesken ampumista:

"Pitäkää puolianne, rekryytit! Näyttäkää keisarillisille, että olette
parempia miehiä kuin he! Voi, niitä roistoja!"

Portilla kuului kanuunanlaukauksen tapainen jyminä. Me ammuimme ja
ammuimme, mutta toivottomina. Silloin kuului hevosten kavioitten
kopinaa. Tuli lakkasi ja me näimme 4 keihäsmiesskvadroonaa syöksyvän
leijonaparven tavoin itävaltalaisten sekaan. Heidän tieltään
väistyivät kaikki. Keisarilliset pakenivat, minkä koivet kannattivat,
mutta pitkät, sinervät keihäät punaisine vihmeen iskivät kuin nuolet
pakenevain selkään. Nämä keihäsmiehet olivat puolalaisia ja urheimpia
sotamiehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja meidän ystäviämme ja
veljiämme. He eivät kääntäneet meille selkäänsä vaaran uhatessa,
vaan uhrasivat viimeisen verenpisarankin puolestamme. Mutta mitä
olemme me tehneet heidän onnettoman maansa hyväksi? Kun ajattelen
kiittämättömyyttämme, niin sydäntäni vihloo.

Sanalla sanoen, puolalaiset nytkin pelastivat meidät. Kun näimme
heidän urheutensa, hyökkäsimme esille kaikista porteista, kävimme
painetit ojossa itävaltalaisten kimppuun ja häädimme heidät
vallihautoihin. Olimme voitolla, mutta kiire oli peräytymään, sillä
viholliset täyttivät jo koko Leipzigin. Hallen ja Grimman portit
olivat räjähytetyt ja ystävämme badenilaiset ja saksilaiset olivat
jättäneet Pietarin portin oman onnensa nojaan. Sotamiehet, porvarit
ja ylioppilaat ampuivat meitä ikkunoista.

Me hädin tuskin ehdimme kokoontua ja rientomarssissa kulkea Pleissen
pitkän puistokäytävän päähän. Siellä odottivat keihäsmiehet meitä,
me marssimme heidän taaksensa ja kun itävaltalaiset ahdistivat
meitä, tekivät he vielä hyökkäyksen ajaakseen heidät pois. Kuinka
urhoollisia sotureita ja erinomaisia ratsastajoita nämä puolalaiset
olivatkaan! Ken vaan on nähnyt heidän hyökkäyksensä, etenkin
tällaisena hetkenä, ei voi olla sitä ihailematta.

Divisionamme, joka oli vähentynyt 8,000 miehestä l,500:aan, siis
peräytyi vihollisen 50,000 miehen tieltä, mutta silloin tällöin
pysähdyimme ja vastasimme heidän tuleensa.

Lähestyimme jo suureksi riemuksemme siltaa. Mutta sinnepä ei
ollut helppo päästä, sillä puistokuja oli koko leveydeltään niin
täyteen ahtautunut lähikaduilta tulevia jalan ja hevosella kulkevia
ihmisiä, että koko joukko oli niin sanoakseni yksi ainoa möhkäle,
pää pään vieressä. Vaan askel askeleelta pääsimme eteenpäin kuullen
ampumisen väliaikoina ähkyviä ja tukahtuvia huutoja. Voi niitä, jotka
olivat sillan reunustoilla, ne syöstiin jokeen, eikä kukaan heitä
kysynyt. Ne, jotka olivat keskellä, pääsivät ihmisvirrassa itsestään
eteenpäin. Mutta miten päästä sinne? Vihollinen lähestyi joka
silmänräpäys. Oli tosin asetettu pari kanuunaa ampumaan puistokujia
ja valtakatua ja oli tosin varalla joukkoja ensi hyökkäyksien
torjumista varten; mutta myöskin preussiläisillä, venäläisillä ja
itävaltalaisilla oli kanuunoita, joilla voivat ampua siltaa, ja ne,
jotka jäisivät viimeisiksi suojelemaan muitten peräytymistä, saisivat
kestää luodit, kranaatit ja karteshit. Sen ymmärsi jokainen, ja siksi
pyrkivät kaikki yhtaikaa sillan yli.

Ollessamme parin sadan askeleen päässä sillasta sain palavan halun
juosta rivistä, mennä väkijoukkoon ja siten päästä toiselle puolelle;
mutta kapteeni Vidal, luutnantti Bretonville ja muut vanhat soturit
huusivat:

"Ensimmäinen, joka lähtee rivistä, ammutaan paikalla kuoliaaksi!"

Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:

"Minun täytyy jäädä!"

Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä,
vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta
ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja
Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten
sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä
saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi
pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka
askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku
jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.

Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka
hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla
kamalampaa olevankaan ... mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin
rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa
kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia
joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.

Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.

Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät
on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa.
Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan
niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe
eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat
aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja
upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet
seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus,
että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti
joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä
päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon
kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen
sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä,
veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.

Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli
ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti
sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:

"No, nyt on kaikki mennyttä!"

Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti
ja kysyi:

"Mitä tahdot, poikani?"

"Herra kapteeni", vastasin minä -- sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt
päähäni, -- "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta,
olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".

"Missä se on?"

"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."

Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:

"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"

Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle;
satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan,
yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset
olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka
oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien,
jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki
oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme
vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli
perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä
joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli,
eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella,
kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki.
Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja
sieltä kuljimme Lindenauhin.

Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua
jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat
huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme;
vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon
sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin
pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet
vaunujen raskaaseen ratinaan.



XXI.


Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme
ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita
tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan,
aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu,
ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi,
olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät
vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee
kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora
mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä,
ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.

Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se
tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.

Sanotaan itseluottamuksen antavan voimaa, ja sitä sanotaan varsinkin
ranskalaisista. Niinkauan kun he marssivat eteenpäin ja toivovat
voittoa, pysyvät he yhdessä niinkuin sormet kädessä, ja johtajan
tahto on kaikkien laki; he tietävät, ettei menestys ole mahdollinen
ilman kuria. Mutta kun täytyy peräytyä, luottaa jokainen ainoastaan
itseensä, eikä kukaan kysy muitten käskyjä. Ja nuo ylpeät soturit,
jotka iloisesti marssivat vihollista vastaan, hiipivät nyt tiehensä
joka taholle, milloin yksinänsä, milloin pienemmissä ryhmissä. Ja ne,
jotka ennen vapisivat heidän lähestyessään, tulevat rohkeammiksi; he
etenevät aluksi pelokkaina, mutta tulevat julkeiksi, kun näkevät,
ettei ole vaaraa. Kolme neljä heitä hyökkää yksinäisen kuljeskelijan
kimppuun, niinkuin korpit talvella iskevät kuolleeseen hevoseen,
johon eivät uskaltaneet katsoakaan silloin, kun se vielä pääsi
jaloillaan kulkemaan.

Olen nähnyt sellaista. Olen nähnyt kasakkain -- oikeitten
ryysykerjäläisten ja heittiöiden, joilla oli vanhat, koinsyömät
nahkalakit korvissa, ruumiinsa täynnä syöpäläisiä ja joiden parta
on koko ijän ollut ajamatta, jotka ratsastivat vanhoilla, loppuun
kuluneilla hevosluuskilla satulatta, jalat jalustimen virkaa
tekevissä nuoransilmukoissa, vanha, ruostunut revolveri ampuma-aseena
ja naulalla varustettu seiväs keihäänä -- olen nähnyt tuollaisten
vanhain, nälkiintyneitten kaupustelijain näköisten ryysyläisten
hyökkäävän 10 -- 15 -- 20:n sotamiehen kimppuun ja ajavan heitä
edellään niinkuin lammaslaumaa.

Ja talonpoikain, noitten pelkurien, jotka muutamaa kuukautta
aikaisemmin vapisivat kuin haavanlehdet, kun heihin vain vihaisesti
katsoikin -- heidän olen nähnyt esiintyvän röyhkeästi vanhoja
sotureita, kyrassierejä, espanjalaisia rakuunoita vastaan, miehiä
vastaan, jotka olisivat voineet kurittaa heitä pikkusormellaan;
olen kuullut heidän väittävän, ettei heillä ollut leipää myydä,
vaikka vastaleivotun leivän tuoksu tuntui pitkän matkan päähän, ja
ettei heillä ollut viiniä eikä olutta eikä mitään muutakaan, vaikka
tinakannujen kannet kalkkuivat kaikkialla kuin kirkonkellot. Vaan
heihin ei uskaltanut käydä käsiksi, noille heittiöille ei uskallettu
antaa ojennusta, sillä meitä ei ollut enää riittävän monta, vaan
jokainen kulki yksikseen tunnustamatta päälliköitä tai tottelematta
ketään.

Sen lisäksi sitten nälkä, väsymys, tauti, jotka kaikki yhtaikaa
meitä rasittivat; taivas oli harmaa, sade ei tuntunut lakkaavankaan
ja syystuuli jähmetytti meitä. Kuinka olisivat nuoret, parrattomat
rekryyttiparat, jotka olivat niin kuihtuneita, että päivä näkyi
kylkiluitten välistä, kuinka olisivat he kestäneet niin suurta
kurjuutta? Heitä kuoli tuhansittain; niitä näki kaikkialla pitkin
tien varsia. Se kauhea tauti, jota sanotaan tyfukseksi eli
lavantaudiksi, seurasi meitä kinterillämme; muutamat sanovat sen
olevan eräänlaista ruttoa, joka syntyy liian matalaan haudatuista
ruumiista; toiset selittävät sen syntyvän liian suurista
kärsimyksistä, joita ihmisvoimat eivät kestä; siitä en tiedä mitään,
mutta Elsassin ja Lothringin kylät, jonne toimme lavantaudin,
muistavat sen kauan aikaa; sadasta sairaasta parani ainoastaan 10 tai
12

Mutta saadakseni nyt tämän surullisen kertomuksen loppuun,
leiriydyimme illalla lokak. 19 p:nä Lützenin luo, missä rykmenttejä
koetettiin koota niin hyvin kuin saatettiin. Aikaiseen seuraavana
aamuna, kun olimme marssineet Weissenfelsiin, täytyi meidän vastata
westfalilaisten laukauksiin, sillä he ajoivat meitä takaa aina
Eglaystadtiin saakka. 22 p. majailimme Erfurtin linnoitusten lähellä,
missä saimme uusia jalkineita ja vaatteita. Viisi kuusi komppaniaa,
jotka olivat joutuneet erilleen pataljoonistaan, yhtyi meihin; ne
olivat melkein kaikki rekryyttejä, jotka olivat niin nääntyneitä,
että tuskin pysyivät koossa. Uudet vaatteemme ja jalkineemme olivat
aivan liian suuret, mutta olivat kuitenkin lämpöiset ja ihanat, niin
että elämä tuntui kuin uudestaan alkavalta.

22 p. täytyi meidän jälleen lähteä ja seuraavina päivinä kuljimme
Gothan, Eislebenin ja Saalmünsterin läpi. Kasakat tähystelivät meitä
koniensa selästä; muutamat husaarit hätyyttivät heidät pois ja he
pakenivat kuin varkaat, mutta palasivat heti takaisin.

Monet tovereistamme, rumasti kyllä, tapasivat karata iltaisin
yhteisestä leiristä, ja usein he toivatkin jotain saalista, mutta
seuraavassa aamuhuudossa puuttui aina joitakuita heistä, ja vahdit
saivat käskyn ampua niitä, jotka lähtivät sellaisille retkille.

Minä olin ollut kuumeessa aina siitä saakka, kun Leipzigistä
lähdimme; tauti tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi, minua hiotti ja
vilusti vuorotellen yötä ja päivää. Olin niin heikko, että tuskin
jaksoin nousta ylös aamuisin matkaa jatkamaan. Sepeteus katseli minua
surullisesti ja sanoi väliin:

"Rohkeutta, Juuse! Me kyllä pääsemme kotiin."

Ne sanat virkistivät minua; kasvoni olivat tulikuumat.

"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy
nähdä kotini".

Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:

"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse -- kaksi
viikkoa enää, siinä kaikki."

Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa
kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni
horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni:
"Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee
kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa
sinua. Kaikki käy hyvin ... ja te pääsette naimisiin."

Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut
läheskään niin huono.

Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan
lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi
ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän
piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi
rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni
olivat turhat.

Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin,
ja yritin nousta.

"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"

Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:

"En voi!"

"Nousehan", sanoi hän.

"Jumalani, en voi, en voi."

Otin kiinni hänen käsivarrestaan ... kyyneleet juoksivat pitkin
hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En
tahtonut päästää häntä, ja huusin:

"Sepeteus, älä jätä minua!"

Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:

"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut ...
pääset niihin."

Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta
luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:

"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani ... lupaathan!
Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että
tuot hänelle jäähyväissuuteloni."

"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle ... voi
sinua, Juuse parka".

En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni
nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan ...
katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon
katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten
suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti
minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse
pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin
muutamia sairaita, ja minä huusin:

"Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Mutta kukaan ei kuullut huutoani, he marssivat vain eteenpäin ja
kanuunan jyry kasvoi. Enemmän kuin 10,000 miestä kulki sillä tavoin
ohitseni, ratsuväkeä ja jalkaväkeä; minä en jaksanut enää huutaa.

Vihdoin tuli jälkijoukko; näin reppujen ja hattujen katoavan
kaukaiseen notkoon ja aioin juuri laskeutua kuolemaan, kun taaskin
kuulin suurta jyryä tieltä. 5-6 kanuunaa, joita rotevat hevoset
vetivät, tuli täyttä laukkaa, kanuunamiehet kummallakin puolella
paljastetuin sapelein; perässä tulivat ampumavaravaunut. En toivonut
heistä sen enempää kuin muistakaan, mutta seurasin heitä kuitenkin
silmilläni. Silloin huomasin erään kanuunan vieressä pitkän, laihan,
punatukkaisen alaupseerin, jolla oli punainen nauha napinlävessä, ja
tunsin hänet Zimmeriksi, vanhaksi Leipzigin-aikaiseksi toverikseni.
Hän ratsasti ohitse katsahtamatta minuun, mutta minä rupesin kaikin
voimin huutamaan:

"Risto ... Risto hoi!"

Kanuunanpaukkeesta huolimatta pysähtyi hän, kääntyi katsomaan ja näki
minut puun juurella; hän näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Risto", huusin, "armahda minua".

Silloin ratsasti hän takaisin, katseli minua ja kalpeni.

"Mitä näenkään, sinäkö siellä, rakas Juuse?" sanoi hän hypäten maahan.

Hän otti minut syliinsä niinkuin lapsen ja huusi miehille, jotka
ajoivat viimeistä varastovaunua:

"Seis! Pysähtykää!"

Hän kantoi minut vaunuihin ja asetti minut niihin pannen repun
päänalaiseksi. Näin myöskin, että hän levitti suuren ratsuviitan
jalkaini päälle. Sitten sanoi hän:

"Ajakaa nyt! Tuolla edessä on kuumat paikat!"

Siinä kaikki, mitä siitä muistan, sillä heti sen jälkeen menin
tainnoksiin. Luulen sitten kuulleeni hirmuista melua, huutoja ja
komennussanoja ja nähneeni, miten pitkäin honkain latvat lipuivat
ohitseni pimeällä iltataivaalla, vaan se kaikki on niinkuin unta.
Mutta varmaa on, että Hanaun metsässä, Saalmünsterin takana, oli sinä
päivänä suuri tappelu baijerilaisten kanssa, jotka saivat selkäänsä
perinpohjaisesti.



XXII.


Tammikuun 14 p:nä 1814, puolenkolmatta kuukautta Hanaun tappelun
jälkeen, heräsin hyvällä vuoteella, joka oli pienessä, lämpimässä
huoneessa. Katselin kattopalkkeja ja pieniä ikkunoita, joihin
pakkanen oli levittänyt valkoisia lyhteitänsä ja ajattelin: "Nyt
on talvi." Samalla kuulin kaukaa kumeaa jyryä, joka muistutti
kanuunanpauketta; väliajalla en kuullut mitään muuta kuin
takkavalkean räiskettä. Muutaman silmänräpäyksen perästä käänsin
kylkeä ja näin nuoren, kalpean naisen, joka istui uunin edessä kädet
ristissä polvella, ja silloin tunsin hänet Katriksi. Tunsin myöskin
huoneen, jossa olin viettänyt niin hauskoja sunnuntaipäiviä, ennenkun
läksin sotaan. Ainoastaan kanuunanpauke, joka tavan takaa uudistui,
saattoi minut epäilemään oloni todellisuutta.

Kauan makasin siinä katsellen Katria, joka näytti hyvin kauniilta,
ja minä ajattelin: "Missähän on Kreetta-täti? Kuinka olen päässyt
takaisin kotiin? Olemmeko naimisissa Katrin kanssa? Hyvä Luoja, ettei
tämä vain olisi unta!"

Vihdoin tulin rohkeaksi ja lausuin hiljaa: "Katri!" Silloin käänsi
hän päätään ja sanoi: "Juuse ... tunnetko minut?"

"Tunnen", sanoin ja ojensin hänelle käteni.

Hän tuli lähelle vapisten ja me yhdyimme pitkään syleilyyn. Itkimme
kumpikin.

Kun kanuunanpauke taas kuului, tunsin ahdistusta. "Mitä sieltä
kuuluu, Katri?" kysyin.

"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin
rintaansa vastaan:

"Kanuunatko?"

"Niin, kaupunkia piiritetään."

"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"

Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista
kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla
uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi
kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni
rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä
tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä
katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on,
että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten,
venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten
herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme,
rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja
jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat,
vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta
kunniasta.

Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin ja
Bautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meille
Belgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekä
Savoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämä
ehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuin
Ranskan onnea!

Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun
jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut
saapua Ranskaan Strassburgin -- Nancyn tietä. Se jono ulottui
Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.

Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä
surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin
1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään
niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä,
seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan
palata kotiinsa löytämättä lastansa!

Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa,
toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia,
nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.

"Se on hän -- siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä:

Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa,
ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet
vaunuista. Se on meidän Juusemme!"

Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt
ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin
lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä
toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta
pelasti minut.

Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa
häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli
ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä,
samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia
ihmisiä.

Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen
kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig
XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden
aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin.
Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä
ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa
kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä
toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen
asevelvollisuusaikansa jälkeen.

Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten
ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa
oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja
että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin,
että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa ...
mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat
lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.

Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle.
Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on
kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos
viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani
sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään
sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten
tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta -- no niin,
silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Moskovasta Waterloohon - Romaani Napoleonin ajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.